Naabermaa Eesti
Vierailuja Virossa jo vuodesta 1961 lähtien
Kuva on vuodelta 2011 Käsmun piensatamasta Suomenlahden rannalta Lahemaalta.







Seuraavat tekstit ovat teoksestani 
Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja 
Viron maakunnissa (ISBN 978-952-93-1101-9)

Viron historiaa ja nykyaikaa

Luku perustuu tämän kirjoittajan teokseen Suomalais-virolaisia yhteistoimintamuotoja Viron maakunnissa (julk. 2012).  Sieltä löytyvät myös yksityiskohtaiset lähdeviitteet ja lähdeluettelo.

I. Vieraan vallan alta itsenäisyyteen

1. Katsaus Viron varhaisempaan historiaan                                                 

• Keskiajalta 1800-luvulle
  
• Kansallisen heräämisen aika 
  
• Itsenäisyyden saavuttaminen ja sen menettäminen                                       
  

2. Miehitetyn Viron todellisuus                                                                       

•  Junalla Tallinnaan Leningradin kautta 1961
  
•  Georg Otsilla yli Suomenlahden 1980
  
•  Kahdenlaista juhlaa vappuna 1988

3. Tie uuteen itsenäisyyteen                                                                          

•  Protestien ja järjestäytymisen vuosikymmenet
  

        Kekkonen Virossa vuonna 1964. Tuuletuksen aika 1980-luvulla.
        Kansanliike ympäristön puolesta.

•  Neuvostoliiton hajoamisen loppuvaiheet
  

4. Sotien muistoja                                                                                           

• Itsenäisyystaistelut  Lõhaveren linnavuori varhaisen itsenäisyyden symboli. Narvan ja Pajun taistelut Viron vapaussodassa 1919.
• Viron kohtalon ratkaisu vuonna 1944 

       Sinimäkien viivytystaistelut keväällä ja kesällä 1944. Pupastveren ja Pilkan taistelut elo-syyskuussa 1944         (Suomen -pojat). 

 5. Neuvostomiehityksen jälkiä                                                                       

•  Neuvostoajan lentokenttiä
  
•  Haapsalun vetureita
  
•  Naissaaren sotilastukikohta
  
•  Ympäristöongelmia Sillamäessä ja Kiviõlissa
  

II. Suomalais-virolaista yhteistyötä

1. Yhdistykset kansalaistoiminnan keskiössä
2. Seurakuntien tila uuden itsenäisyyden alussa

•  Jatkuvia vaikeuksia
  
•  Narvan Aleksanterin seurakunta esimerkkinä
  
•  Viron apostolisen ortodoksisen kirkon vaiheet
  
•  Kirkkojen kuvagalleria

3. Kunnissa uudistusten ja opin kautta vakiintuneeseen hallintoon

•  Suorista yhteyksistä EU:n projekteihin
  
•  Kotka, Vaasa, Porvoo ja Outokumpu tiennäyttäjinä
  
•  Yliopistokaupungit Tampere ja Tartto
•  Kunnan- ja Kaupungintalojen kuvagalleria 

---

Vieraan vallan alta itsenäisyyteen

1. Katsaus Viron varhaisempaan historiaan

Keskiajalta 1800-luvulle

Aloitin historianopiskelun Helsingin yliopistossa syyskuun 1. päivänä 1957. Ensimmäisen tenttini suoritin suositusten mukaisesti Viron historiasta. Kirjana oli vuonna 1944 ilmestynyt Ojamaa-Varmas,  Viron historia, nykyään vain hyvin varustetuista kirjastoista ja antikvariaateista löytyvä harvinaisuus. Osa tämän luvun tiedoista on peräisin siitä, suurempi osa useista muista lähteistä, paljon myös omien matkojen kokemuksista. Teos ulottui kyllä aina ensimmäiseen itsenäisyysaikaan saakka, mutta koko ajan sisällöllisesti kaventuen.

 Mutta sitäkin tarkemmin käytiin kirjassa läpi maan vaiheet hamasta esihistoriasta lähtien. Viikinkiaikana (n. 800–1200) maan asukkaat järjestäytyivät maakuntavaltioiksi, jotka pyrkivät puolustautumaan varsinkin venäläisten taholta tulleita hyökkäyksiä vastaan. Mutta saksalaisvaikutukselle ei voitu mitään. Se alkoi 1100-luvulta lähtien ensin kaupankäyntinä, sitten lähetystyönä ja pakkokastamisena. Niinpä Viro joutui pian kokonaan saksalaisvallan alle (n. 1200–1558), sitä edusti täällä ns. Saksalainen ritarikunta. Viimeisimpänä vaiheena yhdistyneet maakunnat, lopulta lähinnä Viljandimaan Sakala ja Nurmekund, kävivät kansallissankari Lembitun johdolla epätoivoista taistelua ylivoimaisia ja paremmin varustautuneita saksalaisia vastaan. Lopullinen tappio tuli Lõhaveren linnavuorella vähän Viljandista pohjoiseen.

Saksalaiset loivat maahan Euroopasta tutun monimutkaisen läänityslaitoksen, jossa läänitysten saajilla oli velvollisuus osallistua sotaväen varustamiseen. Läänitysten haltijat eli vasallit,  olivat he sitten ritarikunnan tai piispojen alaisia, saivat oikeuden kerätä mailtaan veroa. Ennen pitkää myös läänitysten hallinto- ja tuomiovalta siirtyivät heille, mikä vuorostaan merkitsi talonpoikien aseman vaikeutumista. Talonpojilla oli veronmaksun lisäksi paljon muitakin velvoitteita, mm. Viron lukuisat linnat ja aatelisten suurtilojen eli moisioiden päärakennukset rakennettiin yleisesti pakkotyöllä.

Suunnilleen samaan aikaan tanskalaiset valtasivat Pohjois-Viron, eli Harjumaan ja Virumaan (1219–1346). Tästä vaiheesta kertoo vaikkapa se, että Tallinna, alkuaan Taani linn sai nimensä tanskalaisten mukaan (Taani, taanlane−Tanska, tanskalainen). Lopulta tanskalaiset möivät valloituksensa Saksalaiselle ritarikunnalle.

Saksalainen ritarikunta hallitsi valloituksiaan osaksi suoraan, osaksi perustamalla hiippakuntia. Hiippakunnissa piispat huolehtivat hallintovallasta. Seuraavassa kuvassa on Tarton tuomiokirkon raunio-osan goottilaisia kaaria. Sen entisöidyssä osassa oli ensin Tarton yliopiston kirjasto, nykyään siellä on yliopiston museo. Tuomiokirkko oli hiippakunnan keskus 1200-luvulta lähtien.
 

Toisessa kuvassa on Vana-Vastseliinan piispanlinnan (1342) raunioita kaakkoisessa Virossa. Linna rakennettiin puolustuksellisesti hyvälle paikalle Piusajoen ja sen lisäjoen yhtymäkohtaan jyrkkien joenrantojen suojaan. Se oli rakennettu tiilestä ja kalkkikivestä, ja sille olivat ominaista useat pyöreät puolustustornit. Keskiajalla Vastseliinan  kautta kulki  Riikan ja Pihkovan välinen kauppatie. Linnoitus oli vanhan Liivinmaan mahtavin rajalinnoitus. Samaan puolustuksellisten rakennusten sarjaan kuuluu myös suomalaisten hyvin tuntema piispanlinna Saarenmaan Kuressaaressa tai Haapsalun piispanlinna. 

Haapsalun tuomiokirkko ja piispanlinna ovat peräisin 1200-luvulta. Aina vuoteen 1559 kirkko oli Länsi-Viron hiippakunnan keskus. Se rakennettiin aikanaan linnoituksen osaksi. Se on yksilaivainen, ja pääalttarin paikkaa korostaa runsaammin koristeltu holvisto. Tyylillisesti kirkossa on sekä romaanisia että goottilaisia piirteitä. Haapsalun tuomiokirkon ja piispanlinnan alue on laaja, ja se oli aikoinaan hyvin varustettu. Ulkoisen muurin jälkeen oli vallihauta, sen jälkeen toinen vallitus. Vallihaudassa on nykyään mm. lasten leikkipuisto ja pienehkö tasanne musiikkiesityksiä varten. Nykyään linnan ja tuomiokirkon pihalla on monenlaista toimintaa. Kuvaa otettaessa heinäkuun 16. päivänä 2009 valmistauduttiin seuraavana päivänä alkavaan amerikkalaisten autojen historialliseen näyttelyyn. Edellisellä viikolla oli Petr Tšaikovski - festivaali, ja elokuun puolella odoteltiin bluesfestivaalia. Musiikkiesitykset tapahtuivat valtavalla esiintymislavalla, jonka edestä kirjoittaja otti kuvan tuomiokirkon ja linnan suuntaan.

Saksalainen ritarikunta muutti voittonsa jälkeen Viljandijärven rannalla sijainneen vanhan linnoituksen  kivilinnoitukseksi, tänään se on raunioina. Sen ympärille alkoi kasvaa kauppiaiden ja käsityöläisten asuinalue. Vuonna 1283 Viljandi sai  kaupunginoikeudet. Kaupungin  etuna oli  hyvä sijainti, sen halki kulki kauppatie Tarttoon. Viljandi mainitaan hansakaupunkina asiakirjoissa jo vuonna 1346. Kuvan seinämä on nykyään mm. Viljandin perinnemusiikkijuhlien konserttien ohjelmansuorittajien taustalla. 

Saksalaisten hallinto oli varsinaista terrorihallintoa, jonka aikana talonpojat vajosivat kartanonomistajien alaisina maaorjuuteen, joka jatkui sitten aina 1800-luvun lopulle siitäkin huolimatta, että maa joutui ensin vahvistuneen Ruotsin (1629−1710) ja sitten Venäjän vallan alle (1710−1918). Läpi koko tämän ajan henkinen ja aineellinen kulttuuri oli saksalaisvaikutteista.

Ruotsalaiset panivat hallintoaikanaan kyllä toimeen monenlaisia uudistuksia oikeuslaitoksessa, mm. Tarttoon perustettiin hovioikeus. Tarttoon syntyi myös yliopisto (1632) siellä jo sijainneen kymnaasin pohjalta. Koululaitosta kehitettiin, eestinkielinen kirjallisuus (Uusi Testamentti, myöhemmin koko raamattu jne.)  sai  alkunsa ja verotukseenkin  tuotiin parannuksia, jotka mm. helpottivat hieman  maaorjiksi edelleen jääneiden talonpoikien asemaa. Lisäksi Noarootsin talonpojat elivät Ruotsin oikeuden alaisina vapaina talonpoikina venäläisvaltaan saakka. Ruotsalaisasutusta oli jo 1200-luvulta lähtien tullut Viron rannikolle ja saarille. Noarootsin alue on Läänemaalla Haapsalun pohjoispuolella.

Suotuisa kehitys katkesi kuitenkin Suureen pohjansotaan (1700–1721), jolloin Viro joutui sotanäyttämöksi. Talonpojat luisuivat aluksi lähes orjan asemaan. 1800-luvun alkupuolella maassa oli toista tuhatta suurkartanoa eli moisiota, joista kertovat vieläkin eri puolilla maata olevat varsin useat näyttävät kartanorakennukset. Talonpojat asuivat useimmiten maapohjaisissa savupirteissä. Heidän asemansa oli aivan oleellisesti huonompi kuin Suomen torppareiden, Suomen suurimmasta yhteiskuntaluokasta, itsenäisistä, vapaista talonpojista puhuttamattakaan.

Virossa maanomistajalla oli käytännössä alaistensa yli rajaton valta, jota kirkko pikemminkin tuki. Parooni saattoi esimerkiksi lähettää alaisensa 25 vuodeksi sotaväkeen, kuten Aino Kallaksen sittemmin Tauno Pylkkäsen oopperaksikin muotoilema näytelmä, Batsheba Saarenmaalla kertoo. Näytelmä oli vapaa sovellutus Toisesta Samuelin kirjasta. Parooni toimi melkein kuin kuningas Daavid aikoinaan.

Valistusaatteet tulivat Euroopassa tunnetuiksi 1700-luvun loppua kohden. Niillä ja Ranskan suurella vallankumouksella (1789) oli heijastusvaikutuksia kaikkialle.  Maaorjuus  poistettiin Virosta vuonna 1816, jolloin talonpojat saivat vapaan muutto- ja avioitumis-oikeuden. Jos he kuitenkin pysyivät viljelemällään mailla, heitä sitoivat kartanoon kovat päivätyövelvollisuudet. 1800-luvun mittaan sattui useita talonpoikaiskapinoita, joiden jälkeen heidän   asemaansa hieman helpotettiin. 1860-luvulta lähtien heillä oli ainakin nimellinen oikeus ostaa viljelemänsä maa-alueet. Tämä sattui ajallisesti samaan aikaan Aleksanteri II:n Venäjällä  toimeenpanemien uudistusten kanssa. Rahatalouden kehityksen myötä osa talonpojista alkoi vähitellen vaurastua sen verran,  että  he pystyivät ostamaan viljelemiään maita omiksi. Kun kartanoissa oli usein  vilkasta muutakin taloudellista toimintaa, tarvittiin paljon erilaisia käsityöläisiä, joille oli helpompaa hakeutua vähitellen teollistuvien kaupunkien tehtaisiin.

Lopullisesti paronien saksalaisvalta loppui maan itsenäistyessä vuonna 1919, jolloin kartanoiden maat kansallistettiin. Niiden omistajille jäi vain päärakennuksen pihapiiri ja 50 hehtaarin heinämaat. Kun elinkeinonharjoitus näin muuttui mahdottomaksi, muutti suuri osa kartanonomistajista Saksaan. Pihapiirit päätyivät kunnille,  ja kartanoista tuli kouluja ja hoitolaitoksia.

Sangasten linnan (Otepäästä suunnilleen etelään ja Võrusta lähes länteen) rakennutti Friedrich Georg Magnus von Berg (1845–1938) vuosina 1874–-1881. Linna on englantilaista uusgoottilaista tyyliä, ja se kertoo rakennuttajansa opinnoista ja tuttavuussuhteista Englantiin. Hän oli laajasti tunnettu mm. uuden ruislajin kehittelystä ja hevosjalostuksesta. Linnan esittelytekstien mukaan von Berg suhtautui talonpoikiin paremmin kuin Virossa yleensä. Hän panosti heidän koulutukseensa ja tuki heidän maanviljelytoimiaan.

Sangastesta oli kotoisin myös samaan sukuun kuulunut marsalkka ja myöhempi  kreivi Friedrich  Wilhelm Rembert  von Berg (1794–-1874), joka palveli Suomen kenraalikuvernöörinä 1854–1861. Hän oli Suomelle hyvin suopea ja pyrki vauhdittamaan maan taloudellista kehitystä, suomen kielen käyttöä ja kansanopetuksen parantamista.

Varsin toisenlainen oli talonpoikaistalojen elämänpiiri. Alla on Eeru kõrts -museon rakennus Juurussa Raplamaalla. Se rakennettiin alunperin riiheksi vuonna 1811, kievari- ja asuinrakennus siitä tuli vuonna 1841. Vasemmalla ovat karjan ja työvälineiden tilat, keskellä oven kohdalla on savupirtinomainen kievarihuone ja oikealla talonpoikaisperheen kaksi huonetta. Rakennus on laatuaan vanhin Virossa säilyneistä.

Tiettävästi ns. Mahtran sotaan (1858) osallistuneet talonpojat kokoontuivat tänne suunnitelmiaan tekemään. Mahtran sota oli talonpoikaiskapina, jossa talonpojat nousivat moision isäntää  vastaan vedoten tulkintaansa vuoden 1856 talonpoikaislaista, jossa ei mainittu ns. aputyövelvoitetta. Kapina kukistettiin ja rangaistukset olivat ankaria. Mahtran sota sai virolaisten mielissä myöhemmin symbolisen arvon, jota Eduard Vilden tapahtumista kertova historiallinen romaani erityisesti vahvisti. 

Uusin tutkimus on jossain määrin lieventänyt baltiansaksalaisista paroneista tunnettua yleiskuvaa. Mart Laar tähdensi Suomalaisilla historiapäivillä Vääksyssä 11.2.2010, että kuva ei ole enää täysin mustavalkoinen, vaan paljon monivivahteisempi.  Osa paroneista oli varsin inhimillisiä, ja heidän kauttaan saksalainen kulttuuri levisi  laajalle.  Sellainen oli esimerkiksi  Sangasten linnan  Friedrich Georg Magnus von Berg, jonka tekemisistä edellä. Juuri halu koneellistaa ja modernisoida maataloutta helpotti myös talonpokien asemaa. Kieltämättä Viron kansaan kuitenkin syöpyi vahva saksalaisvastaisuuden vire, joka myöhemmin mm. vaikutti nuoren itsenäistyneen maan politiikkaan.

Kansallisen heräämisen aika

19. vuosisata oli kuten Suomessa, myös Virossa kansallisen heräämisen ja kansallisen kirjallisuuden syntymisen aikaa. Pärnuun perustettiin seminaari, ja joka kuntaan pyrittiin saamaan kansakoulu. Vilkas ja aktiivinen sanomalehdistö pyrki jatkuvasti vähentämään saksalaisen yläluokan valtaa, joka vähitellen heikkeni. 

Kansallisen heräämisen keskeisenä henkilönä on totuttu pitämään kansalliseepos Kalevi-poegin kokoajaa, Friedrich Reinhold Kreutzwaldia. Viime aikoina on Tarton akateemisissa piireissä kuitenkin haluttu korostaa varsin lyhytaikaisen vaikuttajan, omaperäisen runoilijan Kristian Jaak Petersonin (1801–1822) merkitystä virolaisen kirjallisuuden luomisessa. Hän kirjoitti ensimmäisenä runoja viron kielellä. Hänet on haluttu asettaa kansallistunnossaan ja herättäjänä myös vähintäänkin kahden lääkärin, Friedrich Robert Faelhmannin  (1798–1850)  ja  Kreutzwaldin rinnalle  ja  joskus  jopa edelle. Faelhmann julkaisi virolaiseen kansanperinteeseen pohjautuvia tarinoita ja luonnosteli osan Kalevipoegin juonesta.  

Friedrich Reinhold Kreutzwald (1803–1882) oli merkittävä kansanvalistaja, kirjailija, kääntäjä ja kansantajuisten julkaisujen toimittaja. Kreutzwald työskenteli Võrun kaupungin ja Võrun piirin lääkärinä. Hänen näyttävä  patsaansa sijaitsee  Võrussa, Tamula-järven rantapuistikossa, siitä oheinen kuva. Hän oli Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin laatija ja julkaisija. Hänen elämäntyössään oli samanlaisia elementtejä kuin Elias Lönnrotilla Suomessa. Võrussa sijaitsee myös Kreutzwaldin kotimuseo.

Johann Voldemar Jannsen (1819–1890) oli niinikään kansallisen heräämisen ajan merkkihenkilö, sellaiseksi kasvoi myös hänen tyttärensä Lydia Koidula (1843–1886). Pärnussa sekä isä että tytär toimittivat Pärnu Postimees-lehteä. Koidula oli toimittaja, runoilija ja näytelmäkirjailija.  Hänen kirjeenvaihtonsa Kreutzwaldin kanssa julkaistiin 1910-luvun alussa. 

Koidulan runosta Mu isamaa on minu arm tuli Gustav Ernesaksin säveltämänä Viron epävirallinen kansallislaulu neuvostoaikana, kun virallinen,  Fredrik Paciuksen säveltämä Mu isamaa, mu õnn ja rõõm kiellettiin. Vironkieliset sanat tähän viimeksi mainittuun, Suomelle ja Virolle yhteiseen sävelmään ovat Johann Voldemar Jannsenin runosta. Jannsenin patsas on ilmestynyt Pärnun katukuvaan vasta 2000-luvulla, veistäjä on Mati Karmin, jolla on useita suurmiestöitä takanaan.

Kai Laitinen on kirjoittanut Seppo Zetterbergin toimittamaan kokoelmateokseen (1995) artikkelin Kirjallisuus vuoteen 1940. Siinä hän on korostanut, että Koidulan kirjallinen toiminta ja vuoden 1869 laulujuhlat Tartossa olivat Viron kansallisen ja sivistyksellisen havahtumisen merkkipylväitä.

Lydia Koidulan syntymäkodin paikalle Vändran kuntaan on pystytetty muistokivi, jonka alaosassa on ensimmäinen säe runosta nimeltä Kodu: ” Meil aiaäärne tänavas, kui armas oli see! Kus  kasteheinas  põlvini me lapsed jooksime ”. Muistomerkin mustankiiltävä kuva heijastaa ympärillä olevaa luonnonvihreää.

Carl Robert Jacobson (1841–1882) oli kansallisen heräämisen ajan käytännön toimijoita. Hän mm. perusti Viljantiin Sakala-nimisen sanomalehden vuonna 1978. Oheinen Jacobsonia esittävä kuvanveistäjä Mati Karminin veistos pystytettiin Viljandiin vuonna 1998 lehden toiminnan 120-vuotisjuhlan kunniaksi.   Patsaan yhteydessä on tarkka selvitys hänen toiminnastaan. Tunnetumpi lienee nykyään hänen Vändran kunnan Kurgjan kylään perustamansa mallitalo, joka museoituna kerää vuosittain runsaasti kävijöitä. Jacobson oli myös osuustoiminnan ja kansansivistyksen edistäjä. Kun Jacobson valittiin vuonna 1881 Eesti Kirjameeste Seltsin johtoon, sai seura kansallisen liikkeen ensimmäisen polven maltillisempia edustajia radikaalimman ja poliittisemman suunnan.

Erkki Tuomiojan mukaan Tuleva kansallinen suurmies Jaan Tõnisson (1868–1940) viehättyi Jacobsonin ajatuksista jo koulupoikana. Kun alun perin Johann Voldemar Jannsenin Pärnuun perustama Postimees oli siirtynyt Tarttoon, tuli se eräiden välivaiheiden jälkeen Tõnissonin omistukseen ja samalla hänen monikymmenvuotiseksi äänitorvekseen. Vuonna 1901 perustettiin Tallinnassa Konstantin Pätsin toimittama lehti Teataja. Hallinnollisesti kahtiajakautuneessa Virossa Tõnisson, Postimees ja Tartto olivat pohjoisen Liivinmaan (ja eteläisen Viron) poliittiset tiennäyttäjät, Pohjois-Virossa vahvimmat vaikuttajat olivat Päts, Teataja ja Tallinna. Näiden lehtien piirissä syntyivät myös puolueet, ensin Tõnissonin ja Postimeesin ympärille keskusta-oikeistolainen ryhmittymä Eesti Rahvameelne Eduerakond (Viron kansallinen edistyspuolue) 1905. Pätsin keskustavasemmistolainen ryhmittymä muodosti vasta vuonna 1917 puolueen nimeltä Tööerakond (Työpuolue). Näiden kahden miehen ympärille keskittyi paljolti Viron poliittinen historia ensimmäisen itsenäisyyden aikana 1920- ja 1930-luvuilla. Kummankin näkemykset kuitenkin muuttuivat, Päts alkoi liukua oikealle ja Tõnisson vasemmalle. Näin heidän toimintansa ei nytkään saanut yhteistä säveltä.

Itsenäisyyden saavuttaminen ja sen menettäminen

 
Suomen, ja myös Viron itsenäistymiselle koitti otollinen hetki I maailmansodan aikana Venäjän vuoden 1917 vallankumousten jälkeen. Aluksi kuitenkin saksalaiset miehittivät maata osana Itämeren piirissä kehiteltyjä valtiollisia suunnitelmiaan. Kun saksalaisvalta loppui marraskuussa 1918 maailmansodan päättymiseen, yrittivät venäläiset työntyä tilalle. Helmikuun alussa 1919 Viro lopulta vapautui vieraista joukoista, osittain Suomesta tulleiden vapaaehtoisten tuella.

Nyt luotiin demokraattinen hallintojärjestelmä puolueineen. Kun Suomessa presidentti sai varsin vahvan aseman, keskitettiin Virossa kaikki valta yksikamariselle satajäseniselle riigikogulle. Ultraparlamentaarinen perustuslaki vaikeutti pitkäjännitteistä politiikkaa ja aiheutti tavantakaa hallituskriisejä, jotka tosin eivät olleet tuntemattomia  naapurimaissakaan. Virossa  toimi vuosina 1918–1934 seitsemäntoista hallitusta yhdentoista pääministerin tai riigivaneman johdolla. Sekä Päts että Tõnisson olivat useaan otteeseen pääministerei-nä ja muina ministereinä. Tätä aikaa voidaankin nimittää näiden kahden suuren johtajan keskinäisen kilpailun ja vastakkaisuuksien ajaksi.

Vihdoin 1930-luvulla luisuttiin presidentti Pätsin johdolla järjestelmään, joka sisälsi ajan hengen mukaisesti oikeistodiktatuureihin kuuluneita piirteitä. Hänen asemansa vahvistui erityisesti siitä syystä, että hän kykeni torjumaan ns. vapsien, eli vapaussotaan osallistuneiden äärioikeistolaisten kaappaussuunnitelmat. Eduskunta hajotettiin ja puolueet kiellettiin Pätsin omaa puoluetta lukuunottamatta. Hän hallitsi pitkään poikkeustilamääräysten avulla.

Viron kohtaloksi koitui Saksan ja Neuvostoliiton välillä 23.8.1939 solmittu ns. Molotov-Ribbentrop -sopimus, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa itäosa Puolaa, Baltian maat ja Suomi tulivat Neuvostoliiton etupiiriin. Virolaiset luovuttivat venäläisten lupauksiin uskoen, tai ainakin parasta toivoen heille tukikohtia, joista käsin ja rajalta yli tullen Neuvostoliitto kesäkuussa 1940 sitten miehitti maan.

Nähtävästi presidentti Konstantin Päts ja ylipäällikkö Johan Laidoner uskoivat  valitsevansa Virolle vähemmän vaarallisen vaihto-ehdon. Virossa on yhä edelleen  vahva mielipide siitä, että valittavissa oli vain joko sankarillinen kuolema tai kansakunnan säilyminen, tämä vähän kärjistäen sanottuna. Viro oli tietysti maantieteellisesti suurten sotilasmahtien välissä, maa oli pieni, eikä sen armeijakaan ollut kovin iskukykyinen. Lopulta Päts vangittiin vuonna 1940.  Imbi Pajun ja  Sofi Oksasen kirjassa Kaiken takana oli pelko on paljon puhuva kuva Pätsistä kuulustelujen ja kidutusten jälkeen.

Kunnioitus Pätsiä kohtaan tuli voimakkaasti näkyviin mm. siinä, että hänen venäläisten hävittämä patsaansa pystytettiin uudelleen 25.6.1989 Tahkurannassa  50  vuotta alkuperäisen  pystyttämisen jälkeen. Matti Lukkari kertoo teoksessaan Viron itsenäistyminen (1995), että tilaisuudessa oli läsnä yli 30.000 virolaista. Asialla oli Muinaismuistoyhdistys, jolla oli keskeinen rooli kansallishengen  vahvistumisessa 1980-luvulla. Venäläisten hävittämiä vapausodan muistopatsaita pystytettiin uudelleen kaikkiaan 120. 

Tätä yleistä käsitystä Pätsin ratkaisusta hämmentämään ilmestyi mies meren takaa, Martti Turtola, joka on kirjoittanut elämäkerrat niin Pätsistä kuin Laidoneristakin (2002 ja 2008). Turtola viittaa siihen, että Viro ei reagoinut millään tavalla rajaloukkauksiin ennen Moskovan tukikohtia koskevien neuvottelujen alkua syyskuussa 1939. Punalaivasto  päästettiin  merialueelle  puolalaisen sukellusveneen etsimisen tekosyyllä. Ilmavoimat eivät reagoineet jatkuviin ylilentoihin. Kaikki meni täysin Stalinin suunnitelmien mukaan. Raskaimmin virolaiset ovat ottaneet Turtolan varovasti esittämän väitteen, että Pätsistä tuli kollaboratööri eli yhteistoimintamies.

Tätä kansallissankarin myyttiä on Pätsin ympäriltä pyrkinyt purkamaan myös Magnus Ilmjärv, jonka tutkimusten lähteet on Suomessa todettu luotettaviksi. Tämän hetken toteamus lieneekin, että Päts oli vähintäänkin hyvin  monitahoinen valtiomies, kuten jo mainitussa Vääksyn kokouksessa todettiin (Vesikansa 2010).  Raul Kuutman kirjaan Suomen-poikien tie (2004) kirjoittamassaan esipuheessa Turtola toteaa vielä, että Virolla oli pieneksi valtioksi kohtuullisen hyvät asevoimat ja vahva suojeluskuntajärjestelmä (Kaitseliit). Kaiketi maan valloittaminen ei olisi ollut kovin helppoa, sillä Narva-joen ja Sinimäkien (Sinimäed) kapeikon lisäksi varsin pitkä Peipsijärvi tarjosi suojaa. Lisäksi Etelä-Viro on varsin mäkistä ja metsäistä. Hyvän osoituksen virolaisten puolustustahdosta antaa se, että venäläisten   vetäytyessä ja  saksalaisten lähestyessä luotiin vuonna 1941 Etelä-Virossa nopeasti useiden komppanioiden ja pataljoonien  suuruinen sotajoukko. Niin ikään vuoden 1944 ratkaisutaisteluissa Narvan rintamalla virolaiset taistelivat saksalaisten rinnalla venäläisiä vastaan urhoollisesti. Kevään 1944 taistelut Sinimäillä kestivätkin useita kuukausia, joiden aikana tapahtui suuri maastapako meren yli, pääasiassa Ruotsiin. Merkittävää on ollut myös se Tarton lähistöllä käyty taistelu, jossa Suomi-pojilla, Suomen rintamilla sota-kokemusta saaneilla virolaisilla, oli kykyä hetkellisesti Pupastveren luona tunkea hyökkäävät venäläiset Ema-joen taakse.

Voidaan tietysti kysyä, mitä muutaman viikon tai kuukauden viivytys olisi merkinnyt. Olisiko vastaranta riittänyt siihen, että venäläismiehitystä ei olisi tapahtunut ennen saksalaisten tuloa vuonna 1941 ? Tätä ei tietysti Turtolakaan ryhtynyt aprikoimaan, hänen arvionsa kohdistui nimenomaan vuoden 1939 ratkaisuihin.

Eräänlainen yhteenveto kaikesta edellisestä tehtiin  Vääksyssä 11.2.2010  Suomalaisten historiapäivien Viro-osion paneelissa, jossa käsiteltiin Suomen ja Viron erilaista suhtautumista venäläisten vaatimuksiin. Osanottajina  olivat  professorit  Seppo  Zetterberg ja Martti Turtola, entinen pääministeri ja puoluejohtaja, nykyinen Viron kansanedustaja Mart Laar sekä kirjailija ja kolumnisti Jaan Kaplinski. Tällöin todettiin, että virolaiset tunsivat saksalaisia kohtaan perinteistä, vuosisatojen takaa periytynyttä epäluuloa, joka mieluummin syveni, kun saatiin tietää, että heidät oli tavallaan jätetty venäläisten armoille mainitun Molotov-Ribbentropin sopimuksen ja sen lisäpöytäkirjan välityksellä. Näin tuntui luonnolliselta yrittää neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa, olletikin, kun Stalinin tarkoitusperiä ja diktatuuria ei vielä tunnettu. Lisäksi Viron tiedustelupalvelu oli Saksan yhteyksiensä avulla paremmin selvillä venäläisten valtavasta iskuvoimasta ja sotaa ennakoivista keskityksistä, toisin kuin  suomalaiset, joille talvisota tuli yllätyksenä. Virolaiset olivat jo varhain myös selvillä mainitun sopimuksen lisäpöytäkirjasta. Tiedettiin, että ilman ehtoihin suostumista hyökkäys olisi tullut varmasti.  Elokuussa 1940 venäläiset liittivät maan Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton osaksi, asevoimillaan painostaen, mutta muodollisen vapaaehtoisesti virolaisten yhteistoimintamiesten avulla. Sama toistui vuonna 1944 lyhyeksi jääneen saksalaismiehityksen jälkeen.

Neuvostovallan alkuvuosina toivo yhä eli, ja siitä versoi metsäveljien vastarinta. Keväällä 1949 kyydittiin Siperiaan ja muihin osiin Neuvostoliittoa noin 20.000 henkeä. Tässä vaiheessa metsäveljien aseellisella vastarinnalla oli vielä häiritsevää merkitystä. Sen jälkeen toive pelastavan, lännen  ”valkean laivan” tulosta vähitellen  hiipui. Kun maata kollektivisoitiin, ei elintarpeita enää saatu maataloista.  Oli keskityttävä pankkien, kauppojen ja kolhoosien ryöstelyyn. 1950-luvun mittaan Viron metsissä oli enää vain pieniä ryhmiä, jotka enemmänkin keskittyivät hengissä pysymiseen. Metsäveljien syvin merkitys lieneekin lopulta ollut siinä, että he säilyttivät virolaisuuden henkeä ja uskoa parempaan tulevaisuuteen läpi vaikeiden vuosien ja vuosikymmenten.

Mõnisten pitäjän Vaste-Roosan kylässä lähellä Latvian rajaa vaalitaan yhä metsäveljien perintöä. Kuva heidän entisöidystä korsustaan on vuodelta 2009. 

”Mets mühiseb veel vabaduse viit, meil metsa põues metsameeste liit. Ei iial küll tibla särgi ees, ei värise me Eesti metsamees.” Säe laulusta Mets mühiseb (Metsä humisee), Simo Pihlapuu, kirjannut Erno Hernits.

Haljalan seurakunnan Eskun kappelin hautausmaalla Länsi-Virumaalla on haudattuna kahdeksan metsäveljeä, joiden haudalle on erään kaatuneen sisar pystyttänyt myöhemmin muistomerkin. He eivät alistuneet, vapaina elivät, kavallettuina menehtyivät, sanotaan paadessa. He kaatuivat tekstin mukaan Sagadi-Metsanurgas Kone -talon metsässä  9.7.1945.  Eskun kappeli on alun perin kuulunut Sagadin kartanolle, josta se on muutamien kilometrien päässä. Kuvan on kirjoittaja ottanut itsenäisyyspäivänä 20.8.2011. Tästä syystä haudalle oli pystytetty Viron lippu. 

2.  Miehitetyn Viron todellisuus

Junalla Tallinnaan Leningradin kautta 1961

Ensimmäisen kerran pääsin Viroon toukokuussa 1961.  Matkan järjestäjänä toimi Helsingin yliopiston his­torianopis­kelijain yhdistys Kronos ry. Matkasimme Vainikkalan kautta junalla silloiseen  Lenin­gra­diin ja sieltä Tallinnaan. Muodollisuudet hoidettiin Vainikkalassa, enkä muista että ne olisivat olleet eri­tyi­sen ahdistavia. Työteliäitä kylläkin, sillä kaikki mahdollinen arvotavara oli luetteloitava, samoin rahat. Vastaavasti ruplia ei tietenkään saanut tulomatkalla tuoda Suo­meen.

Parin päivän aikana matkalaisia kierrätettiin Leningradissa neuvostovallan pyhissä kohteissa, käytiinpä myös yhdessä suuressa koulussa. Siellä olo jäi lyhyeen ohikulkuun  luokassa, jossa tytöt olivat metallitöissä. Toivomus tutustua ylioppilaisiin rajoittui täysin epäonnistuneeseen tanssitilaisuuteen Baltian radan rautatieläisten klubilla,  paljon  nuorempien ja ummikkojen venäläisten kanssa.

 ”Vyborskaja Gastinnitsasta” löytyi kuitenkin tarttolainen oikeustieteen opiskelija Ants Schulz, inkeriläissyntyinen Eero Kaponen taas suoraan kadulta. Jossain vaiheessa saatiin ”Druzhba” –hotellimme seurusteluhuoneeseen vielä kolme nuorta ja ihanan näköistä venakkoa, jotka lauloivat venäläisiä kansanlauluja todella hienolla, jopa aivan sielun syvyyksiä ravistelevalla äänellä. Kuvassa on vasemmalta toisena Eero Kaponen ja hänestä oikealle mainitut kolme kaunotarta

Näin jälkeenpäin ajatellen kysymyksessä ei ehkä sittenkään ollut  oma ennakkoluuloton aktiivisuutemme, vaan ehkä muualla suunniteltu tapaaminen. Kenties kysymyksessä olikin vain ”päivystysvuorossa” oleva komsomolryhmä?  Jos nyt jotain  uutta  saatiin  tietää, niin ainakin se, että monet  virolaiset  saivat  muuttaa  takaisin omaan maahansa.  Sama sallittiin nyt suuremmassa määrin myös inkeriläisille, ja niinpä juuri vuori-insinööriksi esittäytynyt Eero Kaponen oli itsekin aikeissa muuttaa Viroon.

Matka Leningradista Tallin­naan teh­tiin yöllä eräänlaisissa lepovaunuissa, joihin meillä ei oltu totuttu. Matkalaiset luulivat pääsevänsä tut­tuihin makuuvaunuihin, ja niinpä  tyttöjen vaatimuksesta siveästi päätettiin, että tytöt ja pojat menevät eri vaunuihin, tottakai! Poikien yö meni aika mu­kavas­ti, sillä he sijoittuivat kaikki neljän hengen loosheihin, jotka tosin olivat käytävälle päin avoimia. Monil­ta tytöiltä yö jäi lähes nukkumatta, sillä heidän vuo­teensa olivat  heidän oman vaununsa ikkunoiden vieressä pituus­suunnassa peräkkäin käytävän toisella puolella ! Yön mittaan käy­tävällä oli monenlaista kulki­jaa, joiden hartiat melkein hi­paisivat yläpe­dillä nukkuvi­a. Tallinnassa käytiin tietenkin läpi nykymatkailijoillekin tutut viralliset nähtävyydet. Käveltiin tietysti Toompealla, josta avautui panoraama komeaan keskiaikaiseen kaupunkiin. Aivan nykyisten ympäristöarvojen mukainen näkymä ei ollut, sillä tehtaanpiiput savuttivat  kovasti sataman läheisyydessä.

Virolaisen oppaan johdolla käytiin myös laululavalla, Kadriorgin puistossa ja Piritassa Pyhän Birgitan luostarin raunioilla. Poikettiin myös Metsakalmistulla.  Opas oli viisissäkymmenissä, hän piti mielellään tyttöjä käsipuolesta, kuten oheinen laululavan lähellä otettu kuva osoittaa. Välillä hän puhui aika sopimattomiakin nimenomaan siellä luostarin raunioiden luona. Birgittalaisluostarihan oli ns. sekaluostari, jossa munkkien ja nunnien asumukset olivat tiukasti erillään.  

Täälläkin oli toivottu opiskelijain tapaamista. Lopulta istuskeltiin taidekorkeakoulun ylioppilaiden asuntolassa, mais­teltiin teepunssia ja nautittiin nuoruudesta, opeteltiin tyttöjen kanssa vi­ronkie­lisiä lau­luja. Asun­tola sijaitsi erään ränsistyneen palatsin suuren suu­ressa salissa, joka oli kor­kein vaatekaapein ja kir­jahyllyin jaettu kahden vuoteen lokeroihin, joiden edes­sä oli tan­gossa riippuva verho. Yksityisyyttä siis oli varsin vähän. Lokeroita oli varmaan parikymmentä. Sen verran teepunssi teki tehtävänsä, että melu­isaa ja laulavaa joukkoa seurasi puolilta öin majapaikkaan ystäväl­linen miliisise­tä, mahdollisesti kulkijoita  suojellakseen.

Opiskelijat opettivat vierailleen innokkaasti laulujaan. Me uskoimme sen ensin  johtuvan Viron pitkästä lauluperinteestä. Mutta huomattiin  siinä  muutakin,  protestimielialaahan  niissä  oli. Ilmestyessään vuonna 2009 suurta kiinnostusta herättäneessä Sofi Oksasen ja  Imbi Pajun kirjassa Kaiken takana oli pelko  on Oksasen  artikkeli, jossa kerrotaan Viron opiskelijain ”laululiikkeestä”. Laulaminen oli heille tapa säilyttää virolaista identiteettiä laulujuhlaperinteen rinnalla. Laulettiin kaikkialla, kaikenlaisissa virallisissa ja epävirallisissa juhlissa, kahviloissa, asuntoloissa, matkalla kapakoista asuntoloihin illalla ja yöllä. Laulamista ei kukaan kieltänyt, meille yöllisillekin laulajille hymyiltiin suopeasti.

Entä miksi suomalaisylioppilaat sitten lauloivat yöllä matkalla sieltä asuntolasta hotelliin ? Jotain sentään tajuttiin siitä hengestä, joka laulujen ja laulunopetuksen takana oli. Ja toden totta, Oksasen artikkelissa runo Aukiolla pensaan varjossa alkoikin nyt lukijasta tuntua jollain tapaa tutulta. Aukiolla pensaan varjossa lepäsi Viron soturi, jonka muistoa kehotettiin kunnioittamaan, sillä hän kaatui Viron vapauden puolesta. Kolmas säkeistö tuntui suomeksikin käännettynä kovin tutulta.

”Mut’ ei soturi ehtinyt kotiin
Hänen  rinnassaan kuula hehkuu
Hänen maisen majansa yli
vinkuu synkeä syystuuli”.

Mutta se ilta oli paitsi ensimmäinen, myös viimeinen, sillä seuraavana päivänä juna lähti taas Leningradiin. Sinne jäivät myös erään kauniin, punatukkaisen Üllen siniset silmät ─ sinne rautaesiripun taa.

Georg Otsilla yli Suomenlahden 1980

Ahdistavia matkatunnelmia

Perjantaina 20.9.1980 nousi yhteensä 17 lahtelaista historianopettajaa Georg Otsin kannelle uutta seikkailua odotellen. Matka kesti pari päivää, takaisin palattiin sunnuntaina 22.9. 1980. 

Matkamuodollisuudet oli tehty monimutkaisiksi.  Matkanjohtajan piti menomatkalla  vielä satamassa vaihtaa purserilta matkaliput maihinnousukortteihin. Purserille hän antoi samalla oleskeluvoucherit. Laivaan sai nousta vasta sitten, kun matkanjohtaja antoi kullekin passin, jonka välissä olivat viisumi ja maihinnousukortti.

Laivassa piti täyttää perusteellinen tulliselvityskaavake, joka jo sellaisenaan aiheutti oudon tunnelman.  Siinä todettiin, että aseiden, huumausaineiden, taide-esineiden ja ruplien vienti (ja erityisesti tuonti) oli kiellettyä. Lisäksi piti merkitä matkavaluutan määrä, kaikki arvoesineet, turkikset sekä neuvostoliittolaisvalmisteiset kamerat ja kellot. Maihin tultaessa tullivirkailija leimasi luettelon, joka piti ehdottomasti säilyttää paluumatkaa varten. Ns. Berjozka-kaupasta matkamuistoiksi ostetuista tavaroista piti säilyttää kuitit paluumatkaa varten. Niitä ei tainnut paljon kertyä, sillä kotiin vietävää ei juuri löytynyt, ja ruplan arvokin oli markkaan nähden kovin korkea.

Bussimatkalla satamasta Viruhotelliin matkanjohtajan tuli kerätä kaikkien passit ja henkilötodistukset, jotka jätettiin hotelliin rekisteröitäviksi. Lähtöpäivänä ne noudettiin hotellin kassakaapista. Samalla oli tarkistettava, että viisumissa oli hotellin rekisteröintimerkintä. Bussissa  jaettiin uudet tulliselvityslomakkeet paluuta varten. Ne täytettiin sillä aikaa kun matkanjohtaja taas kävi vaihtamassa matkaliput maihinnousukortteihin.  Matkanjohtajan tuli nousta laivaan viimeisenä.

Viralliselle oppaalle matkalaiset eivät olleet kovin helppo ryhmä. Hän aloitti tehtävänsä mukaisesti Neuvosto-Eestin saavutuksilla. Mutta kun ryhmä esitti joka käänteessä kritiikkiä, muuttui opastus kuivemmaksi pysyen silti asiantuntevana.  Tallinnan kuululla Metsakalmistulla neuvostovastainen puhe nousi äärimmilleen, kun kierrellessä huomattiin kivi, jossa luki yllättäen Barbarus. Hän oli Johannes Vares (1890–1946), joka kirjailijana käytti nimeä J. Barbarus. Hänet valittiin Neuvosto-Viron pääministeriksi ja korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1940. Vuosina 1941–1944 hän oleskeli Neuvostoliitossa, mutta palasi saksalaisvaiheen jälkeen entiseen virkaansa. Hän oli Neuvostoliiton yhteistoimintamies, joka pantiin toteuttamaan järjestelmään ajateltuja muutoksia. Hänkin taisi olla uuden järjestelmän uhreja, sillä hän  teki itsemurhan  29.8. 1946 sen jälkeen, kun neuvostoliittolaiset olivat kuulustelleet häntä Viron vapaussodan aikaisista toimista.

Lähtö oli vielä ankeampi kuin tulo maahan. Passit oli luettu ja laukkuja avattu jo lauantaiaamuna tulomatkalla.  Sunnuntaina  sama jatkui, ja mustan­puhuvia, popliinitakkisia miehiä seisoskeli tuijottaen tullihuoneen seinä­nvie­rillä. Laivaankaan ei päässyt muitta mutkitta. Sii­hen aikaan Georg Otsiin noustiin vielä las­ku­siltaa pitkin ylös portaita. Sen alapäässä seisoi vastakkain kak­si sotilasta, joiden välistä piti yksitellen kulkea. Samalla heille annettiin viisumin viimeinen osa. Molemmat vertasivat sen kuvaa ja passikuvaa moneen ker­taan malliinsa ja ojensivat sitten yrmeinä passin kä­teen. Muutaman metrin päässä seisoi  heidän lähin esi­miehensä, nähtävästi ali­upseeri. Tunnelmaa tihensi vielä kauempana näkyvä koirapartio.  Matka Suomeen alkoi helpottunein mielin.

 
Kouluvierailu keskkoolissa

Pääkohde Tallinnassa oli 32. keskkool, joka silloin sijaitsi Mustanmäen kaupunginosassa  osoitteessa Mooni 100, nykyään  osoite on internetin mukaan  Kiili 10. Koulu kantoi Neuvostoliiton sankarin Jacob Kunderin nimeä. Luutnantti Jakob Kunder (1921−1945) sai surmansa taistelussa saksalaisia vastaan 18.3.1945, tällöin hän oli puna-armeijassa 300. Eestin tarkka-ampujaosaston  ryhmänjohtajana. Vanhaan neuvostoliittolaiseen tapaan hänen kuvansa ja häntä koskeva lehti-leikekokoelma olivat koulun sisääntuloaulassa. Internetin mukaan koulu kantaa yhä hänen nimeään, tuskin  hän kuitenkaan on enää yhtä näyttävästi esillä. 

Koulussa vastaanotto oli ystävällistä. Opetukseen saatiin tutustua kaikilla luokilla alkaen ensimmäisestä ja päätyen 11. luokkaan. Historian opetusta seurattiin 8. luokalla. Peräseinällä oli suurikokoinen Leninin kuva ja eräänlainen banderolli, jossa oli jokin Leninin tunnettu lause, joka kehotti tekemään ahkerasti työtä. Vieraat selailivat myös oppikirjaa, joka oli tietysti sen ajan sosialistisen yhteis-kunnan vaatimukset täyttävä. Keskiaika oli maaorjuuden aikaa, uusin aika kapitalismin orjuuden aikaa, joka päättyi sosialismin aikaan. Vierailu päättyi puolitoistatuntiseen  varsin avoimeen keskustelu- ja kyselytilaisuuteen koulun rehtorin ja vararehtorin kanssa.

Välitunti oli viiden minuutin pituinen, joten sen aikana oppilaat ehtivät lähinnä vain vaihtaa luokkaa. Eräänlainen erikoisuus oli se, että lähes koko lyhyen välitunnin aikana ylimpien luokkien oppilaat kulkivat suuressa aulassa pareittain ympyrää vastapäivään. Vastaava käyskentely on ollut tuttua myös Estonia-teatterista. Oppilaat olivat koulupuvuissa lukuunottamatta lukioasteen vanhimpia, jotka olivat tavallisenakin koulupäivänä pukeutuneet kuin parhaimpiinsa, pojilla oli kokopuku, valkoinen paita ja solmio, joka kenelläkään ei ollut punainen. Turhaan ei vararehtori sanonut sen kertovan eräänlaisesta virinneestä protestimielialasta.

Jotain oli siis tekeillä. Pian tämän jälkeen, ilmeisesti jo lähtöpäivänämme, eli  saman sunnuntain 22.09. iltana Kadriorgin stadionilla oli Neuvosto-Viron radion ja television toimittajien ja työntekijäin leikkimielinen  jalkapallo-ottelu,  jonka perään oli ajateltu  Propeller-yhtyeen punkhenkistä esiintymistä. Väkeä oli nelisen tuhatta henkeä. Mutta kun yhtyeen esiintyminen peruttiin, nuoret alkoivat osoittaa mieltään. Parisataa nuorta lähti kohti keskikaupunkia harjoittaen ilkivaltaa ja huutaen venäläisiä, venäjän kielen käyttöä ja venäläisnimistä opetusministeriä halventavia huutoja.

Ylipäätään on sanottu, että silloinen nuorisomusiikki eli punk kaiversi sosialismia hiljalleen tippuvien vesipisaroiden tavoin. Punkkarit uskalsivat vastustaa vieraan vallan ideologiaa, ja monet heidän kappaleistaan saivat suorastaan kulttimaineen. Jossakin yhteydessä mainitusta tapahtumasta puhuttiin Suomen puolella koululaiskapinana.  Koululaisia pidätettiin ja heitä rangaistiin. KGB:n voimakas reagointi johtui osaksi siitä, että jo toukokuun 17. päivänä oli Pärnussa sattunut vähäinen selkkaus, jossa parikymmenpäinen humalainen nuorisojoukko hulinoi ja häiritsi venäläisiä kesävieraita.  Paikallinen miliisi piti tapahtumaa vähäisenä, mutta KGB:n kautta se tuli  Eestin kommunistisen puolueen keskuskomitean tietoon. Jo tästä välikohtauksesta oli seurauksena rangaistuksia, opetusta ja nuhteita.

Kovat otteet eivät saaneet oletettua vaikutusta aikaan, vaan vielä lokakuun 1. päivänä tapahtui noin 400 nuoren mielenosoitus, josta koko joukko marssi Raatihuoneen torille ja Viru-aukiolle. Korkein johto oli nyt vakuuttunut siitä, että lännen tiedustelupalvelu oli onnistunut saamaan aikaan vakavia porovokaatioita. 

Totuus Neuvostovirosta selkeni  

Seppo Zetterberg kertoo Viron historiassaan (2007) 28.10. 1980 julkaistusta ns. Neljänkymmenen kirjeestä, näkyvien virolaisten intellektuellien avoimesta vastalauseesta, joka sai alkunsa juuri nuorison rankaisemisesta. Siinä katsottiin, että kansallisella tasolla syntyneitä konflikteja  ei pidä panna huliganismin tiliin.  Kirjeessä valitettiin sitä, että virolaisten osuus oli erityisesti Tallinnassa pienentynyt, ja viron kielen käyttöä väheksyttiin jopa päivittäisten asioiden hoidossa. Kansallisten tieteiden harjoittamista rajoitettiin, venäjän kielen opetusta pyrittiin laajentamaan kouluissa ja lastentarhoissa, ja kulttuurialan virkoihin nimitettiin henkilöitä, joilla ei ollut riittävää tietoa virolaisesta kulttuurista.

Kirjettä ei julkaistu Neuvostoliitossa, mutta ulkomailla se levisi laajalti. Yhtenä kanavana oli Suomen Turku, jonne isänmaalliset virkamiehet ilmoittivat siitä Juhan Kristjan Talvelle. Tämä oli turkulainen juristi ja Viro-aktivisti. Hän lähetti tiedon  puhelimella Müncheniin Radio Free Europen Viro-toimistolle. Seuraavana päivänä virolaisetkin saivat kuulla sen radioistaan.

Tästä seurasi loputtomia kuulusteluja, uhkailuja, kotietsintöjä, virasta erottamisia ja ulkomaanmatkakieltoja. Syksyllä 1982 pidettiin Tarton yliopiston 350-vuotisjuhlat varsin suppeassa piirissä, mm. ulkomailta kutsuttiin vain kourallinen vieraita. Juhlien jälkeen kokoontui Tarton raatihuoneen aukiolle tuhansia opiskelijoita laulamaan mielenosoituksellisesti porvarillisen ajan lauluja. Tämä lienee ollut  eräänlainen  jatkotilaisuus  koululaisten  kapinalle, sillä entiset koululaiset olivat osaksi nyt siirtyneet opiskelemaan yliopistoon.

Kotimaahan tultuaan historianopettajat jäivät kiinnostuneina odottamaan, jatkuisiko koululaiskapinan kaltainen liikehdintä edelleen. Matka ja sen tapahtumat tulivat voimakkaina mieleen uudelleen noin vuoden kuluttua. Silloin  Suomessa kohuttiin pariskunnasta, johon kuului tuo oppaamme, ja hänen korkeassa asemassa ollut miehensä, joka oli erään väitteen mukaan toiminut Tassin kirjeenvaihtajana. He olivat tulleet Suomeen, mutta parin päivän päästä heitä ei löytynytkään mistään. Jonkin ajan päästä voitiin lukea lehdistä, että pariskunta oli loikannut Kanadaan.

Kahdenlaista juhlaa vappuna 1988

Ylioppilasvaput olivat aikoinaan useimmiten hauskoja, vieläkin hauskempaa oli niiden odotus monia päiviä aikaisemmin. Ehkä kaikkein mielenkiintoisin vappu on sattunut silti kohdalleni Tallinnassa vuonna 1988. Veteraaniseura Päijät-Äijät ry oli siellä kolmen päivän pelimatkalla. Vastustaja oli suurseura Tallinnan Kalev, ja lentopallopeli pelattiin Kalevin eniten käyttämän, nyt jo kovin rappeutuneen kansakoulun juh­lasalissa. Vappuaattona käyty ottelu tietenkin hävittiin, ovathan viro­laiset aina olleet  tässä lajissa hieman edellä. Heillä oli jo siihen aikaan järjestettyjä veteraanisarjoja, joiden pelit pyörivät kaiken vuotta. Lisäksi heidän tehtävänään oli neuvostovallan aikana ollut keskittyä koulusta lähtien koripallon ohella nimenomaan tähän urheilulajiin, joten heillä oli nytkin mukana mm. entisiä Neuvostoliiton maajoukkuepelaa­jia takavuosilta. Pelisa­li oli kohta­lainen, mutta jo suihkuhuoneessa näki taso­eron, siel­lä oli mm. vierivie­ressä viiden sentin kuop­pia betoni­lat­tiassa.

Itse asiassa kysymyksessä ei ollut yksittäinen peli, vaan jo yli puolen vuosikymmentä  kestänyt  jatkumo. Vuonna  1982  pelattiin  Helsingissä Töölön kisahallissa ensimmäinen veteraanien suurturnaus, josta alettiin heti käyttää nimitystä Presidentti Cup sen kuuluisimman pelaajan, presidentti Mauno Koiviston mukaan. Joukkueita oli kymmenittäin, yksi oli myös Tukholmasta ja toinen Tallinnasta. Jo tässä ensimmäisessä turnauksessa Päijät-Äijien nokkamiehet tutustuivat tallinnalaisiin. Niinpä tästä vuodesta lähtien heidän kanssaan pelattiin kahdet ottelut, keväällä Presidentti Cupin yhteydessä, ja toisen kerran syksyllä  Päijät-Äijien Tallinnan turistimatkan aikana. Turistimatkaa varten tehtiin aina perusteelliset järjestelyt, pelivaatteita ja -kenkiä otettiin mukaan enemmän kuin tarvittiin, samoin myös muuta vietävää, lähinnä merkkivaatteita.

Tämän  vappuaaton pelin jäl­keen siirryttiin heimo­veljien seuratuvalle, jossa pöytä oli pantu todella ko­reaksi. Sauna oli vihe­liäisen pieni, mutta oles­kelutila oli hyvä. Siellä sit­ten jatkettiin iltaa seurustellen ja laulaen varsin myö­häiseen aikaan asti. Laul­ussakin jäätiin pahasti toisek­si, sillä Viron laaja lau­lukult­tuuri tuntui täällä asti. Lahtelaisten laulu oli par­em­minkin roi­kastamista, kun taas peliveljet laule­livat välillä oikein äänissä. Lahdesta oli kyllä otettu tarkoituksellisesti mukaan oikeita laulumiehiä, sellaisiakin, jotka eivät enää olleet peleissä mukana. Mut­ta kun muu miehitys sitten oli kirjavaa, ei hyvää tulosta oik­ein syn­tynyt. Parhaimmillaan oltiin yhteis­lauluissa, jois­sa sai seurata toisella kor­valla isäntien varmaa laulantaa. Tässä illassa tajuttiin, mil­lainen henkireikä Suomi on ollut kansal­lisesta olemassaolos­taan huolissaan olleille virolai­sille. Näin lämmintä ystävyyttä voi vain harvoin kokea.

Seuraavana päivänä oltiin seuraamassa virallista vap­pukulkuetta, joka marssi kaupungin läpi kahden tunnin ajan. Kuultiin, että työpaikoille oli annet­tu 40 %:n osal­lis­tumisvelvoite, mikä takasi valtavan väkimäärän. Oli  banderolleja, pahvitauluja, julisteita ja ties mitä, ja tietenkin soittokuntia kadunkulmissa ja välil­lä kulkueessakin. Sosialistisen työn  saavu­tukset pyrittiin tuomaan näkyvästi esille.

Kun marssi vihdoin loppui, nähtiin myös eräänlainen vasta-vappu. Arviolta pari sataa henkilöä oli pienine käsilippui­neen kokoontunut Viruhotellin lähei­syydessä olevalle A.H. Tammsaaren patsaalle. Vuonna 1940 kuollut  Tamm­saare oli kohonnut Viron johtavaksi proosakirjailijak­si ensimmäisen itsenäisyyskauden aikana 1920- ja 1930-luvui­lla. Yksi normaalikokoinen sinimustavalkoinen Viron lippukin siellä oli, mutta ei mitään julisteita. Pari laiskalta tuntuvaa miliisiä katseli tapahtumia sivummalta, väkijoukossa tietysti oli salaisen poliisin miehiä. Mikäli nyt jotain kielestä ymmärrettiin,  tuntui julistus yllättävän rohkealta. Miten he uskaltavat, mietittiin. Oheinen 
Tammsaaren patsas oli nousevan polven mielenkiinnon kohteena heinäkuussa 2012.

Suomalaisryhmä ei olisi niin ihmetellyt kokoontumista, jos olisi  tiennyt, mitä  kevään aikana oli jo tapahtunut. Helmikuun 24. päivänä oli suuri ihmisjoukko juhlinut samalla paikalla Viron tasavallan 70. vuosipäivää. Mitään ei myöskään tiedetty huhtikuun alkupäivinä Toompean linnassa pidetystä ”luovien alojen työntekijäin” kokouksesta, jossa kulttuuriväki vaati, ei nyt sentään valtiollista itsenäisyyttä, mutta laajempia poliittisia oikeuksia sekä taloudellista ja kulttuurillista itsenäisyyttä kuitenkin. Tunnettu vaikuttaja Enn Soosaar on nostanut esille tämän kokouksen merkitystä todeten, että siinä neuvostoeliitissä asemansa vakiinnuttaneet ensi kerran puhuivat avoimesti siitä, mikä vaivasi enemmistön mieltä.

Ja jatkoa seurasi pian: täysin venäläistynyt Karl Vaino joutui eroamaan Viron kommunistisen puolueen johdosta ja antamaan tilaa Vaino Väljakselle, josta tuli ensimmäinen puoluejohtaja, jolla oli kansan enemmistön tuki takanaan. Syyskuun 11. päivänä pidettiin Tallinnassa Eestimaa laul -suurtilaisuus, ja lokakuun alussa oli Viron Kansanrintaman (Rahvarinne) I kongressi. Marraskuun 16. päivänä Neuvosto-Viron korkein neuvosto antoi suvereeniusjulistuksen.

Suomalaiset rockmuusikot olivat omalta osaltaan nostattamassa nuorison  itsetuntoa. Elokuun 26.–28. päivinä pidettiin laululavalla kolmen päivän konserttisarja, jonka nimenä oli Summer Rock. Tilaisuuksissa oli useita ryhmiä ulkomailta, mutta suomalaiset ja eestiläiset veivät kuitenkin päähuomion, erityisesti virolaisten tunteikkaat laulut vapaasta elämästä ”isoisoisän aikaan”. Suuria tähtiä olivat Alo Mattiisen ja Ivo Linna. Yle Teemalla 3.9.2011 esitetyn ohjelman mukaan näyttävää antia toi myös lahtelainen Leningrad Cowboys, joka oli  tätä esiintymistä ajatellen vaihtanut entisen nimensä Sleepy Sleepers vähän ärsyttävämpään. Esityksistä provosoivimpia olivat Sakari Kuosmasen Finlandia, jossa Suomi-sanan tilalle oli muutettu sana Eesti (Oi nouse Eesti, nosta korkealle pääs….), ja Juice  Leskisen Maamme-laulu, molemmat Leningrad Cowboys-yhtyeen tyylikkäästi säestäminä. Satatuhantisen yleisöjoukon innostuksen koki vielä nyt 23 vuotta vanhan taltioinnin kautta.

3. Tie uuteen itsenäisyyteen

Eräillä tahoilla on oletettu, että  mainitun koululaiskapinan taustalla olivat Suomen television Pohjois-Viroon ulottuneet lähetykset. Ainakin ohjaaja Jaak Kilmin ja tuottaja Kiur Aarman dokumentin Disko ja ydinsota mukaan lapset olivat Suomenlahden molemmin puolin yhtä innostuneita Ritari Ässästä, kuin varttuneempi väestö Dallasista ja nuoriso uutta rytmimusiikkia sisältäneistä ohjelmista, diskotansseista jne. Kaiken päälle tuli vielä K-kaupan Väiski, keittiömestari Väinö  Purje,  joka kaiken kansan nähden  leikkasi  meheviä paisteja tiskillään. Kun hänellä vielä sattui olemaan miellyttävä hymy ja taito iskeä veikeästi silmää, oli Viron kommunisteilla selittämistä.

Suomen kautta tuli ajantasaista tietoa maailman tapahtumista, mm. Tšekkoslovakian miehityksestä ja Afganistanin sodasta. Välillä viranomaiset yrittivät katkoa katoilta antenneja, häirintäasemia perustettiin ja vastapropagandaa harjoitettiin. Sen sijaan lännen radio-kanavien merkitys ei lopultakaan ollut kovin suuri, sillä ne julistivat liian näkyvää propagandaa. Suomen televiso näytti miten suomalaiset elivät arkeaan, työelämäänsä ja harrastuksiaan. Suomalaiset sarjaohjelmat olivat suosittuja.  Vuonna 1971 Espooseen pystytetty televisiomasto teki mahdolliseksi melko häiriöttömän katselun. 

Protestien ja järjestäytymisen vuosikymmenet

Kekkonen Virossa vuonna 1964

Presidentti Kekkosen vierailu Tarton yliopistossa 12. 3. vuonna 1964 kohotti kovasti kansallistuntoa, vaikka varsinaista liikehdintää se ei synnyttänytkään.   Kuitenkin  puhe  heimokansojen  lähentämisestä koettiin  vahvaksi kädenojennukseksi, sitä on pidetty jopa yhtenä Viron kansallisen  henkiinjäämisen  etappina. Kulttuurivaihto  jatkui tietenkin tämänkin jälkeen edelleen pääasiassa Suomi-Neuvostoliitto-seuran puitteissa.

Puhe ei suinkaan ollut niin spontaani, kuin joskus on luultu. Sitä ja sen painotuksia oli harkittu tarkkaan kahden tunnetun professorin, Lauri Postin ja Kustaa Vilkunan johdolla. Tavallaan Kekkosen ansiosta aloitettiin seuraavana vuonna lisäksi säännöllinen laivaliikenne Helsingin ja Tallinnan välillä. Ei ihme, että vuonna 2009 tehtiin päätös Kekkosen patsaan pystyttämiseksi sataman A-terminaalin aukiolle.  Sitä kutsutaan nyt Helsingin aukioksi.

Vierailu 11.–14.3. 1964 oli epävirallinen ja se tapahtui paluumatkalla Puolaan tehdyltä viralliselta valtiovierailulta. Siihen kuului useita tilaisuuksia Tallinnassa, tervehdyskäynti Viron korkeimman neuvoston puheenjohtajan Aleksei Müüriseppin (1961–1970)  luona, erilaisia  kulttuuritapaamisia sekä juhlakonsertti Estonia-teatterissa. Mukana olleet professorit kävivät laskemassa seppeleen Lydia Koidulan haudalle Metsakalmistulla, ja rouva Kekkosella oli tapaamisia kirjallisuupiirien kanssa. Mutta syvimmän vaikutuksen virolaisiin teki tietysti tuo Tarton yliopistossa 12.3.1964 eestiksi pidetty puhe. Teksti oli huolella valmisteltu, siinä ei ollut virheitä, kuten usein oli alun perin Venäjän virolaisen Müüriseppin puheissa. Vierailua oli Tartossa odotettu, paikat oli pantu mahdollisimman hyvään kuntoon, mistä syntyikin kansan keskuuteen käsite kekkoneering. Tarton matkalla Kekkonen ehti vielä käydä hiihtämässä Otepään suunnalla Käärikussa, jonne oli vedetty erityinen 17 kilometriä pitkä Kekkonen rada, Kekkoselle valmisteltu hiihtolatu. Käärikun urheilu-keskukseen oli rakennettu myös Kekkosen sauna.

On selvää, että presidentti Kekkonen neuvotteli Viron matkastaan etukäteen ensin Neuvostoliiton johdon kanssa, sillä Viron johtajilla ei kutsuun olisi ollut omia valtuuksia. Niinpä matka on Suomessa yleisesti laskettu Kekkosen aktiivisuuden piikkiin. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti yksinomaan ollut.  Suomen yleisradion Yle ykkösellä oli alkuvuodesta 2010 meneillään sarja tunnetuista suomalaisista radiopersoonista, joiden reportaašeista esitettiin näytteitä. Maaliskuun alussa oli vuorossa Eero Saarenheimon aikoinaan esittämä  selostus. Siinä hän arveli, että aloite oli tullut Neuvostoliiton johdolta.  Neuvostoliitolla oli pyrkimys rauhoittaa läntisten raja-alueittensa tunnelmia, sillä  Kiinan kanssa välit olivat viilentyneet. Kireä tilanne jatkui koko 1960-luvun viimeiset vuodet huipentuakseen lopulta rajana olleen Ussur-joen kahakkaan vuonna 1969.

Kun Ruotsissa  asuvat virolaiset samaan aikaan olivat hyvin aktiivisia luodessaan suhteita Suomeen, haluttiin Neuvostoliitossa  lisätä kanssakäymistä Neuvosto-Viron suuntaan. Ilmeisesti emigranttivirolaisten merkitys arvioitiin aivan liiaksi yläkanttiin. Eräänlaisena hintana vuoden 1964 matkasta olikin, että nämä  suhteet piti suureksi osaksi  katkaista. Kekkoselle itselleen se sopi, sillä hän arveli virolaisuuuden säilyvän vain Virossa. Kahden tai kolmen sukupolven jälkeen emigrantit olisivat sulautuneet valtaväestöön, kuten oli tapahtunut suomalaisillekin siirtolaisille USA:ssa ja Kanadassa.

Edgar Savisaar on kirjoittanut, että sen enempää  Kekkonen kuin Neuvostoliittokaan eivät tajunneet, mitä puhe sai aikaan. Savisaar  jopa väittää, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäinen presidentti muovasi omaa presidentin imagoaan yhtälailla Kekkosen kuin Konstantin Pätsin mukaan.

Tuuletuksen aika 1980-luvulla 

Vuonna 1979 yliopistopiireissä perustettiin Noor Tartu, joka informoi opiskelijoiden lisäksi myös koulunuorisoa. Vihdoin sitten 1980-luku olikin jo selvää kansallisen järjestäytymisen aikaa. ”Koululaisten vallankumous” 1980 ja sen seurauksena 28.10.1980 julkaistu neljänkymmenen intellektuellin kirje olivat vasta alkua.

Venäjällä  Gorbatšov tuli valtaan 1985. Samalla alkoi hänen yhteiskunnallinen ja taloudellinen uudistusohjelmansa perestroika, ja sen tukena seuraavana vuonna uuden avoimuuden aika eli glasnost. Seppo Zetterberg on todennut, miten Neuvosto-Virossa ja koko Baltiassa alkoi uusi kansallinen herääminen vuoden 1987 tienoilla. Seuraavassa olevat tiedot ovat osaksi hänen Viron historiastaan, osaksi eversti Matti Lukkarin teoksesta Viron itsenäistyminen.

Koko 1980-luvun ajan virolaisten isänmaallinen henki koki nousukauttaan. Vappuna  vuonna 1988 pinnan alla oli jo todella liikettä, paljon enemmän kuin yleisesti tiedettiin. Ensimmäisenä alkoi fosforiittikaivosta vastustava kansanliike. 23.8.1987 pidettiin Tallinnan Hirvepark-puistossa parin tuhannen hengen mielenosoitus vuonna 1939 solmitun Ribbentrop-sopimuksen lisäpöytäkirjan johdosta. Eräät  yhteiskuntatieteilijät  julkaisivat  26.9.1987  Edasi-sanomalehdessä suunnitelman Viron taloudelliseksi itsenäistämiseksi. Tämä ns. IME- suunnitelma (Isemajandav Eesti) vaati kaikkia maassa sijaitsevia teollisuuslaitoksia Viron hallituksen valvontaan, Viroon markkinataloutta ja vaihdettavaa valuuttaa, sekä erilaisten yritysmuotojen, osuustoiminnan ja osakeyhtiöiden sallimista. Tämä sai valtavaa vastakaikua, mm. kannustavia kirjeitä suorastaan tulvi lehteen. 

Eri puolille syntyi erilaisia paikallisia seuroja ja kerhoja, joulukuussa 1987 perustettiin niiden pohjalta ensimmäinen valtakunnallinen virolainen joukkojärjestö Muinaismuistoyhdistys, Eesti Muinsuskaitse Selts. Sen ja sen paikallisyhdistysten  toiminnassa oli keskeistä venäläisten tuhoamien patsaiden uudelleen pystytys. Jotkut haettiin varastoista, jotkut koottiin entisten kappaleista, osa veistettiin  uudelleen valokuvien perusteella.  Merkittävin alkutapahtuma oli Pätsin patsaan uudelleen pystytys 25.6.1989 Tahkurannassa 30.000 juhlavieraan seuratessa.  Pätsistä tuli symboli. Kaikki muistomerkit lupasivat valoisampaa  tulevaisuutta.

Vuonna 1987 alkoivat julkisuudessa näkyä eräät henkilöt, jotka myöhemmin tulivat itsenäistyneen maan johtopaikoille. Näistä Suomessa ovat olleet tunnetuimpia yhteiskuntatieteilijät Siim Kallas ja Edgar Savisaar sekä  Tarton yliopiston myöhempi journalistiikan professori Marju Lauristin. Saman vuoden syksyllä Viron sini-musta-valkea lippu näkyi ensimmäisen kerran Võrussa vapaussodassa kaatuneiden muistoksi pidetyssä mielenosoituksessa 21.10.1987. Ilmeisesti Tallinnassa tapausta pidettiin siinä määrin paikallisena, että se ei aiheuttanut hallinnon taholta toimenpiteitä.

Kevät 1988 oli uuden opposition, kansanrintaman paikallisten tukiryhmien perustamisen aikaa. Kun neuvostomielinen kommunistisen puolueen pääsihteeri Karl Vaino esitti alkukesästä vain omia ehdokkaitaan Moskovan puoluekonferenssiin, kutsui kansanrintama kansaa koolle laulukentälle 17.6.1988. Paikalle saapui peräti 150.000 osanottajaa. Manööveri oli niin merkittävä, että Vaino joutui eroamaan, ja paikalle nimitettiin kansallismielinen Väinö Väljas. Kansanrintamat syntyivät myös muihin Baltian maihin. Niiden näyttävin yhteisdemonstraatio oli ihmisketju, joka jatkui katkeamat-tomana Tallinnasta Vilnaan Ribbentrop-sopimuksen 50-vuotispäi-vänä 23.8.1989. Kansanrintaman vastavoimaksi syntyi pääasiassa Viron venäläisten keskuudessa neuvostojoukkojen tukema Inter-liike, jonka väkivaltaisiksikin suunnitellut  mielenilmaukset torjuttiin. Niihin kuului lakkoja sekä toukokuuksi 15.5.1990 suunniteltu hallituspalatsin valtaus Toompealla.
 

Kansanliike ympäristön puolesta

 Neuvostovallan henkinen rapautuminen Virossa alkoi jo varsin varhain. Kekkosen puhe Tarton yliopistossa, tiedemiesten tapaamiset suomalais-ugrilaisissa merkeissä, laivayhteyden avaaminen ja monet muut toivat tuulahduksia lännestä. Aika merkittävä oli tietysti myös erään Tallinnan maamerkin, hotelli Virun rakentaminen 1970-luvun alussa. Repo-yhtiö toi rakennuspaikalle uusia rakennusmenetelmiä ja koneita, ja erityisesti miehiä, joilla oli aivan toisenlaiset taidot ja työmoraali kuin niillä, joita oli aikaisemmin tuotu rakennustöihin eri puolilta Neuvostoliittoa. Kun Viru sitten valmistui, tuli siitä todellinen kansojen kohtauspaikka niin hyvässä kuin pahassa.

Ympäristöongelmat kulminoituivat  Koillis-Virossa. Lasnamäen tienoilla oli jo 1960-luvulla ollut fosforikaivos lannoitusteollisuutta varten. Ympäristöhaittojen lisääntyessä  kaivos suljettiin. Vielä suuremman haitan aiheuttivat ns. palavan kiven kaivokset, jotka saastuttivat ympäristöä ja laskivat myös pohjaveden tasoa alueella. Narvan lähellä oli kaksi lämpövoimalaa, jotka polttivat palavaa kiveä. Niistä saatiin sähköä kaksi kertaa enemmän kuin Viro tarvitsi, muu osa vietiin Leningradin kautta Suomeen. Neuvostoliitto  sai siitä tulot, Viro ympäristöhaitat. Oma lukunsa oli  Sillamäen uraanirikastamo, jonka jäte oli varastoitu altaaseen aivan Suomenlahden rannalle. Varsinaiseen vastarintaan virolaiset nousivat siinä vaiheessa. kun  venäläiset  alkoivat  suunnitella Koillis-Viroon uutta fosforikaivosta, jotta Kuolan kaivokset olisi voitu lopettaa.  Fosfori oli täällä rikkaampaa, ja etäisyydet olisivat olleet lyhyempiä. Kaivoksen avaaminen  olisi merkinnyt paitsi mittavia ympäristöhaittoja, myös venäläisten kaivosmiesten ja heidän perheidensä muuttoa alueelle. Virolaiset  puhuivat  jopa  100.000:n  henkilön määrästä. Vastaavasti ehkä 10.000 virolaista olisi joutunut muuttamaan pois alueelta. Tässä vaiheessa Virossa asui venäjänkielisiä jo noin 30 % väestöstä, ja tähän odotettiin nyt vielä valtaisaa lisäystä. 

Ympäristövaikutukset olisivat olleet valtavia siksi, että kaivoksen perustamisesta olisi syntynyt kaivantoja, kuiluja ja pohjaveden turmeltumista alueella, jolta puolet virolaisista saa pohjavetensä. Niinpä mielenosoitukset levisivätkin kaikkialle, erityisen aktiivisia olivat opiskelijat ja koululaiset. Kun perestroikan kaudella ei voitu ryhtyä kansaa kohtaan radikaaleihin toimiin, suunnitelma haudattiin Moskovassa vähin äänin.

Tähän ympäristökysymysten sarjaan kuului myös Tšernobylin voimalan räjähtäminen 26.4.1986. Ironista oli, että tieto Tšernobylin räjähdyksestä alkoi levitä Suomen televisiouutisten kautta. Ensin sadat tuhannet virolaiset kertoivat räjähdyksestä  työpaikoillaan, ja nimenomaan  myös venäjänkielisille työtovereilleen. Nämä kyselivät muilta  ympäri Viroa. Lopulta kaikki soittelivat asiasta  sukulaisilleen ja tuttavilleen ympäri Neuvostoliittoa. Viron kannalta oli murheellista, että jopa 6000 nuorta virolaista miestä määrättiin vasten tahtoaan Tšernobylin korjaustöihin puutteellisin varustein.

Neuvostoliiton hajoamisen loppuvaiheet

Mihail Gorbatšov ryhtyi voimakkain ottein uudistamaan kommunistista puoluetta. Helmikuussa 1986 pidetyssä puolueen 27. yleiskokouksessa  hän  toi  esille kolme iskulausetta,  glasnostin (avoimuuden),  perestroikan (uudistukset)  ja  ulkopolitiikassa käsitteen ”uusi ajattelu”.  Syksyllä 1987 alkoi kuitenkin vanhoillisten taholta ankara arvostelu glasnostia kohtaan, joskin vapaamielisten suunnasta vaadittiin myös nopeampia uudistuksia.

Tässä vaiheessa oli vielä voimassa ns. Brežnevin oppi, eli Neuvostoliitto oli valmis muiden  ”rauhaa rakastavien sosialististen maiden kanssa tukemaan sotilaallisesti vaikeuksiin joutuneita veljeskansoja”, kuten oli tapahtunut Tšekkoslovakiassa vuonna 1968. Kun talouskasvun taantuminen yhä syveni, julisti Gorbatšov vuonna 1988 Neuvostoliiton luopuvan tästä opista. Samalla annettiin Itä-Euroopan maille oikeus tehdä demokraattisia uudistuksia.

Kehityksen pyörää ei enää voitu pysäyttää, vaan seuraavana vuonna 1989 sosialistinen järjestelmä romahti kaikissa näissä maissa Romaniaa lukuun ottamatta. Samalla voitiin katsoa ns. kylmän sodan idän ja lännen välillä päättyneen.

Neuvostoliiton sisällä tilanteeseen ei  oltu tyytyväisiä, ja ns.  Janajevin juntta suoritti  elokuussa 1991  jälkeenpäin nähtynä farssinomaisen vallankaappauksen syrjäyttääkseen Gorbatšovin. Häntä pidettiin Krimillä vankina kolme päivää (19.–21. elokuuta). Kaappauksen aikana ja sen lähipäivinä Baltian neuvostotasavallat, Ukraina ja Venäjä julistautuivat itsenäisksi. Venäjällä tämän toteutti Boris Jeltsin.   Neuvostoliiton kommunistinen puolue lakkautettiin 29.8.1991 ja Gorbatšov erosi virastaan Neuvostoliiton presidenttinä 25. 12. 1991. Seuraavana päivänä korkein neuvosto päätti Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton purkamisesta. 

Näissä olosuhteissa Viron korkein neuvosto teki 20.8.1991 päätöksen itsenäisyydestä. Samalla selitettiin, että kysymys oli jatkuvuudesta, palaamisesta uudelleen itsenäisten valtion joukkoon miehityksen jälkeen. Taustalla oli kansan vahva tuki, maaliskuussa oli pidetty neuvoa antava kansanäänestys, joka korkein prosenttiluvuin asettui itsenäisyysajatuksen taakse. Viron itsenäisyysjulistus annettiin 20.8. heti seuraavana päivänä, kun  Janajevin juntta oli syrjäyttänyt Gorbatšovin. Sen seurauksena neuvostojoukot miehittivät 21.8 Tallinnan televisiotornin. Valtaus päättyi jo 22. päivänä, kun Janajevin juntta oli kaatunut. Viroa paljon pahemmin kävi Riikassa ja vielä aikaisemmin Vilnassa, jossa keskeisiä hallintorakennuksia suojeltiin rekka-autoista ja ihmisistä muodostetuin muurein. Siellä ei vältytty kuolonuhreilta.

Virossa oli suuri merkitys sillä, että  siellä olleiden neuvosto-joukkojen komentajat, amiraali Below ja ilmavoimien komentaja Dudajev olivat päättäneet olla puuttumatta Viron sisäisiin asioihin. Päätös selittynee ainakin osittain sillä, että molemmat olivat itsekin vähemmistökansojen edustajia, Below oli Ingusiasta ja Dudajev oli tšetšeeni. Samanhenkinen ilmapuolustuksesta huolehtinut kenraalimajuri Zijautdin Abdurahmanov oli puolestaan Dagestanista.

Niinpä televisiotornin miehitystä varten jouduttiin tuomaan maahanlaskujoukkoja Venäjän puolelta Pihkovasta. Matti Lukkarin mukaan televisiotornin peloton puolustaja, insinööri Jaanus Kokk nosti tornin molemmat hissit 22. kerrokseen, jossa ovet teljettiin auki. Lisäksi Kokk varautui tyhjentämään freonipullot porraskuiluun, jos sotilaat olisivat yrittäneet nousta portaita pitkin päivystyshuoneeseen. Freoni on ilmaa raskaampaa, ja se olisi tukehduttanut hyökkääjät. Juuri kriittisimmällä hetkellä Tallinnan sotilaskomentaja Below ja pääministeri Savisaar tapasivat maahanlaskujoukkojen komentajan, jonka kanssa ryhdyttiin neuvottelemaan. Hermoja raastavien tuntien jälkeen saatiin Moskovasta käsky palauttaa joukot tukikohtaansa Venäjän puolella.

Monenlaisia ongelmia jäi tämänkin jälkeen avaamatta, yksi kiireisimmistä oli Narvan seudun venäläisväestön kysymys. Virosta viestitettiin mm. Suomeen, että sikäläiset venäläiset ja ns. Inter-liike pyrkivät samaan kuin Moldovassa oli menetelty Transnistrian alueella, jonne oli pystytetty venäläinen pikkutasavalta. Vuosien mittaan on ihmetelty presidentti Koiviston ja Suomen valtiovallan nihkeää suhtautumista Viron hankkeisiin. Kimmo Rentola on kirjoittanut, että läntisten tiedustelupalvelujen johtajat  hyvin yksimielisesti  ilmaisivat  Suomen suojelupoliisille kantanaan, että Baltian  maiden  tasavaltojen pyrkimyksiä ei tulisi tukea liikaa, etteivät ns. vanhoilliset pääsisi valtaan. Etelä-Suomen Sanomien entinen varapäätoimittaja Jaakko Koskela kiteytti kolumnissaan valinnutta tilannetta. Seuraavassa on osittain seurattu hänen ajatuksenkulkuaan. Keskeistä oli lännen hellimä ajatus siitä, että Gorbatšov saisi toiminnallaan aikaan rauhallisemman kehityksen ja blokkien välisen lähentymisen. Jos Baltian maat itsenäistyisivät, alkaisi Gorbatšovin lähtölaskenta välittömästi.  Presidentti George Bush (isä-Bush) vieraili Helsingissä pariin otteeseen toipuakseen aikavyöhykkeiden rasituksista Moskovan matkoillaan. Ilmeisesti presidentit Koivisto ja Bush kävivät Neuvostoliiton kysymyksistä myös kirjeenvaihtoa.

Yhtenä selityksenä Koiviston penseään kantaan oli myös se, että hän ei halunnut houkutella Viroa mihinkään sellaiseen toimintaan, jonka venäläiset verisesti kostaisivat.  Koko tapahtumasarja kulminoitui Venäjän federaation presidenttiin Boris Jeltsiniin. Vallankumouksen toisena päivänä hän sai joukot puolelleen osoittamalla henkilökohtaista urheutta. Hänet muistetaan yhä hyökäysvaunun katolle kiipeämisestä. Kun hän julisti Venäjän itsenäiseksi, alkoi Neuvostoliiton hajoaminen.

Miksi sitten Jeltsin ei kyennyt rauhoittamaan Venäjää, vaikka hänellä oli kansan vahva tuki puolellaan? Jeltsinin demokratiapyrkimykset aiheuttivat vanhaan bysanttilaiseen perinteeseen tukeutuvaan yhteiskuntaan sekasortoa, jota pian alkava valtion omaisuuden yksityistäminen eli kahmiminen ns. oligarkkien käsiin edesauttoi. Samalla alkoi valtava inflaatio, joka kurjisti tavallista kansaa.  Vaikka siis Jeltsinillä oli aluksi kansan tuki, hän ei kyennyt masinoimaan taakseen riittävän lujaa ja yhtenäistä avustajakuntaa; usein hallintotehtävien  auetessa  monet  pikemminkin  taistelivat toisiaan vastaan. Tilanne muuttui vasta Jeltsinin kaaduttua, kun KGP:n entiset, yhteen hiileen puhaltavat  virkailijat nostivat valtaan edustajansa Vladimir Putinin. Valtaa ovat hänen johdollaan sitten pitäneet valtion  turvallisuuskoneistot, turvallisuuspalvelu  FSB,  poliisi ja armeija. Kuvaan on kuulunut myös ulkoisten uhkien suurenteleminen, jotta huomio sisäisistä ongelmista saataisiin siirrettyä muualle. Eturivissä ovat tässä suhteessa olleet Baltian maat ja Georgia, ellei Tšetšeniaa oteta lukuun. Tämä on antanut lisäksi johtoryhmälle vanhavenäläisten kansallishenkisten tuen.

Kenraali Dudajevin residenssi Tartossa oli Barclay- hotelli, jonka ovensuussa on edelleen nähtävänä kuvan osoittama muistotaulu. Taulu on niin kiiltävää kiveä, että se heijastaa pinnastaan valokuvaajan silhuetin. Ilmeisesti edellä mainittu Džohhar Dudajev yritti Tšetšenian presidentiksi tultuaan tuoda maahansa eräänlaista virolaista mallia. Huonolla tuloksella, jonkin ajan kuluessa hän sai surmansa ja ns.  ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi Venäjän sisällä.  

Barclay de Tolly taisteli Suomen sodassa 1808–1809, ja hänet nimitettiin vuonna 1809 Suomen kenraalikuvernööriksi. Seuraavana vuonna hänestä tehtiin Venäjän sotaministeri ja Napoleonia vastaan taistelleen armeijan ylipäällikkö. Kun Barclay de Tolly vuonna 1818 kuoli, hänen ruumiinsa balsamoitiin ja asetettiin Helmen kunnan Jõgevesten kylässä (Valgan maakunnassa) sijaitsevaan mauseleumiin. 

4. Sotien muistoja

Itsenäisyystaistelujen aika

Lõhaveren linnavuori, varhaisen itsenäisyyden symboli   
Virolaisten todella eläneistä kansallissankareista varhaisimpia on ollut Lembit tai Lembitu, jota suomeksi on kutsuttu myös nimellä Lemmitty. Itsenäisyyden puolustajana hänen nimellään on ollut symboliarvoa aina meidän aikaamme saakka. Useat kirjailijat, mm. F.R. Kreutzwald ovat tähdentäneet hänen merkitystään. Häntä tarvittiin kansallisen heräämisen aikana lisäämään  heräävää itsetuntoa.

Lembitun linnasta nykyisen Suure-Jaanin kunnassa on säilynyt korkea multakehä, jonka keskeisin osa on reunoja alempana. Sen huipulle on pystytetty vaatimaton muistolaatta. Lähettyvillä olevan opastaulun mukaan sen laella ja rinteillä sijaitsi aikoinaan mm. kivistä, laudoista ja tukeista rakennettuja varustuksia ja niillä vahvistettuja veräjiä, suojattuja asumuksia ja tulisijoja, sekä alarinteellä jopa kaivo.

Lembitu oli alun perin Sakalan maakunnan vanhimpia eli päälliköitä, sitten hänestä tuli useiden Viron maakuntien yhteinen johtaja itsenäisyystaistelussa  saksalaisia vastaan.  Vuonna 1211 hän johti kostoretkeä Liivinmaalle. Seuraavana vuonna hän teki ryöstöretken Venäjän puolelle Pihkovaan. Lembitu joutui joukkoineen pian ahtaalle, kun saksalaiset aloittivat sodan uudelleen 1214. He valtasivat Lembitun linnan Lõhaveren eli suomalaisittain Leholan, jonka jälkeen hänet pakkokastettiin perheineen. Hän pääsi vapaaksi, kun antoi poikansa panttivangiksi. Hän pystyi tämän jälkeen vielä kokoamaan noin 6000 miehen sotajoukon, jonka johdossa hän Venäjään tukeutuen nousi uudelleen saksalaisia vastaan 1217, mutta hän kaatui pian Palajoen taistelussa Viljandin lähellä.

Narvan ja Pajun taistelut Viron vapaussodassa 1919

  Professori Seppo Zetterberg antoi Kotkan ystävyyskuntakokouksessa 7.9. 2005 pitämässään esitelmässä, nimeltä Suomi ja Viro – Suomen sillan kaksi päätä, selkeän kuvan yleispoliittisesta tilanteesta, missä suomalaiset ja virolaiset joutuivat toimimaan I maailmansodan loppuvaiheissa.  Viron ja Suomen suhteiden käännekohtana oli molempien maiden itsenäistyminen vuosina 1917–1918. Vuonna 1918 Suomi oli Saksan liittolainen, Viro taas Saksan miehittämä. Kun keisarillinen Saksa romahti marraskuussa 1918, venäläiset bolševikit tunkeutuivat Viroon, ja alkoi maan vapaussota. Viro pyysi Suomelta rahalainaa, aseita ja miehiä. Aseita lähetettiin nopeasti, ja rahalainakin järjestyi. Vakinaista sotaväkeä Suomen hallitus ei  katsonut voivansa lähettää, mutta vapaehtoisten värvääminen sallittiin. Vuosien 1918 ja 1919 vaihteessa Suomesta lähtikin runsaat  3 700 miestä Viroon. Suomi ei suinkaan auttanut Viroa ”heimoveljenä” eikä edes pyyteettömästi. Avustaminen sopi Suomen ulkopoliittiseen suuntaukseen, aggressiivisen bolševismin nujertamiseen. ”Viro on Suomen ulkovarustus. Viron tarve on meidän tarpeemme”, sanottiin. Pääministeri Lauri Ingman totesi: ”Jos Suomenlahden etelärannikko menee bolševikeille, asemamme on valitettava.” Sittemmin Suomessa on esiintynyt näkemyksiä, jotka korostivat Suomen avun ratkaisevaa merkitystä Viron voitolle vapaussodassa. Se näkyi omahyväisenä ja liioittelevana ”me annoimme Virolle itsenäisyyden” -asenteena, mitä virolaiset eivät voineet sulattaa. Suomen avun suurin merkitys lienee ollut siinä voimakkaassa moraalisessa signaalissa, jonka avun toimittaminen nopeasti ja empimättä antoi virolaisille. Se osoitti, että he eivät olleet yksin.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista puuttua tarkemmin matkaan lähteneiden yksittäisten miesten motiiveihin, taistelukuntoon tai palvelussa tapahtuneisiin rikoksiin ja ylilyönteihin. Jyväskyläläinen tutkija Vesa Leino on selvitellyt näitä teoksessa Viro-vuosikirja 2002.Suomi, Baltian maat ja Puola saavuttivat itsenäisyytensä heikentyneestä Venäjästä. Tsaarin Venäjä ei enää kestänyt sodan rasituksia, vaan joutui kahden vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 bolševikkien käsiin. Sillä ollut enää mahdollisuuksia pitää yhteydessään näitä valloittamiaan kansoja.

Erään välivaiheen historian kulkuun aiheutti Saksa, joka vielä vuoden 1918 alkupuolella suunnitteli mainituista maista itselleen myötämielistä puskurialuetta Venäjää vastaan. Niinpä se osallistui sotilaallisiin toimiin Virossa ja nousi maihin myös Suomessa, missä se omia intressejään vaaliakseen sekaantui Suomen sisällissotaan. Marraskuussa 1918 tappioon päättynyt I maailmansota kuitenkin hautasi nämä hankkeet.

Viron vapaussota oli yksi suomalaisten käymistä ns. heimosodista. Suomesta sotaan osallistui kaksi vapaaehtoisjoukkoa: Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Edelliset taistelivat Itä-Virossa Narvan suunnalla, kun taas jälkimmäiset suuntasivat Etelä-Viroon ja rajallisesti myös Latvian puolelle.

Vapaaehtoisosastojen ylipäällikkönä  toimi Tartossa Suomen sisällissotaan osallistunut kenraalimajuri Martin Wetzer.  Hankkeesta vastasi Viron Avustamisen Päätoimikunta. Vapaajoukkoa komensi ruotsalainen majuri Martin Ekström, jonka Viron armeijan ylipäällikkö Johan Laidoner ylensi Narvan valtauksen jälkeen everstiksi.

Viron maapäivät julisti Viron tasavallan itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Tämä itsenäisyys päättyi kuitenkin heti seuraavana päivänä, kun saksalaiset joukot saapuivat Tallinnaan. Saksalaisten päätavoitteena oli pakottaa Venäjä Brest-Litovskin rauhaan voidakseen siirtää maailmansodan painopistettä länsirintamalle. Pyrkimyksenä oli tietysti sitä ennen työntää Venäjän rajaa idemmäksi ja varmistaa väliin jääneet alueet omaan poliittiseen ja taloudelliseen vaikutuspiiriinsä. Tähän  ei  sopinut  Liettuan,  Latvian tai  Viron itsenäisyys. Niinpä se lakkautti virolaiset joukko-osastot ja muutti hallinnon ja koulujen kieleksi saksan.

Vastavetona bolševikit hyökkäsivät 22. marraskuuta 1918 Narvaan, jota saksalaiset pitivät hallussaan. Saksalaiset löivät ensin hyökkääjän takaisin, mutta Narva menetettiin uudelleen 28. merraskuuta 1918, kun saksalaiset olivat maailmansodan päätyttyä poistuneet ja jättäneet jäljelle vain heikkoja virolaisjoukkoja. Tämän jälkeen neuvostovenäläiset etenivät nopeasti joulukuussa jo 35 kilometrin  päähän Tallinnasta. Kun  puna-armeijan päähyökkäyssuunnaksi tämän jälkeen vaihtui Riika, helpottui paine Viron suunnalla. Suomalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten vapaaehtoisten avulla puna-armeija saatiin työnnettyä Viron alueilta tammikuussa 1919. Brittiläisen laivasto-osaston aseapu ja tykkituli olivat myös aluksi merkityksellisiä.

Suomalaiset valtasivat Narvan kaupungin 18. päivänä tammi-kuuta 1919. Tätä ennen oli vallattu Rakvere 12.1. ja tehty uhkarohkea maihinnnousu Utrian (Udria)  luo Kundan satamasta käsin. Narvan operaatio oli  Suomalaisen Vapaajoukon tärkein operaatio, ja sille voi vetää vertoja ehkä vain Pajun taistelu hieman myöhemmin Etelä-Virossa. Erityisen tärkeäksi valtauksen tekee se, että vihollinen pakeni pakokauhun vallassa, vaikka sillä oli moninkertainen ylivoima suomalaisiin  nähden. Operaation  aloittaneessa Utrian maihinnousussa ei kaatunut ainuttakaan suomalaista, mutta itse Narvan ja sen ympäristön taisteluissa kaatui kymmenen ja katosi kaksi miestä. 

Viron vapaussodassa 1918-1920 kaatuneiden muistomerkki on Narva-Jõesuun tien  varrella. Muistomerkkiä ympäröivien hautojen rautaiset muistoristit katkaistiin ja poistettiin neuvostoaikana. Myös muistomerkki hävitettiin, mutta Vana-Narva Selts pystytti sen uudelleen vuonna 1995. 

Viron armeijan ylipäällikkö Laidoner halusi, että suomalaiset olisivat jatkaneet hyökkäystä Jamburgiin eli Jaamaan Länsi-Inkeriin 25 km Narvasta itään. Vapaaehtoisjoukkojen ylipäällikkö kenraali-majuri Wetzer ei kuitenkaan halunnut suomalaisten ylittävän Viron kansallisia rajoja. Viron vapaussodan rintama pysähtyi sitten veriseksi asemasodaksi linjalle Narva-Peipsijärvi sodan loppuun asti.

Virolaiset  olivat  vuonna 1918 liittoutuneet Luoteis-Venäjän valkoisen armeijan kanssa kanssa. Kenraali Judenitšin johdolla kohti Pietaria suunnannut armeija ei kuitenkaan koskaan saavuttanut tavoitettaan. Syksyllä Judenitšin  joukot vetäytyivät Viron alueelle bolševikit kannoillaan. Suurin uhrauksin heidät kuitenkin lyötiin takaisin Narvajoen taa.  Vielä vuoden 1919 puolella bolševikit saivat ns. valkoisilta kenraaleilta haltuunsa muutkin Venäjän Euroopan puoleiset alueet.  Siperiassa sota päättyi vasta 1921.

Viron itsenäisyyden kannalta kuitenkin kenties merkittävin taistelu käytiin 31.1.1919 Pajussa, nykyisen Tõllisten kunnan alueella lähellä Valgaa Latvian rajan tuntumassa.  Siinä virolaiset ja suomalaiset vapaaehtoiset onnistuivat lyömäänLatvian puolelta operoineet Neuvosto-Venäjän joukot. Virolaispataljoonan komentajana oli yliluutnantti Julius Kuperjanov, joka  kuoli taistelussa. Suomalaista rykmenttiä komensi Hans Kalm. Hän oli osallistunut  jo Suomen sisällissotaan saaden siellä Kuhmoisten ja Lahden taisteluissa vähän kyseenalaistakin kunniaa kovien otteidensa takia. Suomessa toimiessaan hän oli entinen Venäjän armeijan kapteeni, Virossa hänet ylennettiin everstiksi vuonna 1919. Hän oli syntynyt Viljandissa.

Julius Kuperjanov päätti hyökätä Pajuun  300 miehen, kahden tykin ja 13 konekiväärin voimin. Latvialaisilla ja venäläisillä oli käytössään panssaroituja autoja ja panssarijuna. Virolaiset kärsivät kovia tappioita, ja taistelua henkilökohtaisesti johtamassa ollut Kuperjanov kuoli luoteihin. Suomalainen vapaaehtoisrykmentti Pohjan Pojat saapui taisteluun sen jälkeen kun virolaiset olivat aloittaneet hyökkäyksensä. Heidän aseistuksenaan oli neljä tykkiä ja yhdeksän konekivääriä. Taistelupäivän iltana virolaiset ja suomalaiset onnistuivat viimein saamaan Pajun haltuunsa ja seuraavana päivänä he marssivat Valgaan ilman vastarintaa. Venäläisten käyttämä rautatie katkaistiin ja lopuksi he joutuivat vetäytymään Latvian puolelle. Johtajansa muistoksi Tartumaan pataljoona nimettiin Kuperjanovin pataljoonaksi ja yksikkö on Wikipedian mukaan edelleen olemassa.

Pääosa rykmentistä hyökkäsi Kalmin johdolla vielä helmikuun puolivälissä Pohjois-Latvian puolelle ja valloitti siellä Marienburgin, eli  Alūksnen  kauppalan.  Maaliskuun  puolivälissä 1919  tällöin jo taisteluhaluttomat Pohjan Pojat lähetettiin vielä Setumaahan Petserin rintamalle, jossa bolševikit olivat aloittaneet vastahyökkäyksen. Pohjan Pojista suurin osa kotiutettiin takaisin Suomeen huhtikuun 1919 alussa. Viroon heistä jäi vielä 200 miestä, jotka jäivät rungoksi Kalmin toivomaan Inkerin vapaaehtoisarmeijaan. Tämä 200 sotilaan joukko osallistui vielä huhti-toukokuun vaihteessa taisteluihin Mustjoen rintamalla saaden tappioikseen kolme haavoittunutta.

Kun Pohjan Poikien komentaja Hans Kalm ei saanut koottua miehiä Inkerin retkelle ja Viron Avustamisen Päätoimikunta irtisanoi välit häneen, Kalm antoi rykmentin hajoittamispäiväkäskyn 29.5. 1919. Hajottamisen jälkeen osa Pohjan Pojista jäi palvelemaan inkeriläisiin vapaajoukkoihin ja osa Viron armeijaan. Pohjan Poikien vahvennetun rykmentin kokonaistappiot olivat 116 miestä eli noin 4 prosenttia kokonaismäärästä.  Pohjan  Poikien tappioprosentti oli  kaksi kertaa suurempi kuin I Suomalaisen Vapaajoukon Valgan Jaanin kirkon ulkoseinällä on Suomen Poikien muistolaatta, johon on kirjattu kaikkien 113:n Viron vapaussodassa kaatuneiden miesten nimet. Taulu on jäljennös, sillä alkuperäisen venäläiset hävittivät. Se paljastettiin 31.1.1999,  Pajun taistelun muistopäivänä.

Viron kohtalon ratkaisu vuonna 1944

Sinimäkien viivytystaistelut keväällä ja kesällä 1944

II maailmansodan kulku kääntyi ratkaisevasti vuoden 1943 aikana. Leningradin 900 päivää kestänyt piiritys loppui tammikuussa 1944, saksalaiset vetäytyivät vähitellen Narvan tasalle, ja Neuvostoliitto alkoi keskittää voimiaan Viron valtaamiseen. Tämän vaiheen koskettavimmat ja Viron kannalta kunniakkaimpiin kuuluvat sodan muistot liittyvät Sinimäkiin (Sinimäed) lähellä Narvaa.

Mart Laar on kutsunut Suomenlahden, Peipsijärven ja Alutagusen suoalueen välillä sijaitsevaa Vaivaran kuntaa Viron Thermopylaiksi, koska siellä kyettiin useiden kuukausien ajan keväällä 1944 torjumaan vihollisen eteneminen suhteellisen vähäisellä miesmäärällä. Kapeaa maakaistaletta hallitsi kolme ylännettä, joita kutsutaan Sinimäiksi.

Seuraavassa seurataan Mart Laarin kirjoittamaa teosta Sinimäistä ja siitä tehtyä lyhennelmää. Taistelut alkoivat helmikuun 1944 lopulla. Leningradin suunnalta vetäytymään joutunut saksalaisten armeijaryhmä Nord asettui puolustukseen Narvajoelle. Puna-armeijan eteneminen saatiin kyllä pysäytettyä, mutta se kykeni kuitenkin luomaan sillanpääaseman Narvajoen länsirannalle, Narvan eteläpuoliselle Krivasoon suolle. Jos neuvostojoukot olisivat päässeet  samantien murtautumaan pohjoiseen, olisivat Narvaa puolustaneet saksalaiset  jääneet  saarroksiin. Vaivaran  Sinimäistä tuli puna-armeijan viimeinen todellinen haaste kohti Viron sisäosia.

Puna-armeijan 30. armeijakunta katkaisi sillanpääasemastaan käsin Tallinnan-Narvan rautatien, mutta aluksi se ei pystynyt valloittamaan edes Sinimäistä itäisintä, Puistomäkeä eli Lastenkodinmäkeä (Pargimägi eli Lastekodumägi). Maaliskuussa 1944 se näytti uudella yrityksellä ensin onnistuvan, mutta sitten neuvostojoukot onnistuttiin vastahyökkäyksellä työntämään Lastenkodinmäen juurelta Narvan rautatien taa.

Heinäkuussa 1944 Saksan armeijan tilanne oli itärintamalla muuttunut niin vaikeaksi, että valtaosa Narvan rintaman joukoista jouduttiin siirtämään eteläisimmille rintamanosille. Niinpä  jäljellä olevat saksalaisjoukot joutuivat heinäkuun 22. päivänä vetäytymään Sinimäkien turvaan. Heinäkuun 27. päivänä puna-armeija keskitti hyökkäyksensä järjestelmällisesti ns. Tannenbergin linjaa vastaan. Aivan kuun lopussa se murtautui yhdeksän divisioonan eli kymmenien tuhansien sotilaiden voimin ensin Lastenkodinmäen ja sitten Helvetinhaudanmäen (Põrguhauamägi) kautta kolmesta Sinimäestä läntisimman, Tornimäen eli Ylänteen (Kõrgendi) tuntumaan. Venäläisillä oli mahtava ylivoima: heidän aseistuksenaan oli mm. 1680 tykkiä ja kranaatinheitintä sekä 150 panssarivaunua.

Saksalaisten komentaja onnistui kuitenkin pian heittämään viimeisetkin reservinsä vastahyökkäykseen, siihen myös virolaiset osallistuivat huomattavalla panoksella. Venäläiset saatiin nyt lyötyä niin, että myös Helvetinhaudanmäki (Põrguhauamägi) saatiin takaisin. Vaikka puna-armeija toi elokuun alussa rintamalle uusia joukkoja,  se ei kyennyt saamaan menettämiään asemia takaisin. Suomi allekirjoitti 19.9.1944 välirauhan Neuvostoliiton kanssa, joten siltä suunnalta voitiin miehiä ja kalustoa siirtää etelämmäksi Puolan ja Saksan suunnalle. Kun puna-armeija  samaan aikaan keskitti joukkojaan Etelä-Viroon ja Latviaan, joutuivat saksalaiset vetäytymään lopullisesti Virosta. Sinimäiltä he poistuivat 18.9. iltana, ja seuraavana päivänä neuvostojoukot valtasivat ne.

Kuukausia kestäneiden Sinimäen taistelujen suurin merkitys oli siinä, että virolaiset ehtivät suurin joukoin paeta maasta. Samalla osoitettiin, että saksalaisten rinnalla virolaisilla oli kyky vahvaan vastarintaan ylivoimaista vihollista vastaan. Heidän joukoistaan osa oli ns. Suomen-poikia, aikaisemmin Suomen jatkosodassa taistelleita.

Mart Laar on teoksessaan Sinimäed 1944 (2004) esittänyt käsityksen, että taistelut turvasivat myös Suomen itsenäisyyden. Jos Viro olisi vallattu aikaisemmin, olisi sieltä käsin voitu paremmin hyökätä Etelä-Suomen kohteita vastaan. Tämä käsitys tuskin saa kaikkien historioitsijoiden hyväksyntää. Suomen kesä-heinäkuussa 1944 Tali-Ihantalan maastossa saksalaisten lento-osaston tuella saavuttama torjuntavoitto oli itsenäisyyden säilyttämisessä ratkaisevaa, samoin kuin se, että venäläisillä oli kiire Berliiniin, kuten on totuttu sanomaan.

Purtsen surupuistossa (Purtse Hiiemäe Leinapargi) lähellä Kiviõlin kaupunkia vaalitaan Viron sotien ja neuvostovallan aikana kuolleiden ja kadonneiden muistoa. Puistoon voi sitä yllä pitävän yhdistyksen luvalla kuka tahansa istuttaa puita rakkaittensa muistoksi. Laajalla rinteellä on kymmenittäin pieniä muistotauluja. Osassa tauluista tehdään selkoa menehtyneiden lukumääristä paikkakunnittain tai alueittain. Kuvan kellotapulin taustalla on vanha Purtsen linna. Toisella puolella kukkulaa on Purtsejoen laakso, jonka asutus on ikivanhaa, kuten arkeologiset löydöt osoittavat. Puistoa ylläpitää vapaaehtoisvoimin Eesti Õigusvastaselt Represseeritute Liidu Memento Ida-Virumaa ühendus, jonka edustajia on tässä istutusten kunnostustöissä. 

---

Pupastveren ja Pilkan taistelut elo-syyskuussa 1944    
  
Suomen jatkosodassa oli taistelemassa merkittävä määrä virolaisia vapaaehtoisia, ns. Suomen-pojat (Soomepoisid), joista viime vaiheessa muodostettiin Jääkärirykmentti 200 (JR200). Kun kesällä 1944 näytti siltä, että puna-armeijan joukot pian hyökkäisivät Viron kimppuun, rykmentti hajotettiin ja laivattiin saksalaisella aluksella Hangosta Paldiskiin.  Saksan vaatimuksesta virolaisia ei voitu siirtää omaan maahansa aseineen.

Miehet koottiin 24.8.1944 rintamalle kuljettamista varten Hiiun asemalle. Siellä sijoitettiin I pataljoona junan ensimmäisiin vaunuihin, II pataljoona seuraaviin. Kun tultiin Kehraan, irroitettiin II pataljoonan vaunut, ja vain I pataljoona kuljetettiin Tapan risteys-aseman kautta Mullaveren seisakkeelle lähelle Tarttoa. Siellä selvisi, että venäläiset olivat onnistuneet tunkeutumaan Emajoen yli. Virolaispataljoonan kokonaisvahvuus oli 550 miestä, jotka kuuluivat neljään komppaniaan. Komentajaksi määrättiin  kapteeni Voldemar Pärlin. Pataljoona alistettiin Wehrmachtin 207. divisioonalle.

Vaikka saksalaiset olivat vieneet kaiken raskaan aseistuksen mukanaan ja neuvostojoukoilla oli erittäinen merkittävä ylivoima, onnistuivat Suomen-pojat pysäyttämään neuvostodivisioonan hyökkäyksen kolmeksi viikoksi. Hyökkäys Pupastveren kylään tuli venäläisille täysin odottamatta, ja virolaisjoukot pääsivät ryntäämään sekaannusta hyväksi käyttäen täydellä vauhdilla eteenpäin. Tässä Suomen-poikien voitokkaassa Pupastveren taistelussa 28–30.8.1944 tuhottiin Emajoen ylittänyt venäläisten taistelukiila, ja 30.8 olivat näköpiirissä jo Tarton tornit. Venäläiset olivat paenneet ja jättäneet jälkeensä tuntuvan määrän sotasaalista. Tässä ns. Voldin kiilan tuhoamistaistelussa Suomen-poikien pataljoona tuhosi venäläistenkin tietojen mukaan 282. divisioonan kaksi rykmenttiä.

Sotatoimet alkoivat uudelleen jo syyskuun 8. päivänä, jolloin venäläiset yöpommittajat hyökkäsivät uuteen paikkaan siirtyvien virolaisten kolonnien kimppuun. Seuraavana päivänä pataljoona majoitettiin Pilkan kylään. Sinne virolaiset saivat 8.9. kaikkiaan 200 miehen täydennyksen, joka jaettiin eri komppanioiden kesken.

Varhain 17. päivän aamulla alkoi Emajoen yli raskas tulitus, jota oli vaikea torjua verrattain avoimessa maastossa, varsinkaan kun Suomen-pojilta puuttui raskas aseistus ja ilmavoimien tuki. Samalla saksalaiset alkoivat vetäytyä koko Baltiasta. Lopulta ilman raskasta aseistusta ja ilman ulkopuolista apua taistelleet virolaiset joutuivat tässä Pilkan taistelussa taipumaan venäläisten murskaavan ylivoiman edessä. Joukkojen oli vetäydyttävä, eivätkä vastahyökkäyksetkään tuottaneet tulosta.

5. Neuvostomiehityksen jälkiä

  Virossa oli neuvostoaikana yli 50 venäläistä varuskuntaa ja pahimmillaan 120.000 sotilasta. Varsinkin Pohjois-Virossa oli runsaasti lentokenttiä ja tukikohtia. Jokaista saarta ja niemeä valvottiin niin, että edes kalastamaan ei päästy ilman KGB:n lupaa. Tarkoituksena oli  estää virolaisten pakeneminen mm. Suomeen. Pahimmat ongelmat olivat ehkä Paldiskissa, jossa koulutettiin sukellusveneiden miehistöä. Siellä oli mm. ydinreaktori. Kun joukot poistuivat, kaikki irtisaatava vietiin mukana, ja mitä ei saatu  mukana, se tuhottiin tai liattiin, mm. viemäriverkostoon kaadettiin betonia. Viron armeija kärsi myös pitkään venäläisestä perinteestä, simputuksesta ja mielettömistä rangaistuksista. Kun tapaukset tulivat julkisuuteen, tuomitsi vapaa yhteiskunta ne niin, että tapaukset vähenivät. Oma vaikutuksensa asenneilmastoon oli myös Suomessa koulutetuilla upseereilla.
Neuvostomiehityksen jälkiä näkyy surullisella tavalla vielä 2010-luvulla eri puolilla Viron maaseutua. Monet kolhoosirakennukset jatkavat luhistumistaan, samoin niiden lähistölle rakennetut työväen kerrostalot. Entinen loistelias kartanokulttuuri on usein sekin vain muisto  menneestä,  kuten tähän esimerkiksi otettu  Kolgan kartanon päärakennus osoittaa. 1980-luvulla yritti sen neuvostoaikainen omistaja, Kirovin kalastuskolhoosi restauroida sitä, mutta työ jäi perin juurin keskeneräiseksi. Neuvostoaikana kartano oli jaettu pieniin huoneisiin, uuneja oli purettu surutta ja toisia rakennettu tilalle.

Kolgan viimeinen ennen neuvostoaikaa ollut omistaja, Stenbockien perhe isännöi kartanoa vuoteen 1939 saakka, jolloin he muuttivat Ruotsiin. Nykyään kartanoa hallitsee Stenbockien Suomen sukuhaara. Päärakennuksen  entisöiminen  kuitenkin  maksaisi  niin tähtitieteellisiä  summia,  että sitä ei varsinaisesti ole aloitettu. Päärakennuksen vieressä, entisessä tallissa, oli vielä muutama vuosi sitten hotelli (20 kahden hengen huonetta) ja tilanhoitajan talossa konferenssitilat, mutta yritys on sittemmin mennyt konkurssiin. Neuvostoaikana kartano oli jaettu pieniin huoneisiin, uuneja oli purettu surutta ja toisia rakennettu tilalle. Kolgan viimeinen ennen neuvostoaikaa ollut omistaja, Stenbockien perhe isännöi kartanoa vuoteen 1939 saakka, jolloin he muuttivat Ruotsiin. Nykyään kartanoa hallitsee Stenbockien Suomen sukuhaara. Päärakennuksen  entisöiminen  kuitenkin  maksaisi  niin tähtitieteellisiä  summia,  että sitä ei varsinaisesti ole aloitettu. Päärakennuksen vieressä, entisessä tallissa, oli vielä muutama vuosi sitten hotelli (20 kahden hengen huonetta) ja tilanhoitajan talossa konferenssitilat, mutta yritys on sittemmin mennyt konkurssiin.
Oheisessa kuvassa Kolgan kartanon pitkästä fasadista on näkyvissä noin puolet. Kuvannut 2010 Reijo Keronen.
 

Rakveresta katsoen suunnilleen yhtä kaukana oli kaksi suurta entistä tukikohtaa. Entinen Kundan Rutjan, nykynimeltään Rakvere Vainupaan kenttä sijaitsee Rakveresta pohjoiseen lähellä Suomenlahtea. Sieltä  operoi aikanaan 45 kappaletta  Su-17 hävittäjiä. Kentän betoniset kiitoradat ovat nykyään huonossa kunnossa.

Tapan kenttä on saman nimisen risteysaseman tuntumassa. Sieltä operoivat  MiG-17 hävittäjät. Kun neuvostosotilaat muuttivat perheineen pois, laski Tapan väkiluku 10395:stä  6800:aan. Kun Viron puolustusvoimissa tehtiin uudelleenjärjestelyjä vuonna 2002, tuli siitä armeijan harjoituskeskus. Se on lukuisista Neuvostoliiton hallussa olleista kentistä saastunein. Siellä oli valutettu maahan ja siten osin pohjaveteen  tuhansia tonneja lentopolttoainetta. Paikoin pohja-veden päällä oli viiden metrin petrolikerrostuma. Lisäksi sieltä on löydetty suuria määriä rauta- ja teräsjätteitä, polttoöljyä ja säiliö-sakkaa sekä erilaista yhdyskuntajätettä. Täällä, enempää kuin muillakaan kentillä ei kaikkea ole saatu puhdistettua. Monelta alueelta on löytynyt lisäksi mm. ohjusten polttoaineita, räjähteitä, akkuja jne.

Haapsalun Kiltsin kenttä ei ehkä kuulu kaikkein saastuneimpiin, mutta myös laajat maa-alueet sen ympärillä ovat täysin rappiolla ja vailla tehokasta käyttöä. Kentällä on  uusiokäyttöä sikäli, että siellä on pidettty jatkuvasti mm. autonäyttelyitä, kiihdytysajoja sekä rock-konsertteja.

Kiltsin kenttä sijaitsee vain noin viiden kilometrin päässä Haapsalun keskustasta  Rohukülan tien varrella. Rohukülan satamasta  lähtevät lautat Hiidenmaalle ja Vormsiin. Parhaiten kentän olemassaolon tietää varmaan kiihdytysautoväki, sillä toisen, eteläisemmän kiitoradan vartta on Rohukülan puoleisessa päässä osin asfaltoitu tätä toimintaa varten.  Tämän lisäksi siellä ja lähimaastossa pidetään krossiajoja moottoripyörillä, mönkijöillä ja autoilla. Siellä järjestetään myös ralleja ja moottoripyörien endurokilpailuja. Lisäksi se on mainio paikka harrasteilmailulle ja lennokkien lennättämiselle.

Myös rock-konsertteja siellä on pidetty tavan takaa, sillä  äänekäskään musiikki ei kuulu kovin selvästi asutukselle saakka.  Nuorisomusiikin harrastajat järjestävät kentällä kaksipäiväisiä festivaaleja nimellä  Festival Airport Jam. Esimerkiksi vuonna 2010 osallistujat saattoivat valita päälavalla esiintyvien DJ-esiintyjien lisäksi vielä neljän eri teemalavan välillä. Ne oli  sijoitettu hylättyihin ainutlaatuisiin sotilaslentokoneiden piilohangaareihin. 

Tuota kiihdytysajoon takoitettua pätkää lukuunottamatta kiitorata ei kuitenkaan vaikuta parhaalta autokilpailupaikalta. Kentän pinta oli valettu vanhaan tapaan betonista parinkymmenen metrin levyisin ja pitkin betonilaatoin. Laattojen väliin jäi rako. Kiitoradat ovat samansuuntaisia ja toisistaan noin sadan  metrin välein. Mittaa niillä on kaksi ja puoli kilometriä. Niiden varsilla ja vähän kauempanakin oli kauniisti kaareutuvia hangaareja, joita nykyään näköjään käytetään ainakin osaksi hiekan ja muun maa-aineksen säilöntään. Erään tiedon mukaan niitä olisi peräti 28. 

Rappeutuvista rakennuksista päätellen voisi arvata, että koko varuskunnan henkilöluku oli ehkä jossain 1000:n hengen paikkeilla perheet mukaan lukien.  Parhaimmillaan tukikohdan elämä oli vil-kasta,  oli kaikenlaisia toimintoja, ikään kuin pienessä kaupungissa. Tukikohdan lähellä Rohukülan tien vieressä ovat myös Ungrun linnan rauniot. Linnaa on hävitetty ja ryöstetty vuosikymmenien mit-taan, joten siitä ovat pystyssä vain massiiviset seinät.

Kiltsin kenttä oli aikanaan nimenomaan pommikoneiden tuki-kohta. Keskeisin sotilaslentokenttä Länsi-Virossa on tätä nykyä Ämarissa Vasalemman kunnassa Harjumaan maakunnassa, vähän Paldiskin eteläpuolella. Se on tarvittaessa myös NATO:n koneiden tukikohta. Kesällä 2008 siellä oli lehtitietojen mukaan töissä 250  hen-kilöä,  ja tulevaisuudessa  odotettiin määrän kaksinkertaistuvan.

Haapsalun vetureita

Haapsalun kaupunki ja sen rautatiemuseo eivät tietenkään lukeudu neuvostomiehityksen ajan ongelma-alueisiin. Kun siellä kuitenkin on jäljellä useita sen ajan vetureita ja junanvaunuja, on se syytä mainita tässä yhteydessä. Jotain Neuvostoliitosta on siis täälläkin jäljellä.

Haapsalu oli jo 1800-luvulta lähtien tunnettu kylpyläkaupunki, ja mm. Venäjän  ylimystön suosiossa.  Tallinnasta Haapsaluun vuonna  1905  valmistuneen  radan päätepisteeksi  rakennettiin loistelias, uusromanttiseen tyyliin kuuluva asemarakennus, jonka katetusta asemalaiturista tuli niin pitkä (216 m) , että  keisarillisen junan kaikki vaunut mahtuivat pysähtymään sen eteen. Rakennus on nyt museona, ja sen ratapihalla on useita kunnostettuja tai kunnostamattomia vetureita ja rautatievaunuja. Näistä lähes kaikki on valmistettu neuvostoaikana. Rakennuksen toisessa päässä on nyt linja-autoasema.

Vuonna 1958 Riikan vaunutehtaalla valmistettu sähköjunan ohjaamovaunu seisoo asemalaiturin edessä. Seuraavassa kuvassa oleva Kolomnan veturitehtaalla vuonna 951 rakennettu veturi palveli mm. Siperiassa ennen tuloaan Viroon vuonna 1967. 

Nykyään Tallinnasta pääsee junalla Haapsalun suuntaan lähimmäksi Riisipere- nimiselle paikkakunnalle, sillä henkilöliikenne loppui siihen jo 1990-luvulla. Kiskoitus sieltä Haapsaluun purettiin  2004. Jäljelle jääneelle ratapenkalle on tehty osittain EU:n rahoittama 64 kilometriä pitkä polkupyöräreitti. Sen nimi on Läänemaa tervisetee.

---

Naissaaren sotilastukikohta

Sotilaallisesti tärkeä Naissaari Viron pohjoisrannikolla säästyi  mielettömältä tuhoamiselta, vaikkakin neuvostojoukot viivyttelivät lähtöään aina vuoteen 1994. Tuhoamisen suorittivatkin sitten heidän sijastaan virolaiset siviilit, jotka repivät alueelta kaiken metallin, mitä vain irti saivat. Ja kun käsivoimat eivät riittäneet,  sidottiin kuorma-auton perässä ollut vaijeri lämpöpatteriin ja vedettiin se autolla irti. Tällainen  menettely  oli mahdollista siksi,  että uuden Viron poliisivoimat olivat vielä muotoutumisvaiheessa, eikä yhteiskunta muutenkaan ollut niin järjestäytynyt kuin myöhemmin. Tällä hetkellä saari on luonnonsuojelualuetta, jonne turisteja päästetään vain rajoitetusti. Suomen ympäristöministerö on kartoittanut  1997 ne maa-alueet, joita maanalaiset öljyvarastot olivat saastuttaneet.

Toimittaja Ursula Lehtivuori kirjoitti Etelä-Suomen Sanomiin (19.7.2009) artikkelin, jossa hän hahmotteli Naissaaren merkitystä Neuvostoliiton puolustuksen kannalta. Tämä alaluku perustuu pääosin hänen artikkeliinsa. 

Miinojen, pommien ja pomminaihioiden kuljetusta varten rakennetulla radalla kulje-tetaan nykyään enää vain turisteja. Aihioita makaa edelleen maastossa muistona miehityksestä. Valok. Juhani Lehtivuori.

Kun Neuvostoliitto oli luovuttanut Porkkalan Suomelle takaisin vuonna 1956, nousi Naissaaren merkitys aivan uuteen arvoonsa. Saarelle komennettiin telttamajoitukseen 10 000 miestä, jotka rakensivat yhdessä kesässä alueelle 72 rakennusta, seitsemän kilometriä rautatietä, ja sen varrelle 52 alustaa miina-aihioille. Varusmiehet kuljettivat aihiot rautateitse miinatehtaaseen, jossa ne täytettiin räjähtein. Miinatehtaan tuotteilla olisi kapea Suomenlahti voitu miinoittaa hetkessä, käytettävissä kun niitä olisi ollut varastoissa ainakin 4000. Niitä  ei  yritettykään naamioida Naton vakoilukoneilta, vaan niitä  jopa haluttiin pitää pelotteina. Ruostuneita merimiinan aihioita lojuu vieläkin siellä täällä rautatien varressa. 

Naissaari oli kuulunut  Venäjän puolustusstrategian piiriin jo Pietari Suuren aikoina. Saarella on myös vielä näkyvissä jättimäinen I maailmansodan tykkitorni, jota ei kuitenkaan saatu koskaan ampumakuntoon, kun tykkejä ei rahanpuutteen takia voitu tuoda paikalle. Vastarannalla Porkkalan edustalla sijaitsee Mäkiluodon linnake, joka yhdessä Naissaaren tykkien kanssa olisi voinut 1930-luvulla merkittävästi sulkea niiden välistä alle 40 kilometrin merialuetta.

Ympäristöongelmia Sillamäessä ja Kiviõlissa

 Sillamäe. Nykyinen Sillamäe ja sen ympäristö tulivat 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Pietarin ja Moskovan sivistyneistön keskuudessa laajalti  tunnetuiksi  hauskoina  kesänviettopaikkoina. 1920-luvulla sinne alkoi kehittyä teollisuutta. Sillamäelle perustettiin Viron ja Ruotsin yhteinen palavaakiveä jalostava tehdas

Eräs Sillamäen uraanikaivoksen johtaja oli kotoisin Odessasta, ja hän halusi tuoda pääasiassa 1950- ja 1960- luvuilla rakennettuun kaupunkiin osaa kotiseudustaan. Nämäkin portaat ovat melkein kuin suoraan Eisensteinen Panssarilaiva Potemkin - elokuvasta, kovasti pienemmät vain. Sillamäen keskusta tekee siistin ja mahtipontisen vaikutelman, olihan sen arkkitehtuuriin sisällytetty Stalinin ajalla arvostettuja klassisia piirteitä. Seuraavassa kuvassa on kaupungin kulttuuritalo.

Venäläiset eivät antaneet mitään tietoa tehtaan toiminnasta tai jätevuoren koostumuksesta. Asukkaita vaivaavista sairauksista liikkuikin villejä huhuja. Sillamäeläisten ja muiden virolaisten välillä ei kuitenkaan ole viimeisten kymmenen vuoden aikana havaittu merkittäviä terveyseroja. Raili Leino on  kirjoittanut Sillamäen tilanteesta laajan artikkelin Teksniikka & talous -lehteen.

Suomen Säteilyturvakeskus oli urakassa mukana alusta lähtien. Poratut näytteet osoittivat, että paikalla oli rikastettu uraania malmista, mutta ei eroteltu isotooppeja eikä sinne oltu tuotu ydinjätettä.40-hehtaarinen jätevuori oli kuitenkin vain lievästi radioaktiivinen. Mutta sen keskellä lainehti järvi, jonka vesi oli vahvasti typpihapon saastuttamaa ja uhkasi lorahtaa Itämereen.

Jätevuoren reunaan iskettiin 455 betonipaalua. Sadevedet johdettiin muualle ja rantaan rakennettiin aallonmurtaja. Itse jätevuori eristettiin metrillä bentoniittisavea, joka kostuessaan turpoaa eikä päästä vettä läpi. Kemikaalit ja radioaktiiviset raskasmetallit eivät enää uhkaa Itämerta. Samalla aineella aiotaan tulevaisuudessa verhota myös ydinvoimaloiden polttoainejätteet. Hankkeen kokonaiskustannukset olivat 20 miljoonaa euroa, josta Viron oma osuus oli kahdeksan miljoonaa. EU-rahaa käytettiin viisi miljoonaa ja esimerkiksi Suomen rahaa miljoona euroa. Työ alkoi 1999 ja valmistui 2007. 


Silmet Group on tuottanut Sillamäessä tämänkin jälkeen muun muassa niobia, mutta yhtiöllä on ollut suuria vaikeuksia. Raaka-ainetta on jouduttu tuomaan kaukaa ja markkinatkin ovat olleet kaukana. Uusia tulonlähteitä on pyritty löytämään. Jätemäen kupee-seen on noussut öljysäiliöitä. Satamaa on pyritty rakentamaan  öljyn-kuljetus ja mahdolliset risteilylaivat mielessä. Myös laivayhteyttä Suomenlahden yli Kotkaan on pyritty kehittämään. 

Kiviõli. 

Viro saa pääosan sähköenergiastaan kahdesta Narvan liepeillä sijaitsevasta palavankiven voimalaitoksesta, joiden typpilaskeumasta myös Etelä-Suomi saa osansa.  Laskeuman  vähentämiseksi piippuihin on asennettu suomalaisvoimin suodattimia. Väheneminen johtuu myös tuotannon putoamisesta rajusti sitten neuvostoaikojen. Narvan voimalaitokset ovat sinänsä virolaisille kullanarvoisia, sillä maan energiahuolto on paljolti niiden ansiosta omavarainen.

Itä-Virumaan öljyliuskevarannot ovat hyvin merkittäviä. Niiden löytämisen myötä syntyi mm. Kiviõlin kaupunki, jonka läheisyyteen on tuhkasta ja jätemaasta syntynyt suuria mäkiä. Niitä on pyritty maisemoimaan, mutta kasvisto näyttää kuitenkin peittävän vasta alarinteitä.  Kohtla-Nõmmella sijaitsevassa Kohtlan kaivospuistossa voi tutustua maanalaiseen kaivokseen, jonka käytävissä liikutaan aidolla kaivosjunalla.

Jättiläismäinen tuhkavuori Kiviõlissa on ilmeisesti Baltian korkein tekomäki.  Alunperin puiset, pitkin nousevaa harjannetta kulkevat raput ovat jo lahonneet. 

Sympaattisimpia neuvostoajan jäänteitä ovat Kihnun saarella edelleen runsaassa käytössä olevat sivuvaunulliset moottoripyörät, jotka ovat lyhyillä matkoilla ja kapeilla teillä mainioita menopelejä. Tässä muodin mukaisesti huppupäinen nuorimies kuljettaa ruohonleikkuria. Matkailijoita kuljetetaan saarella pienillä kuorma-autoilla.

---

Yhdistykset kansalaistoiminnan keskiössä

Suomenlahden yli kulkee molempiin suuntiin päivittäin matkustajavirta, joka ei edes vuosien 2008–2013 lamakaudella näytä vähentyneen. Virolaisten tilastojen mukaan suomalaisten matkailu Viroon ei kärsinyt lamasta, vaikka useimpien muiden ulkomaalaisten käynnit olivat vähentyneet. Suomalaisia on yhä yli puolet sikäläisissä matkailukohteissa vierailevista.

Jos tältä väeltä utelee matkan kohdetta ja tavoitteita, saa varmaan pääosalta saman vastauksen: ostokset Tallinnassa. Jos otanta olisi suurempi, mahtuisi varmaan joukkoon paljon niitäkin, jotka ovat liikkeellä matkalla kylpylään, työasioissa tai etsivät kulttuuririentoja, konsertteja, oopperaa, näytöksiä tai kansanjuhlia. Mutta hyvin ilmeistä olisi, että ainoa määränpää sittenkin olisi Tallinna, pienen maan monessa suhteessa liiankin suuri pääkaupunki. Onkin tullut  tavaksi mainita, että Suomenlahden suulla on kaksoiskaupunki Helsinki-Tallinna tai Tallinna-Helsinki, miten päin vain. Suomalaiset joka tapauksessa kasvattavat Tallinnan merkitystä, ja samalla lisäävät virolaisen talouselämän ja väestön keskittymistä tälle alueelle.

Työperäinen liikkuminen on yhä voimissaan, mutta siitä  virolaiset hyötyvät enemmän. Heitä on täällä työssä kaikkiaan noin 40.000. Lisäksi monet muut pendelöivät viikonloppuisin kodin ja työpaikan väliä. Mutta käy Virossa suomalaisiakin, mm. opiskelijoita siellä on yli 700. Entä sitten suomalaisten motiivit matkantekoon ? Jaana Kurjenoja on kertonut niistä  Suomen Kaupan Liiton äskettäisessä selvityksessä (2010). Sen mukaan 80 prosenttia vironkävijöistä tuo Suomeen alkoholia. Alhaisemman hintatason vuoksi suositaan myös elintarvikkeita, vaatteita sekä kampaamo- ja kylpyläpalveluita.

Kulttuuriväen ja  suomalaisten eläkeläisten suosiossa ovat muut kohteet. On laskettu, että virolaisesta kulttuuritarjonnasta käy vuosittain nauttimassa muutama tuhat suomalaista, oopperassa, museoissa, kesäfestareilla, jotkut teattereissa ja yksittäisissä taidenäyttelyissä. Vastavuoroistakin kyläilyä on. Kulttuurisilta on nyt vielä vahvistumassa sikäli, että Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2011 oli pääteemana Viron kirjallisuus. Virosta oli esiintyjinä tuhatkunta kirjailijaa, tiedemiestä, poliitikkoa, taiteilijaa ja asiantuntijaa, avauksen suorittajaa presidentti Ilvestä myöten. Tämä oli kaikkien estofiilien toiveiden täyttymys, sillä Suomenlahden yli pitäisi olla entistä enemmän henkistä matkustamista. Viron messutyöryhmän johtaja totesikin, että  kansalaisten pitäisi puolin ja toisin perehtyä enemmän toistensa mielenmaisemiin.

Mutta on matkailussa kysymys muustakin, mahdollisesti jo kymmenien vuosien takaa periytynyttä kiinnostusta suomalaista ”eurooppalaisempaan” elämänmenoon. Erityisesti yhteydet virolaiseen kirjallisuusmaailmaan ja yliopistoväkeen olivat ennen II maailmansotaa vilkkaat. Tältä pohjalta on Suomessa edelleenkin runsaasti estofiileja. Mutta vielä paljon enemmän on niitä, jotka yhdistysten, seurakuntien ja kuntien toiminnan kautta löysivät ystäviä nimenomaan  1990-luvulla.

Kun suhteet  Viroon ovat  nykyään hyvin runsaat ja monimuotoiset, ei yhdenkään yhdistystyypin perusteellinen selvitys tässä ole mahdollista. Muutamia on kuitenkin syytä mainita, edustakoot ne sitten koko yhdistys- ja järjestökentän monipuolista kirjoa.

Yliopistot, ylioppilasosakunnat, kirjailijaryhmät ja kirjailijain yhdistykset ovat olleet ajallisesti varhaisia yhteyden pitäjiä. Kanssakäymistä syntyi alkuaan jo kansallisen heräämisen aikoina, viimeistään 1900-luvun alkupuolella. Erityisesti 1930-luvulla se oli huomattavan  vilkasta. Juhani Salokannel on teoksessaan Sielunsilta kertonut Suomen Kirjailijaliiton matkasta Tallinnaan vuonna 1931. Siinä siteeratusta Ilmari Kiannon matkapäiväkirjasta löytyy joukko kirjallisuuden kansallisia merkkihenkilöitä. Samaa sarjaa olivat vastaanottajatkin Suomenlahden toisella puolella, joukosta löytyy niin Friedebert Tuglas kuin monia muitakin. Vanhoja perinteitä on sitten vaalittu meidän päiviimme asti siinä määrin, kuin se on ollut ajan myrskyissä mahdollista.

Helsingin pohjalaisilla osakunnilla oli 1930-luvulla vahvat suhteet Eestin yliopistomaailmaan. Lähes koko tuon 1930-luvun ajan Etelä-Pohjalainen ja Pohjois-Pohjalainen Osakunta olivat lähettäneet edustajiaan Tarttoon, ja virolaiset vastaavasti Helsinkiin.  Vastaavan yhteistyön aloittivat Turun ylioppilaat hieman myöhemmin.

Yhteyksiä diasporassa eläviin virolaisiin pidettiin yllä useissa helsinkiläisissä osakunnissa, niin myös Turussa. Etelä-Pohjalaisen Osakunnan tiloissa asui sodan jälkeisinä vuosina aina joku virolaisylioppilas Ruotsista tai Amerikasta. Turussa sattui Kari Immosen mukaan vuonna 1965 todellinen selkkaus. Helmikuun 24. päivänä lähti Turun ylioppilastalolta kulkue, jonka kärjessä olivat Suomen ja Viron liput saattajinaan Satakuntalais-Hämäläisen Osakunnan torvisoittokunta, joukko ylioppilaita ja Viro-aktivisteja ylioppilaskunnan amerikanvirolaisen stipendiaatin johdolla. Tarkoitus oli laskea seppele sankarihautausmaalle Viron itsenäisyyspäivän kunniaksi. Kulkueen matkan katkaisi poliisiosasto, joka keskeytti marssin ja vei pääosan marssijoista kuulusteluihin.

Turun Savo-Karjalainen Osakunta suunnitteli vuonna 1968 virolaisen kulttuurin päivien järjestämistä. Hanke kariutui siihen, että päiville olisi pitänyt järjestää sekä pakolaisten että Neuvosto-Eestin kulttuuritarjontaa. Suhteet Stockholmi Eesti Osakondaan ja uppsalalaiseen Korporaatio Ugalaan säilyivät edelleen, ainakin osittain 1980-luvulle saakka. Stipendiaatteja tuli, ja vuosijuhlissa vierailtiin, lähdettiinpä joskus matkaan suuremmillakin delegaatioilla. 

Varhain on ollut myös sellaista virallista yhdistystoimintaa, joka on voimakkaana jatkunut meidän päiviimme asti. Tuglas-seura perustettiin vuonna 1982. Sen  tarkoituksena on herättää  Suomessa kiinnostusta virolaiskirjailija Friedebert Tuglaksen tuotantoon ja tukea muutenkin virolaista kulttuuria.  Viron tilannetta seurattiin tietysti muutenkin. Kun vapauden tuulet sitten alkoivat puhaltaa, seura osallistui merkittävällä panoksella virolaisten kamppailuun. Valtaosa suomalaisten aluksi antamasta tuesta kanavoitiin ensin seuran kautta.

Suomen Viro-yhdistysten liiton toiminta määrittyy tällä hetkellä paljolti paikallisten yhdistysten (40 kpl) jäsenten moninaisten harrastusten kautta. Samaa on osittain näkyvissä myös paikallisten Tuglas-seurojen (8 kpl) toiminnassa. Kovin suurta periaatteellista tai toiminnallista eroa näiden järjestöjen paikallisyhdistysten välillä on ainakin ulkopuolelta käsin vaikea nähdä.

Näiden lisäksi voidaan mainita paljon muitakin. Kansainvälisillä palvelujärjestöillä, eritoten rotaryillä ja lionsveljillä oli ansionsa järjestöjensä toiminnan  aloittamisessa Virossa uudelleen itsenäistymisen jälkeen. Musiikki- ja kuoroyhteyksien määrä on ollut valtava. Virolla on aina ollut paljon annettavaa suomalaisille vahvan musiikkikasvatuksensa ansiosta. Kun kuntien aikaisemmin aktiiviset suhteet ovat nyttemmin hieman hiipuneet, edustavat kuorolaiset ja muusikot edelleen myös tätä puolta yhteydenpidossa. Teatterit ovat viime aikoina löytäneet toisensa Suomenlahden yli. Näistä saa vähän väliä lukea lehdistä. Urheilukontaktit ovat edelleen vahvoja, maaotteluja ja seurojen välisiä kilpailuja pidetään yhä tiheämmin.

Uutena yhdistysmuotona ovat kuvaan tulleet EU:n synnyttämät yhteisöt. Ne edustavat niin ympäristökysymyksiä, työmarkkinayhteistyötä kuin vaikkapa lastensuojelua, meripelastustoimintaa ja maaseutuyrittäjyyttä. 

Seurakuntien tila uuden itsenäisyyden alussa

Jatkuvia vaikeuksia

 Viron kirkoilla oli suuria vaikeuksia sopeutua neuvostovaltaan. Eino Murtorinne on  kertonut, miten lukuisa määrä pappeja pakeni maasta, monet muut joutuivat eri tavoin uuden järjestelmän uhreiksi, joitakin surmattiin, monia pappeja ja piispojakin karkotettiin. Viron luterilainen kirkko sai vakiintuneen johdon vasta vuonna 1949. Stalinin kuoleman jälkeen useat papit saivat palata takaisin Viroon, pappis-koulutusta saatiin laajennettua ja kansainvälisiäkin  suhteita jo lämmiteltiin.

Yllättävä takatalvi koitti kuitenkin Nikita Hruštševin kaudella: alkoi laajamittainen taistelu uskontoa ja uskonnollisia yhteisöjä vastaan, niiden asemaa heikennettiin ja uskonnonvastainen taistelu lisääntyi kasvatuksessa. Kun vielä kirkkoon kuuluminen saattoi heikentää työ- ja opiskelumahdollisuuksia, seurakuntalaisten määrä väheni ja  pappispula paheni. Murtorinne on selvittänyt, miten luterilaisen kirkon kastettujen, konfirmoitavien ja avioliittoon vihittävien määrät vähenivät, kirkon maksavia jäseniäkin oli alimmillaan vain noin 50000. Perestroikan aikana kirkollinen elämä alkoi taas elpyä, mutta pappien ja työntekijäin vähäinen määrä rajoitti toimintaa. Mm. koulutettu lapsi-, nuoriso-, diakonia- ja opetustyön henkilö-kunta puuttui melkein kokonaan.

Oma merkityksensä on varmaan ollut myös sillä, että Virossa sen enempää luterilaiset kuin ortodoksitkaan eivät ole saavuttaneet valtionkirkon asemaa. Kirkkokunnat rinnastetaan muihin yhteisöihin ja yhdistyksiin. Tunnettu kääntäjä, esseisti ja mielipidevaikuttaja Enn Soosaar on todennut isänsä (Hagerin ja sittemmin Tallinnan Jaanin seurakunnan kirkkoherran) Albert Soosaarin kokemuksiin viitaten, miten kymmenet kiellot, rajoitukset, pilkka ja ahdistelu vaikeuttivat  toimintaa. Kirkko oli kuitenkin ainoa totalitaarisen valtion jollain tavalla laillinen vastavoima, eikä sen kristilliseen julistukseen puututtu.

Arkkipiispa Jaan Kiivit kiteytti artikkelissaan vuonna 1995 Viron ev.lut. kirkon merkityksen muuttumisen. Sen sisällön voi tietysti katsoa koskevan myös ortodokseja ja muitakin kirkkoja. Neuvostoaikana kirkko vaikutti pelkällä olemassaolollaan, sen hyvä vaikutus oli välillistä, ja se tapahtui julkisuudelta piilossa. Itsenäisyyden taas koittaessa se sai lisää liikkumatilaa, mahdollisuuden vaikuttaa yhteiskunnan oikeudenmukaiseen, rauhanomaiseen ja inhimilliseen kehitykseen. Nyt kirkon on pitänyt löytää uudelleen paikkansa yhteiskunnassa ja vielä niin, että menneitten vuosikymmenten hengellisesti ahtaissa oloissa saadut vammat saataisiin parannettua. Taloudellisella puolella riittää haasteita, niin jokapäiväisessä toiminnassa kuin arvokkaan, mutta pahasti rappeutuneen rakennuskannan kunnostamisessakin.

Uuden itsenäistymisen koittaessa seurakuntaelämää kuvaavat luvut muuttuivat  dramaattisesti.  Kuten Viron evankelisluterilaisten seurakuntien yhteistilasto osoittaa, tapahtui todellinen patojen murtuminen. Kun koko Eestissä oli vuonna 1987 kastettuja parisen tuhatta, ponnahti luku vuonna 1990 peräti yli 18.000:n. Konfirmoituja oli vastaavasti vuonna 1987 suunnilleen samat pari tuhatta, tämäkin luku kasvoi parhaan kasvun vuonna 1990 niin, että se oli noin 12.000. Aikuisikäisillä oli tässä suuri osuus. Mutta 1990-luvun alkupuolelta lähtien maallistuminen valtasi Viron muun Euroopan  tapaan. Niinpä uuden vuosituhannen alussa  luvut olivat jo laskeneet suunnilleen samalle tasolle kuin 1980-luvulla. Kristillisesti haudattujen määrä on neljänä  viimeisenä vuosikymmeneninä koko ajan pysynyt suunnilleen samansuuruisena, eli 4000:n molemmin puolin. Kristilliseen  avioliittoon vihittyjen määrä on Virossa aina ollut varsin pieni, ja vuoden 1990 tienoilla näissä luvuissa tapahtui vain pieni ja väliaikaiseksi jäänyt lisääntyminen.

 Tästä yleisestä linjasta on ollut hyvin vähän poikkeuksia. Eräs sellainen on ollut  Tarton Paavalin seurakunta, jonka Jouko Talonen tietää kaksinkertaistaneen jäsenmääränsä vuosina 1999−2004.

Elokuussa 2009 Jyväskylän ystävyysseurakuntakokouksessa puhunut kansleri Urmas Viilma kuvaili nykypäivän tilannetta. Hän totesi, että Viron evankelisluterilainen kirkko    ( Eesti Evangeelne Luterlik Kirik, EELK) toimii maassa, joka on Euroopan komission toimeksiannosta  tehdyn eurobarometritutkimuksen mukaan Euroopan uskonnottomin. Sen mukaan vain 16 prosenttia Viron 1,3 miljoonasta asukkaasta uskoo Jumalaan. Viro on myös yksi harvoista, ellei peräti ainoa maa Euroopassa, jossa yleissivistävien koulujen opetusohjelmaan ei kuulu pakollista maailmanuskontoihin tai eri maailmankatsomuksiin perehdyttävää kurssia. Uskonnonopetuksen tulee olla vapaaehtoista ja tunnustuksetonta. Näissä olosuhteissa pystytään Virossa antamaan uskonnonopetusta vain n. 10 prosentissa kouluista, ja niissäkin vain joissakin luokissa sen mukaan kuin niissä on vapaaehtoisia.

Vuonna 2008 Viron kirkkoon kuului 161.110 jäsentä, joista 38.638 maksoi seurakunnalle vapaaehtoista jäsenmaksua. Maksavien jäsenten määrä on viime vuosina jatkuvasti vähentynyt ja pelättävissä on, että se vähenee edelleen taloudellisen laman ja työttömyyden myötä. Myös Moskovan patriarkaattiin kuuluva ortodoksinen kirkko Viros-sa (MPEÕK ) esittää samankaltaisia, jopa tuntuvasti suurempiakin lukuja, jolloin se laskee kaikki Virossa asuvat venäjänkieliset ortodokseiksi. Viron apostolisessa ortodoksisessa kirkossa (EAÕK) on alle 30.000 jäsentä, lisäksi lähinnä Itä-Virossa Peipsijärven rannalla asuvia vanhauskoisia on noin 15 000.  Kaikki muut kristilliset kirkot laskevat jäsenmääräkseen 2.000 – 10.000 henkeä. Tässä tilanteessa Viron luterilaisella kirkolla on Viron kristillisten kirkkojen joukossa puolestapuhujan rooli sekä julkisuudessa että valtiovallan suhteen.

Viron luterilainen kirkko koostuu 165 seurakunnasta, jotka kuuluvat 12 rovastikuntaan ja muodostavat yhden hiippakunnan. Hiippakuntaa johtaa arkkipiispa Andres Põder. Arkkipiispaa avustaa kirkkohallitus eli konsistori, johon kuuluu arkkipiispan lisäksi piispa, kansleri ja neljä asessoria. Kirkossa oli vuonna 2009 kaikkiaan 211 hengellisen työn tekijää (168 pappia ja 43 diakonia), joista 16 on eläkkeellä. Hengellisen työn tekijöistä naisia oli 40 ja miehiä 171. Suurin ikäryhmä oli 30-40–vuotiaat (55) ja jokseenkin yhtä paljon oli 40-50-vuotiaita (50).

Viro ei enää tarkkaan ottaen ole luterilainen maa, vaikka kulttuurisesti siitä voidaan vielä sellaisena puhua. Monilla, jotka eivät ole kirkon jäseniä, on kuitenkin kulttuurisista syistä sympatioita luterilaista kirkkoa kohtaan. Luultavasti virolaista identiteettiä ei enää ensisijaisesti rakenneta uskonnon ja kirkkokunnan kautta. Kieli ja maantieteellinen alue saattavat olla ainoat yhdistävät tekijät.

Kirkkojen ja new age -henkisyyden kanssa uskontojen markkinoilla kilpailee Virossa myös uudelleen elvytetty, esikristilliseen perinteeseen pohjautuva pakanausko, viroksi maausk. Suomeksi voisi puhua "vironuskosta", koska kyse on nimenomaan tämän maan uskonnollisesta perinteestä.

Tukea tarvitaan edelleen

Viimeisten  seurakuntavaalien aikaan nousi Suomessa taas esille ajatus kirkon ja valtion erosta. Se poiki tietysti heti kysymyksen, miten korvata hengellisen työn ohella kaikki yhteiskunnalta kirkolle  siirtyneet tehtävät, esimerkiksi laaja sosiaalityö, nuorisotyö, kulttuuriperinnön eli lähinnä runsaan rakennuskannan ja hautausmaiden ylläpito jne. Asialla on näin myös laajat maalliset ulottuvuudet.

Kiinnostava vertailukohde löytyy Suomenlahden eteläpuolelta. Eestin ev. lut. kirkon tilastoista näkyy, että valtaosassa pikkuseurakuntia on ns. maksavia jäseniä vain muutamia kymmeniä, harvemmin kovin paljon yli 100:n, tuhansista puhumattakaan.  Kukin heistä maksaa, mitä jaksaa. Kokonaisjäsenmäärä voi silti olla vaikkapa viisinkertainen. Ei tarvitse paljonkaan kierrellä eri seurakunnissa, kun  huomaa, että siellä eletään usein todella kädestä suuhun. Papit joutuvat hankkimaan muualta lisätuloja. Muutenkin tarvetta avustuksiin on yhä, varsinkin kun monien rakennusten katot vuotavat ja hometta esiintyy rakenteissa.

Toisaalta jäsenlahjoitukset ovat vain harvoissa seurakunnissa tärkein tulonlähde. Monilla Viron kirkon seurakunnilla talousarviotulot muodostuvat pääosin omaisuudesta saaduista tuloista (metsätalous,  maan ja  toimitilojen vuokrista saatava tulo). Nämä tulot tuskin nousevat tulevina vuosina, mutta eivät myöskään tule vähenemään. Paikallishallinnolta saatava tuki vähentynee, kuten on jo tapahtunut  valtion seurakunnille historiallisten kirkkorakennusten restaurointiin ja kunnostamiseen tulevalle tuelle.  Vuonna 2008 sai 120 Viron kirkon seurakuntaa tukea ulkomaisilta ystävyysseura-kunnilta.

Kieltämättä Viron kirkon nykyiset ongelmat juontuvat paljolti neuvostoajalta. Mutta verotusoikeuden puuttuminen ja rinnastaminen muihin vapaaehtoisiin yhdistyksiin on peräisin jo paljon kauempaa. Ensimmäisen itsenäisyyden ajalla 1920-luvulla otettiin mallia Ranskasta, kun kirkon ja valtion suhteita säädeltiin. Tämän taustalla olivat kaiut vieläkin kauempaa, aina kansallisen heräämisen ajalta. Kirkolla oli vielä silloin kolonialistinen luonne, joten virolaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia päättää itse kirkon ja seurakunnan elämästä, virolaisen papiston muotoutuminenkin kun alkoi vasta 1800-luvun jälkipuolella. Kristinuskon olivat tuoneet vieraskieliset papit, joiden seuraajat suhtautuivat vihamielisesti kansalliseen heräämiseen. Kun lisäksi tieteellisen raamatuntutkimuksen tuloksia väheksyttiin ja liberaaleja, eli ns. kulttuuriprotestantteja vainottiin, menetettiin virolaisen älymystön luottamus. Nämä kaikki jättivät jälkiä, jotka vaikuttivat vielä 1920-luvulla. Samat ongelmat koskivat toki myös koko kulttuurielämää, joka oli perinteisesti ollut saksalaisen yläluokan hallussa. Esimerkiksi Tarton yliopisto muuttui vasta itsenäisyyden ajalla kokonaan virolaiseksi.

Vuoden 2005 tilastojen mukaan Virossa oli kymmenkunta sellaista seurakuntaa, joissa maksavien jäsenten määrä oli kolmisenkymmentä tai alle. Seuraavassa on lueteltu jäsenmäärät pienimmästä päästä nimiä mainitsematta:  16/80,  21/28,  25/59,  26/45,  26/500,  29/29,  29/29,  31/500,  32/47,  32/87 ja  32/185. Ensin on mainittu maksavien jäsenten määrä, sitten on kokonaismäärä. Yli tuhannen maksavan mukainen luettelo on paljon pienempi:  2555/12000, 1760/6000, 1595/12000, 1640/5250 ja 1442/6400.  Seurakuntien nimiä ei tässäkään mainita, koska vuoden 2012 luettelo voisi olla jonkin verran toisenlainen. Herääkin kysymys, miksi pieniä seurakuntia ei ole yhdistetty. Ehkäpä juuri siinä on niiden voimavara, paikalliset aktiivit tuntevat ne todella omikseen ja työskentelevät erittäin ahkerasti niiden hyväksi. Näin niitä ei missään tapauksessa saa leimata negatiivisella tavalla.  

Kansleri Urmas Viilma kertoi ystävyysseurakuntatyön neuvottelupäivillä elokuussa 2009 Jyväskylässä Viron ev.lut. seurakuntien pappispulasta. Sillä hetkellä oli 165 seurakunnasta vain 115: ssa oma pappi tai diakoni, joten vaje oli arviolta 50 teologia. Peräti 51 pappia palveli kahta seurakuntaa. Näistäkin suuri osa oli lähiaikoina siirtymässä eläkkeelle. Eikä jälkikasvuakaan ollut näkyvissä, sillä teologian opiskelijoista arviolta 10 prosenttia oli siirtymässä seurakuntiin.

Papiston vähäisyys johtuu kirkon kyvyttömyydestä maksaa akateemisen teologian maisterin tutkinnon omaavalle työntekijälle palkkaa, mikä vastaisi hänen koulutustaan ja hengellisen työn vaatimuksia. Nykyinen konsistorin vahvistama minimipalkka on n. 415 euroa. Noin 50 seurakuntaa ei pysty maksamaan sitäkään, ainoastaan matkakorvauksen papille, joka käy pari kertaa kuukaudessa pitämässä jumalanpalveluksen. Kirkollisia toimituksia (kaste, konfirmaatio, vihkiminen, hautaan siunaaminen) näissä seurakunnissa toimitetaan tuskin lainkaan. Myös aktiivisten jäsenten määrä on pudonnut minimiin, minkä vuoksi keväällä 2008  pidettyjen seurakuntavaalien yhteydessä  heräsi monin  paikoin  huoli siitä,  että edes seurakunta-neuvostoihin ja  -valtuustoihin ei saada riittävästi ehdokkaita. Viron kirkon kehityssuunnitelmassa on ennakoitu seurakuntayhtymien syntyä, mutta tällä hetkellä puuttuu vielä halu kirkon hallinnollisen reformin toteuttamiseksi.

Kansleri Viilma päätyi pappispulaa käsitellessään osittain yllättäväänkin ajatukseen. Hänen mielestään auttajien tulisi harkita, onko järkevää tukea kirkon kattojen ja pappilan ikkunoiden uusimista tilanteessa, jossa seurakunnan papin on etsittävä työtä rakennukselta tai taksikuskina ansaitakseen perheelleen leivän. Ystävyyssopimuksiin perustuva papin palkkatuki olisi tällä hetkellä tarpeellisempi kuin yhdenkään kirkon katto. Kirkot ovat säilyneet läpi vuosisatojen, joskus tärviöllä ja kokonaan raunioina, mutta seurakuntien aktiivisuus riippuu pikemmin kyvykkäästä ja motivoituneesta papista kuin uusitusta kirkonkatosta.

Narvan Aleksanterin seurakunta kahden maailman rajalla

Useimmissa virolaisissa seurakunnissa on saatu tehokkaasti parannuksia aikaan. Eräs näistä on Porvoon rovastikunnan ystävyysseurakunta Narvassa.  1800-luvun lopulla   kaupungissa oli saksalaisilla, venäläisillä, suomalaisilla ja ruotsalaisilla kullakin oma kirkko, mutta ei virolaisilla, jotka vuokrasivat tilat joko suomalaiselta Mikaelin seurakunnalta tai saksalaiselta Johanneksen seurakunnalta. Virolaisväestön määrä oli kasvanut vuosisadan toisella puoliskolla, ei vähiten Kreenholmin manufaktuurin kehittymisen myötä. Niinpä 1880-luvulla alettiin rakentaa kahta kirkkoa, luterilaista Aleksanterin kirkkoa ja ortodoksista Kristuksen Ylösnousemuksen muistolle pyhitettyä kirkkoa, molempia lähinnä Kreenholmin työväen tarpeisiin ja sen rahoittamina. Luterilaista kirkkoa alettiin rakentaa vuonna 1881. Kun Venäjän keisari Aleksanteri II oli murhattu pommiattentaatissa maaliskuussa 1881, nimettiin kirkko hänen mukaansa.

Toisessa maailmansodassa 6.3.1944 kirkkoon osui pommi, ja sen loppuvaiheissa saksalaiset räjäyttivät kirkontornin. Välttämättömimmät korjaukset tehtiin neuvostoajan alussa seurakuntalaisten omin voimin. Kirkko jatkoi toimintaa ilman kellotorniakin kommunistien aikana aina vuoteen 1962, jolloin se muutettiin varastoksi. Tilalle seurakunta sai vanhan Zinovjevin malmitehtaan parakin, jossa oli aikaisemmin ollut Rostonin dieselsähköasema. 2000-luvun alussa siellä tehtiin suuri remontti, ja nyt se on seurakunnan toinen kirkko. Seurakunnalla on lisäksi seurakuntatilat keskellä Narvan kaupunkia.

Narvan kaupunki luovutti kirkon jälleen seurakunnalle 21.12.1990. Ensimmäinen jumalanpalvelus pidettiin vielä kovin keskeneräisissä tiloissa heinäkuun 8. päivänä 1994. Korjaukset etenivät sitten niin, että 19.9.2000 presidentti Lennart Meri Narvassa käydessään nimesi sen Aleksanterin Suurkirkoksi. Piiloteltu historiallinen kirkonkello tuotiin kirkkoon sen 120-vuotispäiväksi vuonna 2004. Elokuussa 2007 oli torniosan korjaus edennyt niin pitkälle, että tornin huippu voitiin taas asettaa paikalleen. Torni kohoaa nelimetrisen ristin kanssa 60,7 metriin.

Hankkeen rahoitus oli tietysti työn takana. Sitä saatiin useista lähteistä: muinaismuistojen suojeluun tarkoitetuista varoista, valtion saamista uhkapelimaksuista sekä kuningas Arturin säätiöltä. Osa tuli kirkossa järjestetyistä konserteista, joiden avulla saatiin kirkkoon kahdeksan Dolores Hoffmannin lasimaalausta. Erityisen merkittävää oli Eestin valtion ja Euroopan Unionin tuki. EU:n tukeen varmaan vaikutti se, että Narva ja sen luterilainen kirkko nähtiin jonkinlaisena unionin etuvartioasemana. Sen tuella saatiin koko uusittu kellotorni rakennettua. 

Aleksanterin kirkon korjaus noudatteli pitkälti alkuperäisiä  piirustuksia. Eroa on lähinnä vain pääoven kohdalla. Nykyinen torni sisältää kuusi kerrosta, joissa jokaisessa on tilava seurakuntasali, joissa parhaimmillaan on 30-40 istumapaikkaa. Osassa toimii seura-kunnan pienryhmiä, osassa annetaan musiikkiopetusta ja pidetään musiikkitilaisuuksia. Portaiden lisäksi tornissa on hissi.

Vuonna 1884 valmistunut kirkko edustaa uusromaanista tyyliä.  Pohjapiirros on harvinainen – keskeisrakennus on kahdeksankulmainen polygoni. Sitä kattaa valtava kupoliholvi, joka on halkaisijaltaan 20,3 metriä. Kirkkoon liittyi lännessä eteishuone, jonka päädyssä oli lähes 60 metriä korkea pyramidihuippuinen torni. Itäsivulla oli sakasti. Keskeisrakennuksen muille kuudelle sivulle oli rakennettu lehterit. Lehterien kaiteiden koristeelliset puuvuoraukset ovat säilyneet meidän päiviimme.

Itse kirkkosali on vielä keskeneräinen. Kahdeksasta syvennyksestä ovat valmiina vain tornin alaosa ja yksi muu syvennys. Pylväättömään kirkkosaliin mahtui jopa 5000 ihmistä, istumapaikkoja  oli 2500. Sekä lehtereiden että lattian penkit oli asetettu kaarevasti siten, että saarnamies näkyi lähes joka puolelta. Tammialttari  ja saarnastuoli  olivat  puuleikkauksin koristeltuja ja alttarilla oli kolme maalausta.

Viron apostolisen ortodoksisen kirkon vaiheet


Järjestelyt sodan jälkeen. Heti neuvostovallan alussa uudet vallanpitäjät lakkauttivat Viron ortodoksisen  Konstantinopolin alaisen laillisen kirkon. He perustivat sen tilalle Moskovan patriarkaatin hiippakunnan.  Se vihki papeiksi pääasiassa venäläisiä ja vain aivan harvoin virolaisia. Mutta senkin asema oli tukala, omaisuus oli valtiollistettu ja kaikesta piti sopia vallanpitäjien kanssa. Kirkollisia toimituksiakaan ei saanut pitää kuin tiukasti rajoitetuissa tiloissa. Neuvostovallan ajalla noin 80 % Viron ortodoksisista kirkoista tuhoutui tai kärsi vaurioita. Silloinen Tallinnan ja Viron metropoliitta joutui kaiken aikaa sukkuloimaan kirkon ja kommunistihallinnon välissä. Myöhemmin hänet on tunnettu Moskovan ja koko Venäjän patriarkkana nimellä Aleksei II. Hän kuoli vuonna 2008. 

Lakkautetun eli laillisen kirkon (EAÕK) synodi jatkoi toimintaansa Ruotsissa (ja Yhdysvalloissa) osana ekumeenista patriarkaattia. Sen autonomiaa ei koskaan lakkautettu, vaikka se toimi vain niissä maissa, joissa oli virolaisia pakolaisia. Autonomia  saatettiin toimivaksi Virossa jälleen vuonna 1996. Aivan vastaavaa oli tapahtunut  Viron valtiolle, vuonna 1991 todettiin, että kysymys oli jatkuvuudesta, palaamisesta uudelleen itsenäisten valtioiden joukkoon miehityksen jälkeen. Moskovan patriarkaatti ei tätä hyväksynyt vaan rekisteröi oman hiippakuntansa nimellä Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksinen kirkko (MPEOK).

Kun Viro itsenäistyi uudelleen vuonna 1991, tuli ongelmaksi se, kumpaan suuntaan ortodoksien tuli orientoitua, Moskovaan vai Konstantinopoliin. Pakolaiskirkko ja suuri osa maassa olevista syntyperäisistä virolaisista ortodokseista vierasti miehitysajan kokemustensa takia ajatusta Moskovan patriarkaattiin kuulumisesta. Avuksi tulivat suomalaiset, jotka arkkipiispa Johanneksen johdolla tukivat Viron kirkon palauttamista takaisin Konstantinopolin alaisuuteen. 

Välit Venäjän kirkon alaisiin ortodokseihin tietysti huononivat, erityisesti välejä hiersi kysymys kirkon omaisuudesta. Omaisuus oli takavarikoitu valtiolle, joka nyt siis oli Viron itsenäinen tasavalta. Kesken kaikkien kiistojen vuonna 1996 Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi päätti palauttaa Viron kirkon autonomian ja ottaa se jälleen alaisuuteensa. Suomen kirkon arkkipiispa Johannes määrättiin Viron kirkon väliaikaiseksi johtajaksi locum tenens, eli oman toimensa ohella. Venäjän kirkon reaktio oli voimakas. Se katkaisi rukousyhteyden ja samalla myös ehtoollisyhteyden niin Konstantinopolin patriarkaatin kuin  myös  Suomen  ortodoksisen  kirkon  kanssa,  ja tietysti Viron apostolisen ortodoksisen kirkon kanssa, jota se ei  edes tunnustanut omaksi kirkokseen. Seurakunnista suurin osa valitsi Konstantinopolin alaisen Viron kirkon, mutta jäsenmäärällisesti suuremmaksi jäi Moskovan alainen kirkko. Tämä johtui siitä, että Neuvostoliiton aikana maahan oli muuttanut suuri määrä venäläisväestöä.

Omaisuuden palauttaminen tuotti eniten ongelmia Tallinnassa. Kaupunginoikeus päätti jo vuonna 1991 tunnustaa Tukholmassa oleskelleen pakolaissynodin Viron ortodoksisen kirkon jatkajaksi. Nyt sen tehtävät siirtyivät Viron apostolisen kirkon valitsemalle uudelle synodille, joka tuli hallinnoimaan myös omaisuutta.  Suuria ongelmia syntyi siitä, että Tallinnan ortodoksinen katedraali oli Venäjän kirkkoon kuuluvien hallinnassa. Asia ratkaistiin lopulta niin, että se jäi heille pitkällä vuokrasopimuksella ja nimellisellä vuokralla. Myös muualla päädyttiin samankaltaisiin ratkaisuihin. 

Näin saatiin rukousyhteys palautumaan Suomen ja Moskovan välille. Viron apostolista ortodoksista kirkkoa ei Moskovan patriarkaatti edelleenkään tunnusta. Tästä syystä Venäjän kirkko ei ole yleensä osallistunut niihin maailmanlaajuisiin kokouksiin, jossa Viron kirkko on ollut osallisena. 

Arkkipiispa Johannes vetäytyi Viron kirkon johdosta vuonna 1999, kun apostolisen kirkon johtoon valittiin Ranskasta piispa Stefanos. Hänen lisäkseen kirkolla on kaksi muutakin piispaa, Pärnun ja Saaren piispa Aleksander ja Tarton piispa Felija. Virossa on myös ortodoksista seminaaritoimintaa sekä mm. Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostari Saarenmaalla. 

 Seuraavassa kuvassa oleva Haapsalun Maria Magdaleenan kirkko sijaitsee tuuheiden, vanhojen tammipuiden ympäröimänä, lähellä idyllistä Promenaadi-kävelykatua. Kirkko rakennettiin vuonna 1852, ja sen vihkiäisiin osallistui itse keisari Aleksanteri II. Eesti Apostlik-Õigeusu Kiriku Haapsalu kogudus perustettiin helmikuussa 1836. Se on osa Konstantinopolin patriarkaattia. 
Haapsalussa on myös Moskovan patriarkaattiin kuuluva seurakunta. Sen kirkko sijaitsee keskemmällä kaupunkia vanhan hautasumaan laidassa.

Kirkkojen kuvagalleria
Seuraavassa on kuvia virolaisista kirkoista sattumanmukaisessa järjestyksessä:
1. Haapsalun tuomiokirkko, 2. tuomiokirkko sisältä Vanhan musiikin festivaalien aikaan 2011. 3. Vasemmalla Maria Magdaleenan kirkko ja luterilainen Pyhän Johanneksen kirkko. 4. Jälkimmäisen sisäkuva e.m. festivaalien aikaan. 5. Hallisten kirkko. 6. edellisen alttaritaulu. 7. Paavalin kirkko Viljandissa. 8. Pyhän Olavi kirkko Vormsin saarella.9. Käsmun puukirkko Lahemaalla Suomenlahden rannalla. Lisäksi on erikseen Viljandin Jaanin kirkko, joka edsutaa melko yleistä tyyppiä Virossa. 10. Torin kirkko (Sotilaiden muistokirkko). 11. Torin kirkko sisältä.12. Raplan Maarja-Magdaleenan kirkon barokkinen alttariseinä.

Kunnissa uudistusten ja opin kautta vakiintuneeseen hallintoon

 Suorista yhteyksistä EU:n projekteihin

Suomen ja Viron kuntien suhteiden  historia voidaan 1950-luvulta lähtien jakaa  karkeasti kolmeen toisistaan eroavaan osaan.  Neuvostovalta tarvitsi ulospäin kaikenlaisia  näyteikkunoita, ja niinpä neljä kaupunkiparia ohjattiin 1950 - ja 1960 -luvuilla aluksi varsin muodolliseen ja valvottuun kanssakäymiseen. Aivan uuden itsenäisyyden ajan kynnyksellä yhteydet alkoivat sen sijaan kuin itsestään varsin vilkkaina. Suomalaiset halusivat tukea Viron elpyvää demokratiakehitystä. Tälle ajalle oli tyypillistä runsas avustustoiminta, josta näyttävimpiä yksittäisiä esimerkkejä olivat tuki kunnallistekniikan parantamiseen sekä käytettyinä lahjoitetut linja- ja kuorma-autot. Neuvostoaikana asentajat ja korjaamot olivat harjaantuneet pitämään liikenteessä vieläkin heikompia liikennevälineitä, joten niiden käyttöikä kasvoi siitä, mikä Suomessa olisi ollut mahdollista. Vuosikymmenen mittaan Viron kunnalliselämä elpyi, ja kunnat alkoivat vähitellen päästä omille jaloilleen.

Kuntien välisen yhteistyön syntymisen rinnalla solmittiin myös maakuntatason yhteyksiä. Vuonna 1994 solmivat Ida-Virumaan kuntien liitto ja Päijät-Hämeen liitto yhteistyösopimuksen, johon seuraavana vuonna liittyivät vastaavat liitot Lääne-Virusta, Jõgevamaalta, Itä-Uudenmaalta ja Kymenlaaksosta. Näin syntyi rajat ylittävä ns. 3+3 -yhteistyö. Näitä kokemuksia hyödynnettiin sittemmin Varsinais-Suomen liiton hallinnoimassa Etelä-Suomen ja Pohjois-Viron Interreg III A- ohjelmassa.

1990-lopulla ja uuden vuosituhannen puolella kanssakäyminen oli muuttunut suunnilleen samanlaiseksi kuin esimerkiksi Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden kanssa, avustuksia ei niinkään enää tarvittu, eikä niitä Suomen lamakauden johdosta enää juuri pystytty antamaankaan. Vähitellen ei myöskään kunnallishallinnon käytänteiden vertailu ja niistä oppiminen sekään enää tuntunut niin välttämättömältä. Suomenlahden eteläpuolelta alettiin suunnata katseet entistä enemmän muualle Eurooppaan, mikä EU:iin liittymisen myötä vain korostui. EU:n projekteissa toki vielä on tehty runsaastikin yhteistyötä, mutta muu kanssakäyminen alkoi viime vuosina karkeasti määritellen vähitellen supistua ympäristöyhteistyön lisäksi vain kulttuuripuolen tapaamisiin. Kuorot, yhtyeet, yhdistykset ja urheilujoukkueet toki ylittävät Suomenlahtea yhä kuten ennenkin.

Tämä kehitys tapahtui ilman selvää rajaa lomittuen joskus vuosikymmenen vaihteen tienoilla. Sitä voi seurata mm. useaan otteeseen pidettyjen ystävyyskuntakokousten tavoitteita tarkastelemalla. Erityisen antoisia lähteitä ovat vuoden 2001 Tarton ystävyyskokouksen internetistä löytyvät asiakirjat, joiden esimerkeistä käy selkeästi esille, mitä siihen mennessä oli kaupungeittain ja kunnittain tehty. Edellä mainittua suhteiden supistumista nykyään pitkälti vain kulttuurivaihtoon kuvaa sekin, että syyskuun alun 2011 Turun kokouksessa keskityttiin enää juuri tähän, mutta sinänsä tietysti hyvin tärkeään puoleen.

Kotka, Vaasa, Porvoo ja Outokumpu tiennäyttäjinä

Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt rautaesirippu alkoi 1950-luvun mittaan hieman raottua, ensiksi suuntana oli Suomi, jolla oli ns. ystävälliset naapurisuhteet Neuvostoliittoon. Virossa valittiin ne kaupungit, jotka lähinnä voisivat aloittaa yhteistyön suomalaisten kanssa. Näiksi tulivat Tallinna, Pärnu, Kohtla-Järve ja Viljandi. Näin syntyivät ystävyyskuntaparit Tallinna – Kotka, Pärnu – Vaasa, Kohtla-Järve –  Outokumpu ja Viljandi – Porvoo. Valinnan perusteet määriteltiin tarkkaan.  Kaupungeilla tuli olla mahdollisimman paljon yhteistä, molempien historiallisen roolin tuli olla merkittävä, talous- ja kulttuurielämän vilkasta. Viron puolella oli merkitystä vielä sillä, että kaupungeilla ei saanut olla suurta sotilaallista merkitystä.

Ensimmäiseksi pioneeriksi ennätti Suomen puolella Kotka, joka vuonna 1955 solmi suhteet Tallinnaan. Pian  kirjoitettiin ystävyysvaihto-ohjelma, jossa oli noin 20 tapahtumaa puolin ja toisin, näyttävimpinä erilaiset näyttelyt ja vuodesta 1969 lähtien joka neljäs vuosi järjestetyt Tallinna-päivät Kotkassa ja Kotka-päivät Tallinnassa. Kirjastojen vaihtosopimuksen johdosta Kotkan kaupunginkirjasto sai maamme laajimman vironkielisen kirjakokoelman. Pekkas-akatemian tilaisuuksissa esiintyi aina joku virolainen kirjailija. Tavan-omaisen yhteydenpidon lisäksi ovat EU-projektit, seminaarit sekä virkamiesvaihto ja – koulutus  olleet molemmille hyödyksi.

Heti seuraavana vuonna seurasivat perässä Vaasa ja Pärnu. Vaasalaisten toimia on vielä syytä selostaa varsin laajasti siksi, että niistä selviää myös ajankuvaa neuvostoajalta. Samoin niistä selviää se, miten aikanaan niin vilkas yhteydenpito uuden ajan tullessa vähitellen alkoi hiipua. Yhteistoimista raportoidaan hyvin perusteellisesti teoksessa Ystävyyssilta – Sõbrussild 50 (2006), joka syntyi molempien kaupunkien yhteistyönä.

Viereisen kuvan Pärnun raatihuone ( kaupungintalo) edustaa uusklassista tyyliä ja on siksi siellä pikemminkin harvinaisuus. Sen sijaan erilaista funktionalismia siellä on paljon, jonkin verran myös barokkia. Takana oleva kaupungintalon jatke on lähinnä jugendia lisättynä pienin uusbarokin ja uusgotiikan maustein. Siinä kokoontuu kaupunginvaltuusto. Pärnun keskusta on monen muun virolaisen kaupungin tapaan säilynyt paljolti ennallaan. Nykyään rakennuskantaa on korjattu, ja rikkaiden kaksikerroksisia taloja on ilmestynyt parhaille paikoille laitakaupungin puistojen äärelle.

Vaasan ja Pärnun suhteet syntyivät pikemminkin sattumalta kuin pitkäjänteisen suunnittelun tuloksena. Tapahtumiin liittyi jopa kunnallispoliittista komiikkaa. Samassa Vaasan kaupunginvaltuuston kokouksessa oli nimittäin esillä vaatimus koirien vastaisesta kiinnipitämisestä ja toisaalta ystävyyskaupunkisuhteen solmimisesta Pärnun kanssa. Molemmilla oli vastustajansa ja kiihkeät kannattajansa. Lopulta nämä kaksi koplattiin  niin, että koirat saivat pitää vapautensa ja Pärnusta tuli ystäväkaupunki. Enemmistön muodostivat äänestyksessä SKDL:n ja eräät RKP:n valtuutetut.

Luultavasti suuri osa valtuutetuista ei alun alkaen edes tiennyt, missä Pärnu sijaitsi. Mutta kun rinnakkain olivat Pärnu tai joku Neuvostoliiton sisäosissa sijainnut kaupunki, se vei voiton. Jälkeenpäin asiaa yritettiin perustella sillä, että kaupungeilla oli samansuuntaiset pyrkimykset kehittää elinkeinoelämää ja kunnallista päätöksentekoa. Ne olivat samankokoiset, ja molemmilla oli satama. Molemmissa oli moottoriteollisuutta ja puuvillatehdas. Lisäksi korostettiin romanttisesti, että Pärnussa oli alavaa maastoa sekä koivu- ja mäntymetsää, ja jopa pieni määrä ruotsinkielisiäkin!

Jos ratkaisu oli yllätys vaasalaisille, oli se sitä vielä enemmän pärnulaisille. Kanssakäyminen jatkuikin sitten seuraavan kymmenvuotiskauden varsin muodollisena, ja lähinnä vain valtuustojen lähettämien virallisten valtuuskuntien muodossa. Pärnulaisille Vaasa tietysti tarjosi kurkistusreiän länteen. Kestävintä näinä vuosina aloitetuista hankkeista oli molempien  nuorisotoimen yhteydenpito.

1960-luvun mittaan alkoi sitten vilkas kulttuuriviennin kausi. Sen aloitti mieskuoro Pohjan miehet vuonna 1966, ja pian myös pärnulaisen M.Lüdigin kuoron vierailut muuttuivat säännöllisiksi. Pärnulaiset olivat hyvin aloitteellisia kaupunkilaisten ja kansalaisjärjestöjen kanssakäymisessä. Sitä hidasti kuitenkin neuvostoviranomaisten jarrutus, jota molemmin puolin totuttiin nimittämään ”Moskovan mutkaksi”.  Kesällä 1966 saatiin silti Vaasassa solmittua sellainen sopimus, joka poiki tässä vaiheessa näyttelyjen vaihtoa ja koulujen välisiä ystävyyskontakteja. Taloussuhteitakin yritettiin vauhdittaa, mutta turhaan. Vaasassa oli tuohon aikaan rakennusalalla paljon työttömyyttä, kun taas Pärnussa oli pulaa osaavasta työvoimasta. Tässä asiassa virolaisilla ei kuitenkaan ollut päätösvaltaa. 

1970-luvulla alkoi kulttuurivaihto lisääntyä muutenkin kuin musiikin alalla, joka sekin tietenkin edelleen jatkui. Mukaan tulivat laajalla rintamalla kuvataide ja erityisesti molempien kaupunkien teatterit. Mutta varsinainen Pärnu-buumi syntyi vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen, kun Virosta uskallettiin ottaa yhteyttä yhä useampiin Vaasan virastoihin ja laitoksiin monista eri alojen järjestöistä puhumattakaan. Vuonna 1986 aloitettiin vuorovuosina järjestetyt Vaasa- ja Pärnu- päivät, joihin ottivat osaa kuvataiteilijat, musiikkiyhtyeet, lausujat ja urheilijat. Päivien alussa käytiin yleensä ensimmäiseksi lentopallo-otteluita. Yhtenä buumin seurauksena oli Vaasa-Pärnu-seuran perustaminen joulukuussa 1988. Tämän tehtäväksi tuli hyvin laajamittainen avustustyö. Kaikenlaista vietävää kerättiin  ruokatavaroista ja vaatteista kodinkoneisiin ja vanhainkotitarvikkeisiin.

Kunnallistekninen asiantuntijavienti oli hyvin merkittävää. Vaasan  avulla saatiin Pohjoismaiden investointipankilta laina, jolla  äärimmäisen tärkeä puhdistamo ja viemäriverkon kunnostus saatiin aikaan. Apua annettiin myös vesi- ja jätehuollon sekä lämpövoimalan rakentamiseen. Kaatopaikan kunnostamiseksi Vaasasta myytiin halvalla jätteiden tasoituskone, lisäksi lahjoitettiin vanha katuhöylä ja vesilaitokselle kuorma-auto.

Muusta yhteistyöstä mainittakoon vielä Pärnun majoitusolojen kohentamiseksi kunnostettu Vaasa Maja ja keskiasteen oppilaitosten opiskelijavaihdon kehittäminen. Vuodesta 1990 oli vuosittain lyhyen aikaa Vaasan terveyskeskuksessa työskentelemässä muutamia virolaisia lääkäreitä. Järjestöjen yhteistyö lisääntyi myös kaiken aikaa. Siitä on tehty selkoa aikaisemmin yhdistystoimintaa koskevassa luvussa. Varsinainen Pärnu-buumi hiipui vähitellen uuden itsenäistymisen alkuvuosina. Tässä vaiheessa päätettiin, että apua annetaan vain sitä erityisesti pyydettäessä.

Tieto Vaasan aktiivisesta toiminnasta kulkeutui laajalle. Yhtenä osoituksena siitä oli Nõun, Pärnun ja Räpinän ortodoksisten seurakuntien  Vaasan  kaupungille  31.12.1991 osoittama  rahapyyntö 15 kirkkorakennuksen lämmityslaitteiden uusimiseksi. Kirkot olivat puulämmitteisiä, mutta tilalle haluttiin saada yöllä ja päivällä toimiva sähkölämmitys. Avustusta toivottiin länsivaluutassa Suomen Kansallis-Osake-Pankin tilille. Anomuksessa kerrottiin, että laitteita oli kyllä Virossa saatavilla, mutta vain länsivaluutalla. Vastaava anomus osoitettiin myös Vaasan ortodoksiselle seurakunnalle.

Anomus päätyi silloisen Kaupunkiliiton arkistoon.  Vaasa pyysi lausuntoa siitä, voidaanko tällainen avustus lukea kunnan toimi-valtaan kuuluvaksi. Samalla tiedusteltiin, miten voitaisiin varmistua rahamäärän menosta ilmoitettuun tarkoitukseen. Lausunnossa todettiin, että eräin varauksin tämä voi kuulua kunnan toimivaltaan. Kuitenkin pidettiin parempana, että Viroon vietäisiin esimerkiksi kaupungin energialaitokselta löytyviä käytettyjä laitteita. Lisäksi vaasalaisten olisi itse huolehdittava niiden asentamisesta. 

 

Porvoon ja Viljandin ystävyyssuhde alkoi vuonna 1961. Niidenkin historiasta voitiin etsiä samankaltaisuutta, sillä Viljandi oli perustettu 1283 ja Porvoo 1346. Kaupungit olivat lähes samansuuruiset, molemmissa oli linnavuori, ja molemmat olivat vesiteiden varrella. Kiinnitettiinpä huomiota myös kaupunkien suurmiehiin, Porvoossa oli toiminut Johan Ludvig Runeberg ja Viljandissa Carl Robert Jacobson.

Ensimmäiset kahdeksan vuotta vaihdettiin virallisia delegaatioita. Sen jälkeen alettiin organisoida oppilaiden töiden näyttelyitä ja kirjeenvaihtoa. Pian alkoivat mieskuorojen ja muiden taiteilijaryhmien  kohtaamiset ja urheilukilpailut. Ystävyyskaupunkipäivät koettiin merkittävinä. Mieskuoro Sakala konsertoi ensi kerran Porvoossa 1969 ystävystyen samalla Porvoon Mieslaulajien kanssa. Tämä yhteistyö on virolaisten lähteiden mukaan kestänyt nyt jo 42 vuotta.  Perässä pääsivät Porvooseen myös muut taideryhmät, mm. nukke-teatteri ja sekakuoro Koit, vuonna 1979 myös 5. keskikoulun (5.kesk-kool) poikakuoro. Tästä alkoivat molemminpuoliset koulukuorojen vierailut. Vuonna 1978 oli ensimmäiset painikilpailut, sen jälkeen tapasivat soutajat, jousiampujat, jalkapalloilijat ja yleisurheilijat.

Outokumpu ja Kohtla-Järve solmivat ystävyyssuhteet vuonna 1969. Molemmat olivat kaivospaikkakuntia ja suunnilleen saman suuruisia sisämaan kaupunkeja. Seuraavat ystävyyskuntasuhteet solmittiinkin sitten varmuudella vasta 1980-luvun lopulla. Tilastoissa mainitaan kyllä myös Alahärmän ja Tahkurannan nimet ja alkamisvuodeksi on merkitty vuosi 1960. Siihen ei ole löytynyt muualta vahvistusta. Alahärmä on kuntaliitoksen jälkeen tullut osaksi Kauhavan kaupunkia, ja suhde Tahkurannaan on rauennut vuonna 2010.

1990-luvun alkupuolella solmittiin myös kokonaisten maakuntien ja kuntien välisiä yhteyksiä.  Niistä kuitenkin useimmat näyttävät hiipuneen jo samalla vuosikymmenellä, mutta eräät jatkuivat melko pitkään, kuten esimerkiksi EU:n projekteja tarkasteltaessa voi huomata.

Yliopistokaupungit Tampere ja Tartto

Yhteistyön laajuudessa oli kunnostautunut aikaisemmin jo mainittujen Kotkan ja Vaasan lisäksi erityisesti myös Tampere. Tartolla ja Tampereella oli jo neuvostovallan aikana ollut yhteyksiä teatterin alalla, urheilussa  ja yliopistojen välillä. Yliopistosta, tarkemmin sanoen sen historian opiskelijoiden keskuudesta lähti myös alkuun erityisen vilkkaan Tampere –Tartto-Seuran toiminta vuonna 1989.

Samana vuonna ensimmäinen Tampereen kaupungin valtuuskunta vieraili Tartossa, ja vuoden 1992 joulukuussa allekirjoitettiin virallinen yhteistoimintasopimus. Vuoden 1991 aikana oli ehditty käytännön toimissa jo pitkälle, mm. Tarton kaupungille lahjoitettiin korvauksetta 15 ja myytiin muodollisella hinnalla 10 käytöstä poistettua hyväkuntoista linja-autoa. Niiden mukana meni myös TAYS:n potilassänkyjä sekä terveysviraston laitteistoja, mm. kaksi hammashoitoyksikköä ja EKG-laitteita. Tammikuussa 1992 toimitettiin vielä sairasautoja, kirjastoauto sekä opetusalan laitteistoa ja välineistöä. Yhteistyötä oli vielä erityisesti ympäristönsuojelun, kunnallistekniikan, palo- ja pelastustoimen, sosiaali- ja terveystoimen, opetustoimen ja kulttuurin aloilla. 

Vastaavaa tapahtui pienemmässä määrin myös muiden kuntien välillä, sillä pitkin 1990-lukua näkyi niin Tallinnassa kuin maaseutuliikenteessäkin entisiä suomalaisia, milloin minkin linjaliikenteen harjoittajan busseja, joiden kyljistä nimet olivat vaan osittain päälle maalattuja.

Tämän lisäksi monet tamperelaiset yhteisöt ja järjestöt olivat  asialla,  niistä  voidaan  mainita mm. terveydenhoitoalan ja sosiaali-alan oppilaitokset ja järjestöt, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja  Kehitysvammaisten Tukiliitto. Urheilusuhteetkin olivat vilkastuneet seurojen välillä, tätä olivat edesauttaneet mm. molemminpuoliset osallistumiset Tartu Maratoniin ja Pirkankierrokseen. Tietenkään ei pidä unohtaa Tampere Majaa, josta tuli pitkäksi aikaa monen Tartossa vierailleen tukikohta. Jaani 4:ssä sijainnut puutalo oli huonokuntoinen, mutta siitä saatiin  kuitenkin kohtuullisen kokoinen kulttuuri-ja tiedotuskeskus. Vuonna 1996 siitä tehtiin 20 vuoden vuokra-sopimus. Korjaustyöt tehtiin virolaisin voimin ja Tarton kaupungin kiinteistöyksikön valvomana. Se kuuluu Tampereen kulttuuritoimen alaisuuteen. Sen menoista pääosa peitetään huoneistovuokrilla  ja majoituspalveluilla. Näyttely- ja kokoustoiminta on ollut vilkasta. Kuva on alla.
 

Tampere Maja oli alun perin rakennettu  vuonna 1737 porvaristaloksi. Kellaritiloissa oli ajan saatossa ollut mm. kapakka, maitokauppa sekä polkupyöräkorjaamo. Neu-vostoaikana siinä oli vuokra-asuntoja. Niinpä siinä oli vuonna 1997 tehtävä iso remontti. Kuva on toukokuulta 2012.

Talon galleriassa on ollut esillä sekä suomalaista että virolaista taidetta. Tampereen taitelijaseura valitsee taiteilijat kerran vuodessa syksyllä. Näyttelyissä on nopea kierto, sillä ne vaihtuvat kolmen viikon välein. Kellarissa on nykyään  klubi, jossa on järjestetty  säännöllisesti kirjallisuusiltoja, talvisin noin kaksi tai kolme kertaa kuu-kaudessa. Vuonna 2010 kellarin lavalle ovat kivunneet myös blues muusikot sekä ylioppilasteatteri.  




Kunnan- ja kaupungintalojen kuvagalleria 


Seuraavilla sivuilla on muutamia virolaisia kunnantaloja edustavammasta päästä:

      1. Tarton raatihuone. 2.  Kuusalun talo on entinen moision päärakennus. 3. Hallisten kunnantalo.
      4. Haapsalun kaupungintalossa tuntuisi olevan neuvostovallan ajan suoraviivaisuutta. 5. Paiden 
      tyylipuhdas kaupungintalo 6. Paiden kaunis ja valoisa kaupunginvaltuuston istuntosali