Muistathan siirtyä kohtaan Uutta 2020!
2019

Vuoden 2019 artikkelit:
Uusin artikkeli on aina ensimmäisenä ​heti otsikkoluettelon jälkeen. (Jos haluat tarkastella muita aihealueita, napsauta yläpalkista. Vuosien 2014-2017 uutuudet löydät kohdasta
​more).

Tammikuu
1. Odotuksia vuodelta 2019
2. Hiihtolajiemme tilanne
3. Ikaros lentää yhä
​4. Lumitalvi tuli Malskille
​5. Tuleeko nuorista apua hiihtojoukkueeseemme ?
​6. Vielä kerran sisällissodasta vuonna 1918
Helmikuu
​1. (7)Tuntematon sotilas ei ole enää tuntematon
​2. (8) Rouva C
3. (9) Vaalikuume nousee
4. (10) Minna Canth kolmelta kantilta tarkasteltuna 1
5. (11) Minna Canth kolmelta kantilta tarkasteltuna 2
6. (12) Minna Canth kolmelta kantilta tarkasteltuna 3
7. (13) Toivematka Pranglin saarelle
​8. (14) Yritä kaatua oikealla tavalla !
9. (15) Vaalikuume nousee myös Virossa
​10. (16) Tänään 24.2. on Viron itsenäisyyspäivä
Maaliskuu
1. (17) Barbara von Tisenhusenin kova kohtalo
2. (18) Cabaret Siberia
3. (19) Viroon tuli "iso jytky" 3.3.2019
​4. (20) Juha Sipilä osasi yllättää
5. (21) Digitalisoinnin etuja ja haittoja
6. (22) Joko tulevan hallituksen kokoonpano selvisi?
7. (23) Pitääkö ollla huolissaan ?
8. (24) Talvisota Reunanpalstalta nähtynä
9. (25) Totta ja tarua jännityskirjailijan kynästä
Huhtikuu
1. (26) Māra Zālīten matka Siperiasta Latviaan
2. (27) Puoluejohtajat ja puolueiden äänimäärät
3. (28) Viron hallitusneuvotteluissa täyskäännös
4. (29) Taidemuseon monttua kaivetaan jo
5. (30) Lupausviikot päättyvät vaalipäivään 14.3.
​6. (31) Selitysten aika
7. (32) Arvuuttelujen aika
8. (33) Easter Tournament 2019
​9. (34) Tuglas-seura ja Suomen Viro-yhdistysten liitto
Toukokuu
1. (35) Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru
​2. (36) Autonostalgiaa alatorilla 
​3. (37) TraXid Multi Cultissa 7.5.2019
​4. (38) Uusi punamulta
​5. (39) Ville Hytönen: Eesti on My Mind 1
6. (40) Ville Hytönen: Eesti on My Mind 2
7. (41) Ville Hytönen: Eesti on My Mind 3
​8. (42) Muotoilu- ja taidekeskusta rakennetaan
​9. (43) Mörkö teki maalit
Kesäkuu
1. (44) EU-vaaleissa vain pieniä yllätyksiä
2. (45) Yllätyksellinen Mestarien liigan finaali
3. (46) Katoamistapaus Venetsian laguunissa
4. (47) Mitä nykyään kuuluu Venetsiaan?
5. (48) Kansainväliset suurmarkkinat taas Lahdessa
6. (49) Tutustuin venäläiseen sotavankiin
​7. (50) Malskin kulttuurikeskus etenee
Heinäkuu
1. (51) Käytiin katsomassa tosiurheilijoita
2. (52) Mitä tekee "kesäkunnanjohtaja"?
3. (53) Runsas liikkuminen kannattaa aina
4. (54) Konfirmaatio Lohjan keskiaikaisesa kirkossa
​5. (55) Vanhojen laivojen regatta Lahdessa
6. (56) Pitääkö mun viälä tuakin nähärä !
7. (57) 90-vuotias Lahden Mailaveikot mielii ykkössarjaan
​8. (58) Uusia lajeja Kisapuistossa
Elokuu
1. (59) Teatterin keinoin urheilumenestyksestä
2. (60) Maailmanmestarit Pikku-Vesijärvellä
​3. (61) Pelaa maltilla !
4. (62) Teatteria Lahden puukirkon alkuvaiheista
​5. (63) Nuorten puoluejohtajien uskottavuus
6. (64) Kortteliliiga - kaikkien harrastajien liikuttaja
7. (65) Malskin kulttuurikeskus elokuussa 2019
8. (66) Viro venäjänkielisten silmin
​9. (67) Höyryjunalla Loviisan taloja katsomaan
​10. (68) Miksi tänään on elokuun 31. päivä?
Syyskuu
1. (69) Jukka Virtanen on poissa
​2. (70) Lahden kauppatorilla tapahtuu
​3. (71) Saako Katri Kulmuni keskustan nousuun ?
4. (72) Viktor Kärppä saapuu jälleen Suomeen
​5. (73) Ilta Kino Iiriksessä toi mieleen Italian muistot
6. (74) Timo Sandberg vie sankarinsa Lahdesta Lappiin
7. (75) Ensitreffit alttarilla
Lokakuu
1. (76) Näkymiä kattojen yli
​2. (77) Dohan tilinpäätös
3. (78) Milloin urheilu-urasta kannattaa luopua?
​4. (79) Leijona-ajo 50. kerran
5. (80) Kirkkopuiston syksyä
6. (81) Antti Tuurin romaani taiteilija Arvid Bromsista
7. (82) Viro vuonna nolla (Mart Laar)
​8. (83) Paritreffejä vuosina 2019 ja 1952
Marraskuu
1. (84) Merkkipäivä se on tämäkin (1.11.2019)
2. (85) Alakuloista talven odottelua
​3. (86) Muistumia DDR:n rajavalvonnasta
​4. (87) Ranskan keltaliiviliike
5. (88) Ikinuori Old Chaps
​6. (89) Venetsia tulvan vallassa
7. (90) Globalisaation voittajat ja häviäjät
​8. (91) Alkuverryttelyä joulutunnelmaan
9. (92) Suomen kohtalonvuodet 1939-1940
Joulukuu
1. (93) Sylvi Kekkosen ilon ja tuskan hetket
​2. (94) Talvisodan muistomerkki
​3. (95) Lyseosta valmistui 23 syksyn ylioppilasta
​4. (96) Ristiriitoja sdp:n sisällä
5. (97) Kremlin nyrkki
​6. (98) Eestis võib idioodist saada siseminister!
7. (99) Lahden joulukylä 2019
​8. (100) Virolaisen digikulttuurin vuosi 2020

                              
                             

Joulukuu

8. (100) Virolaisen digikulttuurin vuosi 2020​
​Suomen Viro-yhdistysten liiton lehden Viro.Nyt vuoden viimeisin, eli neljäs numero käsittelee laajasti digikulttuurin kehittämistä ja sen aiheuttamia vaikutuksia kielen muuttumiseen. Kun kymmenkunta vuotta sitten valmistelin Viron yrityselämää käsittelevää teostani (Suomesta Viroon —Virosta Suomeen), ihmettelin sitä, miten paljon Viro olikaan meitä edellä erilaisten digitaalisten sovellusten käytössä. Suomen Viro-yhdistysten liiton puheenjohtaja Grete Ahtola antaa mainitun lehden puheenjohtajan palstallaan seuraavanlaisen keskitetyn selityksen siitä, miten kaikki alkoi, ja miten Virosta tuli eräänlainen tietotekniikan suurvalta.

”Uudelleenitsenäistyneen Viron menestystarina on ennen kaikkea sidoksissa merkittäviin saavutuksiin digiympäristössä. Virosta ovat alkunsa saaneet kansainvälisesti tunnetut digipalvelut kuten Skype, TransferWise ja entinen Taxify Bolt. Jo toisena peräkkäisenä vuonna järjestetään Tallinnassa Digital Summit, joka tuo Viron pääkaupunkiin monien muiden maiden ministereitä sekä IT-alan Euroopan ja koko maailman huippuasiantuntijoita. Virossa on nyt yhtä paljon startup-yrityksiä ihmistä kohti kuin vaikkapa Silicon Valleyssa.”
     ”Puhumattakaan siitä, että virolaisen jokapäiväiseen elämään kuuluvat mukavat e-valtion palvelut: meillä on eKool, Digiluku, Digiretsep ja kakkia mahdollisia sovellutuksia, joista ehkä hauskin on joulukuusi-sovellus. Kaikki dokumentit on jo kauan allekirjoitettu digitaalisesti, ja meidän on mahdollista osallistua sähköisiin vaaleihin.--- Viimeisimmät suuret menestystarinat digitaalisella alalla ovat kuitenkin jo jääneet vuosien taakse. Myös toiset valtiot ovat saavuttaneet saman tason. Digiprosessi on nykyaikaisen maailman ilmiö, joka leviää nopeasti maailman jokaiseen kolkkaan.”
     Ilmeisesti julkiset palvelut sujuvat vielä Virossa paremmin kuin Suomessa. Meille on esimerkiksi luotu suuri määrä erilaisia järjestelmiä, jotka eivät kommunikoi keskenään. Surkein tilanne on terveydenhuollossa potilastietojärjestelmien kohdalla. Äänestämistä ei halutakaan verkkoon mahdollisten väärinkäytösten takia. Mutta arkielämää helpottavia muutoksia on tapahtunut täällä meidän Suomessammekin. Kävin tammikuussa hakemassa virallisen henkilöllisyystodistuksen lähellä sijaitsevasta R-kioskista, ei siis tarvinnut mennä jonottamaan poliisilaitokselle Hennalaan. Nuori väki tilaa ja maksaa meilläkin sohvalla istuen puhelimella junalippunsa, lisää ajan mentyä pitkäksi maksua pysäköityyn autoonsa, ja laittaa kesäasunnon ilmalämpöpumpun toimimaan satojen kilometrien päässä. Pankkiasiain hoito, reseptien tarkistaminen, aikojen tilaaminen ja monet muut yksinkertaiset asiat ovat toki meikäläisenkin hallinnassa. Mutta silti riittää virolaisilta oppimista, ja tietysti myös omilta lapsilta ja lastenlapsilta.
---------
Professori Rein Veideman kirjoittaa samassa lehdessä e-kulttuurista ja kielen muutoksesta.  Hänen mielestään digitaalinen kulttuuri luo mahdollisuuksia, mutta haastaa ja muuttaa kieltä. Ihan mikä tahansa kirjoittaja hän ei suinkaan ole, siitä kertoo hänen asemansa nuoren valtion kehityksen yhteydessä. Hän tuli kuuluisaksi jo laulavassa vallankumouksessa ja poliittisessa kansanrintamassa. Häntä on pidetty harvinaisena yhdistelmänä tiedemiestä, kirjallisuuskriitikkoa ja yhteiskunnallista keskustelijaa.
    Veideman näkee eräisiin lähteisiin nojaten digikulttuurissa monia mahdollisuuksia. Ensinnäkin se voi yhdistää kuvaa, tekstiä, ääntä jne. niin, että se mahdollistaa ”uudenlaisen, multimodaalisen, monikanavaisen poetiikan”. Toiseksi sillä on kulttuuria yhdistävä ja ”lukijoita” voimaannuttava potentiaali. Kolmanneksi digikulttuuri antaa jokaiselle mahdollisuuden kulttuurin luomiseen ja tuottamiseen.
     Monet kulttuurilehdet ilmestyvät nykyään osittain verkossa. ”Tuo sama verbaalinen teksti, jota paperisena luemme kokonaisuutena, fragmentoituisi verkkoversiona moniksi linkeiksi. Esimerkiksi jokin käsite, jonka ymmärtäminen vaatii paperiversiossa lukijan kanssa liikkumista yhteisellä käsitekentällä, aktivoitaisiin linkkinä, joka johdattaa käsitteen synty- ja käyttötaustansa luo. ---- On tärkeää, että hän ei päästä tarkkavaisuuttaan herpaantumaan monien linkkien ja ja niihin johtavien linkkien viidakossa”.
​
     Digikulttuurin teemavuoden tavoitteeksi on annettu työstää mahdollisimman suuren yhteistyöverkoston voimin sisällöllisiä teemoja. Käynnistetyt projektit jatkuvat vielä vuoden 2020 jälkeenkin.​

​7. (99) Lahden joulukylä 2019

Lahden tämän vuoden joulukylällä oli kieltämättä varsin iloinen ja houkutteleva ilme. Myyntimökit ovat punaisia, osaksi vihreitä, upea joulukuusi valoineen seisoi kaiken komeuden keskellä. Kuusen lähellä oli myös seimi ja taiteellinen enkelin siipiä markkeeraava kehikko, johon voi ripustaa paperiliuskoja. Ne molemmat kuuluvat osana seurakuntien järjestämään Lasten joulukylään, josta löytyy kaikenlaista toiminnallista tekemistä. Mannerheimin Lastensuojeluliitolla oli avajaispäivänä koko perheen muskari. Myös tekojäärata oli käytössä, oli taitoluistelijoiden esityksiä sekä mahdollisuus ns. höntsälätkään ja rusettiluisteluun.
 
Joulupukin kanssa pääsi yhteiskuvaan, ja selfieitä saattoi ottaa myös alueella liikkuvien enkeleiden kanssa. Seurakunnalla oli teltta, jossa saattoi nauttia glögiä. Ylipäätään seurakunnilla oli koko kylän onnistumiseen varsin suuri osuus. Tuota glögiä huomioon ottamatta, ei alueella mielestäni ollut mitään tarjoilua. Tämä ei tietenkään ollut mitenkään yllättävää, sillä pelkästään jo viereisessä kauppahallissa oli ilmeisesti neljä kahvittelupaikkaa lämpimissä tiloissa. Yksi sellainen oli torillakin, mutta vakituisella toriteltalla näytti olevan hiljaista. Torin ympäristössä on useita ruoka- ja anniskelupaikkoja, joten tarjoilun vähäisyys on tältä osin ymmärrettävää, Keski-Euroopan hehkuviinistä, glühweinistä puhumattakaan. 

​Ohjelmaa oli saatu lavalle järjestettyä ihan kiitettävästi, se keskittyi aamupäivän tunteihin ja iltaan kello 17 jälkeen. Oli tanssia, laulua, välillä joku puhekin. Kojuissa myytiin kaikenlaista tavaraa, mutta ostajia ei kylläkään kojujen edessä parveillut. Aika työ varmaan monilla niistä oli saada vuokransa maksettua. Paljon oli myynnissä käsityötuotteita, villasukkia, jotkut tuotteet oli valmistettu myös kierrätysmateriaaleista. Oli myös tonttulakkeja ja muita asusteita, kauniita kynttilöitä, monenlaisia koruja, jotkut oli valmistettu poronnahastakin. Jouluisia sinappeja, marinadeja ja salaattikastikkeita oli tarjolla, samoin gluteenittomia leivonnaisia ja muita herkkuja, olipa esillä myös rottinkituotteita. Valinnanvaraa siis olisi ollut, mutta ehkä satuin molemmilla vierailukerroillani sellaiseen aikaan, jolloin ei väkeä ollut paljon liikkeellä. Yhtenä aamuna paikalla oli valtava määrä päiväkotilapsia, joita aikuiset joutuivat alinomaa väistelemään, vaikka kukaan heistä ei mitenkään törmäillyt.

​6. (98) Eestis võib idioodist saada siseminister!
Viron oikeistopopulistista puoluetta (Ekre) johtava sisäministeri Mart Helme onnistui saamaan aikaan todellisen myrskyn vesilasissa tviitattuaan halventavasti pääministeri Sanna Marinista. Sen verran lausuma herätti kauhistusta, että itse presidentti Kersti Kaljulaidkin pyyteli anteeksi Suomelta presidentti Niinistön kautta. Helmekin joutui painostuksen alla selittelemään asiaa, tosin pitkin hampain. Marin itse säilytti linjansa, omassa tviitissään hän totesi lakonisesti, että Suomessa vähävarainenkin lapsi pääsee kouluun ja opiskelemaan, ja voi päätyä aina pääministeriksi asti. Tyyni toteamus, jolla hän selvästi asemoi itsensä Helmen ja tämän tokaisujen yläpuolelle.

     Kirjailija Jari Tervo lisäsi vettä myllyyn toteamalla, että Suomessa todellakin kaupan kassa voi päätyä pääministeriksi, mutta Virossa idiootti voi päästä sisäministeriksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän lähetti sen myös viroksi. Tästä olen saanut aiheen tämän kertomuksen otsikoksi. 
     Helmen asema asetettiin vaakalaudalle riigikogun luottamuslauseäänestyksessä. Kun hallituskoalitiolla on muutaman kansanedustajan enemmistö, sai Helme luonnollisesti jäädä paikalleen. On muistettava, että viime parlamenttivaaleissa oikeistolainen reformipuolue oli suurin, mutta keskustapuolueen Jüri Ratas halusi säilyttää puolueensa vallassa ja itsensä pääministerinä kooten juuri ja juuri riittävän koalition. Sen oli nyt pakko hallituksen säilyttämiseksi äänestää Helmen puolesta. Skandaalit ovat seuranneet toisiaan, mutta hallitus täytyy pitää väkisin pystyssä.
    Tietenkin pitäisi kysyä, onko Virolla muutenkin jotain hampaankolossa Suomea kohtaan. Ovatko yhteiset hankkeet, esimerkiksi Suomenlahden alittava tunneli, Rail Baltica ja yhteinen nestekaasuterminaali edenneet toivomusten mukaan? Mitä Virossa ajatellaan mahdollisesta Pohjoismaiden puolustusyhteistyöstä, mikä Naton antama suoja ei olisikaan riittävä? Ovatko kulttuurisuhteet ja tietoteknillisten ratkaisujen toteuttaminen edenneet riittävästi? Kysymyksiä toki riittää.

5. (97) Kremlin nyrkki
​Ilkka Remes (Petri Pykälä) on tämän vuosituhannen puolella noussut erääksi maamme tuotteliaimmaksi ja luetuimmaksi jännityskirjailijaksi. Muutama päivä sitten hänen nimensä mainittiin taas tiedotusvälineissä, tällä kertaa siksi, että ohjaaja Antti J. Jokinen tekee hänen kirjojensa pohjalta kansainväliseen levitykseen tarkoitetun elokuvasarjan nimellä Omerta. Pääosaan on kiinnitetty maailmalla mainetta saavuttanut Jasper Pääkkönen. Myös muut ovat Suomen eturivin näyttelijöitä. Kaiken todennäköisyyden mukaan vauhtia ja räiskettä tulee riittämään, ilmeisesti myös tekijöille mainetta ja kunniaa. Tällä kertaa kirjoitan kuitenkin aivan toisesta teoksesta.

Pari vuotta sitten luin Remskesn teoksen Jäätyvä helvetti. Siinä hän pyrki osoittamaan, miten helposti Suomi olisi Krimin tai Itä-Ukrainan tyyliin valloitettavissa. Hän kertoo siitä, miten venäläiset ovat jo kauan ostaneet maakappaleita ja huvilatontteja tärkeitten strategisten paikkojen, esimerkiksi sähkön kantaverkon solmukohtien ja sotilastukikohtien läheltä. Remes kuvitteli, miten eri puolille nousseisiin huviloihin saapui Suomeen vaivihkaa venäläisiä kommandoryhmiä, jotka kohde kerrallaan lamauttavat sähköverkot koko Suomessa keskellä kylmintä talvikautta. Vähän aikaa sitten esillä olleen Airiston helmen suunnalla upotettiin tankkeri keskelle Turkuun tulevaa syväväylää ja hyökättiin Naantalin öljynjalostamolle. Kaikki oli tietysti mielikuvitusta, mutta tekstin paino oli siinä, että näinhän se valloittaminen tapahtuu, jos tapahtuu.
​     Ilkka Remes syntyi kaikkein kaakkoisimmassa Suomessa, Luumäellä, jossa hän kirjoitti myös ylioppilaaksi. Tämä selittänee osaksi hänen tuotantoaan, jossa venäläisuhka usein on läsnä. Alueellahan on paljon naapurimaan ihmisten hankkimia huviloilta. Uusi teos Kremlin nyrkki taas viittaa Itämeren piirissä sattuneisiin valtapoliittisiin aseiden kalisteluihin. Neuvostoliitto piti aikoinaan Itämerta lähes sisämerenään. Kuten tiedetään, nykyisellä Putinin Venäjällä on halua ottaa takaisin menetettyjä alueita. Näin Itämerikin on tullut mukaan sen strategioihin.
Dystopiaa kerrakseen. Kirjan tapahtumat alkavat Ahvenanmaalta. Raakaöljyä kuljettavalla tankkerilla alkaa tulipalo ja se ajautuu Ahvenanmaan saariston tuntumassa pois kurssistaan ja saa pohjakosketuksen. Venäläiset saavat luvan pelastaa miehistöä helikoptereilla, joita on samaan aikaan lähettyvillä Venäjän järjestämässä laivaston sotaharjoituksessa. Mutta helikoptereista ei Maarianhaminan lentokentälle purkaudukaan merimiehiä, vaan sotilaita, jotka ottavat alueen haltuunsa.
     Samaan aikaan alkaa Venäjän laajamittainen hyökkäys Suomeen kaikkien nykytekniikan mukaisten aseiden voimalla. Iskander -ohjuksilla pommitetaan lentokenttiä, tuhotaan tutka- ja viestikeskuksia. Pian saapuvat myös suurikokoiset dronet ja tietysti Helikopterit. Helsinkiä pommitetaan. Apuja ei ole mistään tulossa, ja myös ahvenanmaalaisten tiukasti vaalima, sopimuksin vahvistettu kansainvälinen puolueettomuus on kohta kuin muisto vain. Mutta tapahtumasta alkaa suurempikin kansainvälinen selkkaus, johon lopulta KIInakin sekaantuu. Se tulee Suomen avuksi ja saa täältä sillanpääaseman omia tarkoituksiaan varten.
     Kirja osoittaa sen, miten perinpohjin Ilkka Remes on harkinnut kaikenlaisia mahdollisuuksia, mitä ikinä onkaan olemassa. Pahinta vain on taas se, että iso osa hänen dystopiastaan voisi aivan hyvin toteutua. Tavaton määrä teknistä tietoa pursuaa kirjan sivuilta. Mutta mitään siitä ei ulkopuolinen, asiaan vihkiytymätön osaa torjua. Kokonaisuus on kyllä johdonmukainen, mutta myös pelottava ja pahaenteinen. Näinköhän tässä joskus käy?
Mikä mies Remes oikein on? Tapahtumat, uskomattomalla voimalla tehdyt hyökkäykset, avuttomuus suurvallan edessä, kuin siteeksi sommitellut rakkaustarinat ja muu aineisto alkavat kyllä kaikessa vauhdikkuudessaan jo painaa liiaksi päälle. Onko Venäjä todella asetekniikassaan niin edistyksellinen, onko sillä loputon asearsenaali ja taloudellisesti tukeva asema, eikö sen pidäkään ajatella kansainvälisiä seurauksia, ja niin edelleen. Väkisinkin tulee mieleen, että Remes haluaa tieten tahtoen romaaneillaan järkytellä meitä kaikessa rauhassa tavanomaisia askareitamme suorittavia ihmisiä. Tähänkin kyllä on aihetta, mutta onko liika aina liikaa? En nyt haluaisi vihjaista, että kysymyksessä olisi jonkinlainen moraalista puolustusta pieneltä osalta horjuttamaan pyrkivä trolli, mutta ainakin kirjojen menekki on taattu, varsinkaan kun ne ovat taitavaa tekoa.
​     Ja silti: eiväthän suomalaiset uskoneet myöskään vielä marraskuussa vuonna 1939 Neuvostoliiton hyökkäävän! Kysymyksiä jää paljon ilmaan.​

4. (96) Ristiriitoja sdp:n sisällä
Viimeiset pari viikkoa on eletty jatkuvaa poliittista draamaa. Ensin joutui kunta- ja omistajanohjausministeri Sirpa Paatero eroamaan, ja jälkimainingeissa myös pääministeri Antti Rinne. Sunnuntaina 8.12.2019 sdp:n puoluevaltuusto valitsi pääministeriehdokkaakseen liikenneministeri Sanna Marinin äärimmäisen niukasti. Hän sai 32 ääntä, vastaehdokas puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman 29 ääntä. Äänestys paljasti, että valtuustossa on kaksi lähes tasavahvaa linjaa. Vähän yli kolmikymppisen Marinin valinta miellyttää paitsi naisia, myös nuoria. Toisaalta, pitkälti alle nelikymppinenhän se Lindtmankin on.
 
Mutta mitä sitten ajattelevat perusduunarit, se on sitten eri asia. Tiedetäänhän, että jäsenkunta on pääsääntöisesti ikääntynyttä väkeä. Tiettävästi puolue siirtyy nyt piirun verran vasemmalla, lähemmäksi Li Andersonin vasemmistoliittoa ja toisaalta Maria Ohisalon vihreiden suuntaan. Jää nähtäväksi lisääkö vai vähentääkö se äänestäjien vuotoa perussuomalaisiin.
     Päälle päätteeksi Sirpa Paatero palaa kuntaministeriksi, mutta omistajanohjauksen ottaa huolekseen Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen. Ja jotta asiat menisivät vielä mutkikkaammaksi, entisestä pääministeristä ja sdp:n istuvasta puheenjohtajasta Antti Rinteestä tulee eduskunnan varapuhemies. Hänelle tekee tilaa Tuula Haatainen, josta nyt tulee uusi työministeri. Hänelle taas tekee tilaa Timo Harakka, joka nyt siirtyy liikenne- ja viestintäministeriksi Sanna Marinin paikalle. Muut, eli perhe -ja peruspalveluministeri Krista Kiuru sekä kehitys- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari säilyttävät paikkansa.
     Uusi hallitus saa heti alkajaisiksi eteensä monet solmut työmarkkinoilla. Esimerkiksi jo maanantaina alkoi vientialojen 100.000 ihmisen työtaistelu. Vaikka tämä pitäisi ratkaista työmarkkinaosapuolien välillä, ei hallituskaan tässä saa parasta mahdollista lähtöä työlleen. Lisäksi täytyy jäädä odottelemaan, mitä keskusta ajattelee Sirpa Paateron paluusta, niin vahvat näytöt kuin hänellä nimenomaan kuntapuolella onkin. Koko prosessin alku nimittäin henkilöityi aika lailla häneen.
     Samaan aikaan tapahtui kierrätystä myös keskustassa. Puheenjohtaja Katri Kulmuni otti painavamman valtionvarainministerin salkun, ja vastaavasti Mika Lintilä siirtyi hänen tilalleen elinkeinoministeriksi. Muut puolueet säilyttivät entiset ministerit tehtävissään. Nyt kolumnistit jäävät vielä odottamaan, miten ulkoministeri Pekka Haaviston käy kompastellessaan ministeriönsä virkamiesten ohjeistamisessa. Vaikuttaa siltä, että ulkoministeriön virkamiehistön ja poliittisen johdon välillä on ristivetoa siitä, pitäisikö al-Holin leirillä olevia isis-naisia ja lapsia palauttaa Suomeen vai ei. Vastakkain ovat humanitaariset ja lastenoikeuksiin liittyvät syyt, ja toisaalta pelko radikaaliryhmien lisääntymisestä ja suurenemisesta palautusten jälkeen.
​
Kulunut syksy toi siis esille poliittisen näytelmän, jota kukaan ei ennakkoon varmaan odottanut. Postin johto ja hallitus loivat tilanteen, joka olisi ollut ongelmallinen kelle tahansa poliitikolle, joka olisi saanut hallituksessa ns. omistajaohjauksen tehtäväkseen. Aivan ylivoimainen se oli Sirpa Paateroille, varmaan kelvolliselle rivikansanedustajalle, jolle rajat tulivat nyt kovalla tohinalla vastaan. Voimat eivät riittäneet Postin hallintoon pesiytyneiden piinkovien liikemiesten edessä. Siihen samaan syssyyn kaatui sitten myös pääministeri Antti Rinne, tosin hallituskumppani keskustan antamalla lisävauhdilla.
     Keskusta taistelee selvästi vaikutusvallastaan samalla kun perussuomalaiset katsovat sivusta viileän analyyttisen johtajansa Jussi Halla-ahon johdolla. Nyt ollaan gallupissa jo 10 prosentin pinnassa, mikä tosin on ns. talonpoikaispuolueille varsin tavallinen lukema Euroopassa. Nuoren Katri Kulmunin johdolla on tullut kiire ehtiä vakuuttamaan, että keskusta ei ole hallituksessa pelkästään sdp:n apupuolue. Sillä onkin hihassaan vahva valtti: ilman sitä ei hallitus pysy pystyssä, kuten numerot osoittavat.
     Syksyn mittaan on meille vailla poliittisen tiedon kanavia oleville tavallisillekin lehdenlukijoille käynyt selväksi, mitä sdp:ssa tapahtuu kulissien sisällä. Muistamme muutaman vuoden takaisen katkeran kamppailun, jossa puolueen ay-siipi syrjäytti sinänsä kelvollisen puheenjohtajan Jutta Urpilaisen. Kärkimiehenä heitettiin kehään vanha ammattiyhdistysjyrä Antti Rinne, joka voitti melko pienellä marginaalilla. Näitä hedelmiä nautitaan nyt. Epävirallisesti alettiin puhua Rinteen ja Heinäluoman joukoista. Pääministeriksi nyt tuleva Sanna Marin luetaan epävirallisesti Rinteen joukkoihin ja Antti Lindtman heinäluomalaisiin. Viimeksi mainittu kieltäytyi keväällä ministeripestissä perhesyihin vedoten. Varsinainen syy lienee ollut, että hän ei voinut suurin surminkaan lähteä Rinteen alaiseksi hallitukseen. Eivät ne perhesyyt ole siitä miksikään muuttuneet, mutta oman heinäluomalaisen linjansa taholta on varmaan tullut vahvaa työntöä.
     Muutama päivä sitten järjestetyssä tv-väittelyssä Sanna Marin oli vakuuttavampi. Hän oli kylmän rauhallinen, koko ajan oli tunne siitä, että asiat olivat hänellä hanskassa. Eihän toki Lindtmankaan flopannut, mutta levottomampi kehon kieli kertoi jonkinlaisesta epävarmuudesta. Marinin mainetta on kasvattanut aikaisempi Tampereen valtuuston puheenjohtajuus sekä Rinteen sijaistaminen tämän sairasloman aikana. Sinänsä poliittiset ansiot lienevät molemmilla suunnilleen samantasoiset, niin myös ikä. Erilaisten yliopistojen käytävillä ravanneena kiinnitin myös huomiota siihen, että Marin on hallintotieteitten maisteri, ja Lindtman on suorittanut vain alemman, eli kandidaatin tutkinnon valtiotieteissä.

3. (95) Lyseosta valmistui 23 syksyn ylioppilasta

Lahden lyseon itsenäisyys- ja ylioppilasjuhla pidettiin torstaina 5.12.2019 Ristinkirkossa. Suurlukion oppilaat, sukulaiset ja henkilökunta eivät oikein muualle olisi oikein mahtuneetkaan. Lisäksi juhlapaikka oli aivan koulun naapurissa, ja muutenkin osallistujien helposti saavutettavissa. Julkisuudessa vellonut keskustelu kirkkojen sopivuudesta juhlapaikoiksi ei onneksi ollut vaikuttanut. Kuitenkin seurakunnan tervehdyksen tuoneen pastori Hannu Lehdeskosken sanoista saattoi aavistella jonkinlaista varovaisuutta. Puhe oli sinänsä varsin ansiokas, vaikka siinä ei varsinaista uskonnollista sanomaa ollutkaan.
     Uusien ylioppilaiden suuri määrä selittyy paitsi lukion suurella koolla, myös sillä, että monet olivat suorittaneet erityislinjoja. Ainakin urheilulinjojen oppilaat olivat rankan harrastuksensa takia heti alusta saakka tähdänneet kolmen ja puolen vuoden opintoihin, mahdollisesti myös jotkut LUMA-linjan, eli ns. ylipitkien matemaattis-luonnontieteellisten opintojen suorittajat. Tätä erikoisuutta tähdensi myös se, että uuden ylioppilaan puheen piti tyylikkäästi Kia Kemppainen, minun tietojeni mukaan yleisurheilija.
     Juhlapuheen piti tälläkin kertaa koulun entinen oppilas, nyt vuonna 2001 kirjoittanut vuorovaikutusasiantuntija Emma Sulkanen. Hän korosti kiinnostavassa puheessaan hyvän ryhmähengen merkitystä niin koululuokissa kuin työelämässäkin.  Samalla saivat kiitosta ne opettajat, jotka olivat aikoinaan osoittaneet lämpöä ja joustavuutta erikoisissakin tilanteissa. Rehtori Tero Matkaniemi puhui erityisesti uusille ylioppilaille antaen neuvoja tulevaa elämää varten. Lopuksi hän jakoi todistukset ja julisti rehtorin valtuuksin kaikki 23 nuorta ylioppilaiksi.
     Koulun oppilaat osallistuivat ohjelman suorittamiseen, mm. siirtämällä tehtäviä seuraavan vuoden tuleville ylioppilaille. Lyseon laulajat lauloivat Finlandia-hymnin. Lisäksi kaikuivat kirkkosalissa Gaudeamus igitur ja Maamme- laulu. Aivan uutta oli se, että Suomen lippu tuotiin tilaisuuden aluksi kirkkosaliin syvän hiljaisuuden vallitessa. Ei siis laulettu Siniristilippua, ei edes soitettu sen säveliä. Uhrauksin on tämä maa saatu pidettyä vapaana. Uhrauksiin pitää nykyisessäkin maailmantilanteessa varautua.​

2. (94) Talvisodan muistomerkki

Talvisodan muistomerkki Helsingin Kasarmitorilla sopii hyvin näytettäväksi näin itsenäisyyspäivän edellä. Kuvani on parin vuoden takaa. Tasavallan presidentti laski sodan alkamisen 80-vuotismuistopäivänä 30.11.2019 seppeleen sen juurelle. Samalla jalustalle asetettiin 105 sytytettyä kynttilää symbolisoimaan sotapäivien määrää. Pallon sisällä on sodan eri vaiheista 105 valokuvaa, joita voi tarkastella maapallon kyljessä olevista ikkunoista.
     Kymmenmetrinen patsas seisoo monimetrisen maapallon päällä. Kirkas teräspinta heijastelee valoa niin, että syntyy vahva vaikutelma rajojamme vartioivasta lumipukuisesta sotilaasta.

1. (93) Sylvi Kekkosen elämän ilon ja tuskan hetket

Ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä. Tätä Johanna Venhon kirjasta Ensimmäinen nainen poimimaani lausetta (s. 101) voisi pitää kirjan mottona. Mutta Sylvi Kekkonen oli paljon enemmän kuin aikalaiset näkivät. Hän oli lahjakas kirjailija, jonka luomistyö kieltämättä jäi vähemmälle kuin mihin se muuten olisi yltänyt. Hän kantoi uljaasti koettelemuksensa ja hivuttavan reumatisminsa, ja edusti miehensä rinnalla, vaikka se ei ollut hänen ominta aluettaan. Toistuvat keskenmenot ja muut sairaudet olivat osasyynä siihen, että ensimmäisten parin vuosikymmenen aikainen rakkausavioliitto alkoi muuttua pelkäksi toveruudeksi. Perhe päätettiin kuitenkin yhteisestä sopimuksesta pitää koossa, niin kipeältä kuin aviomiehen uskottomuus varmaan tuntuikin.
    Johanna Venhon Ensimmäinen nainen oli tänä vuonna yhtenä Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Voiton vei albanialaissyntyinen Pajtim Statovci Bolla -nimisellä teoksellaan. Kun tarkastelee selostuksia kilpailuun osaa ottaneista teoksista, alkaa vaikuttaa siltä, että myös kaunokirjallisuuden puolelle on siirtymässä dekkareissa ja tv-sarjoissa vallalla olutta skandinaavista nordic noir -henkeä. Se tarkoittaa raakoja rikoksia, ongelmallisia yksilöitä ja synkkyyttä. Venho käsittelee kyllä Sylvi Kekkosen tuskan hetkiä ja välillä raskaana tuntuvaa toivottomuutta, mutta kaikki se tapahtuu perinteellisellä tavalla, aivan kaikkea perin pohjin kertomatta.

​Vaikuttaa siltä, että kuusissa kymmenissä Sylvi Kekkonen halusi suorittaa jonkinlaisen irtioton ahdistavaksi kokemastaan elämänvaiheestaan: miehensä tietämättä hän ajoi itselleen ajokortin. Kuningatar Elisabeth oli lahjoittanut presidenttiparille Morris Minin, joka tuntui sopivan hyvin naisten käyttöön. Tällä hän ajoi välillä Kultarantaan ja erityisesti kesämökille Suomusjärven Katermaan Turun vanhan maantien varrelle. Johanna Venhon kirjalleen antama rakenne tuntuu aika oivalliselta, pääosa fiktiivisestä tekstistä osuu muutamien päivien Katerman matkaan, jolloin hän puuhaili omiaan ja muisteli erityisesti saman kesän 1966 alussa 41-vuotiaana kuollutta Marja-Liisa Vartiota, monipuolista runoilijaa ja prosaistia. Venho on luonut mielessään eräänlaisen fiktiivisen dialogin Sylvi Kekkosen ja Marja-Liisa Vartion välille.
     Toinen fiktiivinen puhuja on ystävä Essi Renvall, joka ei millään tahtonut saada valmiiksi Sylvi Kekkosen muotokuvaa, niin moniulotteinen ja häilyvä oli hänen mielestään mallin persoonallisuus. Hänelläkin oli omat ongelmansa, yksinäisyytensä ja kaipuunsa. Aivan täyttä fiktiota kirjan sanoma ei ole, sillä pohjana ovat Sylvi Kekkosen päiväkirjat ja monet haastattelut. Johanna Venho on päässyt hyvin lähelle kuvaamansa henkilön mielenmaisemaa, hänen onnellisia ja erityisesti vähemmän onnellisia päiviä.


Ajokortin suorittaminen kuusikymppisenä, erityisesti vielä maan ensimmäisenä naisena, oli todella yllättävä veto. Tosin autoilu ei kovin kauan kestänyt, sillä pikkukolari raitiovaunun kanssa teki siitä lopun. Sen jälkeen hän ei uskaltanut rattiin tarttua. Kyllä Sylvi Kekkonen muutenkin käyttäytyi odottamattomalla tavalla, mm. hän kulki kaupungissa mielellään yksin busseissa. Nousin kerran 1960-luvun alussa Töölöntorilla Seurasaaren ja Munkkiniemen suuntaan menevään bussiin. Se oli jokseenkin tyhjä, mutta yksi tuttu hahmo siellä oli: Sylvi Kekkonen, joka istui yksin viimeisellä penkillä keskellä käytävän kohdalla. Olin huomaavinani hänen kasvoillaan ilkikurisen ilmeen, ainakin hän näytti hyvin tyytyväiseltä. Ehkä hän koki päässeensä hetkeksi ulos ”kultaisesta häkistään”. Itse jäin pois bussista jo ennen Tamminiemen lähintä pysäkkiä.

​Urho on minun onneni ja onnettomuuteni. Sylvi Kekkonen julkaisi vuosina 1949‒1968 mm. viisi teosta, joista Amalia (1958) on usein mainittu hänen päätyökseen. Tämän lisäksi hän piti kotonaan ajoittain kirjallista salonkia. Hänellä lienee ollut suuri merkitys myös miehensä puheiden ja kirjoitusten tarkistamisessa. Kustantajat ja yleisö olivat kiinnostuneita, mutta häntä kaihersi ajatus, että kiinnostuksen kohteena oli enemmänkin se, että hän oli Urho Kekkosen puoliso. Ilman tätä roolia hän olisi paremmin voinut keskittyä kirjallisiin harrastuksiinsa. Toivomaansa vertaistukea hän ei paljon saanut, Kirjailijaliitossa vallassa olleet modernistit pitivät hänen tekstejään vanhanaikaisina. Kun hän oli toisen kerran olut läsnä liiton kokouksessa, Arvo Salo veti hänet sivuun ja sanoi: ”Ymmärrettehän. Asemanne huomioon ottaen. Liiton jäsenet valittavat, että eivät pysty keskustelemaan avoimesti kokouksissa, kun läsnä on Kekkosen puoliso”. Hän tajusi, että Saloa oli pyydetty sanomaan nämä sanat. Suhtautuminen loukkasi, ja siitä toipuminen vei kauan.
     Taneli Kekkonen (1928‒1985) oli toinen vanhempiensa kaksoispojista. Hänen kohtalokseen kävi alkoholi. Tähän aikaan ei Suomessa ollut juurikaan paparazzeja eikä tietenkään some -kirjoituksia, mutta siitä huolimatta yleiseen tietoisuuteen suodattuivat Taneli Kekkosen juovuspäissään tekemät törmäilyt esimerkiksi Puolan suurlähettiläänä. Häntä saattoi kalvaa se, että ulkoministeriön kilpailua täynnä olevissa piireissä hänen omia kykyjään ei kovin paljon arvostettu. Vuonna 1985 hän poistui keskuudestamme oman käden kautta.
     Matti Kekkonen (1928‒2013) oli pitkään kansanedustajana (1958‒1970). Hän oli ministerinä vuoden verran Paasion hallituksessa ja teki pitkän uran valtionhallinnossa. Usein on nähty, että hyvin voimakkaan henkilön lähellä monet läheiset lakastuvat. Matti Kekkonen näyttää selvinneen parhaiten, vaikka kyllä häneenkin varmaan on suhtauduttu hänen omia ansioitaan väheksyen. Tietenkin isän maine tasoitti hänen tietään. Joskus 1960-luvulla eräs silloisen maalaisliiton paikallinen aktiivi kotipitäjästäni sanoi minulle: ” Kyllä Matti on hyvä kansanedustaja ja viisas mies, isänsä poika”. Sylvi Kekkosen parasta aikaa oli poikien lapsuus ja nuoruus, jolloin hän tunsi olevansa korvaamaton. Kun pojat sitten itsenäistyivät ja muodostivat omat perheet, saivat miniät kokea anoppinsa taholta kovaa kohtelua. Välit paranivat vasta kun lastenlapsia syntyi.

Puolijulkista salailua. Presidenttiparin välien muututtua tavallaan työtoveruudeksi, alkoivat myös huhut velloa. Aika ajoin puhuttiin useastakin naisesta, mm. oman aikansa kohujulkkiksesta, suomalais-persialaisesta Tabe Slioorista, jonka nimeä tosin paljon enemmän yhdistettiin eläköityvään Helsingin kaupunginjohtajaan Erik von Frenckelliin. Ylioppilaiden suosimissa kapakoissakin saattoi kuulla herjalauluja tyyliin ”Erik von Frenckell och Tabe Slioor i skogen gick…”
     Jos Kekkosen suhde Tabe Sliooriin oli enemmänkin arvailujen varassa, niin seuraava suhde ei ollut. Kirjeenvaihtaja Anne-Marie Snellmanin kulku mukana valtiovierailuilla pääministerikaudella oli alkuun vain pienen piirin tiedossa. Sylvi Kekkonen ei suinkaan suhtautunut niin jäätävän tyynesti asiaan kuin näytti. Venhon kirjassa on aika paljon asian tilitystä. Sen sijaan suurlähettilään rouvan Anita Hallaman puolivirallisesta asemasta tiesivät jo kaikki, mutta siitä ei juuri kirjoitettu. Moskovan suurlähettiläs Jaakko Hallama oli edennyt karriäärissään eturivin paikalla, eikä hänen todellisesta asemastaan tai sen ansaitsemisesta oikein oltu varmoja. Tilanne ei varmasta ollut helppo vaikka Hallamat olivatkin perhetuttuja pidemmältä ajalta. Johanna Venho osaa tässäkin asiassa tuoda Sylvin pettymyksen ja kärsimyksen hienosti esille. Viimeisin suuri rakkaus oli nuori toimittaja Maarit Tyrkkö, joka alun perin sai pestin Tamminiemeen auttamaan sairasta, jo vanhenevaa valtionpäämiestä kirjoittamisessa ja muissa rutiinitehtävissä. Tyrkkö on itse valaissut suhdetta kahdessa kirjassaan tällä vuosikymmenellä. Kun ikäeroa oli 47 vuotta, ei tietenkään ollut kysymys tavallisesta rakkaustarinasta, vaan ilmeisesti lämmöstä, läheisyydestä ja luottamuksesta.
     Sen sijaan Sylvi Kekkosen ja Olavi Paavolaisen rakkaussuhde ”loppui ennen kuin alkoikaan”. ”Mutta niistä aikomuksistakin minä elin monta vuotta”. Sylvi tunsi noihin aikoihin olleensa täysin yksin, pojilla oli jo tyttönsä ja Urho liikkui missä milloinkin ja miten sattui. Sylvi ja Olavi viihtyivät kirjallisissa keskusteluissaan, mutta pientä flirttiä pidemmälle se ei edennyt. Eikä voinut edetäkään, sillä Paavolaisella oli ”monta rautaa tulessa”.

​Jatkuvaa taistelua. ”Mutta aina tuli paha päivä. Se päivä, jona painoin kamarin oven kiinni takanani ja suu aukesi äänettömään huutoon, olenko minä niin mahdoton, eikö minuakin voisi rakastaa, silmät kääntyivät nurin ja pään sisällä helähti sirpaleiksi jotain vaivoin koossa pidettyä, purin hampaat yhteen ja mutisin niiden välistä kaikki vaietut sanat, ne muuttuivat kiviksi, raapivat kurkkua, maailmassa oli kuormakaupalla tehtävää, tuhansia ja taas tuhansia teitä kuljettavaksi, mutta minun käteni olivat sidotut….”
     ”Urho ärsyyntyy hitaammista perässä hiihtäjistä, mutta hänen edelleenkään ei saa mennä. Pitää olla tismalleen oikean matkan päässä. Minä lopetin yhdessä hiihtämisen jo ajat sitten, piti säilyttää oma tahti. Mutta mittaan välimatkaa edelleen koko ajan. On oltava tarpeeksi lähellä, jottei katoa toiselta, ja tarpeeksi kaukana, jottei katoa itseltään”.
     ”Ajatukset ovat aamulla vyyhtinä päässä ja siitä sitten lähtee kerimään, ei ole ketään, joka pitäisi vyyhtiä, ja tiedäthän millaista on kun yrittää saada siistin kerän, vaikka langansäikeet tarttuvat toisiinsa ja sotkeutuvat. Elämä ja kirjoittaminen muistuttavat toisiaan siinä, että alussa on kaikki mahdollista. Kun aika kuluu ja tarina etenee, vaihtoehdot vähenevät, joka tienhaarasta valitaan toinen. Lopussa näkee: tällainen tästä tuli. Vaikka kuvittelin, että se olisi runsaampi, rönsyäisi kaikkiin suuntiin, olisi se unien maasto jossa yhden tien valitseminen ei tarkoita sitä, että muut katoavat”.
     ”Kaikki muuttaa meitä.  Aika muutti minua, äitiys muutti minua, sodat muuttivat minua, Urhon nousu pääministeriksi  ja presidentiksi muutti minua, työ muutti minua, kirjoittaminen muutti minua, ihmiset ympärilläni muuttivat minua, sairaus muutti, kivut vasta muuttivatkin, ja lääkkeet, Urhon naiset muuttivat minua ja ennen kaikkea se, mitä ihmiset puhuivat, panivat rinnakkain minun kopertuneen kuvani ja komean Anitan. Lapsenlapset muuttivat minua, koirat muuttivat kun puskivat kylkeen lämmittelemään, Katerma muutti, yksinäiset päivät siellä. Ei voi olla muuttumatta, kun elää elämäänsä, ja jopa elämätön elämä muuttaa, sillä aika kuluttaa kerroksia ihosta ja joka ikinen aamu aurinko nousee ja tunkeutuu herääjän tietoisuuteen. Vaatteet vanhenevat käyttämättöminäkin kaapissa, ompeleet löystyvät, kuidut hapertuvat, ihminen vanhenee, säästi ihminen itseään tai ei”.

---

Marraskuu

9. (92) Suomen kohtalonvuodet 1939-1940
Talvisodan alkamisesta tulee 30.11.2019 kuluneeksi 80 vuotta. Kuukauden mittaan on järjestetty lukuisia tilaisuuksia, jotka tietysti jatkuvat aina maaliskuulle 2010, eli sodan loppumisen muistopäivään saakka. Monet ohjelmat tv:ssä ja useat teokset auttavat muistamaan, mitä noina päivinä tapahtui. Eräs aika hyvä opas on kolmen tunnetun historioitsijan ja yhden erikoistutkijan yhteisteos, jonka nimenä on lyhyesti vain vuosiluku 1939. Teoksessa on myös tavallista enemmän huolella valittuja, tilanteen kehittymistä kuvaavia valokuvia. Niistä on vastannut erikoistutkija Jukka Kukkonen.​

Teoksen aloittaa Suomen ja Skandinavian historian dosentti Teemu Keskisarja, monien historiateosten teräväsanainen kirjoittaja. Hänen tuotannossaan on paljon sotahistoriaa, mutta myös teoksia suomalaisen suurteollisuuden synnystä ja muualta.  Hän on otsikoinut osuutensa nimellä Sota, jossa hävisivät molemmat osapuolet. Suomi oli tietysti suurempi häviäjä, sillä alueluovutukset olivat mittavat. Kaikkiaan 25000 sankarivainajaa saateltiin kotipitäjän multiin, tosin osa jouduttiin jättämään kentälle. Vastineeksi itsenäisyys säilyi, maan valtaus ja kansanmurha estettiin. Neuvostoliitto sai tietysti rajan kauemmaksi Leningradista, mutta miehiä kaatui 150000. Talviolosuhteet ja Suomen vastarinta yllättivät.  Lisäksi se huomasi sekaantuneensa väärään sotaan ja suututtaneensa länsivallat. Suomen kanssa piti tehdä rauha, koska tulevan, paljon suuremman sodan tuntu alkoi jo olla ilmassa. 

Markku Kuisma on historian emeritusprofessori ja useiden erinomaisten yrityshistoriain kirjoittaja. Hänen osuutensa nimi on Luoton loppu, alaotsikkonaan Ruotsin rauta ja Pietarin puolustus. Raaka-aineilla ja muilla taloudellisilla eduilla oli merkityksensä sodan kulkuun. Ruotsin rauta viittaa tietysti Jällivaaran kaivoksiin ja Ruotsin malmikenttiin, joita niin liittoutuneet talvisodan aikana kuin saksalaiset sitten maailmansodan sytyttyä halusivat. Ensisijaisesti niiden takiahan Saksa myöhemmin valloitti Tanskan ja Norjan. Saksa piti Outokummun ja Vuoksenniskan tehtaita Suomessa ominaan, ja vaati Stalinia säästämään ne rauhanteossa. Kun Petsamon nikkelikaivos oli angloamerikkalaisen konsernin hallussa, säästyi sekin Suomelle. Nikkeliä kyllä hyödynsi myöhemmin Saksa. Kuismalla on myös hyvin ansiokas selonteko metsäteollisuuden merkityksestä Suomelle niin rauhan kuin sodan aikana. Samalla hän kertoo myös pankkisektorin asemasta ja rahanarvon vaihteluista näinä vaikeina vuosina.

Kai Häggman on niin ikään Suomen ja Skandinavian historian dosentti. Hän on kirjoittanut paljon kirjallisuudesta ja kustannusalasta, mutta myös maailmansotien välisen ajan metsäteollisuudesta sekä arjen historiasta. Hänen tarkasteltavanaan on ollut Kirjailijain talvisota otsikolla Kollaa kestää, mutta Antero ei enää palaa. Kirjailijoilla oli merkittävä osuus henkisen vastarinnan tukijoina. Sodan edellä sovinnontekijän rooliin nousi kotkalaisen kivityömiehen poika Toivo Pekkanen lähinnä romaanillaan Tehtaan varjossa. Kansalaissodasta peräisin olleita työväen identiteettiongelmia pohti Olavi Siippainen aluksi novellikokoelmillaan, myöhemmin muutenkin. Vuoden 1940 aikana ilmestyi valtava määrä sotaromaaneja, joiden taso oli vähintäänkin kirjava. Näistä nousi suurimpaan maineeseen Erkki Palolammen Kollaa kestää, jossa kuvattiin rintamaolosuhteita ja miesten mielialoja totuudenmukaisesti, samoin sekä rivimiesten ja reservinupseerien tinkimätöntä puolustustahtoa. Se oli kunnianosoitus nimenomaan talvisodan suoritusportaalle, jonka miehet joutuivat katsomaan vihollisia silmästä silmään. Takalinjojen ”koiraslottien” toimintaa kohtaan tunnettiin katkeruutta. Mika Waltarin kynästä lähti tuohon aikaan puhdasta sotapropagandaa. Tuolloin ilmestyi ilmeisesti hänen upean uransa heikoin teos, Antero ei enää palaa takaisin. 

---

8. (91) Alkuverryttelyä joulutunnelmaan
Jonkinlainen lähtölaukaushan se oli, se joulupukin tulo helikopterilla Lahden torin luistelualueelle. Kun emme erityisesti pidä tungoksesta, jäimme vielä tässä vaiheessa kotiin. Mutta iltapäivällä oli jo väljempää, joten oli hyvä aika lähteä päiväkävelylle. Ja olihan torilla vieläkin yhtä ja toista ohjelmaa.  Lahden VPK:n kalustonäyttely veti väkeä, varsinkin sitä nuorempaa porukkaa. Nuorten oma yhdistys Inspis ry. lainasi luistimia, mutta useimmat kai sentään viilettivät torin jääkentällä omin välinein. Muita kojuja ei juurikaan ollut, mutta ainakin seurakuntayhtymä ja Lahden Ensi- ja turvakotiyhdistys muistivat koleassa säässä vaeltavia ilmaisella glögiannoksella. Varsinainen rynnäkkö alkaa sitten 14.12. joulukadun avaamisella. Tästä muistutti Lahti City-kehittämisyhdistys jakaen samalla suklaamakeisia. Joulukuusikin sai valot myöhemmin illansuussa. Komea yksilö oli jälleen löydetty, kookas ja tasaisesti kasvanut. Esiintymislavalla oli musiikkiohjelmaa tunnelmaa luomassa.

7. (90) Globalisaation voittajat ja häviäjät
Globalisaatio-sana on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut vähän jokaisen huulilla. Suomessakin on korostettu sitä, että maailmanlaajuiseen kilpailuun on lähdettävä huolella, paremmiksi kehitetyin tuottein, uusi menetelmin, ja rohkeasti omaa paikkaamme etsien. On uskottu, että koko maailmaa koskeva kauppa laskee hintoja, parantaa laatua, tuo menestystä. ”Onni suosii rohkeaa”. Niinhän se suosiikin, jos tähtien asennot sattuvat olemaan kohdallaan. Jäin kuitenkin pohtimaan varjopuolia lukiessani Annastiina Heikkilän kirjaa Miksi Ranska raivoaa. Kopioin tähän yhden kappaleen verran suoraan hänen mietteitään:
”Ranska on jakautunut viime vuosina tai oikeastaan viime vuosikymenien mittaan, voimakkaasti kahtia. Yhtäällä ovat suuret kaupungit, joihin työpaikat, varallisuus, osaajat ja opiskelupaikat keskittyvät. Toisaalla ovat maatalousvaltaiset alueet ja pienemmät kaupungit, sellaiset kuin Grainville, joista työpaikat ja palvelut katoavat. Nämä kaksi Ranskaa, joita voisi kutsua myös globalisaation voittajiksi ja häviäjiksi, ovat yhä harvemmin keskenään tekemisissä. Suurten kaupunkien poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen eliitti ei ymmärrä pikkukaupunkien ranskalaisten arkea ja ajatusmaailmaa. ”Unohdettu Ranska” eli niin kutsuttu periferian pieni- ja keskituloinen työväestö ei puolestaan enää luota poliitikkoihin eikä muuhunkaan eliittiin, kuten niin kutsuttuun valtamediaan.”

Sehän on kuin suoraa kuvausta myös Suomesta. Ainoa ero on siinä, että olemme tässäkin kehityksessä suuriin maihin nähden hieman jälkijunassa. Meilläkin kirjoitetaan jatkuvasti siitä, miten väki pakkautuu etelään, ja erityisesti kolmen suuren, eli Helsingin, Tampereen ja Turun lähialueille. Joku tilastonikkari jopa väitti, että muutaman vuosikymmenen päästä väki lisääntyy enää Helsingissä ja Ahvenanmaalla, sielläkin maahan muuton ansioista. Syntyvyys laskee koko Suomessa, se on jo fakta. Muuttoliikkeen ansiosta valtava määrä hyväkuntoisia kiinteistöjä myydään maaseudulla alihintaan, jos silläkään. Sama kehitys jatkuu pienemmissäkin puitteissa, esimerkiksi Lahdessa väki tuppaa keskustan kerrostaloihin, ja laita-alueiden asuntohinnat laskevat. Paljolti ollaan sitä mieltä, että koko Suomi pitäisi pitää asuttuna, muutkin kuin keskustalaiset. Mutta hajasijoittaminen ja mahdolliset muutkin toimet kohtaavat vastustusta.
     Tämä globalisaation aiheuttama kehitys oli paljolti Ranskan keltaliiviliikkeen taustalla. Pohjois-Ranskan tekstiili- ja terästehtaita on siirretty halvempien kustannusten maihin, ja tuotantoa on automatisoitu ja robotisoitu. Työttömyys on lisääntynyt myös maatalousvaltaisilla alueilla. Globalisaation voima nähtiin myös USA:n viimeisissä presidentin vaaleissa, joissa Keskilännen ja muidenkin alueiden näivettyneiden teollisuuspaikkakuntien entiset autotyöläiset ja ahdistuneeseen asemaan joutuneet farmarit asettuivat suurin joukoin Donald Trumpin taakse. ”America first”. Ja sitten seurasi kauppasota Kiinaa, osin muitakin maita vastaan.
​     Ja jos ei ole suorastaan ole mellakoitu, niin uusia poliittisia puolueita on noussut niin Italiassa, Englannissa kuin Suomessakin. Ilmeisesti Brexit sai paljon ääniä Englannin taantuvilla paikkalunnilla. Ranskassa Marine Le Pen vahvisti asemiaan, ja Jussi Halla-ahon johtama perussuomalaiset on kerta toisensa jälkeen komeillut Suomen galluppien johdossa. Viimeisimmässä he saivat jo 23 prosenttia. Samalla sdp vajosi alle 14 prosentin, samaan seuraan keskustan kanssa. Kehityskulku on ollut sama kuin monissa muissa Euroopan maissa, esimerkiksi Italiassa, Kreikassa, Ranskassa ja Saksassa.
     Suomessa perussuomalaisten kannatus on ollut merkittävän suurta suurten ja keskisuurten kaupunkien reuna-alueilla. Samaa voi sanoa pienistä teollisuuskeskuksista ja monista maatalousvaltaisista kunnista Väli-Suomessa. Näillä alueilla on samaa näköalattomuutta kuin ranskalaisissakin pikkukaupungeissa ja syrjäseutujen paikkakunnilla. ”Keltaliiviliike teki unohdetun Ranskan näkyväksi ja antoi sille äänen.” Suomessa on väläytelty jonkinlaista ”karvalakkikapinaa” joskus tulevaisuudessa.

​Suurissa maissa vanha jako oikeistoon ja vasemmistoon on melkein kuollut, tilalle on tullut jako populistisiin puolueisiin ja muihin. Taidamme kulkea samaa tietä.

6. (89) Venetsia tulvan vallassa
Venetsiassa matkailleet ovat säännöllisesti viivähtäneet ainakin hetken Piazza San Marcolla, mahdollisesti myös Chiesa San Marcossa, eli Pyhän Markuksen kirkossa. Voisitko kuvitella, että torilla voisi aivan oikeasti uida? Kyllä näin on tapahtunut näinä marraskuun puolenvälin päivinä 2019! Televisiossa ja lehdissä on näkynyt epätavallisia, miltei dystopisia kuvia eri puolilta kaupunkia. Poissa ovat kyyhkyset, ja poissa ovat turistit. Koko torin peittää yli metrinen vesikerros, ja sitä riittää tietysti myös arvorakennusten ja yksityistalojen sisälle. 

​Marraskuun tulvat ovat jossain muodossa jokavuotisia. Mutta tavallisesti vesi joko jää alemmaksi kuin torin pinta tai sitten sitä on sen verran vähän, että tavallisilla kumisaappailla pärjää. Tavallista toki on, että varmuuden vuoksi rakennetaan ympäri kaupunkia jonkinlaisia puusiltoja, jotta jalat eivät kastuisi. Nyt eivät näin pienet varautumiset ole riittäneet.
     Turisteille ja muille kulkijoille tästä on haittansa, mutta monin verroin kalliimpaa on se, että talojen, myös noiden rakennustaiteellisesti ainutlaatuisten rakennusten alakerrokset saavat vaurioita. Mistä sitten tämä, miltei kahden metrin tulva oikein johtuu. Ilmeisesti rankat monipäiväiset sateet ovat täydentäneet normaalia suuremman nousuveden vaikutusta, joka taas johtuu täyden kuun ajasta. Vesihän nousee ja laskee laguunissa normaalistikin tuoden puhdasta vettä sisään ja vetäen likaisempaa ulos. Oheisessa kuviossa on pelkistetty kaavio niistä saarista, jotka rajoittavat laguunia Adrianmerestä. Saarien muotoja en ole yrittänytkään saada näkyviin.Venetsian lisäksi on pikkupaikkakuntien sijaintia kuvattu vain niiden nimillä. 

​Venetsian laguuni, tärkeimmät kaupungit ja vesiväylät. Laguunin suojana ovat Adrianmerta vasten Litorale di Pellestrina (A), Lido di Venezia (B), Litorale del Cavallino (C) ja Lido di Jesolo (D). Näiden välissä ovat pääväylät  Bocca di Chioggia (1), Bocca di Malamocco (2) ja Bocca di Lido (3).

---

Jälleen on puhuttu niistä sulkuporteista, joita on suunniteltu liian suurien tulvien varalle. Niistä on minun tietääkseni puhuttu jo ainakin 50 vuotta. Ensi kerran kuulin niistä ollessani kesäkuussa 1970 eräällä Italian yhteiskuntaa ja talouselämää käsittäneellä kurssilla Venetsiassa. Joku viiksiniekka esitteli vauhdikkaasti pitkin seiniä kiinnitettyjä upeita suunnitelmia patolaitteista, jotka nousuveden tullen kääntyisivät osittain pintaan, ja sitten laskuveden aikana laskisivat alas. Näyttää siltä, että kuluneiden vuosien aikana ei tässä suhteessa ole tapahtunut juuri mitään, kaupunkiin syydetyistä miljardeista ja taas miljardeista liiroista, nykyisin suuresta määrästä euroja huolimatta. Luulen, että ainoa muutos tässä suhteessa on tapahtunut Bocca di Lidon suulla, jossa Google Earthin mukaan on ollut rakenteilla jonkinlaisia aallonmurtajia.
     On puhuttu, että nykyinen tulva olisi toiseksi suurin koko tiedossa olevan historian aikana. On väläytelty vuotta 1923, mutta se suurin saattoi silti tapahtua marraskuun alkupuolella 1966. Kysymyksessä oli koko Pohjois-Italiaa koskenut katastrofi, vaikka se koetteli pahoin myös Venetsiaa. Marraskuun neljäntenä pyyhkäisi ennen kokematon myrsky läpi koko Pohjois-Italian, seuraavana päivänä tiedettiin Suomenkin sanomalehdissä kertoa, että Firenzen kaupunki Arnon varrella, ja suuret alueet Po-joen tuntumassa olivat joutuneet jättiläistulvien uhkaamiksi. Seuraavina päivinä tuhoalue osoittautui vielä tätäkin suuremmaksi. Venetsiassa koko San Marcon tori joutui heti veden valtaan. Se on kaupungin alavimpia kohtia.  Nousuvesi oli tavallista runsaampi. Kun tuuli vielä puhalsi meren suunnasta, ei vesi ehtinyt valua takaisin Adrianmereen ennen seuraavaa nousuvettä.
     Myrsky eteni pahimmillaan 100 kilometriä tunnissa. Firenzessä tulva katkoi kaikki teleks- ja puhelinyhteydet maan pohjois- ja eteläosien välillä. Po-joen suojavallit murtuivat monin kohdin pitkin sen rantoja, murtuneiden patojen kautta merivesi vielä pääsi joen alajuoksulle.  Koko Italiassa kuoli parin viikon aikana yli 200 ihmistä, kenties 100.000 joutui jättämään kotinsa vähintäänkin väliaikaisesti. Kotieläimiä kuoli kymmenin tuhansin. Myrskysateen pahiten koettelemia alueita oli myös Etelä-Tiroli ja Friulin alanko Venetsian ja Triesten välillä. Dolomiiteilla lumivyöryt hautasivat kokonaisia kyliä, ja tulvivat joet veivät mukanaan taloja ja siltoja. Lieju ja muta hukuttivat paljon ihmisiä.
     Laguuniin laskeva Brenta oli yläjuoksullaan aiheuttanut paljon vahinkoa, mm. Bassanon vanhasta puusillasta osia hajosi osittain veteen. Venetsiassa koko viikko oli hektistä, suojapatoja yritettiin vahvistaa kanavien varrella, merijalkaväkeä saatiin apuun. Vesi oli marraskuun 4. ja 5. päivinä Venetsiassa pahimmillaan pari metriä normaalitason yläpuolella, talojen alaovia tuskin saatiin auki, eikä normaalista liikkumisesta ollut puhettakaan. Vasta 7. ja 8. päivinä marraskuuta aurinko paistoi ja pahin alkoi olla ohi.

​Sääennustukset lupaavat Pohjois-Italiaan edelleen rankkoja sateita. Toivottavasti Brenta ei taas ehdi tuomaan lisää vettä ennestään jo täyteen laguuniin!

​5. (88) Ikinuori Old Chaps

Vuosituhannen vaihteessa perustettiin Helsingissä kaksi valtakunnalliseen kuuluisuuteen noussutta a capella -yhtyettä, ensin Rajaton ja kolmisen vuotta myöhemmin Club for Five. Näitäkin aikaisemmin aloitti lahtelainen Old Chaps, joka vietti 30-vuotisjuhlaansa Kalevi Aho -salissa lauantaina 9.11.2019. Sen johtajana ja pianistina on koko ajan toiminut Ari Niskanen, alkuaan Lahden kansanopiston musiikinopettaja. Laulajia on neljä, sopraano Elina Pakkanen, altto Maarit Raitala, tenori Eero Vesanen ja basso Marko Kemppi.  Konsertissa yhtyettä säestivät osan aikaa rumpali, kontrabasisti, viulisti ja klarinetisti.

​Mainitut henkilöt ovat kuvassa järjestyksessä Niskanen, Kemppi, Pakkanen, Raitala, Vesanen, vasemmalta oikealle. Kuvan jouduin muuttamaan mustavalkeaksi, koska voimakkaat valot tekivät kasvot värikuvassa vieläkin epäselvemmiksi.

​Useimmat esitetyistä lauluista on sovittanut Ari Niskanen, osaksi myös Marko Kemppi. Ohjelmisto rakentui paljolti ulkomaisten ja kotimaisten laulajien tunnetuiksi tekemistä kappaleista, säveltäjinä mm. Kaj Chydenius, Lasse Märtenson, Esa Nieminen, Juice Leskinen ja salanimen P. Naseva takana ollut Erik Lindström. Mukana oli myös Ari Niskasen ja Marko Kempin tuotantoa. Kaiken kaikkiaan numerot edustivat paremman luokan viihde- ja jazz musiikkia.
     Ohjelma alkoi hauskasti Esa Niemisen säveltämällä ja Raul Reimanin sanoittamalla Oon kolmikymppinen      -laululla ikään kuin otsikkona Old Chapsin taipaleelle. Pian seurasi sitten Kaj Chydeniuksen P. Mustapään eli Martti Haavion runoon säveltämä tango Viimeisestä illasta Ari Niskasen sovittamana. ”Istuimme kahden tanssilavan luona ja sinä olit kalpea ja kaunis. Ja hehkui pihlajassa lyhty tanssilavan luona… ” Sitten seurasi vähintään yhtä haikea ”Sinua, sinua rakastan” (Kaj Chydenius, Aulikki Oksanen) ja monta muuta. Huumoripuolta edusti Martti Huuhaa Innasen tunnetuksi tekemä Esteri, ja kansanlaulupohjainen Herrojen kanssa pellon laitaa. Tässä vain muutamia esimerkkejä, koko repertuaari hienojen ulkomaisperäisten kappaleiden kanssa on oheisessa kuvassa. Osaa toisen puoliajan svengaavista kappaleista ovat tehneet tunnetuiksi mm. Laila Kinnunen, Carola ja tietysti Lasse Mårtenson.

​Ei ihme, että täyteen myyty sali palkitsikin esiintyjät vahvoin aplodein. Kuulijakunta koostui pitkälti myöhemmässä keski-iässä olevista henkilöistä, joille kappaleet toivat muistoja nuoruuden päivistä. Mitään nuorisomusiikkia tämä ei ollut, sen havaitsi jo pelkästään siitä, että nuorempaa väkeä näkyi salissa vain vähän. Herää tietysti myös kysymys, millainen tulee olemaan yhtyeen tulevaisuus, ellei mukaan saada myös heitä laulajiksi. Sinänsä yhtye on kyllä edelleen hyvässä vedossa, mutta entä seuraavan kymmenvuotisjakson jälkeen?    

​Old Chaps on ehtinyt konsertoida paljon niin Lahdessa kuin ympäri Suomea. Ohjelmaan kuuluvien jatsahtavien laulujen lisäksi ohjelmistossa on ollut myös huumorilauluja, lastenlauluja ja joskus pikkujouluaikaan eroottisiakin lauluja. Pääasiassa on laulettu suomeksi, joskus englanniksikin.

​ESS:n kommentaattori Petri Poutiainen kehui, että yhtyeen soinnissa oli ”hyvällä tavalla rosoisuutta ja särmää”, vähän epäpuhtauksiakin verrattuna edellä alussa mainittuihin maankuuluisiin yhtyeisiin. Ohjelmisto oli jonkin verran muuttunut sitten viime juhlakonsertin. Kopioin silloin heidän levyltään joukon kappaleita mp 3 -soittimelleni, olivat niin svengaavia ja rentoja, uudelleen sovitettuja tutuista kappaleista. Viimeinen kiitoskappale Alla appelsiinipuun kuitenkin vielä edusti sitä aikaisempaa ohjelmistoa.

---

4. (87) Ranskan keltaliiviliike

Kuluneen vuoden aikana on Ranska ollut hyvin taajaan uutisten kohteena, eikä vähiten ns. keltaliiviliikkeen, eli laajojen mielenosoitusten takia. Yhtä usein on ruutuun ilmestynyt Ylen Pariisin kirjeenvaihtaja Annastiiina Heikkilä (s.1982), kokenut ja sujuva kommentaattori. Wikipedian mukaan hän on valmistunut valtiotieteen maisteriksi vuonna 2012 Helsingin yliopistossa. Uran alkujuuret ovat tätäkin vanhempia, hän oli tutustunut Ranskaan ensin au pairina, sitten yliopistovaihdossa. Pariisin kirjeenvaihtajaksi hänet nimettiin vuonna 2013. Tätä ennen hän oli ehtinyt toimia uutistehtävissä radion puolella. Nyt hän on julkaissut kokemuksistaan kirjan.   

​Annastiina Heikkilän juuri ilmestynyt teos ”Miksi Ranska raivoaa” on ajankohtainen ja mielenkiintoinen. Heti aluksi hän tiivistää sanomansa ytimen muutamaan lauseeseen. ”Keltaliivien mielenosoitukset eskaloituivat poliittiseksi kriisiksi osin siksi, että demokratian instituutiot ovat menettäneet Ranskassa asemiaan — kuten ne ovat tehneet monissa muissakin länsimaissa. Puolueet ja ammattiyhdistysliike ovat heikentyneet, ja luottamus poliitikkoihin, poliisiin ja tiedotusvälineisiin on alamaissa. Viime talvena vastakkain ajautuivat siis kiukkuiset kansalaiset ja itsevaltainen presidentti, ja heidän ympärillään velloo syvä epäluottamus koko poliittiseen järjestelmään.”

Tässä viitattiin liikkeen ”ensimmäiseen aaltoon” marras-joulukuusta 2018 lähtien. Mutta teos on enemmän kuin selontekoa vuosien 2018 ja 2019 tapahtumista. Hän taustoittaa presidentti Macronin alkuvuosien voittoja ja tappioita, ja antaa siinä samalla myös värikkään kulttuurihistorian oppitunnin. Hän lähtee monien suurtapahtumien näyttämöltä Champs-Élyséeltä, esittelee riemukaarta ja sen historiaa, vähän sen toisessa päässä olevaa Concorden aukiotakin egyptiläisine obeliskeineen. Tällä kahden ja puolen kilometrin matkalla hän marssittaa eri vuosikymmeniltä näkyviin paraateja, sotilasosastoja, panssarivaunuja, ja tietysti myös itsevaltaisen Macronin, jonka muuntumista hän todistaa.

​Mutta siellä kulkevat myös tuhatlukuiset turistit selfiekeppeineen katsellen tunnettujen muotitalojen ikkunoita. Paraateja, ja vaikkapa Johnny Hallydayn hautajaissaattuetta tai viime kesän jalkapallon maailmamestareita kyllä tultiin katsomaan, mutta minkäänlainen pariisilaisten olohuone se ei enää ole, entiset vaatimattomammat ja tunnelmalliset kahvilat ja liikkeet ovat häipyneet, turisteille tarkoitettua krääsää on kyllä kaupan. Koko tienoon alkuperäinen henki tuntuu häipyneen.
     Entä sitten Emmanuel Macron (s.1977), ensin huippuarvosanat pariisilaisesta eliittikoulusta ENA:sta, sitten nopea ja nousujohteinen ura pankkimaailmassa, ja vielä talousministerin paikka edeltäjänsä Franҁois Hollanden nimittämässä sosialistihallituksessa. Hänen esiintymisestään paistaa varmuus ja itsetietoisuus. Hän ei ole antanut edes Trumpin tai Putinin nolata itseään tervehtimisseremonioissa. Älyä ja tilannetajua on riittänyt, mutta jotain on puuttunut, tavallisen kansan tuntojen ymmärtäminen. Presidentin johtamistyyli on ollut autoritaarinen. Hän on keskittänyt vallan itselleen ja lähipirilleen.
     Kaikki purkautui jo vuoden 2018 puolella polttoaineen korotuksen jälkeen. Maaseudun ja reuna-alueiden palvelut olivat heikentyneet, joten autot olivat välttämättömiä. Protestit kestivät viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen. Tätä ennen oli kyllä ollut verouudistuksia, oltiin laskemassa eläkkeitä ja rautatieläisten kieltämättä hyvin suuria etuja, vaikkapa palkkoja ja nostamassa 50-vuoden eläkeikää.  Facebook -ryhmät aktivoituivat nyt ja kansaa alkoi kerääntyä siellä täällä ympäri Ranskaa liikenneympyröissä ja lopulta Champs-Élyséelle, jonka valtaaminen tuntui merkitsevän samaa kuin pariisilaisen eliitin kukistaminen. Presidentin palatsiinkin pyrittiin, mutta sen porteille poliisit kuitenkin pystyivät joukot pysäyttämään. Mellakoita ja protesteja syntyi joka puolella Ranskaa, osanottajat olivat kirjavaa joukkoa, melkein puolet oli naisia. Eniten oli kuitenkin matalapalkkaisia miehiä ja naisia, joita polttoaineen, erityisesti dieselin hinnan nousu tuntui sortavan.
     Keltainen huomioliivi oli suorastaan nerokas keksintö, sillä se viestitti hädästä, johon ihminen oli joutunut. Autoissakin se oli pakollinen lisävaruste. Sen käyttö protestimielessä levisi eräisiin muihinkin maihin. Presidentille tilanne oli hankala. Koko vero lähti kunnianhimoisen ympäristöpolitiikan vaatimuksista. Ajan mittaan hän alkoi kuitenkin lupailla joustoja ja avustuksia vähäpäästöisten autojen ostoon. Mutta puhe ei tehonnut. Liike perustui myös vanhoihin perinteisiin, vallankumoukset oivat olleet Ranskan historiassa keino saada muutoksia aikaan.
​
Joulukuun 2018 alussa protestit eskaloituivat. Tavallisten mielenosoittajien joukkoon oli tullut ammattitappelijain joukkueita ääriryhmistä vasemmalta ja oikealta. Heidän tavoitteinaan oli mahdollisimman suuren vahingon aikaan saaminen. Joulukuun 1. päivänä Koko Champs-Élyséen bulevardi oli sakean savun peitossa, siellä täällä roihusi roskiksia, ravintoloiden markiisikatoksia ja autoja. Tuhannet keltaliivit marssivat kadulla, osa heistä heitteli polttopulloja, kiviä ja painavia turva-aitoja liikkeiden ikkunoihin. Raskaasti aseistautuneet poliisit yrittivät hillitä heitä kyynelkaasulla ja vesitykeillä, mutta he joutuivat perääntymään. Keltaliivejä saapui Riemukaarelle kaikista ilmansuunnista, ja pian he valtasivat kuuluisasta liikenneympyrästä lähteviä katuja, tunkeutuivatpa he Riemukaaren sisätiloihinkin, ja järjestivät sen museoissa suuren hävityksen.
     Joulukuun 8. päivänä mellakkapoliisien määrä lisääntyi, heillä oli paikalla mm. neljätoista poliisin panssarivaunua. He tunkeutuivat myös lähikontaktiin mellakoitsijoiden kanssa, ja yhden päivän aikana otettiin kiinni tuhansia mielenosoittajia. Käytössä oli myös kumiluotiaseita. Joulukuun puolivälissä presidentti Macron astui viimein esiin ja piti tv:ssä puheen jossa hän lupasi 10 miljardin euron edestä myönnytyksiä, verottomia joulubonuksia, sadan euron korotuksia minimipalkkoihin, pieni -ja keskituloisten eläkkeiden lisäveron kumoamista jne. Lopultakin tapahtumien ulkopuolella Strasbourgin torille tehty terrori-isku sekä kylmät säät näivettivät mellakoinnin.
    Mellakat alkoivat kuitenkin uudelleen tammikuun ensimmäisellä viikolla. Uutena piirteenä oli mellakoitsijoiden vihan siirtyminen toimittajiin, joiden työskentelymahdollisuudet nyt supistuivat. Tilalle alkoi tulla disinformaatiota, selvää trollausta mellakoitsijain hyväksi. Väitettiin, että sadat twitter- tilit jakoivat ja julkaisivat heille edullisia viestejä. Russia Today:n toimittajille hurrattiin. Sanottavaa merkitystä liikkeen suunnalle niillä ei kuitenkaan ollut. Vähitellen liike menetti kevään korvalla voimaansa.
​
Mielenosoitusten laantuminen alkoi vähitellen kevään mittaan. Osa mukana olleista katsoi, että oli menty liian pitkälle, myös yleinen väsymys ainaiseen kokoontumiseen alkoi vaikuttaa. Kun Notre Dame sitten paloi, alkoi koko Ranskaa kohdannut suruaika, ja vauhti hiljeni tämänkin takia joksikin aikaa. Presidentti Macron oli ottanut hänelle annetut neuvot varteen, hän järjesti ympäri maata keskustelutilaisuuksia. Näissä hän antoi paljon lupauksia, ja ennen kaikkea hän pyrki osoittamaan, että nyt hän kuunteli kansaa.
     Akuutti tilanne nyt siis osittain laukesi, mutta yhä selvemmäksi oli käynyt, että globalisaatio oli kohdellut ihmisiä eri tavoin, osa menestyi töissään ja ammateissaan paremmin, osa alkoi selvästi enemmän syrjäytyä. Näin kävi nimenomaan periferiassa, suurten kaupunkien ulkopuolella. Kiihtyvästä kaupungistumisesta oli tullut yleismaailmallinen ilmiö, siitäkin johtui yksi keltaliiviliikkeen perusvire. 

---

3. (86) Muistumia DDR:n rajavalvonnasta

Viime viikolla muistelin tasavuotisia merkkipäiviä alkaen Lahden tämän vuoden ensimmäisen hiihtoladun avaamisesta 1.11. päätyen lopulta talvisodan alkuun 30.11.1939. Siinä välissä mainitsin vielä omasta henkilöhistoriastani eläkkeelle siirtymisen tasan 20 vuotta sitten, ja Lahteen muuttamisen 50 vuotta sitten. Tarinasta jäi pois eräs tärkeä vuosipäivä, eli Berliinin muurin murtuminen tasan 30 vuotta sitten. Tämä vuosimäärä tulee täyteen juuri tänään lauantaina 9.11.2019. Täytenä yllätyksenähän tuo tapahtuma silloin tuli meille tavallisille suomalaisille, ainakaan sellaista ei osattu odottaa puolisentoista vuotta aikaisemmin, kesäkuun alussa 1988, jolloin osallistuimme tuiki tavalliselle turistimatkalle pohjoisen DDR:n kautta Hampuriin. Olimme kyllä tietoisia DDR:n rajoilla olevista piikkilanka-aidoista, mutta mielenkiintoistahan oli nähdä niitä omin silmin. Siinähän oli yksi hyvä syy lähteä matkaan.
​
Matka sujui totutulla tavalla ensin Ruotsiin, ja sitten lautalla Etelä-Ruotsin Trelleborgista silloisen Itä-Saksan Rostockiin. Rostockin satamassa kiinnitti huomiota poliisien ja tullivirkailijoiden suuri määrä. Bussi piti tyhjentää, ja kukin toi ulos matkatavaransa. Opas vei jonkun virkailijan saattamana kaikkien passit sisälle satamarakennukseen. Ymmärsimme, että nimet otettiin talteen vastaista käyttöä varten, mahdollisesti henkilösivu valokuvattiinkin. Noin tunnin odottelun jälkeen pääsimme taas nousemaan bussiin ja matka saattoi alkaa. Aikataulu oli tiukka, joten itse Rostockin kaupunkiin emme ehtineet tutustua. Korkeintaan katselimme joitakin komeita taloja ja kirkontorneja, siinä määrin kuin niitä saatoimme bussin ikkunoista nähdä.
      Kenties suurin elämys tuli matkalla Länsi-Saksan rajalle. Suuren osan matkasta tie kulki valtakuntien rajan lähellä, matkaa tiestä oli usein vain muutamia kymmeniä metrejä. Rajan kyllä huomasi, sillä siinä oli koko matkalla kenties neli- tai viisimetrinen piikkilanka-aita, jonka huipulla oleva osa taipui nimenomaan DDR:n puolelle. Näin yli kiipeäminen oli tehty vieläkin mahdottomammaksi. Tien ja aidan välissä oli ainakin kymmenmetrinen vyöhyke, joka oli äestetty mustalle mullalle, jotta siinä näkyisivät jalanjäljet. Säännöllisin väliajoin ohitimme rajaa tarkkailevan, polkupyöräilevän sotilaan, jolla oli kivääri selässä ja susikoira remmin päässä. Viimeistään tässä vaiheessa jokainen alkoi miettiä, minkälainen tämä valtio oikein on, kun sen pitää tällä tavalla estää omien kansalaistensa pakenemisen.
     Rajalle tultaessa bussin tarkastaminen oli vieläkin tarkempaa kuin saapuessa. Bussin tavaratilassa ryömi välillä jopa kaksikin miestä, kaksi heitä oli myös bussin sisällä. Ilmeisesti siellä konttoritiloissa sitten tarkastettiin passeista, että samat henkilöt olivat nyt maasta poistumassa, eikä ylimääräisiä ollut mukana. Kun bussi sitten tuli Länsi-Saksan tarkastusasemalle, opas tuli kertomaan, että ”nostakaa nyt passinne näkyviin, jotta tarkastaja näkee ne”.  Se tarkastaja nousi sitten bussin ensimmäiselle askelmalle, viipyi siinä muutaman sekunnin ja poistui. Tuntui siltä, että hitaimmat eivät ehtineet passia edes kohottaa näkyviin.  Myöhemmin Länsi-Saksan ja Tanskan rajalla bussi viitattiin menemään suoraan rajan yli, Ruotsissa ja Suomessa samoin.
     Hampurin kaupunkiin tultiin sen verran myöhään, että majoittumisen jälkeen ei opas enää meitä kaupungille vienyt. Bussin kuljettaja kuitenkin kävi sipisemässä kaikille miehille, että hän vie meidät vielä sightseeingille, jos halutaan. Hän saikin sitten kokoon toistakymmentä keski-ikäistä miestä käsittäneen ryhmän. Matka suuntautui Sankt Paulin kaupunginosaan. Tässä vaiheessa lukija tietysti arvaa, että suuntana oli Reeberbahn, Hampurin ehkä kuuluisin katu. Kysymyksessä oli vasta varhainen alkuilta, joten väkeä ei ollut paljon liikkeellä. Noin tunnin kestäneen käynnin aikana toilailimme vähän matkaa katua pitkin ja pistäydyimme sitten yhdessä baarissa. Jotkut tilasivat tiskiltä oluen, useimmat eivät sitäkään. Sinänsä baari oli tavanomainen, ainoana erona tavallisesta olivat parin tiskin takana olleen neitosen asut, joita ei Suomessa oltu nähty. Aika pian sitten lähdimme hotelliin, mutta mieliala oli näkemisestä johtuen aika alakuloinen, vähän ahdistunutkin. Sinänsä emme Hampuristakaan mitään kohottavaa nähneet, kirkontorneja ja joitakin rakennuksia kyllä seuraavana aamuna. Ehkä mielenkiintoisin oli satama, jossa bussin kuljettaja järjesti pienen kierroksen. Yllättävää oli sataman laajuus, laitureita laivoineen näytti riittävän loputtomiin.
    Näiden Saksan ihmeiden jälkeen ei juuri mitään yllätyksiä enää koettukaan. Seuravana iltana hampparoimme Kööpenhaminan Tivolissa, mutta ilta oli jo niin pitkällä, ettei sielläkään jaksettu juuri mitään harrastaa. Seuravana päivänä kuljimme jalkaisin Christianian ”vapaakaupungin” ohi, mutta emme uskaltautuneet koivin kauas sen sisälle. Matka jatkui pian jälleen, nyt kohti Ruotsia ja kotimaata.  

2. (85) Alakuloista talven odottelua

​Käveltiin viime sunnuntaina (3.11.) illansuussa taas kerran Lahden satamaan Kisapuiston läpi. Ei tuullut yhtään, pari astetta oli lämpöä, puissa ei ollut enää yhtään lehtiä, mutta kaunista oli. Olisi luullut, että juuri tuohon aikaan ja tuolla säällä olisi ollut kävelijöitä. Taisi joku Pikku-Vesijärven ympäri hölkkäillä, mutta Kisapuisto oli aivan autio ja tyhjä, ei yhtään ihmistä. Tai oli sentään, pari nuorta poikaa palloineen. Joku tuli autolla parkkipaikalle ja kulki maila kädessä Tennis- ja squash -keskukseen.
​     Ensimmäinen kuva näyttää syksyistä alakuloa yli Kisapuiston. Taustalla näkyy Ranta-Kartanon ensimmäinen kerrostalo kattosuojineen. Tältä suunnalta vihreä jalkapallokatsomo ei sekään mieltä ylennä. Tuleekohan joskus aika, jolloin saadaan yhteishenkeä sen korjaukseen? Sen vieressä olevalle kentälle luistelijat odottavat jääpeitettä talven tullen. ​

​Pikku-Vesijärven sopukassa oleva ”rakkauden silta” oli sekin ilman kävelijöitä. Yhteisesti laitettujen lukkojen kokoelma kaiteen puikoissa oli kunnioitettava. Toivottavasti symbolit pitävät mahdollisimman monta parisuhdetta pitkään koossa!

​Alakuloiselta ja hiljaiselta näytti venesatamakin kannaksen toisella puolella. Ei ollut tulijoita eikä menijöitä. Kannasta pitkin sentään tuli jokunen kävelijä ja pyöräilijä, ja asemakahvilla oli täynnä, totta kai! Siinä matkalla nousi kävelytie Lanun puistoon.
     Mutta talvi on jo tulossa, Salpausselän harjulla avattiin jo hiihtokausi marraskuun ensimmäisenä päivänä. Eteenpäin mennään ja mielet virkistyvät!

1. (84) Merkkipäivä se on tämäkin (1.11.2019)

Etelä-Suomen Sanomien lokakuun viimeisen päivän numerossa todettiin, että Lahdessa alkaa hiihtokausi perjantaina 1.11. kello 11.11. Koko edeltävän viikon ajan on lunta ajettu viimetalvisesta varastosta hyppyrimäkien taakse, jonne on saatu tehtyä puolentoista kilometrin rata niin perinteisen kuin vapaankin hiihtotavan menijöille. Varmaan jonkinlainen tungos siellä vallitsee kun innokkaat hiihtoniilot säntäävät näin lyhyelle paanalle. Pääseväthän sitten kilometrejään laskemaan, eli jutunjuurta riittää koko talveksi kun tuttavia tavataan.
     Isompi merkkipäivä se on kuitenkin minulle, sillä juuri nyt tuli kuluneeksi tasan 20 vuotta siitä kun lähdin täysinpalvelleena eläkkeelle Lahden Lyseon lukion lehtorin virasta. En olisi uskonut, että näinkin pitkälle jaksan, kun suvun geeniperimä on sellainen kuin se on. Mutta ovat kai nuo elämäntavat auttaneet, vaikka en minä koskaan mikään terveysintoilija tai yhden totuuden mies olekaan ollut. Yhtä ja toista on tullut kokeiltua. Tupakoinnin kuitenkin lopetin jouluaattona 1971, väkevien viljelykin väheni jo aikoja sitten kun onnekseni tuo geeniperimä ei sentään siihen suuntaan ohjannut. Tuo jouluaatto 1971 jäi mieleen siksi, että vaikeaahan se lopettaminen oli, täytyy tunnustaa. Joku lääkäri sanoikin jo kauan sitten, että ilman tuota päätöstä olisin jo aikoja sitten kuollut.
     Nyt vanhempana olen pyrkinyt keventämään myös ruokavaliotani, kiitos vaimon tarmokkuuden! Liikunta on ollut elämäni osana aina, niin hyöty- kuin treenausmielessäkin. Tässä mielessä tapahtui suuri menetys 11 vuotta sitten kun molempiin polviin piti laittaa tekonivelet. Eihän se juuri muuta liikuntaa ole haitannut, mutta 50 vuotta kestänyt lentopalloharrastus piti jättää, samalla hyvät pelikaverit ja turnausmatkojen ja harjoitusten tunnelmat. Hiihtämistä kyllä jatkoin, mutta Salpausselän mäkisistä laduista piti valita sellaisia, joissa ei kaatumisvaaraa ollut. Viime talvien lumitilanne sitten lopetti senkin homman. Kolme vuotta sitten kyllä vielä toin sukset parvekkeelle, mutta parin viikon päästä vein takaisin. Sen jälkeen ne ovatkin olleet pelkästään varastossa. En siis ole yrittämässä siihen tungokseen, joka alkaa tänään hiihtomäkien takana. Hyvän retkipyöräni annoin pojanpojalle jo nelisen vuotta sitten, kun tekonivelpolvien takia piti entistä enemmän kävellä mäkiä ylös. Jokasyksyiset Lapin ruskaretket ovat jääneet jo muutamia vuosia sitten, samoin maaliskuiset hiihtoretket Pallakselle. Kuntosalilla kuitenkin voin edelleen käydä, ja kävellähän voi tietysti niin paljon kuin kunto vain kestää, tai pitäisikö sanoa: sen verran kuin vähitellen lisääntyvä raihnaus suo. Aika paljon tänne keskikaupungillekin on ilmestynyt mäkiä, joita ei joskus ennen ollut. Tässä iässä jokainen kohtalaisen hyvä aamu tuntuu siunaukselta.
    Kyllähän minä olen yrittänyt tuota 20 vuoden periodia hyödyksikin käyttää. Oman perheen ja liikunnan lisäksi ovat sisältöä tuoneet Lyseon senioriopettajien, Lahden Finlandia-Italia ry:n ja Päijät-Hämeen Tuglas-seuran kuukausitilaisuudet ja muu toiminta. Esimerkiksi Viron matkoja ja muita tilaisuuksia on tullut kymmenittäin. Molemmat maat ovat minulle olleet aina läheisiä, ensimmäisen kerran matkustin Viroon toukokuussa 1961 ja Italiaan marraskuussa 1963. Viisi kirjaa olen eläkeaikanani kirjoittanut ja lisäksi epälukuisen määrän blogikirjoituksia. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut säilyttää uteliaisuuteni kaikenlaisia elämänilmiöitä kohtaan. Kirjoittaminen on aina ollut minulle henkireikä. Kun blogikirjoitukset aikanaan harvenevat ja loppuvat, on se merkki siitä, että peräseinä alkaa olla näkyvissä.
----
Viime kesäkuun alussa tuli kuluneeksi tasan 50 vuotta siitä, kun muutimme perheemme kanssa Lahteen. Hiljaisempihan kaupunki silloin oli, oli sitten kysymys liikenteestä tai muusta elämänmenosta. Ei ollut moottoritietä tai oikorataa Helsinkiin, eikä toiveita päästä pääkaupungin taloudelliseen tai henkiseen imuun, jos sellaista on vieläkään. Yliopistosta uneksuttiin, mutta kauanhan senkin toteutuminen kesti. Silloin tultiin toimeen yhdellä hyppyrimäellä, sillä ennen sotia rakennetulla. Nyt niitä on kolme, mutta vähän on tasokkaita hyppääjiä. Salpausselän kisojen 50 kilometrin latu kävi Tiirismaan radiomaston juurella, josta se sitten palasi Messilän peltojen ja Tapanilan kautta hiihtokeskukseen, stadionistahan silloin ei vielä ollut puhettakaan. Vesijärven satama oli hiljainen, vaikka kiskot ulottuivat aina vanhan asemarakennuksen eteen saakka.
     Tässä on muutamia muistumia siitä, että eteenpäinhän täällä on toki menty. Tasavuosista puheen ollen, tämän kuun lopussa tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta talvisodan syttymisestä. Tätä kyllä muistellaan koko kuukauden ajan monella tavalla. Yhtenä koko kansan tapahtumana on tietysti talvisodasta tehty tv-sarja, joka pohjautuu aikoinaan tehtyyn elokuvaan, ja alun perin Antti Tuurin romaaniin. Juhlia tulee varmaan olemaan joka lähtöön. Ja täytyyhän tällaisen harrastelijaskribentinkin jotain blogissaan kirjoittaa. Omakohtaisia muistoja ei talvisodan ajasta jäänyt, sillä olin siinä vaiheessa kolmivuotias. Ainoa hieman epävarma muistikuva on kotikerrostalon pihalla olleesta ns. sirpalesuojasta, johon ei kuitenkaan pienellä paikkakunnalla kertaakaan tarvinnut mennä. Ihmetyksen aihe se kuitenkin oli.

Lokakuu​

8. (83) ​Paritreffejä vuosina 2019 ja 1952

Keskiviikon 29.10.2019 ESS:ssa oli uutisen arvoisena noteerattu Virasto-ravintolassa edellisenä iltana järjestetty parideittitapahtuma, jossa vastakkaista sukupuolta olevat osallistujat ohjattiin viiden minuutin välein keskustelemaan aina uuden kumppanin kanssa. Lopuksi asianosaiset saivat numerotunnuksin ilmoittaa järjestäjille sen henkilön, jonka kanssa he haluaisivat vielä pitää yhteyttä. Jos kiinnostus osoittautui molemminpuoliseksi, luovutettiin asianosaisille toistensa yhteystiedot. Uutisessa oli myös haastateltu joitakin osallistujia, mielenkiintoista ja mukavaa näytti olleen.
     Tapahtuman takana oli kaksi nuorta naista, jotka olivat perustaneet asiaa ajamaan oikein yrityksen. Heillä on tarkoitus jatkaa tapahtumia myöhemminkin niitä hieman varioiden. Tekstin mukaan he olivat todenneet, että erilaiset sähköiset parinhakusovellukset ovat usein riskialttiita, sillä kenties viikkojen kirjoittelun jälkeen kohtauspaikalle saapuukin aivan toisenlainen henkilö. Tässä sentään joudutaan jo heti alussa silmäkkäin kumppaniehdokkaan kanssa.
     Olen ymmärtänyt, että netin deittisovelluksilla on toki kannattajansa. Esimerkkinä käyköön eräs nuori sukulaistyttö, joka löysi Tinderistä avomiehensä. Ovat olleet yhdessä jo kolmisen vuotta, ja onnellisia näköjään ovat yhä.
​
Ei mitään uutta auringon alla. Osattiin sitä ennenkin. Tästä käyköön esimerkkinä omat kokemukseni melkein 70 vuoden takaa vuodelta 1952.  
     Lapuan ja Nurmon rajalta Koskelan kylästä kääntyi pienoinen sivutie koh­ti metsää. Siellä metsän sylissä sijaitsi ns. Vihiriä keto, kapea ja pitkä pellontapainen, pajukkoa jo ojissa. Nykyään se on Seinäjoki-Lapuan uuden valtatien itäpuolella. Joku sen oli tulevaisuudenuskossaan raivannut, ehkä suurtakin perhettään ajatellen. Sodan jäl­keen sieltä oli vielä nii­tetty heinää, mutta 1950-luvun a­lus­sa ojat oli jo jätetty metsittymään. Tässä kun­nossa siitä tuli heränneiden nuorten jokaviikkoisten kokoontumisien kohde, ns. körttikemujen paikka. Jyrkimmät herännäiskodithan eivät hyvällä katsoneet sitä, että nuoret menisi­vät maailman lasten joukkoon, jumalattomaan tanssinrytkeeseen, jossa voi oppia vain huonoja tapoja.
     Herännäisyys oli monella tavoin vaikuttanut Nurmossa kaikkiin koteihin, myös ns. suruttomiin. Niinpä minunkin kotonani ajateltiin, että soveliainta oli rippikoulun jälkeisenä ensimmäisenä kesänä mennä ensin körttikemuihin, sillä kyllähän sinne tanssipai­kalle eli Haalille vielä ehtisi. Haali oli kotiin palan­neiden amerikansuoma­laisten antama nimi nimenomaan juuri tuolle tietylle tanssilavalle. Niinpä me sitten eräänä keväisenä iltana yhdessä eräitten ikätovereitteni kanssa pyöräilimme kohti Vihiriää ketoa, sydän tietysti jännitystä ja odo­tusta täyn­nä.
     Väkeä oli jo paljon koolla, kun saavuimme. Siellä lei­kittiin viimeistä paria uunista ulos ja kaikenlaisia muitakin seuraleikkejä.   Seuraavassa vaiheessa yksi vanhemmista pojista ryhtyi niin sanotuksi papiksi, eli leikin johtajaksi. Hän mää­räsi pojat metsään toiseen päähän ketoa, tytöt toiseen. Sen jälkeen tultiin satunnaisessa järjestykses­sä jonoissa vierekkäisiin riveihin niin, että jokaisen eteen puo­len metrin päähän pysähtyi toi­sen sukupuolen edus­taja. Sitten alettiin odotella papin komen­toja: "Vasen jalka eteen, vasen käsi kainal­on al­ta. Oikea käsi olka­pään yli, ja nyt — puristakaa!" Sillä ta­valla me pojat pääsimme ensi kertaa naista lähel­le.
     Ilta jatkui sitten muilla leikeillä ja lopuksi sai pa­pilta pyytää jotakuta tyttöä tai tytöt poikaa istumaan vie­relleen ojanpenkalle sinne pitkäksi venyneiden pajupus­kien alle. Siellä sitten istuskeltiin kaksittain tai pikkuryhmissä jutellen. Jatko oli sitten jokaisen omassa vallassa. Ei tarvittu tindereitä eikä muitakaan sovelluksia.
     Körttikemut jäivät kyllä vähiin, kun olimme ns. ”suruttomia” , ja maailma tuntui muutenkin olevan avoinna ja mahdollisuuksia täynnä. Seuraavana kesänä me pojat sitten uskaltauduimme Haalille ja Seinäjoen Törnävälle. Eikä vain kerran viikossa, vaan joskus kolmekin kertaa. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

7. (82) Viro vuonna nolla (Mart Laar)
Kun viimeistelin vuonna 2014 ilmestynyttä, Suomen ja Viron taloudellisia suhteita käsittelevää kirjaani (Suomesta Viroon—Virosta Suomeen), jäin ihmettelemään muutamia seikkoja. Päällisimmäksi jäi kysymys siitä, miksi Viro oli komeasti ajanut eräissä suhteissa meidän edellemme, erityisesti digitalisoinnissa. Yleisesti käytetty slogan siitä, että Viro oli uudelleen itsenäistymisestä lähtien saanut aloittaa puhtaalta pöydältä, ei oikein riittänyt. Tämän takia tartuin nyt Mart Laarin teokseen Viro vuonna nolla. Oletin, että sieltä löytyisi kaipaamiani selityksiä. En pettynyt.
     Vuonna 1991 uudelleen itsenäistyneen Viron asema ei ollut karehdittava. Mart Laarin muistelmateos kokoaa jo aiemmin tunnettuja tosiasioita ja osoittaa, että maa oli lähes kaaoksessa neuvostovallan romahtaessa. Ensimmäiseksi pääministeriksi tuli itsenäistymisliikkeen, ns. kansanrintaman johtaja Edgar Savisaar (1990‒1992). Sitten tehtävä siirtyi Tiit Vähille (30.1.1992–21.10.1992). Hänen hallituksensa oli väliaikainen. Tämän jälkeen pääministeriksi tuli konservatiivisen Isänmaa-puolueen (Isamaa) johtajaksi noussut, tässä vaiheessa vielä 32-vuotias historioitsija Mart Laar (1992‒1994 ja myöhemmin vielä toisen kerran (1999‒2000). Keskityn tässä artikkelissa erityisesti hänen ensimmäiseen kauteensa. Vuoden 1992 vaalien edellä useat pienet konservatiiviset puolueet yhdistyivät Isänmaa-puolueeksi. Lähtökohtaa ajatellen oli suorastaan kummallista, että Viro pystyi modernisoitumaan niin nopeasti, että se oli monissa asioissa pitkään Suomen edellä, ehkä on vieläkin joissakin asioissa.

Heikkenevä Neuvostoliitto. Vuoteen 1991 saakka Viro oli siis osa kommunistista maailmaa. Neuvostoliitto oli kuitenkin jo pitkään ollut heikompi kuin ulkoapäin osattiin ajatella. Laar antaakin Kremlin olosuhteista mainion kärjistyksen: 
”Kun neuvostovalta oli kestänyt yli 50 vuotta, sen hammasrattaiden välistä kuului melkoista kitinää. Kreml muistutti vanhusten hoivakotia, josta kuolema korjasi asukkeja yhä nopeammin. Ulkopuolelta käsin katsottuna touhu saattoi näyttää jopa huvittavalta, mutta sisältä käsin näkymä oli masentava. Vuonna 1985 Neuvostoliiton johto ymmärsi hävinneensä kylmän sodan ja yritti tehdä kommunistiselle järjestelmälle julkisivuremontin, jotta länsi ei pääsisi käyttämään tilannetta hyväkseen. Johto unohti, että demokratia on kuin hammastahna, jota on helppo puristaa tuubista ulos, mutta liki mahdoton saada sinne takaisin.” (s. 11-12),
     Julkisivuremontti tarkoittaa valtaan tulleen Mihail Gorbatšovin (1985‒1991) ajamia glasnostia (avoimuutta) ja perestroikaa (uudistuksia). ”Kremlin vanhukset” Leonid Brežnev (1964‒1982), Juri Andropov (1982‒1984) ja ​​Konstantin Tšernenko (1984‒1985) kuolivat miltei perä perää. Vasta heidän jälkeensä tajuttiin, että puolueen pääsihteeriksi ei kannata valita ketään vuosikymmeniä vanhojen ansioiden perusteella. Aika oli kuitenkin jo ajanut ohi, joten Gorbatšovin uudistusyritykset pikemminkin avasivat portit kumouksille. Ensin ehti suurin osavaltio Venäjä Boris Jeltsinin johdolla, sitten muut pienemmän toinen toisensa perään, niiden joukossa myös Viro.

​Viron uudelleen itsenäistyminen ei sekään tapahtunut tuosta vain, vaan taustalla oli jo vuosia kestänyt kehitys. Sen kommunistisessa puolueessa astuivat vähitellen tärkeisiin tehtäviin kansallisesti ajattelevat henkilöt. Vielä suurempi merkitys oli ns. kansanrintamalla, joka lopulta otti vallan Virossa. Sen johtajasta Edgar Savisaarista tuli ensimmäinen pääministeri. Taustalla oli myös esimerkiksi Muinsuskaitse Selstin perustaminen vuonna 1986. Päällepäin näytti siltä, että se oli vain kulttuuriyhdistys, mutta se keräsi merkittävällä tavalla virolaisia yhteen. Kansanrintaman myötä alkoi sitten ns. laulava vallankumous. Aivan näin pelkistetysti tilanne ei edennyt, mutta tässä yhteydessä riittänevät nämä viitteet.
     Vuoden 1992 parlamenttivaalien jälkeen pääministeriksi tuli vaalit voittaneen Isamaan johtaja, vasta 32 -vuotias Mart Laar, jolla tuntui olevan edessään aivan mahdoton tehtävä. Eri puolilla Viroa oli kapinaliikkeitä, rikollisuus rehotti, ja Pietarin johtotehtäviin tulleen nuoren Vladimir Putinin innostamat kasakat kokoontuivat Venäjän puolelle rajaa tarkoituksenaan erottaa Narva ja Itä-Viro muusta maasta. Hän tavallaan harjoitteli seuraavan vuosituhannen alun kaappauksia Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Vuonna 1993 käytiin pitkäaikainen taistelu Narvaa johtaneiden venäjämielisten kanssa kansalaisten äänistä. Nämä saivat aikaan kansanäänestyksen Venäjään liittämisen puolesta, mutta tulos vajosi merkityksettömäksi hallituksen toimenpiteiden vuoksi.

​Viron modernisointi. Mutta niin vaan seuraavat kaksi vuotta selvittiin, ja päälle päätteeksi aloitettiin uusliberalistinen talouspolitiikka aivan tämän suunnan suurimman gurun Milton Friedmanin oppien mukaisesti. Mutta tärkeintä oli ensiksi saada alulle asennemuutos. Otettiin käyttöön iskulause ”Paikat puhtaiksi”. Se tarkoitti irtiottoa neuvostoperinteistä. Vuosisataiseen maaorjuuden kokemukseen oli liittynyt neuvostokauden passiivisuus, ”kaikkihan kuului valtiolle”. Tämä oli hyvää kasvualustaa valtiolta varastelulle ja korruptiolle. Nyt alettiin korostaa yksilön vastuuta omasta menestymisestään ja aloitettiin laaja hallinnon uudistus, alkaen ministeriöistä, joista se vähitellen kulki alaspäin. Korkeimmille virkamiehille korostettiin epäpoliittisuutta. Ministeriöiden ja virkamiesten määrää vähennettiin ja työnjakoa uudistettiin. Byrokratiakoneisto väheni kolmanneksella. Uusiin virkoihin nimitettiin henkilöitä, jotka hallitsivat uusia asioita ja omasivat atk-taitoja.  Erityisesti atk-taitojen vaatiminen vähensi heti vanhaa kommunistikaartia. Jotta Tallinna ei paisuisi maahan nähden liikaa, aloitettiin hajasijoittaminen, mm. Viron korkein oikeus siirrettiin kovista vastalauseista huolimatta Tarttoon. Jotta korruptiosta päästäisiin eroon, lisättiin virkamieskunnan kontrollia ja vähennettiin tarpeettomia määräyksiä, joiden pikkutarkka vaatiminen houkutti kansalaisia yrityksiin selvitä tilanteista rahan avulla. Byrokraattien vähentäminen auttoi jo sinänsä. Kun pienenevä virkakunta sai viran hoidosta parempaa palkkaa, väheni kiusaus sivutulojen saantiin.
     Eri tasoilla tapahtui myös todellinen sukupolvenvaihdos. Suuryritysten johdossa ja valtion korkeimmassa virkamiehistössä oli pian 90 prosenttia alle 40-vuotiaita. Tuoreet ja rohkeat ideat levisivät. Uskallettiin tehdä radikaaleja päätöksiä, kun liika kokemuksen painolasti ei ollut varoittelemassa. Vanhat ja viisaat yrittivät kyllä rajata uudistamistahtia, esimerkiksi presidentti Lennart Meri oli usein eri kannalla kuin pääministeri Laar. Mutta yhteiskunta oli nyt muuttunut, entiset kommunistitkin alkoivat tunnustaa Viron sini-musta-valkeita värejä.

​Ratkaisevat muutokset. Tietenkin lähtöään viivytelleiden venäläissotilaiden poistaminen maasta elokuussa 1993 lisäsi turvallisuutta ja vähensi riippuvuutta entisestä miehittäjästä. Laar kertoo, että erityisesti Paldiski saatiin tyhjennettyä tavalla, joka tuntuu uskomattomalta. Mukana oli pakottamista ja viisaita juonia. Suorastaan riemullinen on kirjan luku, jossa kuvataan Lennart Meren ja Boris Jeltsinin neuvotteluja vetäytymisestä. Vodkalla oli siinä osuus. Länsimaat olivat tukeneet Viroa jo ennakolta mm. siten, että USA:n presidentti Bill Clinton oli antanut eräässä konferenssissa sopimusluonnoksen suoraan Jeltsinille. Näin oli Venäjän virkakunta ohitettu. Varsin mielenkiintoinen on myös kertomus venäläisjoukkojen lopullisesta lähdöstä. Viina virtasi, raketteja ammuttiin, kaikki revittiin mukaan ja loput joka kasarmista ja tukikohdasta särjettiin perusteellisesti.
 Kirjassa on myös laaja luku itsenäisen Viron armeijan luomisesta, jossa suomalaisilla neuvonantajilla oli suuri osuus. Laarin pääministerikauteen sattui ns. jääkärien kapinayritys, joka kuitenkin monimutkaisten vaiheiden jälkeen torjuttiin. Kysymys oli eräänlaisen yksityiskomppanian luomisesta, mutta sitten se hajosi, ja rivimiehet liitettiin armeijan vahvuuteen.

​Mutta uusi Viro syntyi nimenomaan taloudellisella puolella. Kaikki se mitä tiedämme nyt Viron yhteiskunnasta ja talouselämästä ei suinkaan kehittynyt Laarin ensimmäisen, eikä edes toisenkaan hallituksen aikana. Mutta jo ensimmäisellä kaudella luotiin kuitenkin pohja kaikelle tälle. Ja se tapahtui Milton Friedmanin, eli markkinaliberalismin hengessä. Eräs ensimmäisistä toimenpiteistä oli vuoden 1992 ahareformi, eli irtipääsy ruplista. Tässä toimenpiteessä oli, kuten monissa muissakin kysymys siitä, mikä mainitaan kirjan takakannessakin. ”Me vain kävelimme veden päällä koska emme tienneet sen olevan mahdotonta”.  Ruplan setelit myytiin parhaitten jännityskertomusten tyyliin tšetšeeneille, joilla oli myös tekeillä eroaminen Neuvostoliitosta ja Venäjästä. Lentokoneilla niitä vietiin suoraan Tallinnasta Groznyihin suuren salaperäisyyden vallitessa. Tilalle saatiin dollareita, joiden alkuperästä en ainakaan minä saanut mitään tietoa. Niillä ostettiin Viron muodostumassa olevalle armeijalle aseita Israelista. Laar selvittää sivukaupalla aseiden yksityiskohtia. Lopulta hallitus kaatui tähän ns. ruplakriisiin, kun sen vaiheet tulivat eri teitä koko kansan tietoon..
    Tässä yhteydessä on pakko hieman pysähtyä, sillä ruplakaupan toisena osapuolena oli tšetšeenien presidentti Džohar Dudajev, joka oli Virossa sen kohtalonhetkien aikana Neuvostoliiton ilmavoimien komentaja. Dudajev kieltäytyi vuonna 1991 puuttumasta aseellisesti Viron itsenäistymispyrkimyksiin. Kun hän pian palasi kotimaahansa, hän yritti ottaa Viron itsenäisyystaistelusta mallia. Hänestä tuli presidentti, mutta pian hänet ammuttiin.
     Uusi valuutta, kruunu sidottiin Saksan markan arvoon. Tavaraa tuli pian tämän jälkeen kauppoihin, mutta sitä seurasi vahva inflaatio. Sitä tasoitti kuitenkin se, että ulkomaankauppa alkoi elpyä. Ja jatkoa seurasi. Tullit käytännössä poistettiin. valtion puhelinyhtiö Eesti Telefon yksityistettiin, ja siirryttiin suoraan matkapuhelimiin ja langattomaan teknologiaan. Tässä auttoi se, että Virossa oli varsin vähän lankapuhelimia. Samalla Eesti Telefon velvoitettiin asentamaan nopea internet-yhteys kaikkiin Viron kouluihin. Näin saatiin yli valtakunnan internet-peitto, sillä kouluista yhteydet vedettiin kaikkialle muuallekin.  Uusliberalistinen talouspolitiikka sai aikaan valtion talouden tasapainottamisen, valtiovelka hupeni , mutta tukiaisten poisto heikensi vähäväkisen kansan asemaa. Valtionverotuksessa toteutettu tasavero ja tietyt yritysten verohelpotukset tietenkin syvensivät kuilua. Tilannetta pyrittiin helpottamalla sairausvakuutus- ja omalääkärijärjestelmällä. Aluepoliittisia ympäristöhankkeita aloiteltiin. Tuloerot ovat tämän jälkeen edelleen kasvaneet, ja naisten samanpalkkaisuus on vielä kauempana kuin esimerkiksi Suomessa. Yhtenä syynä on myös se, että ammattiyhdistysliikkeellä ei ole samanlaista sananvaltaa. Mutta ulkomaisia investointeja saatiin.
    Valtion omistuksen yksityistäminen aiheutti paljon huolta. Suuryritysten enemmistöosuus myytiin erityisen yksityistämisviraston kautta avoimilla tarjouskilpailuilla. Vähemmistöosuuksia saattoi hankkia yksityistämisarvopapereilla. Näin mukaan pääsi suuri joukko ihmisiä. Lisäksi paljon yksityistä omistusta saatiin niiden oikeudenomistajille, eli perillisille.  

---

6. (81) Antti Tuurin romaani taiteilija Arvid Bromsista

Antti Tuuri (s.1944) on mainio mies. Tätä hän ei ole vain siksi, että hän on kirjoittanut noin 80 kirjaa, satakunta kuunnelmaa, lukuisia käsikirjoituksia, librettoja, ja tekisi mieli sanoa, kaikkea muuta sen lisäksi. Hänellä on hyvin omintakeinen tyyli, huumoria, ei repivää eikä osoittelevaa, vaan lempeää ja pienen ihmisen elämää ymmärtävää. Ja siinä on myös sellainen lakoninen, eteläpohjalainen perusvire, joka tuo mukanaan lakeuden tuulahduksen, jos vain lukija osaa asettautua samalle aaltopituudelle. Vaikka valtaosa hänen teoksistaan kulkee fiktion nimellä, on niiden kaikkien takana perusteellista tutkittua tietoa. Historiankirjoituksesta ne eroavatkin lähinnä siinä, että hän täyttää todistettavien tosiseikkojen välisiä aukkoja, kuitenkin niin, että niidenkään suhteen ei ole mitään huomauttamista. Näin on käynyt myös hänen viimeisimmässä teoksessaan Levoton mieli, jossa hän kutoo origenellin eteläpohjalaisen taiteilijan Arvid Bromsin elämänlankoja yhteen.
Arvid Broms (1910‒1968) maalasi monella tyylillä. Osa teoksista oli perinteistä realismia, osa kubismia ja symbolismia. Parhaiten hänet tunnetaan kuitenkin yhtenä meidän ensimmäisistä surrealisteistamme. Hänen monumentaalista Porthaniassa sijaitsevaa seinämaalaustaan Eteenpäin – ylöspäin pidetään Suomen ensimmäisenä täysin abstraktisena julkisena teoksena. Porthania on yksi Helsingin yliopiston rakennuksista. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käydä läpi hänen teostensa luetteloa, mainittakoon kuitenkin yhtenä Seinäjoen Maakuntataloon maalattu Lakeuden kansan vaellus. Vaasan lääninvankilan alttaritaulun hän maalasi istuessaan tuomiota petoksista ja väärennyksistä. Myös varsin monipolviseen ja heittelehtivään ”sotareissuun” sisältyi jakso, jolloin hänet vapautettiin vartiopalveluksesta sitä vastaan, että hän maalasi teoksia näyttävään, korkeamman upseeriston hankkeeseen, eli hirsirakennukseen Terijoella.

​Levoton mieli. Bromsin taustalla oli opintoja Helsingin yliopistossa, lisäksi ulkomailla Pariisissa ja Lontoossa. Näin hän tutustui maalaustaiteen uusimpiin virtauksiin. Kuten teoksen nimikin kertoo, hänellä oli todella levoton mieli, hän ehti olla monessa mukana, ja yleensä niin, että hän ajelehti paikasta paikkaan ja tilanteesta toiseen. Hän ehti olla mukana väärentämässä tunnetun salakuljettajan Algot Niskan (Ilkka Lipsasen eli Dannyn isoisän) kanssa suomalaispasseja juutalaisille, joita pelastettiin saksalaisten käsistä. Avioliittoja oli viisi, naissuhteiden määrästä hän ei kai itsekään ollut oikein selvillä. Elämänsä viimeisen vuosikymmenen hän vietti Etelä-Pohjanmaalla Lappajärven Lehtiniemessä. Tavallisessa maalaiskylässä hän oli todellinen kuuluisuus, joka hämmensi naapureitaan monimutkaisilla puheillaan ja uiden alastomana avannossa. Toisinaan hän laittoi puuteria kasvoihinsa, sipaisipa hän välillä hieman punaa huuliinkin. Hänellä oli värikäs ja myös kostea elämä. Hän oli todellinen taivaanrannan maalari, mutta myös ahkera ja työteliäs taiteilija. Tauluja syntyi kunnioitettava määrä, niiden taso taisi kylläkin olla aika vaihteleva.


​Eräs hykerryttävimpiä tapahtumia oli avioliittoon vihkiminen viidennen vaimon kanssa. Lappajärven kirkkoherra kieltäytyi Bromsin taustan takia vihkimästä tätä ns. susiparia. Niinpä hän kääntyi sukulaismiehen, Tampereen tuomiorovastin Oskar Paarman puoleen. Näin syntyi Suomen kulttuurihistoriaakin sivuava kuvaus. Paarma oli vuoteen 1935 saakka myös Broms, mutta mainittuna vuonna hän suomensi nimensä suoran käännöksen mukaisesti. Oskar Paarman pojasta Jukka Paarmasta tuli aikanaan Suomen arkkipiispa. Vihkiminen tapahtui Hotelli Emmauksessa, siinä Tampereen rautatieaseman lähellä pienen torin toisella puolella. Hotellin sali koristeltiin kukkasin ja kynttilöin, ja häämarssin soitti pianolla Jorma Panula, myöhemmin mm. Suomen upeiden lahjakkaiden kapellimestarien kouluttajana tunnettu Sibelius-Akatemian professori. Hän oli sillä hetkellä johtamassa musiikkia Tampereen teatterissa. Vihkiminen tapahtui ns. pitkän kaavan mukaan morsiusparin toivomuksesta.
Taiteilijasuhteita. Aikanaan ihmeteltiin maamme teatterimaailmassa yhä kuuluisammaksi tulleen Esko Salmisen ja ainakin yhtä tunnetun mestarin Tauno Palon yhdennäköisyyttä. Johtopäätöksiä oli helppo tehdä, eikä niitä koskaan asianomaisten taholta kielletty. Ainakin yhtä hämmentävää on ollut Arvid Bromsin ja myös kuuluisaksi tulleen näyttelijä Jussi Jurkan selvä samannäköisyys. Antti Tuuri antaa tähän selityksen, joka tuntuu todenmukaiselta. Broms oleskeli nuorena opiskelijana kesällä 1929 Terijoella, jossa hän tapasi 11 vuotta vanhemman Emmi Jurkan. Emmi ja Eino Jurkan avioliitto oli tässä vaiheessa jo lopuillaan, lopullinen ero tuli vuonna 1931. Emmi alkoi samana vuonna 1929 odottaa nuorinta lastaa Jussia, joka syntyi vuonna 1930. Emmi ja Arvid viettivät myöhemminkin pitkiä aikoja yhdessä. Jussi Jurkka tapasi Arvidia myös, Tuurilla on esimerkiksi kuvaus niistä parista päivästä, jolloin Jussi Jurkka vieraili hänen luonaan Lehtiniemessä. Vähän myöhemmin hän tuli kolmeksi kesäiseksi päiväksi, ja mukana oli pariskunta, Laila Kinnunen ja Ville-Veikko Salminen. Kyläläisillä oli ihmettelemistä, tosin seurueen uimaan menoa kehtasivat seurata vain lapset. Jussi oli myös Arvid Bromsin arkunkantajana saattelemassa tätä viimeiselle matkalle. Emmi ja Eino Jurkalla oli kaksi vanhempaa lasta Sakari ja Vappu, jotka molemmat olivat aivan erinäköisiä kuin Jussi, jolla oli kapeat kasvot. Jussi Jurkan kuuluisimmat roolit olivat luutnantti Lammio Tuntemattomassa sotilaassa ja agitaattori Puntarpää Punaisessa viivassa. Molemmat olivat luonnerooleja, joissa Jussi Jurkka saattoi laittaa peliin fanaattisuutta ja jyrkkyyttä.
Kaupantekoa. Paljolti Bromsin teoksia möi eräs autokauppias Seinäjoella, jonka lisäksi hän kulki itsekin niitä kaupitellen, erityisesti Lappajärven virkamiesten ja varakkaimpien talonpoikien luona. Ainainen rahapula pakotti lähtemään kaupoille heti kun maali oli vähänkin kuivunut. Kirjassa on paljon kuvausta näistä matkoista, ja myös siitä, kun ostajilla alkoi tauluja olla niin paljon, että he joutuivat niistä kieltäytymään. Lappajärvellä Broms vietti viimeiset kymmenkunta vuotta viidennen vaimonsa kanssa. Antti Tuurin isä oli maanmittari, joka asui perheineen monia vuosia sanalla paikkakunnalla. Näin Bromsin teoksia kulkeutui myös Tuurien kotiin. Kun Antti Tuuri oli selvittelemässä äitinsä kuolinpesää, löytyi niitä neljä kappaletta. Tämä sai Tuurin mielikuvituksen liikkeelle, ja nuoruuden muistot Lappajärveltä tulivat mieleen. Kirjan taustalla on omien muistojen lisäksi lukuisien Bromsin tunteneiden ihmisten erittäin runsaat haastattelut.
     Eräs suurisuuntaisimpia hankkeita oli kerätä matkakassaa pariskunnan Toscanaan ja Firenzeen suunnitellulle matkalle. Seinäjokelaiset autokauppias ja kirjakauppias onnistuivat vaimoineen järjestämään teosten massamyynnin kauppalansa taiteenharrastajille. Matka toteutuikin, mutta taiteilija sairastui Firenzessä, ja maalattujen taulujen määrä jäi ajateltua vähäisemmäksi. Jossain vaiheessa Broms kävi vaimonsa kanssa myös Wienissä, jossa matkan tulos oli parempi. Tähän vaiheeseen osui myös työskentelyä Helsingissä ja Nastolassa. Tämän jälkeen haaveet ulkomaanmatkoista jäivät, ja pariskunta päätti siirtyä pysyvästi asumaan Lehtiniemeen. Vaimo oli ostanut siellä talon, jossa he aikaisemmin olivat olleet vuokralla.
Viimeiset vuodet. Elämänsä viimeisinä vuosina ja kuukausina Arvid Bromsin taide alkoi kiinnostaa. Tosin Strindbergillä Helsingissä pidetty näyttely ei saanut kovin hyviä arvosteluja, mutta jonkin verran tauluja kyllä kävi sielläkin kaupaksi. Avajaisista se ei olut kiinni, Broms piti puheen ja Jorma Panulan kokoama kamariorkesteri soitti. Myöhemmin hän sai lisää merkittäviä tilauksia mm. Seinäjoen maanpuolustusväeltä ja Kantaravintolat oy:ltä Lappajärven uuteen kunnantaloon. Nämä ja paljon muuta hän ehti vielä maalata. Hivuttava sairaus kuitenkin vei vähitellen voimat ja Broms kuoli maaliskuussa 1968 Lappajärven kunnansairaalassa. Hänet haudattiin Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle äitinsä viereen. Arkkua olivat kantamassa hänen molemmat poikansa, Rauno Broms ja Jussi Jurkka, sekä Satu-tyttären mies Matti Mattelmäki.

​Arvid Bromsia pidetään yleisesti merkittävään maalarina. Antti Tuuri on kirjannut ylös paljon hänen ajatuksiaan ja neuvojaan niin sommittelun kuin värien käytönkin suhteen. Kun en ole alan ihmisiä, en ala niitä selvittelemään, kirjastahan niitä löytyy. Taulujen kuvia en myöskään ala kopioida, niitä löytyy runsain määrin pelkällä nimellä netistä.

---

5. (80) Kirkkopuiston syksyä

​Aivan kaupungin keskustassa on pieni kolmiomainen puistonkaistale suoraan Ristinkirkon takana. Näyttää siltä, että kaupunkilaiset eivät ole siellä paljon aikaa viettäneet, vaikka siellä on penkkejäkin siellä täällä. Tosin se voi iäkkäämmille henkilöille olla hankalan matkan päässä, sillä paikoin pitää nousta portaita pitkin. Mutta ainakin Päijänteenkadun suuntainen, ja sen kanssa yhtä pitkä Väinö Hovilan puistotie olisi helposti saavutettavissa. Malskin asukkaat kulkevat torille pyrkiessään puiston läpi joko Ristinkirkolle nousevien portaita tai sitten Rautatienkadun alkuun johtavan viistotien kautta. Kauniita näkymiä ja syksyn loistoa kyllä alueelta löytyy.
     Ensimmäisen kuvan otin sumuisena aamupäivänä 9.10.2019 rappusilta, jotka johtavat Rautatienkadun päässä olevalta suihkulähteeltä alas Päijänteenkadulle Kulmakadun alkuun. Seuraavat kuvat ovat muilta puistoteiltä eri päiviltä. Lopuksi on kaksi näkymää Ristinkirkon suuntaan.

4. (79) Leijona-ajo 50.kerran
Lahtelaisten lions-klubien historiassa 1990-luku oli suurta laajenemisen aikaa. Niiden lukumäärä nousi pitkästi toiselle kymmenelle, ja toiminta monipuolistui. Mukaan liittyi myös mm. lahtelaisnaisten oma klubi Wellamot. Tämä suotuisa kehitys päättyi kuitenkin uuden vuosituhannen alkupuolella, kun joitakin klubeja lakkautettiin ja joitakin yhdistettiin. Nyt niitä on jäljellä kahdeksan. Niitä kohtasi sama ilmiö kuin monessa  muussakin yhdistystoiminnassa: jäsenet ikääntyivät, eikä nuoria saatu enää mukaan entisessä määrin. Jäljelle jääneet toimivat kuitenkin aktiivisesti.

Vesijärven klubi järjesti syyskuun lopulla ​Lahden satamassa Kalamarkkinat jo 29.kerran, ja nyt lokakuun 13. päivänä oli Launeen ja Ankkurin klubien leijona-ajo, nyt jo peräti 50. kerran.  Kysymyksessä oli koko perheen parituntinen, leikkimielinen autosuunnistuskisa, jossa autokunnat pyrkivät löytämään kaupungin alueelta mahdollisimman monta rastia kuva-arvoitusten ja vihjeiden perusteella. Kovaa vauhtia ei kannatttanut pitää yllä, mutta kekseliäisyys ja nokkeluus olivat arvossaan. Rastien suunnittelu on vuosi vuodelta vaikeutunut, sillä älypuhelimet ja erilaiset muut tietokoneet auttavat paljon ratkaisuissa. Arvoituksiin piti siis saada riittävästi vaikeutta. Niinpä niiden väsääminen aloitettiin jo keväällä.
     Oheinen kuva on puoliltapäivin, eli noin tuntia ennen lähtöä. Kymmenittäin autoja oli parkkeerattu kauppatorin ”alaosa” niin täyteen, että ne olivat kuin ”sillit suolassa”, vieri vieressä. Kuvaan eivät mahtuneet ne, jotka olivat tyhjänä olevan ”käytävän” toisella puolen. Lopulta niiden määrä oli 92, niistä monet olivat vanhempaa mallia, jotkut myös ns. museoautoja. Ajomatkaa kisassa tuli noin 40 kilometriä. Matkaan houkutti paitsi nuorisotyön tukeminen, myös pääpalkinto painepesuri, joka reilun pelin hengessä arvottiin kaikkien osallistujien kesken.

---

​Varainkeruuseen osallistuivat myös lukuisat lahtelaiset yritykset. Kun tulin torille noin kello 11, luetteli kuuluttaja leijona-ajoa tukeneitten nimiä sopivasti huumoria viljellen ja yritysten toimintaa kuvaten. Kun tulin paikalle taas tuntia myöhemmin, jatkui sama luetteleminen, autojen määrä vain oli kasvanut. Kuuluttaja oli varmaan ammattimies, sillä niin juohevasti kaikki tapahtui. Kuulutusten lomassa hän myös kehotti hakemaan ennakkotehtäviä sisältäneen paperin. Tämä sunnuntai varmaan muistetaan monissa perheissä ja kaveriporukoissa aurinkoisena sateisesta säästä huolimatta!

​3. (78) Milloin urheilu-urasta kannattaa luopua?

Tämä kysymys tuli mieleeni, kun Kristiina Mäkelä mietti tv:ssä yleisellä tasolla pitkän urheilu-uran tuomia voittoja ja tappioita. Hän on vielä urheilijaksi melko nuori, 26-vuotias, mutta ajattelevana ihmisenä hän on jo analysoinut omaakin tilannettaan.  Hän totesi mm., miten yli kolmikymppiset urheilijat ovat jääneet samanikäisistä tovereistaan jälkeen  työkokemuksen suhteen. Kunnon eläkekertymästäkään ei voi puhua, eikä välttämättä samasta ansiotasosta.
​
Mäkelä suoriutui mainiosti Dohassa päästen loppukilpailuun. Mutta muuten tuntuu siltä, että hänen suoritustensa katto on jo saavutettu, parhaimmillaankin hän on ainakin vielä toistaiseksi vähän yli 14 metrin hyppääjä. Kun katselee lämpimien maiden soreita ja hoikkia kilpasiskoja, on ero huomattava. Ilmeisesti hän pyrkii vielä Tokion olympiakisoihin, mutta jättää sitten uransa. Wikipedian mukaan hän on vuonna 2018 suorittanut Helsingin yliopistossa maataloustieteen kandidaatin tutkinnon. Urheilu-uran jälkeen hän voisi jatkaa maisteriksi saakka, joten mitenkään tyhjän päälle hän ei putoaisi.
     Tero Pitkämäki loukkaantui viime vuonna, ja nyt hän on pitkin kesää pantannut sitä, miten aikoo jatkaa kilpailemista. Hänellä on aivan huikea ura takanaan, mutta 36 vuoden ikä aiheuttaa sen, että se lienee lopussa. Laji on vielä fyysisesti tavattoman raaka, sillä siinä ollaan koko ajan suorituskyvyn rajoilla. Dohan kisoissa tämän saivat kokea myös monet edellisten vuosien hirmut, mm. eräät vielä viime vuonna ylivoimaiset saksalaiset.
     Tero Pitkämäki ehti vuonna 2006 saada päätökseen sähköinsinöörin opinnot Vaasan ammattikorkeakoulussa. Ymmärtääkseni hän ei kuitenkaan ole ehtinyt kovin paljon työskennellä tällä alalla. Jos tuntumaa insinöörin ammattiin ei näinä vuosina ole ollut, hän on tavallaan lähtöpisteessä. Myös 35-vuotiaan Antti Ruuskasen komea ura on lopuillaan. Hänkään ei jää tyhjän päälle, sillä takana on kolme tutkintoa, liikunnanohjaajan, urheiluhierojan ja personal  trainerin koulutus. Reipas ja aktiivinen mies kyllä selviää.
    Uskon, että esimerkkihenkilöni tulevat pärjäämään elämässä eteenpäin, mutta miten käy niiden, joilla ei opintoja tai työkokemusta ole lainkaan, tai ainakin kovin vähän. Hyvät sponsorisopimukset ovat ehkä tähän asti taanneet kohtalaisen toimeentulon. Vielä vaikeampaa voi olla irtautuminen kilpailumaailmasta, tunnelmista, ystävyyssuhteista, menestyksistä. Kukaan ei lisäksi ole ollut yksin. Jokaisella urheilijalla on ollut henkilökohtainen valmentaja, on ollut tukijoita liitossa, on ollut läheisiä ihmisiä, jotka ovat monesti olleet hänen menestyksestään riippuvaisia. On turha olettaa, että esimerkiksi valmentajat kovin helposti ehdottavat uran lopettamista, mieluummin he varmaan jarruttelevat. Ristipaineita siis riittää.
     Aivan yksin ei entistä urheilijaa kuitenkaan jätetä. Urheiluopistoissa on järjestetty erilaisia ja eritasoisia liikunnan ammattitutkintoja aina valmennustyöhön, kentänhoitajiin ja urheiluhierojiin saakka. Osaan näistä opinnoista entiset urheilijat voivat pyrkiä ilman mainittavaa koulutustaustaa. Kysyntää lienee myös vaikkapa erilaisiin pr-tehtäviin tai tuote-esittelijöiksi Juha Miedon tapaan. Onneksi useimmiten kysymys on henkisesti vahvoista ihmisistä, jotka kyllä kykenevät etunsa perkaamaan.

2. (77) Dohan tilinpäätös

Tämän vuosituhannen puolella Suomen yleisurheilumenestykset ovat vähitellen vaipuneet kansallisten voimavarojen määrittämään tilaan. Viisimiljoonainen kansa ei luonnollisesti kykene tuottamaan riittävää määrää lahjakkuuksia, varsinkaan kun erilaiset pallopelit vievät niistä kenties suurimman osan. Samassa tilanteessa ovat monet muutkin pienet kansakunnat, joskin juuri tänä vuonna niistä on ilmestynyt valovoinaisia yksittäisiä tähtiä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että edelleen suurkisoihin kannattaa lähettää mahdollisimman suuria joukkueita. On tärkeää, että myös yleisurheilussa voidaan unelmoida menestyksistä. Erityisen tärkeää tämä on lapsille, jotka voivat kotiensa piha-alueilla ja koulujen pihoilla harjoitellessaan kuvitella itsensä suuriksi voittajiksi. Miten sitten käy, sillä ei niin suurta väliä ole, pääasia että mahdollisimman monet liikkuvat, oli laji sitten mikä tahansa.

​Suomen parhaat vuodet olivat ennen viime sotia, jolloin jossain Afrikassa, Jamaikalla tai Yhdysvaltain slummeissa ei ollut mistään sellaisesta kuin urheilu vielä kuultukaan. Suomelle kaikenlaisen urheilun suosiminen oli tärkeää, sillä nyt juostiin ja painittiin Suomea maailmankartalle, ainakin omasta mielestä. Hannes Kolehmaisen voittoon Tukholman olympialaissa 1912 palattiin kerta toisensa jälkeen, oli sitten laji mikä tahansa. Tämä kansallisen identiteetin vahvistaminen nyt vain on siirtynyt kehittyviin maihin, urheilun suurvaltoja unohtamatta. Suurvaltapolitiikallakin on ollut osuutensa, muistamme kaikki entisajan DDR:n vippaskonstit ja nykyisen Venäjän epäselvät dopingkäytännöt. Ja raha ratkaisee paljon, se näkyy myös Dohan valinnasta MM-kisojen pitopaikaksi.
     Mitä yksittäisiin suorituksiin tulee, niin kesän parhaan tuloksen tekeminen antaa kyllä urheilijalle synninpäästön. Suunnilleen omalle tasolle kyllä päästiinkin. Loppukilpailu oli näissä oloissa vielä parempi suoritus. Esimerkiksi Kristiina Mäkelä suoriutui oivallisesti, ja varsinkin Lassi Etelätalo normisuorituksellaan. Nyt on kuitenkin niin, että eteläisten maiden urheilijat ovat kauttaaltaan notkeampia, irtonaisempia, ja ehkä heidän lihassyissäänkin on eroa. Ja tietenkin suuresta massasta löytyy niitä todellisia tekijöitä enemmän. Eila Junnilan epäonnistuminen korkeudessa johtui osittain kesällä saadusta pikkuvammasta, ja Maria Hungtintonilla oli vielä pahempi onni, kun vatsatauti esti kymmenottelussa kilpailemisen loppuun. Camilla Richardsson kompastui estejuoksussa väärin asetettuun kuivaesteeseen. Pahin pettymys taisi olla keihäsmiesten vaisu esiintyminen, vaikka Lassi Etelätalo selviytyi loppukilpailuun. Oliver Helanderilta tuskin kukaan odotti paljoa, mutta Antti Ruuskasen romahdus ensi kertaa pitkän ja kunniakkaan uran jälkeen jätti mietteliääksi. Kaikki kolme aitajuoksijaamme selviytyivät välieriin. Sara Kuivasto juoksi ennätyksensä, mutta se ei riittänyt jatkoon. Taika Koilahti on tulevaisuuden lupaus, joka oli täällä vielä pituushypyssä suurkilpailuja opettelemassa kuten Eila Junnilakin korkeudessa. Kävelijät ja maratoonarit selviytyivät kuumat olosuhteet huomioon ottaen kohtalaisesti.
     En siis sanoisi, että kukaan urheilijoistamme olisi varsinaisesti flopannut, vahinkoja kyllä sattui, sairastumisiakin. Jollain nuorella ”pää ei kestänyt”, mutta senkin voi myöhemmin korjata. Voittajatyypiksi kasvetaan yleensä välillä tappioitakin kärsien. Pääasia, että mahdollisimman moni pääsi haistelemaan suuren urheilujuhlan tuntua!
---------
Eräänlaisena sivujuonteena on monen harmiksi ollut se, että Jari Litmanen on antanut nimensä tulevien, Dohassa niin ikään pidettävien jalkapallon MM-kisojen mainontaan. Mainio jalkapallolähettiläämme nyt vain on jo siinä tilanteessa, että menestyksen hyödyntämiseen ei enää ole ollut kovin paljon mahdollisuuksia. 

1. (76) Näkymiä kattojen yli

Malskin alueen viimeinen kerrostalo valmistui alkukesästä. Tästä johtuen talon pihassa on kaiken aikaa näkynyt muuttokuormia. Osallistuin syyskuun viimeisenä sunnuntaina yleiseen näyttötilaisuuteen, en suinkaan varatakseni asuntoa, vaan päästäkseni tarkastelemaan maisemia talon viidennessä kerroksessa olevalta pihatasanteelta. Olen ymmärtänyt, että tasanne tehtiin sen takia. että uudisrakennuksen liittäminen vanhaan, nyt kulttuuritaloksi muuttuvaan rakennukseen olisi ollut vaikeaa sen hankalan harjakaton takia. Tietysti sitä on markkinoitu yleisölle tarkoituksella jätetyllä mukavuudella, onhan siellä istutusten vierellä mukava poiketa kesäaikaan viihtymässä.

​Ensimmäinen kuvista osoittaa. miltä näköala kirkkopuistoon näyttää.  Edessä paistaa kulttuurikeskuksen tämän osan peltikatto ja kattoikkunat. jotka kuuluvat ylimmän kerroksen tiloihin. Niitä on rivissä seitsemän. Tosin ne tästä kulmasta nähtynä sulautuvat peltisen katon vaaleuteen. Harjalla on turva-aitaa, sillä lappeen toisella puolella asennetaan vielä ilmastointilaitteita. Alhaalla näkyy Mallaskatua ja pieni pätkä Päijänteenkatuakin. Sitä ylempänä on Väinö Hovilan puistotie, joka kulkee koko Päijänteenkadun mitalta sen rinnalla puiston puolella kolmisen metriä korkeammalla. Maisemaa tietysti dominoi Ristinkirkko.
     Toiselta puolen pääsee tarkastelemaan lintuperspektiivissä uutta taidemuseon eli LAD:in rakennusta, joka näyttää kohoavan korkeammalle kuin vanha rakennus. Kerroksia on monta, joten siellä voidaan järjestää monenlaisia näyttelyitä, ja tuoda mm. tähän asti varastossa olleita taideaarteita ja julisteita laajasti kävijöiden näkyville. Sisäänkäynti taitaa tulla sinne Päijänteenkadun puolelle, joten kuvassa on kai lähinnä sivuovi. Hiljattain oli ESS:ssa uutinen, jonka mukaan museoväki suunnittelee täyttä päätä tilojen käyttöä.
     Äskettäin pidettiin asukastilaisuus, jossa esiteltiin mm. katualueiden muutoksia. Henkilöautoilla voi edelleen pysäköidä, ja erityiseltä linja-autojen asiakkaiden jättöpaikalta pääsee helposti talon sisälle. Uudet lehmukset istutetaan Päijänteenkadun varteen korjauksien vuoksi kaadettujen tilalle. Pyörätelineet kuuluvat tietysti myös kuvaan. Päijänteenkadun ja Mallaskadun kulmaan tulee katutasoon ravintola, sen lisäksi taloon kuuluvat pubi ja pienpanimo, kahvila ja myymälä. Kerroksiin tulee erilaisia luoviin aloihin liittyviä toimintoja. Suuren osan tiloista uskotaan valmistuvan jo vuoden 2020 aikana. Tulimme Malskin alueen asukkaiksi vuonna 2005, ja jo silloin jäätiin vesi kielellä odottamaan uuden keskuksen ja kulttuurin vetonaulan valmistumista. Nyt 15 vuotta myöhemmin ilmeisesti pitkään hellitty odotus vihdoin palkitaan. 

​Muu osa laajasta rakennuksesta tulee siis monenlaisten taidetta ja muotoilua lähellä olevien toimistojen tai järjestöjen käyttöön. Eräs tapahtumanjärjestäjätoimisto liputtaa jo näyttävästi tulostaan Mallaskadun puolella. Kuvan taustalla näkyy osa Päijänteenkadun ja Kulmakadun kulmauksessa olevaa kerrostaloa. Vasemmalla pienen kujan toisella puolen olevat talot ovat Panimokadun puolella.
    Talossa on koko ajan kova pöhinä päällä, tavan takaa kuuluu kolketta ja poraamista, purettuja tiiliä ja muuta materiaalia kärrätään ulos siirtolavoille ja sitä mukaa kaatopaikoille vietäväksi. Viimeisessä kuvassa näkyy aivan kulmassa oleva rakennustyöhön osallistujien esittely, siinä on paljon vakuuttavia nimiä. jotka osoittavat, että tosi on kysymyksessä.  

Syyskuu

​7. (75) Ensitreffit alttarilla

Televisiossa pyörii tälläkin hetkellä useita ohjelmia, jotka jollain tapaa sivuavat seksuaalisuutta ja parisuhteita. Ensitreffit alttarilla on yksi niistä, eikä se suinkaan ole sieltä mauttomimmasta päästä. Kuitenkin sitäkin voidaan arvostella useasta syystä. Enkä nyt tarkoita suinkaan sitä, että keskipäivällä toisensa ensi kertaa nähneet siirtyvät illan mittaan saman peiton alle tai ainakin samaan huoneeseen, ja vielä oikein luvan kanssa. Tätähän tapahtuu jokaisen baari-illan päätteeksi ja monissa muissakin tilaisuuksissa suuremmalta julkisuudelta salassa. Korkeintaan voidaan kysyä, miksi tähän pitää sotkea mukaan avioliitto-instituutio. Ehkä se lisää ihmisten tirkistelynhalua. On se nyt sen verran epätavallinen aihe.
​
Vaikka en olekaan tämän genren varsinainen kuluttaja, haluaisin arvostella valintaprosessia. Ohjelman näkeminen silloin tällöin, ja Ilta-Sanomien sivujen selaaminen joutoaikoina puhelimesta antavat kyllä jotain käsitystä. Valinnat tekee kolmihenkinen raati, jonka jäsenet ovat ainakin paperilla asiantuntijoita pariterapian ja ties minkä tieteenalan alalta. Mutta miten he ovat onnistuneet? Noin mutu-tuntumalta voitaisiin kai sanoa, että yksi pari kolmesta on keskimäärin jatkanut avioliittoaan, jotkut ovat tulleet jopa onnellisiksi. Muut valinnat ovat menneet kiville, ja kahdesta syystä. Toisaalta ohjelmaan on jatkuvasti hakeutunut henkilöitä, joiden elämä yli kolmestakymmenestä ikävuodesta huolimatta on niin rikki, että minkäänlainen jatkuva yhteiselämä toista sukupuolta olevan kanssa ei onnistu. Toinen syy on se, että raati itsetietoisuudestaan huolimatta on tehnyt selviä virheitä, he eivät lyhyissä haastatteluissaan oikein ole onnistuneet näkemään sujuvasti esiintyvien kandidaattien elämän sisälle. Ovat tainneet olla omassa kuplassaan hekin.
     Yhtenä esimerkkinä voisi mainita takavuosilta pariskunnan, jonka molemmat osapuolet olivat raadin mukaan liikunnallisia ja kulttuuria harrastavia. Mutta mitä yhteistä on sillä, että nainen käy silloin tällöin ratsastustunneilla ja mies juoksee, pyöräilee ja hiihtää useita kertoja viikossa. Mies osoittautui vielä pitkän päälle aika pinnalliseksi, ja nainenkin antoi kulttuuriharrastuksistaan liian hyvän kuvan. Lisäksi hänellä oli selvästi muitakin ongelmia. Jostain luin, että hän on nyt 40-vuotiaana hiljakkoin pyrkinyt myös Maajussille morsian-ohjelmaan kirjoittamalla eräälle ohjelmaan valitulle miehelle. Viime vuonna ohjelmassa olleen sairaanhoitajan kehon kieli oli myös sellaista, että tavallinen keittiöpsykologikin osaisi tehdä oikeita päätelmiä. Tänä vuonna näyttää valinnoissa sattuneen ainakin yksi selvä huti, mahdollisesti kaksi. Molemmissa tapauksissa morsian ilmoitti kokevansa suurta ahdistusta. Tästäkö sitten johtui se, että he molemmat moittivat aviomiehiään melko suorasukaisesti.
     Ohjelmaa on puolusteltu sillä, että siinä saatetaan yhteen henkilöitä, jotka etsivät onneaan, mutta eivät ole sitä löytäneet. Toinen argumentti on sellainen, että ohjelmaa katsoessaan jokainen voisi puntaroida oman parisuhteensa karikkoja ja suvantopaikkoja. Molemmat ovat tietysti ihan suositeltavia päämääriä, kunhan ne vain toteutuisivat. Tulee vain sääli niitä monia onnettomia, jotka ohjelmaan osallistuessaan ovat tv:n kautta tuoneet ongelmansa oman paikkakunnan tai työpaikan väen tietoon. Eikä tällaisesta varmaan kukaan aivan ilman naarmuja muutenkaan selviä.
     Ihmettelen myös sitä, miksi raadissa on mukana kirkkoherra. Hän on tietämäni mukaan eronnut itse kaksi kertaa. Kyllähän tämä tietysti tekee asiantuntijan, mutta miten siirtää kokemuksensa valinnan suorittamiseen? Kysymysmerkkejä jää toistenkin raatilaisten toiminnasta. Niitä jää myös ohjelmasta jo vetäytyneen ryhmän entisen puheenjohtajan kohdalta. Kokemusta on, mutta tiettävästi ei vieläkään pysyvää parisuhdetta.

6. (74)Timo Sandberg vie sankarinsa Lahdesta Lappiin

Timo Sandberg näyttää jo varhain tajunneen, että rikosromaanin tapahtumat kannattaa kirjoittaa sellaiseen ympäristöön, jonka itse, ja mikä vielä tärkeämpää, lukeva yleisö tuntee. Näin syntyi ajan mittaan joukko romaaneja, joiden tapahtumat sijoittuvat Lahteen, kotikaupunkiin. Monissa niistä tapahtumat keskittyivät Reunan palstalle, eli nykyisen Trion tienoille ja siitä vähän itään. Yhteiskunnallistakin aspektia kirjoissa on, sillä kapearaiteinen rata asemalta tuon alueen kautta Niemen satamaan jakoi erilleen kaksi eri maailmaa. Itäpuolelle jäi vähäväkisemmän väen alue, toisella puolella Vesijärvenkadun ja Aleksanterinkadun vaiheilla asui varakkaampaa väkeä.

Uusimmassa teoksessa ”Kullanhuuhtoja” eräs Strandbergin päähenkilöistä, komisario Erkki Heittola aloittaa Lahdesta, mutta päätyy sitten syrjäiselle metsäkämpälle Lapissa. Ensin saatellaan Lapissa surmattu ystävä, entinen kansanedustaja Jalovaara Levon hautausmaalle ja osallistutaan muistotilaisuuteen. Stressaavat työkiireet ja parisuhdeongelmat aiheuttavat henkistä väsymystä, jonka purkamiseksi on päästävä riittävän kauaksi tavallisista työkuvioista. Niinpä syntyy ajatus lähteä tutkimaan niitä olosuhteita, joissa mainittu ystävä siellä pohjoisessa murhattiin. Mukaan tulee myös kolme murhatun vanhaa ystävää, nämä ovat vainajan lailla Kärpäsenmäen poikia. Erilaiset poliittiset mielipiteet eivät ole vanhaa ystävyyttä lopettaneet. Tämä neljän miehen äijäkööri lähtee ensin junalle Rovaniemelle, ja sieltä sitten vuokratulla autoilla eteenpäin tavallaan Juha Vainion laulun ”Matkalla pohjoiseen” sanojen hengessä. 

​Kieltämättä Sandberg osaa kuvata taitavasti miljöönsä, oli se sitten Lahdessa tai Lapin kullanhuuhtojien alueilla. Teksti on sujuvaa ja helposti luettavaa. Se näkyy siitäkin, että kirjan odotusaika ei venynyt kovin pitkäksi, vaikka varausnumeroni oli alkuun noin 180.



Sandberg antaa tietoa kullanhuuhdonnan eri vaiheista ja kuvailee ansiokkaasti Lapin näkymiä ja luontokokemuksia. ​Salametsästykseenkin tutustutaan. Välillä kerronta hieman alkaa laahata, mutta vauhti kiihtyy loppua kohden. Jännityskin nousee, ja uusia käänteitä tapahtuu. Kaikki kuitenkin tuntuu loogiselta, joten lukunautinto on hyvää luokkaa.
     Sandbergilla riittää ymmärtämystä tavallisten, pienten ihmisten ongelmille. Lapissa tutustutaan moniin aika mielenkiintoisiin ja omaperäisiin ihmisiin. Monet heistä ovat epäluuloisia ja uhkaaviakin tilanteita sattuu, ja käänteet ovat usein dramaattisia. Vähitellen palapeli täydentyy, mutta ei aina niin, kuin lukija saattaisi etukäteen odottaa.

---

5. (73) Ilta Kino Iiriksessä toi mieleen Italian muistot

Lahden Finlandia-Italia ry kokosi suuren osan jäsenistöään yhteen Kino Iiriksen musiikkinäytökseen maanantaina 16.9.2019. Ajatus oli hieno, sillä saatiinhan siellä tavata monia sellaisia ystäviä, joita ei oltu vähään aikaan nähty. Mutta pääasia oli tietysti elokuvatallenne kahden nuoren italialaisen tenorin ja yhden baritonin konsertista, joka pidettiin Materan kaupungissa Basilicatassa Etelä-Italiassa. Trion nimi oli il Volo, ja lentoonhan heidän musiikkinsa monin paikoin kohosi, eikä vain heidän esittämässään ”Nel blu dipinto di Blu” -kappaleessa. Sehän tuli Suomessakin tunnetuksi jo 1950-luvun lopulla säveltäjänsä Domenico Modugnon laulamana. Taitavia pojat olivat ja repertuaari oli kattava. Suuri osa lauluista oli ennestään tuttuja. Kun vielä esityspaikka, ulkoilmanäyttämö oli kaupungin sydämessä taustanaan kaupungin kuuluisat luola-asunnot, oli tunnelma siltäkin osin taattu. Italian pimenevä ilta ja valot toivat varmaan jokaisen mieleen muistumia omilta matkoilta.

Wikipedian mukaan Il Volo on oopperapoppia esittävä yhtye, joka perustettiin vuonna 2010. Yhtyeen jäseninä ovat tenorit Piero Barone ja Ignazio Boschetto sekä baritoni Gianluca Ginoble. Il Volo perustettiin vuonna 2010. Yhtyeen jäsenet olivat osallistuneet samana vuonna italialaiseen laulukilpailuun nimeltä Ti Lascio Una Canzone. Helmikuussa 2015 Il Volo voitti San Remon musiikkifestivaalit. Voittajana se pääsi edustamaan Italiaa vuoden 2015 Eurovision laulukilpailussa. Yhtye esitti kilpailussa kappaleen "Grande amore" ja sijoittui kolmanneksi.

Matera sijaitsee siis Etelä-Italiassa, tarkemmin sanoen siellä ”saappaankoron” juuressa, Basilicatan maakunnassa. Vielä 1950-luvulla osa sen väestöstä asui kallioon koverretuissa luola-asunnoissa varsin epähygieenisissä oloissa. Samassa asunnossa saattoi olla myös eläimiä. eli lähinnä pienkarjaa. Kun asukkaiden tilanne, sairaudet ja korkea lapsikuolleisuus tulivat tietoon, pakotettiin asukkaat muuttamaan kerrostaloihin. Nykyään luola-asunnot ovat turistinähtävyyksiä. Materan vanhimmasta osasta tuli Unescon maailmaperintökohde vuonna 1993, ja tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Il Volo esiintyi laajalla ulkoilmanäyttämöllä taustanaan valaistu kaupungin vanha osa ja luola-asunnot. Kokonaisuus oli hyvin tunnelmallinen ja toi mieleen muistoja.

---

​Yhtyeen lauluista tuttu ”O sole mio” otettiin tietysti ilolla vastaan. Meille vaimon kanssa tuli mieleen eräs ilta Riminin ja Riccionen rannoilla joskus hyvin monia vuosia sitten. Olimme nousseet pieneen laivaan, joka risteili rannan tuntumassa hiljaista vauhtia. Risteily oli tarkoitettu italialaisille, ja me olimme matkaan tunkeneet ainoat ulkopuoliset. Pääsimme siis suoraan mukaan italialaiseen elämään, laulettiin ja syötiin laivahenkilökunnan takakannella paistamia pikkukaloja. Illan valot hehkuivat koko rannikon mitalta pimeässä illassa, loistavasti esiintynyt laivaisäntä laulatti matkalaisia, mm. laulettiin juuri tuota laulua. Vanhat papat ja tietysti nuoremmatkin miehet ottivat vaimonsa kädet käsiinsä, katsoivat silmiin ja lauloivat hartaasti. Samalla kertaa se oli koominen, mutta myös ihastuttava näky Siinähän vahvistettiin parisuhdetta enemmän kuin pelkkä ele saattoi kertoa.
    Pimenevän illan ja musiikin yhtymisestä on varmaan monilla kokemuksia. Niitä on vaikkapa Veronan Arenalta siltä hetkeltä kun aivan ennen oopperaesityksen alkua tulee täysi pimeys ja ehkä noin 20.000 katsojaa sytyttävät kukin kynttilän tai nykyään mieluummin taskulampun.  Samalla kaikkialta kuuluva äänekäs pulina katkeaa kuin veitsellä leikaten. Kontrasti on valtava. Sitten mahtavat sävelet ja hivelevät aariat kaikuivat valaistussa illassa.
     Vuoden 1970 kesäkuussa pidettiin Venetsian Piazza San Marcolla klassisen musiikin konsertti pari kertaa viikossa. Se oli sitä aikaa kun turistilaumat eivät vielä tukahduttaneet kaupungin elämää. Katsojia ja kuulijoita oli kohtuullisesti, useimmat piazzaa ympäröivien kahviloden tuoleilla. Ympärillä olevat historialliset rakennukset antoivat mieleen jääneet kulissinäkymät. Myös tavallinen veneretki saattoi tuottaa suurta nautintoa. Kerran olin palaamassa piazza San Marcoa ja Palazzo Ducalea vastapäätä olevalta San Giorgion saarelta joltain luennolta odotellen pysäkillä vaporettoa. Vastarannan valot heijastuivat laguunin tyyneen pintaan. Tuli oikein euforinen olo, melkein ylimaallinen. Tulivat mieleen Goethen kirjaamat sanat hänen Faustistaan: ”Oi hetki viivy”. 

Seuraavana on kuvakaappaus Finnkinon trailerista Il Volo at Matera.

4. (72) Viktor Kärppä saapui jälleen Suomeen

Matti Rönkä on toimittajana ja uutisankkurina kaiken kansan tuttava. Mutta hänellä on toinenkin elämä, eli hän on menestynyt kirjailija, jonka Viktor Kärppä-sarja on nyt ehtinyt jo kahdeksanteen teokseen. Jännityskirjallisuuden lisäksi hänellä on muutakin tuotantoa. ”Eino” kuvasi erään sotaveteraanin asettautumista kotiseudulle ja oman kuorma-autoyrityksen omistajaksi. ”Yyteet” osoittaa Röngän perehtyneisyyttä työelämään ja liikkeenjohdon ongelmiin. Mielenkiintoiseksi teoksen tekee nimenomaan se, että hän sijoitti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kaltaisia hahmoja erilaisiin tehtäviin.​

​Viktor Kärppä elää osittain perheensä luona Helsingissä, osittain kotiseudullaan Venäjän Karjalassa. Kahden passin mies kulkee sujuvasti rajan yli. Tällä kertaa hänet värvätään selvittämään erään entisen kaverinsa, niin ikään Afganistanissa 1980-luvun lopulla sotineen miehen jälkeensä jättämää jäämistöä. Siitä sitten tulee romaanin nimi ”Uskottu mies”.  Kärpällä on takanaan jo monia vuosia Suomessa, jossa hän on toiminut sellaisena yrittäjänä, joka on kulkenut kunniallisuuden ja rikollisuuden rajalinjalla, kuitenkin aina siellä laillisuuden puolella. Poliisi Teppo Korhonen seuraili tarkkaan Kärpän tekoja, mutta keskinäinen kunnioitus toi kuitenkin mukanaan eräänlaisen ystävyyden. Nyt kuolleen Korhosen tilalle oli tullut Max Paappa, johon Kärpän piti nyt solmia jonkinlaiset toimivat suhteet.

​Teos alkaa räväkästi ja niin, että se koukuttaa alusta lähtien. Kärppä herää Karjalan datshallaan siihen, että kaksi miestä tunkeutuu talon alakertaan. Hän itse on nukkunut yläkerrassa, jonka ikkunasta hän pudottautuu autotallin katolle ja sieltä itse autotalliin. Sieltä hän löytää varastoimansa singon, jolla hän ampuu miesten tyhjillään olevan maastoauton etuovesta sisään ja toiselta puolen ulos. Taloon tunkeutuminen ei kuitenkaan merkinnyt aivan sitä, mikä ensin oli tullut mieleen.

---

​Matti Rönkä iski tavallaan ajan henkeen löytämällä aikanaan sankarikseen Viktor Kärpän, eräänlaisen paluumuuttajan. Neuvostoliiton hajottua presidentti Mauno Koivisto esitti eräässä puheessaan, että suomea puhuville inkeriläisille ja ylipäättään suomalaisten jälkeläisille olisi haluttaessa annettava paluumuuttajan asema. Mistä Rönkä Kärpän keksi, sitä en tiedä. Hän itse syntyi 9.9.1959 Kuusjärvellä, joka oli Outokummun aikaisempi nimi. Outokumpu on lähellä Joensuuta. Oletan tietysti, että hän ehti vierailla rajan takana jo Neuvostoliiton aikoihin, mutta varsinkin 1990-luvulla. Tästä kertoo se, että hän osaa kuvata tarkasti miljöönsä, Venäjän Karjalan maisemat ja kuoppaiset tiet, ja paljon muuta. En tiedä, onko hänellä sukusiteitä rajan taa.
     Viktor Kärppä onnistuu siis seikkailemaan yritystoiminnassaan lain oikealla puolella. Mutta muunkinlaisia yrittäjiä on, mm. eräs nuorimies, jonka isä oli kotoisin samoilta seuduilta kuin Kärppäkin. Afrikkalaistaustaiset tai Lähi-Idästä kotoisin olevat eivät heti paikalla vaadi hengityssuojaimia, vaan ovat tyytyväisiä voidessaan lähettää perheilleen summia, joita nämä eivät osanneet odottaa.
     Entinen kaveri, Pavel Ljudin (Suomessa Lyytikäinen) oli tehnyt ns. henkilökohtaisen ratkaisun ilmeisen vakaan harkinnan jälkeen. Hän oli myös järjestellyt paperinsa pesänselvittäjän työtä helpottaakseen. Kaikki näytti helpolta, mutta jotain oleellista puuttui. Kärppä sai tietää Ljudinin toimineen tietokonealalla. Tästä johtuen hänellä oli ollut kotonaan koko joukko koneita ja niihin kuuluneita lisälaitteista. Mutta mitään näistä ei enää ollut jäljellä muuten niin koskemattomassa asunnossa. Lähinnä näitä Kärppä alkoi selvitellä, oli yhteydessä toimeksiantajaansa Artemi  Lokteviin, vähän epämääräiseksi jääneeseen hahmoon, mutta myös Venäjän lähetystöön ja kaikenlaisiin tuttaviinsa. Kyselyt johtivat pian pahoinpitelyyn, joka tapahtui Kärpän omassa autokatoksessa. Asialla oli selvästi kaksi ammattilaista, joiden lähettäjätaho ei ainakaan heti selvinnyt.
     Rönkä tuntee selvästi Venäjän lähetystön virkailijain kaksoisroolit, joihin vakoilu ja maan muun edun ajaminen liittyvät. Välillä Kärpän toimia ehtii tarkkailemaan myös kahden poliisin partio suposta, ja jossain taustalla piilevät myös venäläisen rikolliset. Rönkä kuljettaa sitten, kuinkas muuten, Kärpän Pietariin, tapaamaan ”Pietarin konttoria”. Se sijaitsee suuressa kerrostalossa, yhdessä sen avokonttoreista. Alaspäin kulkiessaan hän näkee myös seuraavan kerroksen tasanteelle, jossa sijaitsee trollitehdas, eli kymmenet ihmiset ovat kumartuneina tietokoneiden ääreen suoltamaan virheellistä propagandaa. Tämän jälkeen hänen pitää löytää Pavel Ljudinin kätkemä atk-materiaali, eli suuren  määrän laskuja, tilitietoja jne. Ne löytyvät lopulta Ljudinin äidin paikalleen kohta romahtavan kotitalon sisältä. Äitikin pitää vielä hoitaa Suomeen johonkin kaksoiskansalaisten hoitokotiin.
     Seuraa jännittävää ajoseikkailua pitkin Karjalan maaseutua, autojen vaihtoa ja erilaisia hämäyksiä . Käy esille, että Kärppää ja hänen seurassaan ollutta Max Paappaa jahtaa useampi kuin yksi Venäjän valtion organisaatio, tosin tietämättä toisistaan. Hyvillä suhteilla mummokin saa välittömästi passin ja tullimiehet viittilöivät Kärpän ajaman auton ohi jonojen.
     Tulee vaikutelma, että Rönkä voisi hyvinkin olla selvillä esimerkiksi erilaisista verkostoista, joista hän kuitenkin varoo kirjoittamasta liian paljon. Entä sitten kun hän on eläkkeellä, lähteekö kynä uudelleen liikkeelle! Teos jättää paljon kysymyksiä avoimiksi. On olemassa paljon toimintatapoja, verkostoja ja suunnitelmia, mistä me tavalliset ihmiset emme ole ollenkankaan selvillä, korkeintaan aavistelemme.

​3. (71) Saako Katri Kulmuni keskustan nousuun?
Juha Sipilä taputettiin jäähyväispuheen jälkeen lämpimästi entisten puheenjohtajien joukkoon. Kyllä häntä kiiteltiin, mutta iso osa kenttäväkeä tunsi jääneensä hänen kautensa aikana sivuun.  Vaikka tulokset, esimerkiksi työllisyyden merkittävä kasvu tunnustettiin, menestyneen yritysjohtajan koettiin monesti ajaneen liiankin kokoomuslaista politiikkaa. Tähän haluttiin nyt muutosta, korjausliikettä lähemmäksi keskustan ja sen edeltäjän maalaisliiton keskeisiä arvoja. Muutoksen tekijäksi äänestettiin nyt toisen kauden kansanedustaja, elinkeinoministeri ja maisteri Katri Kulmuni, 32 -vuotias tulevaisuuden toivo. Hän sai vaalissa yli 250 ääntä enemmän kuin entisen linjan jatkajaksi mielletty 45-vuotias konkari Antti Kaikkonen.

Keskustan ylimääräisessä puoluekokouksessa Kouvolassa 7.9.2019 puheenjohtajanvaali ei ollutkaan aivan niin tiukka kuin sitä edeltäneessä vaalikamppailusta saattoi päätellä. Molemmat ehdokkaat, niin Kaikkonen kuin Kulmunikin olivat varoneet hyökkäilyä toistensa kimppuun, ja he pitivät muutenkin suutaan soukemmalla. Ainoina etukäteiseroina saattoi ulkopuolinen pitää asuinpaikan tuomaa eroa. Kulmuni torniolaisena sai etukäteistukea pohjoisten piirien edustajilta. Vaikutusvaltaisimpia olivat tietysti Pohjois-Pohjanmaan lestadiolaiset, joiden piiristä Juha Sipiläkin lähti. Joistakin sanojen muotoiluista vaalikamppailun edetessä saattoi Kulmuniltakin ounastella jonkinlaisia nyökkäyksiä näille suunnille. Monet olivat näkevinään Kaikkosen puheissa vapaamielisempää sävyä, hän kun vielä oli ruuhkasuomen edustaja, kotoisin Tuusulasta. Kummankin taakse oli asettautunut julkisesti joitakin jo aktiivipolitiikan jättäneitä eilispäivän kansanedustajia ja ministereitä, mutta heidän sanoillaan tuskin oli enää mitään painoarvoa.
     Vahvimmalta tuntui äitiyslomalla olevan ministeri Annika Saarikon tuki Kaikkoselle. Kun nyt valittava puheenjohtaja joutuu mittauttamaan kannatuksensa uudelleen ensi vuoden varsinaisessa puoluekokouksessa, lienee Saarikko jo mukana kilpailussa. Ehkä hän laski, että Kaikkonen olisi helpommin voitettavissa. Jos sen sijaan Kulmuni onnistuisi pätkätehtävässään, saattaisi hän nuorena naisena syrjäyttää Saarikon keskustan avainasemista moniksi vuosiksi.

Molempien puoluekokouspuheet olivat varsin samantasoisia, erinomaisia rakenteeltaan, sisällöltään ja hengeltään. Puheet olivat hyvin keskustalaisia, kosketeltiin kaikille puolueen jäsenille läheistä elämänpiiriä. Molemmat pyrkivät rohkaisemaan sitkeään kenttätyöhön, joka nostaa puolueen parempiin äänestystuloksiin. Mutta minään linjapuheina me television katsojat emme niitä oikein voineet pitää. Ei kuulunut talouspoliittisia linjauksia eikä oikeastaan mitään juuri muistakaan tämän hetken suurista kysymyksistä. Enemmänkin niissä pyrittiin luomaan eräänlaista herätyskokousten henkeä.
     Kaikkonen lähti 1980-luvulta, jolloin hän oli isänsä kanssa jakamassa talvella mainoslehtisiä vaalien alla. Sen jälkeen hän kävi läpi henkilöhistoriaansa nuorisojärjestössä ja erilaisissa luottamustehtävissä. Hän sivusi myös tuskallista vaihetta vaalirahakohun ja tuomion ajoilta. Hän käytti kielikuvina kölin alta vetämisestä, jollaista pitää kokea kasvaakseen ja kypsyäkseen. Vilahtipa siinä Lasse Virenin kaatuminen vuoden 1970 kympillä Münchenissä. Ajatuksena oli, että vaikeankin tilanteen jälkeen pitää nousta ylös, ottaa oppia ja kypsyä tekemään kaiken paremmin. Hänellä oli mukana rekvisiittana reppu, joka tosin oli puheen aikana lattialla, mutta nousi sitten olkapäälle. Vertauskuvallisesti Kaikkonen on saanut kerätä reppuunsa ajan mittaan monia kehittäviä kokemuksia. Hän kuvasi siis lähinnä henkilökohtaista kasvutarinaansa.
     Kulmuni lähti myös maanläheisestä esimerkistä, siitä, miten hän pienenä tyttönä oli istunut perunapellolla ja osallistunut kitkemiseen sen mitä jaksoi. Pelloille ja juurille hän palasi myöhemminkin, myös keskustan juurille. Hän korosti voimakkaasti nuoruuttaan, otti vertailuun jopa Santeri Alkion ja Esko Ahon, jotka  kolmikymppisinä omana aikanaan pelastivat Suomea. Nyt on avattava uusi lehti, katsottava tulevaisuuteen ja käytävä rohkeasti eteenpäin! Piiloviestinä oli, että hän kuuluu uuteen sukupolveen eikä vain toista entistä kuten kilpakumppaninsa.
​
Mikä selittää vaalin tulosta?  Ilmeisesti Antti Kaikkonen (45v.)  nähtiin maakuntien Suomessa osana vakiintunutta keskustan johtavaa joukkoa, vaikka hän ei Sipilän hallituksessa ollutkaan. Hän oli kuitenkin keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajana lähellä vallan kammareita. Joidenkin mielessä saattoi vielä kaihertaa hänen takavuosina saamansa ehdollinen vankilatuomio, kun hän nuorena erehtyi ottamaan vastaan ns. vaalirahaa surullisen kuuluisalta Nuorisosäätiöltä. Ylipäätään hän puhuu kyllä kokemuksen vakaalla rintaäänellä, mutta hän on muuten henkilönä aika harmaa ja vailla kansaa villitsevää karismaa.
     Aika harmaahan on Katri Kulmunikin, mutta hänen puolestaan puhuivat nuoruus (32 v.) ja sukupuoli. Näyttää siltä, että naiset ovat kautta maan olleet verkostoitumassa hänen taakseen. Hänellä on maisterin tutkinto, ja hän puhuu useita kieliä. Peruskouluakin tuli käytyä Tornion ja Haaparannan yhteisessä kielikoulussa. Opiskeluaikoina hän opiskeli Pietarissa sijaitsevassa Eurooppa-yliopistossa. Hän on vielä kirjoittamaton lehti, mutta häneen on helppo kohdistaa odotuksia. Niiden täyttämisessä hänellä onkin työtä, sillä nykyinen gallupkannatus 11,6 prosenttia ei enää ensi vuonna riitä, kun vielä Annika Saarikko hengittää niskaan.

​Entä tästä eteenpäin. Antti Kaikkonen jää siis puolustusministeriksi, johon hänellä on kyllä hyvät edellytykset. Kulmuni tuskin alkaa vaihtaa ministerinpostia, sillä valtionvarainministeri Mika LIntilä on puolueen eliittiä uskottavuudeltaan ja taidoiltaan. Kulmunin on myös helppo vedota meneillään olevaan Suomen EU:n puheenjohtajuuteen ja pitkällä oleviin budjettineuvotteluihin. Hän voi pysyä elinkeinoministerinä.  Kun puheenjohtajan posti on katkolla jo ensi kesänä, voi hän vedota tähänkin. Jos hän selviää tehtävistään kunnialla ja saa esimerkiksi keskustan nousuun gallupeissa, on jatkopestikin turvattu. Muuten vaanii taka-alalla Annika Saarikko, häntä huomattavasti karismaattisempi hahmo, nuori nainen hänkin.
​
--------
Keskusta elää tällä hetkellä kohtalonvuosiaan. Suomi kaupungistuu, ja kaupunkeihin puolueen pitäisi päästä paremmin pesiytymään. Lisäksi pitäisi saada enemmän nuoria tai nuorehkoja ihmisiä mukaan. Siinä kyllä riittää Kulmunilla tekemistä. Monissa asioissa Suomen tilannetta verrataan Ruotsiin, joka on yhteiskunnallisessa kehityksessä kukonaskeleen pidemmällä. Siellä vastaava puolue Centerpartiet  on jo pitkään saanut alle 10 prosenttia äänistä, viime vuoden vaaleissa 8,6 prosenttia. Vestigia terrent, jäljet pelottavat, vaikka eihän tässä nyt tietenkään leijonan luolaan olla menossa kuten Aisopoksen sadussa. 

-------- 
Monissa organisaatioissa, puolueissa, kirkossa ja erilaisessa järjestötoiminnassa valitetaan usein  sitä, että nuoria aikuisia ei oikein saada toimintaan mukaan. Nähdäkseni tämä johtuu kahdesta seikasta. Toisaalta monella ovat opinnot kesken tai perhe-elämä ja pienet lapset vaativat veronsa. Mutta antavatko vanhat "jäärät" heille riittävästi tilaa ? Heitä pitäisi houkutella ja rohkaista luotamustehtäviin, ei väheksyä nuoruutta ja kokemattomuutta. Paikoin olemme tilanteessa, jota kärjistäen voisi luonnehtia sanoilla: vanhukset valitsevat ja äänestävät toisiaan. Myös puolueiden paikkallisyhdistyksissä olisi syytä tätä miettiä. 

2. (70) Lahden kauppatorilla tapahtuu
Pitkin kesää on kuulunut puheita, joiden mukaan kauppatorilla on ollut tavallista hiljaisempaa, erityisesti arkipäivisin. Tältä se on välillä näyttänyt, mutta aivan niin tyhjää ei aina ole ollut. Pidetäänhän siellä markkinat joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona, on ollut pari päivää kestäneitä kevyen musiikin juhlia, torilla on vieraillut sirkus laitteineen jne.  Mutta ainakin lauantaina 31.8. torilla oli täyttä, vietettiin poliisin päivää, ja samalla jatkuivat vielä muutaman päivän kestäneet ulkomaisen ruoan markkinat. 

​Hämeen poliisilaitos esiintyi edukseen, oli kalustoesittelyä, monenlaista neuvontaa, ja oli mahdollisuus kysellä paikalla olleilta poliiseilta ihan mitä tahansa alaan liittyvää. Mönkijä, poliisivene ja moottoripyörä olivat erityisesti lasten suosiossa, monen monta ehti kiipeillä niiden päällä. Vanhemmat tietysti ottivat kuvia jälkikasvustaan.

​Paikalle jalkautuneiden poliisien joukossa oli myös naiskonstaapeleita, jotka poikkesivat yleisestä käsityksestä mitä poliiseista kansan keskuudessa on. Nykyään ei iso koko ole välttämätöntä, tärkeintä valintaprosessissa on saada sujuvasanaisia, kielellisesti lahjakkaita, empatiakykyisiä hakijoita, joilla arvot ovat kohdallaan ja mieli tasapainossa. Toisaalta hennoltakin näyttävään naisvartaloon saattaa kätkeytyä yllättävän paljon voimaa, monet ovat olleet jopa voimalajien harrastajia. Ja kun voimakäyttökeinotkin on opeteltu, niin aivan heikon miehen ei kannata ruveta ryppyilemään. 

---

Kansainväliset ruokamarkkinat (Street Food Fiesta) olivat torilla jo neljättä päivää. Kovasti kiinnostavaahan siellä oli, oli italialaisia juustoja ja salamimakkaroita, oliiveja ja oliiviöljyä, monenlaisia muitakin ruokia oli tarjolla. Erityisen kiinnostavaa oli nuoren kreikkalaismiehen työskentely kanagyroksen parissa. Liha oli pyörivissä vartaissa, josta hän ”parturoi” pieniä liuskoja.  Olimme torilla vähän ennen puolta päivää, mutta pöytien ääressä ei kyllä ollut juurikaan ruokailijoita, varmaan se varsinainen ryntäys tuli sitten myöhemmin. Italialaiset juustot kovasti kiehtoivat, mutta pidättäydyin ostamisesta muistaen miten rasvaisia ja kaloririkkaita ne ovat. 

1. (69) Jukka Virtanen on poissa
Heti suruviestin saapumisen jälkeen alkoi lehdessä kuin lehdessä näkyä lukuisten aikalaisten ja työtovereiden muistelmia. Tuntui siltä, että toimittajat olivat nähneet vaivaa etsiäkseen kaikkia mahdollisia henkilöitä, varmaan monet olivat itsekin ilmoittautuneet. Tähän joukkoon pyrin nyt minäkin hännänhuippuna, henkilönä, jonka elämää Jukka Virtanen sivusi vain parina alkuiltana pitkälti yli 50 vuotta sitten. Haluan silti liittyä kuoroon, joka on ilmeisen yksimielisesti korostanut Jukan lämmintä ja toverillista suhtautumista kanssaihmisiinsä.
​
Olimme melkein ikätovereita, Jukka oli vähän vanhempana saapunut Helsinkiin hieman aikaisemmin. Yliopistoluvut eivät kuitenkaan oikein sujuneet, tekemistä riitti niin esiintyjänä kuin ohjelmien vetäjänäkin. Helsingissä en vielä 1950-luvun lopulla sen paremmin häntä tuntenut, toki tiesin hänet erilaisista  osakuntien tilaisuuksista.
     Mutta sitten elettiin alkuvuotta 1964. Jukka Virtanen oli erään lavastajaystävänsä kanssa saapunut Roomaan tutustumaan RAI:n (Radiotelevisione Italiana) tuotantoon, ja kaikkeen siihen liittyvään. RAI oli ehdotonta huippua mitä tuli ohjelmistoon, tekniikkaan ja näyttävään esille panoon. Suomen televisio oli tässä vaiheessa aika lailla alkutekijöissään, joten opittavaa riitti. Satuimme kuuntelemaan samaa Suomen instituutin eli Villa Lanten johtajan, professori Jaakko Suolahden esitelmää. Tässä tilaisuudessa ryhdyimme juttusille, jolloin selvisi missä asioissa matkalaiset liikkuivat. Jotenkin tuli puheeksi kysymys siitä, millaisia italialaiset elokuvateatterit mahtoivat sisältäpäin olla. Totesin silloin, että eräässä teatterissa oli menossa edellisenä vuonna, eli 1963 valmistunut Eilen, tänään, huomenna (Ieri, oggi, domani), jota voitaisiin mennä katsomaan. Tämä Vittorio de Sican ohjaama komediamainen elokuva sai sittemmin eräänlaisen kulttimaineen, joka näyttää kestäneen näihin aikoihin asti. Eikä ihme, sillä siinähän näyttelivät tuon ajan ehkä suurimmat kassamagneetit, Sophia Loren ja Marcello Mastroianni. Elokuva muodostui kolmesta episodista, joissa kaikissa kuvattiin jotain italialaista pariskuntaa eri puolilla Italiaa.
     Sinne sitten mentiin yhdessä seuraavana päivänä alkuillasta. Teatterin piti olla parhaasta päästä, rakennus oli näyttävä ja valomainokset suuria. Kysymyksessä ei siis ollut mikään esikaupungin murju, joskaan ei myöskään mikään eliitin kokoontumispaikka. Tuohon aikaan italialaisissa elokuvateattereissa oli eräänlaiset non stop -näytännöt, filmi pantiin pyörimään ja sen loputtua sitten lyhyen väliajan jälkeen uudestaan. Ihmisiä tuli ja meni kesken näytännön, poistuttiin sitten kun koko filmi oli nähty. Niinpä mekin menimme kesken näytännön, näimme loppupuolen ja jatkoimme sitten alusta niin kauan kuin päästiin siihen mistä oli aloitettu.
     Pientä kolinaahan se kesken esitystä tulijain ja menijäin liikkuminen tietysti aiheutti. Vielä pahempaa oli se, että tuohon aikaan elokuvateattereissa voitiin tupakoida, savua oli ilmassa, ja tuhkat karisteltiin lattialle. Ennen kuin filmi pantiin taas alusta pyörimään, oli pieni tanssiesitys. Aikoja sitten parhaat päivänsä nähnyt tanssijatar tuli vääntelehtimään ja askeltamaan, aika kömpelösti keski-iän merkit vartalossaan. Ei se mitään strippihommaa ollut, eikä kai sitä voinut verrata edes myöhempien aikojen burleskiinkaan. Pikemminkin oli kysymys jonkinlaisesta balettiaskeleiden tavoittelusta. Aika vaisut aplodit hän sai esityksensä päätteeksi. Aikamoista myötähäpeää mekin tunsimme hänen puolestaan.
     Esityksen jälkeen filmiä pyöritettiin sitten taas uudestaan, ja me poistuimme siinä vaiheessa, kun alkoi tulla tuttuja, jo nähtyjä kuvia. Tämä jäi meille Jukan kanssa ainoaksi yhteiseksi tapahtumaksi, taisimme kyllä mennä lyhyeksi aikaa jonnekin lasilliselle. Myöhemminkään meidän tiemme eivät kohdanneet, kävin Helsingissä vain harvakseltaan, emmekä muutenkaan liikkuneet samoissa piireissä. Lämpimät muistot toki jäivät. Jukalla oli kyky innostua pienistäkin hauskoista asioista miltei lapsen lailla. Hänen huumorinsa oli lämmintä, eikä siinä koskaan ollut minkäänlaisia pisteliäitä piirteitä. Hieno mies siis kaiken kaikkiaan!

Elokuu

​10. (68) Miksi tänään on elokuun 31. päivä?
Meidän olemisemme ja elämisemme juuret ulottuvat usein paljon kauemmaksi kuin uskommekaan. Miksi siis esimerkiksi elokuussa on 31 päivää, eikä jotain muuta? Nopea ja pinnallinen, mutta tosi toteamus olisi tässäkin: ”jo vanhat roomalaiset”. Tämä vaatii kuitenkin vähän selitystä. Riittäköön siksi aikaisemmin julkaisemani kirjoitus (nurmoosta.mailmalle.weebly.com ja sieltä Uutta 2016, kohta 1.1.) Lainaan tähän sitä.

Roomalainen kalenteri muuttui useaan otteeseen, ja vihdoin Caius Julius Caesarin aikana rakentui hänestä nimensä saanut juliaaninen kalenteri, jota sitten hänen seuraajansa keisari Augustus muokkasi. Kehityksen monia vaiheita ei ole syytä tässä käydä läpi, ja niinpä hyppään suoraan tähän Augustuksen ( 63 eKr. – 14 jKr.) aikaiseen vaiheeseen, jolloin monissa nykykielissä käytössä olevat kuukausien nimet saivat alkunsa.
​     Varhaisin roomalainen kalenteri tosin oli alkanut maaliskuusta, sillä silloin lähdettiin sotaretkille, talviaikana ei taisteltu. Sen peruna ovat vuoden viimeisten kuukausien vieläkin käytössä olevat nimet: september, october, novembris (tai november)  ja december, tässä kuitenkin alkuperäisessä latinalaisessa muodossaan. Ne muodostuivat lukusanoista seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen. Henkilönimistä ovat muodostuneet martius (Mars, sodan jumala), maius (kasvun jumala Maia), iunius (pääjumalan Jupiterin vaimo Juno), iulius (Caius Julius Caesar) ja augustus (keisari Augustus).
 
Augustuksen aikana muokattiin muutenkin Caesarin ajan versiota. Kun Caesar oli määrännyt omalle kuukaudelleen (iulius) 31 päivää, ei uudeksi keisariksi tullut Augustus halunnut olla huonompi, ja niinpä elokuussakin (augustus) on nyt myös 31 päivää. Yksi päivä otettiin helmikuusta (februarius).
 
Muitten kuukausien etymologiasta vielä sen verran, että englanninkielisen wikipedian mukaan aprilis tulee latinan sanasta aprire (avata), eli kysymyksessä oli kuukausi, jolloin puut avasivat silmunsa, ja aloitettiin kevään touko- ja muut työt. Februarius tuli latinan sanasta februo, puhdistaa. Se oli puhdistautumisen ja uhraamisen aikaa. Januarius (tammikuu) tuli roomalaisesta kaksikasvoisesta Janus-jumalasta. Hänen kuvansa ripustettiin ovelle niin, että toiset kasvot katsoivat sisään, toiset ulos. Mainiota symboliikkaa, tammikuussa muistelemme vielä edellistä vuotta, mutta katseemme tähyää jo uuteen vuoteen. 
     Juliaanisessa kalenterissa oli karkauspäivä joka neljäs vuosi. Kun vuoden keskipituus on vähän enemmän kuin 365 päivää, aiheutui tästä ajan mittaan virhe. Tätä on korjattu gregoriaanisessa kalenterissa, joka on saanut nimensä paavi Gregorius XIII:n mukaan. Siinä karkauspäiviä vähennettiin.  Hän julkaisi sitä koskevan bullan vuonna 1582. Eräissä maissa se otettiin käyttöön jo 1500-luvulla. Ruotsissa ja Suomessa kalenteriin siirryttiin 1753 jättämällä pois 11 päivää. Kun Venäjällä oli vanha ajanlasku aina vuoteen 1918 saakka, jouduttiin autonomisessa Suomessa (1809‒1917) kaikki asiakirjat päivittämään kahdella päiväyksellä.
 
Lopuksi vielä meidänkin ajanlaskumme pohjana olevat kuukausien nimet latinankielisessä muodossa:

Ianuarius
Februarius
Martius
Aprilis
Maius
Iunius
Iulius
Augustus
September
October
November
December

9. (67) Höyryjunalla Loviisan taloja katsomaan

Höyryveturimatkat 1009 Oy tarjosi sunnuntaina 25.8. kaikelle kansalle mahdollisuuden muistella menneitä ja kokea entisiä nuoruuden ajan tuntemuksia ajamalla ihan aidolla sodan jälkeisellä kalustolla Kouvolasta Lahden kautta Loviisaan ja takaisin. Loviisan Wanhat talot-näyttely oli monen tavoitteena. Matkalla pysähdyttiin myös seisakkeille, mikäli junaan tulijoita riitti. Aikanaan hyvin tärkeä yhteys Lahdesta Loviisaan on jäänyt aika vähälle, tavarajuna tosin porhaltaa vieläkin aamulla ja takaisin illalla. Aikoinaan yhteys oli Lahden ja Päijänteen seudun talouselämälle hyvin tärkeä, sillä Loviisan sataman kautta voitiin tavaraa viedä ja tuoda. Henkilöliikennekin kukoisti aina 1960-luvulle saakka.

Ukko-Pekka Hri 1009 valmistui vuonna 1948 osana 22 veturin sarjaa. Nyt se on niistä enää ainoana käytössä. Erityisesti sodan jälkeen Neuvostoliitolle sotakorvaustavaroiden vienti vaati lisää kuljetuskapasiteettia. Omana aikanaan yli 20-metrinen Ukko-Pekka olikin aika tehokas vetäjä, jonka huippunopeus oli 110 kilometriä tunnissa. Halkoja jouduttiin polttamaan mahtavia määriä, niitä varten oli erillinen lisäosa eli tenderi heti veturin perässä. Myöhemmin käytettiin kivihiiltä. Lämmittäjä sai huhkia mättäessään halkoja tai lapioidessaan kivihiiltä suureen tulipesään, jotta höyryn paine saatiin säilymään. Veden ottoa varten oli jokaisella vähänkin suuremmalla asemalla vedenottotorni, jonka juurelle veturi ajettiin. Sieltä sitten johdettiin vettä putkea pitkin veturin säiliöön. Monen mieleen ovat jääneet myös ne vivut, (eli luistinliikuntakoneisto), joilla saatiin kolmet pyörät vetämään. Oheinen kuva on Turon kokoelmista. Tässä juna on pysähtynyt Orimattilan Pennalaan.

Tässä junassa oli neljä matkustajavaunua ja ne olivat täpö täynnä ihmisiä, Lahden jälkeen oli jäljellä enää vain seisomapaikkoja. Saman verran oli myös muita vaunuja, joissa kuljetettiin polkupyöriä, lastenvaunuja ja muuta tavaraa. Tämä suosio toi lipputuloja, jotka ovatkin tarpeen, sillä veturiyhtiö ei muualta saakaan rahaa. Kunnioitettavaa on, että niin monet vapaaehtoiset huoltavat ja korjaavat niin veturia kuin vaunujakin. Vanhoja muistoja elvyttivät myös vessat, joissa vanhaan tapaan suoran putken päässä näköpiirissä mennä vilistivät niin ratapölkyt kuin radanvarren hiekoitus ja pölkkyjen välissä olevat heinätupsut. Junakokoonpanon ohjelmassa on loppukesällä vielä ajoa muuallakin Suomessa.

Parhaimmat muistot matkoista entisajan junissa minulla on 1950-luvun lopulta ja seuraavan vuosikymmenen alusta. Tosin perheemme kulki jo 1940-luvun vaihteessa Keski-Suomeen, tarkemmin sanoen Vilppulaan ja Mänttään, myöhemmin Haapamäelle. Asuimme Haapamäellä vuosina 1945-1949, jolloin me pikkupojat kyllä tunsimme tarkkaan kaikki veturityypit.
     Aloitin opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1957 ja syksyin keväin matkustin tuota matkaa Seinäjoelta Helsinkiin ja päinvastoin. Joululomalla ja pääsiäisen aikaan tuli myös kuljettua. Helsingin matka ei kuitenkaan sujunut kuin nykyään, juna kulki seitsemisen tuntia. Pääasiassa tämä johtui siitä, että matka taittui Haapamäen kautta, Parkanon rataa ei silloin vielä ollut. Haapamäellä juna pysähtyi yleensä puolen tunnin ajan, sillä se oli risteysasema, piti odotella Jyväskylästä tai Porista tulevia junia. Tuo puolen tuntia riitti hyvin asemaravintolassa syömiseen, jos jonoa ei paljon ollut. Matka sujui yleensä aika mukavasti, sillä silloin  junissa oli rentoa meininkiä, joskus oli hanurinsoittoa, joskus nuoret pojat kauppasivat päivälehtiä. Tällaisessahan se Tapio Rautavaarakin uransa aloitti, tosin jo 1930-luvulla. Melkein joka matkalla ilmaantui esille joku humoristi, joka soimasi hallitusta ja kommentoi yleisiä tapahtumia. Nämä olivat sen ajan stand up- koomikoita. Kortinpelaajia sen sijaan oli syytä väistää, sillä kukapa olisi halunnut junapelurin tyhjentävän matkakassaa.

Monelle nykylahtelaiselle ei Loviisan rata ole tuttu, eikä varsinkaan sen jatke läpi kaupungin. Monet ovat kyllä ihmetelleet kansanopiston kohdalla olevaa kanjonia, jonka pohjalla nykyään kulkee kevyen liikenteen väylä. Vuosina 1900‒1960 tätä kautta kulki kapearaiteinen rautatie Niemen satamasta Lahden rautatieaseman kautta Loviisan Valkon satamaan. Sitä kautta kuljetettiin Päijänteen puutavaraa ja myös lahtelaisia teollisuustuotteita. Vuonna 1952 henkilöliikenne loppui. Rata on aikoja sitten purettu kaupunkialueelta. Nyt kiskotus kulkee normaalilevyisenä Lahden asemalta Orimattilan kautta Loviisaan.
    Lahdessa ns. Loviisan rata kulki ensin Aleksanterinkadun yli siltaa pitkin ja siirtyi sitten nykyisen Trion alueen läpi kauppakadun tuntumaan, ja sieltä Lahdenkadun jälkeen nykyistä kevyenliikenteen väylää pitkin ja lopulta Niemenkadun vieritse Niemen satamaan.​  
​     On syytä todeta, että vielä pitempään oli ollut liikennettä Mytäjäisten kautta ns. Vesijärven sataman asemalle, joka kuului valtakunnan rataverkkoon. Myöhemmin rakennettiin myös Joutjärven ja Myllypohjan kautta normaalilevyinen rata, joka edelleen erkanee Heinolan radasta nykyisen Karisman tienoilla. Se kulkee täältä edelleen Askon ja LUT:in päärakennuksen ohitse Lahden Polttimolle. 

Loviisan Wanhat Talot, eli valtakunnalliset perinne- ja korjausrakentamisen päivät, avasi yli sata vuotta vanhojen loviisalaisten puutalokotien ovet ja puutarhat kävijöille. Mukana tapahtumassa oli noin neljäkymmentä talokohdetta. Tapahtumaan sisältyi runsaasti oheisohjelmaa: seminaari ja perinne- ja korjausrakentamisen klinikka, Herkkujen puisto, antiikkimarkkinat, keräily- ja antiikkimessut, käsityömarkkinat, Laivasillan markkinat, kirpputoreja ja opastuskierroksia.
     Muutamat Tainan ottamat kuvat osoittavat, miten kauniita näkymiä niin taloista kuin niiden puutarhoistakin löytyi. Loviisa on merellinen kaupunki, joka kyllä osaa tuoda omaa erikoislaatuaan mainiolla tavalla esiin.

8. (66) Viro venäjänkielisten silmin.
Andrei Ivanov: Kourallinen tomua. Suomentaja on tunnettu Venäjän tuntija Jukka Mallinen. Kirja on painettu Tallinnassa.

Olen viime vuosina lukenut monia virosta suomeen käännettyjä romaaneja. Jokseenkin kaikissa niissä joko käsitellään 1940-luvun kyydityksiä tai ne ovat ainakin vahvasti tapahtumien taustalla. Tällaisia kirjoja ovat kirjoittaneet mm. Sofi Oksanen, Rein Raud, Ilmar Taska, Kai Aareleid ja monet muut. Nyt sattui käsiini aivan erilainen teos, Andrei Ivanovin Kourallinen tomua. Siinä hän antaa äänen tämän vuosituhannen Viron venäjänkielisille.
Kirjan sisältö aukeaa oikeastaan jo aivan alussa. Seitsemän Norjassa ja Tanskassa vietetyn vuoden jälkeen nimihenkilö tapaa Tallinnassa tuttaviaan. Hän antaa poliisi Perepelkinin kertoa: ”Sillä jos emme me, niin kuka? Kohta Virossa ei enää ole ihmisiä, jotka pystyvät ilmaisemaan itseään venäjäksi! Ajattelepa koulu-uudistuksia! Virolaistetaan kaikkialla, opettajia irtisanotaan, koko ajan pakottavat suorittamaan uudelleen virallisen kielen kokeen, kiusaavat komissioilla. Venäläisiä kouluja ei lähimmän viiden tai kymmenen vuoden kuluttua enää ole jäljellä, ymmärrätkö? Opetus venäläisessä koulussa muuttuu kuusikymmenprosenttisesti virolaiseksi, ymmärrätkö? (s. 34-35)". Perepelkin kertoo myös siitä, miten hänellä ei ole poliisissa etenemismahdollisuuksia, täällä kuten muissakin työpaikoissa autetaan hiljaisesti vironkielisiä eteenpäin. Keväällä 2019 pidetyissä riiigikogun vaaleissa monen kantavirolaisen puolueen silmissä venäjänkielisten koulujen ”suosiminen” ärsytti. Ongelma on siis todellinen, ja molemminpuolinen.

Kansikuva viitannee siihen, mitä on olla erilainen suuressa joukossa.

Päähenkilölle puhkeaa identiteettikriisi kun häntä ei pidetä virolaisena, vaikka jo vanhemmat olivat syntyneet Tallinnassa. Tiiviiseen ja sisäänpäin kääntyneeseen Viron venäläisten piiriin hän ei myöskään pääse, vaikka puhuu venäjää äidinkielenään. Sukupolvierojakin on, isoisälle pronssisoturi on tärkeä, hän kokoontuu muiden iäkkäiden kanssa tavan takaa sen luo. Kertoja, nuori mies ei tunne sen symboliikkaa samalla tavalla. Hän tutustuu nuoriin it- ammattilaisiin, joiden rajua juhlintaa hän seuraa ja osallistuukin siihen. Kirjoittaja esittelee venäläisperäisiä ihmisiä ja pariskuntia ja antaa terävää kritiikkiä monista otteensa menettäneistä.



Päähenkilön silmissä 2000-luvun alun Tallinna oli muuttunut, sitä oli rakennettukin valtavasti. Kaupunki ei tuntunut enää kodilta, oli vaikeaa asettautua paikalleen, varsinkin kun hän joutui hektiseen ja kyyniseen puhelinmyyjän työhön. Siinä päivät kuluivat koukuttavien lauseiden keksimisessä ja harjoittelussa. Firma oli ruotsalainen, ja päätyönä hänellä oli myydä osoitteita Tanskaan, jonka kieltä hän osasi. Se oli raastavan kuolettavaa työtä, pian tuli sairauksia vatsahaavaa myöten, hän sai myös paniikkikohtauksia. Globalisaatio oli vauhdissa ja päähenkilökin oli heittopussina. Hän avioitui vironvenäläisen Lenan kanssa ilman sen kummempia tunteita, asuntovelat painoivat ja työpaikka oli vaakalaudalla, terveyskin hiipui. Kirjan lopussa onkin lause: Kaikki tämä on kourallinen tomua eikä muuta, ei yhtään mitään muuta.
     Alussa kuvittelin, että kiista pronssisoturin paikasta olisi tullut jotenkin keskeisenä esiin. Kyllä se koko ajan oli taustalla, mutta varsinaisesti se tuli esille vain lopussa, ja siinäkin niin, että mellakoitten takia ei saatu sen enempää ambulanssia eikä taksiakaan, jotta raskaana ollut Lena olisi saatu sairaalaan. Kun lopulta sinne päästiin, lapsi syntyi kuolleena. Ylipäätään kirjan tunnelma on koko ajan lohduton ja pessimistinen.

Edellä jo totesin, että kirjan pääsisältö tuli esille jo aivan alussa. Samaa asiaa veivattiin jatkuvasti aina väsymykseen asti. Kirjoittaja marssitti loputtomasti esille venäläiskohtaloita, joita kaikkia en edes jaksanut kahlata läpi. Tuli mieleen Ronja Salmen ja Mikael Jugnerin keskustelu Aamutelevisiossa 12.8. Siinä Jugner totesi, että kirjojen sisältö selviää useimmiten 20-30 sivussa. Mutta kun kukaan ei osta tällaisia lehdykäisiä, pitää kirjan sivumäärää venyttää 300 sivuun. Juuri näin näyttää käyneen myös Andrei Ivanovin kohdalla.

---

7. (65) Malskin kulttuurikeskus elokuussa 2019
Vanhassa Mallasjuoman panimorakennuksessa ja sen vierellä tapahtuu koko ajan, tekemisen meininki on kova. Kiinteistöyhtiö Kielo ja sen takana oleva pohjoismainen sijoitusyhtiö ovat panneet tuulemaan. Vauhtia antoi myös Lahden kaupunki, joka teki 20 vuoden vuokrasopimuksen vanhan rakennuksen viereen nousevasta uudisrakennuksesta. Siihen tulee nyt taidemuseo.

Näyttää siltä, että taidekeskuksesta tulee viisikerroksinen, tosin huonekorkeus ei ole tiedossa. Joka tapauksessa siitä tulee korkeampi kuin vanhasta Mallasjuoman rakennuksesta. Vieressä olevasta asuinrakennuksesta sen erottaa muutaman metrin levyinen kävelykäytävä, jota ei kuvassa näy. Ikkunoita ei paljon tule, ehkä siksi, että keinovalo on parempi taideteoksille.

​​Kaupungin hallintaan tulee lähes puolet huoneistoalasta. LAD, eli Lahden taide-, juliste- ja muotoilumuseon näyttelyissä näkyvät niin taide, muotoilu kuin lifestyle ja digiteknologiakin, mitä ne sitten sisältävätkään. Alustavasti uudisosa valmistuu huhtikuussa 2020, ja vanhan rakennuksen saneeraus jo vuoden 2019 lopussa. Kokonaisvastuullisena urakoitsijana on Superion Oy.
     LADin lisäksi Malskiin tulee uutta luovia yrityksiä, tapahtumasali Sammio sekä tiloissa työskentelevät opiskelijat ja freelancerit, ravintola ja panimopubi. Malskille tulevassa 1000-paikkaisessa monipuolisessa Sammiosalissa voi järjestää messuja ja konsertteja. Uusissa  yrityksissä ollaan jo nyt sitä mieltä, että työtilaa tärkeämpää on olla osana ympärillä olevaa luovaa yhteisöä.
     Tänä vuonna olen tilanteen kehittymisestä kertonut toukokuussa (artikkeli 8) ja kesäkuussa (artikkeli 7),

---

6. (64) Kortteliliiga — kaikkien harrastajien liikuttaja
Viikonvaihteessa 10.-11. elokuuta vietettiin Lahden Kisapuistossa harvinaista urheilujuhlaa. Lahden ainutlaatuinen Kortteliliiga täytti viisikymmentä vuotta. Ainutlaatuinen se on sikäli, että tiettävästi samanlaista ei koko maassa ole ollut, tosin muutamia ollaan parhaillaan virittelemässä, mutta kovin suppealla ohjelmalla. Kortteliliiga on tarjonnut harrastusmahdollisuuksia niille, joiden taidot eivät lopultakaan ole riittäneet varsinaisten urheiluseurojen kovan tason joukkuepeleihin. Toinen ryhmä on ollut suuri keski-ikäisten joukko, joka on löytänyt liigan suojista oivan harjoitusmahdollisuuden. Näin ollen voidaan katsoa, että sillä on ollut suurta kansanterveydellistä vaikutusta, mutta myös yhteiskunnallista merkitystä.​

Juhlallisuuksiin kuului ilman muuta myös juhlamarssi, jossa kierrettiin Kisapuistoa jalkakäytäviä myöten samba-tanssijoiden johdolla. Emme osanneet olla ajoissa paikalla, joten ehdin kuvata vasta jälkitunnelmia tennis- ja squashkeskuksen ja sen kahvion edustalla. Väkeä oli tässäkin vaiheessa paljon paikalla. Joissakin kojuissa myytiin myös urheilutarvikkeita.

Kaikki lähti jalkapallosta ja niistä pubeista ja muista ravintoloista, joissa lajin harrastajat tapasivat kokoontua. Jossain vaiheessa syntyi idea haastaa muiden kapakoiden asiakkaita epävirallisiin otteluihin. Pienestä alusta on sitten kasvanut melkoinen lajirypäs, jonka palloilulajeissa tuhannet harrastajat, niin miehet kuin naisetkin ovat vuosien mittaan hikoilleet. Vähitellen valikoima laajeni vähän harvinaisempiinkin lajeihin.
     Ilmeisesti Lahti on juuri sopivan kokoinen kaupunki siihen, että tällainen seura voi yhdistää laajalti eri-ikäisiä ja muutenkin erilaisia harrastajia. Organisaatio on kevyt, sillä joukkueet vastaavat paljolti omalta osaltaan järjestelyistä. Toiminnanjohtaja ja toimisto toki sillä on, mutta suurimmaksi osaksi vetäjät on rekrytoitu joukkueiden piiristä. Tällä hetkellä jäseniä on noin 4000, ja aktiivisia joukkueita noin 460. Ikähaarukka asettuu vuosien 15 ja 75 välille. Lajivalikoimakin on laaja, jalkapallosta kaikki lähti, mutta nykyään pelataan lisäksi mm. kaukalopalloa, lentopalloa, beach volleita, tennistä, squashia, salibandyä, petankkia, mölkkyä, kyykkää, curlingia ja pokeria nimeltä texas hold `em. Liigan tuloista muodostavat suurimman osan jäsenmaksut (25 €) ja lajikohtaiset osallistumismaksut. Jokainen osallistuu omalla vastuullaan, joten liigan puolesta otettuja vakuutuksia ei ole.
     Liigan ensimmäinen pitkäaikainen toiminnanjohtaja oli tunnettu jalkapallotähti Kauko Rivinoja. Viimeiset kolmisenkymmentä vuotta on johdossa ollut Jarmo ”Jake” Ropponen. Tutustuin häneen ensi kerran aivan 1970-luvun taitteessa kun hän kävi keskikoulua Mukkulan yhteiskoulussa. Mitään erikoista en tietysti enää muista, mutta mielessäni on yhä kuva pienehköstä, vikkelästä ja iloisesta pojasta, joka oli mieluummin opettajien ilo kuin mieliharmi. Ymmärrän hyvin, että hänellä oli jo silloin olemassa ne organisatoriset kyvyt, joita nyt tarvitaan. Toisen kerran olin hänen kanssaan enemmän tekemisissä 1990-luvulla, jolloin hänen isänsä kaltainen miellyttävä tyttärensä kirjoitti ylioppilaaksi Lahden Lyseon lukiosta.
    Itselläni pelaaminen kortteliliigassa jäi vähäiseksi, ellei ihan olemattomaksi. Lentopallossa olin hieman mukana jossain kaupunginjoukkueessa. Tämä tapahtui ennen kuin minut rekrytoitiin aktiiviseen seniorijoukkueeseen nimeltä Päijät-Äijät. Kaksi poikaani pelasi vähän aikaa jalkapalloa kunnes mm. paikkakunnalta muuton takia jäivät pois. Harmia tuotti silloin se, että vahvarakenteiset nelikymppiset miehet taklasivat surutta hoikkia nuoria poikia. Tuon ajan tuomareilla ei ollut sitä taitoa ja uskallusta, jota korkean luokan sarjapeleissä edellytetään. Yksi pojanpojista on jo vuosia pelannut salibandyä ja jatkaa yhä. Vastaavia sukutarinoita voi Lahdessa kertoa miltei jokainen, useimmiten ne ovat kuitenkin olleet kunniakkaampia.

Tämän jälkeen tuli jo kiire mennä seuraamaan valtuuston ja kortteliliigan jalkapallo-ottelua. Mennessä kameraan tarttui kuitenkin meneillään oleva petankkiottelu.

Vasemmalla oleva kortteliliigan joukkue odottaa vielä kiltisti valokuvan ottoa. Oikealla ovat valtuuston jäsenet jo malttamattomina lähtemässä tositoimiin. Valtuuston palloilijat olivat ottelussa parempia, ehkä he olivat myös silmämääräisesti hieman nuorempia. En tuntenut ketään valtuuston joukkueesta, joten tuli mieleen, oliko tässä turvauduttu myös varajäseniin ja varajäsenten varajäseniin! Yleisöä ottelu joka tapauksessa kiinnosti, ja se tarjoisi mukavan huipentuman juhlapäivälle.

Jari Litmasella ei tietääkseni ole ollut kovin suurta roolia liigassa, mutta nyt hänetkin oli otettu mukaan juhlintaan. Samanlaisia rusetteja oli siellä täällä suorituspaikoilla ja esimerkiksi jalkapallokentän aidassa. 

---

​5. (63) Nuorten puoluejohtajien uskottavuus

​Keskustassa viritellään parhaillaan puheenjohtajakamppailua, joka huipentuu väliaikaisessa puoluekokouksessa 7.9.2019. Puolueen kenttäväki näytti viime vaalien edellä kääntyneen sille kannalle, että yritysjohtaja Juha Sipilä noudatti pääministerinä liian tarkkaan kokoomuksen määrittelemiä askelmerkkejä. Sen seurauksena löyhemmin puolueeseen sitoutuneet ihmiset äänestivät jaloillaan ja aiheuttivat keskustalle kirvelevän tappion. Jälkilaineet ovat aiheuttaneet sen, että keskusta on vajonnut gallupeissa viidenneksi suurimmaksi puolueeksi, eli se on jäänyt myös vihreiden jälkeen. Pelastajaa siis kaivataan.
​
Keskustan tällä hetkellä ilmeisesti valovoimaisin kansanedustaja ja ministeri Annika Saarikko (35) jäi juuri vuoden äitiyslomalle. Kun vuoden päästä valitaan varsinainen puheenjohtaja, hän saattaa silloin tulla kysymykseen. Näin ollen voi olla, että nyt ehdolla olevista voittaja jää eräänlaiseksi pätkäpuheenjohtajaksi. Väliaikaisessa puoluekokouksessa ehdokkaina ovat nyt Katri Kulmuni (31) Kemistä  ja Antti Kaikkonen (45) Tuusulasta. Varmaan odotetaan kiinnostuneina, tullaanko kilpa käymään maakuntien Suomen ja ruuhka-Suomen välillä. Jää myös nähtäväksi missä määrin naiset kokoavat rivinsä edellyttäen tietysti, että he edes sitä haluavat. Kaikkonenkin on vasta parhaassa iässä, joten sukupolvikysymystä tästä ei millään saa. Onko Kaikkosen ura ja pitkäaikainen olo lähellä ”vallan kammareita” etu vai haitta, siinä on myös mietittävää.
     Antti Kaikkonen on tehnyt askel askeleelta vakuuttavaa uraa edeten vähitellen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi ja nyt myös puolustusministeriksi. Mutta naarmujakin on matkalla tullut, pahimpana vaalirahakohusta saatu viiden kuukauden ehdollinen vankeustuomio. Hän sotkeutui keskustan hallinnoimaan Nuorisosäätiöön pesiytyneiden hämärämiesten verkkoon, ja antoi säätiön maksaa itselleenkin vaalitukea.  Toisen kerran hän tuli voimakkaasti julkisuuteen osallistumalla Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan, jossa taidot osoittautuivat vain tavanomaisiksi. Pikemminkin hän oli vain jonkinlainen Matti Meikäläinen, rytmitajua kyllä oli, mutta ei liikkeiden sulavuutta. Mainitussa ohjelmassa äänestäjät valitsevat joka kierroksella putoajan. Monesti jatkoon valitaan kerta kerran jälkeen myös joku sellainen, jonka taidot eivät riitä. Tätä on selitetty sillä, että katsojat näkevät siellä mielellään itsensä kaltaisen, jonka kömpelyydelle voidaan naureskella. Mainittuja vuonna tämä rooli tuli Kanki-Kaikkosen osalle.
     Katri Kulmuni edustaa vielä nuorempaa ikäluokkaa, vaikka hänelläkin on jo meriittejä paikallis -ja piiritasolla. Hän on toisen kauden kansanedustaja ja nyt myös elinkeinoministeri. Hän on yhteiskuntatieteiden maisteri ja on 31-vuotiaana ehtinyt hieman pidemmälle kuin Wikipedian mukaan vuonna 1914 valtiotieteen kandidaatiksi valmistunut Antti Kaikkonen. Vuodesta 2005 lähtien kandidaatin tutkinnot ovat alempia korkeakoulututkintoja, ja maisteriksi pääsy vaatii siihen sitten vielä ainakin kahden vuoden entistä vaativammat opinnot. Kaikkosella on pidempi edustajakokemus, sillä hänet valittiin eduskuntaan ensimmäisen kerran vuona 2003. Muita ansioita ei tässä ole kummankaan osalta syytä luetella, mutta varsin mittavia näistä listoista tulisi.
     Ehkä on syytä mainita, että Kulmunin kerrotaan puhuvan viittä kieltä. Mutta niinhän puhui Alexander Stubbkin, mutta tiedämme, miten hänelle kävi. Kielet ovat kommunikaatiovälineitä, mutta ei paljon auta, jos ei ole kommunikoitavaa. Varmaan sitä on Kulmunilla, mutta mistä sen tietää. Nämä poliitikot kun ovat usein sellaista väkeä, että puhetta tulee, vaikka ei paljon sisältöä olisikaan. Usein seuraava lause on jo alussa kun ei edellistä ole vielä ehditty päättääkään.
     Eli lopultakin ratkaisu saattaa tulla siitä, onnistuvatko ehdokkaat löytämään toistensa ohjelmista ja tavoitteista eroja. Mitenkään repivää taistelusta tuskin tulee, mutta särmää pitäisi kuitenkin löytyä. Ensimmäinen yhteinen väittelytilaisuus on jo pidetty, mutta lehtitiedoista ja muista uutisista päätellen nyt on päästy vasta alkuun. Kuluva elokuu tuonee tähän kamppailuun joitain lisämausteita.
-------
Keskustassa on kyllä myös takavuosilta kokemuksia nuorista puheenjohtajista. Paavo Väyrysestä (s.1946) tuli varapuheenjohtaja vuonna 1972 ja puheenjohtaja 1980. Pestistään hän kyllä saa kiittää Urho Kekkosta, joka kampesi hänen avullaan sivuun kilpailijanaan pitämänsä Johannes Virolaisen. Väyrynen elätteli toiveita pääministerin ja presidentin tehtävistä ainakin 2010-luvun puoliväliin, lieneekö luopunut niistä vieläkään.
     Esko Ahosta (s.1954) tuli puolueen puheenjohtaja vuonna 1990, ja melkein kylmiltään pääministeri 1991. Tässä tehtävässä hän onnistui vaikeasta ajasta huolimatta hyvin.  Hän selviytyi kylmäpäisesti valtiontalouden ja paljolti yleensäkin Suomen talouselämän puolustamisesta yhdessä valtionvarainministeri Iiro Viinasen kanssa. Myöhemmin hän siirtyi Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston) yliasiamieheksi ennen siirtymistään erään venäläisen pankin johtokuntaan.
     Kokoomuksen puolella Jyrki Katainen (s.1971) tuli puheenjohtajaksi vuonna 2004 ja pääministeriksi 2011. Hänen liikkumavaraansa rajoitti perussuomalaisten vaalivoitto ja sen seurauksena syntynyt kuuden puolueen hallitus, jonka ”takiaispuolueet” (Timo Soinin määritelmä) miettivät koko ajan, milloin olisi viisasta seuraavan vaalituloksen varmistamiseksi erota. Tässä tilanteessa hallitus joutui antamaan katteettomia lupauksia ”Sari sairaanhoitajalle” ja vähän muillekin. Katainen nousi sittemmin EU:n komissiossa puheenjohtaja Junckerin lähipiiriin. Pienen maan edustajana hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia päästä kevään 2019 vaalien jälkeen koko komission johtoon. Katainen siirtyy ilmeisesti Ahon tapaan jäähdyttelemään Sitran yliasiamiehenä. 

4. (62) Teatteria Lahden puukirkon vaiheista

Ainopuiston teatteri oli tarttunut tämän kesän toisena aiheena siihen, miten vanha puukirkko saatiin rakennettua. Tarina keskittyi nyt heinäkuun lopulla kirkon rakennusvaiheisiin 1890-luvun taitteessa sekä siihen innostukseen ja yhteishengen nousuun, mikä kauppalan oli vallannut. Hollolan kirkkoherra asettui ensin hanketta vastaan, mutta huomasi pian, että lahtelaiset pystyvät hoitamaan rahoituksen varsin pitkälle aivan itse. Kuva on Ainopuiston teatterin esittelylehtisestä.

Lahden vanhan puukirkon suunnitteli arkkitehti Albert Mellin. Rakennustoimikuntaa johti kapteeni August Fellman, muissa avainrooleissa olivat puutöistä vastannut puuseppä Onni Olander ja metallitöistä vastannut tehtailija (näytelmässä läkkiseppä) Juho Johansson. Näytelmässä todettiin, että kirkko oli tyyliltään uusgoottilainen, tunnetumpi ilmaisu on nikkarityyli, joka viittaa kansanomaisiin rakentajiin.

---

Vielä pitkälle 1800-lukua emäseurakunnissa suhtauduttiin torjuvasti kappelien ja rukoushuoneiden rakentamiseen, koska ne usein edelsivät uusien seurakuntien muodostamista. Tämä taas vähensi vanhan seurakunnan alueelta kerättyjen kymmenysten määrää, mikä saattoi vaikuttaa kirkkoherran tuloihin. Tosin heillä oli virkatalo, jonka tuotosta tuli pääasiallinen toimeentulo. Niinpä hyvin usein uusi seurakunta voitiin muodostaa vasta edellisen kirkkoherran kuoltua. Kappalainen-sana taas tulee siitä, että hyvin vanhoina aikoina kirkkoherran apulaisen palkkaus tuli pääasiassa luonnossa, eli oli määrätty, miten monta kappaa erilaista viljaa talonpoikien oli hänelle palkaksi luovutettava.
      En tiedä, millaiset olivat tuon 1800-luvun lopun ajan palkkausolot Hollolan seurakunnassa, mutta ainakin uuden kirkon rakentamista Hollolan papisto ja seurakunnan luottamusmiehet vieroksuivat. Kun sitten Lahti erosi omaksi seurakunnakseen, oli se tietysti myös eräänlainen imagohaitta. Lahdesta muodostettiin kappeliseurakunta vuonna 1894, ja itsenäinen seurakunta vuonna 1916. Lahden kauppala oli perustettu vuonna 1878, ja vuonna 1905 se erotettiin Hollolasta itsenäisenä Lahden kaupunkina.

Kieltämättä teatteriesityksessä tuli aika selväksi tuon 1890-luvun luonne ja olosuhteet. Esityspaikaksi oli kekseliäästi muodostettu Ristinkirkon takana oleva kenttä, johon oli hankittu tarpeeksi rekvisiittaa, joka vei katsojat mielikuvituksessaan tuohon aikaan. Puvustus tuntui aidolta, musiikki- ja tanssiesitykset oli valmisteltu huolella. Kauppalassa tuntui olevan tekemisen meininki, joka niin ikään tuli näytelmästä hyvin esille. Pietarin rata oli valmistunut jo 1870-luvun alussa, ja vesiliikenne Päijänteen suunnasta oli vauhdittunut samaan aikaan valmistuneen Vääksyn kanavan myötä. Vuoden 1877 laajasta tulipalostakin oli jo selvitty.



​
​Avainrooleihin, eli kirkkoherra Snellmaniksi (Mikko Hannula) ja kapteeni Fellmaniksi (kuvassa Miikku Tolonen) oli saatu kokeneet henkilöt. Anne Majaniemi kannatteli köörinjohtajana ja omalla taitavalla laulullaan näytelmän jännitteitä. Rullatehtaan kööri ja kauppalan lasten ryhmä ryydittivät sopivasti tapahtumia. Köörin kuva on ohessa.  Kim Ruuskalla oli melko iso rooli läkkiseppä Johanssonina. Kertojina toimivat ”kauppalanenkelit”, ja monilla muillakin nuorilla oli melko isoja osia. Timo Taulo oli jälleem kirjoittajana ja ohjaajana osannut virittää näytelmäseurueensa hyvään iskuun. 

---

Väliajan jälkeen siirryttiin Ristinkirkon sisälle, jossa ymmärrykseni mukaan seurattiin alkuperäisen vihkiäisjuhlan ohjelmaa joulukuussa 1890. Vanhan puukirkon sisä- ja ulkokuvien heijastaminen ohjelman aikana tuntui onnistuneelta, ainakin minussa ne herättivät nostalgisia tunteita.

​Puukirkon purkaminen 1977. Kun ensi kerran kuulin näytelmästä, kuvittelin, että siinä käydään jollain tapaa läpi koko 1970-luvun käytyä taistelua kirkon purkamisesta. Siitä kyllä viisaasti vaiettiin, sillä se saattaisi vieläkin nostattaa tunteita, vaikka silloinen kirkkoherra ja luottamushenkilöistä vaikutusvaltaisin ovat jo aikoja sitten kuolleet. Heillä oli suuri osuus purkamispäätökseen. Näytelmän esittelylehtisessä tosin todetaan, että ”Purkamisen kannattajat väittivät kirkon olevan heikkokuntoinen, edustavan epätäydellistä tyyliä, kallis kunnostaa sekä liian pieni modernin kaupungin kaupunkikuvana”. Asuimme Lahdessa jo koko tuon 1970-luvun, joten tapahtumat ovat vielä muistissa. Mm. väitettiin, että alttariseinässä hirret ovat jo lahonneet. Purkamisen yhteydessä kuitenkin todettiin, että lahonvikaa löytyi vain yhdestä hirrestä. 
     1960- ja 1970-luvut olivat muuttoliikkeen vaikutuksesta ensimmäistä betonirakentamisen kulta-aikaa. Lähiöitä nousi ja rakennushistoriallisesti arvokkaita rakennuksia, kuten esimerkiksi tämä kirkko, tuhottiin kaupungeissa ja kirkonkylissä laajalti. Kuvitelma aivan uudesta ajasta ja edistyksestä, sekä tietysti raha, ehkä kunniakin vaikuttivat päätöksiin. Tämä ei tietenkään ollut tuon ajan gryndereille vastenmielistä.
     Toiseen vaakakuppiin laitettiin tietysti se, että kaupunkilaiset kokivat tarvitsevansa edustavan kirkon, jossa voitaisiin pitää urkukonsertteja ja muitakin musiikkitilaisuuksia. Valinta osui Alvar Aallon arkkitehtuuriin. Ei voi olla toteamatta, että Eliel Saarisen suunnittelema kaupungintalo ja Alvar Aallon Ristinkirkko Mariankadun toisessa päässä kyllä muodostavat kaupunkikuvallisesti juhlavan näkymän. Ristinkirkko muistuttaa paljolti Aallon piirtämää Lakeuden Ristiä Seinäjoella. Tosin tontista johtuen Ristinkirkon alttariseinä ja oviseinä ovat toisiaan lähempänä, ja kirkkoa on tavallaan vastaavasti ”venytetty” leveämmäksi keskeltä. Kummassakin kapeahko alttariseinä ja risti ovat kirkon keskuksena. Risti on taitavana puusepäntyönä valmistettu vanhan kirkon hirsistä. Sivuseinien linjat päättyvät alttariseinään hieman kaventuen. Vaikutelmaa lisää vielä se, että molemmissa keskikäytävä laskeutuu alttaria kohti. Samoin katossa on selvät sinne vievät palkit. Valoa tulvii ikkunoista, ja Lahdessa ulkona huojuvat puut lisäävät pyhyyden tunnelmaa.

​3. (61) Pelaa maltilla!
​Minua on jo pitkään häirinnyt valtion monopoliyhtiön, Veikkaus Oy:n asiakashankinta vaikka itse olenkin sen suhteen immuuni. Ensin tv-mainoksissa esitellään houkuttelevasti erilaisia uusia rahanhankintakeinoja kovin myönteisessä valossa. Sitten vielä kaiken lopuksi miesääni lausuu nuo otsikossa olevat sanat, kuten ennen Etelä-Pohjanmaalla sanottiin, lipeäkalan äänellä. Kaksinaismoralismia kai tämä siis on pahimmillaan. Lisäksi monien markettien yhteyteen on kehitelty pelikonekeskittymiä nimellä Pelaamo. Itse en ole sellaiseen astunut, mutta esimerkiksi Lahdessa Sykkeen kauppakeskuksessa olen lasiseinän läpi ollut ohi kulkiessani näkevinäni, että ulkomuodosta ja asuistakin päätellen vanhuksia ja muita vähäväkisiä siellä yleensä on onneaan koettamassa, usein eläkkeitään tuhlaamassa. On laskettu, että Suomessa on noin 100.000 peliongelmaista.
     Mainitun monopolifirman arvostelu on nyt ryöpsähtänyt entistä suurempiin mittoihin, kun joidenkin puheohjelmien yhteydessä kahvinjuonti ja Kenon pelaaminen rinnastettiin työelämässä toisiinsa sopiviksi tauon aiheiksi. Asiaan tarttui jopa pääministeri Antti Rinne toteamalla, että tulevaisuudessa tullaan yhtiön monopoliasemaa tarkastelemaan uudelleen. EU:n taholta tähän onkin jo ollut paineita. Nöyrää poikaa ovat nyt johtajat olleet, pyydelleet anteeksi, paha vain, että hälytyskellot eivät ole soineet aikaisemmin. Puolustukseksi ei oikein riitä, että mainososastot ja ulkopuoliset mainostajat leimataan yksin syyllisiksi, kai se tuloksen tekeminen on johtoakin kiinnostanut.
    Veikkaus Oy:n monopoliasema perustuu lähinnä siihen, että se on tulouttanut valtion kautta valtavat summat vuosittain kulttuurille ja urheilulle. Kaikki tämä ja ylipäättään ns. kolmannen sektorin toiminta joutuisi vaikeuksiin, jos monopoliasema purettaisiin. Jos vastaavat summat jaettaisiin valtion budjetin kautta, voisivat poliittiset suhdanteet hallitusten vaihtuessa luoda epävarmuutta, sillä kansanedustajilla on tietysti omat suosikkinsa. Lisäksi voidaan kysyä, muuttuisiko tilanne uhrien kannalta yhtään paremmaksi, jos ulkomaiset firmat alkaisivat suurilla budjeteilla jatkaa sitä samaa mainontaa! Raha ei siis jäisi kotimaahan. Kaiketi tähän vielä keksitään joku kompromissi, mutta helppoa tämän yhtälön ratkaiseminen ei ole.
    Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi Ruotsissa ei tuollaisia ”Pelaamoja” voi perustaa, eikä siellä ole kellään monopolia. Sen sijaan peliyhtiöt joutuvat maksamaan Ruotsin valtiolle jonkinlaisen lisenssimaksun, joka ei kuitenkaan ole suuruusluokaltaan läheskään monopoliaseman tuottamiin tuloihin verrattavissa. On myös todettu, että peliongelmaisten määrä ei sielläkään ole laskenut. Niin tai näin, kukaan ei tietenkään voi suitsia sitä, miten nuoret digisukupolven edustajat pelaavat ulkomaisilla sivustoilla. Kotimaassa on kova kilpailija ahvenenmaalainen PAF, Ålands Penningautomatföreningen, jolla on Wikipedian mukaan Ahvenenmaan maakuntahallituksen lupa järjestää rahapeliautomaatti-, kasino-, vedonlyönti- ja arpapelejä internetissä, merillä ja Ahvenanmaalla.  Ylijäämä jaetaan yhdistyksille, järjestöille ja hyväntekeväisyyteen.

2. (60) Maailmanmestarit Pikku-Vesijärvellä

Vesiliikuntafestivaali Splash Water Games Festival Pikku-Vesijärvellä lauantaina 3.8. jäi komeasta nimestään huolimatta kauas tavoitteistaan. Se ei kestänyt kuutta tuntia, eikä siihen osallistunut Lahden uimaseuran toiminnanjohtajan toiveiden ja tapauksesta kirjoittaneen toimittajan sanojen mukaan ”joitakin satoja ihmisiä”. Niin ikään odotettu julkimoiden sup-kisa supistui pelkästään kahden, vesiliikuntataidoiltaan kovin eritasoisen maailmanmestarin, Hanna-Maria Seppälän ja Aino-Kaisa Saarisen väliseksi. Tosin kisaan osallistui eräs ainakin meille täysin tuntematon aikuinen mies, joka tietysti sai selvän voiton. Mukavan lisän antoivat kyllä kaksi teini-ikäisten, yhteisillä laudoillaan meloneiden tyttöjen parijoukkueet, joista toinen ehti maaliin jopa ennen Hanna-Mariaa, ja toinenkin peittosi Aino-Kaisan, jolle vesielementti tuntui kaikkein vieraimmalta.​

​Ennen tätä julkimoiden kohtaamista nähtiin lämmittelyesityksenä paikallisten urheiluseurojen välinen parisprinttiviesti kiikkerillä koskikajakeilla ja sup-laudoilla. Voiton vei, kuinkas muuten, Lahden uimaseura. Peränpitäjäksi jäi FC Lahti, joka oli lähettänyt kilpaan ulkomaalaistaustaisia pelaajiaan. Siihen väliin sijoittuivat sitten Lahti Basketball ja Pelicans, toisin en muista missä järjestyksessä. Miten sitten edellä mainitut kaksi valovoimaista tähteä saatiin pääesiintyjiksi, selittynee sillä, että järjestäjiin kuuluivat niin uimaseura kuin kaupungin johtavan koripalloseurakin, jonka riveissä Aino-Kaisan puoliso Tom Gustafsson aikoinaan kunnostautui. Paikalla oli isänsä kanssa myös pariskunnan kolmivuotias pieni tytär.
     Yleisöä ei ollut ”joitakin satoja”, mieluummin kuitenkin useita kymmeniä. Kolea ilma verotti, ehkä myös tapahtuman uutuus. Mutta sillä on kuitenkin mahdollisuus tulevina vuosina kasvaa, joten järjestäjille on annettava kiitokset hyvästä ideasta ja yrityksestä. Kyllä siitä vielä kiinnostava kansanjuhla kehittyy.

1. (59) Teatterin keinoin urheilumenestyksestä
Noin kuukausi sitten olimme tulossa Sykkeen kauppakeskuksesta kantamuksiamme kantaen. Matkan varrella siinä Kolkankadulla ennen Vesijärvenkatua on kampaamo. Olimme melkein kohdalla kun sieltä pelmahti kadulle vanhemmanpuoleinen rouva, joka lähti edellämme viuhtomaan aikamoista vauhtia kävelysauvojen kanssa. Meidän piti kiristää tahtia, jotta emme olisi jääneet kovin paljon jälkeen. Vauhti oli siis kova, ainoastaan lievä huojunta kävelyssä kertoi, että kovinkaan nuoresta henkilöstä ei ollut kysymys.

Äitee ja kilpasiskot. Kyllähän Siiri Rantanen oli näytelmänsä ansainnut, siinä määrin esikuvallinen hahmo hän on ollut. Timo Taulon taitavasti ohjaama Ainopuiston teatteri esiintyi aivan oikeassa ympäristössä, eli hiihtokeskuksessa siinä Karpalon mäkien puolella. Valitettavasti en päässyt yhtään esitystä seuraamaan, joten olen tässä ESS:n aika niukkojen kommenttien varassa.  Näytelmällä oli tietyt ansiot menneisyyden tähtihetkien kuvaamisessa, tällä kertaa oli kysymys naisten hiihtomenestyksestä.  Siiri Rantasen tilillä on kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia. Talviolympialaisissa 1956 hän oli voittamassa viestin olympiakultaa. Hyvähän näistä on jokaisen lahtelaisten tietää vähän enemmän. Jos esityksestä nyt etsisi vähän syvempää sanomaa, niin kyllähän sellainenkin löytyy, ja vielä niin, että se nivoutuu yhteen myös tänä vuonna käytyyn debattiin siitä, miksi Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n ja sen alajärjestöjen herraköörit edelleen tukevat enemmän miesten kuin naisten urheilua. Ennen vanhaan tilanne oli vieläkin vaikeampi, kun naisille jäi todellakin vain rippeet.

Siiristä on olemassa monenlaisia kiittäviä anekdootteja. Eräs ikätoverini, koko elämänsä ajan liikkunut, ja vieläkin kovakuntoinen mies kertoi seuraavasti eräästä hiihtoretkestään. Siiri saavutti hänet jossain Salpausselän maisemissa, ja kun ennestään oltiin tuttuja, alettiin siinä hiihtäessä jutella. Näin mentiin kilometrin verran, mutta sitten Siiri sanoi: että ”nyt mie lähen hiihtään”. Monella paljonkin hiihtäneellä on kokemuksia siitä, että Siiri suihki aika vauhtia ohi, niin myös minulla useaan kertaan. Tosin minä en ole suksille syntynyt, joten vauhti ei kummoinen koskaan ollut. Mutta ei se vanhempien naisten ohi meno kuitenkaan niin tavallista minunkaan kohdallani ollut.
    Finlandia-hiihto on edelleen talven merkittävimpiä massahiihtotapahtumia Suomessa. Vuosina 1974‒1999 se hiihdettiin 75 kilometrin matkalla Hämeenlinnasta Lahteen. Lumen puutteen takia se sitten siirrettiin hiihdettäväksi Lahden ja Hollolan maastoissa. Samalla matka lyheni. Minulla oli aikoinaan kaksi työtoveria, suunnistukseen ja erilaisille juoksumatkoille, kuten esimerkiksi Lassen Hölkkään osallistuneita. Pojat olivat heti ensimmäisellä kerralla 1970-luvun puolivälissä tohkeissaan ja selittivätetukäteen, että he ehtivät ennen Siiri Rantasta Lahteen. Toinen oli häntä noin 10 vuotta nuorempi, toinen melkein 20 vuotta. Tätä selitystä jatkui vuodesta toiseen, ”kyllähän me nyt Siiri voitetaan”. Vasta yli 10 vuotta myöhemmin se onnistui kun korkea ikä jo hidasti Siirin vauhtia.

Ainopuiston teatteri on lähinnä lahtelainen näytelmäseurue, jonka jäsenistöön kuuluu joukko taitavia amatöörinäyttelijöitä, laulajia ja tanssijoita. Viime vuonna se sai esityksistään taiteellisia voittoja, jotka tietysti on kirjattava myös kirjoittajan ja ohjaajan Timo Taulon tilille. Ensin esitettiin Mukkulan kartanon kohtalonhetkiä 1800-luvun lopussa autenttisessa kartanomiljöössä. Heinäkuussa seurasi tarinaa vuoden 1918 tapahtumista lähinnä punakaartiin pestautuneiden naisten näkökulmasta. Tässäkin päästiin pintaa syvemmälle, eli taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen sijaan Anttilanmäellä esitetty, alueen merkittävän henkilön, maisteri Martti Saksalan vaiheita kertaava esitys ei aivan samalla tavalla kantanut. Hyvää paikallishistorian kuvausta sekin silti oli. Parhaiten se tietysti avautui Anttilanmäen entisille ja nykyisille asukkaille, sekä meille, joilla oli hänestä tavalla tai toisella omia muistoja. Yleisemmin hänet tunnettiin siitä, että hän möi Saksalan maita rakennusliikkeille, joilta otti maksuksi aika paljon asunto-osakkeita niiden rakentamista taloista. Tällaisia olivat esimerkiksi Tanssimäenkatu 2:n talot, joista toiseen muutimme vuokralle Lahteen tullessamme vuonna 1969. Meidän asuntomme oli aikaisemmin kylläkin siirtynyt jotenkin silloisen Kansallis-Osake-Pankin omistukseen. Olimme siis alkuun sen vuokralaisia, mutta monet naapurit maksoivat vuokraansa Saksalalle. Kun perheetön Saksala sitten kuoli, alkoi pesänselvittely, johon nyt ei tässä teatteria esittelevässä kirjoituksessa ole syytä enempää syventyä. Mielenkiintoisa käänteitä siinäkin riitti.  

Heinäkuu

8. (58) Uusia lajeja Kisapuistossa

​Kisapuiston läpi kannattaa kulkea arki-iltaisinkin esimerkiksi Pikku Vesijärvelle ja satamaan. Siellä voi bongata vaikkapa epätavallisia jalkapalloharjoituksia tai sitten kokonaan uusiakin lajeja. Yksi uusista on padel, eräänlainen tenniksen ja squashin yhdistelmä. Kisapuistoon on ilmestynyt muutama lasi- tai erikoismuoviseinäinen ”koppi”, joissa voi pelata kaksin- tai nelinpeliä. Verkko on samalla tasolla kuin tenniksessä, mutta pallo saa osua myös seinään kuten squashissa. Maila on lyhytvartinen, tennismailan kokoinen, mutta pinnaltaan vähän kuin pöytätenniksessä. Pallona voidaan käyttää tennispalloa.
     Lahdessa pelataan myös haavipalloa eli lacrossea, alun perin Pohjois-Amerikan intiaanien kehittämää peliä. Pelaajia on 10, ja palloa kuljetetaan, heitellään tai koukitaan maasta mailalla, jonka päässä on haavi. Tavoitteena on ohittaa vastapuolen maalivahti ja saada pallo maaliin. Tänä kesänä en ole osunut Kisapuistoon silloin kun haavipalloa pelataan, joten kuvaa minulla ei ole. Lahti Predators on voittanut lajin SM-sarjassa useita mitaleita.
     Tietenkin Kisapuistossa pelataan myös traditionaalisia pallopelejä, jalka- ja pesäpalloa, beach volleytä, lentopalloa ja tennistä. Näissä lajeissa pidetään harjoituksia ja käydään sarjaotteluita. Kentällä viipyvät uskollisesti myös mölkyn pelaajat ja joskus siellä heitetään kyykkääkin. Onhan siellä tietysti pienikokoinen koripallokenttäkin, jossa harjoitellaan koriin heittoa, tai sitten pelataan ns. höntsäpalloa. Ylipäätään nähtävää riittää. Näistä useimmista on ohessa myös valokuvia.

7. (57) 90-vuotias Lahden Mailaveikot mielii 
​             ykkössarjaan        

Tänä kesänä yleisö on taas löytänyt tiensä Lahden Mailaveikkojen otteluihin. Suomen sarjassa pelaava joukkue on jo aikaisemminkin kolkutellut ykkössarjan portteja, mutta nyt sillä näyttäisi olevan todelliset mahdollisuudet nousuun. Se johtaa Suomen sarjan itälohkoa selvästi. Pahin uhkaaja on Jyväskylän Lohi, joka pihisti aikaisemmin siltä yhden voiton. Aivan kirkossa kuulutettu ei lohkonkaan voitto ole, todennäköinen kuitenkin.

Peli kulkee. Seurasin nyt heinäkuussa LMV:n kahta kotiottelua. Keskiviikkona 10.7. sillä oli Kisapuistossa vastassaan Imatran Pallo-Veikot, joka kuitenkin oli selvästi vain vastaantulija. Kun saavuimme kentälle varttitunnin verran myöhässä, oli LMV:n johto ensimmäisessä jaksossa jo 8-0. Molemmat jaksot voitettiin selvästi, joten tulos oli 2-0 sen hyväksi. Imatra tosin ei ennakkoonkaan ollut mikään uhkaaja, sillä se on sarjassa toiseksi viimeisenä. Toista peliä 21.7. mainostettiin 90-vuotisjuhlaotteluna, mutta mitenkään tavallista juhlavampaa ei ainakaan kentälle ollut järjestetty. Voi olla, että jonkinlainen omassa ”perhepiirissä” järjestetty juhla on pidetty. Tässäkin ottelussa vastustaja, eli Kuopion Pesis oli altavastaaja jaksoin 2-0 LMV:n hyväksi.

Lahden ja Kuopion pelaajat ovat perinteiden mukaisessa alkukiilassa sunnuntaina 21.7.2019. Kuopiolaisilla on keltaiset ja lahtelaisilla valkoiset paidat. Jokeripelaajilla on vihreäsävyisissä paidoissaan ruutuja.

LMV:n  kaikki kaikessa on lukkari Riku Rantanen, jonka superpesiskausi alkoi jo vuonna 1996. Parhaat vuotensa hän pelasi Hyvinkään Tahkossa, jonka riveissä hän voitti Suomen mestaruuden vuonna 2007. Hänet on valittu parhaaksi lukkariksi kahdesti. Itä-Länsi  -ottelussa hän on pelannut viisi kertaa. Nyt hän on palannut kasvattajaseuraansa jäähdyttelemään. Vanhat taidot ovat jäljellä, ja ne riittävät kyllä vielä tällä sarjatasolla, ja varmaan myös ykkösessä, jos nousu toteutuu.  Hyviä lyöjiä joukkueesta kyllä löytyy, mm. jokerit Jani Hoteila ja Samppa Mielonen. Jaakko Kuoppa on taitava lyöjä ja hyvä etenijä. Joukkue on aika tasainen, eikä heikkoja lenkkejä ainakaan näissä otteluissa juurikaan löytynyt.

Pelitilanne keskiviikolta 10.7., lyöjänä Hoteila, LMV:n toinen jokerilyöjä. Vasemmalla on pelinjohtaja viuhkansa kanssa. Imatran lukkari ei mahtunut kuvaan. Oikealla Riku Rantanen on elementissään ja Imatran lyöjä on lähdössä ykköselle.

Nytkin jokerien osuus nousi näkyviin, niin kuin muissakin sarjoissa tapahtuu. Vahvojen miesten lyönnit lähtevät niin kiukkuisesti, että ulkopelaajilla on vaikeuksia. Mutta lyöntien voima ei ole pelkästään ratkaiseva, sillä ammattimiehet osaavat puhkoa kenttää hyvin suunnatuilla lyönneillään. Syöttäjät ja jokerilyöjät ovat pesiskenttien parhaiten ansaitsevia pelaajia, joskus kyllä myös yleispelaajat. Jo kymmenkunta vuotta sitten kuulin varmalta pohjalaiselta taholta, että hyviä jokerilyöjiä ”ostettiin” 50.000 euron vuosipalkalla. Se on tietysti vähän jalkapalloilijoihin ja erityisesti jääkiekkoilijoihin nähden. Kun kaikkien joukkueiden pelaajat olivat ennen oman pitäjän poikia, ovat joukkueet eräänlaisia sekoituksia. Ei pesäpallokentillä kuitenkaan vielä kirmaa tummia etelän poikia kuten jalkapallossa.

Lahden Mailaveikkojen varhaisin historia on komea. Se perustettiin vuonna 1929 Lahden suojeluskunnan joukkueen pohjalta. Joukkue voitti Suomen mestaruuden ennen sotia kahdeksan kertaa. Sotien jälkeen sen menestys jatkui, ja niinpä se sai 1950-luvun alussa Suomen mestaruuden neljä kertaa. Mutta tämän jälkeen sen puhti loppui, ja seurasi putoaminen mestaruussarjasta vuonna 1956. Se palasi takaisin vielä vuonna 1958, mutta vuonna 1963 tuli noutaja lopullisesti. Tällä hetkellä paluu parhaalle tasolle, eli supersarjaan ei enää näytä mahdolliselta, mutta ykkösessä se saattaisi vielä vakiinnuttaa asemansa. Tie on kyllä vielä kivinen. Vaikka se näyttää voittavan itälohkon selvästi, edessä ovat vielä karsintaottelut muiden kolmen lohkon voittajien kanssa. Täytyy vielä muistaa, että Kouvolan Pallonlyöjillä alkavat kohta superpesiksen loppuottelut. LMV on sen eräänlainen farmiseura, joten Kouvola voi ottaa joitain omia miehiään pois sen vahvuudesta.
     Tuo vuosi 1956 on minulla hyvin muistissa sen takia, että kotipaikkakuntani joukkue Nurmon Jymy voitti tuolloin pronssia toisena mestaruussarjavuotenaan. Tavallaan se pelaa edelleen supersarjassa, nyt nimellä Jymy-Jussit. Jymy ja jo alasarjoihin matkalla ollut Seinäjoen Maila-Jussit yhdistettiin, ja näin saatiin aikaan vahva pohjalaisjoukkue Vimpelin Vedon, Alajärven Ankkurien ja Koskenkorvan Urheilijain ohella.
     LMV:n sotien jälkeisistä pelaajista on maineikkain Heikki Laine, seitsemän Itä-Länsi  -ottelun ja kymmenen Liitto-Lehdistö -ottelun mies. Hän on harvinainen tapaus myös siksi, että useimpiin arvo-otteluihinsa hänet valittiin vielä toiselta sarjatasolta. Yleensä kaikki valitut ovat aina olleet mestaruussarjalaisia, nykyään supersarjan pelaajia. Hänen parasta aikaansa oli 1960-luku. Laine oli jo fyysisesti sellainen poikkeusyksilö, joita tulee lähinnä lämpimistä maista. Hän oli nopea, notkea ja rento. Heittokäsikin oli erityisen hyvä, samoin pelinäkemys. Hänestä olisi voinut tulla vaikkapa huippuluokan lentopalloilija. Aikoinaan eri kouluilla järjestetyissä opettajien välisissä otteluissa hän jo ikämiehenä  väläytteli sen enempää treenaamatta myös näitä ominaisuuksiaan. Mainittakoon vielä, että hän laati Etelä-Suomen Sanomiin hiljattain kattavan selostuksen LMV:n eri pelipaikkojen parhaista pelaajista. Lisäksi hän on profiloitunut entisten koulujensa Tiirismaan lukion ja Tiirismaan yläasteen hyvin kirjoittavana puolustajana nyt kun Lahden kouluoloja ollaan taas järjestelemässä.

LMV:n Antti Tuhkanen valmistautuu lyömään. LMV:lla ja supersarjassa pelaavalla Kouvolan Pallonlyöjillä on eräänlainen farmisopimus, jonka mukaan Lahteen voidaan lähettää sellaisia potentiaalisia nuoria pelaajia, joille ei ole tullut paljon peliaikaa. 21-vuotias Antti Tuhkanen on yksi heistä. Välillä hän on voinut sijaistaa Kouvolassa, vaikka onkin pääasiassa pelannut Lahdessa Suomen sarjaa. Täällä hänen lyöntitilastonsa on varsin komea, mutta Kouvolassakin on tilille tullut jo muutamia lyötyjä juoksuja. 

6. (56) Pitääkö mun viälä tuakin nähärä !

1960-luku oli monien muutosten vuosikymmen, ei vähiten erilaisten aivan uusien ja järkyttävien  tapahtumien myötä. Syntyi uusi sanonta, jota ensin alettiin käyttää vuoden 1963 lopulla. Missä olit kun Kennedy murhattiin? Tällä haluttiin korostaa tapahtuman ainutlaatuisuutta ja yllättävyyttä. Ja kyllähän maailma jollain tavalla järkkyi, Suomessa ainakin entinen siloiteltu kuva Yhdysvalloista muuttui. Saatiin nähdä, että suurvallan olot olivat paljon moniselitteisemmät kuin ymmärrettiinkään.  Samaan aikaan tultiin tietoisiksi myös maailmantilanteesta, siitä loppumattomasta taistelusta, mitä suurvaltojen kesken käydään.
     Vuosisadan lopulla tuli maailmankuvan kanalta katsoen vieläkin suurempi pommi: ensimmäiset ihmiset astuivat 20.7.1969 kuun pinnalle. Koko tapahtuman televisiointi oli uutta sekin. Itse olin perheeni kanssa käymässä vanhassa kodissani Nurmossa. Tuo otsakkeeksi korottamani lause kuultiin vuonna 1888 syntyneen isoäitini suusta. Sen jälkeen kuultiin pitkä esitelmä siitä, kuka otti pitäjässä ensimmäisenä käyttöönsä polkupyörän, ja kuka omisti ensimmäisen auton. Hänen vähän yli 80 vuoden pituisen elämänsä aikana maailma oli todella muuttunut.
     Mutta ei se muuttuminen toki tähän päättynyt, pikemminkin se on kiihtynyt. Kuulennot ja muut avaruustutkimukset ovat tuoneet mukanaan monia arkielämäänkin johtaneita muutoksia. Otetaan nyt omasta, tavallisen ihmisen elämänpiiristä puheeksi esimerkiksi nuo miltei jokaisen taskussa piipittävät puhelimet. 1960-luvulla oli juuri siirrytty veivipuhelimista ja puhelinkeskuksista automaatioon. Numero väännettiin puhelimen päällä olevasta kiekosta. Vihdoin 1990-luvulla tulivat ns. kännykät, joista vähitellen on tullut eräänlaisia pienoistietokoneita. Nyt kuulennon 50-vuotispäivän aikoihin luin jostain, että nykyinen tavallinen älypuhelin on paljon kehittyneempi kuin vuoden 1969 tietokoneet olivat. Eli on hiukan kummasteltu, että yleensäkin miehet saatiin kuuhun, ja vielä sieltä takasinkin.
    Yhtä tärkeää kehitykselle on ollut se, että kaikki tietotekniikka ja muutkin tekniset vempaimet on mahdutettu pieneen tilaan. Olin joskus noihin aikoihin mukana jollain ekskursiolla Tervakosken paperitehtailla. Siellä ihmeteltiin ihmeen ohutta eristyspaperia, jonka kehittämiseen avaruuslennot olivat antaneet sysäyksen. Siitäkin tämän päivän älypuhelimet ovat saaneet osansa.
​
     Kaiken digitalisointi tuo mukanaan myös toisen puolen, haavoittuvuuden. Koko heinäkuun on Lahden kaupungissa jouduttu kamppailemaan kyberiskun takia. Juuri äskettäin päivän lehdessä oli perinpohjainen selostus siitä, mitä laaja sähkökatkos saattaisi aiheuttaa. Tietysti on niin, että tällaisten uhkien alla meitä varjelevat ihmiset ja tahot kehittyvät torjuntatehtävissään. Jatkuva kissa-hiiri -leikki tästäkin on tullut. Eikä tässä kaikki. Miten ihmiset osaavat käyttää kaikkea tätä hyväkseen. Tarkoitan erityisesti meitä, jotka olemme eläneet lapsuutemme ja nuoruutemme veivipuhelinten aikaan. Pankit ja jotkut virastotkin ovat osin käyttäytyneet kuin meitä ei enää olisi ollenkaan. Koettakaa nyt kestää vielä parikymmentä vuotta. Digitalisoikaa sitten niin paljon kuin sielu sietää!

5. (55) Vanhojen laivojen regatta Lahdessa
Päijänteen Laivurit ry järjesti yli 20 vanhan laivan voimin näyttävän regatan Lahden satamassa lauantaina 13.7. Laivat tulivat ympäri Päijännettä sijaitsevista satamista, tosin suuri osa oli sijoittuneena jo ennestään Lahden sataman laitureihin. Yhdistyksen kirjoissa on kaikkiaan 45 alusta. Monet niistä ovat aikoinaan olleet höyrylaivoja, mutta käytännön syistä niitä on muutettu diesel -moottorilla kulkeviksi. Joissakin on esimerkiksi kansirakenteisiin tehty sellaisia muutoksia, että ne eivät enää näytä täsmälleen sellaisilta kuin vanhat valokuvat kertovat. Monet kuitenkin ovat melko tavalla entisellään.

​Minusta kiintoisin oli vuonna 1976 Venäjällä valmistunut merentutkimusalus m/s Endla, joka on aikanaan siirretty Tallinnan edustalta Jämsään yhden perheen kokovuotiseksi kodiksi. Näin nimen jo kaukaa, ja mieleeni tuli tietysti ensin Endla-teater Pärnusta, eräs Viron tunnetuimmista. Myöhemmin sain selville, että nimi on liitetty moneen muuhunkin asiaan, Virosta löytyy mm. Endla-niminen järvi. Sanan etymologia on jäänyt minulle epäselväksi.
    Laiva on tavallaan kolmikerroksinen, ylinnä on navigointihytti, ja kannen tasolla ovat keittiö, ruokailutila, WC, suihkuhuone ja tietysti sauna. Näin hyvin varustettu se ei varmaan ollut purjehtiessaan ties millä asioilla Viron rantavesillä, varmaan kauempanakin Suomenlahdella ja itämerellä. Kannen alla on nyt ainakin kaksi makuuhuonetta ja tilava olohuone, ja tietysti konehuone. Kannella on vielä köysinippuja ja nostotehtäviin tarkoitettuja koneistoja.  Päijänteen Laivurit ry:n rekisteritiedoista totesin vielä, että laiva on rekisteröity 50 henkilölle, kokonaispituus on 27 metriä, leveys 5,5 ja syväys 1,7 metriä. Nopeutta on 12 solmua ja VB Scania-moottorin teho 500 hevosvoimaa.

​Pienemmistä aluksista mielenkiintoinen oli mm. m/s Pulp, entinen hinaaja, joka oli valmistunut vuonna 1919 Lehtoniemen konepajalla Joroisissa. Sen mitat ovat jo aivan toista luokkaa, pituutta on 20 metriä, leveyttä 4,7 ja syväystä 1,6 metriä. Scanian moottorilla sekin kulkee 10 solmun nopeudella, moottorin tehoa on 280 hevosvoimaa. Komea savupiippu on säilytetty.

​Esittelytaulusta selvisi myös laivan nimen muodostuminen. Sen ensimmäinen omistaja oli Joutseno Pulp/AB Kaukas Fabrik. Se hinasi puuta tehtaille aina vuoteen 1968 saakka Saimaalla ja Pielisellä. Uusi omistaja poisti höyrykoneen ja asensi tilalle dieselmoottorin. Asumiskäyttöä varten tehtiin muitakin muutoksia. Saatiin tilaa mm. keittiölle, ruokailutilalle, salongille makuutiloille, WC:lle, Tämänkin laivan kotipaikka on nykyään Jämsä.
 
     M/s Mallavedellä on ollut monta nimeä, Neptum III, Väinämöinen ja Lanka. Se on edellistä hieman pienempi, mutta Scanian moottorilla sekin kulkee. Tämä alus rakennettiin vuonna 1892 Stenbergin konepajalla Helsingissä. Valkeakoskelle se tuli 1903 ja nyt nimellä Neptum III. Lähinnä se oli silloin sikäläisten kartanoiden kauppalaivana ja Akselin yhtiön salonkilaivana. Sotien aikana se koki kovia. Lopulta se jopa upotettiin Valkeakosken edustalle. Innokkaat laivaharrastajat nostivat sen kuitenkin ylös. Sen jälkeen tehtiin monia muutoksia.

Myös alun perin varppaajana palvellut m/s Rasvanki on valmistusvuotensa 1892 jälkeen kantanut monia nimiä: välillä se on ollut mm. s/s Kivijärvi ja m/s Jenny. Kokoa on suunnilleen saman verran kuin edellisilläkin, kokonaispituus on 14.77 metriä, leveys 3,45 ja syväys 1,75 metriä. Dieselmoottorilla se kulkee 7,5, solmua. Kotipaikka on Lahti, alun perin se valmistettiin Varkaudessa.​

Jätän esittelemättä tarkemmin kaksi lahtelaista, satamassa jatkuvasti olevaa ravintolalaivaa. Toinen on Varkaudessa vuonna 1903 valmistettu s/s Laitiala, joka on säilytetty höyrylaivana. Se tekee illallisristeilyjä Lahdessa. Alunperin se oli pitkään nimellä s/s Hopeasalmi Savonlinnan torin rannassa. Sen omistaa nykyään Lahden Järvimatkailu Oy. Sen omistama on myös ravintolana palveleva siipirataslaiva m/s Vellamo, niin ikään lahtelaisille tuttu.
     Viimeisenä mainitsen entisen vartiolaiva Koskelon. Se viettää vanhuudenpäiviään Lahdessa tehden silloin tällöin risteilykeikkoja. Sen on rakentanut Valmet vuonna 1955. Sittemmin sen aseistus (Bofors-tykki ja kaksi Sergei-konekivääriä) ja muutkin ominaisuudet olivat siinä määrin vanhentuneet, että se myytiin yksityiselle.

Yksi pettymys minulle kuitenkin tuli. Aikaisempina vuosina oli sataman laiturissa pitänyt tukikohtaansa myös entinen hinaaja Mänttä III. Minulla on siitä omakohtaisia muistoja 1940-luvun alkuvuosilta. Se veti perässään pieniä tukkilauttoja Keurusselältä Mäntän Serlachiuksen paperitehtaalle, tarkemmin sanoen sen edustalla olevalle ns. Tervalammelle. Kun se ajoi pienestä salmesta Tervalammen puolelle, juoksivat kaikki pikkupojat vihellyksen kuultuaan sitä katsomaan. Olisin sitä mielelläni taas katsellut, nyt lähempää. Toivoin jopa pääseväni sen kannelle. Mitään tietoa minulla ei ole sen nykyisestä olinpaikasta. Voi olla, että sillä on jo toinen nimi. Aivan turhaan kävelin laivalta toiselle, sitä en enää löytänyt.

4. (54) Konfirmaatiotilaisuus Lohjan keskiaikaisessa                kirkossa
Joskus yli 30 vuotta sitten Lahden seudun historianopettajat tekivät päivän retken Lohjalle. Lohjan kirkkoa päästiin tarkastelemaan vain ulkopuolelta, sillä opastusta ei sinne ollut tilattu. Pääkohteina olivatkin tuolloin Lohjan kalkkikivikaivokset ja nimenomaan Tytyrin kaivos, jonne laskeuduttiin hissillä kymmeniä metrejä maan alle. Kaivosmuseossa kerrattiin Suomen kaivostyön historiaa ja tutustuttiin myös vuorineuvos Petter Forsströmin eli Kalkki-Petterin elämäntyöhön. Hän toimi Lohjan Kalkkitehdas Oy:n toimitusjohtajana peräti 65 vuotta. Mutta nyt oli sitten Lohjan kirkon vuoro. Itse kirkkoa oli vaikea ulkopuolelta kuvata, sillä suureksi kasvaneet lehtipuut pääosin peittivät näkyvyyden.

aaOlimme seuraamassa nuorimman lapsenlapsemme konfirmaatiotilaisuutta. Näin se elämä etenee, pieninä heitä tuodaan isovanhemmille putsattuina ja pyhävaatteissa, vähitellen he siitä sitten eri vaiheiden jälkeen kasvavat, ja lopulta heistä tulee nuoria aikuisia. Pojat ovat venyneet yli isoisänsä pituuden, ja tytötkin päihittävät isoäitinsä. Isovanhempina on oikeastaan mukava olla, lapsista ei ole missään vaiheessa suurempaa huolta, ja ainakin meitä niiltä suojellaan. Suuri ilo on, kun he ovat jo seestyneet, ovat täynnä tulevaisuudenuskoa ja suunnitelmia. Ja kun ei koko ajan ole asuttu samassa taloudessa, ovat isovanhemmatkin voineet säilyttää paraatipuolensa, joten ovat voineet omalla tavallaan tukea kasvatustyötä. Paljon on muistoja mm. metsä- ja hiihtoretkistä eri kokoonpanoin ja siitä, miten vaimo opetti koko katraan luistelemaan, kunkin vuorollaan.
     Varsinainen rippikoulu oli käyty Vivamossa, Kansan Raamattuseuran leirikeskuksessa lähellä Lohjan keskustaa Lohjanjärven rannalla. Tätä ei pidä sekoittaa Hausjärveltä käsin toimivaan Suomen Evankelisluterilaiseen Kansanlähetykseen. Vivamossa pidettiin kirkon tilaisuuden jälkeen suuressa teltassa rippikoulun päätöstilaisuus todistuksineen ja haikeine hyvästijättöineen. Meno oli nuorekasta ja välillä huumorin täyttämää. Tämäkin porukka oli saanut runsaasti elämän eväitä niin hengellisessä mielessä kuin omaa identiteettiään muutenkin kasvattaakseen. Rippikoulussa kaikki nuoret hyväksytään sellaisina kuin ovat, heitä tuetaan ja rohkaistaan. Monet ystävyyssuhteet jäävät pysyviksi. Vivamossakin nähtiin pelkästään vapautuneita nuoria aikuisia, vapautuneempia ja itsenäisempiä kuin mitä olivat sinne tullessaan.

​Lohjan Pyhän Laurin kirkko on Suomen keskiaikaisista pitäjänkirkoista suurin, koon puolesta sen ohittavat vain Turun tuomiokirkko ja Naantalin kirkko. Siinä on kolme laivaa, joista keskimmäinen on korkein. Vertailun vuoksi todettakoon, että lahtelaisia lähinnä olevassa Hollolan kirkossa on kaksi laivaa. Muuten kirkot ovat suunnilleen samalta ajalta, aivan keskiajan lopulta. Lohjalla on neljä pilariparia, kirkkosalin seinien korkeus on Wikipedian mukaan noin 12 metriä. Seinillä ja pilareissa on runsaasti maalauksia. Eräs erikoispiirre on keskilaivan suuri krusifiksi.
     Euroopassa oli tuohon aikaan vallalla gotiikka, jonka huikeita esimerkkejä ovat vaikkapa mm. äskettäin osittain palanut Notre Dame ja Milanon tuomiokirkko. Mutta joitain piirteitä oli tyylistä kantautunut myös tänne syrjäiseen Suomeen, luonnollisesti vaatimattomampina. Seinät ovat luonnonkiveä, ja korkea harjakatto kohosi erityisesti sen ajan ihmisten mielestä korkeuksiin, kohti taivasta. Kieltämättä tämänkin ajan ihmisten ajatukset kohdistuvat tässä ympäristössä helpommin Jumalan puoleen. Näistäkin kuvista näkyy, että kaaret ovat suippoja, osin kyllä pyöreitäkin ns. romaanisen tyylin mukaan. Sisälle kirkkoon on saatu korkeutta ja tilaa, kun pylväät kannattelevat kattoa. Lohjan kirkko on kolmilaivainen (kolme rinnakkaista pylväiden rajaamaa osaa, holvia), keskimmäinen on muita korkeampi. Huomasin, että katossa on selvästi myös gotiikasta vaikutteita saaneita holviruoteita, joilla sisäkatto saatiin kevyemmäksi pilareiden kantaa. Tosin kuvaa en juuri tästä yksityiskohdasta ottanut.

​Kirkon avaruudesta ei kuvaajalle ollut paljon hyötyä, sillä kirkko oli ääriään myöten täynnä. Tulimme paikalle hieman ennen alkua kello 10, ja paikat saimme enää jostain loppupäästä suuren pilarin vierestä. Onneksi alttaritapahtumat näkyivät skriiniltä. Ehtoollisen jako oli Tuomas-messujen tapaan sijoitettu osaksi myös kirkon keskialueen jälkeen. Mutta esimerkiksi rippikoululaisten siirtymistä ulos edessä kannettavan ristin jäljessä pääsi ihmismassan takaa vain vaivoin näkemään. 

3. (53) Runsas liikkuminen kannattaa aina
Lahden torilla on markkinapäivä joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona. Yleensä siellä on väkeä melkein mustanaan, mutta harvoin enää tuttuja, minne lienevät kaikki kadonneet, rajan taakse tai ovat huonokuntoisina jääneet kotiin. Silloin tällöin tapahtuu kuitenkin mukavia yllätyksiä. Nyt heinäkuun kolmantena päivänä tapasin kaksi tuttua ja läheistä kaveria: kummankin kanssa minulla oli ollut ilo pelata lentopalloa Päijät-Äijät - nimisen senioriseuran riveissä tasan 20 vuotta.  Pelattaisiin edelleenkin ellei minulle ja toiselle kuvassa esiintyvälle, Aallosen Jussille olisi pitänyt kymmenkunta vuotta sitten laittaa polviproteesit. Puolen vuosisataa lentopalloilua, siinähän ne polvet kuluivat. Mutta olihan se toki ollut sen arvoista!

​Kuvassa on vasemmalla Juhani Aallonen. moninkertainen lentopalloilun maajoukkuemies 1950-ja 1960- luvuilta. Hänen vieressään on Jouni Tenhu, joka jatkaa edelleen menestyksekästä yleisurheilun kilpauraansa, nykyään yli 80-vuotiaitten sarjassa. Hän on vielä myös lentopallon aktiivipelaaja.
​
Hyvää mieltä, toveruutta, yhteisiä kokemuksia, ja tietysti hyvää kuntoa, kaikkeahan tuo aika toi mukanaan. Näitä oli mukava muistella torikahvilassa. Ainoana meistä kolmesta urheilu-uraa jatkaa vain Jouni Tenhu, ja jatkaakin komeasti. Vähän aikaa sitten hän saavutti yli 80-vuotiaiden sarjassa keihään maailmanennätyksen, reippaasti yli 45 metriä. Näissä sarjoissa keihään paino on enää 400 grammaa, mutta koittakaapa kymmeniä vuosia nuoremmat, eipä tule mitään. Jounilla on Suomen ja Euroopan mestaruuksia roppakaupalla ja ura jatkuu edelleen. Aivan äskettäin voitettiin Viro maaottelussa, seuraavat kilpailut pidetään Venetsiassa.

---

​Me olemme Jussin kanssa siirtyneet enemmän tuonne hyötyliikuntapuolelle, uurastaman mökkitöissä ja ottamaan vastuuta kodin siivouksista. Meillähän hartiat ja kädet ovat edelleen loistokunnossa kiitos lentopalloilun! Säännöllinen kuntosalikäynti pitää myös niin mielen kuin kropan vireänä. Käyttämissämme vastuksissa ei ole häpeämistä, sen olemme voineet sivusilmällä nähdä nuorempien uurastaessa laitteiden kimpussa. Vaikka askel on meillä molemmilla 83-vuotiailla jo hieman lyhentynyt, ei se menoa haittaa.
Olemme kaikki kolme sitä ikäluokkaa, joka tottui kovaan työhön jo sota-ajan lapsina. Jatkuva liikunta, oli se sitten minkä muotoista tahansa, kestävyys- tai voimaharjoittelua , kaikki  se on ollut kuin olisi pannut pankkiin vanhuuden päiviä varten. Liikuntaharrastuksia saamme kiittää paljosta.
     Päijät-Äijät ei todellakaan ole ollut mikä tahansa rantapalloporukka, vaan hyvin organisoitu vanhojen aktiivipelaajien senioriseura, jonka nuorimmat olivat aikanaan 45-vuotiaita. Siitä sitten joukkueet nousivat viisi vuotta kerrallaan niin, että nykyään vanhimpien sarjat ovat yli 75 ja yli 80 vuotta. Aikoinaan nuorempiin ikäluokkiin saatiin runsaasti pelaajia, sillä Kimmosta tuli meille siellä mestaruussarjajoukkueessa ja muissa joukkueissa pelanneita ja sen jälkeen lopettaneita. Kun Lahdessa lentopallo on jo pitkään ollut alamaissa, ei alle 60-vuotiaita junioreita enää saada. Me kolme aloitimme aikoinaan 50-vuotiaissa. Mekin olimme Jussin kanssa mukana vielä 70-vuotiaina. Jouni pelaa yhä edelleen.
     Meidän aikanamme oli harjoituksia ainakin kerran viikossa. Pitkin vuotta osallistuimme suuriin turnauksiin ympäri Suomea ja Viroa. Lisäksi tulivat jokavuotiset jokaisen ikäluokan SM-kisat ja kerran seurajoukkueiden MM-kisat vuonna 2000.

​Kuvassa on Päijät-Äijien 60-vuotiaiden joukkue seurajoukkueiden maailmanmestaruuskisoissa Tampereella keväällä 2000. Takarivistä vasemmalta Olavi Latikka, Kauko Siltanen, Juhani Aallonen, Einari Peltonen ja Jouni Tenhu. Edessä on viime vuonna rajan taa siirtynyt Reijo Oksanen. Sarjassa oli 16 eri kansallisuuksia edustanutta joukkuetta, ilman vaihtomiehiä pelanneen Päijät-Äijien sijoitus oli 11. Meitä edellä oli venäläisiä ja virolaisia, joukossa myös suomalaisia suurseuroja.

2. (52) Mitä tekee ”kesäkunnanjohtaja” ?
Maanantaina 1.7. esiteltiin televisiossa uudeksi aluevaltaukseksi nimettyä ideaa ”kesäkunnanjohtajasta”. Tällaiseksi oli Asikkalassa valittu eräs nuorimies. Tapahtumaa pidettiin ainutlaatuisena. Tehtävistä todettiin, että hän ryhtyy töihin ilman virkamiesvastuuta ja osallistuu mm. johtoryhmän kokouksiin ja pitää yhteyttä kuntalaisiin. Entisenä kunnan työntekijänä alkoivat herätyskellot soida. Päätelmäksi tuli, että taisivat tv:n kesätoimittajat oikoa mutkia suoraksi oikein paremman kerran. Otin tähän taustaksi muutaman kohdan Tampereen yliopiston opinto-oppaasta.

”Tampereen yliopistolla on pitkät perinteet onnistuneessa kunnallisalan koulutuksessa. Tästä on osoituksena se, että huomattava osa kuntien johtoa on saanut koulutuksensa Tampereen yliopistossa. Uudistettavalla tutkintorakenteella ja oppiainesisällöillä kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta tarjoaa ajanmukaisen ja hyvän perustan vaativalle kunnallisalalle.”
”Hallintotieteiden kandidaatintutkinnossa opiskelija saa perustiedot kuntien asemasta, tehtävistä ja toiminnasta. Maisteritutkinnossa kunnallishallintoa koskevia tietoja syvennetään pääaineen opintojen sekä sitä tukevien sivuaineopintojen avulla. Näiden opintojen ohella maisteritutkinnossa perehdytään tieteelliseen tutkimukseen ja tutkimusmenetelmiin.”
”Työharjoittelun aikana opiskelija suorittaa työnantajan osoittamia talous-, hallinto- tai asiantuntijatehtäviä harjoittelun alussa laadittavan työsuunnitelman mukaisesti. Harjoittelun eri vaiheista ja suoritetuista työtehtävistä opiskelija laatii harjoitteluraportin sekä harjoittelun teemaraportin, joka on noin 10 sivun laajuinen kirjallinen harjoitustyö. Harjoitteluaika on kolme kuukautta”.

Käsite ”kesäkunnanjohtaja” käy tietysti rennossa keskustelussa, jossa jokainen osanottaja tietää mistä on kysymys. Mutta kyllä tuossa televisiouutisessa olisi pitänyt mainita, että kysymys on harjoittelujaksosta hallintotieteen kandidaatin tutkintoa, eli sitä alempaa akateemista tutkintoa varten. Annettavien tehtävien vaativuus ratkeaa tietysti tapauskohtaisesti harjoittelijan kykyjen mukaan. Ennen vanhaan tunnettiin sellaiset tutkinnot kuin humanististen tieteiden kandidaatin ja luonnontieteen kandidaatin tutkinnot, joita opiskeltiin noin kolme vuotta. Maisteriksi pääsyyn tarvittiin vielä kaksi vuotta lisää. Sama suhde on myös hallintotieteiden kandidaatin ja maisterin tutkintojen kohdalla.
------
Edellä viittasin siihen, että olen itsekin joskus ollut kunnan työntekijä. Kun keväällä 1956 pääsin armeijasta siviiliin, oli tietysti keksittävä, mitä nyt tekisin. Muutamien vinkkien ja erään ruotukaverin esimerkin mukaisesti hakeuduin seuraavaksi vuodeksi Ilmajoen kuntaan kunnallisalan esiharjoitteluun. Päämääränä oli sosionomin tutkinto yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, joka sijaitsi silloin Helsingin Kalliossa. Muutaman vuoden kuluttua korkeakoulu siirrettiin Tampereelle, jossa siitä pian kasvoi Tampereen yliopisto. Mukana seurasi tietenkin myös kunnallisalan ja monen muunkin alan opetus. Minulla oli ajatuksena silloin hakeutua aikanaan kunnansihteerin, ja kenties kunnanjohtajan virkoihin. Viimeksi mainittuja oli siihen aikaan vain harvoissa kunnissa. Sosionomin tutkinto oli kaksivuotinen, ja kun siihen lisättiin vielä se vuoden esiharjoittelu, vastasi se varmaan aika lailla nykyistä hallintotieteiden kandidaatin tutkintoa.
     Parin kuukauden kuluttua sain Ilmajoella osakseni merkittävää luottamusta, ja aloin nauttia samaa kuukausipalkkaa kuin kunnan toimistoapulaiset. En ainoastaan ollut kuunteluoppilaana kunnanhallituksen ja -valtuuston kokouksissa, vaan minut nimettiin kunnanhallituksen viralliseksi pöytäkirjanpitäjäksi. Kirjoitin ja allekirjoitin kaikki kunnanhallituksen pöytäkirjat. Kun 1980-luvulla kiertelin väitöskirjatyötäni varten kesäisin eteläpohjalaisissa kunnanarkistoissa, niin siellähän ne olivat Ilmajoella kauniisti nidotuissa kirjoissa. Kyllä siinä sellainen nostalgia-aalto tuli mieleen, ja päivä hymyili. Kirjoitin kyllä valtuustonkin pöytäkirjat, mutta niiden alle laittoi kunnansihteeri nimensä, nimenomaan mahdollisten valitusten varalta. Näihin pöytäkirjoihin hän täsmensi samasta syystä joitakin sanamuotoja.
     Ehkä vaativin vaihe tuli vuoden 1956 kunnallisvaalien aikaan lokakuussa. Kunnanjohtaja Juho Mononen oli parin kuukauden sairaslomalla, ja kunnansihteeri (myöhempi kunnanjohtaja) Erkki Kiskola oli kertausharjoituksissa niin, että vaalisunnuntai sattui siihen puoliväliin. Kunnan keskusvaalilautakunta oli tietysti ottanut vastaan ehdokkaiden paperit ja laatinut ehdokaslistojen yhdistelmän. Kiskola oli keskusvaalilautakunnan sihteeri. Äänestysliput ja vaalilautakuntien paperit oli hyvissä ajoin hankittu kunnantoimistoon. Mutta kuka ne jakoi niitä hakemaan tulleille vaalilautakuntien puheenjohtajille, samassa kuussa 20 vuotta täyttänyt harjoittelija tietenkin! Täysi-ikäisyysraja oli silloin 21 vuotta, joten en itse edes päässyt äänestämään. Äänestyksen jälkeen suljin sitten ikääntyneen kunnanhallituksen puheenjohtajan Jaakko Rannon kanssa materiaalin asianmukaisesti sinetöitynä kassakaappiin. Mutta minä laskin vertausluvut, täytin lomakkeet ja myös lääninhallitukselle menevän selvityksen. Ranto pani kaikkiin nimensä alle, jotta asia saisi lainvoiman. Hänellä oli virkavastuu kunnanhallituksen puheenjohtajana.

Ääniharava taisi oilla kansanedustaja Väinö Tikkaoja (sdp). Eräs miesehdokas oli eronnut SKDL:sta ja muodostanut oman listansa. Hän sai peräti 70 ääntä, mutta ei tietenkään tullut valituksi, kun muita ei listalla ollut. Sattui sellainenkin harvinaisuus, että eräs mies ei saanut yhtään ääntä. Hänelle ei tästä ilmeisesti kovin paljon huomauteltu, koska tuohon aikaan maalaiskunnissa pyrittiin ehdokkaita joskus nimeämään jopa puoliväkisin. Sen sijaan kaksi muuta sai kyllä kuulla irvimistä saatuaan vain yhden äänen. ”Huonosti ovat asiat, kun oma vaimokaan ei suostunut äänestämään!”

Paljon muutakin olisi kerrottava, mutta en halua tätä luettelo enää pitkittää. Yksi muistettava tapaus on kuitenkin syytä mainita. Jonain sunnuntaina naapuripitäjässä Kurikassa pidettiin kunnallispäivät, jonne koko kunnantoimiston henkilökunta osallistui. Pääpuhujana oli silloin ylistetty sisäasiainministeriön asutusasiainosaston päällikkö Veikko Vennamo, joka oli tehnyt suurtyön karjalaisen maatalousväestön ja rintamamiesten asuttamiseksi Suomen maaseudulle. Tällä työllä oli suuri merkitys satojen tuhansien ihmisten integroimisessa yhteiskunnan rakentavaksi osaksi. Tälle pohjallehan Vennamo sitten puolueensa perustikin. Karismaattinen puhuja hän oli, se täytyy myöntää.
---------
Miksi sitten minusta ei lopultakaan tullut kunnallismiestä? Pääsin toukokuussa komeasti läpi komiosaisesta pääsykokeesta, joten opiskelupaikka yhteiskunnallisessa korkeakoulussa oli selvä. Mutta Helsinkiin tultuani osallistuin kuitenkin yliopistossa historia-aineiden pääsykokeeseen, jonka myös selvitin. Lähdin sitten opiskelemaan yliopistoon.
     Syitä oli useampia kuin yksi. Kunnallisala ei siihen aikaan, eli yli puoli vuosisataa sitten ollut niin arvostettu ja hyvin palkattu kuin nykyään. Aina sotiin saakka kuntien ainoana varsinaisena virkamiehenä toimi kunnankirjuri, jota ei sosiaalisesti arvostettu kovin korkealle. Joskus 1950-luvulle tultaessa nimitys oli muutettu kunnansihteeriksi, ja samalla oli suurimpiin maalaiskuntiin perustettu kunnanjohtajan virkoja. Kummankaan palkkaus ei esimerkiksi oppikoulujen lehtoreihin verrattuna ollut läheskään vertailukelpoinen. Ilmajoellakin eräs kunnanhallituksen jäsenenä toiminut vanhempi lehtori sai palkkaa paljon kunnanjohtajaa enemmän. Ehkä se ”kunnankirjuri-leima” vielä myös vaikutti. Nykyäänhän kunnanjohtajat ovat kuntiensa palkkaeliittiä, kaupunginjohtajista puhumattakaan. Samalla on myös yhteiskunnallinen arvoasema noussut.
     Erityisesti silloinen kunnansihteeri Erkki Kiskola oli aivan eriomainen seuramies ja luonteva, kaikkien kanssa toimeen tuleva henkilö. En oikein kokenut luonnettani samalla tavalla tehtävään sopivaksi, vaikka paljon häneltä opinkin. Jatkuva esillä olo ja kaikenlainen repostelukin arvelutti. Lisäksi olisi pitänyt liittyä jonkin suuren puolueen jäseneksi. Olin kuitenkin sen verran ollut ristipaineiden kohteena, että en osannut tehdä valintaa, enkä ole osannut sitä tehdä tähänkään mennessä. Olen lisäksi sisäsyntyisesti aina kammonnut kaikenlaista fundamentalismia, oli sitä sitten missä tahansa. Tieteellinen maailmankuva ohjasi pikemminkin sinne yliopiston ja tutkimuksen puolelle.
     Menikö tuo vuosi sitten hukkaan? Ei ollenkaan. Sain perusteellisen käsityksen kunnallishallinnosta ja kunnallistaloudesta, osin valtionhallintokin tuli tutuiksi. Historian ja yhteiskuntaopin vanhemman lehtorin virkaan kuuluneet sivuaineet, kansantalouden cum laude ja valtio-opin approbatur sujuivat nopeaan tahtiin. Ne piti suorittaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Ja summa summarum: maalaispoika kasvoi tuon vuoden aikana luottamaan itseensä. Opin tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Tuli myös tunne siitä, että vaikeudet ovat voitettavissa, kunhan vain päämäärä on selvä, ja sen eteen jaksaa tehdä töitä. ​

1. (51) Käytiin katsomassa tosiurheilijoita

Satamassa oli lauantaina 29.6. todellista urheilujuhlan tuntua, kun melkein 1600 kilpailijaa 47 maasta säntäsi ryhmittäin Vesijärven aaltoihin. Sen jälkeen juostiin tulojärjestyksessä  laajalle parkkialueelle etsimään omaa polkupyörää. Puolikas thriatloniin kuului vielä kolmantena osuutena puolimaratonin juoksu. Juhlan tuntua lisäsi myös se, että katsojia oli saapunut suurin joukoin aina tungokseen asti. Kun tuloksia repostellaan tarpeeksi lehdistössä, jätän ne tässä väliin ja keskityn enemmänkin tunnelmapuolelle. Mainitsen kuitenkin, että tanskalainen nuorimies voitti miesten ja englantilainen naisten sarjan. Suomen Kaisa Sali tuli naisten sarjassa kolmanneksi kun sai pyöräilyosuudella aikasakon peesaamisesta. Sali lopettaa uransa syksyllä Havaijin kuuluisaan täysthriatloniin.​ 

Järjestäjille täytyy antaa täydet kiitokset siitä, että liikkuminen kisa-alueella sentään sujui kohtalaisesti kovasta tungoksesta huolimatta. Ylipäätään työtä oli tehty paljon, suoja-aitoja oli levitetty kilometrikaupalla, ja vaihto polkupyöriin uinnin jälkeen sujui juohevasti. Uskomaton määrä vapaaehtoisia oli ollut jälleen töissä. Sää oli niin kaunis kuin se yleensäkin voi olla, lämmintä oli suunnilleen suomalaisen kesän keskiarvon mukaan, ja vedenkin  lämpötila oli noin 18 astetta. Kaunis järvimaisema ja pyörälenkin näkymät maakunnassa jäivät osanottajien mieliin niin, että tänne tullaan varmaan vielä tulevinakin vuosina. Nyt järjestetty tapahtuma oli toinen. Ehkä siitä tulee vuotuinen alkukesän kohokohta edelleenkin.

​Kuuluttaja piti tapahtumat aika hyvin hanskassa. Hän sai yleisön huutamaan ja hurraamaan oikeissa kohdissa. Apuna hänellä oli, kuinkas muuten, ikämiesurheilija ja jo yli 50-vuotias Alexander Stubb, joka itsekin pulahti omassa ryhmässään Vesijärven aaltoihin. Seutu oli hänelle tuttua, sillä aikoinaan hänet oli suuren hurmoksen vallassa huudettu Sibeliustalon kokouksessa kokoomuksen puheenjohtajaksi. Nytkin hän näytti omaa parhainta osaamistaan tervehtiessään kilpailijoita viidellä kielellä.

---

Ensimmäisestä kuvaparista näkyy amatöörikuvaajan epätoivoinen yritys saada uimareita kuvaan. Tosin ei kai se onnistunut paremmiltakaan, ellei sitten päässyt aitiopaikalle. Ensimmäiset ovat juuri juoksemassa veteen, mutta vastavaloon otetussa kuvasta saa vain ohuen käsityksen rannan pärskeistä. Joku nainen mokoma vielä ehti juuri viime hetkellä saada päänsä eteen. Väkeä oli myös vastarannalla, kuten koko matkan varrella pitkin rantatietä. Vedessä uimareista näkyy vain toinen käsi. Muutamat melojat olivat varmistamassa, samoin tsuppalautailijat. Oli siellä toki pelastuslaitoksen erinomainen järvivenekin.

Kaikkien kilpailijain saaminen veteen kesti aika kauan. Niinpä heille oli rakennettu rantaan oma aidoin rajattu käytävänsä. Odottelevasta joukosta on kaksi kuvaa, ensimmäinen on jostain puolivälistä, ja toinen aivan joukon lopusta yli sadan metrin päässä uinnin lähtöpaikasta.  

Uinnin jälkeen kilpailijat juoksivat aidattua käytävää pitkin parkkipaikalle, jossa ensin riisuttiin märkäpuku naulakossa oman numeron kohdalla olevaan pussiin. Pussit näkyvät tässä värikkäinä. Sen jälkeen juostiin etsimään omaa pyörää numeroilla varustetuista telineistä. Tämän jälkeen jatkettiin pyörän selässä kevyen liikenteen väylää ja kaarruttiin Vesijärvenkadulle. josta tapahtumasta on viimeinen kuva. Sen jälkeen matka jatkui Kariniemenkatua pitkin kohti Jalkarantaa. Pyörälenkki kesti kuitenkin niin kauan, että juoksua emme jaksaneet jäädä odottelemaan, varsinkin kun naisten MM-jalkapallon ottelut tulivat samaan aikaan televisiosta.

Kesäkuu​

7. (50) Malskin kulttuurikeskus etenee
Vanhasta Mallasjuoman tehdaskiinteistöstä on jo pitkään kuulunut pauketta ja kaikenlaisia muita ääniä. Väliseiniä ja vähän muutakin on purettu ja tuotu pienillä kauhakuormaajilla seinään tehdyistä aukoista ulos. Sen jälkeen on tiilimursketta ja muuta jätettä kuljetettu kuorma-autoilla pois.

Aivan hiljattain on Päijänteenkadun puolelle avattu seinään iso aukko tulevaa pääsisäänkäyntiä varten. Vanhan tiilirakennuksen toiselle puolelle rakennetaan uudisrakennus, jonka Lahden kaupunki vuokraa taidemuseolleen. Siellä on jo kellarikerros valmiina, mutta pystyssä on vasta pitkiä pylväitä, joiden varaan jotain on tulossa. Betonielementtejä siirretään Päijänteenkadun puolelta rakennuksen yli jättimäisellä torninosturilla. Varastoinnille ei rakennuspaikalla ole tilaa, hyvä kun kuorma-autot pääsevät peruuttamaan betonia ja muuta tavaraa tuomaan. Reilu vuosi tässä pitää kuitenkin odotella ennen kuin taide- ja kulttuurikeskus, eli kaupungin uusi nähtävyys avataan.  

6. (49) Tutustuin venäläiseen sotavankiin
Suomessa oli jatkosodan aikana noin 67000 neuvostosotavankia, joista Oulun yliopiston uusien selvitysten mukaan kuoli noin kolmannes pakkotyöleireillä. Asia on nyt herättänyt sen verran mielenkiintoa, että siitä on kerrattu useissa päivälehdissä, mm. ESS:ssa, jonka pohjalta osa tästä artikkelista on kirjoitettu. Koko sotavankikysymys ohitettiin totaalisesti vuosikymmenten ajan, osittain poliittisen arkaluonteisuuden, osittain leirien olosuhteiden takia. Valtaosa vangeista menehtyi talvella 1941‒1942 nälkään, sairauksiin ja kovaan työhön. Maan yleinen elintarviketilanne paheni vielä enemmän seuraavana vuonna. Muistan hyvin, miten elintarvikkeista oli tuona talvena puutetta, myöhemmin saatoin lukea, että kovan talven takia viljakuljetukset Saksasta olivat vaikeuksissa. Huonon ruokatilanteen takia minut lähetettiin tuoksi talveksi jo lähes kuusikymppisten isovanhempieni leipiin Nurmoon.

Tuolta talvelta minulla on voimakas muistikuva siitä, miten jonotimme äitini kanssa kuorittua maitoa Mäntän meijerin edustalla. Mielessäni on edelleen pitkä mustiin pukeutuneitten ihmisten jono. Ainoa vilja, mitä sai, oli ruis. Siitä sitten värkättiin leivät, puurot, kastikkeet ja vispattiin jopa jonkinlainen vaahto korvikkeen päälle kahvikuppiin. Juurekset ja perunat olivat arvossaan, kunhan niitä saatiin. Sinä talvena kotirintaman ihmisiä kuoli paljon lavantautiin ja tulirokkoon. Pelkkä näiden tautien nimen kuuleminen sai pitkän aikaa väristyksiä mielessä. Kun sitten äitini kanssa istuimme isovanhempieni pöytään, aiheutti voin näkeminen ja sen runsas syöminen suurta hämmennystä. Isoisä vielä demonstroi asiaa levittämällä minun leipäni päälle melkein sentin paksuisen voikerroksen.
​
Vankileirien sijainnista ei julkisuudessa sodan jälkeen paljon tiedetty.  Lahtea lähin oli Nastolassa. Sotavankien järjestelyleirit 1 (Nastola) ja 2 (Naarajärvi) perustettiin heinäkuun alussa 1941 talvisodan mallin mukaisesti ja ne olivat toiminnassa koko sodan ajan. Järjestelyleirien tarkoitus oli vankien vastaanottaminen rintamalta, heidän pitämisensä karanteenissa, luettelointi, ryhmittely, kuulustelu ja jakaminen varsinaisiin leireihin. Todellisuudessa järjestelyleireistä tuli myös sotavankien pysyviä sijoituspaikkoja, joista vankeja jaettiin lähialueiden työpisteisiin.
​     Mirkka Danielsbacka on todennut väitöskirjassaan (Helsingin yliopisto 2013), että vankileirien kuolemat johtuivat suureksi osaksi byrokraattisesta välinpitämättömyydestä ja vankien epäinhimillistämisestä, ei siis pelkästään ruokapulasta, joka vallitsi useimmissa asutuskeskuksissa. ”Kansanmurhan toteuttajat ja sotapropagandistit” loivat vangeista mielikuvia, joiden pohjalta oltiin valmiita myös hirmutekoihin. Vuoteen 1943 mennessä kuitenkin olot paranivat länsivaltojen lehdistön painostuksen tuloksena. Tähän vaiheeseen kuului myös vankien siirtäminen maaseudulle työvoimapulaa kärsiviin taloihin. Puolustusvoimain antamat määräykset olivat ankarat: vangit piti yöksi lukita sisälle, ja ulkotöissä piti aina olla valvoja aseen kanssa vankeja seuraamassa. Kaikkialla näistä vaatimuksista luovuttiin mahdottomina. Ne koettiin myös epäinhimillisiksi. Vankileireiltä pois päässeet vangit suhtautuivatkin pelkästään kiitollisina talonväkeä kohtaan ilman selkkauksia. Oli tietysti selvää, että minkäänlaisia politrukkeja tai rikollisia ei matkaan saatettu.
     Myös Nurmoon tuli sotavankeja helpot­tamaan maatöitä. Ilmeisesti luottovankeja, koska lähes kaik­ki käyt­täytyivät asiallisesti.  Niinpä kohtelukin oli yleensä aika hyvää, varsinkin niissä taloissa, joihin sijoitettiin vain yksi vanki. Kuulin kyllä, että olot joissain suuremmissa ta­loissa eivät olisi olleet aivan yhtä hyvät. Meille saapui isoisäni avuksi keväällä 1944 vanki nimeltä Aleksei; en tiedä mistä hän oli kotoisin, enkä edes sitä missä ja millaisissa olosuhteissa hän oli jäänyt vangiksi. Täydellistä nimeäkään en tiedä, Alekseiksi etunimi kuitenkin meidän suussamme muotoutui. Yritin kyllä jututtaa, mutta niinä kesäisinä viikkoina, joina Ale­ksei oli meillä, hän ei oppinut puhuma­an käyt­ännössä lain­kaan suomea. Ainoa sana, jonka muistan häneltä kuulleeni, oli kylmä. Samalla hän tuvan penkil­lä istuen vi­it­tasi ulos.
     Ilmeisesti Aleksei ei ollut oikein maatyömieh­iä, tai sit­ten hän oli täydelleen sisäistänyt isänmaansa jär­jestelmän ja maansa vuo­sisataiset peri­nteet. Ojan kaivamisesta ei tahtonut tul­la mitään, ojan pohjalta hän raapi multaa ja hei­näntupsuja, mutta kuivaan saveen asti hän ei lapiotaan saanut kunnolla uppoamaan. Niinpä tavalliset pellonojat säilyivät hänen käsittelynsä jälkeen melkein sellaisenaan. Peukalo tuntui muutenkin olleen keskellä kämmentä. Mutta hyvin häntä pidettiin, oli oma huone ja syödä sai ta­lonväen kanssa samas­sa pöydässä. Tietysti hän oli silmälläpidon alla, mutta ei häntä asein vartioitu eikä lukkojen takana pidetty kuten ohjeet olisivat edellyttäneet. Pikemminkin häntä pidettiin kuin sukulaispoikaa, hän jäi usein istuskelemaan illalla tupaan muiden joukkoon. Yli  kilometrin päähän paanan eli rautatien taakse hänet jätettiin usein yksin työtä tekemään. Isovanhempien kanssa samassa taloudessa asui myös kaksi vähän yli parikymppistä tätiäni, jotka molemmat päivisin työskentelivät Seinäjoen sotilassairaalassa. Ainoa vakavampi keskustelu perheessä käytiin, kun Aleksei näytti luovan vähän turhan pitkiä silmäyksiä vanhemman tätini suuntaan. Mutta yhteistä kieltä ei ollut, eikä Aleksei muutenkaan saanut minkäänlaista vastakaikua. Kaikkialla näin ei ollut, syntyi joskus jopa romanssejakin ja lapsia niiden tuloksena.
     Kun rintama sitten murtui kesäkuussa venäläisten suur­hyökkäyksen jälkeen, alettiin vankeja vähitellen keräillä kokoamispaikoille. Vaikka sotavangit yleensä käyttäytyivät rauhallisesti, olisi heistä pian saattanut tulla tur­vallisuusriski. Niin­pä Alekseitakin alettiin varus­taa matkakun­toon, ja mel­kein kuin talon omaa poikaa. Hänel­le annettiin puhtaat uudet alusvaatteet ja päälle huhtikuussa kaatuneen setäni Oivan musta juh­lapuku. Eväs­täk­in laitettiin mu­kaan; pikkupojan tarkat silmät ja muisti tallensivat mm. vas­taleivotun ankk­as­tukin, pullapitkon. Viimeinen kuva Alek­seista sitten oli, että hän istui paapan rinnalla keiseissä, kun lähdetti­in ajamaan pi­hasta liiverinpäädyn ohi kujalle.
     Takaisin tultua paapa kertoi, että hän oli antanut Alekseille vielä viisi markkaa, jotta tämä "voi jollain asemalla ostaa itselleen tupakkia". Tupakan osto taisi jäädä, ja voi vain kuvitella, millaisia reaktioita erinomaisessa kunnossa ollut musta puku aiheutti kokoamispaikan muissa vangeissa. Viimeistään jossain rajan taka­na se sai jäädä en­simmäisen politrukin käyttöön. Nykyään tiedämme, että sotavan­geiksi antautuneet lähetettiin kansanvihollisina joillekin arktisille alueille orjatyö­hön. Ja sinne saivat onnettomat nään­tyä, eihän hei­dän kotonaankaan edes tiedetty, minne pojat olivat joutu­neet. Jos joissain har­voissa tapauksissa tiedettiin, Sta­linin aikainen by­rokratia ei sallinut minkäänlaisia vaatimuksia. Taisivat Alekseinkin lyhyen elämän ainoita par­hai­ta aikoja olla nuo muutamat viikot nurmolaisella pien­tilalla.

Aivan ilman ongelmia palauttaminen ei Nurmossa onnistunut. Eräs vanki oli sijoitettu taloon, jota miehensä katoamisen jälkeen hoiti sotaleski lapsineen. Kun palauttaminen oli edessä, vangin hermot ilmeisesti pettivät, hän raahasi lesken kellariin, pahoinpiteli häntä ja lukitsi oven taakse. Tapahtuiko jotain muutakin, sitä en osannut aikuisten puheista rivien välistä lukea. Vanki pakeni sitten suoraan metsään ja sieltä muutaman kilometrin päässä olevalle sivukylälle. Lopulta hänet löydettiin hirttäytyneenä eräästä kylän ulkopuolella sijainneesta riihestä. Mitään muuta ikävää tuskin tapahtui, sillä uteliaana kahdeksanvuotiaana olin kyllä hyvin selvillä siitä, mitä kylillä puhuttiin, olivathan nämä asiat vielä jännittäviäkin.

5. (48) Kansainväliset suurmarkkinat taas Lahdessa
Jokakesäinen markkinakiertue rantautui jälleen Lahteen, tällä kertaa 13.‒16.6.209. Se tapahtui aika ryminällä, sillä näytteille asettajia oli lehti-ilmoituksen mukaan yli 100, ja edustettuina oli yli 30:n maan kauppiaita. Eksoottista myytävää tarjosi mm. eräs vietnamilainen rouva, jonka suuren kojun näyttävintä antia olivat kesäiset kevyet hameet ja muut asusteen. Kevyitä ne olivat kyllä vallinneeseen viileään säähän nähden. Materiaalista en tiedä, kuulin kyllä, että ne olivat tekokuitua. Silkkiasusteita ei sentään saa 25 euron hintaan.

​Useimpien Euroopan maiden liput siellä liehuivat, myös Turkin. Turkkilaisten kahvilassa istui joukko mustakaapuisia maahanmuuttajarouvia lapsineen. Jotain herkkupaloja näyttivät nauttivan. Ylipäätään melkein joka toisessa kojussa oli jotain syötävää tarjolla. Erehdyin taas ostamaan italialaiselta pitsanpalan, mutta kovin suolaiselta se tuntui, en edes saanut sitä kokonaan alas. Runsas suolan ja mausteiden käyttö on ymmärrettävää kai jo pelkästään siksi, että kiertue matkailee ristiin rastiin pitkin Suomea koko kesän ajan. Järjestäjäksi ilmoittautui lehdessä Eurooppamarkkinat. fi/Lahti. Kiertue vierailee vuonna 2019 kaikkiaan 17 kaupungissa.

​ Suurin ja ilmeisesti kiinnostavin osasto taisi olla hollantilaisilla kukkamyyjillä, joilla oli kyllä niin lääniä kuin valtava valikoimakin. Kuvaan mahtui vain pieni osa koko alueesta. En edes yritä ruveta luettelemaan nimiä, pari orkideaa kyllä meillekin jäi mukaan. Mitään muuta emme sitten ostaneetkaan. Italialaisia juustoja olen joskus ostellut, mutta ajattelin, että ne rasvaisina ja suolaisina paremminkin kiertyisivät vyötärölle. Eli vähillä rahoilla selvittiin. Kaipa se kauppa kuitenkin kannattaa, vaikka ei niillä muillakaan kävijöillä niin paljon tavaraa näyttänyt olevan. Mutta markkinathan kestävät neljä päivää, ja parhaat eli lauantai ja sunnuntai vielä edessä. Taitavat kai kauppiaat siksi tulla taas ensi vuonna. 

​Kirjaston edusta ja teatterin parkkipaikka eivät tälläkään kertaa riittäneet, sillä kojuja näytti olevan yhä kauempana pitkin puiston kävelykatua kirkkokadun jatkeella. Otin kuvan aikuiskoulutuskeskuksen viereltä, ja täyttä näytti olevan koko matkan niin kauaksi kuin kevyen liikenteen väylää riitti. Aikamoinen basaaritunnelma siellä vallitsi. Yritin kyllä kuvata niin, että ihmisten etupuoli ei olisi näkynyt, siksi sain kuvaan enemmän väljyyttä. Ylipäätään muitakin kuvia otin niin, että ketään ei olisi ollut edessä, tämä pelkästään tekijänoikeuksien takia, vaikka julkisella paikalla oltiinkin.

4.(47) Mitä nykyään kuuluu Venetsiaan?

Hyvät lukijani! Kuvitelkaapa istuvanne kauniina kesäpäivänä Lahden satamassa siinä vanhan asemarakennuksen terassilla. Miltä tuntuisi jos siihen aallonmurtajan tuntumaan lipuisi jostain parisataametrinen, melkein kymmenkerroksinen kerrostalo? Jokseenkin samanlaiseen tilanteeseen jouduin kesällä 2006, kun oli kävellyt San Marcon piazzalta Palazzo Ducalen vierestä kohti rantaa. Seisoin suunnilleen samalla kohtaa mistä olin ottanut seuraavan kuvan. Valtava risteilyalus peitti näkyvyyden San Giorgion kirkkoon, jopa koko San Giorgion saari, ja osa Giudeccaakin jäi sen taakse. Varsinaisen Venetsian ”kantakaupungin” ja mainittujen saarien välistä kulkee leveä vesiväylä kohti telakka-aluetta ja autojen parkkitaloa siellä rautatieaseman suunnalla. Voiko suurempaa kontrastia enää maisemassa nähdä, rakennustaiteen vuosisataiset kerrostumat ja rikkaita amerikkalaisturisteja täynnä oleva luksusristeilijä!

San Giorgion saari ja San Giorgion kirkko ovat hyvin lähellä Pyhän Markuksen toria, mutta ne jäävät usein huomaamatta muiden nähtävyyksien takia. Kirkko rakennettiin jo aikaisemmin paikalla sijainneen luostarin kirkoksi. Toisessa kuvassa ovat San Marco ja Palazzo Ducale. Molemmat kuvat olen ottanut melkein samoilta jalansijoilta, täysin vastakkaiseen suuntaan vain.

​STT:n toimittajat ovat koonneet useista ulkomaalaisista lehdistä artikkeleita tämän päivän Venetsiasta, joka on jälleen joutunut painiskelemaan tulvavesien kanssa.  Kaikkea tätä on toistettu mm. Ilta-Sanomissa ja esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomissa 9.5.  Toukokuun lopussa tulvavedet ylittivät 110 senttimetrin rajan. Sitä on vuodenaikaan nähden tapahtunut italialaislehtien mukaan viimeisten 150 vuoden aikana vain neljä kertaa. Ilmaston lämpenemisen myötä laguunikaupungin kadut lainehtivat muutenkin entistä useammin. Italian valtion teknologia-, energia- ja ympäristötutkimuskeskuksen mukaan Venetsia on vaarassa upota aaltoihin vuoteen 2100 mennessä.
     Italiassa ei ole samanlaista ympäristönsuojelun perinnettä kuin Pohjoismaissa, vihreän puolueen kannatuskin on vain parin prosentin luokkaa. Puolueet harrastavat kyllä ”viherpesua”, mutta todellisiin tekoihin ne eivät pysty. Mm. suurella rahalla ja vielä suuremmalla puheella aikaan saatu patohanke on koko ajan vaikeuksissa, kustannukset ovat kolminkertaistuneet ja iso osa rahoista on kadonnut korruptioon.
     Ikään kuin tulevaa ennakoiden keskustan vakituisten asujain joukko yhä vähenee. Mutta vielä suurempi syy siihen on turistivirtojen yhä nopeampi kasvu. Guardian-lehden mukaan nykyinen 25 miljoonaa ihmistä vuodessa voi jo ensi vuosikymmenellä nousta 38 miljoonaan. Vuosittain siellä pysähtyy noin 600 risteilyalusta, joista useat ovat jättiluokkaa ja lisäävät näin pääkanaalien varrella olevien talojen paaluperustusten heikkenemistä jatkuvilla aiheuttamillaan aalloilla. Muistissa on myös muutaman päivän takaa onnettomuus, jolloin tällainen jättialus pamautti vauhdilla laiturille kolhien samalla pienempiään. Venetsian kaupunki on ilmoittanut säätävänsä kaupunkiin päivämatkalaisten pääsymaksun, mutta siihen on suhtauduttu skeptisesti. On nimittäin paljon ihmisiä, joita maksu ei koskisi. Samoin sen perintäjärjestelmä muodostuisi ongelmalliseksi.

Ei mitään uutta auringon alla. Olen käynyt Venetsiassa neljä kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1970. Mutta samat ongelmat vaivaavat yhä. Osallistuin mainittuna vuonna pariviikkoiselle, pohjoismaalaisille tutkijoille tarkoitetulle Italian yhteiskunnan ja talouden kurssille. Sisällöstä en nyt puolen vuosisadan jälkeen muista juuri muuta kuin sen, miten joku viiksiniekka hääräsi innokkaana havaintotaulujensa edessä ja julisti, että nyt rakennetaan Venetsiaan veden liikkeiden mukaan nouseva ja laskeva patojärjestelmä, joka ratkaisee ongelmat. Jotain on kyllä tehty, mutta vieläkin ollaan lähempänä lähtötilannetta.
     Päivittäiset turistimäärät eivät tuohon aikaan olleet vielä kovin suuria, joten pariviikkoisen oleskelun aikana saattoi elää aivan samanlaista elämää kuin missä tahansa suurehkossa kaupungissa. Opiskelu tapahtui silloin Cinin säätiön oppilaitoksessa San Giorgion saarella, josta palasin usein iltatunteina vaporetolla ja kävellen läpi tummenevan etelän yön, valojen loihtimassa joskus sadunomaisessa maisemassa. Kävin Venetsiassa viimeisen kerran kesällä 2006, ja silloin koin oloni aika ahdistuneeksi väenpaljouden takia.
     Seuraavassa esittelen ensin pääpiirtein Venetsiaa ja sen kehitystä, jonka pohjalta pääsen paremmin kiinni sen ongelmiin.

Venetsian laguuni − turismia ja teollisuutta
Gran Canale, Pyhän Markuksen kirkko ja aukio, biennaali, Lido ovat tuttuja sanoja kaikille Venetsian kävijöille, vieläpä hyvin monille muillekin. Kansainvaellusten aikana hunnit hävittivät 400-luvulla nykyisen Adrianmeren pohjoisia rantakyliä. Heidän edeltään pakeni paikallisia asukkaita, veneettejä, laajan laguunin alueella sijainneille monille kymmenille, ehkä yli sadalle lietesaarelle. Sinne kehittyi aikanaan Venetsian kauppatasavalta. Itse kaupunki on ollut näkyvässä osassa Italian historiassa meidän päiviimme saakka. Sen nykyistä ja mennyttä loistoa sekä taideaarteita miljoonat turistit käyvät vuosittain ihastelemassa.
      Mutta Venetsia on paljon muutakin. Hallinnollisesti siihen kuuluu melkein koko laguunin alue Chioggian satamakaupungin rajoilta etelässä Jesolon (Lido di Jesolon) tunnettuun lomakaupunkiin pohjoisessa, ja vielä mantereeltakin aimo kappale mm. Venezia Mestreä ja Margheraa myöten. Viimeksi mainituilla, samoin kuin keskuksen välittömässä läheisyydessä olevilla Muranolla, Buranolla ja Torcellolla näyttää kuitenkin olevan eräänlainen osa-kaupungin asema.
     Venetsia on yhdistetty mantereeseen melkein neljä kilometriä pitkällä suoralla maakannaksella.  Sen ydintä suojaavat Adrianmerta vasten pitkänomaiset ja matalat saaret, Litorale di Pellestrina ja Lido di Venezia, joiden jatkeena pohjoiseen päin ovat vähän samantapaiset niemekkeen osat Litorale del Cavallino ja Lido di Jesolo. Mestren ja Margheran teollisuusalueet ovat venetsialaisten ja toisaalta kaupungin säilymisen kannalta hyvin merkittäviä. Niiden alueella sijaitsee kymmenittäin erilaisia teollisuuslaitoksia, öljynjalostamoja, konepajoja ja muita tehtaita. Ne näkyvät hyvin satelliittikuvissa (Google Earth), samoin kaupunkien välimaaston pyöreät öljysäiliöt. Niitä voi satelliittikuvasta laskea muutamia kymmeniä.

 Saarien piirtäminen on sen verran vaikeaa, että tyydyin helppoon ratkaisuusn, eli esitän ne pelkkinä viivoina. Venetsian laguuni, tärkeimmät kaupungit ja vesiväylät ovat siis  tässä kaavamaisesti esitettyinä. Laguunin suojana ovat Adrianmerta vasten Litorale di Pellestrina (A), Lido di Venezia (B), Litorale del Cavallino (C) ja Lido di Jesolo. Näiden välissä ovat pääväylät  Bocca di Chioggia (1), Bocca di Malamocco (2) ja Bocca di Lido (3).

Kaiken tämän teollisen toiminnan ylläpito vaatii runsasta laivaliikennettä aina valtamerilaivoja ja tankkereita myöten. Ne pääsevät laguunin suojaan kolmesta suuaukosta, jotka etelästä pohjoiseen lueteltuina ovat Bocca di Chioggia, Bocca di Malamocco ja Bocca di Lido. Kaksi ensin mainittua ovat Litorale di Pellestrinan, kaksi jälkimmäistä Lido di Venezian molemmin puolin. Näistä tärkein on Bocca di Malamocco, josta lähtee kaupungin internetsivujen mukaan laguunin alueelle 96 kilometrin pituudelta kanaaleja, joiden syvyys on kymmenestä 14,5 metriin meren keskitasosta. Suunnilleen saman syvyisiä ovat muutkin kanavat. Bocca di Lidosta tunkeutuu väliin jättimäisiä risteilyaluksia sisälle laguuniin, jossa ne jatkavat San Marcon editse pitkin laajaa Giudeccan kanaalia ankkuroituakseen Stazione Marittimalle lähelle samaa paikkaa, missä sijaitsee autojen parkkitalo.
    Pääasiallinen vesitie johtaa Adrianmereltä Malamoccon kautta kahteen satamaan. Aivan vähäisiä ne eivät ole, sillä pelkästään jo Margheran sataman alue käsittää puolentoista tuhatta hehtaaria. Suoraan laguuniin laskee vain Bassanon keskustan ja Padovan laitaosien kautta virtaavan Brentan toinen suuhaara.
 
Valtaosa matkailijoista saapuu Venetsiaan junalla tai ehkä vielä enemmän turistibusseissa jo mainittua maakannasta pitkin. Sen päässä on Piazzale Roma, autojen parkkialue. Pääasiassa juuri sieltä lähdetään vaporetolla kaupungin tunnetuimpiin kohteisiin, usein tungoksessa ja hälinässä. Lentokentältä (Aeroporto ”Marco Polo”) tullaan kaupunkiin yleensä vesitietä.
     Jos maakannakselle johtavilla silloilla sattuu olemaan vaikkapa jonkin teollisuuslaitoksen työntekijöiden joukkomielenosoitus, joutuvat bussit joskus vaihteeksi ajamaan etelämmäksi Margheran alueelle Fusinaan, jonka laitureilta linjaliikenteen vesibussit tai vuokraveneet liikennöivät San Marcon rantaan. Fusina sijaitsee Brentan suuhaarassa. Tämäkin matka voi olla melkein elämys: pitkin mutkittelevaa, paksuin paaluin merkittyä väylää, matkailijain pää vain vähän meren pinnan yläpuolella. Tällaiseen vesibussiin noustaan aluksen korkeammasta keskiosasta, josta sitten laskeudutaan varsinaisiin istumaosastoihin keulassa ja perässä. Välillä nopeammat tai vastaan tulevat alukset nostavat pirskeitä ikkunoihin, jotka ovat sitten edellisen pesun ehtineet jo muuttua laikukkaiksi. Välillä hidastellaan, jotta peräaallot eivät rasittaisi liiaksi talojen perustuksia. Lopulta saavutaan Giudeccan kanaaliin, jonka palazzoja ja kirkkoja voi nyt ihailla ja ihmetellä hieman toisesta perspektiivistä.
     Reittiä osoittavat entisajan puhelinpylväiden paksuiset paalut on täytynyt juntata hyvin syvällepohjaan. Ylipäätään laguunilla purjehtiminen tai ajo moottoriveneellä ei ole aivan yksinkertaista, mikäli eksyy merkittyjen reittien ulkopuolelle. Laguuni näyttää tyyneltä, mutta yksinomaan nousu- ja laskuvedet saattavat aiheuttaa syväykselle ongelmia. Ja kukapa ulkopuolinen ilman muuta tuntee kaikki virtaukset, pinnan alla olevat hiekkasärkät tai vaikkapa vain kaikkien poijujen ja valojen merkityksen.
 
Mutta aina on ollut niitä, jotka ovat tulleet meritse, varhaisina aikoina linjalaivoilla, myöhemmin risteilyaluksilla tai omalla veneellä. Thomas Mann antaa novellissaan Kuolema Venetsiassa (alkuteos on vuodelta 1913) päähenkilönsä Gustav von Aschenbachin saapua kaupunkiin iäkkäässä, nokisessa ja synkässä höyrylaivassa.
     Tunnettu kirjailija ja merimatkailija, suomalainen Göran Schildt antaa tästä lähestymistavasta myös aivan viehättävän kuvauksen teoksessaan Purjehdukseni Daphnella (1987). Vuonna 1952 hän purjehti Genovasta ja Portofinosta ensin pitkin Italian länsirannikkoa, sitten Sisilian ympäri ja vihdoin silloisen Jugoslavian rannoille, ja lopulta Venetsiaan, jossa Daphne jäi Muranon proomutelakalle odottamaan seuraavia matkoja.
     Meidän aikamme matkakirjailija, amerikkalainen Paul Theroux valitsi myös varsin epätavallisen lähestymissuunnan ( Herkuleenpylväät 1996). Hän matkusti etelästä pitkin Adrianmeren rantoja myötäilevää päärataa ensin Ferraraan, sieltä Rovigoon ja lopulta kaksivaunuisella paikallisjunalla pitkin pientä sivurataa laguunin eteläreunalla sijaitsevaan Chioggiaan.​

Yläkuvassa on pikkukanavan tunnelmaa, alhaalla väenpaljoutta Rialton sillalla vuonna 2006.

Aqua alta, ikuinen riesa
 
Venetsian vajoaminen oli tietenkin eräs pääaiheista myös käymälläni kurssilla. Luennoitsijat esittelivät monenlaisia syitä, pohjaveden pumppaaminen kaupungin tai maakaasun petrokemiallisen teollisuuden tarpeisiin eräinä tärkeimmistä. Mantereen teollisuuden ja maatalouden päästöt kuormittivat ja rehevöittivät jo vesistöä. Nousuvesi ja vuosittain syys- ja talvisaikaan sattuvat nousuvesitulvat (acqua alta) aiheuttivat erityistä huolta. Tilannetta oli pahentanut laivaväylien ruoppaaminen. Suuret tankkerit ja valtamerilaivatkin pääsevät laguunin mantereenpuolisille teollisuusalueille Mestreen ja Margheraan. Myös tuuliolosuhteilla on vaikutusta. Joku viiksiniekka tuntui suurella innostukselle esittelevän piirroksia Lido di Venezian ja sen jatkeena olevan Litorale di Pellestrinan molemmin puolin rakennettavista sulkuporteista, jotka kääntyisivät pohjasta nousuveden eteen ja laskisivat taas laskuveden tullen.
     Näin puhuttiin siis vuonna 1970, samaa puhetta jatketaan nyt jo viisikymmentä vuotta myöhemmin. Tulvat ovat yhä Venetsian arkipäivää, pituusennätys syntyi ilmeisesti vuonna 2001, jolloin kaupunkia vaivattiin peräti 90 päivää. Asukkaille ja turisteille ne tietävät aina hankaluuksia; on valittava joko kumisaappaat tai kävely puolen metrin korkuisia hätäisesti rakennettuja siltoja pitkin. Mutta pahinta on, että ne ovat joka kerta ilmestyessään vakava uhka rakennuksille ja taideaarteille.
     Vihdoin vuonna 2004 saatiin kuulla, että hallitus on viimeinkin suostunut vedenalaisten tulvavallien rakentamiseen. Alustavaksi kustannusarvioksi annettiin 1,5 miljardia euroa. Mutta miten mahtaa käydä? Tehtävä olisi vaikea järjestelmällisemmässäkin yhteiskunnassa, sellaisessakin, jota loputon byrokratia ja monenlaiset intrigit eivät vaivaisi. Ja aina voidaan myös vedota ympäristövaikutuksiin. Eli olen tässä asiassa pessimisti: Venetsia vajoaa yhä edelleen, vain vajoamisen vauhti ja odotettavissa olevan tuhon aikamäärä saavat kohta enää aikaan erimielisyytä.

Sulkuportit ovat jo osoittautuneet tehokkaiksi pienemmässä mittakaavassa. Ennen vanhaan pieni Malamoccon kaupunki kärsi vuorovesistä, onhan se täysin suojaton Adrianmerta vastaan. Sulkuporteilla sen kadut on saatu pysyvästi kuiviksi.
    Venetsia laguuneineen on yksi Unescon maailmanperintölistan suojelukohde. Pahimmillaan se on meluisa, likainen, jopa haiseva, mutta satunnaisen kävijän mielestä kaikki tämä jää helposti upeitten rakennusten ja taideaarteiden varjoon. Tarunhohtoinen mielikuva kanavien kaupungista säilyy.
     Olen ollut Venetsiassa siis neljä kertaa ja aina kesäisin. Olen yrittänyt kuvitella, millaista siellä olisi marraskuussa aqua altan aikana. Kumisaappaat pitäisi olla mukana, ehkäpä kuivattelisin niitä epätoivoisesti illalla hotellin haalean lämpöpatterin vieressä. Avoimia kauppoja ja trattorioita olisi vaikea löytää, mainoskilvet ja valot olisivat kuitenkin paikallaan. San Marcon lähikaduilla ei enää saisi tavola caldasta nopeaa välipalaa, pizzan kappaletta, panninoa tai muuta purtavaa, baaritkin olisivat kiinni. Iltaelämää tuskin olisi, päivälläkin veden peittämät kadut ja torit tuntuisivat kuuluvan aavekaupunkiin. Pääsisikö siellä edes helpolla nousemaan vaporettoon? Kyllä kai, sillä laiturithan kelluvat rantakivetykseen rautaketjuin kiinnitettyinä. Useimmat kirkot ja museot olisivat kai auki, vesi peittäisi ehkä vain niiden ensikerroksen lattiapinnan.

 ​Kellareihin vesi ei tunkeutuisi, sillä niitähän ei Venetsiassa paljon ole. Mitä sitten tapahtuu viemäreille, muuttuuko virtaus toiseen suuntaan, sitä en tiedä. Tällaisista asioista ei ole tapana puhua televisiouutisten lyhyissä katkelmissa. Mutta melkoinen painajainen tämä on itse asukkaille, talojen alarakenteet kastuvat ja kaiketi ainakin jollain lailla homehtuvat. Sen paremmin ei tietysti käy kansallisille ja koko läntisen maailman tärkeille muistomerkeillekään. Työmatkat vaikeutuvat, kauppamatkat samoin. Varakkaammilla perheillä tosin on asunnon edessä moottorivene kiinni suoraan ulko-ovella, mutta miltä tuntuu yleisten kulkuneuvojen käyttäjistä! Koko ajan on kai mielessä, että kyllä täällä vielä minun elinaikani pärjätään, mutta miten käy aikanaan lasten ja lastenlasten?
      Amerikkalainen Donna Leon, Venetsiassa asunut amerikkalais-kirjailija, on pyrkinyt jokaiseen dekkariinsa saamaan autenttista ympäristökuvausta. Niinpä hän on kirjassaan Kuolema tulvan aikaan antanut sankarinsa komisario Guido Brunettin kulkea murhaajien ja kiinalaisten maljakoiden perässä perin vetisissä olosuhteissa. Syntyperäisenä venetsialaisena tämä tietysti osasi valita kulkunsa niin, että karttoi alavampia, eniten vettä kerääviä toreja ja kujia. Mutta välillä hänenkin saappaansa hörppäsivät suolaista ja kylmää merivettä, varsinkin jos hän joutui poikkeamaan rautakehikoiden päälle ladotuilta lankkusilloilta. Eikä tuttu kantabaarikaan suonut turvaa vedeltä. Varsin herkullinen on kuvaus, jossa baarimikko liikkui pitkin veden peittämää lattiaa tarjoilutiskin ja espressokoneen väliä, hänkin omissa saappaissaan. Höyry tiivistyi koneessa nopeasti kuumaksi vedeksi. Rommia, sitruunanviipale ja vielä reilu tujaus jostakin toisesta pullosta pelastivat läpimäräksi kastuneen Brunettin päivän ainakin osaksi.
     Kirja sisältää myös kuvauksia niistä jäljistä, joita tulva aiheuttaa rakennuksille. Vast´ikään korjatun palazzon sisäportaikko oli rapattu ja maalattu, mutta suola ja kosteus olivat jo tehneet tuhojaan, syövyttäneet maalia niin, että se oli rapissut isoina laikkuina permannolle. Eräässä toisessa aqua alta oli haalistanut polven korkeudelle seinän oranssista rappausta. Osa siitä oli lohkeillut kujalle ihmisten jalkoihin. Oma lukunsa olivat sitten kuvaukset veden likaisuudesta ja alakerroksiin pyrkivistä rotista.
    Eikä tarvitse mennä Donna Leoniinkaan asti. Jos eksyy vahingossa saarikaupungin laitamille, voi tulla pienille sivukanaaleille, jotka eivät aina johda mihinkään. Siellä voi olla seisovaa vettä, jota eivät normaalit vuokset ja luoteet huuhtele. Sen pinnalla voi nähdä hyytynyttä öljyä ja vettyneitä jätteitä. Siellä myös näkyvät rappion selvimmät merkit, seinissä ja portaikkojen alimmilla portailla kasvavaa sammalta, tiiliseinän päältä lohjennutta rappausta, ja veden laskiessa paljastuu puisten tukipaalujen päitä.
    En tiedä, kuinka paljon siellä laitamilla on korjausta vaativia taloja. Monet ovat jo asumattomina odottamassa romahdustaan, joitakin on vuokrattu sekalaisille asujille, omistajat ovat jo aikoja sitten muuttaneet Mestreen tai muualle mannermaalle. Väestö vanhenee, syntyvyys on vähäisempää kuin kuolleisuusluvut. Mutta tätähän me emme yleensä näe. Venetsia on maailman suurin ulkoilmamuseo, jonka piazzoilla on mukava syötellä kyyhkysiä, muistella Casanovaa Huokausten sillalla (kuvassa) ja tunnelmoida gondoleissa. Julkisivut ja turistivirtojen keskeiset paikat vielä kyetään pitämään kunnossa.

3. (46) Katoamistapaus Venetsian laguunissa

Kevään tuloa voi mitata kaikenlaisilla mittareilla ja tapahtumilla. En varmaan ole ainoa, joka odottaa myös Donna Leonen vuosittain uusinta jännitysromaania. Yritin olla nopea, mutta huomasin olevani järjestyksessä vasta noin 80. tilaaja. Kirjastot ovat kyllä osanneet varautua, luettavia kappaleita uutuuskirjasta on aina useita. Mikä siinä kirjailijassa vetää, ajanvietekirjallisuudeksihan hänen teoksensa on laskettava? Tähän mennessä on suomennettu jo yli 20 kirjaa, ja kirjoittajalla näkyy olevan taito edelleen hyppysissä.
​​
​Sujuvastihan hän kirjoittaa, ja kirja rakentuu aina luontevasti, loppukohtauksetkaan eivät ole kömpelöitä kuten monessa muussa teoksessa. Mutta kyllä hänen voimansa on siinä, että hän osaa luoda luontevan miljöön ja luontevat ihmiset. Yksi salaisuus on tietenkin Venetsia, johon useimmilla kirjan lukijoilla on tunteenomainen, kaupungin eksoottisuudesta kumpuava suhde. Mutta me suomalaiset emme ole yksin, esimerkiksi saksalaiset ovat tehneet hänen teostensa pohjalta tv-sarjoja ja muutaman elokuvan, ja suomalaisetkin ovat järjestäneet jopa turistimatkoja Leonen kirjojen tapahtumapaikoille. Unelmistahan tässä täytyy siis olla  kysymys. 

---

Donna Leon (s. 1942) on alkuaan yhdysvaltalainen, kotoisin New Jerseystä. Hän on ollut ”maailmalla” vuodesta 1965 työskennellen matkanjohtajana, toimittajana ja opettajana eripituisia aikoja Englannissa, Sveitsissä, jopa Kiinassa ja Iranissakin. 1980-luvulta lähtien hän asui yli 30 vuotta Venetsiassa, jossa opetti englanninkielistä kirjallisuutta. Tältä pohjalta kai hän loi komisario Guido Brunettin Paola -vaimon hahmon, josta hän teki yliopiston kirjallisuuden opettajan. Kirjallisuuden tuntemus näkyy myös Donna Leonen teksteissä, hän siteeraa usein varsinkin antiikin filosofeja. Toinen harrastusalue on ruoka, sillä hän kirjoittaa usein yksityiskohtaisesti, mitä mainitulla parilla ja heidän perheellään on lautasella. Julkaisipa hän kerran tästä peräti erillisen teoksenkin nimeltä Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. Myös musiikki on läsnä sikäli, että hän siteeraa usein sanoituksia, väliin viittaa myös esiintyjiin. Elokuussa 2018 hän ilmestyi Turun musiikkijuhlille, jossa esiintyi hänen sponsoroimansa venetsialainen barokkiyhtye Il Pomo d´Oro. Samalla järjestettiin Turun konserttitalolla keskustelu, jonka kuluessa yleisölläkin oli mahdollisuus kysellä hänen teostensa taustoja ja sisältöä. Nykyään kirjailija asuu Sveitsissä, koska jatkuvasti kasvaneet turistilaumat ovat hänen mielestään vieneet asumisrauhan Venetsian vakituisilta asukkailta.
     Donna Leon on aivan ilmeisesti, oikeastaan varmasti salanimi. Hänen tuotantoaan on käännetty yli 20 kielelle, mutta ei italiaksi. Toisin sanoen, hän on halunnut suojella itseään ja myös todennäköisiä lähteitään, jotka ovat ”vuotaneet” sellaista sisäpiiritietoa, jota hän tuskin pelkkänä kielenopettajana olisi saanut hankittua. Niinpä kirjoittaja suomii tämän tästä italialaista elämäntapaa, korruptiota, jopa salaan jääneitä rikoksiakin. Yhtenä esimerkkinä on Brunettin esimies, apulaispoliisipäällikkö Patta, joka pöyhkeilee alemmilleen ja toisaalta nöyristelee vahvempiensa edessä. Italialaismiehiin usein liitetty huoliteltu ulkoasu, ns. bella figura, saa hänen kohdallaan koomisiakin piirteitä. Yhteiskunnan eriarvoisuus, ja siinä samalla aatelisperäisten sukujen elämäntapakin saa osansa. Paola Brunetti oli tällaista sukua. 

Uusimassa kirjassa  Doinna Leone on sijoittanut tapahtumat Venetsian laguunissa sijaitsevalle Sant ´Erasmon saarelle, joka löytyy helposti googlaamalla. Se on aika suuri saari Lidon lähellä, sen kaupunginpuoleisella puolella. Siellä se toipumislomalla oleva komisario Guido Brunetti tällä kertaa soutelee leskimies Davide Casatin kanssa. Välillä kalastellaan, välillä käydään kokemassa mehiläispesiä vähän siellä sun täällä. Casati toimii talonvahtina siinä huvilassa, johon Guido Brunetti on sijoittautunut sairaslomansa ajaksi. Ruumiillinen työ, erityisesti soutaminen antaa mahdollisuuden asettaa asiat toiseen järjestykseen. Näin Brunetti toipuu stressin aiheuttamasta väsymyksestä ja voi palata entistä ehompana taas töihin. Välillä hän käy pyöräilemässä saaren toiseen päähän siellä olevaan trattoriaan, välillä pistäytyy kalastusmatkoillaan Cassatin kanssa eräässä Buranon baarissa. Sokkeloisella laguunilla täytyy vain pitää huoli siitä, että ehtii kotiin ennen laskuveden alkamista, sillä silloin pienemmät kanaalit voivat olla lähes tukossa ja soutukelvottomia. 
     Mutta sitten Davide Cassati katoaa. Tätä kuvaavassa jaksossa poliisivene risteilee joka puolella sokkeloista laguunia puikkelehtien pienten ja vähän isompienkin ruohosaarekkeiden välissä. Helikopterikin osallistuu haravointiin. Donna Leon pudottelee sujuvasti saarekkeiden ja niitä erottavien pikkukanaalien nimiä, niin sukkelasti, että esityksen täytyy olla peräisin joko sanomalehdistä tai poliisikertomuksista. Kanavien nimien lisäksi mainitaan paikannimiä, Burano, Murano, Treporti ja Torcello. Ohimennen viitataan tuoteväärennyksiin: Muranon tehtaiden teippejä liimataan Kiinasta tuotettuihin laseihin, Buranon kautta myydään indonesialaisia pitsejä. Lopulta päädytään poliisiasemalle, jossa toiminnan tosiasiallinen johtaja, monitaitoinen signorina Elettra pitää langat käsissään. Apulaispoliisipäällikkö Pattakin  näyttäytyy, ja kerää taas itselleen ylempiensä kiitokset asian selvittämisestä. Konstaapeli Vianello avustaa Brunettia, ja myös patologi, dottor Rizzardi tavataan. Brunetti saa avukseen myös toisen komisarion, Claudia Griffonin.
    Buranosta löytyy mystinen eronnut nainen, signora Minati, johon paikkakunnan juoruissa Cassatin nimi usein yhdistetään. Onko hän avain koko ongelman ratkaisuun ? Tavallaan on, mutta vielä tarvitaan paljon pohdintaa ja mm. käyntejä vanhainkodeissa. Lopulta palataan samoihin asioihin kuin Donna Leonen eräissä aikaisemmissakin teoksissa: Margheran kemian teollisuuden alueille lähellä Venetsia Mestreä.

2. (45) Yllätyksellinen Mestarien liigan finaali
Tai ei se loppuottelun tulos minkäänlainen yllätys ollut, mutta sen sijaan se, mitkä joukkueet mestaruuspokaalista viime hetkellä kamppailivat. Kumpikin, sekä Liverpool että Tottenham livahtivat finaaliin vähän niin kuin takaovesta. Siellähän piti olla kaksi menestynyttä suurseuraa, Barcelona ja Ajax, mutta pallo on pyöreä, niin tässäkin tapauksessa. Uefa Champions Leaguen tulokset säilyivät jännittävinä loppuun asti.
    Oikeastaan minun ei pitänyt jäädä katsomaan tätä tv:n myöhäisottelua. Viivyttelin kuitenkin sen verran, että ottelua pohjustanut kolmikko, Ile Uusivuori, Mikael Forssell ja Antti Niemi pääsivät vauhtiin. Pohdinta ja selostus olivat sen verran tasokasta luokkaa, että kiinnostus heräsi. Ile Uusivuori tunnetaan Uutisvuodosta, ja ehkä myös puolisostaan, monitoiminainen Marja Hintikasta. Forssell on ollut maamme paras hyökkääjä heti Jari Litmasen jälkeen. Hänkin on ollut televisiossa aivan muissa merkeissä puolisonsa Mettin kanssa. Antti Niemi oli takavuosien tarkka veräjänvartija eli maalivahti.

Edeltävät ottelut. Sitten niihin otteluihin, joissa karsittiin finaalin osapuolet. Barcelona oli voittanut Liverpoolin ensimmäisessä osaottelussa 3-0, joten se piti itse loppuottelupaikkaa ilmeisesti varmana. Osat kuitenkin alkoivat vaihtua, kun Liverpool johti aivan lopussa toista ottelua samoin numeroin, mutta silti Barcelonan voiton piti vieläkin olla selvä. Barcelonan tähdet Leo Messi, Luis Suárez ja joku kolmaskin olivat jääneet keskustelemaan keskenään kauaksi maalista, sillä minuutit olivat kulunmassa loppuun. Mutta sitten viime hetkellä annettu vapaapotku melkein kulmalipun luota osui Liverpoolin pelaajan jalkaan, ja neljäs maali oli selviö. Liverpool voitti kahden ottelun yhteismaalein 4-3. Ajaxin kuningastie katkesi melkein samoin. Viime hetkellä Tottenham sai maalin, ja ns. vierasmaalisäännön mukaan sekin selvisi jatkoon luvuin 3-3. Amsterdamin Ajax oli tänä vuonna tullut taas kuvioihin mukaan. Sen parhainta kautta oli koko 1990-luku, jolloin Jari Litmanen loi kansainvälisen maineensa sen riveissä.
  Tässä kolmikon vetämässä johdanto-osassa näytettiin loppuottelun näyttämöä eli 67 000 -paikkaista Wanda Metropolitanoa, Atlético Madridin kotistadionia.  Jokainen paikka näytti loppuun myydyltä, ja tunnelmaa oli. Olisi joskus hauskaa päästä käymään jollain näistä suuren maailman pelipaikoista. Päälle päätteeksi alussa oli myös jonkinlainen lämmittelyshow, josta ei puuttunut menoa ja meininkiä. Oli ainakin yksi laulaja, tyylisuunnasta en saanut selvää, mutta aito kansanvillitsijä hän kuitenkin oli. Oli tanssijoita, valoja, värejä, pyrotekniikkaa, soihtuja ja ilotulitteita. Suuri näyttämö, joten alkuspektaakkelinkin piti olla suurisuuntainen.
  Voimasuhteet näyttivät heti alusta lähtien selviltä, Liverpool oli ollut loppuottelussa kahdeksan kertaa, vuosina 1977, 1978, 1981, 1984, 1985, 2005, 2007 ja 2018, näistä voittovuodet olen merkinnyt lihavoinnilla. Tottenham ei ollut kertaakaan loppuottelussa, muutenkin sen suurimmat menestykset olivat vuosikymmenten takaa. Liverpoolin viimeinen voitto tuli vuonna 2005, jolloin sen miehistössä oli toinen suuri suomalaisen jalkapallon ikoni Sami Hyypiä.

​Loppuottelun kulku. Ratkaisu alkoikin häämöttää jo 21 sekunnin kohdalla, kun tuomari vihelsi käsivirheen Tottenhamin rangaistusalueella, ja Mohamed Salah sijoitti pallon voimalla verkkoon. Lopulta 87 minuutin kohdalla Divock Origi laukoi loppulukemiksi 2-0 Liverpoolin hyväksi. Vähän tätä ennen Tottenhamilla oli useita hyviä maalipaikkoja, mutta onni ei ollut myötä. Liverpoolin valmentajalle, saksalaiselle Jürgen Kloppille tulos oli enemmänkin kuin voitto, sillä hän oli ehtinyt uransa aikana valmentaa eri joukkueita kaikkiaan kuusi kertaa loppuotteluun, mutta joka kerran oli tullut tappio. Nyt lykästi vihdoinkin.
     Muissakin suhteissa tilanne oli uusi. Mukana oli peräti kaksi joukkuetta Englannista, mutta ei yhtään espanjalaista suurseuraa, ei Barcelonaa, ei Real Madridia eikä Atletico Madridia. Näistä kahdesta ensin mainituista aina toinen oli edellisinä vuosina vienyt voiton melkein vuoron perään.

1. (44) ​EU- vaaleissa vain pieniä yllätyksiä
EU- vaalit sitten saatiin pidetyiksi, ja äänestysprosenttikin kasvoi edellisestä, kiitos nuorten lisääntyneen kiinnostuksen. Erityisiä ilmastopäiviä on pidetty kyllä jo monena vuonna, mutta suurimman herätyksen sai nuorisossa kaiketi ruotsalaisteini Greta Thunbergin tänä keväänä aloittama ilmastolakkoliike. Monenlaisia sloganeitakin he olivat kehittäneet. Paras minun silmiini osunut kuului: ”Haluatko, että isoisäsi määrää sinun tulevaisuudestasi?”
     Nuoret muistivat televisiohaastatteluissa myös aina mainita, miten tärkeää on, että EU:ssa voi matkustaa vapaasti ja käyttää puhelinta samaan hintaan kuin Suomessa. Kaukokaipuu ja seikkailunhalu ovat noissa ikäluokissa voimakkaimmillaan, samoin kiinnostus opiskelumahdollisuuksista. Totta kai vapaa liikkuvuus (ihmiset, tavarat, pääomat) ovat kaikille tärkeitä, mutta onhan EU vielä paljon muutakin. Vaikka asioista ollaan kovasti eri mieltä, eletään silti rauhassa ja kehitetään niin taloutta kuin kulttuurielämääkin yksityiskohtia tässä sen enempää mainitsematta. Pienille maille se on hyvin tärkeää, eikä pelkästään turvallisuuden takia.
Takavuosina EU-parlamenttiin valittiin vähäisen kiinnostuksen takia paljolti varsinaisen poliittisen uransa kotimaassaan jo lopettaneita. Siksi se sai joskus nimen ”Vanhojen norsujen hautausmaa”. Onhan meilläkin joskus takavuosina näitä norsuja ollut, mutta pääosin jäsenet ovat olleet vielä iskussa, nyt ovat useimmat jopa parhaimmillaan.
     Nuorten innostus näytti nyt sataneen vihreiden laariin, niin meillä kuin monella muullakin taholla. Etukäteen povattu oikeistokansallismielisten nousu jäi meillä pahasti kesken. Äänestysprosentti meillä nousi, mutta ei se vähän yli 42 prosenttia kyllä säväyttänyt, varsinkin kun jäätiin selvästi jälkeen koko EU:n prosenteista 51. EU:n parlamentissa tapahtuu uusia järjestelyjä, sen verran puoluejako menee uusiksi. Näistä sekä Suomen edustajista saatan kirjoitella joskus myöhemmin. Tosin lehdissä on kaikki henkilöt jo esitelty, joten minun kannanottoni taitavat olla tarpeettomia. Teuvo Hakkaraisen valinta sai useimmat sanattomiksi, niin myös minut.
----------
Miten vaalivoittajien nimet saadaan selville ?
Tässä on kertausta niille, joilta yksityiskohdat ovat päässeet unohtumaan. Joskus on ihmetelty, miksi suurenkaan henkilökohtaisen äänisaaliin kanssa ei pääse eduskuntaan tai EU-parlamenttiin, vaikka sinne menee joitakin henkilöitä paljon pienemmällä kannatuksella. Salaisuus on termissä vertausluku, joka lasketaan jokaiselle ehdokkaalle vaaliliiton kokonaisäänimäärän pohjalta. Puolueen tai vaaliliiton ehdokas saa oman vertausluvun siinä järjestyksessä kuin hänelle on tullut henkilökohtaisia ääniä. Eniten henkilökohtaisia ääniä saanut saa vertausluvukseen vaaliliiton koko äänimäärän, toinen samasta luvusta puolet, kolmas kolmanneksen, neljäs neljänneksen jne. Tämä belgialaisen matemaatikon d´Hondtin keksimä systeemi on käytössä eduskuntavaaleissa, europarlamenttivaaleissa ja kuntavaaleissa. Tämä ns. suhteellinen vaalitapa takaa sen, että pienempienkin puolueiden tai vaaliliittojen jäsenet voivat ylipäätään tulla valituiksi. 
     Toinen tärkeä käsite on vaalipiiri, joita eduskuntavaaleissa on nykyään 13. Ne on alkuaan muodostettu maakuntajaon perusteella. Vaalipiireistä valitaan edustajia väkiluvun suhteessa, esimerkiksi Uudenmaan vaalipiirissä valitaan 36 ja pienimmässä, eli Lapissa seitsemän. Paikkamäärät ovat ajan mittaan muuttuneet muuttoliikkeen myötä. Ahvenanmaalta valitaan yksi edustaja, joka vanhan tavan mukaan on aina liittynyt RKP:n eduskuntaryhmään. Europarlamenttivaaleissa vaalipiirinä on koko maa, eli samaa henkilöä voidaan äänestää Hangosta Utsjoelle. Kunnallisvaaleissa kukin kunta hoitaa valtuustovaalinsa itse. Edellä mainittu sana vaaliliitto tarkoittaa useimmiten yhtä puoluetta, mutta on myös mahdollista, että kaksi tai useampia lyöttäytyy yhteen. Silloin vertausluvut lasketaan yhteisäänimäärästä.
​     Valitsijayhdistykset voivat myös asettaa ehdokkaitaan poliittisiin vaaleihin, mutta niiden muodostamiseen tarvitaan vaihteleva, melko suuri jäsenmäärä. Yleensä niiden ehdokkaat eivät tule valituiksi juuri tämän d´Hondtin järjestelmän vuoksi, mutta silti yrittäjiä riittää. Joskus ehdokas voi päästä läpi kunnallisvaaleissa, ei juuri muualla. Poikkeuksena oli viimeksi Harry Harkimon Liike.Nyt, joka toi Harkimon itsensä eduskuntaan, mutta ei muita.
     Netistä löytyy asian selventämiseksi leikkimielinen, eräänlainen rautalankamalli yllä kuvatusta tapahtumasta keksityin esimerkein ja luvuin. Kirjoita osoitteeksi Suhteellinen vaalitapa! Avautuvasta luettelosta löydät artikkelin nimeltä Ymmärrätkö, miten äänet lasketaan vaaleissa?

Toukokuu​

9. (43) Mörkö teki maalit

Joku Hufvudstadsbladetin asiantuntijaksi mainittu toimittaja oli kirjoittanut, että Suomella oli nyt koossa kaikkien aikojen huonoin MM-kisajoukkue, 18 ensikertalaista, ei yhtään miestä NHL:stä. Miksi ketään ei sieltä tullut, syitä tähän oli monia.  Esimerkiksi jossain vaiheessa toivottiin, että Aleksander Barkov tulisi mukaan. Hänen joukkueensa Florida oli juuri pudonnut Stanley-cupin alkuvaiheissa, joten mies olisi ollut vapaa. Mutta mitä hän olisi saanut osallistumisesta, onhan hänen asemansa jo nyt niin vakaa ja palkka niin suuri kuin olla saattaa.  Ei hän NHL-statustaan olisi voinut enää nostaa. Pitkän kauden jälkeen hän uskoi lisäksi tarvitsevansa lepoa. Pikkuvammojakin saattoi olla, ja niitä oli mahdollista saada myös edessä olevassa turnauksessa. Kohtuuden nimissä täytyy muistaa, että Barkov oli sentään mukana sekä vuonna 2015 että 2016.
    Jotain samantapaista ajattelivat varmaan monet muutkin, jotka olivat jo vapautuneet, esimerkiksi Winnibegin Patrik Laine. Hänellä taisivat vielä sopimusneuvottelut seuraavaa vuotta varten olla kesken. Muitakin syitä saattoi olla, esimerkiksi työnantaja eli NHL-joukkue saattoi laittaa jollekin kapuloita rattaisiin. Turha on siis väittää, että Jukka Jalosen persoona olisi ollut esteenä. Varmaan moni myös ensin kuulosteli, keitä oli lähdössä mukaan. Kun ketään muita ei löytynyt, niin jäätiin kotiin. Täytyy muistaa, että joka vuosi järjestettäviä MM-kisoja ei NHL:ssä noteerata kovin korkealle. Jalonen teki varmaan oikean ratkaisun, kun hän lopulta ilmoitti, että ketä tahansa ei otetakaan. Viikkojen aikana yhteen hitsautunut joukkue ei näin saanut säröjä.
     Jukka Jalonen totesi ennen Ruotsi-ottelua, että nyt ovat tavallaan vastakkain NHL-joukkue ja suomalainen liigajoukkue. Mutta suuret tähdet eivät ratkaisseet, eivät Ruotsille, Kanadalle eivätkä todella suurten hahmojen Venäjälle. Ottelun kuin ottelun ratkaisi yhteishenki, kova työ, tasapäisten miesten kunnioitus ja luottamus toisiaan kohtaan, ja erityisesti karismaattista Jukka Jalosta kohtaan. Jalonen osasi rakentaa oikeat ketjut, laati suunnitelmat kutakin ottelua varten ja luotti miehiinsä. Tästä maaperästä sitten kasvoivat tähdet, joista nuori ja ennakkoluuloton Kaapo Kakko vapautti varmaan alkupelien maaleillaan koko joukkuetta. Ja lopulta kaiken sinetöi Marko Anttila, josta en ainakaan minä ole kuullut tätä ennen mitään. Kevin Lankinen maalilla oli itse varmuus.  Kuitenkin oli kysymyksessä maalivahti, joka ei saanut vakiinnutettua asemaansa edes AHL :ssä (American Hockey League), NHL :n (National Hockey League) farmiliigassa. Ilahduttavaa oli se, että aika monet pääsivät maalien makuun, eli tasoa löytyi lopultakin aika paljon. Ihminen yleensä kasvaa kun luottamusta annetaan. 

​Mitenkähän tätä voisi siirtää suomalaiseen työelämään? Miten pitää kaikki mukana, miten kunnioittaa ja arvostaa kaikkien työtä, miten tehdä työtä muiden hyväksi?

8. (42) Muotoilu- ja taidekeskusta  rakennetaan
Vanhan Mallasjuoman rakennuksen sisältä kuuluu melkein jatkuvaa pauketta kun tarpeettomia väliseiniä puretaan ja kuskataan palasina ikkuna-aukoista ulos. Jäljellä ovat jo nyt kuulemma vain kantavat seinät ja palkit. Vuonna 2020 meillä on monipuolinen luovien alojen ja kulttuurin keskus. Olen kuullut, että tiloista on jo 20 % varattu. Kiinteistöyhtiö Kielo ja sen takana oleva pohjoismainen sijoitusyhtiö ovat panneet tuulemaan. Rakennuksen ”sisäpihalle” tulee aivan uusi lisäosa. Yhteensä neliöitä tulee koko kompleksissa tämän jälkeen olemaan melkein 8500. Lahden kaupunki on vuokrannut siitä lähes puolet 20 vuodeksi. Valtaosa siitä tulee taide-, juliste- ja muotoilumuseolle, joka on saanut nimen LAD. 

​Parisen viikkoa sitten Päijänteenkadulle ilmestyi valtava pyörillä liikkuva nosturi, joka alkoi koota viereensä yhtä valtavaa torninosturia. Se on niin suuri, että sen aisa ulottuu rakennuksen yli ”sisäpihalle”, jonne siis uudisrakennus tulee. Tilaa on sillä puolen niin vähän, että Päijänteenkatu on pitänyt ottaa käyttöön. Sieltä sitten elementit ja muut rakennustarvikkeet nostetaan Malskin vanhan rakennuksen yli. Kuorma-autot pääsevät kyllä Mattssonin aukion puolelta peruuttamalla hakemaan rakennusjätettä sekä tuomaan hiekkaa ja betonia, mutta varastointitilaa siellä ei ole.

​Monet ikkuna- ja oviaukot ammottavat vielä avoimina. Kaivuu on jo saatu suoritettua, mutta perustusten valaminen on vielä kesken. Mallaskadun puolella katu on rakennuksen vierellä viimeisessä kuvassa vielä avoinna. Siinä tehdään erilaisia putkitöitä. Ohikulkija saattoi nähdä kaivannossa ainakin kaukolämpöputkia, vesijohtoja ja putkien sisälle suojattuja sähkökaapeleita. 

7. (41) Ville Hytönen: Eesti on My Mind 3
Tämä on kolmas osa Ville Hytösen kirjaan pohjautuvasta kommenttisarjasta. Kirjassa on paljon hyödyllistä tietoa, samoin sellaista, mikä herättää lämpimiä muistoja Virossa matkailleissa. Osa on Hytösen omia muistelmia, jotka voidaan ohittaa nopeasti lukemalla. Mutta kaiken kaikkiaan: lukemisen arvoinenhan tämä kirja toki on.
​
Kirjansa loppupuolella Hytönen esittää taide- ja kulttuurihistoriallisen katsauksen mainitsemalla taidemaalarit nimeltä Nikolai Triik, konrad Mägi, Ants Laikmaa ja Jaan Koort, kaikki virolaisen maalaustaiteen pioneereja. Kaikilla heillä oli juurensa kansallisromantiikassa, josta he tavalla tai toisella erkanivat kohti impressionismia ja ekspressionismia. Ainakin Triikille oleskelu Ahvenanmaalla antoi uusia ulottuvuuksia. Myös Mägi ainakin pistäytyi sillä suunnalla.
     Hytönen käsittelee myös kahta hiljattain ilmestynyttä teosta, toinen oli Leelo Tungalin Seltsimees laps ja toinen Ilmar Taskan Pobeda. Seltsimees laps tuli lahtelaisille Viron harrastajille tutuksi Multi Cultin elokuvanäytöksessä. Ilmar Taskan Pobedasta laadin artikkelin heinäkuussa 2017 (Uutta 2017, numero 7.5). Kummassakin teoksessa kuvataan tilannetta, jossa yritetään lasten kautta saada tietoa perheen neuvostovastaisuudesta, Pobedassa myös metsäveljistä. Edellisessä teoksessa ja elokuvassa perheen äiti kyyditetään, jälkimmäisessä eli Taskan romaanissa koko perhe joutuu Venäjälle. Hytönen toteaa, että pelko joutua Venäjälle on syöpynyt niin syvälle virolaisten mieliin, että he eivät mielellään matkusta esimerkiksi Pietariin edes työasioissa. Tätä pelkoa on nyt lisännyt turvallisuuspalvelumies Eston Kohverin sieppaus syyskuussa 2014 Venäjän rajan tuntumasta. ” Venäjän haluama taktinen pelkorakenne oli jälleen viritetty”. Kyyditykset ovat edelleen Viron historian merkittävin trauma. Vuosina 1941 ja 1949 tehdyt väestönsiirrot veivät kymmeniätuhansia virolaisia Siperian pakkotyöleireille ja ennenaikaiseen hautaan.

​Sitten seuraa selostus setoista eli setukaisista ja Obinitsan kylästä Setomaalla. Siitä hän siirtyy entnofuturismiin, eli pelastusohjelmaan, jolla yritetään pienten kieliryhmien ja kansojen jäämistä eloon. Hytönen viipyy edelleen Kaakkois-Viron suunnalla ja erittelee Võrun suunnan asukkaita ja heidän kielensä erityispiirteitä. Ja kun tällä suunnalla ollaan, ei hän voi jättää väliin presidentti Urho Kekkosen vuonna 1964 tapahtunutta matkaa, jonka aikana hän Tarton yliopiston juhlasalissa piti viron kielellä puheen, joka kieltämättä loi rohkaisua virolaisten ajatteluun. Käärikun hiihtoretki tietysti mainitaan, mutta Hytönen ei selvitä tarpeeksi matkaan liittyneitä vaiheita. Kekkonen lensi kotiin palatessaan Tallinnaan Puolaan tekemänsä vierailun osana, ja etukäteen Moskovasta luvan neuvoteltuaan.
     Parhaimmillaan Ville Hytönen on silloin, kun hän onnistuu keräämään muistoistaan sellaista, johon lukijakin mielellään tutustuisi. Näin kävi minulle mm. Tarton kohdalla. Olin matkaillut siellä Leili Kujanpään ryhmässä monia kertoja, välillä lionsklubin mukana ja Historian Ystäväin kiertomatkalla Narvasta Novgorodiin ja Tarton kautta Tallinnaan. Mutta aina olin viipyillyt jossain Ülikoolikadun välittömässä läheisyydessä, ellei oteta huomioon Viron uutta kansallismuseota (Eesti Rahvamuuseum) vähän kauempana. Vanemuine, yliopisto, Toomemäki , sekä Jaani kirik ja Pauluse kirik tulivat tutuiksi. Barclay hotelli tietysti tuli huomioitua nimenomaan saman nimisen sotapäällikön Barclay deTollyn takia. Hänen patsaansa on hotellin edustalla. Eräässä vaiheessa hän toimi vähän aikaa myös Suomen kenraalikuvernöörinä. Viimeisen leposijansa hän sai vaimoineen Jõgevesteen, kotiseudulleen Viljandimaalla.

Vanemuine-teatteri syksyisen harmaana päivänä.
Hytönen oli vuokrannut asunnon Supilinnasta, joka muistutti hänen mielestään Tallinnan rosoista Koplia. Asuintalo oli kuin pihavaja suuremman talon takapihalla. Hytönen kulki vegaaniravintoloissa, tutustui Turun yliopistosäätiön tutkijaresidenssiin, jonka rakennuksen Alvar Aalto on suunnitellut. Hytönen korostaa yliopiston vaikutusta, sillä sillä on ollut merkittävä osuus Viron kulttuurikehityksessä. Tartossa toimi Postimees -lehti, virolaisten ylioppilaiden yhdistys (Eesti üliopilaste selts), pidettiin ensimmäiset yleiset laulujuhlat, siellä syntyi virolainen rock, tutkittiin neuvostoliittolaista semiotiikkaa jne. Tartto oli eräs keskeinen kansallisen heräämisen näyttämö.

---

Yliopiston kirjasto Toomemäellä on korjattu vanhan goottilaisen kirkon raunioiden parhaiten säilyneeseen päähän.

Minulle aivan uutta oli myös Tarton Chinatown (Hiinalinn), erikoisuus, joka on radan varteen ilman sääntöjä rakentunut hökkelialue, jota myös siirtolapuuraha-alueeksi voidaan nimittää. Se syntyi neuvostovallan aikaan, asukkaina on edelleen entisten neuvostosotilaiden vaimoja ja jälkeläisiä, monen kasvonpiirteet ovat aasialaisia. Mummojen ja pappojen vihannestarhaahan se paljolti on. Monet asukkaista ovat kansalaisuudettomia, tänne jääneitä muukalaispassin haltijoita neuvostovallan jäljiltä. ​

---

Kuva on Viron ja Latvian rajalta. Katsomme nyt Valgasta Valkan puolelle. Vasemmalla olevassa tiilirakennuksessa oli ennen tulli, nyt infopiste. 

​Valga oli aikoinaan kansainvälinen kaupunki, sillä sitä kautta junayhteys kulki Pietarista Riikaan sekä Riiasta Tallinnaan. Risteysaseman statusta lisäsi kapearaiteinen rata Pärnuun. Kun Viro ja Latvia itsenäistyivät, kaupunki jaettiin kahtia, Valga on suurempi ja suhteellisen edistynyt, Valka pikemminkin sen rähjäisempi lähiö. Neuvostoajalla jako oli aivan saman tekevä, eikä sillä nykyäänkään paljon merkitystä ole. Me lahtelaisetkin kuljimme kerran rajan yli tuskin sitä edes huomaten. Valkan puolella asuu eräs suomalainen Risto Teinonen, joka sai vuonna 2015 maahantulokiellon epäiltynä Viron vastaisesta sotilaallisesta toiminnasta. Hän harrasti natsisaksaa myötäilevien kirjojen kustantamista. Hytönen mainitsee myös eräitä hänen suomalaisia kavereitaan.

 ​Viljandia Hytönen kuvaa kompaktiksi taidemekaksi mainiten mm. etnotaiteisiin ja kulttuurihistoriaan erikoistuneen kulttuuriakatemian, museoita, kahviloita ja teattereita.  Vanhassa linnoituksessa järjestetty Viljandin folk-festivaali toki on laajalti tunnettu. Entinen presidentti Toomas Hendrik Ilves on kotoisin mulgimaalta, kansanomaisuuttaan korostaakseen hän esiintyy eri juhlatilaisuuksissa alueen kansallispuvussa.        Hytönen mainitsee myös Vuoden 1912 hopeamitalipainijan Martin Kleinin patsaan, jonka on veistänyt Mati Karmin. Eräs virhe täytyy kuitenkin oikaista: Klein voitti Alpo Asikaisen eikä päinvastoin. Seuraavana päivänä olisi kummankin vielä pitänyt otella ruotsalaista Johanssonia vastaan, mutta kumpikaan maratonottelijoista ei enää jaksanut, joten Johansson voitti kultaa. Kleinin ja Asikaisen ottelu kesti 11 tuntia ja 40 minuuttia, mutta siihen kuului tauko joka puolen tunnin päästä. Välillä oli pidempi tauko Tukholman stadionilla pidetyn mitalinjakotilaisuuden takia.

---

​Pärnussa on paljon suomalaisia kesäasukkaita, jotka ovat ostaneet sieltä pieniä asuntoja. Hytönen antaa melko perusteellisen ja kriittisen selvityksen Pärnun kylpylöistä, niissä on viihteellisiä puolibaareja, osa on omistettu kilpauimareille tai lapsiperheille. Osa kylpylöistä on näiden sekoituksia, monet kylläkin puolityhjiä jäänteitä neuvostoajalta. Niissä on puhdasta ja vähemmän puhdasta vettä. Viron kylpylävesi päihittää kyllä Hytösen mielestä vertailussa minkä maan tahansa.
​Pärnua edustakoon tässä Siinmaan suunnittelema Pärnu Rannakohvik, joka rakennettiin alun perin vuonna 1939. Myöhemmin sitä on korjailtu ja rekonstruoitu. Sen erikoisuutena on teräsbetonista valettu sienen muotoinen terassi rappusineen. Rakennelma oli aikanaan hyvin uusi ratkaisu.

---

Eksotiikkaa tuo mukanaan käynti Kihnun saarella, jonka Hytönen nimeää naisten saareksi. Naiset ajelevat moottoripyörillä ympäri saarta. Kihnun Virve (Virve Köster) on maanlaajuisesti, jopa maailmanlaajuisesti tunnettu perinnelaulaja. Pari kyläpuotia löytyi, grilli, koulu ja terveyskeskus ja museo myös. Kirjailija oli kiinnostunut myös siitä, että 1800-luvun lopulla tapahtui joukkokääntyminen ortodokseiksi, sillä toiveena oli saada maaoikeuksia Venäjän tsaarilta. 

Moottoripyörää ajavaa naishenkeilöä en sattunut näkemään, joten edustakoon tämä nuorimies saarelaisia. Kulkuvälinen kuitenkin oli kovin yleinen.

---

​Saarenmaalta hän mainitsee melkein alussa yhdeksän kraatteria, suurin niistä on Kraalin kraatteri. Ne syntyivät siten, että valtava meteoroidi räjähti ilmakehässä pudottaen kappaleet Saarenmaalle noin 7500 vuotta sitten. Jättiläinen Suur Töll ja hänen vaimonsa Piret saivat tietysti kirjassa osansa. Jüri Arrak suunnitteli vuonna 1980 heistä animaation. Siinä Töll taisteli pirua vastaan, pirun kätyreinä olivat saksalaiset ritarit. Saksalaiset tappoivat hiisiä ja virolaisia kunnes jättiläinen tarttui asiaan. Lopulta kaikki kuolivat, niin piru, Töll kuin tämän vaimo Piretkin. Elokuva kiellettiin, kun venäläisten sensuuri tajusi, että Neuvostoliitosta ja Stalinistahan tässä oli kysymys. Tauno Kangro on veistänyt Suur Töllin ja Piretin patsaan kuvaten sitä kun pariskunta vetää kalasaalista maalle.

​Hiidenmaalla käytiin tietysti Kassarissa tutkimassa Aino Kallaksen kesäasuntoa. Hytönen mainitsee myös rantaruotsalaiset, jotka asuvat pääasiassa Nooarootsin kunnassa ja  Vormsin saarella. Ennen sotia heitä oli noin 8000 henkeä, mutta valtaosa pakeni Ruotsiin. Viron rannikolla oli asunut ruotsalaisia kalastajia ja viljelijöitä vuosisatoja. Vormsin suurin nähtävyys on Olavinkirkko, jonka lähettyvillä hautausmaalla on erikoisia, matalia rengas- eli aurinkoristejä. Haapsalun rantaruotsalaisten museossa Hytönen niin ikään pistäytyi

---

​Haapsalun Saue baarissa Karjakadulla linnoituksen läheisyydessä hän kävi keskusteluja paikallisten kanssa. Tutuksi tuli myös rantabulevardi, joka kulkee huvijahtisatamasta Kuursaalille ja sen ohi. Hän mainitsee myös keskellä lahtea olevan jääkarhupatsaan. Aikoinaan vielä 1900-luvun alussa kaupungissa vallitsi kosmopoliittinen tunnelma, kiitos venäläisten kylpylävieraiden. Tältä ajalta on peräisin kaupungin edelleen upea asemarakennus. Sinne oli itse keisarin ja muiden ylhäisten aristokraattien hyvä nousta junasta. Afrikan ranta (Aafrikarand) ja keskikaupungilla sijaitseva Kongo-ravintola saivat kuulemma nimensä neukkuaikana Kongon johtajan Mobutu Se-Sekon mukaan. Tämä oli kädenojennus Kongon suuntaan. Haapsalu velvoitettiin se tekemään. 

​Alun perin rautatie kulki Rohukülaan, meren rantaan. Vuonna 1995 lopetettiin huonokuntoinen yhteys Haapsaluun ja satamaan. Viron yksityistämistoimisto möi radan liikemies Aarne Taalille pilkkahinnasta, tämä möi puolestaan kiskot romuraudaksi. Rautatie päättyy Riisipereen, josta alkaa Tervisetee vanhalla ratapohjalla. Se on kevyen liikenteen väylä, sopiva mm. pyöräilyyn. Uuden rautatien rakentamisesta on jatkuvasti puhuttu, sillä Länsi-Viron ja Saarenmaan liikemiesten mielestä pitäisi pikaisesti saada rautatieyhteys Tallinnaan. Rohukülassäkin on satama, mutta väylä sinne on niin matala, että suuret rahtilaivat eivät sinne pääse.

6. (40) Ville Hytönen: Eesti on My Mind 2
​Kuten edellisessä Ville Hytösen kirjan arvioinnissa totesin, ainesta löytyi lopulta niin paljon, että on kirjoitettava toinen osio, ja vielä kolmaskin. Tässä edetään edelleen kirjan järjestyksessä ilman sen suurempia jaotteluita tai yritystä lukujen määrittelyyn. Mukaan olen liittänyt sellaisia omia kuviani, jotka liittyvät tekstissä mainittuihin asioihin.

Varsin herkullinen on jakso, jonka Hytönen on otsikoinut nimellä e-virolainen olen ja e-virolaiseksi  jään.  (Lauseen muoto on lainaus Ivo Linnan ja Alo Mattiisenin laulusta Eestlane olen ja eestlaseks jään). Siinä Hytönen kertoo tilaisuudesta, jossa puhuttiin kryptovaluutoista ja lohkoketjuista. Useimmille tekstieni lukijoille nämä sanat eivät varmaan sano mitään, eivät myöskään minulle. Paikalla oli nimenomaan start-upien edustajia, jotka keräsivät virtuaalivaluutoilla rahaa toimintansa kehittämiseen. Nämä yritykset pyrkivät luomaan oman virtuaalivaluuttansa, joihin sijoittamalla ulkopuoliset ihmiset saattoivat antaa yrityksille lainaa, joka maksettaisiin takaisin korkoineen muissa virtuaalivaluutoissa. Näin vältetään rahaliikenteen kulut ja verotus. Tästä Hytönen pääsee sitten muuhun virolaisten edistyksellisyyteen, sähköiseen henkilökorttiin, yrityksen perustamiseen netissä ja kaikenlaisen byrokratian välttämiseen.

​Hytönen ihailee muutenkin virolaisten taitoa tehdä nopeita päätöksiä. Osaksi tämä perustuu siihen uskallukseen, joka syntyi jo uuden itsenäistymisen ajan alussa Mart Laarin pääministerikaudella.  Hytönen selvittää miksi Virosta tuli 1990-luvulla nopeasti rikkain ja modernein entisistä sosialistimaista. Ratkaisuna oli nopea, mutta tarkkaan harkittu yksityistäminen, EU-jäsenyys ja euron käyttöönotto. Kun muualla entisessä Neuvostoliitossa yksityistettiin yritykset poliitikkojen tai heidän sukulaistensa omistukseen, joissain tapauksissa työntekijöille, virolaiset möivät ruosteiset ja konekannaltaan vanhentuneet tehtaat edullisesti ulkomaalaisille, mutta vastikkeeksi vaadittiin suuria sijoituksia ja muita parannuksia. Yksityistämistoimisto yksityisti nopeasti suurimmat tehtaat, mm. suklaatehdas Kalevin ja farkuista tunnetun Sangarin. Näin vältettiin konkurssiaalto ja työpaikat saatiin säilytettyä. Uusi valuutta kroon eli kruunu sidottiin Saksan markkaan. Valuuttaa ei voitu devalvoida eikä painaa liikaa. 
​     NATO- ja EU-jäsenyydet vakiinnuttivat maan asemaa. Satamia laajennettiin, ja transitoliikenne mm. Venäjälle lisääntyi. Länsimielisyys toi lisää turisteja, samoin sijoituksia. Mm. suomalaiset ryhtyivät runsain määrin perustamaan yrityksiä tai siirtämään niitä Suomesta. Tästä olen kirjoittanut teoksessani Suomesta Viroon —Virosta Suomeen (ISBN978-952-93-3708-8). Alhainen verotus ja alhainen palkkataso auttoivat. Teknologia kehittyi ja digitalisointi vauhdittui. Valtio pyrki tiukkaan taloudenpitoon, jotta velat ja inflaatio pysyisivät kohtuullisina. Kun yritysten vero- ja palkkatiedot ovat julkisia, vähenevät mahdollisuudet ns. harmaaseen talouteen. Vähitellen myös reaaliansiot ovat nousseet, mutta kieltää ei voi, etteivätkö köyhyys ja osattomuus nimenomaan julkisen vallan tiukan talouskurin takia olisi lisääntyneet. Tätä satoa on nyt sitten niitetty tämän vuoden riigikogun vaaleissa ja hallituksen muodostamisessa. Vaalivoittaja oli kyllä markkinaliberalismin ajaja reformierakond, mutta hallitusneuvotteluissa se jätettiin kylmästi sivuun.

​Ehkä parhaimmilleen Hytönen äityy kuvatessaan niitä kaupunkeja, joihin neuvostovalta on jättänyt lähtemättömät jälkensä. Hän oli osunut kuuntelemaan kirjailija Andrei Hvostovia jazzklubille Mustapäiden talolle Tallinnan vanhassa kaupungissa. Tästä innostuneena hän päättää juurta jaksaen tutustua Sillamäen kaupunkiin, josta Hvostov on kirjoittanut teoksensa Sillamäen kärsimysnäytelmä. Olen kirjoittanut siitä blogiini elokuussa 2017 (Uutta 2017, numero 8.5.), joten en ala tässä enää selostaa sen sisältöä. Mutta kiinnostavaa on lukea miten Hytönen kuvaa kaupunkia. Hän puhuu Viron kummallisimmasta kaupungista, teollisuusjätteiden, uusklassismin ja pitkän rannan Sillamäestä, jossa rakennettiin Neuvostoliiton ensimmäistä atomipommia.

---

Eräs Sillamäen uraanirikastamon johtaja oli kotoisin Odessasta, ja niinpä hän halusi tuoda pääasiassa 1950- ja 1960- luvuilla rakennettuun kaupunkiin osaa kotiseudustaan. Nämäkin portaat ovat melkein kuin suoraan Eisensteinen Panssarilaiva Potemkin -elokuvasta, kovasti pienemmät vain. 

​Sillamäen keskusta tekee nykyään siistin ja mahtipontisen vaikutelman, olihan sen arkkitehtuuriin sisällytetty Stalinin ajalla arvostettuja klassisia piirteitä. Toisessa kuvassa on kaupungin kulttuuritalo.
​

---

​” Sillamäe oli suljettu tehdashirviö, sosialistisen talouden kokeilu, jossa koko kaupunki valjastettiin tehtaanruoaksi. Sen Stalinin aikana rakennettu uusklassinen keskusta on, kuten muillakin vironvenäläisten asuinalueilla, poikkeus sosialistisen ajan kaupungeissa. Sillamäen keskus vain on suhteessa suurempi kuin muualla. Heti keskustan jälkeen nähdään betonitiilikolosseja, rumia kuin Molotovin hampaat tai Stalinin kivekset. Kaiken alla värjöttelee koko keskustan kokoinen bunkkeriverkosto, jonne piti sijoittaa Neuvosto-Eestin merkittävimmät kommunistit ydinsodan syttyessä.”.
     Hytönen kirjoittaa ihailevasti venäläisestä korkeakulttuurista, mutta antaa kuulua, että sen vastapooli on röyhkeys ja väkivallan hyväksyminen. ”Venäläisyys on traumojen trauma, ikuisen vallanhimon ja vääryyden kasvattama rakennelma, josta ei pääse irti kuin juomalla ja kuolemalla. Mutta se on myös liikuttavaa huolenpitoa läheisistä. Se on kauniita sanoja, yhteisiä hetkiä, perheen ensisijaisuutta ja mahtavaa kirjallisuutta”. Samaan tapaan saavat osansa Kulgu ja Narva . Narvan ravintoloissa ei palvella viron kielellä, siitähän meillä lahtelaisillakin on kokemuksia. Hytönen muistuttaa, että pyrkimys narvalaisten integraatioon elää silti yhä. Luimmehan mekin lehdistä, että presidentti Kersti Kaljulaid piti syksyllä 2018 presidentinkansliaansa kuukauden ajan Narvassa. 

Narvassa keskustelin aikoinaan pitkään Aleksanterin seurakunnan silloisen kirkkoherran Villu Jürjon kanssa. Mainitsin hänelle, että Suomessa oli silloin jo noin 60.000:n hengen venäjänkielisten vähemmistö. Villu pani heti paremmaksi sanomalla, että ”meillä on pelkästään täällä Narvassa saman verran ja enemmänkin”.  Selvisi myös, että entinen oppilaani, Porvoon seurakunnan kirkkoherra Heikki Hakamies oli Narvaan suuntautuvan seurakuntien ystävyystoiminnan johdossa. Aleksanterin seurakunnan suuri kirkko oli korjattu ulkopuolelta, mutta sisältä se oli sodan jäljiltä vieläkin keskeneräinen. Sen sijaan vieressä seisovat torni oli rakennettu miltei uudestaan, ja seurakunnan toiminta tapahtui sen monissa kerroksissa, tilat riittivät siihen hyvin. Itse kirkkosalissa kuitenkin pidettiin konsertteja. Sieltä tornista sitten kuvasin lasin läpi oheisen näkymän Narvajoelle.

Näkymä Aleksanterin kirkon torniosasta pitkin Narvajokea. Vasemmalla on Hermannin linnoitus Viron puolella, oikealla Ivangorod eli IIvananlinna Venäjän puolella. Aamuisin siirtyy Venäjältä runsaasti työväkeä yli kuvassa näkyvän sillan, illansuussa taas takaisin. Narvassa palkat ovat paljon parempia.

Jokseenkin sama näkymä piirtyi silmieni verkkokalvoille toukokuun kolmannella viikolla 1961 kun matkustin yöjunassa Leningradista Tallinnaan. Tälle kohtaa tultiin joskus aamuyöllä, ja pysähdyttiin joen yli menevän sillan vaiheilla. Luultavasti siinä oli nopeusrajoitus.

---

​Lyhyen Narvan jakson jälkeen Hytönen kertoi muusta Itä-Virunmaasta, mm. Kohtla-Järvestä, jolle hän povasi suurta tulevaisuutta. Entisen kaivos -ja teollisuuskaupungin sijainti Tallinnan ja Narvan välillä on mainio, ja sinne voisi perustaa kylpylöitä ja harrastusmahdollisuuksia. Merikin on kohtuumatkan päässä. Sen jälkeen seuraa perusteellinen selvitys vanhauskoisten tulosta Peipsijärven ranta-alueelle, tienvarren kylistä ja tietysti sipulinviljelyksestä.
Alla on ottamani kuva Peipsijärven rantatieltä eräästä vanhauskoisten kylästä.

5. (39) Ville Hytönen: Eesti on My Mind 1
Silloin tällöin olen tavannut ikätovereitani. jotka ovat päättäneet panna paperille nostalgisia muistoja nuoruudestaan tai voimiensa ajan parhaista vuosista. Mikäs siinä, hieno harrastushan se on, kunhan vain muistaa, että muistot tuntuvat parhaimmilta juuri omasta mielestä. Hyvänä puolena on, että kirjoittaessa säilyy henkinen vireys, eli elämäntilanne saa sisältöä. Parhaassa tapauksessa myös omilla lapsilla on kiinnekohtia tapahtuneeseen, mutta ei ehkä enää lastenlapsilla, tämän digiajan edustajilla. Millaista oli ennen Karjalassa, Savossa tai Pohjanmaalla, se taitaa olla monelle heistä jo kaukaista. Kokonaisen kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen saattaa vielä tulla yllättävän kalliiksi, jos ei osaa itse taittaa tekstiä ja käsitellä valokuvia. Mielessäni on eräs naapurustossa asuva, yhdeksänkymppinen mies, joka on yrittänyt pitkään kaupitella aikaansaannoksiaan. Aikamoinen pino niitä jää hänen jälkipolvelleen pois siivottavaksi.
     Ensimmäisillä silmäyksillä tuntui, että eiväthän vain kirjailija Ville Hytösen ajatukset Virosta ole myös tällaisia. Mutta ei sentään. Tosin hän kertoo myös sellaisista tapaamisista, jotka ovat olleet niin tavallisia ja hänen omiaan, että ne eivät oikein nappaa. Mutta jos lueskelee kirjaa sieltä täältä sen mukaan, missä on itse ollut milloin missäkin mukana, niin löytyyhän sieltä sellaista, joka jaksaa kiinnostaa. Hytönen tuntee myös tarkkaan molempien maittemme kulttuurielämää, joten kirjasta kyllä riittää ammennettavaa. 

Kirjan etusivuilla kerrotaan Hytösestä omin sanoin mm. seuraavaa: ”Viiden vuoden aikana (2013‒2018 huom.) olen puhunut viroa televisiossa, ostanut yhden lisäksi kaksi muutakin asuntoa, saanut tallinnalaisen lapsen, julkaissut kuusi kirjaa viroksi, näytellyt virolaisessa elokuvassa ja musiikkivideolla, ja ottanut satakunta muutakin pienempää ja suurempaa askelta.” Ja edelleen: ”Identiteettini on muuttunut Suomea ja siinä sivussa maailmaa kiertävästä kirjallisuusihmisestä ulkosuomalaiseksi, vironsuomalaiseksi, jonka pää asettuu tyynyyn Koplissa, jalat lepäävät Haapsalussa, ja jonka kirjahylly on Viljandissa”. Täytyyhän tällaiseen mieheen tutustua lähemmin, kyllä hänellä riittää sanottavaa.
      Lopulta kommentoitavaa löytyi siinä määrin, että jouduin kirjoittamaan tekstiä useassa eri osassa. Tässä tulee nyt ensimmäinen. Luontevaa kappalejakoa oli vaikea löytää, sillä ei Hytöselläkään ole sellaista. Hän kirjoittaa vuoron perään eri asioista ja eri paikkakunnista, niinpä en yritäkään luoda tähän mitään kehystä. Mennäänpä siis suunnilleen samassa järjestyksessä kuin missä Hytösen kirja etenee.

Kovin monenlaisista asioista hän kirjoittaa. Alkusivuilla hän kirjaa perusteellisesti laivamatkailua ja sen tuottamia tunnelmia. Sen jälkeen seuraa Tallinnan kahviloiden esittelyä, joka välillä puuduttaa. Mielenkiinto herää vasta sitten kun jotain ennestään tuttua tulee esiin. Esimerkkinä käyköön Mustanmäen legendaarinen Kännu Kukk. Joskus neukkuvallan aikana olimme taas jollain lentopallomatkalla ja etsimme hyvää ruokapaikkaa. Löysimme taksin ja maksoimme matkasta 20 silloista markkaa, joka meille kolmeen pekkaan oli todella pikkuraha. Mutta sitä vastaan poika lupasi tulla myös hakemaan puolenyön aikaan, ja tuli myös. Länsivaluutan tarve oli valtava. Virallisella kurssilla ruplasta piti pulittaa yhdeksän markkaa, katukaupassa vaihdettiin lopulta jopa suhteessa yksi yhteen. Joku kai siinäkin vielä pääsi tienaamaan. Sinänsä ei ravintola ollut suomalaiseen tasoon verrattuna kummoinen, mutta aika hyvät tanssithan siellä oli menossa. Kaikki kolme palasimme kuitenkin takaisin yhteiseen majapaikkaamme.  
    Jatkan tässä edelleen suunnilleen kirjan sisällön tahdissa. Teoksesta voi myös paljon oppia ja moni asia saa selityksensä. Olin pitkään miettinyt ns. ”valkoisen laivan -arvoitusta”. Virolaisethan odottivat pitkään länsivaltojen puuttuva peliin, kun neuvostojoukot vyöryivät maahan. Mistä nimitys on tullut, sekin selvisi. Alunperin se perustuu joskus 1880-luvulla tapahtuneeseen, erään uskonlahkon odotukseen, että jostain Lasnamäen paikkeilta sellainen laiva tulee noutamaan heidät paratiisiin. Sadat perheet odottivat sitä kuukausikaupalla. Valkea laiva on siis ilmaisu toivottomasta odottamisesta.  Valkeaa laivaa ei tullut 1940-luvullakaan, joten meren yli oli paettava paljon pienemmillä aluksilla ja veneillä. 
     Välillä Hytönen kirjaa Suomen kulttuurieliitin Viron-kiinnostusta, väliin vuoden 2014 parlamenttivaaleja. Koplin kaupunginosa, toinen venäjänkielisten keskittymä Lasnamäen ohella, saa osakseen paljon sivuja. Kaupunginosa muuttuu muuttoliikkeen myötä, mutta huumeongelma pysyy. Sitten seuraa uuvuttavia lukuja Lentoaseman tunnelmista, ravintoloista ja vegaaniruoan saatavuudesta, ja jopa siitä, millaista on katsoa nukketeatteria kaksivuotiaan lapsen kanssa. Näiden sivujen kohdalla tulee mieleen se ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani naapuritalon iäkäs asukas, joka uskoo, että kaikki häntä kiinnostava kiinnostaa kaikkia muitakin. Hytösen kirjojen arvostuksesta kertova luku kiinnostaa kyllä enemmän, mutta tuskin enää ajomatkojen vertailu vuosina 1982 ja 2018.
     Mutta jotta kirjasta ei saisi väärää kuvaa, jätän jatkossa tämänkaltaiset viittaukset pois. Keskityn nimenomaan mielenkiintoisiin ja hyödyllisiin asioihin. Ensinnäkin virolaiset eivät pidä siitä, että kaikki kolme, Viro ja Latvia ja Liettua niputetaan yleisessä puheessa yhteen. Tämä on hyvä tietää. Kukin näistä maista haluaa esiintyä omana itsenään. Baltia-nimitys lienee syntynyt tsaarien Venäjällä, joka halusi käsitellä tätä valloittamaansa laajaa aluetta yhtenä kokonaisuutena. Eroja tietysti on, kielet ovat erilaisia, uskonnotkin osittain, samoin venäjänkielisten osuus. Venäjänkieliset eivät ole Virossa koskaan perustaneet omaa puoluettaan, mutta esimerkiksi Latviassa on Harmonia, joka saa yleensä yli 20 % äänistä. Virossa he äänestävät keskustapuoluetta (Keskerakond). 
     Varsin mielenkiintoinen on luku, joka kertoo Viru-hotellin rakentamisesta ja sen sisällä vietetystä elämästä korruptioineen, salakuunteluineen, rikoksineen ja prostituutioineen. Uuden itsenäistymisen alkaessa osittain suomalaisomisteinen yhtiö sai ostettua hotellin itselleen, jota alettiin tietysti uudistaa länsimaiseen malliin. Tämä tarkoitti mainittujen ikävien piirteiden karsimista ja henkilökunnan osittaista irtisanomista työvoiman tarpeen mukaiseksi. Ostohetkellä hotellissa työskenteli 700 henkilöä, vuoden päästä enää 170. Hotellin suomalaista johtajaa alettiin nyt vihata niin paljon, että hänelle ei enää myönnetty viisumia. Tästä syystä johtoryhmän kokouksia jouduttiin yhteen aikaan pitämään laivalla, jonne virolaiset johtoryhmän jäsenet tulivat niin kauaksi aikaa kuin se viipyi satamassa. Vähitellen tilanne kuitenkin normalisoitui.
     Viru -hotellista löytyisi sitten juttua vaikka millä mitalla. Olen yöpynyt siellä muutamia kertoja niin lentopallojoukkueen kuin erään lionsklubinkin matkoilla. Huomasin heti ensimmäisen matkan alkaessa kuulluista jutuista, että oli viisasta sopia etukäteen huonetoveruudesta jonkin samanikäisen ja samanlaisessa vakiintuneessa parisuhteessa elävän kaverin kanssa, sellaisen jolla ei ollut mitään tarvetta potkia aisan yli. Näitä aisan yli potkijoita riitti joka matkalla, parinkymmenen tai kolmenkymmenen miehen joukosta löytyi miehiä joka lähtöön.  Ja palveluntuottajiahan riitti, virolaisia, mutta paljon myös muista sosialistisista maista tulleita. Kerran eräs pelaaja, myyntimies muuten ammatiltaan, lähti naisen luo jonnekin kaupungin alueella. Asunnolla kuitenkin odotti pari muuta naista, jotka yhdessä ryöstivät hänet. Hotellissa piti ruveta lainaamaan rahaa. Sen verran tapaus otti miehen kunnialle, että seuraavana iltana piti aloittaa uudestaan, ja onneton huonetoveri sai odotella muutamia tunteja respassa. Kerran eräs nelivitonen yrittäjä sai Virun yökerhossa tyrmäystippoja. Tarina oli tavallinen, puolityhjä lasi jäi pöytään ja tanssitettavan tyttökaveri laittoi sinne ilmeisesti silmätippoja. Uusi tyttöystävä talutti hänet puiston puoleiselle ovelle, jossa poikaystävä odotti puukon kanssa. Ryöstön jälkeen miekkonen talutettiin pääovelle ja käskettiin menemään eteenpäin, eli respaan. Aikaa kuluikin sitten aamulla puoleen päivään saakka, ennen kuin mies jaksoi nousta ylös, Joskus joku vakuutusmyyjä-ikämies jäi hotelliin, kun me muut lähdimme kaupungille. Takaisin tultuamme huonetoveri avasi puoliltapäivin oven, ja siellä miehemme makoili edelleen sängyssä pyjama päällä. Parhaat vuotensa aikoja sitten ohittanut siivooja pyyhki teennäisen kovaa vauhtia pölyjä televisiosta, vaatteet kylläkin päällä. Joillakin miehillä näytti olevan hallussaan puhelinnumeroita, joita he olivat saaneet omilla eri matkoillaan olleilta kavereiltaan. Aika usein matka suuntautui kuulemma jonnekin Lasnamäellä. Jostain syystä myyntimiehet olivat aina näissä puuhissa hyvin edustettuina.
     On syytä todeta, että edellä mainitsemistani tapahtumista on kulunut ainakin yli 20 vuotta, joistakin jopa yli 30 vuotta. Kaikki nämä henkilöt ovat jo kuolleet. Näin ollen kertomukseni ovat enää vain osa ajankuvaa.
     Kuitenkin ne ovat olleet totta, joten jokainen voi kuvitella, miten paljon näitä henkilöitä riitti (riittää?) viikoittain, kuukausittain, vuosittain! Miehet suuntasivat (suuntaavat?) matkansa Viroon ja Venäjälle, keski-ikäisten naisten suosiossa ovat aina olleet aurinkorannat ja nykyään lehtitietojen mukaan mm. Benin Länsi-Afrikassa. ”Ihmisen ikävä toisen luo”, runoili ja lauloi aikoinaan Mikko Alatalo.
     Välillä Hytönen pohti Konstantin Pätsin, Johan Laidonerin ja Jaan Poskan merkitystä Viron historiassa. Hän kuvaa aloitetta, jonka mukaan Pätsin patsas oli saatava Tallinnaan. Kuten on tunnettua, hänellä on komea patsas Tahkurannassa Pärnun eteläpuolella. Sitäkin me lahtelaiset olemme eräällä Leili Kujanpään kulttuurimatkalla käyneet ohimennen katsomassa. Tuntuu siltä, että nämä herrat pysyvät keskustelujen kohteena vielä hyvin pitkään.
     Sama pätee tietysti myös ns. laulavaan vallankumoukseen, joka vähitellen pakotti kaduilta ja laululavoilta käsin muutoksiin. Hytönen mainitsee sen eräänlaiseksi ensiaskeleeksi ns. koululaisten kapinaan, joka syntyi Kadriorgin stadionilla syyskuussa 1980. Itse tapahtuma näytti aika viattomalta, ohjelmassa oli Viron radion ja television edustajien välinen jalkapallo-ottelu. Väliajalla esiintyi raskasta punkkia soittava Propeller -yhtye, jonka soitanto ei ollut vallassa olevien mieleen, toihan se mukanaan myös länsimaisia tuulahduksia. Oli tarkoitus, että se olisi jatkanut soittamista myös ottelun jälkeen, mutta tämä estettiin. Tästä suivaantuneena nuori yleisö jatkoi joukolla keskikaupungille mekastaen ja kaataen peräti raitiovaunuja ja poliisiautoja. Lahden seudun historian opettajat olivat sattumalta näinä päivinä tutustumassa Tallinnan kouluihin. Olimme kuitenkin juuri nousseet laivaan, joten itse tämä tapahtuma jäi näkemättä, oireet siihen olivat kyllä jo päivällä nähtävissä. Näistä tunnelmista olen kertonut yläpalkin kohdassa Naabermaa Eesti.
     Vaikka Hytönen ei mainitsekaan mitään virolaisten laulavan vallankumouksen etenemisestä, en malta olla antamatta silminnäkijän todistajanlausuntoa eräästä toisesta vaiheesta myöhemmin samalla vuosikymmenellä. Pelasimme vappuaattona 1988 lentopalloa Kalevin yli viisikymppisten kanssa jollain koululla. Illan vietimme heidän kanssaan jossain kerhohuoneistossa. Ja hauskaa oli, sen voitte uskoa. Seuraavana eli vappupäivänä seurasimme kaupungilla virallista vappukulkuetta, joka kesti pari tuntia. Oli banderolleja, pahvitauluja ja julisteita, kuoroja ja orkestereita niin marssijoiden joukossa kuin väliin jossain kadunkulmissakin, lähellä Viru-hotellia kun olimme. Sosialistisen työn saavutukset pyrittiin tuomaan väkevästi esille. Mutta sitten tapahtui mielestämme jotain kummallista. A.H. Tammsaaren patsaan aukiolle oli kokoontunut arviolta pari sataa kansalaista viettämään eräänlaista vastavappua pienet sini-musta-valkeat käsissään. Olipa siellä puhujakorokkeen vieressä yksi ihan normaalikokoinenkin lippu. Puhuja antoi tulla täydellä teholla aivan toisenlaista tekstiä, sen verran me iskulauseista ymmärsimme, taisi joku osatakin kieltä muita paremmin. Meille se kyllä oli yllätys, sillä emme olleet tietoisia siitä kehityksestä, joka oli jo vuosikymmenen mittaan tapahtunut. Tuo vuosi 1988 oli sitä paitsi aikaa, jolloin vallankumoustunnelmat todella pääsivät irti, oli suurkonsertteja ja juhlia laululavalla, syksyllä perustettiin Rahvarinne poliittiseksi puolueeksi. Tarvittiin enää vain suurempia tapahtumia Moskovassa. Elokuussa 1991 Viro julisti uudelleenitsenäistymisen ajan alkaneeksi. Näistäkin voi lukea enemmän mainitusta linkistä Naabermaa Eesti. 

Tammsaaren aukiolla lähellä Viru-hotellia on ollut monenlaisia kokouksia ja kokoontumisia. Oheisen kuvan olen ottanut kymmenkunta vuotta sitten.

---

4. (38) Uusi punamulta
Eduskuntavaalien jälkeisen väännön ensimmäinen erä on saatu käytyä. Vaalivoittaja Antti Rinne sai selvitettyä, että varsinaisiin hallitusneuvotteluihin osallistuvat sdp:n kanssa keskusta, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP. Rinteen mielestä kokoomus ja perussuomalaiset ajavat nyt sellaista politiikkaa, että ne eivät mahtuneet mainittujen puolueiden joukkoon tai niiden tilalle. Hallituksen muodostaja ehti jo antaa tulevalle mahdolliselle hallitukselle nimen tai luonnehdinnan: uusi punamulta. Se oli hyvä oivallus, sillä varsinaisesta punamullasta ei historiallisessa mielessä ole kysymys, koska siinä on mukana myös kansanrintamahallitusten piirteitä. Kansanrintamasta ei mielestäni ole silti kysymys. Käsitelläänpä siis hieman tätä nimitysasiaa historiasta käsin.

Punamultahallitukset. Cajanderin III hallitus muodostettiin maaliskuussa 1937. Lapuan liike ja sen jatke, Isänmaallinen kansanliike (IKL) sekoittivat pahasti 1930-luvun alkupuolen poliittista kenttää, erityisen pahasti kokoomuksen rivejä.  Eduskunnan selvään enemmistöön nojaavaa hallitusta oli vaikea saada aikaan. Tilanne ratkesi sitten niin, että sosiaalidemokraattinen puolue ja silloinen maalaisliitto irtautuivat sisällissodan jälkeisten vuosien asemistaan ja muodostivat yhteishallituksen, johon kolmantena liittyi pieni edistyspuolue. Jotta tasapaino pääpuolueiden välillä säilyisi, tuli edistyspuolueen puheenjohtajasta, mainitusta A.K. Cajanderista pääministeri. Se oli Cajanderin kolmas.
     Kun marraskuussa vietämme talvisodan alkamisen 80-vuotismuistoa, on syytä todeta, että ilman Cajanderin hallitusta tuskin olisimme selvinneet Neuvostoliiton hyökkäyksestä. Tärkeää oli ensinnäkin tunne siitä, että kansalaissopu saatiin palautettua. Sitä edistivät eräät sosiaaliset uudistukset, yhtenä näistä kaikkein merkittävimmistä kansaneläkkeen säätäminen. Työväkeä ja maalaisväestöä koskeneet parannukset saatiin tehtyä, kun talous alkoi parantua 1930-luvun alun lamasta. Voimakkaana velloneeseen kielikiistaan saatiin ratkaisu kun pääasiassa ruotsinkielinen Helsingin yliopisto muuttui kaksikieliseksi. Hallituksen ansioksi on luettava vielä armeijan perushankintojen lisääminen, jota Mannerheim oli jatkuvasti pitkin 1930-lukua vaatinut. Kovin pitkälle se ei edennyt, mutta silti aseistusta ja linnoitteita saatiin niin paljon, että puolustustaistelu onnistui. Paikkakuntakohtaisella suojeluskuntajärjestelmällä oli lisäksi aivan keskeinen merkitys. Monilta osilta varusteita vielä puuttui, siitä meitä muistuttaa esimerkiksi ns. sotilaspuku ”malli Cajander”. Eräiltä alueilta miehet joutuivat lähtemään sotaan siviilivaateissa. Armeijalta saatiin vain vyö ja kokardi, joka kiinnitettiin omaan karvalakkiin. Mainittujen puolueiden yhteistyö jatkui sitten Kekkosen presidenttikaudella, ja nimitys vakiintui.
Kansanrintamahallituksilla on taustaa Euroopasta jo 1930-luvulta. Niille oli leimallista kaikkien vasemmistopuolueiden ja keskustan yhteistyö. Käsite ei ole kovin täsmällinen, sillä saattaa syntyä semanttista keskustelua siitä, mitä keskustaan luettavia puolueita siihen voi kuulua. Edelleen voidaan viitata siihen, että mainittujen hallitusten tehtävänä oli aikanaan torjua kansanvallalle ja demokratialle vaarallisia hankkeita äärioikeiston taholta. Näin ollen Rinteen lanseeraama uusi punamultahallitus taitaa olla paras ja täsmällisin määritelmä.
     Kansanrintama-käsite syntyi siis jo 1930-luvulla Espanjassa ja Italiassa. Silloin ne vastustivat äärioikeistoa. Uudelleen siitä alettiin puhua Neuvostoliiton toisessa maailmansodassa valloittamissa maissa, joissa hallituksia muodostettiin paljolti ”maan alta” ilmestyneiden kommunistien johdolla. Silloin oli kysymys muiden puolueiden vähittäisestä syrjäyttämisestä. Meillä tällainen yritys nähtiin vuosina 1944‒1948, mutta hankkeen torppasi työväenliikkeen demokraattisen osan, eli sosiaalidemokraattien vahva vastustus. Heillä oli puolueen 1920-luvulla perustaneen Väinö Tannerin henkeä. Ei ihme, että Tanner oli aikoinaan Neuvostoliitossa eniten vihattu suomalainen. Suomen asema oli tietysti aivan toisenlainen kuin ns. kansandemokratioissa, sillä meillähän eivät neuvostopanssarit jyrisseet sen enempää pääkaupungissa kuin muuallakaan maassa.
     On esitetty eriäviä mielipiteitä siitä, mitä Suomen hallituksia voidaan kutsua kansanrintamiksi. Mikäli kansanrintamaksi katsotaan jokainen sellainen hallitus, johon osallistuivat kaikki vasemmistopuolueet sekä puolueita keskustasta, niin Suomessa kansanrintamahallitukset ovat hallinneet vuosina 1944–48, 1966–71 ja 1975–82. Toisaalta voidaan myös väittää, että jos kansanrintaman tarkoitus on keskustan ja vasemmiston yhteistyöhön nojaten torjua oikeiston aiheuttama uhka demokraattiselle oikeusvaltiolle, niin yhtäkään Suomen sotienjälkeisen ajan hallituksista ei voida kutsua kansanrintamaksi sanan alkuperäisessä merkityksessä.
Miksi keskusta lähti mukaan? Oli jonkinmoinen yllätys, että keskustapuolue sittenkin tuli mukaan. Yleisesti on ollut vallalla käsitys, että hävinneen puolueen kannattaa jäädä oppositioon ”lihomaan”. Ilmeisesti kuitenkin laskettiin, että oppositioon jääminen yhdessä ärhäkkäiden perussuomalaisten kanssa olisi edelleen haalentanut sen sanomaa. Lisäksi on muistettava, että puolueessa on edelleen eräänlaista alkiolaista pohjavirettä, joka ei nyt tällä kertaa jäänyt markkinaliberaalisti suuntautuneiden mielipiteiden taakse. Kokoomus ilmeisesti uskoi, että keskusta jää sivuun. Niinpä se pani varmaan kaiken yhden kortin varaan, ehkä Orpon takana olevan kansanedustaja Elina Lepomäen edustaman kovan oikeistosiiven tavoitteiden mukaisesti? Tähän se sitten kompastui.
     Tulevaisuudessa nähdään, miten tämä kokonaisuus kestää. Sen takana on eduskunnassa 117 kansanedustajaa, joten se kyllä kestää vaikkapa sellaisen vikuroinnin, jota nähtiin Paavo Arhinmäen vasemmistoliitossa Kataisen surullisen kuuluisan ns. sikspäkin aikaan. Toisaalta Rinteen oli otettava vasemmistoliitto mukaan, jotta se ei voisi oppositiosta käsin murentaa sdp:n kannatusta. Mukana olevilla puolueilla on keskenään muitakin jännitteitä, mutta niitähän ruoditaan lähiaikoina lehdissä aivan tarpeeksi. Tällä kertaa vihreät ovat vaa´ankieliasemassa. Luotan kuitenkin Pekka Haaviston kykyyn luoda tasapainoa muuten helposti tempoilevaan ryhmäänsä. Heidän kannaltaan ratkaisevia kysymyksiä on jopa viiden puuta käyttävän teollisuuslaitoksen suunnittelu, ensisijaisesti Kemin selluloosatehtaan väylähankkeiden tukeminen. Hiilinieluihin tämä hallitus taitaa kaatua, jos on kaatuakseen. Soviteltavaa siis riittää, mutta ainakin aitoa hyvää tahtoa Rinteen ryhmällä näyttää vielä olevan.

3. (37) TraXid Multi Cultissa 7.5.2019
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenistössä on vähän joka alan taitajaa. Yhtenä esimerkkinä on etevä trio, joka on erikoistunut virolaisiin laulelmiin. Niin taitavia pojat ovat, että aina välillä esiintymismatkat suuntautuvat myös Viroon. Esiintyjät ovat vasemmalta lukien Pekka Saarinen (huuliharppu, akustinen kitara ja laulu), Juha Johansson (kitara) ja Kristian Rintala (basso). Viimeisin esiintyminen oli 7.5.2019 pidetyissä talvikauden päättäjäisissä Multi-Cultissa Päijänteenkadulla. Kesällä seurassa on vähän hiljaisempaa, tosin joka kesäkuukauden ensimmäisenä keskiviikkona kerääntyy joukko väkeä Lahden sataman asemaravintolaan vaihtamaan kuulumisia. Syksyllä sitten alkaa taas olla täysi vauhti päällä.

​Ohessa on näkyvissä illan ohjelma. Kappaleista taisivat suurinta intoa nostattaa aina haikea Metsäveljien laulu sekä railakas kesäistä ja nuorekasta romantiikkaa uhkuva Saarenmaan valssi siitäkin huolimatta, että kiiltävänappinen sotilas ei taaskaan saanut tanssittamaansa neitoa omakseen. Metsäveljiltäkään eivät koskaan unohtuneet neitosten tummat silmät, eikä tietenkään sini-musta-valkea lippu tai ammutut ja Siperiaan viedyt sukulaiset.
     Toiseen kuvaan ovat päässeet salin peräosaan sijoittuneet seuran jäsenet. Pitkänomaiseen saliin sijoittuneita oli vaikea kaikkia saada samaan kuvaan. Seuran johtokunta tarjosi väelleen maittavat kahvit runsaine leivonnaisineen. 

Metsavendade laul
rahvalik laul
Seal metsaserval väikses majas, 
kus elasid mu vanemad. 
Seal metsaserval väikses majas 
on pesa teinud punased. 

Refr. Ai-tših, ai-tšah, ai-tšah, ai-velled, 
me metsavennad oleme. 
Ai-tših, ai-tšah, ai-tšah, ai-velled, 
me metsavennad eestlased. 

Ja meil ei ole senti raha, 
me peame metsas elama 
ja me ei saa, ei või, ei taha, 
ei taha tiblat teenida. 

Refr. Ai-tših, ai-tšah … 

Ja oma lippu sini-musta-valget 
me ikka au sees hoiame 
ning alles võitluses saab selgeks, 
kes on meist õige eestlane. 

Refr. Ai-tših, ai-tšah … 

Ja sinu sõstramustad silmad, 
mis võlusid mu südame. 
Ja sinu sõstramustad silmad, 
ei need mul iial unune. 

​Saaremaa valss
Debora ​Vaarandi / Raimond Valgre
Seal laupäevaõhtuselt lõhnavad kased, 
kui nendesse vajutad hõõguva näo, 
ja pühapäev hinges sind uskuda laseb, 
et õnne vaid kauguses kukuvad käod. 

Refr. Oh, keeruta, lennuta, linalakk-neidu, 
kel silmist nii kelmikaid sädemeid lööb! 
:,: Ei sellist küll maailmas kusagil leidu 
kui Saaremaa heinamaal juunikuu ööl. :,: 

Ning hämaras toomepuu lumena valev 
on sinule hõiskavaid ööbikuid täis. 
Miks muidu su huuled ja õhetav pale 
nii õunapuu õiele sarnane näib! 

Refr. Oh, keeruta, lennuta … 

Oi, Saaremaa niitude kastesed süled, 
öövaikuses lauludest helisev nurm! 
On pilvedest helendav taevas su üle 
ja kirgliku suudluse esmane hurm. 

Refr. Oh, keeruta, lennuta … 

Just sellisel heinamaal peamegi pidu, 
kus hämarik koidule ulatab käe. 
On kõikide mõtteid ja toiminguid sidund 
see tööde- ning rõõmudeküllane päev. 

Refr. Oh, keeruta, kudruta kavalat juttu, 
kuldtärniga nooruke sõjamees sa. 
:,: Me ööd on nii valged ja kuluvad ruttu,
et linalakk-neidu sa püüda ei saa.

​2. (36) Autonostalgiaa alatorilla

Messukeskuksen Classic Motorshown yhteydessä pidettiin Lahti Classic Tour –matkailuajo jo kahdeksannen kerran, tällä kertaa viime elokuussa menehtyneen tunnetun autourheilumiehen Peter Geitelin (1945‒2018) muistoksi. Rennossa kilpailussa ajettiin vuosimallien 1950‒1988 henkilöautoilla noin 100 kilometrin pituinen reitti, jonka varrella oli 10 leikkimielistä tehtävärastia. Ajo alkoi aamuvarhaiselle kello 9.00 Lahden torilta ja päättyi Motorshown piha-alueelle Messukeskukseen. Ensimmäisenä starttasi isänsä, rallimestari Timo Mäkisen entisellä autolla hänen poikansa Tapio Mäkinen.
     Reitti kulki seuraavasti: Lahden tori- Jenkkapirtti -Päijännetalo  -Karisalmen silta –Reimari,  Lehmonkärki – Viitaila –Hollola kk. –Messukeskus.

Hiveleviä linjoja, eikö totta ? Jos katsot oikein tarkkaan, ovat vanhan mersun ovenkahvat etuovien etuosassa,eli ovet kääntyivät päinvastoin kuin yleensä muissa merkeissä. Tämä oli muistoa 1930-luvulta, jolloin sen ajan  Saksan johtomiehet pääsivät tulemaan ulos näyttäväti. Eräällä 1930-luvun mersulla ajelin vuonna 1961 Etelä-Pohjalaisen Osakunnan kesäretkellä Jurvassa pitkiä matkoja mutkikkailla sorateillä. Joskus pelotti, kun ajokokemusta ei vielä paljon  ollut.

Tutumpaa näkyy sitten alemmissa kuvissa. Vasemmalla olevan punaisen kaunottaren takaa näkyy vaalean vihertävä Ford Anglia, eräs 1960-luvun suosikkiauto. Ajattelin sitä ensin ensimmäiseksi autokseni. Päädyin kuitenkin ostamaan Ford Consul Cortinan, joka näkyy vihreänä keskellä toisessa kuvassa. Kolmiosaiset takavalot olivat merkille tyypillisiä. Minun autoni oli vähän vanhempaa mallia, eikä siinä ollut kromilistoja takaluukun reunassa. Cortinastani näet enemmän kirjoituksestani Huoleton on hevoseton poika. Se löytyy kohdasta Uutta 2018 (joulukuu).
      Vasemmalla on pari Miniä, Austin ja Cooper, joista viimeksi mainitunlainen oli aikoinaan oopperatenori Timo Mustakallion omistuksessa. Timo tuli pitkän Saksassa tekemänsä uran jälkeen Savonlinnan oopperajuhlien johtajaksi, mutta menehtyi pian aivosyöpään vasta puolessa välissä kuudetta vuosikymmentään. Olin kerran hänen kyydissään välillä Rooma - Napoli. Päivän muistan tarkkaan, sillä juuri sinä päivänä John. F. Kennedy murhattiin Dallasisa.

1. (35) Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru
Indrek Hargla on Viron tunnetuin ja arvostetuin dekkari- ja fantasiakirjallisuuden tekijä. Kuuluisa hän on myös Suomessa, siitä on osoituksena, että Suomen dekkariseura ry on myöntänyt hänelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan.  Hän on kuvittanut keskiajan Tallinnaa tavalla, joka lähenee historiankirjoitusta sillä varauksella, että hän on täydentänyt mielikuvituksellaan löytämiään kirjallisia lähteitä. Uusimmassa kirjassa hänen päähenkilönsä, nyt jo vanhentunut apteekkari Melchior ratkoo taas rikoksia kaupungin pimeämmältä puolelta, nyt jo kuudennen kerran. Suomalaistenkin mieleen on se, että Hargla sitoo tapahtumat kaupungin vanhaan asemakaavaan, ja monet nykyäänkin tuntemamme rakennukset ja maamerkit tulevat vastaan.

​Niin mielenkiintoisesti Hargla kirjoittaa, että lukija melkein kuvittelee kulkevansa kaupungin katuja tavallisten ihmisten, kauppiaiden, käsityöläisten, raatiherrain ja kerjäläisten joukossa. Duseborghin kaupan keskiajalle tyypilliset tuotteet esitellään, samoin apteekkari Melchiorin pullot ja purtilot, lääkekirjat ja lääkkeiden valmistukset. Vuoden 1433 palon jäljiltä puretaan puisia rakennuksia ja rakennetaan palomuureja vastaisen varalle. Koulukin oli palanut, ja nyt koulumestari joutui tekemään työtään vaivaistalon tyhjilleen jääneessä sairaalahuoneessa. 
     Välillä seurattiin myös salavuoteutta koskevaa oikeudenkäyntiä, jossa syytettyinä olivat eräs räätäli ja tämän vaimon sisar. Hargla on ilmeisesti löytänyt jostain arkistojen kätköistä oikeuden pöytäkirjoja, muuten hän ei varmaankaan olisi pystynyt niin seikkaperäisesti selostamaan asianomaisten kuulustelua sekä syyttäjän ja puolustuksen puheenvuoroja. Kirkonmiehetkin sekaantuivat asiaan, kuinkas muuten. Väkeä oli kirkkosali täynnä. Lopulta molemmat tuomittiin mm. rukoilemaan tiettyjä rukouksia ja tekemään erikseen pyhiinvaellusmatkan. Vakavat moitteet sai myös räätälin aviovaimo, koska hän oli pitkään kieltäytynyt aviollisista velvollisuuksistaan miestään kohtaan. 

---

Lyypekki. Tarina alkaa vuoden 1430-luvun Lyypekistä, johon edellä mainitun Melchiorin poika oli tullut apteekkarinkisälliksi, eli opiskelemaan alaa. Isä oli hänet lähettänyt toivoen hänestä Tallinnaan työnsä jatkajaa. Mutta pojalla oli rakastettu, rikkaan kauppiaan tytär Lucia, joka oli luvattu eräälle aatelismiehelle. Tämän piti kuitenkin sitä ennen saada tarpeeksi rahaa kokoon. Tyttö oli siksi aikaa suljettu Mölnin kaupungin lähellä sijainneeseen Marienwohlden luostariin häitään odottamaan. Möln sijaitsi kirjassa olevan kartan mukaan Lyypekistä etelään johtavan suolatien ja Elbelle johtavan kanavan puolivälin tienoilla. Mainittuja väyliä myöten saapuivat suolalastit Lüneburgin alueelta etelästä. Saman suolan avulla Lyypekki oli rikastunut. Möln oli päivämatkan päässä, kuljettiin sitten muuleilla tai kanavalotjilla, joiden matka oli monien sulkujen takia myös hidasta. Nuori Melchior oli jollain tapaa tutustunut veljeskuntaan, joka teki murhia rahasta. Näiltä tuttaviltaan hän kuuli, että joku Gotlannin piruksi mainittu mies oli lähtenyt Tallinnaan tehtävänään mm. tappaa isä-apteekkari Melchior. Oli jo tulossa talvi, joten varoituskirjeen saaminen perille ajoissa oli vaikeaa.
     Teoksessa kuljetetaan vierekkäin ja lomittain Lyypekin ja Tallinnan tapahtumia. Lyypekin osalta selviää, miten sillä ja nykyisen Belgian alueella sijainneella Bruggella oli vilkkaat suhteet Venetsiaan. Kauppatiet maitse ja meritse kerrotaan, samoin ne tuotteet, joita Venetsiaan vietiin tai sieltä tuotiin. Lyypekin hengellinen elämä tulee tarkkaan selvitettyä katumusaikana ja piinaviikoilla, samoin se, miten inkvisiittorit metsästivät erilaisia kerettiläisryhmiä.

Kirjan kartakkeen numerointi:
1. Olevisten kirkko
2. Alakaupunki
​3. Pyhän Hengen kirkko ja vaivaistalo
4. Duseborghin talo, jonka lähellä on Saviportti. Portin takana kaupungin ulkopuolella oli apteekkari Melchiorin yrttimaa.
5. Raatihuone
6. Apteekki, joka oli Rataskaivonkadun varrella
7. Toompea

Porteista on ylinnä Suuri rantaportti, jonka kautta pääsi satamaan ja pariin kapakkaan.
Saviportista oli edellä maininta.
Alinna on Seppien portti, jonka kautta pääsi Barbaran kappeliin ja hautausmaalle.

---

Tallinna. Varsin värikkäällä tavalla Hargla kertoo tallinnalaisen vanhan kauppiaan Euert Duseborghin kuolemasta, sitä edeltävästä monimutkaisesta puolikuolleen ripittäytymisestä ja pitkään kestäneestä viimeisestä voitelusta. Kuolevan poika oli koonnut tautivuoteen äärelle aikamoisen seurueen, johon tietysti kuului kirkkoherra ja lisäksi notaari siltä varalta, että vanhus haluaisi vielä muuttaa testamenttiaan. Huoneen ulkopuolella parveili sukulaisia ja paikalle sattuneita ohikulkijoita kurkistellen ovista sisälle. Vainaja oli aikaisemmin kutsunut paikalle myös apteekkari Melchiorin, jolle hän sai jotenkin sanotuksi, että toivoi tämän selvittävän erään vanhan murhan. Vanhus oli niin lopussa ja pyörtyileväkin, että ei jaksanut antaa johtolankoja. Ainoaksi sellaiseksi jäi rasia, jonka apteekkari sai häneltä lahjaksi. Tapauksen avain sisältyi rasian sisällä olleisiin kahdeksaan hopeiseen solkeen.
     Sitten alkaa melko monimutkainen juonikuvio, johon kuuluu myös edellä mainitun Gotlannin pirun henkilöllisyyden selvittäminen. Monet henkilöt kiinnittävät lukijan huomiota, mm. vaivaistalon erikoinen vahtimestari ja kummallinen kulkukauppias, joka pokka peruslukemilla kauppasi ruostuneita nauloja, jotka oli kuulemma kaivettu Golgatan ristinpuiden kohdalta maaperästä. Sitten Melchiorin lähipiirissä tapahtui mystillinen kuolemantapaus. Saadakseen ajatuksilleen rauhan, Melchior lähti Piritan luostariin, jossa hänen tyttärensä toimi puutarhurina. Siellä hän viipyi pari päivää käyttäen aikaansa mm. luostarin kirjaston ja arkiston tutkimiseen. Jotta kaikki kävisi vielä monimutkaisemmaksi, Melchior yritettiin tapaa, ensin myrkyllä ja sitten ampumalla varsijousella kun hän oli hoitamassa puutarhapalstaansa kaupungin ulkopuolella.
    Melechior matkusti sitten Tarttoon, osittain näiden murhayritysten takia, osittain siksi, että hän selvittäisi vanhan Dusenborghin vihjaaman murhan. Hän lähti matkaan suuressa kauppiaiden järjestämässä saattueessa, ja tuli myöhemmin takaisin erään muun ryhmän mukana. Ratsastaen matka vei kolme päivää, ja maantierosvojen takia ei kukaan lähtenyt matkaan yksin. Vihjeitä hän sai, ja ratkaisu tuli lähemmäksi.

​Täytyy ihailla Harglan keskiajan tuntemusta. Hänen on täytynyt opiskella noiden aikojen asioita pitkään ja perusteellisesti. Tästähän kertoo jo se, että tämä teos on kuudes samaa aihepiiriä sivuava. Kirjassa on paljon mielenkiintoa herättävää aineistoa, edellä olen jo maininnut kaupoissa ja toreilla myytävistä tavaroista, apteekin rohdoista ja niiden valmistuksesta. Mutta hän tuntuu olevan perillä myös keskiajan uskonnon harjoituksesta, kirkon ja lukuisten katolisesta kirkosta vieraantuneiden ns. kerettiläisryhmien opeista. Kaikella tällä on merkitystä juonen kehittelyn kannalta. Hyvän dekkarin tapaan lukijalle tarjotaan matkan varrella vinkkejä vähän suuntaan jos toiseenkin, mutta loppuratkaisuthan ovat tämän tapaisessa kirjallisuudessa aina yllättäviä.

Huhtikuu

9. (34) Tuglas-seura ja Suomen Viro-yhdistysten liitto
​Suomen ja Viron suhteita hoitamaan on vuosikymmenten mittaan syntynyt runsaasti kansalaistoimintaa ja järjestöjä sen organisoimista varten. Näistä suurimpia, ja tällä hetkellä suurelle yleisölle näkyvimpiä ovat Tuglas-seura ja Suomen Viro-yhdistysten liitto. Kummankin syntyhistoriaan kuuluu paitsi kulttuuriyhteyksiä, myös runsaasti avustustoimintaa niinä vuosina, jolloin Viro sitä eniten tarvitsi. Fyysisestikin niiden toimistot ovat lähellä toisiaan, sillä ne molemmat sijaitsevat Eesti Majassa Sörnäisten rantatiellä Helsingissä. Niiden väliltä voidaan löytää useita yhtäläisyyksiä, mutta myös rakenteellisia eroja. Tuglas-seuran toiminta keskittyy paljolti pääseuraan Helsingissä, Suomen Viro-yhdistysten liitossa ensisijaisesti paikallisyhdistyksiin.

Tuglas-seura perustettiin vuonna 1982 tarkoituksena herättää Suomessa kiinnostusta virolaiskirjailija Friedebert Tuglaksen tuotantoon ja ylipäätään virolaisten kulttuurielämään. Taka-ajatuksena oli tukea muutenkin sukulaiskansan pyrkimyksiä. Kirjallisen kulttuurin ympäristössä se ei ehtinyt herättää neuvostoviranomaisissa vastatoimia. Kun vapauden tuulet sitten alkoivat puhaltaa, seura osallistui merkittävällä panoksella virolaisten kamppailuun. Valtaosa suomalaisten aluksi antamasta tuesta kanavoitiin ensin Tuglas-seuran kautta.
     Vuonna 1989 Tuglas-seura sai eräänlaisen puolivirallisen aseman Suomen Viro-suhteiden hoidossa. Itsenäistymisvuonna 1991 Lennart Meri jopa perusti esikuntansa eli Viron kulttuuripisteen Tuglas-seuran tiloihin. Seura tuki taloudellisesti Meren toimintaa ja matkustelua vielä senkin jälkeen, kun hänestä oli tullut ulkoministeri. Aluksi tuntemattomina pysytelleet henkilöt ja yritykset antoivat apuaan. Vähitellen toimistoon alkoi tulvia runsaasti erilaista tavaraa, erityisesti humanitaarisen avun piiriin kuuluvia tarvikkeita. Oli jopa vaikeuksia toimittaa niitä edelleen määränpäähän.
     Tuglas-seuran mittavasta kulttuuritoiminnasta mainittakoon tässä vain lyhyesti kirjailijakokoukset, säveltaiteen ja historiantutkijain yhteydet, luentosarjat ja seminaarit, näyttelyt, kielenopetus, harrastuspiirit, ns. Martin markkinat sekä runsaat kulttuurimatkat. Seuran ELO -lehdessä käsitellään paljon mm. ns. korkeakulttuuria, erityisesti virolaista kirjallisuutta ja sitä sivuavia ilmiöitä, Toinen paljon käsitelty aihe on musiikki eri muodoissaan. Toimistossa on henkilökuntaa melkein kymmenen, lisäksi käytetään lehden teossa avustajia.
     Vähitellen seuraan kuuluneet henkilöt halusivat perustaa eri puolille maata paikallisyhdistyksiä. Tämä tapahtui kuitenkin pääseuran suojissa, jäsenmaksut maksetaan edelleen Helsinkiin, josta tietty summa tuloutetaan paikallisseuroille. Helsingissä myös huolehditaan jäsenrekisteristä. Pääseura on lähettänyt toimistonsa henkilökuntaa esitelmämatkoille, tosin paikallisseurat ovat maksaneet ainakin matkakuluja ja osoittaneet vieraanvaraisuutta. Muuten seurat ovat järjestäneet itsenäisesti omaa ohjelmaansa, esitelmätilaisuuksia, Viron matkoja, matkoja Martin markkinoille, keskustelukerhoja ja virolaisen kirjallisuuden kerhoja, vain pääpiirteet tässä mainiten. Paikallisyhdistyksiä on nykyään kymmenen, mutta vain muutamat toimivat aktiivisesti. ELO-lehti on muodollisesti ollut myös paikallisseurojen käytössä, mutta yleensä tämä käyttöala on ollut vain yksi sivu koko lehden noin 50‒70 sivusta. ELO -lehti onkin muodostunut pääseuran ikkunaksi ulospäin, tämän takia sitä on painettu laadukkaasti ensiluokkaiselle paperille.

 ​Suomen Viro-yhdistysten liitto perustettiin vuonna 1991. Sen perustivat yhdyssiteekseen itsenäiset yhdistykset, joita tällä hetkellä on 29. Ne huolehtivat itse jäsenhankinnastaan ja tukevat liittonsa toimintaa määräsummilla jäsenmäärien suhteessa. Useimpien näiden juuret ulottuvat neuvostovallan loppuaikaan ja Viron uudelleen itsenäistymiseen. Voisi sanoa, että paikalliset yhdistykset koordinoivat silloin valtaosan koko maan avustustoiminnasta, oli se sitten laadultaan henkistä ja kulttuurillista laatua tai selvää materiaaliapua. Aktiivisuus on jatkunut meidän aikaamme saakka, kuten esimerkiksi jäsenlehdestä nimeltä Viro.Nyt näkyy. Yhteydet Suomenlahden yli ovat edelleen vilkkaat ja moninaiset.
     Yleensä lehdessä on kaksi tai kolme aukeamaa pelkästään selostuksia yhdistysten toiminnasta. Lehden sivumäärä on noin puolet ELO-lehden vastaavasta, asultaan se on vaatimattomampi, ja se on luonteeltaan enemmän jäsenlehti. Viro-yhdistysten liiton toimistossa työskentelee toiminnanjohtaja, joka samalla toimii lehden päätoimittajana, sekä keäisin harjoittelija. Lehdellä on vakituinen taittaja sekä avustajia.Sisältö on silti merkittävästi kulttuuripainotteinen.
     Jäsenyhdistysten toiminnan esittely veisi moninkertaisesti enemmän tilaa kuin olen tässä varannut koko artikkelille. Käsitykseni mukaan merkittävin paikallisyhdistys on Varsinais-Suomen Viro-keskus Turussa. Se saa voimansa yliopistosta, ja sen jäsenistössä (yht. noin 500) on paljon täällä asuvia virolaisia, samoin johtotehtävissä. Monessa suhteessa sen toiminta on verrattavissa Tuglas-pääseuraan Helsingissä. Turun Tuglas-seura on tavallaan jäänyt Viro-keskuksen varjoon. Myös useimmat muistakin liiton 40:stä jäsenseurasta ainsitsisivat tulla tässä esittellyiksi.
​
Tuglas-seuran pääpaino on siis Helsingissä. Edellä jo mainitsin, että (Tuglaksen vaimon mukaan nimetyn) ELO -lehden ”maakuntasivusto” käsittää yleensä yhden sivun. Viimeisessä numerossa mainittiin kyllä kaikki 10 jäsenseuraa, mutta kuuden kohdalla oli vain puheenjohtajan nimi ja osoite. Muut olivat ilmoittaneet yhden tai kaksi tapahtumaa: kahdessa oli virolaisen kirjallisuuden lukupiiri, yhdessä kevätkokous, yhdessä elokuvaesitys, yhdessä matka Helsinkiin ja lähtö Viron laulu -ja tanssijuhlille. On tietysti niin, että lehden ilmestymisaikataulu ja yhdistysten kokoukset eivät välttämättä käy yksiin. Siinä mielessä se yhden sivun sisältö ei anna täyttä kuvaa. Mutta ei tämä ELO mikään jäsenlehti ole, se täytyy jokaisen tonttiaan puolustavan tunnustaa.
     Jäsenet ovat siis ensisijaisesti pääseuran jäseniä. Se näkyy myös jäsenmaksujen palautuksessa, johon nyt on tulossa muutos. Tähän asti jäsenmaksu on ollut yhdeltä henkilöltä 25 euroa, josta 75% (18,75 €) on palautettu jäsenseuroille. Kustannusten kasvaessa pääseura on nyt korottanut jäsenmaksua viidellä eurolla, joten se on nyt 30 euroa. Siitä palautetaan 50 % (15.00€). Muutos on niin vähäinen, että siitä puhuminen tuntuu saivartelulta, vaikka pienten yhdistysten tileillä usean sadan euron vähennys tietysti tuntuu. Kun siitä kuitenkin puhutaan, on sen taustalla nähtävä jonkinlainen epäsuhta toiminnan painotuksissa.
​
     Kertaan tähän vielä ne asiat, joihin paikallisseurat ovat tehdyin sopimuksin oikeutettuja. Pääseura kerää jäsenmaksut ja huolehtii jäsenrekisteristä. Paikallisseurat saavat edellä kuvatulla tavalla osuuden jäsenmaksuista ja ovat oikeutettuja käyttämään Tuglas-seuran nimeä. ELO -lehdessä voi julkaista jäsentiedotteita. Ulkopuolelta sopimusten on vielä syytä muistaa, että on mahdollisuus osallistua pääseuran matkoille Viroon. Niihin osallistumista kuitenkin rajoittaa se, että matkat alkavat varhain aamulla, joten maakunnista on vaikea ehtiä paikalle. Tästä syystä monet paikallisyhdistykset ovat kehittäneet omaa kulttuurimatkailuaan. Etäisyydet rajoittavat osallistumumista myös Helsingin kielikursseille.
     Pääseura saa vuonna 2019 valtionapua 260.000 euroa. Jäsenistöltään suunnilleen saman suuruinen Svyl saa 85.000 euroa. Ero selittyy "historiallisista syistä", eli tässä painaa Tuglas-seuran merkitys viime vuosisadan puolella. Helsinkiin keskittyvä toiminta on ulkopuolisille näyttävämpää. Jäsenten määrä ei siis vaikuta.
     Vaikka Suomen Viro-yhdistysten liitto (Svyl) rakentuu vilkkaasti toimivista paikallisista tai johonkin erityisalueeseen painottavista Viro-yhdistyksistä, on syytä todeta, että sen johtokunta ja toimisto kuitenkin toimivat varsin laaja-alaisesti. Myös liiton lehti (Viro.Nyt) on monipuolinen, ja ennen muuta jäsenlehti. Kulttuuria on, mutta myös muita elämänaloja esitellään. Mainittakoon, että liitolla on myös verkkopuoti, josta myydään vironkielistä tai suomeksi käännettyä kirjallisuutta runsain nimikkein.

8. (33) Easter Tournament 2019
Lahti on monen vuoden jälkeen saamassa joukkueen koripallon mestaruussarjaan. Taustalla on ollut vahva juniorityö, joka edelleen jatkuu. Tästä on yhtenä esimerkkinä Lahti Baskeball Juniorit ry:n pääsiäispyhinä 25. kerran järjestämä Easter Tournament, valtaisa junioripelaajien katselmus, johon odotettiin tälläkin kertaa  n. 250 joukkuetta. Viime vuonna joukkueita oli myös Ruotsista, Virosta, Venäjältä ja Espanjasta. Koripalloperheen voimasta kertoo myös se, että koko homma järjestettiin taas melkein kokonaan talkoovoimin.

Ottelut pelattiin suureksi osaksi Lahden Suurhallissa, jossa turnauksen käytössä oli yli 10 kenttää. Lisäksi pelejä pelattiin Lahden alueen kouluilla ja pelisaleissa. Alkusarjojen ensimmäiset ottelut alkoivat perjantaina 18.4. klo 9:00 alkaen. Lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna ratkaistiin välierät. Finaalit pelattiin sunnuntaina.

​Sarjat olivat: U11-12 (minit), U13-14 (C-ikäiset), U15-16 (B-ikäiset), U17-19 (A-ikäiset), lisäksi aikuiset. Kaikilla oli vähintään 5 ottelua, U9-10 (Mikrot) vähintään 4 ottelua, U8-7 (Supermikrot) vähintään 3 ottelua. Loppuotteluihin selvinneille tuli otteluita vielä enemmän. Sarjat olivat sekä pojille että tytöille erikseen. Pikkusudet -sarjassa (2011‒2012) pelasivat tytöt ja pojat samoissa joukkueissa. Lisäksi miehillä ja naisilla oli kilpa-, harraste- ja kuntosarjat.

---

​Turnauksen laajuutta kuvaa myös se, että majoitus oli järjestetty 13 koululle. Oheisohjelmaakin oli järjestetty aina kaupungin vastaanotosta kisadiscoon ja valmentajien iltaan asti. Kun pelien välistä aikaa oli monesti paljon, oli myös mahdollista osallistua värikuulasotaan ja playstation -turnaukseen. Lapsiparkkikin oli järjestetty seuraamaan tulleille vanhemmille. Kun lasketaan yhteen pelaajat, huoltojoukot, vanhemmat, eri tehtävissä palvelleet vapaaehtoiset ja yöpymispaikkojen valvojat, voidaan sanoa, että tämäkin turnaus antoi sisältöä monen tuhannen ihmisen kevääseen.​     

Yritin ottaa otteluista tilannekuvia, mutta se ei ollutkaan helppoa. Koko ajan piti kytätä sellaisia tilanteita, joissa olisi tapahtumassa jotain ratkaisevaa, joku olisi ollut heittämässä koriin tai korin alla olisi ollut kovaa kamppailua. Kun pelaajat vielä olivat koko ajan liikkeessä, jäivät kuvat yleensä epätarkoiksi. Oli aivan ihastuttavaa nähdä, miten pienet koripalloilijan alut, eli vähän alle ja yli kymmenen vuoden, pojat ja tytöt viilettivät kentän päästä päähän. Erityisesti heidän kasvoistaan näkyi, miten ihanaa oli kuulua joukkoon, saada itseluottamusta ja eväitä myöhempää elämää varten.

​​Vähän vanhemmat nuoret aikuisista puhumattakaan pelasivat jo suoraviivaista syöttöpeliä. Oheinen kuva 16-vuotiaiden poikien ottelusta on kuvana paremmasta päästä. Siinä turkulaisjoukkue on hyökkäämässä Kaukaan Voiman (KaVo) korille. KaVo (keltaiset peliasut) on kotoisin Jokelasta, heti Hyvinkään eteläpuolelta.

KaVo voitti tämän ottelun ja pääsi lohkossaan toiseksi, ja sen perustella kilpailemaan kolmannesta sijasta toisen lohkon vastaavan kanssa sunnuntaina. Lopputulos oli tässä lohkossa mutkikas, Viimsi Virosta sijoittui ykköseksi, vaikka se hävisi molemmille edellä mainituista, niin turkulaisille kuin KaVollekin. 

---

7. (32) ​Arvuuttelujen aika
Vaalikevään lupaukset on annettu ja selitykset saatu. Nyt sitten arvuutellaan hallituskokoonpanoa. Palstamillimetrit täyttyvät ennen kuin uusi hallitus on koossa, sen verran vaikeat lähtökohdat vaalitulos antoi.  Antti Rinteen tehtävä ei varmasti ole helppo. On ennen kuulumatonta, että kolme puoluetta sijoittui kärkeen kukin vain runsaalla 17 prosentin äänisaaliilla, ja paikkaluvutkin olivat suuruusjärjestyksessä miltei samat, eli 40,39 ja 38.

Antti Rinteen SDP:lle olisivat mieluisimpia hallituskumppaneita vihreät ja vasemmistoliitto. Kun katselin Suomen Kuvalehdessä julkaistua uusien edustajien luetteloita, saatoin todeta, että potentiaalisia ministereitä löytyy molemmista puolueista. Koulutustaso on korkea, ainoa pelkkä ylioppilas on Pekka Haavisto, joka kuitenkin on meritoinut itsensä monella tapaa eräänlaiseen kansalliseen eturiviin. Haaviston jatkoaikeista ei vielä ole tietoa. Puheenjohtaja Li Andersson on tosin suorittanut vain alimman akateemisen kandidaatin tutkinnon, mutta esiintyminen ja tietotaito ovat huippuluokkaa.
     Mutta keitä muita sitten? Juha Sipilä toteuttaa johdonmukaisesti tulos tai ulos -periaatetta ja jatkaa keskustan puheenjohtajana vain syyskuuhun asti. Puolueessa on vielä jäljellä sen verran alkiolaista henkeä, että se sopisi edellä mainittuun seuraan. Jos Sipilä jättää hallitusneuvottelut jollekin varapuheenjohtajalle, voisi lähentymistä odottaa. Sipilä on sen verran leimautunut oikeistolaisen politiikan edustajaksi, että hän ei enää välttämättä onnistuisi. Toinen asia sitten on, vahvistuvatko ne äänet, jotka vaativat puolueen jäämistä oppositioon. Vaalitappio oli karvas, ja se aiheuttanee joka tapauksessa muutoksia puolueen sisällä. Toisaalta vasemmistosävytteisessä hallituksessa ehkä voitaisiin paremmin saada toteutumaan tavoitteita, jotka yhdessä kokoomuksen kanssa jäivät saavuttamatta.  Tämä varsinkin siitä syystä, että SDP:n on pakko saada joku toinen suurempi puolue mukaan, muuten ei enemmistöhallitusta saada kokoon.
     Mikäli keskusta jää sivuun, lisääntyvät kokoomuksen mahdollisuudet. Mutta kuten puheenjohtaja Petteri Orpo sanoi, mukaan ei lähdetä millä tahansa ehdoilla. Tämä merkitsisi sitä, että Rinteen SDP joutuisi vielä enemmän tinkimään taivaita syleilleistä lupauksistaan, eli kokoomuksen vaatimukset talous- ja veropolitiikasta tulisivat vastaan. Tämän takia varmaan halutaan vasemmalla tasoitella tietä keskustan tulolle. RKP ja kristilliset olisivat varmaan tyrkyllä, eikä niitä paljon tarvitsisi maanitella. RKP:n lähes ainoa vaatimus saattaisi olla ns. laajan päivystyksen takaaminen Vaasan keskussairaalalle aikanaan tulevan sote -uudistuksen yhteydessä. Mutta niillä molemmilla on niin pienet eduskuntaryhmät, ettei niistä ole paljon apua.
    Rinteen on vaikea sulattaa vahvan äänisaaliin saaneita perussuomalaisia, vaikka puheenjohtaja Jussi Halla-aho onkin vaalien jälkeen osoittanut melkoista sovinnollisuutta. Hän on lieventänyt ainakin sanojen tasolla maahanmuuttopoliittisia periaatteita ja luvannut, että muutenkin löytyy joustoa. Kova vaalitaistelu ja aikaisemmat kannanotot kuitenkin painavat niin paljon, että yhteisymmärrystä tuskin löytyy. Tässä vaihtoehdossa ainakin vihreät ja vasemmistoliitto jäisivät omasta tahdostaan sivuun.
     Meillä Suomessa vähän hymyiltiin sille, että ruotsalaiset vuoden vaihteen molemmin puolin diskuteerasivat hallitustaan kokoon nelisen kuukautta, kiitos ruotsidemokraattien syrjäyttämisen. Saattaa olla, että saamme tästä hieman nenällemme. Suomen EU -puheenjohtajuus alkaa heinäkuun alussa, joten viimeistään siihen mennessä pitäisi saada valmista aikaan. Virossa syrjäytettiin vaalit selvästi voittanut reformipuolue niin, että keskustapuolue hyväksyi ainakin neuvottelukumppanikseen kansallispopulistisen EKRE -nimisen puolueen. Jos meillä vielä kuukausien päästä kaikki ovet ovat auki, onko Antti Rinne silloin enää ”bussikuskin” paikalla?
------
En malta olla viittaamatta tunnetun kriitikon Jukka Tarkan mielestäni yllättävään kolumniin ESS:ssa 18.4.2019 vaikka se ei tähän hallituskuvioon kuulukaan. Kuten tiedetään, pääsi entinen kokoomuspoliitikko Harry Harkimo uudelleen eduskuntaan perustamansa liikkeen (Liike. Nyt) listoilta. Itse olen pitänyt häntä pelkästään taitavana liikemiehenä ja Hartwall-areenan ideoijana, sekä rämäpäisenä yksinpurjehtijana niin merellä kuin eduskunnassakin. Tarkka epäilee, että hän olisikin ”etäältä ohjattu Troijan hevonen”, joka nyt nauttii parlamentaarista koskemattomuutta niin, että turvallisuusviranomaiset eivät voi häntä normaalisti seurata. Hartwall-areena on Putinin lähipiiriin kuuluvien henkilöiden venäläisomistuksessa, ja siltä suunnalta maksetaan myös Venäjän liigassa pelaavan Jokerien tappiot. Varmimmaksi vakuudeksi Tarkka on lainannut tekstiinsä otteita Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan, Mika Aaltolan juuri ilmestyneestä kirjasta (Poutasään jälkeen, Docendo 2019, s. 254,81). Hän pohjaa käsityksensä suureksi osaksi tähän kirjaan. Tarkan mielestä on tärkeää, että edustajatoverit pitävät jatkuvasti Harkimoon nähden yllä vertaisarviointia, lisäksi mediankin tulisi olla valppaana.

6. (31) Selitysten aika
Tämän vaalikevään voisi ajallisesti jakaa kolmeen osaan, ensiksi oli (1) enemmän tai vähemmän katteettomien lupausten aika, nyt on meneillään (2) selitysten aika, ja kunhan jokainen kynnelle kykenevä on saanut tästä tarpeekseen, alkaa (3) arvuuttelujen aika, eli kuka kenenkin kanssa hallitukseen. Tosin ensi kuussa käytävät EU-parlamentin vaalit vähän keskeyttävät tätä pohdintaa, mutta varmaan se taas ryöpsähtää vauhtiin mitä lähemmäs kesäkuu tulee.
     Vaali-illan pääpuheenaihe koski toisaalta perussuomalaisten ja toisaalta vihreiden yllättävän suurta menestystä. Selityksiä ladattiin joka suunnasta tuutin täydeltä, milloin oli mikäkin asia vaikuttamassa. Yliopistoväkeäkin oli pohtimassa, mutta minä kyllä komppaisin pitkän linjan politiikan toimittajan Unto Hämäläisen ajatuksia. Niitä kuultiin tänä aamuna 15.4. radion Yle ykkösessä. Hämäläisen mielestä kysymys ilmastonmuutoksesta oli noussut perussuomalaisten kannalta maahanmuuttokysymyksen rinnalle. Kun Vihreät takoivat tulostaan ilmastonmuutoshysterialla, satoi perussuomalaisten laariin aivan toiselta suunnalta. Heidän kannattajansa muistivat, että Suomen osuus tämän maapallon päästöistä on lopulta vain muutamia promilleja. Hyvin monet saavat elantonsa maataloudesta ja metsän myynnistä. Lisäksi maassa on satoja tuhansia ihmisiä, jotka tarvitsevat elääkseen koneita ja laitteita, jotka käyvät bensiinillä tai dieselillä. Koko laaja kuljetusala työllistää paljon ihmisiä, on maatalouden koneet, ja hyvin monet tarvitsevat autoja työmatkoihinsa, sillä kaikki eivät asu muutaman kilometrin säteellä työpaikoistaan, kuten jotkut tuntuvat ajattelevan.
     Toinen kysymys on sitten tuo moneen kertaan mainittu maahanmuutto, joka yltyi lähes hallitsemattomaksi vuonna 2015. Tuntuu siltä, että paljolti tätä traumaa kärsitään vieläkin. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita ei onnistuta helposti palauttamaan. Ehkä tämä näkyy selvemmin pienillä paikkakunnilla, joissa irakilaisia nuoria miehiä vetelehtii huoltoasemien baareissa tietämättä mitä tehdä. Lisäksi ns. Oulun tapaukset toivat asiat kärjistyneinä esiin. Jos muistan oikein, organisoivat täällä jo asuneet irakilaiset silloin vuonna 2015 salakuljetusrenkaita, joista saatiin tuomioitakin. Juha Sipilä on kaiken kaikkiaan tolkun mies, hän on vetänyt hallitusrekeä kunniakkaasti selkä vääränä. Mutta kun paljon joutuu tekemään, saattaa joskus yllättävässä tilanteessa tapahtua lipsahduksia, jotka kansa muistaa pitkään. Lupaus tyhjillään olevan omakotitalon luovuttamisesta sieltä Kempeleestä pakolaisten käyttöön oli kieltämättä tällainen.
     Selityksiä on ilma tietysti näinä päivinä sakeanaan. En äänestänyt perussuomalaisia, mutta en halua heitä tässä mollatakaan. Yllä oleva kirjoitus siis kuvaa Unto Hämäläisen ajatuksia sellaisina kuin mitä minä niistä sain irti. 

5. (30) Lupausviikot päättyvät vaalipäivään 14.3. 
Katteettomien lupausten ja ristiriitaisten puheiden viikot loppuvat huomenna sunnuntaina. Veronkorotuksista on puhuttu säästeliäästi, mutta kukaan ei ole puhunut leikkauksista, jotka vääjäämättä ovat tulossa, kuten valtionvarainministeriön selvitys on kertonut. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tämän hallituskauden aikana kokemamme nousukausi jää lyhyeksi, joten yleisiltä suhdanteilta ei enää saada entisen kaltaista vetoapua.
​
      Äänestämisen ihanteena olisi tietysti se, että koppiin kulkeva olisi osannut tai ehtinyt punnita eri puolueiden ja ehdokkaiden tavoitteita. Näin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, monilla äänestäjillä on useita vaihtoehtoja, mistä kertoo ns. liikkuvien äänestäjien suuri määrä. Tietysti on myös ns. puolueuskollisia, tekisi mieli sanoa puolueuskovaisia, joita mikään ei heilauta. On sukuperinteitä, perheen sisällä opittuja asenteita ja tietoisuus ”kuulumisesta joukkoon”. Joihinkin saattavat vaikuttaa ulkonaisetkin seikat ja yleisvaikutelma ehdokkaista.
      Luulen, että valtava informaatio, ”vaaliähky” myös häiritsee valintoja. Joka kanavalta on pukannut keskusteluja ja haastatteluja niin paljon, että tavallinen televisiokatselija alkoi turhautua. On ollut kohteliaita väittelyitä, mutta myös päälle puhumista, varsinaisen kysymyksen väistelyä, ja asiaan kuulumattomia selittelyitä. Haastattelijoiden kysymyksiin on vastattu ylimalkaisella, ulkoa opetetulla,  taivaita syleilevällä liturgialla, ei selkeillä yksityiskohtaisilla argumenteilla. Moni on ajatellut, että kun on nähnyt yhden ohjelman, on samalla nähnyt kaikki. Näin ollen on tavallista, että valinta suoritetaan kielteisten käsitysten kautta, eli kytätään ns. sammakoita, harkitsemattomuuksia ja onnettomia kömpelyyksiä. Näiden avulla harrastetaan jonkinlaista pudotustaktiikkaa, suurimmat inhokit jätetään ensiksi sivuun.

​Kielteisten asioiden kautta. Mihin kielteisiin asioihin siis kiinnitetään huomiota, seuraavassa on jotain suurimmista puolueista. Viimeisen vuoden ajan on SDP saanut kerta toisensa jälkeen suurimmat gallup-luvut, jotka alkuvuodesta olivat jopa nousussa. Viimeaikainen pudotus on monen mielestä johtunut Antti Rinteen persoonasta, kulmikkaasta käytöksestä, epävarmuudesta ja ns. sammakoista (esim. synnytystalkoot, lihavero, kelpaako Suomi Naton jäseneksi, kohtuuttomat lupaukset). Kun Rinteen sairasloman aikana puikkoihin joutui varapuheenjohtaja, suhteellisen tuntematon Sanna Marin, kuviteltiin, että nyt tulee notkahdus. Mutta se tapahtuikin vasta Rinteen tultua takaisin. Täytyy kyllä henkilökohtaisena mielipiteenä esittää, että Marinin kehon kieli oli aivan toista luokkaa kuin Rinteellä, hän säteili asiantuntemusta ja varmuutta tilanteessa kuin tilanteessa. Voisi spekuloida, että hänellä oli mahdollisuus kääntää puolueen kannattajiksi tavallisia ammattiliittoihin kuulumattomia äänestäjiä, mm. nuoria ja naisia, jotka vieroksuvat Rinteen ammattiyhdistysjyrän mainetta. Ay -väki tietysti on toista mieltä.
     Kokoomus näytti vielä viime vuonna taistelevan tasaväkisesti SDP:n kanssa. Mikä sitten meni vikaan? Petteri Orpo joutui kovan paikan eteen, kun osaksi ulkomaisella rahalla operoivien terveysjättien vanhusten hoidon epäkohdat tulivat pahaan aikaan esille. Ei ollenkaan ole selvää voidaanko hoitajamitoituksessa päästä kaikkien muiden puolueitten lupaamaan lukuun 0,7. Mutta kun Orpo ei tähän yhteiseen huutoon yhtynyt, vedettiin tästä tietysti se johtopäätös, että soten yksityistäminen olisi arvo kaiken yläpuolella. Orpon olemuksesta näkyi, miten tuskalliselta tämän tilanteen täytyi tuntua. Ja kun yhden kerran kompastellaan, alkoi monista äänestäjistä tuntua, että kokoomus on pelkästään hyväosaisten ja yrityksiä omistavien puolue. Monet halusivat lyödä Orpoon ja kokoomukseen yksityisten terveysyritysten lobbarin leiman. Viimeistään tässä vaiheessa Jyrki Kataisen ”Sari sairaanhoitajat” alkoivat väistyä.
     Keskustapuolueen päätavoite sote -ohjelmassa oli ns. maakuntamalli, joka tietysti nähtiin pyrkimyksenä vahvistaa puolueen asemaa kaupunkikeskusten ulkopuolelle. Kannattajakunta alkoi kyllä myös miettiä, oliko aiheellista hyväksyä ns. valinnan vapaus niin laajana kuin kokoomus vaati. Eli oltiinko nyt kokoomuksen talutusnuorassa? Liikkuvia äänestäjiä alkoi myös häiritä Juha Sipilän menestynyt yrittäjäura, samoin kokoomuksesta loikanneen Anne Bernerin yksityistämisajatukset liikenneministeriön tontilla. Puolueen sisällä elää vielä ainakin jossain määrin alkiolaisuus, eli puolueen perustajan, Santeri Alkion ajatus myös vähäväkisten maalaisten etujen ajamisesta.
     Vihreät näyttivät vielä viime vuoden puolella olevan menettämässä kaiken merkityksensä Touko Aallon mukana. Mutta sitten saapui pelastaja, konkaripoliitikko ja joka paikassa yhtä säntillinen ja karismaattinen Pekka Haavisto. Monen mielessä oli myös hänen pääsynsä toiselle kierrokselle vuoden 2012 presidentin vaalissa. Puolue pääsi jo alkukuusta SDP:n jäljessä kulkevien neljän melko tasaveroisen puolueen kimppaan, tämä tietenkin sillä edellytyksellä, että virhemarginaali otetaan huomioon. Mutta onko puolueen ohjelma silti liian ohut? Ilmastonmuutos on iso asia, mutta kun muutkin rummuttavat samalla asialla. En nyt tähän hätään keksi, millä muulla vihreät profiloituvat edukseen muista puolueista. Raja perussuomalaisiin on selvä, suvaitsevaisuutta on niin maahanmuuttoon kuin seksuaalivähemmistöjenkin suuntaan. Enkä oikein löydä asiaosaamistakaan muilta Haavistoa lukuun ottamatta.
     Jussi Halla-aho on selvästi nostanut puolueensa osakkeita. Samalla hän on luonut itsestään vakaamman ja aina rauhallisen kuvan. Mutta kyllä puolueen sisällä on ylilyöntejäkin tapahtunut, on ollut myös henkilökohtaisia ongelmia. Kivulias puoluekokous vuonna 2017 on mielessä. Jotenkin vanha häirikköleima vielä leijuu ilmassa, on se sitten aiheellista vai ei. Perussuomalaiset aiheuttivat vuonna 2011 ”jytkyllään” sen, että muut puolueet perustivat Jyrki Kataisen johdolla pelästyksissään ns. ”sixbagin”, josta oli huonoja kokemuksia. Vuoden 2015 vaalien jälkeen puolue pääsi hallitukseen, jossa sen ministerit ovat esiintyneet edukseen. Mutta luotetaanko Halla-ahoon, kas siinäpä kysymys? Maahanmuutto kärkiaiheena on tietysti hyvä veto, mutta mitä muuta puolueella on tarjottavanaan sellaista, jolla se voisi muihin nähden profiloitua? Eräissä televisiokeskusteluissa Halla-aho on myös ottanut kovin vaatimattoman osan, lieneekö hänen asiaosaamisessaan sittenkin liian vähän laajuutta? Tällä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä kärkihankkeet vetoavat jo sellaisenaankin EU-vastaisiin ja niihin, joiden mielestä ns. vanhojen puolueiden virheet ovat olleet liian suuria. Tästä on osoituksena yllättävä toinen sija SDP:n jälkeen viimeisimmässä, torstaina 11.4. julkaistussa gallupissa, jossa puolue sai saaliikseen 16 prosenttia. Ilmeisesti uusia kannattajia saatiin erityisesti ns. nukkuvien puolueesta.
     Li Anderson erottui edukseen esimerkiksi TV 3:n tentissä keskiviikkona 10.4., jolloin hän hiillosti taitavasti vieressään istunutta Petteri Orpoa. Samassa tentissä profiloituivat hyvin myös RKP:n Anna-Maja Henriksson ja kristillisten Sari Essayah, joilla kuitenkaan ei ole suuria mahdollisuuksia, ellei sitten heidän puolueitaan tarvita hallitusneuvotteluissa tilkkeeksi kun tavoitellaan enemmistöhallituksia. Sampo Terho ei liioin mokannut, mutta puolueena sinisillä ei ole mitään mahdollisuuksia.
​
    Joka tapauksessa hallituksen muodostaminen ei tule olemaan helppoa. Puolueitten kannatusluvut gallupeissa ovat tasoittuneet. Vastaavanlainen vaikeus on näkynyt lähimmissä naapurimaissammekin. Ruotsin hallitusneuvottelut kestivät kuukausia kiitos ns. ruotsidemokraattien, joita kukaan ei huolinut samaan hallitukseen. Virossa taas selvä voittaja, eli reformipuolue näyttää jäävän sivuun, kun sitä vastaan noussut koalitio oli syntynyt. Meilläkään ei siis tähän viitaten olisi ilman muuta selvää, että SDP ja Antti Rinne johtaisivat hallitusneuvotteluja, vaikka ne ehkä heidän nimissään alkaisivatkin.
     Viimeisten lehtitietojen mukaan Rinne on korostanut, että pelkkä vasemmistohallitus ei saa taakseen riittävästi edustajapaikkoja. On siis pakko ottaa mukaan joko kokoomus tai keskusta. Eli pukkaako sinipunaa vai punamultaa, kas siinä oiva kohde veikkauksille. Saattaa olla, että joudutaan palaamaan takasin sille Kataisen sixbackin tielle. Tätä ennakoi se, että mikään puolue ei ehkä saa vaaleissa yli 20 prosentin kannatusta. Muut suurimmat jäänevät jonnekin 15-16 prosentin tienoille.

4. (29) Taidemuseon monttua kaivetaan jo

Kevään korvalla alettiin kaivaa uuden taidemuseon monttua tavallaan Mallasjuoman vanhan rakennuksen kainalossa. Kuvissa näkyy myös Päijänteenkadun ja Kulmakadun kulmauksessa oleva AS Oy Malskin Kruunu. Taidemuseo nousee tähän monttuun ties kuinka komeana. Sisäänkäynti on kuitenkin Päijänteenkadun puolelta.

​Työt ovat meneillään myös vanhan rakennuksen sisällä. Ikkunoiden kautta on poistettu vanhoja väliseiniä ja muuta tarpeetonta. Varte on rakentanut jatkeeksi uudisrakennuksen, jonka osaksi musta väri herätti ensin hämmästystä.  Ajan mittaan kuitenkin alkoi tuntua siltä, että vanhan ja uuden liittäminen sopuisaksi kokonaisuudeksi taitaa sittenkin parhaiten tapahtua juuri tällä tavalla. Mallaskadun puolelta otetussa viimeisessä kuvassa harmaa laikukas väri johtuu uusien tiilien lämpötilan nopeasta vaihtelusta. Lämpimien ilmojen tultua jää vain musta tai punainen väri.

3. (28) Viron hallitusneuvotteluissa täyskäännös
Vaalivoittaja, puheenjohtaja Kaja Kallas (Reformierakond) sai viime viikon perjantaina hallituksen muodostajan tehtävän. Kun myös presidentti Kersti Kaljulaid on nainen, ehdittiin tätä jo tervehtiä ainutlaatuisena tapahtumana. Mutta kun muutamia päiviä ehti kulua, tilanne muuttui totaalisesti.

​Ensimmäisissä hallitusneuvotteluissa kävi jo selville, että Jüri Ratasen keskustavasemmistolainen keskustapuolue (Keskerakond) ei missään tapauksessa suostu yhteistyöhön reformipuolueen kanssa talouselämän erimielisyyksien takia. Keskustapuolue mm. vaatii valtionverotukseen samanlaista progressiivisuutta kuin Suomessakin on iät ja ajat ollut käytössä. Mielipide-erot koskevat myös muuta taloudenpitoa. Kaja Kallas jatkoi sitten hallitusneuvotteluja vielä oikeistolaisen Isamaan kanssa, mutta yhteiset paikkamäärät riigikogussa eivät olisi riittäneet enemmistöön (34+12). Kun sosiaalidemokraattien vuoden 1915 paikkaluku 15 kevään vaaleissa putosi kolmanneksella, oli ymmärrettävää, että he halusivat jäädä oppositioon vetämään henkeä. Toinen vaalivoittaja, EKRE ei ideologisista syistä voinut reformipuolueelle tulla kysymykseen.
     Mutta sitten tapahtui jotain sellaista, mitä monetkaan eivät voineet ennakoida. Ratas alkoikin vastoin olettamuksia neuvotella EKRE:n (Eesti Konservatiivne Rahvuserakond) kanssa. EKRE, eli virolainen vastine Suomen perussuomalaisille, on maahanmuuttovastainen ja suhtautuu lisäksi voimakkain varauksin Viron venäjänkielisiin, jotka ovat olleet osa keskustapuolueen äänestäjien ydinjoukkoa. Pääministeriehdokkaan neuvottelutaidoista sitten riippuu. miten tämä vastakohtaisuus saadaan soviteltua. Kun tähän koplaan näyttäisi liittyvän vielä oikeistolainen Isamaa, saisi koalitio selvän 57:n edustajan enemmistön taakseen riigikogussa (26+19+12).
     Tapahtuma on nähtävä erityisesti vastavaikutuksena yli 20 vuotta maata johtanutta, talousliberalistista politiikkaa toteuttanutta reformipuoluetta vastaan. Yhdessä Isamaan (alk. Isamaa ja Res Publica) kanssa valtiontalous saatiin kommunistivallan jälkeen kyllä kuntoon, kolhoosien yksityistäminen onnistui, mutta julkinen terveydenhoito, koulutus ja eläkkeet jäivät vähemmälle huomiolle. Varsinkin maaseudun köyhä väki jäi vaikeuksiin. Puheenjohtaja Kaja Kallasen asemaa on vaikeuttanut myös se, että hän on 1990-luvun kovaotteisen talouspoliitikon Siim Kallasen tytär. Tämä toimi maan keskuspankin pääjohtajana 1991‒1995, ulkoministerinä 1995‒1996, valtionvarainministerinä 1999‒2002 sekä pääministerinä 2002‒2003.  Monet näkevät isän hahmon tyttären taustalla.

Muiden maiden kokemukset saattavat myös vaikuttaa. Viime vuoden puolella ns. ruotsidemokraatit aiheuttivat maansa johtaville poliitikoille harmaita hiuksia. Kukaan ei halunnut yhteistyöhön heidän kanssaan, joten hallituskriisiä jatkui syyskuun 2018 valtiopäivävaalien jälkeen kuukausikaupalla. Stefan Löfven valittiin toiselle kaudelleen pääministeriksi vasta tammikuussa 2019 neljä kuukautta kestäneiden ennätyksellisten hallitusneuvottelujen jälkeen. Ruotsissa oli aikanaan tullut perinteeksi, että joko punavihreä blokki tai oikeistoallianssi muodostaa hallituksen. Tämä blokkiajattelu ainakin osaksi murtui, kun keskusta ja liberaalit lupasivat hallituksen ulkopuolelta tukensa Löfvenin sosiaalidemokraateille ja sen hallituskumppanille, ympäristöpuolueelle. 
     Oikeistokonservatiivien vaikutuksesta on meillä Suomessakin ollut kokemuksia. Timo Soinin perussuomalaisten aikaansaama ”jytky” ajoi pääministeriksi valitun Jyrki Kataisen muodostamaan vuonna 2011 ns. sixbagin, kuuden puolueen hallituksen, josta tuli runsaasti huonoja kokemuksia. Nyt Suomessa pelätään toden teolla, että Jussi Halla-aho onnistuu uudelleen nostamaan puolueen äänimäärää niin, että hallitusneuvottelut taas vaikeutuvat. Tosin Sipilän ja Orpon hallituksessa (2015‒2019) ei perussuomalaisista tullut ongelmia.
​     Tapahtui ns. ”kuoleman suudelma”, eli valtaan pääsy muiden puolueiden rinnalla heikensi puolueen tilannetta. Hallitusvastuu aiheutti sitten perussuomalaisten hajoamisen, uusi puheenjohtaja on nyt Jussi Halla-aho, ja ns. siniset jatkoivat edelleen hallituksessa. Jos ajatukset palaavat Urho Kekkosen aikaan, muistetaan, miten SKDL menetti hallituksessa vallankumouksellisuutensa, ja Suomen kommunistinen puoluekin jakaantui kahtia, jyrkempiin sinisalolaisiin ja parlamentaariseen toimintaan suostuneisiin saarislaisiin. Tulee kysyneeksi, johonkin tällaiseenko virolaisetkin nyt ovat päätyneet?
     Kansallisia arvoja korostaneiden oikeistokonservatiivien nousu on viime vuosina ollut eurooppalainen ilmiö. Puola ja Unkari ovat luisuneet heidän komentoonsa, samoin ainakin osittain Italia. Monissa muissakin maissa he ovat edenneet. En ryhdy tässä etsimään syitä, mutta ainakin katsotaan, että tähänastiset valtapuolueet eivät ole osanneet kuunnella niitä, jotka syystä tai toisesta ovat tunteneet jääneensä osattomiksi. Työttömät tehdastyöläisethän sen Trumpinkin nostivat valtaan.

Viron puolueiden kehityksestä ns. uuden itsenäisyyden ajalla saa perusteellisemman käsityksen teoksestani Suomesta Viroon — Virosta  Suomeen (Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden), sen johdantoluvuista. Sitä löytyy mm. Lahden kaupunginkirjastosta. Kirjan kansikuva näkyy esimerkiksi klikkaamalla yläpalkista kohdasta Kirjoittaja.

2. (27) Puluejohtajat ja puolueiden äänimäärät
​Elämme mielenkiintoisia aikoja, sanoi joku poliitikko aikoinaan. Tätä käytössä kulunutta slogania on sitten toisteltu milloin minkin asian yhteydessä, ja taas siihen tuntuu olevan aihetta. Meneillään on muutaman viikon jakso, jolloin villit ajatukset, monenkarvaiset spekulaatiot, kotikutoiset baarikeskustelut ja jopa trollauksetkin ovat täyttäneet ajatusmaailmaa. Ja vauhti taitaa sen kun vain kiihtyä, kun parin viikon loppukirikin on päässyt vauhtiin. Keittiöpsykologitkin ovat viimeistään tässä vaiheessa heränneet talviunestaan, tähän joukkoon tekee tämän kirjoittajankin mieli liittyä.

​Erilaisia televisiossa näytettyjä keskusteluja on kertynyt jo sen verran, että poliittisten kommentaattorien mielipiteet ovat päässeet vellomaan. Viimeisessä gallupissa SDP johtaa edelleen nipinnapin yli 20 prosentin voimalla. Antti Rinne tuli sairaslomalta, jotkut ovat jopa päätelleet, että puolue on sen takia kärsinyt parin prosentin laskun. Lievän infarktin kokenut ja siitä pallolaajennuksen avulla selvinnyt on yleensä työkykyinen jo näin pian operaation jälkeen. Monen mielestä kuitenkin tulevat kamppailut vaativat todella kovaa kuntoa. Eli aluksi olisi pitänyt voida tehdä työtä hieman pienemmällä sykkeellä, jotta valmius koviin paikkoihin olisi varmistunut. Rinteellä oli myös aivan oiva sijainen, ensimmäinen varapuheenjohtaja, Tampereen kaupunginvaltuuston entinen puheenjohtaja Sanna Marin, jonka kehonkieli kertoi tasapainosta ja varmuudesta.
    Antti Rinne selvisi kohtalaisesti TV 1:n hiillostuksesta, jossa ensin piti pitää seitsemän minuutin pituinen puhe ja asettua sitten kahden mainion toimittajan, Olli Seurin ja Kirsi Heikelin haastateltavaksi. Verosuunnitelmissa oli tietysti paljon selittelemistä, erityisesti niissä viimeisissä, joissa painotettiin kestävän kehityksen kannalta harmittomampien elintarvikkeiden kevyempää kohtelua. Siitä vastustajat olivat keksineet termin ”lihavero”. Edelleen kiinnosti se "vappusatanen", jota Rinne lupaili kaikkein pienituloisimmille eläkeläisille. Sivujuonteena mainittakoon, että SDP:n jäsenkunnan ikäkeskiarvo on jossain 60:n ja 70:n välillä!
​     Puoluejohtajien haastattelut oli sijoitettu kello yhdeksään illalla. Ne oli toteutettu aivan esimerkillisesti, Marja Sannikka esiintyi pirteästi eräänlaisena ohjelman yleisjuontajana ja asiantuntijaraadin jututtajana. Jonkinlaiseksi rekvisiitaksi oli kuhunkin iltaan haalittu ”puolueuskovaisten” joukko, jolta ei kuitenkaan kysytty mitään. Näkyviä poliitikkoja näytti olevan mukana, samoin niitä julkkiksia, jotka halusivat ”kuulua joukkoon”.
     Kyllähän Rinne vähän helisemässä oli, mutta puhetulvallaan ja erilaisten yksityiskohtien lataamisella hän selvisi. Muut neljä puheenjohtajaa kuuluivatkin sitten ”neljän kimppaan”, eli puolueisiin, jotka olivat mainitun gallupin prosenteissa niin lähellä toisiaan, että erot mahtuivat virhemarginaalin sisään.  Petteri Orpo on koettu hyväksi esiintyjäksi, joka maalailee myönteisiä kuvia milloin mistäkin kokoomuksen hankkeesta. Nyt hän joutui jälleen lujille ns. hoitajamitoituksen suhteen. Ollaan aika kaukana Jyrki Kataisen sloganista, jonka mukaan ”Sari sairaanhoitajan” kannattaa äänestää kokoomusta. Esperi Caren ja Attendon piirissä todetut epäkohdat vanhustenhuollossa tulivat julkisuuteen kokoomuksen kannalta perin hankalaan vaiheeseen. Kun muut puoluejohtajat tuomitsivat suoralta kädeltä ns. ”vanhusten hädällä rahastamisen”, Orpo yritti tasapainoilla, jotta ei olisi loukannut niin näitä hoivayhtiöitä kuin sitä väestönosaa, joka ylipäätään haluaa sote -toiminnan yksityisen yrittäjyyden piiriin. Ylimalkaisuuksista ja yksityiskohtien puutteesta häntä myös moitittiin. Kehon kieli kertoi myös, että entinen itsevarmuus oli pehmennyt.
     Sen sijaan perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho esiintyi varmasti ja tilanteen halliten. Puolueen kaksi kärkiajatusta, maahanmuutto ja toisenlainen suhtautuminen ilmaston lämpenemiseen tulivat hyvin esille. Näillä eväillä puolue on noussut. Ilmeisesti se on hyötynyt myös eräiden muiden alamäestä. Eräänlaisena vakiopanelistina toiminut vahva mielipidevaikuttaja Matti Apunen totesikin, että Halla-aho esiintyi kokeneen akateemisen väittelijän tavoin. Poimin internetistä hänen väitöskirjansa nimen (Poblems of Proto-Slavic Historical Nominal Morphology), mutta en tullut siitä hullua hurskaammaksi. Olisi suotavaa, että jossain selvitettäisiin kansantajuisesti sitä, miksi hän oli päätynyt tällaiseen aiheeseen. Netin mukaan hänen hallitsemiensa kielten määrä on hyvin kunnioitettava.
     Juha Sipilästä huokui neljän pääministerivuoden tuoma varmuus. Hän oli toinen puoluejohtaja, jota haastattelijat eivät saaneet kompastelemaan. Yhteiskuntatieteiden tohtori Olli Seuri pokkasi vuonna 2017 Bonnierin Suuren journalistipalkinnon, joten eväitä kyllä olisi ollut. Sipilä (samoin kuin Orpokin) korosti jatkuvasti sitä, miten työllisyys oli saatu menneen hallituskauden aikana kohomaan yli 72 prosentin. Sote- linjauksena hän korosti edelleen ns. leveämpiä hartioita, eli maakuntia tai jotain siihen suuntaan kulkevia yhteisöjä  järjestäjätahoina. Petteri Orpo ei alun alkaenkaan ollut innostunut maakuntamallista, mutta yhdistettynä valinnanvapauteen hän oli sen pitkin hampain hyväksynyt. Nyt hän puhui kunnista ja erilaisista kuntayhtymistä. Jossain siellä takana taisi pilkahtaa Helsingin ylipormestari Jan Vapaavuoren haamu.
     Jokin taho järjesti viime viikolla äänestyksen siitä, kenet kansa mieluimmin näkisi pääministerinä. Ei ollut mikään yllätys, että enimmät äänet sai Pekka Haavisto, kovin mukavana miehenä koettu. Vihreiden asettuminen tähän ”neljän koplaan” on ilman muuta ollut hänen ansiotaan, hän nosti vihreät siitä suosta, johon kykynsä väärin arvioinut Touko Aalto heidät suisti. Haavisto on kieltämättä valtiomiesluokkaa, mutta miten hän selviäisi neuvotteluissa ja kriiseissä maailman mahtajien kanssa ? Nyt hän selvisi erinomaisesti, karismaa on vaikka muille antaa, vastaukset tulivat rauhallisesti ja varmasti. Vihreillä on kieltämättä vakava johtajuusongelma, joka tulee varmaan näkyviin jos Haavisto kesällä väistyy. Ainoa varteenotettava puheenjohtajaehdokas olisi Ville Niinistö, joka tuli jo edellisellä kaudella tunnetuksi niin ärhäkkäänä hallituksen arvostelijana, että hän jätti välillä jopa Antti Rinteen toiseksi. Muilla edustajilla on kyllä aatetta. mutta ei juurikaan taitoa, kokemusta ja tilannetajua, ellei loppuvuosi toista osoita. Voihan sieltä vihreistä löytyä myös tulevia ministereitä, jotka aikanaan kasvavat korkoa.
    Vasemmistoliitto nousi niin ikään viimeisessä gallupissa. Puheenjohtaja Li Andersson esiintyi varmasti, eikä hänessä ollut jälkeäkään siitä epävarmuudesta, jota hän on joskus huokunut.  Hän esitti uskottavasti tulevaisuuden näkymiä, ja selitti puolueensa tehtyjä ja tekemättömiä tekoja selkeästi. Saattaa olla, että vasemmistoliitollakin on jotain mahdollisuuksia hallitukseen, jos Rinne joutuu keräämään jonkinlaisen sikspäkin mikäli punamulta tai sinipuna eivät tule kuuloonkaan. Katainenhan joutui tämän tällaisen koalition kokoamaan, tunnetuin seurauksin. Vihreät ja vasemmistoliitto odottivat koko ajan, milloin kannattaa tulevan vaalimenetyksen varmistamiseksi erota. Katainenkin itse kyllästyi ja livahti tilaisuuden tullen Brysseliin. Tilalle tuli Alexander Stubb, joka ensin hurmoshengessä hurrattiin kokoomuksen puheenjohtajaksi. Lopulta huomattiin, että miehellä oli enemmän esiintymiskykyä kuin substanssia.
    Kristillisten Sari Essayah on seesteinen ja rauhallinen, eikä hän haastattelutilanteessa joutunut millään tavoin paniikkiin. Päinvastoin, hän kykeni omalla tavallaan vastaamaan sujuvasti kaikkiin kysymyksiin. Sampo Terhon kohtalona on toimia puheenjohtajana Sinisessä tulevaisuudessa, jonka auringonlaskunaika oli alkanut aikoja sitten. Eniten harmittaa Jussi Niinistön asema. hän oli hyvä puolustusministeri. Lähes ainoana sinisistä hänellä on mahdollisuus uusia edustajanvaltakirjansa. Kokoomuksessa kohteluunsa suivaantunut Hjallis Harkimo on nyt yrittänyt haukata liian iso palaa. Paavo Väyrynenkin kuuluu menneisyyteen, vaikka hän itse ei sitä vielä ymmärräkään. 

1. (26) Māra Zālīten matka Siperiasta Latviaan
Multi-Cultissa kokoontuvan vironkielisen kirjallisuuden kerhon kevään viimeinen kokous pidettiin 2.4.2019. Tällä kertaa oli suuntaa laajennettu hieman etelämmäksi, sillä kello 16 aloitettiin tutkimalla latvialaisen Māra Zālīten teosta Viisi sormea. Kello 18 lähtien kuultiin kääntäjä Mirja Hovilan luento latvialaisesta kirjallisuudesta yleensä. Tämä osio oli järjestetty yhteistyössä Rozentāls -seuran kanssa.
    Janis Rozentāls (1866‒1916) oli latvialainen taidemaalari, kansallistaiteilijaksikin mainittu. Hänellä oli hyvät yhteydet Suomeen mm. siksi, että hänen vaimonsa oli suomalainen. Hän sai virikkeitä Suomen kansallisromantiikasta, mutta siirtyi sitten kohti impressionismia ja symbolismia. Kun vuonna 1990 ryhdyttiin perustamaan Suomen ja Latvian ystävyysseuraa, nimettiin se hänen mukaansa.

    Kyyditykset Siperiaan, Baltian maiden yhteinen trauma elää kirjallisuudessa vielä pitkään. Tyyli ja tavat vaihtelevat, mutta aina jossain taustalla ne näkyvät. Omaelämäkerrallinen Māra Zālīten Viisi sormea käsittelee tätä vaihetta latvialaisten kannalta. Hän syntyi kyyditetyille vanhemmille Krasnojarskissa Jäämereen laskevan Jenisein varrella.  Näkökulma on päähenkilön, viisivuotiaan Lauran, joka kokee ja ymmärtää tapahtumia omalla tavallaan.  Aikaisemmin olen kirjoittanut Kai Aareleidin Tarttoon sijoittuvista lapsuudenmuistoista (Korttitalo, suomeksi 2018). Kirjailijan päähenkilö oli kuitenkin Lauraa huomattavasti vanhempi. Molemmissa tapauksissa tulee esille uusia näkökulmia. Kun lapsen ymmärrys ei tavoita tapahtumien kaikkea kauheutta, saavat teoksetkin hieman lohdullisemman sävyn.

Māra Zālīten vanhemmat tapasivat vasta Siperiassa. Stalinin kuoleman (1953) jälkeen alkoi rehabilitointi, eli syyttöminä Siperiaan karkotettujen vapauttaminen. Pieni perhe pääsi Latviaan vuonna 1956. Zālīten romaani kulkee ehkä jännittävimmillään ja kauheimmillaan vankileirikuvauksessa, jossa lapsen synnytyskin tapahtui todella järkyttävissä oloissa. Nuori äiti ei edes saanut maitoa tulemaan. Lapsiparka olisi pian menehtynyt, elleivät saman parakin eri kansallisuutta olevat naiset olisi yhteistuumin ryhtyneet toimiin. Riepuja ja muita vaatteita koottiin, ja eräs äsken synnyttänyt saattoi antaa maitoaan myös Lauralle.
     Junamatka kohti länttä oli myös jännittävä.  Matkaan kului päivä toisensa jälkeen, ja Laura ehti jo moneen kertaan kysellä määränpäätä. Äiti kertoi lämpimiä muistikuviaan Latviasta. Ehkä kriittisimpiä vaiheita oli se, kun eräs neuvostoarmeijan Uralille virkamatkalleen menevä majuri osui samaan vaununosastoon. Aluksi tämä oletti pariskunnan menevän Moskovaan opiskelemaan, mutta sävy muuttui kun Laura lapsellisuudessaan selitti, että he ovat menoissa Latviaan. Majuri alkoi nyt ärjyä ja alkoi syytellä heitä kansanvihollisiksi. Onneksi majuri oli jo siihen mennessä kallistanut niin monta votkalasillista, että pian uni voitti. Aamulla häntä ei enää näkynyt

​Nuoren äidin perheenjäsenistä monet olivat joko kuolleet sodassa tai saaneet saman karkotuskohtalon. Jäljellä olivat enää vain äidin isovanhemmat. Lauran äiti järkyttyi isovanhempien kotitalon kunnosta, sillä tällä välin oli tapahtunut melioraatio, eli maanparannus. Vanhat puut talon ympäriltä oli pitänyt kaataa ja kukoistavat kasvimaat kyntää kolhoosin pelloiksi. Päärakennuskin oli pahasti rappiolla. Laura ei tietenkään tätä sanahirviötä ymmärtänyt, joten melioraation hän käsitti joksikin pelottavaksi eläimeksi, sellaiseksi joka milloin tahansa voisi hyökätä kimppuun. 
​     Sinänsä Latviaan tulo tuntui ihanalta, ruohoakin pääsi silittelemään, ja vapaana juokseva vesi lähteestä tuntui ihanalta. Kukkien paljous puutarhassa ja muuallakin ihmetytti. Luumujakin vanhat puut olivat pudottaneet niin paljon, että Laura tunsi suorastaan kahlaavansa keltaisessa meressä. Vähän kyllä ihmetytti kun rikkaruohoja kitkettäessä myös nokkoset ja savikat hävitettiin, Siperiassahan ne olivat jatkaneet yksipuolista ruokavaliota. Ja miten paljon täällä olikaan hedelmiä, juuri mitään niistä hän ei tietenkään ennestään tuntenut. Laura kuitenkin jatkoi leikkejään onnellisena mielikuvitusystäviensä kanssa.
     Monet asiat alkoivat tuntua pelottavilta. Laura kävi ensi kerran elämässään kaupassa äitinsä kanssa.  Myytävää ei ollut paljon, mutta Siperian jälkeen valikoima tuntui runsaalta. Myyjätär oli suorastaan töykeä, hän palveli vastahakoisesti vaikka muita ostajia ei ollut. Ilmeisesti paikalleen jäänyt väki oli omaksunut neuvostoihmisen käyttäytymisen, jonka mukaan Lauran perhe on epäluotettava. Sinne Siperiaanhan niitä kansanvihollisia oli lähetetty! Ylipäätään tuntemattomat ihmiset suhtautuivat ynseästi, eikä isäkään saanut töitä. Hän alkoi alkoholisoitua.
     Tuli tässä mieleen, että Tallinnan myyjien ja hotellihenkilöiden käytöksen on viime aikoina kerrottu olevan ynseää. Itse olin kerran Lahden terveyskeskuksessa virolaisen lääkärin potilaana. Hänellä tuntui olevan jonkinlainen komentajamentaliteetti, sain selittää ja selittää vaivojani, mutta selityksilleni hän ei oikein tuntunut antavan arvoa. Syynä saattoivat tietenkin olla myös kielivaikeudet, virolaislääkäri tietysti puhui moitteetonta arkikieltä, mutta keskusteluissa tärkeät finessit puuttuivat. Mahtoiko miehitysaika ja neuvostosysteemi olla näin perusteellisesti kirjoitettuna virolaisten perimään? Silti on kysymys palveluammateista. Itse olen kuitenkin kokenut esimerkiksi pelimatkoillani vain sulaa ystävyyttä, mutta se onkin aivan eri asia.
    Isä ei siis saanut pitkään aikaan työtä ja hän alkoi menettää otettaan elämästä. Tilalle tulivat juopottelevat toverit, joita siunaantui sieltä ja täältä. ”Kansanvihollinen. Kyyditty. Porvarisvesa. Olkoon vapautettu, olkoon rehabilitoitu. Siitä huolimatta. Ei savua ilman tulta. Voiko tuollaiselle leirivangille uskoa kolhoosin koneet, traktorit ja kuorma-autot. Voiko päästää hoitamaan rotukarjaa, antaa navetan avaimet? Susi pääsee karvoistaan, mutta ei tavoistaan.”
     Lopulta isä pääsi ainakin toistaiseksi töihin kuskaamaan hevosella poltto- ja voiteluaineita pellolla työskenteleville traktoristeille. Vilkas Laura änkesi mukaan ensimmäisenä päivänä ja kommentoi näkemäänsä tietysti omalla tavallaan. Hän onnistui myös osittain palauttamaan äitinsä depressioon taipuvaisen isoisän toimeliaisuutta, ainakin niin paljon, että tämä suostui siirtymään pimeänä pitämästään asuinhuoneesta istumaan talon edustalla olevalle penkille.
     Laura tutustui vähitellen ympäristöönsä ja oppi samalla latviankielisiä sanoja. Tämän ikäisten tapaan hän kyseli paljon, kysymykset saivat aikuiset hankalaan asemaan ja palauttivat mieliin ikäviä muistoja ”ihmispedoista” ja näiden kyydittämistä sukulaisistaan. Äidin mummo istutti opettajan kanssa kyydityspäivänä jokaiselle pois viedylle oman puun, lehmuksen tai tammen, joiden juurelle mummo laski aina vuosipäivänä kukkaset. Kesäkuun 14. päivänä 1941 Latviasta kyydittiin 15500 henkilöä pakkotyöleireille Siperiaan. Valtaosa jäi sille tielleen, lähinnä he kuolivat aliravitsemukseen, tauteihin ja pakkaseen.

---

Maaliskuu​ 

9. (25) Totta ja tarua jännityskirjailijan kynästä

Komisario Mikko Porvali on virkatyönsä ohella ehtinyt kirjoittaa jo mittavan määrän dekkareita ja poliisikertomuksia. Ja mikäpä on ollut kirjoittaessa, kuin on voinut liikkua ammatillisesti tutulla alueella. Kiinnostavaa on lisäksi se, että hän on kutonut teoksiaan olemassa olleiden henkilöiden tai tapahtumien ympärille. Faktoja siis on, mutta puuttuvat kohdat ja ymmärtämisen kannalta tärkeät täydennykset on kehitelty fiktiivisesti. Niissä on päästy lähelle totuutta, eli siis kirjoissa asiat kulkevat pääasiassa niin kuin ne todella olisivat voineet olla. Kun Porvali käsittelee todellisia tapahtumia, voi historian ammattilainenkin täydentää omaa tietämystään.​

​Kaappaus Neuvostoliittoon. Porvalin Kadonneen kaupungin varjo on kolmas osa Karelia Noir -sarjasta. Siinä liikutaan nyt talvisodan rauhan ja jatkosodan alun tunnelmissa. Porvalin mielikuvitushahmot, etsiväkomisariot Salomon Eckert ja Jussi Kähönen saavat ensin selvittää, onko vuoden 1940 rajan tarkistamiseen lähetetty Päämajan valvontaosaston kapteeni Aleksanteri Torikka mahdollisesti kaapattu Neuvostoliiton puolelle. Näin oli käynytkin ja kaksikko päätti aloittaa vaarallisen pelastusoperaation. Torikka ja hänen seurassaan olleet varusmiehet ehdittiin tunnistaa, mutta sen verran oltiin myöhässä, että yritys epäonnistui. Suomalaisetsiville tuli kiire päästä takaisin omalle puolen rajaa. Eräiden vaiheiden jälkeen se onnistuikin. Tämä pakovaihe ilmeisesti on fiktiota, mutta jännitystä Porvali kyllä osaa tekstiinsä saada.

​Sen sijaan itse kaappaus on totta, samoin on ollut olemassa mainittu kapteeni Torikka, jonka alkuperäinen nimi oli Aleksander Krasheinin (s.1886 Viipurissa). Wikipediasta löytyi hänestä mielenkiintoista tietoa. Hän oli ehtinyt toimia jo ensimmäisessä maailmasodassa keisarillisen armeijan ilmavoimissa tähystäjänä. Vuonna 1918 hän loikkasi Suomeen, mutta ei suinkaan yksin, sillä hän sai sekavissa oloissa mukaansa viisi lentäjää ja viisi lentokonetta. Heistä muodostettiin valkoisen Suomen Karjalan armeijakunnan ilmailuosasto, jota täydennettiin sittemmin Ruotsista ja Saksasta saduilla koneilla. Suurempaa merkitystä heillä ei ollut, sillä lentäjät suorittivat lähinnä tähystyslentoja. Siinä oli kuitenkin Suomen ilmavoimien alku. Seuraavina vuosina koulutettiin aika monta suomalaista lentäjää.
     Yleisesti on uskottu, että Suomen ilmavoimat saivat alkunsa siitä siviilikoneesta. jonka ruotsalainen kreivi von Rosen lahjoitti. Luetun perusteella tapahtuma oli ystävyyden osoitus, mutta vain kuriositeetti ja tavallaan peitetarina. Ei ihme, että Torikka oli Neuvostoliitossa leimattu mies. Hänet kaapattiin 28. toukokuuta 1940 Uukuniemellä Porvalin mainitsemissa olosuhteissa. Hänet teloitettiin Moskovassa helmikuussa 1941.
​--------
Viipurin räjähdykset. Edellistä paljon tunnetumpia tapahtumia olivat ne aluksi mystillisiltä tuntuneet räjähdykset, joita Viipurissa tapahtui elokuun loppupuolella 1941, eli siis jatkosodan jo alettua. Saksan ja Neuvostoliiton ns. Ribbentropp -sopimuksen mukaan Puola oli jaettu niin, että etupiirien rajat kulkivat lähes maan keskeltä, hieman sen itäpuolelta.  Saksa oli jo hyökännyt Neuvostoliiton etupiirille ja oli jatkamassa edelleen kohti itää. Tässä vaiheessa venäläiset alkoivat vetäytyä myös Kannaksella koko ajan kuitenkin järjestyneesti taistellen. Yllättäen tuntui siltä, että Viipuri oltiin antamassa melkein kokonaan ilman taistelua suomalaisille, pääosa puolustajista kun oli jo poistunut.  Mutta sitten alkoi eri puolilla tapahtua räjähdyksiä, siltoja sortui, samoin muitakin strategisia kohteita. Erään sillan toinen pää romahti veteen, mutta toinen jäi ennalleen. Paikalle saapunut luutnantti Sutelan pioneeriryhmä löysi toisesta siltapaadesta laatikon, jonka osuutta ei heti oivallettu.
     Todettakoon, että mainittu silloinen pioneeriluutnantti Lauri Sutela toimi puolustusvoimain komentajana vuosina 1974‒1983. Tähän aikaan Neuvostoliito toimi varsin tunkeilevasti ja mm. vaati yhteisiä sotaharjoituksia. Sutela torjui hankkeet saaden Kekkoselta sivustatukea. Sutelan ansiot miinoitusten purkamisessa elokuussa 1941 olivat suuremmat kuin Porvali antaa ymmärtää. Kirjan sisällön kannalta oli tietysti tärkeämpää korostaa varsinkin etsivä Eckertin osuutta siitä huolimatta, että tämä lienee ollut ainakin osittain fiktiivinen henkilö.
     Etsivä Eckert onnistui Porvalin mukaan taitavasti erottamaan venäläisvankien joukosta pioneereja, jotka kuulustelujen jälkeen piirsivät Viipurin kartalle kaikki mahdolliset tiedossaan olleet lataukset. Kun laatikoiden sisältö oli analysoitu, käsitettiin, että lataukset oli ohjelmoitu räjähtämään silloin kun venäläislähettimistä annettiin tietty kolmisointu. Sen peitteeksi alkoikin Säkkijärven polkka soida. Sitä soitettiin peräkkäin 50.000 kertaa. Tällä välin pioneerit ehtivät purkamaan latauksia. Kun radiomiinoja ja niiden vastaanottimia oli eri taajuuksilla, lähetettiin Säkkijärven polkkaa paitsi lähetysautosta, myös Yleisradiosta Helsingissä.  
​----------
Seuraava asiakokonaisuus oli desanttien ja ns. metsäkaartilaisten kartoittaminen ja vangitseminen. Kirjan kertoja sanoi olleensa sellaisessa virkatehtävässä, jossa tätä kartoittamista ja yhteydenpitoa eri poliisilaitoksiin suoritettiin. Ilmeisesti kirjan kirjoittaja oli päässyt tarkastelemaan näitä asiakirjalähteitä. Porvali kirjoittaa, että jatkosodan aikana sotaväestä oli poissa runsaat 30.000 miestä. Osa tästä määrästä oli jo pitkään asunut ulkomailla, tai oli sinne varta vasten lähtenyt. Merkittävä osa oli sellaisia, jotka eivät henkisistä tai ruumiillisista syistä olleet rintamakelpoisia. Näin ollen noin puolet edellä mainitusta luvusta vältteli ja pakeni aktiivisesti velvollisuuksiaan. Mutta sekin merkitsi peräti kolmea kymmentä pataljoonaa, jotka olisi välttämättä tarvittu rintamalla.
     Näitä noin 15000 miestä poliisi etsi aktiivisesti, sillä tuollainen määrä olisi voinut vihollisen organisoimana aloittaa todella vaarallisen partisaanitoiminnan. Suurin osa  heistä oli kuitenkin suhteellisen vaarattomia pakenijoita toisin kuin aatteelliset kommunistit, jotka kokivat itsensä liittoutuneitten sotilaiksi. Tietysti tähän väliin vielä sijoittui monenlaisia humaanisista tai uskonnollisista syistä aseista kieltäytyviä. Tämän lisäksi maahan saapui sodan aikana eri väyliä pitkin toista tuhatta desanttia. Pari sataa heistä onnistuttiin kääntämään vastavakoilun puolelle, esimerkiksi radiotiedusteluun ja propagandan tekoon. Viisisataa kuitenkin teloitettiin, pari sataa kuoli kiinnioton yhteydessä. Ikävää oli, että samalla sai surmansa myös parikymmentä poliisia.
    Kirjassa on useita tapausselosteita desanttien kiinniotoista. Selostan tässä vain yhtä, joka monille lahtelaisille on jo tuttu. Kysymys oli Matti Långista, joka pudotettiin syksyllä 1942 Hollolankankaalle. Tähän tapaukseen viittasin jo selostaessani Timo Sandbergin viimeistä teosta. Lång oli osallistunut talvisodan edellä muutamien lahtelaisten kommunistien puolisalaisiin kokouksiin Reunapalstalla. Aluksi hän piileskeli Lotilassa, mutta siirtyi sitten Soltinjärvelle rakentamaansa korsuun. Traagista oli, että hän ampui joulukuussa 1942 kolmimiehisen poliisipartion johtajan, komisario Leevi Koskimaan, yhdeksän lapsen isän.
     Tämän jälkeen Lång onnistui piileskelemään lähes vuoden, osan ajan kommunistiystäviensä luona Lahden keskustassa. Lopulta hänet ja hänen yhdysmiehensä haarukoitiin Kilpiäisiin Mukkulan taakse. Lokakuun 1. päivänä 1943 tahtiin rynnäkkö Kilpiäisissä sijainneeseen Enroosin taloon. Lång puolustautui sitkeästi ampumalla ja mm. heittelemällä käsikranaatteja. Kymmenien poliisien piiritysrengas kuitenkin piti, ja kohta Lång kuoli saamiinsa osumiin.
​--------
Moskovan välirauhan jälkeen. Vuonna 1944 jatkosota päättyi syyskuussa solmittuun Moskovan välirauhaan, lopulliset ehdot annettiin Pariisissa vuonna 1947. Kenttärintaman kotiutus oli valtava urakka jo miesmäärän ja tietysti myös kaluston takia. Kaaosmainen tilanne antoi mahdollisuuden mittavan asearsenaalin piilottamiseen, syntyi ns. asekätkentäliike. Sisäpoliittisessa mielessä kaaosta lisäsi ns. mielipidevankien vapauttaminen Suomen vankiloista, lisäksi äärivasemmiston nousu yhdeksi keskeiseksi tekijäksi politiikassa, ja tietysti liittoutuneiden valvontakomission tulo Suomeen. Valvontakomissiossa oli jokunen englantilainen, mutta käytännössä sitä voitiin pitää pelkästään venäläisenä.
     Näissä olosuhteissa monet turvallissuttaan pelkäävät henkilöt pakenivat Ruotsiin. Mukana oli korkeaa upseeristoa ja myös Valtiollisen poliisin miehiä. Oli nimittäin tiedossa, että kohdakkoin tulisi muodostumaan ns. punainen Valpo, jossa kommunisteilla olisi määräysvalta. Punainen Valpo nappasikin joukon suomalaisia lennättääkseen heidät Moskovaan.
     Mikko Porvalin kyky luoda jännitystä tulee esiin mm. kuvauksessa siitä operaatiosta, jossa suomalaisten kanssa yhteistyössä olleita venäläisiä sotavankeja kuljetettiin kauas pohjoiseen Tornionjoen varteen yli loikkaamista varten. Kuljetuksia oli osattu ennakoida, ja sen takia näitä vankeja oli sijoitettu keskitetysti maatöihin Kokemäen seudun taloihin. Aikaa kului ennen kuin miehet saatiin vakuuttuneiksi siitä, että Eckert ja Kähönen, tai ne joita näillä nimillä todellisuudessa tarkoitettiin, olivat oikealla asialla. Vangit olivat saaneet uuden henkilöllisyyden jälleen kerran. Nyt nimet oli poimittu ortodoksisen kirkon keskusarkistosta Mikkelissä niiltä vainajilta, jotka olivat kuolleet, mutta olivat syntyneet suunnilleen samaan aikaan.
​    Operaatio tuntui sitäkin kiinnostavammalta, kun isoisäni maatilalla Nurmossa oli ollut vanki nimeltä Aleksei. Hän kuului kuitenkin suureen massaan, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä Neuvostoliitossa odotti. Eikä ollut mitään käsitystä myöskään tavallisilla talonpojilla, jotka vankejaan kuskasivat junalle. Tästä olen kirjoittanut muutamia pikkupojan huomioita blogini kohtaan Nurmoosta lähtöösin.
----------
Kirjan loppupuolella on lukuja, jotka on päivätty 1950-luvulta aina kesään 1962 saakka. Edellä pitkään esitelty teksti on ainakin jossain määrin ollut sidottu paikkansa pitäviin historiallisiin faktoihin. Mutta nyt mielikuvitus saa entistä suuremman vallan. Tosin traaginen Poikkijärven postiryöstö Kuhmoisissa on täyttä totta, samoin se, että jo eläkeikää lähestyvä toimiston hoitaja ja hänen lapsenlapsensa murhattiin. Ehkä tämä tapahtuma saikin kirjailijan sijoittamaan Jussi Kähösen Kuhmoisten nimismieheksi.
     Mutta tapahtui paljon muutakin. Syrjäisessä osassa mainittua kuntaa eleli omissa oloissaan pariskunta, joka sai vaatimattoman elantonsa pienviljelyn lisäksi pääasiassa kalastamalla ja metsästämällä. Molemmat kuolivat keuhkotautiin melkein samaan aikaan. Ruumiinavauksissa selvisi yllättävä asia, toinenkin vainajista oli nainen, vaikka hänellä oli miehen nimi ja kaikki henkilöpaperit sen mukaan. Tästä alkoikin sitten varsin epäuskottavalta tuntuva asian selvittely, joka laajeni aina Tukholmaan saakka siellä asuvien ja sinne salakuljetettujen entisten venäläisvankien luo. Samaan vyyhtiin sujahti myös toisen päähenkilön Salomon Eckertin salattu menneisyys.
​
Eckert muuten surmattiin asuntonsa ovella sumuttamalla kasvoihin kaasumaista kaliumsyanidia. Tähän kirjailija on varmaan saanut idean viimeaikaisista yrityksistä teloittaa Englannissa oleskelleita kaksoisagentteja.

Teos olisi varmasti ollut kirjallisesti ehyempi, ellei siihen olisi ympätty aivan kuin vieraana osiona viimeisten lukujen agenttitarinoita ja kauaksi todellisuuden tuolle puolen yltänyttä fabulointia. Mikko Porvali on taitava kirjoittaja, ja hänen luomansa mielikuvitushahmot Kähönen ja Eckert ovat pääpiirteissään uskottavia. Erityisansio on myös se, että kirjassa valotetaan taitavasti uusimman historiamme käännekohtia. Sodan jälkeinen sekava tilanne ja äärivasemmiston valvontakomission tuella luoma uhka tuntuu todelliselta. Jännitystä teoksessa riittää aivan tarpeeksi.

---

​8. (24) Talvisota Reunanpalstalta nähtynä

Timo Sandberg on löytänyt itselleen hyvin mielenkiintoisen genren, eräänlaisen historian tapausten kirjaamisen ja jännityskertomuksen yhdistelmän, jota hän on ryydittänyt kiinnostavilla paikallispiirteillä. Hänen kirjansa suorastaan ”kuluvat kansan käsissä”, joten minäkin sain odottaa tilaustani kuukausikaupalla. Vuonna 2018 ilmestynyt Tilinteko jatkaa tätä samaa linjaa. Sandberg tuntee hyvin kaupunkinsa ja myös paikallishistoriaa, tässä tapauksessa sitä, millaista oli elämä aivan talvisodan kynnyksellä ja sodan puhjettua. Hän kuvaa aluksi niitä haavoja, joita suunnilleen parikymmentä vuotta aikaisemmin käyty sisällissota oli jättänyt puolelle jos toisellekin. Sotaan kyllä lähdettiin, mutta aivan kaikille päätös ei ollut itsestään selvä. Kun ensi marraskuussa aletaan viettää talvisodan alkamisen 80-vuotismuistoa, on teos omalla tavallaan varsin ajankohtainen.

Reunanpalsta. Kirjailija kuvaa paljolti tapahtumia ns. Reunanpalstalla, joka lienee nykylahtelaisille tuttu vain nimenä, jos sitäkään. Monet ovat kyllä ihmetelleet kanjonia, jonka pohjalla nykyään siinä kansanopiston tienoilla kulkee kevyen liikenteen väylä. Vuosina 1900‒1960 tätä kautta kulki kapearaiteinen rautatie Niemen satamasta Lahden rautatieaseman kautta Loviisan Valkon satamaan. Sitä kautta kuljetettiin Päijänteen puutavaraa ja myös lahtelaisia teollisuustuotteita. Vuonna 1952 henkilöliikenne loppui. Rata on vieläkin osittaisessa käytössä, nyt kiskoitukseltaan normaalilevyisenä Lahden asemalta Orimattilan kautta Loviisaan.

​Lahdessa ns. Loviisan rata kulki ensin Aleksanterinkadun yli siltaa pitkin ja siirtyi sitten nykyisen Trion alueen läpi kauppakadun tuntumaan, ja sieltä Lahdenkadun jälkeen nykyistä kevyenliikenteen väylää pitkin ja lopulta Niemenkadun vieritse.
​     Mainittu Reunanpalsta sijaitsi Aleksanterinkadun ja Trion jälkeisellä alueella. Viime vuosisadan alkupuolella rata jakoi kaupungin myös poliittisessa mielessä kahtia, itäpuolella asui vähäväkisempi kansa, kun taas keskustan kivitaloissa leipä oli leveämpää.


​On syytä todeta, että vielä pitempään oli ollut liikennettä Mytäjäisten kautta ns. Vesijärven sataman asemalle, joka kuului valtakunnan rataverkkoon. Myöhemmin rakennettiin myös Joutjärven ja Myllypohjan kautta normaalilevyinen rata, joka edelleen erkanee Heinolan radasta nykyisen Karisman tienoilla. Se kulkee täältä edelleen Askon ja LUT:in päärakennuksen ohitse Lahden Polttimolle. Tätä rataa ei kuvassa näy. 

---

Tilinteko. Sandberg kirjoittaa sujuvasti ja onnistuu luomaan paikoin melkoista jännitystäkin. Sisällissodan eri puolilla olleiden välillä oli kitkaa ja vihamielisyyttä. Kitkaa alkoi syntyä myös sosiaalidemokraattien sisällä, eli vasemmiston alkava jakautuminen kahtia oli jo menossa. Kuvaukset keskittyvät paljolti kahden perheen kohtaloihin, jotka huipentuivat suhtautumisessa sotaan. Anton Rimminen ei saanut mielestään valkoisten keväällä 1918 surmamaa,  aseettomana liikkunutta isäänsä. Hänen ratkaisunsa oli palvelukseenastumismääräyksen tultua paeta Päijänteen saaressa asuvien ihmisten luo.
​     Rauten tehtaalla luottamusmiehenä ollut Ismo Torni taas lähti rintamalle, ja hänen vaimonsa Silja ryhtyi lottana ilmavalvontatehtäviin kaupungintalon tornissa. Ismo oli työläistaustainen, mutta Silja oli opettaja, ja kotoisin valkoiselta puolelta. Pariskunta oli asunut Loviisan radan länsipuolella, eli ns. paremman väen kerrostalossa. Ismo Tornia luultiin ensin kaatuneeksi, mutta sitten tuli vapauttava tieto sotasairaalasta. Kuvaukset Lahden pommituksista ovat yksityiskohtaisia ja tarkkoja.
    Kolmantena pariskuntana kirjassa esiintyvät ylietsivä Otso Kekki ja hänen venäläistaustainen avovaimonsa Vera. Vera joutui välillä joksikin aikaa valtiollisen poliisiin, eli "ohranan" miesten vangitsemaksi ja turvasäilöön. Kekillä taas oli tutkittavanaan kolme murhaa, joiden tekijöistä hänellä oli käsitys, mutta ei pitkään todisteita. Koko Reunanpalstan väki ja tietysti muutkin lahtelaiset elivät tilanteessa, jossa pahat aavistukset, mutta väliin iloisemmatkin asiat hallitsivat mieltä. Huhuja levitettiin, vihollisia ja ystäviä ilmiannettiin Valtiollisen poliisin eli valpon miehille, ja yleinen epäluottamus levisi.
​
Henkilönimiä. Ilmeisesti monien Sandbergin kuvaamien tilanteiden taustalla on todellisia tapahtumia, mutta esitettyinä niin, että tapahtumapaikat ja henkilönimet on muutettu. Luultavasti hän on tutkinut aikakauden sanomalehtiä ja haastatellut asioista jotakin tietäviä. Mutta monet mainitut henkilöt ovat todella olleet olemassa. Muistelen joskus 1970-luvun alussa kuulleeni eräästä poliisi Kekistä, joka oli aikoinaan vielä sotien jälkeen ollut virassa ja nauttinut melkoista arvostusta.
​     Alma ja Eino Kock olivat Lahdessa SKDL:n valtuustotyössä mukana, molemmat olivat niin ikään arvostettuja yli puoluerajojen. Eino Kock oli valtakunnallisen Entisten Punakaartilaisten Keskusjärjestön puheenjohtaja vuosina 1957‒1959 ja Alma Kock sai Lahti-mitalin, eli vuosittain Lahden kaupunginhallituksen myöntämän kunnianosoituksen, tämä tapahtui vuonna 1975. Heidän poikansa Osmo Kock oli pitkäaikainen SKDL:n kansanedustaja, joka ehti vielä myöhemmin toimia useita vuosia suurlähettiläänä. Häntä ei tosin kirjassa mainita, syntymävuosikin oli 1929. Jepulis Benjami oli niin ikään aito henkilö, mutta hänen nimiinsä Sandberg on ehkä lisännyt paljon sellaista mikä on mielikuvituksen tuotetta. Tai voi olla, että hän on kuullut kyseisestä henkilöstä vielä enemmän anekdootteja kuin minä.
     Sandbergin kuvaamissa kirjan vasemmistolaisten kokouksissa talvisodan edellä oli mukana myös eräs Matti Lång, jonka venäläiset pudottivat myöhemmin jatkosodan aikana vuonna 1942 desanttina Lahden lähelle Heinlammin seuduille. Näin Sandbergin teoksen ulkopuolelta voin kertoa, että hän ampui pidättämään tulleen komisario Leevi Koskimaan ja onnistui piileskelemään vielä 10 kuukautta kommunistiystäviensä avulla ennen kuin hänet tavoitettiin Lahden Kilpiäisistä Mukkulan takaa. Mikäli Sandberg jatkaa sarjaansa, hän saattaa kertoa enemmän Långin elämästä.

---

7. (23) ​Pitääkö olla huolissaan ?

Olen televisiokatsojana melko kaikkiruokainen. Pääpaino on kuitenkin asiaohjelmissa, seuraan uutisia, ajankohtaisohjelmia, keskusteluja, luonto-ohjelmia, urheilua ja joskus televisioituja konsertteja. Olen tietoisesti pyrkinyt välttämään tv-sarjoihin retkahtamista, useimmiten olen onnistunut, joskus en.  Tosi- tv:n ja siellä tyrkyllä olevat tavikset ohitan ilman muuta.  Olen siis aika tylsä tyyppi siis, eikö totta! Asiaohjelmista oli aikanaan suosikkina Teeman Efter Nio, joka tarjosi kuultavaksi mielenkiintoisia ihmisiä, uusia aiheita, ja kaikki tyylikkään hienostuneessa, mutta silti hauskassa muodossa. Suomenkielisellä puolella Arto Nyberg on jo pitkään ollut eräänlainen ikoni, ehkä sellaiseksi muodostuu myös perjantaisin tuleva Perjantai. Siinä Sean Ricks ja Rosa Kettumäki käsittelevät viikoittain arkoja ja vaikeitakin aiheita pieteetillä ja kaikella kunnioituksella haastateltaviaan kohtaan. Esimerkiksi rouva Tellervo Koivisto oli rakkaudesta keskusteltaessa juuri niin hieno ja leikkisä kuin oli odotettu, ja Rosa Kettumäki loisti osaltaan osaavana haastattelijana. Perjantaina alkuillasta tuleva Sannikka ja Ukkola -niminen ohjelma otti aluksi käyttöön tiukan hiillostamisen.  Myöhemmin haastattelut ja keskustelut ovat pitäytyneet asialinjalla. Aiheet ovat myös olleet mielenkiintoisia.
     Jossain määrin samanlainen, siis hienotunteinen on hyväntahtoiseksi viihdeohjelmaksi mainostettu Puoli seitsemän. Mikko Kekäläinen ja Susanna Laine pärjäävät kyllä niin haastatteluissa kuin vieraiden kanssa käydyissä leikkimielisissä pikkukilpailuissakin. Vähän kyllä häiritsee se, että välillä ohjelmatuokiot vaikuttavat jonkun uuden kirjan tai nykynuorison musiikkilevyn julkistamistilaisuuksilta. Ohjelmalla on joukko oheistoimittajia, jotka löytävät aiheeseen jollain tavalla liittyviä hauskoja ja kiinnostavia tilanteita pyörien itse kentällä ihmisten parissa.  
    Ylipäätään keskusteluohjelmien onnistuminen on kiinni vieraista. Vappu Pimiä ja Marja Hintikka saivat omalle ohjelmalleen lentävän lähdön kun presidentti Tarja Halonen ja tohtori Pentti Arajärvi puhuivat mukavia. Juontajat itse ovat todella säihkyviä ja vetovoimaisia. Maria Veitola vierailee yökylässä hyvässä hengessä milloin minkin julkisuuden henkilön kodissa. Antti Rinteenkin henkilökuva pehmeni kansalaisten silmissä, hän vaikutti jopa sympaattiselta. Katsojat  pääsevät tässä ohjelmassa tirkistelemään koteihin, jotka muuten ovat ulottumattomissa.  Sen sijaan Kirsi Alm-Siiran ja Nina Rahkolan Studio aloitti hieman vaisusti, kokonainen tunti käytiin läpi Touko Aallon ongelmia, joita oli joka lehdessä reposteltu jo aivan tarpeeksi.  Tunnelma oli kuin TV 1:n A-Talk -ohjelmissa. Seuraavalla viikolla ote tiivistyi, kun päihdeongelmaa käsiteltiin monipuolisesti käyttäjien, psykiatrin ja taiteilijain näkökulmasta.

Tottakai katson myös puhdasta viihdettä, mutta melko satunnaisesti. En jaksa niitä loputtomia lapsellisia kilpailuja, jotka ovat täynnä melua ja tekonokkeluutta. Ainoa mielenkiintoinen niistä on lopulta Haluatko miljonääriksi. Tosin minun tunnelmaani laskee helposti se, että putoan heti kärryiltä kun tulee ensimmäinen kysymys nuorisomusiikista tai nykyajan fantasia- ja scifielokuvista. Jaajo Linnonmaa on kyllä tyylikäs heppu.
     Onneksi Bumtsi-bumin uudelleen lämmitys ymmärrettiin lopettaa, se tosin olisi pitänyt tehdä jo parin ensijakson jälkeen. Napakymppi näyttää kestävän paremmin aikaa, varsinkin, kun sitä vetää viihteen monitoimimies Janne Kataja, pianisti Lenni-Kalle Taipalekin onnistuu sivuosassaan. Ihmettelen tätä Katajaa, hän jaksaa täydellä latauksella jaksosta toiseen, hän on varmasti yhtä hyvä kuin Kari Salmelainen aikoinaan. Illan onnistuminen on silti keskustelijoista kiinni: jotkut harvat ovat kyllä briljantteja tyyppejä, mutta useimmiten joku tai jotkut kuitenkin floppaavat täysin. Hyvät ja huonot uutiset eivät liioin oikein nappaa: liian paljon tyhjänpäiväisyyksiä ja tekoiloittelua. Uutisvuotoon tässä uudessa muodossa suhtaudun vielä hiukan varauksella, toistaiseksi on ollut vähän liian paljon päälle puhumista ja korotettua ääntä. Tulee ikävä sitä vanhaa Uutisvuotoa silloin ennen, Tommy Tabermannia ja varhaisempaa Jari Tervoa, tuoreena keskusteluttajanaan silloinen Peter Nyman. Tästä uudemmasta Nymanista en vielä oikein tiedä. Taitaa olla koko ohjelmaformaatti jo hieman väsähtänyt.
     Tämän genren ykkönen oli mielestäni ainakin aluksi ohjelma nimeltä Pitääkö olla huolissaan. Siinä ihmisiltä tulee muka huolenaiheita, joihin keskustelijat vastaavat muka spontaanisesti. Väitän kyllä, että porukka välillä myös kerääntyy etukäteen keksimään näitä aiheita, jotka sitten ilmoitetaan tulleen sähköpostilla tai jollain muulla tavalla. Sitten jokainen vetäytyy kotona omaan kammioonsa ja kirjoittaa valmiit vuorosanat, jotka he lukevat paperista. Selvimmin tämän tulee näkyviin Kari Hotakaisesta, hän raplaa mitään peittämättä papereitaan. Mutta hänen sanallinen ilottelunsa on sitten todella viihdyttävää: paradokseja, yllättäviä käänteitä ja muita nokkelia vetoja eksymättä kovin karkeaan alatyyliin. Ja kaikki ilmeettömästi kuin Buster Keaton aikoinaan mykkäelokuvissa. Toiset kirjailijat, Miikka Nousiainen ja Tuomas Kyrö ovat välillä hauskoja, mutta jäävät kyllä jälkeen Hotakaisesta. Kaikki ovat siis kirjailijoita, jotka tavallaan promoavat kirjojaan niitä kuitenkaan nimeltä mainitsematta. Vieraileva ”tähti” onnistuu joskus, useimmat kuitenkin tyytyvät soittamaan ns. toista viulua. Juontaja Jenni Pääskysaari on kyllä hyvä, kunhan hän kuitenkin vain malttaisi olla vääntelehtimättä ja hekottelematta suureen ääneen. Suomi Lovessa ja eräissä muissa ohjelmissa hän onnistuu olemaan tyylikkäämpi.
    En kuitenkaan ole mikään ohjelmien vakituinen päivystäjä, osaa edellä olevista olen nähnyt kerran tai pari, joitakin toki säännöllisesti. On kylläkin niin, että ns. vakiopanelisteilla operoivat ohjelmat ontuvat ainakin välillä, uutta nokkelaa asiaa on vaikeata suolta jatkuvasti, Paremmin pärjäävät ne keskusteluohjelmat, joissa joka kerta uudet ihmiset tuovat uusia näkökohtia esiin uusista asioista.
   
​Pitääkö kuitenkin olla huolissaan, kun olen jonkin verran fanittanut tätä Pääskysaaren vetämää ohjelmaa? Vastaan itse Peter Nymanin sanontaa mukaillen: ei se mitään, fanitan silti. Tämä on kuitenkin vain tämän hetken ajatus, ehkä kiinnostukseni tähänkin ohjelmaan kohta lopahtaa, sillä ei kirjailijoidenkaan mielikuvitus jaksa jatkuvasti keksiä uusia ja puolianarkistisia mietelmiä.

​6. (22) Joko tulevan hallituksen kokoonpano selvisi?  
Eduskuntavaaleihin valmistautuminen pääsi toden teolla käyntiin Tv ykkösen puheenjohtajatentissä torstaina 14.3.2019. Kaksi päivää myöhemmin ESS: n pääkirjoitus pisti vauhtia spekulaatioille. ”Kokoomus erkanee omalle sote -linjalleen”, kuului otsikko.  Ja varmemmaksi vakuudeksi sivuun nostettu selittävä lisälauseke kertoi: ”SDP:n ,keskustan ja vihreiden sote -malleilla on monta yhteistä piirrettä”. Siinähän kai se sitten taisi olla!

​Edelleen pääkirjoituksen mukaan kokoomus ei enää halua aivan uusia hallinnon tasoja uudistuksen toteuttamisessa. Se haluaa jatkaa niin, että kunnat kehittelisivät keskuudessaan vahvempia järjestäjätahoja. Siellä jossain taustalla taitaa kuulua Helsingin pormestari Jan Vapaavuoren ääni. Helsinki on tietysti omassa sarjassaan, ja tarvitsee erikoiskohtelun. Mutta eri puolilla harvaanasuttua maaseutua on vieri vieressä köyhiä ja vähäväkisiä kuntia, miten näistä nyt sitten saisi leveämmät hartiat? Kokoomuksen rasitteena on tietysti myös paljon puhuttu valinnanvapaus. Ulkoistetussa vanhusten hoidossa tapahtuneet surkeat epäonnistumiset eivät ole olleet tälle periaatteelle kunniaksi. Lisäksi puheenjohtaja Orpo takelteli aika lailla siinä vaiheessa, kun nämä Esperi Caressa ja Attendossa tapahtuneet ikävät asiat olisi pitänyt selväsanaisesti tuomita.
     Näyttää siltä, että kaikki mainitut muut kolme puoluetta rakentavat suunnitelmiaan edelleen maakuntapohjalta. Tuleeko niitä jo moneen kertaan mainittu 18, tai jonkin verran vähemmän, se selviää aikanaan. Puolueet myös korostavat sitä, että julkisen vallan tulisi pitää esimerkiksi vanhustenhuolto ja muut soteen kuuluvat asiat paremmin hyppysissään, eli ulkoistuksia varsinkin suurille ulkomaalaisella rahalla toimiville terveysjäteille tulisi tehdä vain harkiten. Pikemminkin pitäisi suosia ns. kolmatta sektoria tai oman alueen pienyrityksiä. Monta mutkaa matkassa on tässäkin tapauksessa, esimerkiksi järjestäjätahon verotusoikeus saattaa olla jopa perustuslaillisessa mielessä vaikea.
     Soten lisäksi ydinkysymyksiä ovat esimerkiksi leikkaukset, joita SDP:n mielestä on tehty liikaa kuluneella hallituskaudella. Tämä saa puolueen tietenkin katselemaan ns. muun vihervasemmiston puoleen. Mutta todennäköisesti voimasuhteet eivät tue tätä ratkaisua. Vaaleissa sitten nähdään miten käy.
     Nämä asiat ja monet muutkin ovat uuden hallituksen murheena. Eri lehdissä on selvitetty sitä, keiden kanssa tiettyjen puolueiden äänestäjät toivoisivat hallitusyhteistyötä. Näyttää siltä, että vaalien todennäköisen voittajan, eli SDP:n piirissä koetaan keskusta mieluisemmaksi vaihtoehdoksi kuin kokoomus. Keskustan sisällä saattaa kyllä muhia ajatus, että nyt olisi jäätävä oppositioon kannatuksen kasvattamiseksi pidemmällä tähtäimellä. Mutta toisaalta tuon maakuntamallin tai sitä lähellä olevien järjestelyjen tärkeys saattaa hyvinkin painaa. Myös vihreiden mukaan tulo saattaa aiheuttaa miettimistä. Mutta onhan meillä hallitukseen halukkaita pienpuolueita ihan jonoksi asti.
------
Saman päivän lehdessä olivat myös esillä Hämeen vaalipiirin eduskuntavaaliehdokkaat. Päijät-Hämeessä on vaalien kuin vaalien aikana kuulunut valitusta siitä, että alueen ääniä virtaa aikamoinen mokoma Kanta-Hämeen puolelle. Nopealla silmäyksellä tuntuisi, että valitukseen olisi nytkin aihetta. Kokoomuksessa ovat edelleen vahvoja istuvat kansanedustajat, Forssan Sanni Grahn-Laasonen ja Lopen Timo Heinonen, varmaan myös Orimattilan Kalle Jokinen, puolueensa ryhmänjohtaja. Milla Bruneau näyttää olevan kokoomuslaisten naisten suosikki, mikä näkyy runsaassa mainonnassa ja epävirallisten kanavien, esimerkiksi facebook -ryhmien sisäisissä keskusteluissa. Jos kokoomukselle ei tule mitään äänivyöryä, jäänee tilanne ennalleen.
     Keskustan äänimäärä ilmeisesti tulee vähenemään, joten viimeisenä nykyiseen eduskuntaan päässyt terveysalan vahva mies, professori Martti Talja on vaarassa jäädä rannalle. Tosin jaossa ovat edustajauransa lopettaneen Sirkka-Liisa Anttilan äänet, mutta niille lienee paljoin muitakin ottajia. Hollolan Juha Rehula menee ilman muuta eduskuntaan. SDP:n Ville Skinnari ja Mika Kari menevät heittämällä läpi, mutta siinähän ne lahtelaiset sitten taitavatkin jo olla. Kanta-Hämeessä on useita niin vahvoja kandidaatteja, että heidän ohittamisensa on vaikeaa.
​     Kristillisistä pääsee tietysti varmuudella läpi Riihimäen Päivi Räsänen, kuinkas muuten! Valtakirjansa uusivat varmaan myös perustuslaillisten Rami Lehto Lahdesta ja Jari Ronkainen Hollolasta. Lahtelaisella vasemmistoliiton Elisa Lientolalla saattaisi olla jonkinlaisia mahdollisuuksia, ellei Riihimäen Aino-Kaisa Pekonen imuroisi myös täkäläisiä ääniä. Harkimon Liike. NYT:n ehdokkaana oleva Asikkalan Juri Nieminen saanee paljon ääniä, mutta vaaliliiton kokonaisäänimäärä tuskin tuottaa riittävän suurta vertailulukua. Hollolan Tuija Brax vihreistä ei varmaan pääse läpi, sillä hän ei ole ollut sinne päinkään yhtä tunnettu kuin hänen täysnimikaimansa, nykyinen Sydänliiton pääsihteeri Tuija Brax.

5. (21) Digitalisoinnin etuja ja haittoja
Sain tammikuussa virallisen henkilökortin, joka vaaditaan sellaisissa tilanteissa, joissa ajokortti tai kela-kortti  eivät enää kelpaa. Ensin menin valokuvaamoon, josta kuvat lähetettiin sähköitse suoraan poliisilaitokselle. Sitten ryhdyin pankkitunnuksilla avaamaan poliisin sivuilta hakemuslomaketta.  Siihen sitten kirjoitin valokuvaamosta saamani kuvien koodin. Koodin kirjoittamisen jälkeen ilmestyi viereen ruutu, jota näpäyttämällä sain lähetetyn kuvan esiin. Vielä piti laittaa henkilötiedot, ja lopuksi pääsin linkistä pankkiin maksamaan. Se oli puolen tunnin juttu. Noin kolmen viikon kuluttua tuli puhelimeen viesti ja numerosarja, jolla sain lunastaa korttini Ankkurin R-kioskista. Helpompihan sinne oli toki tallustaa kuin Hennalan poliisiasemalle. Henkilöllisyyteni sain kioskissa todistettua jo umpeen menneellä passillani. Passia en enää tarvitse, sillä henkilökortilla pääsee EU:n alueelle, ja sitä pitemmälle en enää viitsi haikailla.

Viro oli edelläkävijöitä. Sujuvaa ja näppärää, mutta ei nyt niin kovin ainutlaatuista. Sen huomasin jo kun kymmenkunta vuotta sitten aloin kirjoittaa teostani Suomesta Viroon —Virosta Suomeen (Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden). Silloin sain vahvistuksen sille miksi Viroon oli siirtynyt tai miksi sinne oli perustettu niin paljon suomalaisia yrityksiä. Tämä johtui paljolti siitä, että palkat ja muut työvoimakustannukset olivat paljon alhaisempia. Lisäksi veroa ei tarvinnut maksaa voitosta, mikäli se käytettiin yrityksen toiminnan vahvistamiseen. Lisäksii byrokratia oli huomattavasti kevyempää, ja tietoliikenne oli viety paljon pidemmälle. Tämä selittyy ainakin osaksi sillä, että uuden itsenäisyyden ajan alussa 1990-luvulla lähdettiin tavallaan puhtaalta pöydältä ja vältettiin mm. monet Suomessa aikojen kuluessa syntyneet byrokratian kukkaset.
     Monet toiminnot oli siis siirretty nettiin jo aikoja sitten. Virossa saattoi yrityksen perustaa netissä jo paljon aikaisemmin kuin Suomessa, sitä kautta saattoi jo varhain lähettää myös tilinpäätökset ja vaadittavat toimintakertomukset liitteineen. Valtion ja kuntien kanssa tapahtuva asiointi oli monissa asioissa ainakin mahdollista netin kautta, joskus jopa pakollista. Juuri toimitetussa riigikogun vaalissa äänestettiin ennakkoon sähköisesti, eikä ainakaan minun silmiini ole osunut mitään tietoa siitä, että joku vihamielinen taho olisi pyrkinyt sitä häiritsemään. Pitkällä ollaan myös siinä, että laajakaistayhteys saataisiin kaikkien yritysten ja kotitalouksien ulottuville. Tavoitteena oli jo varhain saada myös langaton internet-yhteys yli koko maan. Edellä kuvaamani henkilökortin ja passin hankinta oli suunnilleen samalla tavalla Virossa mahdollista jo kymmenkunta vuotta sitten. Meillä se on uutta.
     Mutta perässä tietysti mennään, joskaan Viron etumatkaa ei ehkä aivan pian saavuteta. ICT-ala on viime aikoina vahvasti kehittynyt ja tietojärjestelmiä parannetaan. Ylioppilaskirjoituksetkin suoritetaan digitaalisesti tästä keväästä alkaen. Jos ajatellaan aivan tavallisia kansalaisia koskettavia asioita, meilläkin voi jo yhtä ja toista tehdä sähköisesti, voi jättää veroilmoituksen ja on e-reseptit.  Virossa oli jo kymmenkunta vuotta sitten luotu kansallinen tietojenvaihdon kanava, X-väylä, joka yhdisti kaikki julkiset palvelut ja tietoteknilliset ratkaisut toisiinsa. Suomessa on sen sijaan kai vieläkin tuhansia erilaisia sähköisiä järjestelmiä, jotka eivät kommunikoi keskenään. Surkein tilanne on potilastietojärjestelmien kohdalla, mutta korjattavaa on varmaan kaikilla aloilla.
------
Digitalisoituminen merkitys kansalaisille.  Nuoressa väessä on paljoni ns. diginatiiveja, joten heidän kohdallaan ei ole huolta. Mutta miten käy ikääntyneemmmille? Tähän vastasi osaltaan ESS, jonka sivuilla kerrottiin vast´íkään pankkien konttoriverkoston jatkuvasta vähenemisestä. Viidesosa konttoreista ei enää tarjoa lainkaan käteispalveluita, ja lähes puolet vain rajoitetusti. Asiantuntijain mukaan palveluita on supistettu liian nopeasti (ESS 5.3.2019).
     Euroopan keskuspankin tutkimus vuodelta 2017 kertoo, että suomalaisista 20 prosenttia ”suosii” käteismaksuja. Käteistä pystyy tietysti nostamaan automaateista ja sitä saa myös joistakin kaupoista tai kioskeista ostostapahtuman yhteydessä.  Mutta miten käy vanhuksen, joka ei näitä laitteita osaa käyttää, eikä ole läheisiä, jotka siinä neuvoisivat ja auttaisivat ? Nettipankin tai automaatin käyttö ei välttämättä onnistu. Meilläkin on eräs lähes 90-vuotias suvun sukulainen, joka kiikuttaa käteismaksun joka kerta esimerkiksi sähköyhtiön konttoriin. Pankkikorttia hänellä ei ole, joten varmaan siellä hänen lähellään on vielä konttori, josta saa käteistä. Rahat hän varmaan laittaa ”sukan varteen”. Asuntovastikkeen pankki varmaan automaattisesti perii hänen eläketililtään.
     Pankit ovat siis meitä kuulematta siirtäneet pankkivirkailijain töitä kotitalouksille. Mutta muutakin vastaavaa tapahtuu. Iltasanomissa kerrottiin siitä, miten eräältä yrittäjältä on palanut käämit tammikuussa voimaan tulleen tulorekisterin kanssa. Hänen tarinansa pyrki osoittamaan, että verohallinto ja vakuutusyhtiöt ovat siirtäneet omaa paperityötään yrittäjille. Erityisesti ovat ongelmallisia palkkaennakot eli ns. förskotit, jotka pienyritystoiminnassa ovat tavallisia. Työnantajan on tehtävä palkkaennakosta erikseen ennakonpidätys ja erotettava sosiaalivakuutusmaksut. Tämä koskee muitakin pieniä muutoksia palkkauksessa.  Ilmoitus pitää tehdä tulorekisteriin viiden päivän kuluessa palkkaennakon maksamisesta.
    Kaikenlaisia kommelluksiakin tapahtuu. Yle ykkösen aamuradiossa kerrottiin, että eräs professori joutui jotain erikoispakettia lähettäessään pähkäilemään tunnin ajan postin jonkun kaavaryppään kanssa, Lopulta hän joutui itse marssimaan postitoimistoon ja jonottelemaan sielläkin vielä yhden tunnin ajan. Monella muullakin on varmaan kokemuksia siitä, että joutuu tekemään jalkatyötä kun kovin monimutkaisiksi tehdyt asiat eivät avaudu.
     Olen itse selvinnyt monista ongelmista jälkipolven avulla. Pankkitunnuksilla kirjautuminen on helppoa, matkaliput voi tulostaa netistä tai ostaa kortilla asemalta, nettipankkiin pääsee laskuja maksamaan helposti, ja monet muutkin asiat ovat hanskassa. Kolme omakustannettani tein kokonaan itse, taitoin tekstit, käsittelin valokuvat ja laadin esitysgrafiikan. Koko jutun vein sitten tikulla painotaloon. Mutta opittavaakin kyllä löytyy. Moni taho olettaa, että älypuhelimeen ladataan sovelluksia, ehkä se onkin seuraavien oppituntien aihe. Joskus vuosia sitten annoin ylpeänä Onnibussin kuljettajalle netistä printtaamani matkalipun. Ylpeys kyllä haihtui kun perässäni tuli nuoria opiskelijoita, jotka vain avasivat puhelimensa ja väläyttelivät sitä kuljettajalle.
     Ja vieläkin erikoisempaa tässä on nähty, tästä eräs esimerkki, vaikka samanlaisia tietysti löytyy vaikka millä mitalla. Eräs lähisukulainen saattaa vierailulla olleessaan ottaa välillä puhelimen esiin ja ilmoittaa, että täytyy lisätä pysäköintiaikaa! Ei tarvitse lähteä kolikoiden kanssa sinne mittarille parin sadan metrin päähän. Parkki- Pirkko skannaa omalla laitteellaan rekisterinumeron ja näkee siitä, onko auton omistaja mukana jossain systeemissä, jonka kautta pysäköintiaika on maksettu.
​
     Eipä se kehityksessä mukana oleminen niin helppoa ole. Vielä minun nuoruudessani oli käytössä veivipuhelimet, eli oli puhelinkeskukset ja sentraalisandrat. Silloin kun tuli työikään, veivattiin numerot puhelimen päällä olleesta kiekosta, sitten tulivat näppäimistöt. Joskus 1990-luvulla sain ensimmäisen yksinkertaisen Nokian ”kapulan”, tällä vuosituhannella älypuhelimen. Olen joskus herkutellut ajatuksella mitä vuonna 1958 kuollut isoisäni olisi sanonut, jos hänelle olisi kerrottu millainen laite pojanpojalla vielä on taskussaan. Nuorin, nyt 14-vuotias lapsenlapsemme tekee kotisivuja ja käy koodauskursseilla yläkoulunsa ulkopuolella. Millainen on hänen maailmansa jos hän ehtii näille oman isoisänsä vuosikymmenille? Tämä tietysti sillä edellytyksellä, että omaa valtaansa varjelevat maailman mahtajat eivät ala pommitella toisiaan.

4. (20) Juha Sipilä osasi yllättää
Pääministeri Juha Sipilän räväkkä ratkaisu täytti tänään lauantaina 9.3. niin lehtien palstatiloja kuin tv:n minuuttejakin. Jokainen kynnelle kykenevä kolumnisti ja päivystävä dosentti kiirehti sanomaan mielipiteensä suuremmista ja pienemmistä poliitikoista puhumattakaan. Puheiden sävy vaihteli sen mukaan, mitä haittaa tai etua hallituksen erosta mahdollisesti omalle porukalle koituisi.

Lähimmäksi totuutta pääsi mielestäni Ilta-Sanomien pääkirjoitustoimittaja Timo Paunonen, jonka tekstiä lainaan seuraavassa.
 ” Ensikommenteissa Juha Sipilää pidettiin häviäjänä, miehenä, joka antoi periksi. Epäonnistujana. Kaikki nämä määritelmät varmaan sopivat Sipilään. Pitää muistaa, että omassa suoraviivaisuudessaan Sipilä ei koskaan oppinut politiikan raakaa peliä, tai kun hän sen oppi, oli jo ehkä liian myöhäistä. Hallituksen ero saattaa vaikuttaa luovuttamiselta, mutta sitä se ei välttämättä ole.
     Taktisesti se voi olla jopa nerokasta (vahvennos on minun). Viisi viikkoa ennen vaaleja hallituksensa nurin ajaneella Sipilällä on vapaat kädet käydä vaalikamppailua. Toimitusministeristön pääministeristä tuli yhdessä yössä haastaja. Samalla Sdp:n puheenjohtajasta Antti Rinteestä, vaalien ennakkosuosikista, tuli poliittisten iskujen ykköskohde. Ja edelleen:  Sipilän päävastustaja ei kuitenkaan ole Sdp vaan kokoomus.
     Kokoomus ja keskusta olivat lähellä toisiaan mielipidekyselyissä. Hallituksen kaatuminen vapauttaa Sipilän kampittamaan kokoomusta. Täytyy muistaa, että Ylen tuoreessa mielipidekyselyssä epätietoisten äänestäjien määrä on edelleen valtava. Viimeisten viikkojen kampanjalla on merkitystä, ja Sipilä voi tehdä vielä ihmeitä: peli ratkaistaan vasta uurnilla.
    Sote on syönyt jo monta poliitikkoa. Nyt jännitetään, syökö sote seuraavaksi kokoomuksen nykyisen puheenjohtajan, valtiovarainministeri Petteri Orpon. Kannatus on hänen kannaltaan menossa aivan väärään suuntaan, ja vaalitappio kiihdyttänee kannunvalantaa Orpon seuraajasta.”
 
Itse en usko Orpon kaatumiseen vaikka taustalla näkyy jo häntä karismaattisemman oikeusministeri Antti Häkkäsen hahmo. Orpo kyllä jossain vaiheessa lausui myötäsukaisia sanoja ns. terveysjäteistä, mutta eipä se omissa joukoissa paljon huomiota herättänyt.
     Mutta kaikkein kiinnostavinta on nähdä, koituuko sote Antti Rinteen kohtaloksi. Toipilasvaiheessa oleva Antti Rinne joutuu nyt raastavan tehtävän eteen. Toistaiseksi soten jarruttelu on onnistunut sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtajan Krista Kiurun avulla. Mutta nyt pitäisi lyödä pöytään sdp:n oma suunnitelma, jota olisi puolustettava koko kansan edessä.  Sama koskee tietysti myös kokoomusta ja keskustaa itseäänkin, mikseipä myös pienempiä puolueita.
     Jos tässä halutaan nähdä tulevien vaalien vaikutusta, niin kyllä se ainakin kiihdyttää kahden tasaväkisen, kokoomuksen ja keskustan välistä kilpailua. Kun vaalit on käyty, sdp on ilmeisesti voittaja ja Antti Rinne uusi pääministeri. Toinen edellä mainituista on valittava kumppaniksi, muuten ei oikein saada toimivaa hallitusenemmistöä aikaan. Luulen, että kokoomuksen valinnanvapaus, markkinamalli on sdp:lle vastenmielisempi. On saatu selvää tuntumaa suurten kansainvälisellä rahalla toimivien vanhustenhoitoyksiköiden aiheuttamiin epäkohtiin. Yksityisen yrityksen tavoitteena on aina voiton tavoittelu. Kun mainitut yritykset vielä harrastavat ns. verosuunnittelua, voitot eivät edes hyödytä suomalaista yhteiskuntaa.
     Eipä siellä sdp:ssä oikein hurrata keskustan ajamalle maakuntamallillekaan. Tosin se on jo tällä hetkellä rapautumassa kun erilaiset sairaanhoitopiirit ja kuntayhtymät ovat olleet kehittelemässä omia versioitaan. Uskonkin, että uuden soten rakentaminen alkaa kentältä päin, eli näiden mainittujen tahojen kokemuksista. Joskus ne leveämmät hartiat tarjoaa maakunta, mutta varmaan yhtä usein joku muu alueellinen yhteenliittymä. Menneestä on varmaan opittu  myös  se, että uudistusta on syytä rakentaa pala palalta ja yhteisissä parlamentaarisissa neuvottelukunnissa.

3. (19) Viroon tuli "iso jytky" 3.3.2019
​Suomen vuoden 2011 tv:n vaalivalvojaisista jäi monien mieleen pysyvimmin Timo Soinin riemukas naama, kun hän julisti, että "tuli iso jytky”. Jytkyn suuruus oli 39 edustajanpaikkaa. Silti jäätiin oppositioon, osittain muiden puolueiden asenteiden takia, osittain siksi, että ”pottia” haluttiin oppositiosta käsin edelleen kasvattaa. Vuoden 2015 äänisaalis oli miltei yhtä suuri, vain yksi paikka menetettiin. Nyt hallituksen ovet aukenivat, keskusta ja kokoomus ehkä ajattelivat Urho Kekkosen aikoja, jolloin SKDL otettiin hallitukseen ”kypsytettäväksi”. Siellä se sitten tulikin maltillisemmaksi ja samalla sen mahdollisuudet radikaaliseen yhteiskunnan muutokseen hupenivat. Perussuomalaisten omaan hallitushaluun saattoi myös vaikuttaa se, että ministerinposti houkutteli Timo Soinia ja muitakin puolueen nokkamiehiä. Sitten tapahtui se tunnettu perussuomalaisten jakautuminen, joten mainitut ministerit jäivät vähän kuin ilmaan odottelemaan hyviä virkapaikkoja. Timo Soini on nyt ilmoittanut, että hän ei enää asetu ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Muilta osin hänen suunnitelmansa eivät ole tiedossa. Tähän saattaa antaa viitteitä se, että hän ei vuonna 2015 ottanut vastaan toiseksi suurimmalle puolueelle tavaallaan kuuluvaa valtiovarainministerin paikkaa vaan siirtyi ulkoministeriksi.

Iso jytky tuli nyt Viroonkin, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten jäivätkin. EKRE eli Eesti Konservatiivne Rahvuserakond sai viime sunnuntaina 3.3.2019 toimitetuissa vaaleissa entiseen verrattuna äänivyöryn ja samalla edustajamäärä kasvoi 12 paikalla lukuun 19. Kyllä maahanmuutto oli puolueen kärkiaseita täälläkin, mutta ei suinkaan samassa määrin kuin Suomessa. Vuoden 2015 pakolaisaallosta Viron osalle tuli vain muutamia satoja pakolaisia. Suurempi merkitys on ollut kielikysymyksellä. Puolue on kamppaillut aktiivisesti Itä-Virossa suunniteltuja venäläisten ja virolaisten yhteisiä kouluja vastaan. EKRE edustaa nyt myös maan vähäväkisiä ja aluepolitiikassa syrjään jääneitä, vähän kehittyneitä maan osia. Protestimieliala esimerkiksi reformipuolueen (Reformierakond) hellimää tasaverojärjestelmää ja tulopolitiikkaa vastaan on ollut voimakasta. Suomessa valtionverotus on progressiivista, eli veroprosentti nousee tulojen kasvaessa. Tätä ei siis Virossa ole.
     Reformipuolueesta (Reformierakond) tuli nyt suurin, se sai  yhteensä 34 edustajanpaikkaa, lisäystä tuli neljä. Näin ollen presidentti Kersti Kaljulaid tulee nimeämään hallitustunnustelijaksi puolueen puheenjohtajan, joka on nimeltään Kaja Kallas. Hänen isänsä on ollut keskeinen 1990-luvun poliitikko Siim Kallas, joka oli pääministerinä ja vielä viime presidentin vaaleissa ehdokkaana.  Mutta nyt tuleekin esille kysymys, kenen kanssa hallitus muodostetaan. Keskustapuolue (Keskerakond) sai 26 paikkaa (vähennystä yksi). Sen kanssa saataisiin laskennallisesti enemmistöhallitus. Mutta lähteekö keskustapuolue mukaan, se kun on enemmänkin vasemmistopuolue ja on koko ajan ollut reformipuolueen markkinaliberaalista linjaa vastaan.
     Isänmaapuolue (Isamaa) haluaa oikeistolaisena tulla mukaan, mutta se ei riitä alkuunkaan. Sillä on 12 mandaattia, vähennystä tuli kaksi. Sosiaalidemokraattien (Sotsiaaldemokraatlik Erakond) mukaan tulo on kyllä hyvin epävarmaa, varsinkin kun se menetti viisi paikkaa, joita nyt on vain 10. Kun kannatus hupeni näinkin paljon, se voi johtua myös siitä, että se on tämän hetken hallituksessa ollut hallitusvastuussa yhdessä keskustapuolueen ja Isänmaan kanssa. Olisi pelkästään luonnollista, että se jäisi oppositioon nuolemaan haavojaan. Jos vaalivoittaja saa nämä kaksi puoluetta mukaan, se joutuu antamaan molemmille tuntuvia myönnytyksiä. Näin ollen veikkaan, että keskustapuolueen Jüri Ratas jatkaa eräänlaisen virkamieshallituksen johdossa melko pitkään ennen kuin uuden hallituksen muodostamisen palaset loksahtavat kohdalleen.
     Vihreät (Rohelised) jäivät viiden prosentin äänikynnyksen taa. Sen hampaita ovat syöneet paikalliset olosuhteet. Ilmastokysymys tuo heti mieleen palavan kiven kaivokset, joista tavalla tai toisella ovat riippuvaisia ehkä 10.000 itävirolaista, jotka ovat pääosin venäjänkielisiä. Eli kansallinen yhtenäisyys on niin keskeinen arvo, että siihen puuttuminen ei onnistu. Vihreät eivät koko aikana liioin ole kyenneet rekrytoimaan riveihinsä valovoimaisia poliitikkoja, joita esimerkiksi Suomen vihreillä on ainakin joitakin ollut.

2. (18) Cabaret Siberia

Espoon teatteri on järjestänyt aina vuosittain Viro- viikot, eli tänne on tuotettu useita esityksiä, joista monet ovat olleet pienempien näyttämöiden tuotantoa. Tällä kertaa Viro-viikot, Eesti nädalad oli sijoitettu helmi-maaliskuun vaihteeseen 25.2.‒9.3. 2019. Teatterinäytösten lisäksi on ollut tapana järjestää myös oheisohjelmaa, keskusteluja, kielenopetusta ja nyt oli vielä esillä Viron teatteri- ja musiikkimuseon valokuvanäyttely nimellä Kabaree, Kabaree.
     Päijät-Hämeen Tuglas-seura kävi tällä kertaa katsomassa tarinan Siperiaan lähetetystä taiteilijapariskunnasta, kahdesta koomikosta, jotka jaksoivat vaikeasta kohtalostaan huolimatta jatkaa työtään. Esiintyjät olivat nimeltään Haide Männamäe ja Toomas Tross, jotka tunnetaan klovnipariskuntana Piip & Tuut. Teos on valmistunut osana Viron ja Latvian 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmistoa. Se etenee huumorin ja musiikin keinoin kuvaten molempien maiden kansalaisten kohtaloa neuvostomiehityksen jälkeen.  Kun teatterikappaleen alkupuolella vielä esiinnytään 1930-luvun vapaassa Virossa ajan tyyliin, laajenee esitys kaikesta koomisuudestaan huolimatta kuvaukseksi selviytymisestä silloinkin kun ihmisten kestävyys viedään äärirajoille. Ken rakastaa, säilyy ihmisenä. Ken jaksaa nauraa, jää eloon. Nämä yksinkertaiset ajatukset kertovat kaiken kestämisestä jopa arktisissa oloissa, nujerrettuna ja nälkäisenä.

Nämä kuvat otin aivan esityksen alussa kun kuvaamista ei vielä ehditty kieltää. Lavan etureunalle tuli viiksekäs hahmo, joka ensin näytti aivan mieheltä. Kuvaamisen nähdessään hän suorastaan poseerasi. Mutta pian hän sitten muistutti koko yleisöä puhelinten sulkemisesta ja kielteli kuvaamisenkin, kaikki mitään puhumatta vain pantomiimin keinoin. Taustalla on orkesterikoroke, jossa aloiteltiin säestystä. Orkesterikorokkeen reuna oli vuorattu upeasti punaisella kankaalla, tavallaan 1930-luvun malliin.

Esityksen kulkua voisi kuvata myös esittelylehtisten kuvasarjalla, ensin pariskunta on 1930-luvun loistoravintoloiden estraadeilla kuin missä tahansa tuon ajan Euroopassa. Kyydityksen jälkeen asut ovat vaihtuneet toppapukuihin ankealla vankileirillä.
​

Esitys alkaa vapaassa Virossa, jossa hauskuutetaan ihmisiä ilta illan jälkeen, esitetään jonglöörinumeroita, pantomiimia, tanssahdetaankin välillä, liikunta on kepeää, ja ”jalkatyö” on oivallista, sutkaukset ja kompakysymykset seuraavat toisiaan. Erään esityksen jälkeen taiteilijaparin luo saapuu kolme aseistautunutta miestä, jotka ilmoittavat, että seuraavat esitykset ovat sitten Moskovassa. Aikaa lähtöön on yksi tunti, ottakaa mukaan mitä ehditte.

​Näytelmän lavastus on yksinkertaista mutta toimivaa. Musiikkinumeroita säestää viisihenkinen orkesteri, instrumentteinaan kosketinsoittimet, viulu, harmonikka, kontrabasso ja rummut. Aluksi näyttämön takaosa orkesterikorokkeen edessä ilmentää 1930-luvun näyttävyyttä värikkäine kankaineen. Mutta kun kyydityksen aika alkaa, orkesterikorokkeen aita käännetään toisin päin, nyt paljastuu pelkkää raakalautaa, ja niin katsojat saavat vahvan vaikutelman tavaravaunun sisäseinistä. Vaunuja on asemalla kymmenittäin ja niihin tungetaan yhä uusia ja uusia ihmisiä matkalaukkuineen. Nyt tulee esille uusia selviytymiskeinoja. Pariskunnan mies elättelee optimismia, nainen taas näkee realistisesti, mitä on tapahtumassa. Mies uskoo vielä pääsevänsä esiintymään Moskovaan, vaikka juna sivuutti kaupungin jo pari päivää aikaisemmin.

---

Lopulta tullaan lähelle karkotuspaikkaa, miehet ja naiset lapsineen erotetaan toisistaan eri juniin. Pariskunnan nainen oli kuitenkin pukeutunut mieheksi, näytteli miehensä mykkää veljeä ja pääsee hänen mukaansa. Perillä parakeissa jatkuvat esitykset, tällä kertaa tietysti vain mielikuvituksessa, mutta katsojat tietysti saavat kuulla mitä mielessä liikkuu. Se onkin Stalinia ja neuvostojärjestelmää kohtaan sellaista tykitystä, että sitä harvoin saa kuulla. Tosin koomikot osaavat hauskuuttaa myös vankitovereitaan vaarattomammin keinoin. Nälkä vaan tekee ihmiset niin heikoiksi, että näyttämökuvassa vaimo joutuu kannattelemaan miestään punaisten liinojen avulla. Näin mies pystyy edelleen laulamaan, vaikka jalat eivät kannakaan.  
Ihmisiä kuolee, ja yhä uusia terveempiä tuodaan leirille työtä tekemään. Lopulta eloon jääneitä siirretään Jenisei-joelle, arktisiin olosuhteisiin, mutta kun siellä saadaan kalaa, voimat osittain palaavat. Täällä leirin päällikkö kiinnostuu pariskunnan koomikonnumeroista, mutta sitten nainen paljastuu naiseksi, ja pariskunta erotetaan. Miestä viedään yhä pohjoisemmaksi, vaimonsa kohtaloa hän ei saa tietää.

​Tässä vaiheessa katsoja alkoi miettiä, miten esitys tulee päättymään, palataanko esimerkiksi Stalinin kuoleman jälkeen Viroon, kuten monet onnekseen saivat tehdä. Onneksi näin ei tässä käynyt vaan näytelmä sai nyt taiteellisesti ja sisällöllisesti luontevamman lopun. Mies tajuaa lopulta pitäneensä yllä perusteetonta optimismia, lähtee koiravaljakolla kauaksi pohjoiseen päin jäätä pitkin. Hän tuupertuu lumihankeen ja alkaa kuvitella löytäneensä vaimonsa. Loppukohtaus oli toteutettu onnistuneesti, molemmat olivat täysvalkoisissa läpinäkyvän valkean harson takana, eli he kohtasivat siis tuonpuoleisessa.
     Neuvostovallan hirmuteot ja pakkoalistaminen ovat sen luokan kansallinen trauma, että se tulee elämään Virossa sukupolvesta toiseen, kenties vuosisatoja. Onhan meilläkin tällaisesta kokemuksia. Näinä vuosina on tullut kuluneeksi 300 vuotta Ison Vihan kauhuista maassamme. Vielä nykyäänkin ne kulkevat jonkinlaisina pohjavireinä kansallisessa muistissamme, vaikka emme niitä aina tunnistakaan.
------
Jonkinlaista todellisuuspohjaakin näytelmällä saattaa olla. Sain käsityksen, että ensimmäisen tasavallan ajalla oli todellakin ollut olemassa viihdetaiteilijapari, joka jäi sodan jalkoihin, mutta ei suinkaan luopunut rakkaudesta toisiaan ja taiteilijatyötään kohtaan epäinhimillisissäkään oloissa. Cabaret Siberia on täynnä säihkyvää näytöstä ja uskomatonta matkaa kohti paratiisia. Paradis olikin kirjoitettu suurin kirjaimin  näyttämörakennelman päälle. Ken haluaa, voi näytelmän sanomasta löytää myös paljon yleisinhimillistäkin, rakkaus ja nauru pitävät meitä henkisesti elossa.
--- 
Piip ja Tuut Teater
Piip ja Tuut teatteri sijaitsee Talinnassa Vanhan kaupungin laidassa osoitteessa Toom-kooli 13. Se on erikoistunut tuottamaan ja esittämään lasten- ja nuorten näytelmiä.  Se on toiminut 19 vuotta. Vuosina 2009‒2010 nyt Espoossa esiintyneet Haide Männamäe ja Toomas Tross uudistivat Toompella tyhjänä seisseet tilat teatterin ja kahvilan tarpeisiin sopiviksi. Piip ja Tuut Teater on Tallinnan pienimpiä. Sillä on ollut runsaasti yhteistyötä muiden vastaavien, isompienkin, ja nyt myös Espoon teatterin kanssa. Se on tarjonnut kodin myös eräille alan organisaatioille ja muiden ryhmien tuotannoille.
-------- 
​Viro-viikkojen yhteydessä oli Espoon teatterin yhteydessä nyt esillä Viron teatteri- ja musiikkimuseon (Eesti Teatri- ja Muusikamuuseum) lähettämä valokuvakokoelma, joka valottaa Viron ensimmäisen tasavallan aikaisia viihdetaiteen tähtihetkiä. Jokainen arvonsa tunteva tallinnalainen ravintola piti ohjelmassaan kabaree-esityksiä, jotka sisälsivät laulu- ja tanssiesityksiä, humoreskeja, kupletteja, taikatemppuja, klovneriaa ja akrobatiaa. Kuvissa on nähtävissä eleganssia, taiteellista pukeutumista ja ehostamista, väliin uskallettujakin naisten asuja.

---

​Noin kolmen kymmenen valokuvan joukosta olen tähän jäljentänyt Viron ensimmäisen kabareetanssiparin, taiteilijanimiltään Marcelle & René. Oikeat nimet olivat Rosalie ja Bernhard Leer. He avasivat vuonna 1925 Raatihuoneenaukiolla Marcelle -nimisen kahvilan. Siellä musisoi aikansa nimekkäin jazz-orkesteri The Murphy Band. Keväisin kahvilassa järjestettiin mm. Pariisin uusimpien muotiluomuksien esittelyjä. Ikkunat olivat siis auki Euroopan huvikeskuksiin, Amerikkaankin.

​Kuvasarja kertoo sotaa edeltäneen ajan välillä vallinneesta välillä hieman paheellisenkin tuntuisesta yökerhoelämästä. Osa kaupunkien varakkaammasta väestä eli paitsi iloista kaksikymmenlukua, myös iloista kolmikymmenlukua.

---

1. (17) Barbara von Tisenhusenin kova kohtalo
Multi Cultin tiloissa Lahdessa kokoontuva virolaisen kirjallisuuden kerho oli valinnut vuoden 2019 helmikuun keskustelunsa aiheeksi Barbara von Tisenhusenin, liivinmaalaisen nuoren naisen, jonka kohtalo on antanut aihetta lukuisiin kansantarinoihin ja kirjallisiin tuotteisiin. Mm. suomalaissyntyinen Aino Kallas oli kiinnostunut siitä mitä hänelle tapahtui. Suuren osan elämäntyöstään Kallas kirjoitti Virossa, jonka takia myös virolaiset ovat mielellään omineet häntä itselleen. Tästä osasta hänen tuotantoaan ovat yleisesti tunnetuimpia esimerkkejä Reigin pappi, Ihmissusi ja mainittu Barbara von Tisenhusen. Kaksi ensimmäistä sijoittuivat Hiidenmaalle, jossa kirjailija vietti paljon kesiään Kassarin kesäasunnossa. Viimeksi mainittu taas kuvaa tapahtumia 1550-luvun Liivinmaalla, eli aivan Viron eteläosissa.​

​Barbara von Tisenhusen on viehättävä teos, kokonsa ja rakenteensa puolesta lähempänä novellia kuin romaania. Se sisältää kauttaaltaan ihastuttavan vanhanaikaista kieltä, onhan sen painatusvuosi jo niin varhainen kuin 1923. Käyttämäni kappaleen takakannen liuskasta näkyi, että sitä oli ensimmäisen kerran lainattu Hollolan kirjastosta lokakuussa 1929. Kun kirjaseen sitten on saatu mukaan hieman jännitystäkin, lukaisin sen yhdeltä istumalta. Kun kuitenkin olen enemmän liikkunut tietokirjapuolella, jäin miettimään miten paljon Kallas oli suodattanut ilmeisen todellisia tapahtumia oman mielikuvituksensa kautta. Tai miten paljon siinä oli kansan suussa kulkeneita tarinoita, kukapa sen tietää. Teoksessa on kylläkin paljon tunnettuja historiallisia yksityiskohtia, jotka lisäävät uskottavuutta. Mutta esimerkiksi Suomessa eri yhteyksistä hyvin tunnettu kirjailija ja toimittaja Maimu Berg näyttää teoksessaan Kolme kohtaloa olevan monesta asiasta aivan eri mieltä.


Barbara von Tisenhusen jäi nuorena täysorvoksi. Holhoojaksi tuli hänen lapseton tätinsä, joka piti häntä kuin omaa tytärtään. Tädillä ja hänen miehellään oli rahaa yllin kyllin, eikä hänellä ollut mistään puutetta. Kun Barbara vielä oli erittäin kaunis ja muodokaskin, hän herätti huomiota kaikkialla missä liikkui. Kehenkään mahdolliseen aateliseen kosijaan hän ei kuitenkaan mieltynyt. Ehkä siihen vaikutti se, että Barbara koki aateliselämän jollain tavalla vieraana, hänellä sosiaalista mieltä, hän keskusteli alhaissäätyistenkin kanssa ja mm. halusi keskeyttää erään juhlien ohjelmanumeroksi kehitetyn tapahtuman, jossa koirien annettiin raadella kesytettyä karhua.
     Mikä sitten saattoi mennä pieleen, rakkauspa tietenkin. Barbara rakastui Saksasta tulleeseen kirjuriin ja uhmasi näin ns. Pärnun lakia, eli kieltoa avioitua alempisäätyisen kanssa. Lain mukaan teko oli kuolemalla rangaistava.
     Koko teos on erinomainen kuvaus Liivinmaan yhteiskunnallisista oloista: oli jalosukuisia ritareita, epäsaksalaisia eli virolaisia ja liivinmaalaisia talonpoikia. Olivat trengit ja kirjurit, jollainen oli myös Barbaran rakastettu Franz Bonnius, kotoisin Braunscweigistä Saksasta. Teoksen nuoret yrittivät paeta yhdessä reellä, mutta hälytys kulki läpi koko Saksalaisen ritarikunnan alueen, ja Barbara saatiin kiinni. Hänen veljensä päättivät yksissä tuumin upottaa hänet Võrtsjärveen. Mukaan otetut ns. epäsaksalaiset tekivät kyllä avannon, mutta kieltäytyivät suistamasta Barbaraa siihen. Näin piti veljien itse se tehdä. Eli eräänlainen kunniamurha toteutui.
     Myöhemmin Bonnius kohosi Puolassa jonkinlaiseen sotapäällikön asemaan ja kosti kaikille morsiamensa surmaan osallistuneille. Elettiin levottomia aikoja, myös moskovalaiset kyttäsivät rajan takana. Oli alkamassa ns. Liivinmaan sota (1558‒1583), jossa naapurimaat yrittivät saada Baltian alueet hallintaansa.
     Aino Kallas on kirjoittanut teoksensa mahdollisesti osittain sepitteellisen kirkonmiehen Matthaeus Jeremias Friesnerin nimissä. Tämä oli toisaalta irti aatelisten mielialoista, mutta osittain hän myös myötäili niitä. Friesnerin suuhun Kallas oli asettanut sanat; ”Niin ovat kaikki, joista minä kirjoittanut olen, kuolleet ja vastaavat itse heidän teoistansa ijankaikkisen Jumalan edessä, joka heidät on tuomitseva ja vanhurskauden vaakalaudalla heidän tekonsa punnitseva ja kullekin hänen ansionsa mukaan antava.” Elettiin vaihetta, jolloin luterilainen uskonpuhdistus alkoi levitä Baltiassa, osa ritareista oli sen puolella, osa oli vielä katolilaisia.
--------- 

---

Maimu Berg on kirjailija ja toimittaja, joka on työskennellyt myös Suomessa. Hänen teoksessaan Kolme kohtaloa on erinomaista kuvausta niin tavallisen maarahvaan alistetusta asemasta kuin uskonpuhdistuksen vähittäisestä leviämisestä Baltiaan. Katolisella kirkolla oli 1500-luvulla vielä kannattajia linnanherrojen parissa, mm. Johann von Tödwen, Barabara von Tisenhusenin tädin mies. Maimu Bergin kertojana on myös kirkonmies, tällä kertaa tavallisen rahvaan parista noussut papin apulainen. Kehyskertomuksessa löydetään vanha kirjoitus, jonka uskottiin olevan hänen jäljiltään. Minkäänlaisia todisteita Maimu Berg ei tästä esitä. Hän kirjoittaa sujuvasti, myös hänen teoksellaan on kaunokirjallisia ansioita.

Tuohon aikakauden kuvaukseen yhteiset päätelmät sitten miltei loppuvatkin. Kun kirkkoherra isä Mattias kuolee, joutuu apupappi vastaamaan vähenevien katolilaisten sielunhoidosta. Tässä ominaisuudessa hän tutustuu myös Barbaraan, joka eräiden muiden tapaan käy hänelle ripittäytymässä. Käy ilmi, että Barbara miltei rypee synnissä, viekoittelee miehiä, eikä muutu, vaikka hänet välillä lähetetään kaupunkiin tätinsä vanhan sukulaisen kasvatettavaksi. Hän tunnustaa syntejään onnettomalle rippi-isälleen ja tavallaan kiusaa tätä yksityiskohdilla. Tämä ei oikein tiedä, onko hän rakastunut rippilapseensa. Barbara koettelee muutenkin kaikkia rajoja, ratsastaa hevosen selässä hajareisin miesten tapaan ja tekee kaikkea muutakin mikä ei häveliäälle linnanneidolle kuulunut.
     Eikä kirjuri Bonniuskaan ollut varsinaisesti Barbaran rakastettu, sillä hän pettää tämän. Veljet suostuttelevat häntä pakenemaan Barbaran kanssa, ilmeisesti vain saadakseen sisarensa tekosistaan kiinni. Bonnius jopa kiristää toimeksiantajiltaan lisää rahaa aluksi tarjotun summan lisäksi.
     Kaiken edellä olevan Maimu Berg kirjoittaa kehyskertomuksen sisälle. Kysymyksessä on paljon käytetty menetelmä, jotta tapahtumat saataisiin puettua luontevaan muotoon. Kehyskertomuksessa mainittu nainen matkustelee 1980-luvulla entisessä DDR:ssä ja saapuu Leipzigin kaupunkiin. Täällä hän tutustuu iäkkääseen kirjastonhoitajaan nimeltä Christiane Mannke. Tämä ilmoitti löytäneensä vanhan kirjoituksen, jonka hän uskoi olevan mainitun apupapin käsialaa.  Aivan kuin Aino Kallaksen teoksen kohdalla, täytyy tässäkin heittäytyä vähän skeptiseksi mitä tulee tosiasioihin.
​
    Barbara von Tisenhusenin kohtalo on siis jollain tasolla koskettanut kumpaakin kirjailijaa. Hyvin dramaattinen kunniamurha, eräänlainen Romeo ja Julia -tarina, sekä vielä naisen tuohon aikaan kovin alistettu asema. Ehkä on niin, että Kallaksen romantisoitu kuvaus oli pitkään häirinnyt Bergin mieltä. Niinpä hän on sepittänyt oman versionsa yhteisestä kohteesta. Berg on julkaissut teoksensa neuvostovallan aikaan, ehkäpä tämä on vienyt häntä korostamaan alistetun kansanosan asemaa saksalaiseen vallasväkeen nähden.

​Tosin Barbara jää kaiken tämänkin jälkeen historian hämärään yhtä epämääräisenä hahmona kuin ennenkin.

---

Helmikuu 

10. (16) Tänään 24.2. on Viron itsenäisyyspäivä

Vuonna 1918 Viro oli vielä osa Venäjää, tosin siellä toimivat ns. maapäivät. mutta niillä oli vain rajoitettuja itsehallinnollisia tehtäviä. Itsenäisyystahto eli kuitenkin voimakkaana, varsinkin kun Euroopan tapahtumat tuntuivat antavan siihen mahdollisuuden. I maailmansota oli vielä meneillään. Saksa oli vuoden 1918 alussa niin paljon voimissaan, että se pyrki valtaamaan Baltian etupiirikseen. Helmikuun lopulla 1918 Tallinna oli vielä venäläisten hallussa, mutta Saksa alkoi työntyä jo Viron saarille.
     Tässä vaiheessa maapäivät päättivät antaa itsenäisyystahtoa henkivän julistuksen nimeltä ” Manifest kõigile Eestimaa rahvastele”. Mutta se oli myös annettava tiedoksi, ei pelkästään virolaisille itselleen vaan myös muulle maailmalle. Tallinna oli vielä venäläisten hallussa ja saksalaisetkin olivat jo Haapsalussa, joten nämä kaupungit eivät tulleet kysymykseen. Näin julistus päätettiin antaa Pärnussa, jonne maapäivien pelastuskomitean muutamat edustajat pääsivät tievartioista huolimatta siirtymään. Helmikuun 23.päivänä se luettiin julki Endla -teatterin parvekkeelta. Seuraavana päivänä, eli 24.2. se saatiin venäläisten paettua painettua ja myös julkaistua Tallinnassa, joten tämä päivä vakiintui itsenäisyyspäiväksi.
      Mutta venäläisten vetäytyessä tulivat saksalaiset tilalle. Näin itsenäisyys jäi tässä vaiheessa yhden päivän pituiseksi.  Viron lippu laskettiin Pikk Hermannin tornista jo 25.2.  Nyt tietysti voidaan kysyä, mikä merkitys julistuksella siis oli ? Tietenkin se nosti virolaisten itsetuntoa. Mutta vieläkin tärkeämpää oli, että Saksan antautuessa marraskuussa 11.11.1918 valta siirtyi Virossa sodan viimeisenä vuonna syntyneen väliaikaisen hallituksen haltuun. Vuoden 1919 puolella taisteltiin vapaussodassa itsenäisyydestä mm. suomalaisten avustuksella. Koko maa saatiin vähitellen otettua haltuun, ja mm. maahan tunkeutuneet bolševikit ajettiin pois.
     Vuonna 1940 Neuvostoliitto miehitti Viron eri välivaiheiden jälkeen. Vuosina 1941‒1944 tapahtuneen Saksan miehitysvaiheen jälkeen Virosta tuli neuvostotasavalta. Neuvostoliiton hajoamisvaiheessa tapahtui sitten uudelleen itsenäistyminen 20.8.1991, jota niinikään juhlitaan joka vuosi.
​------- 

​Alunperin Pärnun Endla-teater avattiin vuonna 1911, nimensä se sai saman nimisestä lauluseurasta. Alkuvuosikymmenten merkittävimpänä tapahtumana pidetään juuri ensimmäistä itsenäisyysjulistusta 23.helmikuuta 1918. Se luettiin „kaikille Eestinmaan ihmisille“ rakennuksen parvekkeelta. Teatteri hävitettiin vuonna 1944, uusi rakennettiin lähemmäksi Pärnunjokea vuonna 1967. Nykyrakennus on mahtipontista sosialistista tyyliä. 
​
​Teatterin ”parvekkeen” muistoksi on Rüütli platsille rakennettu jäljennös, joka vihittiin 23.2.2008. Teatteria ei siis torin varrella enää ole. Itsenäisyysjulistus on kirjoitettu rakennelman sisällä olevaan lasiseinään fraktuurakirjaimin.

---

​9. (15) Vaalikuume nousee myös Virossa

Riigikogun eli Viron eduskunnan vaalit pidetään maaliskuun 3. päivänä 2019 kello 09-20. Tätä ennen, eli 21.2.‒27.2. tapahtuu sähköinen ennakkoäänestäminen, joka täten loppuu ennen varsinaista vaalipäivää. Sähköiset äänet lasketaan hyvissä ajoin, mutta ne julkaistaan vasta varsinaisen äänestysajan loputtua. EU-parlamenttivaalit pidetään myös Virossa toukokuussa.

Riigikoguun valitaan 101 jäsentä meilläkin käytössä olevan suhteellisen vaalitavan, eli ns. D´Hondtin järjestelmän mukaisesti. Ehdokkaille lasketaan vaalipiirien sisällä puolueittain ns. vertailuluvut, joiden perusteella tiedetään ketkä on vaalipiiristä valittu. Virossa on puolueille asetettu viiden prosentin äänikynnys, jota meillä ei ole.  Vaalipiirejä on 12, ja ne näkyvät oheisessa netistä löytyneessä virallisessa kartassa.

​Vaalipiirijako
Seuraavassa esitellään valittavien edustajien määrät vaalipiireittäin netistä saadun luettelon mukaisesti (https://et.wikipedia.org/wiki/2019._aasta_Riigikogu_valimised)  Valittavien määrään vaikuttaa vaalipiirin asukasluku. Eniten valitaan vaalipiiristä 4 ja vähiten vaalipiiristä 6. Valimisringkond tarkoittaa vaalipiiriä ja mandat vaalipiiristä valittavien määrää.

• valimisringkond nr 1 (Tallinna Haabersti, Põhja-Tallinna ja Kristiine linnaosa) – 10 mandaati;
• valimisringkond nr 2 (Tallinna Kesklinna, Lasnamäe ja Pirita linnaosa) – 13 mandaati;
• valimisringkond nr 3 (Tallinna Mustamäe ja Nõmme linnaosa) – 8 mandaati;
• valimisringkond nr 4 (Harju- ja Raplamaa) – 15 mandaati;
• valimisringkond nr 5 (Hiiu-, Lääne- ja Saaremaa) – 6 mandaati;
• valimisringkond nr 6 (Lääne-Virumaa) – 5 mandaati;
• valimisringkond nr 7 (Ida-Virumaa) – 7 mandaati;
• valimisringkond nr 8 (Järva- ja Viljandimaa) – 7 mandaati;
• valimisringkond nr 9 (Jõgeva- ja Tartumaa) – 7 mandaati;
• valimisringkond nr 10 (Tartu linn) – 8 mandaati;
• valimisringkond nr 11 (Võru-, Valga- ja Põlvamaa) – 8 mandaati;
• alimisringkond nr 12 (Pärnumaa) – 7 mandaati.

​Puolueet
Vaaleihin osallistuu 10 puoluetta ja 15 yksittäiskandidaattia, joiden viimeksi mainittujen mahdollisuudet valituiksi tuloon ovat olemattomat. Määrä kuitenkin yllättää suuruudellaan. Puolueet ovat seuraavassa luettelossa etukäteen arvotussa järjestyksessä.

​Eesti Vabaerakond
Eesti Reformierakond
Erakond Eestimaa Rohelised
Sotsiaaldemokraatlik Erakond
Elurikkuse Erakond
Eesti Konservatiivne Rahvaerakond
Erakond Eesti 200
Eesti Keskerakond
Eestimaa Ühendatud Vasakpartei
Isamaa Erakond

​Erilaisissa gallupeissa johtopaikasta ovat aivan viimeaikoihin saakka taistelleet tasapäin Reformierakond ja Keskerakond. Kumpikin on saanut viimeaikaisissa mittauksissa jotain 25 ja 30 prosentin väliltä. Edellinen (Reformipuolue) vastaa suurin piirtein Suomen kokoomusta, mutta Keskerakond on jotain aivan muuta kuin Suomen keskusta. Sen sijoittumista Viron puoluekartalle on vähän vaikea täältä Suomesta käsin arvioida. Se on varmaan vienyt äänestäjiä vasemmistopuolueilta, ehkä myös Viron vihreiltä. Sen erikoisuutena on, että se saa paljon ääniä venäjänkieliseltä väestöltä. Puolue on Tallinnassa suurin.
 
Suurella kiinnostuksella seurataan, saako EKRE eli Eesti Konservatiivne Rahvaerakond aikaan vähän samanlaisen jytkyn kuin siihen verrattava perussuomalaiset Suomessa muutamia vuosia sitten. Sillä on tiukka linja maahanmuuttoon nähden, ja retoriikka on ollut voimakasta. Se on ottanut tehtäväkseen torjua myös venäläisvaikutusta Itä-Virossa. ”Viro ensin”, on eräs sen iskulauseista. Sen gallup-tulokset ovat liikkuneet 15 ja 20 prosentin välillä. Kun oikeistopopulistiset virtaukset ovat vahvistuneet ympäri Eurooppaa, niin miksi sitä ei siis tapahtuisi myös Virossa!
 
Seuraavana on järjestyksessä ollut sosiaalidemokraatit, joiden kannatusluvut ovat heiluneet jossain 10 prosentin tienoilla. Tämä edustaa yleistä eurooppalaista linjaa, josta Suomen sosiaalidemokraatit ovat poikkeus. Suomessa puolueen vahva kannatus selittyy oppositioasemasta ja ammattiyhdistysliikkeen vahvasta taustatuesta. Esimerkiksi Suomen seuraava oletettu pääministeri Antti Rinne tuli puolueen johtoon suoraan Ammattiliitto Pron johtajan paikalta. Aikaisempina vuosina vahva Isamaa (entinen Isamaa ja  Res Publica Liit) on pudonnut alle 10 prosentin. Se on selvästi oikeistolainen puolue. Näin suomalaisten näkökulmasta tuntuu oudolta, että Viron vihreät (Rohelised) ovat saaneet gallupeissa vain pari prosenttia. Eesti Vabaerakond ja uusi puolue Eesti 200 kuuluvat pikkupuolueiden luokkaan. Eesti 200 on ilmoittanut olevansa asiantuntijapuolue, mutta sen luvut ovat olleet viime aikoina jatkuvassa laskussa.
 
Vertailun vuoksi on oheisena vuoden 2015 edustajapaikkojen jako. Suluissa ovat muutokset tätä edelliseen kauteen verrattuna. Kuten näkyy, EKRE sai jo tällöin seitsemän lisäpaikkaa, sitä ennen se oli ollut nollilla. Nyt oletetaan, että puolue voi kaksinkertaistaa edustajanmääränsä. Se tuottaisi hallituksen muodostamisessa samanlaisia ongelmia kuin Suomessakin on tapahtunut.

​Edustajapaikat Riigikogussa 2015
Eesti Reformierakond 30 (-3)
Eesti Keskerakond 27 (+1)
Sotsiaaldemokraatlik Erakond 15 (-4)
Erakond Isamaa ja Res Publica Liit 14 (-9)
Eesti Vabaerakond 8
Eesti Konservatiivne Rahvaerakond 7 (+7)
 
Keskustapuolueeseen kuuluva Jüri Ratas johtaa tällä hetkellä Viron hallitusta. Hänen puolueensa lisäksi mukana ovat sosiaalidemokraatit ja Isamaa, joksi puoleen entinen nimi on lyhentynyt. Pääministerin lisäksi hallituksessa on 14 ministeriä, jotka johtavat 11 ministeriötä.
--------
Sähköinen äänestäminen Virossa tapahtuu ennakkoäänestämisenä sirullisen henkilökortin avulla. Nettiäänestys alkoi paikallisvaaleissa vuonna 2005, ja laajeni valtiollisiin vaaleihin vuonna 2007. Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa sitä käytti noin 30 % äänioikeutetuista. Se rakennettiin aikana. jolloin kyberhyökkäyksiin ei oltu varauduttu. Ymmärrettävästi siihen on kohdistettu kritiikkiä. Myös palvelunestohyökkäykset joltain vihamieliseltä taholta ovat mahdollisia.
     Itse vaalitulokset ovat tietysti jo sellaisenaan mielenkiintoisia. Suomessa eduskuntavaalit ovat sunnuntaina 14. huhtikuuta. Suoria johtopäätöksiä ei kuitenkaan voida tehdä, vaikka kiintoisaa tietysti on esimerkiksi se, miten EKRE menestyy. Tietysti seurataan myös sitä, missä määrin Virossa tapahtuu ns. trollausta.
     Yhtenä vaalikevään huipentumana ovat tietysti toukokuun europarlamenttivaalit. Suomessa vaalipäivä on 26.5. Sitä edeltää ennakkoäänestys niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ennusteiden mukaan tähänastiset suurimmat ryhmät, keskustaoikeistolainen EPP ja sosiaalidemokraattinen S&D ovat menettämässä yhteisenemmistönsä. Populististen oikeistolaisten osuus kasvaa, mutta heidän merkityksensä EU:n päätöksenteossa on kuitenkin paljolti kiinni siitä, miten kansalliset erot saadaan sillä puolen soviteltua. Tuskin siis mitään mannerlaattojen järistyksiä tapahtuu, vaikeuksia kuitenkin on entiseen nähden luvassa.

​8. (14) Yritä kaatua oikealla tavalla !

Katselin tiistaina 19.2. Mainostelevision aamuohjelmaa. Se oli niin kiinnostava, että sain siitä aiheen tähän kirjoitukseen.  Ohjelmassa kerrottiin miten tähän aikaan vuodesta sairaaloihin tuodaan paljon liukkailla kaduilla ja teillä kaatuneita. Eikä vain vanhuksia, vaan paljon myös keski-ikäisiä, myös miehiä. Tyypillisimpiä vammoja ovat ranteiden murtumat, sillä yhä edelleen kaatuva ihminen pyrkii laittamaan kädet suojaksi eteensä. Myös nilkka- ja päävammoja on ollut tavallista enemmän. Jotain siis haluttiin ohjelmassa tehdä kansan valistamiseksi.
     Ohjelmassa toimittaja Tero Karhu ja vieraana ollut judokouluttaja demonstroivat tilanteita jäisellä tiellä. Rouva kouluttaja kaatuili edellä ja Karhu perässä hänen esimerkkinsä mukaan. Tyylikkäästi se kävikin, eikä vammoja tullut. Eteenpäin kaatuessa pitää joustaa polvista ja kääntyä kyljelleen pitäen koko ajan selkää kaarella, kädet kiinni rinnassa ja pää koholla. Tämä sama pätee myös taaksepäin kaatuessa. Kun selkä on  kaarella ja pää ylhäällä, kaatuminen käy silloin kuin keinussa.
     Mielelläni haluaisin lisätä tähän vielä mielikuvaharjoittelun, vaikka ei mitään mäkihyppääjiä tai pujottelijoita ollakaan. Omakohtaista kokemusta kuitenkin  on. Kymmenen vuotta sitten sain molempiin polviini tekonivelet. Ne ovat toimineet erinomaisesti, ainoa tappio tuli siitä, että viisikymmenvuotinen lentopalloharrastus loppui ja vanhoista pelikavereista piti luopua. Vähän tätä myöhemmin rakennettiin uutta kerrostaloa naapuriimme. Oli satanut lunta, sitä ei ehditty heti aurata, joten tarvikkeita tuoneiden kuorma-autojen jäljiltä oli jäänyt ns. känkämiä, eli epätasaisuutta. Suojakeli teki niistä hyvin liukkaita.
     Tiesin, että eteenpäin ja polvilleni en saa kaatua, sillä siinä saattaisi tulla eteen keskussairaalaan lähtö, uusintaleikkaus ja pitkä toipumisaika. Niinpä mietin etukäteen, miten kaatuminen pitää suorittaa. Sitten tuli se aamupäivä, jolloin piti kiirehtiä viron kielen tunnille. Kävelin tapani mukaan aika vauhtia ja rennoin askelin. Sitten se tapahtui.  Olin kaatumassa eteenpäin, en yrittänyt ollenkaan panna vastaan, en ojentanut kättäni esteeksi, vaan annoin mennä täydellä vauhdilla. Nostin vasemman käteni suoraan ylös ja käännyin vauhdissa vasemmalle kyljelle. Kaikki meni niin kuin olin suunnitellut, kipua ei tullut muuta kuin vähän vasemman polven ulkosyrjälle. Sekin meni muutamassa minuutissa ohi. Mutta eräs ongelma kuitenkin tuli, eli miten päästä polvineni ylös. Mieleen jo vilahti sellainen leikkimielinen mahdollisuus, että huutaisin rakenteilla olevan talon rakentajille, että nostaisivat nostokurjella ylös. Se nyt oli vain sellainen ensi häivähdys. Työnsin molemmat nyrkkini liukkaalle jäälle, ja kompuroin jotenkin ylös. Sain kiittää elämänikäistä hyöty- ja kuntoliikuntaa, kuntosaleja jne., käsissä ja vartalossa oli vielä voimaa.
     Ainakin yhtä vaarallinen tilanne sattui viime talvena. Rauhankadun ja Vapaudenkadun kulmauksessa on suojatie, joka kuitenkin liikenteen takia oli kulunut sellaiseksi, että kivetyksen päällä eivät hiekanjyvät pysy. Kun kymmenet linja-autot kääntyvät päivittäin juuri saman kulman ympäri torin pysäkeilleen, on suojatien loppuosa juuri siinä jalkakäytävän vieressä painunut alemmaksi. Eli siihen oli syntynyt, ei sentään mäki, mutta jonkinlainen alaspäin viettävä kohta kuitenkin. Olin kiireisenä menossa jonnekin torin suuntaan asioilleni, minulla oli jalassa mainiot talvikengät, joiden pohjissa on eräänlaiset imukupit. Mutta sitten se tapahtui, eivätkä siinä olisi auttaneet nastat tai mitkään muutkaan laitteet, siinä määrin iljanteisia nämä suojatien kivet olivat.
     Vasen jalka meni alta ja kaaduin kyljelleni vetäen vaistomaisesti selkää kaarella ja päätä ylöspäin. Kaikki meni hyvin, mutta sitten tuli ongelma: miten päästä ylös. Kivet olivat niin liukkaat, että nyrkit eivät niistä saaneet otetta. Takanani tuli nuori mies, mutta hänen voimansa eivät riittäneet, sen verran heiveröinen hän oli. Sitten tapahtui jotain dragikoomista. Kaikeksi onneksi siihen kurvasi Rauhankadun puolelta poliisiauto. Se pysähtyi, ja konstaapeli tuli kysymään miten kävi. Sanoin heti, että mitään vammaa ei tullut, mutta nuo polvet ovat sen verran hankalat, että en pääse ylös. Ja niin molemmat poliisit tulivat ja nostivat minut pystyyn ja auttoivat pari metriä siihen jalkakäytävän reunalle. Jotain vähän tuntui vasemman lapaluun alla, mutta sekin meni pian ohi. Näin voi siis käydä aivan vesiselvällekin miehelle!
     Lähettelin sähköpostia ja tekstiviestejä läheisilleni. En malttanut olla vähän dramatisoimatta asiaa, joten kirjoitin, että jouduin kahden poliisin taluttamaksi. Hätääntyneisiin vastauksiin sitten kirjoitin, että todellisuudessa he vain nostivat minut ylös ja siirsivät sen verran, että sain jaloillani otteen jalkakäytävästä.
     Nykyään katsoin aika tarkkaan, mistä kohtaa kävelen, onko siinä edes hieman hiekanjyviä, tai onko tie turvallisesti pakkaslumen peittämä. Mutta vahinko ei tule kello kaulassa. En siis yritäkään tuudittautua kaatumistaitoihini, seuraava kerta voi olla vaikka kuinka kohtalokas. Pahimmassa tapauksessa se voi silloin olla vientiä se.   

​7. (13) Toivematka Pranglin saarelle
Pirjo Virtanen on parhaillaan järjestämässä Viron harrastajien keskiviikkoklubin matkaa Prangliin ja Arvo Pärtin keskukseen Laulasmaalle Tallinnasta länteen. Hieno juttu, mutta valitettavasti se ei sovi aikatauluihimme. Siispä joudumme olemaan vain hengessä mukana, eli muistelemme mitä kirjoitin Urmas Orgusaarin taiteesta viime vuoden huhtikuussa. Tässä alempana on kirjoituksestani pääpiirteitä. Koko juttu on kohdassa 29/Uutta 2018.
     Hyvää matkaa kaikille ! Syksyllä toivottavasti matkasta kerrotaan jossain Multi Cultin tapahtumassa kuvien kera !
​
Pranglin saaren värikkäät rannat
Harva suomalainen tietää missä Pranglin saari sijaitsee, siitäkin huolimatta, että olisi miten paljon kolunnut Viron eri maakuntia sen suurimpia saaria myöten. Kun laiva lähestyy Tallinnaa, kiinnitetään yleensä huomiota oikealla näkyvään ja aika suureen Naissaareen. Paljon pienempi Prangli jää vasemmalle, sinne jonnekin Viimsin niemen pohjoispuolelle. Seuraavalla Viron matkalla aion ainakin minä katsella sinne päin tavallista tarkemmin. Tämän kiinnostuksen sai aikaan taidemaalari Urmas Orgusaar, Virtasten pariskunnan pitkäaikainen ystävä, jonka näyttely oli vuonna 2018 huhtikuun lopun ajan avoinna Alex Grafix Galleriassa Mariankadulla. Hän on viettänyt saarella kesiään vuosikymmenien ajan. Näyttelyyn hän oli tuonut parisenkymmentä guassiteosta, kaikki tällä saarella maalattuja. Jo teoksista saa vaikutelman, että aika tuntuu pienellä saarella pysähtyneen, on kärryteitä, kyläidylliä, ja ennen kaikkea upeita merimaisemia.  

​Miten Orgusaaren värikylläisiä maisemakuvia sitten voisi luonnehtia? Ainakin hän on taitava koloristi, eli hän antaa värien puhua voimakkaasti. Vahvat ja laajat väripinnat viittaisivat tietysti myös mahdollisiin alitajuisiin ekspressionistisiin vaikuttimiin. Tärkeämpiä kuin erilaiset ismit on kuitenkin taitelijan kyky luoda tunnelmia, eräänlaista syrjäisen saaren rantamaisemien hiljaista pysähtyneisyyttä.

​Kirjoitin vuosi sitten edelleen näin: Sen verran mielenkiintoiselta Pranglin saari näyttää, että se ehkä kannattaisi liittää jonkin useampipäiväisen Viron matkan oheisohjelmaksi. Netistä löytyvästä Vene -lehdestä luin, että saareen pääsee vuoroaluksella, joka kulkee Viimsin niemen Leppneemen satamasta Pranglin Kelnasen satamaan. Saarella järjestetään kiertokäyntejä neuvostovalmisteisella UAZ- kuorma-autolla. Systeemi on siis vähän samanlainen kuin Kihnun saarella Pärnun lahdella. Samat autot toimivat tarvittaessa myös takseina. Erilaisia nähtävyyksiä kyllä löytyy, ja myös monia mielenkiintoisia tapahtumia järjestetään.

​Nyt sitten iso joukko onnellisia pääsee omakohtaisesti kokemaan kaiken tämän! Kiitokset Pirjolle ! Hyvää matkaa !

---

6. (12) Minna Canth kolmelta kantilta tarkasteltuna 3
Kolmas luento lauantain 9.2. tilaisuudessa koski aihealuetta, joka on jälkimaailman silmissä jäänyt Canthin kirjallisen toiminnan taustalle. Esteetikot ja kirjallisuusihmiset ovat laittaneet pääpainon sille, mitä hän on kirjoittanut. Professori Nummela palautti mieliin, että ilman turvattua taloudellista asemaa ei seitsenlapsinen leski olisi voinut päästä kirjallisilla ansioillaan kansakunnan kaapin päälle. Eli Minna oli myös raudanluja liikenaineniikenainen

Professori Ilkka Nummela:
Toiselta kantilta: Minna Canth liikenaisena

Minna Canthin elämä muuttui perusteellisesti Ferdinand Canthin kuoltua vuonna 1879. Hän jäi leskeksi kuuden lapsen kanssa ja seitsemäs syntyi seuraava vuonna. Jyväskylässä oli kyllä tilava talo, mutta jonkinlaiseksi opiskelijain vuokraemännäksi muuttuminen ei Minnalle käynyt. Samaan aikaan oli tapahtunut muutoksia myös Kuopiossa, sillä kauppiasisä oli kuollut. Niinpä sitten vaihdettiin kaupunkia. Onneksi elinkeinolait olivat juuri muuttuneet, joten leski ei ollut kenenkään miehen holhouksen alla. Minna saattoi siis itse ryhtyä kauppiaaksi.

​Omat kauppiaanoikeudet hän sai vuonna 1881. Aluksi hän harjoitti markkinakauppaa Olga Kiljanderin kanssa, vuonna 1884 hän sai veljensä kauppaoikeudet. Veli oli kuitenkin vielä jollain tapaa mukana aina kuolemaansa saakka vuonna 1894. Samassa kiinteistössä oli sisarusten äidillä kaljaryki vuoteen 1893 saakka. Kun väki tuli matkojen päästä esimerkiksi Kuopion kirkkoon, heillä oli mukanaan eväät, mutta juotavan he ostivat paikanpäältä. Jonkin verran turvaa antoi myös eläke, jota hän sai miehensä jälkeen vuodessa 880 markkaa. Jyväskylän talon myynti auttoi taloudellisessa tilanteessa, mutta velkaa jäi ja pankkiasioissakin oli aluksi ongelmia. Ferdinand Canthin veli Frans auttoi neuvoillaan ja takasi joitain lainojakin.

---

​Kauppiaan arkea.
Miten sitten Minna Canth sopeutui liike-elämään, kirjallisena kykynä kun hänet nykyään ennen muuta tunnetaan? Hän oli jo lapsena pyörinyt isänsä liikkeessä ja saanut suorittaa pikku askareita. Pian hän teki myös kauppaa isän puodissa. Kun pituus ei riittänyt tiskin korkeudelle, hän seisoi lankapaaleilla. Kauppiaana hän tietysti palkkasi apulaisia, mutta hän hoiti itse tilaukset, tarkisti laskut ja piti erityisesti huolta varaston kirjanpidosta.

​Aikalaiskuvaus kertoo Minnan arjesta kaupassa: ”Lankapuodissa hän sitten mittaili noita ´sinivaltoja´, pumpulikankaita. joista kansannaiset siihen aikaan tekivät löysät, suoraselkäiset röijynsä ja rypytetyt hameensa tai punnitsi ´lyyssilankoja´ tai ´verkkorihmoja´ koko ajan ystävällisesti puhutellen ostajia, suurella myötätunnolla tiedustellen heidän olojansa.” Mainittakoon, että verkkorihmoja eli tietyn tyyppisiä lankoja tarvittiin kalaverkkojen teossa.
     Nummelan skriinille heijastaman dian mukaan Minna kertoi eräälle ystävälleen: ”-kauppa ! Siinä minä elän tätä nykyä koko sielullani. Se on viimeinen ajatukseni illalla, se on ensimmäinen aamulla ja yöllä kun herään ja päivällä kun valvon ! En ole koskaan rakastanut mitään maailmassa niin kuin tätä minun kauppaani. Ja nyt olen päättänyt, että en anna sen hävitä kuolemanikaan jälkeen.”
    Ilkka Nummela oli laskenut graafiseen muotoon lankapuodin ostot 1893‒1894. Finlaysonilta Tampereelta tuli 55 prosenttia koko määrästä. Tämä oli luonnollista,sillä isä Johnson oli alkuaan ollut mainitun firman palveluksessa Tampereella ja sitten muuttanut Finlaysonin kaupan hoitajaksi Kuopioon. Kun Finlkayson luopui kaupastaam, osti Johnson sen itselleen. Oli siis luonnollista, että myös tyttären liikesuhteet jatkuivat Tampereelle. Ostoista 20 prosenttia tuli ulkomailta, Tampellasta 10 prosenttia, muista pienemmistä muutamia prosentteja kustakin.
     Toinen tilasto kertoo miten toimituksia tuli eri verkatehtailta vuosina 1896‒1897. Turusta ja Littoisista tuli molemmista noin 30 prosenttia, Tampereelta 22 prosenttia ja loput Hyvinkäältä ja Antskogista.

​Suku jatkoi pitkään liiketoimia. Kun Suomen kauppiaat pitivät kokouksensa Kuopiossa 1895, Minna Canth valittiin ensimmäisenä naisena sen äänivaltaa käyttäväksi osanottajaksi. Silti Nummelan mukaan hänen rooliaan liikenaisena on pyritty vähättelemään. Tähän ei ole mitään aihetta. Kaupat tuottivat parhaimmillaan voittoa 20 000-30 000 markkaa vuodessa. Kirjailijanpalkkaa tuli enimmillään 3000 markkaa vuodessa. Sekin oli jo suuri summa rahaa, sillä se vastasi moninkertaisesti työmiehen vuosipalkkaa.
     Minna Canth jätti lapsilleen varsin hyvin menestyneen kauppaliikkeen. Nämä jatkoivat toimintaa, joka jatkui yhä laajenevasta omistajakunnasta, fuusioista, toiminnan muutoksista ja välillä muuttuneista suhdanteista huolimatta jossain muodossa aina 1970-luvulle saakka. Tällöin se oli ajautunut konkurssin ja sulautettiin vuonna 1977 toiseen kuopiolaiseen tukkuliikkeeseen nimeltä Hackman & Co.

---

5. (11) Minna Canth kolmelta kantilta tarkasteltuna 2

Sibeliustalon tilaisuudessa 9.2. Heini Tola esitti Minna Canthista oman ohjaajan näkökulmansa. Tola esiintyi tavallaan omalla kotikentällään, sillä hän työskenteli 1980-luvulla monta vuotta Lahden kaupunginteatterissa. Viimeksi hän on johtanut yli kymmenen vuoden ajan Avoimet Ovet -teatteria Helsingin keskustassa. Tämän kokoinen kollektiivi on suuria laitosteattereita ketterämpi ja voi siksi ottaa ohjelmistoonsa myös kokeilunluonteisia näytelmiä. Esimerkiksi Minna Canthin näytelmien sovittaminen voi olla suurille näyttämöille hankalampaa. Kieltämättä Canthin näytelmät ovat muutenkin dramaturgille ja ohjaajalle haastavia. Niiden sijoittaminen nykyaikaan voi olla vaikeaa, sillä niissä on runsaasti sivuhenkilöitä, joilla saattaa olla vain yksi muutaman sanan repliikki esitettävänään. Rakenne on joskus poukkoilevaa, on yllätyskäänteitä ja uskomattomia parantumisia sairauksista, kielikin on jankkaavaa. Mutta perussisältöhän on tärkeintä.

Ohjaaja, kirjailija Heini Tola: 
Minna Canth, yhä ajankohtainen näytelmäkirjailijana ?

Naisen yhteiskunnallinen asema. Esitelmöitsijä kertoi ensin muistoja omilta kouluvuosiltaan. Ilmeisesti opettajat olivat oman aikansa lapsia, eivätkä osanneet oikein ohjata oppilaitaan Canthin romaanien ja näytelmien maailmaan. Aikuisena Tola innostui kirjailijan novelleista, joista löytyi herkkiä sielunkuvauksia. Tätä tietä hän perehtyi vähitellen myös kirjailijan muuhun tuotantoon, joista löytyi runsaasti mielenkiintoista ajankuvaa.  

​Erityisesti häntä kosketti naisen asema, sillä nainen oli miehen holhouksessa, koulutus oli perin puutteellista ja se tähtäsi vain säädynmukaiseen avioliittoon. Siveyttä korostettiin ylen määrin. Monet käsitöiden pikkutarkat yksityiskohdat olivat tärkeämpiä kuin laaja yleissivistys. Käsitöiden lisäksi rouvasväen kouluissa oli kotitaloutta ja hieman ranskaa. Sanottiin jopa, että naisen psyyke ei kestä luonnontieteitä, siksi oli parempi, että he eivät tienneet siitä mitään. Tästä tulee tietysti mieleen nuori seminaariopiskelija Minna, joka ahmi kaiken saamansa tiedon luonnontieteen opettajaltaan Ferdinand Canthilta ja rakastui samalla häneen palavasti.
   Minna Canth on kuvannut paljoin myös juoppoutta (esim. Työmiehen vaimo), häntä häiritsivät myös konservatiivinen kirkko ja typerän vanhoillinen papisto, joka käsitti yhteiskuntaluokkien erilaisuuden jumalallisesta järjestyksestä johtuvaksi (Papin perhe). Minna Canth on ilmeisesti käsitellyt mielenterveydellisiä ongelmia ja vankiloiden kurjia oloja paljolti siltä pohjalta, että Kuopiossa sijaitsivat jo silloin Niuvanniemen sairaala ja Kuopion lääninvankila.

 ​Mikä on muuttunut? Mutta kuten Heini Tola kertoi, naisen asema ei ole meidänkään aikanamme täysin tasa-arvoinen, miehillä on edelleen enemmän mahdollisuuksia koulutukseen, ja valittavissa olevien alojen määrä on suurempi. Miehiä myös pidetään soveltuvampina moniin tehtäviin, ja tietysti myös toisinpäin. On olemassa käsite ”naisen euro”, lisäksi perhe ja lapset sitovat enemmän. Monia yrityksiä aseman parantamiseen on tehty. Tavallaan siihen tähtää myös metoo –liike, mahdollisesti sitä edistänee myös se, että vanhushoidon puutteet ja työolosuhteet yksityisissä yrityksissä ovat tulleet näkyviin.
   Heini Tola on dramatisoinut teatteriinsa kolme Canthin novellia esitykseksi nimeltä Canthia. Kaikki ne kertovat naisista, miehistä, rahasta ja vallasta, vaihtuvissa alistujien ja alistajien rooleissa. Canthia on Avoimissa Ovissa tutuksi tullutta tyhjän tilan teatteria, jossa parilla esineellä ja huonekalulla luodaan paikka ja tilanne toisensa jälkeen. Vaaleanharmaaksi suditut seinät, samoin kuin näyttelijöiden arjenharmaat t-paidat korostavat Canthin teemojen ajattomuutta. Harmauden keskellä pienet yksityiskohdat nousevat isosti esiin:

Kaiken kaikkiaan Heini Tolan luento oli mielenkiintoinen. Hän tosin ylitti roimasti hänelle suunnitellun ajan esittämällä suuren joukon valokuvia teatterissaan esitetyistä kohtauksista. Ne eivät yleisölle kuitenkaan paljon kertoneet, ainakaan niistä ei juuri mitään jäänyt mieleen. Niinpä ne jäivät jonkinlaisiksi Avoimet Ovet -teatterin mainoksiksi ja Heini Tolan oman työn manifesteiksi. 

---

4. (10) Minna Canth kolmelta kantilta tarkasteltuna 1

Maaliskuun 19. päivänä tulee kuluneeksi 175 vuotta Minna Canthin syntymästä. Tämän takia häntä koskevaa ohjelmaa on nyt paljon enemmän kuin tavallisesti. Suomen historiapäivät ry juhli kirjailijan tulevaa syntymäpäivää osana laajaa ohjelmatilaisuuttaan  9.2. Lahden Sibeliustalossa. Puusepänverstaan täyttänyt yleisö sai kuulla kolme luentoa ja kaikki eri kantilta: ihmisarvon edistämisestä, näytelmien ajankohtaisuudesta, ja  kolmantena liiketoiminnasta, joka on vähemmän tunnettua osaa hänen elämäntyöstään.

Tämä artikkeli on ensimmäinen osa Minna Canthia koskevassa sarjassani. Luentosarjan esitelmöitsijät  käyvät  esille alla olevasta yhdistelmästä.​

 FT Minna Maijala: Minna Canth ihmisarvon puolestapuhujana.

Minna Canth innostui aikoinaan ranskalaisen Émile Zolan ( 1840‒1902) naturaslistisesta kirjallisuudesta. Zola kiinnosti myös muita suomalaisia realisteja. Hän korosti ympäristön ja perimän vaikutusta ihmiseen ja pyrki siksi tarkastelemaan ihmisiä objektiivisesti tietyssä ympäristössä tiettynä ajankohtana.

Canthin eräänä metodina oli aiheuttaa kansankuvauksissaan shokkivaikutus saadakseen kuvattavilleen myötätuntoa. Tämä aiheutti kuitenkin voimakasta arvostelua erityisesti ns. porvarillisen ”herrasväen” suunnasta. Jopa Kuopion läänin maaherrana vuosina 1884‒1888 toiminut August Aleksander Järnefeltit ja kirjailija Juhani Aho ilmaisivat vastenmielisyyttään pitäen tekstejä ”epähienoina”. Järnefeltillä oli todellinen kulttuuriperhe, hänen lukuisista lapsistaan ovat olleet tunnetuimpia Armas (säveltäjä), Arvid (kirjailija), Eero (kuvataiteilija) ja Kasper (kriitikko). Aino Järnefeltistä tuli säveltäjämestari Jean Sibeliuksen puoliso. Ranskalaisesta naturalismista lähtevä kansankuvaus oli uutta, sillä siinä korostettiin köyhän kansan tunteita. Näin Canth ylitti sosiaalisia rajoja. Kirkon ja pappien mielestä yhteiskunnalliset erot olivat peräisin Jumalalta, joten niitä ei pitänyt yrittää muuttaa. Kunkin piti kantaa taakkansa osana jumalallista järjestystä.

---

Minna Maijala esitti esimerkkinä mm. teoksen nimeltä Kauppa-Lopo. Tämä nainen oli aikoinaan ollut hyvinkin viehättävä, mutta hän oli joutunut vaikeitten elämänsuhteidensa takia köyhäksi torikauppiaaksi. Lisäksi hän oli likainen, äänekäs ja tunkeileva. Tämän teoksen myötä Canth kävi ihmisoikeustaistelua myötätuntoisessa sävyssä. Tästä säätyläisrouvat tietysti haukkuivat häntä.
     Jopa Kaarlo Bergbom ilmoittautui aluksi hänen vastustajiensa joukkoon. Kaarlo Juhana Bergbom oli itsekin näytelmäkirjailija, hän perusti Suomalaisen teatterin, jonka nimi muuttui myöhemmin Suomen Kansallisteatteriksi. Erimielisyyksien johdosta Canth  kirjoitti Bergbomille kirjeen 8.12.1884:​
     ” Hyvä Tohtori ! Suutuitteko minuun nyt? Sanotteko, että olen paha, raaka, tyhmä? Niin olenkin, mutta Jumalan kiitos, olen samalla myös kansan lapsi, ”hienous” ei ole luonnollista tunnetta tukahduttanut, eikä pelkuruus estä sitä tunnetta ilmaisemasta” .
     Myöhemmin mainittujen henkilöiden yhteistyö lisääntyi ja Suomalaisen teatteri otti Canthin näytelmiä esitettäväkseen.

     Työmiehen vaimo on näytelmän muotoon kirjoitettu kirja, jonka päähenkilö Johanna oli mennyt naimisiin Riston kanssa. Risto ei osoittautunutkaan hyväksi aviomieheksi vaan ryyppäsi Johannan säästöt ja saattoi perheensä kurjuuteen. Sekään ei vielä riittänyt, sillä Risto vikitteli taas entistä rakastettuaan mustalaistyttö Homsantuuta.  Riston todellisen luonteen huomattuaan tämä yrittää kostaa ja ampua miehen siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Teidän lakinne ja oikeutenne, hahaha – Niitähän minun pitikin ampua!”, näin Homsantuu sanoi. Vaikka Homsantuu tähtäsi ohi, Canth latasi kovilla ja osui suoraan kohteeseensa, eli viina ja miesten ylivalta avioliitossa joutuivat kritiikin kohteeksi. Johanna puolusti kuitenkin Homsantuuta sanomalla, että hänestäkin tulee vielä ihminen, jahka aika voittaa.
   
​Eräänlaiseksi Canthin ohjelmanjulistukseksi Maijala esitti vielä hänen kirjoituksensa Keski-Suomessa vuonna 1885. Valokuvan  olen ottanut suoraan skriinin näytöltä. 

---

3. (9) Vaalikuume nousee

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Tämä on kulunut ja paljon käytetty sanonta, mutta jälleen kerran ajankohtainen. Vielä muutama viikko sitten näytti siltä, että sdp ja kokoomus käyvät huhtikuun eduskuntavaaleihin melkein yhtäjalkaa, jos galluppien virhemarginaalit otetaan huomioon. Korkeintaan mietittiin, mitä Antti Rinteen vakava, ja ainakin poliitikolle hyvin vakava sairastuminen saattaa sdp:n uskottavuudelle aiheuttaa. Nyt näkymät ovat jälleen aivan toiset.
​
Puolueiden tilanne on muuttunut. Sdp:n pahin pelko lienee nyt väistynyt, varsinkin kun tilalle oli saatu erinomainen tuuraaja, Sanna Marin, joka on aikaisemmin meritoitunut mm. Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajana. On jopa ajateltu, että Marin nuorena naisena (ja hyvän näköisenä!) toisi puolueelle paljon ns. liikkuvien äänestäjien ääniä, kun taas monet vieroksuvat kulmikkaasti käyttäytyvää entistä ammattiyhdistysjyrää Rinnettä. Siellä SAK:n jäsenistössähän Rinteen suurin tuki ja turva on ollut. Sanna Marin on suorittanut Tampereen yliopistoissa ylemmän, eli maisterin tutkinnon. Pääaineena oli kunta- ja aluejohtaminen, sivuaineina hallinto- ja oikeustieteet. Hän teki gradunsa kuntien poliittisen johtamisen ammattimaistumisesta.
     Vihreiden kannatus näyttää olevan selvässä nousussa kiitos ikivihreän Pekka Haaviston. Puolueella on ollut selviä johtamisongelmia, Touko Aallolle kävi niin kuin kävi, eikä useista muista ehdokkaista kukaan näyttänyt erottuvan edukseen. Perussuomalaisten kannatus nousi reippaasti, ilmeisesti paljolti maahanmuuttajien tekemien raiskausten myötä. Sen sijaan Siniset tarpovat edelleen suossa. Tämä on sikäli ikävää, että heidän ministerinsä ovat täyttäneet hyvin tehtävänsä. Konservatiivia katolilaista Timo Soinia tuskin kukaan kaipaa, hän on mahdollisesti ulkoministerinä jo selvittänyt itselleen sopivan leipäpuun eläkepäivien varaksi. Sampo Terho on kulttuuriministerinä onnistunut ainakin paremmin kuin Jyrki Kataisen kuuluisan sixbagin paljon sekoillut Paavo Arhinmäki. Pirkko Mattila ei sosiaali- ja terveysministerinä ole paljon tapetista erottunut. Työministeri Jari Lindström on osoittanut, miten vähäiseltäkin koulupohjalta voi fiksu ihminen kehittyä vahvalle ministeritasolle.
     Oikeastaan ainoana minua surettaa, jos puolustusministeri Jussi Niinistö, filosofian tohtori ja kahden korkeakoulun, Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti jäisi päätäntävallan ulkopuolelle. Toiminta on osoittanut, että hän on ollut mies paikallaan. Yleensä puolustusministerin tuolille on istutettu joku täyteministeri, joka ei puolueiden rangilistalla ole ollut kovin korkealla. Niinistö on toista maata, ainakin tämän vuosituhannen paras, mahdollisesti yksi parhaimpia pitkään aikaan. Hänen pääsynsä eduskuntaan on huhtikuussa kiikun kaakun, vaikka edellisissä vaaleissa henkilökohtainen äänimäärä olikin yli 10.000. Miten olisi ammattiministerin posti? Näitähän on silloin tällöin ollut. Termi tarkoittaa sitä, että oma tontti hoidetaan, mutta muuhun valtioneuvoston päätöksentekoon ei osallistuta.

Kokoomuksen kujanjuoksu. Suurin, ja mahdollisesti kohtalokkain pudotus viimeisimmässä gallupissa tapahtui kokoomuksen kohdalla. Näyttää siltä, että puolue on hirttäytymässä innokkaasti ajamaansa valinnanvapauteen sote -uudistuksessa. Yksityiset suurfirmat rahastavat, omistus on kansainvälistä, eikä kukaan tiedä keille ja mihin veroparatiisiin voitot menevät. Erityisesti Esperi Caren ja Attendon, ja joissakin Mehiläisenkin hoivakodeissa on tapahtunut valtava määrä laiminlyöntejä ja virheitä. Tässä on turha ruveta niitä selostelemaan, niitähän putkahtaa julkisuuteen jatkuvasti nyt kun ihmiset uskaltavat puhua. On käynyt niin kuin metoo  -liikkeessä, kun iso pyörä alkaa pyöriä, niin sitä ei enää uhkauksilla ja pelotuksilla saada pysäytettyä. Samat firmat ovat tyrineet myös joissakin päiväkodeissa ja vammaishoitolaitoksissa. Esperin suuria tuloja kahminut toimitusjohtaja on eronnut, Attendon suuromistaja, Mukkulan lukiosta ylioppilaaksi kirjoittanut Pertti Karjalainen yrittää edelleen kiemurrella. Esperi  Caren kotisivun mukaan: ”Tehtävämme on tarjota inhimillistä hoitoa sekä toimivia ratkaisuja yhteiskunnan kasvaviin palvelutarpeisiin. Haluamme auttaa ja antaa mielenrauhaa sinulle ja läheisillesi”. Että sillä lailla.
     Mikä sitten on kokoomuksen vastuu? Sote  -uudistuksen keskeisin sisältö on, että keskusta sai läpi ns. maakuntamallin ja kokoomus sai tuon surullisen kuuluisan valinnanvapauden, josta nyt ei oikein tiedetä, mitä se tarkoittaa, ja osataanko sitä edes käyttää. Maakuntamallin lähtökohtana on, että tehtävillä uudistuksilla olisi tukenaan vahvemmat hartiat kuin yksittäisillä kunnilla. Mutta toisaalta maakunnissa poliittisesti vahva keskusta tulee saamaan lisää painoarvoa. Luultavasti tämä on lyönyt keskustan nilkkaan nyt kun kokoomuskin on saanut lunta tupaan. Juha Sipilä ei enää tule nousemaan uudeksi pääministeriksi, ja nyt näyttää siltä, että Petteri Orponkin kuningastie on katkeamassa. Hän on kansan mielestä kuunnellut talouselämän seireenilauluja ja leimautunut liiaksi sieltä käsin ohjautuvaksi. Epäonnistuneet kiemurtelut hoitajamitoutuksen kanssa tv. -ohjelmissa ovat pahentaneet tilannetta ja syöneet uskottavuutta. Ei tämä tietenkään merkitse Orpon lähtölaskennan alkua puolueessa, joskin karismaattiselta vaikuttavan oikeusministeri Antti Häkkäsen nousua puheenjohtajapörssissä voisi ennustaa.
     Tällainen on siis tilanne, kun lähestytään helmikuun puolta väliä. Eri asia sitten on, onko se samanlainen parin kuukauden päästä. Tähän väliin ehtii ainakin ajallisesti hyvin sattua kaikenlaisia uusia paljastuksia alalta kuin alalta. Vanhusten kohtalo on kuitenkin sellainen asia, joka koskettaa koko ajan laajasti, joillakin se on tämän päivän tai lähiajan todellisuutta, nuoremmilla on huolta omista vanhemmista ja isovanhemmista. Lasten ja vammaisten kohtalo on niin ikään kaikkien asia.

2. (8) Rouva C
Minna Canthin päivää eli tasa-arvon päivää vietetään joka vuosi maaliskuun 19. päivänä. Tänä vuonna hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta, joten juhlatapahtumia tulee tavallista enemmän. Esimerkiksi Lahden Sibeliustalossa pidettävien Suomen historiapäivien ohjelmassa on helmikuun 9. päivänä kello 10-12 kolme luentoa: Minna Canth Ihmisarvon puolestapuhujana, Minna Canth – yhä ajankohtainen näytelmäkirjailijana ja kolmantena Toiselta kantilta: Minna Canth liikenaisena. Kirjallisuuden puolella on jo ilmestynyt esimerkiksi Minna Rytisalon ainakin osittain fiktiivinen Rouva C.

Useimmilla edes hiukan kirjallisuutta tuntevilla on ollut jonkinlaista käsitystä Canthin Kuopion vuosista ja samalla hänen laajasta tuotannostaan. Yleisesti tiedetään, että hän oli jonkin aikaa opiskellut Jyväskylän juuri perustetussa seminaarissa, rakastunut ja mennyt naimisiin seminaarin opettajan, lehtori Ferdinand Canthin kanssa. Paljon muuta en esimerkiksi minä sieltä Jyväskylästä sitten tiennytkään, en myöskään tämän alkuperäiseltä nimeltään Minna Johnsonin varhaisvaiheista. Yleisesti tunnettua kyllä oli, että hän siirtyi miehensä varhaisen kuoleman jälkeen lapsikatraansa kanssa takaisin Kuopioon, missä loi uran taitavana liikenaisena, merkittävänä yhteiskunnallisena  vaikuttajana, ja erityisesti sukupuolten tasa-arvoisuuden ajatuksen vaalijana.
     Vaikka Rytisalo ilmoittaakin kirjoittavansa fiktiota, on lupa uskoa, että hänen kertomansa tapahtumat ovat suurelta osin faktaa. Sitä osoittaa jo se, että hän on tehnyt taustatyönsä huolella perehtymällä laajasti Canthia koskevaan kirjallisuuteen. Tosin Jyväskylän vuosilta tätä ei paljon ole, joten kirja tulee todella tarpeeseen. Periaatteessahan fiktiivisen romaanin tulee sisältää tietoja, jotka ilmeisesti ovat totta, ainakin pääosiltaan. Tai niin, että tapahtumat olisivat olleet mahdollisia. Tämän vaatimuksen kirja mielestäni täyttää. Samalla se on oivallista ajankuvaa, siinä tulee havainnollisesti esiin se, millaista 1800-luvun elämä Jyväskylässä oli, pikkukaupungissa. Aivan uneliastahan täällä ei toki ollut: Jyväskylän lyseo perustettiin jo vuonna 1858 ja kansakoulunopettajaseminaari 1863. Tyttökoulu aloitti seuraavana vuonna 1864. Näillä toimilla lyötiin alkutahdit nimitykselle Suomen Ateena.
​     Minna Johnson oli kuopiolaisen lankakauppiaan tytär, jolle isä oli jo katsonut valmiiksi sulhasen, kovin maalaisen tuntuisen kauppa-apulaisen. Lahjakas tytär kapinoi isänsä suunnitelmia vastaan, paljolti ajatellen alistuneen äitinsä työntäyteistä ja virikkeetöntä elämää, jonka koki ”nukkuvana ja puolikuolleena”. Samanlaisia naiskohtaloita hän näki kaikkialla ympärillään, Minnasta tuntui, että naiset oli paljolti alistettu miesten tahdon alle ja synnytyskoneiksi. Tytär sai silti tahtonsa läpi ja pääsi seminaariin. Lehtori Canth osoittautui mieleltään uudenaikaiseksi, avioliitosta tuli onnellinen, tasaveroinen, pariskunta kunnioitti toisiaan, keskusteli ja suunnitteli yhdessä. Lehtori näki jo ensi hetkistä lähtien, että Minnassa oli kapasiteettia, tämä oli kiinnostunut luonnontieteistä ja kykeni jo nuorena keskusteluihin ja väittelyihinkin. 

”Viimeiset viikot Minna oli tarkkaillut uudella tavalla, nähnyt tavan, jolla äiti pyrki hienovaraisesti mutta yleensä onnistumatta ohjailemaan isää ja sanat joilla isä osoitti heidän kummankin paikan ja teki äidin rukoukset naurunalaisiksi. Ehkä avioliitto oli sellainen: järjestys pysyy sillä kun kumpikin tekee sen minkä voi ja kun vaimo lopulta kauniisti suopuu. Sitä sen sijaan oli vaikea ymmärtää, että mies automaattisesti oli aina oikeassa ja sai päättää kaikesta” (s.95).
     ”Minä en ole vaimoni vartija, hän mietti. Minna saa tehdä asioita, joista hän on kiinnostunut, totta kai saa. Ferdinand oli alkujaan ihastunut ja rakastunut vaimonsa terävään älyyn, samanveroisuuteen ja nokkeluuteen, näihin enemmän kuin hehkuviin silmiin ja hoikkaan varteen, joka oli käynyt äidillisemmäksi vuosien kuluessa ja tyttöjen syntyessä. Minna oli luonnonilmiö, joka ei noudattanut lakeja, sähikäinen ja pallosalama.” (s.209).
     
Eräänlaisena vastaparina esitetään samaan aikaan opiskelunsa aloittanut Flora, joka onnistui avioitumaan toisen lehtorin, Wallinin kanssa. Tämä pari kuitenkin ajautui tavalliseen muottiin, perin vanhoillinen ja uskonnollinen Wallin alisti vaimonsa, joka hänkin oli Minnaa enemmän kiinni perinteissä, eikä ollut samalla tapaa lahjakas. Avioliitto ja lapsen syntymä kuitenkin katkaisi Minnan, ja myös Floran opintien. Taustahahmona oli myös Suomen kansanopetuksen isäksikin mainittu, seminaarin ensimmäinen rehtori Uno Cygnaeus, jonka vanhoilliset ajatukset tulivat eslle, olkoonkin, että hän toi opetusohjelmaan esimerkiksi käsityönopetuksen, ensimmäisenä Euroopassa. Kirjan mukaan hänellä oli myös taipumuksia, joista nykymuotoinen metoo -liike olisi tehnyt suuren numeron.
     Teoksesta tulee hyvin esille se, miten Minna ei seitsemästä lapsestaan huolimatta jäänyt kodin seinien sisäpuolelle, vaan toimi aktiivisesti joka puolella, usein pikkukaupungin uneliasta rauhaa häiriten. Samalla hän aloitteli kirjallista uraansa, kirjoitti näytelmän Murtovarkaat ja pinon sanomalehtiartikkeleita. Niissä on nähtävissä hänen kirjallisen toimintansa alkujuuret, joita hän sitten laajensi romaaneiksi asti.
     Rytisalon kirjassa esitetään myös tapauksia, jotka kieltämättä tuovat mieleen Canthin myöhempiä teoksia. Kerran Minna vei aamulla pukukankaan ompelijalle, mutta huomasi iltapäivällä, että tämän humalainen mies oli kaupittelemassa torilla samaa kangasta. Tämä tuo eittämättä mieleen teoksen Työmiehen vaimo, jossa mies joi kaikki rahat, mitä uuttera ompelijavaimo ansaitsi. Saattaa kyllä pikemminkin olla niin, että Rytisalo on ottanut Minnan teoksista tapahtumia, joita hän sitten on muokannut asuun, josta voisi ajatusten kuvitella syntyneen jo Jyväskylässä. Aika raflaava oli kohtaus, jossa tuleva kirjailija kävi kaikkein pahimmassa murjussa siellä Taulumäen suunnalla. En osaa sanoa, mistä kirjasta tämä kohtaus on voinut olla. En liioin siitä, mistä Rytisalo olisi lainannut käynnin kurjassa köyhäintalossa.
     Rytisalo kirjoittaa erinomaista suomea, tosin hän käyttää monipolvisia lauseita, joihin sijoittaa runsaasti yksityiskohtia. Tästä voisi olla esimerkkinä vaikkapa sivun 167 runollinen ja symboleja täynnä oleva pariskunnan yhdyntäkuvaus. Tarkka lukija voi lisäksi huomata joitakin päälle liimattuja kohtauksia. Yhtenä esimerkkinä on lehtorin ja oppilaan ensimmäinen yhdyntä metsässä puuta vasten. Lapsikin siitä syntyi, vaikka toimitus ei täysin onnistunutkaan! Kyllähän tällaista tapahtuu, mutta tuskin Jyväskylän lähimetsissä, ei ainakaan 1800-luvun seminaarin lehtorin ja hänen nuoren viattoman oppilaansa kesken. Ei, vaikka olisi varmistettu, että ketään muuta ei ollut liikkeellä!

Lopulta Ferdinand sairastui ja kuoli. Minnalla oli edessä elämänmuutos: hänen itse piirtämänsä ja rakennuttamansa kaksikerroksinen talo oli myytävä, ja muutto Kuopioon oli edessä. Isä oli kuollut, ja piti pitää kiirettä jotta hulttiomainen veli ei ehtisi hukata omaisuutta. Minnasta tuli kauppias ja kirjailija, yhteiskunnallinen merkkihenkilö. jonka maine on meidän aikaamme kohti yhä vain kasvanut.

---

​1. (7) Tuntematon sotilas ei ole enää tuntematon

Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta on filmattu kolme kertaa, vuonna 1955 (ohjaaja Edvin Laine), 1985 (ohj.  Mikko Niskanen) ja nyt viime vuonna ohjaajana oli Aku Louhimies. Niskanen lähti ajatuksesta, että näyttelijäin tulisi olla suunnilleen samanikäisiä kuin Linnan sotilaat. Tosin olihan rintamalla jopa taistelutehtävissä myös yli kolmikymppisiä. Niskanen halusi taistelutapahtumiin lisää ”äksöniä” vähän amerikkalaiseen tapaan. Minulle ei tästä elokuvasta ole jäänyt mitään muistikuvia, se jäi täysin Laineen version varjoon. Laineen voima oli henkilöohjauksessa ja hänellä oli käytössään maan eturivin teatterinäyttelijöitä, jotka kaikki eivät suinkaan olleet ihan ikämiehiä. On sanottu, että niin kirjassa kuin elokuvassakin tulivat maakuntien erityispiirteet ja suomalaisten miesten luonnekuvat hyvin edustetuiksi. Roolihahmot syöpyivät kansakunnan tajuntaan senkin takia, että elokuvaa on perinteisesti esitetty itsenäisyyspäivinä kerta toisensa jälkeen. Niinpä Laineen versio ja hahmot helposti peittävät alleen uudemmat filmatisoinnit.
​
     Aika oli kuitenkin jo nyt kypsä Louhimiehenkin työlle. Erinomaisesti hän onnistuikin, tuli uusi sulka hattuun. Erityisesti yhdessä asiassa uusin elokuva löi aikaisemmat hyvin selvästi. Joukkokohtaukset oli kuvattu uusimmalla tekniikalla, mm. hyökkäyksissä ja erityisesti lopun perääntymisvaiheessa tuntui kuin olisi itse ollut mukana pelkäämässä ja nääntymässä. Oli hyvä, että elokuvaa ei tehty 3 D -tekniikalla, muuten olisivat voineet mennä sinä iltana yöunetkin. Eipä silti, näyttelijätyö oli nytkin kauttaaltaan erinomaista, varsinkin jos yritti unohtaa Laineen hahmot. Televisiossa näytetty laajempi versio syvensi  henkilöhahmoja vielä ennestään.
Yksittäisistä onnistujista täytyy tietysti mainita erityisesti
​     Eero Aho, jonka näyttelijätyö Antti Rokkana oli täydellistä. Hyvä oli Reino Tolvanenkin aikoinaan, mutta nyt hän unohtui mielestä täysin. Ahon Rokka oli toverillinen, aina hermonsa säilyttävä, humoristinen ja päälle päätteeksi hyvä ja lämmin perheenisä. Mutta tarvittaessa hän oli myös kylmähermoinen ja tehokas tappaja. Paula Vesala oli sisäistänyt tuon ajan pienviljelijän vaimon vaisun olemuksen hyvin.
     Jussi Vatanen Koskelana oli roolinsa mittainen, niin kuin tietysti oli ollut Kosti Klemeläkin aikoinaan. Suoritus oli jossain määrin yllättävä, sillä Vatasta on totuttu näkemään aivan toisenlaisissa yhteyksissä. Nyt hän tulkitsi jonkinlaista suomalaista ihannemiestä, oli hiljainen ja järkevä, ja hänellä oli psykologista silmää joukkuetta johtaessaan. Oli miltei liikuttavaa nähdä hänen nääntyneeltä vaikuttavat kasvonsa perääntymisvaiheen helvetissä. Linnan Vilho Koskelaa on pidetty tavoiteltavana esimerkkinä monissa yrityselämän koulutustilaisuuksissa.
     Toinen onnistuneesti aivan toisenlaiseen genreen hypännyt oli tietysti Aku Hirviniemi, aluksi hieman vaisu väitellessään kersantti Urho Hietasena maailman synnystä kommunisti Lahtisen kanssa, mutta myöhemmin hyvin luonteva. Ujo maalaispoika pääsi Petroskoissa tosi toimiin ja näytti maansa myyneeltä, kun hän perääntymisvaiheessa ei enää löytänytkään lemmittyään. Panssarivaunun tuhoaminen ja loppuvaiheen haavoittuminen, tietysti myös yritys pelastaa tovereita palavasta haavoittuneiden kuljetusajoneuvosta toteutettiin intensiivisesti. Kyllä tässäkin tietysti vähän kummitteli Laineen henkilögalleriasta Heikki Savolainen ja hänen nautinnollisen hymyilevä naamansa. Erityisesti muistan kun hän Ylämyllyn paloaukealta lähdettäessä kuorma-auton lavalta julisti: ”Ol ain kusine paikk uusille alokkaille.” Liperin kunnassa lähellä Joensuuta sijaitsevalla kasarmilla oli joukkojen kokoamiskeskus, josta rintamalle lähdettiin. ”Kusine paikk” oli paloaukea myös 14 vuotta myöhemmin, kun aliupseerikurssivaiheessa säntäsin komentojen mukaan ja yhdessä muiden oppilaiden kanssa pitkin paloaukeaa räntäsateessa ja loskaisella kelillä viiden metrin syöksyin.
     Haluan mainita myös Janne Virtasen, joka aivan perääntymisen loppuvaiheessa täytti roolinsa hermonsa menettäneenä everstiluutnantti Karjulana erinomaisesti.  Juho  Milonoff näytteli hyvin sotamies Aarne Honkajokea, omituista, totista hassuttelijaa ja silti hyvää sotilasta. Tosin alitajunnasta kyllä pyrki esiin Tarmo Mannin karisma, taisi Manni sentään olla tässäkin roolissa ylittämätön. Kansan tietoisuuteen Tanssii tähtien kanssa  -ohjelmassa tullut Hannes Suominen (sotamies Vanhala) oli aluksi vaisu, mutta alkoi tyylillä irrotella siinä vaiheessa kun hän innostui vartiovuorollaan kilpahuuteluun venäläisen propagandan tekijän kanssa. Hän tarjosi tälle leivän päälle voita ja lohkaisi mainiosti myös siihen väitteeseen, että saksalaiset sotilaat raiskaavat kotirintamalla vaimot ja morsiamet. Leo Riuttu  oli aikoinaan hyvä Vanhalana, mutta sellainen oli myös Suominen. TV- versiossa hän näytti herkempääkin puoltaan. Hän siirsi perääntymisvaiheessa kivääriä vaikeasti haavoittuneen ulottuville. Kun hetken päästä kajahti laukaus, jäi hänen ilmeensä syvästi mieleen.
     Mutta ei niin hyvää, ettei vähän huonoakin.  Pirkka-Pekka Petelius kapteeni Kaarnana oli vähän vaisu, eikä hänessä ollut sellaista maanläheistä vanhan kaartin upseeria kuin Pentti Irjalassa. Miksi muuten tästä versiosta oli jätetty pois se hauska keskustelu, minkä Kaarna kävi lähtöä edeltävänä iltana kasarmilla erään nuoren sotilaan kanssa siitä, miksi on tärkeää muistaa kirjoittaa tytöille. En ymmärrä mikä siveyden puuska oli ohjaajaan tarttunut!  Kuvasihan keskustelu erinomaisella tavalla nuoren miehen ajatusmaailmaa, sitä mitä se on aina ollut ja tulee aina olemaan.
     Suurin pettymys oli Samuli Vauramo , jonka yhden ilmeen näyttelijätyö luutnantti Lammiona häiritsi koko ajan. Jussi Jurkassa oli aikoinaan yläluokkaista salonkiupseeria, joka preussilaiseen henkeen yritti saada sotilaitaan tottelemaan. Jopa kulmikas kävelytyyli oli yliveto, ei ihme että sotilaat antoivat hänelle nimen Kuovi. Kyllä Vauramo asiaan kuuluvat repliikit lausui, mutta ei niissä henkeä ja jytyä ollut. Entä sitten kommunisti Lahtinen (alk. Veikko Sinisalo), joka syytti porvareita aina kun se oli mahdollista. Alikersantti Lehdon (alk. Åke Lindman) haavoittuminen ja itsemurha huonosti päättyneen tiedustelutilanteen yhteydessä säväytti vuonna 1955 koko joukko-osastoa. Lahtisen ja Lehdon näyttelijöitä tässä nykyversiossa en muista, sen verran vähän heidän työssään oli latausta. Hermonsa menettänyt  sotamies Riitaoja (aik. Olavi Ahonen) myös häipyi kuvasta nopeammin ja huomaamattomammin kuin Laineen versiossa.
     Televisioversiossa näkyi myös lottia. Ensimmäisessä jaksossa heitä liikkui muutaman minuutin verran ylempien upseerien seurassa maantiellä. Voisi kysyä miksi? Kaikki kävelivät jäykkinä ja koneellinen hymy huulillaan kuin Melanie Trump konsanaan. Kovin ilmeetön oli myös Lotta Kotilainen, naimisissa olevan majurin rakastettu. Oliko takaraivossa se myrsky, jonka Paavo Rintalan Sissiluutnantti -teos aikanaan nostatti? Kun rintamalla tai sen läheisyydessä oli eri tehtävissä kymmeniä tuhansia lottia keskellä samanikäisiä vielä monin verroin useampia nuoria miehiä, niin totta kai siellä tapahtui yhtä ja toista! Miksi siis tässäkin se lotta Kotilainen näytti niin kovin puisevalta ja viattomalta?
​
    Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli minun ikäluokkani pojille suuri tapaus. Kirja ilmestyi syksyllä 1954, jolloin olin abiturientti. Joku varakkaampi luokkatoveri osti kirjan ja lainasi sitä meille muille yölainaksi. Minä aloitin myöhään iltapäivällä ja pääsin nukkumaan puolilta öin, jos nyt nukkumisesta oikein mitään silloin tulikaan. Kiinnostustamme lisäsi vielä se, että eräs Lapuan yhteislyseon naisopettajista meuhkasi:  ”Eihän suomalainen sotilas voinut olla sellainen !”

Tammikuu

6. Vielä kerran sisällissodasta vuonna 1918

Finlandia -ehdokkaat 2018. Viime vuonna Finlandia-palkinnon miltei jokaisessa ehdokaskirjassa historia oli jollain tapaa läsnä. Ensimmäisenä tartuin voittajan, Olli Jalosen kirjaan nimeltä Taivaanpallo. Tiesin kyllä Napoleonin historiasta Saint Helenan saaren eteläisellä Atlantilla, ja myös Halleyn komeetta oli nimeltä tuttu. Mutta kirja avarsi tietämystäni monella tapaa. Edmond Halley oleskeli 1670- ja 1680-lukujen taitteessa mainitulla saarella tekemässä havaintoja eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivaasta. Kirjan kertoja, nuori poika nimeltä Angus oli ensin hänen apurinaan kotisaarellaan ja pääsi sitten aikamoisten seikkailujen jälkeen Lontooseen mestarinsa luo. Aika uskomaton tuo matka oli, mutta laittavathan ne kehitysmaiden vanhemmat nytkin alaikäisiä lapsiaan matkalle kohti Eurooppaa, täysin tietämättöminä siitä, mikä voisi näitä odottaa. Tiede vai uskonto, siinäpä on sanapari, joiden kannattajat kävivät tämänkin kirjan sivuilla ikiaikaista kamppailua keskenään. Ymmärrän hyvin, että valitsija, kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen tykästyi tähän kirjaan. Sen minäkin olisin valinnut.
    Seuraavaksi avasin Lars Sundin teoksen Missä musiikki alkoi. Häpeäkseni minun pitää kuitenkin tunnustaa, että jätin tuon viisisataa sivua käsittävän teoksen kesken. En epäile Sundin ansioita, mutta miljöö oli minulle aika vieras: ruotsinkielinen Pietarsaaren seutu ja 1960-luvun nuorisomusiikki. Oma nuoruutenikin oli osunut jo aikaan ainakin kymmenen vuotta aikaisemmin. Kyllä minä jollain tapaa olin aikoinani Beatles-fani, ehkä sen ajan oppilaitteni vaikutuksesta, mutta muut orkesterit ja aikakauden popparit ja rokkikukot  eivät oikein enää iskeneet. Lisäksi tapahtumat pyörivät kovin tarkkaan tietyissä Pietarsaaren kortteleissa ja musiikkipaikoissa, joten en oikein saanut kirjasta otetta.
    Sen sijaan Jari Järvelän Kosken kahta puolta tuntui heti houkuttelevalta. Asetelmakin oli kiinnostava, Järvelä kirjoitti kahdesta isoäidistään, jotka asuivat kahta puolen Kokemäenjokea, nykyisen Sastamalan kaupungin Vammalan kaupunginosassa. Siltaa pitkin olisi päässyt helposti vierailemaan, mutta joki erottikin toisistaan kaksi maailmaa, toisen perhe oli vuonna 1918 oli ollut punaisten,  toisen valkoisten puolella. Jonkinlaista kohtalon leikkiä oli, että toisen mummon poika ja toisen tytär rakastuivat ja menivät naimisiin. Tämän liiton hedelmä, eli Jari Järvelä vieraili seitsenvuotiaana lapsena vuoroin molempien mummojensa luona. Toinen mummo laittoi sovittuna päivänä pojan kävelemään sillalle, jonka toisella puolen toinen mummo odotti. Itse ei kumpikaan lähtenyt sillan yli vastaan.

Tapahtumien taustaa. Sisällissodan tutkimuskirjallisuudesta voi lukea, miten huhtikuun lopussa 1918 käytiin katkera taistelu vähän Vammalasta koilliseen sijaitsevassa Karkun kirkonkylässä  sen jälkeen kun Tamperetta puolustaneet punaiset olivat menettäneet pelin. Valkoiset voittivat Karkussakin,  ja pääasiassa Turun seudulta tulleet punaiset taistelijat pakenivat etelään Vammalan kautta. Mennessään he panivat koko silloisen Vammalan kauppalan palamaan, jolloin kaksi kolmasosaa rakennuksista tuhoutui. Tapahtuma oli elävästi molempien mummien mielessä, ja kirjan eräitä karmivimpia kuvauksia on tästä vaiheesta  peräisin.

Yleensä on eduksi, jos etukäteen hahmottaa maisemat google mapsin tai omien käyntiensä avulla. Tyrvään uusi kirkko oli sodan näyttämönä siten, että se oli jonkin aikaa punaisten majapaikkana. Jälki oli sen mukaista. Monet tuntevat paremmin Vammalasta noin kolmen kilometrin päässä olevan ja 1500-luvun alkupuolella rakennetun keskiaikaisen Tyrvään Pyhän Olavin kirkon. Se on moneen kertaan ollut tiedotusvälineissä vuonna 1997 sattuneen tuhopolton,  ja talkootyönä tehdyn uudelleen rakentamisen johdosta. Sen uusittuun sisäosaan ovat tunnetut taidemaalarit Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen tehneet tyyliin sopivat, mutta astetta modernimmat kirkkomaalaukset.


Lähettyvillä, tosin vesialueen toisella puolen on Ellivuoren lomakeskus, sekin mainitaan kirjassa. Minulle se on tuttu sen kautta, että kouluntoimentarkastajan vuosinani pidin siellä pariin otteeseen Tampereen seudun opettajille ja rehtoreille koulutuspäiviä. Siellä oli hyvät tilat yli 100 hengen majoitukseen ja koulutuksen pitoon. Näiltä seuduilta on myös sukunimeni lähtöisin, sillä joskus keskiajan lopulla uudisasukkaat sattuivat osumaan Etelä-Pohjanmaalle Nurmonjoen varrelle, jossa tuon alkuperäisen talon nimi on edelleen säilynyt. 

---

​Muistot sukuperinnöstä  haalentuvat. Sisällissodan aikana yhdeksänvuotiaan Aino-mummon traagisimmat muistot liittyivät siihen vaiheeseen kun valkoiset hyökkäsivät kohti Vammalaa. Perhe joutui kahden rintaman väliin. He yrittivät paeta ojanpohjia pitkin, vanhemmat, Aino, pikkusisko Lahja ja vielä syntymätön veli äidin vatsassa. ”Aino kompuroi pikkusisko sylissään, lopulta se pääsi metsään ja suuren kuusen alle. Aino rojahti lumeen ja läähätti juurakon takana. Tytöt katseli miten vanhemmat ponnisteli saman pellon yli. Äidin karttapallon kokoinen maha heilui. Aino oli varma, että mahaan osuu luoti ja siitä lentää samanlaisia valkoisia ja punaisia suihkuja kuin (osuman saaneiden) lehmien utareista.” Vammala paloi, mutta jotenkin päästiin lopulta ryömien kotitalolle.
     Sofia-mummo asui lapsena saaressa, jonka nimi oli Kristallipalatsi. Isä Charles osti metsiä ja myi puut höyrysahalle. Sitten isä kuoli lentävään keuhkotautiin, ja Sofia jäi yksin äitinsä ja veljensä kanssa. Heidän dramaattisimpia vaiheitaan oli se kun punakaartilaisia tuli heidän taloonsa etsimään aseita, yksi heistä nousi ullakolle. Yksi miehistä alkoi kuulustella tyttöä ja painoi kiväärinpiipun hänen päätään vasten. ”Ei ole mitään aseita, Sofian äiti kirkaisi. Tapa minut eikä lasta”. ”Muutaman päivän päästä tuli eri miehet. Niitä oli neljä ja nekin halusivat tietää kätketyistä aseista. Miehille ei tällä kertaa riittänyt laatikoihin kurkistaminen nyt ne tempoi vaatepinot lattialle ja puhkoi pistimillä tyynyt ja patjat. Ne vei äidin jauhosäkit ja leivotut limput ja isän saappaat.” Kolmas ryhmä vei Sofian ulos ja huusi äidille: ”Jos me ei seuraavalla kerralla löydetä ampuma-aseita, niin viedään tämä likka”.
     Lopulta mummot alkoivat lähentyä toisiaan Kouvolassa Jarin ylioppilasjuhlissa. Ensin he olivat kuin eivät toisiaan huomaisikaan, mutta lopulta vai vihkaa ja pälyillen istuivat samaan keinuun. Kaiketi pihamaalla jatkuneet juhlat jollain tavalla pehmensivät tunnelmaa, väkeä kun oli runsaasti. Aika vaivaantuneelta itse juhlakalu vaikutti, kun vieras toisensa jälkeen muisteli, millainen hän oli ollut lapsena siinä ja siinä tilanteessa. Pian tulijat kuitenkin kukkapuskan jälkeen etäytyivät hänestä ja liittyivät muiden vanhempien seuraan. Kenenkähän juhlat nämä oikein ovat, Jari tuumi, minun vanhempieniko vain? Vai oliko tuloon syynä vain mahdollisuus tavata monia tuttuja ja puolituttuja ihmisiä. Aika luonteva tulkinta, joka varmaan on toistunut lukemattomia kertoja!
     Kirjailija kertoo tapahtumat ominaan, sellaisina kuin hän on varta vasten tai salaa oven takaa kuullut. Ilmeisesti hän on kuitenkin lisännyt kaikenlaista mielikuvituksestaan, niin moninaisia sattumukset tuntuivat olevan. Uskon myös, että hän on nyt varttuneena kirjailijana paikka paikoin väritellyt tapahtumia, siksi varmaan, että saisi enemmän dramatiikkaa esille. En myöskään ymmärrä, että joka toisessa luvussa puhutaan sotaan liittyvistä tapahtumista ja sen jälkeen taas palataan pihaleikkeihin ja kaikenlaisiin poikien puuhiin. Tämä on kai sitä kerroksellisuutta, jota kuuluu harrastaa jos mielii itseään kohdeltavan etevänä kaunokirjailijana.
     Vahva puheenvuoro Jari Järvelän teos silti on. Lähtökohta on kutkuttava kahden melko lähellä vain joen eripuolilla asuvan mummon elämästä. Kumpikin vaivaantui lastensa välisestä avioliitosta, välttelivät toisiaan ja solmivat jonkinlaisen aselevon vasta lapsenlapsen lakkiaisissa. Onhan siinä jotain allegoriaa sotakokemusten muuttumisesta sukuperintönä ajan mittaan. 

5. Tuleeko nuorista apua hiihtojoukkueeseemme?

Viime viikon Otepään kilpailut osoittivat, että hiihtomme taitaa olla alennustilassa. Tosin Iivo Niskanen voitti perinteisen 15 kilometriä. ja myös Krista Pärmäkoski menestyi loistavasti. Jotain lohtua toivat myös Ristomatti Hakola ja Laura Mononen. Hakola on ollut tunnettu pääasiassa spritterinä, mutta hän on nyt ilmeisesti saanut lisää kestävyysominaisuuksia. Muutenhan ei pääsy 10 parhaan joukkoon olisi onnistunut. Mutta muut olivatkin sitten enää vain ns. ynnä muita -sijoilla.
     Tällä viikolla nuorten MM- kisat Lahdessa pidettiin tavallista talvisemmissa oloissa. Oli niin kylmää, että en tullut lähteneeksi paikan päälle. Kysymys kuuluu nyt, onko siltä rintamalta odotettavissa lohdullisempia tietoja. Vastaus on kyllä ja ei, mutta valitettavasti aika mollivoittoisesti nämäkin kisat menivät. Tosin kaksi odotettua huippuahan meillä on, Eveliina Piippo sai alle 23-vuotiaissa hopeaa perinteisen kympillä, ja suurlupaus Anita Korva urakoi alle 20-vuotiaissa kolme pronssia. Mutta siinäpähän ne iloiset uutiset melkein olivatkin. Tosin aivan kärjen tuntumassa maaliin tullut Miska Poikkimäki kuuluu viidennellä sijallaan (20 v. 30 km) lähes samaan joukkoon, lupauksia antoivat myös Petteri Koivisto (12:s) ja Arsi Ruuskanen (15:s). Petteri Koivisto oli lisäksi seitsemäs 10 kilometrillä. Ei pidä unohtaa myöskään Vilma Nissistä, joka oli 23-vuotiaiden sarjassa upeasti kahdeksannella sijalla.
     Pahimpia pettymyksiä olivat mäkihyppääjät, jotka eivät päässeet karsinnoista edes kilpailuihin, ei edes Mico Ahonen, jota lahtelaiset olivat kovasti hehkuttaneet. Helmikuussa pidettävät Salpausselän kisat tuovat tietysti lisää selvyyttä siihen missä mennään. Mutta jo nyt olisi syytä harkita naishiihdon kahden todellisen lupauksen lähettämistä Seefeldin MM-kisoihin oppimaan. Tosin Piippo varmaan valitaankin, koska hänellä on tältä talvelta jo näyttöjä ns. aikuisten hiihdoissa. Jätetään sitten mieluummin pois niitä vanhoja sotaratsuja, joiden kunnian kentät ovat vääjäämättömästi jääneet taa, vaikka eivät sitä ehkä itse ymmärräkään. Mutta urheiluhan on sellaista, että toiveita saatetaan elätellä vuosikausia jos sponsoreita riittää, eikä mitään muuta tavoitetta ns. siviilielämässä ole. Monelta jäävät huipputuloksia metsästettäessä esimerkiksi opinnot suorittamatta.
     Tulee mieleen kysymys: pitäisikö satsata enemmän nuoriin kuin niihin vanhempiin, joiden ura on lopuillaan? Miten olisivat yhteiset leiriharjoitukset, joissa Kristan ja Iivon ohella olisi muutama kyvykäs vanhempi, mutta paljon nuoria ja lupaavia? Olisiko apurahojen jakoa ja sponsorisopimuksia mietittävä uudelleen? Tärkeintä olisi nyt tunnustaa, että juuri nyt ollaan ellei pohjalla,  niin ainakin tuloksellisesti vaikeuksissa. Täältä olisi oltava suunta ylöspäin, ja nimenomaan nuoriin satsaamalla.

4. Lumitalvi tuli Malskille

Kahden vähälumisen talven jälkeen maisemat muuttuivat niin, että oli suorastaan pakko ottaa kuvia. Kaksi vuotta sitten toin kyllä sukset parvekkeelle, mutta vein ne parin viikon päästä käyttämättöminä takaisin. Viime talvena en tehnyt sitäkään. Kyllähän niitä Salpausselän rinteitä tuli aikoinaan koluttua kerran jos toisenkin. Välillä painelin hiihtokeskuksesta Tapanilaan, ja usein kauemmaksikin. Lukuisia kertoja hiihdin Mukkulasta järven yli Rautakankareelle, ja sieltä kiersin tavallisesti Tiirismaan maston tai peräti Tiirismaan pujottelurinteen ja Hälvälän kautta takaisin. Monet kilometrit tuli kuljettua myös Pallaksella useana vuonna 2000-luvun alkupuolella.
     Nyt ajattelen erään Antti Tuurin romaanihenkilön vuorosanoja vapaasti mukaillen: eiköhän tätä hiihtämistä ole jo ollut tähän elämään tarpeeksi. Mutta kyllähän meidän kahden hengen perheemme on vieläkin hyvin edustettuna, vaimo nimittäin on hiihtänyt useita kertoja, välillä hän on lisäksi luistellut Kisapuistossa.

3. ​Ikaros lentää yhä

Antiikin kreikkalaisen mytologian mukaan keksijä Daidalos oli poikansa Ikaroksen kanssa joutunut Kreetan kuninkaan vangitsemaksi. Pakomatkaa ajatellen Daidalos valmisti vahasta ja sulista parin siipiä, joilla piti lentää vapauteen. Poika aloitti ja isä varoitti poikaansa lentämästä liian lähelle aurinkoa, koska vaha alkaisi silloin sulaa. Liian matalalle meren päälle ei liioin saanut jäädä, koska silloin siivet kastuisivat. Mutta Ikaros viehättyi lentämisestä ja kohosi yhä ylemmäksi kunnes vaha suli ja hän syöksyi mereen.
     Ikarosta ovat kuvanneet lukuisat maalarit ja kuvanveistäjät. Kulttuurihistoriassa on korostettu sitä, että unelmien ja taivaiden tavoittelu on tärkeää, mutta samalla pitää muistaa lankeemuksen mahdollisuudet.
     Tällaisiin mietteisiin jouduin viime vuoden puolella, kun Etelä-Suomen Sanomat julkaisi laajan artikkelin vihreiden puheenjohtajan Touko Aallon masennuksista ja sairaslomasta. Vuotta aikaisemmin häntä juhlittiin uutena poliittisen elämän tähtenä, oli kokoa ja näköä ja vielä varmat mielipiteetkin. Mutta sitten tehtävä alkoi painaa ja siivet sulaa. Lopun alkua ennakoi sitten outo julkinen esiintyminen tukholmalaisella homoklubilla. Lopullinen romahdus seurasi pian tämän jälkeen, ja Aalto jäi pitkälle sairaslomalle. Nyt hän on palannut takaisin eduskunnan rivijäseneksi  ja  tullee kaiketi valituksi keväällä uudelleen. Tähän viittaisi se, että hän ehti ennen eduskuntaan tuloaan vahvistaa Jyväskylässä paikallisten vihreiden asemaa kaupunginvaltuustossa.
     Mutta näkyvät oireet saattavat kertoa monilla muillakin voimien ehtymisestä. Teuvo Hakkarainen erehtyi erään kostean illan seurauksena suutelemaan väkisin toista kansanedustajaa eduskunnan kahvilassa. Seurauksena oli tuomio ja sairasloma. Oikeastaan vähän säälittää tuo Hakkarainen, ajatelkaa miltä tuntuu istua eduskunnassa melkein toisen vaalikauden loppuun asti ymmärtämättä aina edes sitä, mistä puhutaan ja mistä todella on kysymys. Hakkarainen on ollut siellä kotiseudullaan Viitasaarella teräväsanainen mies, ja samassa sen seudun kuplassa eläneet perussuomalaiset olivat laittaneet hänet jo toisen kerran matkaan.
     Tätä taustaa vasten on monelle ensimmäisen kauden kansanedustajalle ollut onneksi, että eivät ole tulleet toistamiseen valituiksi. Vahvaksi edustajaksi ei yleensä ehdi päästä ilman koulutusta tai vaikkapa vahvaa kokemusta esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä. Toki muullakin tavalla fiksu ihminen voi kouluttautua, jos muuten on saanut vahvat eväät matkalleen. Puolueet kyllä mielellään asettavat ehdokkaiksi tavalla tai toisella, vaikkapa urheilussa tai muuten julkisuudessa menestyneitä henkilöitä. Mutta puolueiden kiinnostus ei enää riitä mahdollisten vahinkojen korvaamiseen.
    Useimmiten alkoholisoituminen kertoo elämänhallinnan menetyksestä. Tunsin aikoinaan erään pappismiehen, joka oli joutunut vaikeuksiin seurakunnassaan. Tajusin kyllä pian, että vaikeuksien takana ehkä olikin lähipiiri, jonka vaatimuksia mies ei pystynyt täyttämään.  Seurakuntalaiset pyysivät piispaa tekemään ratkaisua. Tässä vaiheessa pappi jäi kiinni rattijuoppoudesta. Minulle hän kertoi myöhemmin, että hän oli tullut elämässään sellaiseen pisteeseen, että jotain, eli mitä tahansa pitäisi tapahtua. Tähän tilanteeseen hän ei voinut jäädä. Hän ei pysähtynyt poliisien ratsiassa, vaan pakeni kovaa vauhtia erään kerrostalon pihaan, johon jäi tyynesti odottamaan virkavaltaa. Hänellä oli onnekseen kuitenkin ystäviä, jotka auttoivat hänet aivan toiselle alalle. Hän menehtyi jo vähän alle viisikymppisenä, kaiketi kohtalonsa uuvuttamana ja kokien muutenkin olevansa merkitty mies.
​
    Palataanpa taas siihen Ikarokseen. Merkillisellä tavalla ovat jo vanhat kreikkalaiset tunteneet ihmisluonnon, ikiaikaiset vahvuudet ja heikkoudet. Ikaros on inspiroinut taitelijoita ja muita kulttuuri-ihmisiä, mutta hän on jättänyt jälkiä myös ajatteluumme, ilmaisuihimme ja kansaperinteeseen. Edelleen puhutaan kuvaannollisesti siipien polttamisesta, tai ainakin siipisulkien käryämisestä. Kun nuoret pojankoltiaiset riehautuivat liiaksi leikeissään, tavattiin Etelä-Pohjanmaalla sanoa: ”Olokaa ny siipiännä myären”. 
     Mutta toisaalta, ei kukaan ole kieltänyt suuria ajattelemasta ja tavoittelemasta, siihenhän koko kulttuurin kehitys ja elämän eteenpäin meno perustuu. Kunhan vain aina tajuaisimme, mihin asti rahkeet riittävät. Eikä liioin kannata lentää liian matalalla, että eivät siipisulat kostu!
--------
Viime päivinä on jälleen keskusteltu siitä, miten vaativaa on toimia puoluejohtajana. Oma aate ei riitä kantamaan, jos henkinen ja fyysinen kunto eivät jatkuvasti ole huippuluokkaa. Eikä kevätkään näytä helpommalta, on kahdet vaalit ja tiukat hallitusneuvottelut. Omilla on toiveita, ja vastustajat kyttäävät, mihin pääsisivät iskemään. Tiedotusvälineiden edustajat työntävät mikrofoonia nenän eteen ja kiusaavat gallupeillaan. Kuluttavaa puuhaa, sairastumiseen ei ole varaa. 

2. Hiihtolajiemme tilanne

Penkkiurheilijat ovat alkutalvesta joutuneet kerta toisensa jälkeen pettymään. Tuskin kukaan on enää odottanut menneitten aikojen menestystä, mutta nykyistä parempaa kuitenkin. Talvilajeissa on enää ollut kaksi tai kolme menestyjää, merkittävimpänä tietysti Krista Pärmäkoski, ajoittain myös Kaisa Mäkäräinen, viime vuoden maailmacupin voittaja. Iivo Niskasen viime vuoden menestystalvi lupasi alkukaudellekin paljon hyvää, ehkä sitä saadaan kevään mittaan. Lumilautailijat ovat ilmeisen hyvässä vireessä, jotain on siis siltä saralta odotettavissa.
     Muilta osin on pettymyksiä tullut toisensa perään. Naisten hiihdossa on vielä sentään jotain toivoa, mutta miesten puolella vanhat sotaratsut saavat Niskasta lukuun ottamatta vain ns. ynnä muita -sijoja. Jos oikein häijyksi heittäytyisin, väittäisin vielä suureen ääneen, että yhdistetyn miehet eivät osaa hypätä, eivätkä ampujahiihtäjät ampua, eivät naiset eivätkä miehet. Asiat eivät ole paremmin mäkihypyssäkään. Toimittajat ovat suurella ilolla tervehtineet ainoan kohtalaisen hyppääjämme Antti Aallon sijoittumista jonnekin 20:n sijan paikkeille maailmancupissa. Sinänsä arvostan kyllä toimittajia, on asiantuntemusta ja ikuista optimismia paremmasta huomisesta, kuten pitääkin. Mutta Seefeldin MM-kisat alkavat jo 20.2.2019, joten aikaa ei ole paljon. Tässä välissä ovat Lahdessa vielä nuorten MM-kisat 20.1. lähtien ja  Salpausselän kisat alkaen 8.2.2019.
     Suomen Kuvalehden viimeisessä numerossa etsittiin syitä tämän hetkiseen tilanteeseen. Vanha kaarti on pitkälti juuri väistynyt, eikä nuoria ole tulossa tilalle. Suurin ilonaihe taitaa olla luisteluhiihdon taitaja, parikymppinen Eveliina Piippo, joka on jo ehtinyt väläytellä lahjakkuuttaan. Viime viikonvaihteessa hän kukisti niukasti naisten puolella toistakymmentä vuotta dominoineen, ja tällä hetkellä tasan kaksi kertaa vanhemman Riitta-Liisa Roposen. Muita nuoria ei juuri ole näkyvissä. Sairastaminen on tietysti ottanut veronsa, Anne Kyllönen ei ole päässyt huippukuntoon selkänsä takia, Kerttu Niskanen taas erehtyi harjoittelemaan itsenä pahaan ylikuntoon. Oma lukunsa on vielä Matti Heikkinen, jonka uran suurin menestys, eli maailmanmestaruus on vuodelta 2011. Nyt 35-vuotiaan Heikkisen ura alkoi jo 2002. Ajoittain hän on kyllä väläytellyt upeasti, muistaakseni hän ehti vuonna 2017 vapaassa hiihtotavassa MM-pronssille Lahdessa. Ehkä hän osaa ajoittaa nytkin kuntonsa oikeaan aikaan. Iivo Niskanen oli viime vuoden olympiasankari, mutta on nyt ollut alkuvuodesta vaisumpi. Ehkä tämä johtui siitä, että monet kilpailut on nyt hiihdetty enimmäkseen vapaalla hiihtotavalla.
   Joissakin lehdissä on ongelmaksi nähty myös ristiriidat valmennuksessa. On kritisoitu sitä, että päävalmentaja Matti Haavisto olisi vetänyt vahvalla auktoriteetilla omaa linjaansa, joka ei kuitenkaan ole kaikille urheilijoille sopinut. Eräät ovat luottaneet enemmän omiin henkilökohtaisiin valmentajiinsa, joiden kanssa heillä on ollut takana ehkä monienkin vuosien yhteistyö. Kysymys on kaiketi ollut aika paljon aikatauluista, eli miten järjestää leiritykset ja muu yhteisharjoittelu.
     Syyt voivat olla vieläkin syvemmällä. Lahden oppikouluissa pidettiin vielä 1970-luvulla hiihtopäiviä, jolloin jokaisen piti nousta suksille. Vaihtoehtona oli muuta rasittavaa ulkoliikuntaa. Kun tultiin 1990-luvulle, ei esimerkiksi useimmilla lukiolaisilla ollut lainkaan suksia! Entisaikojen liikunnan opetuksessa saattoi olla pahojakin ylilyöntejä, mutta ei tämä toinen ääripääkään ole parasta mahdollista. Nuoret asevelvolliset ovat jakautuneet pääasiassa kahteen ryhmään, toisaalla ovat ne, jotka kokeilevat rajojaan, toisaalla ne, jotka uupuvat vähäisessäkin ponnistelussa. Koulumatkat tehdään vanhempien autoissa ja aikaa vietetään kännykkä kourassa.
     Mutta jotta tämä ei nyt jäisi pelkkään marmattamiseen, niin mainittakoon myös muutamista ilonaiheista. Nuoret jääkiekkoilijamme, niin miehet kuin naisetkin ovat menestyneet erinomaisesti arvoturnauksissa. NHL:ssä tehtaillaan maaleja, ja siellä täällä joissain muissakin lajeissa väläytellään. Kenties ensi viikolla alkavat nuorten MM-kisat tuovat esiin uusia menestyjiä.  Samoin Seefeldistä voi tulla helmikuussa yllätyksiä. Itse ilahduin jo kovasti eräästä jääkiekkomaailmaan kuuluvasta uutisesta. Kymmenissä seuroissa on aloitettu lasten treenit ilman tavoitteita tinkimättä tietenkään lahjakkaimpien kehityksestä. Kun aikuiset voivat harrastaa ns. höntsäkiekkoilua, niin miksipä eivät myöskin nuoret. Kaiken ei tarvitse olla kovaa kilpailua verenmaku suussa! Mutta huippuja tarvitaan esikuviksi ja samaistumisen kohteiksi.

1. Odotuksia vuodelta 2019

Uusi vuosi ja uudet kujeet, sanoi vanha kansa aikoinaan. Jo alkuvuodesta on lahtelaisesta näkökulmasta katsoen tulossa paljon kiinnostavaa, oli sitten kysymys urheilusta, politiikasta tai kulttuurielämästä. Salpausselällä tapahtuu, tämän kuun lopussa ovat nuorten MM-kilpailut ja noin kuukautta myöhemmin Salpausselän kuulut kisat. Toivotaan, että niiden johtoon valittu pääsihteeri Anna-Kaisa Saarinen onnistuu ensimmäisessä todella haastavassa siviilipuolen tehtävässään.
    Tulossa on myös kahdet vaalit, valitaan jäseniä eduskuntaan ja EU-parlamenttiin. Paikallisesta perspektiivistä katsoen on kiinnostavaa nähdä, miten voimasuhteet ovat maakunnassa kehittyneet, ketkä valitaan, ja onko meiltä päin nousemassa uusia todellisia kykyjä. SDP:ssä näyttää Ville Skinnarilla olevan tällä hetkellä nostetta, Mika Kari kyllä varmaan myös uudistaa edustajan valtakirjansa. Kokoomuslaisten ääniä on viime aikoina vuotanut paljon vaalipiirin muiden osien ehdokkaille, mm. Sanni Grahn-Laasonen on imuroinut niitä melko paljon. Orimattilan Kalle Jokinen on saavuttanut vahvan aseman eduskuntaryhmässään, mutta Lahdessa ei tähän asti ilmeisesti ole oikein onnituttu ehdokasasettelussa. Viime vaalien vahvassa keskustan myötämäessä Martti Talja pääsi nipin napin läpi, nyt se ei ole ilman muuta selvää. Juha Rehula kaiketi saa edelleen valtakirjan, pitihän hän vaalikauden alussa pitkään hallussaan tärkeää ministeripostia. Puolivälissä hän tehdyn sopimuksen mukaan luovutti sen Annika Saarikolle.  Alueen kaksi perussuomalaisten edustajaa uusinevat paikkansa.
     Viime aikoina on kovasti varoiteltu ulkoisten voimien yrityksistä sekaantua vaaleihin. Suora hakkerointi on vaikeaa, sillä onneksi meillä on edelleen voimassa vanha äänestyslippusysteemi. Sen sijaan somen valeprofiilit ja kaikenlainen disinformaatio ovat mahdollisia. Kansalaisia onkin varoitettu olemaan valppaina.
     Kulttuuripuolella tulee edelleen olemaan vahvaa toimintaa, oli sitten kysymys musiikin eri lajiesta, kirjallisuudesta tai näyttämötaiteesta. Erityisesti odotan, mitä Timo Taulo on Ainonpuiston teatterin kanssa keksinyt ja kehitellyt. Viime vuoden tapaan on tulossa kolmen paikallisiin aiheisiin liittyvän näytelmän sarja. Mallusjokelaisetkin saattavat olla liikkeellä uuden tuotannon voimin.
     Päijät-Hämeen Tuglas-seura on vuosi vuodelta järjestänyt upeita kulttuurimatkoja eri puolille Viroa. Jos palaatte blogissani viime vuoden kevääseen ja seuran 20-vuotiusjuhliin, voitte kartakkeesta todeta, että matkat ovat suuntautuneet monipuolisesti ympäri Viroa oleviin kohteisiin. Tänä alkaneena vuonna ehkä parasta tulee olemaan yhdessä pääseuran kanssa järjestettävä Laulujuhla-matka heinäkuun alussa. Nyt on kulunut 150 vuotta Viron ensimmäisistä laulujuhlista ja 85 vuotta tanssijuhlien aloittamisesta. Lukijat voivat halutessaan tämän kirjoituksen lopussa olevasta linkistä tarkastaa, millaista oli tasan viisi vuotta sitten. Meno tulee varmaan olemaan ainakin yhtä hulppeaa.
     Päijät-Hämeen Tuglas-seura on varannut pääseuran kiintiöstä 30 paikkaa, jotka ovat jo nyt haettavina. Se voi tapahtua osoitteessa [email protected] tai puhelimella 040 8321463. Matkalle lähtöä helpottaa se, että bussikuljetus on Lahdesta Helsinkiin ja tullessa päinvastoin.

​Lopuksi on pari kuvaa viiden vuoden takaa. Ensimmäisen otin omalta paikaltani suoraan laululavalle päin, ja toisen samalta kohtaa käännyttyäni 180 astetta. Aika paljon meitä siellä oli.  Mainitsemani linkin takaa löytyy myös tanssijuhlien osio ja juhlamarssin värikkäästi pukeutuneita osanottajia marssimassa kohti Laululavaa.
 
https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2014.html​