La bella Italia
Italia – parhaiden vuosien ihastus
Italiassa ensimmäistä kertaa vuonna 1963
Seuraavat osiot ovat otteita kirjastani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle (ISBN 978-952-92-4584-0). Sitä saa lainaksi esim. Lahden kaupunginkirjastosta.
. Miten innostuin Italiasta
Italia – parhaiden vuosien ihastus
Italiassa ensimmäistä kertaa vuonna 1963
- Koillis-Italiaa eri aikojen kulttuurikulkijain silmin Miten kuuluisat kirjailijat ovat nähneet Venetsian. Venetsian näkymät 1960-luvun jälkeen
Seuraavat osiot ovat otteita kirjastani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle (ISBN 978-952-92-4584-0). Sitä saa lainaksi esim. Lahden kaupunginkirjastosta.
. Miten innostuin Italiasta
- Katsaus Pohjois-Italian historiaan
- Poimintoja rakennustaiteen tyylikausista
- Ohjeita Pohjois-Italian omatoimimatkoille
- Junassa eri puolilla Italiaa
- Miksi matkustin juuri Bassanoon
- Bassano I maailmansodassa
- Partisaanikohtaloita vuonna 1944
- D´Annunzio, viimeinen kondottieeri
- D´Annunzion huvilan merkillisyyksiä
- Oman aikansa runoilija ja kirjailija
- Olivatko Gabriele, Benito ja Silvio sukulaissieluja?
- Giuseppe Verdi, historioitsijan suosikki
- Viitteitä tulevasta Euroopasta
- Vaeltaminen elämäntapana
Kuva San Giorgio Maggioren basilikasta on otettu Palazzo Ducalen rannasta käsin. Basilikan suunnitteli kuulu Andrea Palladio antiikin esikuvien mukaan. Samalla San Giorgion saarella sijaitsi myös benediktiiniläisluostari, jossa sain vuonna 1970 osallistua Fondazione Cinin pariviikkoiselle kurssille. Kurssilla käsiteltiin Italian yhteiskuntaa, taloutta ja Venetsian alueen yleisongelmia. Matka jatkui sitten täältä viikoksi Il Coro di Monte Grappan vieraaksi Bassanoon. Se on noin tunnin junamatkan päässä Venetsiasta luoteeseen.
Koillis-Italiaa eri aikojen kulttuurikulkijain silmin
Kirjastojen ja kirjakauppojen matkailuosastojen hyllyt ovat täynnä teoksia ja kertomuksia mitä ihmeellisimmistä kaukomaista, vanhasta tutusta Euroopasta puhumattakaan. Ongelmana vain on noiden hyllyjen kirjava koostumus: kaikenkarvaisia matkaoppaita totta kai tarvitaan, mutta kunnianhimoisemmat kaunokirjallisuutta lähentelevät tuotteet hukkuvat usein suureen massaan.
Mikä on matkakirja ja mikä matkaopas – käsitteellisen eron tekeminen ei välttämättä ole kovin helppoa, ja rajatapauksiakin tietysti löytyy. Eroa on ainakin siinä, että matkakirjaa voidaan pitää pidemmälle prosessoituna tuotteena, jossa on luovuttu luettelonomaisista pikkutiedoista ja keskitytty sellaisiin kohteisiin, joista on omakohtaisia kokemuksia. Matkakirja on usein pitkälle vietyä kohteiden historiallista tai luonnontieteellistä tutkimusta, tai ilmiöiden ja asioiden filosofista pohdiskelua. Moni kunnianhimoisesti kirjoitettu matkakirja lähestyy jopa kaunokirjallisuutta. Toisaalta monessa ns. romaanissa käsitellään asioita myös niin yksityiskohtaisesti, että niissä on vuorostaan matkakirjan piirteitä.
Raja matkaoppaan ja matkakirjan välillä voi siis olla hyvin häilyvä. Ajattelen tässä nimenomaan alun perin saksalaista Marion Kaminskin suomeksikin käännettyä teosta Taide ja Arkkitehtuuri, Venetsia. Siinä on runsaasti eräänlaisia pikkututkielmia, ja kun sen perusteelliset tiedot on vielä esitetty johdonmukaisesti ja selvästi, ei Venetsiasta varmaan ole parempaa matkaopasta kirjoitettu. Teoksen kartat ja valokuvat ovat lisäksi erinomaisia, peräti huippuluokkaa.
I. Miten kuuluisat kirjailijat ovat nähneet Venetsian
Rajoitun käsittelyssäni pelkästään Koillis-Italiaan ja siellä sille vyöhykkeelle, jonka itäisenä rajana on Venetsia ja läntisenä Gardajärvi, molemmat suomalaisen matkailun suosituimpia kohteita. Rajoitus on välttämätön, sillä koko Italian tai edes Pohjois-Italian käsittely olisi aiheen laajuuden vuoksi erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Pelkästään suomalaiset tunnetut taiteilijat, kirjailijat ja säveltäjät ovat tehneet vilkkaasti matkoja Italiaan, erityisesti Roomaan ainakin jo 1800-luvulta lähtien, ulkomaisia oman grand tourinsa tekijöitä on tietysti ollut vieläkin enemmän. Heidän määräänsä on turha edes arvuutella. Monet näistä ihmisistä ovat kirjoittaneet, jos ei aina aivan matkakirjoja, niin ainakin suuren määrän kirjeitä läheisilleen. Rajoitus on minulle itselleni mielekästä sen takia, että oma kiinnostukseni on viime vuosikymmeninä kohdistunut nimenomaan tälle alueelle. Ja niinhän sitä sanotaan, että aina pitäisi puhua vain niistä asioista, joita paremmin tuntee.
Vanhimmat matkakirjat kirjataan eurooppalaisten suurmiesten nimiin. Grand old man on tietysti Johann Wolfgang von Goethe, joka Etelä-Italiaan suuntautuneella matkallaan kulki ensin Gardajärven maisemissa vuonna 1796. Hän soudatti itseään Torbolesta Limonen ohi Malcesineen, jossa oli yövyttävä vastatuulen takia. Aamuisin järvellä puhaltaa edelleen pohjoistuuli, mutta se kääntyy yhä iltapäivisin vastaiseksi. Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Bardolinoon, sieltä aasin selässä Brentan varrelle, ja sitä pitkin veneellä Venetsiaan. Brenta saa alkunsa kaukaa Alpeilta Bassanon kaupungin pohjoispuolelta, joki virtaa sen läpi ja edelleen Venetsian laguuniin. Venetsiassa Goethe kulki pitkin ja poikin aika lailla samalla tapaa kuin turistit tänäkin päivänä. Ihastunut hän oli, ja se näkyy myös hänen teksteissään: ”Kuten nyt Canal Grandea ei voi verrata mihinkään muuhun katuun maailmassa, ei liioin voi Markuksen torilta (San Marco) avautuvan tilan rinnalle asettaa mitään. Tarkoitan suurta vesipeiliä, jota yhdeltä sivulta kaartaa varsinainen Venetsia puolikuun muotoisena, vastapäätä on S. Giorgion saari, hieman kauempana Giudecca ja sen kanaali, vielä kauempana Dogana ja sisääntulo Canal Grandelle."
Goethe vaelteli omin päin ympäri kaupunkia, eksyi ja löysi, väsyi ja ajeli välillä gondolilla, kuten kuka tahansa myöhemminkin. Kanaalit olivat täynnä laivoja ja gondoleja, hienosti pukeutuneet, kauniit rouvat olivat menossa messuun tai soudattivat muuten itseään yli kanaalien. Kalatorin hajut olivat samat, mutta ihmispaljous oli jos mahdollista vieläkin runsaampi. Kaiken keskellä istuttiin oikeutta, ja julkiset notaarit laativat kirjelmiä tai laskuja niille, jotka sitä pyysivät. Mestari osallistui teatterinäytöksiin ja kävi oopperassa. Monista rakennuksista ja maalauksista hän antoi asiantuntevan selostuksen. Erityisesti häntä kiinnosti Andrea Palladion suunnittelema Il Redentore-kirkko (Vapahtajan kirkko), jossa oli hänen mielestään onnistuneesti tavoitettu antiikin temppelien muotoja vanhojen basilikojen pohjalle rakennetun kristillisen kirkkoperinteen vastaisesti.
Toiseenkin eurooppalaisen kulttuurin suurmieheen voisi tässä esimerkinomaisesti viitata. Lordi Byron (George Noel Gordon), aikansa nimisankari, suitsutti romantiikan aikaisissa runoissaan 1800-luvun alussa myös Venetsian ja sen naisten kauneutta.
Tämän päivän matkailijat tulevat Venetsiaan pääasiassa junalla tai autolla pitkin noin neljä kilometriä pitkää kannasta, lentokentältä tulevat viedään kuitenkin yleensä suoraan keskustaan vesibussilla. Toinen hyvin käytetty vesibussiyhteys lähtee Fusinasta, joka niin ikään löytyy oheisesta kartakkeesta. Myös Lido di Jesolon kautta voidaan tulla Punta Sabbioneen ja siitä laivalla perille.
Venetsian laguuni, tärkeimmät kaupun-git ja vesiväylät. Laguunin suojana ovat Adrianmerta vasten Litorale di Pellestrina (A), Lido di Venezia (B), Litorale del Cavallino (C) ja Lido di Jesolo (D). Näiden välissä ovat pääväylät Bocca di Chioggia (1), Bocca di Malamocco (2) ja Bocca di Lido (3).
Mutta monet ovat tulleet suoraan mereltäkin, Thomas Mann antaa novellissaan (tai pienoisromaanissaan) Kuoleva Venetsia päähenkilönsä Gustav von Aschenbachin saapua Venetsiaan mukavasti kansituolissa istuskellen vanhassa nokisessa ja ikävässä höyrylaivassa toiselta puolen Adrianmerta. Niinpä kontrasti olikin valtava, kun sateesta ja sumusta nousi matala rannikko, ja Lidon jälkeen kaupungin monet ihmeet hurmasivat mieltä. Suomalainen Göran Schildt taas purjehti Genovasta Italian länsirannikkoa, sitten Sisilian ympäri, ja lopulta Venetsiaan hänkin nykyisen Kroatian rantojen kautta. Aika tunnettu meidän aikamme matkailija Paul Theroux taas tuli paikallisjunalla Ghioggiaan ja siitä Litorale di Pellestrinan kautta Lidolle. Kaikki he ovat kiitelleet kaupungin kauneutta, mutta eivät ole olleet silti sokeita epäkohdille.
Minulla oli joitakin vuosia sitten iltalukemisenani Panu Rajalan järkälemäinen ja upea Unio Mystica. Huomasin sieltä, että Mika Waltari on julkaissut vuonna 1948 matkakirjan nimeltä Lähdin Istanbuliin. Johannes Angelosta suunnitellessaan hän matkusti Amsterdamin, Pariisin, Geneven, Venetsian ja Rooman kautta Istanbuliin. Sopi hyvin kuvaan, että hän otti vauhtia myös Venetsiasta, sillä sinnehän päätyivät Konstantinopolin suuret rikkaudet ryöstöksi muuttuneelta venetsialaisten kauppiaiden johtamalta neljänneltä ristiretkeltä vuonna 1204.
Minulla oli joitakin vuosia sitten iltalukemisenani Panu Rajalan järkälemäinen ja upea Unio Mystica. Huomasin sieltä, että Mika Waltari on julkaissut vuonna 1948 matkakirjan nimeltä Lähdin Istanbuliin. Johannes Angelosta suunnitellessaan hän matkusti Amsterdamin, Pariisin, Geneven, Venetsian ja Rooman kautta Istanbuliin. Sopi hyvin kuvaan, että hän otti vauhtia myös Venetsiasta, sillä sinnehän päätyivät Konstantinopolin suuret rikkaudet ryöstöksi muuttuneelta venetsialaisten kauppiaiden johtamalta neljänneltä ristiretkeltä vuonna 1204.
Mika Waltarin kuvaukset osoittavat poikkeuksellisia kertojanlahjoja. Hän aloittaa kavalkaadinsa nuoruusvuosinaan lukemansa Simo Penttilän inhorealistisista kuvauksista: ”Ihmistä soudetaan ruumisarkussa vedessä kelluvien ulostusten välissä edestakaisin kuvaamatonta löyhkää uhoavissa kanavissa”. Simo Penttilän (Uuno Ilmari Hirvosen) uskomattoman runsas tuotanto ulottui 1920- luvulta 1960-luvulle. Päällimmäisinä siitä tulevat ainakin minun mieleeni Hänen Ylhäisyytensa kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilän seikkailut Meksikossa. Sulho Rannan muistelmista Waltari taas kertoo, miten tämä souteli Ellinsä kanssa lämpimässä, ruusuntuoksuisessa etelän yössä, johon kantautuivat lukemattomien kitaroiden sävelet.
Waltari seikkaili itse kapeiden ja mutkittelevien pikkukatujen muodostamassa labyrintissa kuten mekin nykyään. Hän ajeli ristiin rastiin vaporetolla ja teki lopulta pitkän kiertomatkan myös gondolilla. Lasinpuhaltajan pajassa ja pelikasinossakin hän tuli käyneeksi. Viinitupa syrjäkadun varrella kävi sekin tutuksi: ”Siellä oli soittoa ja laulua, säihkyviä mustia silmiä ja pieniä silkinhienoja viiksiä renessanssin taitelijain veistoksista ja maalauksista varastetuissa kasvoissa”.
Waltari seikkaili itse kapeiden ja mutkittelevien pikkukatujen muodostamassa labyrintissa kuten mekin nykyään. Hän ajeli ristiin rastiin vaporetolla ja teki lopulta pitkän kiertomatkan myös gondolilla. Lasinpuhaltajan pajassa ja pelikasinossakin hän tuli käyneeksi. Viinitupa syrjäkadun varrella kävi sekin tutuksi: ”Siellä oli soittoa ja laulua, säihkyviä mustia silmiä ja pieniä silkinhienoja viiksiä renessanssin taitelijain veistoksista ja maalauksista varastetuissa kasvoissa”.
Waltari asui pikkuhotellissa, jonka isäntäväki teki parhaansa hänen viihtyvyytensä eteen niin keittiössä kuin muutenkin. Loka-marraskuun vaihde vaan oli mahdollisimman hankala: keskuslämmitys ei vielä ollut päällä, villatakki pyjaman päällä ja kaulahuivi kaulassa hän kömpi kosteiden lakanoiden väliin. Kumisaappaita ja sateenvarjoa hän ei tietenkään huomannut ottaa mukaan. Mutta kaiken kruunasi saapuminen Piazza San Marcolle säteilevään auringon paisteeseen. ”Sen kauneus avartui eteeni kuin uni ja ihme. Vasemmalla Pyhän Markuksen kirkon raskaat ääriviivat, katon tasanteella ikuiset pronssihevoset, taustassa Dogien palatsi itämaisine kaaririveineen. Pakosta hengitykseni salpautui. Luulen, että tämä oli niitä harvinaisia ikuisia silmänräpäyksiä elämässä, jotka tahtoisi muistaa kuolemansa päivinä”.
Waltari kulki avoimin silmin Venetsiassaan ja hänen sanansa sopisivat tietysti vaikkapa meidänkin aikamme kulkijan suuhun. ”Vuosisadasta vuosisataan loiskui vihreä vesi palatsien perustuksia vasten, katonharjat rapautuivat, tuuli söi marmorin pintaa, mutta Venetsia eli ikuista nykyhetkeä oikullisena, kevytmielisenä, huolettomana kuin aina. Pääasia oli, että huumaava, surmaava sävel soi korvissa”.”
Hän kävi läpi museot ja kirkot ja teki niistä tarkkoja huomioita. Erityisesti hän tutki tykkejä ja muita keskiajan aseita. Hän tunsi tarkkaan Venetsian historian ja sen, mistä rikkaudet oli aikoinaan ryövätty. Waltari totesi kirjassaan, miten Venetsia kuitenkin lopulta oli ainoa liittolainen, joka tuki Bysanttia ja Konstantinopolia sen epätoivoisessa taistelussa piirittäviä turkkilaisia vastaan. Tässä sitten oltiinkin jo tulevan romaanin Johannes Angeloksen aihepiirissä. Konstantinopoli joutui vihdoin turkkilaisille vuonna 1453.
Käsiini sattunut painos Göran Schildtin teoksesta Purjehdukseni Daphnella ilmestyi vuonna 1987. Hän purjehti vuonna 1952 Genovasta ja Portofinosta, kuten jo mainitsin, ensin pitkin Italian länsirannikkoa, sitten Sisilian ympäri ja vihdoin silloisen Jugoslavian rannoille, ja lopulta Venetsiaan, jossa Daphne jäi Muranon proomutelakalle odottamaan seuraavia matkoja.
Schildt saapui Venetsian vesille aamuvarhaisella, ensin tulivat näkyviin Lidon rannat ja aallonmurtajat matalana viivana sitten niiden yli näkyi San Marcon torin kellotorni, Campanile, sitten vuorollaan Lidon hotellit sekä muut itse kaupungin kiintopisteet, kuten San Giorgion katedraalin torni ja Markuksen kirkon kupolit.
Schildt antaa samalla kuvauksen koko laguunista sellaisena, kuin hän sen näki nyt jo yli puoli vuosisataa sitten. Hän kertoo, että matalan rannikon takia esihistorialliset joet eivät voineet muodostaa normaalia suistoa, vaan syntyi järvi, jota matala hiekkavalli, eli edellä jo luetellut pitkänomaiset saaret suojaavat meren puolella. Tästä johtuen vuorovesi tuntuu juuri täällä voimakkaimpana koko alueella. Kartalla koko laguuni näkyi Schildtin silmissä kuin kolmena valtavana tammena, runkona olivat kolme jo mainittua kulkuaukkoa ja oksistona yhä pienemmiksi jakautuvat vedenuomat. Väliin jäävät alueet olivat kasvaneet mataliksi ruohikkoisiksi saariksi tai jääneet savisärkiksi, jotka korkeanveden aikana joutuvat veden alle. Nämä uomat toimivat kuin valtavat keuhkot, kahdesti vuorokaudessa ne hengittivät sisään raikasta merivettä ja sitten ulos käytetyn veden. Jo 1950-luvulle tultaessa oli kaivettu keinotekoisia kanaaleja helpottamaan kulkua. Ilmeisesti vielä 1950-luvulla vesi oli kauttaaltaan varsin puhdasta, oli myös paljon kalaa ja kalastajia. Haltioitunut Schildt purjehti apumoottorin voimalla pitkin ja poikin laguunia, kävi Torcellossa ja Buranossa, ja päätyi lopulta Muranoon. Erityisesti hän oli ihastunut idylliseen ja ”pikkuporvarilliseen ” Buranoon, jota hän nimitti pikku Venetsiaksi.
Edellä mainittuja lukuun ottamatta en tältä alueelta ole varsinaisia suomalaisia matkakirjoja löytänyt, tavallaan matkakirjoiksi luettavia kaunokirjallisia teoksia kuitenkin useita. Kaikki ne ovat kohdistuneet Venetsiaan, kuinkas muuten. Tällaisia ovat ilmestymisjärjestyksessä luetellen viimeisistä ainakin Hannu Raittilan Canal Grande, Eero Saarenheimon Casanova ja Sprengtporten sekä erityisesti Hannu Mäkelän Syksy Venetsiassa. Kaikkia näitä kannattaa Venetsian matkaa suunnittelevan hankkia jo etukäteen käsiinsä.
Waltari kulki avoimin silmin Venetsiassaan ja hänen sanansa sopisivat tietysti vaikkapa meidänkin aikamme kulkijan suuhun. ”Vuosisadasta vuosisataan loiskui vihreä vesi palatsien perustuksia vasten, katonharjat rapautuivat, tuuli söi marmorin pintaa, mutta Venetsia eli ikuista nykyhetkeä oikullisena, kevytmielisenä, huolettomana kuin aina. Pääasia oli, että huumaava, surmaava sävel soi korvissa”.”
Hän kävi läpi museot ja kirkot ja teki niistä tarkkoja huomioita. Erityisesti hän tutki tykkejä ja muita keskiajan aseita. Hän tunsi tarkkaan Venetsian historian ja sen, mistä rikkaudet oli aikoinaan ryövätty. Waltari totesi kirjassaan, miten Venetsia kuitenkin lopulta oli ainoa liittolainen, joka tuki Bysanttia ja Konstantinopolia sen epätoivoisessa taistelussa piirittäviä turkkilaisia vastaan. Tässä sitten oltiinkin jo tulevan romaanin Johannes Angeloksen aihepiirissä. Konstantinopoli joutui vihdoin turkkilaisille vuonna 1453.
Käsiini sattunut painos Göran Schildtin teoksesta Purjehdukseni Daphnella ilmestyi vuonna 1987. Hän purjehti vuonna 1952 Genovasta ja Portofinosta, kuten jo mainitsin, ensin pitkin Italian länsirannikkoa, sitten Sisilian ympäri ja vihdoin silloisen Jugoslavian rannoille, ja lopulta Venetsiaan, jossa Daphne jäi Muranon proomutelakalle odottamaan seuraavia matkoja.
Schildt saapui Venetsian vesille aamuvarhaisella, ensin tulivat näkyviin Lidon rannat ja aallonmurtajat matalana viivana sitten niiden yli näkyi San Marcon torin kellotorni, Campanile, sitten vuorollaan Lidon hotellit sekä muut itse kaupungin kiintopisteet, kuten San Giorgion katedraalin torni ja Markuksen kirkon kupolit.
Schildt antaa samalla kuvauksen koko laguunista sellaisena, kuin hän sen näki nyt jo yli puoli vuosisataa sitten. Hän kertoo, että matalan rannikon takia esihistorialliset joet eivät voineet muodostaa normaalia suistoa, vaan syntyi järvi, jota matala hiekkavalli, eli edellä jo luetellut pitkänomaiset saaret suojaavat meren puolella. Tästä johtuen vuorovesi tuntuu juuri täällä voimakkaimpana koko alueella. Kartalla koko laguuni näkyi Schildtin silmissä kuin kolmena valtavana tammena, runkona olivat kolme jo mainittua kulkuaukkoa ja oksistona yhä pienemmiksi jakautuvat vedenuomat. Väliin jäävät alueet olivat kasvaneet mataliksi ruohikkoisiksi saariksi tai jääneet savisärkiksi, jotka korkeanveden aikana joutuvat veden alle. Nämä uomat toimivat kuin valtavat keuhkot, kahdesti vuorokaudessa ne hengittivät sisään raikasta merivettä ja sitten ulos käytetyn veden. Jo 1950-luvulle tultaessa oli kaivettu keinotekoisia kanaaleja helpottamaan kulkua. Ilmeisesti vielä 1950-luvulla vesi oli kauttaaltaan varsin puhdasta, oli myös paljon kalaa ja kalastajia. Haltioitunut Schildt purjehti apumoottorin voimalla pitkin ja poikin laguunia, kävi Torcellossa ja Buranossa, ja päätyi lopulta Muranoon. Erityisesti hän oli ihastunut idylliseen ja ”pikkuporvarilliseen ” Buranoon, jota hän nimitti pikku Venetsiaksi.
Edellä mainittuja lukuun ottamatta en tältä alueelta ole varsinaisia suomalaisia matkakirjoja löytänyt, tavallaan matkakirjoiksi luettavia kaunokirjallisia teoksia kuitenkin useita. Kaikki ne ovat kohdistuneet Venetsiaan, kuinkas muuten. Tällaisia ovat ilmestymisjärjestyksessä luetellen viimeisistä ainakin Hannu Raittilan Canal Grande, Eero Saarenheimon Casanova ja Sprengtporten sekä erityisesti Hannu Mäkelän Syksy Venetsiassa. Kaikkia näitä kannattaa Venetsian matkaa suunnittelevan hankkia jo etukäteen käsiinsä.
Waltarinkin ihastelema San Marco kesällä 2006. Alkuperäiset pronssihevoset ovat jo pitkään olleet museossa, nyt kesällä 2006 restauroitiin niiden jäjennöksiä saasteiden jäljiltä. Siitä punainen vaate niiden päällä. Tekstissä mainitusta Palazzo Ducalesta näkyy tässä vain pieni osa.
II Venetsian näkymät 1960-luvun jälkeen
Tämän jälkeen on aika siirtyä eräänlaiseen jokamiehen tarinaan vuodelta 1970. Oma matkani tapahtui tavanomaisesti junalla. Lähtöni ja saapumiseni Venetsiaan oli eräitten sattumusten summa. Olin muuttanut perheeni kanssa Lahteen kesällä 1969. Kun olin jo aikaisemminkin harrastellut italian kieltä, menin heti syksyllä Harjulan opiston järjestämälle kurssille. Kevätpuolella meiltä kysyttiin, haluaisimmeko järjestää kirkkokonsertin Bassano del Grappasta olevalle alppijääkärikuorolle. Meistä se tuntui ihan mukavalta hankkeelta, ja niin tulimme perustaneeksi keväällä Lahden Finladia-Italia ry:n. Konsertti toteutui pääsiäisenä 1970 vanhassa, myöhemmin puretussa Lahden nikkarityylisessä puukirkossa. Se onnistui italialaisten mielestä mainiosti, ja niin he kutsuivat minut puheenjohtajan ominaisuudessa vastavierailulle Bassanoon. Ja minähän tietysti nuorena miehenä lupasin heti siltä seisomalta. Asia eteni sitten niin, että Italian kulttuuri-instituutti järjesti minut heinäkuussa Venetsiassa pidetylle kulttuurikurssille, joka oli tarkoitettu pohjoismaisille, nuorille loppututkinnon suorittaneille henkilöille.
Kun Venetsian kurssista on kulunut jo lähes 40 vuotta, ja sen muistiinpanot ovat kadonneet, ovat päällimmäisiksi jääneet aika harvat asiat. Venetsian vajoamisesta kannettiin jo silloin huolta. Joku viiksiniekka esitteli vauhdikkaasti pitkin seiniä kiinnitettyjä upeita suunnitelmia patolaitteista, jotka nousuveden tullen nousisivat osittain pintaan, ja sitten laskuveden aikana laskisivat alas. Näyttää siltä, että kuluneiden yli 40 vuoden aikana ei tässä ole tapahtunut mitään, kaupunkiin syydetyistä miljardeista ja taas miljardeista liiroista huolimatta. Luulen, että ainoa muutos tässä suhteessa on tapahtunut Bocca di Lidon suulla, jossa Google Earthin mukaan on rakenteilla jonkinlaisia aallonmurtajia.
Tätä kirjoitettaessa vuoden 2012 lopulla television uutiskuvissa on viikon ajan ollut esillä näkymiä Venetsian tämänvuotisesta tulvasta, joka on kuulemma pahin pariin kymmeneen vuoteen. Ihmiset kulkevat kumisaappaissaan varta vasten rakennettuja siltoja pitkin, turisteille neuvotaan sellaiset kadut eli callet, joiden päällä on mahdollisimman vähän vettä.
Vanhat venetsialaiset ovat kuitenkin aina uskoneet, että heidän tai heidän lastensa aikana kaupunki ei vajoa tai tuhoudu. Yhden ainoan kerran viime vuosikymmenten mittaan tuo usko tuntui loppuvan: se tapahtui marraskuun alkupuolella vuonna 1966. Marraskuun neljäntenä pyyhkäisi ennen kokematon myrsky läpi koko Pohjois-Italian, seuraavana päivänä tiedettiin Suomenkin sanomalehdissä kertoa, että Firenzen kaupunki Arnon varrella, ja suuret alueet Po-joen tuntumassa olivat joutuneet jättiläistulvien uhkaamiksi. Seuraavina päivinä tuhoalue osoittautui vielä tätäkin suuremmaksi. Venetsiassa koko San Marcon tori joutui heti veden valtaan. Se on kaupungin alavimpia kohtia. Nousuvesi oli tavallista runsaampi. Kun tuuli vielä puhalsi meren suunnasta, ei vesi ehtinyt valua takaisin Adrianmereen ennen seuraavaa nousuvettä.
Myrsky eteni pahimmillaan 100 kilometriä tunnissa. Firenzessä tulva katkoi kaikki teleks- ja puhelinyhteydet maan pohjois- ja eteläosien välillä. Po-joen suojavallit murtuivat monin kohdin pitkin sen rantoja, murtuneiden patojen kautta merivesi vielä pääsi joen alajuoksulle. Koko Italiassa kuoli parin viikon aikana ainakin yli 200 ihmistä, kenties 100.000 joutui jättämään kotinsa vähintäänkin väliaikaisesti. Kotieläimiä kuoli kymmenin tuhansin. Myrskysateen pahiten koettelemia alueita oli myös Etelä-Tiroli ja Friulin alanko Venetsian ja Triesten välillä. Dolomiiteilla lumivyöryt hautasivat kokonaisia kyliä, ja tulvivat joet veivät mukanaan taloja ja siltoja. Lieju ja muta hukuttivat paljon ihmisiä.
Laguuniin osaksi laskeva Brenta oli yläjuoksullaan aiheuttanut paljon vahinkoa, mm. Bassanon vanhasta puusillasta osia hajosi osittain veteen. Venetsiassa koko viikko oli hektistä, suojapatoja yritettiin vahvistaa kanavien varrella, merijalkaväkeä saatiin apuun. Vesi oli marraskuun 4. ja 5. päivinä pahimmillaan pari metriä normaalitason yläpuolella, talojen alaovia tuskin saatiin auki, eikä normaalista liikkumisesta ollut puhettakaan. Vasta 7. ja 8. päivinä aurinko paistoi ja pahin alkoi olla ohi.
Miksi sitten kaupunki pelastui? Suurin syy oli ehkä kuivuus, joka oli vallinnut ennen myrskyä ja laskenut veden pintaa normaalia alemmaksi. Jos pinta olisi ollut normaalilla tasolla, tai sade olisi jatkunut puolen vuorokautta kauemmin, olisi Venetsiaan saattanut jäädä paljon vähemmän ihailtavaa kuin ennen. Katastrofaalinen tulva herätti vihdoin päättäjät ja koko väestön. Sen seurauksena myös käymälläni Fondazione Cinin kurssilla pyrittiin tuomaan ongelmaa perin juurin esiin.
Göran Schildt kuvaili Venetsian laguunia tammeksi, jonka oksat olivat syviä tai syvennettyjä väyliä laivoille. Suuret tankkerit ja rahtialukset purjehtivat niitä pitkin erityisesti Margheran teollisuusalueelle. Uusimman ajan merkkinä ovat valtavat risteilijät, joilla tuodaan amerikkalaisia ja muitakin luksusmatkailijoita suoraan Venetsian sydämeen Bocca di Lidon kautta. Ne ankkuroidaan laituriin aika lähelle suurta maakannasta pitkin tulevien autojen parkkitaloa. Ken sattuu paikalle silloin, kun tällainen jättiläinen lipuu kaikessa rauhassa Palazzo Ducalen ja San Giorgion saaren välistä laajaa kanaalia, joutuu hämillään miettimään sitä kontrastia, joka muodostuu tämän tälle miljöölle aivan oudon kappaleen ja keskiaikaisen kaupungin välille. Tämäkö sitten on se uuden ajan merkki, vai kestääkö Venetsia tämänkin?
Edellä mainitsemani tutkimusmatkailijat suitsuttivat Venetsian ihanuutta, mutta eivät silti olleet sokeita sen surkeudelle ja rappiollekaan. Loistavat taideaarteet, alun perin ryöstämällä ristiretkien aikana saadut aarteet tietysti ovat suurenmoisia. En tietenkään itsekään ollut sokea San Marcon tai Palazzo Ducalen kauneudelle, kävin Biennalessa, mutta jotenkin minua puhutteli aika paljon myös San Giorgio Maggioren kirkko saman nimisellä saarella. Tottakai kaupunki tulvi keskiaikaa ja barokkia, mutta Palladio minulle ennestään tuntemattomana iski paremmin. Osittain se johtui siitä, että kurssin aikana kuljin joka päivä ohi sen vieressä olevaan entiseen luostariin, jossa kurssi pidettiin. Palladion antiikin esikuviin perustuva tyyli tuntui hyvin selkeältä ja juhlavalta. Mikäli joku on enemmän kiinnostunut Palladiosta, kannattaa mennä Vicenzaan, jossa hänen rakennuksiaan on parisenkymmentä, monet pitkin maaseutua. Junalle sinne pääsee Venetsiasta noin tunnissa.
Tämän jälkeen on aika siirtyä eräänlaiseen jokamiehen tarinaan vuodelta 1970. Oma matkani tapahtui tavanomaisesti junalla. Lähtöni ja saapumiseni Venetsiaan oli eräitten sattumusten summa. Olin muuttanut perheeni kanssa Lahteen kesällä 1969. Kun olin jo aikaisemminkin harrastellut italian kieltä, menin heti syksyllä Harjulan opiston järjestämälle kurssille. Kevätpuolella meiltä kysyttiin, haluaisimmeko järjestää kirkkokonsertin Bassano del Grappasta olevalle alppijääkärikuorolle. Meistä se tuntui ihan mukavalta hankkeelta, ja niin tulimme perustaneeksi keväällä Lahden Finladia-Italia ry:n. Konsertti toteutui pääsiäisenä 1970 vanhassa, myöhemmin puretussa Lahden nikkarityylisessä puukirkossa. Se onnistui italialaisten mielestä mainiosti, ja niin he kutsuivat minut puheenjohtajan ominaisuudessa vastavierailulle Bassanoon. Ja minähän tietysti nuorena miehenä lupasin heti siltä seisomalta. Asia eteni sitten niin, että Italian kulttuuri-instituutti järjesti minut heinäkuussa Venetsiassa pidetylle kulttuurikurssille, joka oli tarkoitettu pohjoismaisille, nuorille loppututkinnon suorittaneille henkilöille.
Kun Venetsian kurssista on kulunut jo lähes 40 vuotta, ja sen muistiinpanot ovat kadonneet, ovat päällimmäisiksi jääneet aika harvat asiat. Venetsian vajoamisesta kannettiin jo silloin huolta. Joku viiksiniekka esitteli vauhdikkaasti pitkin seiniä kiinnitettyjä upeita suunnitelmia patolaitteista, jotka nousuveden tullen nousisivat osittain pintaan, ja sitten laskuveden aikana laskisivat alas. Näyttää siltä, että kuluneiden yli 40 vuoden aikana ei tässä ole tapahtunut mitään, kaupunkiin syydetyistä miljardeista ja taas miljardeista liiroista huolimatta. Luulen, että ainoa muutos tässä suhteessa on tapahtunut Bocca di Lidon suulla, jossa Google Earthin mukaan on rakenteilla jonkinlaisia aallonmurtajia.
Tätä kirjoitettaessa vuoden 2012 lopulla television uutiskuvissa on viikon ajan ollut esillä näkymiä Venetsian tämänvuotisesta tulvasta, joka on kuulemma pahin pariin kymmeneen vuoteen. Ihmiset kulkevat kumisaappaissaan varta vasten rakennettuja siltoja pitkin, turisteille neuvotaan sellaiset kadut eli callet, joiden päällä on mahdollisimman vähän vettä.
Vanhat venetsialaiset ovat kuitenkin aina uskoneet, että heidän tai heidän lastensa aikana kaupunki ei vajoa tai tuhoudu. Yhden ainoan kerran viime vuosikymmenten mittaan tuo usko tuntui loppuvan: se tapahtui marraskuun alkupuolella vuonna 1966. Marraskuun neljäntenä pyyhkäisi ennen kokematon myrsky läpi koko Pohjois-Italian, seuraavana päivänä tiedettiin Suomenkin sanomalehdissä kertoa, että Firenzen kaupunki Arnon varrella, ja suuret alueet Po-joen tuntumassa olivat joutuneet jättiläistulvien uhkaamiksi. Seuraavina päivinä tuhoalue osoittautui vielä tätäkin suuremmaksi. Venetsiassa koko San Marcon tori joutui heti veden valtaan. Se on kaupungin alavimpia kohtia. Nousuvesi oli tavallista runsaampi. Kun tuuli vielä puhalsi meren suunnasta, ei vesi ehtinyt valua takaisin Adrianmereen ennen seuraavaa nousuvettä.
Myrsky eteni pahimmillaan 100 kilometriä tunnissa. Firenzessä tulva katkoi kaikki teleks- ja puhelinyhteydet maan pohjois- ja eteläosien välillä. Po-joen suojavallit murtuivat monin kohdin pitkin sen rantoja, murtuneiden patojen kautta merivesi vielä pääsi joen alajuoksulle. Koko Italiassa kuoli parin viikon aikana ainakin yli 200 ihmistä, kenties 100.000 joutui jättämään kotinsa vähintäänkin väliaikaisesti. Kotieläimiä kuoli kymmenin tuhansin. Myrskysateen pahiten koettelemia alueita oli myös Etelä-Tiroli ja Friulin alanko Venetsian ja Triesten välillä. Dolomiiteilla lumivyöryt hautasivat kokonaisia kyliä, ja tulvivat joet veivät mukanaan taloja ja siltoja. Lieju ja muta hukuttivat paljon ihmisiä.
Laguuniin osaksi laskeva Brenta oli yläjuoksullaan aiheuttanut paljon vahinkoa, mm. Bassanon vanhasta puusillasta osia hajosi osittain veteen. Venetsiassa koko viikko oli hektistä, suojapatoja yritettiin vahvistaa kanavien varrella, merijalkaväkeä saatiin apuun. Vesi oli marraskuun 4. ja 5. päivinä pahimmillaan pari metriä normaalitason yläpuolella, talojen alaovia tuskin saatiin auki, eikä normaalista liikkumisesta ollut puhettakaan. Vasta 7. ja 8. päivinä aurinko paistoi ja pahin alkoi olla ohi.
Miksi sitten kaupunki pelastui? Suurin syy oli ehkä kuivuus, joka oli vallinnut ennen myrskyä ja laskenut veden pintaa normaalia alemmaksi. Jos pinta olisi ollut normaalilla tasolla, tai sade olisi jatkunut puolen vuorokautta kauemmin, olisi Venetsiaan saattanut jäädä paljon vähemmän ihailtavaa kuin ennen. Katastrofaalinen tulva herätti vihdoin päättäjät ja koko väestön. Sen seurauksena myös käymälläni Fondazione Cinin kurssilla pyrittiin tuomaan ongelmaa perin juurin esiin.
Göran Schildt kuvaili Venetsian laguunia tammeksi, jonka oksat olivat syviä tai syvennettyjä väyliä laivoille. Suuret tankkerit ja rahtialukset purjehtivat niitä pitkin erityisesti Margheran teollisuusalueelle. Uusimman ajan merkkinä ovat valtavat risteilijät, joilla tuodaan amerikkalaisia ja muitakin luksusmatkailijoita suoraan Venetsian sydämeen Bocca di Lidon kautta. Ne ankkuroidaan laituriin aika lähelle suurta maakannasta pitkin tulevien autojen parkkitaloa. Ken sattuu paikalle silloin, kun tällainen jättiläinen lipuu kaikessa rauhassa Palazzo Ducalen ja San Giorgion saaren välistä laajaa kanaalia, joutuu hämillään miettimään sitä kontrastia, joka muodostuu tämän tälle miljöölle aivan oudon kappaleen ja keskiaikaisen kaupungin välille. Tämäkö sitten on se uuden ajan merkki, vai kestääkö Venetsia tämänkin?
Edellä mainitsemani tutkimusmatkailijat suitsuttivat Venetsian ihanuutta, mutta eivät silti olleet sokeita sen surkeudelle ja rappiollekaan. Loistavat taideaarteet, alun perin ryöstämällä ristiretkien aikana saadut aarteet tietysti ovat suurenmoisia. En tietenkään itsekään ollut sokea San Marcon tai Palazzo Ducalen kauneudelle, kävin Biennalessa, mutta jotenkin minua puhutteli aika paljon myös San Giorgio Maggioren kirkko saman nimisellä saarella. Tottakai kaupunki tulvi keskiaikaa ja barokkia, mutta Palladio minulle ennestään tuntemattomana iski paremmin. Osittain se johtui siitä, että kurssin aikana kuljin joka päivä ohi sen vieressä olevaan entiseen luostariin, jossa kurssi pidettiin. Palladion antiikin esikuviin perustuva tyyli tuntui hyvin selkeältä ja juhlavalta. Mikäli joku on enemmän kiinnostunut Palladiosta, kannattaa mennä Vicenzaan, jossa hänen rakennuksiaan on parisenkymmentä, monet pitkin maaseutua. Junalle sinne pääsee Venetsiasta noin tunnissa.
Isola di San Giorgio Palazzo Ducalen suunnasta katsottuna
Miten innostuin Italiasta
En aivan varmaan tiedä, mistä innostukseni Italiaan on alun perin saanut alkunsa. Ainakin sitä oli olemassa jo lukiovuosina, jolloin sain koulun kautta kirjeenvaihtotoverikseni italialaisen tytön, Marisa Saccomandin Ravennasta. Neorealistiset, mustavalkoiset elokuvat kertoivat tuohon aikaan aivan toisenlaisesta, eksoottiselta tuntuvasta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Havaitsin jo varhain, että latinalaisessa kulttuurissa monet asiat ovat tärkeämpiä kuin täällä pohjoisessa. Ilmaston lämpimyys ja uljaat maisemat viehättivät. Näin ollen oli ymmärrettävää, että yliopistoon tultuani kiinnostuin yhä enemmän tämän maan historiasta. Italia onkin seurannut tavalla tai toisella mukanani jo 60 vuotta.
Eri puolilla Italiaa olen matkaillut yli 40 vuoden ajan, matkojeni määrää en enää muista. Alussa oli kysymys opintojen täydentämisestä ja kansainvälisen tuntuman hankkimisesta. Sitten pyrin etsimään ammattiaineistoa, vähän vanhempina ihastuimme vaimoni kanssa yhä enemmän luonnosta ja varsinkin vuoripoluista. Jokaisen mutkan takana saattoi aueta uusia jännittäviä näkymiä. Tätä tietä kiinnostuin nimenomaan Pohjois-Italiasta. Jos lukija harrastaa monipuolista elämysmatkailua kulttuurin parissa tai luontoa ihaillakseen, löytää hän kirjastani nimeltä Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle varmaan yhtä ja toista ennen kokematonta. Historiantutkijana olen mielelläni halunnut nähdä, mitä tapahtumien tai ilmiöiden takana oikein on. Minulle eivät ole koskaan oikein riittäneet nimiluettelot ja vuosiluvut, nehän unohtaa jo kohta seuraavaan paikkaan tullessa. Seuraavassa on kirjasta joitakin otteita.
Katsaus Pohjois-Italian historiaan
Seuraavassa esitetään aikajärjestyksessä ja luettelomaisesti sellaisia keskeisiä Italian historian vaiheita, joista on helposti havaittavissa merkkejä tällä alueella.
Kansainvaellusten aikana läntinen osa valtiollisesti jo heikentynyttä Roomaa hajosi, Itä-Rooma, eli Bysantti säilyi vielä. Monesti katsotaan, että kansainvaellukset alkoivat hunnien hyökätessä idästä vuonna 375. Attilan johdolla he tunkeutuivat Etelä-Saksan kautta aina Galliaan saakka. Vähän myöhemmin he hyökkäsivät Pohjois-Italiaan, jossa rannikkoseudun veneetit pakenivat rannikon edustan lietesaarille, jonne syntyi aikanaan Venetsia (ital. Venezia).
Varhaiskeskiajalla Pohjois-Italia oli eri germaaniheimojen vallassa. Saksan keisari Kaarle Suuri yhdisti ensimmäisen kerran Euroopan keskeiset alueet yhdeksi valtakunnaksi. Se ulottui aina Tanskan rajoilta Koillis-Espanjaan ja Pohjois-Italiaan. Paavi kruunasi hänet Rooman keisariksi vuonna 800. Myöhemmin Pohjois-Italian historialle oli leimallista sen kehittyneiden, kauppaa käyvien kaupunkivaltioiden (Milano, Genova, Pisa, Firenze ja Venetsia) jatkuva taistelu Saksan keisareita ja heidän verotustaan vastaan. Fredrik I Barbarossa valloitti 1100-luvun puolivälin jälkeen Pohjois-Italian kaupungit. Seuranneessa rauhassa ne tunnustivat keisarin ylivallan, mutta jatkoivat elämäänsä ja toimintaansa hyvin itsenäisinä.
Sydän- ja myöhäiskeskiajalla kaupungit kävivät keskenään monia sotia mm. ns. kondottieerien johtamien palkkasotilaitten avulla. Gardajärven alue vaihtoi tässä vaiheessa usein omistajaa, merkittävimpiä valtiaita olivat Milanon Viscontit, linnoistaan kuulu Scala-suku ja venetsialaiset. Venetsia kohosi Välimeren merkittävimmäksi kauppavallaksi ristiretkien (1096−n.1270) aikana. Sen vieläkin nähtävät rikkaudet ovat peräisin niiden aikana tehdyiltä kauppa- ja ryöstöretkiltä.
Uusi aika oli Italiassa jatkuvien vallanvaihdosten aikaa. Pohjois-Italiassa muutoksia ei tullut niin paljon, koska alue kuului Venetsian tasavallalle. Vuoden 1797 rauhassa Napoleon ja Itävalta jakoivat Venetsian tasavallan kahtia, rajana oli näillä seuduin juuri Gardajärvi. Napoleonin kukistuttua pidetyssä Wienin kongressissa 1815 Lombardia (keskuspaikkana Milano) ja Venetsia luovutettiin Itävallalle.
Risorgimento eli ns. Italian virkoamisen aika liittyi Euroopan 1800-luvun valta-aatteisiin, joista nouseva kansallisuusaate oli ehkä merkittävin. Kansat pyrkivät muodostamaan kansallisvaltioita, jonka esteenä Italiassa katsottiin olevan ennen muuta Itävalta. Innostusta tuki mm. Giuseppe Verdi monilla oopperateoksillaan.
Vihdoin yhdistäjäksi tuli pieni Sardinian valtio Ranskan tuella. Itävalta voitettiin Solferinossa Gardajärven eteläpuolella vuonna 1859, ja Lombardia liitettiin Italiaan, Venetsia vähän myöhemmin. Vuonna 1860 nousi vallankumoussankari Garibaldi 1000 vapaaehtoisensa kanssa maihin Sisiliassa, ja Napoliin asti ulottuva Molempain Sisiliain feodaalivaltio kukistui. Pian yhteiseen Italian valtioon liittyivät myös Keski-Italian pikkuvaltiot Kirkkovaltio, Toscana, Parma ja Modena. Vuonna 1866 Itävalta joutui suurpolitiikan takia luopumaan Venetsian alueesta, mutta Etelä-Tiroli jäi vielä sille. Garibaldi yritti valloittaa sitäkin hyökkäämällä itävaltalaisten kimppuun Rivan ja Limonen välimaastossa.
I maailmansota alkoi vuonna 1914. Italia liittyi siihen vuonna 1915 ns. ympärysvaltojen puolelle entisiä liittolaisiaan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Poikkeuksellisen värikäs runoilija Gabriele d’Annunzio propagoi kiihkeästi sodan puolesta. Hänen huvilallaan Gardajärven Gardonessa on siitä monia muistoja. Alkumenestysten jälkeen tapahtui vuonna 1917 romahdus, jonka aikana rintama tuli aina Piave-joelle saakka, jossa itävaltalaiset ja saksalaiset pystyttiin pysäyttämään ranskalaisten ja englantilaisten tuella. Yhteen aikaan oli uhkana läpimurto Monte Baldon vuoren kautta Bassanon kaupunkiin ja siitä alaville maille kohti Venetsiaa.
Myös Gardajärven pohjoisosissa Rivassa ja Torbolessa on jäljellä paljon itävaltalaisten ja italialaisten varustuksia ja muulipolkuja, jotka nykyään sopivat hyvin vaeltamiseen ja vaikkapa maastopyöräilyyn.
II maailmansotaan Italia ajautui Saksan rinnalla. Liittoutuneet pääsivät kuitenkin Pohjois-Afrikassa voitolle ja nousivat maihin Sisiliassa vuonna 1943. Mussolini menetti valtansa, mutta saksalaiset onnistuivat kaappaamaan hänet karkoituspaikastaan Gran Sassolta kommandohyökkäyksellä. Hän johti Salòn kaupungista Gardajärven rannalla Pohjois-Italian fascistista valtiota, jonka muodostaminen oli osa saksalaisten viivytystaistelua. Tätä vastaan kamppailivat monilukuiset partisaaniryhmät aiheuttaen melkoista vahinkoa.
Saksalais-italialaiset joukot terrorisoivat monia paikkakuntia, surmasivat siviiliväestöä ja mm. hirttivät näyttävästi partisaaneja, esimerkiksi yhtenä ainoana päivänä 26.9.1944 Via dei Martirin varrella Bassanossa 31. Maa vapautui saksalaisista vasta keväällä 1945.
Nykyaikana on taustalla vaikuttamassa useita epäedullisia tekijöitä:
1) Maan etelä- ja pohjoisosat ovat rakenteeltaan, taloudeltaan ja asennoitumiseltaan kovin erilaisia. Eroja on pyritty tasaamaan mittavilla avustusohjelmilla (mm. Cassa del Mezzogiorno). Laaja muuttoliike köyhästä etelästä pohjoista kohden on ollut tunnusomaista. Etelässä on monia ikuisuuskysymyksiä edelleen auki, mm. mafia Sisiliassa, camorra Napolin seudulla ja Calabriassa vielä `ndrangheta.
2) Maailmansotien perintö elää yhä edelleen. Monet haikailivat pitkään Mussolinin ajan näyttävää ja vahvan kansallismielistä aikaa. Lukuisat partisaanit ja heidän jälkeläisensä muistavat sota-ajan menetyksiä. Mm. näistä syistä oikeiston ja vasemmiston ero on ollut aina jyrkkä, Italiassa esimerkiksi oli länsimaiden voimakkain kommunistinen puolue. Vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvulla esiintyi oikeistolaisia ja vasemmistolaisia ääriryhmiä, joiden tuhotöissä tuhoutui paitsi omaisuutta, myös kymmenittäin viattomia ihmisiä.
3) Pieniä puolueita on paljon ja hallitusten muodostaminen on vaikeaa. Silvio Berlusconi, joka ulkonäöltään ja esiintymiseltään muistuttaa Mussolinia, sai aikaan hämmennystä niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Hänet kukistettiin vuoden 2006 vaaleissa niukasti. Valtaan noussut koalitio, keskustavasemmisto kamppaili jatkuvissa vaikeuksissa, hallitus natisi liitoksissaan, eikä se saanut otetta myöskään maan talouselämästä. Niinpä Berlusconi palasi pääministeriksi jälleen keväällä 2008. Hän joutui vetäytymään vuonna 2010 osaksi Eurooppaa ja euroa kohdanneen talouskriisin, osaksi aiheuttamiensa skandaalien takia.
Poimintoja rakennustaiteen tyylikausista
Rooman ajan rakennukset ovat kaikkein komeimmillaan Sirmionessa Catulluksen huvilassa sekä Veronassa. Monet oopperan ystävät tuntevat Veronan areenan ja kaupungin keskustan muut muistot.
Miten innostuin Italiasta
En aivan varmaan tiedä, mistä innostukseni Italiaan on alun perin saanut alkunsa. Ainakin sitä oli olemassa jo lukiovuosina, jolloin sain koulun kautta kirjeenvaihtotoverikseni italialaisen tytön, Marisa Saccomandin Ravennasta. Neorealistiset, mustavalkoiset elokuvat kertoivat tuohon aikaan aivan toisenlaisesta, eksoottiselta tuntuvasta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Havaitsin jo varhain, että latinalaisessa kulttuurissa monet asiat ovat tärkeämpiä kuin täällä pohjoisessa. Ilmaston lämpimyys ja uljaat maisemat viehättivät. Näin ollen oli ymmärrettävää, että yliopistoon tultuani kiinnostuin yhä enemmän tämän maan historiasta. Italia onkin seurannut tavalla tai toisella mukanani jo 60 vuotta.
Eri puolilla Italiaa olen matkaillut yli 40 vuoden ajan, matkojeni määrää en enää muista. Alussa oli kysymys opintojen täydentämisestä ja kansainvälisen tuntuman hankkimisesta. Sitten pyrin etsimään ammattiaineistoa, vähän vanhempina ihastuimme vaimoni kanssa yhä enemmän luonnosta ja varsinkin vuoripoluista. Jokaisen mutkan takana saattoi aueta uusia jännittäviä näkymiä. Tätä tietä kiinnostuin nimenomaan Pohjois-Italiasta. Jos lukija harrastaa monipuolista elämysmatkailua kulttuurin parissa tai luontoa ihaillakseen, löytää hän kirjastani nimeltä Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle varmaan yhtä ja toista ennen kokematonta. Historiantutkijana olen mielelläni halunnut nähdä, mitä tapahtumien tai ilmiöiden takana oikein on. Minulle eivät ole koskaan oikein riittäneet nimiluettelot ja vuosiluvut, nehän unohtaa jo kohta seuraavaan paikkaan tullessa. Seuraavassa on kirjasta joitakin otteita.
Katsaus Pohjois-Italian historiaan
Seuraavassa esitetään aikajärjestyksessä ja luettelomaisesti sellaisia keskeisiä Italian historian vaiheita, joista on helposti havaittavissa merkkejä tällä alueella.
Kansainvaellusten aikana läntinen osa valtiollisesti jo heikentynyttä Roomaa hajosi, Itä-Rooma, eli Bysantti säilyi vielä. Monesti katsotaan, että kansainvaellukset alkoivat hunnien hyökätessä idästä vuonna 375. Attilan johdolla he tunkeutuivat Etelä-Saksan kautta aina Galliaan saakka. Vähän myöhemmin he hyökkäsivät Pohjois-Italiaan, jossa rannikkoseudun veneetit pakenivat rannikon edustan lietesaarille, jonne syntyi aikanaan Venetsia (ital. Venezia).
Varhaiskeskiajalla Pohjois-Italia oli eri germaaniheimojen vallassa. Saksan keisari Kaarle Suuri yhdisti ensimmäisen kerran Euroopan keskeiset alueet yhdeksi valtakunnaksi. Se ulottui aina Tanskan rajoilta Koillis-Espanjaan ja Pohjois-Italiaan. Paavi kruunasi hänet Rooman keisariksi vuonna 800. Myöhemmin Pohjois-Italian historialle oli leimallista sen kehittyneiden, kauppaa käyvien kaupunkivaltioiden (Milano, Genova, Pisa, Firenze ja Venetsia) jatkuva taistelu Saksan keisareita ja heidän verotustaan vastaan. Fredrik I Barbarossa valloitti 1100-luvun puolivälin jälkeen Pohjois-Italian kaupungit. Seuranneessa rauhassa ne tunnustivat keisarin ylivallan, mutta jatkoivat elämäänsä ja toimintaansa hyvin itsenäisinä.
Sydän- ja myöhäiskeskiajalla kaupungit kävivät keskenään monia sotia mm. ns. kondottieerien johtamien palkkasotilaitten avulla. Gardajärven alue vaihtoi tässä vaiheessa usein omistajaa, merkittävimpiä valtiaita olivat Milanon Viscontit, linnoistaan kuulu Scala-suku ja venetsialaiset. Venetsia kohosi Välimeren merkittävimmäksi kauppavallaksi ristiretkien (1096−n.1270) aikana. Sen vieläkin nähtävät rikkaudet ovat peräisin niiden aikana tehdyiltä kauppa- ja ryöstöretkiltä.
Uusi aika oli Italiassa jatkuvien vallanvaihdosten aikaa. Pohjois-Italiassa muutoksia ei tullut niin paljon, koska alue kuului Venetsian tasavallalle. Vuoden 1797 rauhassa Napoleon ja Itävalta jakoivat Venetsian tasavallan kahtia, rajana oli näillä seuduin juuri Gardajärvi. Napoleonin kukistuttua pidetyssä Wienin kongressissa 1815 Lombardia (keskuspaikkana Milano) ja Venetsia luovutettiin Itävallalle.
Risorgimento eli ns. Italian virkoamisen aika liittyi Euroopan 1800-luvun valta-aatteisiin, joista nouseva kansallisuusaate oli ehkä merkittävin. Kansat pyrkivät muodostamaan kansallisvaltioita, jonka esteenä Italiassa katsottiin olevan ennen muuta Itävalta. Innostusta tuki mm. Giuseppe Verdi monilla oopperateoksillaan.
Vihdoin yhdistäjäksi tuli pieni Sardinian valtio Ranskan tuella. Itävalta voitettiin Solferinossa Gardajärven eteläpuolella vuonna 1859, ja Lombardia liitettiin Italiaan, Venetsia vähän myöhemmin. Vuonna 1860 nousi vallankumoussankari Garibaldi 1000 vapaaehtoisensa kanssa maihin Sisiliassa, ja Napoliin asti ulottuva Molempain Sisiliain feodaalivaltio kukistui. Pian yhteiseen Italian valtioon liittyivät myös Keski-Italian pikkuvaltiot Kirkkovaltio, Toscana, Parma ja Modena. Vuonna 1866 Itävalta joutui suurpolitiikan takia luopumaan Venetsian alueesta, mutta Etelä-Tiroli jäi vielä sille. Garibaldi yritti valloittaa sitäkin hyökkäämällä itävaltalaisten kimppuun Rivan ja Limonen välimaastossa.
I maailmansota alkoi vuonna 1914. Italia liittyi siihen vuonna 1915 ns. ympärysvaltojen puolelle entisiä liittolaisiaan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Poikkeuksellisen värikäs runoilija Gabriele d’Annunzio propagoi kiihkeästi sodan puolesta. Hänen huvilallaan Gardajärven Gardonessa on siitä monia muistoja. Alkumenestysten jälkeen tapahtui vuonna 1917 romahdus, jonka aikana rintama tuli aina Piave-joelle saakka, jossa itävaltalaiset ja saksalaiset pystyttiin pysäyttämään ranskalaisten ja englantilaisten tuella. Yhteen aikaan oli uhkana läpimurto Monte Baldon vuoren kautta Bassanon kaupunkiin ja siitä alaville maille kohti Venetsiaa.
Myös Gardajärven pohjoisosissa Rivassa ja Torbolessa on jäljellä paljon itävaltalaisten ja italialaisten varustuksia ja muulipolkuja, jotka nykyään sopivat hyvin vaeltamiseen ja vaikkapa maastopyöräilyyn.
II maailmansotaan Italia ajautui Saksan rinnalla. Liittoutuneet pääsivät kuitenkin Pohjois-Afrikassa voitolle ja nousivat maihin Sisiliassa vuonna 1943. Mussolini menetti valtansa, mutta saksalaiset onnistuivat kaappaamaan hänet karkoituspaikastaan Gran Sassolta kommandohyökkäyksellä. Hän johti Salòn kaupungista Gardajärven rannalla Pohjois-Italian fascistista valtiota, jonka muodostaminen oli osa saksalaisten viivytystaistelua. Tätä vastaan kamppailivat monilukuiset partisaaniryhmät aiheuttaen melkoista vahinkoa.
Saksalais-italialaiset joukot terrorisoivat monia paikkakuntia, surmasivat siviiliväestöä ja mm. hirttivät näyttävästi partisaaneja, esimerkiksi yhtenä ainoana päivänä 26.9.1944 Via dei Martirin varrella Bassanossa 31. Maa vapautui saksalaisista vasta keväällä 1945.
Nykyaikana on taustalla vaikuttamassa useita epäedullisia tekijöitä:
1) Maan etelä- ja pohjoisosat ovat rakenteeltaan, taloudeltaan ja asennoitumiseltaan kovin erilaisia. Eroja on pyritty tasaamaan mittavilla avustusohjelmilla (mm. Cassa del Mezzogiorno). Laaja muuttoliike köyhästä etelästä pohjoista kohden on ollut tunnusomaista. Etelässä on monia ikuisuuskysymyksiä edelleen auki, mm. mafia Sisiliassa, camorra Napolin seudulla ja Calabriassa vielä `ndrangheta.
2) Maailmansotien perintö elää yhä edelleen. Monet haikailivat pitkään Mussolinin ajan näyttävää ja vahvan kansallismielistä aikaa. Lukuisat partisaanit ja heidän jälkeläisensä muistavat sota-ajan menetyksiä. Mm. näistä syistä oikeiston ja vasemmiston ero on ollut aina jyrkkä, Italiassa esimerkiksi oli länsimaiden voimakkain kommunistinen puolue. Vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvulla esiintyi oikeistolaisia ja vasemmistolaisia ääriryhmiä, joiden tuhotöissä tuhoutui paitsi omaisuutta, myös kymmenittäin viattomia ihmisiä.
3) Pieniä puolueita on paljon ja hallitusten muodostaminen on vaikeaa. Silvio Berlusconi, joka ulkonäöltään ja esiintymiseltään muistuttaa Mussolinia, sai aikaan hämmennystä niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Hänet kukistettiin vuoden 2006 vaaleissa niukasti. Valtaan noussut koalitio, keskustavasemmisto kamppaili jatkuvissa vaikeuksissa, hallitus natisi liitoksissaan, eikä se saanut otetta myöskään maan talouselämästä. Niinpä Berlusconi palasi pääministeriksi jälleen keväällä 2008. Hän joutui vetäytymään vuonna 2010 osaksi Eurooppaa ja euroa kohdanneen talouskriisin, osaksi aiheuttamiensa skandaalien takia.
Poimintoja rakennustaiteen tyylikausista
Rooman ajan rakennukset ovat kaikkein komeimmillaan Sirmionessa Catulluksen huvilassa sekä Veronassa. Monet oopperan ystävät tuntevat Veronan areenan ja kaupungin keskustan muut muistot.
Romaaninen ja goottilainen kirkkorakennustyyli. Trenton ( saks.Trient) tuomiokirkkoa alettiin rakentaa 1100-luvulla, laajennuksia tehtiin vielä 1500-luvulla. Siinä on sekä romaanisia että goottilaisia piirteitä. Trentossa pidettiin 1500-luvun mittaan kirkolliskokouksia, joiden tarkoituksena oli aloittaa vastauskonpuhdistus Lutherin ja muiden protestanttien johtamaa uskonpuhdistusta vastaan.
Keskiajalla alue oli mm. eri sukujen ja Venetsian vallassa. Scala-suvun linnoja on esimerkiksi Malcesinessa, Torri del Benacossa ja Sirmionessa. Venetsialaiskaudelta on jäljellä kiintoisia venetsialaisvaikutteisia renessanssirakennuksia, esimerkiksi ns. Venetsian kapteenien taloja mm. Malcesinessa ja Gardassa. Samoja piirteitä on myös Bassanon kaupungintalossa. Oikealla on linnantorni on Malcesinesta ja vasemmalla kapteenintalo (käskynhaltijan talo) Gardasta.
Venetsiassa on nähtävissä erilaisia tyylejä, gotiikkaa ja bysanttilaisia vaikutteita, sekä erityisesti keskiajan ja uudenajan vaihteesta renessanssia ja 1600-luvulta barokkia. Seuraavana on Dogien talo Venetsiasta.
Uuden ajan alussa Andrea Palladion (1508-1580) suunnittelemia antiikin esikuviin perustuvia rakennuksia on esimerkiksi Venetsiassa ja Vicenzassa.
Barokin piirteitä on nähtävissä monissa Venetsian kirkoissa, ja ehkä viehättävimmillään Rivan Chiesa dell´ Inviolatassa, ainakin kirkko on tunnelmallinen ja pikkukaupungin mittoihin sovitettu.
Uusklassillista taidetta on runsain määrin Possagnon Gipsotecassa, vähän Bassanosta koiliseen. Antonio Canovaa (1.11.1757-13.10.1822) kunnioitetaan ennen muuta kuvanveistäjänä. Hän suunnitteli myös omana hautapaikkanaan tunnetun temppelin, mutta sujuipa häneltä maalauskin, kuvassa Helenan ryöstö (Il ratto di Elena).
Ohjeita Pohjois-Italian omatoimimatkoille
Reiteistä Gardajärven kulttuurikohteisiin ja helpohkoille vuoripoluille tehdään selkoa Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle -kirjan tekstissä kunkin kaupungin esittelyn kohdalla. Gardan laivavuorot löytyvät osoitteella www.navigazionelaghi.it/ita/gar ja bussivuorot eri suuntiin www.lagodigardamagazine.com . Näiden avulla voi suunnitella matkojaan etukäteen.
Vicenzaan (Palladio) ja Bassanoon (venetsialaispiirteitä ja sotahistoriaa) päästään Venetsiasta junalla noin tunnissa. Vicenzan ja Bassanon välillä on rautatieyhteys, matkaan kuluu myös tunnin verran. Bassanoon pääsee myös Trenton kautta. Aikataulut löytyvät internetistä (www.ferroviedellostato.it), jossa on samanlainen haku kuin VR:llä Suomessa. Possagnoon (Canovan veistoksia ja temppeli) on Bassanosta matkaa vielä kolmisenkymmentä kilometriä, mikä vaatinee yöpymisen mikäli haluaa tutustua molempiin kaupunkeihin. Veronaan ja Trentoon sekä Trenton eteläpuolella olevaan Roveretoon (sotamuseo) pääsee Gardajärveltä bussilla monta kertaa päivässä. Matkatoimistot järjestävät kahteen ensiksi mainittuun myös retkiä.
Oheisessa piirroksessa näkyvät alueen kaupungit ja rautatielinjat, ylhäällä Trento-Bassano-Venetsia, alhaalla Verona-Vicenza-Padova-Venetsia. Rautatie kulkee Veronasta Milanoon, ja sen varrella on Dezenzanon asema Gardan rannalla. Possagno on koilliseen Bassanosta. Kaupunkien etäisyydet toisistaan ovat piirroksessa vain karkeasti oikeassa suhteessa. Erikokoiset renkaat kuvaavat samoin vain suunnilleen kaupunkien väkilukujen eroja.
Junassa eri puolilla Italiaa
”É in partenza dal binario tre, il Diretto per Venezia Mestre, Castelfranco, Bassano, Primolano, Trento”.
Juna lähti hitaasti liikkeelle, kuulutuksen mukaisesti, kolisteli vaihteissa ja pääsi vihdoin nelisen kilometriä pitkää maakannasta kulkevalle radalle. Radan vierellä kulki hetken päästä myös ainoa mantereelta Venetsiaan johtava autotie. Merta oli koko ajan näkyvissä molemmilla puolilla, siellä täällä jokunen kalastusalus ja pienehkö rahtilaivakin olivat etsimässä tietään kohti tavaroiden purkupaikkoja. Uusi kolistelu alkoi Venezia Mestressä, joka on ehkä koko koillisen Italian tärkein risteysasema.
Mestren ratapihaa näytti jatkuvan melkein loputtomiin, kilometrikaupalla. Se ei ollut mikään ihme, sillä lähteehän täältä junia Venetsia mukaan lukien kuuteen suuntaan, kaukojuniakin Padovan suunnalta ainakin Itävaltaan, Triesteen ja entisiin Jugoslavian maihin. Kovin mieltä ylentävää tämä hidas saapuminen Mestreen ei ollut: rojuisia tehtaita, työpajoja ja joitakin harvoja vuokrakasarmeja oli tuppautunut aivan radan varteen. Parvekkeilla kuivui pyykkiä, lakanoita, pyyhkeitä, jossakin miesten virttyneet alushousut, jokunen vanhempi naishenkilö näyttäytyi kotitakki päällään niitä ripustamassa ja oikomassa. Jotkut parvekkeiden rautakaiteet olivat ruosteisia, siellä täällä oli betoniseinistä lohjennut palasia.
Junassa eri puolilla Italiaa
”É in partenza dal binario tre, il Diretto per Venezia Mestre, Castelfranco, Bassano, Primolano, Trento”.
Juna lähti hitaasti liikkeelle, kuulutuksen mukaisesti, kolisteli vaihteissa ja pääsi vihdoin nelisen kilometriä pitkää maakannasta kulkevalle radalle. Radan vierellä kulki hetken päästä myös ainoa mantereelta Venetsiaan johtava autotie. Merta oli koko ajan näkyvissä molemmilla puolilla, siellä täällä jokunen kalastusalus ja pienehkö rahtilaivakin olivat etsimässä tietään kohti tavaroiden purkupaikkoja. Uusi kolistelu alkoi Venezia Mestressä, joka on ehkä koko koillisen Italian tärkein risteysasema.
Mestren ratapihaa näytti jatkuvan melkein loputtomiin, kilometrikaupalla. Se ei ollut mikään ihme, sillä lähteehän täältä junia Venetsia mukaan lukien kuuteen suuntaan, kaukojuniakin Padovan suunnalta ainakin Itävaltaan, Triesteen ja entisiin Jugoslavian maihin. Kovin mieltä ylentävää tämä hidas saapuminen Mestreen ei ollut: rojuisia tehtaita, työpajoja ja joitakin harvoja vuokrakasarmeja oli tuppautunut aivan radan varteen. Parvekkeilla kuivui pyykkiä, lakanoita, pyyhkeitä, jossakin miesten virttyneet alushousut, jokunen vanhempi naishenkilö näyttäytyi kotitakki päällään niitä ripustamassa ja oikomassa. Jotkut parvekkeiden rautakaiteet olivat ruosteisia, siellä täällä oli betoniseinistä lohjennut palasia.
Vasemmalla näkyi vain teitä ja siltoja, varsinainen kaupunki oli ratapihalta itään. Vasta Bassanoon ja Trentoon vievältä radalta nähtynä kerrostalojen ilme muuttui, puistot rehevöityivät, ja katujen autoliikenteestä tuli vilkkaampaa, pilvenpiirtäjiäkin näkyi. Kaupunki oli jo kauan ollut vilkas teollisuuden ja kaupan keskus, eräänlainen vastakohta vähitellen museoituvalle Venetsialle. Oli helppo ymmärtää, miksi väkeä muuttaa jatkuvasti maakannaksen toisesta päästä pakoon nousevia vuokria, huonokuntoisia taloja, tulvia ja jokavuotisia turistilaumoja. Mestren asukasluku on jo pitkään ollut ainakin kolminkertanen emokaupunkiinsa verraten.
Matkaan oli lähdetty Santa Lucian aika kolkolta rautatieasemalta pitkin tuota Ponte della Libertán maakannasta kello 10,55 heinäkuun 29. päivänä 1970. Bassanossa piti olla vähän vajaata tuntia myöhemmin. Santa Lucia oli juuri niin ankea kuin parhaat päivänsä nähneet rautatieasemat ovat: keskeltä kulkutieltä kuluneet kivilattiat, epämääräistä väkeä notkumassa baarin pöydissä, sakeaa tupakansavua odotushuoneessa, välillä tungosta ja äänekästä puheensorinaa, lasten itkuakin. Väkeä tuli ja meni ovissa, lippuluukulle syntyi välillä jonoa, kun virkailija leimaili tyynen rauhallisesti kapeita pahvisia matkalippuja.
Tämä Diretto oli ainoa kohtuulliseen aikaan aamupäivällä Venetsiasta Trentoon kulkeva pikajuna, muut olivat paikallisjunia. Se pysähtyi vain Venezia Mestressä ja Castelfrancossa ennen omaa määränpäätäni Bassano del Grappaa. Vaikka sen ei tarvinnut pysähdellä jokaisella pikkuasemalla, kului siltä silti miltei sama aika kuin paikallisjunilta. Tämä selittyi suureksi osaksi hitaalla alkumatkalla.
Aluksi oltiin vielä Veneton alueella, kaikkialla näkyi kyliä, pikkukaupunkeja ja viljapeltoja, joilta ensimmäinen sato oli jo korjattu. Oli vihanneksia ja viiniköynnöksiä, maan alkaessa nousta kohti vuoristoa siellä täällä jo joitakin oliivipuita pieninä ryhminä. Asutus oli asemaseuduilla pakkautunut paikoin aivan radan varteen. Mietin millaista olisi asua taloissa, joista kiskoille oli vain kymmenkunta metriä. Kai siihenkin tottuisi!
Ja tottuuhan siihen, kuten kerran 1970-luvulla Riminissä silloin 10-vuotiaan nuoremman poikani kanssa olimme yhdessä kokeneet. Olimme tapamme mukaisesti metsästäneet ns. dumppeja, eli viime hetken lähtöjä. Hotelli oli aivan pääradan vieressä, kapea kadun tapainen vain välissä. Asuimme kolmannessa kerroksessa, eli juuri itärannikon pääradan tasalla. Ensimmäisenä yönä pikajuna tuntui tulevan suoraan huoneeseen. Poika pomppasi joka kerta kuvaannollisesti sanoen ilmaan vaakasuorassa asennossa, minä siitä sitten vain taputtelemaan, että junahan se vain on! Parin yön päästä ääni ja jyrinä eivät enää häirinneet, vaikka ne unen läpi tietysti hyvin kuulikin. Millaisia pitkäaikaisvaikutuksia tuollaisesta radanvarsiasumisesta saattaa vuosien ja vuosikymmenten mittaan olla, se on sitten jo eri asia. Vihannesmaat ja hedelmätarhat ulottuivat nekin paikoin melkein kiskoille. Joitakin epäpuhtauksia kai niihinkin jäi ohitse kulkevasta liikenteestä, ei kuitenkaan ehkä niin paljon kuin moottoriteiden varsilla. Tällä rataosalla kulki varsinkin paikallis-liikenteessä vielä 1970-luvulla myös dieselmoottoreista voimansa saavia, eräänlaisia kaksivaunuisia kiskobusseja.
Toisen luokan vaunussa oli melko hiljainen tunnelma, matkustajia oli mukana vain muutamia, jotkut jäivät pois Castelfrancossa, jotkut toiset tulivat tilalle. Jokunen oli saapunut junaan Mestressä. Omassa rauhassaan istui vanha, kumarainen laiha mies keppi seuranaan, vaunun päässä metelöi pari lasta äitinsä hel-moissa. Rouva oli vasta varhaisessa keski-iässä, mutta hän oli jo selvästi menettänyt kilojensa hallinnan. Mistähän se johtuu, että hyvin monet italialaiset tytöt ovat parikymppisinä hoikkia ja hehkeitä tummine hiuksineen ja salaperäisine katseineen, mutta muutaman vuoden päästä ja parin lapsen jälkeen jo jotain aivan muuta.
Keski-ikäinen mies istuutui vastapäätä minua, kai uteliaisuuttaan. Kasvot olivat ahavoituneet, ja rotevat kämmenet kertoivat vuosia kestäneestä raskaasta ruumiillisesta työstä. Hetken tuijoteltuaan hän kysyi mistä olin kotoisin. Hänen poikansa oli siirtotyöläisenä Etelä-Sveitsissä, hyvin pojalla menee, hän oli vast’ikään palannut vierailulta tämän luota. Molempien maiden yhteinen kieli italia oli ehkä selittävä tekijä pojan työreissulle. Sveitsi kuului silloin 1970-luvulla Euroopan vapaakauppaliittoon (EFTA) kuten Suomikin, Italia taas oli Euroopan talousyhteisön (EEC) jäsen. Toivottavasti koko Eurooppa pian liittyy yhdeksi suureksi yhteisöksi, silloin voidaan käydä töissä missä tahansa, hekumoi vanheneva mies tulevaisuutta hahmotellessaan. Kukapa meistä ei toivoisi jälkikasvulleen jotain parempaa, kuin mihin itse on päässyt. Euroopan Unionia ei siinä vaiheessa tietenkään vielä ollut, se eli vain Euroopan taloudellista tulevaisuutta suunnittelevien mielissä, esimerkkinä eräs keskeisimmistä, ranskalainen Jean Monnet. Kokemus on osoittanut, ettei EU aluksi tuonut mukanaan työvoiman tulvaa rikkaampiin maihin, poikkeuksina ehkä vain Englanti, Saksa ja Irlanti. Kun vielä köyhempiä maita on nyt myöhemmin päässyt mukaan, on tilanne muuttunut.
Nyt 2000-luvun alussa Italian rautateillä matkustaminen on tullut miltei yhtä tylsäksi kuin Suomessa konsanaan. Ihmiset ovat kiireisempiä, ja ehkä myös ne aikaisempien vuosikymmenten uteliaat kansanihmiset ovat vähitellen kuolleet ja väistyneet tämän uuden eurooppalaisuuden tieltä.
Aikoinaan jokainen matka oli suorastaan pieni seikkailu. Päällimmäisenä tulee mieleen helmikuu 1964, jolloin matkustin samassa lepovaunuosastossa erään sisilialaisperheen kanssa Roomasta Palermoon. Perhe oli palaamassa joltain sukulaisvierailulta, isä, äiti ja kolme lasta. Jotain keskiluokkaa he olivat, en lopultakaan saanut selville isän ammattia, jokin pikkuvirkamies tai pien-yrittäjä, en rohjennut suoraan kysyä. Mafiasta en uskaltanut hiiskahtaa senkään vertaa.
Puhetta, kysymyksiä ja keskustelua silti riitti, ja siinä samassa perheen pyöreä äiti ehti syöttää niin omansa kuin samalla minutkin miltei ähkyn partaalle. Muistan vieläkin ne mahtavat ranskanleivän puolikkaat, jotka oli ensin voideltu voilla ja sitten peitetty melkein parin senttimetrin juusto- ja pekonikerroksilla. Viinipullokin siinä taisi kiertää ringissä, perheen äiti oli kuitenkin varannut matkaan muutaman lasin, kullekin omansa. Ylipäätään aika monet Italiassa nauttivat viininsä arkisin melko proosallisesti tavallisista juomalaseista, joko sellaisenaan tai hieman veteen se-koitettuna.
Kohteliaana kuuntelin valituksia siitä, miten Rooma hallinto-kaupunkina elää kuin muun Italian syötteliäänä. Etua ei liioin ollut kehitysalueprojekti Cassa del Mezzogiornosta, jonka pohjoisraja ulottui kertojien mukaan Napolin tienoille, joten sinne sitten kuulemma tukien toivossa keskittyivät kaikki uudet tehtaatkin! Edullisista valtionavuista ei Sisiliassa siis päästy hyötymään!
Tämä nyt ei kuitenkaan todellisuudessa täysin pitänyt paikkaansa. Alkuaan Cassa del Mezzogiornon ylevä periaate oli jakaa varoja infrastruktuurin kehittämiseen eri puolille eteläisintä Italiaa, ajan mittaan sieltä sai rahaa myös mitä erilaisimpiin hankkeisiin, joilla poliitikot yrittivät vankentaa asemaansa. Vastaavaa on tietysti muuallakin tapahtunut, Suomessa tällaisella toiminnalla on ollut oma nimensä: siltarumpupolitiikka. Toisin sanoen avustuksia jaettiin sirpaleittain eri kohteisiin, eikä juurikaan välitetty siitä, mitä pysyvää niillä olisi saatu aikaan. Cassa del Mezzogiornosta tuli vuosikymmenten mittaan melkoinen Molokin kita, joka oli lopulta pakko sulkea 1990-luvun alussa.
Jossain Napolin eteläpuolella sain vihdoin unenpäästä kiinni, mutta Messinan salmelle tultaessa alkoi melkoinen meteli, kun iso joukko ihmisiä kolisteli käytävissä ja vääntäytyi asemasillalle. Yritin nukkua vielä senkin jälkeen, mutta kun oma matkaseurueeni alkoi heräillä, ei unesta enää mitään tullut. Laivamatka Palermosta Napoliin sitten aikojen päästä olikin kuin jatkuvaa lepoa.
Olen aina pitänyt junamatkoista, omaa autoa en ole koskaan ajatellutkaan ottaa mukaan Italiaan. Junassa voi aina ottaa pikkunokoset, eikä tarvitse pelätä, onko auto enää huomisaamuna hotellin edessä, tai missä kunnossa se on. Italianmatkat olen tietenkin tehnyt pääasiassa lentäen, vain kerran olen ajanut junassa Roomasta halki Euroopan Tukholmaan. Siitä muistuu mieleen enää vain yksi pieni episodi. Junan vaihto tapahtui Milanossa, jonka asemalta ostin matkaevääksi pullon viiniä. Asetin sen ikkunalaudalle ja avasin sitten yön jälkeen jossain Saksassa. Viini oli kuitenkin junan tärinässä muuttunut jo etikaksi. On sanottu, että italialaiset viinit eivät ole niitä kaikkein parhaimpia kestämään kuljetuksia. Tätä en tarkkaan tiedä, mutta ainakin silloin näin tapahtui.
Joskus 1970-luvulla kyllä vähän epäröin lähteä rautateitse omille matkoilleni. Italian poliittiset olot olivat silloin tavallistakin sekavammat, kun uusfasistit ja vasemmistoterroristit olivat aktiivisia. Heidän tekemiään attentaatteja ja murhia en ryhdy tässä sen enempää erittelemään, mainitsen vain niitä, jotka tuntuivat Suomessa asti eniten säväyttäneen. Edelliset, eli uusfasistit räjäyttivät Rooman-Münchenin pikajunan jossain Firenzen pohjoispuolella vuonna 1974, ja asettivat sitten pommin vuonna 1980 Bolognan rautatieasemalle. Kaikkiaan 84 ihmistä sai surmansa. Jälkimmäisen äärisuuntauksen edustajat, ns. Punaiset prikaatit eivät olleet sen huonompia, muistammehan ainakin suositun ja tasapuolisen poliitikon Aldo Moron löytymisen surmattuna pienen Fiatin takakontista keskeltä Roomaa vuonna 1978. Rautatieattentaatteja he eivät kuitenkaan tietämäni mukaan tehneet.
Mistä sitten ovat olleet lähtöisin tällaiset ääriainekset, ja miksi italialaisten koko kansakin tuntuu olevan niin kahtiajakautunut. Niinhän se oli viimeisen maailmansodankin aikana. Suuri osa oli henkeen ja vereen Mussolinin takana, ja vähintäänkin yhtä suuri osa oli vastaan. Partisaaneja oli paljon, ja Italiassa oli sodan jälkeen Länsi-Euroopan suurin ja vaikutusvaltaisin kommunistinen puolue. Maailmansodan ristiriitaista perintöäkö tässä on ratkottu vielä näin monien vuosien jälkeen?
Miksi matkustin juuri Bassanoon
Il Coro Monte Grappa konsertoi Sul ponte di Bassano
noi ci darem la mano,
noi ci darem la mano
ed un bacin d’amor.
Vapaasti (ja kankeasti) käännettynä: Bassanon sillalla, Bassanon sillalla, siellä me annamme toisillemme kätemme ja (rakkauden) suukkosen.
Matkaan oli lähdetty Santa Lucian aika kolkolta rautatieasemalta pitkin tuota Ponte della Libertán maakannasta kello 10,55 heinäkuun 29. päivänä 1970. Bassanossa piti olla vähän vajaata tuntia myöhemmin. Santa Lucia oli juuri niin ankea kuin parhaat päivänsä nähneet rautatieasemat ovat: keskeltä kulkutieltä kuluneet kivilattiat, epämääräistä väkeä notkumassa baarin pöydissä, sakeaa tupakansavua odotushuoneessa, välillä tungosta ja äänekästä puheensorinaa, lasten itkuakin. Väkeä tuli ja meni ovissa, lippuluukulle syntyi välillä jonoa, kun virkailija leimaili tyynen rauhallisesti kapeita pahvisia matkalippuja.
Tämä Diretto oli ainoa kohtuulliseen aikaan aamupäivällä Venetsiasta Trentoon kulkeva pikajuna, muut olivat paikallisjunia. Se pysähtyi vain Venezia Mestressä ja Castelfrancossa ennen omaa määränpäätäni Bassano del Grappaa. Vaikka sen ei tarvinnut pysähdellä jokaisella pikkuasemalla, kului siltä silti miltei sama aika kuin paikallisjunilta. Tämä selittyi suureksi osaksi hitaalla alkumatkalla.
Aluksi oltiin vielä Veneton alueella, kaikkialla näkyi kyliä, pikkukaupunkeja ja viljapeltoja, joilta ensimmäinen sato oli jo korjattu. Oli vihanneksia ja viiniköynnöksiä, maan alkaessa nousta kohti vuoristoa siellä täällä jo joitakin oliivipuita pieninä ryhminä. Asutus oli asemaseuduilla pakkautunut paikoin aivan radan varteen. Mietin millaista olisi asua taloissa, joista kiskoille oli vain kymmenkunta metriä. Kai siihenkin tottuisi!
Ja tottuuhan siihen, kuten kerran 1970-luvulla Riminissä silloin 10-vuotiaan nuoremman poikani kanssa olimme yhdessä kokeneet. Olimme tapamme mukaisesti metsästäneet ns. dumppeja, eli viime hetken lähtöjä. Hotelli oli aivan pääradan vieressä, kapea kadun tapainen vain välissä. Asuimme kolmannessa kerroksessa, eli juuri itärannikon pääradan tasalla. Ensimmäisenä yönä pikajuna tuntui tulevan suoraan huoneeseen. Poika pomppasi joka kerta kuvaannollisesti sanoen ilmaan vaakasuorassa asennossa, minä siitä sitten vain taputtelemaan, että junahan se vain on! Parin yön päästä ääni ja jyrinä eivät enää häirinneet, vaikka ne unen läpi tietysti hyvin kuulikin. Millaisia pitkäaikaisvaikutuksia tuollaisesta radanvarsiasumisesta saattaa vuosien ja vuosikymmenten mittaan olla, se on sitten jo eri asia. Vihannesmaat ja hedelmätarhat ulottuivat nekin paikoin melkein kiskoille. Joitakin epäpuhtauksia kai niihinkin jäi ohitse kulkevasta liikenteestä, ei kuitenkaan ehkä niin paljon kuin moottoriteiden varsilla. Tällä rataosalla kulki varsinkin paikallis-liikenteessä vielä 1970-luvulla myös dieselmoottoreista voimansa saavia, eräänlaisia kaksivaunuisia kiskobusseja.
Toisen luokan vaunussa oli melko hiljainen tunnelma, matkustajia oli mukana vain muutamia, jotkut jäivät pois Castelfrancossa, jotkut toiset tulivat tilalle. Jokunen oli saapunut junaan Mestressä. Omassa rauhassaan istui vanha, kumarainen laiha mies keppi seuranaan, vaunun päässä metelöi pari lasta äitinsä hel-moissa. Rouva oli vasta varhaisessa keski-iässä, mutta hän oli jo selvästi menettänyt kilojensa hallinnan. Mistähän se johtuu, että hyvin monet italialaiset tytöt ovat parikymppisinä hoikkia ja hehkeitä tummine hiuksineen ja salaperäisine katseineen, mutta muutaman vuoden päästä ja parin lapsen jälkeen jo jotain aivan muuta.
Keski-ikäinen mies istuutui vastapäätä minua, kai uteliaisuuttaan. Kasvot olivat ahavoituneet, ja rotevat kämmenet kertoivat vuosia kestäneestä raskaasta ruumiillisesta työstä. Hetken tuijoteltuaan hän kysyi mistä olin kotoisin. Hänen poikansa oli siirtotyöläisenä Etelä-Sveitsissä, hyvin pojalla menee, hän oli vast’ikään palannut vierailulta tämän luota. Molempien maiden yhteinen kieli italia oli ehkä selittävä tekijä pojan työreissulle. Sveitsi kuului silloin 1970-luvulla Euroopan vapaakauppaliittoon (EFTA) kuten Suomikin, Italia taas oli Euroopan talousyhteisön (EEC) jäsen. Toivottavasti koko Eurooppa pian liittyy yhdeksi suureksi yhteisöksi, silloin voidaan käydä töissä missä tahansa, hekumoi vanheneva mies tulevaisuutta hahmotellessaan. Kukapa meistä ei toivoisi jälkikasvulleen jotain parempaa, kuin mihin itse on päässyt. Euroopan Unionia ei siinä vaiheessa tietenkään vielä ollut, se eli vain Euroopan taloudellista tulevaisuutta suunnittelevien mielissä, esimerkkinä eräs keskeisimmistä, ranskalainen Jean Monnet. Kokemus on osoittanut, ettei EU aluksi tuonut mukanaan työvoiman tulvaa rikkaampiin maihin, poikkeuksina ehkä vain Englanti, Saksa ja Irlanti. Kun vielä köyhempiä maita on nyt myöhemmin päässyt mukaan, on tilanne muuttunut.
Nyt 2000-luvun alussa Italian rautateillä matkustaminen on tullut miltei yhtä tylsäksi kuin Suomessa konsanaan. Ihmiset ovat kiireisempiä, ja ehkä myös ne aikaisempien vuosikymmenten uteliaat kansanihmiset ovat vähitellen kuolleet ja väistyneet tämän uuden eurooppalaisuuden tieltä.
Aikoinaan jokainen matka oli suorastaan pieni seikkailu. Päällimmäisenä tulee mieleen helmikuu 1964, jolloin matkustin samassa lepovaunuosastossa erään sisilialaisperheen kanssa Roomasta Palermoon. Perhe oli palaamassa joltain sukulaisvierailulta, isä, äiti ja kolme lasta. Jotain keskiluokkaa he olivat, en lopultakaan saanut selville isän ammattia, jokin pikkuvirkamies tai pien-yrittäjä, en rohjennut suoraan kysyä. Mafiasta en uskaltanut hiiskahtaa senkään vertaa.
Puhetta, kysymyksiä ja keskustelua silti riitti, ja siinä samassa perheen pyöreä äiti ehti syöttää niin omansa kuin samalla minutkin miltei ähkyn partaalle. Muistan vieläkin ne mahtavat ranskanleivän puolikkaat, jotka oli ensin voideltu voilla ja sitten peitetty melkein parin senttimetrin juusto- ja pekonikerroksilla. Viinipullokin siinä taisi kiertää ringissä, perheen äiti oli kuitenkin varannut matkaan muutaman lasin, kullekin omansa. Ylipäätään aika monet Italiassa nauttivat viininsä arkisin melko proosallisesti tavallisista juomalaseista, joko sellaisenaan tai hieman veteen se-koitettuna.
Kohteliaana kuuntelin valituksia siitä, miten Rooma hallinto-kaupunkina elää kuin muun Italian syötteliäänä. Etua ei liioin ollut kehitysalueprojekti Cassa del Mezzogiornosta, jonka pohjoisraja ulottui kertojien mukaan Napolin tienoille, joten sinne sitten kuulemma tukien toivossa keskittyivät kaikki uudet tehtaatkin! Edullisista valtionavuista ei Sisiliassa siis päästy hyötymään!
Tämä nyt ei kuitenkaan todellisuudessa täysin pitänyt paikkaansa. Alkuaan Cassa del Mezzogiornon ylevä periaate oli jakaa varoja infrastruktuurin kehittämiseen eri puolille eteläisintä Italiaa, ajan mittaan sieltä sai rahaa myös mitä erilaisimpiin hankkeisiin, joilla poliitikot yrittivät vankentaa asemaansa. Vastaavaa on tietysti muuallakin tapahtunut, Suomessa tällaisella toiminnalla on ollut oma nimensä: siltarumpupolitiikka. Toisin sanoen avustuksia jaettiin sirpaleittain eri kohteisiin, eikä juurikaan välitetty siitä, mitä pysyvää niillä olisi saatu aikaan. Cassa del Mezzogiornosta tuli vuosikymmenten mittaan melkoinen Molokin kita, joka oli lopulta pakko sulkea 1990-luvun alussa.
Jossain Napolin eteläpuolella sain vihdoin unenpäästä kiinni, mutta Messinan salmelle tultaessa alkoi melkoinen meteli, kun iso joukko ihmisiä kolisteli käytävissä ja vääntäytyi asemasillalle. Yritin nukkua vielä senkin jälkeen, mutta kun oma matkaseurueeni alkoi heräillä, ei unesta enää mitään tullut. Laivamatka Palermosta Napoliin sitten aikojen päästä olikin kuin jatkuvaa lepoa.
Olen aina pitänyt junamatkoista, omaa autoa en ole koskaan ajatellutkaan ottaa mukaan Italiaan. Junassa voi aina ottaa pikkunokoset, eikä tarvitse pelätä, onko auto enää huomisaamuna hotellin edessä, tai missä kunnossa se on. Italianmatkat olen tietenkin tehnyt pääasiassa lentäen, vain kerran olen ajanut junassa Roomasta halki Euroopan Tukholmaan. Siitä muistuu mieleen enää vain yksi pieni episodi. Junan vaihto tapahtui Milanossa, jonka asemalta ostin matkaevääksi pullon viiniä. Asetin sen ikkunalaudalle ja avasin sitten yön jälkeen jossain Saksassa. Viini oli kuitenkin junan tärinässä muuttunut jo etikaksi. On sanottu, että italialaiset viinit eivät ole niitä kaikkein parhaimpia kestämään kuljetuksia. Tätä en tarkkaan tiedä, mutta ainakin silloin näin tapahtui.
Joskus 1970-luvulla kyllä vähän epäröin lähteä rautateitse omille matkoilleni. Italian poliittiset olot olivat silloin tavallistakin sekavammat, kun uusfasistit ja vasemmistoterroristit olivat aktiivisia. Heidän tekemiään attentaatteja ja murhia en ryhdy tässä sen enempää erittelemään, mainitsen vain niitä, jotka tuntuivat Suomessa asti eniten säväyttäneen. Edelliset, eli uusfasistit räjäyttivät Rooman-Münchenin pikajunan jossain Firenzen pohjoispuolella vuonna 1974, ja asettivat sitten pommin vuonna 1980 Bolognan rautatieasemalle. Kaikkiaan 84 ihmistä sai surmansa. Jälkimmäisen äärisuuntauksen edustajat, ns. Punaiset prikaatit eivät olleet sen huonompia, muistammehan ainakin suositun ja tasapuolisen poliitikon Aldo Moron löytymisen surmattuna pienen Fiatin takakontista keskeltä Roomaa vuonna 1978. Rautatieattentaatteja he eivät kuitenkaan tietämäni mukaan tehneet.
Mistä sitten ovat olleet lähtöisin tällaiset ääriainekset, ja miksi italialaisten koko kansakin tuntuu olevan niin kahtiajakautunut. Niinhän se oli viimeisen maailmansodankin aikana. Suuri osa oli henkeen ja vereen Mussolinin takana, ja vähintäänkin yhtä suuri osa oli vastaan. Partisaaneja oli paljon, ja Italiassa oli sodan jälkeen Länsi-Euroopan suurin ja vaikutusvaltaisin kommunistinen puolue. Maailmansodan ristiriitaista perintöäkö tässä on ratkottu vielä näin monien vuosien jälkeen?
Miksi matkustin juuri Bassanoon
Il Coro Monte Grappa konsertoi Sul ponte di Bassano
noi ci darem la mano,
noi ci darem la mano
ed un bacin d’amor.
Vapaasti (ja kankeasti) käännettynä: Bassanon sillalla, Bassanon sillalla, siellä me annamme toisillemme kätemme ja (rakkauden) suukkosen.
Ponte dei Alpini
(Alppijääkärien silta) Bassano del Grappassa. Alunperin 1500 - luvulla rakennetusta, useaan kertaan korjatusta sillasta tuli kaupungin symboli viimeistään sotavuosien aikana. Grappaa valmistettiin aikoinaan sillasta oi-kealle olevassa raken-nuksessa, josta sitä laivattiin Brentaa pitkin Venetsiaan.
Mutta miksi ihmeessä matkustin nyt junalla Bassanoon? Selitys ei ole aivan tavanomai-nen. Suomeen oli jos-kus 1960-luvulla saapu-nut Italian kulttuuri-instituutin johtajaksi Bassanon oma poika, dott. Giorgio Pecoraro. Hän katsoi velvollisuudekseen tukea oman kaupungin alppi-jääkärikuoron, Coro Monte Grappan, toimintaa. Hän järjesti sille kaksi esiintymismatkaa Suomeen, toisen kerran vuonna 1970. Matka ulottui nyt myös Lahteen, jossa oli juuri perustettu Lahden Finlandia-Italia ry. Järjestimme pääsiäisen aikaan kirkkokonsertin Lahden vanhaan nikkarityyliseen puukirkkoon. Siihen, jonka sen ajan uutuuksista viehättynyt seurakuntaväki sittemmin jälkipolvien harmiksi puratti vähän myöhemmin.
(Alppijääkärien silta) Bassano del Grappassa. Alunperin 1500 - luvulla rakennetusta, useaan kertaan korjatusta sillasta tuli kaupungin symboli viimeistään sotavuosien aikana. Grappaa valmistettiin aikoinaan sillasta oi-kealle olevassa raken-nuksessa, josta sitä laivattiin Brentaa pitkin Venetsiaan.
Mutta miksi ihmeessä matkustin nyt junalla Bassanoon? Selitys ei ole aivan tavanomai-nen. Suomeen oli jos-kus 1960-luvulla saapu-nut Italian kulttuuri-instituutin johtajaksi Bassanon oma poika, dott. Giorgio Pecoraro. Hän katsoi velvollisuudekseen tukea oman kaupungin alppi-jääkärikuoron, Coro Monte Grappan, toimintaa. Hän järjesti sille kaksi esiintymismatkaa Suomeen, toisen kerran vuonna 1970. Matka ulottui nyt myös Lahteen, jossa oli juuri perustettu Lahden Finlandia-Italia ry. Järjestimme pääsiäisen aikaan kirkkokonsertin Lahden vanhaan nikkarityyliseen puukirkkoon. Siihen, jonka sen ajan uutuuksista viehättynyt seurakuntaväki sittemmin jälkipolvien harmiksi puratti vähän myöhemmin.
Harjulan kansalaisopiston ensimmäinen italian kielen opettaja oli Domenico Musone, Italian Kulttuuri-istituutin virkailija. Musone jaksoi vuosikaudet kulkea kerran viikossa Helsingistä Lahteen. Hän oli tyypillinen italialainen - bella figura - viikset ja kaikki! Tässä on seurana yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Olavi Latikka.
Harjulan opiston kielten opettaja Eino Kivistö oli kiinnostunut Italiasta, italian opiskelu alkoi hänen aloittestaan. Tässä olivat alkutahdit Lahden Finlandia-Italia ry:n perustamiselle keväällä 1970.
Harjulan opiston kielten opettaja Eino Kivistö oli kiinnostunut Italiasta, italian opiskelu alkoi hänen aloittestaan. Tässä olivat alkutahdit Lahden Finlandia-Italia ry:n perustamiselle keväällä 1970.
Kuoro koostui keski-ikäisistä ja vähän nuoremmistakin reserviläisistä, saattoipa joku olla sotaveteraanikin. Vanha koristeellinen puukirkko teki vieraisiin melkoisen vaikutuksen, olihan se aivan erilainen kuin mihin kotiseudulla oli totuttu. Eksotiikkaakin he tunsivat täällä kokeneensa tehdessään päivällä mainosmielessä pienen konserttikierroksen eri puolilla kaupunkia.
Kuoro oli perustettu vuonna 1960, se oli voittanut pari kilpailua ja vieraillut sen jälkeen useaan kertaan ulkomailla, Suomessa se oli ollut ensimmäisen kerran vuonna 1967. Kirkkokonserttiin oli vuoristolauluista poimittu pääasiassa niitä, jotka kuvastivat uskonnollisia tunteita ja kokemuksia. Pasifistisia ja yleishumaanisia ne laulut myös olivat. (Esimerkiksi laulussa Signore delle Cime: ”Taivahan Jumala, vuorenhuippujen herra, ystävämme”.)
Italialaisille vuoristolaulut ovat tavallaan kansanrunoutta, niistä henkii kotiseudunrakkaus ja usein leikkimielisyys. Sanoituksen tekijä on yleensä tuntematon. Monet melankolisimmista lauluista palautuvat I maailmansodan aikaisiin kokemuksiin, tai ovat syntyneet II maailmansodan paineissa miehityksen koettelemissa kylissä ja partisaanien leireissä vuorilla.
Yleisö oli innostuneen tyytyväistä ja konsertin lehtiarviointikin oli varsin suopeaa. Asiantuntijain mukaan kansanlaulumainen yksinkertaisuus sopi hyvin yhteen kuoron äänimateriaalin ja laulutyylin kanssa. Kun äänet olivat kouluttamattomia, voitiin raakaa sointia käyttää sellaisina tehokeinoina, joissa raakuus ei ole häiritsevää, vaan antaa pikemminkin yhtenäistävää ja persoonallista sävyä. Piristävänä väriläikkänä kevään konserttien joukossa alppijääkärien vierailua Lahdessa joka tapauksessa pidettiin.
Ehkä koskettavin soolo-osuus kuultiin, kun kuoron kontratenori esitti kuolevaa soturia, joka pyysi hoitajatarnunnaa kertomaan äidille kohtalostaan. Tehoa lisäsi se, että soolo alkoi keskellä säkeistöä, ja muu kuoro yhtäkkiä ikään kuin häipyi hymisten taustalle hennosti lauletun soolon tieltä. Tämä oli laulusta La Tradotta (Sotilasjuna): ”Cara suora, cara suora, son’ ferito, a domani non arrivo piu….” (”Rakas sisar eli hoitajanunna, rakas sisar, olen haavoittunut, huomenna en enää tule takaisin…).
Vieraamme olivat innoissaan suosionosoituksista ja kutsuivat kiitokseksi minut seuran puheenjohtajana vastavierailulle kotikaupunkiinsa. Ja minä tietysti silloin vielä nuorena miehenä olin valmis siltä seisomalta, ties mitä uusia elämyksiä ja seikkailuja se toisi tullessaan. Italian kulttuuri-instituutti järjesti minut sitten pohjoismaalaisille nuorille loppututkinnon suorittaneille tarkoitetulle Italian kulttuurin ja talouden kurssille Venetsiaan. Ja siihenhän oli helppo liittää viikon lisämatka Bassanoon. Kulttuuri-instituutin virkailija, Lahdessa italiaa opettanut Domenico Musone järjesti minulle vielä omia teitään halvan lennon Riminiin ja takaisin.
Bassanon vanha silta, Ponte Vecchio, on monessa mielessä ollut kaupungin symboli. Sen alkumuoto oli paikalla jo vuonna 1209, mutta vuosikymmenten ja –satojen kuluessa se on rakennettu hävitysten jälkeen aina uudelleen. Nykyinen rakennettiin alun perin jo 1569, ja se on vieläkin merkittävä hirrestä rakentamisen mallityö. Bassanolaiset mainitsevat mielellään, että se tehtiin ainakin Andrea Palladion oppien mukaan, ellei peräti hänen suunnittelemanaan. Keskiajalla sen molemmissa päissä oli kaksi puolustustornia. Vuonna 1947 alppijääkärit restauroivat sen sodan jäljiltä. Tästä syystä sitä nimitetäänkin joskus myös alppijääkärien sillaksi. Heillä on sen poskessa oma pieni ravintola, Taverna degli Alpini. Laulu vanhasta sillasta oli heidän konserteissaan yleensä aloituslauluna, kaiketi he siinä samalla muistelevat omaa nuoruuttaan. Jos vastaavaa etsitään Suomesta, niin vaikkapa ”maailma sitten vieroitti pois meidät toisistaan” olisi jotain samaa, ensirakkauden kokeneen haikeita muistoja. Bassanon sillan rakastavaisetkin joutuivat suloisen katkerasti eroamaan.
Bassano I maailmansodassa
La tradotta, che parte da Torino,
a Milano non si ferma più,
ma la va diretta al Piave,
ma la va diretta al Piave,
cimitero della Gioventù.
Siam´ partiti, siam´ partiti ventinove,
ora sette siam´ tornati qua,
e gli altri ventidue,
e gli altri ventidue,
son´ sepolti tutti a San Doná.
Kankeasti kääntäen sanojen sisältö oli suunnilleen seuraava: Sotilasjuna, joka lähtee Torinosta, ei pysähdy enää Milanossa, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, nuorison hautausmaalle. Meitä on lähtenyt 29, nyt seitsemän on palannut tänne, nyt seitsemän on palannut tänne, ja ne muut 22 on haudattu San Donán luokse. (San Doná di Piave on kaupunki joen alajuoksulla lähellä Adrianmerta).
Bassano del Grappa oli historiallisesti merkittävää aluetta molempien maailmansotien aikana. Vuosina 1917−1918 Italian ja Itävallan välinen rintama kulki puolustuksen romahdettua toisella puolella Grappan vuorta Piave-joella, ja lopulta myös Monte Grappalla kaupungin pohjoispuolella. Piave virtaa Adrianmereen hieman Venetsian pohjoispuolella. Vuonna 1944 vuorostaan saksalaisten kanssa pohjoiseen vetäytyvät Mussolinin joukkojen rippeet hirttivät Bassanossa kadunvarren lyhtypylväisiin ja puihin suuren joukon partisaaneja.
Ensimmäisen maailmansodan muistoksi Mussolini rakennutti lähelle taistelupaikkoja korkealle Monte Grappan vuoren laelle pompöösin hautamuistomerkin, tai paremminkin muistomerkkialueen, niin laaja tuo kokonaisuus hautoineen on. Siellä on saanut viimeisen leposijansa yli 12000 taistelijaa, heistä yli 10000 jäi tunnistamatta. Bassanolaissyntyisen kenraali Luigi Cadornan hauta on samalla alueella lähellä hänen omia miehiään. Hän johti Italian sotatoimia aina vuoden 1917 tappioihin saakka.
Suuri osa kerätyistä luista on myös Tempio Ossariossa keskellä Bassanoa. Se on uusgoottilainen, punertavatiilinen kirkkorakennus, jonka salin sisäpinta on joka seinältään täynnä lokeroita, joiden jokaisen kannessa lukee jonkun sotilaan nimi. Tuli mieleen italialaisen suurpiirteisyyden tuntien, monenko luukun takana olivat aivan vieraat luut! Luulen, että tuskin tämä on koskaan ollut mikään ongelma: sotilailla on leposijansa, ja omaisilla luukun kansi, johon he saattoivat silloin maailmansotien välisenä aikana hiljentyessään ripustaa kukkatervehdyksensä. Viimeisinä aikoina näitä tervehdyksen tuojia on jo ollut hyvin vähän.
Seuraavassa kuvassa näkyy rintama vuona 1917. Sen jälkeen on tekstissä mainittu Monte Grappan hautamuistomerkki.
Kuoro oli perustettu vuonna 1960, se oli voittanut pari kilpailua ja vieraillut sen jälkeen useaan kertaan ulkomailla, Suomessa se oli ollut ensimmäisen kerran vuonna 1967. Kirkkokonserttiin oli vuoristolauluista poimittu pääasiassa niitä, jotka kuvastivat uskonnollisia tunteita ja kokemuksia. Pasifistisia ja yleishumaanisia ne laulut myös olivat. (Esimerkiksi laulussa Signore delle Cime: ”Taivahan Jumala, vuorenhuippujen herra, ystävämme”.)
Italialaisille vuoristolaulut ovat tavallaan kansanrunoutta, niistä henkii kotiseudunrakkaus ja usein leikkimielisyys. Sanoituksen tekijä on yleensä tuntematon. Monet melankolisimmista lauluista palautuvat I maailmansodan aikaisiin kokemuksiin, tai ovat syntyneet II maailmansodan paineissa miehityksen koettelemissa kylissä ja partisaanien leireissä vuorilla.
Yleisö oli innostuneen tyytyväistä ja konsertin lehtiarviointikin oli varsin suopeaa. Asiantuntijain mukaan kansanlaulumainen yksinkertaisuus sopi hyvin yhteen kuoron äänimateriaalin ja laulutyylin kanssa. Kun äänet olivat kouluttamattomia, voitiin raakaa sointia käyttää sellaisina tehokeinoina, joissa raakuus ei ole häiritsevää, vaan antaa pikemminkin yhtenäistävää ja persoonallista sävyä. Piristävänä väriläikkänä kevään konserttien joukossa alppijääkärien vierailua Lahdessa joka tapauksessa pidettiin.
Ehkä koskettavin soolo-osuus kuultiin, kun kuoron kontratenori esitti kuolevaa soturia, joka pyysi hoitajatarnunnaa kertomaan äidille kohtalostaan. Tehoa lisäsi se, että soolo alkoi keskellä säkeistöä, ja muu kuoro yhtäkkiä ikään kuin häipyi hymisten taustalle hennosti lauletun soolon tieltä. Tämä oli laulusta La Tradotta (Sotilasjuna): ”Cara suora, cara suora, son’ ferito, a domani non arrivo piu….” (”Rakas sisar eli hoitajanunna, rakas sisar, olen haavoittunut, huomenna en enää tule takaisin…).
Vieraamme olivat innoissaan suosionosoituksista ja kutsuivat kiitokseksi minut seuran puheenjohtajana vastavierailulle kotikaupunkiinsa. Ja minä tietysti silloin vielä nuorena miehenä olin valmis siltä seisomalta, ties mitä uusia elämyksiä ja seikkailuja se toisi tullessaan. Italian kulttuuri-instituutti järjesti minut sitten pohjoismaalaisille nuorille loppututkinnon suorittaneille tarkoitetulle Italian kulttuurin ja talouden kurssille Venetsiaan. Ja siihenhän oli helppo liittää viikon lisämatka Bassanoon. Kulttuuri-instituutin virkailija, Lahdessa italiaa opettanut Domenico Musone järjesti minulle vielä omia teitään halvan lennon Riminiin ja takaisin.
Bassanon vanha silta, Ponte Vecchio, on monessa mielessä ollut kaupungin symboli. Sen alkumuoto oli paikalla jo vuonna 1209, mutta vuosikymmenten ja –satojen kuluessa se on rakennettu hävitysten jälkeen aina uudelleen. Nykyinen rakennettiin alun perin jo 1569, ja se on vieläkin merkittävä hirrestä rakentamisen mallityö. Bassanolaiset mainitsevat mielellään, että se tehtiin ainakin Andrea Palladion oppien mukaan, ellei peräti hänen suunnittelemanaan. Keskiajalla sen molemmissa päissä oli kaksi puolustustornia. Vuonna 1947 alppijääkärit restauroivat sen sodan jäljiltä. Tästä syystä sitä nimitetäänkin joskus myös alppijääkärien sillaksi. Heillä on sen poskessa oma pieni ravintola, Taverna degli Alpini. Laulu vanhasta sillasta oli heidän konserteissaan yleensä aloituslauluna, kaiketi he siinä samalla muistelevat omaa nuoruuttaan. Jos vastaavaa etsitään Suomesta, niin vaikkapa ”maailma sitten vieroitti pois meidät toisistaan” olisi jotain samaa, ensirakkauden kokeneen haikeita muistoja. Bassanon sillan rakastavaisetkin joutuivat suloisen katkerasti eroamaan.
Bassano I maailmansodassa
La tradotta, che parte da Torino,
a Milano non si ferma più,
ma la va diretta al Piave,
ma la va diretta al Piave,
cimitero della Gioventù.
Siam´ partiti, siam´ partiti ventinove,
ora sette siam´ tornati qua,
e gli altri ventidue,
e gli altri ventidue,
son´ sepolti tutti a San Doná.
Kankeasti kääntäen sanojen sisältö oli suunnilleen seuraava: Sotilasjuna, joka lähtee Torinosta, ei pysähdy enää Milanossa, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, nuorison hautausmaalle. Meitä on lähtenyt 29, nyt seitsemän on palannut tänne, nyt seitsemän on palannut tänne, ja ne muut 22 on haudattu San Donán luokse. (San Doná di Piave on kaupunki joen alajuoksulla lähellä Adrianmerta).
Bassano del Grappa oli historiallisesti merkittävää aluetta molempien maailmansotien aikana. Vuosina 1917−1918 Italian ja Itävallan välinen rintama kulki puolustuksen romahdettua toisella puolella Grappan vuorta Piave-joella, ja lopulta myös Monte Grappalla kaupungin pohjoispuolella. Piave virtaa Adrianmereen hieman Venetsian pohjoispuolella. Vuonna 1944 vuorostaan saksalaisten kanssa pohjoiseen vetäytyvät Mussolinin joukkojen rippeet hirttivät Bassanossa kadunvarren lyhtypylväisiin ja puihin suuren joukon partisaaneja.
Ensimmäisen maailmansodan muistoksi Mussolini rakennutti lähelle taistelupaikkoja korkealle Monte Grappan vuoren laelle pompöösin hautamuistomerkin, tai paremminkin muistomerkkialueen, niin laaja tuo kokonaisuus hautoineen on. Siellä on saanut viimeisen leposijansa yli 12000 taistelijaa, heistä yli 10000 jäi tunnistamatta. Bassanolaissyntyisen kenraali Luigi Cadornan hauta on samalla alueella lähellä hänen omia miehiään. Hän johti Italian sotatoimia aina vuoden 1917 tappioihin saakka.
Suuri osa kerätyistä luista on myös Tempio Ossariossa keskellä Bassanoa. Se on uusgoottilainen, punertavatiilinen kirkkorakennus, jonka salin sisäpinta on joka seinältään täynnä lokeroita, joiden jokaisen kannessa lukee jonkun sotilaan nimi. Tuli mieleen italialaisen suurpiirteisyyden tuntien, monenko luukun takana olivat aivan vieraat luut! Luulen, että tuskin tämä on koskaan ollut mikään ongelma: sotilailla on leposijansa, ja omaisilla luukun kansi, johon he saattoivat silloin maailmansotien välisenä aikana hiljentyessään ripustaa kukkatervehdyksensä. Viimeisinä aikoina näitä tervehdyksen tuojia on jo ollut hyvin vähän.
Seuraavassa kuvassa näkyy rintama vuona 1917. Sen jälkeen on tekstissä mainittu Monte Grappan hautamuistomerkki.
Ensimmäisen maailmansodan taustalla oli lähinnä pitkään muhinut vihamielisyys Saksan ja Ranskan välillä, Balkanin kysymys ja muut suurvaltasuhteet. Ne poikivat sitten paitsi kauppakilpailua, myös laajamittaisen varustelukilpailun. Ja kun tilanne oli tarpeeksi räjähdysherkkä, riittivät ns. Sarajevon laukaukset, eli Itävallan kruununperillisen murha Itävalta-Unkariin silloin kuuluneessa Bosnia-Hertsegovinassa 28.6.1914 sytyttämään maailmanpalon seuraavan elokuun alussa. Laukausten jälkeen vihanpito kiihtyi ja lopulta oli edessä Eurooppaa kaikin puolin järisyttänyt sota.
Italia kuului vanhastaan Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa ns. kolmiliittoon, mutta sodan alkaessa se jäi viisaasti puolueettomaksi. Niinpä Saksan rinnalla taistelivat ns. keskusvaltoina enää vain Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Turkki. Italia kävi puolueettomana kauppaa molempien osapuolten välillä uusista aluelupauksista Adrianmeren toisella rannalla. Ympärysvallat pystyivät huolettomasti lupaamaan enemmän, ja niin se kääntyi toukokuussa 1915 niiden puolelle. Aluksi italialaisilla oli menestystä, rintama siirtyi Adrianmeren pohjukassa Italian ja Itävallan väliselle rajalle ja hieman ylikin. Siitä eteenpäin he eivät päässeet, vaikka yrittivät sitä useissa Isonzo-joen taisteluissa. Lopulta itävaltalaiset murtautuivat Caporettossa heidän rintamansa läpi lokakuussa 1917. Sota siirtyi Piave-joelle, jonne italialaiset onnistuivat vakiinnuttamaan asemansa ranskalaisten ja englantilaisten avulla.
Ernest Hemingway on kertonut näistä ajoista romaanissaan Jäähyväiset aseille. Sodan arkiset kasvot, verenvuodatus ja liejuihin juuttuvat ajoneuvot saivat hänessä taitavan kuvaajan. Punaisena lankana teoksessa on amerikkalaisen ambulanssiupseerin ja englantilaisen sairaanhoitajan haikea ja lopulta onnettomasti päättynyt rakkaustarina. Itävaltalais-saksalaisten joukkojen läpimurto vuonna 1917 aiheutti italialaisten puolella massiivisen, osin järjestäytymättömän paon. Hemingwayn päähenkilön ajoneuvo juuttui mutaan jo Udinen tienoilla, joten hän joutui sieltä jatkamaan mutkikasta pakoaan jalan, ja lopulta varkain asejunassa Venezia Mestreen saakka. Perille hän pääsi puolittain nääntyneenä tavaravaunun pressun alla tykkien välissä. Näin Piave-joen taistelut jäiät Hemingwayn kirjan kuvausten ulkopuolelle.
Nyt sota siis oli siis tullut melkein bassanolaisten kotiporteille. Monte Grappan huipulta näkyy hyvällä ilmalla Piave-joen laaksoon. Pommejakin jo pudotettiin kaupunkiin. Rintama ulottui merestä pitkin joen pituutta Bassanon tasalle ja sieltä Asiagon ja Rovereton tienoilta länteen Gardajärven pohjoispäähän. Piave-joen rannoilla oli vahva miehitys, joten siitä oli vaikea päästä yli. Tämän takia itävaltalaiset yrittivät marras-joulukuussa 1917 hyökätä pohjoisesta etelään useaa reittiä Monte Grappan yli. Jos läpimurto olisi onnistunut, olisi heillä ollut melko vapaa pääsy Bassanoon ja jopa koko tasangolle Mestren ja Venetsian suuntaan. Pääjoukko olisi lisäksi voinut jäädä mottiin. Suurin uhrauksin puolustus saatiin kuitenkin vuorilla pitäväksi aina seuraavan vuoden kesään saakka, jolloin itävaltalaisarmeija alkoi kärsiä tappioita. Merkittävin tapahtui Vittorio Venetossa. Se sijaitsee Bellunon ja Trevison välissä tuntuvasti Piave-joelta itään.
Bassano joutui sodan takia ahtaalle: itävaltalaisten hyökkäyksen edellä sinne pakeni tuhansia siviilejä ja sotilaita. Pahimpina päivinä kaupungin omakin väestö jouduttiin evakuoimaan niin, että jäljelle jäi puolustajien lisäksi vain parisen sataa henkeä vartioimaan kaupunkilaisten omaisuutta. Monet historiallisen keskustan rakennuksista tuhoutuivat pommituksissa. Muistoksi Grappa-vuoren menestyksekkäistä torjuntavoitoista kaupunki lisäsi vuoren nimen omaan nimeensä vuonna 1928, jolloin siitä tuli virallisesti Bassano del Grappa. Gardajärven pohjoispuolelta rintama jatkui pitkin silloista Etelä-Tirolin rajaa Sveitsiin saakka. Sota selittää sen, miksi myös Gardajärven pohjukassa ja Rivan lähellä olevan vuoriryhmän, Gruppo della Rochettan rinteillä on vieläkin noiden aikojen linnoitusten jäännöksiä ja armeijan tarpeisiin tehtyjä muulipolkuja.
Italia kuului vanhastaan Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa ns. kolmiliittoon, mutta sodan alkaessa se jäi viisaasti puolueettomaksi. Niinpä Saksan rinnalla taistelivat ns. keskusvaltoina enää vain Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Turkki. Italia kävi puolueettomana kauppaa molempien osapuolten välillä uusista aluelupauksista Adrianmeren toisella rannalla. Ympärysvallat pystyivät huolettomasti lupaamaan enemmän, ja niin se kääntyi toukokuussa 1915 niiden puolelle. Aluksi italialaisilla oli menestystä, rintama siirtyi Adrianmeren pohjukassa Italian ja Itävallan väliselle rajalle ja hieman ylikin. Siitä eteenpäin he eivät päässeet, vaikka yrittivät sitä useissa Isonzo-joen taisteluissa. Lopulta itävaltalaiset murtautuivat Caporettossa heidän rintamansa läpi lokakuussa 1917. Sota siirtyi Piave-joelle, jonne italialaiset onnistuivat vakiinnuttamaan asemansa ranskalaisten ja englantilaisten avulla.
Ernest Hemingway on kertonut näistä ajoista romaanissaan Jäähyväiset aseille. Sodan arkiset kasvot, verenvuodatus ja liejuihin juuttuvat ajoneuvot saivat hänessä taitavan kuvaajan. Punaisena lankana teoksessa on amerikkalaisen ambulanssiupseerin ja englantilaisen sairaanhoitajan haikea ja lopulta onnettomasti päättynyt rakkaustarina. Itävaltalais-saksalaisten joukkojen läpimurto vuonna 1917 aiheutti italialaisten puolella massiivisen, osin järjestäytymättömän paon. Hemingwayn päähenkilön ajoneuvo juuttui mutaan jo Udinen tienoilla, joten hän joutui sieltä jatkamaan mutkikasta pakoaan jalan, ja lopulta varkain asejunassa Venezia Mestreen saakka. Perille hän pääsi puolittain nääntyneenä tavaravaunun pressun alla tykkien välissä. Näin Piave-joen taistelut jäiät Hemingwayn kirjan kuvausten ulkopuolelle.
Nyt sota siis oli siis tullut melkein bassanolaisten kotiporteille. Monte Grappan huipulta näkyy hyvällä ilmalla Piave-joen laaksoon. Pommejakin jo pudotettiin kaupunkiin. Rintama ulottui merestä pitkin joen pituutta Bassanon tasalle ja sieltä Asiagon ja Rovereton tienoilta länteen Gardajärven pohjoispäähän. Piave-joen rannoilla oli vahva miehitys, joten siitä oli vaikea päästä yli. Tämän takia itävaltalaiset yrittivät marras-joulukuussa 1917 hyökätä pohjoisesta etelään useaa reittiä Monte Grappan yli. Jos läpimurto olisi onnistunut, olisi heillä ollut melko vapaa pääsy Bassanoon ja jopa koko tasangolle Mestren ja Venetsian suuntaan. Pääjoukko olisi lisäksi voinut jäädä mottiin. Suurin uhrauksin puolustus saatiin kuitenkin vuorilla pitäväksi aina seuraavan vuoden kesään saakka, jolloin itävaltalaisarmeija alkoi kärsiä tappioita. Merkittävin tapahtui Vittorio Venetossa. Se sijaitsee Bellunon ja Trevison välissä tuntuvasti Piave-joelta itään.
Bassano joutui sodan takia ahtaalle: itävaltalaisten hyökkäyksen edellä sinne pakeni tuhansia siviilejä ja sotilaita. Pahimpina päivinä kaupungin omakin väestö jouduttiin evakuoimaan niin, että jäljelle jäi puolustajien lisäksi vain parisen sataa henkeä vartioimaan kaupunkilaisten omaisuutta. Monet historiallisen keskustan rakennuksista tuhoutuivat pommituksissa. Muistoksi Grappa-vuoren menestyksekkäistä torjuntavoitoista kaupunki lisäsi vuoren nimen omaan nimeensä vuonna 1928, jolloin siitä tuli virallisesti Bassano del Grappa. Gardajärven pohjoispuolelta rintama jatkui pitkin silloista Etelä-Tirolin rajaa Sveitsiin saakka. Sota selittää sen, miksi myös Gardajärven pohjukassa ja Rivan lähellä olevan vuoriryhmän, Gruppo della Rochettan rinteillä on vieläkin noiden aikojen linnoitusten jäännöksiä ja armeijan tarpeisiin tehtyjä muulipolkuja.
Bassanon vanhan puusillan pielessä sijaitsee alppijääkärien taverna ja sen alakerroksissa museo, josta saa hyvän kuvan vuorilla käytetyistä aseista. Kuvassa näkyvää pientä haupitsia voitiin liikutella hankaliakin teitä ja polkuja pitkin. Seuraavan kuvan tykki Rovereton museon pihalta on jo järeämpää tekoa.
Adige-joen varrella vähän Trenton eteläpuolella sijaitsee Rovereton kaupunki, jota ensimmäinen maailmansota myös koetteli. Kaupungissa on sen jäljiltä hautausmaita ja ossarioita, joissa säilytetään kaatuneiden luita. Siellä sijaitsee myös mainio sotamuseo, jossa on näytteillä edustava otos tuon ajan aseistusta. Italia oli sodassa voittajien puolella, mutta lopputulokseen se pettyi. Rauhassa se sai kyllä mm. Etelä-Tirolin (Trentinon) ja Istrian niemimaan, mutta toiveet laajoista alueista Adrianmeren toisella puolella hautautuivat. Tässä tuli uuden sodan siemen Italian kannalta. Kaatuneita ja kuolleita oli noin 600.000, haavoittuneita miljoonan verran. Näihin aikoihin sijoittui myös Gabriele d’Annunzion hullunkuuluisa, Fiumeen suuntautunut yksityinen sotaretki, josta tehdään selkoa myöhemmin, samalla kun esitellään hänen huvilaansa il Vittorialea Gardonessa Gardajärvellä.
Partisaanikohtaloita vuonna 1944
Vuoden 2006 alkupäivinä kierteli Suomenkin lehdistössä roomalaisen uutistoimisto Ansan pikku-uutinen, jonka mukaan muuan Urbano Lazzaro oli kuollut Vercellin kaupungissa Pohjois-Italiassa 81-vuotiaana. Nimi sellaisenaan tuskin herätti kenenkään kiinnostusta. Mutta kun itse tekstissä kerrottiin, että hän oli aikoinaan pidättänyt Mussolinin, useimmat varmaan silmäilivät uutisen loppuun.
Urbano Lazzaro kuului ryhmineen ns. Garibaldin vastarintaprikaateihin, ja hänet tunnettiin aikoinaan lisänimellä Partisaani-Bill. Tästä päätellen hän ei muutoinkaan ollut mikään pikkutekijä. 27. huhtikuuta 1945 hän pysäytti Dongossa, lähellä Sveitsin rajaa natsirekkojen kolonnan. Yhdestä rekasta hän löysi natsisotilaaksi pukeutuneen Mussolinin. Lazzaro on kertonut muistelmissaan, että Mussolini tuijotti häntä uupuneena ja lasittunein katsein, joten hän näytti jo henkisesti täysin kuolleelta.
Saattueesta löytyi myös Mussolinin rakastajatar Clara Petacci sekä useita korkeita Pohjois-Italian fasistihallituksen virkamiehiä. Kaksi päivää myöhemmin heidät ammuttiin, ja ainakin Mussolini ja Petacci ripustettiin sen jälkeen eräälle torille Milanossa näytteille pää alaspäin riippuen.
Toisessa maailmansodassa fasistinen Italia oli natsi-Saksan rinnalla keskeinen toimija. Alkuaan italialaiset ja saksalaiset joukot olivat vallanneet suuria alueita Afrikassa Libyasta aina Egyptin rajoille saakka. El Alameinin taistelun jälkeen alkoi vetäytyminen, joka kiihtyi kesällä 1943, kun amerikkalais-englantilaiset joukot alkoivat nousta maihin Sisiliassa.
Italialaiset syrjäyttivät tässä vaiheessa Mussolinin ja veivät hänet vangiksi Gran Sasso-vuorelle Keski-Italiaan. Uusi hallitus teki aselevon liittoutuneiden kanssa. Saksalaiset suorittivat kuitenkin pienkoneella rohkean kommandohyökkäyksen Gran Sassolle ja veivät Mussolinin Pohjois-Italiaan sinne perustetun “Tasavaltalais-fascistisen Italian” (Republica sociale Italiana) hallituksen johtoon. Saksalaisten tukemana tämä jatkoi taistelua Keski-Italian jo vallanneita liittoutuneiden joukkoja vastaan. Italialaiset olivat tässä vaiheessa saksalaisten rinnalla kuitenkin lähinnä marionetteja. Mussolinin residenssi perustettiin Salón kaupunkiin Gardajärven länsirannalle. Yleisölle se ei ole avoinna.
Partisaanikohtaloita vuonna 1944
Vuoden 2006 alkupäivinä kierteli Suomenkin lehdistössä roomalaisen uutistoimisto Ansan pikku-uutinen, jonka mukaan muuan Urbano Lazzaro oli kuollut Vercellin kaupungissa Pohjois-Italiassa 81-vuotiaana. Nimi sellaisenaan tuskin herätti kenenkään kiinnostusta. Mutta kun itse tekstissä kerrottiin, että hän oli aikoinaan pidättänyt Mussolinin, useimmat varmaan silmäilivät uutisen loppuun.
Urbano Lazzaro kuului ryhmineen ns. Garibaldin vastarintaprikaateihin, ja hänet tunnettiin aikoinaan lisänimellä Partisaani-Bill. Tästä päätellen hän ei muutoinkaan ollut mikään pikkutekijä. 27. huhtikuuta 1945 hän pysäytti Dongossa, lähellä Sveitsin rajaa natsirekkojen kolonnan. Yhdestä rekasta hän löysi natsisotilaaksi pukeutuneen Mussolinin. Lazzaro on kertonut muistelmissaan, että Mussolini tuijotti häntä uupuneena ja lasittunein katsein, joten hän näytti jo henkisesti täysin kuolleelta.
Saattueesta löytyi myös Mussolinin rakastajatar Clara Petacci sekä useita korkeita Pohjois-Italian fasistihallituksen virkamiehiä. Kaksi päivää myöhemmin heidät ammuttiin, ja ainakin Mussolini ja Petacci ripustettiin sen jälkeen eräälle torille Milanossa näytteille pää alaspäin riippuen.
Toisessa maailmansodassa fasistinen Italia oli natsi-Saksan rinnalla keskeinen toimija. Alkuaan italialaiset ja saksalaiset joukot olivat vallanneet suuria alueita Afrikassa Libyasta aina Egyptin rajoille saakka. El Alameinin taistelun jälkeen alkoi vetäytyminen, joka kiihtyi kesällä 1943, kun amerikkalais-englantilaiset joukot alkoivat nousta maihin Sisiliassa.
Italialaiset syrjäyttivät tässä vaiheessa Mussolinin ja veivät hänet vangiksi Gran Sasso-vuorelle Keski-Italiaan. Uusi hallitus teki aselevon liittoutuneiden kanssa. Saksalaiset suorittivat kuitenkin pienkoneella rohkean kommandohyökkäyksen Gran Sassolle ja veivät Mussolinin Pohjois-Italiaan sinne perustetun “Tasavaltalais-fascistisen Italian” (Republica sociale Italiana) hallituksen johtoon. Saksalaisten tukemana tämä jatkoi taistelua Keski-Italian jo vallanneita liittoutuneiden joukkoja vastaan. Italialaiset olivat tässä vaiheessa saksalaisten rinnalla kuitenkin lähinnä marionetteja. Mussolinin residenssi perustettiin Salón kaupunkiin Gardajärven länsirannalle. Yleisölle se ei ole avoinna.
Kuvassa oleva Marttyyrien katu sai nimensä siitä, että 26.9.1944 fasistit hirttivät kadun pylväisiin ja puihin 31 partisaania. Heidän muistoaan kunnioittaakseen vuorilta palaavat partisaanit marssivat sodan loputtua kaupunkiin juuri tätä pitkin.
Pahimmin Bassanoa kouraisivat juuri nämä sodan loppuvaiheet. Eri puolille Pohjois-Italiaa oli syntynyt vastarintaliikkeitä, jotka saivat lopulta laajoja alueita haltuunsa. Partisaanit iskivät vuorilta saksalaisten ja fasistisen hallituksen kuljetuksia ja joukkoja vastaan sekä räjäyttivät rautateitä ja siltoja. Bassano sijaitsi varsin strategisella paikalla, sillä sen kautta kulkivat tärkeät rauta- ja maantiet Venetsiasta Trentoon, joka taas oli Saksaan kulkevan liikenteen eräs solmukohta. Mutta monet joutuivat kiinni, kuten Bassanon Via dei Martiri tänäkin päivänä todistaa. Syyskuun 24. päivänä 1944 ammuttiin 14 partisaania, ja kaksi päivää myöhemmin, 26.9.1944 hirtettiin tämän kadun lyhtypylväisiin ja lähikatujen puihin 31 kiinni saatua partisaania. Jokaiseen lyhtypylvääseen ja puuhun kiinnitettiin myöhemmin valokuvalla, orjantappuraseppeleellä sekä syntymä- ja kuolinajalla merkitty muistolaatta. Edessä oli vielä vaasi, johon merkkipäivinä tuotiin kukkia.
Kaupunginmuseossa näin vanhojen sanomalehtien sivuja tuosta kollektiivisessa muistissa varmaan hyvin kipeänä säilyneestä päivästä. Valokuvat olivat hämäriä, mutta kyllä niistä sai selvän, mitä Via dei Martirilla tapahtui. Jokaisessa lyhtypylväässä ja puussa riippui ruumis. Kun kuva oli epäselvä, tuntui siltä kuin siinä olisi ollut lepakoita rivissä tikkujen nenässä, ruumiltaan vain hiukan pidempinä. Aavemaista vaikutelmaa lisäsi vielä se, että koko katu oli täysin tyhjä ihmisistä. Valokuvaajan on täytynyt olla oman turvallisuutensa takia varsin kaukana, eikä kamerassakaan varmaan ollut kehumista.
Kaikkiaan kaupungin ja sen ympäristön menetykset on laskettava tuhansissa. Näiden joukossa oli myös siviilejä, jotka olivat uhmanneet seiniin liimattuja ukaaseja, joissa kiellettiin kaikenlainen yhteydenpito partisaanien kanssa hirveiden rangaistusten uhalla.
Samat syyskuun ja lokakuun alun päivät olivat traagisia monella muullakin seudulla Pohjois-Italiassa. Suurinta tuhoa aiheutettiin Abruzzeilla Marzabottossa, muutama kymmenen kilometriä Bolognasta Firenzen suuntaan. Partisaanien hyökkäystä seurasi kostona siviiliväestön lähes totaalinen teloittaminen tällä seudulla. Kaikkiaan surmattiin 700 henkilöä, joista alle 16- vuotiaita oli noin 250, heistä alle kaksivuotiaita 45, nuorin kaksiviikoinen poikavauva. Myös iäkkäitä oli surmattujen joukossa paljon, 142 yli 60-vuotiasta. Rakennuksia tuhottiin ja muitakin aineellisia vahinkoja aiheutettiin.
Kaiken kaikkiaan II maailmansota oli italialaisille kahteen suuntaan repivä kokemus, jonka vaikutukset ulottuvat nykyaikaan saakka. Sisimmässään monet surkuttelivat Mussolinin ajan päättymistä, yhtä monet, varmaan useammatkin riemuitsivat siitä.1970-luvun ääriliikkeet attentaatteineen ovat olleet yhtenä osoituksena vanhasta kahtiajaosta. Vielä nykyäänkin italialaisessa yhteiskunnassa elää fasistisia ja toisaalta voimakkaan vasemmistolaisia pohjavirtoja, joilla on ollut vaikutuksia kiihkeisiin parlamenttivaalikamppailuihin vielä myöhemminkin.
Pahimmin Bassanoa kouraisivat juuri nämä sodan loppuvaiheet. Eri puolille Pohjois-Italiaa oli syntynyt vastarintaliikkeitä, jotka saivat lopulta laajoja alueita haltuunsa. Partisaanit iskivät vuorilta saksalaisten ja fasistisen hallituksen kuljetuksia ja joukkoja vastaan sekä räjäyttivät rautateitä ja siltoja. Bassano sijaitsi varsin strategisella paikalla, sillä sen kautta kulkivat tärkeät rauta- ja maantiet Venetsiasta Trentoon, joka taas oli Saksaan kulkevan liikenteen eräs solmukohta. Mutta monet joutuivat kiinni, kuten Bassanon Via dei Martiri tänäkin päivänä todistaa. Syyskuun 24. päivänä 1944 ammuttiin 14 partisaania, ja kaksi päivää myöhemmin, 26.9.1944 hirtettiin tämän kadun lyhtypylväisiin ja lähikatujen puihin 31 kiinni saatua partisaania. Jokaiseen lyhtypylvääseen ja puuhun kiinnitettiin myöhemmin valokuvalla, orjantappuraseppeleellä sekä syntymä- ja kuolinajalla merkitty muistolaatta. Edessä oli vielä vaasi, johon merkkipäivinä tuotiin kukkia.
Kaupunginmuseossa näin vanhojen sanomalehtien sivuja tuosta kollektiivisessa muistissa varmaan hyvin kipeänä säilyneestä päivästä. Valokuvat olivat hämäriä, mutta kyllä niistä sai selvän, mitä Via dei Martirilla tapahtui. Jokaisessa lyhtypylväässä ja puussa riippui ruumis. Kun kuva oli epäselvä, tuntui siltä kuin siinä olisi ollut lepakoita rivissä tikkujen nenässä, ruumiltaan vain hiukan pidempinä. Aavemaista vaikutelmaa lisäsi vielä se, että koko katu oli täysin tyhjä ihmisistä. Valokuvaajan on täytynyt olla oman turvallisuutensa takia varsin kaukana, eikä kamerassakaan varmaan ollut kehumista.
Kaikkiaan kaupungin ja sen ympäristön menetykset on laskettava tuhansissa. Näiden joukossa oli myös siviilejä, jotka olivat uhmanneet seiniin liimattuja ukaaseja, joissa kiellettiin kaikenlainen yhteydenpito partisaanien kanssa hirveiden rangaistusten uhalla.
Samat syyskuun ja lokakuun alun päivät olivat traagisia monella muullakin seudulla Pohjois-Italiassa. Suurinta tuhoa aiheutettiin Abruzzeilla Marzabottossa, muutama kymmenen kilometriä Bolognasta Firenzen suuntaan. Partisaanien hyökkäystä seurasi kostona siviiliväestön lähes totaalinen teloittaminen tällä seudulla. Kaikkiaan surmattiin 700 henkilöä, joista alle 16- vuotiaita oli noin 250, heistä alle kaksivuotiaita 45, nuorin kaksiviikoinen poikavauva. Myös iäkkäitä oli surmattujen joukossa paljon, 142 yli 60-vuotiasta. Rakennuksia tuhottiin ja muitakin aineellisia vahinkoja aiheutettiin.
Kaiken kaikkiaan II maailmansota oli italialaisille kahteen suuntaan repivä kokemus, jonka vaikutukset ulottuvat nykyaikaan saakka. Sisimmässään monet surkuttelivat Mussolinin ajan päättymistä, yhtä monet, varmaan useammatkin riemuitsivat siitä.1970-luvun ääriliikkeet attentaatteineen ovat olleet yhtenä osoituksena vanhasta kahtiajaosta. Vielä nykyäänkin italialaisessa yhteiskunnassa elää fasistisia ja toisaalta voimakkaan vasemmistolaisia pohjavirtoja, joilla on ollut vaikutuksia kiihkeisiin parlamenttivaalikamppailuihin vielä myöhemminkin.
Giovanni Cervellin ja Pietro Cocco olivat 26.9.1944 hirtettyjen partisaanien joukossa. Giovanni näyttää kuvassa olevan alppijääkärien sotilaspuvussa, sen sijaan Pietro on ilmeisesti ollut siviilimies.
Questo è il fiore di partigiano,
o bella ciao, bella ciao, bella ciao, ciao, ciao.
Questo è il fiore di partigiano,
morto per la libertà.
Kankeasti kääntäen säe kuuluisi seuraavasti: Tämä on partisaanin kukkanen, o bella ciao…, tämä on partisaanin kukkanen, sen joka on kuollut vapauden puolesta.
Aivan toisenlaiset olivat tunnelmat, kun Brigata Martiri Grappa marssi vuorilta kaupunkiin pitkin sittemmin nimettyä Via dei Martiria pitkin. Kilpiä, lippuja, siviiliasusteisia naisia ja miehiä, monilla enää vain käsiaseet vyöllä. Kuva on teoksesta Bassano del Grappa, Un viaggio di mille anni (Terra Ferma, Vicenza 2003).
Questo è il fiore di partigiano,
o bella ciao, bella ciao, bella ciao, ciao, ciao.
Questo è il fiore di partigiano,
morto per la libertà.
Kankeasti kääntäen säe kuuluisi seuraavasti: Tämä on partisaanin kukkanen, o bella ciao…, tämä on partisaanin kukkanen, sen joka on kuollut vapauden puolesta.
Aivan toisenlaiset olivat tunnelmat, kun Brigata Martiri Grappa marssi vuorilta kaupunkiin pitkin sittemmin nimettyä Via dei Martiria pitkin. Kilpiä, lippuja, siviiliasusteisia naisia ja miehiä, monilla enää vain käsiaseet vyöllä. Kuva on teoksesta Bassano del Grappa, Un viaggio di mille anni (Terra Ferma, Vicenza 2003).
D´Annunzio, viimeinen kondottieeri
”Signor nostro, redimi l’ Adriatico!
Libera alle tue genti l’Adriatico!
Patria ai Veneti tutto l’Adriatico!”
Gabriele d’Annunzio
Vapaasti kääntäen: Herramme, lunasta vapaaksi Adrianmeri (Adrianmeren alue), vapauta kansallesi Adrianmeri, venetolaisille koko Adrianmeri isänmaaksi.
Gardone, pieni länsirannan kaupunki on karkeasti määritellen suunnilleen Gardajärven puolivälissä, kuitenkin ehkä hiukan eteläpuolella, juuri siinä, missä kapea järvi muuttuu leveämmäksi. Sen merkittävin nähtävyys on kieltämättä runoilija-seikkailija Gabriele d’Annunzion huvila, il Vittoriale. Kaupungissa on kyllä myös pieniä puistoja ja sataman läheisyydessä loistohotelleja. Ja jos kiinnostusta ja aikaa vielä riittää, voi pistäytyä hyvin mielenkiintoisessa kasvitieteellisessä puutarhassa, joka on e.m. huvilan lähettyvillä. Matkatoimistot eivät tee tänne yhteismatkoja, mutta yksittäiset matkailijat kyllä löytävät tänne tiensä. Mm. Malcesinesta pääsee laivalla suoraan aamupäivästä lähtien, ja illalla voi palata kohtuulliseen aikaan takaisin. Bussilla pääsee hyvin Rivasta.
Aikaisemmin olen jo ohimennen viitannut d’Annunzioon Bassanon ja I maailmansodan yhteydessä. Eikä suotta, olihan tällä kaunopuheisella demagogilla ja aikansa sankarilla osuutta siihen, että Italia ylipäätään ensin sivuun vetäydyttyään liittyi sotaan. Lopulta se suostui ympärysvaltojen, lähinnä siis Ranskan, Englannin ja Venäjän rinnalle Saksaa, Itävalta-Unkaria, Bulgariaa ja Turkkia vastaan. Runoilija hehkutti ehtimiseen Italian kunniaa ja vaati Rooman valtakunnalle aikoinaan kuuluneiden alueiden valloittamista. Hän nousi yhdeksi ns. irredentistien keulahahmoksi. Kaikki ei tietysti ollut hänen ansiotaan, vahva Italian yhdistymisen ajoilta oleva pohja oli jo olemassa. Erityisesti muisteltiin Itävallan rankkoja miehitysaikoja koko Pohjois-Italiassa.
Alueista ensimmäisenä oli tietysti nykyään Italiaan kuuluvan Etelä-Tirolin eli Trentinon valloittaminen Itävallalta. Tämä pohjois-osaltaan kaksikielinen alue oli Itävallan omaisuutta vielä senkin jälkeen, kun se oli menettänyt muut alueensa Italian yhdistymisen eri vaiheissa. Mutta ns. irredentistit tavoittelivat lisäksi vieraan vallan, Itävalta-Unkarin alaisena olevien laajojen osien (Italia irridenta) saamista myös Adrianmeren toisella puolelta. Elokuusta 1914 toukokuuhun 1915 Italia oli tavallaan kahden kosijan kohteena. Ympärysvallat näyttivät suostuvan lähes kaikkiin sen vaatimuksiin, nehän eivät olleet kauppaamassa omia alueitaan.
Vittorialen portti antaa jo ensituntuman huvila-alueen laajuudesta ja mahtipontisuudes-ta. Sama tyyli jatkuu myös muissa rakennuksista.
Varsinkin sotaa kokemattoman nuorison keskuudessa runoilijan sanat saivat vastakaikua. Sotaa pidettiin heidän keskuudessaan kohta eräänlaisena aistinautintona, se tarjosi jotain sellaista, jota voitaisiin muistella, kun sodan jälkeen olisi taas elettävä ”epärunollisessa arjessa”. Monella ei ollut sodan suhteen muita pää-määriä. Tällaista ajattelua tosin esiintyi tuohon aikaan muuallakin Euroopassa.
Maailmansodan aikana d’Annunzio jatkoi samaa linjaa. Ottipa hän osaa itse sotaankin toimien jonkin aikaa lentäjänä. Hän pyrki mm. pudottamaan Wieniin lentolehtisiä. Hänen lentämänsä kone on sijoitettu hänen Il Vittoriale-huvilalleen rakennetun päärakennuksen auditoriosalin kattoon. Kun sota sitten päättyi maan kannalta aika nolosti, kokosi hän syyskuussa joukon kansallismielisiä fanaatikkoja ja valloitti Triesten itäpuolelta Italian vaatiman Fiumen kaupungin (Rijeka). Sinne hän pystytti hallituksen, jota on paljolti pidetty koomisena joukkona kaikenlaisia haihattelijoita. Mukana oli ääriaineksia, jotka juhlivat ja pöyhistelivät.
Tästä Fiumen retkestä häneen on joskus liitetty otsikosta näkyvä epiteetti viimeinen kondottieeri. Kondottieerit olivat keski-ajan ja uuden ajan alun palkkasoturipäälliköitä, joita Pohjois-Italian kaupungit palkkasivat joukkoineen puolustamaan itseään. Jotain samaa rämäpäisyyttä ja seikkailuun hakeutumista on nähty myös d’Annunzion persoonassa.
Mutta Fiume kuitenkin pidettiin, kunnes lopullisessa rauhan-sopimuksessa seuraavana vuonna se julistettiin vapaakaupungiksi. Vähän myöhemmin se liitettiin Italiaan. Sinänsä tapahtumaa pidettiin yleisesti harmittomana, mutta jonkinlaisen totalitäärisen mallin se kuitenkin antoi tulevien vuosikymmenten Italialle. Runoilija hallitsi kaupunkia renessanssiruhtinaan tavoin uhmaten ulkovaltojen vaatimuksia.
D´Annunzion huvilan merkillisyyksiä
Il Vittoriale sijaitsee vähän matkan päässä, ehkä parisen kilometriä Gardonen keskustasta ja satamasta pohjoisen suuntaan. Pinta-alaa on hehtaarikaupalla ja rinteessä on koko alueella pikkukukkuloita. Keskeisin on runoilijan asuinrakennus, joka on heti näyttävän portin ja runsaiden rakennusten ympäröimän aukion jälkeen. Aukio muistuttaa keskiaikaista toria. Huoneita on runsaasti, auloja, työ- ja makuuhuoneita sekä talouden pitoon kuuluneita tiloja. Näitä ja niiden taideaarteita ei näin lyhyessä esittelyssä voi käydä tarkkaan läpi. Viereisessä museossa on runoilijalle kuulunutta esineistöä. Siellä järjestetään määrätunnein englanninkielisiä opastuksia. Sitten viime näkemän kiertokäyntejä ohjataan muuallekin, eikä edes alueen muihin osiin ja muiden rakennusten äärelle ole enää vapaata päästyä ilman maksua. Nämä muut rakennukset ja mm. teatteri ovat aivan tämän keskusalueen tuntumassa.
Hyvin kiintoisa on myös kesäkuussa 2000 avattu sotamuseo, jossa on runsaasti D´Annunzion elämään liittyneitä muistoja. Pääosasta näistä on toisissa yhteyksissä tehty selkoa. Koko huvilaa (Il Vittoriale degli Italiani) ylläpitää nykyään säätiö, joka järjestää erityisesti kesäisin muitakin näyttelyjä sekä teatteri- ja oopperaesityksiä.
Fiumen muistona on huvilarakennuksen sisätiloissa nähtävänä myös Fiat ”mallia 4”, jolla hän ajoi kaupunkiin, kun sitä vallattiin. Sen vieressä on hänen viimeinen autonsa, näyttävä ja masssiivinen Torpedo Isotta Fraschini. Sotamuistona on huvila-alueella erillisessä katoksessa vielä nopea torpedovene, jolla hän teki hyökkäyksen erästä itävaltalaista laivastotukikohtaa vastaan.
Varsinkin sotaa kokemattoman nuorison keskuudessa runoilijan sanat saivat vastakaikua. Sotaa pidettiin heidän keskuudessaan kohta eräänlaisena aistinautintona, se tarjosi jotain sellaista, jota voitaisiin muistella, kun sodan jälkeen olisi taas elettävä ”epärunollisessa arjessa”. Monella ei ollut sodan suhteen muita pää-määriä. Tällaista ajattelua tosin esiintyi tuohon aikaan muuallakin Euroopassa.
Maailmansodan aikana d’Annunzio jatkoi samaa linjaa. Ottipa hän osaa itse sotaankin toimien jonkin aikaa lentäjänä. Hän pyrki mm. pudottamaan Wieniin lentolehtisiä. Hänen lentämänsä kone on sijoitettu hänen Il Vittoriale-huvilalleen rakennetun päärakennuksen auditoriosalin kattoon. Kun sota sitten päättyi maan kannalta aika nolosti, kokosi hän syyskuussa joukon kansallismielisiä fanaatikkoja ja valloitti Triesten itäpuolelta Italian vaatiman Fiumen kaupungin (Rijeka). Sinne hän pystytti hallituksen, jota on paljolti pidetty koomisena joukkona kaikenlaisia haihattelijoita. Mukana oli ääriaineksia, jotka juhlivat ja pöyhistelivät.
Tästä Fiumen retkestä häneen on joskus liitetty otsikosta näkyvä epiteetti viimeinen kondottieeri. Kondottieerit olivat keski-ajan ja uuden ajan alun palkkasoturipäälliköitä, joita Pohjois-Italian kaupungit palkkasivat joukkoineen puolustamaan itseään. Jotain samaa rämäpäisyyttä ja seikkailuun hakeutumista on nähty myös d’Annunzion persoonassa.
Mutta Fiume kuitenkin pidettiin, kunnes lopullisessa rauhan-sopimuksessa seuraavana vuonna se julistettiin vapaakaupungiksi. Vähän myöhemmin se liitettiin Italiaan. Sinänsä tapahtumaa pidettiin yleisesti harmittomana, mutta jonkinlaisen totalitäärisen mallin se kuitenkin antoi tulevien vuosikymmenten Italialle. Runoilija hallitsi kaupunkia renessanssiruhtinaan tavoin uhmaten ulkovaltojen vaatimuksia.
D´Annunzion huvilan merkillisyyksiä
Il Vittoriale sijaitsee vähän matkan päässä, ehkä parisen kilometriä Gardonen keskustasta ja satamasta pohjoisen suuntaan. Pinta-alaa on hehtaarikaupalla ja rinteessä on koko alueella pikkukukkuloita. Keskeisin on runoilijan asuinrakennus, joka on heti näyttävän portin ja runsaiden rakennusten ympäröimän aukion jälkeen. Aukio muistuttaa keskiaikaista toria. Huoneita on runsaasti, auloja, työ- ja makuuhuoneita sekä talouden pitoon kuuluneita tiloja. Näitä ja niiden taideaarteita ei näin lyhyessä esittelyssä voi käydä tarkkaan läpi. Viereisessä museossa on runoilijalle kuulunutta esineistöä. Siellä järjestetään määrätunnein englanninkielisiä opastuksia. Sitten viime näkemän kiertokäyntejä ohjataan muuallekin, eikä edes alueen muihin osiin ja muiden rakennusten äärelle ole enää vapaata päästyä ilman maksua. Nämä muut rakennukset ja mm. teatteri ovat aivan tämän keskusalueen tuntumassa.
Hyvin kiintoisa on myös kesäkuussa 2000 avattu sotamuseo, jossa on runsaasti D´Annunzion elämään liittyneitä muistoja. Pääosasta näistä on toisissa yhteyksissä tehty selkoa. Koko huvilaa (Il Vittoriale degli Italiani) ylläpitää nykyään säätiö, joka järjestää erityisesti kesäisin muitakin näyttelyjä sekä teatteri- ja oopperaesityksiä.
Fiumen muistona on huvilarakennuksen sisätiloissa nähtävänä myös Fiat ”mallia 4”, jolla hän ajoi kaupunkiin, kun sitä vallattiin. Sen vieressä on hänen viimeinen autonsa, näyttävä ja masssiivinen Torpedo Isotta Fraschini. Sotamuistona on huvila-alueella erillisessä katoksessa vielä nopea torpedovene, jolla hän teki hyökkäyksen erästä itävaltalaista laivastotukikohtaa vastaan.
Ylhäällä rinteessä olevassa hallissa säilytetään torpedovenettä, jolla d´Annunzio tovereineen upotti I maailmasodan aikana Buffarin edustalla itävaltalaisen kauppalaivan. Hän hehkutti tapahtumaa merkittävänä urotekona.
Torpedoveneellä D´Annunzio ja kaksi hänen kumppaniaan suorittivat helmikuun 10. ja 11. päivän välisenä yönä 1918 ajon, josta on historiassa totuttu puhumaan nimellä ”Beffa di Buccari”. Italian laivasto lahjoitti veneen hänelle vuonna 1923, ja se saatiin perille kaksi vuotta myöhemmin. Sen kylkeen on maalattu nimeksi MAS, mikä tarkoittaa alkukirjaimia latinakielisestä ilmaisusta ” Memento audere sempre”. Suomeksi käännettynä se sisältäisi kehotuksen: Muista aina uskaltaa tai Älä koskaan menetä rohkeuttasi. D´Annunzio ajeli ajoittain sillä Gardajärvellä. Tätä varten hän hankki läheiseltä rannalta säilytyspaikaksi pienen satama-altaan, jonka vieressä sijaitsee ns. San Marcon torni, jossa on venetsialaisen rakennustaiteen piirteitä. Alla olevan kuvan pieni epätarkkuus johtuu siitä, että se on otettu ohikulkevasta laivasta.
Mietin pitkään, mitä tuolla Beffa di Buccarilla oikein tarkoitettiin, kankeasti suomeksi käännettynähän se on kutakuinkin Buccarin ilveily tai vieläkin vapaammin hupimatka. Internet tuli avuksi ja ne sivut, joilla Italian merisotaa ensimmäisen maailmansodan aikana kuvattiin. Itävalta-Unkarin laivastolla oli melkoinen ylivoima Adrianmerellä, toisaalta sillä oli lisäksi erinomaisia tukikohtia pitkin Dalmatian rannikkoa Adrianmeren vastarannalla. Pian huomattiin, että itävaltalaisia panssarilaivoja vastaan voitiin taistella tehokkaimmin nopeilla torpedoveneillä, joilla oli varustuksena raskas konekivääri ja kaksi torpedoa. Luigi Rizzo niminen päällikkö oli jo syyskuussa 1917 onnistunut läpäisemään Triesten sataman puolustuksen ja upotti siellä panssarilaiva Wienin.
Torpedoveneellä D´Annunzio ja kaksi hänen kumppaniaan suorittivat helmikuun 10. ja 11. päivän välisenä yönä 1918 ajon, josta on historiassa totuttu puhumaan nimellä ”Beffa di Buccari”. Italian laivasto lahjoitti veneen hänelle vuonna 1923, ja se saatiin perille kaksi vuotta myöhemmin. Sen kylkeen on maalattu nimeksi MAS, mikä tarkoittaa alkukirjaimia latinakielisestä ilmaisusta ” Memento audere sempre”. Suomeksi käännettynä se sisältäisi kehotuksen: Muista aina uskaltaa tai Älä koskaan menetä rohkeuttasi. D´Annunzio ajeli ajoittain sillä Gardajärvellä. Tätä varten hän hankki läheiseltä rannalta säilytyspaikaksi pienen satama-altaan, jonka vieressä sijaitsee ns. San Marcon torni, jossa on venetsialaisen rakennustaiteen piirteitä. Alla olevan kuvan pieni epätarkkuus johtuu siitä, että se on otettu ohikulkevasta laivasta.
Mietin pitkään, mitä tuolla Beffa di Buccarilla oikein tarkoitettiin, kankeasti suomeksi käännettynähän se on kutakuinkin Buccarin ilveily tai vieläkin vapaammin hupimatka. Internet tuli avuksi ja ne sivut, joilla Italian merisotaa ensimmäisen maailmansodan aikana kuvattiin. Itävalta-Unkarin laivastolla oli melkoinen ylivoima Adrianmerellä, toisaalta sillä oli lisäksi erinomaisia tukikohtia pitkin Dalmatian rannikkoa Adrianmeren vastarannalla. Pian huomattiin, että itävaltalaisia panssarilaivoja vastaan voitiin taistella tehokkaimmin nopeilla torpedoveneillä, joilla oli varustuksena raskas konekivääri ja kaksi torpedoa. Luigi Rizzo niminen päällikkö oli jo syyskuussa 1917 onnistunut läpäisemään Triesten sataman puolustuksen ja upotti siellä panssarilaiva Wienin.
Helmikuun 10. päivänä olivat hänen miehistönään D´Annunzio ja muuan Constanzo Ciano. Kolmikko tunkeutui juuri tällä huvilalla olevalla torpedoveneellä tärkeään ja erinomaisesti varustettuun Buccarin lahteen ja upotti siellä sataman redillä erään itävaltalaisen kauppalaivan. Sotilaallinen menestys ei siis ollut kummoinen, mutta sillä oli valtavan suuri vaikutus italialaisten puolustusmoraaliin, semminkin kun mukana ollut D´Annunzio hehkutti saavutusta.
Kuitenkin tuo Luigi Rizzon hyökkäys vähän aikaisemmin Triesteen oli kai sittenkin Itävalta-Unkarille suurempi shokki. Kaupunki sijaitsee Istrian niemimaan tyvessä sen länsipuolella, Adrianmeren pohjoisimman, kapenevan lahden rannalla. Voisi olettaa, että sen puolustaminen oli tästä syystä suhteellisen helppoa. Lisäksi se oli silloin koko tämän laajan valtion keskeisin satama maailman merille. Panssarilaivan upottaminen otti totta kai suurvallan kunnialle, vastaavasti se herätti aikamoisen innostuksen Italiassa.
Erkki Toivanen (Iltakävelyllä 2002) on kutsunut tuon ajan Triesteä Välimeren Hampuriksi, jolla oli takamaanaan koko itäinen Keski-Eurooppa. Se oli niin Wienin, Prahan, Münchenin kuin Budapestinkin ovi suureen mailmaan. Sinne oli rakennettu mahtavia pankkihuoneita ja kansainvälisten vakuutusyhtiöiden palatsimaisia pääkonttoreita uusklassisine ja renessanssityylisine julkisivuineen. Se oli monikansallisen suurvallan kansainvälisin kaupunki, kosmopoliittien kohtaamispaikka. I maailmansodan loppuselvittelyissä koko laaja kaksoismonarkia hajosi ja Trieste tuli nyt Italialle. Se muuttui ajanoloon Välimeren toiseksi suurimmasta satamasta Italian järjestyksessä kahdenneksitoista.
Kuitenkin tuo Luigi Rizzon hyökkäys vähän aikaisemmin Triesteen oli kai sittenkin Itävalta-Unkarille suurempi shokki. Kaupunki sijaitsee Istrian niemimaan tyvessä sen länsipuolella, Adrianmeren pohjoisimman, kapenevan lahden rannalla. Voisi olettaa, että sen puolustaminen oli tästä syystä suhteellisen helppoa. Lisäksi se oli silloin koko tämän laajan valtion keskeisin satama maailman merille. Panssarilaivan upottaminen otti totta kai suurvallan kunnialle, vastaavasti se herätti aikamoisen innostuksen Italiassa.
Erkki Toivanen (Iltakävelyllä 2002) on kutsunut tuon ajan Triesteä Välimeren Hampuriksi, jolla oli takamaanaan koko itäinen Keski-Eurooppa. Se oli niin Wienin, Prahan, Münchenin kuin Budapestinkin ovi suureen mailmaan. Sinne oli rakennettu mahtavia pankkihuoneita ja kansainvälisten vakuutusyhtiöiden palatsimaisia pääkonttoreita uusklassisine ja renessanssityylisine julkisivuineen. Se oli monikansallisen suurvallan kansainvälisin kaupunki, kosmopoliittien kohtaamispaikka. I maailmansodan loppuselvittelyissä koko laaja kaksoismonarkia hajosi ja Trieste tuli nyt Italialle. Se muuttui ajanoloon Välimeren toiseksi suurimmasta satamasta Italian järjestyksessä kahdenneksitoista.
Vielä huikeampi näky on samalla alueella toisesta päästään puoliksi rinteeseen upotettu suurikokoinen, kymmeniä metrejä pitkä sotalaiva ”Puglia”, joka surrealistisella tavalla näyttää mastoineen kaikkineen purjehtivan sypressien keskellä. Sen tuominen Gardalle on ehkä myös jollain tavalla perua runoilijan lapsuudesta, joka kului adoptoituna rikkaaseen pescaralaiseen laivanvarustajan perheeseen. Laivan vapaana oleva keula näkyy hyvin järvelle.
Laiva on kohti itää ja Adrianmerta, ja samalla ikään kuin kohti uudelleen valloitettavaa Dalmatiaa. Aluettahan Italia ei I maailmansodan jälkiselvittelyissä saanut. Myös tämän laivan hän sai lahjaksi Italian laivastolta vuonna 1923, ja sijoituspaikaksi tuli La Fida-niminen pieni harjanne niin ikään vuonna 1925 muiden rakennusten läheltä. Toisen maston juurella on pieni meritaisteluissa surmansa saaneiden muistopaikka. Laivan kansilaudoitus oli keulan puolelta puuta, keskiosassa ja rinteestä ulos pistävällä takakannella oli laudoitusta muistuttavaa betonia kai kestävyyssyistä.
Laiva on kohti itää ja Adrianmerta, ja samalla ikään kuin kohti uudelleen valloitettavaa Dalmatiaa. Aluettahan Italia ei I maailmansodan jälkiselvittelyissä saanut. Myös tämän laivan hän sai lahjaksi Italian laivastolta vuonna 1923, ja sijoituspaikaksi tuli La Fida-niminen pieni harjanne niin ikään vuonna 1925 muiden rakennusten läheltä. Toisen maston juurella on pieni meritaisteluissa surmansa saaneiden muistopaikka. Laivan kansilaudoitus oli keulan puolelta puuta, keskiosassa ja rinteestä ulos pistävällä takakannella oli laudoitusta muistuttavaa betonia kai kestävyyssyistä.
Vaikka irredentistit ja d’Annunzio antoivat kaiketi jonkinlaisen mallin Mussolinille, ei näiden kahden henkilön mielipiteiden välille voi kuitenkaan vetää yhtäläisyysmerkkejä. Pikemminkin runoilija pyrki välttelemään, mutta Mussolini tietysti halusi saada kaiken hyödyn hänestä. Kun runoilija (1863–1938) kuoli, järjestettiin hänelle komeat hautajaiset, ja hautapaikkakin on komea mauseleumi, suorastaan pompöösi rakennelma, edelleen huvila-alueella, pikkukukkulalla sekin. Suunnittelu suoritettiin vuonna 1939, pystytys vuonna 1955. Siinä on nähtävissä muistumia niin roomalaisesta kuin etruskienkin rakennustaiteesta. Se on pyöreä ja kolmikerroksinen. Sisältä säteittäin lähtevät holvikäytävät korostavat näyttävyyttä. Ylimmässä kerroksessa on kymmenen sotilaan arkkupaasi, keskellä ovat D´Annunzion jäännökset, jotka tuotiin tänne vuonna1963.
Oman aikansa runoilija ja kirjailija
Entä sitten d’Annunzion kirjallinen tuotanto? Hyvin harva on nykypäivinä enää siihen tutustunut, siinä määrin hän oli oman aikansa lapsi. Tähän aikaan kuuluivat kauneuden palvonta, suorastaan aistihurmio, pateettisuus, jopa dekadentismi, eräänlainen rappeutuneeksi ylitunteellisuudeksi kuvattava hehkuttelu. Omana aikanaan hän sai vastakaikua, ja miksei, nerouttahan tämä kaikki tavallaan oli. Professori Huugo Jalkanen on eräässä lehtiartikkelissaan todennut, että ”hän latasi jokaisen uuden teoksensa sellaisella sanallisen taituruuden ja säkenöivän älyn räjähdyspanoksella, että ne ampaisivat aina yllättävän, usein tyrmistyttävän sanomansa yleiseen tietoisuuteen”. Tuotanto oli mahtava, kootut teoksetkin käsittivät 49 nidettä.
Gabriele d´Annunzion makuuhuoneesta on suora näkymä päärakennuksen piha-alueelle. Sitä ihailivat sieltä hänen ohellaan myös monet hänen rakastajattarensa. Suomalaisesta kulttuuritraditiosta ja nykyajasta käsin ei d’Annunzion latausta voi edes täysin käsittää. Kuvittelisin, että meillä Tulenkantajien nokkamiehenä pitkään esiintynyt Olavi Paavolainenkin olisi ollut hänestä vain kalpea heijastuma, vaikka jonkinlaisia yhtymäkohtia heistä voisikin eri-ikäisyydestä huolimatta havaita aina naisseikkailuja myöten. Mutta niissäkin Paavolainen varmaan jäi toiseksi. Tunnetuin d’Annunzion rakastajattarista (vai pitäisikö sanoa elämänkumppaneista) oli maailmankuulu näyttelijä Eleonora Duse, jota varten hän kirjoitti useita näytelmiä. Niiden tarkoituksena oli mm. uudistaa antiikin teatteri ja tragedia jonkinlaiseksi draamalliseksi renessanssiksi, kuten Jalkanen sanoi.
Eleonora Duselle (1859−1924) oli tietosanakirjan mukaan ominaista poikkeuksellinen tunneherkkyys ja sisäisyys, hillityt keinot ja ilmaisun totuudellisuus. Hän oli laajasti ihailtu, ja hänen vaikutuksensa näyttämötaiteeseen oli voimakas. Olen aina kuvitellut, että kunnioitetussa omassa näyttelijättäressämme, Ella Erosessa olisi ollut jotain samaa pateettisuutta ja samaa kykyä ottaa näyttämö ja katsojat valtaansa.
Oman aikansa runoilija ja kirjailija
Entä sitten d’Annunzion kirjallinen tuotanto? Hyvin harva on nykypäivinä enää siihen tutustunut, siinä määrin hän oli oman aikansa lapsi. Tähän aikaan kuuluivat kauneuden palvonta, suorastaan aistihurmio, pateettisuus, jopa dekadentismi, eräänlainen rappeutuneeksi ylitunteellisuudeksi kuvattava hehkuttelu. Omana aikanaan hän sai vastakaikua, ja miksei, nerouttahan tämä kaikki tavallaan oli. Professori Huugo Jalkanen on eräässä lehtiartikkelissaan todennut, että ”hän latasi jokaisen uuden teoksensa sellaisella sanallisen taituruuden ja säkenöivän älyn räjähdyspanoksella, että ne ampaisivat aina yllättävän, usein tyrmistyttävän sanomansa yleiseen tietoisuuteen”. Tuotanto oli mahtava, kootut teoksetkin käsittivät 49 nidettä.
Gabriele d´Annunzion makuuhuoneesta on suora näkymä päärakennuksen piha-alueelle. Sitä ihailivat sieltä hänen ohellaan myös monet hänen rakastajattarensa. Suomalaisesta kulttuuritraditiosta ja nykyajasta käsin ei d’Annunzion latausta voi edes täysin käsittää. Kuvittelisin, että meillä Tulenkantajien nokkamiehenä pitkään esiintynyt Olavi Paavolainenkin olisi ollut hänestä vain kalpea heijastuma, vaikka jonkinlaisia yhtymäkohtia heistä voisikin eri-ikäisyydestä huolimatta havaita aina naisseikkailuja myöten. Mutta niissäkin Paavolainen varmaan jäi toiseksi. Tunnetuin d’Annunzion rakastajattarista (vai pitäisikö sanoa elämänkumppaneista) oli maailmankuulu näyttelijä Eleonora Duse, jota varten hän kirjoitti useita näytelmiä. Niiden tarkoituksena oli mm. uudistaa antiikin teatteri ja tragedia jonkinlaiseksi draamalliseksi renessanssiksi, kuten Jalkanen sanoi.
Eleonora Duselle (1859−1924) oli tietosanakirjan mukaan ominaista poikkeuksellinen tunneherkkyys ja sisäisyys, hillityt keinot ja ilmaisun totuudellisuus. Hän oli laajasti ihailtu, ja hänen vaikutuksensa näyttämötaiteeseen oli voimakas. Olen aina kuvitellut, että kunnioitetussa omassa näyttelijättäressämme, Ella Erosessa olisi ollut jotain samaa pateettisuutta ja samaa kykyä ottaa näyttämö ja katsojat valtaansa.
Rakastajattaria runoilijalla riitti siitäkin huolimatta, että hän ulkonaisesti oli valokuvien perusteella pienikokoinen, ja luvalla sanoen melko mitättömän näköinen mies. Kaiketi hengen palo ja jatkuva sanallinen ilotulitus saivat naiset heikoiksi. Laskin edellä mainitun auditorion seinällä olevista kuvista kaikkian 16 naista, Duse heidän joukossaan. Eikä muukaan joukko ollut millään tavalla mitätöntä, mm. rikkaita ruhtinattaria ja heihin verrattavia oli pääosa.
Mutta kyllä runoilija osasi käsitelläkin naisiaan. Huugo Jalkanen on kertonut, miten hän Fiumessa pääsi vapaaksi kuudesta tyrkyttäytyvästä ihailijattaresta. Hän antoi heille kaikille samanlaisen kauniin huivin rakkauden merkiksi ja kutsui heidät samaan juhlaan. Juhlan jälkeen kukin häipyi vähin äänin koko kaupungista, jokunen kaiketi jo suoraan kesken juhlan.
Olivatko Gabriele, Benito ja Silvio sukulaissieluja?
Gabriele d´Annunziossa oli merkillistä latausta, vetovoimaa ja charmia, jota ei hevin muualta löydä. Benito Mussolinissa oli myös jotain samaa, hänkin oli ulkonaisesti mitätön, pienikasvuinen ja tukeva, eikä mikään kaunis mies. Jotenkin vain hänen uskottavuutensa oli sitä luokkaa, että kokonainen kansakunta seurasi häntä. D´Annunzion tapaan hänkin osasi käyttää hyväkseen oman aikansa italialaisten turhautumista ja sekavia oloja. Hän rakensi tulevaa valtaansa paljolti I maailmansodan Italialle tuottamien pettymysten varaan.
Mutta ehkä vielä paremman vertailukohdan voi löytää ajallisesti lähempää; hän on ikätoverini Silvio Berlusconi, saman vuoden poikia, kolmisen viikkoa vanhempi. Moni kysyy nyt, mitä ihmeen yhteistä Mussolinilla ja Berlusconilla on keskenään. Mutta eikö se vallan ja median liitto, jonka viimeksi mainittu on luonut, ole sekin eräänlaista fasismia? Tämän luontevan ajatusmallin toi eräässä radio-ohjelmassa esille Elina Suolahti.
Pirkko Peltonen-Rognoni on (Italia vuonna nolla 2005) rakentanut haastattelemiensa henkilöiden lausuntojen perusteella Berlusconista mielenkiintoisen luonnehdinnan:
”Mies on äärimmäisen miellyttävä, kertovat. Pieni ja tanakka, mutta sitäkin vilkkaampi ja ripeäotteisempi, niin kuin usein pienet ja tanakat ovat. Hän hymyilee puhtain valkein hampain, läheltäkin hänestä henkii raikas tuoksu. Hän heittää hauskaa huulta ja kun hän puristaa kättäsi, hänen kätensä on aina luja, lämmin ja kuiva, ei koskaan kylmä kampela niin kuin monilla.”
Berlusconi on nähnyt vaivaa ulkonäkönsä suhteen; sveitsiläisessä klinikassa tehtiin kauneusleikkaus, ja hiuksia on istutettu päähän. Hän on ilmoittanut tuntevansa itsensä nelikymppiseksi jaon varma charmistaan. Kesäkuussa 2005 Suomessa herätti huomiota hänen lausuntonsa, jossa hän kehui menestystään EU:n elintarvikeviraston saamiseksi Italian Parmaan. Samalla tuli lohmittua suomalaista ruokaa ja kehuttua omaa charmia, jolla hän muka taivutti Tarja Halosen suostumaan viraston sijoittamiseen.
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista puhua tarkemmin hänen poliittisesta urastaan, ja niistä turhautumista, joita hän nyt vuorostaan on käyttänyt hyväkseen. Mutta miehen habituksella ja latauksella on varmaan ollut osansa. Pirkko Peltonen-Rognoni toteaa, että Berlusconi on italialainen ilmiö: joviaali, itsevarma, keikaroiva ja hauska, niin kuin monet äitinsä hemmottelemat miehet Italiassa. Sydämellinen illalla, häijy heti aamusta, julma, jos puutut hänen asioihinsa. Hakematta tulee taas mieleen d´Annunzio. Eli mitä me nyt sitten ajattelemme italialaisista, onko tässä kysymyksessä vuosisatojen tai tuhansien perinne, näyttävien spektaakkelien ja oopperataiteen maako näitä ihmeitä tuottaa? Alun perin laulajana aloittanut, sittemmin lakitieteen tutkinnon suorittanut Silvio Berlusconi loi omaisuutensa rakennusbisneksessä rakennuttamalla Milanoon kokonaisen kaupunginosan. Mistä hän sai alkupääoman, ja mistä jatkorahoitusta, sitä ei julkisuudessa aivan varmasti tiedä juuri kukaan. Ei ihme, että viime vaalien edellä ilmestyneessä, häntä kritisoivassa elokuvassa Kaimaani (il Caimano) tätä kysellään moneen kertaan. Rivien välistä voi löytää selvän viittauksen mafian suuntaan.
Sotien jälkeen Italian televisiomarkkinoita hallitsi valtiollinen RAI, jonka ohjelmat ja toimitustapa olivat varsin jäykkiä ja vanhanaikaisia. Se oli valtaa pitävien väline riippumatta siitä, ketkä kulloinkin olivat vallassa. Sillä oli useita kanavia, joiden johtopaikat oli miehitetty poliittisten voimasuhteiden mukaan, jokaisella kanavalla oli vieläpä oma poliittinen leimansa. RAI 1 oli pikemminkin asioita toteava, vain RAI 3 esitti yhteiskuntakriittisiä ohjelmia. Mainostilaa niissä oli niukasti, vaikka Italian voimistuva teollisuus ja kauppa tarvitsivat lisää julkisuutta.
Tähän tilanteeseen Berlusconi osasi iskeä. Hän lisäsi ostamaansa Canale 5:een mainoksia ja osti sille halpoja amerikkalaisia elokuvia. Pian hänellä oli hallussaan kolme valtakunnallista kanavaa, joista tuli hyvin katsottuja. Niissä oli paljon spektaakkelimaista viihdettä kauniine esiintyjineen ja vähäpukeisine tyttöineen. Ennen pitkään hän hallitsi italialaisesta televisiotoiminnasta 90 % joko suoraan tai välillisesti. Sen varassa hän nousi valtaan. Mahtava määrä mainosliiroja vyöryi hänen perustamiensa yhtiöiden taskuun.
Italialaiset ovat Euroopan innokkaimpia televisokatsojia, erityisesti kotirouvat, joiden keskuudessa Berlusconin äänestäminen on ollut suhteellisesti ottaen kaikkein yleisintä. Televisiolla on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut Italiaa yhdistävä vaikutus, sillä oli alun perin kieltä ja murteita yhdenmukaistava ja myös kansanopetuksellinen merkitys. Sen avulla ymmärrys etelän ja pohjoisen välillä parani. Ja varmaan myös jonkinlainen tietoisuus italialaisuudesta kaikkien osana levisi. Mutta viimeisen parin vuosikymmenen aikana se on yhdistänyt keskivertokansalaisia seuraamaan uudenlaisia ohjelmia ja mainontaa, ja siinä samassa on saatu rautaisannos tietoa Berlusconin erinomaisuudesta kauniissa kääreissä.
Maaliskuussa 2006 kierteli Suomen lehdistössä kuvauksia huhtikuussa lähestyvien parlamenttivaalien Berlusconissa aiheuttamasta paniikista, tuli aina vaan pahempia ylilyöntejä ja löysiä puheita. Eräässä vaalitilaisuudessa hän on todennut olevansa ”politiikan Jeesus Kristus, kärsivällinen uhri, joka kestää kaiken ja uhraa itsensä kaikkien puolesta”. Jo sitä ennen hän oli jo verrannut itseään Napoleoniin ja Churchilliin. L’Espresso-lehti ehti kaikesta tästä nimittää häntä Psyko-Silvioksi. Mahdollinen tappio hänen puolueelleen uhkasi viedä pääministerin paikan ja mahdollisuudet kiemurrella irti mittavista talousrikossyytteistä. Siinä eivät sitten enää auttaisi mahtavat ystävät, eikä edes ties kenen rahoilla aikaansaatu italialaisen TV:n melkoinen tiedotusmonopoli.
Vaikutelma vahvistui parlamenttivaalien (9.10.4.2006) aattoviikolla suomalaisia lehtiä lukemalla. Berlusconin puolueen Forza Italian tuhansille katsojille järjestämä vaalijuhla Roomassa oli vertaansa vailla oleva spektaakkeli. Italian ja Forza Italian liput liehuivat, puolueen tunnuslaulu ja kansallislaulu Fratelli d’Italia kaikuivat kovaäänisistä. Seppo Ylönen toteaa artikkelissaan (Etelä-Suomen Sanomat 7.4. 2006), että tasaisin väliajoin yleisö puhkesi posket punaisina huutamaan ”Silvio, Silvio”, samalla kun silmät loistaen heiluteltiin värikkäitä lippuja. Taas tulee mieleen muistumia menneestä ajasta 1930-luvulla.
Berlusconi piti lähes kaksituntisen puheen yhteen menoon, ilman katkoksia. Se oli tilan ja tilanteen täydellistä hallintaa, siinä oli paatosta ja tehoa lisääviä toistoja ja painotuksia. Keskeisenä asiana oli varoittaa vasemmiston valtaan pääsystä ja verojen korotuksista. Kriittisistä kuulijoista tuntui varmaan siltä, että mitään uutta ei ole keksitty sitten 1930-luvun.
Jotkut tuntemani italialaiset, hartaat katoliset, eivät omien sanojensa mukaan arvosta Berlusconia, mutta pitävät häntä pienempänä pahana. Olihan hänen koalitiossaan (Casa della Libertá, Vapauden talo) mm. Kristillidemokraattinen unioni, jota Vatikaani tukee kulissien takana. Perheen aseman sekä kristillisten arvojen korostaminen, ja taistelu homoseksualismia vastaan ovat kuulemma tärkeämpiä kuin huono taloudellinen tilanne tai hallinnon korruptio. Romano Prodin L´Ulive oli sekin kovin monista osista kokoonpantu liitto; pelkästään vasemmistolainen se ei ollut, vaikkakin siihen oli oikealta mahdollisuus lyödä tämä leima.
Ja tiukalle se otti: Prodin liittoutuma voitti lopulta vain niukasti. Melkein puolet kansasta oli syystä tai toisesta Berlusconin takana. Prodin monipuolueinen liittoutuma joutui pian riitoihin ja korruptioskandaalien repimäksi. Mitään todellisia talouden parannuksia ei saatu aikaan. Huhtikuun 2008 vaaleissa Berlusconi nousi pääministeriksi kolmannen kerran. Äänestysprosentti oli jälleen yli 80. Berlusconi näyttää yhä edelleen olevan Italian kansan toivo.
Mitään Mussolinia hänestä ei tietenkään tule, täydelliseen vallanottoon tarvittaisiin väkivaltakoneisto, jota tämän ajan Euroopassa ei enää voi luoda. Eikä Berlusconi sitä kai haluaisikaan. Hän kuitenkin hallitsee kansalaistensa mieliä tiedotusmonopolillaan ja persoonallisuudellaan. Hänessä on sitä samaa vetovoimaa, joka on hurmannut niin 1900-luvun alun irredentismin kannattajia kuin 1920−1930 –lukujen roomalaisesta kunniakkaasta menneisyydestä hurmaantuneitakin kansanjoukkoja.
Vuonna 2013 Berlusconi kärsi raskaita tappioita, hänen syytesuojansa poistettiin, eikä hän enää saanut asettua ehdokkaaksi valtiollisin vaaleihin. Sic transit gloria mundi !
Nastolalaisen piirtäjän Kalevi Laalon näkemys kevään 2008 uusista pääministereistä (ESS 17.4.2008) tavoitti varmaan jotain olennaista. Vanhan ystäväni piirroksen julkaisin hänen luvallaan kirjassani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle.
Mutta kyllä runoilija osasi käsitelläkin naisiaan. Huugo Jalkanen on kertonut, miten hän Fiumessa pääsi vapaaksi kuudesta tyrkyttäytyvästä ihailijattaresta. Hän antoi heille kaikille samanlaisen kauniin huivin rakkauden merkiksi ja kutsui heidät samaan juhlaan. Juhlan jälkeen kukin häipyi vähin äänin koko kaupungista, jokunen kaiketi jo suoraan kesken juhlan.
Olivatko Gabriele, Benito ja Silvio sukulaissieluja?
Gabriele d´Annunziossa oli merkillistä latausta, vetovoimaa ja charmia, jota ei hevin muualta löydä. Benito Mussolinissa oli myös jotain samaa, hänkin oli ulkonaisesti mitätön, pienikasvuinen ja tukeva, eikä mikään kaunis mies. Jotenkin vain hänen uskottavuutensa oli sitä luokkaa, että kokonainen kansakunta seurasi häntä. D´Annunzion tapaan hänkin osasi käyttää hyväkseen oman aikansa italialaisten turhautumista ja sekavia oloja. Hän rakensi tulevaa valtaansa paljolti I maailmansodan Italialle tuottamien pettymysten varaan.
Mutta ehkä vielä paremman vertailukohdan voi löytää ajallisesti lähempää; hän on ikätoverini Silvio Berlusconi, saman vuoden poikia, kolmisen viikkoa vanhempi. Moni kysyy nyt, mitä ihmeen yhteistä Mussolinilla ja Berlusconilla on keskenään. Mutta eikö se vallan ja median liitto, jonka viimeksi mainittu on luonut, ole sekin eräänlaista fasismia? Tämän luontevan ajatusmallin toi eräässä radio-ohjelmassa esille Elina Suolahti.
Pirkko Peltonen-Rognoni on (Italia vuonna nolla 2005) rakentanut haastattelemiensa henkilöiden lausuntojen perusteella Berlusconista mielenkiintoisen luonnehdinnan:
”Mies on äärimmäisen miellyttävä, kertovat. Pieni ja tanakka, mutta sitäkin vilkkaampi ja ripeäotteisempi, niin kuin usein pienet ja tanakat ovat. Hän hymyilee puhtain valkein hampain, läheltäkin hänestä henkii raikas tuoksu. Hän heittää hauskaa huulta ja kun hän puristaa kättäsi, hänen kätensä on aina luja, lämmin ja kuiva, ei koskaan kylmä kampela niin kuin monilla.”
Berlusconi on nähnyt vaivaa ulkonäkönsä suhteen; sveitsiläisessä klinikassa tehtiin kauneusleikkaus, ja hiuksia on istutettu päähän. Hän on ilmoittanut tuntevansa itsensä nelikymppiseksi jaon varma charmistaan. Kesäkuussa 2005 Suomessa herätti huomiota hänen lausuntonsa, jossa hän kehui menestystään EU:n elintarvikeviraston saamiseksi Italian Parmaan. Samalla tuli lohmittua suomalaista ruokaa ja kehuttua omaa charmia, jolla hän muka taivutti Tarja Halosen suostumaan viraston sijoittamiseen.
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista puhua tarkemmin hänen poliittisesta urastaan, ja niistä turhautumista, joita hän nyt vuorostaan on käyttänyt hyväkseen. Mutta miehen habituksella ja latauksella on varmaan ollut osansa. Pirkko Peltonen-Rognoni toteaa, että Berlusconi on italialainen ilmiö: joviaali, itsevarma, keikaroiva ja hauska, niin kuin monet äitinsä hemmottelemat miehet Italiassa. Sydämellinen illalla, häijy heti aamusta, julma, jos puutut hänen asioihinsa. Hakematta tulee taas mieleen d´Annunzio. Eli mitä me nyt sitten ajattelemme italialaisista, onko tässä kysymyksessä vuosisatojen tai tuhansien perinne, näyttävien spektaakkelien ja oopperataiteen maako näitä ihmeitä tuottaa? Alun perin laulajana aloittanut, sittemmin lakitieteen tutkinnon suorittanut Silvio Berlusconi loi omaisuutensa rakennusbisneksessä rakennuttamalla Milanoon kokonaisen kaupunginosan. Mistä hän sai alkupääoman, ja mistä jatkorahoitusta, sitä ei julkisuudessa aivan varmasti tiedä juuri kukaan. Ei ihme, että viime vaalien edellä ilmestyneessä, häntä kritisoivassa elokuvassa Kaimaani (il Caimano) tätä kysellään moneen kertaan. Rivien välistä voi löytää selvän viittauksen mafian suuntaan.
Sotien jälkeen Italian televisiomarkkinoita hallitsi valtiollinen RAI, jonka ohjelmat ja toimitustapa olivat varsin jäykkiä ja vanhanaikaisia. Se oli valtaa pitävien väline riippumatta siitä, ketkä kulloinkin olivat vallassa. Sillä oli useita kanavia, joiden johtopaikat oli miehitetty poliittisten voimasuhteiden mukaan, jokaisella kanavalla oli vieläpä oma poliittinen leimansa. RAI 1 oli pikemminkin asioita toteava, vain RAI 3 esitti yhteiskuntakriittisiä ohjelmia. Mainostilaa niissä oli niukasti, vaikka Italian voimistuva teollisuus ja kauppa tarvitsivat lisää julkisuutta.
Tähän tilanteeseen Berlusconi osasi iskeä. Hän lisäsi ostamaansa Canale 5:een mainoksia ja osti sille halpoja amerikkalaisia elokuvia. Pian hänellä oli hallussaan kolme valtakunnallista kanavaa, joista tuli hyvin katsottuja. Niissä oli paljon spektaakkelimaista viihdettä kauniine esiintyjineen ja vähäpukeisine tyttöineen. Ennen pitkään hän hallitsi italialaisesta televisiotoiminnasta 90 % joko suoraan tai välillisesti. Sen varassa hän nousi valtaan. Mahtava määrä mainosliiroja vyöryi hänen perustamiensa yhtiöiden taskuun.
Italialaiset ovat Euroopan innokkaimpia televisokatsojia, erityisesti kotirouvat, joiden keskuudessa Berlusconin äänestäminen on ollut suhteellisesti ottaen kaikkein yleisintä. Televisiolla on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut Italiaa yhdistävä vaikutus, sillä oli alun perin kieltä ja murteita yhdenmukaistava ja myös kansanopetuksellinen merkitys. Sen avulla ymmärrys etelän ja pohjoisen välillä parani. Ja varmaan myös jonkinlainen tietoisuus italialaisuudesta kaikkien osana levisi. Mutta viimeisen parin vuosikymmenen aikana se on yhdistänyt keskivertokansalaisia seuraamaan uudenlaisia ohjelmia ja mainontaa, ja siinä samassa on saatu rautaisannos tietoa Berlusconin erinomaisuudesta kauniissa kääreissä.
Maaliskuussa 2006 kierteli Suomen lehdistössä kuvauksia huhtikuussa lähestyvien parlamenttivaalien Berlusconissa aiheuttamasta paniikista, tuli aina vaan pahempia ylilyöntejä ja löysiä puheita. Eräässä vaalitilaisuudessa hän on todennut olevansa ”politiikan Jeesus Kristus, kärsivällinen uhri, joka kestää kaiken ja uhraa itsensä kaikkien puolesta”. Jo sitä ennen hän oli jo verrannut itseään Napoleoniin ja Churchilliin. L’Espresso-lehti ehti kaikesta tästä nimittää häntä Psyko-Silvioksi. Mahdollinen tappio hänen puolueelleen uhkasi viedä pääministerin paikan ja mahdollisuudet kiemurrella irti mittavista talousrikossyytteistä. Siinä eivät sitten enää auttaisi mahtavat ystävät, eikä edes ties kenen rahoilla aikaansaatu italialaisen TV:n melkoinen tiedotusmonopoli.
Vaikutelma vahvistui parlamenttivaalien (9.10.4.2006) aattoviikolla suomalaisia lehtiä lukemalla. Berlusconin puolueen Forza Italian tuhansille katsojille järjestämä vaalijuhla Roomassa oli vertaansa vailla oleva spektaakkeli. Italian ja Forza Italian liput liehuivat, puolueen tunnuslaulu ja kansallislaulu Fratelli d’Italia kaikuivat kovaäänisistä. Seppo Ylönen toteaa artikkelissaan (Etelä-Suomen Sanomat 7.4. 2006), että tasaisin väliajoin yleisö puhkesi posket punaisina huutamaan ”Silvio, Silvio”, samalla kun silmät loistaen heiluteltiin värikkäitä lippuja. Taas tulee mieleen muistumia menneestä ajasta 1930-luvulla.
Berlusconi piti lähes kaksituntisen puheen yhteen menoon, ilman katkoksia. Se oli tilan ja tilanteen täydellistä hallintaa, siinä oli paatosta ja tehoa lisääviä toistoja ja painotuksia. Keskeisenä asiana oli varoittaa vasemmiston valtaan pääsystä ja verojen korotuksista. Kriittisistä kuulijoista tuntui varmaan siltä, että mitään uutta ei ole keksitty sitten 1930-luvun.
Jotkut tuntemani italialaiset, hartaat katoliset, eivät omien sanojensa mukaan arvosta Berlusconia, mutta pitävät häntä pienempänä pahana. Olihan hänen koalitiossaan (Casa della Libertá, Vapauden talo) mm. Kristillidemokraattinen unioni, jota Vatikaani tukee kulissien takana. Perheen aseman sekä kristillisten arvojen korostaminen, ja taistelu homoseksualismia vastaan ovat kuulemma tärkeämpiä kuin huono taloudellinen tilanne tai hallinnon korruptio. Romano Prodin L´Ulive oli sekin kovin monista osista kokoonpantu liitto; pelkästään vasemmistolainen se ei ollut, vaikkakin siihen oli oikealta mahdollisuus lyödä tämä leima.
Ja tiukalle se otti: Prodin liittoutuma voitti lopulta vain niukasti. Melkein puolet kansasta oli syystä tai toisesta Berlusconin takana. Prodin monipuolueinen liittoutuma joutui pian riitoihin ja korruptioskandaalien repimäksi. Mitään todellisia talouden parannuksia ei saatu aikaan. Huhtikuun 2008 vaaleissa Berlusconi nousi pääministeriksi kolmannen kerran. Äänestysprosentti oli jälleen yli 80. Berlusconi näyttää yhä edelleen olevan Italian kansan toivo.
Mitään Mussolinia hänestä ei tietenkään tule, täydelliseen vallanottoon tarvittaisiin väkivaltakoneisto, jota tämän ajan Euroopassa ei enää voi luoda. Eikä Berlusconi sitä kai haluaisikaan. Hän kuitenkin hallitsee kansalaistensa mieliä tiedotusmonopolillaan ja persoonallisuudellaan. Hänessä on sitä samaa vetovoimaa, joka on hurmannut niin 1900-luvun alun irredentismin kannattajia kuin 1920−1930 –lukujen roomalaisesta kunniakkaasta menneisyydestä hurmaantuneitakin kansanjoukkoja.
Vuonna 2013 Berlusconi kärsi raskaita tappioita, hänen syytesuojansa poistettiin, eikä hän enää saanut asettua ehdokkaaksi valtiollisin vaaleihin. Sic transit gloria mundi !
Nastolalaisen piirtäjän Kalevi Laalon näkemys kevään 2008 uusista pääministereistä (ESS 17.4.2008) tavoitti varmaan jotain olennaista. Vanhan ystäväni piirroksen julkaisin hänen luvallaan kirjassani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle.
Giuseppe Verdi, historioitsijan suosikki
Giuseppe Verdi on kieltämättä mielisäveltäjiäni. Olen jonkin verran perillä Italian Risorgimentosta, yhdistymiskehityksestä, joka toteutui vaiheittain. Se alkoi vuonna 1860 ensin Giuseppe Garibaldin aloitteesta Sisiliasta ja jatkui sitten Sardinian johdolla asteettaisena vapautumisena Itävallan miehityksestä Pohjois-Italiassa. Sardinian pääosana oli tuohon aikaan Italian Ranskan vastainen laaja alue. Useissa oopperoissaan Verdi kuvaa tätä kehitystä ja luo maanmiehiinsä peitetyin keinoin uskoa taisteluun miehittäjiä vastaan. Ei ihme, että vastarintamiehet piirtelivät itävaltalaisten kiusaksi ja oman yhteishenkensä nostattamiseksi miehitetyillä alueilla seiniin kirjainyhdistelmää W. V.E.R.D.I. Sillä oli lisämerkitys, jota ei tuotu esiin, mutta jonka kaikki tunsivat: Viva Vittorio Emanuele, Re d'Italia (Eläköön Viktor Emanuel, Italian kuningas).
Vittorio Emanuele oli aluksi pikkuvaltio Sardinian kuningas, jonka johdolla ja ranskalaisten tuella lopulta rohjettiin käydä miehittäjiä vastaan. Jostain kumman syystä meillä on totuttu vääntämään Vittorio Emanuelen nimi kankeasti saksalaisittain Viktor Emanueliksi.
Samaa linjaa jatkavat eräät muutkin teokset, mm. Nabucco (Nebukadnesar), jossa italialaisyleisö yhtyy innolla laulamaan mm. hebrealaisten orjien kuoron osuutta varmaan samalla tavalla vieläkin itävaltalaisten sortokautta Pohjois-Italiassa muistellen. ”Va pensiero (Lennä ajatus). O mia patria si bella e perduta (Oi isänmaani niin kaunis ja menetetty)”. Mm. Aida ja Naamiohuvit ovat myös osaltaan tiettyjen historiallisten aikojen kuvausta.
Verdiä kiehtoivat eri aikojen vapaustaistelut, esimerkiksi Sisilialainen vesper kertoo alistetusta Palermosta ranskalaismiehityksen aikaan vuonna 1282. Legnanon taistelu -ooppera sijoittuu Milanoon ja Comoon vuonna 1176. Täällä taisteltiin voitollisesti Saksan keisaria Fredrik Barbarossaa vastaan Pohjois-Italian kaupunkien itsenäisyyden puolesta.
Risorgimenton aika tuotti paljon muutakin samansuuntaista musiikkia ja runoutta. Tuolta ajalta on peräisin jopa italialaisten nykyinen kansallislaulu L’Inno nazionale (Kansallishymni), joka on ehkä paremmin tunnettu nimellä L’Inno di Mameli. Sen sytyttävät sävelet ovat tuttuja ainakin urheiluväelle, joka on seurannut palkintojenjakoa erilaisissa arvokilpailuissa. Jopa Verdi sävelsi sen sanat aikanaan, mutta käyttöön asti tämä hänen sävellyksenä ei jäänyt. Risorgimentoon tämäkin laulu liittyy siten, että se sisältää selviä poliittisia piilomerkityksiä.
Tekstin oli alun perin kirjoittanut Garibaldin joukoissa jo 1840-luvulla taistellut nuori upseeri Goffredo Mameli, joka antoi runolleen nimen Suona la Tromba. Käsiini sattunut, alun perin saksaksi toimitettu oopperaa koskeva suurteos kertoo, että Risorgimenton henkinen isä Giuseppe Mazzini pyysi vuonna 1847 Verdiä säveltämään sen. Tämä innostuikin tehtävästä ja lähetti mukana vielä omistuskirjoituksenkin: ” Soikoon tämä hymni pian kanuunain musiikin keskellä Lombardian tasangolla!” (Ooppera. Säveltäjät-Teokset-Esittäjät 2005, s. 671).
Jostain syystyä Verdi kuitenkin sivuutettiin, ja runo annettiin Michele Novaron sävellettäväksi. Kansallislaulu siitä tuli kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tämä johtui varmaan siitä, että Italia oli siihen saakka kuningaskunta, jolla oli oma kuningashymninsä.
Entä sitten ne piilomerkitykset. Moni italiaa kohtuullisestikin taitava on ollut ymmällään, mistä italialaiset oikein laulavat. Nopeasti laulettuna sanat tuntuvat menevän täysin ohi. Vasta paperilla asia selviää. Siinähän puhutaan vanhan Roomanvallan ajan sotapäälliköstä Scipio Africanuksesta, joka vuonna 202 e.kr. nousi maihin Afrikassa ja voitti Hannibalin ratkaisevassa Zaman taistelussa Kathagon eli nykyisen Tunisian alueella. Tähän päättyi ns. toinen puunilaissota. Tätä ennen Hannibal oli ehtinyt tun-keutua Alppien kautta Pohjois-Italiaan. Hän oli voittanut sotahistoriassa hyvin tunnetun Cannaen taistelun vuonna 216 Etelä-Italiassa.
Laulun sanoja on vaikea kääntää sujuvaksi suomeksi. Niissä puhutaan kuitenkin Italian heräämisestä, Scipion sotakypärällä varustautumisesta, yhdistäytymisestä ja valmiudesta kuolemaan. Fratelli d’Italia, l’Italia s’è desta, dell’elmo di Scipio s’è cinta la testa. Dov’è la Vittoria? Le porga la chioma, ché schiava di Roma, Iddio la creò. Ja edelleen: Stringiamoci a coorte, siam pronti alla morte, siam pronti alla morte, l’Italia chiamò…….
Eli Itävalta-Unkariahan tässä tietysti 1800-luvulla tarkoitettiin. Eri asia sitten on, mitä intomielisten laulajien mielessä nykyään liikkuu! Vai liikkuuko mitään, kansallislaulun laulaminen on ainakin urheilukilpailuissa pikemminkin suuren tunnekuohun purkamista ja yhteiseen puhdistavaan kokemukseen osallistumista. Isänmaallisissa juhlissa tilanne voi olla toisin, esimerkiksi meillä varmaan mietitään sanoja ja ollaan onnellisia siitä, että on saatu näin kaunis ja puolustettava maa asuttavaksi.
En malta vielä olla mainitsematta ehkä suurinta nykypäivieni suosikkia La Traviataa, vaikka sitä ei varmaan olekaan esitetty areenan suurella näyttämöllä. Se sopii paremmin pienempiin tiloihin. Ensimmäinen näytös tapahtuu suositussa salongissa, kolmas osaksi maatalossa ja osaksi linnassa, kolmas Violettan makuukamarissa. Epookkikuvausta siinäkin tietysti on, vaikkakin sen taustalla on ranskalaisen Alexandre Dumas´n Kamelianainen. Ilman musiikkia tämäkin ooppera olisi jo väljähtänyt ja koominen. Vanhat näyttämöiden klassikot, arvoltaan pysyvämmätkin kuin Dumas, kiinnostavat yhä siksi, että ihminen on sama nyt kuin vuosisatoja aiemminkin. Tiettävästi Violetta oli jo yli 40-vuotiaan Anna Moffon viimeinen suuri rooli Metropolitanissa vuonna 1976. Siihen rooliin ikääntyvä huippusopraano saattoi laittaa mukaan vielä kerran kaiken taitonsa ja tunteensa.
Kurtisaani Violettan esikuva kuoli keuhkotautiin 23-vuotiaana. Dumas oli ollut vähän tätä ennen hänen rakastajansa vuoden verran. Aihepiiri oli samalla tapaa läheinen myös Verdille. Kun ooppera vuonna 1853 esitettiin ensi kerran Venetsiassa, se herätti suunnattoman vilkkaan yhteiskunnallisen keskustelun. Dumas ja Verdi paljastivat rehellisesti näiden naisten alennustilan, kokonaisuudesta tuli vielä heidän omien henkilökohtaisten kokemustensa takia intiimi ja uskottava. Kamelianaisesta vielä puheen ollen: onko meissä jokaisessa jonkinlainen pimeä puoli, jota kurtisaani tai hänen riuduttava kohtalonsa jotenkin hivelee? Tai muistelemmeko osittain tiedostamatta vain omia entisiä vaiheitamme, haluammeko juoda Alfredon kanssa (käytössäni olleen käännöksen mukaisesti) "värinälle, jonka rakkaus synnyttää kun silmien katse lävistää sydämen"? Tai edelleen laulujen sanoja vapaasti lainaten ja yhdistellen: "Yötä kaunistakoot viini, laulu ja nauru, haihtuva hetki humaltukoon hekumasta.” Vai olemmeko hengessä Violettan mukana, kun hän muistuttaa ajan ja ehkä vuosienkin kulumisesta: "Rakkauden riemu haihtuu nopeasti, nauttikaamme, kun rakkaus vielä kutsuu!"
Viitteitä tulevasta Euroopasta
Tasan 36 vuotta myöhemmin olin jälleen matkaamassa kohti Bassanoa junalla, nyt vain Trenton kautta, eli vastapäisestä suunnasta kuin aikaisemmin. Mitä tästä Bassanon matkasta vuonna 2006 jäi käteen muistojen verestämisen lisäksi? Suurin odotuksin en enää matkaan lähtenyt, joten pettymyksiäkään ei tullut. Monet asiat olivat ennallaan, joitain liikennejärjestelyjä oli muutettu, katuja oli auki, mutta varsinainen historiallinen keskusta oli täysin ennallaan. Vanhaa on edelleen kunnioitettu, ei ollut uusia kaupparakennuksia, ja entisetkin toimivat melko vaatimattomien kylttien alla. Junamatkalla näin, että teollisuusalue oli edelleen laajentunut, Bassano kuuluu siis edelleen vauraaseen Pohjois-Italiaan.
Suurin muutos näkyi mielestäni kaduilla ja puistoissa. Heinäkuun 1. päivä oli kylläkin lauantai ja lauantaimarkkinat olivat juuri päättyneet. Silti mustaihoisten, joutilaannäköisten miesten määrä yllätti. Me suomalaiset turistit olemme kyllä tottuneet siihen, että yönmustat nuoret miehet ovat jo kymmenen tai parikymmentä vuotta kaupanneet uimarannoilla kaikenlaista rihkamaa. Mutta nyt heitä näyttää olevan runsaasti sisämaassa, ja jopa näinkin kaukana pohjoisessa.
Olen kyllä tietoinen siitä, että espanjalaiset hedelmänviljelijät ovat jo kauan käyttäneet töissään halpaa afrikkalaista ja lähinnä laitonta siirtotyövoimaa. Miksi ei siis Bassanossakin, jossa yksinkertaisia, paikalliselle väestölle vastenmielisiä töitä on varmaan runsaasti. Etelä-Italiassa mafia on jo pitkään käyttänyt heitä salakuljetetun tavaran myynnissä, ehkä hämärämmissäkin puuhissa.
Nyt kulumassa olevan vuoden 2007 aikana on Kanarian saarille rantautunut pitkälti yli 10000 laitonta siirtolaista lähinnä Sierra Leonesta. Sen hallituksen puoleen on käännytty, mutta miksi se alkaisi estellä itselleen vahingollisen väestöpaineen purkautumista. Toinen tämän vuoden kuuluisa reitti on Libyasta Maltalle ja Italialle kuuluvalle Lampedusan saarelle. Ahdingossaan Espanja on jo huutanut EU:ia apuun merivalvontatehtäviin. Samaan aikaan se on kuitenkin, samoin kuin Ranska, laillistanut osan maassa olleista siirtolaisistaan. Tämä on kuin signaali siitä, että laiton maahantulo on ensimmäinen vaihe maan kansalaiseksi pääsyy.
Muinainen Rooman valtakunta yritti parhaina aikoinaan eristäytyä laajentuneiden rajojensa ulkopuolelle jäävistä kansoista. Skotlannin rajoille rakennettiin varustusketju, Tonavan ja Reinin varret yhdistettiin Limes-nimisellä puolustuslinjalla. Kun palkkasoturien tarve yhä vain lisääntyi, jouduttiin lopulta palkkaamaan germaanejakin näihin tehtäviin. Kotiin tultuaan nämä kertoivat vauraista etelän alueista. Ensimmäiset germaanien hyökkäykset (kimbrit ja teutonit) pystyttiin kyllä torjumaan, mutta sitten kansainvaellusten alettua koko valtakunta romahti. Pääsyynä tietenkin oli kaikenlainen taloudellinen ja henkinen rappeutuminen.
Ollaanko nyt uusien kansainvaellusten ovella? Nykyajan Rooma, eli EU kykenee kyllä vielä yhteistoimin säätelemään ainakin jossain määrin muuttoliikettä. Mutta jos ilmasto edelleen lämpenee, ja Afrikan pohjoisalueet kuivuvat lisää, on tulijoita kohta moninkertaiset määrät. Venäjä pyrkii kaakkoisrajoillaan väkivalloin estämään muslimimaista tulevaa vaikutusta, muuttajia ja heidän uskontoaan. Eräissä Euroopan maissa on jo tuntuvia muhamettilaisia vähemmistöjä, turkkilaisia vierastyöläisiä Saksassa, ja Ranskassa monesta kansakunnasta koostuvia. Moskeijoja nousee ympäri Eurooppaa. Maahanmuuttajien nuoriso on vailla koulutusta ja työpaikkoja. Keväiset Ranskan mellakat olivat tätä perua.
Vanhaa Eurooppaa ei parin, kolmen vuosikymmenen jälkeen enää ole. Nykyiset nuoret ja nuorimmat keski-ikäiset joutuvat sopeutumaan muuttuvaan tilanteeseen. He tulevat elämänsä aikana näkemään, miten uskonnot ja valtasuhteet rakentuvat uudessa Euroopassa.
Vaeltaminen elämäntapana
Kaikkien matkakirjailijoiden esikuva von Goethe oli aikanaan Saksassa Weimarin hovin virkamies. Hän lähti Italian-matkalleen salaa yön selkään, ilmeisesti pakoon painostavina tuntuvia virkatehtäviään. Tapahtuma oli dramaattinen, kuin jostakin näytelmästä. Hän matkusti salanimellä ja väitti olevansa Leipzigista kotoisin oleva kauppias. Tämä kertoo siitä, että ehkä hän halusi löytää jotain uutta itsestään, jotain sellaista, mikä ei olisi ollut mahdollista Saksassa.
Toisaalta on muistettava, että tuohon aikaan matkustaminen oli vaarallista mm. maantirosvojen takia. Ja mitä edemmäs etelään mentiin, sitä enemmän heitä oli tien mutkissa vaanimassa. Oli siis edullista matkustaa salanimellä ja näytellä mahdollisimman köyhää. Niinhän meitäkin kehotetaan: rahat piiloon vaatteisiin, maassa tavallinen vaateparsi ja huoleton kulkeminen, ei pysähdyksiä pällistelemään suu auki. Eri asia sitten on, erottavatko väri ja olemus meidät paikallisista.
Goethella oli halu nähdä ja kokea lukemaansa ja kuulemaansa omin silmin. Hän oli tarkka havainnoitsija ja kirjasi yksityiskohtia, jotka ovat vieläkin nähtävissä. Kirjan riveiltä voi nähdä, miten matkakuvista henkii paitsi luova ote, myös tuntu siitä, että kaikki oli itse koettua. Eipä ihme, että hän on saanut suuren joukon seurailijoita, kirjoittajia ja hänen jalanjäljillään konkreettisestikin liikkuneita.
Mielelläni haluaisin ilmoittautua jonon jatkoksi, syvästi kuitenkin tietoisena siitä, että jokamiehenä voin vain ihailla edeltäjiäni. Mutta miksi sitten myös juuri minä olen aina ollut kiinnostunut vaeltamisesta yleensä, ja erityisesti vuorilla? Tavallisin vastaukseni on ollut, että koskaan ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa tulee eteen. Mitä näkyy sivuilla, alapuolella tai kenties ylempänä. Mutta se on liian yksinkertaista. Mutta miksi siis?
Toinen helppo vastaus olisi se, että näin pääsee läheltä näkemään tavallisen ja ehkä vähäväkisenkin väen elämää, asumuksia, viljelmiä ja askareita. Jossain voi tuntea jopa historian lehtien havinaa; Pohjois-Italiassa ainakin vanhoilla I maailmansodan aikaisilla muulipoluilla ja linnoitusten raunioilla. Ja löytyyhän siellä jotain aina antiikista lähtien. Reipas, omiin edellytyksiin sovitettu kävelyvauhti saa ”koneen kulkemaan”, hiki virtaa ja mineraalivesi maistuu ihanalta pikku paussien aikana. Jotenkin ajatukset virtaavat kirkkaina ainakin matkan alkuvaiheissa, kaikenlaisia ideoita ja keksintöjä virtaa mieleen vaikkapa tulevia kirjallisia töitä varten. Loppumatka voi tietysti olla jo tuskien taivalta, mutta selviytyminen päivän urakasta tuo hyvää mieltä ja rentoa oloa.
Vai onko kysymys siitä, että en osaa olla ilman fyysistä rasitusta, omien rajojen koettelemista? Sota-ajan lapsena totuin alusta lähtien kovaan varsityöhön ja kaikkiin niihin puuhiin, joita tehtiin hevosen kanssa aina parihevosilla kyntämistä myöten. Siinä taisin olla niitä kaikkein nuorimpia, sillä traktoriaika oli jo ovella. Vielä pari vuotta sitten nautin suunnattomasti siitä, että saatoin syksyllä kääntää lapiolla yhden aarin kasvimaatamme, tekniikka oli hallussa ja villapaita lämmitti sateellakin. Tihkusateella riitti happea ja kone kävi. Fyysinen väsymys oli ihanaa, ja tuntui siltä, että taas jotain tuli tehtyä. Periluterilainen ajatus siis.
Toisaalta ruumiin rasittaminen työssä tai vapaa-aikana voi olla pyrkimystä yksinkertaisempaan elämään, lähelle luontoa, alkeellisempiin oloihin, jonkinlainen protesti tarpeelle hankkia aineellista hyvää. Tähänhän meillä suomalaisilla on taipumusta, muuten kai ei voi valtavaa kesämökki-innostustamme selittää.
Kalle Elonheimo puhuu kirjassaan Pieni Pyhiinvaelluskirja (2003) siitä, että pyhiinvaellus on tervettä irtautumista maailman antamasta varmuudesta. Se korostaa hitautta, hiljaisuutta, yksinkertaisuutta ja hengellisyyttä. Hän näkee vaeltamisen eräänlaisena retriittinä, matkana, jolloin annetaan Jumalan puhua hiljaisuuden ja yksinäisyyden kautta. Ehkä näin onkin, jos vaelletaan satoja kilometrejä Ranskasta tai Pohjois-Espanjasta kohti Santiago de Compostelaa, varpaat verissä, nälästä ja janosta melkein nääntyneenä ja matkasta väsyneenä. Eli niin kuin entisajan askeetit konsanaan. Mutta minähän olen aina nukkunut yöni hotelleissa kahden lakanan välissä ja kävellyt vain sen verran kuin vanheneva ruumiini on sietänyt, vuosi vuodelta yhä vähemmän! Illalla olen vielä kallistanut lasillisen tai pari punaviiniä ja silmäillyt parvekkeelta kaupungin valoissa kylpevää ja viilenevää iltaa!
Kyllä nämäkin matkat tietysti ovat asettaneet elämän huolia oikeaan perspektiiviin, auttaneet toisaalta pakenemaan niitä, ehkä ne ovat panneet pohtimaan oman elämän mielekkyyttäkin. Oman elämäni kulun tietysti olen kokenut paikoin kovin selvästi; vielä parikymmentä vuotta sitten riensin paikoin puolijuoksua melkein muiden kanssa kilpaillen Gruppo della Rochettan rinteillä Santa Barbaran kappelille Rivassa, nyt vuonna 2008 laahustan sinne ainakin tuntia kauemmin. Mutta yhtä haltioitunut olen perille päästyäni kuin silloinkin.
Kuvagalleria
Teoksessani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle (2008) käsittelen myös monia Gardajärven kaupunkeja, niiden historian pääpiirteitä, luontoa vuorten ja järven välissä ja yleistä elämänmenoa. Tähän yhteyteen en kuitenkaan halua niitä enempää yhdistää. En siitäkään huolimatta, että olemme vaimoni kanssa olleet vuoripolkujen ja hulppeitten näkymien ystäviä. Lopuksi on kuitenkin syytä liittää joukko kuvia kohteista, jotka ovat meille paljon merkinneet. Monet kirjan sivuilla olevat yksityiskohdat, sattumukset ja jopa seikkailutkin jäävät näin ollen myös pois.
Ensimmäiset kuvat ovat Monte Baldolta Malcesinen yläpuolelta. Vasemmalla on näkymä pohjoiseen, Gardajärven pohjukassa erottuvat vaivoin vasemmalla Rivan kaupunki ja oikealla Torbole. Niiden välissä häämöttää tarkkkan katsoen matala vuorenselänne Monte Brione. Oikeassa kuvassa suunta on suoraan etelään, kolmannessa funivia kulkee alhaalta Malcesinen kaupungista Monte Baldon huipulle. Lopuksi on piirros Monte Baldon sijainnista Malcesineen nähden. Suora viiva kuvaa funiviaa, mutkitteleva vuorelle nousevaa polkua. Kerran tuli tuokin käveltyä matkakumppanin kanssa aina funivian päätekohdalle 1700 metrin korkeuteen. Lopuksi on kuva, josta näkyvät Monte Brionella kulkevat polut. Tämä on tavallaan pohjustukseksi seuraavaa suurta kuvaa varten.
Seuraavassa kuvassa on näkymä Gruppo della Rochettan rinteiltä yli Rivan ja Monte Brionen Torboleen, Nagoon ja niiden takana siintävään vuoristoon. Sen jälkeen matkakumppani ihailee Gardan kaupunkia järven itärannalla. Seuraavassa sarjassa on ensin näkymä Malcesinen kaupunkiin oliivilehdosta sen yläpuolella, sen jälkeen katunäkymä ja kolmantena Scala -suvun linna Sirmionessa.
Sitten seurataan häitä Rivassa, sen jälkeen on näkymä Limonen hautausmaalta, josta saattoväki on juuri siirtynyt muistotilaisuuteen. Viimeisenä ovat Franco ja Olavi Canovan mauseleumin portailla Possagnossa. Franco oli Coro Monte Grappan laulajia, hän oli tovereineen esittelemässä ristiin rastiin maakuntaa pohjoisen vieraalleen.
Trentosta on kelpuutettu mukaan Piazza Duomon Neptunukselle omistettu suihkukaivo ja saman torin varrella sijaitsevan talon vuosisatoja vanhoja freskoja. Kolmantena on Rivan Rocca - linna.
Viimeisessä rivissä on on itävaltalaisten aikoinaan rakentamia linnoituksia, joiden avulla voitiin pitkään hallita Gardajärven pohjoispäätä. Nämä ovat osa linnoituketjua, joka nousee Monte Brionin rinteillä Torbolen ja Rivan kaupunkien rajalla.
Giuseppe Verdi on kieltämättä mielisäveltäjiäni. Olen jonkin verran perillä Italian Risorgimentosta, yhdistymiskehityksestä, joka toteutui vaiheittain. Se alkoi vuonna 1860 ensin Giuseppe Garibaldin aloitteesta Sisiliasta ja jatkui sitten Sardinian johdolla asteettaisena vapautumisena Itävallan miehityksestä Pohjois-Italiassa. Sardinian pääosana oli tuohon aikaan Italian Ranskan vastainen laaja alue. Useissa oopperoissaan Verdi kuvaa tätä kehitystä ja luo maanmiehiinsä peitetyin keinoin uskoa taisteluun miehittäjiä vastaan. Ei ihme, että vastarintamiehet piirtelivät itävaltalaisten kiusaksi ja oman yhteishenkensä nostattamiseksi miehitetyillä alueilla seiniin kirjainyhdistelmää W. V.E.R.D.I. Sillä oli lisämerkitys, jota ei tuotu esiin, mutta jonka kaikki tunsivat: Viva Vittorio Emanuele, Re d'Italia (Eläköön Viktor Emanuel, Italian kuningas).
Vittorio Emanuele oli aluksi pikkuvaltio Sardinian kuningas, jonka johdolla ja ranskalaisten tuella lopulta rohjettiin käydä miehittäjiä vastaan. Jostain kumman syystä meillä on totuttu vääntämään Vittorio Emanuelen nimi kankeasti saksalaisittain Viktor Emanueliksi.
Samaa linjaa jatkavat eräät muutkin teokset, mm. Nabucco (Nebukadnesar), jossa italialaisyleisö yhtyy innolla laulamaan mm. hebrealaisten orjien kuoron osuutta varmaan samalla tavalla vieläkin itävaltalaisten sortokautta Pohjois-Italiassa muistellen. ”Va pensiero (Lennä ajatus). O mia patria si bella e perduta (Oi isänmaani niin kaunis ja menetetty)”. Mm. Aida ja Naamiohuvit ovat myös osaltaan tiettyjen historiallisten aikojen kuvausta.
Verdiä kiehtoivat eri aikojen vapaustaistelut, esimerkiksi Sisilialainen vesper kertoo alistetusta Palermosta ranskalaismiehityksen aikaan vuonna 1282. Legnanon taistelu -ooppera sijoittuu Milanoon ja Comoon vuonna 1176. Täällä taisteltiin voitollisesti Saksan keisaria Fredrik Barbarossaa vastaan Pohjois-Italian kaupunkien itsenäisyyden puolesta.
Risorgimenton aika tuotti paljon muutakin samansuuntaista musiikkia ja runoutta. Tuolta ajalta on peräisin jopa italialaisten nykyinen kansallislaulu L’Inno nazionale (Kansallishymni), joka on ehkä paremmin tunnettu nimellä L’Inno di Mameli. Sen sytyttävät sävelet ovat tuttuja ainakin urheiluväelle, joka on seurannut palkintojenjakoa erilaisissa arvokilpailuissa. Jopa Verdi sävelsi sen sanat aikanaan, mutta käyttöön asti tämä hänen sävellyksenä ei jäänyt. Risorgimentoon tämäkin laulu liittyy siten, että se sisältää selviä poliittisia piilomerkityksiä.
Tekstin oli alun perin kirjoittanut Garibaldin joukoissa jo 1840-luvulla taistellut nuori upseeri Goffredo Mameli, joka antoi runolleen nimen Suona la Tromba. Käsiini sattunut, alun perin saksaksi toimitettu oopperaa koskeva suurteos kertoo, että Risorgimenton henkinen isä Giuseppe Mazzini pyysi vuonna 1847 Verdiä säveltämään sen. Tämä innostuikin tehtävästä ja lähetti mukana vielä omistuskirjoituksenkin: ” Soikoon tämä hymni pian kanuunain musiikin keskellä Lombardian tasangolla!” (Ooppera. Säveltäjät-Teokset-Esittäjät 2005, s. 671).
Jostain syystyä Verdi kuitenkin sivuutettiin, ja runo annettiin Michele Novaron sävellettäväksi. Kansallislaulu siitä tuli kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tämä johtui varmaan siitä, että Italia oli siihen saakka kuningaskunta, jolla oli oma kuningashymninsä.
Entä sitten ne piilomerkitykset. Moni italiaa kohtuullisestikin taitava on ollut ymmällään, mistä italialaiset oikein laulavat. Nopeasti laulettuna sanat tuntuvat menevän täysin ohi. Vasta paperilla asia selviää. Siinähän puhutaan vanhan Roomanvallan ajan sotapäälliköstä Scipio Africanuksesta, joka vuonna 202 e.kr. nousi maihin Afrikassa ja voitti Hannibalin ratkaisevassa Zaman taistelussa Kathagon eli nykyisen Tunisian alueella. Tähän päättyi ns. toinen puunilaissota. Tätä ennen Hannibal oli ehtinyt tun-keutua Alppien kautta Pohjois-Italiaan. Hän oli voittanut sotahistoriassa hyvin tunnetun Cannaen taistelun vuonna 216 Etelä-Italiassa.
Laulun sanoja on vaikea kääntää sujuvaksi suomeksi. Niissä puhutaan kuitenkin Italian heräämisestä, Scipion sotakypärällä varustautumisesta, yhdistäytymisestä ja valmiudesta kuolemaan. Fratelli d’Italia, l’Italia s’è desta, dell’elmo di Scipio s’è cinta la testa. Dov’è la Vittoria? Le porga la chioma, ché schiava di Roma, Iddio la creò. Ja edelleen: Stringiamoci a coorte, siam pronti alla morte, siam pronti alla morte, l’Italia chiamò…….
Eli Itävalta-Unkariahan tässä tietysti 1800-luvulla tarkoitettiin. Eri asia sitten on, mitä intomielisten laulajien mielessä nykyään liikkuu! Vai liikkuuko mitään, kansallislaulun laulaminen on ainakin urheilukilpailuissa pikemminkin suuren tunnekuohun purkamista ja yhteiseen puhdistavaan kokemukseen osallistumista. Isänmaallisissa juhlissa tilanne voi olla toisin, esimerkiksi meillä varmaan mietitään sanoja ja ollaan onnellisia siitä, että on saatu näin kaunis ja puolustettava maa asuttavaksi.
En malta vielä olla mainitsematta ehkä suurinta nykypäivieni suosikkia La Traviataa, vaikka sitä ei varmaan olekaan esitetty areenan suurella näyttämöllä. Se sopii paremmin pienempiin tiloihin. Ensimmäinen näytös tapahtuu suositussa salongissa, kolmas osaksi maatalossa ja osaksi linnassa, kolmas Violettan makuukamarissa. Epookkikuvausta siinäkin tietysti on, vaikkakin sen taustalla on ranskalaisen Alexandre Dumas´n Kamelianainen. Ilman musiikkia tämäkin ooppera olisi jo väljähtänyt ja koominen. Vanhat näyttämöiden klassikot, arvoltaan pysyvämmätkin kuin Dumas, kiinnostavat yhä siksi, että ihminen on sama nyt kuin vuosisatoja aiemminkin. Tiettävästi Violetta oli jo yli 40-vuotiaan Anna Moffon viimeinen suuri rooli Metropolitanissa vuonna 1976. Siihen rooliin ikääntyvä huippusopraano saattoi laittaa mukaan vielä kerran kaiken taitonsa ja tunteensa.
Kurtisaani Violettan esikuva kuoli keuhkotautiin 23-vuotiaana. Dumas oli ollut vähän tätä ennen hänen rakastajansa vuoden verran. Aihepiiri oli samalla tapaa läheinen myös Verdille. Kun ooppera vuonna 1853 esitettiin ensi kerran Venetsiassa, se herätti suunnattoman vilkkaan yhteiskunnallisen keskustelun. Dumas ja Verdi paljastivat rehellisesti näiden naisten alennustilan, kokonaisuudesta tuli vielä heidän omien henkilökohtaisten kokemustensa takia intiimi ja uskottava. Kamelianaisesta vielä puheen ollen: onko meissä jokaisessa jonkinlainen pimeä puoli, jota kurtisaani tai hänen riuduttava kohtalonsa jotenkin hivelee? Tai muistelemmeko osittain tiedostamatta vain omia entisiä vaiheitamme, haluammeko juoda Alfredon kanssa (käytössäni olleen käännöksen mukaisesti) "värinälle, jonka rakkaus synnyttää kun silmien katse lävistää sydämen"? Tai edelleen laulujen sanoja vapaasti lainaten ja yhdistellen: "Yötä kaunistakoot viini, laulu ja nauru, haihtuva hetki humaltukoon hekumasta.” Vai olemmeko hengessä Violettan mukana, kun hän muistuttaa ajan ja ehkä vuosienkin kulumisesta: "Rakkauden riemu haihtuu nopeasti, nauttikaamme, kun rakkaus vielä kutsuu!"
Viitteitä tulevasta Euroopasta
Tasan 36 vuotta myöhemmin olin jälleen matkaamassa kohti Bassanoa junalla, nyt vain Trenton kautta, eli vastapäisestä suunnasta kuin aikaisemmin. Mitä tästä Bassanon matkasta vuonna 2006 jäi käteen muistojen verestämisen lisäksi? Suurin odotuksin en enää matkaan lähtenyt, joten pettymyksiäkään ei tullut. Monet asiat olivat ennallaan, joitain liikennejärjestelyjä oli muutettu, katuja oli auki, mutta varsinainen historiallinen keskusta oli täysin ennallaan. Vanhaa on edelleen kunnioitettu, ei ollut uusia kaupparakennuksia, ja entisetkin toimivat melko vaatimattomien kylttien alla. Junamatkalla näin, että teollisuusalue oli edelleen laajentunut, Bassano kuuluu siis edelleen vauraaseen Pohjois-Italiaan.
Suurin muutos näkyi mielestäni kaduilla ja puistoissa. Heinäkuun 1. päivä oli kylläkin lauantai ja lauantaimarkkinat olivat juuri päättyneet. Silti mustaihoisten, joutilaannäköisten miesten määrä yllätti. Me suomalaiset turistit olemme kyllä tottuneet siihen, että yönmustat nuoret miehet ovat jo kymmenen tai parikymmentä vuotta kaupanneet uimarannoilla kaikenlaista rihkamaa. Mutta nyt heitä näyttää olevan runsaasti sisämaassa, ja jopa näinkin kaukana pohjoisessa.
Olen kyllä tietoinen siitä, että espanjalaiset hedelmänviljelijät ovat jo kauan käyttäneet töissään halpaa afrikkalaista ja lähinnä laitonta siirtotyövoimaa. Miksi ei siis Bassanossakin, jossa yksinkertaisia, paikalliselle väestölle vastenmielisiä töitä on varmaan runsaasti. Etelä-Italiassa mafia on jo pitkään käyttänyt heitä salakuljetetun tavaran myynnissä, ehkä hämärämmissäkin puuhissa.
Nyt kulumassa olevan vuoden 2007 aikana on Kanarian saarille rantautunut pitkälti yli 10000 laitonta siirtolaista lähinnä Sierra Leonesta. Sen hallituksen puoleen on käännytty, mutta miksi se alkaisi estellä itselleen vahingollisen väestöpaineen purkautumista. Toinen tämän vuoden kuuluisa reitti on Libyasta Maltalle ja Italialle kuuluvalle Lampedusan saarelle. Ahdingossaan Espanja on jo huutanut EU:ia apuun merivalvontatehtäviin. Samaan aikaan se on kuitenkin, samoin kuin Ranska, laillistanut osan maassa olleista siirtolaisistaan. Tämä on kuin signaali siitä, että laiton maahantulo on ensimmäinen vaihe maan kansalaiseksi pääsyy.
Muinainen Rooman valtakunta yritti parhaina aikoinaan eristäytyä laajentuneiden rajojensa ulkopuolelle jäävistä kansoista. Skotlannin rajoille rakennettiin varustusketju, Tonavan ja Reinin varret yhdistettiin Limes-nimisellä puolustuslinjalla. Kun palkkasoturien tarve yhä vain lisääntyi, jouduttiin lopulta palkkaamaan germaanejakin näihin tehtäviin. Kotiin tultuaan nämä kertoivat vauraista etelän alueista. Ensimmäiset germaanien hyökkäykset (kimbrit ja teutonit) pystyttiin kyllä torjumaan, mutta sitten kansainvaellusten alettua koko valtakunta romahti. Pääsyynä tietenkin oli kaikenlainen taloudellinen ja henkinen rappeutuminen.
Ollaanko nyt uusien kansainvaellusten ovella? Nykyajan Rooma, eli EU kykenee kyllä vielä yhteistoimin säätelemään ainakin jossain määrin muuttoliikettä. Mutta jos ilmasto edelleen lämpenee, ja Afrikan pohjoisalueet kuivuvat lisää, on tulijoita kohta moninkertaiset määrät. Venäjä pyrkii kaakkoisrajoillaan väkivalloin estämään muslimimaista tulevaa vaikutusta, muuttajia ja heidän uskontoaan. Eräissä Euroopan maissa on jo tuntuvia muhamettilaisia vähemmistöjä, turkkilaisia vierastyöläisiä Saksassa, ja Ranskassa monesta kansakunnasta koostuvia. Moskeijoja nousee ympäri Eurooppaa. Maahanmuuttajien nuoriso on vailla koulutusta ja työpaikkoja. Keväiset Ranskan mellakat olivat tätä perua.
Vanhaa Eurooppaa ei parin, kolmen vuosikymmenen jälkeen enää ole. Nykyiset nuoret ja nuorimmat keski-ikäiset joutuvat sopeutumaan muuttuvaan tilanteeseen. He tulevat elämänsä aikana näkemään, miten uskonnot ja valtasuhteet rakentuvat uudessa Euroopassa.
Vaeltaminen elämäntapana
Kaikkien matkakirjailijoiden esikuva von Goethe oli aikanaan Saksassa Weimarin hovin virkamies. Hän lähti Italian-matkalleen salaa yön selkään, ilmeisesti pakoon painostavina tuntuvia virkatehtäviään. Tapahtuma oli dramaattinen, kuin jostakin näytelmästä. Hän matkusti salanimellä ja väitti olevansa Leipzigista kotoisin oleva kauppias. Tämä kertoo siitä, että ehkä hän halusi löytää jotain uutta itsestään, jotain sellaista, mikä ei olisi ollut mahdollista Saksassa.
Toisaalta on muistettava, että tuohon aikaan matkustaminen oli vaarallista mm. maantirosvojen takia. Ja mitä edemmäs etelään mentiin, sitä enemmän heitä oli tien mutkissa vaanimassa. Oli siis edullista matkustaa salanimellä ja näytellä mahdollisimman köyhää. Niinhän meitäkin kehotetaan: rahat piiloon vaatteisiin, maassa tavallinen vaateparsi ja huoleton kulkeminen, ei pysähdyksiä pällistelemään suu auki. Eri asia sitten on, erottavatko väri ja olemus meidät paikallisista.
Goethella oli halu nähdä ja kokea lukemaansa ja kuulemaansa omin silmin. Hän oli tarkka havainnoitsija ja kirjasi yksityiskohtia, jotka ovat vieläkin nähtävissä. Kirjan riveiltä voi nähdä, miten matkakuvista henkii paitsi luova ote, myös tuntu siitä, että kaikki oli itse koettua. Eipä ihme, että hän on saanut suuren joukon seurailijoita, kirjoittajia ja hänen jalanjäljillään konkreettisestikin liikkuneita.
Mielelläni haluaisin ilmoittautua jonon jatkoksi, syvästi kuitenkin tietoisena siitä, että jokamiehenä voin vain ihailla edeltäjiäni. Mutta miksi sitten myös juuri minä olen aina ollut kiinnostunut vaeltamisesta yleensä, ja erityisesti vuorilla? Tavallisin vastaukseni on ollut, että koskaan ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa tulee eteen. Mitä näkyy sivuilla, alapuolella tai kenties ylempänä. Mutta se on liian yksinkertaista. Mutta miksi siis?
Toinen helppo vastaus olisi se, että näin pääsee läheltä näkemään tavallisen ja ehkä vähäväkisenkin väen elämää, asumuksia, viljelmiä ja askareita. Jossain voi tuntea jopa historian lehtien havinaa; Pohjois-Italiassa ainakin vanhoilla I maailmansodan aikaisilla muulipoluilla ja linnoitusten raunioilla. Ja löytyyhän siellä jotain aina antiikista lähtien. Reipas, omiin edellytyksiin sovitettu kävelyvauhti saa ”koneen kulkemaan”, hiki virtaa ja mineraalivesi maistuu ihanalta pikku paussien aikana. Jotenkin ajatukset virtaavat kirkkaina ainakin matkan alkuvaiheissa, kaikenlaisia ideoita ja keksintöjä virtaa mieleen vaikkapa tulevia kirjallisia töitä varten. Loppumatka voi tietysti olla jo tuskien taivalta, mutta selviytyminen päivän urakasta tuo hyvää mieltä ja rentoa oloa.
Vai onko kysymys siitä, että en osaa olla ilman fyysistä rasitusta, omien rajojen koettelemista? Sota-ajan lapsena totuin alusta lähtien kovaan varsityöhön ja kaikkiin niihin puuhiin, joita tehtiin hevosen kanssa aina parihevosilla kyntämistä myöten. Siinä taisin olla niitä kaikkein nuorimpia, sillä traktoriaika oli jo ovella. Vielä pari vuotta sitten nautin suunnattomasti siitä, että saatoin syksyllä kääntää lapiolla yhden aarin kasvimaatamme, tekniikka oli hallussa ja villapaita lämmitti sateellakin. Tihkusateella riitti happea ja kone kävi. Fyysinen väsymys oli ihanaa, ja tuntui siltä, että taas jotain tuli tehtyä. Periluterilainen ajatus siis.
Toisaalta ruumiin rasittaminen työssä tai vapaa-aikana voi olla pyrkimystä yksinkertaisempaan elämään, lähelle luontoa, alkeellisempiin oloihin, jonkinlainen protesti tarpeelle hankkia aineellista hyvää. Tähänhän meillä suomalaisilla on taipumusta, muuten kai ei voi valtavaa kesämökki-innostustamme selittää.
Kalle Elonheimo puhuu kirjassaan Pieni Pyhiinvaelluskirja (2003) siitä, että pyhiinvaellus on tervettä irtautumista maailman antamasta varmuudesta. Se korostaa hitautta, hiljaisuutta, yksinkertaisuutta ja hengellisyyttä. Hän näkee vaeltamisen eräänlaisena retriittinä, matkana, jolloin annetaan Jumalan puhua hiljaisuuden ja yksinäisyyden kautta. Ehkä näin onkin, jos vaelletaan satoja kilometrejä Ranskasta tai Pohjois-Espanjasta kohti Santiago de Compostelaa, varpaat verissä, nälästä ja janosta melkein nääntyneenä ja matkasta väsyneenä. Eli niin kuin entisajan askeetit konsanaan. Mutta minähän olen aina nukkunut yöni hotelleissa kahden lakanan välissä ja kävellyt vain sen verran kuin vanheneva ruumiini on sietänyt, vuosi vuodelta yhä vähemmän! Illalla olen vielä kallistanut lasillisen tai pari punaviiniä ja silmäillyt parvekkeelta kaupungin valoissa kylpevää ja viilenevää iltaa!
Kyllä nämäkin matkat tietysti ovat asettaneet elämän huolia oikeaan perspektiiviin, auttaneet toisaalta pakenemaan niitä, ehkä ne ovat panneet pohtimaan oman elämän mielekkyyttäkin. Oman elämäni kulun tietysti olen kokenut paikoin kovin selvästi; vielä parikymmentä vuotta sitten riensin paikoin puolijuoksua melkein muiden kanssa kilpaillen Gruppo della Rochettan rinteillä Santa Barbaran kappelille Rivassa, nyt vuonna 2008 laahustan sinne ainakin tuntia kauemmin. Mutta yhtä haltioitunut olen perille päästyäni kuin silloinkin.
Kuvagalleria
Teoksessani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle (2008) käsittelen myös monia Gardajärven kaupunkeja, niiden historian pääpiirteitä, luontoa vuorten ja järven välissä ja yleistä elämänmenoa. Tähän yhteyteen en kuitenkaan halua niitä enempää yhdistää. En siitäkään huolimatta, että olemme vaimoni kanssa olleet vuoripolkujen ja hulppeitten näkymien ystäviä. Lopuksi on kuitenkin syytä liittää joukko kuvia kohteista, jotka ovat meille paljon merkinneet. Monet kirjan sivuilla olevat yksityiskohdat, sattumukset ja jopa seikkailutkin jäävät näin ollen myös pois.
Ensimmäiset kuvat ovat Monte Baldolta Malcesinen yläpuolelta. Vasemmalla on näkymä pohjoiseen, Gardajärven pohjukassa erottuvat vaivoin vasemmalla Rivan kaupunki ja oikealla Torbole. Niiden välissä häämöttää tarkkkan katsoen matala vuorenselänne Monte Brione. Oikeassa kuvassa suunta on suoraan etelään, kolmannessa funivia kulkee alhaalta Malcesinen kaupungista Monte Baldon huipulle. Lopuksi on piirros Monte Baldon sijainnista Malcesineen nähden. Suora viiva kuvaa funiviaa, mutkitteleva vuorelle nousevaa polkua. Kerran tuli tuokin käveltyä matkakumppanin kanssa aina funivian päätekohdalle 1700 metrin korkeuteen. Lopuksi on kuva, josta näkyvät Monte Brionella kulkevat polut. Tämä on tavallaan pohjustukseksi seuraavaa suurta kuvaa varten.
Seuraavassa kuvassa on näkymä Gruppo della Rochettan rinteiltä yli Rivan ja Monte Brionen Torboleen, Nagoon ja niiden takana siintävään vuoristoon. Sen jälkeen matkakumppani ihailee Gardan kaupunkia järven itärannalla. Seuraavassa sarjassa on ensin näkymä Malcesinen kaupunkiin oliivilehdosta sen yläpuolella, sen jälkeen katunäkymä ja kolmantena Scala -suvun linna Sirmionessa.
Sitten seurataan häitä Rivassa, sen jälkeen on näkymä Limonen hautausmaalta, josta saattoväki on juuri siirtynyt muistotilaisuuteen. Viimeisenä ovat Franco ja Olavi Canovan mauseleumin portailla Possagnossa. Franco oli Coro Monte Grappan laulajia, hän oli tovereineen esittelemässä ristiin rastiin maakuntaa pohjoisen vieraalleen.
Trentosta on kelpuutettu mukaan Piazza Duomon Neptunukselle omistettu suihkukaivo ja saman torin varrella sijaitsevan talon vuosisatoja vanhoja freskoja. Kolmantena on Rivan Rocca - linna.
Viimeisessä rivissä on on itävaltalaisten aikoinaan rakentamia linnoituksia, joiden avulla voitiin pitkään hallita Gardajärven pohjoispäätä. Nämä ovat osa linnoituketjua, joka nousee Monte Brionin rinteillä Torbolen ja Rivan kaupunkien rajalla.
