Vuoden 2023 artikkelit:
Artikkelien nimet ovat ilmestymisjärjes- tyksessä, itse artikkelit käänteisessä järjestyksessä. Sulkeissa olevat numerot kertovat järjestyksen vuoden alusta lähtien. Jos haluat tarkastella muita aihealueita, napsauta yläpalkista. Vuosien 2014-2023 uutuudet löydät kohdasta more.
Kuvassa on Vesijärven ja sen lahden Pikku-Vesijärven välinen kannas myöhäissyksyllä 2022. Kannas rakennettiin Vesijärven satamaan menevää rautatietä varten. Kiskot on jo kauan sitten purettu kävelytien saamista varten. Vesiyhteys on kahden sillan alakautta.
Vuoden 2023 artikkelit:
Tammikuu
1. (1.) Hyvää Uutta Vuotta !
2. (2.) Soudakova muutti Pietarista Turun Varissuolle
3. (3.) Savisaar poistui poliittiselta näyttämöltä
4. (4.) Yöllisiä tunnelmia talvisessa keskussairalassa
5. (5.) Haruki Murakami valloittaa outoudellaan
6. (6.) Olli Jalosen Stalker vie mukanaan
7. (7.) Pikkustalkkereita lukiomaailmassa
Helmikuu
1. (8.) Suomalaiset historiapäivät 3.-4.2.2023
2. (9.) Suomalaiset historiapäivät onnistuivat jälleen 1.
3. (10.) Suomalaiset historiapäivät onnistuivat jälleen 2.
4. (11.) Miksi lentopalloharrastus romahti Lahdessa ?
5. (12.) Mitä kuuluu senioriseura Päijät-Äijät ry:lle ?
6. (13.) Selvisinhän minä siitä sairaalareissusta
7. (14.) Hilja Riipinen, aikansa rautarouva 1
8. (15.) Hilja Riipinen, aikansa rautarouva 2
Maaliskuu
1. (16.) Virossa ja Suomessa on pian parlamenttivaalit
2. (17.) Viron vaaleissa oli vain vähän yllätyksiä
3. (18.) Miksi Viro on meitä edellä LUMA-osaamisessa?
4. (19.) Minna Pyykön upeat luontokuvaukset
5. (20.) Tasokasta lentopallo-ottelua seuraamassa
6. (21.) Muistoja Salpausselän kisoista
7. (22.) Sixten Korkman: Talous ja humanismi
8. (23.) Entinen hiihtolajien suurvalta
Huhtikuu
1. (24.) Kuka kolmesta nousee pääministeriksi ?
2. (25.) Kevät on uuden hallituksen odottelua
3. (26.) Pitkä matka Natomaiden sateenvarjo alle (1946-2023)
4. (27.) Kesän merkkejä vai jalkakäytävien uhkaa ?
5. (28.) Mitä kaikkea tekoäly saakaan aikaan ?
6. (29.) Viron uusi hallitus ehti jo aloittaa toimintansa
7. (29.) Itämeren turvatarkastus
8. (30.) Siirrytäänkö Suomenkin vaaleissa Ruotsin malliin ?
9. (31.) Mankelit ovat merkki kevään etenemisestä
Toukokuu
1. (32.) Kirja tekoälyn mahdollisuuksista
2. (33.) Jenni Pääskysaari alkaa nostaa tasoaan
3. (34.) Muistoja Siiri Rantasesta
4. (35.) Heikki Hiilamon nuoruuden ajan Lahti
5. (36.) Kypsyttääkö Orpo muut samaan ruotuun?
6. (37.) Ruotsi teki sen taas !
7. (38.) Nyt kehotetaan liikkumaan enemmän
8. (39.) Murhia Enonsaaressa Lahden Vesijärvellä
Kesäkuu
1. (40.) Kisapuisto - lahtelainen ikuisuuskysymys
2. (41.) Kesäretki muistojen Turkuun
3. (42.) Vihreiden kannatus näyttää hiipuvan
4. (43.) Fellmanin ajot onnistuivat jälleen
5. (44.) Silvio Berlusconin varjo jää Italian ylle
6. (45.) Ville Hytönen: Viro maailmanvallaksi!
7. (46.) Pesäpallo innostaa edelleen nuoria
8. (47.) Malva vie meidät arkielämän ulkopuolelle
9. (48.) Reunanpalstalla taisteltiin väkivaltaa vastaan
Heinäkuu
1. (49.) Kaksi erilaista ortodoksista maailmaa
2. (50.) Kiitti mulle riitti
3. (51.) Onko seuraava presidentti myös urheilullinen?
4. (52.) Mitä nyt kuuluu Wagner-ryhmälle ?
5. (53.) Kahdeksan minuutin keskusteluja
6. (54.) Kerran kesässä Enonsaareen
7. (55.) Nostalgia politiikan väkevänä käyttövoimana
8. (56.) Kritiikkiä Raamatun tekstien tulkinnasta
9. (57.) Kristityn tehtävä on mennä kaikkeen maailmaan
Elokuu
1. (58.) Körttiläisyys on muuttunut puolessa vuosisadassa
2. (59.) Petteri Orpo on vaikeuksissa
3. (60.) Lailasta Almaan
4. (61.) Orimattilan teatteri onnistui
5. (62.) Digikapitalismi kriisien maailmassa
6. (63.) Tiedusteluja ja houkutteluja tulvii
7. (64.) Tekoälyn tuotoksia Lahdesta
8. (65.) Lauantai-iltapäivän tunnelmia Pikku-Vesijärveltä ja Malskilta
9. (66.) Opintomatka, kilpailumatka, palkintomatka
Syyskuu
1. (67.) Tuomas Kyrö kertoo suomalaisesta Ukrainassa
2. (68.) Madamen ilmestys
3. (69.) Tapaus Noora Fagerström ja myrsky vesilasissa
4. (70.) Aika Tartossa
5. (71.) Tarton muistoja Leili Kujanpään matkoilta
6. (72.) Petri Tamminen kertaa urheilumuistojaan
7. (73.) Puuarkkitehtuuripuisto täydentyi portailla
8. (74.) Syksyn kalamarkkinat Lahden satamassa
Lokakuu
1. (75.). Syysmatka Tuusulanjärven kulttuuritielle
2. (76.) Maailmanparantaja Isomäen muistelmat 1.
3. (77.) Maailmanparantaja Isomäen muistelmat 2.
4. (78.) Vera Valan Sisilialainen puolustus
5. (79.) Taka-Hikiältä Suomen Pankin pääjohtajaksi
6. (80.) Viimeinen metsäveli
7. (81.) Tanssii tähtien kanssa jaksaa yhä kiinnostaa
8. (82.) Olemmeko kaikki iloista keskiluokkaa?
Marraskuu
1. (83.) Presidentinvaalit lähestyvät hiljalleen 1.
2. (84.) Elämäni biisi - presidenttiehdokkaiden valinnat 4.9.2023
3. (85.) Tuleeko Päijät-sotesta vuosikymmenen floppi ?
4. (86.) Presidentinvaalit lähestyvät hiljalleen 2.
5. (87.) Kätevä & Tekevä -messut Messukeskuksessa
6. (88.) X, Y, Z vai peräti Boomeri ?
7. (89.) Tuttuja kirjailijoita molemmin puolin Suomenlahtea
8. (90.) Meitä simputettiin puolentoista tuntia seisaallaan
9. (91.) Jälleen yksi Suomen-poikien ystävä on poissa
Joulukuu
1. (92.) Karjalankannas - rikottu rajamaa
2. (93.) Rauha on tahdon asia
3. (94.) Kyösti Kallio - puoleksi unohdettu presidentti
4. (95.) Joulukylä kiinnostaa lahtelaisia
5. (96.) Vexi Salmi oman pojan silmin nähtynä
6. (97.) Kukin taaplaa tyylillään
7. (98.) Hyvää Joulua !
8. (99.) Kaksi kuvaa jouluaamulta vuonna 1942
9. (100.) Väitöskirjatutkija ja tohtorikoulutettava
Tämän jälkeen siirryn yläpalkissa kohtaan Uutta 2024, tämä Uutta 2023 siirtyy kohtaan more.
Totean myös, että nyt olen pitänyt tätä blogiani tasan 10 vuotta. Aloitin vuonna 2014. Kaikki "vuosikerrat" löytyvät tuosta yläpalkin kohdasta more.
Tämä kirjoittaminen on ollut kuin elämäntapa. Olen kyllä kiitollinen niistä kymmenistä seuraajistani, jotka ovat viikoittain availleet sivujani. Blogin pitoon siirryin sen takia, että ikääntyneelle tutkijalle ei enää tarjottu riittävän haastavia kirjatilauksia. Tilaajatkin olivat vanhentuneet, kuolleet, tai muuten siirtyneet pois asemistaan.
Tuotantoni löytyy kokonaisuudessaan kohdasta Kirjoittaja. Tosin siinä ei ole niitä lukuisia artikkeleita, joita olen julkaissut sanoma- ja aikakauslehdissä sekä muiden kirjoittajien kanssa ilmestyneissä yhteisteoksissa.
Mutta kun "kynä" on kerran käteen tarttunut, niin ei siitä hevin päästä irti. Vuodet tietysti tekevät tehtäväänsä, enkä vielä tällä hetkellä tiedä, miten pitkään ajatukset pysyvät koossa ja siirtyvät tekstiksi. Olen kyllä kiitollinen tähänastisesta, monella on tähän ikään mennessä jo ote herpaantunut. Tutkijatoverit ovat käyneet vähiin, jopa vuosien mittaan tapaamani muutkin ystävät.
9. (100.) Väitöskirjatutkija ja tohtorikoulutettava
Viime aikoina on televisiossa ollut entistä enemmän erilaisia haastattelutilanteita, osin käynnissä olevien sotien takia, osin muista aivan tavallisistakin syistä. Nuorilta nämä kaikki tämän tekstin otsikossa mainitut henkilöt ovat näyttäneet, nuoremmilta kuin tohtoriksi tai professoriksi mainitut. Mistä siis on kysymys, ensi silmäyksellä nämä molemmat nimikkeet liittyvät jotenkin väitöskirjan tekemiseen, mutta miten? Eihän siinä mikään auta, Google täytyi taas ottaa avuksi.
Nimike tohtorikoulutettava on vanhempi, ja se painottaa selvästi oppijan roolia. Mutta esimerkiksi Jyväskylän yliopisto on päättänyt vuodesta 2021 lähtien siirtyä käyttämään pelkästään väitöskirjatutkijan nimikettä. Kysymys on siis siitä, painotetaanko nimikkeessä oppijan vai tutkijan roolia. Eli onko kysymyksessä nimenomaan opinnäyte vai enemmän tai vähemmän itsenäisesti tehty tieteellinen tutkimustyö.
Nimike tukijatohtori taas tarkoittaa yliopiston virassa olevaa tohtoria, asema vastannee aiemmin käytössä ollutta yliassistentin virkaa. Väitöskirja ei sellaisenaan kuitenkaan riitä tohtorin arvoon, vaan siihen kuuluu myös tutkimustyötä tukevia opintoja, jotka on suoritettava hyväksytyksi. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa niitä on 40 opintopisteen arvoisesti. Pääpaino on kuitenkin väitöskirjan teossa. Kuriositeettina mainitsisin, että eräs aivan toisella alalla oleva ystäväni suoritti kyllä nuo tukiopinnot, seminaarit, luennot ja tentit, mutta itsenäistä otetta vaativa väitöskirja ei koskaan valmistunut.
---------
Väitöskirjatyön organisointi sai aivan uudet ulottuvuudet joskus 1990-luvun alussa, jolloin valtiolta tuleva yliopistojen rahoitus sidottiin maisteri- ja tohtoritutkintojen lukumääriin. Tästä oli seurauksena tutkintojen määrän kasvu, varsinkin noissa tohtoriopinnoissa. Heitä valmistuu nykyään eri aloilta koko Suomessa ainakin parisen tuhatta. Koko yllä ensimmäisissä kappaleissa kuvattu järjestelmä luotiin juuri tätä tarkoitusta varten, aikaisemmin väitelleen mielestä se näyttää miltei siltä, että nykyään nuorta tieteentekijää miltei talutetaan kädestä pitäen etapilta toiselle.
Itse olen näitä aikaisemmin väitelleitä, jotka joutuivat itse tekemään lähes kaiken. Totta kai minäkin sain henkistä tukea, sain sitä professoreilta ja muultakin yliopistoväeltä. Istuttiin lisensiaattiseminaarissa ja välillä myös nokakkain. Jännittävin vaihe oli se, kun esittelin lisensiaattiseminaarissa työni koko porukalle, yliopiston väelle ja muille seminaarilaisille, jotka olivat enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa kuin minäkin. Kritiikki oli tiukkaa, kysymyksillä pommitettiin niin, etten ollut sellaista aikaisemmin kokenut. Mutta lopulta kaikki meni hyvin. Sen jälkeen pidettiin palaveria vielä vastaväittäjän kanssa kahdestaan. Tuntui siltä, että tämän jälkeen kaikki suorastaan tarjoutuivat tukemaan minua. Yksi jos toinen soitti jälkeen päin tai lähetti peräti kirjeen, ja kysyi, oletko huomannut sen ja sen asian. Sitten kerrottiin oman tutkimuksen yhteydessä vast`ikään löydetystä kirjasta tai asiakirjalöydöstä, joka ehkä auttaisi minua eteenpäin.
-------
Tohtorimäärää yritetään pitää korkeana myös rahoituksen avulla. Väitöskirjatutkijan tehtävät ovat kokopäiväiseen työskentelyyn tarkoitettuja työsuhteita. Tarkoitus on, että väitöskirja valmistuisi neljässä vuodessa. Tehtävää haetaan tiettyjen kaavojen mukaisesti, hyväksyttyjä määriä en tiedä, kaikki eivät sitä kuitenkaan saa, aika monet kuitenkin. Tarjolla on myös erilaisia stipendejä yliopistolta, erilaisilta säätiöiltä, ja jopa liike-elämältäkin, mikäli aihe on tätä puolta hyödyttävä. Sain käsityksen, että omalla eri alalla tapahtuvalla työllä aika harvat työskentelyään rahoittavat.
Tuollaista rahoitusta ei ollut ennen. Kyllä minullakin oli jo alle kolmikymppisenä jatkosuunnitelmia, mutta elämässä oli juuri siinä kolmen kympin korvilla tulossa muutakin tärkeää, mm. perheen perustaminen. Kun lapset oli viimeistä myöten saatu jaloilleen ja omien opiskelujensa alkuun, asia palautui mieleeni. Minullakin kului väitöskirjan tekoon nelisen vuotta aktiiviaikaa, ja koko ajan virassa ollen. Totta kai lukion lehtorin virassa oli pitkät lomat, niitä käytin tutkimiseen ja kirjoittamiseen, mm. kiersin autollani useimmat Etelä-Pohjanmaan kunnan arkistot, paikalliskirjastot ja vietin useita päiviä Vaasan maakunta-arkistossa, Etelä-Pohjanmaan maakuntaan kun aiheeni liittyi.
Yhden stipendinkin sain Suomen kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahastolta. Jouduin syksyllä 1987 olemaan paljon Jyväskylässä kirjan painatusta järjestelemässä. Otin yhden kuukauden palkatonta virkavapautta, ja juuri tuon kuukauden palkan suuruinen se kulttuurirahastolta saamani apuraha olikin. Lisäksi sain Jyväskylän yliopistosta ns. painatusstipendin, jolla maksettiin kirjapainokulut. Jätin valmiin tekstin tavallisella koneella kirjoitettuna, yliopiston kansliassa teksti siirrettiin ystävällisesti tietokoneelle, mikä toimintona oli uusinta uutta ja vielä yksittäisten kirjoittajien ulottumattomissa.
En koskaan pyrkinyt yliopiston virkaan ja syykin oli painava. En niinkään hirvitellyt sitä ankaraa kamppailua, jonka näin yliopiston sisällä tapahtuvan. Syynä oli yksinkertaisesti raha. Varoin aina visusti yliopistolla vieraillessani mainitsemasta palkkaani. Se olisi helposti rikkonut suhteeni varsinkin siellä työskentelevien assistenttien kanssa. Mutta kun minulla oli ikälisiä ja pian myös ns. tohtorilisä ja melkoisesti ylitunteja, ajoin komeasti myös apulaisprofessorien edelle. Tietenkin heillä oli paremmat mahdollisuudet saada rahakkaita kirjoitustehtäviä, mutta niinhän minullakin oli. Koko tuotantoni löytyy blogistani kohdasta Kirjoittaja. Sieltä löytyy myös väitöskirjani nettiosoite. Opiskelusta Jyväskylän yliopistossa kerron kohdassa Nurmoosta lähtöösin, se löytyy painamalla kyseistä kohtaa yläpalkista.
Viime aikoina on televisiossa ollut entistä enemmän erilaisia haastattelutilanteita, osin käynnissä olevien sotien takia, osin muista aivan tavallisistakin syistä. Nuorilta nämä kaikki tämän tekstin otsikossa mainitut henkilöt ovat näyttäneet, nuoremmilta kuin tohtoriksi tai professoriksi mainitut. Mistä siis on kysymys, ensi silmäyksellä nämä molemmat nimikkeet liittyvät jotenkin väitöskirjan tekemiseen, mutta miten? Eihän siinä mikään auta, Google täytyi taas ottaa avuksi.
Nimike tohtorikoulutettava on vanhempi, ja se painottaa selvästi oppijan roolia. Mutta esimerkiksi Jyväskylän yliopisto on päättänyt vuodesta 2021 lähtien siirtyä käyttämään pelkästään väitöskirjatutkijan nimikettä. Kysymys on siis siitä, painotetaanko nimikkeessä oppijan vai tutkijan roolia. Eli onko kysymyksessä nimenomaan opinnäyte vai enemmän tai vähemmän itsenäisesti tehty tieteellinen tutkimustyö.
Nimike tukijatohtori taas tarkoittaa yliopiston virassa olevaa tohtoria, asema vastannee aiemmin käytössä ollutta yliassistentin virkaa. Väitöskirja ei sellaisenaan kuitenkaan riitä tohtorin arvoon, vaan siihen kuuluu myös tutkimustyötä tukevia opintoja, jotka on suoritettava hyväksytyksi. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa niitä on 40 opintopisteen arvoisesti. Pääpaino on kuitenkin väitöskirjan teossa. Kuriositeettina mainitsisin, että eräs aivan toisella alalla oleva ystäväni suoritti kyllä nuo tukiopinnot, seminaarit, luennot ja tentit, mutta itsenäistä otetta vaativa väitöskirja ei koskaan valmistunut.
---------
Väitöskirjatyön organisointi sai aivan uudet ulottuvuudet joskus 1990-luvun alussa, jolloin valtiolta tuleva yliopistojen rahoitus sidottiin maisteri- ja tohtoritutkintojen lukumääriin. Tästä oli seurauksena tutkintojen määrän kasvu, varsinkin noissa tohtoriopinnoissa. Heitä valmistuu nykyään eri aloilta koko Suomessa ainakin parisen tuhatta. Koko yllä ensimmäisissä kappaleissa kuvattu järjestelmä luotiin juuri tätä tarkoitusta varten, aikaisemmin väitelleen mielestä se näyttää miltei siltä, että nykyään nuorta tieteentekijää miltei talutetaan kädestä pitäen etapilta toiselle.
Itse olen näitä aikaisemmin väitelleitä, jotka joutuivat itse tekemään lähes kaiken. Totta kai minäkin sain henkistä tukea, sain sitä professoreilta ja muultakin yliopistoväeltä. Istuttiin lisensiaattiseminaarissa ja välillä myös nokakkain. Jännittävin vaihe oli se, kun esittelin lisensiaattiseminaarissa työni koko porukalle, yliopiston väelle ja muille seminaarilaisille, jotka olivat enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa kuin minäkin. Kritiikki oli tiukkaa, kysymyksillä pommitettiin niin, etten ollut sellaista aikaisemmin kokenut. Mutta lopulta kaikki meni hyvin. Sen jälkeen pidettiin palaveria vielä vastaväittäjän kanssa kahdestaan. Tuntui siltä, että tämän jälkeen kaikki suorastaan tarjoutuivat tukemaan minua. Yksi jos toinen soitti jälkeen päin tai lähetti peräti kirjeen, ja kysyi, oletko huomannut sen ja sen asian. Sitten kerrottiin oman tutkimuksen yhteydessä vast`ikään löydetystä kirjasta tai asiakirjalöydöstä, joka ehkä auttaisi minua eteenpäin.
-------
Tohtorimäärää yritetään pitää korkeana myös rahoituksen avulla. Väitöskirjatutkijan tehtävät ovat kokopäiväiseen työskentelyyn tarkoitettuja työsuhteita. Tarkoitus on, että väitöskirja valmistuisi neljässä vuodessa. Tehtävää haetaan tiettyjen kaavojen mukaisesti, hyväksyttyjä määriä en tiedä, kaikki eivät sitä kuitenkaan saa, aika monet kuitenkin. Tarjolla on myös erilaisia stipendejä yliopistolta, erilaisilta säätiöiltä, ja jopa liike-elämältäkin, mikäli aihe on tätä puolta hyödyttävä. Sain käsityksen, että omalla eri alalla tapahtuvalla työllä aika harvat työskentelyään rahoittavat.
Tuollaista rahoitusta ei ollut ennen. Kyllä minullakin oli jo alle kolmikymppisenä jatkosuunnitelmia, mutta elämässä oli juuri siinä kolmen kympin korvilla tulossa muutakin tärkeää, mm. perheen perustaminen. Kun lapset oli viimeistä myöten saatu jaloilleen ja omien opiskelujensa alkuun, asia palautui mieleeni. Minullakin kului väitöskirjan tekoon nelisen vuotta aktiiviaikaa, ja koko ajan virassa ollen. Totta kai lukion lehtorin virassa oli pitkät lomat, niitä käytin tutkimiseen ja kirjoittamiseen, mm. kiersin autollani useimmat Etelä-Pohjanmaan kunnan arkistot, paikalliskirjastot ja vietin useita päiviä Vaasan maakunta-arkistossa, Etelä-Pohjanmaan maakuntaan kun aiheeni liittyi.
Yhden stipendinkin sain Suomen kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahastolta. Jouduin syksyllä 1987 olemaan paljon Jyväskylässä kirjan painatusta järjestelemässä. Otin yhden kuukauden palkatonta virkavapautta, ja juuri tuon kuukauden palkan suuruinen se kulttuurirahastolta saamani apuraha olikin. Lisäksi sain Jyväskylän yliopistosta ns. painatusstipendin, jolla maksettiin kirjapainokulut. Jätin valmiin tekstin tavallisella koneella kirjoitettuna, yliopiston kansliassa teksti siirrettiin ystävällisesti tietokoneelle, mikä toimintona oli uusinta uutta ja vielä yksittäisten kirjoittajien ulottumattomissa.
En koskaan pyrkinyt yliopiston virkaan ja syykin oli painava. En niinkään hirvitellyt sitä ankaraa kamppailua, jonka näin yliopiston sisällä tapahtuvan. Syynä oli yksinkertaisesti raha. Varoin aina visusti yliopistolla vieraillessani mainitsemasta palkkaani. Se olisi helposti rikkonut suhteeni varsinkin siellä työskentelevien assistenttien kanssa. Mutta kun minulla oli ikälisiä ja pian myös ns. tohtorilisä ja melkoisesti ylitunteja, ajoin komeasti myös apulaisprofessorien edelle. Tietenkin heillä oli paremmat mahdollisuudet saada rahakkaita kirjoitustehtäviä, mutta niinhän minullakin oli. Koko tuotantoni löytyy blogistani kohdasta Kirjoittaja. Sieltä löytyy myös väitöskirjani nettiosoite. Opiskelusta Jyväskylän yliopistossa kerron kohdassa Nurmoosta lähtöösin, se löytyy painamalla kyseistä kohtaa yläpalkista.
8. (99.) Kaksi kuvaa jouluaamulta vuonna 1942
Sodan julmat kasvot alkoivat näkyä viimeistään vuoden 1942 puolella, eikä vain kulutussotana rintamalla. Talvella alkoivat avustuskuljetukset pitkin Itämerta vähetä, ruokapula alkoi ainakin joissakin tuotteissa olla tosiasia. Perheeni asui tuohon aikaan Mäntässä, joka on teollisuuspaikkakunta Keski-Suomessa. Ruokatavaroista alkoi vähitellen tulla pulaa, oikeastaan ainoa vilja, josta ei ollut pulaa, oli ruis. Siitä leivottiin leivät, keitettiin puurot, tehtiin kastikkeet, ja jopa vispattiin jonkinlainen vaahto korvikekahvin päälle. Muistan, miten seisoin tuntikauden äitini kanssa jonottamassa kuorittua maitoa Serlachiuksen paperitehtaan kompleksiin kuuluvan meijerin edustalla. Olimme nelihenkinen perhe, marraskuussa 1941 oli syntynyt pieni sisko.
Samaan aikaan alkoivat tauditkin levitä. Sanat lavantauti, tulirokko ja tuhkarokko syöpyivät mieliin, vaikka emme niitä sairastaneetkaan. Kasvava poika tarvitsi monipuolisempaa ravintoa, ja niin minut vietiin, ei Ruotsiin, kuten suomalaislapsia tuhansittain, vaan Nurmoon, isäni vanhempien luo. Siellä aukeni aivan uusi maailma, oli eläimiä, oli uusia tapahtumia. Samassa taloudessa asui kaksi vähän yli parikymppistä tätiäni, jotka työskentelivät sotasairaalassa Seinäjoella. Omalle ikäluokalleen tyypilliseen tapaan he saattoivat päivät pitkään hoilata sota-ajan iskelmiä, oli Elämää juoksuhaudoissa, Liisa pientä ja Eldankajärven jäätä, monen muun ohella. Minä tietysti opin ne samat osin isovanhempieni harmiksi, sillä erityisesti se Eldankajärven jää sisälsi sanoja, jotka eivät heidän mielestään oikein sopineet pikkupojan suuhun.
Vahvimpia muistoja jättivät kuitenkin hevosmatkat, erityisesti jouluaamulta 1942. Jumalanpalvelus alkoi jo kello kuusi, herätys oli ainakin tuntia aikaisemmin. Olin puolinukuksissa, minut puettiin ja ruokittiin, ja niin oltiin valmiina astumaan ulos kirpeään pakkasilmaan. Hevonen valjastettiin reen, ns. ”lohonan” eteen, minut istutettiin isovanhempieni väliin vällyjen alle niin, että vain kasvot jäivät näkyville. Matka oli sadunomainen, oli pimeää jo sodankin takia, siellä täällä vain näkyi taloista vähäisiä valoja. Korsketta ja reen jalasten kirskunaa alkoi kuulua, matkalla oli muitakin hevoskuntia. Matka ei ollut pitkä, vain kolmisen kilometriä. Kirkon aidan ulkopuolelle oli rakennettu Ylistarolle menevän tien suuntaisesti pitkä puomi, jossa oleviin metallirenkaisiin oli kiinnitetty jo kymmenkunta hevosta, yhtenäisenä rivistönä. Höyryävien hevosten selkään oli laitettu loimet, ja jokaisella oli iso kasa heiniä edessään. Hirnahteluakin kuului. Näky oli niin valloittava, että minut piti kädestä vetäen ohjata kirkon ovelle.
Nurmon kirkko on tyypillinen 1700-luvun lopulla valmistunut puusta rakennettu ristikirkko, Se on kuuluisien rakentajain, alahärmäläisten Hakolain, isän ja pojan käsialaa. Marssimme pääovelle ja siitä sitten suoraan lähemmäksi alttaria. Suunnilleen puolivälissä oli ristikkäislaiva, eli kirkon muut ”sakarat”. Johonkin sille alueelle asetuimme. Täällä katseeni kiintyi heti kahteen suureen valurautaiseen kamiinaan, jotka sijaitsivat juuri siinä päälaivan ja poikkilaivan liitoskohdassa, toinen toisella, ja toinen toisella puolella. Tuli oli jo niissä sammunut, joten aika varhain oli suntion täytynyt herätä niitä lämmittämään. Ne hohtivat vieläkin lämpöä, mutta aivan lähelle emme istuneet. sillä kaikilla oli koko jumalanpalveluksen ajan ulkovaatteet yllä. Lämpöasteita ei paljon ollut, mutta ei varmaan pakkastakaan, ainakaan siinä lähistöllä.
Juhlavaa toki oli, mutta itse saarnasta en tietenkään mitään enää muista, tokko edes jaksoin alle kouluikäisenä sitä edes kunnolla seuratakaan. Kyllä siellä seimikin oli, Jeesus-lapsesta puhuttiin ja enkeleistä, päälle sitten veisattiin. Minä tuijottelin edelleen noita kahta kamiinaa, minusta ne tuntuivat paitsi jännittäviltä, myös valtavan suurilta. Kyllä kai niillä pari kolme metriä oli korkeutta, mutta eivät ne niin jättikokoisia tietenkään olleet. kuin itse ne silloin koin. Jumalanpalveluksen loputtua asettauduttiin taas rekiin, jotkut nuoremmat isännät paluumatkalla vähän kilpailivatkin hevosillaan, halusivat näyttää niiden juoksijanlahjoja ja omaa rohkeuttaan, vaikka emännät kieltelivät, ainakin muodon vuoksi.
Nykykameroilla ja puhelimilla olisi tietysti räpsitty koko ajan kuvia muistoksi. Minulla niitä ei siis ole, mutta ei ole väliäkään, sillä näen yhä yli 80 vuotta myöhemmin ne hevoset ja kamiinat mielessäni, voin palata niihin koska tahansa, ja tarkkojakin ne ovat. Jos minussa olisi vähänkään taitelijan vikaa, niin olisin voinut niitä tähänkin kolumniin piirrellä.
Sodan julmat kasvot alkoivat näkyä viimeistään vuoden 1942 puolella, eikä vain kulutussotana rintamalla. Talvella alkoivat avustuskuljetukset pitkin Itämerta vähetä, ruokapula alkoi ainakin joissakin tuotteissa olla tosiasia. Perheeni asui tuohon aikaan Mäntässä, joka on teollisuuspaikkakunta Keski-Suomessa. Ruokatavaroista alkoi vähitellen tulla pulaa, oikeastaan ainoa vilja, josta ei ollut pulaa, oli ruis. Siitä leivottiin leivät, keitettiin puurot, tehtiin kastikkeet, ja jopa vispattiin jonkinlainen vaahto korvikekahvin päälle. Muistan, miten seisoin tuntikauden äitini kanssa jonottamassa kuorittua maitoa Serlachiuksen paperitehtaan kompleksiin kuuluvan meijerin edustalla. Olimme nelihenkinen perhe, marraskuussa 1941 oli syntynyt pieni sisko.
Samaan aikaan alkoivat tauditkin levitä. Sanat lavantauti, tulirokko ja tuhkarokko syöpyivät mieliin, vaikka emme niitä sairastaneetkaan. Kasvava poika tarvitsi monipuolisempaa ravintoa, ja niin minut vietiin, ei Ruotsiin, kuten suomalaislapsia tuhansittain, vaan Nurmoon, isäni vanhempien luo. Siellä aukeni aivan uusi maailma, oli eläimiä, oli uusia tapahtumia. Samassa taloudessa asui kaksi vähän yli parikymppistä tätiäni, jotka työskentelivät sotasairaalassa Seinäjoella. Omalle ikäluokalleen tyypilliseen tapaan he saattoivat päivät pitkään hoilata sota-ajan iskelmiä, oli Elämää juoksuhaudoissa, Liisa pientä ja Eldankajärven jäätä, monen muun ohella. Minä tietysti opin ne samat osin isovanhempieni harmiksi, sillä erityisesti se Eldankajärven jää sisälsi sanoja, jotka eivät heidän mielestään oikein sopineet pikkupojan suuhun.
Vahvimpia muistoja jättivät kuitenkin hevosmatkat, erityisesti jouluaamulta 1942. Jumalanpalvelus alkoi jo kello kuusi, herätys oli ainakin tuntia aikaisemmin. Olin puolinukuksissa, minut puettiin ja ruokittiin, ja niin oltiin valmiina astumaan ulos kirpeään pakkasilmaan. Hevonen valjastettiin reen, ns. ”lohonan” eteen, minut istutettiin isovanhempieni väliin vällyjen alle niin, että vain kasvot jäivät näkyville. Matka oli sadunomainen, oli pimeää jo sodankin takia, siellä täällä vain näkyi taloista vähäisiä valoja. Korsketta ja reen jalasten kirskunaa alkoi kuulua, matkalla oli muitakin hevoskuntia. Matka ei ollut pitkä, vain kolmisen kilometriä. Kirkon aidan ulkopuolelle oli rakennettu Ylistarolle menevän tien suuntaisesti pitkä puomi, jossa oleviin metallirenkaisiin oli kiinnitetty jo kymmenkunta hevosta, yhtenäisenä rivistönä. Höyryävien hevosten selkään oli laitettu loimet, ja jokaisella oli iso kasa heiniä edessään. Hirnahteluakin kuului. Näky oli niin valloittava, että minut piti kädestä vetäen ohjata kirkon ovelle.
Nurmon kirkko on tyypillinen 1700-luvun lopulla valmistunut puusta rakennettu ristikirkko, Se on kuuluisien rakentajain, alahärmäläisten Hakolain, isän ja pojan käsialaa. Marssimme pääovelle ja siitä sitten suoraan lähemmäksi alttaria. Suunnilleen puolivälissä oli ristikkäislaiva, eli kirkon muut ”sakarat”. Johonkin sille alueelle asetuimme. Täällä katseeni kiintyi heti kahteen suureen valurautaiseen kamiinaan, jotka sijaitsivat juuri siinä päälaivan ja poikkilaivan liitoskohdassa, toinen toisella, ja toinen toisella puolella. Tuli oli jo niissä sammunut, joten aika varhain oli suntion täytynyt herätä niitä lämmittämään. Ne hohtivat vieläkin lämpöä, mutta aivan lähelle emme istuneet. sillä kaikilla oli koko jumalanpalveluksen ajan ulkovaatteet yllä. Lämpöasteita ei paljon ollut, mutta ei varmaan pakkastakaan, ainakaan siinä lähistöllä.
Juhlavaa toki oli, mutta itse saarnasta en tietenkään mitään enää muista, tokko edes jaksoin alle kouluikäisenä sitä edes kunnolla seuratakaan. Kyllä siellä seimikin oli, Jeesus-lapsesta puhuttiin ja enkeleistä, päälle sitten veisattiin. Minä tuijottelin edelleen noita kahta kamiinaa, minusta ne tuntuivat paitsi jännittäviltä, myös valtavan suurilta. Kyllä kai niillä pari kolme metriä oli korkeutta, mutta eivät ne niin jättikokoisia tietenkään olleet. kuin itse ne silloin koin. Jumalanpalveluksen loputtua asettauduttiin taas rekiin, jotkut nuoremmat isännät paluumatkalla vähän kilpailivatkin hevosillaan, halusivat näyttää niiden juoksijanlahjoja ja omaa rohkeuttaan, vaikka emännät kieltelivät, ainakin muodon vuoksi.
Nykykameroilla ja puhelimilla olisi tietysti räpsitty koko ajan kuvia muistoksi. Minulla niitä ei siis ole, mutta ei ole väliäkään, sillä näen yhä yli 80 vuotta myöhemmin ne hevoset ja kamiinat mielessäni, voin palata niihin koska tahansa, ja tarkkojakin ne ovat. Jos minussa olisi vähänkään taitelijan vikaa, niin olisin voinut niitä tähänkin kolumniin piirrellä.
7. (98.) Hyvää Joulua !
On taas se aika vuodesta, kun postilaatikon kolahdusta odotellaan, sitä enemmän, mitä lähemmäksi joulu on ehtinyt. Postikorttien määrä on varmaan kaikkialla vähentynyt, mutta yhä edelleen niitä lähetellään, eikä toki vain vanhan tavan takia. Ellei muuta, niin ainakin niiden tulosta voi päätellä kauempana asuvien perheen jäsenten määrää, onko se lisääntynyt tai laskenut. Surullisimmillaan tieto vanhan tuttavan kuolemasta saapuu näin, eli korttia ei enää tule.
On taas se aika vuodesta, kun postilaatikon kolahdusta odotellaan, sitä enemmän, mitä lähemmäksi joulu on ehtinyt. Postikorttien määrä on varmaan kaikkialla vähentynyt, mutta yhä edelleen niitä lähetellään, eikä toki vain vanhan tavan takia. Ellei muuta, niin ainakin niiden tulosta voi päätellä kauempana asuvien perheen jäsenten määrää, onko se lisääntynyt tai laskenut. Surullisimmillaan tieto vanhan tuttavan kuolemasta saapuu näin, eli korttia ei enää tule.
Tätini ja hänen miehensä, kaksi vanhaa kansakoulunopettajaa lähettivät eläkeläisinä joka vuosi toista sataa korttia. Vanhalta pariskunnalta kului siinä pitkin syksyä melkoinen tovi. Siinäpä sitten tuli kelattua muistoja vuosien varrelta. Astmaa sairastanut tätini kuoli jo 82-vuotiaana, mutta Yrjö-setä siirtyi rajan taakse vasta, kun 104. vuosi oli tullut täyteen.
Kyllä tätä korttien vaihtoa vieläkin harrastetaan, ohessa on muutamia meille tänä vuonna tulleita. Valtaosa oli ostettuja kortteja, useimmat vielä aika prameita, väreiltään jopa makeita. Niissä kertautuvat kaikki vanhat klisheet, seimet, tontut, kuuset ja jouluruoat. Tärkeintä on kuitenkin, että yhteys ihmisten välillä on säilynyt.
Mutta on joukossa ilahduttaviakin esimerkkejä, itse tehtyjä, ja jopa taidokkaitakin. Niitä on usein väsätty suurella harrastuksella. Toinen virkistävä aihe ovat perheestä otetut valokuvat, joskus on kuvattu häveliäästi vain kotieläimiä. Viimeisenä tässä kavalkadissa on peräti Texasista asti tullut kuvakortti, joka kertoo kummipojan perheen kolmen lapsen kasvamisesta taas siiten viime joulun. Miellyttävää yhteydenpitoa toki tämäkin.
Kyllä tätä korttien vaihtoa vieläkin harrastetaan, ohessa on muutamia meille tänä vuonna tulleita. Valtaosa oli ostettuja kortteja, useimmat vielä aika prameita, väreiltään jopa makeita. Niissä kertautuvat kaikki vanhat klisheet, seimet, tontut, kuuset ja jouluruoat. Tärkeintä on kuitenkin, että yhteys ihmisten välillä on säilynyt.
Mutta on joukossa ilahduttaviakin esimerkkejä, itse tehtyjä, ja jopa taidokkaitakin. Niitä on usein väsätty suurella harrastuksella. Toinen virkistävä aihe ovat perheestä otetut valokuvat, joskus on kuvattu häveliäästi vain kotieläimiä. Viimeisenä tässä kavalkadissa on peräti Texasista asti tullut kuvakortti, joka kertoo kummipojan perheen kolmen lapsen kasvamisesta taas siiten viime joulun. Miellyttävää yhteydenpitoa toki tämäkin.
6. (97.) Kukin taaplaa tyylillään
”Se meni sitte se Tommi suittenperihin!”
Kukapa ei olisi joskus nähnyt sahalaitosten tonteilla taapeleita, tarkkaan ladottuja ”torneja”, joissa sahatavara, useimmiten laudat on ladottu niin, etteivät ne kuivu muodoltaan vääriksi. Niiden rakentamisessa on omat sääntönsä, toheloiva tekijä saattaa siinä tehdä virheitä, eli hän saattaa ”taaplata tyylillään”. Käsitettä voi laajentaa koskemaan koko ihmiselämää, siihen miten kukin on olonsa ja tulevaisuutensa järjestänyt. Tietääkseni tässä esitellyn miehen jälkeläisistä on elossa pari lastenlasta, hekin elävät aivan eri puolilla Suomea. Tuskin he edes tietävätkään näistä asioista mitään. Miehen elämä ei kulkenut aivan tavallisella tavalla. Silti olen muuttanut nimet, enkä ole maininnut edes paikkakuntaa, jossa hän on vaikuttanut.
Tiiviissä kyläasutuksessa on puolensa, toiset tykkäävät, toiset ei. Hankalinta saattaa olla, että jokainen tuntee paitsi naapurinsa, myös naapurin suvun vaiheet useammankin sukupolven ajalta. Ei niistä kömmähdyksistä tai peräti rikoksista puhuta, mutta ei niitä myöskään niin vain unohdeta. Seuraavilla riveillä on yhdestä suvusta tällaista tarinaa. Oikeat nimet jätän siis kuitenkin pois, vaikka kaikki asianosaiset ovat kuolleet jo kauan sitten. Nimeän tuon miehen Tommiksi, mikä ei ole oikea nimi. Miksi näin teen, selviää aivan viimeisiltä riveiltä.
Olipa kerran 1800-luvulla perhe, joissa oli kuusi sisarusta, jotka isänsä kuoltua nelikymppisenä kukin vuorollaan siirtyi joko kotivävyiksi tai miniöiksi lähinnä oman pitäjän taloihin. Lopulta talo jaettiin kahden nuorimman välillä kahtia, toinen osa jäi nuorimmalle pojalle, toinen hänen yhdelle sisarelleen. Sisarelle syntyi kolme lasta. Näistä vain nuorin poika avioitui. Molemmat muut jäivät yksinäisiksi, minusta tuntuu, että he joutuivat keskittymään viinaan menevän ja vaikealuonteisen nuoremman veljensä, Tommin perheen koossa pitämiseen.
Tommin elämäntapa oli sellainen, että hän ei oikein saanut itselleen naisseuraa. Lopulta hän löysi joidenkin kilometrien päästä erään talon lievästi kehitysvammaisen tyttären, jonka saattoi raskaaksi. Vanhemmat sisarukset patistivat Tommia menemään naimisiin, mutta tuloksetta. Näin meni pari vuotta. Mutta sitten tuo morsian tuli jälleen raskaaksi, ja ympäristön paine Tommia kohtaan kasvoi. Hän teki tässä vaiheessa yllättävän ratkaisun, hän lähti Kanadaan, kuten niin monet eteläpohjalaiset tekivät silloin 1930-luvun alussa. Jotenkin hän oli saanut matkarahat kokoon.
Veljestään huolehtinut vanhempi veli lähti jonkin ajan kuluttua hakemaan häntä takaisin vastaamaan tekosistaan. Tämä veli kertoi seikkaperäisesti, miten hän ajan tavan mukaan matkusti läpi Kanadan idästä länteen Vancouveriin, Tyynen meren rannalle, jossa hän tiesi Tommin oleskelevan. Koko matka ajettiin junien katoilla, kuten vähävaraisilla miehillä silloin oli tapana. Kun tultiin vähänkin suurempaan kaupunkiin, juna ajoi lopulta kävelyvauhtia, ja kymmenet miehet hyppivät alas. Kaupungissa olisivat poliisit ottaneet heitä kiinni. Sen jälkeen käveltiin kaupungin läpi radan varteen toiselle puolelle. Kun veturi oli saanut vettä ja hiiltä, lähti se hitaasti ajamaan eteenpäin, ja odottavat miehet kiipesivät jälleen vaunujen katoille kyytiin.
Tuohon aikaan elettiin 1930-luvun suuren talouslaman aikaa, ja töitä oli Kanadassakin vaikea saada. Kun vanhempi veli sitten alkoi jonottaa jonkin sahan edustalla, hän huomasi tilaisuutensa tulleen. Aikaisemmin pestatut kaksi japanilaista yrittivät turhaan nostaa yhdessä maasta tukkia sahattavaksi. Hän marssi paikalle, tarttui tukkia keskeltä kiinni, ja nosti sen sirkkelipöydälle. Työtä löytyi heti. Mainittakoon, että hän oli kotipitäjässäänkin tunnettu voimamies, joka saattoi joskus ajella polkupyörällä tietä pitkin vähän kauempaa kotiin yhden hevosen äes selässään.
Tommi saatiin lopulta kotiin, ja kristilliseen avioliittoon, ja mikäs siinä, kaksi lasta oli jo valmiina. Tosin se aikaisemmin syntynyt kuoli pian johonkin lastentautiin. Poika kasvoi ja varttui, ja kuoli vasta vähän yli 80-vuotiaana. Hänenkin elämäänsä mahtui kaikenlaista. Naapurit sanoivat, että hän oli perinyt äitinsä yksinkertaisuuden ja isänsä vilungin luonteen. Hänestäkin riittäisi juttua ainakin yhden kolumnin verran. Myöhemmin syntyi vielä tytär, joka oli tolkun ihminen, niin kuin tavataan sanoa. Hän siirtyi aika pian ulkomaille, jossa viettänee edelleen vanhuuden päiviään. Tietoa hänen kohtalostaan ei minulla oikeastaan ole.
Entä sitten ne suittenperät, eli suitset, joihin kuuluvat hevosen päähän laitettava riimu ja siihen kiinnitetyt suitsenperät, pitkät nahkahihnat. joilla hevosta ohjailtiin kuorman päältä. Kun molemmat lapset olivat olleet jo pitkään maailmalla, vaimo kuollut, ja voimat ehtyneet, alkoi puolivälissä kahdeksatta vuosikymmentään kulkevan miehen elämä näyttää tyhjältä. Viinakaan ei enää oikein maistunut, ja kun ryyppykavereista monet olivat kuolleet tai sairaana, hän päätyi lopulta ns. lopullisen ratkaisuun puuvajassaan.
Vielä jäi selittämättä tuon alaotsikon alkuperä. Saman paikkakunnan asemanseudulla asusti alkuaan kaksi veljestä, toinen heistä oli, sanokaamme Erkki, eräänlainen hyväntahtoinen kylähullu, jonka päiväohjelma koostui lähinnä pyöräilystä, milloin mihinkin taloon, tai katsomaan urheilukilpailuja. Hän oli hyvänluontoinen ja vaaraton, joten häntä kohdeltiin kunnioittavasti kuten muitakin ihmisiä. Kun hänen vähän paremmilla lahjoilla varustettu veljensä kuoli, siirtyi hän vähitellen paikkakunnan vanhainkotiin. Päiväohjelma säilyi silti aika lailla samanlaisena, ja ruokailukin järjestyi välillä tutuissa taloissa, jos matka oli pidempi.
Kerran odottelin tuon vanhainkodin lähettyvillä bussipysäkillä linja-autoa päästäkseni toiselta paikkakunnalta lähtevään junaan. Paikalle sattui sitten pyöräilemään tuo mainittu Erkki, joka ilmeisesti erehtyi luulemaan minua edesmenneeksi isäkseni. Erkki pysähtyi ja kysyi: ” Se meni sitten se Tommi suittenperihin, minkähän takia se niin?” Mitäpä siihen sitten oikein osasi vastata.
”Se meni sitte se Tommi suittenperihin!”
Kukapa ei olisi joskus nähnyt sahalaitosten tonteilla taapeleita, tarkkaan ladottuja ”torneja”, joissa sahatavara, useimmiten laudat on ladottu niin, etteivät ne kuivu muodoltaan vääriksi. Niiden rakentamisessa on omat sääntönsä, toheloiva tekijä saattaa siinä tehdä virheitä, eli hän saattaa ”taaplata tyylillään”. Käsitettä voi laajentaa koskemaan koko ihmiselämää, siihen miten kukin on olonsa ja tulevaisuutensa järjestänyt. Tietääkseni tässä esitellyn miehen jälkeläisistä on elossa pari lastenlasta, hekin elävät aivan eri puolilla Suomea. Tuskin he edes tietävätkään näistä asioista mitään. Miehen elämä ei kulkenut aivan tavallisella tavalla. Silti olen muuttanut nimet, enkä ole maininnut edes paikkakuntaa, jossa hän on vaikuttanut.
Tiiviissä kyläasutuksessa on puolensa, toiset tykkäävät, toiset ei. Hankalinta saattaa olla, että jokainen tuntee paitsi naapurinsa, myös naapurin suvun vaiheet useammankin sukupolven ajalta. Ei niistä kömmähdyksistä tai peräti rikoksista puhuta, mutta ei niitä myöskään niin vain unohdeta. Seuraavilla riveillä on yhdestä suvusta tällaista tarinaa. Oikeat nimet jätän siis kuitenkin pois, vaikka kaikki asianosaiset ovat kuolleet jo kauan sitten. Nimeän tuon miehen Tommiksi, mikä ei ole oikea nimi. Miksi näin teen, selviää aivan viimeisiltä riveiltä.
Olipa kerran 1800-luvulla perhe, joissa oli kuusi sisarusta, jotka isänsä kuoltua nelikymppisenä kukin vuorollaan siirtyi joko kotivävyiksi tai miniöiksi lähinnä oman pitäjän taloihin. Lopulta talo jaettiin kahden nuorimman välillä kahtia, toinen osa jäi nuorimmalle pojalle, toinen hänen yhdelle sisarelleen. Sisarelle syntyi kolme lasta. Näistä vain nuorin poika avioitui. Molemmat muut jäivät yksinäisiksi, minusta tuntuu, että he joutuivat keskittymään viinaan menevän ja vaikealuonteisen nuoremman veljensä, Tommin perheen koossa pitämiseen.
Tommin elämäntapa oli sellainen, että hän ei oikein saanut itselleen naisseuraa. Lopulta hän löysi joidenkin kilometrien päästä erään talon lievästi kehitysvammaisen tyttären, jonka saattoi raskaaksi. Vanhemmat sisarukset patistivat Tommia menemään naimisiin, mutta tuloksetta. Näin meni pari vuotta. Mutta sitten tuo morsian tuli jälleen raskaaksi, ja ympäristön paine Tommia kohtaan kasvoi. Hän teki tässä vaiheessa yllättävän ratkaisun, hän lähti Kanadaan, kuten niin monet eteläpohjalaiset tekivät silloin 1930-luvun alussa. Jotenkin hän oli saanut matkarahat kokoon.
Veljestään huolehtinut vanhempi veli lähti jonkin ajan kuluttua hakemaan häntä takaisin vastaamaan tekosistaan. Tämä veli kertoi seikkaperäisesti, miten hän ajan tavan mukaan matkusti läpi Kanadan idästä länteen Vancouveriin, Tyynen meren rannalle, jossa hän tiesi Tommin oleskelevan. Koko matka ajettiin junien katoilla, kuten vähävaraisilla miehillä silloin oli tapana. Kun tultiin vähänkin suurempaan kaupunkiin, juna ajoi lopulta kävelyvauhtia, ja kymmenet miehet hyppivät alas. Kaupungissa olisivat poliisit ottaneet heitä kiinni. Sen jälkeen käveltiin kaupungin läpi radan varteen toiselle puolelle. Kun veturi oli saanut vettä ja hiiltä, lähti se hitaasti ajamaan eteenpäin, ja odottavat miehet kiipesivät jälleen vaunujen katoille kyytiin.
Tuohon aikaan elettiin 1930-luvun suuren talouslaman aikaa, ja töitä oli Kanadassakin vaikea saada. Kun vanhempi veli sitten alkoi jonottaa jonkin sahan edustalla, hän huomasi tilaisuutensa tulleen. Aikaisemmin pestatut kaksi japanilaista yrittivät turhaan nostaa yhdessä maasta tukkia sahattavaksi. Hän marssi paikalle, tarttui tukkia keskeltä kiinni, ja nosti sen sirkkelipöydälle. Työtä löytyi heti. Mainittakoon, että hän oli kotipitäjässäänkin tunnettu voimamies, joka saattoi joskus ajella polkupyörällä tietä pitkin vähän kauempaa kotiin yhden hevosen äes selässään.
Tommi saatiin lopulta kotiin, ja kristilliseen avioliittoon, ja mikäs siinä, kaksi lasta oli jo valmiina. Tosin se aikaisemmin syntynyt kuoli pian johonkin lastentautiin. Poika kasvoi ja varttui, ja kuoli vasta vähän yli 80-vuotiaana. Hänenkin elämäänsä mahtui kaikenlaista. Naapurit sanoivat, että hän oli perinyt äitinsä yksinkertaisuuden ja isänsä vilungin luonteen. Hänestäkin riittäisi juttua ainakin yhden kolumnin verran. Myöhemmin syntyi vielä tytär, joka oli tolkun ihminen, niin kuin tavataan sanoa. Hän siirtyi aika pian ulkomaille, jossa viettänee edelleen vanhuuden päiviään. Tietoa hänen kohtalostaan ei minulla oikeastaan ole.
Entä sitten ne suittenperät, eli suitset, joihin kuuluvat hevosen päähän laitettava riimu ja siihen kiinnitetyt suitsenperät, pitkät nahkahihnat. joilla hevosta ohjailtiin kuorman päältä. Kun molemmat lapset olivat olleet jo pitkään maailmalla, vaimo kuollut, ja voimat ehtyneet, alkoi puolivälissä kahdeksatta vuosikymmentään kulkevan miehen elämä näyttää tyhjältä. Viinakaan ei enää oikein maistunut, ja kun ryyppykavereista monet olivat kuolleet tai sairaana, hän päätyi lopulta ns. lopullisen ratkaisuun puuvajassaan.
Vielä jäi selittämättä tuon alaotsikon alkuperä. Saman paikkakunnan asemanseudulla asusti alkuaan kaksi veljestä, toinen heistä oli, sanokaamme Erkki, eräänlainen hyväntahtoinen kylähullu, jonka päiväohjelma koostui lähinnä pyöräilystä, milloin mihinkin taloon, tai katsomaan urheilukilpailuja. Hän oli hyvänluontoinen ja vaaraton, joten häntä kohdeltiin kunnioittavasti kuten muitakin ihmisiä. Kun hänen vähän paremmilla lahjoilla varustettu veljensä kuoli, siirtyi hän vähitellen paikkakunnan vanhainkotiin. Päiväohjelma säilyi silti aika lailla samanlaisena, ja ruokailukin järjestyi välillä tutuissa taloissa, jos matka oli pidempi.
Kerran odottelin tuon vanhainkodin lähettyvillä bussipysäkillä linja-autoa päästäkseni toiselta paikkakunnalta lähtevään junaan. Paikalle sattui sitten pyöräilemään tuo mainittu Erkki, joka ilmeisesti erehtyi luulemaan minua edesmenneeksi isäkseni. Erkki pysähtyi ja kysyi: ” Se meni sitten se Tommi suittenperihin, minkähän takia se niin?” Mitäpä siihen sitten oikein osasi vastata.
5. (96.) Vexi Salmi oman pojan silmin nähtynä
Veikko Olavi, eli ”Vexi” Salmi (1942–2020) on ollut vuosikymmeniä viihteen monitoimimies, jonka lauluja ovat monet laulajat meille esittäneet. Tunnetuin, ehkä pitkäaikaisinkin yhteistyökumppani on ollut Antti Hammarberg (1843–1991), ”Irwin Goodman”, jonka retee ja muodollista käyttäytymistä kaihtanut olemus piirtyi lukemattomien suomalaisten mieleen. Hänessä oli jotain sellaista, joka tuntui vetävältä, ja jota moni halusi ainakin silloin tällöin itsekin olla. Heidän esitystensä aikana tavallaan onnistui säännölliseen elämänmenoon ja muodolliseen kulttuuriin tottunutkin edes hetken rentoutua. Kuljettiin Ryysyrantaan, ja ojennettiin rentun ruusua, ojanpientareen horsmaa. Nythän molemmat tekijät ovat jo poissa, mutta he elävät vielä Salmen pojan Topi Salmen, ja viihdekirjallisuuden moniottelijan Tommi E. Virtasen yhteisessä kirjassa.
Itse en kirjan päähenkilöä koskaan henkilökohtaisesti tavannut, ja näinkin hänet vain kerran lähietäisyydeltä. Joskus kymmenkunta vuotta sitten olin parin tavallani jo lentopalloilun jättäneen kaverini kanssa juhlistamassa entisen senioriseuramme, Päijät-Äijien ”kolmimaaottelua” (Lahti-Saarenmaan-Hiidenmaa) Saarenmaan Kuressaaressa. Kun istuimme hotellin aamiaispöydässä, ilmestyi viereiseen pöytään pieni muutaman hengen seurue, josta oitis tunnistimme Salmen. Seurue oli hyvällä aamutuulella, virkeänä, ja menossa jonnekin, mistä emme kuitenkaan saaneet selvää. Hilpeää seurustelua toki oli kuten meilläkin.
Itse en kirjan päähenkilöä koskaan henkilökohtaisesti tavannut, ja näinkin hänet vain kerran lähietäisyydeltä. Joskus kymmenkunta vuotta sitten olin parin tavallani jo lentopalloilun jättäneen kaverini kanssa juhlistamassa entisen senioriseuramme, Päijät-Äijien ”kolmimaaottelua” (Lahti-Saarenmaan-Hiidenmaa) Saarenmaan Kuressaaressa. Kun istuimme hotellin aamiaispöydässä, ilmestyi viereiseen pöytään pieni muutaman hengen seurue, josta oitis tunnistimme Salmen. Seurue oli hyvällä aamutuulella, virkeänä, ja menossa jonnekin, mistä emme kuitenkaan saaneet selvää. Hilpeää seurustelua toki oli kuten meilläkin.
Antti Hammarberg muistetaan yhä Hämeenlinnaan moottoritien ylle rakennetusta Goodmanin tavaratalosta. Ei hänellä tietenkään ollut mitään osuutta sen syntymiseen, mutta ilmeisesti hämeenlinnalaiset halusivat tällä tavalla muistaa yhtä suurista pojistaan, näin kai voi kenenkään pahastumatta sanoa. Salmen ja Hammarbergin yhteistyö kesti 26 vuotta ja päättyi jälkimmäisen kuolemaan vuonna 1991. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista ruveta ruotimaan Vexi Salmen valtavaa tuotantoa, josta riitti laulettavaa monille aikamme suurille kevyen musiikin tähdille. Hän jätti vahvan jälkensä levytuottajana, ja perustamiensa yritysten kautta.
Erikoismaininnan ansaitsee kuitenkin hänen taideharrastuksensa, jonka tuloksen, eli taidekokoelmansa hän lahjoitti Hämeenlinnan taidemuseolle. Hän otti kantaa myös taiteilijoiden toimeentuloon, ja arvosteli ns. kvartaalikapitalismin tunkeutumista kulttuurikeskusteluunkin. Ylipäätään monet häntä tunteneet näkivät hänessä kulttuuripersoonan, jolla oli omintakeisia ajatuksia myös yhteiskunnallisesta elämästä.
-----------
Topi Salmesta tuli isänsä tavoin sanoittaja ja levy-yhtiöiden osakas. Löysin Wikipediasta tiedon, että hän on laatinut parisen sataa omaa laulutekstiä. Niistä ei kuitenkaan tavallinen tallaaja oikeastaan mitään tiedä, hän on siis jäänyt kuuluisan isänsä varjoon, tosin aiheetta. Hän aloitti uransa isänsä levy-yhtiössä nimeltä Flamingo ensin varastomiehenä, mutta siirtyi vähitellen yhtiön tiedottajaksi. Muina yhtiömiehinä Flamingossa olivat Kassu Halonen ja Kisu Jernström. 1990-luvulla alkoi tulla vaikeuksia, eräät avainhenkilöt lähtivät yhtiöstä, ja laman yleiset vaikutukset iskivät nekin. Topi perusti Flamingon lopun jälkeen omat yhtiönsä Turenki Recordsin ja Emsalö Musicin.
Vexi Salmi teki uransa aikana noin 8000 sanoitusta, joista 3200 päätyi levyille asti. Niitä lauloivat useat kymmenet taiteilijat ja yhtyeet. Monia lauluista on esitetty esimerkiksi Euroviisuissa, Syksyn sävel -kilpailussa jne. Erilaisia palkintojakin ropisi kymmenkunta. Hän oli uskomattomalla tavalla verkostoitunut miltei kaikkien kevyen musiikin luojien ja myyjien kanssa. Toivo Kärki oli jo vanhempi, joten hän kelpasi lähinnä esimerkiksi. Mutta ystäviä oli paljon, oli Juha Vainio, ja erityisesti Markku Veijalainen, jonka kanssa pyöritettiin mm. Irwiniä myynyttä MV productions -ohjelmatoimistoa. Veijalainen oli mukana useissa lehtiyrityksissä, ja ehkä tätä kautta tutustuttiin myös Suosikki-lehden merkittävään päätoimittajaan Jyrki Hämäläiseen.
Kuten olettaa saattaa setvii Topi Salmi myös isä- ja poikasuhdettaan, josta hänellä on paljon hyvää sanottavaa, mutta monesta asiasta hän kuitenkin jäi paitsi. Periaatteessa apua oli aina saatavilla, oli kysymys vaikkapa sitten armeijasta vapautumisesta ja siviilipalvelukseen pääsystä tai muista ongelmista. Mutta kyllä hän myös kaipasi isänsä läsnäoloakin, varsinkin varhaisessa vaiheessa vanhempien avioeron jälkeen. Tällöin hän oli kahdeksanvuotias. Omat ongelmansa aiheutti Vexi Salmen alkoholinkäyttö. Hän oli vuosia ns. tuurijuoppo, alkoholin käyttö tapahtui kuitenkin pääasiassa kantakapakoissa kaverien kanssa, ei töissä. Vähitellen hän vapautui taakastaan ja raitistui.
Topi Salmen teos on tietysti paikallaan tuomassa tietoa laajan suosion saaneesta sanataiteen mestarista. Ne ovat Topi Salmen muistelmia, joissa ei oikeastaan lainkaan mainita muita lapsia tai läheisiä henkilöitä, viihdemaailman edustajia sitäkin enemmän. Tuntuu siltä, että kyseessä on teos, jolla Topi Salmi halusi irtautua isänsä maineesta, jos kuitenkin hän tunnustaa tämän elämäntyön arvon. Ilmeisesti hän tällä teoksellaan halusi tulla tunnetuksi Topi Salmena, ei enää pelkästään isänsä poikana.
Erikoismaininnan ansaitsee kuitenkin hänen taideharrastuksensa, jonka tuloksen, eli taidekokoelmansa hän lahjoitti Hämeenlinnan taidemuseolle. Hän otti kantaa myös taiteilijoiden toimeentuloon, ja arvosteli ns. kvartaalikapitalismin tunkeutumista kulttuurikeskusteluunkin. Ylipäätään monet häntä tunteneet näkivät hänessä kulttuuripersoonan, jolla oli omintakeisia ajatuksia myös yhteiskunnallisesta elämästä.
-----------
Topi Salmesta tuli isänsä tavoin sanoittaja ja levy-yhtiöiden osakas. Löysin Wikipediasta tiedon, että hän on laatinut parisen sataa omaa laulutekstiä. Niistä ei kuitenkaan tavallinen tallaaja oikeastaan mitään tiedä, hän on siis jäänyt kuuluisan isänsä varjoon, tosin aiheetta. Hän aloitti uransa isänsä levy-yhtiössä nimeltä Flamingo ensin varastomiehenä, mutta siirtyi vähitellen yhtiön tiedottajaksi. Muina yhtiömiehinä Flamingossa olivat Kassu Halonen ja Kisu Jernström. 1990-luvulla alkoi tulla vaikeuksia, eräät avainhenkilöt lähtivät yhtiöstä, ja laman yleiset vaikutukset iskivät nekin. Topi perusti Flamingon lopun jälkeen omat yhtiönsä Turenki Recordsin ja Emsalö Musicin.
Vexi Salmi teki uransa aikana noin 8000 sanoitusta, joista 3200 päätyi levyille asti. Niitä lauloivat useat kymmenet taiteilijat ja yhtyeet. Monia lauluista on esitetty esimerkiksi Euroviisuissa, Syksyn sävel -kilpailussa jne. Erilaisia palkintojakin ropisi kymmenkunta. Hän oli uskomattomalla tavalla verkostoitunut miltei kaikkien kevyen musiikin luojien ja myyjien kanssa. Toivo Kärki oli jo vanhempi, joten hän kelpasi lähinnä esimerkiksi. Mutta ystäviä oli paljon, oli Juha Vainio, ja erityisesti Markku Veijalainen, jonka kanssa pyöritettiin mm. Irwiniä myynyttä MV productions -ohjelmatoimistoa. Veijalainen oli mukana useissa lehtiyrityksissä, ja ehkä tätä kautta tutustuttiin myös Suosikki-lehden merkittävään päätoimittajaan Jyrki Hämäläiseen.
Kuten olettaa saattaa setvii Topi Salmi myös isä- ja poikasuhdettaan, josta hänellä on paljon hyvää sanottavaa, mutta monesta asiasta hän kuitenkin jäi paitsi. Periaatteessa apua oli aina saatavilla, oli kysymys vaikkapa sitten armeijasta vapautumisesta ja siviilipalvelukseen pääsystä tai muista ongelmista. Mutta kyllä hän myös kaipasi isänsä läsnäoloakin, varsinkin varhaisessa vaiheessa vanhempien avioeron jälkeen. Tällöin hän oli kahdeksanvuotias. Omat ongelmansa aiheutti Vexi Salmen alkoholinkäyttö. Hän oli vuosia ns. tuurijuoppo, alkoholin käyttö tapahtui kuitenkin pääasiassa kantakapakoissa kaverien kanssa, ei töissä. Vähitellen hän vapautui taakastaan ja raitistui.
Topi Salmen teos on tietysti paikallaan tuomassa tietoa laajan suosion saaneesta sanataiteen mestarista. Ne ovat Topi Salmen muistelmia, joissa ei oikeastaan lainkaan mainita muita lapsia tai läheisiä henkilöitä, viihdemaailman edustajia sitäkin enemmän. Tuntuu siltä, että kyseessä on teos, jolla Topi Salmi halusi irtautua isänsä maineesta, jos kuitenkin hän tunnustaa tämän elämäntyön arvon. Ilmeisesti hän tällä teoksellaan halusi tulla tunnetuksi Topi Salmena, ei enää pelkästään isänsä poikana.
4. (95.) Joulukylä kiinnostaa lahtelaisia
Lahden joulukylä ulottuu tänä vuonna hieman laajemmalle alalle kuin aikaisemmin, myös Marolankadun vierustaa oli otettu mukaan. Luntakin oli, ja jo lauantaina näytti kojujakin olevan paljon, samoin myös kävijöitä. Ensimmäisessä kuvassa Lahden nimi tuli valokuvaan vähän turhankin suurena, niinpä Aleksanterinkadun puoleinen portti jäi tässä vähän liian pienelle huomiolle.
Lasten odottamia elämiä ei niitä varten tehtyyn aitaukseen kuitenkaan vielä ollut tuotu, mutta pukkihan tietysti oli paikalla, ja vielä arvoisissaan kehyksissä Lahden hyppyrimäet taustalla. Aikaisemmista vuosista tuttu puuhailuiglu oli myös paikallaan. Seimikin oli torikuusen juurella, mutta kuva taisi liian hätäisen kuvaajan takia tulla hieman liian epätarkaksi, joten se jäi pois.
Lasten odottamia elämiä ei niitä varten tehtyyn aitaukseen kuitenkaan vielä ollut tuotu, mutta pukkihan tietysti oli paikalla, ja vielä arvoisissaan kehyksissä Lahden hyppyrimäet taustalla. Aikaisemmista vuosista tuttu puuhailuiglu oli myös paikallaan. Seimikin oli torikuusen juurella, mutta kuva taisi liian hätäisen kuvaajan takia tulla hieman liian epätarkaksi, joten se jäi pois.
Myyntikojuja oli enemmän kuin aikaisimpina vuosina, hätäisesti laskien ehkä kolmisenkymmentä. Mukana oli vielä yksi iso teltta, jossa oli puuro- ja glögitarjoilua. Santa Fe oli hankkinut kojun, jossa on anniskeluoikeudet. Makkaraakin voi paistaa sille varatulla alueella entiseen tapaan. Nyt lauantaina iltapäivällä esiintymislava oli vielä tyhjä, mutta viikon mittaan sielläkin alkaa tapahtua. Hyviä musiikintekijöitä on luvassa, päälle päätteeksi vielä Arja Koriseva. Liikkeelle lähtö oli kyllä jo nyt täynnä reipasta toimintaa, mutta viikon edetessä meno sen kuin vain tiivistyy. Täytynee vielä tulla tänne viimeisinä päivinä, esimerkiksi ensi viikonvaihteessa.
3. (94.) Kyösti Kallio – puoleksi unohdettu presidentti
Viime huhtikuussa (10.4.) tuli kuluneeksi 150 vuotta Suomen neljännen presidentin, Kyösti Kallion syntymästä. Useimmille historiaa tuntevillekin hän on melkein vain nimi pitkässä listassa, presidenttinä neljäs itsenäisessä Suomessa. Urho Kekkonen, Mauno Koivisto ja Sauli Niinistö täyttävät helposti tämän ajan ihmisten kaiken huomion kansakuntaa rakentaneina ja puolustaneina presidentteinä. Joittenkin mieleen tulee sentään valokuva Helsingin rautatieasemalta 19.12. 1940, kun hän talvisodan myrskyjä väsyksiin asti kantaneena oli juuri eronnut tasavallan presidentin virasta, ja oli matkalla kotiin Nivalaan Keski-Pohjanmaalle. Kuvassa näkyy myös marsalkka Mannerheim. Kallio lyyhistyi hänen kunniakseen järjestetystä komeasta seremoniasta liikuttuneena takana kävelleen adjutanttinsa, eversti Aladar Paasosen ja vieressä kävelleen eversti A.F. Airon käsivarsille. Kaikilla kolmella oli merkittävät roolit ns. jatkosodan aikana. Tiistaina 5.12. 2023 näytetty televisio-ohjelma on nyt kuitenkin palauttanut monille mieliin jo osittain unohtuneita asioita. Näin itsenäisyyspäivänä 6.12.2023 on syytä muistella myös häntä suurena merkkihenkilönä.
Kyösti Kallio oli mukana poliittisessa elämässä aina 1900-luvun alusta, ensin säätyvaltiopäivillä, sitten eduskunnassa. Hän oli moninkertainen ministeri ja pääministeri, eduskunnan puhemies ja lopulta tasavallan presidentti. Merkkipäivän lähestyessä on lisäksi syytä muistaa, että hänellä oli suuri rooli kansakunnan yhdistämisessä jo ennen talvisodan alkamista. Jo sisällissodan jälkeen toukokuussa 1918 hän oli Nivalan kirkossa pitänyt ns. sovintopuheen, jossa hän oli korostanut, että Suomessa ei tule enää jatkossa olemaan punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan suomalaisia, jotka haluavat rakentaa omaa maataan. Vuonna 1922 hän sai aikaan Lex Kallion, lain, joka teki mahdolliseksi myös torpparien pääsyn vuokraamansa maan omistajiksi. Näistä syistä kokoomuksen edustajat alkoivat vieroksua häntä syvästi. Hän ei myöskään lähtenyt mukaan J.K. Paasikiven ajamaan yritykseen saada maasta kuningaskunta. Kun hän jo oli ollut useita kertoja pääministerinä, häntä pyydettiin äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen johtajaksi, mistä hän heti kieltäytyi. Hän oli koko elämänsä ajan demokratian ja oikeusvaltion puolustaja. Hän vastusti sekä kommunismia että äärioikeistolaisuutta.
Kyösti Kallio valittiin presidentiksi maalaisliiton ja sosialidemokraattien tuella. Hänen nimittämiään hallituksia johti ensin edistyspuolueen A.K. Cajander ja sitten talvisodasta 1939 lähtien niin ikään edistyspuolueen Risto Ryti. Valtionvarainministeriksi valittu Sdp:n Väinö Tanner sai vahvan aseman. Hän oli jo loppuvuoden 1918 aikana koonnut hajalleen menneet Sdp:n rivit, ja muokannut siitä parlamentaarisen puolueen. Monet pitävätkin Kallion ja Tannerin toimintaa ratkaisevana myös punamultahallitusten muodostamisessa. He olivat päätekijöinä kansakunnan yhdistämisesä ulkoista vaaraa vastaan. Hyökkäävä Neuvostoliitto kohtasikin täällä yhtenäisen kansakunnan. Ns. punamultayhteistyö jatkuikin sitten vuosikymmeniä. Maalaisliiton (myöh. keskustan) ja Sdp:n yhteistyö teki mahdolliseksi Suomen rakentumisen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.
Kyösti Kallio oli hyvin uskonnollinen ja ehdoton raittiusmies. Marraskuussa 1962 presidentti Kallion muistopatsas paljastettiin eduskuntatalon viereisessä puistossa. Sen oli veistänyt muutenkin jo tunnetuksi tullut kuvanveistäjä Kalervo Kallio, presidentin poika. Rouva Kaisa Kalliosta tuli erityisesti talvisodan aikana suuri esimerkki, eräänlainen maan äiti. Useat pariskunnan muistakin viidestä lapsesta ovat olleet kansakunnan näkyvillä paikoilla, mm. Kerttu Saalasti (ent. Kallio) oli kansanedustaja ja opetusministeri, Veikko Kallio oli tunnettu paikallinen ja maakunnallinen johtohenkilö. Katri Kaarlonen (s. Kallio) oli kansanedustaja.
----
Edellä mainittu televisio-ohjelma sisältää Heikki Huttu-Hiltusen kirjoittaman ja ohjaaman dokumenttielokuvan, joka perustuu Kyösti ja Kaisa Kallion kirjeenvaihtoon. Siihen kuului peräti 4000 kirjettä. Dokumenttielokuva sisältää monia autenttisia filminpätkiä Kallioiden koko elämän varrelta. Pariskunta oli tavannut Nivalan nuorisoseuran näytelmäharjoituksissa. Kaisa Kallio hoiti Nivalassa pariskunnan kuutta lasta ja suurta maatilaa, jossa tarvittiin paljon työväkeä. Helsingissä käynnit tapahtuivat harvoin, mutta Kallion presidentiksi tulon jälkeen hänkin muutti asumaan presidentinlinnaan.
Viime huhtikuussa (10.4.) tuli kuluneeksi 150 vuotta Suomen neljännen presidentin, Kyösti Kallion syntymästä. Useimmille historiaa tuntevillekin hän on melkein vain nimi pitkässä listassa, presidenttinä neljäs itsenäisessä Suomessa. Urho Kekkonen, Mauno Koivisto ja Sauli Niinistö täyttävät helposti tämän ajan ihmisten kaiken huomion kansakuntaa rakentaneina ja puolustaneina presidentteinä. Joittenkin mieleen tulee sentään valokuva Helsingin rautatieasemalta 19.12. 1940, kun hän talvisodan myrskyjä väsyksiin asti kantaneena oli juuri eronnut tasavallan presidentin virasta, ja oli matkalla kotiin Nivalaan Keski-Pohjanmaalle. Kuvassa näkyy myös marsalkka Mannerheim. Kallio lyyhistyi hänen kunniakseen järjestetystä komeasta seremoniasta liikuttuneena takana kävelleen adjutanttinsa, eversti Aladar Paasosen ja vieressä kävelleen eversti A.F. Airon käsivarsille. Kaikilla kolmella oli merkittävät roolit ns. jatkosodan aikana. Tiistaina 5.12. 2023 näytetty televisio-ohjelma on nyt kuitenkin palauttanut monille mieliin jo osittain unohtuneita asioita. Näin itsenäisyyspäivänä 6.12.2023 on syytä muistella myös häntä suurena merkkihenkilönä.
Kyösti Kallio oli mukana poliittisessa elämässä aina 1900-luvun alusta, ensin säätyvaltiopäivillä, sitten eduskunnassa. Hän oli moninkertainen ministeri ja pääministeri, eduskunnan puhemies ja lopulta tasavallan presidentti. Merkkipäivän lähestyessä on lisäksi syytä muistaa, että hänellä oli suuri rooli kansakunnan yhdistämisessä jo ennen talvisodan alkamista. Jo sisällissodan jälkeen toukokuussa 1918 hän oli Nivalan kirkossa pitänyt ns. sovintopuheen, jossa hän oli korostanut, että Suomessa ei tule enää jatkossa olemaan punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan suomalaisia, jotka haluavat rakentaa omaa maataan. Vuonna 1922 hän sai aikaan Lex Kallion, lain, joka teki mahdolliseksi myös torpparien pääsyn vuokraamansa maan omistajiksi. Näistä syistä kokoomuksen edustajat alkoivat vieroksua häntä syvästi. Hän ei myöskään lähtenyt mukaan J.K. Paasikiven ajamaan yritykseen saada maasta kuningaskunta. Kun hän jo oli ollut useita kertoja pääministerinä, häntä pyydettiin äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen johtajaksi, mistä hän heti kieltäytyi. Hän oli koko elämänsä ajan demokratian ja oikeusvaltion puolustaja. Hän vastusti sekä kommunismia että äärioikeistolaisuutta.
Kyösti Kallio valittiin presidentiksi maalaisliiton ja sosialidemokraattien tuella. Hänen nimittämiään hallituksia johti ensin edistyspuolueen A.K. Cajander ja sitten talvisodasta 1939 lähtien niin ikään edistyspuolueen Risto Ryti. Valtionvarainministeriksi valittu Sdp:n Väinö Tanner sai vahvan aseman. Hän oli jo loppuvuoden 1918 aikana koonnut hajalleen menneet Sdp:n rivit, ja muokannut siitä parlamentaarisen puolueen. Monet pitävätkin Kallion ja Tannerin toimintaa ratkaisevana myös punamultahallitusten muodostamisessa. He olivat päätekijöinä kansakunnan yhdistämisesä ulkoista vaaraa vastaan. Hyökkäävä Neuvostoliitto kohtasikin täällä yhtenäisen kansakunnan. Ns. punamultayhteistyö jatkuikin sitten vuosikymmeniä. Maalaisliiton (myöh. keskustan) ja Sdp:n yhteistyö teki mahdolliseksi Suomen rakentumisen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.
Kyösti Kallio oli hyvin uskonnollinen ja ehdoton raittiusmies. Marraskuussa 1962 presidentti Kallion muistopatsas paljastettiin eduskuntatalon viereisessä puistossa. Sen oli veistänyt muutenkin jo tunnetuksi tullut kuvanveistäjä Kalervo Kallio, presidentin poika. Rouva Kaisa Kalliosta tuli erityisesti talvisodan aikana suuri esimerkki, eräänlainen maan äiti. Useat pariskunnan muistakin viidestä lapsesta ovat olleet kansakunnan näkyvillä paikoilla, mm. Kerttu Saalasti (ent. Kallio) oli kansanedustaja ja opetusministeri, Veikko Kallio oli tunnettu paikallinen ja maakunnallinen johtohenkilö. Katri Kaarlonen (s. Kallio) oli kansanedustaja.
----
Edellä mainittu televisio-ohjelma sisältää Heikki Huttu-Hiltusen kirjoittaman ja ohjaaman dokumenttielokuvan, joka perustuu Kyösti ja Kaisa Kallion kirjeenvaihtoon. Siihen kuului peräti 4000 kirjettä. Dokumenttielokuva sisältää monia autenttisia filminpätkiä Kallioiden koko elämän varrelta. Pariskunta oli tavannut Nivalan nuorisoseuran näytelmäharjoituksissa. Kaisa Kallio hoiti Nivalassa pariskunnan kuutta lasta ja suurta maatilaa, jossa tarvittiin paljon työväkeä. Helsingissä käynnit tapahtuivat harvoin, mutta Kallion presidentiksi tulon jälkeen hänkin muutti asumaan presidentinlinnaan.
2. (93.) Rauha on tahdon asia
Useimmat olivat kyllä kuulleet presidentti Martti Ahtisaaren rauhanvälitystoiminnasta, mutta eivät varmaan enää näinä päivinä muistaneet sen kohteita (Namibia, Indonesian Aceh, Kosovo jne.). Hänen juhlavat ja kunnioittavat hautajaisensa palauttivat kyllä mieleen paitsi näitä, myös monia muita yksityiskohtia hänen elämäntyöstään. Suomen kansa taisi istua melkein yhtenä miehenä ja naisena television ääressä, vain harvoilla Helsingin ulkopuolella asuvilla oli mahdollisuutta saapua itse paikalle.
Hautajaistapahtumista ovat lehdet olleet selostuksia pullollaan, joten niihin ei tässä kannata enää mennä. Monen mieleen jäi kuitenkin kysymys, miten jättää hänestä pysyvä muisto, nimetäänkö hänelle patsas, katu, aukio vai peräti lentokenttä. Minua kyllä miellyttäisi eniten juuri tuo lentokenttä, Ahtisaarihan oli tavallaan kaikkien matkustavien omaisuutta. Katuja ja aukioita voidaan nimetä taiteilijoille, Euroviisujen voittajille ja muillekin paikallisille merkkihenkilöille.
Miltä tuntui sanaryhmä Helsinki Martti Ahtisaari Airport ? Sinne jonnekin aulaan voitaisiin näyttävälle paikalle asettaa hänen suurikokoinen valokuvansa, jossa lukisi yksi hänen lanseeraamistaan sloganeista, vaikkapa juuri tuo ”Rauha on tahdon asia”. Näin hän ja hänen ajatuksensa kulkeutuisivat matkustajien mukana ainakin teoriassa hyvin laajalle. Suomi saisi siinä sivussa myös hyvää mainosta. Yksittäinen lentoyhtiö ei kuitenkaan ole noin vain valtiovallan määrättävissä.
---------
Entä sitten Lahdessa, voisimmeko mekin muistaa häntä jollain tavalla. Ahtisaarella ei kuitenkaan ole ollut tietääkseni kytköksiä Lahteen, joten kysymys jää omaan arvoonsa. Entisistä presidenteistä Paasikivellä noita kytköksiä on ollut enemmänkin. EES:n entinen päätoimittaja Olli Järvinen on kertonut kirjassaan perusteellisesti hänen alkuvaiheistaan. Hän syntyi vuonna 1870 tamperelaisen kauppiaan Johan August Hellstènin ja hänen vaimonsa Karolina Vilhelminan lapsena kesken Lahteen suuntautuvaa kauppamatkaa Koskella, muutaman kymmenen kilometrin päässä Lahdesta. Kauppias Hellstên perusti vaimonsa kuoltua Lahteen kangaskaupan vuonna 1875. Kauppias kuitenkin kuoli itsekin vuonna 1884, ja liike lopetettiin.
Holhoojaksi tuli Paasikiven täti, joka pani hänet tällä hetkellä korjauksia varten huputettuna olevaan Lahden kylän kouluun. Tässä yhteydessä ei ole syytä tarkemmin kerrata hänen kouluvuosiaan Hämeenlinnassa, tai opiskelujaan Helsingissä, tai virkauraansa. Todettakoon kuitenkin, että hän asui Lahdessa vielä opiskeluvuosinaan, oli kauppalanhallituksen jäsen, ja vaikutti Lahden yhteiskoulun perustamiseen. Olipa hän pari vuotta sen laulunopettajanakin. Patsaansakin hän on tänne siis ansainnut.
Paasikiven mukaan on nimetty Fellmanin puiston reunaa kiertävä katu, samalla alueella sijaitsevat myös Ståhlberginkatu ja Kyösti Kallionkatu, lähempänä hiihtokeskusta myös Svinhufvudinkatu. Relander, Ryti ja nämä nuoremmat Kekkosesta alkaen eivät katujaan ole tänne saaneet. Yksi kaupungin pääväylistä on Mannerheiminkatu rautatien pohjoispuolella. Sen varrella on myös Mannerheimin ratsastajapatsas.
Mutta jos sallitaan pieni leikittely, urheiluhalleja ja -paikkojahan meillä riittää. Jääkiekkohalli voitaisiin nimetä Sauli Niinistön mukaan, sen verran aktiivinen hän on ollut ”höntsäämään” vieläkin. Hallin paljolti rahoittanut Isku ei kuitenkaan tätä hyväksyisi. Jos jo purettu Urheiluhalli olisi vielä olemassa, ja jos Kimmo vielä pärjäisi lentopallossa, niin siinähän olisi ollut oiva kunnianosoitus Mauno Koivistolle. Tiettävästi nuori Martti Ahtisaari pelasi Oulun vuosinaan jonkun verran koripalloa, toisin vaatimattomalla tasolla. Kun entiset presidentit olivat urheilumiehiä, yritettiin Ahtisaarestakin vuoden 1994 vaaleissa tehdä sellainen. Sponsoroitiin mm. televisioon katkelma, jossa hän pallotteli Suomen ensimmäisen kansainvälisen mestarismiehen Kari Liimon kanssa. Katkelma taisi saada heti kylmän tuomion, se lopetettiin, koska monen mielestä se olisi kääntynyt tarkoitustaan vastaan. LaBa eli Lahti Basketball saa siis pitää Lahden hallinsa edelleen omanaan!
-----------
Saattaa olla, että vasta nyt aletaan Suomessakin paremmin ymmärtää Martti Ahtisaarta ja hänen arvoaan. Osasyynä vieroksuntaan varmaan on ollut, että hän tuli vuonna 1994 sos.dem. puolueen johtokaaderin Kalevi Sorsalle valmiiksi kattamaan pöytään. Puolueen nuoremmat, kansainvälisesti ajattelevat vaikuttajat halusivat laittaa pisteen 1980-luvulla vielä vaikuttaneeseen suomettumisen kauteen. Kuuden vuoden kuluttua Ahtisaari katsoi, ettei hänellä kuitenkaan ollut mahdollisuuksia toiseen kauteen. Tapahtui vastaisku, SAK:n entinen lakimies alkoi saada kannatusta, varsinkin kun samalla saatiin aikaan jonkinlainen epävirallinen kansanliike sitä varten, että presidentiksi pitäisi vihdoinkin saada nainen.
Suomen hallitus on päättänyt lisätä Ahtisaaren rauhanjärjestön CMI - Martti Ahtisaari Peace Foundationin määrärahoja. Luulen, että tämä olisikin ollut eniten Ahtisaaren mieleen, ei suinkaan jonkin kadunpätkän tai vastaavan nimeäminen hänen nimelleen. Varmaan olisi myös syytä kertoa meille tavallisille tallaajille tarkemmin, miten järjestö toimii, miten sen tehtävissä olevat kiertelevät maailmalla erilaisissa kriisikohteissa, tai seuraamassa sellaisiksi mahdollisesti muuttuvia selkkauksia. Järjestön toiminnan tukemista ja erityisesti esillä oloa voisi pitää kaikkein parhaimpana Ahtisaaren muiston vaalimisena.
Useimmat olivat kyllä kuulleet presidentti Martti Ahtisaaren rauhanvälitystoiminnasta, mutta eivät varmaan enää näinä päivinä muistaneet sen kohteita (Namibia, Indonesian Aceh, Kosovo jne.). Hänen juhlavat ja kunnioittavat hautajaisensa palauttivat kyllä mieleen paitsi näitä, myös monia muita yksityiskohtia hänen elämäntyöstään. Suomen kansa taisi istua melkein yhtenä miehenä ja naisena television ääressä, vain harvoilla Helsingin ulkopuolella asuvilla oli mahdollisuutta saapua itse paikalle.
Hautajaistapahtumista ovat lehdet olleet selostuksia pullollaan, joten niihin ei tässä kannata enää mennä. Monen mieleen jäi kuitenkin kysymys, miten jättää hänestä pysyvä muisto, nimetäänkö hänelle patsas, katu, aukio vai peräti lentokenttä. Minua kyllä miellyttäisi eniten juuri tuo lentokenttä, Ahtisaarihan oli tavallaan kaikkien matkustavien omaisuutta. Katuja ja aukioita voidaan nimetä taiteilijoille, Euroviisujen voittajille ja muillekin paikallisille merkkihenkilöille.
Miltä tuntui sanaryhmä Helsinki Martti Ahtisaari Airport ? Sinne jonnekin aulaan voitaisiin näyttävälle paikalle asettaa hänen suurikokoinen valokuvansa, jossa lukisi yksi hänen lanseeraamistaan sloganeista, vaikkapa juuri tuo ”Rauha on tahdon asia”. Näin hän ja hänen ajatuksensa kulkeutuisivat matkustajien mukana ainakin teoriassa hyvin laajalle. Suomi saisi siinä sivussa myös hyvää mainosta. Yksittäinen lentoyhtiö ei kuitenkaan ole noin vain valtiovallan määrättävissä.
---------
Entä sitten Lahdessa, voisimmeko mekin muistaa häntä jollain tavalla. Ahtisaarella ei kuitenkaan ole ollut tietääkseni kytköksiä Lahteen, joten kysymys jää omaan arvoonsa. Entisistä presidenteistä Paasikivellä noita kytköksiä on ollut enemmänkin. EES:n entinen päätoimittaja Olli Järvinen on kertonut kirjassaan perusteellisesti hänen alkuvaiheistaan. Hän syntyi vuonna 1870 tamperelaisen kauppiaan Johan August Hellstènin ja hänen vaimonsa Karolina Vilhelminan lapsena kesken Lahteen suuntautuvaa kauppamatkaa Koskella, muutaman kymmenen kilometrin päässä Lahdesta. Kauppias Hellstên perusti vaimonsa kuoltua Lahteen kangaskaupan vuonna 1875. Kauppias kuitenkin kuoli itsekin vuonna 1884, ja liike lopetettiin.
Holhoojaksi tuli Paasikiven täti, joka pani hänet tällä hetkellä korjauksia varten huputettuna olevaan Lahden kylän kouluun. Tässä yhteydessä ei ole syytä tarkemmin kerrata hänen kouluvuosiaan Hämeenlinnassa, tai opiskelujaan Helsingissä, tai virkauraansa. Todettakoon kuitenkin, että hän asui Lahdessa vielä opiskeluvuosinaan, oli kauppalanhallituksen jäsen, ja vaikutti Lahden yhteiskoulun perustamiseen. Olipa hän pari vuotta sen laulunopettajanakin. Patsaansakin hän on tänne siis ansainnut.
Paasikiven mukaan on nimetty Fellmanin puiston reunaa kiertävä katu, samalla alueella sijaitsevat myös Ståhlberginkatu ja Kyösti Kallionkatu, lähempänä hiihtokeskusta myös Svinhufvudinkatu. Relander, Ryti ja nämä nuoremmat Kekkosesta alkaen eivät katujaan ole tänne saaneet. Yksi kaupungin pääväylistä on Mannerheiminkatu rautatien pohjoispuolella. Sen varrella on myös Mannerheimin ratsastajapatsas.
Mutta jos sallitaan pieni leikittely, urheiluhalleja ja -paikkojahan meillä riittää. Jääkiekkohalli voitaisiin nimetä Sauli Niinistön mukaan, sen verran aktiivinen hän on ollut ”höntsäämään” vieläkin. Hallin paljolti rahoittanut Isku ei kuitenkaan tätä hyväksyisi. Jos jo purettu Urheiluhalli olisi vielä olemassa, ja jos Kimmo vielä pärjäisi lentopallossa, niin siinähän olisi ollut oiva kunnianosoitus Mauno Koivistolle. Tiettävästi nuori Martti Ahtisaari pelasi Oulun vuosinaan jonkun verran koripalloa, toisin vaatimattomalla tasolla. Kun entiset presidentit olivat urheilumiehiä, yritettiin Ahtisaarestakin vuoden 1994 vaaleissa tehdä sellainen. Sponsoroitiin mm. televisioon katkelma, jossa hän pallotteli Suomen ensimmäisen kansainvälisen mestarismiehen Kari Liimon kanssa. Katkelma taisi saada heti kylmän tuomion, se lopetettiin, koska monen mielestä se olisi kääntynyt tarkoitustaan vastaan. LaBa eli Lahti Basketball saa siis pitää Lahden hallinsa edelleen omanaan!
-----------
Saattaa olla, että vasta nyt aletaan Suomessakin paremmin ymmärtää Martti Ahtisaarta ja hänen arvoaan. Osasyynä vieroksuntaan varmaan on ollut, että hän tuli vuonna 1994 sos.dem. puolueen johtokaaderin Kalevi Sorsalle valmiiksi kattamaan pöytään. Puolueen nuoremmat, kansainvälisesti ajattelevat vaikuttajat halusivat laittaa pisteen 1980-luvulla vielä vaikuttaneeseen suomettumisen kauteen. Kuuden vuoden kuluttua Ahtisaari katsoi, ettei hänellä kuitenkaan ollut mahdollisuuksia toiseen kauteen. Tapahtui vastaisku, SAK:n entinen lakimies alkoi saada kannatusta, varsinkin kun samalla saatiin aikaan jonkinlainen epävirallinen kansanliike sitä varten, että presidentiksi pitäisi vihdoinkin saada nainen.
Suomen hallitus on päättänyt lisätä Ahtisaaren rauhanjärjestön CMI - Martti Ahtisaari Peace Foundationin määrärahoja. Luulen, että tämä olisikin ollut eniten Ahtisaaren mieleen, ei suinkaan jonkin kadunpätkän tai vastaavan nimeäminen hänen nimelleen. Varmaan olisi myös syytä kertoa meille tavallisille tallaajille tarkemmin, miten järjestö toimii, miten sen tehtävissä olevat kiertelevät maailmalla erilaisissa kriisikohteissa, tai seuraamassa sellaisiksi mahdollisesti muuttuvia selkkauksia. Järjestön toiminnan tukemista ja erityisesti esillä oloa voisi pitää kaikkein parhaimpana Ahtisaaren muiston vaalimisena.
1. (92.) Karjalankannas – rikottu rajamaa
Antti Rämäsen mainio kirja kertoo seikkaperäisesti Karjalankannaksen vaiheista viime vuosisadan alkuvuosista aina sisällissodan loppuvuoteen 1918 saakka. Sen sisällöstä on takakannessa aika hyvä yhteenveto, joten jäljennän sen tähän. ”Kannaksen kesäparatiisin vauraita vuosia seurasi katkera sisällissota. Karjalankannaksen huvilapitäjät olivat 1900-luvun alussa vilkas osa Suomea. Siellä kohtasivat miljoonakaupunki Pietarin tuomat taloudelliset mahdollisuudet ja Euroopasta vaikutteita saaneen Viipurin sivistyneistön ihanteet. Rautatie toi seudulle jopa satatuhatta venäläistä kesäasukasta, työtä ja rahaa. Talonpojat hyötyivät yhteyksistä, mutta maiden myyminen ja maaviljelyn vaihtuminen palveluammatteihin aiheuttivat myös katkeruutta ja pelkoa. Aikakaudelle osuivat Suomen venäläistämistoimet ja itsenäisyysliikkeen sekä työväenliikkeen nousu. Vuonna 1917 vallankumousten laineet löivät Karjalankannaksen yli, ja Suomen sisällissota päättyi siellä veriseen loppunäytökseen keväällä 1918. Sodan raaimpiin kuuluvissa puhdistuksissa huvilaseudulla surmattiin lähes tuhat ihmistä.”
Teoksen prologissa kerrotaan, että elokuussa 1910 Kanneljärven asemalla juhlittiin rautatietä, joka oli jo 40 vuoden ajan kuljettanut ihmisiä ja tavaroita Viipurin ja Pietarin välillä kaikkine myönteisine ja kielteisineenkin puolineen. Radan varsillekin oli tullut työtä ja rahaa. Mutta vuonna 1918 noiden juhlien puhujista yksi makasi joukkohaudassa, toinen johti rankaisutoimia. Sota ja rajan sulkeutuminen muuttivat vilkkaan seudun syrjäiseksi pussinperäksi. Tuhannet tyhjät datšat muistuttivat aikakauden loppumisesta. Toipuminen jäi kesken, kun evakkomatkat hajottivat kyläyhteisöt lopullisesti. Sisällissota Kannaksella elää yhä Suomen historian haamusärkynä.
Luovutetun Karjalan alue merkitsee tietysti evakkotaipaleelle vuonna 1944 lähteneille ja heidän jälkeläisilleen jotain aivan muuta kuin meille länsisuomalaisille. Minulle tulee etsimättä mieleen talvisota ja sen jatkeeksi tullut jatkosota, niiden tunnetuimmat taistelupaikat, menestyksen ja menetyksen hetket. Muistuvat mieleen kotipitäjäni Nurmon noin 40 miehen kaatuminen Äyräpään kirkonmäellä yhtenä päivänä 5.3.1940, ehkä jotain muutakin vastaavaa. Ymmärrämme toki siirtolaisväestön kaipuun entisille asuinsijoille, emme tosin käsitä perin pohjin näiden tunteiden syvyyttä ja lohduttomuutta. Sisällissodan loppuvaiheista Viipurissa olen voinut lukea professori Heikki Ylikankaan ja dosentti Teemu Keskisarjan teoksista, viime sotien runsas kirjallinen muisto on tietysti jäänyt hyvin monen mieleen.
----------
Rikottu rajamaa on niin hyvä ja perusteellinen kirja, että se kelpaa historian kertaukseksi viime vuosisadan alkuvuosikymmenien osalta kenelle hyvänsä. Ensimmäisessä luvussa Karjalankannas ennen maailmansotaa keskitytään ensin Viipurin ja Pietarin välisen rautatien merkitykseen. Karjalaisten maatilat oli perinnönjaoissa jaettu aina vaan pienemmiksi, joten radan tuomat ansaintamahdollisuudet tulivat tarpeeseen. Pietariin oli jo vanhastaan totuttu maanteitse viemään elintarpeita ja puutavaraa, rakentamiseen tarvittavia kiviäkin. Oltiin siis jo luonnostaan idänkaupan edelläkävijöitä. Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhojen perusteella kaakkoisosa Suomea aina Kymijokea ja Savonlinnan seutua myöten kuului 1700-luvun lopulla Venäjään, joten yhteyksillä oli jo vanhaa perua. 1800-luvulla alkanut pietarilaisten huvila-asutusten laajeneminen lisäsi näitä yhteyksiä. Huviloita oli sitä enemmän, mitä lähempänä rajaa oltiin. Kirjoittaja mainitsee joukon tunnettuja kesänviettäjiä, eikä tietenkään unohda meilläkin hyvin tuttua taiteilijaa Ilja Repiniä.
Kun sitten tultiin 1900-luvun puolelle, alkoivat koko Suomessa venäläistämistoimet, joita suomalaiset tietysti mahdollisimman tarkkaan vastustivat. Elettiin jo edellisen vuosisadan puolella alkanutta kansallisen heräämisen aikaa, järjestötoiminta laajeni erityisesti nuorisoseuroissa ja työväenyhdistyksissä, aktiivisen vastarinnan pesäkkeitä alkoi nousta nopeasti. Kenraalikuvernööri Bobrikov murhattiin senaatin rakennuksessa Helsingissä, venäläistoimet hidastuivat välillä, alkaakseen sitten muutaman vuoden jälkeen ns. toisen sortokauden nimellä. Välillä kuitenkin saatiin joitakin Suomen autonomiaa vahvistaneita uudistuksia, mm. yleinen äänioikeus tuli voimaan ja yksikamarinen eduskunta aloitti toimintansa. Sortotoimenpiteiden vaikutuksesta alkoi syntyä vallankumouksellisuutta, oli terroristeja ja ääriajattelua. Karjalassa alkoi väkivallan kausi, ja alue alkoi rappeutua. Sodan uhka kiristi kontrollia, jota ensimmäinen maailmansota lisäsi.
Toinen luku Vallankumouksesta vallankumoukseen 1917–1918 tuo esille Venäjän keisarikunnan kohtalonhetket, maaliskuussa 1917 keisari kukistui, väliaikainen hallitus otti vallan, mutta sen kaappasivat sitten bolševikit marraskuussa 1917. Kunnanvaltuustoissa käytiin taistelua huvila-asukkaiden ja muun venäläisväestön asemasta, oikeuksista ja etuoikeuksista. Mutta vapaus toikin vain kurjuutta, mikä selittää osaltaan punakaartien perustamista, tuli marraskuun yleislakko, ja Kaljusen kuulu retkikunta. Tämän vastapainoksi syntyivät suojeluskunnat. Heikki Kaljunen oli nuori tehtaan työmies, joka oli työskennellyt Venäjän puolella. Hän sai sieltä vallankumouksellisia vaikutteita, kokosi Suomen puolella epämääräisen vallankumouksellisten joukon, jonka kanssa hän terrorisoi kansalaisia eri puolilla eteläisintä Karjalaa. Toisin ajattelevia tapettiin, saivatpa jotkut sivullisetkin surmansa.
Rämäsen mukaan sisällissodassa sai Karjalan alueella surmansa kaikkiaan noin 2300 henkilöä. Punaiset surmasivat sodan edellä viitisenkymmentä ihmistä, jotka eivät osallistuneet taistelutoimiin, seuranneen kostonkierteen aikana valkoiset 700–800 henkeä, useimmat myös taistelujen ulkopuolella.
Kolmannessa luvussa Sota kuvataan ensin alkuvaiheita, sitten mm. ns. Suuren asejunan tuloa Pietarista Karjalankannakselle. Punaiset saivat suuret alueet hallintaansa, tapahtui kotietsintöjä. Punaiset siirtyivät rintamalle, valkoiset järjestäytyivät, alkoi ns. Punaisen kauhunaika, jonka aikana tapahtui paljon heidän tekemiään surmatöitä. Neljännessä luvussa Valkoinen Kannas kuvataan, miten osat vaihtuivat, ja miten voittajat menettelivät hävinneiden suhteen. Alkoivat puhdistukset, joiden tuoksinassa myös venäläisväestö joutui valkoisen terrorin uhriksi. Punaisten pako Venäjälle estettiin, ja valkoiset jäivät pitämään kuria yllä. Pikatuomioita jaettiin, vasta valtion taholta tulleet teloituskiellot lopettivat ne vähitellen. Rajaseudun komendanttina toiminut Georg Elfvengren ja hänen Terijoen poliisipäälliköksi nimittämänsä Mikko Uoti erotettiin. Uoti oli aloittanut ennen sotaa suuren suosion saavuttaneet laulujuhlat, mutta nyt hänen poliittinen toimeliaisuutensa oli saanut aivan liian radikaalit mittasuhteet. Vihdoin alkoi uusi aika, huvila-asukkaita alkoi taas palailla, alkoivat rauhan vuosikymmenet.
----------
Rikottu rajamaa on niin hyvä ja perusteellinen kirja, että se kelpaa historian kertaukseksi viime vuosisadan alkuvuosikymmenien osalta kenelle hyvänsä. Ensimmäisessä luvussa Karjalankannas ennen maailmansotaa keskitytään ensin Viipurin ja Pietarin välisen rautatien merkitykseen. Karjalaisten maatilat oli perinnönjaoissa jaettu aina vaan pienemmiksi, joten radan tuomat ansaintamahdollisuudet tulivat tarpeeseen. Pietariin oli jo vanhastaan totuttu maanteitse viemään elintarpeita ja puutavaraa, rakentamiseen tarvittavia kiviäkin. Oltiin siis jo luonnostaan idänkaupan edelläkävijöitä. Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhojen perusteella kaakkoisosa Suomea aina Kymijokea ja Savonlinnan seutua myöten kuului 1700-luvun lopulla Venäjään, joten yhteyksillä oli jo vanhaa perua. 1800-luvulla alkanut pietarilaisten huvila-asutusten laajeneminen lisäsi näitä yhteyksiä. Huviloita oli sitä enemmän, mitä lähempänä rajaa oltiin. Kirjoittaja mainitsee joukon tunnettuja kesänviettäjiä, eikä tietenkään unohda meilläkin hyvin tuttua taiteilijaa Ilja Repiniä.
Kun sitten tultiin 1900-luvun puolelle, alkoivat koko Suomessa venäläistämistoimet, joita suomalaiset tietysti mahdollisimman tarkkaan vastustivat. Elettiin jo edellisen vuosisadan puolella alkanutta kansallisen heräämisen aikaa, järjestötoiminta laajeni erityisesti nuorisoseuroissa ja työväenyhdistyksissä, aktiivisen vastarinnan pesäkkeitä alkoi nousta nopeasti. Kenraalikuvernööri Bobrikov murhattiin senaatin rakennuksessa Helsingissä, venäläistoimet hidastuivat välillä, alkaakseen sitten muutaman vuoden jälkeen ns. toisen sortokauden nimellä. Välillä kuitenkin saatiin joitakin Suomen autonomiaa vahvistaneita uudistuksia, mm. yleinen äänioikeus tuli voimaan ja yksikamarinen eduskunta aloitti toimintansa. Sortotoimenpiteiden vaikutuksesta alkoi syntyä vallankumouksellisuutta, oli terroristeja ja ääriajattelua. Karjalassa alkoi väkivallan kausi, ja alue alkoi rappeutua. Sodan uhka kiristi kontrollia, jota ensimmäinen maailmansota lisäsi.
Toinen luku Vallankumouksesta vallankumoukseen 1917–1918 tuo esille Venäjän keisarikunnan kohtalonhetket, maaliskuussa 1917 keisari kukistui, väliaikainen hallitus otti vallan, mutta sen kaappasivat sitten bolševikit marraskuussa 1917. Kunnanvaltuustoissa käytiin taistelua huvila-asukkaiden ja muun venäläisväestön asemasta, oikeuksista ja etuoikeuksista. Mutta vapaus toikin vain kurjuutta, mikä selittää osaltaan punakaartien perustamista, tuli marraskuun yleislakko, ja Kaljusen kuulu retkikunta. Tämän vastapainoksi syntyivät suojeluskunnat. Heikki Kaljunen oli nuori tehtaan työmies, joka oli työskennellyt Venäjän puolella. Hän sai sieltä vallankumouksellisia vaikutteita, kokosi Suomen puolella epämääräisen vallankumouksellisten joukon, jonka kanssa hän terrorisoi kansalaisia eri puolilla eteläisintä Karjalaa. Toisin ajattelevia tapettiin, saivatpa jotkut sivullisetkin surmansa.
Rämäsen mukaan sisällissodassa sai Karjalan alueella surmansa kaikkiaan noin 2300 henkilöä. Punaiset surmasivat sodan edellä viitisenkymmentä ihmistä, jotka eivät osallistuneet taistelutoimiin, seuranneen kostonkierteen aikana valkoiset 700–800 henkeä, useimmat myös taistelujen ulkopuolella.
Kolmannessa luvussa Sota kuvataan ensin alkuvaiheita, sitten mm. ns. Suuren asejunan tuloa Pietarista Karjalankannakselle. Punaiset saivat suuret alueet hallintaansa, tapahtui kotietsintöjä. Punaiset siirtyivät rintamalle, valkoiset järjestäytyivät, alkoi ns. Punaisen kauhunaika, jonka aikana tapahtui paljon heidän tekemiään surmatöitä. Neljännessä luvussa Valkoinen Kannas kuvataan, miten osat vaihtuivat, ja miten voittajat menettelivät hävinneiden suhteen. Alkoivat puhdistukset, joiden tuoksinassa myös venäläisväestö joutui valkoisen terrorin uhriksi. Punaisten pako Venäjälle estettiin, ja valkoiset jäivät pitämään kuria yllä. Pikatuomioita jaettiin, vasta valtion taholta tulleet teloituskiellot lopettivat ne vähitellen. Rajaseudun komendanttina toiminut Georg Elfvengren ja hänen Terijoen poliisipäälliköksi nimittämänsä Mikko Uoti erotettiin. Uoti oli aloittanut ennen sotaa suuren suosion saavuttaneet laulujuhlat, mutta nyt hänen poliittinen toimeliaisuutensa oli saanut aivan liian radikaalit mittasuhteet. Vihdoin alkoi uusi aika, huvila-asukkaita alkoi taas palailla, alkoivat rauhan vuosikymmenet.
9. (91.) Jälleen yksi Suomen-poikien ystävä on poissa
Monet toisen maailmansodan tapahtumat ja niihin osallistuneet ihmiset alkavat vähin erin painua unholaan. Eräs tällainen ilmiö oli virolaiset Suomen-pojat, noin 3450 nuoren miehen joukko, joka osallistui Suomen puolustamiseen Neuvostoliiton vastaisella rintamalla. Neuvostoliitto miehitti ensin Viron vuonna 1939, jonka jälkeen virolaisia asevelvollisia saapui Suomeen. Varsinainen muuttoliike alkoi kuitenkin elokuussa 1941, kun saksalaiset olivat valloittaneet Viron, ja uhkana oli joutua Saksan armeijaan.
Monet toisen maailmansodan tapahtumat ja niihin osallistuneet ihmiset alkavat vähin erin painua unholaan. Eräs tällainen ilmiö oli virolaiset Suomen-pojat, noin 3450 nuoren miehen joukko, joka osallistui Suomen puolustamiseen Neuvostoliiton vastaisella rintamalla. Neuvostoliitto miehitti ensin Viron vuonna 1939, jonka jälkeen virolaisia asevelvollisia saapui Suomeen. Varsinainen muuttoliike alkoi kuitenkin elokuussa 1941, kun saksalaiset olivat valloittaneet Viron, ja uhkana oli joutua Saksan armeijaan.
Ensimmäiset saksalaisia pakoilevat virolaiset saapuivat Suomeen kevättalvella 1943 saadakseen laadukasta sotilaskoulutusta ja vapauttaakseen oman maansa. Heistä muodostettu Jalkaväkirykmentti 200 osallistui erityisesti kesällä 1944 Kannaksen torjuntataisteluihin, osa oli myös taistelemassa merivoimissa. Miehistä kaatui täällä parisen sataa. Elokuussa Suomen välirauhan tullessa miehistä suunnilleen puolet lähti Viroon osallistuen viimeisiin saksalaisten perääntymistaisteluihin. Osa jäi Suomeen, osa matkusti muualle ulkomaille. Suomen-poikia on tällä hetkellä tiettävästi elossa vielä kymmenkunta, heistä vain kaksi enää Virossa. Viroon palanneet joutuivat aikanaan suureksi osaksi venäläisten vankileireille, joista heitä vähitellen palasi Stalinin kuoltua 1953 lähtien muun karkotetun väestön tapaan.
Suomen-poikien perinneyhdistys perustettiin 1996 viisi vuotta aiemmin syntyneen JR 200 ry:n killan pohjalta. Se toimii yhteistyössä virolaisen Soomepoiste Pärimusühingin kanssa perinteiden vaalimiseksi, sekä jäljellä olevien Suomen-poikien ja heidän leskiensä elämänolosuhteiden tukemiseksi. Näissäkin yhdistyksissä soihtu on jatkuvasti siirtymässä yhä nuorempien käsiin vanhemman väen väsyessä ja poistuessa rajan taa. Yhtenä heistä oli Viro-yhdistysten liiton lehdessä muistokirjoitus perinneyhdistyksen kunniajäsenestä Olavi Larmasta, joka menehtyi äkilliseen sairauteen 12. heinäkuuta 2023
Olavi Larma syntyi 28.5.1933 Viipurissa, hämäläissyntyisten vanhempien lapsena. Isän virkapaikka oli tuolloin tässä kaupungissa. Muutto takaisin Helsinkiin tapahtui jo ennen talvisodan tuomaa muuttoaaltoa, mutta nuoren pojan mieleen tietysti jäi rakkaita muistoja. Aikanaan hänestä tuli valmiina lääkärinä osa Orion Oyj:n organisaatiota ja myöhemmin Orionin lääketehtaan toimitusjohtaja, jossa tehtävässä hän suoritti pääasiallisen elämäntyönsä. Tässä ominaisuudessa hänellä oli mahdollisuuksia tukea Suomen-poikia myös merkittävällä panoksella. Ylipäätään 1990-luvulla kunnat, seurakunnat, järjestöt ja yksityiset henkilötkin tukivat valtavilla taloudellisilla panoksilla uudelleen itsenäistyneen Viron kehitystä. Olavi Larmalla ja hänen puolisollaan oli henkilökohtaisena avustuskohteena eräs vammaisten hoitolaitos, jolle hän toimitti uusinta lääkemateriaalia. Viron presidentti Arnold Rüütel myönsi hänelle ansioistaan korkean kunniamerkin vuonna 2005.
Olavi Larma kuului myös Akateemisen Karjala-Seuran perinneyhdistykseen. Akateeminen Karjala-seura toimi Suomessa vuosina 1922–1944 tarkoituksenaan heimoyhteyden ja kansallishengen vahvistaminen. Aluksi se keskittyi Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi tehtyyn työhön ja suomen kielen aseman vaalimiseen. Kun se siirtyi 1930-luvun alussa lähemmäksi äärioikeistolaista Lapuan Liikettä ja sen jatkeeksi perustettua puoluetta Isänmaallista Kansanliikettä, tapahtui paljon eroamisia. Olavi Larman isä kuului siihen 1920-luvun idealistiseen ylioppilaspolveen, jolle aatteellinen heimotyö oli lähellä sydäntä. Tällä hetkellä perinneyhdistys toimiikin juuri tältä pohjalta. Perinneyhdistyksen nimissä on aivan näihin päiviin asti tehty avustustyötä Vienan Karjalassa suomensukuisten parissa. Olavi Larma on mm. kertonut, miten kiitollisia mummot ja vaarit olivat syrjäkylissä olleet saadessaan mökkeihinsä yhdistyksen suomalaisilta lääkäreiltä hoitoa ja lääkkeitä.
Olavi Larman elämä on ollut monessa mielessä kunnioitettavaa. Hän on aina ollut kaikkia ihmisiä kohtaan kohtelias ja hyväntahtoinen. Jatkuva liikunta ja säännölliset elämäntavat tekivät hänestä suvun ja ystävien mielestä terveyden perikuvan. Näin meni aina tämän vuoden alkuviikkoihin asti, mutta sitten pitkään muhinut tauti alkoi antaa merkkejä itsestään. Suuret 90-vuotissyntymäpäivät onnistuttiin vielä toukokuun lopussa pitämään, mutta juhannuksena sairaus otti lopullisen otteen. Mäntyharjun kesäasunnolta hänet jouduttiin pikavauhtia tuomaan Helsingin Meilahteen, sairaalaan, josta ei enää ollut paluuta kotiin.
Suomen-poikien perinneyhdistys perustettiin 1996 viisi vuotta aiemmin syntyneen JR 200 ry:n killan pohjalta. Se toimii yhteistyössä virolaisen Soomepoiste Pärimusühingin kanssa perinteiden vaalimiseksi, sekä jäljellä olevien Suomen-poikien ja heidän leskiensä elämänolosuhteiden tukemiseksi. Näissäkin yhdistyksissä soihtu on jatkuvasti siirtymässä yhä nuorempien käsiin vanhemman väen väsyessä ja poistuessa rajan taa. Yhtenä heistä oli Viro-yhdistysten liiton lehdessä muistokirjoitus perinneyhdistyksen kunniajäsenestä Olavi Larmasta, joka menehtyi äkilliseen sairauteen 12. heinäkuuta 2023
Olavi Larma syntyi 28.5.1933 Viipurissa, hämäläissyntyisten vanhempien lapsena. Isän virkapaikka oli tuolloin tässä kaupungissa. Muutto takaisin Helsinkiin tapahtui jo ennen talvisodan tuomaa muuttoaaltoa, mutta nuoren pojan mieleen tietysti jäi rakkaita muistoja. Aikanaan hänestä tuli valmiina lääkärinä osa Orion Oyj:n organisaatiota ja myöhemmin Orionin lääketehtaan toimitusjohtaja, jossa tehtävässä hän suoritti pääasiallisen elämäntyönsä. Tässä ominaisuudessa hänellä oli mahdollisuuksia tukea Suomen-poikia myös merkittävällä panoksella. Ylipäätään 1990-luvulla kunnat, seurakunnat, järjestöt ja yksityiset henkilötkin tukivat valtavilla taloudellisilla panoksilla uudelleen itsenäistyneen Viron kehitystä. Olavi Larmalla ja hänen puolisollaan oli henkilökohtaisena avustuskohteena eräs vammaisten hoitolaitos, jolle hän toimitti uusinta lääkemateriaalia. Viron presidentti Arnold Rüütel myönsi hänelle ansioistaan korkean kunniamerkin vuonna 2005.
Olavi Larma kuului myös Akateemisen Karjala-Seuran perinneyhdistykseen. Akateeminen Karjala-seura toimi Suomessa vuosina 1922–1944 tarkoituksenaan heimoyhteyden ja kansallishengen vahvistaminen. Aluksi se keskittyi Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi tehtyyn työhön ja suomen kielen aseman vaalimiseen. Kun se siirtyi 1930-luvun alussa lähemmäksi äärioikeistolaista Lapuan Liikettä ja sen jatkeeksi perustettua puoluetta Isänmaallista Kansanliikettä, tapahtui paljon eroamisia. Olavi Larman isä kuului siihen 1920-luvun idealistiseen ylioppilaspolveen, jolle aatteellinen heimotyö oli lähellä sydäntä. Tällä hetkellä perinneyhdistys toimiikin juuri tältä pohjalta. Perinneyhdistyksen nimissä on aivan näihin päiviin asti tehty avustustyötä Vienan Karjalassa suomensukuisten parissa. Olavi Larma on mm. kertonut, miten kiitollisia mummot ja vaarit olivat syrjäkylissä olleet saadessaan mökkeihinsä yhdistyksen suomalaisilta lääkäreiltä hoitoa ja lääkkeitä.
Olavi Larman elämä on ollut monessa mielessä kunnioitettavaa. Hän on aina ollut kaikkia ihmisiä kohtaan kohtelias ja hyväntahtoinen. Jatkuva liikunta ja säännölliset elämäntavat tekivät hänestä suvun ja ystävien mielestä terveyden perikuvan. Näin meni aina tämän vuoden alkuviikkoihin asti, mutta sitten pitkään muhinut tauti alkoi antaa merkkejä itsestään. Suuret 90-vuotissyntymäpäivät onnistuttiin vielä toukokuun lopussa pitämään, mutta juhannuksena sairaus otti lopullisen otteen. Mäntyharjun kesäasunnolta hänet jouduttiin pikavauhtia tuomaan Helsingin Meilahteen, sairaalaan, josta ei enää ollut paluuta kotiin.
8.(90.)Meitä simputettiin puolitoista tuntia seisaallaan
Rokotusralli taisi yllättää muitakin kuin meitä soterahvaan jäseniä. Lokakuun puolella kyllä tuli mieleen, että koskahan oikein ne rokotukset aloitetaan. Paikallinen lehti luettiin tarkkaan, mutta vasta marraskuun alussa arvoisa sote-alue ja sen ennakointiin kykenemättömät virkamiehet ilmoittivat, että marraskuussahan se sitten alkaa. Avasin tietokoneen, etsin pankkitunnukset ja onnistuin varaamaan itselleni ajan 12.12. Silloinkin se aika oli ainoa tälle päivälle. Kun sitten etsittiin vaimon tunnukset, ehtikin varauspyörä pyörähtää ja 15. päivään joulukuuta.
Pitihän meille yli 65-vuotiaille sitten järjestää myös mahdollisuus mennä jonottamaan, ei aivan sentään Raja-Jooseppiin, kuten eräät nykyajan maailmanmatkaajat tekevät. Hollolan rajan lähelle karkottaminen riitti meille. Taksilla (26e ja 30e) ajettiin komeasti keskussairaalaan. Matka tehtiin torstaina, kun edellisen päivän lehdessä oli kerrottu, että odotusaika oli enää puoli tuntia. Innostuimme, mutta meille ei käynyt aivan yhtä hyvin.
Alla olevista kuvista vasemmanpuoleisessa on näkyvissä paikka, johon mennessä oli aikaa ehtinyt kertyä tasan yksi tunti. Se oli koko sairaalan patjavaraston vieressä käytävällä. Siihen sitten puoli tuontia lisää, ja oltiin Walk – in -taululla. Sen jälkeen kaikki sujuikin ripeästi ja ammattitaidolla. Nyt sitten jäädään odottamaan, pitääkö suojaus, vai käykö niin kuin viime tammikuussa, kun edellisellä marraskuulla saatu influenssarokotus petti, ja jouduin viikoksi keskussairaalan tehostetun hoidon osastolle.
Rokotusralli taisi yllättää muitakin kuin meitä soterahvaan jäseniä. Lokakuun puolella kyllä tuli mieleen, että koskahan oikein ne rokotukset aloitetaan. Paikallinen lehti luettiin tarkkaan, mutta vasta marraskuun alussa arvoisa sote-alue ja sen ennakointiin kykenemättömät virkamiehet ilmoittivat, että marraskuussahan se sitten alkaa. Avasin tietokoneen, etsin pankkitunnukset ja onnistuin varaamaan itselleni ajan 12.12. Silloinkin se aika oli ainoa tälle päivälle. Kun sitten etsittiin vaimon tunnukset, ehtikin varauspyörä pyörähtää ja 15. päivään joulukuuta.
Pitihän meille yli 65-vuotiaille sitten järjestää myös mahdollisuus mennä jonottamaan, ei aivan sentään Raja-Jooseppiin, kuten eräät nykyajan maailmanmatkaajat tekevät. Hollolan rajan lähelle karkottaminen riitti meille. Taksilla (26e ja 30e) ajettiin komeasti keskussairaalaan. Matka tehtiin torstaina, kun edellisen päivän lehdessä oli kerrottu, että odotusaika oli enää puoli tuntia. Innostuimme, mutta meille ei käynyt aivan yhtä hyvin.
Alla olevista kuvista vasemmanpuoleisessa on näkyvissä paikka, johon mennessä oli aikaa ehtinyt kertyä tasan yksi tunti. Se oli koko sairaalan patjavaraston vieressä käytävällä. Siihen sitten puoli tuontia lisää, ja oltiin Walk – in -taululla. Sen jälkeen kaikki sujuikin ripeästi ja ammattitaidolla. Nyt sitten jäädään odottamaan, pitääkö suojaus, vai käykö niin kuin viime tammikuussa, kun edellisellä marraskuulla saatu influenssarokotus petti, ja jouduin viikoksi keskussairaalan tehostetun hoidon osastolle.
Yhtä asiaa vielä myös ihmettelen, miksi ihmeessä juuri 65 vuotta täyttäneet luetaan mukaan ”hauraisiin ikäihmisiin”. Ilmaus lienee peräisin edellisen hallituksen topakalta ministeriltä Krista Kiurulta. Itse muistan tuossa vaiheessa olleeni vielä ”kova luu”, niin kuin jokseenkin kaikki sen ikäiset. Miksi ei voitu aloittaa kaikessa rauhassa yli 85- vuotiaista, heillähän sitä kremppaa on muutenkin aika paljon, jos yhdestä pääsee, niin pari seuraavaa on jo ovella odottamassa. Tulee mieleen eräs kerettiläinen ajatus, jota ei kuitenkaan sovi tunnustaa, ettei joudu nykyisessä ilmapiirissä mistään syytetyksi. Onko niin, että alle seitsenkymppisiin ei vielä tarvitse uhrata niin paljon yhteiskunnan varoja, he kun eivät lähitulevaisuudessakaan aiheuta huoltosuhteen alenemista samassa määrin kuin todelliset ikäihmiset. Mutta on meissä vanhemmissakin vielä sellaisia, joilla pää pelaa, ellei nyt esimerkiksi tämä kirjoitus toista osoita!
Jos pitäisi valita, jalat vai pää, kumman valitsisit? Minulla ratkaisun teki viisikymmenvuotinen lentopalloharrastus. Jouduin ottamaan molempiin polviin tekonivelet. Kirurgi Markku Ruuskanen teki hyvää työtä, nyt ne ovat kestäneet jo tasan 15 vuotta. Omin jaloin minä sieltä kurimuksesta sentään taksiin selvisin, eikä nytkään päivää myöhemmin ole ilmennyt ongelmia.
Jos pitäisi valita, jalat vai pää, kumman valitsisit? Minulla ratkaisun teki viisikymmenvuotinen lentopalloharrastus. Jouduin ottamaan molempiin polviin tekonivelet. Kirurgi Markku Ruuskanen teki hyvää työtä, nyt ne ovat kestäneet jo tasan 15 vuotta. Omin jaloin minä sieltä kurimuksesta sentään taksiin selvisin, eikä nytkään päivää myöhemmin ole ilmennyt ongelmia.
7. (89.) Tuttuja kirjailijoita molemmin puolin
Suomenlahtea
Suomenlahtea
Suomen Viro-yhdistysten liiton lehti Viro.nyt ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Viimeisessä numerossa 4/2023 esitellään jälleen monipuolisesti virolaista elämää ja kulttuuria suomeksi ja Suomeen liittyen. Lehdestä saa tietoa myös liiton lukuisten paikallisyhdistysten toiminnasta. Kulttuuritoiminnasta olen tällä kertaa poiminut kaksi kirjailijaa, virolaissyntyinen, Helsingissä asuva Antto Terras kirjoittaa suomeksi, suomalainen Mika Keränen asuu Tartossa ja kirjoittaa viroksi. Hauska vastakohtaisuus siis. Myöhemmin kirjoitan vielä suomalaisesta Viron-poikien ystävästä, joka on juuri menehtynyt pian 90-vuotispäivänsä jälkeen.
Mika Keränen on vuosien mittaan tullut tutuksi ennen kaikkea tarttolaisena lastenkirjailijana. Nyt viisikymppinen Keränen muutti Tarttoon 19-vuotiaana, löysi yliopistolta taiteilijaporukan, joka harrastuksenaan piirteli sarjakuvia. Keräsen oma teksti muuttui vähitellen runoudeksi, ja sitten muutamia vuosia myöhemmin huippusuosituksi lasten dekkarisarjaksi. Syntyi Soppalinnan salaseura, jonka kieleksi vakiintui pian viro omien lasten myötä. Nimi tuli Supilinnan kaupunginosasta. Työkokemusta oli kertynyt Suomen puolelta mm. Viron Suomen-instituutista.
Kun lastenkirjasarja alkoi menestyä, Keränen perusti oman kustantamon, jonka nimissä hän on kirjoittanut sittemmin suomeksi myös mm. sarjaa jalkapalloilevasta Armando-pojasta ”omalla äidinkielellään” savo-karjalaksi! Ensimmäinen lastendekkari Varastatud oranž jalgratas ilmestyi vuonna 2008. Lehden artikkelin yhteydessä olevasta luettelosta laskin seitsemän Soppalinnan salaseurasta suomennettua kirjaa. Kaikkiaan häneltä on ilmestynyt 15 viroksi kirjoitettua teosta. Lastenkirjojen pohjalta on tehty elokuva Supilinnna salaselts, suomeksi Soppalinnan salaseura.
Keränen on saanut useita huomionosoituksia, vuonna 2018 hänet nimettiin jopa Tarton kaupunkikirjailijatittelin saajaksi, perusteluina mm. Tarton nostaminen esiin kirjallisuusmyönteisenä kaupunkina. Vuonna 2010 hänen teoksensa Hopeinen aarrearkku oli valittu edellisvuoden parhaaksi lastenkirjaksi. Sillä Keränen voitti Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2018 Suomi-Seura ry nimesi hänet vuoden ulkosuomalaiseksi.
Antto Terras sanoo olevansa vain osaksi virolainen, sillä hänellä on juuria myös inkerinsuomalaiselta taholta. Hänkin kirjoittaa rikoksista, mutta aivan toisella tasolla kuin Keränen. Hänen tuotantonsa on ns. true crimea. Sen aloittamiseen vaikuttivat Viron uuden itsenäisyyden ensivuosikymmenen, eli 1990-luvun olot. Kommunistisen järjestelmän hajottua yhteiskuntajärjestelmä oli koetteella, ja rikoksia tehtiin paljon. Ensin häneltä syntyi kolme Tallinnan tappajat - kirjaa. Tilillä on kaikkiaan viisi kirjaa, joista tänä vuonna ilmestynyt Viron mafia on viimeisin. Antto Terras kuitenkin haluaa tähdentää, ettei Virossa meno ole tuollakaan vuosikymmenellä aivan hulvatonta ollut, maine on kuulemma aika paljon ollut myös suomalaisten syytä. Tulee helposti mieleen, että suomalaisten miesten vironmatkat eivät tuolloin tainneet olla niitä kaikkein viattomimpia!
Terraksen ja Keräsen henkilöhistoriassa on samanlaisia piirteitä. Kun Keränen on ollut kirjoilla Tarton yliopistossa, on Terras kuluttanut Tampereen yliopiston penkkejä. Hän on toiminut päätoimisena myymäläetsivänä, mutta myös stand up-koomikkona ja viron kielen oikeustulkkina. Koomikkona hän on tarkastellut suomalaisen elämän kummallisuuksia, ja laskenut niistä leikkiä rakkaudella, kuten hän sanoo. Hän loikkasi Suomeen juuri Neuvostoliiton romahtaessa, hän on saanut aihetta esityksiinsä mm. siitä, että Suomi ei ollutkaan se K-kaupan Väiskin maa, kuten hän oli olettanut. Maiden välisiä eroavaisuuksia hän on käsitellyt myös näytelmissään, joita on esitetty mm. Turun Linna teatterissa.
Terraksen kirjasarjan edeltäjänä oli Stockmann Yard, Myymäläetsivän muistelmat. Siinä on humoristinen ote. Stockmannin myymäläetsivänä hän ehti työskennellä peräti 18 vuotta. Viimeisimmässä, eli Viron mafiassa ei oikeastaan ole mitään tapausselostuksia, pikemminkin keskitytään niihin rakenteisiin, jotka tekivät rikollisuuden mahdolliseksi. Molemmat kirjailijat, Keränen ja Terras täyttivät marraskuussa 50 vuotta, joten viimeisimmät teokset tavallaan juhlistavat tätä merkkipaalua. Keränen on kirjoittanut merkkivuotensa kunniaksi runokokoelman 50 rusinaa Tarton Mikalta. Siinä on runoja usealta eri kirjailijalta. Terras puolestaan suunnittelee tuon Viron Mafian jälkeen kirjasarjaa, jossa uhrina on aina suomalainen. Tartosta tulee ensi vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Terras saa siinä eräänlaisen kunniatehtävän Tarton kulttuurilähettiläsnimikkeellä.
Terraksen Viron Mafiasta olen jättänyt kirjastoon tilauksen. Mahdollisesti pääsen sitä repostelemaan viimeistään joulukuussa.
Kun lastenkirjasarja alkoi menestyä, Keränen perusti oman kustantamon, jonka nimissä hän on kirjoittanut sittemmin suomeksi myös mm. sarjaa jalkapalloilevasta Armando-pojasta ”omalla äidinkielellään” savo-karjalaksi! Ensimmäinen lastendekkari Varastatud oranž jalgratas ilmestyi vuonna 2008. Lehden artikkelin yhteydessä olevasta luettelosta laskin seitsemän Soppalinnan salaseurasta suomennettua kirjaa. Kaikkiaan häneltä on ilmestynyt 15 viroksi kirjoitettua teosta. Lastenkirjojen pohjalta on tehty elokuva Supilinnna salaselts, suomeksi Soppalinnan salaseura.
Keränen on saanut useita huomionosoituksia, vuonna 2018 hänet nimettiin jopa Tarton kaupunkikirjailijatittelin saajaksi, perusteluina mm. Tarton nostaminen esiin kirjallisuusmyönteisenä kaupunkina. Vuonna 2010 hänen teoksensa Hopeinen aarrearkku oli valittu edellisvuoden parhaaksi lastenkirjaksi. Sillä Keränen voitti Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2018 Suomi-Seura ry nimesi hänet vuoden ulkosuomalaiseksi.
Antto Terras sanoo olevansa vain osaksi virolainen, sillä hänellä on juuria myös inkerinsuomalaiselta taholta. Hänkin kirjoittaa rikoksista, mutta aivan toisella tasolla kuin Keränen. Hänen tuotantonsa on ns. true crimea. Sen aloittamiseen vaikuttivat Viron uuden itsenäisyyden ensivuosikymmenen, eli 1990-luvun olot. Kommunistisen järjestelmän hajottua yhteiskuntajärjestelmä oli koetteella, ja rikoksia tehtiin paljon. Ensin häneltä syntyi kolme Tallinnan tappajat - kirjaa. Tilillä on kaikkiaan viisi kirjaa, joista tänä vuonna ilmestynyt Viron mafia on viimeisin. Antto Terras kuitenkin haluaa tähdentää, ettei Virossa meno ole tuollakaan vuosikymmenellä aivan hulvatonta ollut, maine on kuulemma aika paljon ollut myös suomalaisten syytä. Tulee helposti mieleen, että suomalaisten miesten vironmatkat eivät tuolloin tainneet olla niitä kaikkein viattomimpia!
Terraksen ja Keräsen henkilöhistoriassa on samanlaisia piirteitä. Kun Keränen on ollut kirjoilla Tarton yliopistossa, on Terras kuluttanut Tampereen yliopiston penkkejä. Hän on toiminut päätoimisena myymäläetsivänä, mutta myös stand up-koomikkona ja viron kielen oikeustulkkina. Koomikkona hän on tarkastellut suomalaisen elämän kummallisuuksia, ja laskenut niistä leikkiä rakkaudella, kuten hän sanoo. Hän loikkasi Suomeen juuri Neuvostoliiton romahtaessa, hän on saanut aihetta esityksiinsä mm. siitä, että Suomi ei ollutkaan se K-kaupan Väiskin maa, kuten hän oli olettanut. Maiden välisiä eroavaisuuksia hän on käsitellyt myös näytelmissään, joita on esitetty mm. Turun Linna teatterissa.
Terraksen kirjasarjan edeltäjänä oli Stockmann Yard, Myymäläetsivän muistelmat. Siinä on humoristinen ote. Stockmannin myymäläetsivänä hän ehti työskennellä peräti 18 vuotta. Viimeisimmässä, eli Viron mafiassa ei oikeastaan ole mitään tapausselostuksia, pikemminkin keskitytään niihin rakenteisiin, jotka tekivät rikollisuuden mahdolliseksi. Molemmat kirjailijat, Keränen ja Terras täyttivät marraskuussa 50 vuotta, joten viimeisimmät teokset tavallaan juhlistavat tätä merkkipaalua. Keränen on kirjoittanut merkkivuotensa kunniaksi runokokoelman 50 rusinaa Tarton Mikalta. Siinä on runoja usealta eri kirjailijalta. Terras puolestaan suunnittelee tuon Viron Mafian jälkeen kirjasarjaa, jossa uhrina on aina suomalainen. Tartosta tulee ensi vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Terras saa siinä eräänlaisen kunniatehtävän Tarton kulttuurilähettiläsnimikkeellä.
Terraksen Viron Mafiasta olen jättänyt kirjastoon tilauksen. Mahdollisesti pääsen sitä repostelemaan viimeistään joulukuussa.
6. (88.) X, Y, Z vai peräti boomeri ?
Nuori polvi tuottaa jatkuvasti kaikenlaisia määritelmiä, joiden suhteen me vanhemmat olemme pihalla. Juuri kun olin itselleni selvittänyt, että boomerit ovat sodan jälkeisten vuosien 1946–1964 tuotteita, lyötiin eteen nuo mystiset kirjaimet, joilla ei tuntunut olevan oikein mitään pohjaa ainakaan minun tajunnassani. Hapuillen ymmärsin, että jotain ne kertovat tuon boomerikauden jälkeen tiettyinä vuosikymmeninä syntyneistä, mutta samalla myös heidän sellaisista taidoistaan, joista boomerivanhemmatkaan eivät ymmärrä oikein mitään.
Aika monen kerrostalon asuntojen ovissa on paljoin puhuva ilmoitus: Ei mainoksia. Osittain se on menettänyt merkitystään, irtonaisten paperilappujen sijaan mainoksia laitetaan nykyään esimerkiksi ESS:n sivuille, joskus jopa niin, että varsinaista sanomalehtitekstiä ei ole paljon enempää. Yhden puutteen tuo mainoskielto myös toi tullessaan, Uusi Lahti jäi nyt tulematta. Sehän on ilmaisjakelulehti, joka elää nimenomaan mainoksilla. Ennen vanhaan siinä oli vain jotain paikallista juttua lähiöistä, mutta nykyään se on kasvanut laajemman tiedonvälityksen suuntaan, ilmeisesti siitä on kiittäminen pitkäaikaista päätoimittajaa Tommi Bergiä. Satuin saamaa käsiini lehden viimeisen numeron viime keskiviikolta, asiaa oli, ja mm. Bergin hyvin valaiseva artikkeli tämän kolumnin yllä olevan otsikon mainitsemasta aiheesta.
Tommi Berg aloitti kolumninsa kertomalla, miten jossain palaverissa nuori toimittaja oli näpytellyt puhelimensa muistiin tekstiä niin, että sormet suorastaan leikittelivät näppäimillä. Tulivat mieleen omat lapsenlapseni, joilta se käy yhtä vikkelään. Luulen, että minulla on vieläkin kömpelömmät sormet kuin Bergillä, olenhan syntynyt jopa tasan 10 vuotta jo ennen tuota boomerikaudenkin alkua. Tekstiviestini ovat lyhyitä, tavan takaa pitää korjata virhelyöntejä, kun sormet eivät tahdo mahtua näppäimille. Konekirjoituskin tapahtuu ns. kaksisormijärjestelmällä, mutta on sitä tekstiä kuitenkin elinvuosinani syntynyt ihan riittävä määrä, enemmän kuin useimmilla nuorilla ihmisillä koskaan.
Päästän nyt lukijan jännityksestä, ja paljastan, mitä noilla mystisillä sanoilla ja kirjaimilla tarkoitetaan. X-sukupolvi on syntynyt 1965–1979, y -sukupolvi eli milleniaalit 1980–1994 ja z-sukupolvi 1995–2015. Kun boomerit vielä muistavat millaisia olivat lankapuhelimet, on nuorempi polvi jo vain näpytellyt kännyköitään. Sitä seurasi sitten ns, hipaisuvaihe, joka meillä on nyt. Mutta jotta luokittelu kävisi yhä monimutkaisemmaksi Berg marssittaa esiin vielä yhden ryhmän, xenniaalit, mikrosukupolven, joka on syntynyt 1977–1985. He ovat Bergin sanoin eläneet analogisen lapsuuden, mutta digitaalisen aikuisuuden. Koko ajan on tuotettu uusia innovaatioita, on syntynyt uusia sovellutuksia, joista vanhemmat eivät ole ymmärtäneet mitään. eivät esimerkiksi nuo äksät näistä uudemmista. Aika vitsikäs oli Bergin määritelmä: ”uudet sovellutukset ovat olleet kuin yökerhoja, joissa ei ole vaaraa törmätä omiin vanhempiinsa”.
Berg kertoo olevansa kolmea vuotta vaille aito xenniaali. oli siis syntynyt x-sukupolveen. Hän kertoo yläasteen konekirjoitusoppitunneistaan ja kymmensormijärjestelmästä, josta on toimittajan työssä todella ollut hyötyä. Hän kertoo omasta historiastaan, hurahtamisesta tietokoneisiin ja ohjelmoinnin alkeisiin. Muistan, että omilla lapsillani oli juuri tuollaisia kausia, Commodore 64 oli kova sana. Berg kertoo, että hänen boomeriutensa näkyy kaikkein selvimmin suhtautumisessa sosiaalisen median sovellutuksiin ja ilmiöihin. Hän moittii ns. emojien käyttöä. Siinä olemme samanhenkisiä, mikään ei ole ärsyttävämpää kuin että vastataan esimerkiksi tekstiviesteihini pelkällä peukulla tai sydämellä. Olemme samalla linjalla todetessamme, että Instagram on turha, Facebookissa voi ihan hyvin julkaista kuvia ja tekstejä.
Bergin mielestä nuorten innostuminen Instagramiin, Tiktokiin ja Snapchatiin johtuu siitä, että vanhemmat eivät niissä viihdy. Ei tarvitse pelätä törmäävänsä vanhempiinsa. Lopuksi Berg toteaa vähän alistuneena, että ainahan nuori sukupolvi pääsee ainakin hetkeksi kehityksen aallonharjalle. Jokainen kuitenkin tulee aikanaan olemaan pihalla siitä, mitä uudet nuoret ovat kehittäneet. Kohta hekin ovat noloja nuorempiensa silmissä.
Itse olen siis jonkinlainen esiboomeri, tekstinkäsittelyn opettelin viisikymppisenä ostamalla ensin ylihintaan poikani hänen mielestään jo vanhentuneelta tuntuneen tietokoneen. Kun poikani ovat toimineet mikrotukihenkilöinäni, olen jotenkin pysynyt kehityksen kelkassa. Tai paremmin sanoen, en ole siitä kokonaan pudonnut. Sitten opin käsittelemään kuvia, pitämään blogia, ja mikä tärkeintä, hoitamaan tietokoneen avuilla kaikkia sellaisia jokapäiväiseen toimintaan kuuluvia toimintoja ja asiointeja, joihin eivät kaikki tässä iässä pysty. Aina joskus pitää kyllä kysyä nuorisoltakin, ja aina joku seitsemästä eri puolille Suomea hajaantuneista lapsenlapsista pääsee antamaan neuvoja. Täytyy sanoa, että aika hauskaa puuhaahan tämä välillä on, kun ei tarvitse tehdä sitä ammatikseen. Tekoälyilläkin on kiva leikitellä. kun siihen ei tarvitse enää sen enempää syventyä.
Nuori polvi tuottaa jatkuvasti kaikenlaisia määritelmiä, joiden suhteen me vanhemmat olemme pihalla. Juuri kun olin itselleni selvittänyt, että boomerit ovat sodan jälkeisten vuosien 1946–1964 tuotteita, lyötiin eteen nuo mystiset kirjaimet, joilla ei tuntunut olevan oikein mitään pohjaa ainakaan minun tajunnassani. Hapuillen ymmärsin, että jotain ne kertovat tuon boomerikauden jälkeen tiettyinä vuosikymmeninä syntyneistä, mutta samalla myös heidän sellaisista taidoistaan, joista boomerivanhemmatkaan eivät ymmärrä oikein mitään.
Aika monen kerrostalon asuntojen ovissa on paljoin puhuva ilmoitus: Ei mainoksia. Osittain se on menettänyt merkitystään, irtonaisten paperilappujen sijaan mainoksia laitetaan nykyään esimerkiksi ESS:n sivuille, joskus jopa niin, että varsinaista sanomalehtitekstiä ei ole paljon enempää. Yhden puutteen tuo mainoskielto myös toi tullessaan, Uusi Lahti jäi nyt tulematta. Sehän on ilmaisjakelulehti, joka elää nimenomaan mainoksilla. Ennen vanhaan siinä oli vain jotain paikallista juttua lähiöistä, mutta nykyään se on kasvanut laajemman tiedonvälityksen suuntaan, ilmeisesti siitä on kiittäminen pitkäaikaista päätoimittajaa Tommi Bergiä. Satuin saamaa käsiini lehden viimeisen numeron viime keskiviikolta, asiaa oli, ja mm. Bergin hyvin valaiseva artikkeli tämän kolumnin yllä olevan otsikon mainitsemasta aiheesta.
Tommi Berg aloitti kolumninsa kertomalla, miten jossain palaverissa nuori toimittaja oli näpytellyt puhelimensa muistiin tekstiä niin, että sormet suorastaan leikittelivät näppäimillä. Tulivat mieleen omat lapsenlapseni, joilta se käy yhtä vikkelään. Luulen, että minulla on vieläkin kömpelömmät sormet kuin Bergillä, olenhan syntynyt jopa tasan 10 vuotta jo ennen tuota boomerikaudenkin alkua. Tekstiviestini ovat lyhyitä, tavan takaa pitää korjata virhelyöntejä, kun sormet eivät tahdo mahtua näppäimille. Konekirjoituskin tapahtuu ns. kaksisormijärjestelmällä, mutta on sitä tekstiä kuitenkin elinvuosinani syntynyt ihan riittävä määrä, enemmän kuin useimmilla nuorilla ihmisillä koskaan.
Päästän nyt lukijan jännityksestä, ja paljastan, mitä noilla mystisillä sanoilla ja kirjaimilla tarkoitetaan. X-sukupolvi on syntynyt 1965–1979, y -sukupolvi eli milleniaalit 1980–1994 ja z-sukupolvi 1995–2015. Kun boomerit vielä muistavat millaisia olivat lankapuhelimet, on nuorempi polvi jo vain näpytellyt kännyköitään. Sitä seurasi sitten ns, hipaisuvaihe, joka meillä on nyt. Mutta jotta luokittelu kävisi yhä monimutkaisemmaksi Berg marssittaa esiin vielä yhden ryhmän, xenniaalit, mikrosukupolven, joka on syntynyt 1977–1985. He ovat Bergin sanoin eläneet analogisen lapsuuden, mutta digitaalisen aikuisuuden. Koko ajan on tuotettu uusia innovaatioita, on syntynyt uusia sovellutuksia, joista vanhemmat eivät ole ymmärtäneet mitään. eivät esimerkiksi nuo äksät näistä uudemmista. Aika vitsikäs oli Bergin määritelmä: ”uudet sovellutukset ovat olleet kuin yökerhoja, joissa ei ole vaaraa törmätä omiin vanhempiinsa”.
Berg kertoo olevansa kolmea vuotta vaille aito xenniaali. oli siis syntynyt x-sukupolveen. Hän kertoo yläasteen konekirjoitusoppitunneistaan ja kymmensormijärjestelmästä, josta on toimittajan työssä todella ollut hyötyä. Hän kertoo omasta historiastaan, hurahtamisesta tietokoneisiin ja ohjelmoinnin alkeisiin. Muistan, että omilla lapsillani oli juuri tuollaisia kausia, Commodore 64 oli kova sana. Berg kertoo, että hänen boomeriutensa näkyy kaikkein selvimmin suhtautumisessa sosiaalisen median sovellutuksiin ja ilmiöihin. Hän moittii ns. emojien käyttöä. Siinä olemme samanhenkisiä, mikään ei ole ärsyttävämpää kuin että vastataan esimerkiksi tekstiviesteihini pelkällä peukulla tai sydämellä. Olemme samalla linjalla todetessamme, että Instagram on turha, Facebookissa voi ihan hyvin julkaista kuvia ja tekstejä.
Bergin mielestä nuorten innostuminen Instagramiin, Tiktokiin ja Snapchatiin johtuu siitä, että vanhemmat eivät niissä viihdy. Ei tarvitse pelätä törmäävänsä vanhempiinsa. Lopuksi Berg toteaa vähän alistuneena, että ainahan nuori sukupolvi pääsee ainakin hetkeksi kehityksen aallonharjalle. Jokainen kuitenkin tulee aikanaan olemaan pihalla siitä, mitä uudet nuoret ovat kehittäneet. Kohta hekin ovat noloja nuorempiensa silmissä.
Itse olen siis jonkinlainen esiboomeri, tekstinkäsittelyn opettelin viisikymppisenä ostamalla ensin ylihintaan poikani hänen mielestään jo vanhentuneelta tuntuneen tietokoneen. Kun poikani ovat toimineet mikrotukihenkilöinäni, olen jotenkin pysynyt kehityksen kelkassa. Tai paremmin sanoen, en ole siitä kokonaan pudonnut. Sitten opin käsittelemään kuvia, pitämään blogia, ja mikä tärkeintä, hoitamaan tietokoneen avuilla kaikkia sellaisia jokapäiväiseen toimintaan kuuluvia toimintoja ja asiointeja, joihin eivät kaikki tässä iässä pysty. Aina joskus pitää kyllä kysyä nuorisoltakin, ja aina joku seitsemästä eri puolille Suomea hajaantuneista lapsenlapsista pääsee antamaan neuvoja. Täytyy sanoa, että aika hauskaa puuhaahan tämä välillä on, kun ei tarvitse tehdä sitä ammatikseen. Tekoälyilläkin on kiva leikitellä. kun siihen ei tarvitse enää sen enempää syventyä.
5. (87.) Kätevä & Tekevä – messut Messukeskuksessa
Messut pidettiin Lahdessa 4.-5.11.2023, joten selostus olisi pitänyt kirjoittaa jo viikko sitten. Se kuitenkin jäi, kun toisia tekstejä oli jo jonossa. Koetetaan kuitenkin muistella, mitä kaikkea siellä oli nähtävillä. Tapahtukoon se tällä kertaa pääasiassa kuvien välityksellä. Tapahtuma on ollut jokavuotinen, useaan kertaan siellä onkin tullut käytyä. Yleisvaikutelma oli tällä kertaa monia aikaisempia vaisumpi, monet osastot olivat kuitenkin aika onnistuneita. Uusinta uutta näyttivät olevan ainakin laajat, osittain ilmaisten kirjojen valikoimat. Ilmeisesti kustantajat ja antikvariaatit olivat tuoneet varastoihin jäänyttä epäkuranttia tavaraa, mutta olihan siellä paljon myös uusia teoksia. Ehkä kärrykaupalla kirjoja kärrännet innostuvat sitten jatkossa menemään useammin itse kauppoihin.
Mutta paljon oli myös muuta tavaraa, mm. näytteillä oli juhlapukuja, jollaisia saattoi tilata näytteille asettelijalta. Kotimaisia valmistajia oli toki paljon muitakin, toisen kuvan nahkarukkaset edustavat sitä arkisinta puolta.
Messut pidettiin Lahdessa 4.-5.11.2023, joten selostus olisi pitänyt kirjoittaa jo viikko sitten. Se kuitenkin jäi, kun toisia tekstejä oli jo jonossa. Koetetaan kuitenkin muistella, mitä kaikkea siellä oli nähtävillä. Tapahtukoon se tällä kertaa pääasiassa kuvien välityksellä. Tapahtuma on ollut jokavuotinen, useaan kertaan siellä onkin tullut käytyä. Yleisvaikutelma oli tällä kertaa monia aikaisempia vaisumpi, monet osastot olivat kuitenkin aika onnistuneita. Uusinta uutta näyttivät olevan ainakin laajat, osittain ilmaisten kirjojen valikoimat. Ilmeisesti kustantajat ja antikvariaatit olivat tuoneet varastoihin jäänyttä epäkuranttia tavaraa, mutta olihan siellä paljon myös uusia teoksia. Ehkä kärrykaupalla kirjoja kärrännet innostuvat sitten jatkossa menemään useammin itse kauppoihin.
Mutta paljon oli myös muuta tavaraa, mm. näytteillä oli juhlapukuja, jollaisia saattoi tilata näytteille asettelijalta. Kotimaisia valmistajia oli toki paljon muitakin, toisen kuvan nahkarukkaset edustavat sitä arkisinta puolta.
Varsin laaja kokoelma erilaisia suomalaisia kivilaatuja oli tuotu paikalle. Nimenä oli Kivipolku, josta niitä saattoi yrittää tunnistaa, oikeat nimet olivat näytteiden vieressä. Tämä osasto oli laaja, siellä oli paljon kiviharrastajien hiottuja kivikoruja, jotka olivat myytävänäkin. Myyntipöydiltä saattoi ostaa myös raakakiviä, joita voi kotona alkaa työstämään.
Kangaspuissa kudottuja mattoja oli jälleen näytillä. Laaja oli myös nukkekotikokoelma, niiden teko näyttää nykyään olevan todella muotia.
Savitöitä oli näytillä aika paljon, mutta lasitöitä ei ollut ollenkaan. Muutama vuosi sitten niiden sulatusta ja muotoilua harrastettiin laajalti, mutta nyt ei ollut tarjolla tai edes esiteltävänä ollenkaan. Yksi selitys saattaisi olla, että värillistä lasia ei enää tuoda Suomeen, emme edes tiedä, valmistetaanko sitä enää juuri missään. Joku Murano, tai jotkut taitelijat eri puolilla Eurooppaa saattavat olla poikkeus. Itse tehdyt korut ja hopeatyöt olivat kyllä runsaasti edustettuina. Seuraavassa kuvassa valmistetaan esiintymisasuja tanssijoille. Kunhan ilmat taas keväällä lämpenevät, alkaa Lahden kaduillakin välillä näkyä sambaryhmiä.
Kirjaosasto todella yllätti laajuudellaan, tässä kuvassa on yleisnäkymästä korkeintaan kolmasosa. Jos siis jotain oli vähemmän, oli jotain toista enemmän. Tällä kertaa ne olivat kirjoja.
4, (86.) Presidentinvaalit lähestyvät hiljalleen 2.
Vakavasti otettavat ehdokkaat
Kaksiosaisessa kolumnissa nimeltä Presidentinvaalit lähestyvät hiljalleen, käsittelen tällä kertaa ns. vakavasti otettavia ehdokkaita. Kyllähän ne jo ensimmäisessä osassakin mainitut ovat vakavasti otettavia, mutta mitä ilmeisemmin heillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Eli kisa tullaan käymään seuraavassa nimettyjen henkilöiden välillä.
Muut suuret puolueet oivat jo nimenneet ehdokkaansa, mutta SDP:n Jutta Urpilaisen suostumusta yhä odotellaan. Kasvatustieteen maisteri Urpilainen työskenteli opettajana ennen eduskuntaan valitsemistaan muutamia vuosia. Kansanedustaja hänestä tuli vuonna 2003, ja Sdp:n puheenjohtaja vasta 32-vuotiaana (2008–2914), ja ensimmäisenä naisena koko puolueen historiassa. Hänestä tuli Kataisen hallituksen valtiovarainministeri vuonna 2011. Hän siirtyi joulukuussa 2019 EU-komissaariksi erikoisalanaan EU:n kansainväliset kumppanuudet. Tässä ovat pääpiirteet hänen urastaan, johon luonnollisesti liittyi myös monia muita tärkeitä luottamustehtäviä vuosien varrelta.
Ansioita Urpilaisella siis on, mutta ehdokkuuttaan hän on pantannut toisaalta komissaarin sijaisjärjestelyjen takia, toisaalta myös siksi, että hänen mahdollisuutensa eivät ilmeisestikään ole aivan ehdottomat. Esimerkiksi hänen äänisaalistaan saattaisi kaventaa vieläkin suuressa suosiossa oleva vihreiden Pekka Haavisto, mutta myös vasemmistoliiton Li Anderson, jolla itsellään tosin ei ole mahdollisuuksia. Toisaalta jonkun täytyy lähteä pitämään puolueen mainetta yllä, on se sitten uhrautumista tai ei. Sdp kokee varmaan jonkinlaista krapulaa, kun Sanna Marinin kyydistä putosi ensin aviomies, sitten koko puolue. Hän lähti laajemmille metsästysmaille käyttämään lahjojensa koko arsenaalia. Tuskin hän enää palaakaan kahinoimaan näin pieniin ympyröihin.
Mielenkiintoista on nähdä, vieläkö ylioppilas Pekka Haavistolla on edelleen ns. punavihreällä puolella kannatusta kaksien edellisten presidentinvaalien tapaan. Haavisto antautui jo nuorena politiikkaan, saavuttaen siinä sellaista menetystä, että yliopisto-opinnot jäivät pahasti kesken. Kuitenkaan ei ole syytä olettaa, että hän jäisi jotenkin jälkeen politiikassa toimivista maistereista, yhteisten asioiden hoitaminen vaan oli niin intensiivistä, ettei tutkintoon, ei edes valtiotieteen maisterin tutkintoon ole ollut aikaa.
Kun Vihreä liitto oli juuri aloittanut, hän osallistui innolla Koijärvi-liikkeeseen ja hänestä tuli, ei aivan ensimmäisiä, mutta varsin varhaisia kansanedustajia jo vuonna 1987. Hän oli pitkään alan lehtien päätoimittajana. Ministerinäkin hän on ehtinyt toimia useissa hallituksissa, ensimmäisen kerran jo vuonna 1995. Hän on ollut useita kertoja vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtajana, ja ulkoministerinä vuosina 2019–2023. Ansioluettelosta löytyy myös useita kansainvälisiä tehtäviä. Se on muutenkin hengästyttävä, sieltä löytyy mm. puolentusinaa tehtävää erilaisissa kriisipesäkkeissä Euroopassa ja Aasiassa.
Varsinaisesti Haavisto tuli koko kansan tuttavaksi presidentinvaaleissa 2012 ja 2018, jolloin hänestä tuli Sauli Niinistön vastapeluri toisella kierroksella. Nelivuotinen ulkoministerikausi on lisännyt hänen arvostustaan, tuntuu siltä, että hän on pärjännyt tässä tehtävässä loistavasti asioiden lukuisten maailman mahtavien kanssa, aina Venäjän Lavrovia myöten. Hieman kuitenkin jää mieleen pieni epäilys siitä, miten jääräpäinen hän pystyisi olemaan kovan paikan tullen, lupsakasta ulkomisteristä kun pitäisi kuoriutua omapäinen valtion päämies vähän moniselitteisen Sauli Niinistön malliin. Kansalaiset ovat tottuneet erilaisten juhlavien tilaisuuksien selostuksissa kuulemaan muotoilun: ”Tilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan presidentti Sauli Niinistö ja rouva (sittemmin tohtori) Jenni Haukio.” Miltähän tuntuisi konservatiivisten kansalaisten korvissa toteamus: ”Tilaisuutta kunnioittivat presidentti Pekka Haavisto ja herra Antonio Flores”?
Viime tiedot kertovat, että Haavisto on onnistunut keräämään kannatuskortteja jo noin kaksinkertaisen määrän vaaditusta määrästä. Lehdissä on lueteltu tunnetuimpia nimiä, heitä on eri puolueista ja eri aloilta, kovaa porukkaa kaikki. Taitaa Haavisto sittenkin taas yllättää?
Useimmat kuitenkin uskovat, että presidentti valitaan nelikosta Alexander Stubb, Jussi Halla-aho, Olli Rehn ja valitsijayhdistyksen nimissä kampanjoiva kansansuosikki Mika Aaltola. Sen verran tasaväkiseltä tämä herraseurue nyt näyttää, että on viisasta käsitellä heitä tässä yhteydessä aakkosjärjestyksessä. Näin ei kukaan pääse väittämään, että olisin tässä jo asettumassa jonkun tietyn ehdokkaan kannalle!
Bachelor of Arts (Columbian yliopisto, New York) ja yhteiskuntatieteiden tohtori Mika Aaltola on keikkunut tähän mennessä julkaistuissa gallupeissa kolmannella sijalla. Hän on saavuttanut asemansa järkevillä ja analyyttisilla arvioillaan Venäjän ja Ukrainan sodasta, joskin hänellä oli kyllä tunnettavuutta jo tätäkin aikaisemmalta ajalta. Hän on Tampereen yliopiston dosentti ja Tallinnan yliopiston osa-aikainen professori. Hän on toiminut eräissä ulkomaisissa yliopistoissa myös vierailevana professorina. Nykyään hän on Ulkopoliittisen instituutin johtaja. Hänellä on lisäksi koko joukko tieteellisiä julkaisuja.
Tällä hetkellä ei ole tiedossa saako hän kokoon tarvittavat 20.000 kannattajaääntä päästäkseen vaaliin mukaan. Puoluetta ei hänen takanaan ole, mikä merkitsee sitä, että koko organisaatio on ollut tarpeen luoda alusta alkaen täysin tyhjästä. Siihen on varmaan lähdössä mukaan pystyvää väkeä, mutta rutinoituja puoluepolkuja hänellä ei ole käytössään. Niin vakuuttava esiintyjä kuin Aaltola onkin, eivät hänen mahdollisuutensa vaikuta kovin vahvoilta. Valitsijat kyllä uskovat hänen ulkopoliittiseen osaamiseensa, mutta miten on sisäpolitiikan laita? Totta kai hän senkin kiemuroita tuntee, mutta kyllä niihin liittyy paljon sellaista ns. ”hiljaista tietoa”, jota ei ulkopuolinen hevin saa. Jonkinlaista epätoivoa osoittanee se, että Aaltola nosti näkyville jonkin lehden toimittajan kanssa käymänsä keskustelun. Hän totesi, että ainakin tuossa lehdessä kiittävää kolumnia vastaan olisi ostettava ilmoitustilaa samaisesta lehdestä. Sinänsä näissä kytkennöissä ei välttämättä ole mitään uutta, mutta on kuitenkin ollut varomatonta unohtaa, että näin voi saada koko journalistikunnan vastaansa.
Perussuomalaisten kannatusluvut ovat viime aikoina hieman laskeneet. Syynä on tietysti hallitusvastuu. Miten pitkään lasku jatkuu, sitä ei kukaan vielä tiedä, paljon riippuu siitä, saako hallitus tehtyä niitä leikkauksia ja muita sopeutuksia, joita se on luvannut. Toisaalta monet leikkaukset koskevat myös osaa perussuomalaisista. Kuitenkin filosofian tohtori Jussi Halla-aho on varteenotettava ehdokas, varsinkin kun hän on eduskunnan puhemiehenä osoittanut olevansa järkevä, moni sanoisi, että älykäskin, joka tapauksessa tilanteet hallitseva poliitikko. Luulen, että monen mielestä hänen poliitikonkuvansa on selkiytynyt ja tullut tutummaksi.
Halla-ahon kielitaito on poikkeuksellista, sillä hänen kerrotaan puhuvan sekä ukrainaa että Venäjää näiden tavallisimpien, suomen, ruotsin ja ilmeisesti myös englannin lisäksi. Hänen väitöskirjansa koski vanhaa kirkkoslaavia, voidaanko sekin laskea hänen kielitaitoonsa kuuluvaksi, en tiedä. Hänen poliittinen uransa alkoi maahanmuuttokriittisenä bloggaajana, Skripta-blogin aloittajana. Niin tiiviisti hän käsitteli aihetta, että sai vuonna 2009 sakkotuomion uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kansanedustaja hänestä tuli perussuomalaisten suuren ”jytkyn” yhteydessä vuonna 2011. Kolme vuotta sen jälkeen hänet valittiin EU:n parlamenttiin. Kesäkuussa 2017 hänestä tuli puolueen puheenjohtaja, puolue hajosi, ja sen ministeriryhmä perusti lyhyeksi jääneen Sinisten puolueen. Huhtikuun 2019 eduskuntavaaleissa Halla-aho johti puolueensa komeaan voittoon. Presidentinvaalikyselyissä hän on viimeksi ollut neljäntenä Haaviston, Rehnin ja Stubbin jälkeen.
Suomen Pankin pääjohtajalla, valtiotieteen kandidaatti ja filosofian tohtori (Oxfordin yliopisto) Olli Rehnillä on takanaan komea ura paitsi pankkimiehenä, kansanedustajana, ministerinä sekä myös EU:n tehtävissä Hän on ollut komissaarina kahdessa komissiossa. Vuosina 2004–2009 hän vastasi EU:n laajentumisesta, ja 2010–2014 talous- ja raha-asioista. Jälkimmäisellä kaudella hän oli myös komission varapuheenjohtaja. Suomen Pankin pääjohtajana hän kuuluu myös Euroopan keskuspankin johtokuntaan. Vuosina 2002–2003 hän työskenteli professorina Helsingin yliopiston valtiotieteen laitoksella.
Olli Rehn on ilmoittautunut presidentin vaaliin kansalaisvaltuuskunnan ehdokkaana, mutta käytännössä myös koko keskustapuolue on asettunut hänen taakseen. Tästä kertoo myös se, että kannattajakorttien kerääminen onnistui nopeasti ja niin, että niitä taisi tulla melkein kaksinkertaisesti vaadittuun nähden. Kampanjan aloitus suoritettiin myös taitavasti: Rehn ilmoitti hankkeestaan Suomen Palloliiton tiloissa, tilaisuus televisioitiin. Tempaus oli sikäli kyllä taitavasti laadittu, sillä hän oli nuorena mestaruussarjatason jalkapalloilija Mikkelin Palloilijoissa. Hän jatkaa harrastustaan edelleen aktiivisesti ns. ”höntsäpalloiluna”. Ansiolistaan kuuluu myös luottamustehtäviä Palloliitossa.
Rehn on lähtenyt näkyvään kilpailuun vasta nyt syksyn alussa, mutta hän ilmeisesti säästää varsinaiset paukut lähemmäksi presidentin vaalia. Kansalaiset alkoivatkin jo ihmetellä hänen vaisua aloitustaan. Ansiolista on todella komea, korkeimpia virkoja EU:ssa ja kotimaassa, tutkinto Oxfordissa, cv hengästyttävän vahva. Mutta keskustaa edustavana hän saattaa silti jäädä vähän paitsioon, sillä vasemmalla ja oikealla panostetaan keskitetysti oman ehdokkaan tukemiseen.
Harva poliitikko on tullut sillä tavalla ryminällä näkyviin kuin kokoomuksen ehdokas Alexander Stubb, kaksikielinen helsinkiläinen, näyttävä, ja ehkä vähän pröystäilevästikin esiintyvä. Urheilumies hän on parhaasta päästä, mm. hän voitti viimeksi tänä kesänä Lahden triathlonkisassa 55-vuotiaiden sarjan. Uintia 1,9 kilometriä, pyöräilyä 90 kilometriä, lopuksi 21 kilometriä juoksua, kaikki yhteisaikaan 4,35,50! Tätä urheilullisuuttaan hän on korostanut mm. rennolla pukeutumisellaan. Istuva pääministeri (2014–2015) voi kyllä vielä loma-aikanaan näyttäytyä shortseissa, mutta lasten tikkatauluksi asettautuminen joillain messuilla alkoi jo tuntua virka-aseman kannalta hyvin arveluttavalta yleisön kosiskelulta.
Stubb on toiminut kansanedustajana vuosina 2011–2017, tänä aikana myös paitsi pääministerinä myös valtiovarainministerinä, ulkomaankauppa- ja Eurooppaministerinä ja ulkoministerinä. Vuosina 2017–2020 hän oli Euroopan investointipankin varapääjohtaja. Europarlamentaarikkona hän oli 2004–2008. Kansainvälistä taustaakin löytyy muutenkin, Googlen mukaan opiskelua hänellä on ollut Furman Universityssä USA:ssa, ilmeisesti BA-tutkinnon verran, tilillä on myös London School of Economics ja Paris-Sorbonne University. Itse hän on toiminut viime vuosina Firenzessä sijaitsevassa EU-yliopistossa professorina. Stubbin äidinkielet ovat suomi ja ruotsi. Lisäksi hän puhuu englantia, ranskaa, saksaa ja italiaa. Opintosuorituksista painavin lienee ollut väittely tohtoriksi kansainvälisistä suhteista Londom School of Economicsissa 1999. Väitöskirjan aiheena oli Euroopoan unionin joustava yhdentyminen ja Amsterdamin sopimus.
Mutta eroaviakin ääniä on kuulunut, jopa omankin puolueen piiristä. Terävimmät väitteet esitti Wikipedian mukaan silloinen Helsingin pormestari Jan Vapaavuori, joka moitti kirjaansa Puoliholtiton Suomi liittyen, kuinka narsistista persoonallisuushäiriötä sairastavien annetaan edetä politiikan huipulle. Vapaavuori viittasi Stubbiin, jolle Vapaavuoren mielestä politiikan sisällöillä on vain välinearvo omaan julkisuuskuvaansa. Toisaalta voi kysyä, eikö politiikkaan pyrkiminen jo välttämättä edellytäkin jonkinasteista narsistista luonnetta, eihän sitä muuten kestä! Eduskunnan entinen talouspäällikkö, kokoomuslainen itsekin, Pertti J. Rosila kritisoi Stubbia kesäkuussa 2019 julkaistussa Herrahissin vauhdissa -kirjassaan. Hänen mukaansa Stubb on suomalaisen politiikan vuosikymmenen suurin floppi, jolla oli "täysin epärealistiset luulot itsestään". Rosilan mukaan Stubbin osaamattomuus yhdistyi myös narsismiin.
Viime lauantaina nähty Elämäni biisi ei oikeastaan tuonut mitään uutta poliitikkojen kuvaan. Joukosta erottuivat Stubb, Rehn ja Aaltola ainakin siten, että he toivat kiittäen kertomuksissaan esille puolisonsa, muilta kahdelta tämä kortti jäi käyttämättä. Stubb oli saanut mukaan jopa myös isänsä, jääkiekkovaikuttaja Göran Stubbin ja tämän nykyisen elämänkumppanin, kaikkien tunteman Pirkko Mannolan. Tulipa mainituksi myös ehdokkaan parikymppinen tytär, joka ei kuitenkaan ollut suostunut isänsä vaalivankkureitten vetäjäksi. Olipa jopa sanonut sitä ”noloksi”. Kamera suuntautui puolisoiden ja Stubbin muun seurueen suuntaan silloin, kun heidät mainittiin.
Luulen kuitenkin, että Stubb tullee valituksi ainakin toiselle kierrokselle, kokoomusäänestäjät ovat tunnetusti puolueelleen uskollisia, monella on lisäksi samanlaista taustaa tai intressejä talouselämässä. Mutta kuka on vastapuolena, siitä saadaan selvyys varmaan vasta joskus ensin vuoden puolella, viimeistään vaalin ensimmäisen kierroksen jälkeen.
Vakavasti otettavat ehdokkaat
Kaksiosaisessa kolumnissa nimeltä Presidentinvaalit lähestyvät hiljalleen, käsittelen tällä kertaa ns. vakavasti otettavia ehdokkaita. Kyllähän ne jo ensimmäisessä osassakin mainitut ovat vakavasti otettavia, mutta mitä ilmeisemmin heillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Eli kisa tullaan käymään seuraavassa nimettyjen henkilöiden välillä.
Muut suuret puolueet oivat jo nimenneet ehdokkaansa, mutta SDP:n Jutta Urpilaisen suostumusta yhä odotellaan. Kasvatustieteen maisteri Urpilainen työskenteli opettajana ennen eduskuntaan valitsemistaan muutamia vuosia. Kansanedustaja hänestä tuli vuonna 2003, ja Sdp:n puheenjohtaja vasta 32-vuotiaana (2008–2914), ja ensimmäisenä naisena koko puolueen historiassa. Hänestä tuli Kataisen hallituksen valtiovarainministeri vuonna 2011. Hän siirtyi joulukuussa 2019 EU-komissaariksi erikoisalanaan EU:n kansainväliset kumppanuudet. Tässä ovat pääpiirteet hänen urastaan, johon luonnollisesti liittyi myös monia muita tärkeitä luottamustehtäviä vuosien varrelta.
Ansioita Urpilaisella siis on, mutta ehdokkuuttaan hän on pantannut toisaalta komissaarin sijaisjärjestelyjen takia, toisaalta myös siksi, että hänen mahdollisuutensa eivät ilmeisestikään ole aivan ehdottomat. Esimerkiksi hänen äänisaalistaan saattaisi kaventaa vieläkin suuressa suosiossa oleva vihreiden Pekka Haavisto, mutta myös vasemmistoliiton Li Anderson, jolla itsellään tosin ei ole mahdollisuuksia. Toisaalta jonkun täytyy lähteä pitämään puolueen mainetta yllä, on se sitten uhrautumista tai ei. Sdp kokee varmaan jonkinlaista krapulaa, kun Sanna Marinin kyydistä putosi ensin aviomies, sitten koko puolue. Hän lähti laajemmille metsästysmaille käyttämään lahjojensa koko arsenaalia. Tuskin hän enää palaakaan kahinoimaan näin pieniin ympyröihin.
Mielenkiintoista on nähdä, vieläkö ylioppilas Pekka Haavistolla on edelleen ns. punavihreällä puolella kannatusta kaksien edellisten presidentinvaalien tapaan. Haavisto antautui jo nuorena politiikkaan, saavuttaen siinä sellaista menetystä, että yliopisto-opinnot jäivät pahasti kesken. Kuitenkaan ei ole syytä olettaa, että hän jäisi jotenkin jälkeen politiikassa toimivista maistereista, yhteisten asioiden hoitaminen vaan oli niin intensiivistä, ettei tutkintoon, ei edes valtiotieteen maisterin tutkintoon ole ollut aikaa.
Kun Vihreä liitto oli juuri aloittanut, hän osallistui innolla Koijärvi-liikkeeseen ja hänestä tuli, ei aivan ensimmäisiä, mutta varsin varhaisia kansanedustajia jo vuonna 1987. Hän oli pitkään alan lehtien päätoimittajana. Ministerinäkin hän on ehtinyt toimia useissa hallituksissa, ensimmäisen kerran jo vuonna 1995. Hän on ollut useita kertoja vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtajana, ja ulkoministerinä vuosina 2019–2023. Ansioluettelosta löytyy myös useita kansainvälisiä tehtäviä. Se on muutenkin hengästyttävä, sieltä löytyy mm. puolentusinaa tehtävää erilaisissa kriisipesäkkeissä Euroopassa ja Aasiassa.
Varsinaisesti Haavisto tuli koko kansan tuttavaksi presidentinvaaleissa 2012 ja 2018, jolloin hänestä tuli Sauli Niinistön vastapeluri toisella kierroksella. Nelivuotinen ulkoministerikausi on lisännyt hänen arvostustaan, tuntuu siltä, että hän on pärjännyt tässä tehtävässä loistavasti asioiden lukuisten maailman mahtavien kanssa, aina Venäjän Lavrovia myöten. Hieman kuitenkin jää mieleen pieni epäilys siitä, miten jääräpäinen hän pystyisi olemaan kovan paikan tullen, lupsakasta ulkomisteristä kun pitäisi kuoriutua omapäinen valtion päämies vähän moniselitteisen Sauli Niinistön malliin. Kansalaiset ovat tottuneet erilaisten juhlavien tilaisuuksien selostuksissa kuulemaan muotoilun: ”Tilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan presidentti Sauli Niinistö ja rouva (sittemmin tohtori) Jenni Haukio.” Miltähän tuntuisi konservatiivisten kansalaisten korvissa toteamus: ”Tilaisuutta kunnioittivat presidentti Pekka Haavisto ja herra Antonio Flores”?
Viime tiedot kertovat, että Haavisto on onnistunut keräämään kannatuskortteja jo noin kaksinkertaisen määrän vaaditusta määrästä. Lehdissä on lueteltu tunnetuimpia nimiä, heitä on eri puolueista ja eri aloilta, kovaa porukkaa kaikki. Taitaa Haavisto sittenkin taas yllättää?
Useimmat kuitenkin uskovat, että presidentti valitaan nelikosta Alexander Stubb, Jussi Halla-aho, Olli Rehn ja valitsijayhdistyksen nimissä kampanjoiva kansansuosikki Mika Aaltola. Sen verran tasaväkiseltä tämä herraseurue nyt näyttää, että on viisasta käsitellä heitä tässä yhteydessä aakkosjärjestyksessä. Näin ei kukaan pääse väittämään, että olisin tässä jo asettumassa jonkun tietyn ehdokkaan kannalle!
Bachelor of Arts (Columbian yliopisto, New York) ja yhteiskuntatieteiden tohtori Mika Aaltola on keikkunut tähän mennessä julkaistuissa gallupeissa kolmannella sijalla. Hän on saavuttanut asemansa järkevillä ja analyyttisilla arvioillaan Venäjän ja Ukrainan sodasta, joskin hänellä oli kyllä tunnettavuutta jo tätäkin aikaisemmalta ajalta. Hän on Tampereen yliopiston dosentti ja Tallinnan yliopiston osa-aikainen professori. Hän on toiminut eräissä ulkomaisissa yliopistoissa myös vierailevana professorina. Nykyään hän on Ulkopoliittisen instituutin johtaja. Hänellä on lisäksi koko joukko tieteellisiä julkaisuja.
Tällä hetkellä ei ole tiedossa saako hän kokoon tarvittavat 20.000 kannattajaääntä päästäkseen vaaliin mukaan. Puoluetta ei hänen takanaan ole, mikä merkitsee sitä, että koko organisaatio on ollut tarpeen luoda alusta alkaen täysin tyhjästä. Siihen on varmaan lähdössä mukaan pystyvää väkeä, mutta rutinoituja puoluepolkuja hänellä ei ole käytössään. Niin vakuuttava esiintyjä kuin Aaltola onkin, eivät hänen mahdollisuutensa vaikuta kovin vahvoilta. Valitsijat kyllä uskovat hänen ulkopoliittiseen osaamiseensa, mutta miten on sisäpolitiikan laita? Totta kai hän senkin kiemuroita tuntee, mutta kyllä niihin liittyy paljon sellaista ns. ”hiljaista tietoa”, jota ei ulkopuolinen hevin saa. Jonkinlaista epätoivoa osoittanee se, että Aaltola nosti näkyville jonkin lehden toimittajan kanssa käymänsä keskustelun. Hän totesi, että ainakin tuossa lehdessä kiittävää kolumnia vastaan olisi ostettava ilmoitustilaa samaisesta lehdestä. Sinänsä näissä kytkennöissä ei välttämättä ole mitään uutta, mutta on kuitenkin ollut varomatonta unohtaa, että näin voi saada koko journalistikunnan vastaansa.
Perussuomalaisten kannatusluvut ovat viime aikoina hieman laskeneet. Syynä on tietysti hallitusvastuu. Miten pitkään lasku jatkuu, sitä ei kukaan vielä tiedä, paljon riippuu siitä, saako hallitus tehtyä niitä leikkauksia ja muita sopeutuksia, joita se on luvannut. Toisaalta monet leikkaukset koskevat myös osaa perussuomalaisista. Kuitenkin filosofian tohtori Jussi Halla-aho on varteenotettava ehdokas, varsinkin kun hän on eduskunnan puhemiehenä osoittanut olevansa järkevä, moni sanoisi, että älykäskin, joka tapauksessa tilanteet hallitseva poliitikko. Luulen, että monen mielestä hänen poliitikonkuvansa on selkiytynyt ja tullut tutummaksi.
Halla-ahon kielitaito on poikkeuksellista, sillä hänen kerrotaan puhuvan sekä ukrainaa että Venäjää näiden tavallisimpien, suomen, ruotsin ja ilmeisesti myös englannin lisäksi. Hänen väitöskirjansa koski vanhaa kirkkoslaavia, voidaanko sekin laskea hänen kielitaitoonsa kuuluvaksi, en tiedä. Hänen poliittinen uransa alkoi maahanmuuttokriittisenä bloggaajana, Skripta-blogin aloittajana. Niin tiiviisti hän käsitteli aihetta, että sai vuonna 2009 sakkotuomion uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kansanedustaja hänestä tuli perussuomalaisten suuren ”jytkyn” yhteydessä vuonna 2011. Kolme vuotta sen jälkeen hänet valittiin EU:n parlamenttiin. Kesäkuussa 2017 hänestä tuli puolueen puheenjohtaja, puolue hajosi, ja sen ministeriryhmä perusti lyhyeksi jääneen Sinisten puolueen. Huhtikuun 2019 eduskuntavaaleissa Halla-aho johti puolueensa komeaan voittoon. Presidentinvaalikyselyissä hän on viimeksi ollut neljäntenä Haaviston, Rehnin ja Stubbin jälkeen.
Suomen Pankin pääjohtajalla, valtiotieteen kandidaatti ja filosofian tohtori (Oxfordin yliopisto) Olli Rehnillä on takanaan komea ura paitsi pankkimiehenä, kansanedustajana, ministerinä sekä myös EU:n tehtävissä Hän on ollut komissaarina kahdessa komissiossa. Vuosina 2004–2009 hän vastasi EU:n laajentumisesta, ja 2010–2014 talous- ja raha-asioista. Jälkimmäisellä kaudella hän oli myös komission varapuheenjohtaja. Suomen Pankin pääjohtajana hän kuuluu myös Euroopan keskuspankin johtokuntaan. Vuosina 2002–2003 hän työskenteli professorina Helsingin yliopiston valtiotieteen laitoksella.
Olli Rehn on ilmoittautunut presidentin vaaliin kansalaisvaltuuskunnan ehdokkaana, mutta käytännössä myös koko keskustapuolue on asettunut hänen taakseen. Tästä kertoo myös se, että kannattajakorttien kerääminen onnistui nopeasti ja niin, että niitä taisi tulla melkein kaksinkertaisesti vaadittuun nähden. Kampanjan aloitus suoritettiin myös taitavasti: Rehn ilmoitti hankkeestaan Suomen Palloliiton tiloissa, tilaisuus televisioitiin. Tempaus oli sikäli kyllä taitavasti laadittu, sillä hän oli nuorena mestaruussarjatason jalkapalloilija Mikkelin Palloilijoissa. Hän jatkaa harrastustaan edelleen aktiivisesti ns. ”höntsäpalloiluna”. Ansiolistaan kuuluu myös luottamustehtäviä Palloliitossa.
Rehn on lähtenyt näkyvään kilpailuun vasta nyt syksyn alussa, mutta hän ilmeisesti säästää varsinaiset paukut lähemmäksi presidentin vaalia. Kansalaiset alkoivatkin jo ihmetellä hänen vaisua aloitustaan. Ansiolista on todella komea, korkeimpia virkoja EU:ssa ja kotimaassa, tutkinto Oxfordissa, cv hengästyttävän vahva. Mutta keskustaa edustavana hän saattaa silti jäädä vähän paitsioon, sillä vasemmalla ja oikealla panostetaan keskitetysti oman ehdokkaan tukemiseen.
Harva poliitikko on tullut sillä tavalla ryminällä näkyviin kuin kokoomuksen ehdokas Alexander Stubb, kaksikielinen helsinkiläinen, näyttävä, ja ehkä vähän pröystäilevästikin esiintyvä. Urheilumies hän on parhaasta päästä, mm. hän voitti viimeksi tänä kesänä Lahden triathlonkisassa 55-vuotiaiden sarjan. Uintia 1,9 kilometriä, pyöräilyä 90 kilometriä, lopuksi 21 kilometriä juoksua, kaikki yhteisaikaan 4,35,50! Tätä urheilullisuuttaan hän on korostanut mm. rennolla pukeutumisellaan. Istuva pääministeri (2014–2015) voi kyllä vielä loma-aikanaan näyttäytyä shortseissa, mutta lasten tikkatauluksi asettautuminen joillain messuilla alkoi jo tuntua virka-aseman kannalta hyvin arveluttavalta yleisön kosiskelulta.
Stubb on toiminut kansanedustajana vuosina 2011–2017, tänä aikana myös paitsi pääministerinä myös valtiovarainministerinä, ulkomaankauppa- ja Eurooppaministerinä ja ulkoministerinä. Vuosina 2017–2020 hän oli Euroopan investointipankin varapääjohtaja. Europarlamentaarikkona hän oli 2004–2008. Kansainvälistä taustaakin löytyy muutenkin, Googlen mukaan opiskelua hänellä on ollut Furman Universityssä USA:ssa, ilmeisesti BA-tutkinnon verran, tilillä on myös London School of Economics ja Paris-Sorbonne University. Itse hän on toiminut viime vuosina Firenzessä sijaitsevassa EU-yliopistossa professorina. Stubbin äidinkielet ovat suomi ja ruotsi. Lisäksi hän puhuu englantia, ranskaa, saksaa ja italiaa. Opintosuorituksista painavin lienee ollut väittely tohtoriksi kansainvälisistä suhteista Londom School of Economicsissa 1999. Väitöskirjan aiheena oli Euroopoan unionin joustava yhdentyminen ja Amsterdamin sopimus.
Mutta eroaviakin ääniä on kuulunut, jopa omankin puolueen piiristä. Terävimmät väitteet esitti Wikipedian mukaan silloinen Helsingin pormestari Jan Vapaavuori, joka moitti kirjaansa Puoliholtiton Suomi liittyen, kuinka narsistista persoonallisuushäiriötä sairastavien annetaan edetä politiikan huipulle. Vapaavuori viittasi Stubbiin, jolle Vapaavuoren mielestä politiikan sisällöillä on vain välinearvo omaan julkisuuskuvaansa. Toisaalta voi kysyä, eikö politiikkaan pyrkiminen jo välttämättä edellytäkin jonkinasteista narsistista luonnetta, eihän sitä muuten kestä! Eduskunnan entinen talouspäällikkö, kokoomuslainen itsekin, Pertti J. Rosila kritisoi Stubbia kesäkuussa 2019 julkaistussa Herrahissin vauhdissa -kirjassaan. Hänen mukaansa Stubb on suomalaisen politiikan vuosikymmenen suurin floppi, jolla oli "täysin epärealistiset luulot itsestään". Rosilan mukaan Stubbin osaamattomuus yhdistyi myös narsismiin.
Viime lauantaina nähty Elämäni biisi ei oikeastaan tuonut mitään uutta poliitikkojen kuvaan. Joukosta erottuivat Stubb, Rehn ja Aaltola ainakin siten, että he toivat kiittäen kertomuksissaan esille puolisonsa, muilta kahdelta tämä kortti jäi käyttämättä. Stubb oli saanut mukaan jopa myös isänsä, jääkiekkovaikuttaja Göran Stubbin ja tämän nykyisen elämänkumppanin, kaikkien tunteman Pirkko Mannolan. Tulipa mainituksi myös ehdokkaan parikymppinen tytär, joka ei kuitenkaan ollut suostunut isänsä vaalivankkureitten vetäjäksi. Olipa jopa sanonut sitä ”noloksi”. Kamera suuntautui puolisoiden ja Stubbin muun seurueen suuntaan silloin, kun heidät mainittiin.
Luulen kuitenkin, että Stubb tullee valituksi ainakin toiselle kierrokselle, kokoomusäänestäjät ovat tunnetusti puolueelleen uskollisia, monella on lisäksi samanlaista taustaa tai intressejä talouselämässä. Mutta kuka on vastapuolena, siitä saadaan selvyys varmaan vasta joskus ensin vuoden puolella, viimeistään vaalin ensimmäisen kierroksen jälkeen.
3.(85.) Tuleeko Päijät-sotesta vuosikymmenen floppi?
Sote-uudistusta on Suomeen rakennettu jo ainakin 15 vuotta, Sanna Marinin hallitus sai sen lopulta päätökseen. Vai saiko sentään? Tavoitteena on ollut saada terveydenhoitopalvelut toimimaan paremmin kaikkialla maassa, se on ollut mm. Marinin hallituksessa mukana olleen keskustan eräitä päätavoitteita. Onko siinä onnistuttu? Tuntuu siltä, että talouden realiteetit ja inhimillinen kyvykkyys eivät riitä, sillä eräissä sote-piireissä ollaan esimerkiksi lakkauttamassa pienten kuntien terveysasemia ja kunnallisia sairaaloita. Keskitys ja kilpailuttaminen näyttävät siis olevan eräänlaisia voimasanoja. On kuitenkin syntynyt kauniita hallintohimmeleitä, paperilla hienosti toimivia systeemejä, joiden toimivuutta ovat kuitenkin häirinneet viat keskitetyissä ATK-toiminnoissa. Mutta kallispalkkaisia virkoja on saatu lisää, usean sotealueen päälliköt esimerkiksi nauttivat suurempaa palkkaa kuin valtakunnan pääministeri! Ammatillinen pätevyys on tietysti ollut kriteerinä niin heidän kuin epälukuisen määrän pikkupomojen valinnassa, mutta ei voi kieltää, että poliittisetkin ansiot ovat ainakin jossain määrin vaikuttaneet.
Päijät-sote sai Lahdessa aikaan aikamoisen kaaoksen, josta voimme lukea vaikkapa maanantain 6.11. lehdestä. Ei kyetty ennakoimaan koronaepidemian alkua, rokotuksista ilmoitettiin vasta aivan marraskuun kynnyksellä. Tästä on ollut seurauksena valtava ruuhka, jossa tilanteeseen syyttömät puhelinvastaajat ja hoitohenkilökunta ovat saaneet kuulla kunniansa. Aikoja ei enää taida saada joulukuullekaan, ja keskussairaala alkaa jo nyt olla tupaten täynnä koronapotilaita. Lisäksi rokotukset on siirretty pois Triosta entisen kaupunginsairaalaan pieneen huoneeseen, jossa on vain neljä rokotuspaikkaa, eikä kai ollenkaan riittävästi odotustiloja
Korona ei tavallisesti aiheuta suurempaa vaaraa perusterveelle työikäiselle. Ikä on kuitenkin rasitustekijä, ja niinpä THL:n ja muiden instanssien päättäjät ovat päätyneet ajatukseen, että kaikkia 65-vuotta täyttäneitä on suojeltava, he ovat kuulemma hauraita ja voivat muita helpommin menehtyä. Muistan että itse ja kaikki terveet tuttavamme olimme tuossa iässä rautaisessa kunnossa. Mutta enpä ole enää minäkään nyt 22 vuotta myöhemmin. Kun yhdestä krempasta pääsee, niin on kaksi seuraavaa jo ovella odottelemassa! Aikani kuluksi kuitenkin väsään näitä purkauksia, enkä tarvitse vanhuudenhoitopaikkaa.
Tänä aamuna aamu TV:ssä taas pari tätiä, toinen THL:n ja toinen Husin palkkalistoilta vakuuttivat, että 65-vuotiaille pitäisi pian saada rokotus. Miksi ikärajaa ei voitaisi siirtää vaikka 80 vuoteen, kun nämä olisi saatu rokotettua, olisi nuorempien ikävuosiluokkien vuoro. Ruuhkatkin vähenisivät. Vai odotellaanko, että nuo vanhimmat ehtisivät kuolla kuormittamasta terveydenhoitojärjestelmää. Uskon vakaasti, että kansakunta kyllä tarvitsee yhä näitä Siiri Rantasia ja Aira Samulineja, ellei muuta niin esimerkkeinä ja kansakunnan mielialan kohottajina.
Sote-uudistusta on Suomeen rakennettu jo ainakin 15 vuotta, Sanna Marinin hallitus sai sen lopulta päätökseen. Vai saiko sentään? Tavoitteena on ollut saada terveydenhoitopalvelut toimimaan paremmin kaikkialla maassa, se on ollut mm. Marinin hallituksessa mukana olleen keskustan eräitä päätavoitteita. Onko siinä onnistuttu? Tuntuu siltä, että talouden realiteetit ja inhimillinen kyvykkyys eivät riitä, sillä eräissä sote-piireissä ollaan esimerkiksi lakkauttamassa pienten kuntien terveysasemia ja kunnallisia sairaaloita. Keskitys ja kilpailuttaminen näyttävät siis olevan eräänlaisia voimasanoja. On kuitenkin syntynyt kauniita hallintohimmeleitä, paperilla hienosti toimivia systeemejä, joiden toimivuutta ovat kuitenkin häirinneet viat keskitetyissä ATK-toiminnoissa. Mutta kallispalkkaisia virkoja on saatu lisää, usean sotealueen päälliköt esimerkiksi nauttivat suurempaa palkkaa kuin valtakunnan pääministeri! Ammatillinen pätevyys on tietysti ollut kriteerinä niin heidän kuin epälukuisen määrän pikkupomojen valinnassa, mutta ei voi kieltää, että poliittisetkin ansiot ovat ainakin jossain määrin vaikuttaneet.
Päijät-sote sai Lahdessa aikaan aikamoisen kaaoksen, josta voimme lukea vaikkapa maanantain 6.11. lehdestä. Ei kyetty ennakoimaan koronaepidemian alkua, rokotuksista ilmoitettiin vasta aivan marraskuun kynnyksellä. Tästä on ollut seurauksena valtava ruuhka, jossa tilanteeseen syyttömät puhelinvastaajat ja hoitohenkilökunta ovat saaneet kuulla kunniansa. Aikoja ei enää taida saada joulukuullekaan, ja keskussairaala alkaa jo nyt olla tupaten täynnä koronapotilaita. Lisäksi rokotukset on siirretty pois Triosta entisen kaupunginsairaalaan pieneen huoneeseen, jossa on vain neljä rokotuspaikkaa, eikä kai ollenkaan riittävästi odotustiloja
Korona ei tavallisesti aiheuta suurempaa vaaraa perusterveelle työikäiselle. Ikä on kuitenkin rasitustekijä, ja niinpä THL:n ja muiden instanssien päättäjät ovat päätyneet ajatukseen, että kaikkia 65-vuotta täyttäneitä on suojeltava, he ovat kuulemma hauraita ja voivat muita helpommin menehtyä. Muistan että itse ja kaikki terveet tuttavamme olimme tuossa iässä rautaisessa kunnossa. Mutta enpä ole enää minäkään nyt 22 vuotta myöhemmin. Kun yhdestä krempasta pääsee, niin on kaksi seuraavaa jo ovella odottelemassa! Aikani kuluksi kuitenkin väsään näitä purkauksia, enkä tarvitse vanhuudenhoitopaikkaa.
Tänä aamuna aamu TV:ssä taas pari tätiä, toinen THL:n ja toinen Husin palkkalistoilta vakuuttivat, että 65-vuotiaille pitäisi pian saada rokotus. Miksi ikärajaa ei voitaisi siirtää vaikka 80 vuoteen, kun nämä olisi saatu rokotettua, olisi nuorempien ikävuosiluokkien vuoro. Ruuhkatkin vähenisivät. Vai odotellaanko, että nuo vanhimmat ehtisivät kuolla kuormittamasta terveydenhoitojärjestelmää. Uskon vakaasti, että kansakunta kyllä tarvitsee yhä näitä Siiri Rantasia ja Aira Samulineja, ellei muuta niin esimerkkeinä ja kansakunnan mielialan kohottajina.
2. (84.) Elämäni biisi –
presidenttiehdokkaiden valinnat 4.9.2023
Katja Ståhlin vetämä ohjelma nimeltä Elämäni biisi tulee televisiosta taas tänäkin lauantaina. Siinä ovat tällä kertaa osallisina kaikki presidentinvaalin varteenotettavat miesehdokkaat, todellinen voimakvintetti. Jutta Urpilainen ei ole mukana, hänhän ei vielä ole virallinen ehdokaskaan. On mielenkiintoista todeta, minkä kuvan ehdokkaat antavat itsestään. Tehtävä on vaikea, sillä toisaalta pitäisi musiikkikappaleiden valinnassa olla riittävän kulturelli, toisaalta riittävän kansanomainen. Keskustelussa he varmaan ovat toisiaan kohtaan pelkästään kohteliaita, elleivät nyt sitten onnistu ”rivien välissä” jotenkin ”lohmimaan” toisiaan.
Luulen, että taustaryhmissä on tarkkaan mietitty niin ohjelman sisältöä kuin ehdokkaiden esiintymistäkin. Näkyvyys on aivan toista luokkaa kuin yksittäisissä toritapaamisissa tai edes ns. vaalitenteissä. Biisin valinta on tärkeä, mutta tärkeää on myös sitoa se johonkin ehdokkaalle merkittävään tapahtumaan. Sillä pitäisi olla hänelle suuri merkitys. eikä haittaisi ollenkaan, vaikka tapahtumaan linkittyisi joitain suuria tunteitakin. Koko illan tarkoitus on jollain tapaa inhimillistää ehdokkaita, tuoda heitä oikealla tavalla lähemmäs äänestäjiä.
Eräänlainen ennakkotapaus meillä on vuodelta 1964, jolloin presidenttiehdokkaat Martti Ahtisaari ja Elisabeth Rehn suostuivat puolisoineen Timo Koivusalon ja Joel Hallikaisen juontamaan Tuttu juttu -ohjelmaan. Ohjelmahan perustui siihen, että pariskunnan molempien osapuolten oli arvattava, miten toinen osapuoli oli vastannut tiettyihin kysymyksiin. Jokaisesta yhteneväisestä vastauksesta pariskunta sai ruusun. Ruusujen määrä ratkaisi voittajapariskunnan. Paljon on väitelty siitä, ratkaisiko Martti ja Eeva Ahtisaaren voitto koko presidentinvaalin. Sitä ei voi pitää todennäköisenä, mutta kyllä Ahtisaari onnistui saamaan ”pisteet kotiin” olemalla aika kansanomainen, mm. hän käytti kerran sanaa ”peijooni”. Tämä herätti ihastusta. Elisabet Rehn oli kyllä luonteva, mutta hänen miestään Owe Rehniä kyllä haittasi suomen kielen ontuva osaaminen.
Tämän kertaisen ohjelman rakenne on totutusti seuraava. Kukin osallistuja on valinnut musiikkikappaleen, ja ne soitetaan ennalta tuntemattomassa järjestyksessä. Sen jälkeen kaikki viisi arvuuttelevat, kenelle mikin kappale kuului. Lopuksi tapahtuvat ”paljastukset”, eli kunkin kappaleen valitsija joutuu kertomaan mistä elämänvaiheesta tai tapahtumasta musiikkiesitys on jäänyt muistoksi. Aikaisemmin esitetyistä ohjelmista muistamme, että tämä vaihe on ollut kaikkein kiinnostavin. Juttuja on helppo verrata toisiinsa, lisäksi kehonkieli varmaan paljastaa henkilöistä yhtä ja toista. Tästä varmaan on katsojille iloa pitkäksi aikaa, some taitaa sekin räjähtää kaiken maailman spekulaatioista.
presidenttiehdokkaiden valinnat 4.9.2023
Katja Ståhlin vetämä ohjelma nimeltä Elämäni biisi tulee televisiosta taas tänäkin lauantaina. Siinä ovat tällä kertaa osallisina kaikki presidentinvaalin varteenotettavat miesehdokkaat, todellinen voimakvintetti. Jutta Urpilainen ei ole mukana, hänhän ei vielä ole virallinen ehdokaskaan. On mielenkiintoista todeta, minkä kuvan ehdokkaat antavat itsestään. Tehtävä on vaikea, sillä toisaalta pitäisi musiikkikappaleiden valinnassa olla riittävän kulturelli, toisaalta riittävän kansanomainen. Keskustelussa he varmaan ovat toisiaan kohtaan pelkästään kohteliaita, elleivät nyt sitten onnistu ”rivien välissä” jotenkin ”lohmimaan” toisiaan.
Luulen, että taustaryhmissä on tarkkaan mietitty niin ohjelman sisältöä kuin ehdokkaiden esiintymistäkin. Näkyvyys on aivan toista luokkaa kuin yksittäisissä toritapaamisissa tai edes ns. vaalitenteissä. Biisin valinta on tärkeä, mutta tärkeää on myös sitoa se johonkin ehdokkaalle merkittävään tapahtumaan. Sillä pitäisi olla hänelle suuri merkitys. eikä haittaisi ollenkaan, vaikka tapahtumaan linkittyisi joitain suuria tunteitakin. Koko illan tarkoitus on jollain tapaa inhimillistää ehdokkaita, tuoda heitä oikealla tavalla lähemmäs äänestäjiä.
Eräänlainen ennakkotapaus meillä on vuodelta 1964, jolloin presidenttiehdokkaat Martti Ahtisaari ja Elisabeth Rehn suostuivat puolisoineen Timo Koivusalon ja Joel Hallikaisen juontamaan Tuttu juttu -ohjelmaan. Ohjelmahan perustui siihen, että pariskunnan molempien osapuolten oli arvattava, miten toinen osapuoli oli vastannut tiettyihin kysymyksiin. Jokaisesta yhteneväisestä vastauksesta pariskunta sai ruusun. Ruusujen määrä ratkaisi voittajapariskunnan. Paljon on väitelty siitä, ratkaisiko Martti ja Eeva Ahtisaaren voitto koko presidentinvaalin. Sitä ei voi pitää todennäköisenä, mutta kyllä Ahtisaari onnistui saamaan ”pisteet kotiin” olemalla aika kansanomainen, mm. hän käytti kerran sanaa ”peijooni”. Tämä herätti ihastusta. Elisabet Rehn oli kyllä luonteva, mutta hänen miestään Owe Rehniä kyllä haittasi suomen kielen ontuva osaaminen.
Tämän kertaisen ohjelman rakenne on totutusti seuraava. Kukin osallistuja on valinnut musiikkikappaleen, ja ne soitetaan ennalta tuntemattomassa järjestyksessä. Sen jälkeen kaikki viisi arvuuttelevat, kenelle mikin kappale kuului. Lopuksi tapahtuvat ”paljastukset”, eli kunkin kappaleen valitsija joutuu kertomaan mistä elämänvaiheesta tai tapahtumasta musiikkiesitys on jäänyt muistoksi. Aikaisemmin esitetyistä ohjelmista muistamme, että tämä vaihe on ollut kaikkein kiinnostavin. Juttuja on helppo verrata toisiinsa, lisäksi kehonkieli varmaan paljastaa henkilöistä yhtä ja toista. Tästä varmaan on katsojille iloa pitkäksi aikaa, some taitaa sekin räjähtää kaiken maailman spekulaatioista.
1. (83.) Presidentinvaalit lähestyvät hiljalleen 1.
Presidentinvaalit ovat kohta pääsemässä vauhtiin. Tosin toistaiseksi ollaan vielä lämmittelyvaiheessa. Erilaiset gallupit ja muut lehdistössä esiintyvät äänestykset ja kannanotot risteilevät, todellinen kamppailu alkanee vasta vuoden vaihteessa. Ehdokkaat alkavat olla selville, oikeastaan odotetaan vielä vain Jutta Urpilaisen ilmoittautumista.
Näyttää siltä, että liikkeellä on kolmen kerroksen väkeä, vakavasti otettavat, puolueiden ja mahdollisten kannatusyhdistysten nimelliset ehdokkaat, ja hännän huippuina eräät yksityishenkilöt. jotka haluavat syystä tai toisesta päästä näkyville. Näistä viimeksi mainituista en viitsi kirjoittaa mitään, keskityn kahdessa seuraavassa kirjoituksessani vain niihin kahteen ensimmäiseen, ensiksi niihin, joilla ei ilmeisesti ole mitään mahdollisuuksia, nimitän heitä tässä nyt vaikka statisteiksi.
Presidentinvaalin statistit
Eräät pienpuolueet ovat nimenneet ehdokkaita sen takia, että kansa ja kannattajat muistaisivat, että hekin ovat olemassa. Ensimmäisenä taisi ilmoittautua diplomi -ekonomi Harry Harkimo (Liike.Nyt). Hän on kova liikemies, kova urheilumies ja taustavaikuttava. Hän tuli tunnetuksi siinä vaiheessa, kun hän oli mukana purjehtimassa yksin maapallon ympäri vuosina 1986–1987, aikaa kului 168 vuorokautta. Kaupparekisterin mukaan hän on ollut mukana 17 yhtiössä. Tunnetuinta hänen työssään on ollut toiminta jääkiekkoseura Jokereiden omistajana 1991–2019. Suurelta osin hänen rakennuttamansa Hartwall Areena myytiin kokonaisuudessaan venäläiselle yhtiölle. Hänen yhteiskunnallisten tehtäviensä määrä on hengästyttävän valtava, on televisio-ohjelmia, tubettamista, managerointia jne. Hänestä tuli ensin kokoomuksen kansanedustaja 2015 kaikkiaan yli 11000 äänellä. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan kokoomuksessa saanut toivomaansa asemaa, mikä sitten ajoi hänet perustamaan oman puolueen. Sen kannatus on viime aikoina ollut kahden prosentin luokkaa.
Myös kristillisdemokraatit ovat halunneet muistuttaa olemassaolostaan. Kauppatieteiden maisteri Sari Essayah tuli suurelle yleisölle tutuksi varsinaisesti vuonna 1993, jolloin hän voitti kävelyssä maailmamestaruuden. Varhaisvuosilta hänestä löytyy Wikipediassa aikamoinen määrä erilaisia luottamustehtäviä. Tämän vuosituhannen puolella hän on ehtinyt toimia kansanedustajana vuodesta 2003 lähtien, väliin on kuitenkin mahtunut jäsenyys Euroopan parlamentissa 2009–2014. Hän aloitti KD :n puheenjohtajana vuonna 2015. Taustalta löytyy urheilujohtajana tehtäviä, sekä 1980-luvulta toimintaa helluntaiherätyksen evankelistana. Puolueen osuus gallupeissa on viime aikoina ollut muutaman prosentin luokkaa. Puolue on mukana Petteri Orpon konservatiivisessa hallituksessa, Essayah on sen maatalousministeri.
Valtiotieteen kandidaatti Li Andersson oli Sanna Marinin johtaman hallituksen opetusministeri vuodesta 2019, vasemmistoliiton puheenjohtaja hän on ollut vuodesta 2016 lähtien. Hänen taustaltaan löytyy runsaasti nuoriso-, opiskelija- ja kunnallispolitiikkaa. Hän on suuressa määrin päivittänyt vasemmistoliiton poliittisia linjauksia, ja on tuonut niihin myös uutta, mm. kannabiksen dekriminalisointia, uskonnonopetuksen muuttamista katsomusaineeksi, ja pyrkimystä vegaanisuuteen. Hän on ilmoittanut ymmärtävänsä kansalaistottelemattomuutta ja Greenpeacen operaatioita. Hän on ilmoittanut puoltavansa sukupuoletonta asevelvollisuutta. Puolueen kannatus on ollut selvästi alle 10 prosenttia. Tuskin kukaan uskookaan hänen menestykseensä. Suurin merkitys saattaa olla siinä, että hän tulee ensimmäisellä vaalikierroksella syömään lähinnä vihervasemmistosta ääniään saavan Pekka Haaviston äänisaalista, vaikeuttaen hänen pääsyään presidentinvaalin toiselle kierrokselle.
Eräänlainen ikiehdokas on konkari, valtiotieteiden tohtori Paavo Väyrynen, joka tuntuu iloitsevansa vaaleihin liittyvästä atmosfääristä. Aika pitkä matka on hänellä ehdokkuuteen, kannatusyhdistyksen kun pitäisi kerätä ne maagiset 20.000 ääntä! Väyrysen loisteliaimmat vaiheet sijoittuivat 1980-luvulle, jolloin hän yritti tosissaan niin pääministeriksi, toiveissaan myös presidentiksi. Hänen tiensä kuitenkin katkaisi presidentti Mauno Koivisto, joka vuonna1988 nimittikin pääministeriksi kokoomuksen Harri Holkerin, eikä eräiden kokoomuspoliitikkojen kanssa suhmuroinutta Väyrystä. Iältään hän on 77-vuotias, joten se ei olisi este, saman ikäinenhän on mm. Donald Trump, Joe Biden on jopa vanhempi. Kortit oli pelattu kuitenkin jo kauan sitten. Viimeiset tiedot kertovat, että kannattajakorttien kerääminen kannatusyhdistykseen ei näytä onnistuvan, joten jossain vaiheessa se Paavokin joutuu hellittämään.
Presidentinvaalit ovat kohta pääsemässä vauhtiin. Tosin toistaiseksi ollaan vielä lämmittelyvaiheessa. Erilaiset gallupit ja muut lehdistössä esiintyvät äänestykset ja kannanotot risteilevät, todellinen kamppailu alkanee vasta vuoden vaihteessa. Ehdokkaat alkavat olla selville, oikeastaan odotetaan vielä vain Jutta Urpilaisen ilmoittautumista.
Näyttää siltä, että liikkeellä on kolmen kerroksen väkeä, vakavasti otettavat, puolueiden ja mahdollisten kannatusyhdistysten nimelliset ehdokkaat, ja hännän huippuina eräät yksityishenkilöt. jotka haluavat syystä tai toisesta päästä näkyville. Näistä viimeksi mainituista en viitsi kirjoittaa mitään, keskityn kahdessa seuraavassa kirjoituksessani vain niihin kahteen ensimmäiseen, ensiksi niihin, joilla ei ilmeisesti ole mitään mahdollisuuksia, nimitän heitä tässä nyt vaikka statisteiksi.
Presidentinvaalin statistit
Eräät pienpuolueet ovat nimenneet ehdokkaita sen takia, että kansa ja kannattajat muistaisivat, että hekin ovat olemassa. Ensimmäisenä taisi ilmoittautua diplomi -ekonomi Harry Harkimo (Liike.Nyt). Hän on kova liikemies, kova urheilumies ja taustavaikuttava. Hän tuli tunnetuksi siinä vaiheessa, kun hän oli mukana purjehtimassa yksin maapallon ympäri vuosina 1986–1987, aikaa kului 168 vuorokautta. Kaupparekisterin mukaan hän on ollut mukana 17 yhtiössä. Tunnetuinta hänen työssään on ollut toiminta jääkiekkoseura Jokereiden omistajana 1991–2019. Suurelta osin hänen rakennuttamansa Hartwall Areena myytiin kokonaisuudessaan venäläiselle yhtiölle. Hänen yhteiskunnallisten tehtäviensä määrä on hengästyttävän valtava, on televisio-ohjelmia, tubettamista, managerointia jne. Hänestä tuli ensin kokoomuksen kansanedustaja 2015 kaikkiaan yli 11000 äänellä. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan kokoomuksessa saanut toivomaansa asemaa, mikä sitten ajoi hänet perustamaan oman puolueen. Sen kannatus on viime aikoina ollut kahden prosentin luokkaa.
Myös kristillisdemokraatit ovat halunneet muistuttaa olemassaolostaan. Kauppatieteiden maisteri Sari Essayah tuli suurelle yleisölle tutuksi varsinaisesti vuonna 1993, jolloin hän voitti kävelyssä maailmamestaruuden. Varhaisvuosilta hänestä löytyy Wikipediassa aikamoinen määrä erilaisia luottamustehtäviä. Tämän vuosituhannen puolella hän on ehtinyt toimia kansanedustajana vuodesta 2003 lähtien, väliin on kuitenkin mahtunut jäsenyys Euroopan parlamentissa 2009–2014. Hän aloitti KD :n puheenjohtajana vuonna 2015. Taustalta löytyy urheilujohtajana tehtäviä, sekä 1980-luvulta toimintaa helluntaiherätyksen evankelistana. Puolueen osuus gallupeissa on viime aikoina ollut muutaman prosentin luokkaa. Puolue on mukana Petteri Orpon konservatiivisessa hallituksessa, Essayah on sen maatalousministeri.
Valtiotieteen kandidaatti Li Andersson oli Sanna Marinin johtaman hallituksen opetusministeri vuodesta 2019, vasemmistoliiton puheenjohtaja hän on ollut vuodesta 2016 lähtien. Hänen taustaltaan löytyy runsaasti nuoriso-, opiskelija- ja kunnallispolitiikkaa. Hän on suuressa määrin päivittänyt vasemmistoliiton poliittisia linjauksia, ja on tuonut niihin myös uutta, mm. kannabiksen dekriminalisointia, uskonnonopetuksen muuttamista katsomusaineeksi, ja pyrkimystä vegaanisuuteen. Hän on ilmoittanut ymmärtävänsä kansalaistottelemattomuutta ja Greenpeacen operaatioita. Hän on ilmoittanut puoltavansa sukupuoletonta asevelvollisuutta. Puolueen kannatus on ollut selvästi alle 10 prosenttia. Tuskin kukaan uskookaan hänen menestykseensä. Suurin merkitys saattaa olla siinä, että hän tulee ensimmäisellä vaalikierroksella syömään lähinnä vihervasemmistosta ääniään saavan Pekka Haaviston äänisaalista, vaikeuttaen hänen pääsyään presidentinvaalin toiselle kierrokselle.
Eräänlainen ikiehdokas on konkari, valtiotieteiden tohtori Paavo Väyrynen, joka tuntuu iloitsevansa vaaleihin liittyvästä atmosfääristä. Aika pitkä matka on hänellä ehdokkuuteen, kannatusyhdistyksen kun pitäisi kerätä ne maagiset 20.000 ääntä! Väyrysen loisteliaimmat vaiheet sijoittuivat 1980-luvulle, jolloin hän yritti tosissaan niin pääministeriksi, toiveissaan myös presidentiksi. Hänen tiensä kuitenkin katkaisi presidentti Mauno Koivisto, joka vuonna1988 nimittikin pääministeriksi kokoomuksen Harri Holkerin, eikä eräiden kokoomuspoliitikkojen kanssa suhmuroinutta Väyrystä. Iältään hän on 77-vuotias, joten se ei olisi este, saman ikäinenhän on mm. Donald Trump, Joe Biden on jopa vanhempi. Kortit oli pelattu kuitenkin jo kauan sitten. Viimeiset tiedot kertovat, että kannattajakorttien kerääminen kannatusyhdistykseen ei näytä onnistuvan, joten jossain vaiheessa se Paavokin joutuu hellittämään.
8. (82.) Olemmeko kaikki iloista keskiluokkaa?
Toimittaja Sanna Kajander-Ruuthin kirja luotaa tärkeää yhteiskunnallista kysymystä, joka sivuaa useimpien suomalaisten henkilöhistoriaa. Hän kirjoittaa kirjan takakannessa seuraavasti:” Suomessa kaikkein varakkaimmatkin väittävät olevansa vain ylempää keskiluokkaa, ja suorittavaa työtä tekevät yrittävät mukautua keskiluokan asettamiin normeihin. Se, millaiset eväät kotoa saa, millaisiin tapoihin on tottunut tai missä kasvaa, voivat vaikuttaa ihmisen elämään yllättävilläkin tavoilla. Miksi joku pärjää mutta toinen ei? Miten suuri vaikutus on omilla kyvyillä, entä silkalla hyvällä onnella? ”
Toimittaja Sanna Kajander-Ruuthin kirja luotaa tärkeää yhteiskunnallista kysymystä, joka sivuaa useimpien suomalaisten henkilöhistoriaa. Hän kirjoittaa kirjan takakannessa seuraavasti:” Suomessa kaikkein varakkaimmatkin väittävät olevansa vain ylempää keskiluokkaa, ja suorittavaa työtä tekevät yrittävät mukautua keskiluokan asettamiin normeihin. Se, millaiset eväät kotoa saa, millaisiin tapoihin on tottunut tai missä kasvaa, voivat vaikuttaa ihmisen elämään yllättävilläkin tavoilla. Miksi joku pärjää mutta toinen ei? Miten suuri vaikutus on omilla kyvyillä, entä silkalla hyvällä onnella? ”
Kirja rakentuu kymmenestä tapausselosteesta, kymmenestä tositarinasta, joista useimmat kertovat sosiaalisesta noususta, eräät vähän vähemmän, jos ollenkaan. Kaikki henkilöt ovat ”boomereita”, eli 1940-luvun, osin 1950-luvun alun vauvabuumin tuotteita. Heidän ikäluokkansa täyttivät ensin koulut, sitten työpaikat, ja kohta myös vanhainkodit. Kun he vielä ovat työskennelleet ja eläneetkin pitkään, on nuoremmille ikäluokille ollut tarjolla hohdokkaita aloituspaikkoja sitä vähemmän. Siitä tuli sitten tuo hieman väheksyvä nimitys boomeri. Päälle päätteeksi joudutaan miettimään, riittääkö eläkkeen maksajia ilman, että nyt pitäisi haalia mahdollisimman pian kelvollisia maahanmuuttajia niitä maksamaan.
Mistä tuo ”vauvabuumi” sitten johtui. Vakiintunut hokema kuului, että ”kun miehet palasivat sodasta”. Totta toinen puoli, kovin monet potentiaaliset avioliitot jäivät sodan takia aikanaan solmimatta. Suomi menetti kaatuneina tai muuten kuolleina muistaakseni 80–90.000 henkeä, ja tuo vaje piti nopeasti täyttää. Olin itse syntynyt jo edellisen vuosikymmenen puolella, eli olin tuolloin ”boomeriaikaan” kymmenvuotias. Muistan vieläkin tarkkaan, miten isäni sanoi: ”Jokaisessa isänmaallisessa perheessä pitäisi olla vähintään neljä lasta”, mistä lienee sitten tuon mainoslauseen lukenut. Minun ja sisareni lisäksi meille syntyi vielä kaksi poikaa vuosina 1945 ja 1946. Hyvin on heillekin tilaa jäänyt.
----------
Sanna Kajander-Ruuthin oman lähisuvun tarina on luokkanousun tarinaa. Isoisä oli huutolaislapsi. joka omalla työllään ja lahjakkuudellaan perusti yrityksen ja hankki omakotitalon ja kesämökinkin. Hänen poikansa meni oppikouluun ja sai pysyvän valtion viran, mikä tarjosi jälkikasvulle kaiken tarpeellisen, mitä oppikoulun käynti edellytti. Sanna täydensi luokkanousua, hänestä tuli suvun ensimmäinen ylioppilas ja maisteri. Yliopistoon hän siis pääsi, mutta ”vasta myöhemmin ymmärsin, että useiden opiskelukavereideni vanhemmat ja isovanhemmat olivat akateemisesti koulutettuja. Monet asiat olivat heille kotitaustan vuoksi itsestäänselvyyksiä. Heille oli aina ollut selvää, että he tulisivat hakemaan yliopistoon, eikä rahaa tarvinnut opintojen ohella miettiä. Minulla ei tällaista rentoutta ollut.”
Oma vuosia vanhempi tarinani on vähän samansuuntainen. Isoisäni oli keskikokoisen maatilan omistaja, kuitenkin lähinnä pienviljelijä, isäni viljeli myöhemmin kuten veljensäkin, toista puolta tuosta tilasta. Lisäksi hän oli kouluttautunut poliisialalle, oli mm. vuosia silloisen Vaasan läänin rikospoliisin ylikonstaapelina. Minusta tuli sekä isäni että äitini suvun ensimmäinen ylioppilas, maisteri ja tohtori. Vähän kateellinen olin niille kaksikielisille helsinkiläisopiskelijoille, joille varakkuus ja sukutausta antoivat varmuutta ja verkostoja, joita me maalaisylioppilaat jouduimme hiki hatussa luomaan. Hyvin istuvissa puvuissaan, rusetti kaulassa, taskunenäliina rintataskussa, lierihattu päässä ja sateenvarjo kädessä he esiintyivät luennoille tullessaan omissa porukoissaan. Näistä tuli sitten professoreita, arkistonjohtajia ja ylikirjastonhoitajia.
--------
On siis helppo yhtyä Sanna Kajander-Ruuthin toteamukseen: Olemme luokkayhteiskunta. Tai ainakin olimme, nythän kaikki selittävät olevansa keskiluokkaa. Huonompiosaisille se on tavoite, yläluokkaisille jonkinlainen hämäävä peite, vaatimattomuus kun on ihannoitava asenne. Mutta todellisuus ei ole noin auvoinen. Pitäisikö siis sanoa, että tämänkin päivän Suomessa ”toiset ovat edelleen keskiluokkaisempia kuin toiset”.
Suomessa on pyritty toisin kuin Ruotsissa asuttamaan samoille asuinalueille ja lähiöihin hyvin erilaista väkeä. Mutta ns, ”koulushoppailu” ja siihen verrattavissa oleva toiminta on jatkuvasti luonut erilaisia asuinympäristöjä. Erilaisuus on lisääntynyt, jollain alueella asuu paljon akateemista väkeä, jollain on paljon monen sukupolven toimeentuloasiakkaita. Parisuhteet solmitaan yleensä opiskeluaikana, perheiden arvot seuraavat vanhempien mukana. On kulttuurista pääomaa, esimerkiksi jo varhain tutustutaan kirjallisuuteen ja taiteeseen. Toisaalta vähäisen koulutuksen saaneet vanhemmat saattavat haluamattaankin siirtää lapsilleen näkemyksiä ja käytösmalleja, jotka eivät suosi koulunkäyntiä. Koulun kulttuurikin akateemisine opettajineen on vieras.
Luokka-asema ei toki määrää ihmisen kohtaloa, vaikka se helposti ohjaa ihmisen valintoja tiettyyn suuntaan. Sillä ei kuitenkaan voi selittää kaikkea sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, onnistumisia, takaiskuja tai itsetunnon ja omanarvontunnon kolauksia. Hyvällä tuurillakin on osuutensa: millainen tilanne työmarkkinoilla vallitsee, onnistuvat opinnot, asuntokaupat, säilyykö terveys tai työpaikka jne. Luokkamatka voi olla matka ylöspäin, mutta nykyään usein myös niin, ettei vanhempien asemaa tai elintasoa enää saavuteta.
Edellä olevat mietelmät ovat lähinnä kirjan yleisluvuista. Hyvin merkityksellinen osa ovat kuitenkin kymmenen tunnetun kansalaisen haastattelut, joita en kuitenkaan ryhdy tässä tarkemmin erittelemään. Kuittaan tämän katkelmalla kirjan sisällysluettelosta, josta selviää, millaisten kysymysten äärellä haastateltavat ovat joutuneet painiskelemaan.
----------
Sanna Kajander-Ruuthin oman lähisuvun tarina on luokkanousun tarinaa. Isoisä oli huutolaislapsi. joka omalla työllään ja lahjakkuudellaan perusti yrityksen ja hankki omakotitalon ja kesämökinkin. Hänen poikansa meni oppikouluun ja sai pysyvän valtion viran, mikä tarjosi jälkikasvulle kaiken tarpeellisen, mitä oppikoulun käynti edellytti. Sanna täydensi luokkanousua, hänestä tuli suvun ensimmäinen ylioppilas ja maisteri. Yliopistoon hän siis pääsi, mutta ”vasta myöhemmin ymmärsin, että useiden opiskelukavereideni vanhemmat ja isovanhemmat olivat akateemisesti koulutettuja. Monet asiat olivat heille kotitaustan vuoksi itsestäänselvyyksiä. Heille oli aina ollut selvää, että he tulisivat hakemaan yliopistoon, eikä rahaa tarvinnut opintojen ohella miettiä. Minulla ei tällaista rentoutta ollut.”
Oma vuosia vanhempi tarinani on vähän samansuuntainen. Isoisäni oli keskikokoisen maatilan omistaja, kuitenkin lähinnä pienviljelijä, isäni viljeli myöhemmin kuten veljensäkin, toista puolta tuosta tilasta. Lisäksi hän oli kouluttautunut poliisialalle, oli mm. vuosia silloisen Vaasan läänin rikospoliisin ylikonstaapelina. Minusta tuli sekä isäni että äitini suvun ensimmäinen ylioppilas, maisteri ja tohtori. Vähän kateellinen olin niille kaksikielisille helsinkiläisopiskelijoille, joille varakkuus ja sukutausta antoivat varmuutta ja verkostoja, joita me maalaisylioppilaat jouduimme hiki hatussa luomaan. Hyvin istuvissa puvuissaan, rusetti kaulassa, taskunenäliina rintataskussa, lierihattu päässä ja sateenvarjo kädessä he esiintyivät luennoille tullessaan omissa porukoissaan. Näistä tuli sitten professoreita, arkistonjohtajia ja ylikirjastonhoitajia.
--------
On siis helppo yhtyä Sanna Kajander-Ruuthin toteamukseen: Olemme luokkayhteiskunta. Tai ainakin olimme, nythän kaikki selittävät olevansa keskiluokkaa. Huonompiosaisille se on tavoite, yläluokkaisille jonkinlainen hämäävä peite, vaatimattomuus kun on ihannoitava asenne. Mutta todellisuus ei ole noin auvoinen. Pitäisikö siis sanoa, että tämänkin päivän Suomessa ”toiset ovat edelleen keskiluokkaisempia kuin toiset”.
Suomessa on pyritty toisin kuin Ruotsissa asuttamaan samoille asuinalueille ja lähiöihin hyvin erilaista väkeä. Mutta ns, ”koulushoppailu” ja siihen verrattavissa oleva toiminta on jatkuvasti luonut erilaisia asuinympäristöjä. Erilaisuus on lisääntynyt, jollain alueella asuu paljon akateemista väkeä, jollain on paljon monen sukupolven toimeentuloasiakkaita. Parisuhteet solmitaan yleensä opiskeluaikana, perheiden arvot seuraavat vanhempien mukana. On kulttuurista pääomaa, esimerkiksi jo varhain tutustutaan kirjallisuuteen ja taiteeseen. Toisaalta vähäisen koulutuksen saaneet vanhemmat saattavat haluamattaankin siirtää lapsilleen näkemyksiä ja käytösmalleja, jotka eivät suosi koulunkäyntiä. Koulun kulttuurikin akateemisine opettajineen on vieras.
Luokka-asema ei toki määrää ihmisen kohtaloa, vaikka se helposti ohjaa ihmisen valintoja tiettyyn suuntaan. Sillä ei kuitenkaan voi selittää kaikkea sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, onnistumisia, takaiskuja tai itsetunnon ja omanarvontunnon kolauksia. Hyvällä tuurillakin on osuutensa: millainen tilanne työmarkkinoilla vallitsee, onnistuvat opinnot, asuntokaupat, säilyykö terveys tai työpaikka jne. Luokkamatka voi olla matka ylöspäin, mutta nykyään usein myös niin, ettei vanhempien asemaa tai elintasoa enää saavuteta.
Edellä olevat mietelmät ovat lähinnä kirjan yleisluvuista. Hyvin merkityksellinen osa ovat kuitenkin kymmenen tunnetun kansalaisen haastattelut, joita en kuitenkaan ryhdy tässä tarkemmin erittelemään. Kuittaan tämän katkelmalla kirjan sisällysluettelosta, josta selviää, millaisten kysymysten äärellä haastateltavat ovat joutuneet painiskelemaan.
7. (81.) Tanssii tähtien kanssa jaksaa yhä kiinnostaa
Onko meissä sittenkin hieman rasistin vikaa?
Tanssii tähtien kanssa on vuodesta toiseen ollut suosituimpia viihdeohjelmiamme. Uutuudenviehätys on jatkunut nyt laskujeni mukaan jo 13. kaudelle. Yhä edelleen ne ovat mukana kahvipöytäkeskusteluissa ja muutenkin ihmisten tavatessa. On ollut hienoa seurata, miten aluksi kovin kömpelöiltä vaikuttaneista julkkiksista on muutaman kuukauden intensiivisen harjoittelun jälkeen kuoriutunut notkeita, varmasti askeltavia ja ilmaisuvoimaisia taiteilijoita. Toki on siellä ollut mukana sellaisiakin, jotka olivat arvioineet edellytyksensä väärin. Nyt heitä ei tainnut olla lainkaan, mutta silti jyvät alkoivat erottua akanoista nytkin jo varsin aikaisin.
Ohjelma on rakennettu taitavasti. Tunnetut entisajan kilpatanssijat toimivat tuomareina ja antavat kukin pisteitä jokaiselle parille. Jukka Haapalainen, Helena Ahti-Hallberg ja Jorma Uotinen ovat kukin siis entisiä ammattitanssijoita, mutta edustavat kuitenkin hiukan eri genrejä. Uotinen katsoo erityisesti kokonaisvaikutelmaa, Ahti-Hallberg yksityiskohtia ja ryhmän johtaja Haapalainen ehkä molempia. Kokonaisuus on kuitenkin onnistunut, hiukan erilaiset näkemykset täydentävät toisiaan. Vappu Pimiä ja kerran tämän kilpailun voittanut suomalaistogolainen Ernest Lawson ovat ohjelman juontajia. Entinen opettaja ja monipuolisen tv-alan kokemuksen omaava Lawson on roolissaan peräti valloittava. Pimiä on myös tuttu monista juontotehtävistään. Tällä hetkellä hän juontaa myös ohjelmaa nimeltä Maajussille morsian.
Tuomarien pisteisiin lisätään sitten yleisöäänestysten pisteet, mutta missään ei kuitenkaan ole ilmoitettu, miten se tehdään. Oletan, että äänestysten perusteella tulleet ja tuomarien antamat sijoitukset lasketaan yhteen. Ääniä tulee sen verran paljon, ettei tuota yhdistämistä voi oikein muuten tehdä. Yleisön äänestyspäätökset tietysti muodostuvat monella tavalla. Useimmiten kai äänestetään pareja heidän taitonsa mukaan, joskus taustatukena on oman alan väkeä. Muutaman kerran on nähty sellaistakin, että ihmiset ovat tahallaan äänestäneet jotain julkkista vaikka tämän taidot olisivat olleet kuinka ontuvia tahansa. Siinä on nähty selvää ilkeilyäkin, on vain haluttu nauraa jollekin onnettomalle useampia kertoja.
Näkemykseni mukaan parhaat ovat kuitenkin aina lopulta selviytyneet jatkoon. Jotkut ovat saattaneet pudota pois ennen aikojaan, mutta yleensä kolme tai neljä parasta on kuitenkin päässyt loppupeleihin. Tällä kertaa joutuivat lähtemään Sointu Borg ja Henri Tanner viidentenä parina ohjelman alusta lukien, tulos ei siis ole ollut heillekään ollenkaan huono. Suuri yllätys sen sijaan oli se, että rap-artisti ja radiojuontaja Yeboyah (Amare Aili Kuukka) ja Valtteri Palin olivat heidän kanssaan putoamisvaarassa, vaikka nämä olivat saaneet tuomareilta täsmälleen samat pisteet kuin tällä erää parhaimmiksi mainitut Pernilla Böckerman ja Anssi Heikkilä. Me amatööritkin osasimme arvioida, että Yeboyah ja Pernilla olivat kaikkein parhaat, rytmiä oli veressä, oli notkeutta, voimaa ja esiintymiskokemusta tanssitaitojen lisäksi. Mistä siis johtui edellä mainitun jääminen miltei joukon ulkopuolelle? Mitään muuta selitystä en voi ajatella, kuin että suomalaisghanalainen Yeboyah on sukujuuriltaan osittain kotoisin maasta, jossa ihmiset ovat aivan toisen värisiä kuin me. Lisäksi hän on rap-artisti, vieras ainakin jo keski-ikäisille, sitä vanhemmista puhumattakaan. Ei ole taustajoukkoja. Eivät tässä auttaneet edes yhteisessä vapaatanssiosuudessa esitetyt kärrynpyörät ja pari puolivolttiakaan.
Yeboyah oli kerta kaikkiaan ihastuttava ilmestys, kaunis kuin kuva ja fitness urheilija Pernillan tavoin kuin nuori pantteri. Monilla muilla on näitä taustajoukkoja, kilpa-ajaja Emma Kimiläisellä kaikki moottoriurheilun ystävät, Shawn Huffilla Suomen koripalloilukansa, ja näyttelijä Jarkko Niemellä näyttelijät ja Jarkon suorituksia eri ohjelmissa seuranneet kansalaiset. Eräs kilpailun sensaatio on ollut lumilautailija Matti Suur-Hamari, joka on joka kerta yltänyt mainioon suoritukseen toisen jalan proteesista huolimatta. Hän on ihan ansioidensa mukaan säilynyt mukana tähän asti. Pari kertaa kyllä on jo oltu sikäli lähellä, että tuomarien pisteitä on herunut koko joukon vähiten. Kansa on kuitenkin pitänyt häntä edelleen mukana. Mitä pidemmälle kuitenkin ehditään, sitä hankalampaa on perityistä taidoista huolimatta esimerkiksi säilyttää proteesin kanssa tanssiasentoa parhaana mahdollisena.
Nähdyn perusteella voisi jo olettaa, että Pernilla Böckerman on tämän kertainen voittaja. Mutta kun muistamme menneitä viikkoja, ei hänkään alussa onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Kuukausien harjoittelu hyvän opettajan kanssa on varmaan avannut lukkoja, eli hän on ”löytänyt itsestään tanssijan”. Valtavan hyvä lihaskunto ja ilmeisen hyvä rytmitaju vievät pitkälle. Nähdyn perusteella Yeboyah on samaa luokkaa, mutta häntähän suomalainen tanssikansa näyttää hieman vieroksuvan. Luonnollista taustaryhmääkään ei liiaksi ole, tämän kaltaiset ohjelmat kun eivät ole nuorison mieliohjelmia.
----------
Miksi sitten ihmiset ovat niin kovin kiinnostuneita tällaisesta ohjelmasta. Luulen, että jokainen palaa sitä katsoessaan miltei huomaamattaan omaan nuoruuteensa, kömpelöihin tanssiaskeleisiinsa, joihin ei silloin saanut mitään ammattiopastusta. Annettiin mennä vaan ! Näissä ohjelman ensilähetyksissä ja kaikkein kömpelöimmissä osallistujissa voi nähdä jotain itsestään, ja tietysti myös niistä tuon ajan tunnelmista.
Kuinkahan monta tuhatta tuntia minäkin olen aikoinani kuluttanut eteläpohjalaisilla tanssilavoilla ja Helsingissä ylioppilasosakuntien tanssisaleilla! Paljon on aikaa kulunut, ja paljon on turhaan pyöritty hyvän asian ympärillä. Hämäläisestä Osakunnasta löydetyn tanssiparin kanssa on yhteisiä puuroja syöty jo pitkälti yli 60 vuotta. Ei meillä ole koskaan kotona mattoja kokoon kääritty, tai ns. nitrodiskoissa käyty, mutta aina on tilaisuuden tullen pyörähdelty. Viimeisin kerta oli minun osaltani muutama vuosi sitten sukulaispojan häissä. Lähdin mukaan täydellä vauhdilla ja intoa täynnä niin kuin ennenkin. Kolmannen tanssin jälkeen sain tuskin johdettua daamini pöytään, sen jälkeen istuinkin loppuillan paikoillani toivoen, että tästäkin vielä selvittäisiin. Selvittiin kyllä, mutta sen jälkeen jouduin ottamaan kaiken rauhallisemmin. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin! Niin muuttuu maailma Eskoseni, sanoi jo Aleksis Kivi aikoinaan.
Onko meissä sittenkin hieman rasistin vikaa?
Tanssii tähtien kanssa on vuodesta toiseen ollut suosituimpia viihdeohjelmiamme. Uutuudenviehätys on jatkunut nyt laskujeni mukaan jo 13. kaudelle. Yhä edelleen ne ovat mukana kahvipöytäkeskusteluissa ja muutenkin ihmisten tavatessa. On ollut hienoa seurata, miten aluksi kovin kömpelöiltä vaikuttaneista julkkiksista on muutaman kuukauden intensiivisen harjoittelun jälkeen kuoriutunut notkeita, varmasti askeltavia ja ilmaisuvoimaisia taiteilijoita. Toki on siellä ollut mukana sellaisiakin, jotka olivat arvioineet edellytyksensä väärin. Nyt heitä ei tainnut olla lainkaan, mutta silti jyvät alkoivat erottua akanoista nytkin jo varsin aikaisin.
Ohjelma on rakennettu taitavasti. Tunnetut entisajan kilpatanssijat toimivat tuomareina ja antavat kukin pisteitä jokaiselle parille. Jukka Haapalainen, Helena Ahti-Hallberg ja Jorma Uotinen ovat kukin siis entisiä ammattitanssijoita, mutta edustavat kuitenkin hiukan eri genrejä. Uotinen katsoo erityisesti kokonaisvaikutelmaa, Ahti-Hallberg yksityiskohtia ja ryhmän johtaja Haapalainen ehkä molempia. Kokonaisuus on kuitenkin onnistunut, hiukan erilaiset näkemykset täydentävät toisiaan. Vappu Pimiä ja kerran tämän kilpailun voittanut suomalaistogolainen Ernest Lawson ovat ohjelman juontajia. Entinen opettaja ja monipuolisen tv-alan kokemuksen omaava Lawson on roolissaan peräti valloittava. Pimiä on myös tuttu monista juontotehtävistään. Tällä hetkellä hän juontaa myös ohjelmaa nimeltä Maajussille morsian.
Tuomarien pisteisiin lisätään sitten yleisöäänestysten pisteet, mutta missään ei kuitenkaan ole ilmoitettu, miten se tehdään. Oletan, että äänestysten perusteella tulleet ja tuomarien antamat sijoitukset lasketaan yhteen. Ääniä tulee sen verran paljon, ettei tuota yhdistämistä voi oikein muuten tehdä. Yleisön äänestyspäätökset tietysti muodostuvat monella tavalla. Useimmiten kai äänestetään pareja heidän taitonsa mukaan, joskus taustatukena on oman alan väkeä. Muutaman kerran on nähty sellaistakin, että ihmiset ovat tahallaan äänestäneet jotain julkkista vaikka tämän taidot olisivat olleet kuinka ontuvia tahansa. Siinä on nähty selvää ilkeilyäkin, on vain haluttu nauraa jollekin onnettomalle useampia kertoja.
Näkemykseni mukaan parhaat ovat kuitenkin aina lopulta selviytyneet jatkoon. Jotkut ovat saattaneet pudota pois ennen aikojaan, mutta yleensä kolme tai neljä parasta on kuitenkin päässyt loppupeleihin. Tällä kertaa joutuivat lähtemään Sointu Borg ja Henri Tanner viidentenä parina ohjelman alusta lukien, tulos ei siis ole ollut heillekään ollenkaan huono. Suuri yllätys sen sijaan oli se, että rap-artisti ja radiojuontaja Yeboyah (Amare Aili Kuukka) ja Valtteri Palin olivat heidän kanssaan putoamisvaarassa, vaikka nämä olivat saaneet tuomareilta täsmälleen samat pisteet kuin tällä erää parhaimmiksi mainitut Pernilla Böckerman ja Anssi Heikkilä. Me amatööritkin osasimme arvioida, että Yeboyah ja Pernilla olivat kaikkein parhaat, rytmiä oli veressä, oli notkeutta, voimaa ja esiintymiskokemusta tanssitaitojen lisäksi. Mistä siis johtui edellä mainitun jääminen miltei joukon ulkopuolelle? Mitään muuta selitystä en voi ajatella, kuin että suomalaisghanalainen Yeboyah on sukujuuriltaan osittain kotoisin maasta, jossa ihmiset ovat aivan toisen värisiä kuin me. Lisäksi hän on rap-artisti, vieras ainakin jo keski-ikäisille, sitä vanhemmista puhumattakaan. Ei ole taustajoukkoja. Eivät tässä auttaneet edes yhteisessä vapaatanssiosuudessa esitetyt kärrynpyörät ja pari puolivolttiakaan.
Yeboyah oli kerta kaikkiaan ihastuttava ilmestys, kaunis kuin kuva ja fitness urheilija Pernillan tavoin kuin nuori pantteri. Monilla muilla on näitä taustajoukkoja, kilpa-ajaja Emma Kimiläisellä kaikki moottoriurheilun ystävät, Shawn Huffilla Suomen koripalloilukansa, ja näyttelijä Jarkko Niemellä näyttelijät ja Jarkon suorituksia eri ohjelmissa seuranneet kansalaiset. Eräs kilpailun sensaatio on ollut lumilautailija Matti Suur-Hamari, joka on joka kerta yltänyt mainioon suoritukseen toisen jalan proteesista huolimatta. Hän on ihan ansioidensa mukaan säilynyt mukana tähän asti. Pari kertaa kyllä on jo oltu sikäli lähellä, että tuomarien pisteitä on herunut koko joukon vähiten. Kansa on kuitenkin pitänyt häntä edelleen mukana. Mitä pidemmälle kuitenkin ehditään, sitä hankalampaa on perityistä taidoista huolimatta esimerkiksi säilyttää proteesin kanssa tanssiasentoa parhaana mahdollisena.
Nähdyn perusteella voisi jo olettaa, että Pernilla Böckerman on tämän kertainen voittaja. Mutta kun muistamme menneitä viikkoja, ei hänkään alussa onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Kuukausien harjoittelu hyvän opettajan kanssa on varmaan avannut lukkoja, eli hän on ”löytänyt itsestään tanssijan”. Valtavan hyvä lihaskunto ja ilmeisen hyvä rytmitaju vievät pitkälle. Nähdyn perusteella Yeboyah on samaa luokkaa, mutta häntähän suomalainen tanssikansa näyttää hieman vieroksuvan. Luonnollista taustaryhmääkään ei liiaksi ole, tämän kaltaiset ohjelmat kun eivät ole nuorison mieliohjelmia.
----------
Miksi sitten ihmiset ovat niin kovin kiinnostuneita tällaisesta ohjelmasta. Luulen, että jokainen palaa sitä katsoessaan miltei huomaamattaan omaan nuoruuteensa, kömpelöihin tanssiaskeleisiinsa, joihin ei silloin saanut mitään ammattiopastusta. Annettiin mennä vaan ! Näissä ohjelman ensilähetyksissä ja kaikkein kömpelöimmissä osallistujissa voi nähdä jotain itsestään, ja tietysti myös niistä tuon ajan tunnelmista.
Kuinkahan monta tuhatta tuntia minäkin olen aikoinani kuluttanut eteläpohjalaisilla tanssilavoilla ja Helsingissä ylioppilasosakuntien tanssisaleilla! Paljon on aikaa kulunut, ja paljon on turhaan pyöritty hyvän asian ympärillä. Hämäläisestä Osakunnasta löydetyn tanssiparin kanssa on yhteisiä puuroja syöty jo pitkälti yli 60 vuotta. Ei meillä ole koskaan kotona mattoja kokoon kääritty, tai ns. nitrodiskoissa käyty, mutta aina on tilaisuuden tullen pyörähdelty. Viimeisin kerta oli minun osaltani muutama vuosi sitten sukulaispojan häissä. Lähdin mukaan täydellä vauhdilla ja intoa täynnä niin kuin ennenkin. Kolmannen tanssin jälkeen sain tuskin johdettua daamini pöytään, sen jälkeen istuinkin loppuillan paikoillani toivoen, että tästäkin vielä selvittäisiin. Selvittiin kyllä, mutta sen jälkeen jouduin ottamaan kaiken rauhallisemmin. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin! Niin muuttuu maailma Eskoseni, sanoi jo Aleksis Kivi aikoinaan.
6. (80.) Viimeinen metsäveli
Tartuin Misku Välimäen kirjaan Viimeinen metsäveli hieman epäröiden. Eikö tästä asiasta ole jo kirjoitettu kaikki oleellinen. tai ainakin se, mikä saattaisi nykylukijaa kiinnostaa? Sofi Oksanen toi Viron miehitysajan ongelmat voimalla esille vuonna 2008 romaanillaan Puhdistus. Muitakin kirjoittajia on ollut, mm. turkulainen Viron tuntija, kirjailija Harri Raitis. Lisäksi Suomenkin lehdissä on ollut kertomuksia metsäveljistä sitä mukaa kuin heitä oli antautunut. Onko Välimäki siis myöhässä? Ei sentään, kaunokirjallisessa teoksessa voidaan aina löytää uusiakin ulottuvuuksia.
Neuvostovallan alkuvuosina toivo yhä eli, ja siitä versoi metsäveljien vastarinta. Keväällä 1949 kyydittiin Siperiaan ja muihin osiin Neuvostoliittoa noin 20.000 henkeä. Tässä vaiheessa metsäveljien aseellisella vastarinnalla oli vielä häiritsevää merkitystä. Sen jälkeen toive pelastavan, lännen ”valkean laivan” tulosta vähitellen hiipui. Kun maata kollektivisoitiin, ei elintarpeita enää saatu maataloista. Oli keskityttävä pankkien, kauppojen ja kolhoosien ryöstelyyn. 1950-luvun mittaan Viron metsissä oli enää vain pieniä ryhmiä, jotka enemmänkin keskittyivät hengissä pysymiseen. Metsäveljien syvin merkitys lieneekin lopulta ollut siinä, että he säilyttivät virolaisuuden henkeä ja uskoa parempaan tulevaisuuteen läpi vaikeiden vuosien ja vuosikymmenten.
Neuvostovallan alkuvuosina toivo yhä eli, ja siitä versoi metsäveljien vastarinta. Keväällä 1949 kyydittiin Siperiaan ja muihin osiin Neuvostoliittoa noin 20.000 henkeä. Tässä vaiheessa metsäveljien aseellisella vastarinnalla oli vielä häiritsevää merkitystä. Sen jälkeen toive pelastavan, lännen ”valkean laivan” tulosta vähitellen hiipui. Kun maata kollektivisoitiin, ei elintarpeita enää saatu maataloista. Oli keskityttävä pankkien, kauppojen ja kolhoosien ryöstelyyn. 1950-luvun mittaan Viron metsissä oli enää vain pieniä ryhmiä, jotka enemmänkin keskittyivät hengissä pysymiseen. Metsäveljien syvin merkitys lieneekin lopulta ollut siinä, että he säilyttivät virolaisuuden henkeä ja uskoa parempaan tulevaisuuteen läpi vaikeiden vuosien ja vuosikymmenten.
Kirjan tapahtumat keskittyivät vuoteen 1979, jolloin viimeiset metsäveljet paljastuivat. Kirjan päähenkilöksi kohoaa vasta 15-vuotias nuorimies Andrei, jonka isä ja setä olivat jo pitkään sinnitelleen maahan kaivamassaan ja hyvin naamioidussa piilossaan synkän metsän keskellä. Andrei piti tietyin välein heihin yhteyttä, mm. tuomalla ampumiaan lintuja ja jäniksiä heille ruoaksi. Mutta sitten eräs kommunistisen puolueen virolainen virkailija, kansan keskuudessa Rotaksi nimitetty, sai vihiä hänen puuhistaan. Andrei ampui hänet ennen kuin piiloutujat paljastuivat. Kävi vaan niin, että Rottaa alettiin kaivata, ja joukko sotilaita melkein tavoitti piileskelijät. Nämä onnistuivat pakenemaan, mutta tapasivat pian kohtalonsa.
Andrei pelkäsi joutuvansa Patarein vankilaan kidutettavaksi, suuntasi kohti Tallinnaa, jonka erääseen puistoon hän väsyneenä pyörtyi. Sattumoisin hänet löysi Tallinnassa eräs keski-ikäinen mies, jolla oli pitkäaikainen suunnitelma paeta moottoriveneellä Suomeen ja sen kautta Ruotsiin. Andrei pääsi saman moottoriveneen kyytiin, hänkin saapui siis salateitse Suomeen. Hän kuitenkin halusi jäädä tänne kaukaisten sukulaistensa luo. Mutta Andreista tulikin ulkopoliittinen ongelma: pitääkö Suomen luovuttaa Neuvostoliitolle kaikki sen pyytämät kansalaisensa. Monen vaiheen jälkeen asia ratkesi onnellisella tavalla.
Misku Välimäen kirja käy kyllä hyvin historian kertauksesta. Sieltä selviävät mm. miten virolaiset seurasivat Suomen televisiota, ja saivat sieltä käsityksiä aivan toisenlaisesta maailmasta: ”Jokainen aironveto vei lähemmäksi Onnelaa, paikkaa, jossa odottavat juustovuoret ja Väiskin mainostamat makkarat, appelsiinit, banaanit, suolattu porsaanfilee ja palviliha. Sanotaan, että ihmiset tungeksivat kaupassa, mutta kenenkään ei tarvitse jonottaa. Kaikilla on rahaa, kaikilla riittää tavaraa, mutta ennen muuta suomalaiset katsovat, kuuntelevat ja sanovat mitä haluavat”.
----------
Leili Kujanpään mainioilla matkoilla saimme tutustua metsäveljien historiaan paikan päällä. Seuraavat kuvat ovat muistona noilta matkoilta.
Andrei pelkäsi joutuvansa Patarein vankilaan kidutettavaksi, suuntasi kohti Tallinnaa, jonka erääseen puistoon hän väsyneenä pyörtyi. Sattumoisin hänet löysi Tallinnassa eräs keski-ikäinen mies, jolla oli pitkäaikainen suunnitelma paeta moottoriveneellä Suomeen ja sen kautta Ruotsiin. Andrei pääsi saman moottoriveneen kyytiin, hänkin saapui siis salateitse Suomeen. Hän kuitenkin halusi jäädä tänne kaukaisten sukulaistensa luo. Mutta Andreista tulikin ulkopoliittinen ongelma: pitääkö Suomen luovuttaa Neuvostoliitolle kaikki sen pyytämät kansalaisensa. Monen vaiheen jälkeen asia ratkesi onnellisella tavalla.
Misku Välimäen kirja käy kyllä hyvin historian kertauksesta. Sieltä selviävät mm. miten virolaiset seurasivat Suomen televisiota, ja saivat sieltä käsityksiä aivan toisenlaisesta maailmasta: ”Jokainen aironveto vei lähemmäksi Onnelaa, paikkaa, jossa odottavat juustovuoret ja Väiskin mainostamat makkarat, appelsiinit, banaanit, suolattu porsaanfilee ja palviliha. Sanotaan, että ihmiset tungeksivat kaupassa, mutta kenenkään ei tarvitse jonottaa. Kaikilla on rahaa, kaikilla riittää tavaraa, mutta ennen muuta suomalaiset katsovat, kuuntelevat ja sanovat mitä haluavat”.
----------
Leili Kujanpään mainioilla matkoilla saimme tutustua metsäveljien historiaan paikan päällä. Seuraavat kuvat ovat muistona noilta matkoilta.
Mõnisten pitäjän Vaste-Roosan kylässä lähellä Latvian rajaa vaalitaan yhä metsäveljien perintöä. Kuvani heidän entisöidystä korsustaan on vuodelta 2009. Siinä oli kaksi sisäänkäyntiä, toisessa päässä ahdas ovi, toisessa päässä vielä ahtaampi kattoluukku, josta pääsi yllätyksen sattuessa karkuun pienen kumpareen toiselle puolelle.
”Mets mühiseb veel vabaduse viit, meil metsa põues metsameeste liit. Ei iial küll tibla särgi ees, ei värise me Eesti metsamees.” Säe laulusta Mets mühiseb (Metsä humisee), Simo Pihlapuu, kirjannut Erno Hernits. (www. metsavennatalu.ee).
”Mets mühiseb veel vabaduse viit, meil metsa põues metsameeste liit. Ei iial küll tibla särgi ees, ei värise me Eesti metsamees.” Säe laulusta Mets mühiseb (Metsä humisee), Simo Pihlapuu, kirjannut Erno Hernits. (www. metsavennatalu.ee).
Pohjois-Virossa Haljalan seurakunnan Eskun kappelin hautausmaalla Länsi-Virumaalla on haudattuina kahdeksan metsäveljeä, joiden haudalle on erään kaatuneen sisar pystyttänyt myöhemmin muistomerkin. He eivät alistuneet, vapaina elivät, kavallettuina menehtyivät, sanotaan paadessa. He kaatuivat tekstin mukaan Sagadi-Metsanurgas Kone -talon metsässä 9.7.1945.
Eskun kappeli on alun perin kuulunut Sagadin kartanolle, josta se on muutamien kilometrien päässä. Kuvan on kirjoittaja ottanut itsenäisyyspäivänä 20.8.2011. Tästä syystä haudalle oli pystytetty Viron lippu.
Eskun kappeli on alun perin kuulunut Sagadin kartanolle, josta se on muutamien kilometrien päässä. Kuvan on kirjoittaja ottanut itsenäisyyspäivänä 20.8.2011. Tästä syystä haudalle oli pystytetty Viron lippu.
5. (79.) Taka-Hikiältä Suomen Pankin pääjohtajaksi
Sirkka Hämäläinen on parhaiten tunnettu Suomen Pankin pääjohtajana, mutta paljon muutakin hänen vaiheikkaaseen elämäänsä on mahtunut. Hän summaa vaiheitaan hänestä kirjoitetun kirjan Pakko uskaltaa alkutaipeessa seuraavasti. ”Olen saanut elää yhteiskunnassa, joka on rakentanut tulevaisuutta positiivisesti ja määrätietoisesti. Lukemattomien muiden sodan aikana ja sen jälkeen syntyneiden suomalaisten elämä on kulkenut samanlaisia latuja kuin omani. Meidän traumamme ja vahvuutemme ovat epäilemättä olleet hyvinkin samanlaisia. Meidät kasvatettiin ilman turhia kehumisia, opetettiin selviytymään, tekemään työtä, jälleenrakentamaan yhteiskuntaa ja tavoittelemaan olojen parantamista ja elintason nousua.”
Saman vuosikymmenen lapsena voin vahvistaa kaiken tuon. Lisäisin siihen vielä sen, että olimme nuorina ja opiskelijoina nykyaikaan verrattuina köyhiä, mutta se ei haitannut, sillä sitä olivat kaikki muutkin joidenkin vauraiden sukujen vesoja lukuun ottamatta. Mutta eräs etu meillä oli: uskoimme vahvasti koulutuksen merkitykseen. Uskoimme, että kun sitkeästi yritämme, niin jossain vaiheessa kuitenkin pääsemme kipuamaan ns. vihreälle oksalle, kaikki eivät tosin niin ylös kuin Sirkka Hämäläinen, mutta kuitenkin sen verran korkealle, että paremmat näköalat avautuisivat eteemme.
Sirkka Hämäläisen koti oli tavallista vauraampi ja isompi maatila, joten häntä kaiketi pystyttiin tukemaan paremmin taloudellisesti opiskeluaikana, varsinkin kun äiti vielä oli kotitalousopettajan virassa. Mutta useimmat meistä suomenkielisistä ylioppilaista joutuivat opiskelemaan korkeakorkoisella pankkilainalla, käymään välillä töissä, ja anomaan stipendejä, joita saivat vain harvat. Ei ollut valtion opintotukea, ei asumistukea, ei valtion lainaa, josta normaalin opintoajan puitteissa valmistuttuaan saa merkittävän osan takaisin. Tuskin kukaan asui yksiössä, vaan jonkun leskirouvan sivukamarissa kämppäkaverin kanssa. Emme me silti vallanneet yliopistoja ja muita rakennuksia.
Sirkka Hämäläinen on parhaiten tunnettu Suomen Pankin pääjohtajana, mutta paljon muutakin hänen vaiheikkaaseen elämäänsä on mahtunut. Hän summaa vaiheitaan hänestä kirjoitetun kirjan Pakko uskaltaa alkutaipeessa seuraavasti. ”Olen saanut elää yhteiskunnassa, joka on rakentanut tulevaisuutta positiivisesti ja määrätietoisesti. Lukemattomien muiden sodan aikana ja sen jälkeen syntyneiden suomalaisten elämä on kulkenut samanlaisia latuja kuin omani. Meidän traumamme ja vahvuutemme ovat epäilemättä olleet hyvinkin samanlaisia. Meidät kasvatettiin ilman turhia kehumisia, opetettiin selviytymään, tekemään työtä, jälleenrakentamaan yhteiskuntaa ja tavoittelemaan olojen parantamista ja elintason nousua.”
Saman vuosikymmenen lapsena voin vahvistaa kaiken tuon. Lisäisin siihen vielä sen, että olimme nuorina ja opiskelijoina nykyaikaan verrattuina köyhiä, mutta se ei haitannut, sillä sitä olivat kaikki muutkin joidenkin vauraiden sukujen vesoja lukuun ottamatta. Mutta eräs etu meillä oli: uskoimme vahvasti koulutuksen merkitykseen. Uskoimme, että kun sitkeästi yritämme, niin jossain vaiheessa kuitenkin pääsemme kipuamaan ns. vihreälle oksalle, kaikki eivät tosin niin ylös kuin Sirkka Hämäläinen, mutta kuitenkin sen verran korkealle, että paremmat näköalat avautuisivat eteemme.
Sirkka Hämäläisen koti oli tavallista vauraampi ja isompi maatila, joten häntä kaiketi pystyttiin tukemaan paremmin taloudellisesti opiskeluaikana, varsinkin kun äiti vielä oli kotitalousopettajan virassa. Mutta useimmat meistä suomenkielisistä ylioppilaista joutuivat opiskelemaan korkeakorkoisella pankkilainalla, käymään välillä töissä, ja anomaan stipendejä, joita saivat vain harvat. Ei ollut valtion opintotukea, ei asumistukea, ei valtion lainaa, josta normaalin opintoajan puitteissa valmistuttuaan saa merkittävän osan takaisin. Tuskin kukaan asui yksiössä, vaan jonkun leskirouvan sivukamarissa kämppäkaverin kanssa. Emme me silti vallanneet yliopistoja ja muita rakennuksia.
Kirjan taipeessa Sirkka Hämäläinen vielä summaa elämänsä kokonaisuutta. ”Tunnen eläneeni sellaista elämää kuin olen itse halunnut. Olen tehnyt virheitä, ja lukuisista asioista kannan huonoa omaatuntoa. Nekin kuuluvat välttämättömänä osana myös hyvään elämään.” Lopuksi hän tiivistää ajatuksensa teatterivaikuttaja Vivica Bandlerin sanoihin: ”Kuka nyt koko ajan onnellinen voisi olla, riittää kun on onnen hetkiä.” Mitäpä siihen enää lisäisi.
Koulu- ja opiskeluvuodet
Sirkka Hämäläinen (os. Hinkkala) syntyi 8.5.1939 maalaistaloon Karhin kylässä Hausjärvellä. Kansankielessä kylää oli ruvettu kutsumaan Taka-Hikiäksi, sillä se oli Hikiä -nimisen kylän ja rautatieaseman naapurissa. Ensimmäisessä luvussa kuvataan erilaisia maatalon töitä ja sota-ajan lapsen elämää tavalla, jonka voisi helposti tunnistaa myös osaksi minun omaa historiaani. Paljon yhteistä varmaan olisi löytynyt myös opiskeluajoilta, tosin sillä erotuksella, että hän oli kirjoittautunut Kauppakorkeakouluun ja minä Helsingin yliopistoon.
Alun perin olin kiinnostunut hänen muistelmateoksestaan sen takia, että jossain televisio-ohjelmassa näin hiljattain hänestä kuvan, kun hän oli syksyllä 1957 Jean Sibeliuksen hautaussaattueessa yhtenä airueen jäsenenä matkalla Suurkirkosta Hietaniemen hautausmaalle. Koko tuon matkan oli molemmin puolin reittiä seisomassa valkolakkisia ylioppilaita, ja minä satuin seisomaan siinä Postitaloa vastapäätä toisella puolen katua. Ajattelin, että kenties kuvaan olisi saattanut osua meidänkin joukkoamme. Vahinko vaan, että televisiossa esitetty kuva oli kuvakaappaus jostain filmistä, sitä ei siis kirjassa lopultakaan ollut.
Sirkka Hämäläisen opinnot kulkivat sitten vauhdilla, ja lasikatot alkoivat murtua siellä ja täällä. Aluksi alaluokat Karhin kyläkoulussa, sitten matkustettiin päivittäin oppikouluun Hikiältä Lahden suuntaan junalla Oittiin. Samalla tavalla minäkin sahasin bussilla Nurmon ja Lapuan väliä, en siis junalla kuten Hämäläinen. Lukion hän kävi sisarensa kanssa Karkkilassa, teollisuuspaikkakunnalla. Siellä aukeni aivan toinen maailma, esimerkiksi yhteiskunnalliset raja-aidat näkyivät selvemmin. Maalaiskylän henkinen takapajuisuus jäi taakse, ja maailma avautui. Koettiin kaikenlaista nuorten elämään liittyvää, tutustuttiin jo alustavasti Arvo Hämäläisen, myöhemmän aviopuolison kanssa.
Helsingissä Sirkka Hämäläinen ajelehti ensimmäisenä vuonna Helsingin yliopistossa, kunnes Kauppakorkeakoulu alkoi tuntua omimmilta alalta. Kirjassa seurasi sitten värikkäitä kertomuksia opiskelusta ja harjoittelupaikoista. Koulussa tytöt ja pojat olivat saaneet tasa-arvoista kohtelua, mutta kauppakorkeakoulussa tuntui olevan vallalla käsitys, että pojista tulee johtajia, ja tytöistä sihteereitä. Kirjeenvaihtajalinjalla oli jokseenkin pelkästään naisopiskelijoita. Yhteiskunnalliset erot myös korostuivat, sillä suuri osa opiskelijoista oli varakkaiden, talouselämässä toimivien sukujen vesoja. Professoreissa oli todellisia persoonallisuuksia. Heistä tunnistin vain Fedi Vaivion, joka eräällä Historianopettajien Liiton luennollaan esitteli koulukäyttöönkin sopivaa kansantalouden kiertokulun mallia. Sitä minäkin pyrin jo 1970-luvulla lukiossa käyttämään. Opinnot sujuivat erinomaisesti, kolmessa vuodessa hän valmistui kurssinsa priimuksena. Eräs professori suositteli häntä tutkimusapulaiseksi Suomen Pankkiin. Suositus ja uusi työpaikka johtivat hänet kohtalokkaasti omalle uralleen.
Alkuvuodet Suomen Pankissa
Ura Suomen Pankissa oli nousujohteinen. Siihen kuului yhä lisääntyviä vastuita, väitöskirja, kaksi pientä lasta ja ruuhkavuodet, niiden takia menetettyjä ulkomaisia opintoja ja työtilaisuuksia, mutta myös pian myös nopeaan tahtiin yleneminen toimistopäälliköksi. Näihin vuosiin kuului myös suurdevalvaatio Koiviston kauden alussa ja surkuhupaisa vanhoillisten pankkimiesten yritys estää naispuolisilta virkailijoilta housupuvun käyttö. Epäiltiin, että Suomen Pankin naiset olivat häiriintyneitä! Oman mausteensa työyhteisön työhön toivat myös 1970-luvun rakennemuutos, ja siitä johtuvat jännitteet yhteiskunnassa.
Sirkka Hämäläisen muistelmateos käy hyvin myös kansantalouden oppikirjasta. Esimerkiksi 1970-luvun alku oli suurten investointien aikaa, kaksi ydinvoimalaa, Nesteen kolmas jalostamo Sköldvikiin, Metsäbotnian selluloosatehdas Kaskisiin ja Wärtsilän Pernon telakka Turkuun. Tuotantolaitoksia ja lähiöitä rakennettiin, elettiin noususuhdanteen luomaa huumaa. Mutta kansainväliset suhdanteet ajoivat kelluviin valuuttakursseihin. Suomen Pankillakin oli vaikeuksia suunnata rahapolitiikkaa. Ennusteet piti laatia uusiksi, tuli energiakriisi ja piti muodostaa ns. hätätilahallitus, devalvoitiin ja yritettiin sopeutua. Yhtenä vaikeutena oli Suomen Pankin virkakunta, jossa eräät vanhemman polven henkilöt tuntuivat elävän menneessä ajassa, useimpien mielipiteet olivat kuitenkin sopusoinnussa ajan haasteiden kanssa. Näiden sivujen lukeminen oli jopa viihdyttävää, sillä niillä vilahtivat monet paljon esillä olleet ekonomistit, joista jo silloin aktiiviaikanani yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtorina olin kiinnostunut.
Sirkka Hämäläinen eli ruuhkavuosiaan jopa intensiivisemmin kuin monet muut, sellaiset, joilla ei ollut työhön liittyviä liitännäishommia, esitelmiä, konferensseja, pakollisia ulkomaanmatkoja jne. Kotona oli lisäksi kaksi pientä lasta. Aviomiehen tukemana hän kuittenkin selvisi. Silti piti turvautua joogaan, erilaisiin filosofisiin ajattelijoihin ja kasvisravintoon. Kasvisdieetti auttoi migreenikohtauksiin, jotka vähitellen loppuivat.
Välillä valtionvarainministeriöön ja sitten taas Suomen Pankkiin
Seuraavan vuosikymmenen alkua leimasi siirtyminen valtionvarainministeriön ylijohtajan virkaan. Vastaanotto ministeriön ylimmän virkakunnan sisällä oli vähintäänkin jäätävä, tulihan Sirkka Hämäläinen työyhteisön ulkopuolelta. Ilmeisesti elinkeinoelämän painostus kuitenkin muutti suhteutumista. Silti budjettiriihet eivät olleet yhtään helpompia, ja mm. macho -kulttuuri vallitsi. Syksyllä tapahtui Hämäläisen elämässä kaksi muutosta, Kekkonen luopui vallasta ja pitkään tekeillä ollut väitöskirja valmistui.
Kekkosen seuraajakysymyksen valmistuttua hän siirtyi takaisin Suomen Pankkiin, nyt sen kansantalousosaston johtajaksi. Pääjohtajaksi tuli Ahti Karjalainen, jolla oli kaikkien tuntema ”henkilökohtainen ongelma”. Välillä hän oli työkunnossa, välillä ei. Kaikenlaisia selkkauksia sattui, lopulta Karjalainen joutui eroamaan ”yleisen edun” nimissä. Hallintohimmeli oli monimutkainen ja organisaatiotasoja ja johtajan virkoja oli yli tarpeen, eli uusi sopeutuminen ja oman paikan löytäminen jatkui.
Erityisen kiintoisa oli 9. luku, joka oli otsikoitu sanoilla Kulutusjuhlat yltyvät, riskit kasvavat. Rahoitusmarkkinoiden vähittäinen vapauttaminen merkitsi kulutusjuhlien lopun alkua. Varoittavat puheenvuorot eivät juuri ollenkaan osuneet poliitikoihin, vaikka tilanne kohdistui niin talouden rakenteisiin kuin tavallisiin kansalaisiinkin. Katseet kohdistuivat arvokkaaseen ja vähäeleiseen tyyliin toimineeseen Suomen Pankkiin. Syyllisiä Hämäläinen ei etsi, vaikkakin hän sanoo suoraan, missä meni vikaan, näinhän on helppoa jälkikäteen sanoa, jos ei itse ollut keskeisimmässä vastuuasemassa.
Luottojen kasvuvauhti oli yltynyt huippuunsa vuonna 1988, elettiin velkarahan tarjonnan aikaa. Suomen Pankki yritti kyllä hillitä yliluumentumista, mutta turhaan. ”Halvat ulkomaiset lainat” yleistyivät korko- ja kurssiriskeistä huolimatta. Vuosi 1991 oli erityisen vaikea, konkursseja ja pakollisia pankkifuusioita vauhdittivat myös idänkaupan loppuminen Neuvostoliiton hajoamiseen, länsiviennin hiipuminen ja talouden ylikuumenemisesta johtunut kuplien puhkeaminen. Tilanne ajautui Esko Ahon hallituksen selvitettäväksi. Ratkaisuksi tuli mm. 12,3 prosentin devalvaatio. Joulukuussa 1991 nostettiin Sirkka Hämäläinen johtokunnan jäseneksi täyttämään siellä avoimeksi tullutta vakanssia, Samaan aikaan eräät poliitikot ja elinkeinoelämän vaikuttajat alkoivat syyllistää tapahtuneesta Suomen Pankkia ja sen pääjohtajaa Rolf Kullbergiä peitelläkseen omia virhearvioitaan. Pääjohtaja ja pääministeri Aho ajautuivat vastakkain. Usealta taholta tulleesta arvostelusta johtuen pääjohtaja Kullberg päätti erota kesällä 1992.
Suomen Pankin pääjohtajana ja Euroopan Keskuspankissa
Edellä olevaa selostaessani olin päässyt vasta kirjan puoliväliin, mutta päätin lopettaa tähän, sillä otsikossa määritelty tehtäväni oli suoritettu. Selostettavaa olisi ollut kyllä vaikka millä mitalla, esimerkiksi 11. luku on otsikoitu nimellä Suomen Pankin pääjohtajaksi keskellä kaaosta. Valuuttaa virtasi pois maasta, korot nousivat ja markka jouduttiin panemaan kellumaan. Monen vaiheen jälkeen presidentti vaihtui ja siirryttiin euroon, ja Hämäläinen nimitettiin Euroopan Keskuspankin johtokuntaan. Suunniteltu varhaisempi eläkkeelle siirtyminen jäi. Sirkka Hämäläisen uusi asemapaikka oli Frankfurtissa, yhteisen rahapolitiikan sydämessä. New Yorkin terrori-iskut 11.9.2001 syöksivät vähäksi aikaa markkinat kaaokseen. EU:n laajeneminen muutti keskuspankin päätöksentekoa.
Sirkka Hämäläiselle tuli elämään sitten suuri käännekohta, kun edellinen avioliitto hajosi, ja jonkin ajan kuluttua hän meni uusiin naimisiin. Alkoi myös aktiivinen eläkeikä, johon kuuluvat erityisesti ooppera, ja vielä lyhyt tehtävä Frankfurtissa. Kirjan viime rivit ovat paljolti menneen tarkastelua ja yhteenvetoa sodan jälkeisen Suomen kehityksestä. Täyttä ja tiivistä asiaa on koko teos. Kun sen laina-aika oli vain kaksi viikkoa, piti kiirettä selvitä sen kanssa loppuun asti. Niin perusteellista teksti oli, että välillä sai pinnistää omat tietonsa ja taitonsa äärimmilleen pystyäkseen kaiken tulvivan tiedon mukana.
Sirkka Hämäläinen (os. Hinkkala) syntyi 8.5.1939 maalaistaloon Karhin kylässä Hausjärvellä. Kansankielessä kylää oli ruvettu kutsumaan Taka-Hikiäksi, sillä se oli Hikiä -nimisen kylän ja rautatieaseman naapurissa. Ensimmäisessä luvussa kuvataan erilaisia maatalon töitä ja sota-ajan lapsen elämää tavalla, jonka voisi helposti tunnistaa myös osaksi minun omaa historiaani. Paljon yhteistä varmaan olisi löytynyt myös opiskeluajoilta, tosin sillä erotuksella, että hän oli kirjoittautunut Kauppakorkeakouluun ja minä Helsingin yliopistoon.
Alun perin olin kiinnostunut hänen muistelmateoksestaan sen takia, että jossain televisio-ohjelmassa näin hiljattain hänestä kuvan, kun hän oli syksyllä 1957 Jean Sibeliuksen hautaussaattueessa yhtenä airueen jäsenenä matkalla Suurkirkosta Hietaniemen hautausmaalle. Koko tuon matkan oli molemmin puolin reittiä seisomassa valkolakkisia ylioppilaita, ja minä satuin seisomaan siinä Postitaloa vastapäätä toisella puolen katua. Ajattelin, että kenties kuvaan olisi saattanut osua meidänkin joukkoamme. Vahinko vaan, että televisiossa esitetty kuva oli kuvakaappaus jostain filmistä, sitä ei siis kirjassa lopultakaan ollut.
Sirkka Hämäläisen opinnot kulkivat sitten vauhdilla, ja lasikatot alkoivat murtua siellä ja täällä. Aluksi alaluokat Karhin kyläkoulussa, sitten matkustettiin päivittäin oppikouluun Hikiältä Lahden suuntaan junalla Oittiin. Samalla tavalla minäkin sahasin bussilla Nurmon ja Lapuan väliä, en siis junalla kuten Hämäläinen. Lukion hän kävi sisarensa kanssa Karkkilassa, teollisuuspaikkakunnalla. Siellä aukeni aivan toinen maailma, esimerkiksi yhteiskunnalliset raja-aidat näkyivät selvemmin. Maalaiskylän henkinen takapajuisuus jäi taakse, ja maailma avautui. Koettiin kaikenlaista nuorten elämään liittyvää, tutustuttiin jo alustavasti Arvo Hämäläisen, myöhemmän aviopuolison kanssa.
Helsingissä Sirkka Hämäläinen ajelehti ensimmäisenä vuonna Helsingin yliopistossa, kunnes Kauppakorkeakoulu alkoi tuntua omimmilta alalta. Kirjassa seurasi sitten värikkäitä kertomuksia opiskelusta ja harjoittelupaikoista. Koulussa tytöt ja pojat olivat saaneet tasa-arvoista kohtelua, mutta kauppakorkeakoulussa tuntui olevan vallalla käsitys, että pojista tulee johtajia, ja tytöistä sihteereitä. Kirjeenvaihtajalinjalla oli jokseenkin pelkästään naisopiskelijoita. Yhteiskunnalliset erot myös korostuivat, sillä suuri osa opiskelijoista oli varakkaiden, talouselämässä toimivien sukujen vesoja. Professoreissa oli todellisia persoonallisuuksia. Heistä tunnistin vain Fedi Vaivion, joka eräällä Historianopettajien Liiton luennollaan esitteli koulukäyttöönkin sopivaa kansantalouden kiertokulun mallia. Sitä minäkin pyrin jo 1970-luvulla lukiossa käyttämään. Opinnot sujuivat erinomaisesti, kolmessa vuodessa hän valmistui kurssinsa priimuksena. Eräs professori suositteli häntä tutkimusapulaiseksi Suomen Pankkiin. Suositus ja uusi työpaikka johtivat hänet kohtalokkaasti omalle uralleen.
Alkuvuodet Suomen Pankissa
Ura Suomen Pankissa oli nousujohteinen. Siihen kuului yhä lisääntyviä vastuita, väitöskirja, kaksi pientä lasta ja ruuhkavuodet, niiden takia menetettyjä ulkomaisia opintoja ja työtilaisuuksia, mutta myös pian myös nopeaan tahtiin yleneminen toimistopäälliköksi. Näihin vuosiin kuului myös suurdevalvaatio Koiviston kauden alussa ja surkuhupaisa vanhoillisten pankkimiesten yritys estää naispuolisilta virkailijoilta housupuvun käyttö. Epäiltiin, että Suomen Pankin naiset olivat häiriintyneitä! Oman mausteensa työyhteisön työhön toivat myös 1970-luvun rakennemuutos, ja siitä johtuvat jännitteet yhteiskunnassa.
Sirkka Hämäläisen muistelmateos käy hyvin myös kansantalouden oppikirjasta. Esimerkiksi 1970-luvun alku oli suurten investointien aikaa, kaksi ydinvoimalaa, Nesteen kolmas jalostamo Sköldvikiin, Metsäbotnian selluloosatehdas Kaskisiin ja Wärtsilän Pernon telakka Turkuun. Tuotantolaitoksia ja lähiöitä rakennettiin, elettiin noususuhdanteen luomaa huumaa. Mutta kansainväliset suhdanteet ajoivat kelluviin valuuttakursseihin. Suomen Pankillakin oli vaikeuksia suunnata rahapolitiikkaa. Ennusteet piti laatia uusiksi, tuli energiakriisi ja piti muodostaa ns. hätätilahallitus, devalvoitiin ja yritettiin sopeutua. Yhtenä vaikeutena oli Suomen Pankin virkakunta, jossa eräät vanhemman polven henkilöt tuntuivat elävän menneessä ajassa, useimpien mielipiteet olivat kuitenkin sopusoinnussa ajan haasteiden kanssa. Näiden sivujen lukeminen oli jopa viihdyttävää, sillä niillä vilahtivat monet paljon esillä olleet ekonomistit, joista jo silloin aktiiviaikanani yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtorina olin kiinnostunut.
Sirkka Hämäläinen eli ruuhkavuosiaan jopa intensiivisemmin kuin monet muut, sellaiset, joilla ei ollut työhön liittyviä liitännäishommia, esitelmiä, konferensseja, pakollisia ulkomaanmatkoja jne. Kotona oli lisäksi kaksi pientä lasta. Aviomiehen tukemana hän kuittenkin selvisi. Silti piti turvautua joogaan, erilaisiin filosofisiin ajattelijoihin ja kasvisravintoon. Kasvisdieetti auttoi migreenikohtauksiin, jotka vähitellen loppuivat.
Välillä valtionvarainministeriöön ja sitten taas Suomen Pankkiin
Seuraavan vuosikymmenen alkua leimasi siirtyminen valtionvarainministeriön ylijohtajan virkaan. Vastaanotto ministeriön ylimmän virkakunnan sisällä oli vähintäänkin jäätävä, tulihan Sirkka Hämäläinen työyhteisön ulkopuolelta. Ilmeisesti elinkeinoelämän painostus kuitenkin muutti suhteutumista. Silti budjettiriihet eivät olleet yhtään helpompia, ja mm. macho -kulttuuri vallitsi. Syksyllä tapahtui Hämäläisen elämässä kaksi muutosta, Kekkonen luopui vallasta ja pitkään tekeillä ollut väitöskirja valmistui.
Kekkosen seuraajakysymyksen valmistuttua hän siirtyi takaisin Suomen Pankkiin, nyt sen kansantalousosaston johtajaksi. Pääjohtajaksi tuli Ahti Karjalainen, jolla oli kaikkien tuntema ”henkilökohtainen ongelma”. Välillä hän oli työkunnossa, välillä ei. Kaikenlaisia selkkauksia sattui, lopulta Karjalainen joutui eroamaan ”yleisen edun” nimissä. Hallintohimmeli oli monimutkainen ja organisaatiotasoja ja johtajan virkoja oli yli tarpeen, eli uusi sopeutuminen ja oman paikan löytäminen jatkui.
Erityisen kiintoisa oli 9. luku, joka oli otsikoitu sanoilla Kulutusjuhlat yltyvät, riskit kasvavat. Rahoitusmarkkinoiden vähittäinen vapauttaminen merkitsi kulutusjuhlien lopun alkua. Varoittavat puheenvuorot eivät juuri ollenkaan osuneet poliitikoihin, vaikka tilanne kohdistui niin talouden rakenteisiin kuin tavallisiin kansalaisiinkin. Katseet kohdistuivat arvokkaaseen ja vähäeleiseen tyyliin toimineeseen Suomen Pankkiin. Syyllisiä Hämäläinen ei etsi, vaikkakin hän sanoo suoraan, missä meni vikaan, näinhän on helppoa jälkikäteen sanoa, jos ei itse ollut keskeisimmässä vastuuasemassa.
Luottojen kasvuvauhti oli yltynyt huippuunsa vuonna 1988, elettiin velkarahan tarjonnan aikaa. Suomen Pankki yritti kyllä hillitä yliluumentumista, mutta turhaan. ”Halvat ulkomaiset lainat” yleistyivät korko- ja kurssiriskeistä huolimatta. Vuosi 1991 oli erityisen vaikea, konkursseja ja pakollisia pankkifuusioita vauhdittivat myös idänkaupan loppuminen Neuvostoliiton hajoamiseen, länsiviennin hiipuminen ja talouden ylikuumenemisesta johtunut kuplien puhkeaminen. Tilanne ajautui Esko Ahon hallituksen selvitettäväksi. Ratkaisuksi tuli mm. 12,3 prosentin devalvaatio. Joulukuussa 1991 nostettiin Sirkka Hämäläinen johtokunnan jäseneksi täyttämään siellä avoimeksi tullutta vakanssia, Samaan aikaan eräät poliitikot ja elinkeinoelämän vaikuttajat alkoivat syyllistää tapahtuneesta Suomen Pankkia ja sen pääjohtajaa Rolf Kullbergiä peitelläkseen omia virhearvioitaan. Pääjohtaja ja pääministeri Aho ajautuivat vastakkain. Usealta taholta tulleesta arvostelusta johtuen pääjohtaja Kullberg päätti erota kesällä 1992.
Suomen Pankin pääjohtajana ja Euroopan Keskuspankissa
Edellä olevaa selostaessani olin päässyt vasta kirjan puoliväliin, mutta päätin lopettaa tähän, sillä otsikossa määritelty tehtäväni oli suoritettu. Selostettavaa olisi ollut kyllä vaikka millä mitalla, esimerkiksi 11. luku on otsikoitu nimellä Suomen Pankin pääjohtajaksi keskellä kaaosta. Valuuttaa virtasi pois maasta, korot nousivat ja markka jouduttiin panemaan kellumaan. Monen vaiheen jälkeen presidentti vaihtui ja siirryttiin euroon, ja Hämäläinen nimitettiin Euroopan Keskuspankin johtokuntaan. Suunniteltu varhaisempi eläkkeelle siirtyminen jäi. Sirkka Hämäläisen uusi asemapaikka oli Frankfurtissa, yhteisen rahapolitiikan sydämessä. New Yorkin terrori-iskut 11.9.2001 syöksivät vähäksi aikaa markkinat kaaokseen. EU:n laajeneminen muutti keskuspankin päätöksentekoa.
Sirkka Hämäläiselle tuli elämään sitten suuri käännekohta, kun edellinen avioliitto hajosi, ja jonkin ajan kuluttua hän meni uusiin naimisiin. Alkoi myös aktiivinen eläkeikä, johon kuuluvat erityisesti ooppera, ja vielä lyhyt tehtävä Frankfurtissa. Kirjan viime rivit ovat paljolti menneen tarkastelua ja yhteenvetoa sodan jälkeisen Suomen kehityksestä. Täyttä ja tiivistä asiaa on koko teos. Kun sen laina-aika oli vain kaksi viikkoa, piti kiirettä selvitä sen kanssa loppuun asti. Niin perusteellista teksti oli, että välillä sai pinnistää omat tietonsa ja taitonsa äärimmilleen pystyäkseen kaiken tulvivan tiedon mukana.
4. (78.) Vera Valan Sisilialainen puolustus
Vera Vala on suomalainen, 25 vuotta Italiassa asunut kirjailija. Lainasin kirjan siksi, että oletin hänen kirjoittavan todella jotain Sisiliasta, jossa itsekin olen pari kertaa tehnyt aika laajan kiertomatkan. Muistissa olivat myös hänen aiemmin Roomaan ja Milanoon sijoittuvat dekkarinsa. Kirjan avatessani totesin kutenkin heti, että Milanoonhan nämä tämänkin kertaiset tapahtumat liittyvät. Sisilialainen puolustus tulee kirjailijan lempiharrastuksesta, shakista. Hän käyttää sitä eräänlaisena kirjansa runkona. Edellinen kirjakin oli saanut nimensä shakista, sen nimi oli Italialainen peli. Tällä kertaa luvut oli nimetty siirtojen mukaan, tosin niillä ei ole paljon yhteyttä lukujen sisältöön. Kovin syvälle hän ei siis Sisilialaiseen puolustukseen paneudu, joten ilman alan tuntemustakin kirjaa voi lukea. Sen verran sujuva ja johdonmukainen hänen kirjoitustapansa on.
Pari konkreettista kohtaa tällä kertaa kuitenkin oli, esimerkiksi se, kun hän unettomana yönä otti tietokoneen avulla yhteyttä tuntemattomaan, toisella puolen maailmaa elävään shakkiystäväänsä aloittaakseen uuden pelin. Toisella kertaa hän pelasi esimiehensä kanssa siten, että kunkin siirron jälkeen sai esittää toiselle jonkin kysymyksen. Molemmissa tapauksissa juoni eteni, ei toisin ratkaisevasti.
Kirjailijan taustasta sen verran, että hän on alun perin kotoisin Seinäjoelta, oikea nimikin on todellisuudessa Alanärä. Samalta seudulta kotoisin olevana tosin totean, että kyllä nimi minulle oli tuntematon. Aluksi Vera Vala harhaili opintojen perässä, yritti yhtä ja toista Suomessa ja myös Italiassa, jonne hän muutti italialaisen rakkautensa perässä. Sen jälkeen hän toimi jonkin aikaa lentoemäntänä, kunnes tapasi nykyisen miehensä. Hän on kertonut muuttaneensa Italiassa neljään otteeseen, ensin tietysti Roomaan, sitten sen lähelle pikkukaupunkiin Tolfaan, Torinoon ja lopulta nykyiseen asuinpakkaansa Milanoon. Jossain välissä hän asui miehineen myös Seychelleillä.
Milano on hyvin kansainvälinen kaupunki, joka on saanut aikojen kuluessa vaikutteita lukuisten valloittajien kulttuureista. Näistä milanolaiset ovat valinneet itselleen parhaita puolia. Siksi siellä on kirjailijalle ehtymättömiä inspiraation lähteitä. Milanoa tunteville suomalaisille sieltä löytyy myös tuttuja paikkoja. Vera Vala on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Roomassa, ja psykologiaa Milanon yliopistossa, tarkemmin sanoen oikeuspsykologiaa. Tämä näkyy myös hänen viimeisissä kirjoissaan. Vaikuttaa siltä, että hän on muokannut tietoonsa tulleita oikeustapauksia kaunokirjallisuudessa toimivaan muotoon.
Olen tätä ennen lukenut jo muutamia hänen kirjoistaan, nimiltään ainakin mm. Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa, Aprikoosiyöt ja Italialainen peli, joka ilmestyi viime vuonna. Aikaisempien kirjojen sankarittarena oli Adriana de Bellis, kuvitteellisen etsivätoimiston osakas. Italialaisen pelin ja nyt myös tämän uusimman, eli Sisilialainen puolustuksen sankaritar on Salla Kotka, ja kuinka ollakaan, hänen oikeuspsykologian yliopisto-opintojaan ohjaa mainittu de Bellis. Italialainen peli oli alkanut kuvauksella hänen pitämästään luennosta, jossa tietysti on paljon muistumia Vera Valan omalta opintieltä. Nyt päähenkilöksi tulleen Salla Kotkan tie vie sitten de Bellisin suosituksesta erään oikeuspsykiatri Ruth Segren luo. Samalla hän siirtyy myös puolustusasianajajana toimivan Segren tyttären Maran palvelukseen tämän etsivätoimistossa. Siellä työskentelee myös Segren poikapuoli Davide, aika erikoinen tyyppi. joka pyrki heti alussa ottamaan Sallalta luulot pois. Davide uskoi, että Mara oli palkannut Sallan vakoilemaan häntä. Tässä uudemmassa kirjassa toimintaa on myös Naisten talo -nimisessä toimintakeskuksessa, jossa pyörii monenlaista terapeuttia, ja mm. it -asiantuntija Fabio.
Lähes sama henkilögalleria on siis myös tässä uusimmassa, eli Sisilialaisessa puolustuksessa, mutta uusiakin henkilöitä ilmestyy, esimerkiksi Roberto, joka oli Sallan kanssa samassa asemassa. Komisario Cesare Milanon poliisista pyörii myös mukana tässä baletissa. Hänen kanssaan Salla Kotkalla on alkava rakkaussuhde. Varsin mielenkiintoinen oli se yhteinen moottoripyöräretki, joka tehtiin Bergamon alueen vuorille läpi pikkukaupunkien ja vuoristomaisemien. Matkalla tutustuttiin Commedia dell´arten museoon ja mm. sen yhden päähahmon, Harlekiinin asuun ja toimintaan. Näkymien ja italialaisen ruoan kuvaajana Vala on hyvää tasoa. Tapakulttuuri ja ihmisiin iskostuneet uskomukset saavat myös kuvaajansa.
Myös Salla Kotkalla oli rasitteita nuoruudesta saakka. Oli äiti, joka pelkäsi sotaa ja ydinlaskeutumaa, ja kasvatti Sallaa jossain metsien kätkössä olevalla piilopirtillä. Lisäksi hän pelkäsi, että Salla kasvaa liian nopeasti ja muuttuu pahaksi. Äiti romahtaa lopullisesti ja joutuu hoitoon. Ja jotta tämäkään ei riittäisi, äidin kuolema tapahtui niin, että Sallalle jäi epäilys. että siinä oli jotain hämärää. Näitä seikkoja hän käsitteli määräajoin psykoterapeutin kanssa. Vähitellen äidin kuoleman selvittely saa yhä enemmän tilaa kirjassa.
Vera Vala on suomalainen, 25 vuotta Italiassa asunut kirjailija. Lainasin kirjan siksi, että oletin hänen kirjoittavan todella jotain Sisiliasta, jossa itsekin olen pari kertaa tehnyt aika laajan kiertomatkan. Muistissa olivat myös hänen aiemmin Roomaan ja Milanoon sijoittuvat dekkarinsa. Kirjan avatessani totesin kutenkin heti, että Milanoonhan nämä tämänkin kertaiset tapahtumat liittyvät. Sisilialainen puolustus tulee kirjailijan lempiharrastuksesta, shakista. Hän käyttää sitä eräänlaisena kirjansa runkona. Edellinen kirjakin oli saanut nimensä shakista, sen nimi oli Italialainen peli. Tällä kertaa luvut oli nimetty siirtojen mukaan, tosin niillä ei ole paljon yhteyttä lukujen sisältöön. Kovin syvälle hän ei siis Sisilialaiseen puolustukseen paneudu, joten ilman alan tuntemustakin kirjaa voi lukea. Sen verran sujuva ja johdonmukainen hänen kirjoitustapansa on.
Pari konkreettista kohtaa tällä kertaa kuitenkin oli, esimerkiksi se, kun hän unettomana yönä otti tietokoneen avulla yhteyttä tuntemattomaan, toisella puolen maailmaa elävään shakkiystäväänsä aloittaakseen uuden pelin. Toisella kertaa hän pelasi esimiehensä kanssa siten, että kunkin siirron jälkeen sai esittää toiselle jonkin kysymyksen. Molemmissa tapauksissa juoni eteni, ei toisin ratkaisevasti.
Kirjailijan taustasta sen verran, että hän on alun perin kotoisin Seinäjoelta, oikea nimikin on todellisuudessa Alanärä. Samalta seudulta kotoisin olevana tosin totean, että kyllä nimi minulle oli tuntematon. Aluksi Vera Vala harhaili opintojen perässä, yritti yhtä ja toista Suomessa ja myös Italiassa, jonne hän muutti italialaisen rakkautensa perässä. Sen jälkeen hän toimi jonkin aikaa lentoemäntänä, kunnes tapasi nykyisen miehensä. Hän on kertonut muuttaneensa Italiassa neljään otteeseen, ensin tietysti Roomaan, sitten sen lähelle pikkukaupunkiin Tolfaan, Torinoon ja lopulta nykyiseen asuinpakkaansa Milanoon. Jossain välissä hän asui miehineen myös Seychelleillä.
Milano on hyvin kansainvälinen kaupunki, joka on saanut aikojen kuluessa vaikutteita lukuisten valloittajien kulttuureista. Näistä milanolaiset ovat valinneet itselleen parhaita puolia. Siksi siellä on kirjailijalle ehtymättömiä inspiraation lähteitä. Milanoa tunteville suomalaisille sieltä löytyy myös tuttuja paikkoja. Vera Vala on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Roomassa, ja psykologiaa Milanon yliopistossa, tarkemmin sanoen oikeuspsykologiaa. Tämä näkyy myös hänen viimeisissä kirjoissaan. Vaikuttaa siltä, että hän on muokannut tietoonsa tulleita oikeustapauksia kaunokirjallisuudessa toimivaan muotoon.
Olen tätä ennen lukenut jo muutamia hänen kirjoistaan, nimiltään ainakin mm. Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa, Aprikoosiyöt ja Italialainen peli, joka ilmestyi viime vuonna. Aikaisempien kirjojen sankarittarena oli Adriana de Bellis, kuvitteellisen etsivätoimiston osakas. Italialaisen pelin ja nyt myös tämän uusimman, eli Sisilialainen puolustuksen sankaritar on Salla Kotka, ja kuinka ollakaan, hänen oikeuspsykologian yliopisto-opintojaan ohjaa mainittu de Bellis. Italialainen peli oli alkanut kuvauksella hänen pitämästään luennosta, jossa tietysti on paljon muistumia Vera Valan omalta opintieltä. Nyt päähenkilöksi tulleen Salla Kotkan tie vie sitten de Bellisin suosituksesta erään oikeuspsykiatri Ruth Segren luo. Samalla hän siirtyy myös puolustusasianajajana toimivan Segren tyttären Maran palvelukseen tämän etsivätoimistossa. Siellä työskentelee myös Segren poikapuoli Davide, aika erikoinen tyyppi. joka pyrki heti alussa ottamaan Sallalta luulot pois. Davide uskoi, että Mara oli palkannut Sallan vakoilemaan häntä. Tässä uudemmassa kirjassa toimintaa on myös Naisten talo -nimisessä toimintakeskuksessa, jossa pyörii monenlaista terapeuttia, ja mm. it -asiantuntija Fabio.
Lähes sama henkilögalleria on siis myös tässä uusimmassa, eli Sisilialaisessa puolustuksessa, mutta uusiakin henkilöitä ilmestyy, esimerkiksi Roberto, joka oli Sallan kanssa samassa asemassa. Komisario Cesare Milanon poliisista pyörii myös mukana tässä baletissa. Hänen kanssaan Salla Kotkalla on alkava rakkaussuhde. Varsin mielenkiintoinen oli se yhteinen moottoripyöräretki, joka tehtiin Bergamon alueen vuorille läpi pikkukaupunkien ja vuoristomaisemien. Matkalla tutustuttiin Commedia dell´arten museoon ja mm. sen yhden päähahmon, Harlekiinin asuun ja toimintaan. Näkymien ja italialaisen ruoan kuvaajana Vala on hyvää tasoa. Tapakulttuuri ja ihmisiin iskostuneet uskomukset saavat myös kuvaajansa.
Myös Salla Kotkalla oli rasitteita nuoruudesta saakka. Oli äiti, joka pelkäsi sotaa ja ydinlaskeutumaa, ja kasvatti Sallaa jossain metsien kätkössä olevalla piilopirtillä. Lisäksi hän pelkäsi, että Salla kasvaa liian nopeasti ja muuttuu pahaksi. Äiti romahtaa lopullisesti ja joutuu hoitoon. Ja jotta tämäkään ei riittäisi, äidin kuolema tapahtui niin, että Sallalle jäi epäilys. että siinä oli jotain hämärää. Näitä seikkoja hän käsitteli määräajoin psykoterapeutin kanssa. Vähitellen äidin kuoleman selvittely saa yhä enemmän tilaa kirjassa.
Minulle oli uutta se, että Milanossakin on useita kanavia, vaikka niistä osa oli jo 1900-luvun alkupuolella täytetty. Jäljellä oli esimerkiksi Naviglio Grande, jonka varrella oli baareja, ravintoloita ja pikkuputiikkeja. Milanon itäpuolen lävisti Martesanan kanava, joka oli tunnettu siitä, että siellä oli useimmiten paljon lenkkeilijöitä ja kävelijöitä. Tänne oli tavallaan yhdeksi keskushenkilöksi nousseen prostituoidun Alina Santinin ruumis heitetty surmaamisen jälkeen. Koko teos alkaa kuvauksella siitä, miten Alina oli noussut tuntemattomaan autoon. Tämän jälkeen häntä ei enää nähty elossa. Tekosista epäiltiin sarjamurhaajaa, jota nimitettiin Harlekiiniksi sen takia, että hän murhan jälkeen muutti uhrinsa vaatetusta, ja puki hänen kasvoilleen harlekiininaamion.
Vera Vala onnistuu kieltämättä syventämään psykologista otettaan kirjoittamalla oman tekstinsä rinnalle kirjaan rinnakkaisia lukuja, joissa Harlekiini pohtii omaa tilannettaan. Hän seuraa tarkkaan sanomalehtiä, toivoen löytävänsä sieltä viitteitä poliisitutkimusten etenemisestä. Hän ärsyyntyy psykologien hänestä antamista luonnehdinnoista tyyliin: ”Sarjamurhaajien taustalla on lähes aina lapsuuden ajan kaltoinkohtelua ja kiintymyssuhdeongelmia.” Vielä pitemmälle menevät oletukset, että ”hän yrittää murhata oman äitinsä kerta toisensa jälkeen”.
Hän miettii myös, pitäisikö hänen ottaa yhteyttä vankilassa olevaan toiseen joukkosurmaajaan, josta käytetään nimitystä Kihlaaja. Kihlaajalla ja Harlekiinilla näyttää olevan joku yhteys, josta ei saada selvää. Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että murhaaja olisikin löydettävissä melko läheltä, ehkä jopa Salla Kotkan omasta lähipiiristä. Välillä annetaan vihjeitä, että kaiken keskus voisikin olla Ruth Segren perustama Naisten talo, jossa yritetään saada huumausaineisiin sortuneita naisia kaidalle tielle. Se on myös eräänlainen turvatalo, jonne voi paeta vaikeaksi muuttuneita ihmissuhteita. Mahdollisesti Harlekiini on kenenkään tietämättä liikkunut myös Naisten talon liepeillä jossain ominaisuudessa.
Vera Valan omat opinnot heijastuvat kirjassa monin paikoin, tosin puettuina Salla Kotkan toimiin. Välillä harjoitettiin monenlaista profilointia, maantieteellistä sekä sarjamurhaajan psyykeen ulottuvaa. Oliko hänellä psykoottisia harhoja, tai tarvetta päästä eroon tietyistä ihmisryhmistä kuten homoseksuaaleista, etnisistä ryhmistä tai prostituoiduista. Kontrolloiko hän impulssejaan, vai toimiiko hän hetken mielijohteesta ja niin edelleen. Tarkasteltiin teknisen tutkinnan tuloksia ja oikeuslääkärin raportteja. Kirjan lukeminen alkoi vähitellen tuntua siltä kuin lukija olisi istunut oikeuspsykiatrisella luennolla laajentamassa omia näköpiirejään. Profiloinnista puhuttiin asianajotoimistossa paljon, sillä sen henkilökunta ei uskonut, että ensin vangittu, sinänsä epämääräisen menneisyyden omaava puutarhuri Mauro olisi se Harlekiini.
Shakkiteema tulee vielä kerran esille kymmenkunta sivua ennen loppua. ”Myös hän itse uskoi tietävänsä. kuka oli kehittänyt pirullisen pelistrategian. Salla oli keskittynyt yksittäisiin siirtoihin ja unohtanut, että muutaman nappulan uhraus saattaisi olla tarpeen, kun tarkoitus oli hämätä huomio pois todellisesta päämäärästä. Parhaissa valheissa oli aina ripaus totuutta.”
Hämäystä yrittää Vera Valakin marssittamalla esille uusia murhaajaehdokkaita tämän tästä. Olin keksiväni hänet jo noin 50 sivua ennen loppua, mutta jäin epäilemään oivalluksiani monta kertaa. Kyllähän sieltä sitten lopulta punainen lanka löytyi, ja loppu oli ymmärrettävä. Erikoista oli, että murhaajalla ja murhaajaehdokkailla oli kaikilla ollut ongelmia äitinsä kanssa, oli ollut ruumiillista ja henkistä väkivaltaa, sulkemista komeroihin ja mitä milloinkin. Tuli mieleen, onko kirjoittajallakin mahdollisesti ollut lapsuudessaan jotain samantapaista, sellaista, josta hän haluaa nyt kirjoittamalla päästä vapaaksi.
Vera Vala onnistuu kieltämättä syventämään psykologista otettaan kirjoittamalla oman tekstinsä rinnalle kirjaan rinnakkaisia lukuja, joissa Harlekiini pohtii omaa tilannettaan. Hän seuraa tarkkaan sanomalehtiä, toivoen löytävänsä sieltä viitteitä poliisitutkimusten etenemisestä. Hän ärsyyntyy psykologien hänestä antamista luonnehdinnoista tyyliin: ”Sarjamurhaajien taustalla on lähes aina lapsuuden ajan kaltoinkohtelua ja kiintymyssuhdeongelmia.” Vielä pitemmälle menevät oletukset, että ”hän yrittää murhata oman äitinsä kerta toisensa jälkeen”.
Hän miettii myös, pitäisikö hänen ottaa yhteyttä vankilassa olevaan toiseen joukkosurmaajaan, josta käytetään nimitystä Kihlaaja. Kihlaajalla ja Harlekiinilla näyttää olevan joku yhteys, josta ei saada selvää. Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että murhaaja olisikin löydettävissä melko läheltä, ehkä jopa Salla Kotkan omasta lähipiiristä. Välillä annetaan vihjeitä, että kaiken keskus voisikin olla Ruth Segren perustama Naisten talo, jossa yritetään saada huumausaineisiin sortuneita naisia kaidalle tielle. Se on myös eräänlainen turvatalo, jonne voi paeta vaikeaksi muuttuneita ihmissuhteita. Mahdollisesti Harlekiini on kenenkään tietämättä liikkunut myös Naisten talon liepeillä jossain ominaisuudessa.
Vera Valan omat opinnot heijastuvat kirjassa monin paikoin, tosin puettuina Salla Kotkan toimiin. Välillä harjoitettiin monenlaista profilointia, maantieteellistä sekä sarjamurhaajan psyykeen ulottuvaa. Oliko hänellä psykoottisia harhoja, tai tarvetta päästä eroon tietyistä ihmisryhmistä kuten homoseksuaaleista, etnisistä ryhmistä tai prostituoiduista. Kontrolloiko hän impulssejaan, vai toimiiko hän hetken mielijohteesta ja niin edelleen. Tarkasteltiin teknisen tutkinnan tuloksia ja oikeuslääkärin raportteja. Kirjan lukeminen alkoi vähitellen tuntua siltä kuin lukija olisi istunut oikeuspsykiatrisella luennolla laajentamassa omia näköpiirejään. Profiloinnista puhuttiin asianajotoimistossa paljon, sillä sen henkilökunta ei uskonut, että ensin vangittu, sinänsä epämääräisen menneisyyden omaava puutarhuri Mauro olisi se Harlekiini.
Shakkiteema tulee vielä kerran esille kymmenkunta sivua ennen loppua. ”Myös hän itse uskoi tietävänsä. kuka oli kehittänyt pirullisen pelistrategian. Salla oli keskittynyt yksittäisiin siirtoihin ja unohtanut, että muutaman nappulan uhraus saattaisi olla tarpeen, kun tarkoitus oli hämätä huomio pois todellisesta päämäärästä. Parhaissa valheissa oli aina ripaus totuutta.”
Hämäystä yrittää Vera Valakin marssittamalla esille uusia murhaajaehdokkaita tämän tästä. Olin keksiväni hänet jo noin 50 sivua ennen loppua, mutta jäin epäilemään oivalluksiani monta kertaa. Kyllähän sieltä sitten lopulta punainen lanka löytyi, ja loppu oli ymmärrettävä. Erikoista oli, että murhaajalla ja murhaajaehdokkailla oli kaikilla ollut ongelmia äitinsä kanssa, oli ollut ruumiillista ja henkistä väkivaltaa, sulkemista komeroihin ja mitä milloinkin. Tuli mieleen, onko kirjoittajallakin mahdollisesti ollut lapsuudessaan jotain samantapaista, sellaista, josta hän haluaa nyt kirjoittamalla päästä vapaaksi.
3. (77.) Maailmanparantaja Isomäen muistelmat 2.
Metsät, ympäristö ja ilmasto
Risto Isomäen uutuuskirjan sisältö jakautuu kahteen osaan, ensin käsitellään kehitysmaiden köyhyyttä ja terveyttä, toisessa osassa metsien, ympäristön ja ilmaston tilaa. Käsittääkseni nuo kehitysmaa-asiat olivat eniten esillä Isomäen nuoruudessa 1960- luvulla. Mutta mitä pitemmälle aika on kulunut, sitä enemmän ovat ympäristöasiat tulleet pinnalle. Kun kirjan koko asiasisältö on kokonaisuudessaan hyvin laaja, on paikallaan käsitellä muistelmia tässäkin kahdessa osassa. Hyvä on kuitenkin muistaa, ettei kysymys ole kahdesta täysin eri asiasta, kumpikin vaikuttaa toisiinsa.
Metsät, ympäristö ja ilmasto
Risto Isomäen uutuuskirjan sisältö jakautuu kahteen osaan, ensin käsitellään kehitysmaiden köyhyyttä ja terveyttä, toisessa osassa metsien, ympäristön ja ilmaston tilaa. Käsittääkseni nuo kehitysmaa-asiat olivat eniten esillä Isomäen nuoruudessa 1960- luvulla. Mutta mitä pitemmälle aika on kulunut, sitä enemmän ovat ympäristöasiat tulleet pinnalle. Kun kirjan koko asiasisältö on kokonaisuudessaan hyvin laaja, on paikallaan käsitellä muistelmia tässäkin kahdessa osassa. Hyvä on kuitenkin muistaa, ettei kysymys ole kahdesta täysin eri asiasta, kumpikin vaikuttaa toisiinsa.
Matka Intiaan ja Bangladeshiin vaikutti Isomäkeen voimakkaasti, sillä täällä hän tajusi, että ilman ja vesien saastuminen, metsien tuhoutuminen, eroosio, ilmaston lämpeneminen ja meren pinnan nousu tulisivat jo suhteellisen pian vaikuttamaan myös kolmannen maailman ihmisten elämään paljon enemmän kuin mitkään muut asiat. Isomäki toteaakin, että ilmaston lämpeneminen ja muut globaalit ympäristökatastrofit tekevät tyhjäksi kaikki muut kehitysmaaponnistelut. Eräiden välivaiheiden jälkeen vanhan Prosenttiliikkeen pohjalle perustettiinkin Ympäristö ja kehitys ry:n aktivistiverkosto.
Yhdessä suomalaisten ja kansainvälisten toimijoiden kanssa toteutettiin osaksi unohtuneen Intian perinteisen vedenkeräysmenetelmän elvyttäminen, jossa varsin tavanomaisin keinoin saatiin siirtomaahallinnon aikana rapeutunut järjestelmä taas toimimaan. Siitä tuli intialaisen kansalaisyhteiskunnan oma projekti.
Yhdessä suomalaisten ja kansainvälisten toimijoiden kanssa toteutettiin osaksi unohtuneen Intian perinteisen vedenkeräysmenetelmän elvyttäminen, jossa varsin tavanomaisin keinoin saatiin siirtomaahallinnon aikana rapeutunut järjestelmä taas toimimaan. Siitä tuli intialaisen kansalaisyhteiskunnan oma projekti.
Luvussa Kohti vihreää Afrikkaa kerrotaan Biljoonan puun kampanjan järjestämisestä. Herätteenä toimi matka halki Tansanian, Kenian ja Botswanan, ja huomio siitä, miten valtavat villieläineläinlaumat vaelsivat esimerkiksi Serengetissä ruokaa ja vettä etsimässä. Tämän luvun jatkossa on kuvauksia Isomäen muista matkoista ympäri Afrikkaa. Kansainvälisten järjestöjen toiminta kuitenkin oli paikoittain vaikeaa, diktaattorien ja rotumellakoiden taholta tulleiden hidasteiden takia.
Mutta myös Suomen Lapissa oli tekemistä, sillä valtiovallan suojeluksessa tehtiin laajoja hakkuutöitä alueilla, joiden ennallistaminen oli vaikeaa ja hidasta. Upeita erämaametsiä tuhottiin surutta taloudellinen voitto mielessä mm. Hammastunturin ja Sarmitunturin erämaissa. Ns. 1970-luvun metsäsotien aikaan onnistuttiin kuitenkin perustamaan kansallispuistoja kuten UKK-puisto ja Lemmenjoen kansallispuisto. Suomen luonnonsuojeluliiton ansiosta saatiin myös joukko luonnonsuojelualueita, mutta 1980-luvulla metsähallitus alkoi taas panna erämaita sileäksi.
Metsähallitus onnistui ensin herättämään saamelaisissa epäluuloa etelän luonnonsuojelijoita kohtaan. Mutta kun nämä leireilivät saamelaisten kanssa joukolla erityisesti Nellimissä, suhteet lujittuivat. Vähitellen syntyi Erämaaliike, joka onnistui tukijoukkojen avustamana ajamaan läpi Erämaalain.
Kirjassa on selostettu monia Isomäen tekemiä tempauksia, joista suurisuuntaisin oli ehkä alkukesästä vuonna 1990 järjestetty Turku-Helsinki kävely moottoriteitä vastaan. Ajatuksena oli, että paikalliset asukkaat saattoivat tulla kiireettömästi keskustelemaan matkalaisten kanssa. Hanke ei kuitenkaan onnistunut, vaan moottoriteitä alkoi syntyä enenevässä määrin. Seuraa myös kuvaus matkasta Baltian maihin sikäläisten aatetoverien kanssa. Suomalaiset kansalaisjärjestöt siirtyivät myös hetkeksi Amazonasin sademetsien puolustustaisteluun.
Risto Isomäki käyttää hyvin ison määrän sivuja selostaessaan taistelua Aidsia ja Hiviä vastaan, ensin Afrikassa, sitten erityisesti Intiassa. Sukupuolielämän normit vaihtelivat maasta toiseen, moniaalla pidettiin sallittuna olla yhteydessä myös oman vakituisen kumppanin lisäksi muiden kanssa. Intian köyhyys pakotti paljon naisia prostituutioon, ja suojattomiin yhdyntöihin. Erilaiset kampanjat vaikuttivat toisaalla, toisaalla ne valuivat hukkaan, oli sitten kysymys ilmaisista kondomeista tai elokuvista, joiden tarinoihin ongelman vakavuus saatiin upotettua.
Intiaan Isomäki oli muutenkin perehtynyt, hän selvittää maan poliittisia oloja, hallitusten vaihdoksia, ja niiden suhtautumista yleensä terveysongelmiin. Hän mainitsee monia hankkeita, kouluruokailuohjelman, maaseudun terveysohjelman, elintarvikkeiden jakeluohjelman, maaseudun työllistämisohjelman ja monia muita, joita intialaiset kansainvälisten järjestöjen kanssa järjestivät. Hän toteaa, että paljon oli onnistumisia, mutta paljon myös sivupolkuja ja harhareittejä. Oli erilaisia kampanjoita, oli ristiriitoja ja erimielisyyksiä.
Lopuksi Isomäki siirtyy ilmastokysymyksiin. Kirjan lopussa kerrotaan otsikolla Maakaasua, rikkipäästöjä ja bunkkeriöljyä mm. siitä, miten Kansainvälinen merenkulkujärjestö velvoitti Euroopan Unionin aloitteesta leikkaamaan valtamerillä liikkuvien laivojen rikkipäästöistä 85 prosenttia. Luvussa Riaun ranta hän kertoo siitä, miten suomalaiset ympäristöjärjestöt auttoivat pelastamaan Sumatran saarelta ihmiskunnan kolmen vuoden päästöjä vastaavan hiilivaraston.
Viimeiset rivit keskittyvät siihen, miten tulee toimia, jotta päästään yhteistyöhön kovin eri kulttuureista tulleiden ihmisten välillä. ”Siispä kansalaisjärjestöjen ja kansanliikkeiden, jotka haluavat muuttaa maailmaa, eikä vain tekemään pelkkiä eleitä, täytyy myös tulevaisuudessa tulla toimimaan kaaoksen laidalla, pienessä maailmassa. Siellä missä kaikki jännittävä ja uutta luova aina tapahtuu!”
Mutta myös Suomen Lapissa oli tekemistä, sillä valtiovallan suojeluksessa tehtiin laajoja hakkuutöitä alueilla, joiden ennallistaminen oli vaikeaa ja hidasta. Upeita erämaametsiä tuhottiin surutta taloudellinen voitto mielessä mm. Hammastunturin ja Sarmitunturin erämaissa. Ns. 1970-luvun metsäsotien aikaan onnistuttiin kuitenkin perustamaan kansallispuistoja kuten UKK-puisto ja Lemmenjoen kansallispuisto. Suomen luonnonsuojeluliiton ansiosta saatiin myös joukko luonnonsuojelualueita, mutta 1980-luvulla metsähallitus alkoi taas panna erämaita sileäksi.
Metsähallitus onnistui ensin herättämään saamelaisissa epäluuloa etelän luonnonsuojelijoita kohtaan. Mutta kun nämä leireilivät saamelaisten kanssa joukolla erityisesti Nellimissä, suhteet lujittuivat. Vähitellen syntyi Erämaaliike, joka onnistui tukijoukkojen avustamana ajamaan läpi Erämaalain.
Kirjassa on selostettu monia Isomäen tekemiä tempauksia, joista suurisuuntaisin oli ehkä alkukesästä vuonna 1990 järjestetty Turku-Helsinki kävely moottoriteitä vastaan. Ajatuksena oli, että paikalliset asukkaat saattoivat tulla kiireettömästi keskustelemaan matkalaisten kanssa. Hanke ei kuitenkaan onnistunut, vaan moottoriteitä alkoi syntyä enenevässä määrin. Seuraa myös kuvaus matkasta Baltian maihin sikäläisten aatetoverien kanssa. Suomalaiset kansalaisjärjestöt siirtyivät myös hetkeksi Amazonasin sademetsien puolustustaisteluun.
Risto Isomäki käyttää hyvin ison määrän sivuja selostaessaan taistelua Aidsia ja Hiviä vastaan, ensin Afrikassa, sitten erityisesti Intiassa. Sukupuolielämän normit vaihtelivat maasta toiseen, moniaalla pidettiin sallittuna olla yhteydessä myös oman vakituisen kumppanin lisäksi muiden kanssa. Intian köyhyys pakotti paljon naisia prostituutioon, ja suojattomiin yhdyntöihin. Erilaiset kampanjat vaikuttivat toisaalla, toisaalla ne valuivat hukkaan, oli sitten kysymys ilmaisista kondomeista tai elokuvista, joiden tarinoihin ongelman vakavuus saatiin upotettua.
Intiaan Isomäki oli muutenkin perehtynyt, hän selvittää maan poliittisia oloja, hallitusten vaihdoksia, ja niiden suhtautumista yleensä terveysongelmiin. Hän mainitsee monia hankkeita, kouluruokailuohjelman, maaseudun terveysohjelman, elintarvikkeiden jakeluohjelman, maaseudun työllistämisohjelman ja monia muita, joita intialaiset kansainvälisten järjestöjen kanssa järjestivät. Hän toteaa, että paljon oli onnistumisia, mutta paljon myös sivupolkuja ja harhareittejä. Oli erilaisia kampanjoita, oli ristiriitoja ja erimielisyyksiä.
Lopuksi Isomäki siirtyy ilmastokysymyksiin. Kirjan lopussa kerrotaan otsikolla Maakaasua, rikkipäästöjä ja bunkkeriöljyä mm. siitä, miten Kansainvälinen merenkulkujärjestö velvoitti Euroopan Unionin aloitteesta leikkaamaan valtamerillä liikkuvien laivojen rikkipäästöistä 85 prosenttia. Luvussa Riaun ranta hän kertoo siitä, miten suomalaiset ympäristöjärjestöt auttoivat pelastamaan Sumatran saarelta ihmiskunnan kolmen vuoden päästöjä vastaavan hiilivaraston.
Viimeiset rivit keskittyvät siihen, miten tulee toimia, jotta päästään yhteistyöhön kovin eri kulttuureista tulleiden ihmisten välillä. ”Siispä kansalaisjärjestöjen ja kansanliikkeiden, jotka haluavat muuttaa maailmaa, eikä vain tekemään pelkkiä eleitä, täytyy myös tulevaisuudessa tulla toimimaan kaaoksen laidalla, pienessä maailmassa. Siellä missä kaikki jännittävä ja uutta luova aina tapahtuu!”
2. (76.) Maailmanparantaja Isomäen muistelmat 1.
Kehitysmaiden köyhyys ja terveydelliset olot
Yhteiskuntatieteiden maisteri Risto Isomäen nimi on kaiken aikaa ollut tuttu, vaikka en ole miehestä paljon tiennytkään. Ilmeisesti hänen aikaansaannoksiaan on kuitenkin esitelty esimerkiksi lehdissä siinä määrin useasti, että nimi oli jotenkin syöpynyt minunkin tajuntaani. Ehkä merkittävin oli se opetusministeriön jakama tiedonjulistamisen elämäntyöpalkinto, jonka hän oli saanut. Nyt näytti tulleen sopiva hetki ottaa selvää, mikä mies hän oikein on. Hänen uusimmasta teoksestaan Maailmaparantajan muistelmat tuntui sopivalta aloittaa.
Kehitysmaiden köyhyys ja terveydelliset olot
Yhteiskuntatieteiden maisteri Risto Isomäen nimi on kaiken aikaa ollut tuttu, vaikka en ole miehestä paljon tiennytkään. Ilmeisesti hänen aikaansaannoksiaan on kuitenkin esitelty esimerkiksi lehdissä siinä määrin useasti, että nimi oli jotenkin syöpynyt minunkin tajuntaani. Ehkä merkittävin oli se opetusministeriön jakama tiedonjulistamisen elämäntyöpalkinto, jonka hän oli saanut. Nyt näytti tulleen sopiva hetki ottaa selvää, mikä mies hän oikein on. Hänen uusimmasta teoksestaan Maailmaparantajan muistelmat tuntui sopivalta aloittaa.
Vuonna 1961 syntynyt Isomäki on ehtinyt olla monessa mukana. Kirjan lopussa olevasta luettelosta laskin 13 kaunokirjallista teosta, kaikki yhtä lukuun ottamatta 2000-luvulta. Tietokirjoja on parisen kymmentä, osa englanniksi. Wikipediasta löytyi iso joukko kaikenlaisia hänelle myönnettyjä tunnustuksia. Hän on kansalaisaktivisti, jota ovat huolettaneet ekologiset ja maailmalopun teemat, niitä hän on sivunnut myös romaaneissaan.
Suomessa olivat erityisesti vuodet 1979–2004 kansalaisjärjestöjen menestyksekästä aikaa. Oltiin tiiviissä yhteistyössä mm. Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kansanliikkeiden kanssa. Kun Isomäki oli ollut mukana lukuisissa kansalaiskampanjoissa, oli hänen haltuunsa jäänyt niitä koskevia arkistoja, joita hän nyt oli tätä kirjaa varten alkanut järjestellä. Niitä oli nyt syytä laittaa kansien väliin siinä määri kuin yhteen kirjaan saattoi sijoittaa. Hän kirjasi kahden vuosikymmenen värikkäimpiä tarinoita tausta-ajatuksena lisätä oikeudenmukaisuutta ja rakentaa parempaa maailmaa. Kirja jakautuu kahteen pääosaan, toisaalta käsitellään kehitysmaiden köyhyyttä ja terveyttä, toisaalta metsien, ympäristön ja ilmaston tilaa.
Suomessa olivat erityisesti vuodet 1979–2004 kansalaisjärjestöjen menestyksekästä aikaa. Oltiin tiiviissä yhteistyössä mm. Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kansanliikkeiden kanssa. Kun Isomäki oli ollut mukana lukuisissa kansalaiskampanjoissa, oli hänen haltuunsa jäänyt niitä koskevia arkistoja, joita hän nyt oli tätä kirjaa varten alkanut järjestellä. Niitä oli nyt syytä laittaa kansien väliin siinä määri kuin yhteen kirjaan saattoi sijoittaa. Hän kirjasi kahden vuosikymmenen värikkäimpiä tarinoita tausta-ajatuksena lisätä oikeudenmukaisuutta ja rakentaa parempaa maailmaa. Kirja jakautuu kahteen pääosaan, toisaalta käsitellään kehitysmaiden köyhyyttä ja terveyttä, toisaalta metsien, ympäristön ja ilmaston tilaa.
Ydinsodan uhka
Tällä hetkellä on ilmastonmuutos suurin uhkakuva. Isomäen nuoruudessa siitä ei oikeastaan puhuttu, esillä olivat ennen muuta ydinsodan uhka ja väestöräjähdys. Olen kyllä elänyt 1960-luvulta lähtien parasta miehuuteni aikaa, olin opiskellut monenlaisia asioita, ja tiesinhän minä niistä muutamista läheltä piti -tilanteista. joissa maailman tuhoutuminen oli lopulta ollut aika lähellä. Tunnetuin niistä oli se, kun presidentti Kennedy sai uhkauksellaan Nikita Hruštševin Kuubaan lähettämät, ydinaseita kuljettavat laivat kääntymään. Mutta Isomäki listaa tällaisia vähältä piti -tilanteita koko joukon muitakin, sellaisiakin, joista en tiennyt mitään. Kylmän sodan aikana niitä oli vähintään kuusi. Vuonna 1968 neuvostoliittolainen sukellusvene oli laukaisemassa ydinkärjen yhdysvaltalaiseen tukikohtaan Pearl Harboriin, mutta polttoaine räjähti ohjussiilossa, ja vain sukellusvene tuhoutui. Vuonna 1969 presidentti Richard Nixon komensi humalassa pommikoneet aloittamaan ydinhyökkäyksen Pohjois-Koreaa vastaan. Selvin päin ollut ulkoministeri Henry Kissinger ehti pysäyttää maailmanpalon syttymisen. Vuonna 1969 tuli Yhdysvaltoihin väärä hälytys Neuvostoliiton ydinhyökkäyksestä. Vuonna 1989 Neuvostoliiton ydinpuolustusjärjestelmä ilmoitti USA:n ydinhyökkäyksestä, mutta eversti Stanislav Petrov kieltäytyi tottelemasta käskyä vastahyökkäyksestä. Tämä oli ainut näistä Isomäen kertomista kerroista, joista olin kyllä selvillä. Samana vuonna vakooja ilmoitti, että Neuvostoliitossa pidettiin Naton harjoitusta todellisena hyökkäyksenä. Tällöin koko harjoitus peruutettiin. Vähältä piti – tilanteita oli paljon muitakin.
Väestöräjähdys ja kehittyneiden maiden vastuu
Täytyy sanoa, että Isomäen kirjaan tutustuminen oli minulle todellinen elämys. Kiintoisia ovat myös säkeet. joita Isomäki on jäljentänyt erityisesti Juice Leskisen tuotannosta. Täytyy sanoa, että elin tässä vaiheessa jo turtuneen keski-ikäisen näennäisen rauhallista elämää nuorisoa sen paremmin ymmärtämättä. Toinen uhka sen ajan nuorille oli väestöräjähdys, ihmiskunta oli lisääntymässä niin kovaa vauhtia, että kehitystä verrattiin rottapopulaation laajenemiseen. Epäiltiin, että väestö oli kasvamassa peräti kahteenkymmeneen miljardiin, josta se ruoan puutteen takia putoaisi hetkessä vain prosentteihin aiemmasta. Väestöräjähdyksen estämiseksi vaadittiin ehkäisyvälineiden halpuuttamista, imetyksen arvostamista kansainvälisiä äidinmaitokorvikkeita vastaan. Lapsikuolleisuutta oli vähennettävä, jota kehitysmaiden ihmiset voisivat uskoa, että lapset jäisivät eloon, ja voisivat sitten aikuistuttuaan huolehtia heistä, Tähän liittyi mm. ns. Prosenttiliike, Jonka tavoitteena oli nostaa Suomen kehitysapu YK:n määrittelemälle tasolle eli 0.7 prosenttiin kansantuotteesta. Näistä juonteista Isomäki sitten siirtyi korostamaan Einsteinin ja Gandhin merkitystä ihmiskunnan historiassa. He olivat oivaltaneet maailmasta paljoin sellaista, jonka varaan oli mahdollista rakentaa tutkimusta, koko ajan täsmentäen.
Lukiossa hän ymmärsi, että suurin osa maailman ihmisistä eli siirtomaakauden takia kehitysmaissa, joissa elinajan odote oli noin puolet siitä, mitä ns. kehittyneissä maissa. Kymmeniä miljoonia kuoli aliravitsemuksen tai meillä helposti hoidettavien tautien johdosta, mm. kaksikymmentäviisi miljoonaa lasta joka vuosi. Sitten kirjassa seurasi perusteellinen selvitys erilaisista meillä lähes tuntemattomista taudeista. Mm. Amerikan mantereella kuoltiin paljon tauteihin, joita eurooppalaiset toivat mukanaan. Alkuperäisväestöllä ei ollut niihin nähden vastustuskykyä. Lisäksi siirtomaaherruus oli raakaa, esimerkkejä hän antoi Belgian Kongosta, Hollannin Indonesiasta, mutta myös esimerkiksi Kiinasta ja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, muualtakin. Kolonialismin jälkeinen työ jatkuu yhä, erityisesti siellä eteläisessä Afrikassa. Täytyy tunnustaa, että näitä rivejä oli aika raskasta lukea, paljon näistä tiesin, mutta Isomäki sai kyllä täsmällisellä tekstillään jonkinlaisen kollektiivisen vastuun kellot soimaan.
Vihdoin 1980-luvulla heräsi yhteiskunnallinen omatunto esille Prosenttiliikkeen nimissä, pidettiin keräyksiä, kokouksia ja seminaareja, erityisesti saatiin lahjoittajat liikkeelle, samoin yksityishenkilöt ja erilaiset järjestöt. Yliopistot olivat keskuksia, joista sanoma säteili laajalle. Mukana oli tunnettuja kansalaisia, arkkipiispa Mikko Juva, akateemikko G.H- von Wright jne. Isomäki kuvaa prosenttiliikettä laajasti ja perusteellisesti. Seuraavissa luvuissa otsikkona on mm. Rokotuksia maailman lapsille.
Hyvin laajan selostuksen saa myös äidinmaitoskandaali, jonka aloitti aluksi tunnettu kansainvälinen yritys Nestlé, joka härskisti rahasti kehitysmaiden väestöä organisoimalla tuhansittain sairaanhoitajiksi miellettyjä ”renkejä” vakuuttamaan, miten hyödyllistä on juottaa äidinmaitokorviketta vastasyntyneille. Mutta luontaisia vasta-aineita voitiin saada vain äidinmaidosta. Lisäksi jauhetta sekoitettiin useimmiten epäpuhtaisiin vesiin, joten jälki oli kaameaa. Lastenhoidon mukavuus kääntyikin suureksi vastakohdakseen, vuosittain miljoonia pikkulapsia tappaviin epidemioihin. Prosenttiliike ja Nestlè -boikotti korjasivat tilannetta, mutta aika hitaasti.
Pääluvun lopuksi käsitellään eräiden maiden, esimerkiksi Bangladeshin terveystilannetta ja laajemmin kehitysmaiden lääkehuoltoa, esimerkiksi munuaisvaurioita aiheuttavan kipulääkkeen, fenasetiinin kieltämistä. Yksi mahtava vihollinen vielä sai kirjassa osansa, kansainvälinen tupakkateollisuus, joka löysi laajenevat markkinat kehitysmaista.
Tällä hetkellä on ilmastonmuutos suurin uhkakuva. Isomäen nuoruudessa siitä ei oikeastaan puhuttu, esillä olivat ennen muuta ydinsodan uhka ja väestöräjähdys. Olen kyllä elänyt 1960-luvulta lähtien parasta miehuuteni aikaa, olin opiskellut monenlaisia asioita, ja tiesinhän minä niistä muutamista läheltä piti -tilanteista. joissa maailman tuhoutuminen oli lopulta ollut aika lähellä. Tunnetuin niistä oli se, kun presidentti Kennedy sai uhkauksellaan Nikita Hruštševin Kuubaan lähettämät, ydinaseita kuljettavat laivat kääntymään. Mutta Isomäki listaa tällaisia vähältä piti -tilanteita koko joukon muitakin, sellaisiakin, joista en tiennyt mitään. Kylmän sodan aikana niitä oli vähintään kuusi. Vuonna 1968 neuvostoliittolainen sukellusvene oli laukaisemassa ydinkärjen yhdysvaltalaiseen tukikohtaan Pearl Harboriin, mutta polttoaine räjähti ohjussiilossa, ja vain sukellusvene tuhoutui. Vuonna 1969 presidentti Richard Nixon komensi humalassa pommikoneet aloittamaan ydinhyökkäyksen Pohjois-Koreaa vastaan. Selvin päin ollut ulkoministeri Henry Kissinger ehti pysäyttää maailmanpalon syttymisen. Vuonna 1969 tuli Yhdysvaltoihin väärä hälytys Neuvostoliiton ydinhyökkäyksestä. Vuonna 1989 Neuvostoliiton ydinpuolustusjärjestelmä ilmoitti USA:n ydinhyökkäyksestä, mutta eversti Stanislav Petrov kieltäytyi tottelemasta käskyä vastahyökkäyksestä. Tämä oli ainut näistä Isomäen kertomista kerroista, joista olin kyllä selvillä. Samana vuonna vakooja ilmoitti, että Neuvostoliitossa pidettiin Naton harjoitusta todellisena hyökkäyksenä. Tällöin koko harjoitus peruutettiin. Vähältä piti – tilanteita oli paljon muitakin.
Väestöräjähdys ja kehittyneiden maiden vastuu
Täytyy sanoa, että Isomäen kirjaan tutustuminen oli minulle todellinen elämys. Kiintoisia ovat myös säkeet. joita Isomäki on jäljentänyt erityisesti Juice Leskisen tuotannosta. Täytyy sanoa, että elin tässä vaiheessa jo turtuneen keski-ikäisen näennäisen rauhallista elämää nuorisoa sen paremmin ymmärtämättä. Toinen uhka sen ajan nuorille oli väestöräjähdys, ihmiskunta oli lisääntymässä niin kovaa vauhtia, että kehitystä verrattiin rottapopulaation laajenemiseen. Epäiltiin, että väestö oli kasvamassa peräti kahteenkymmeneen miljardiin, josta se ruoan puutteen takia putoaisi hetkessä vain prosentteihin aiemmasta. Väestöräjähdyksen estämiseksi vaadittiin ehkäisyvälineiden halpuuttamista, imetyksen arvostamista kansainvälisiä äidinmaitokorvikkeita vastaan. Lapsikuolleisuutta oli vähennettävä, jota kehitysmaiden ihmiset voisivat uskoa, että lapset jäisivät eloon, ja voisivat sitten aikuistuttuaan huolehtia heistä, Tähän liittyi mm. ns. Prosenttiliike, Jonka tavoitteena oli nostaa Suomen kehitysapu YK:n määrittelemälle tasolle eli 0.7 prosenttiin kansantuotteesta. Näistä juonteista Isomäki sitten siirtyi korostamaan Einsteinin ja Gandhin merkitystä ihmiskunnan historiassa. He olivat oivaltaneet maailmasta paljoin sellaista, jonka varaan oli mahdollista rakentaa tutkimusta, koko ajan täsmentäen.
Lukiossa hän ymmärsi, että suurin osa maailman ihmisistä eli siirtomaakauden takia kehitysmaissa, joissa elinajan odote oli noin puolet siitä, mitä ns. kehittyneissä maissa. Kymmeniä miljoonia kuoli aliravitsemuksen tai meillä helposti hoidettavien tautien johdosta, mm. kaksikymmentäviisi miljoonaa lasta joka vuosi. Sitten kirjassa seurasi perusteellinen selvitys erilaisista meillä lähes tuntemattomista taudeista. Mm. Amerikan mantereella kuoltiin paljon tauteihin, joita eurooppalaiset toivat mukanaan. Alkuperäisväestöllä ei ollut niihin nähden vastustuskykyä. Lisäksi siirtomaaherruus oli raakaa, esimerkkejä hän antoi Belgian Kongosta, Hollannin Indonesiasta, mutta myös esimerkiksi Kiinasta ja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, muualtakin. Kolonialismin jälkeinen työ jatkuu yhä, erityisesti siellä eteläisessä Afrikassa. Täytyy tunnustaa, että näitä rivejä oli aika raskasta lukea, paljon näistä tiesin, mutta Isomäki sai kyllä täsmällisellä tekstillään jonkinlaisen kollektiivisen vastuun kellot soimaan.
Vihdoin 1980-luvulla heräsi yhteiskunnallinen omatunto esille Prosenttiliikkeen nimissä, pidettiin keräyksiä, kokouksia ja seminaareja, erityisesti saatiin lahjoittajat liikkeelle, samoin yksityishenkilöt ja erilaiset järjestöt. Yliopistot olivat keskuksia, joista sanoma säteili laajalle. Mukana oli tunnettuja kansalaisia, arkkipiispa Mikko Juva, akateemikko G.H- von Wright jne. Isomäki kuvaa prosenttiliikettä laajasti ja perusteellisesti. Seuraavissa luvuissa otsikkona on mm. Rokotuksia maailman lapsille.
Hyvin laajan selostuksen saa myös äidinmaitoskandaali, jonka aloitti aluksi tunnettu kansainvälinen yritys Nestlé, joka härskisti rahasti kehitysmaiden väestöä organisoimalla tuhansittain sairaanhoitajiksi miellettyjä ”renkejä” vakuuttamaan, miten hyödyllistä on juottaa äidinmaitokorviketta vastasyntyneille. Mutta luontaisia vasta-aineita voitiin saada vain äidinmaidosta. Lisäksi jauhetta sekoitettiin useimmiten epäpuhtaisiin vesiin, joten jälki oli kaameaa. Lastenhoidon mukavuus kääntyikin suureksi vastakohdakseen, vuosittain miljoonia pikkulapsia tappaviin epidemioihin. Prosenttiliike ja Nestlè -boikotti korjasivat tilannetta, mutta aika hitaasti.
Pääluvun lopuksi käsitellään eräiden maiden, esimerkiksi Bangladeshin terveystilannetta ja laajemmin kehitysmaiden lääkehuoltoa, esimerkiksi munuaisvaurioita aiheuttavan kipulääkkeen, fenasetiinin kieltämistä. Yksi mahtava vihollinen vielä sai kirjassa osansa, kansainvälinen tupakkateollisuus, joka löysi laajenevat markkinat kehitysmaista.
1. (75.) Syysmatka Tuusulanjärven kulttuuritielle
Ainola
Kauniita syyspäiviä on tänä vuonna riittänyt, sellainen oli esimerkiksi viime sunnuntai 24.9.2023. Aurinkoinen ilma suorastaan houkutteli lähtemään ulos, ja tällä kertaa matkalle eteläiseen Suomeen. Jälkikasvusta muodostunut pieni ryhmä oli matkaansa tyytyväinen. Mikäpä olisikaan ollut sopivampi kohde kuin Järvenpäässä Tuusulanjärven itäpuolinen kulttuuritie ja sen varrella olevat huvilat ja muut kohteet. Sinnehän oli mukava kääntyä moottoritieltä kohti Sibeliuksen väylää. Monet kohteet kyllä olivat jo kiinni, mutta ei sentään Suomen kansainvälisestikin tunnetuin kotimuseo, Sibeliusten Ainola. Se valmistui vuonna 1904, ja Sibeliukset asuivat siellä elämänsä loppuun saakka. Siellä tunsi todella olevansa keskellä kansallista kulttuuriperintöä.
Ainola
Kauniita syyspäiviä on tänä vuonna riittänyt, sellainen oli esimerkiksi viime sunnuntai 24.9.2023. Aurinkoinen ilma suorastaan houkutteli lähtemään ulos, ja tällä kertaa matkalle eteläiseen Suomeen. Jälkikasvusta muodostunut pieni ryhmä oli matkaansa tyytyväinen. Mikäpä olisikaan ollut sopivampi kohde kuin Järvenpäässä Tuusulanjärven itäpuolinen kulttuuritie ja sen varrella olevat huvilat ja muut kohteet. Sinnehän oli mukava kääntyä moottoritieltä kohti Sibeliuksen väylää. Monet kohteet kyllä olivat jo kiinni, mutta ei sentään Suomen kansainvälisestikin tunnetuin kotimuseo, Sibeliusten Ainola. Se valmistui vuonna 1904, ja Sibeliukset asuivat siellä elämänsä loppuun saakka. Siellä tunsi todella olevansa keskellä kansallista kulttuuriperintöä.
Sibeliusten tyttäret myivät koko alueen Suomen valtioille vuonna 1972, jolloin siitä tuli Museoviraston alainen erikoismuseo. Ainola sijaitsee varsin suurella tontilla, siellä on runsaasti erilaisia rakennuksia, kuten oheinen esittelylehtisestä otettu kuvakin todistaa. Siellä on rakennusten lisäksi myös metsää ja Aino Sibeliuksen vaalima puutarha. Enempää valokuvia ei tähän esitykseen kuitenkaan ollut syytä ottaa, sillä niitä on runsaasti ammattilaisten ottamina erilaisissa julkaisuissa ja hakukoneissa. Niihin on ikuistettu niin sisätilojen kansallisromanttista kauneutta kuin ulkoisten näkymien rauhallista tyyneyttä.
Löytyihän sieltä toki pari sellaistakin kohdetta, joita ei joka käänteessä ole esillä. Toinen esimerkki on Sibeliusten pronssinen hautamuistomerkki, jonka oli suunnitellut arkkitehti Aulis Blomstedt.
Toinen todella harvinainen kuva on saunasta, johon vesi on saatu virtaamaan kaivosta varsin erikoisen järjestelmän ja puisen putken avulla. Se jatkuu kaivolta sisälle rakennukseen.
Toinen todella harvinainen kuva on saunasta, johon vesi on saatu virtaamaan kaivosta varsin erikoisen järjestelmän ja puisen putken avulla. Se jatkuu kaivolta sisälle rakennukseen.
Ahola
Jostain syystä kuvittelin alkuaan, että Ainola olisi ollut Tuusulanjärven rannalla. Tämä luulo osoittautui nyt vääräksi, kauniilla paikalla se silti toki on. Sen sijaan koko yhteisön aloittaja, kirjailija Juhani Aho ja hänen puolisonsa taidemaalari Venny Soldan-Brofelt muuttivat jo vuonna 1897 rantahuvilaan, joka sai nimen Ahola. Pariskunta houkutteli Järvenpäähän joukon muitakin taiteilijoita ja kulttuurihenkilöitä, mm. Eero Järnefeltin, Pekka Halosen ja tietysti Jean Sibeliuksen perheet. Ahola oli varsin lähellä Ainolaa, joten pistäytyminen sinne oli helppoa.
Jostain syystä kuvittelin alkuaan, että Ainola olisi ollut Tuusulanjärven rannalla. Tämä luulo osoittautui nyt vääräksi, kauniilla paikalla se silti toki on. Sen sijaan koko yhteisön aloittaja, kirjailija Juhani Aho ja hänen puolisonsa taidemaalari Venny Soldan-Brofelt muuttivat jo vuonna 1897 rantahuvilaan, joka sai nimen Ahola. Pariskunta houkutteli Järvenpäähän joukon muitakin taiteilijoita ja kulttuurihenkilöitä, mm. Eero Järnefeltin, Pekka Halosen ja tietysti Jean Sibeliuksen perheet. Ahola oli varsin lähellä Ainolaa, joten pistäytyminen sinne oli helppoa.
Ahola oli aikanaan yksikerroksinen, mutta ajan mittaan siihen rakennettiin toinenkin kerros. Rakennuksessa on laaja taidenäyttely, jossa talon valtiattaren töillä, mm. piirroksilla ja kirjan kuvituksilla on näkyvä asema. Esillä on myös myöhemmin syntyneitä pienoisveistoksia ja koruja. Kun Juhani Ahjo oli ulkoilmaihminen, on talossa ikään kuin sinne unohtuneita kalastusvälineitä, sukset ja tuohikontti.
Aleksis Kiven kuolinmökki
Aleksis Kivi vietti vuonna 1872 viimeiset kuukautensa veljensä räätäli Albert Stenvallin perheen hoivissa Syvälahden torpassa Tuusulan Rantatiellä. Se on edellä mainituista kahdesta kohteesta varsin kaukana etelään päin.
Albert asui mökissä perheineen vuosina 1870–1913. Vuonna 1910 hän myi mökkinsä Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle, jonka omistuksessa se on edelleen. Tuusulan museo vastaa sen avoinna pidosta. Rakennuksen ulkoasu muistuttaa yhä oman aikansa tavallista kansanrakennuskulttuuria. Seuraavan kuvakavalkaadin viimeisenä on kuva Aleksis Kiven sängystä.
Aleksis Kiven kuolinmökki
Aleksis Kivi vietti vuonna 1872 viimeiset kuukautensa veljensä räätäli Albert Stenvallin perheen hoivissa Syvälahden torpassa Tuusulan Rantatiellä. Se on edellä mainituista kahdesta kohteesta varsin kaukana etelään päin.
Albert asui mökissä perheineen vuosina 1870–1913. Vuonna 1910 hän myi mökkinsä Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle, jonka omistuksessa se on edelleen. Tuusulan museo vastaa sen avoinna pidosta. Rakennuksen ulkoasu muistuttaa yhä oman aikansa tavallista kansanrakennuskulttuuria. Seuraavan kuvakavalkaadin viimeisenä on kuva Aleksis Kiven sängystä.
8. (74.) Syksyn kalamarkkinat Lahden satamassa
LC Lahti Vesijärven kalamarkkinat järjestettiin Vesijärven satamassa 22.–24.9. 2023 jo 26. kerran. Tarjolla oli jälleen tuoretta kalaa, erilaisia kalatuotteita, ruoka-annoksia, mutta myös jonkin verran käsitöitä ja muuta asiaan sopivaa rekvisiittaa. Halukkaille järjestettiin myös rantaongintaa.
Perjantaina aloitettiin, mutta päätapahtumaksi oli ajateltu lauantaita, joka kuitenkin sateisena jäi hieman tavoitteistaan. Ohjelmalavalla kuitenkin esiteltiin Lahti Basketballin toimintaa, oli järvipelastusnäytös ja poniajelua kärryillä. Myynti näytti kuitenkin kohtuullisesti käyvän. Oheiset kuvat otettiin sateisimpaan aikaan, joten kojujen edessä ei ollut tavanomaista ihmismuuria.
LC Lahti Vesijärven kalamarkkinat järjestettiin Vesijärven satamassa 22.–24.9. 2023 jo 26. kerran. Tarjolla oli jälleen tuoretta kalaa, erilaisia kalatuotteita, ruoka-annoksia, mutta myös jonkin verran käsitöitä ja muuta asiaan sopivaa rekvisiittaa. Halukkaille järjestettiin myös rantaongintaa.
Perjantaina aloitettiin, mutta päätapahtumaksi oli ajateltu lauantaita, joka kuitenkin sateisena jäi hieman tavoitteistaan. Ohjelmalavalla kuitenkin esiteltiin Lahti Basketballin toimintaa, oli järvipelastusnäytös ja poniajelua kärryillä. Myynti näytti kuitenkin kohtuullisesti käyvän. Oheiset kuvat otettiin sateisimpaan aikaan, joten kojujen edessä ei ollut tavanomaista ihmismuuria.
Perinteiseen tapaan tarjolla oli runsaasti erilaisia kalasäilykkeitä. Osa oli Päijänteen satoa, mutta olipa tarjolla myös Pielisen Kalan tuotteita. Ahvenanmaalta asti oli tuotu myös sikäläisiä juustoja. Muikkutarjoilu suoraan pannulta oli tietysti ohjelmassa, muun valmisruoan lisäksi esillä oli myös valmiita lohifileitä. Syksyyn sopi hyvin puolukan myynti ja mikseivät myös Lapin kaskinauriit. Kuvakavalkadin päättää tässä lahtelainen käsityökeskus Kankurin Ilo, jolla oli tarjolla varsinkin iloisen värisiä mattoja, tässä vaiheessa kuitenkin sateen takia muovin alla.
7. (73.) Puuarkkitehtuuripuisto täydentyi portailla
Lahden kaupunki päätti Sibeliustalon rakentamisen jälkeen laajentaa puurakentamista muutenkin sataman alueella. Näin syntyi ajatus Puuarkkitehtuuripuistosta, johon alettiin rakentaa määrävuosin järjestetyn Spirit of Nature- puuarkkitehtuuripalkinnon saajien suunnittelemia rakennelmia. Tarkoituksena oli, että se täydentyisi uusilla teoksilla muutaman vuoden välein. Puisto sijaitsee Lahden satamassa Sibeliustalon läheisyydessä.
Lahden sataman alueella käsiteltiin menneinä vuosikymmeninä puuta, sitä tuotiin laivoilla eteläisen Päijänteen alueelta, sahattiin ja työstettiin. Puuarkkitehtuuripuisto kertoo historiasta, lahtelaisesta puuosaamisesta ja nykyaikaisesti puurakentamisesta. Puiston perustivat Lahden kaupunki ja Puu kulttuurissa ry, joka toimi vuosina 1998–2016.
Tähän mennessä kilpailun tuloksena on saatu Sibeliustalon (2000) ympäristöön Valotaideteos 2005, Puuspiraali 2006, Piano-paviljonki 2008, Pukeutumiskatos 2013, Levähdyspaikka 2017 ja Puupaviljonki 2018 Mukkulan kartanon puistoon. (https://book.visitlahti.fi/fi/puuarkkitehtuuripuisto/lahti)
Lahden kaupunki päätti Sibeliustalon rakentamisen jälkeen laajentaa puurakentamista muutenkin sataman alueella. Näin syntyi ajatus Puuarkkitehtuuripuistosta, johon alettiin rakentaa määrävuosin järjestetyn Spirit of Nature- puuarkkitehtuuripalkinnon saajien suunnittelemia rakennelmia. Tarkoituksena oli, että se täydentyisi uusilla teoksilla muutaman vuoden välein. Puisto sijaitsee Lahden satamassa Sibeliustalon läheisyydessä.
Lahden sataman alueella käsiteltiin menneinä vuosikymmeninä puuta, sitä tuotiin laivoilla eteläisen Päijänteen alueelta, sahattiin ja työstettiin. Puuarkkitehtuuripuisto kertoo historiasta, lahtelaisesta puuosaamisesta ja nykyaikaisesti puurakentamisesta. Puiston perustivat Lahden kaupunki ja Puu kulttuurissa ry, joka toimi vuosina 1998–2016.
Tähän mennessä kilpailun tuloksena on saatu Sibeliustalon (2000) ympäristöön Valotaideteos 2005, Puuspiraali 2006, Piano-paviljonki 2008, Pukeutumiskatos 2013, Levähdyspaikka 2017 ja Puupaviljonki 2018 Mukkulan kartanon puistoon. (https://book.visitlahti.fi/fi/puuarkkitehtuuripuisto/lahti)
Minulla on mielikuva, että kilpailu on järjestetty myös edellä mainittujen tapahtumien jälkeen. Muistelen, että voittajalle olisi eräänlaisena palkintona ollut näköalatasanteen teko Karirannan puiston järvenpuoleiselle rinteelle, suoraan Olavi Lanun Hellä Kivi -veistoksen alapuolelle. Vuonna 2022 kylläkin alettiin rakentaa portaita, joihin tuli tasanteita, mutta en tiedä oliko tästä siitä kysymys.
Ensimmäinen kuva on portaiden rakentamisen alkuvaiheista. Tätä ennen oli usealta taholta tehty valituksia, jotka kuitenkin jätettiin huomiotta. Ainoastaan muusikko Martti Peipolle olisi näyttänyt tulevan portaista haittaa, ne kun kulkevat aika läheltä hänen kotitaloaan. Talo näkyy kuvassa vasemmalla puiden välistä. Sillä on historiallista arvoa, sillä se mahdollisesti aikanaan siirrettiin Terijoelta Lahteen. Talon komea huippuosa siirrettiin pihalle piharakennukseksi.
Ensimmäinen kuva on portaiden rakentamisen alkuvaiheista. Tätä ennen oli usealta taholta tehty valituksia, jotka kuitenkin jätettiin huomiotta. Ainoastaan muusikko Martti Peipolle olisi näyttänyt tulevan portaista haittaa, ne kun kulkevat aika läheltä hänen kotitaloaan. Talo näkyy kuvassa vasemmalla puiden välistä. Sillä on historiallista arvoa, sillä se mahdollisesti aikanaan siirrettiin Terijoelta Lahteen. Talon komea huippuosa siirrettiin pihalle piharakennukseksi.
Nyt kesällä 2023 portaat ovat vihdoin valmiina, ja ne ovat saaneet paljon suosiota osakseen. Niitä kulkevat niin kuntoilijat kuin tavalliset kansalaisetkin, jotka haluavat katsella näkymiä alaspäin Vesijärvelle. Seuraava kuva on otettu aivan portaiden yläpäästä, Lanun patsaan luota. Seuraavat ovat siitä alaspäin. Viimeisessä näkyy myös edellä olevassa luettelossa mainittu vuoden 2017 Levähdyspaikka, silloisen voittajan suunnittelema työ. Se on aivan Vesijärven rannassa kävelytien varrella. Se näkyy juuri ja juuri puitten takaa.
6. (72.) Petri Tamminen kertaa urheilumuistojaan
Joskus viikkoja sitten oli Etelä-Suomen Sanomissa kirjallisuuskatsaus, jossa esiteltiin mm. Petri Tammisen uusinta uutta, nimeltään Urheilijaelämäkerta. Nimi kiinnosti, mutta myös se, oliko teos kiittämisen arvoinen, vai kuuluiko vaan asiaan, että vääksyläisen kirjailijan teoksia pitää Lahdessakin kiitellä tavan vuoksi. Lainasin kirjan, ja luin sen takakannen esittelyn. Siellä sanottiin, että kyseessä oli ”tiiviin ilmaisun mestarin hykerryttävä teos, joka nostaa jalustalle lempijoukkuettaan kannustavan, salivuorolla hikoilevan jokamiehen. Se vie juniorijoukkueesta äijien myöhäisillan jäävuorolle ja Hippokisojen kiihkeästi kannustavasta yleisöstä pesästä lentäneen lapsen palkintokaapin ääreen.”
Täytyy tunnustaa, että en aluksi päässyt mitenkään innostumaan lainaamastani kirjasta. Kaikkiaan vain 95 tavallista pienikokoisempaa sivua, jokainen sivu vajaa, joillakin vain kuusi tai seitsemän riviä. Mikä tämä on, kyselin. Aforismikokoelma vai mitä? Kyllä se tavallaan sitäkin oli, mutta kyllä sieltä jotain tunnelmaakin löytyi, jotain kuin omastakin urheilu-urastani. Tammiselta on tässä pari näytettä valokuvana suoraan sivuilta 85 ja 92. Edellinen on otsikoitu sanoin ”50 vuotta sitten nyt”, ja jälkimmäinen ”Hyvä ja huono”.
Mitään muuta ei katkelmien lisäksi ollut näillä sivuilla. Jotain haikeutta ja aikojen kulumista Tamminen on tietysti saanut tässä tavoitettua. Kyllähän niitä pelikavereita tulee aika ajoin tavattua, vuosien mittaan yhä harvemmin. Pelasin lentopalloa jokseenkin tasan 50 vuotta, mutta 16–17 vuotta sitten jouduin polvien takia lopettamaan. Nyt minulla on ollut molemmissa polvissa tekonivelet jo tasan 15 vuotta. Kun ikäni on jo lähempänä yhdeksääkymmentä kuin kahdeksaakymmentä vuotta, ei niitä kavereitakaan enää niin paljon ole elossakaan, puhumattakaan niistä, jotka enää erilaisiin tilaisuuksiin, tai edes kaupungille kykenisivät.
Edellisissä katkelmissa on kysymys lentopallosta, mutta kyllä siellä jalkapallosta ja jääkiekostakin on yhtä ja toista. Tai sitten on pelkkää lenkkeilyä tai muuta tukiohjelmaa. Jos nyt pitäisi antaa lopullinen tuomio, niin sanoisin, että ei tällä lipareella palkintoja noudeta, eikä edes kirjailijakuvaa paljon kiilloteta. Mutta kyllähän se paljon antaakin, hoppua ei kuitenkaan lukemisessa pidä olla. Luulen kyllä, ettei OTAVA olisi tätä painanut, jos tuntemattomampi tekijä olisi oven takana koputellut.
-------
Mutta kyllä sitä lyhytproosaa muiltakin syntyisi taitavan kustannustoimittajan ohjaamana. Omasta kokemusmaailmastani urheilun parissa voisi myös saada esille yhtä ja toista, urheilusta ja muualtakin elämästä. Vaikkapa sitten seuraavalla tavalla, yhtenä esimerkkinä kymmenistä muista erilaisista. Elettiin 1990-luvun alkuvuosia, ja oltiin pelaamassa lahtelaisen Päijät-Äijät ry:n riveissä sarjassa yli 50 vuotta ns. Presidentti Cupissa Helsingissä. Meillä oli tauko, ja odottelimme seuraavaa pelivuoroa. Meitä oli siinä silloin koolla neljä miestä, oli tuolit, ei kuitenkaan pöytää välissämme. Havahduin siihen, kun minua vastapäätä ollut joukkuetoverini Aallosen Jussi katsoi ohitseni ja sanoi: ”Ei tainnuit peli mennä aivan sillä tavalla kuin oli suunniteltu! ” Joku tutun tuntuinen ääni vastasi sieltä selkäni takaa: ”Ei saatu sitä Tampereen Iki-Pirkkain Keppi-Kauhasta kiinni verkolla, se pääsi liian usein pamauttamaan sen iskulyöntinsä.”
Keskustelu jatkui ja peliä ruodittiin puolin ja toisin. Keskustelukumppanimme seisoi siinä hikisenä, juomapullo kädessä kuten kuka tahansa. Se keskustelija oli valtakunnan ykköspelaajaksikin tituleerattu helsinkiläisen Sikariportaan pelaaja, joka oli jälleen saapunut vallan kammareista tavallisena miehenä tavallisten miesten keskelle. Presidentti Cupin ulkomaiset osanottajat ihmettelivät aina sitä, että miten oli mahdollista, että Messuhallin (nyk. Töölön Kisahallin) ovilla ei ollut poliisivartiota ja pelipaikalla henkivartioita. Kuitenkin siellä velloi kymmeniä joukkueita ja satoja pelaajia pelaamassa, huilailemassa, syömässä ja missä milloinkin. Edellä mainittu Keppi-Kauhanen (Olavi Kauhanen) taas oli 1950-luvun moninkertainen keihäänheiton Suomen mestari ja kovakätinen urheilumies muutenkin. Tällä kertaa mainitut henkilöt kuuluivat sarjaan miehet yli 65 vuotta.
Edellisissä katkelmissa on kysymys lentopallosta, mutta kyllä siellä jalkapallosta ja jääkiekostakin on yhtä ja toista. Tai sitten on pelkkää lenkkeilyä tai muuta tukiohjelmaa. Jos nyt pitäisi antaa lopullinen tuomio, niin sanoisin, että ei tällä lipareella palkintoja noudeta, eikä edes kirjailijakuvaa paljon kiilloteta. Mutta kyllähän se paljon antaakin, hoppua ei kuitenkaan lukemisessa pidä olla. Luulen kyllä, ettei OTAVA olisi tätä painanut, jos tuntemattomampi tekijä olisi oven takana koputellut.
-------
Mutta kyllä sitä lyhytproosaa muiltakin syntyisi taitavan kustannustoimittajan ohjaamana. Omasta kokemusmaailmastani urheilun parissa voisi myös saada esille yhtä ja toista, urheilusta ja muualtakin elämästä. Vaikkapa sitten seuraavalla tavalla, yhtenä esimerkkinä kymmenistä muista erilaisista. Elettiin 1990-luvun alkuvuosia, ja oltiin pelaamassa lahtelaisen Päijät-Äijät ry:n riveissä sarjassa yli 50 vuotta ns. Presidentti Cupissa Helsingissä. Meillä oli tauko, ja odottelimme seuraavaa pelivuoroa. Meitä oli siinä silloin koolla neljä miestä, oli tuolit, ei kuitenkaan pöytää välissämme. Havahduin siihen, kun minua vastapäätä ollut joukkuetoverini Aallosen Jussi katsoi ohitseni ja sanoi: ”Ei tainnuit peli mennä aivan sillä tavalla kuin oli suunniteltu! ” Joku tutun tuntuinen ääni vastasi sieltä selkäni takaa: ”Ei saatu sitä Tampereen Iki-Pirkkain Keppi-Kauhasta kiinni verkolla, se pääsi liian usein pamauttamaan sen iskulyöntinsä.”
Keskustelu jatkui ja peliä ruodittiin puolin ja toisin. Keskustelukumppanimme seisoi siinä hikisenä, juomapullo kädessä kuten kuka tahansa. Se keskustelija oli valtakunnan ykköspelaajaksikin tituleerattu helsinkiläisen Sikariportaan pelaaja, joka oli jälleen saapunut vallan kammareista tavallisena miehenä tavallisten miesten keskelle. Presidentti Cupin ulkomaiset osanottajat ihmettelivät aina sitä, että miten oli mahdollista, että Messuhallin (nyk. Töölön Kisahallin) ovilla ei ollut poliisivartiota ja pelipaikalla henkivartioita. Kuitenkin siellä velloi kymmeniä joukkueita ja satoja pelaajia pelaamassa, huilailemassa, syömässä ja missä milloinkin. Edellä mainittu Keppi-Kauhanen (Olavi Kauhanen) taas oli 1950-luvun moninkertainen keihäänheiton Suomen mestari ja kovakätinen urheilumies muutenkin. Tällä kertaa mainitut henkilöt kuuluivat sarjaan miehet yli 65 vuotta.
5. (71.) Tarton muistoja Leili Kujanpään matkoilta
Edellisellä kerralla kerroin siitä, miten kirjoittajapari Jukka Moskuvaara ja Hanna Rentola näkivät ja kokivat Tarton kaupungin. Syntyi mielenkiintoinen kirja, jossa ei kuitenkaan ollut yhtään kuvaa, kerrottiin kuitenkin myös tunnetuista kohteista. Pääpaino oli sisäisellä tutkistelulla, ja tietysti uusien virikkeiden hankkimisella uusien tuttavien avulla. Ensin ajattelin liittää tekstin oheen omia kuviani, mutta onneksi luovuin siitä, kolumnin eheys olisi siitä kärsinyt. Seuraavassa korvaan tätä siten, että liitän oheen useita kuvia Leili Kujanpään järjestämiltä matkoilta, joista vieläkin hänelle myöhästynyt kiitos. Mikään ei tietenkään estä tutkimasta näitä molempia tarinoita samaan aikaan ja rinnakkain. Tai sitten vain voi muistella, millaiselta nuo matkat ja kohteet tuntuivat. Olen laittanut oheen myös maininnan blogikirjoitusten vuosista, jotta koko kertomuksen kohteista voi löytää blogistani lisää kunhan vain muuttaa vuosiluvun linkin osoitteesta. Korostan vielä, että nämä ovat linkkejä, joita voi turvallisesti avata vaikka kuinka moneen kertaan.
Edellisellä kerralla kerroin siitä, miten kirjoittajapari Jukka Moskuvaara ja Hanna Rentola näkivät ja kokivat Tarton kaupungin. Syntyi mielenkiintoinen kirja, jossa ei kuitenkaan ollut yhtään kuvaa, kerrottiin kuitenkin myös tunnetuista kohteista. Pääpaino oli sisäisellä tutkistelulla, ja tietysti uusien virikkeiden hankkimisella uusien tuttavien avulla. Ensin ajattelin liittää tekstin oheen omia kuviani, mutta onneksi luovuin siitä, kolumnin eheys olisi siitä kärsinyt. Seuraavassa korvaan tätä siten, että liitän oheen useita kuvia Leili Kujanpään järjestämiltä matkoilta, joista vieläkin hänelle myöhästynyt kiitos. Mikään ei tietenkään estä tutkimasta näitä molempia tarinoita samaan aikaan ja rinnakkain. Tai sitten vain voi muistella, millaiselta nuo matkat ja kohteet tuntuivat. Olen laittanut oheen myös maininnan blogikirjoitusten vuosista, jotta koko kertomuksen kohteista voi löytää blogistani lisää kunhan vain muuttaa vuosiluvun linkin osoitteesta. Korostan vielä, että nämä ovat linkkejä, joita voi turvallisesti avata vaikka kuinka moneen kertaan.
Kuvat eivät ole aikajärjestyksessä. Tuntui kuitenkin luontevalta avata esittämällä kuva, jossa me Leilin matkalaiset olemme aamutuimaan matkalla majoituspaikastamme keskikaupungille. Kevät on kukkeimmillaan ja hopeapajut kaartuva kohti Ema-joen rantaa. Kirjoittajapari marssi tätä samaa reittiä tapaamiseen Raatihuoneen torilla, ja siellä sen suutelevan parin patsaalle. Siellähän mekin usein tapasimme, tällä kertaa kuitenkin myöhään syksyllä. Nuori mies näyttää kylmenevien ilmojen johdosta saaneen valkoisen virkatun päähineen päähänsä. Taitaa sillä tytölläkin olla sininen päähine. Mutta eihän niitä nuoria palella, ei ainakaan tässä tilanteessa! Vuosi oli 2017, kirjoitusten järjestys 2.3.
Ajallisesti näiden viimeisten kuvien kanssa sopii näkymä komealle Vanemuine -teatterille. Siitä löytyy lisää oheisesta linkistä. Vanemuine teater 2017 https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2017.html (n:o 2-3/2) syksy 2017
Aina kun Tartossa ollaan, tekee mieli kiireisenäkin hakeutua Vanemuine-teatterin aukiolle, sen verran keskeinen ja kulttuuria henkivä paikka se on. Kesäisin siellä on mukava tunnelmoida ja pamauttaa kämmenellä etumuurissa oleviin pyöreisiin metallivateihin kuulostellen, mitä musiikkikappaleita sieltä kovaäänisistä nyt olikaan tulossa. Melkeinpä se edessä seisovan orkesterinjohtajan ja säveltäjän Eduar Tubinin patsaskin tuntuu heräävän eloon, kädetkin kun ovat juuri sellaisessa asennossa kuin hän johtaisi korvin kuultavaa musiikkia.
Teatterin juuret ulottuvat aina kansallisen heräämisen ajan vahvan miehen Johan Voldemar Jannsenin perustamaan Tartu Vanemuine Seltsiin. Perustamisvuonna kirjoitettiin vuosiluku 1865. Neljä vuotta myöhemmin järjestettiin ensimmäiset laulujuhlat, joista tulikin sitten sellainen jatkumo, josta saamme vieläkin määrävuosin nauttia, nykyään tietenkin Tallinnan laululavalla. Kolmas tärkeä vuosi oli 1870, jolloin Vanemuine Selts esitti runoilija Lydia Koidulan näytelmän Saaremaa onupoeg. Tästä alkoi teatterin varsinainen historia. Isä ja tytär, Jannsen ja Koidula ovat monella tapaa piirtäneet vahvasti nimensä Viron kansallisen heräämisen vaiheisiin.
Nykyään teatterilla on kolme näyttämörakennusta, vuonna 1967 valmistunut Suur maja, aikaisemmin palanut, mutta uudelleen 1990-luvulla kunnostettu, kilometrin päässä sijaitseva Väike maja sekä Sadamateater Emajoen rannalla. Suurella näyttämöllä on noin 700 istumapaikkaa, pienellä 440 paikkaa. Samassa rakennuskompleksissa suuren näyttämön kanssa sijaitsee vielä konserttitalo (Konsertimaja). Se on valmistunut 1970. Vanemuine-teatterin ohjelmistossa on vuosittain nelisenkymmnentä erilaista teosta, on oopperaa, balettia, klassista draamaa, lastennäytelmiä, sinfoniakonsertteja, konserttitalossa viihdemusiikkia ja jopa nuorison suosimaa rokkiakin.
Teatterin juuret ulottuvat aina kansallisen heräämisen ajan vahvan miehen Johan Voldemar Jannsenin perustamaan Tartu Vanemuine Seltsiin. Perustamisvuonna kirjoitettiin vuosiluku 1865. Neljä vuotta myöhemmin järjestettiin ensimmäiset laulujuhlat, joista tulikin sitten sellainen jatkumo, josta saamme vieläkin määrävuosin nauttia, nykyään tietenkin Tallinnan laululavalla. Kolmas tärkeä vuosi oli 1870, jolloin Vanemuine Selts esitti runoilija Lydia Koidulan näytelmän Saaremaa onupoeg. Tästä alkoi teatterin varsinainen historia. Isä ja tytär, Jannsen ja Koidula ovat monella tapaa piirtäneet vahvasti nimensä Viron kansallisen heräämisen vaiheisiin.
Nykyään teatterilla on kolme näyttämörakennusta, vuonna 1967 valmistunut Suur maja, aikaisemmin palanut, mutta uudelleen 1990-luvulla kunnostettu, kilometrin päässä sijaitseva Väike maja sekä Sadamateater Emajoen rannalla. Suurella näyttämöllä on noin 700 istumapaikkaa, pienellä 440 paikkaa. Samassa rakennuskompleksissa suuren näyttämön kanssa sijaitsee vielä konserttitalo (Konsertimaja). Se on valmistunut 1970. Vanemuine-teatterin ohjelmistossa on vuosittain nelisenkymmnentä erilaista teosta, on oopperaa, balettia, klassista draamaa, lastennäytelmiä, sinfoniakonsertteja, konserttitalossa viihdemusiikkia ja jopa nuorison suosimaa rokkiakin.
Kirjoittajapari Moskuvaara ja Rentola pyöräili myös katsomaan kauempana pohjoisessa kansallismuseon uutta rakennusta, mutta heidän mainintansa jäivät vähäisiksi. Lokakuussa 2016 vihitty Viron kansallismuseon uusi rakennus on rakennettu sotilaskentän yhden kiitoradan päälle, tarkemmin sanottuna sen loppupäähän, mutta samansuuntaisena. Ranskalaisen arkkitehtitoimiston (Dorell.Ghotmeh.Tane / Architects) ideana oli saada rakennuksen muoto mukailemaan lentokoneen nousua. Siksi 356-metrinen rakennus on toisesta päästä vain kolmisen metriä korkea, toisesta, eli sisäänkäynnin puolella korkeutta on 15 metriä.
Symboliikkaakin tähän saatiin sisällytettyä, sillä siinä on nähty Viron kansan ja sen kulttuurin nousu uuden itsenäisyyden aikana vuodesta 1991 lähtien. Kysymys on todella massiivisesta, pääosin lasiseinäisestä rakennuksesta, jolla on leveyttäkin paikoin 70 metriä. Näyttelytiloja on kahdessa eri kerroksessa.
Näyttelypinta-alaa on yli 6000 neliötä. Rakennuksen pituus on siis jo mainittu 356 metriä, sen lisäksi on rakennuksen matalassa päässä vielä kaksi kymmeniä metrejä pitkää varastorakennusta. Gallerian kuva on otettu sumuisessa säässä. Kun sivurakennukset jatkuvat suoraan rakennuksen ulkoseinien jatkeena, jää niiden väliin laaja piha-alue. Ulkoseinät ovat pääasiassa lasia. Melkein koko rakennuksen mittainen sisäkäytävä, eli Kohtaamisia- osaston seinät näyttävät puulta, mutta ne ovat hiekalla päällystettyä muovia. Vuosi 2017.(2.2.)
Liitän oheen pari sisäkuvaa sieltä raflaavammasta päästä. ensin höyrykäyttöisestä traktorista 1900-luvun alusta. Edessä on pienoismalleja tehtaanpiipuista. Toisena kuvana on rautakauden noin 45-vuotias nainen, joka löydettiin koruineen ja solkineen 2000-luvun puolelta. Katso lisää vuoden 2017 jutusta, 2.2.
Symboliikkaakin tähän saatiin sisällytettyä, sillä siinä on nähty Viron kansan ja sen kulttuurin nousu uuden itsenäisyyden aikana vuodesta 1991 lähtien. Kysymys on todella massiivisesta, pääosin lasiseinäisestä rakennuksesta, jolla on leveyttäkin paikoin 70 metriä. Näyttelytiloja on kahdessa eri kerroksessa.
Näyttelypinta-alaa on yli 6000 neliötä. Rakennuksen pituus on siis jo mainittu 356 metriä, sen lisäksi on rakennuksen matalassa päässä vielä kaksi kymmeniä metrejä pitkää varastorakennusta. Gallerian kuva on otettu sumuisessa säässä. Kun sivurakennukset jatkuvat suoraan rakennuksen ulkoseinien jatkeena, jää niiden väliin laaja piha-alue. Ulkoseinät ovat pääasiassa lasia. Melkein koko rakennuksen mittainen sisäkäytävä, eli Kohtaamisia- osaston seinät näyttävät puulta, mutta ne ovat hiekalla päällystettyä muovia. Vuosi 2017.(2.2.)
Liitän oheen pari sisäkuvaa sieltä raflaavammasta päästä. ensin höyrykäyttöisestä traktorista 1900-luvun alusta. Edessä on pienoismalleja tehtaanpiipuista. Toisena kuvana on rautakauden noin 45-vuotias nainen, joka löydettiin koruineen ja solkineen 2000-luvun puolelta. Katso lisää vuoden 2017 jutusta, 2.2.
Keskiajalla tanskalaiset valtasivat Pohjois-Viron, eli Harjumaan ja Virumaan (1219–1346). Tästä vaiheesta kertoo vaikkapa se, että Tallinna, alkuaan Taani linn sai nimensä tanskalaisten mukaan (Taani, taanlane−Tanska, tanskalainen). Lopulta tanskalaiset möivät valloituksensa Saksalaiselle ritarikunnalle.
Saksalainen ritarikunta hallitsi valloituksiaan osaksi suoraan, osaksi perustamalla hiippakuntia. Hiippakunnissa piispat huolehtivat hallintovallasta. Seuraavassa kuvassa on Toompealta Tarton tuomiokirkon raunio-osan goottilaisia kaaria. Sen entisöidyssä osassa oli ensin Tarton yliopiston kirjasto, nykyään siellä on yliopiston museo. Tuomiokirkko oli hiippakunnan keskus 1200-luvulta lähtien.
Saksalainen ritarikunta hallitsi valloituksiaan osaksi suoraan, osaksi perustamalla hiippakuntia. Hiippakunnissa piispat huolehtivat hallintovallasta. Seuraavassa kuvassa on Toompealta Tarton tuomiokirkon raunio-osan goottilaisia kaaria. Sen entisöidyssä osassa oli ensin Tarton yliopiston kirjasto, nykyään siellä on yliopiston museo. Tuomiokirkko oli hiippakunnan keskus 1200-luvulta lähtien.
Kekkonen Virossa vuonna 1964
Presidentti Kekkosen vierailu Tarton yliopistossa 12. 3. vuonna 1964 kohotti kovasti kansallistuntoa, vaikka varsinaista liikehdintää se ei synnyttänytkään. Kuitenkin puhe heimokansojen lähentämisestä koettiin vahvaksi kädenojennukseksi, sitä on pidetty jopa yhtenä Viron kansallisen henkiinjäämisen etappina. Kulttuurivaihto jatkui tietenkin tämänkin jälkeen edelleen pääasiassa Suomi-Neuvostoliitto-seuran puitteissa.
Puhe ei suinkaan ollut niin spontaani, kuin joskus on luultu. Sitä ja sen painotuksia oli harkittu tarkkaan kahden tunnetun professorin, Lauri Postin ja Kustaa Vilkunan johdolla. Tavallaan Kekkosen ansiosta aloitettiin seuraavana vuonna lisäksi säännöllinen laivaliikenne Helsingin ja Tallinnan välillä. Ei ihme, että vuonna 2009 tehtiin päätös Kekkosen patsaan pystyttämiseksi sataman A-terminaalin aukiolle. Sitä kutsutaan nyt Helsingin aukioksi.
--------
Ülikooli -kadun varrella sijaitsee tunnettu Barclay-hotelli, johon suomalaisetkin ovat usein majoittuneet. Hotelli on saanut nimensä Barclay de Tollysta, joka taisteli Suomen sodassa 1808–1809, ja hänet nimitettiin vuonna 1809 Suomen kenraalikuvernööriksi. Seuraavana vuonna hänestä tehtiin Venäjän sotaministeri ja Napoleonia vastaan taistelleen armeijan ylipäällikkö. Kun Barclay de Tolly vuonna 1818 kuoli, hänen ruumiinsa balsamoitiin ja asetettiin Helmen kunnan Jõgevesten kylässä (Valgan maakunnassa) sijaitsevaan mauseleumiin. Tämä nähtiin eteläisimpään Viroon tekemämme matkan varrella. Barclay de Tollyn rintakuva on hotellin edessä olevassa puistossa osoitteessa Ülikooli 8.
Puhe ei suinkaan ollut niin spontaani, kuin joskus on luultu. Sitä ja sen painotuksia oli harkittu tarkkaan kahden tunnetun professorin, Lauri Postin ja Kustaa Vilkunan johdolla. Tavallaan Kekkosen ansiosta aloitettiin seuraavana vuonna lisäksi säännöllinen laivaliikenne Helsingin ja Tallinnan välillä. Ei ihme, että vuonna 2009 tehtiin päätös Kekkosen patsaan pystyttämiseksi sataman A-terminaalin aukiolle. Sitä kutsutaan nyt Helsingin aukioksi.
--------
Ülikooli -kadun varrella sijaitsee tunnettu Barclay-hotelli, johon suomalaisetkin ovat usein majoittuneet. Hotelli on saanut nimensä Barclay de Tollysta, joka taisteli Suomen sodassa 1808–1809, ja hänet nimitettiin vuonna 1809 Suomen kenraalikuvernööriksi. Seuraavana vuonna hänestä tehtiin Venäjän sotaministeri ja Napoleonia vastaan taistelleen armeijan ylipäällikkö. Kun Barclay de Tolly vuonna 1818 kuoli, hänen ruumiinsa balsamoitiin ja asetettiin Helmen kunnan Jõgevesten kylässä (Valgan maakunnassa) sijaitsevaan mauseleumiin. Tämä nähtiin eteläisimpään Viroon tekemämme matkan varrella. Barclay de Tollyn rintakuva on hotellin edessä olevassa puistossa osoitteessa Ülikooli 8.
Hotelli on tullut kuuluisaksi toisestakin henkilöstä, nimittäin Virossa vaikuttaneesta Neuvostoliiton ilmavoimien päälliköstä, kenraali Dudajevista. Hänestä jäi hyvä muisto sikäli, että hän esiintyi passiivisesti vuonna 1991, kun Pihkovasta tullut joukko-osasto yritti vallata Tallinnan televisiotornin.
Kenraali Dudajevin residenssi Tartossa oli juuri Barclay- hotelli, jonka ovensuussa on edelleen nähtävänä kuvan osoittama muistotaulu. Taulu on niin kiiltävää kiveä, että se heijastaa pinnastaan valokuvaajan silhuetin. Ilmeisesti mainittu Džohhar Dudajev yritti Tšetšenian presidentiksi tultuaan tuoda maahansa eräänlaista virolaista mallia. Huonolla tuloksella, jonkin ajan kuluessa hän sai surmansa kun ns. ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi Venäjän sisällä.
Kenraali Dudajevin residenssi Tartossa oli juuri Barclay- hotelli, jonka ovensuussa on edelleen nähtävänä kuvan osoittama muistotaulu. Taulu on niin kiiltävää kiveä, että se heijastaa pinnastaan valokuvaajan silhuetin. Ilmeisesti mainittu Džohhar Dudajev yritti Tšetšenian presidentiksi tultuaan tuoda maahansa eräänlaista virolaista mallia. Huonolla tuloksella, jonkin ajan kuluessa hän sai surmansa kun ns. ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi Venäjän sisällä.
4. (70.) Aika Tartossa
Kirjan kirjoittajat Jukka Moskuvaara ja Hanna Rentola ovat nelikymppinen kirjoittajapari, joka oli tuntenut toisensa teinivuosina, he olivat sitten eronneet, olleet naimisissa kumpikin omilla tahoillaan, saaneet lapsia ja jälleen eronneet. Nyt he olivat kymmenien vuosien jälkeen taas löytäneet toisensa, saaneet apurahan, jonka tuella ajoivat autolla Tarttoon tarkoituksenaan kirjoittaa yhteinen kirja, josta silloin nuorina olivat haaveilleet. Mitä genreä sitten Aika Tartossa edustaa? Varsinainen matkakirja se ei ole, vaikka tapahtumat sattuvat selvästi meikäläisenkin tuntemilla paikoilla. Paremminkin se on filosofinen luotaus kummankin tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, muistoja Suomesta ja Virosta, entisen luotausta ja tulevaisuudesta puhumista.
Kirjan kirjoittajat Jukka Moskuvaara ja Hanna Rentola ovat nelikymppinen kirjoittajapari, joka oli tuntenut toisensa teinivuosina, he olivat sitten eronneet, olleet naimisissa kumpikin omilla tahoillaan, saaneet lapsia ja jälleen eronneet. Nyt he olivat kymmenien vuosien jälkeen taas löytäneet toisensa, saaneet apurahan, jonka tuella ajoivat autolla Tarttoon tarkoituksenaan kirjoittaa yhteinen kirja, josta silloin nuorina olivat haaveilleet. Mitä genreä sitten Aika Tartossa edustaa? Varsinainen matkakirja se ei ole, vaikka tapahtumat sattuvat selvästi meikäläisenkin tuntemilla paikoilla. Paremminkin se on filosofinen luotaus kummankin tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, muistoja Suomesta ja Virosta, entisen luotausta ja tulevaisuudesta puhumista.
Kirjassa ei ole kuvia, mikä tietysti on ymmärrettävää, sillä tavoitteena näyttää olleen monipuolinen kulttuuripohdiskelu, jolle Tartto antoi fyysiset raamit, joita kuitenkaan ei ollut tarpeen erityisesti korostaa. Sitä paitsi ne olisivat lisänneet painatuskustannuksia enostone-kustantamossa. Tunnen tilanteen, siksi muutinkin omissa omakustanteissani sisäsivujen värikuvat mustavalkoisiksi. Mutta yhtä seikkaa kyllä protestoin, ja se on tuo kansikuva. Mitä tekemistä jalasta riisutuilla vaelluskengillä tai saappailla ja kylpyammeella oikein tässä on? Ilmeisesti siinä halutaan korostaa sitä, että kirjoittajapari käveli kilometritolkulla pitkin ja poikin Tarton kaupungin katuja, tosin sitä tehtiin myös polkupyörillä ajellen vielä enemmän. Kulkutapa teki mielet avoimiksi ja herkiksi niin osin vanhahtavalle kaupunkikuvalle kuin siitä henkivälle kulttuurille. ”Olen löytänyt täältä Tartosta sellaisen läsnäolon, joka ei tule pakottamalla. Jonkinlaisen helppouden pitää aistit auki”.
Tarkoitukseni on muutaman päivän kuluttua tuoda tähän blogiini kuvia Tartosta tavallaan täydennykseksi käsillä olevalle kirjalle. Kuvat eivät tule samassa tahdissa, kuin tässä teoksessa oleva teksti. Aloitan tarinan Ema-joesta kuvalla, jossa meidän Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ryhmämme kulkee joen rantaa pitkin kohti kaupungin keskustan nähtävyyksiä. Olemme kiitollisia kaikista Tarton matkoistamme, oikeastaan kaikista matkoistamme Virossa Leili Kujanpäälle, aivan erinomaiselle matkanjohtajallemme.
----------
Kirjan rakenne on sellainen, että siinä tutustutaan kuuteen erilaiseen kulttuurielämään tavalla tai toisella liittyvään henkilöön. Joka päivä avataan inspiraatioksi Jaan Kaplinskin runokokoelman (Ilta tuo takaisin kaiken) sattumalta aukeava sivu, josta lähdetään liikkeelle. Tosin tuota runonkatkelmaa ei kertaakaan tuoda tarkemmin esille.
1. Ensimmäisenä päivänä tavataan lavarunoilija Sirel, ensin häntä odotetaan Tantsuakadeemian lipan alla, sitten siirrytään ulkosalle kahvilaan, jossa leikitään Sirelin kahden pienen lapsen kanssa. Puhuttavaa on paljon, sillä Hanna ilmoittaa ammatikseen samoin lavarunoilun kirjailijan työn ohella. Jukka on puolestaan näyttelijä ja käsikirjoittaja. Emajoki varhaiskesän kukkeudessaan teki unohtumattoman vaikutuksen.
2. Toinen päivä onkin sitten pyöräilypäivä. Taittopyörät otettiin auton takakontista, tuskailtiin niiden kuntoon saattamiseksi, ja sitten lähdettiin Ema-joen suuntaiselta Pikk-kadulta polkemaan ylöspäin Puisteelle ja edelleen Roosille, josta kohta oltiin kansallismuseolla (Rahva muuseum). Matkalla ihasteltiin vanhoja rakennuksia, kunnostettuja ja rappeutuneita, ja päädyttiin lopulta ns. ylösalaiseen taloon, josta tuli todellinen elämys. Tälle päivälle ei tullut tapaamisia, mutta seuraavana aamuna avattiin jälleen Kaplinskin runoteos, josta haettiin voimaa päivän seikkailuihin.
3. Kolmas päivä kului kaupunkiin tutustumisessa, ja rikki menneen pyörän korjaajaa etsiessä. Merkittävimpänä kohteena oli kasvitieteellinen puutarha ja sen ympäristön palvelut. 4. Neljäntenä päivänä aloitettiin erilaisten ruokien esittelyllä, pääosassa olivat kasvikset. Sen jälkeen lähdettiin kaupungille ja tavattiin sen päivän opas, merimies Tiits, joka oli toiminut kansimiehenä laivalla, jolla Hanna oli ollut myyntitehtävissä. Tavattiin Raatihuoneen torilla, siellä sen suutelevan parin patsaalla. Sieltä lähdettiin suunnistamaan kohti Tiitsin ystävän ravintolaa, matkalla vilkaistiin myös Vanemuisen teatterin suuntaan. Käytiin läpi Karlovan boheemia puutaloaluetta, ja saavuttiin vanhalle neuvostoaikaiselle tehdasalueelle nimeltä Aparaaditehas. Se on Riia- ja Kastani-katujen risteyksessä, se on täynnä trendikkäitä ravintoloita, kahviloita ja taidegallerioita, työtiloja ja myymälöitä, pihalla pidetään konsertteja, markkinoita ja juhlia. Viivähdettiin erään taitelijan luona, hänellä näytti olleen avajaiset.
5. Pariskunta otti siis aina aamuisin vauhtia Jaan Kaplinskin runoista, he avasivat sattumanvaraisen sivun ja keskustelivat sisällöstä. Viidennen päivän aamuna he herkistyivät Kaplinskin sanomasta tavallista enemmän, runosta, jossa perhonen räpiköi vedessä ja tarvitsi auttavaa kättä. Keskustelu siirtyi jälleen teinivuosiin, ja siihen, että kumpikaan ei keskeneräisenä ihmisenä oikein osannut sanoa toisilleen oikeita sanoja. Siitä sitten siirryttiin tilanteisiin, jolloin jo aikuisiällä oli löytynyt jostain käsi, joka ohjasi oikeaan suuntaan. Tässä kohtaa kuka tahansa lukija helposti siirtyy muistelemaan omia kohtaloitaan, ja itselleen ojennettuja käsiä.
Tällä kertaa vierailtiin paikallisen kuvataiteilijan ja kuvataiteen opettajan Helen Bunderin ateljeessa. Pyöräilymatka Pikk -kadulta vei kymmenisen minuuttia. Viimein löytyi oikea reitti vanhan suuren talon yläkertaan. Löytyi myös suuri työtila, niin suuri, että sinne mahtui muitakin työskentelemään, vieraitakin pistäytyi paikalla, kuvataiteesta ja kirjallisuudesta keskusteltiin. Mistä löytyy motivaatio, mistä aika ja taloudellinen tuki? Miten tarttua joka kerta uudelleen maalausvälineisiin, astua tietokoneen ääreen, tai näytelmässä rakastua neljä kertaa viikossa Malviinaan! Jukalle työskentely kiertueteattereissa oli mieluista, vaihtuivat paikat, ihmiset, esitys saattoi alkaa kasvamaan ensimmäisistä illoista. Keskustelu oli niin mielenkiintoista, että meikäläinenkin, kirjoittamisen harrastelija sai siitä monenlaisia ajatuksia.
6. Kuudennen päivän selostukset alkavat Jukan pitkällä muistelulla, jossa hän kertoi murrosiän vaikeuksistaan ja kivuliaasta kasvamisesta aikuisuuteen. Hanna komppasi, ja alkoi itse kertoa vaikeuksistaan edellisessä avioliitossaan. ”Olin piilotanut omat särmäni kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Yllätys oli suuri, kun vanhempiemme kätköistä löytyi minun kirjoituksiani Jukalle ja Jukasta teinivuosina. Niissä ei ollut särmiä piilossa, vaan koko ihmisyyden kirjo valloillaan, kiukutkin. Ja haavat”.
Päivä kului suureksi osaksi Tarton Ema -joen linnaujulassa, hienoa hiekkaa, erilaisia ulkopuntteja ja jumppalaitteita, kiipeilytelineitä, keinuja ja pingispöytä. Ja lisäksi iso ryhmä päiväkotilapsia, jotka metakkaa pitäen kokeilivat kaikkia näitä. Lapsiryhmä katosi sitten, ja äänimaisemaa täydensivät linnut, varisten raakunta etupäässä. Jukka ehti kuitenkin kirjoittaa runoa, kun mentiin ensin pyörillä Anne Canalin rannalle, Se on Ema-joen suuntainen tekojärvi melko lähellä pariskunnan asuinpaikkaa. Siellä viivähti aurinkoa ottaessa melkoinen tovi. Hanna kertoi siitä, miten he ovat nyt jo tutustuneet toisiinsa kaikkia fyysisiä erikoispiirteitä myöten.
7. Seitsemäntenä päivänä perattiin uudelleen mennyttä aikaa, Jukan synkkyyden kausia, Hannan maailmantuskaa täynnä olevia kehitysvuosien ja aikuisiänkin itkuja. Analysoitiin yöllisiä painajaisia. Kumpikin mietti tahollaan entisiä parisuhteitaan. Liikkeelle lähdettiin tällä kertaa Tähtveren puistosta, tavattiin pyöräajelun päätteeksi Mandel Kohvikussa Mika Keränen, tarttolaistunut suomalainen kirjailija. Puhuttiin Keräsen runsaasta tuotannosta, kirjoista ja elokuvastakin. Keränen on kotoisin Pohjois-Karjalasta, ja siellä olevassa mökissä hän on usein viimeistellyt kirjojaan. Ensin hän on Tartossa kirjoittanut paperille kohtauksia, joita sitten on hionut Suomessa.
Keräsen suosituksesta lähdettiin lopulta pyörillä kolmistaan katsomaan Jaan Kaplinskin lapsuudenkotia. Ensin Verikuun, sitten ohi yliopistollisen sairaalan, kansallisarkiston ja kätilöopiston, sitten lopulta polkua pitkin läpi metsän. Lopulta saavuttiin rappeutuneelle talolle, jossa olivat aikoinaan asuneet myös Aino ja Oskar Kallas.
8. Kahdeksantena päivänä tavattiin muusikko Kaisa Kuslapuu Tarton akateemisen tennisklubin kahvilassa. Aamulla oli kuunneltu hänen Lonitseera -bändinsä, Hannan sanoin, keveää, leikkisää, sävykästä progehtavaa jazz-poppia. Tenniskentät olivat Toome -mäellä vanhan tuomiokirkon vieressä. Kenttiä tarkasteltiin tornista, mm. siellä valtavien vaahterain kehystämillä kentillä pelasi mm. vanhahko pariskunta. Kaisa kertoi lapsuudenkodistaan Võrun alueella. Todettiin, että alueen kieli on lähempänä suomea kuin viroa. Puhuttiin siitä, miten omalla äidinkielellä esitetty musiikki tuntuu heti omalta, Samaa todettiin kirjallisuudesta, omalla äidinkielellä voidaan saada oikeat ajatukset ja teemat välitettyä.
Puhuttiin myös musiikin ja kirjoittamisen merkityksestä mielenterveydelle. Terapia, jaksaminen, mielisairaalat ja eheytyminen olivat täällä Tartossakin olleet paljon puheenaiheena. Lopuksi saavuttiin keskiaikaiselle Jaanin (Johanneksen) kirkolle, jonne päästiin sisään Kaisan omilla avaimilla. Hän esitteli kirkkosalin ja pienet barokkiurut, jotka seisovat lattialla, eivät olleet parvella tai jossain muualla ylhäällä kuten tavallista. Kaisa näytti, miten uruista saa ulos pehmeämpiä ja voimakkaampia ääniä. Hanna ja Jukka ihastelivat Kaisan sormien kulkua ja sitä, miten jalat tanssahtelevat polkimilla. Hän oli soittanut urkuja myös Jaan Kaplinskin hautajaisissa. Jaanin kirkko oli upea, mutta sellainen on meille suomalaisille aina ollut myös Eliel Saarisen piirtämä Paavalin kirkko.
9. seuraavan päivän tekstissä Jukka vertaili Suomen ja Viron oloja. Paljon on yhteistä, mutta paljon myös erilaista. Vielä 1990-luvulla Viro eli uuden vapauden vallassa, Suomessa taas kärsittiin melkein koko vuosikymmenen ajan lamasta. Jukka muisteli nuoruuttaan, miten hän vihasi kapitalismia, ja amerikkalaisuuttaa, ihannoi itää ja kommunismia. Monet asiat olivat päälaellaan. Hanna sen sijaan muisteli vaikeita aikoja nuoruudessaan, aikaa Moision sairaalassa, ja toista kautta Kellokoskella.
Tämä päivän vierailu tehtiin Mika Keräsen uuden kirjan, Minu Karjala julkistamistilaisuuteen. Ensin pysähdyttiin Karlovan puistossa, ja harjoiteltiin omia vuoropuheluja englanniksi. Lopulta tultiin Biblioteek-kirjakauppaan Aparaditehtaalle. Ensin pariskuntamme ja muutamat virolaiset runoilijat esittelivät tuotoksiaan, sitten tarjottiin kuplivia juomia. Sen jälkeen Mika Keränen keskusteli uudesta kirjastaan paikallisen kirjoittajan, ystävänsä Kalmarin kanssa. Paluumatkalla pysähdyttiin kuulemaan Kaisan Lonitseera -bändin konserttia Genialistide klubilla. Keikkaa oli todella odotettu, sillä kuulijakuntaa riitti. Kaikki kuulosti hyvältä ja ammattitaitoiselta, lavastus oli onnistuneella tavalla retrohenkinen, oli eräänlaista seurojentalomeininkiä. Valotekniikkakin täydensi esitystä. Molempien tapahtumien selostus oli niin elävää, että melkein saattoi kuvitella olleensa myös itse siellä mukana.
10. Seuraavan päivän retki tehtiin Värskan tehtaalle, istuttiin komeasti upean neuvotteluhuoneen tuoleilla, tavattiin peräti tehtaan toimitusjohtaja. Tarjottiin erilaisia hienoja cocktailpaloja, ja tietysti värskaa hienoista lasipulloista. Äänitettiin keskustelua tulevaa kirjaa varten. Suomalaiset vieraat kertoivat aikaisemmista kokemuksistaan Virossa, Hanna työskentelystään laivalla, Jukka työskentelystään Tallinnassa ja osallistumisestaan myöhemmin muutamaan teatterikiertueeseen.
Värskan tehdas aloitti ensin vuonna 1973 Neuvostoliiton kolhoosina, sitten yksityisomistuksessa. Työtä tehdään kahdessa vuorossa, kesällä kolmessa. Vettä pullotetaan suoraan lähteestä, sitä ei siis käytetä tankin kautta. Katsottiin vielä power point esitys, jonka jälkeen toimitusjohtaja jo lähti kohti Tallinnaa myyntineuvotteluihin. Sen jälkeen poikettiin vielä pullottamolla katsomassa massiivisia koneita. Vesi nousee maan syvyydestä putkia pitkin, toisten putkien kautta täytetään pullot. Seuraavassa huoneessa pullot viilettävät tarroitettaviksi. Toinen kone ottaa koeputken kokoisen muovi putken, ja puhaltaa sen muotissa pullon muotoiseksi. Kierre oli siinä jo entisestään. Koko matkan kruunaa oleskelu Värskan kylpylässä. Lillutaan Värskan vesissä ja kokeillaan monenlaisia erilaisia saunoja.
11. Viimeisenä päivänä oli yhteenvedon aika. Paljon oli koettu, ja paljon oli saatu uusia ystäviä. Tartto on meidän, todettiin. Tällä erää oltiin lähdössä, mutta ei sentään kokonaan!
Tarkoitukseni on muutaman päivän kuluttua tuoda tähän blogiini kuvia Tartosta tavallaan täydennykseksi käsillä olevalle kirjalle. Kuvat eivät tule samassa tahdissa, kuin tässä teoksessa oleva teksti. Aloitan tarinan Ema-joesta kuvalla, jossa meidän Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ryhmämme kulkee joen rantaa pitkin kohti kaupungin keskustan nähtävyyksiä. Olemme kiitollisia kaikista Tarton matkoistamme, oikeastaan kaikista matkoistamme Virossa Leili Kujanpäälle, aivan erinomaiselle matkanjohtajallemme.
----------
Kirjan rakenne on sellainen, että siinä tutustutaan kuuteen erilaiseen kulttuurielämään tavalla tai toisella liittyvään henkilöön. Joka päivä avataan inspiraatioksi Jaan Kaplinskin runokokoelman (Ilta tuo takaisin kaiken) sattumalta aukeava sivu, josta lähdetään liikkeelle. Tosin tuota runonkatkelmaa ei kertaakaan tuoda tarkemmin esille.
1. Ensimmäisenä päivänä tavataan lavarunoilija Sirel, ensin häntä odotetaan Tantsuakadeemian lipan alla, sitten siirrytään ulkosalle kahvilaan, jossa leikitään Sirelin kahden pienen lapsen kanssa. Puhuttavaa on paljon, sillä Hanna ilmoittaa ammatikseen samoin lavarunoilun kirjailijan työn ohella. Jukka on puolestaan näyttelijä ja käsikirjoittaja. Emajoki varhaiskesän kukkeudessaan teki unohtumattoman vaikutuksen.
2. Toinen päivä onkin sitten pyöräilypäivä. Taittopyörät otettiin auton takakontista, tuskailtiin niiden kuntoon saattamiseksi, ja sitten lähdettiin Ema-joen suuntaiselta Pikk-kadulta polkemaan ylöspäin Puisteelle ja edelleen Roosille, josta kohta oltiin kansallismuseolla (Rahva muuseum). Matkalla ihasteltiin vanhoja rakennuksia, kunnostettuja ja rappeutuneita, ja päädyttiin lopulta ns. ylösalaiseen taloon, josta tuli todellinen elämys. Tälle päivälle ei tullut tapaamisia, mutta seuraavana aamuna avattiin jälleen Kaplinskin runoteos, josta haettiin voimaa päivän seikkailuihin.
3. Kolmas päivä kului kaupunkiin tutustumisessa, ja rikki menneen pyörän korjaajaa etsiessä. Merkittävimpänä kohteena oli kasvitieteellinen puutarha ja sen ympäristön palvelut. 4. Neljäntenä päivänä aloitettiin erilaisten ruokien esittelyllä, pääosassa olivat kasvikset. Sen jälkeen lähdettiin kaupungille ja tavattiin sen päivän opas, merimies Tiits, joka oli toiminut kansimiehenä laivalla, jolla Hanna oli ollut myyntitehtävissä. Tavattiin Raatihuoneen torilla, siellä sen suutelevan parin patsaalla. Sieltä lähdettiin suunnistamaan kohti Tiitsin ystävän ravintolaa, matkalla vilkaistiin myös Vanemuisen teatterin suuntaan. Käytiin läpi Karlovan boheemia puutaloaluetta, ja saavuttiin vanhalle neuvostoaikaiselle tehdasalueelle nimeltä Aparaaditehas. Se on Riia- ja Kastani-katujen risteyksessä, se on täynnä trendikkäitä ravintoloita, kahviloita ja taidegallerioita, työtiloja ja myymälöitä, pihalla pidetään konsertteja, markkinoita ja juhlia. Viivähdettiin erään taitelijan luona, hänellä näytti olleen avajaiset.
5. Pariskunta otti siis aina aamuisin vauhtia Jaan Kaplinskin runoista, he avasivat sattumanvaraisen sivun ja keskustelivat sisällöstä. Viidennen päivän aamuna he herkistyivät Kaplinskin sanomasta tavallista enemmän, runosta, jossa perhonen räpiköi vedessä ja tarvitsi auttavaa kättä. Keskustelu siirtyi jälleen teinivuosiin, ja siihen, että kumpikaan ei keskeneräisenä ihmisenä oikein osannut sanoa toisilleen oikeita sanoja. Siitä sitten siirryttiin tilanteisiin, jolloin jo aikuisiällä oli löytynyt jostain käsi, joka ohjasi oikeaan suuntaan. Tässä kohtaa kuka tahansa lukija helposti siirtyy muistelemaan omia kohtaloitaan, ja itselleen ojennettuja käsiä.
Tällä kertaa vierailtiin paikallisen kuvataiteilijan ja kuvataiteen opettajan Helen Bunderin ateljeessa. Pyöräilymatka Pikk -kadulta vei kymmenisen minuuttia. Viimein löytyi oikea reitti vanhan suuren talon yläkertaan. Löytyi myös suuri työtila, niin suuri, että sinne mahtui muitakin työskentelemään, vieraitakin pistäytyi paikalla, kuvataiteesta ja kirjallisuudesta keskusteltiin. Mistä löytyy motivaatio, mistä aika ja taloudellinen tuki? Miten tarttua joka kerta uudelleen maalausvälineisiin, astua tietokoneen ääreen, tai näytelmässä rakastua neljä kertaa viikossa Malviinaan! Jukalle työskentely kiertueteattereissa oli mieluista, vaihtuivat paikat, ihmiset, esitys saattoi alkaa kasvamaan ensimmäisistä illoista. Keskustelu oli niin mielenkiintoista, että meikäläinenkin, kirjoittamisen harrastelija sai siitä monenlaisia ajatuksia.
6. Kuudennen päivän selostukset alkavat Jukan pitkällä muistelulla, jossa hän kertoi murrosiän vaikeuksistaan ja kivuliaasta kasvamisesta aikuisuuteen. Hanna komppasi, ja alkoi itse kertoa vaikeuksistaan edellisessä avioliitossaan. ”Olin piilotanut omat särmäni kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Yllätys oli suuri, kun vanhempiemme kätköistä löytyi minun kirjoituksiani Jukalle ja Jukasta teinivuosina. Niissä ei ollut särmiä piilossa, vaan koko ihmisyyden kirjo valloillaan, kiukutkin. Ja haavat”.
Päivä kului suureksi osaksi Tarton Ema -joen linnaujulassa, hienoa hiekkaa, erilaisia ulkopuntteja ja jumppalaitteita, kiipeilytelineitä, keinuja ja pingispöytä. Ja lisäksi iso ryhmä päiväkotilapsia, jotka metakkaa pitäen kokeilivat kaikkia näitä. Lapsiryhmä katosi sitten, ja äänimaisemaa täydensivät linnut, varisten raakunta etupäässä. Jukka ehti kuitenkin kirjoittaa runoa, kun mentiin ensin pyörillä Anne Canalin rannalle, Se on Ema-joen suuntainen tekojärvi melko lähellä pariskunnan asuinpaikkaa. Siellä viivähti aurinkoa ottaessa melkoinen tovi. Hanna kertoi siitä, miten he ovat nyt jo tutustuneet toisiinsa kaikkia fyysisiä erikoispiirteitä myöten.
7. Seitsemäntenä päivänä perattiin uudelleen mennyttä aikaa, Jukan synkkyyden kausia, Hannan maailmantuskaa täynnä olevia kehitysvuosien ja aikuisiänkin itkuja. Analysoitiin yöllisiä painajaisia. Kumpikin mietti tahollaan entisiä parisuhteitaan. Liikkeelle lähdettiin tällä kertaa Tähtveren puistosta, tavattiin pyöräajelun päätteeksi Mandel Kohvikussa Mika Keränen, tarttolaistunut suomalainen kirjailija. Puhuttiin Keräsen runsaasta tuotannosta, kirjoista ja elokuvastakin. Keränen on kotoisin Pohjois-Karjalasta, ja siellä olevassa mökissä hän on usein viimeistellyt kirjojaan. Ensin hän on Tartossa kirjoittanut paperille kohtauksia, joita sitten on hionut Suomessa.
Keräsen suosituksesta lähdettiin lopulta pyörillä kolmistaan katsomaan Jaan Kaplinskin lapsuudenkotia. Ensin Verikuun, sitten ohi yliopistollisen sairaalan, kansallisarkiston ja kätilöopiston, sitten lopulta polkua pitkin läpi metsän. Lopulta saavuttiin rappeutuneelle talolle, jossa olivat aikoinaan asuneet myös Aino ja Oskar Kallas.
8. Kahdeksantena päivänä tavattiin muusikko Kaisa Kuslapuu Tarton akateemisen tennisklubin kahvilassa. Aamulla oli kuunneltu hänen Lonitseera -bändinsä, Hannan sanoin, keveää, leikkisää, sävykästä progehtavaa jazz-poppia. Tenniskentät olivat Toome -mäellä vanhan tuomiokirkon vieressä. Kenttiä tarkasteltiin tornista, mm. siellä valtavien vaahterain kehystämillä kentillä pelasi mm. vanhahko pariskunta. Kaisa kertoi lapsuudenkodistaan Võrun alueella. Todettiin, että alueen kieli on lähempänä suomea kuin viroa. Puhuttiin siitä, miten omalla äidinkielellä esitetty musiikki tuntuu heti omalta, Samaa todettiin kirjallisuudesta, omalla äidinkielellä voidaan saada oikeat ajatukset ja teemat välitettyä.
Puhuttiin myös musiikin ja kirjoittamisen merkityksestä mielenterveydelle. Terapia, jaksaminen, mielisairaalat ja eheytyminen olivat täällä Tartossakin olleet paljon puheenaiheena. Lopuksi saavuttiin keskiaikaiselle Jaanin (Johanneksen) kirkolle, jonne päästiin sisään Kaisan omilla avaimilla. Hän esitteli kirkkosalin ja pienet barokkiurut, jotka seisovat lattialla, eivät olleet parvella tai jossain muualla ylhäällä kuten tavallista. Kaisa näytti, miten uruista saa ulos pehmeämpiä ja voimakkaampia ääniä. Hanna ja Jukka ihastelivat Kaisan sormien kulkua ja sitä, miten jalat tanssahtelevat polkimilla. Hän oli soittanut urkuja myös Jaan Kaplinskin hautajaisissa. Jaanin kirkko oli upea, mutta sellainen on meille suomalaisille aina ollut myös Eliel Saarisen piirtämä Paavalin kirkko.
9. seuraavan päivän tekstissä Jukka vertaili Suomen ja Viron oloja. Paljon on yhteistä, mutta paljon myös erilaista. Vielä 1990-luvulla Viro eli uuden vapauden vallassa, Suomessa taas kärsittiin melkein koko vuosikymmenen ajan lamasta. Jukka muisteli nuoruuttaan, miten hän vihasi kapitalismia, ja amerikkalaisuuttaa, ihannoi itää ja kommunismia. Monet asiat olivat päälaellaan. Hanna sen sijaan muisteli vaikeita aikoja nuoruudessaan, aikaa Moision sairaalassa, ja toista kautta Kellokoskella.
Tämä päivän vierailu tehtiin Mika Keräsen uuden kirjan, Minu Karjala julkistamistilaisuuteen. Ensin pysähdyttiin Karlovan puistossa, ja harjoiteltiin omia vuoropuheluja englanniksi. Lopulta tultiin Biblioteek-kirjakauppaan Aparaditehtaalle. Ensin pariskuntamme ja muutamat virolaiset runoilijat esittelivät tuotoksiaan, sitten tarjottiin kuplivia juomia. Sen jälkeen Mika Keränen keskusteli uudesta kirjastaan paikallisen kirjoittajan, ystävänsä Kalmarin kanssa. Paluumatkalla pysähdyttiin kuulemaan Kaisan Lonitseera -bändin konserttia Genialistide klubilla. Keikkaa oli todella odotettu, sillä kuulijakuntaa riitti. Kaikki kuulosti hyvältä ja ammattitaitoiselta, lavastus oli onnistuneella tavalla retrohenkinen, oli eräänlaista seurojentalomeininkiä. Valotekniikkakin täydensi esitystä. Molempien tapahtumien selostus oli niin elävää, että melkein saattoi kuvitella olleensa myös itse siellä mukana.
10. Seuraavan päivän retki tehtiin Värskan tehtaalle, istuttiin komeasti upean neuvotteluhuoneen tuoleilla, tavattiin peräti tehtaan toimitusjohtaja. Tarjottiin erilaisia hienoja cocktailpaloja, ja tietysti värskaa hienoista lasipulloista. Äänitettiin keskustelua tulevaa kirjaa varten. Suomalaiset vieraat kertoivat aikaisemmista kokemuksistaan Virossa, Hanna työskentelystään laivalla, Jukka työskentelystään Tallinnassa ja osallistumisestaan myöhemmin muutamaan teatterikiertueeseen.
Värskan tehdas aloitti ensin vuonna 1973 Neuvostoliiton kolhoosina, sitten yksityisomistuksessa. Työtä tehdään kahdessa vuorossa, kesällä kolmessa. Vettä pullotetaan suoraan lähteestä, sitä ei siis käytetä tankin kautta. Katsottiin vielä power point esitys, jonka jälkeen toimitusjohtaja jo lähti kohti Tallinnaa myyntineuvotteluihin. Sen jälkeen poikettiin vielä pullottamolla katsomassa massiivisia koneita. Vesi nousee maan syvyydestä putkia pitkin, toisten putkien kautta täytetään pullot. Seuraavassa huoneessa pullot viilettävät tarroitettaviksi. Toinen kone ottaa koeputken kokoisen muovi putken, ja puhaltaa sen muotissa pullon muotoiseksi. Kierre oli siinä jo entisestään. Koko matkan kruunaa oleskelu Värskan kylpylässä. Lillutaan Värskan vesissä ja kokeillaan monenlaisia erilaisia saunoja.
11. Viimeisenä päivänä oli yhteenvedon aika. Paljon oli koettu, ja paljon oli saatu uusia ystäviä. Tartto on meidän, todettiin. Tällä erää oltiin lähdössä, mutta ei sentään kokonaan!
3. (69.)Tapaus Noora Fagerström ja mysky vesilasissa
Etelä-Suomen Sanomien taitava toimittaja Teppo Koskinen toi 6.9. esille kansanedustaja Noora Fagerströmin aiheuttaman pienimuotoisen kohun, joka kuitenkin kaiken fasistikeskustelun ja muiden ajankohtaisten ongelmien rinnalla ilmeisesti pian häipyy olemattomiin. Kuten Koskinen tiivisti, Fagerströmin mielestä rahallinen menestys, miksei myös muukin onnistuminen, on kiinni asenteesta. Varakkaat osallistuvat talkoisiin ”enemmän kuin muut”, siksi hekin ovat oikeutettuja mm. veronalennuksiin. Irtisanomisen helpottaminen on keino päästä eroon kehnoista työntekijöistä, ja köyhiltä leikkaaminen kannustaa köyhät töihin. Huono-osaisuus johtuu laiskuudesta ja siivellä elämisestä. Tyypillistä kupla-ajatteluako siis ?
Kupla-ajattelua tai ei, kyllähän tämän kaltaiset lausumat ovat jossain muodossa ulottuneet lähes jokaisen korville. Ns. kultalusikka suussa on helppo samanmielisten kanssa lämmitellä takkatulen loimussa, purjehdusretkellä tai missä tahansa rahakkaissa harrastuksissa. Sinänsä väitteissä on usein perääkin, mutta kyllä se köyhyys useimmiten silti johtuu epäedullisista elämän aineksista, vanhemmista, ja siitä, etteivät ne geenit ole silloin hedelmöityshetkellä osuneet aivan oikeaan asentoon ja oikeassa kokoonpanossa. On tullut elämän kolhuja, onnettomuuksia ja muuten huonoa tuuria. Jos nämä sivuuttaa puheessaan, osoittaa ymmärtämättömyyttä tai ainakin tilannetajun puutetta.
Poliitikon pitäisi erityisesti muistaa pitää suutaan vähän soukemmalla. Monen lento on pysähtynyt kuin seinään muutaman varomattoman sanan takia. Mieleeni tulee edellisen eduskunnan niin ikään kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski, joka eräässä televisiokeskustelussa totesi köyhälle ja moniongelmaiselle, itseään vanhemmalle yksinhuoltajalle muistini mukaan opettavaisesti ja lämmintä sävyä tavoitellen seuraavasti: ”Kuule, kyllä meillä muillakin on kaikenlaisia vaikeuksia”, ja jatkoikin vielä siitä. Hän ei enää tullut valituksi uudelleen eduskuntaan. Vaasan vaalipiirin äänestäjät olivat ilmeisesti katsoneet saman ohjelman. Antti Rinne oli pääministerinä jo hieman kompastellut, mutta sitten hän meni ehdottelemaan väestötilanteen korjaamiseksi ”synnytystalkoita”, yhtään ajattelematta niitä naisia, jotka syystä tai toisesta eivät voineet ajatellakaan lasten saamista.
Monet poliitikot ovat yrittäneet saada ammattiapua selvitäkseen tehtävistään sanallisin keinoin. Katri Kulmuni astui liian suuriin saappaisiin keskustan puheenjohtajana, ja hankki valtion varoin esiintymiskoulutusta. Siitähän syntyi aika jupakka ja tietysti nolo ero puheenjohtajuudesta. Yleensä kansanedustajat ovat sen verran rutinoitunutta väkeä, että heiltä onnistuu puhuminen ja liehittelykin aina tilanteeseen sopivalla tavalla. Teppo Koskinen suositteli Fagerströmin tapauksessakin vuorovaikutusta ja ajattelun harjoittamista sellaisten tahojen kanssa, joilla on parempi tuntuma julkisuuteen, ja tietysti myös asioihin. Mutta toisaalta saattoi olla hyväkin, että Fagerström puhalsi ajatuksensa ilmoille sen enempää ajattelematta. Ainakin hänen oma laatunsa tuli selvemmin esille kuin kuorruttamalla sitä jonkinlaisella toisaalta ja toisaalta -pyörittelyllä.
Etelä-Suomen Sanomien taitava toimittaja Teppo Koskinen toi 6.9. esille kansanedustaja Noora Fagerströmin aiheuttaman pienimuotoisen kohun, joka kuitenkin kaiken fasistikeskustelun ja muiden ajankohtaisten ongelmien rinnalla ilmeisesti pian häipyy olemattomiin. Kuten Koskinen tiivisti, Fagerströmin mielestä rahallinen menestys, miksei myös muukin onnistuminen, on kiinni asenteesta. Varakkaat osallistuvat talkoisiin ”enemmän kuin muut”, siksi hekin ovat oikeutettuja mm. veronalennuksiin. Irtisanomisen helpottaminen on keino päästä eroon kehnoista työntekijöistä, ja köyhiltä leikkaaminen kannustaa köyhät töihin. Huono-osaisuus johtuu laiskuudesta ja siivellä elämisestä. Tyypillistä kupla-ajatteluako siis ?
Kupla-ajattelua tai ei, kyllähän tämän kaltaiset lausumat ovat jossain muodossa ulottuneet lähes jokaisen korville. Ns. kultalusikka suussa on helppo samanmielisten kanssa lämmitellä takkatulen loimussa, purjehdusretkellä tai missä tahansa rahakkaissa harrastuksissa. Sinänsä väitteissä on usein perääkin, mutta kyllä se köyhyys useimmiten silti johtuu epäedullisista elämän aineksista, vanhemmista, ja siitä, etteivät ne geenit ole silloin hedelmöityshetkellä osuneet aivan oikeaan asentoon ja oikeassa kokoonpanossa. On tullut elämän kolhuja, onnettomuuksia ja muuten huonoa tuuria. Jos nämä sivuuttaa puheessaan, osoittaa ymmärtämättömyyttä tai ainakin tilannetajun puutetta.
Poliitikon pitäisi erityisesti muistaa pitää suutaan vähän soukemmalla. Monen lento on pysähtynyt kuin seinään muutaman varomattoman sanan takia. Mieleeni tulee edellisen eduskunnan niin ikään kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski, joka eräässä televisiokeskustelussa totesi köyhälle ja moniongelmaiselle, itseään vanhemmalle yksinhuoltajalle muistini mukaan opettavaisesti ja lämmintä sävyä tavoitellen seuraavasti: ”Kuule, kyllä meillä muillakin on kaikenlaisia vaikeuksia”, ja jatkoikin vielä siitä. Hän ei enää tullut valituksi uudelleen eduskuntaan. Vaasan vaalipiirin äänestäjät olivat ilmeisesti katsoneet saman ohjelman. Antti Rinne oli pääministerinä jo hieman kompastellut, mutta sitten hän meni ehdottelemaan väestötilanteen korjaamiseksi ”synnytystalkoita”, yhtään ajattelematta niitä naisia, jotka syystä tai toisesta eivät voineet ajatellakaan lasten saamista.
Monet poliitikot ovat yrittäneet saada ammattiapua selvitäkseen tehtävistään sanallisin keinoin. Katri Kulmuni astui liian suuriin saappaisiin keskustan puheenjohtajana, ja hankki valtion varoin esiintymiskoulutusta. Siitähän syntyi aika jupakka ja tietysti nolo ero puheenjohtajuudesta. Yleensä kansanedustajat ovat sen verran rutinoitunutta väkeä, että heiltä onnistuu puhuminen ja liehittelykin aina tilanteeseen sopivalla tavalla. Teppo Koskinen suositteli Fagerströmin tapauksessakin vuorovaikutusta ja ajattelun harjoittamista sellaisten tahojen kanssa, joilla on parempi tuntuma julkisuuteen, ja tietysti myös asioihin. Mutta toisaalta saattoi olla hyväkin, että Fagerström puhalsi ajatuksensa ilmoille sen enempää ajattelematta. Ainakin hänen oma laatunsa tuli selvemmin esille kuin kuorruttamalla sitä jonkinlaisella toisaalta ja toisaalta -pyörittelyllä.
2. (68.) Madamen ilmestys
Suomalaisten suosikkiohjelma Puoli seitsemän aloitti syyskautensa maanantaina 4.9. Tällä hyväntuulisella asiaohjelmalla alkaa jo olla pitkät perinteet, sillä sitä on lähetetty lokakuusta 2009 lähtien, jaksoja on jo pitkälti yli 2000. Ohjelman suosiosta kertoo jotain myös se, että se on viime vuosina saanut Kultaisen Venlan pariinkin otteeseen.
Komeasti aloitettiin nytkin, sillä vieraana oli valtioneuvos Riitta Uosukainen, mm. pitkäaikainen kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan puhemies. Hän on kirjoittanut kolme melko räväkkää kirjaa, ja on esiintynyt mitä moninaisimmilla foorumeilla Suomessa ja ulkomailla. Puhemieskaudella hän oli usein varsin kiireinen, joten silloinen eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen joutui ottamaan vastaan esimerkiksi sovittuja vierailijoita. Kun vieraat kuitenkin olettivat näkevänsä myös puhemiehen, oli Tiitisellä hänelle jatkuva toive. Tule edes käymään vieraiden luona, ”suorita sellainen madamen ilmestys !”
Pitkän elämän aikana ehtii tavata kaikenlaisia ihmisiä, ja kaikenlaisilta portailta. Näin Riitta Uosukaisen ensimmäisen kerran livenä 1970-luvun lopulla, kun satuimme molemmat osallistumaan Heinolan entisessä seminaarirakennuksessa pidettyyn lääninkouluttajien koulutustilaisuuteen. Tuon vuosikymmenen lopussa alettiin lukioissa siirtyä ns. kurssimuotoiseen opetukseen. Se merkitsi suurta muutosta entiseen, ties kuinka monia vuosikymmeniä tai kaiketi jopa vuosisatoja vallinneeseen tilanteeseen. Kaikki oppiaineet muokattiin kursseiksi, kursseille annettiin nimet, ja määrättiin opetussuunnitelmat. Minä olin historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon lääninkouluttaja Hämeen läänin alueella, Riitta Uosukainen oli äidinkielen lääninkouluttaja Kymen läänissä. Kouluhallitus yhdisti näiden kahden läänin koulutukset samaan ryhmään. Lääninkouluttajat toimivat oman virkansa ohella. Myöhemmin palvelin jonkin aikaa myös päätoimisena koulutoimentarkastajana ja täydennyskoulutuksen järjestäjänä Hämeen läänissä aina siihen saakka, kun ns. vanhoja läänejä alettiin lakkauttaa.
En minä toki Riitta Uosukaisen kanssa missään tekemisissä ollut, meitähän oli siellä koulutuksessa kymmenittäin eri aineiden lehtoreita. Mutta ensinäkeminen antoi sekin vahvan muistikuvan. Vanhan seminaarirakennuksen juhlasali oli ensimmäistä luentoa odoteltaessa jo ainakin puolillaan, ja vähitellen väkeä valui lisää sisälle. Yht`äkkiä lähimpänä minua olevat hiljenivät, ja minäkin katsoin ovelle. Tuli vahva tunne, että nyt tuli sisään ”joku”, jolla oli karismaa. Ei hän toki mitään temppuja tehnyt, pysähtyi ehkä pariksi sekunniksi ikään kuin paikkaa silmillään etsien. Joku siinä lähistöllä mainitsi lyhyesti: ”Uosukainen tuli”.
Olihan siinä todellinen madamen ilmestys, eleetön, mutta silti puhutteleva. Karisma suorastaan huokui hänestä, ja niin huokui vieläkin nyt jo yli 80-vuotiaana Mikko Kekäläisen ja Ella Kannisen haastatellessa. Ryhti vain oli romahtanut, selkärankarappeutumaa oli selvästi näkyvissä. Mutta puhetta tuli solkenaan kuten ennenkin. Latausta oli edelleen imatralaisella rajarouvalla, kuten hän itseään nimitti.
Suomalaisten suosikkiohjelma Puoli seitsemän aloitti syyskautensa maanantaina 4.9. Tällä hyväntuulisella asiaohjelmalla alkaa jo olla pitkät perinteet, sillä sitä on lähetetty lokakuusta 2009 lähtien, jaksoja on jo pitkälti yli 2000. Ohjelman suosiosta kertoo jotain myös se, että se on viime vuosina saanut Kultaisen Venlan pariinkin otteeseen.
Komeasti aloitettiin nytkin, sillä vieraana oli valtioneuvos Riitta Uosukainen, mm. pitkäaikainen kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan puhemies. Hän on kirjoittanut kolme melko räväkkää kirjaa, ja on esiintynyt mitä moninaisimmilla foorumeilla Suomessa ja ulkomailla. Puhemieskaudella hän oli usein varsin kiireinen, joten silloinen eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen joutui ottamaan vastaan esimerkiksi sovittuja vierailijoita. Kun vieraat kuitenkin olettivat näkevänsä myös puhemiehen, oli Tiitisellä hänelle jatkuva toive. Tule edes käymään vieraiden luona, ”suorita sellainen madamen ilmestys !”
Pitkän elämän aikana ehtii tavata kaikenlaisia ihmisiä, ja kaikenlaisilta portailta. Näin Riitta Uosukaisen ensimmäisen kerran livenä 1970-luvun lopulla, kun satuimme molemmat osallistumaan Heinolan entisessä seminaarirakennuksessa pidettyyn lääninkouluttajien koulutustilaisuuteen. Tuon vuosikymmenen lopussa alettiin lukioissa siirtyä ns. kurssimuotoiseen opetukseen. Se merkitsi suurta muutosta entiseen, ties kuinka monia vuosikymmeniä tai kaiketi jopa vuosisatoja vallinneeseen tilanteeseen. Kaikki oppiaineet muokattiin kursseiksi, kursseille annettiin nimet, ja määrättiin opetussuunnitelmat. Minä olin historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon lääninkouluttaja Hämeen läänin alueella, Riitta Uosukainen oli äidinkielen lääninkouluttaja Kymen läänissä. Kouluhallitus yhdisti näiden kahden läänin koulutukset samaan ryhmään. Lääninkouluttajat toimivat oman virkansa ohella. Myöhemmin palvelin jonkin aikaa myös päätoimisena koulutoimentarkastajana ja täydennyskoulutuksen järjestäjänä Hämeen läänissä aina siihen saakka, kun ns. vanhoja läänejä alettiin lakkauttaa.
En minä toki Riitta Uosukaisen kanssa missään tekemisissä ollut, meitähän oli siellä koulutuksessa kymmenittäin eri aineiden lehtoreita. Mutta ensinäkeminen antoi sekin vahvan muistikuvan. Vanhan seminaarirakennuksen juhlasali oli ensimmäistä luentoa odoteltaessa jo ainakin puolillaan, ja vähitellen väkeä valui lisää sisälle. Yht`äkkiä lähimpänä minua olevat hiljenivät, ja minäkin katsoin ovelle. Tuli vahva tunne, että nyt tuli sisään ”joku”, jolla oli karismaa. Ei hän toki mitään temppuja tehnyt, pysähtyi ehkä pariksi sekunniksi ikään kuin paikkaa silmillään etsien. Joku siinä lähistöllä mainitsi lyhyesti: ”Uosukainen tuli”.
Olihan siinä todellinen madamen ilmestys, eleetön, mutta silti puhutteleva. Karisma suorastaan huokui hänestä, ja niin huokui vieläkin nyt jo yli 80-vuotiaana Mikko Kekäläisen ja Ella Kannisen haastatellessa. Ryhti vain oli romahtanut, selkärankarappeutumaa oli selvästi näkyvissä. Mutta puhetta tuli solkenaan kuten ennenkin. Latausta oli edelleen imatralaisella rajarouvalla, kuten hän itseään nimitti.
1. (67.)Tuomas Kyrö kertoo suomalaisesta Ukrainassa
Myönnän auliisti, että minulla on ollut Tuomas Kyröstä pitkään hieman ohut ja yksipuolinen käsitys. Uskoin, että hän oli keksinyt vain yhden suuren idean, josta hän on ammentanut useammankin teoksen malliin: ”Minä niin mieleni pahoitin”. Siihen olin mielessäni lisännyt enää vain puolivillaisia esiintymisiä tunnetussa, nyt jo lopetetussa Pitääkö olla huolissaan -keskusteluohjelmassa. Mutta onneksi tartuin äskettäin hänen uusimpaan romaaniinsa Aleksi Suomesta. Sen kautta minulle selvisi, että Kyröllä on tilillään useita romaaneja, niiden lisäksi kolumneja, pakinoita ja draamaa ynnä muuta. Uusinkin kirja Aleksi Suomesta on laatutavaraa.
Myönnän auliisti, että minulla on ollut Tuomas Kyröstä pitkään hieman ohut ja yksipuolinen käsitys. Uskoin, että hän oli keksinyt vain yhden suuren idean, josta hän on ammentanut useammankin teoksen malliin: ”Minä niin mieleni pahoitin”. Siihen olin mielessäni lisännyt enää vain puolivillaisia esiintymisiä tunnetussa, nyt jo lopetetussa Pitääkö olla huolissaan -keskusteluohjelmassa. Mutta onneksi tartuin äskettäin hänen uusimpaan romaaniinsa Aleksi Suomesta. Sen kautta minulle selvisi, että Kyröllä on tilillään useita romaaneja, niiden lisäksi kolumneja, pakinoita ja draamaa ynnä muuta. Uusinkin kirja Aleksi Suomesta on laatutavaraa.
Kirjan päähenkilö Aleksi Lysander oli melkoinen seikkailija, ensin vuosia Ranskan muukalaislegioonassa, sitten Ukrainan rintamalla Venäjää vastaan. Kyrö tutustui häneen sattumoisin erään ystävänsä kautta, hetken taivuttelun jälkeen tämä suostui kirjan tekoon, mutta vain Kiovassa, lähellä niitä paikkoja, joissa jotain tapahtui. Näin teokseen saatin tuoreutta, ja uusia näkemyksiä koko sodasta, ja siinä taistelevista sotilaista. Kun Kyrö vielä kirjoittaa sujuvasti, hienoisella huumorillakin, niin jotain sodan todellisuudesta onkin tullut kirjattua. Samalla kirjailija tunsi olevansa jollain tapaa hyödyksi, itse kun ei voinut aktiivisemmin lähteä ukrainalaisia puolustamaan, jos nyt oikein olisi ollut haluakaan. Kirjan alkupuolella hän kertoo itseironisesti tarinoita omilta inttiajoiltaan huoltokomppaniassa, ja rajoittuneista sotilaan kyvyistään, mukaan lukien keski-iässä tulleet ruumiilliset vaivat.
Sodan murheelliset kasvot tulivat esiin jo takakannen sisäpuolelta luettavasta selostuksesta ihmisten pyrkimisestä pois Ukrainasta Puolan puolelle. Kun Lysander pyrki Puolan rajalta Kiovaan, tätä hän näki heti alkumatkalla:
”Kilometrejä ja kilometrejä ihmisiä. Valehtelematta kolme kilometriä ihmisiä, naisia, lapsia, vanhuksia, kaikki jalkaisin. Koirat, lapset, ihan kaikki. Miehet eivät päässeet ilman syytä rajan yli. Niillä ihmisillä oli koko elämä muovipussissa tai vetolaukussa. Siellä ei ollut vessoja, vesipisteitä tai ruokapisteitä. Kukaan ei liikkunut minnekään, se oli siinä. Odotus kestäisi päiviä, eivätkä kaikki välttämättä pääsisi rajan yli. Ja oli kylmä huhhuh! Palelsi itseänikin ihan kunnolla ja olin kuitenkin bussin kyydissä. Katsoin pakolaisia ja mietin, että Euroopassa on tuolloista.”
Aleksi Lysanderin ensimmäisiä taistelukosketuksia oli Irpinissä, Kiovasta luoteiseen. Se oli kaupunkisotaa, ”Koko ajan tuli kuulaa kaikista suunnista. Saman operaation aikana tuli omien puolelta tulta puolen korttelin päästä. Ilmasta ja kimmokkeita maasta, sivusta”. Aleksi kiipesi vihollisen panssaria ampuakseen talon katolle, ja sitten ikkunasta kerrostalon huoneistoon. Kerrostalossa hän näki sinne jätettyjä koiria ja yhden hamsterin. Siviilit olivat bunkkereissa. Koko ajan oli mielessä: vihollisen tankki tulee ja sinä kuolet.
Eräänlaisena vastakohtana oli hieman myöhemmin näkymä Kiovasta Ukrainan itsenäisyyspäivänä elokuussa. Perheet kulkivat kadulla, miehiäkin oli, armeijan saattoi välttää työllä, opinnoilla ja rahalla. Lapset leikkivät esille tuotujen, tuhoutuneiden venäläisten tankkien ja muun kaluston päällä. ” Totuus on, että pääkaupunkien keskustojen hyväosaiset pojat harvemmin päätyvät kuraisiin juoksuhautoihin. Huonot kasvuolosuhteet, huonot hampaat, hyvä rekrytoitava.”
Ukraina on laaja maa, yhdellä keikalla Kiovasta Zaporižžjaan oli matkaa viitisen sataa kilometriä. Sotiminen oli ehkä samanlaista kuin Suomessa 80 vuotta aikaisemmin: tykistöä, kranaatinheittimiä, tankkeja ja jalkaväkeä. Parhaimmat aseet oli säästetty Kiovan, hallintorakennusten ja presidentin suojaamiseksi. Kun venäläiset hyökkäsivät jo vuonna 2014, ei ehditty sen kummemmin varustautua, moni asia oli vieläkin entisellään. ”Hiippailtiin yöllä pelloilla ja aukeilla, ja tuhottiin panssareita. Venäläisiä vastaan kun sotii, niin oli varmaa, että kuula tulee.” Sitten yritettiin nukkua, milloin missäkin, talvella vaan oli niin kylmä, ettei unesta aina tullut mitään. Oltiin paljaalla maalla tai lasikuitupatjalla. Ruokaa kyllä oli, paikalliset tarjosivat omistaan, partiotovereiden kanssa opittiin jakamaan mitä oli.
Länsimaista kyllä tuli nykyaikaista aseapua, mutta paljon oli erilaisuutta ja uutuuksia, joiden käyttöohjeet oli lopulta luettava Youtubesta. Aleksin ja hänen tovereittensa kertomuksista Tuomas Kyrö pääsi selville siitä, mitä todella tapahtui siellä, mistä kartat ulkomaisissa lehdissä näyttivät niin selviltä. Hänestä alkoi tuntua siltä, että karttoja selittävät sotilasasiantuntijat olisivat kuin horoskoopin tekijöitä. ”Mitä ne mistään tietää, kun se kaikki tapahtuu siellä kuraportaassa, missä on ammattisotilaat ja sitten kymmeniä tuhansia niitä ukrainalaisia, joilla on vain kaksi lipasta ja kalashnikov, ja vastassa puna-armeija.” Venäläisillä oli mahdollisuus tuoda rintamalle aina vaan aseita ja miehiä, niitä näytti riittävän. Yksi vaunu kun tuhotaan, niin toinen tulee perässä.
Näytteeksi sodan todellisuudesta ja Tuomas Kyrön kertojanlahjoista olkoon oheinen sivu 81, joskin samanlaisia konkreettisia kuvauksia löytyisi sieltä täältä vaikka millä mitalla. Mutta Kyrö ei tyydy kuvaamaan vain materiaalisia tappioita. Hän pohtii moneen kertaan sotatilanteita ja myös moraalisia kysymyksiä, ammunko vai enkö ammu, tosin monesti ei ollut oikein aikaa miettiä, oli toimittava. Välillä hän vertailee Suomen puolustustaisteluja Ukrainan tilanteeseen, ja toteaa, että sodalla on satoja tuhansia uhreja. Moni lapsi on Suomessa herännyt yöllä sodan käyneen isän tai isoisän huutoihin painajaisissan, sota ulottuu siis tavalla tai toisella ainakin kolmanteen polveen asti. Miten paljon jääkään sitten sotaleskiä ja sotaorpoja. Suomikin on tavallaan käynyt sotiaan jo kahdeksankymmentä vuotta.
Sodan murheelliset kasvot tulivat esiin jo takakannen sisäpuolelta luettavasta selostuksesta ihmisten pyrkimisestä pois Ukrainasta Puolan puolelle. Kun Lysander pyrki Puolan rajalta Kiovaan, tätä hän näki heti alkumatkalla:
”Kilometrejä ja kilometrejä ihmisiä. Valehtelematta kolme kilometriä ihmisiä, naisia, lapsia, vanhuksia, kaikki jalkaisin. Koirat, lapset, ihan kaikki. Miehet eivät päässeet ilman syytä rajan yli. Niillä ihmisillä oli koko elämä muovipussissa tai vetolaukussa. Siellä ei ollut vessoja, vesipisteitä tai ruokapisteitä. Kukaan ei liikkunut minnekään, se oli siinä. Odotus kestäisi päiviä, eivätkä kaikki välttämättä pääsisi rajan yli. Ja oli kylmä huhhuh! Palelsi itseänikin ihan kunnolla ja olin kuitenkin bussin kyydissä. Katsoin pakolaisia ja mietin, että Euroopassa on tuolloista.”
Aleksi Lysanderin ensimmäisiä taistelukosketuksia oli Irpinissä, Kiovasta luoteiseen. Se oli kaupunkisotaa, ”Koko ajan tuli kuulaa kaikista suunnista. Saman operaation aikana tuli omien puolelta tulta puolen korttelin päästä. Ilmasta ja kimmokkeita maasta, sivusta”. Aleksi kiipesi vihollisen panssaria ampuakseen talon katolle, ja sitten ikkunasta kerrostalon huoneistoon. Kerrostalossa hän näki sinne jätettyjä koiria ja yhden hamsterin. Siviilit olivat bunkkereissa. Koko ajan oli mielessä: vihollisen tankki tulee ja sinä kuolet.
Eräänlaisena vastakohtana oli hieman myöhemmin näkymä Kiovasta Ukrainan itsenäisyyspäivänä elokuussa. Perheet kulkivat kadulla, miehiäkin oli, armeijan saattoi välttää työllä, opinnoilla ja rahalla. Lapset leikkivät esille tuotujen, tuhoutuneiden venäläisten tankkien ja muun kaluston päällä. ” Totuus on, että pääkaupunkien keskustojen hyväosaiset pojat harvemmin päätyvät kuraisiin juoksuhautoihin. Huonot kasvuolosuhteet, huonot hampaat, hyvä rekrytoitava.”
Ukraina on laaja maa, yhdellä keikalla Kiovasta Zaporižžjaan oli matkaa viitisen sataa kilometriä. Sotiminen oli ehkä samanlaista kuin Suomessa 80 vuotta aikaisemmin: tykistöä, kranaatinheittimiä, tankkeja ja jalkaväkeä. Parhaimmat aseet oli säästetty Kiovan, hallintorakennusten ja presidentin suojaamiseksi. Kun venäläiset hyökkäsivät jo vuonna 2014, ei ehditty sen kummemmin varustautua, moni asia oli vieläkin entisellään. ”Hiippailtiin yöllä pelloilla ja aukeilla, ja tuhottiin panssareita. Venäläisiä vastaan kun sotii, niin oli varmaa, että kuula tulee.” Sitten yritettiin nukkua, milloin missäkin, talvella vaan oli niin kylmä, ettei unesta aina tullut mitään. Oltiin paljaalla maalla tai lasikuitupatjalla. Ruokaa kyllä oli, paikalliset tarjosivat omistaan, partiotovereiden kanssa opittiin jakamaan mitä oli.
Länsimaista kyllä tuli nykyaikaista aseapua, mutta paljon oli erilaisuutta ja uutuuksia, joiden käyttöohjeet oli lopulta luettava Youtubesta. Aleksin ja hänen tovereittensa kertomuksista Tuomas Kyrö pääsi selville siitä, mitä todella tapahtui siellä, mistä kartat ulkomaisissa lehdissä näyttivät niin selviltä. Hänestä alkoi tuntua siltä, että karttoja selittävät sotilasasiantuntijat olisivat kuin horoskoopin tekijöitä. ”Mitä ne mistään tietää, kun se kaikki tapahtuu siellä kuraportaassa, missä on ammattisotilaat ja sitten kymmeniä tuhansia niitä ukrainalaisia, joilla on vain kaksi lipasta ja kalashnikov, ja vastassa puna-armeija.” Venäläisillä oli mahdollisuus tuoda rintamalle aina vaan aseita ja miehiä, niitä näytti riittävän. Yksi vaunu kun tuhotaan, niin toinen tulee perässä.
Näytteeksi sodan todellisuudesta ja Tuomas Kyrön kertojanlahjoista olkoon oheinen sivu 81, joskin samanlaisia konkreettisia kuvauksia löytyisi sieltä täältä vaikka millä mitalla. Mutta Kyrö ei tyydy kuvaamaan vain materiaalisia tappioita. Hän pohtii moneen kertaan sotatilanteita ja myös moraalisia kysymyksiä, ammunko vai enkö ammu, tosin monesti ei ollut oikein aikaa miettiä, oli toimittava. Välillä hän vertailee Suomen puolustustaisteluja Ukrainan tilanteeseen, ja toteaa, että sodalla on satoja tuhansia uhreja. Moni lapsi on Suomessa herännyt yöllä sodan käyneen isän tai isoisän huutoihin painajaisissan, sota ulottuu siis tavalla tai toisella ainakin kolmanteen polveen asti. Miten paljon jääkään sitten sotaleskiä ja sotaorpoja. Suomikin on tavallaan käynyt sotiaan jo kahdeksankymmentä vuotta.
Laajan teoksen kuvailu lyhyeen blogimuotoon on ongelmallista. Paljon jää sanomatta, mutta aina voi toivoa, että jotain kuitenkin saa kaivettua esille. Lopuksi on syytä todeta vielä muutamia asioita. Teoksessa on myös kuvaliite, mutta niissä enemmän poseerataan kuin taistellaan. Lisäksi osa niistä on huonolaatuisia. Kirjan teksti kulkee sitten niin, että välillä ollaan rintamalla, väliin Kiovassa, ja sodan todellisuus tulee näkyviin niin rintamalla kuin niiden ulkopuolellakin. Sotilaat sotivat henkensä uhalla, ja kotirintama yrittää kestää omalla tavallaan. Yritetään jollain tapaa toipua niin talojen kuin muunkin omaisuuden tuhoamisesta, ja niistä tuskallisista muistoista, joita venäläisten raakalaismainen käyttäytyminen myös siviiliväestöä, miehiä ja naisia kohtaan oli aiheuttanut. Tuomas Kyrön ansioksi on luettava, että hän on kirjallaan tuonut sodan todellisuuden paljon näkyvämmin esille kuin suomalaisten tiedotusvälineiden kaukaa nähdyt ja osin siloitellutkin selostukset antavat ymmärtää.
Kirjan viime sivuilla on eräänlaista koontia päähenkilön elämänvaiheista, isän puolelta malawilaista sukua, sieltä oli myös hänen vaimonsa, avioliitto kuitenkin kariutui muutamassa vuodessa. Muut harvat suhteet olivat lyhytaikaisia. Levoton mieli jo lapsesta saakka, muukalaislegioonasta ja Ukrainasta hän etsi tarkoitusta elämälleen. Ukrainasta palattuaan hän tuntui löytäneen uuden tien. Aleksi Lysanderin tilannetta arvioidessaan kirjailija tulee avanneeksi myös omia kasvuiän ja varhaisen aikuisiän ongelmiaan. Tämä syventää kirjan sanomaa yli tavanomaisten sinänsä hyvien sotakuvausten tuomaa sisältöä.
Kirjan viime sivuilla on eräänlaista koontia päähenkilön elämänvaiheista, isän puolelta malawilaista sukua, sieltä oli myös hänen vaimonsa, avioliitto kuitenkin kariutui muutamassa vuodessa. Muut harvat suhteet olivat lyhytaikaisia. Levoton mieli jo lapsesta saakka, muukalaislegioonasta ja Ukrainasta hän etsi tarkoitusta elämälleen. Ukrainasta palattuaan hän tuntui löytäneen uuden tien. Aleksi Lysanderin tilannetta arvioidessaan kirjailija tulee avanneeksi myös omia kasvuiän ja varhaisen aikuisiän ongelmiaan. Tämä syventää kirjan sanomaa yli tavanomaisten sinänsä hyvien sotakuvausten tuomaa sisältöä.
9. (66.) Opintomatka, kilpailumatka, palkintomatka
Juuri päättyneet yleisurheilun MM-kisat päättyivät Suomen kannalta tavanomaista paremmin: yksi mitali ja muutamia pistesijoja, 11 urheilijaa 16 parhaab joukossa. Joukkueen koko oli tällä kertaa suuri, peräti 40 urheilijaa. Tämä ei Urheiluliiton kannalta kuitenkaan ollut mitenkään mieletön satsaus, sillä urheiltiinhan nyt Euroopassa, ei valtamerien takana kalliiden matkojen päässä.
Joukkueen kokoon vaikutti vaikeasti hahmoteltava asia: jonkinlainen ranking-pistesysteemi, johon saattoivat vaikuttaa pikkukilpailutkin ilman sanottavaa menestystä. Toki useat urheilijamme pääsivät matkaan myös tietyt tulosrajat ylitettyään. Tiukemmassa järjestelmässä hyvin monet suomalaisetkin osanottajat olisivat jääneet rannalle. Mutta toisaalta, onhan kilpailujen tarkoitus kuitenkin tuottaa suurkilpailukokemusta, jotta urheilijat jaksaisivat edelleen uurastaa kieltämättä usein aika rankan ammattinsa parissa. On siis esimerkiksi syytä myöhemminkin lähettää nuoria lupaavia opintomatkalle kokemuksia hankkimaan. Ajattelen tässä esimerkiksi 23-vuotiasta Saga Anderssonia, joka jäi seiväshypyssä ilman tulosta. Kuitenkin hän oli jo eräissä nuorten kilpailuissa menestynyt maailmalla aika mukavasti. Uskon, että hän on vielä tulossa suuremmillekin areenoille, samoin toinen, pari vuotta vanhempi Elina Lampela, joka jäi hänelle tyypilliseen korkeuteen 450. Koko joukkueen suurin tähti, eli Vilma Murto olikin sitten aivan omaa luokkaansa.
En rupea tässä luettelemaan enää enempää näitä nuoria ja lupaavia, jotka siis kuitenkin lähetettiin lähinnä opintomatkalle. Selkeästi kilpailumatkalla olivat Murron lisäksi kaikki pistesijoille päässeet tai oman ennätyksensä saavuttaneet. Samaan sarjaan voisi hyvin niputta myös ne juoksijat, jotka pääsivät lajeissaan alkueristä välieriin. Maailmalla on lukuisa joukko maita, joista emme ole kuulleetkaan, kuitenkin siellä varsinkin lämpimissä maissa, on edelleen tarjolla suuri joukko elastisia, lihaksikkaita, ja ennen muuta nopeita osanottajia. USA ja muut suuret maat ovat tietysti vielä asia erikseen. Monet vaatimattomille sijoille sijoittuneet suomalaiset ovatkin jopa eurooppalaista kärkeä. Esimerkiksi Alisa Vainio oli maratonilla 22:s, mutta eurooppalaisista hän oli kolmas!
Entä sitten ne palkintomatkalaiset. Ensiksi tulee mieleen Topi Raitanen, joka kummasti oli aivan eri mies kuin viime vuonna. Parempaa saatetaan odottaa jo ensi vuonna, toisaalta onhan hän kuitenkin palkintomatkansa ansainnut. Katse suuntautuu myös naisten heittolajeihin, lukuun ottamatta tietysti Silja Kososta. Osa miesheittäjistäkin näyttää jo olevan eläkeiän kynnyksellä. Oliver Helander kyllä sinnittelee, mutta hänen ongelmanaan on ailahtelevaisuus, erityisesti näissä tämän tapaisissa kisoissa ”suurella kirkolla”.
Joukkueen suureen jäsenmäärään ei siis ole syytä kovin tosikkomaisesti tuijottaa. Kilpailumatkalle lähteneet ilmeisesti jatkavat menestyksiään esimerkiksi Euroopan kisoissa, monet opintomatkalla olleet nuoret samoin. Kilpailuja televisiosta seuraavat lapset ja nuoret ajattelevat, että ”tuolla minäkin kerran kilpailen”. Unelmien voima on usein uskomaton. Ja saahan niitä vanhojakin konkareita muistaa, monet heistä jatkavat vielä, ellei kilpailijoina, niin mahdollisesti järjestötehtävissä. Voihan niitä palkintomatkoja pitää myös kiitollisuuden osoituksina pitkästä työstä.
Nyt maanantaina saatiin tietää eräänlaisesta lopputilityksestä. Yksi mitali, kolme pistesijaa, ja 11 urheilijaa 16 parhaan joukossa. Tulos oli paras 18 vuoteen! Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi Saksa ja Ranska romahtivat perusteellisesti. USA kahmi mitaleja ja pistesijoja yksinään enemmän kuin EU-maat yhteensä. Mielenkiintoista ovat vielä nuo keihään sijoitukset: intialainen voitti, pakistanilainen oli toinen ja tšekki kolmas. Kärkipäähän tuli vielä pari muuta intialaista ja egyptiläinen. Oliver Helander taisi olla kolmas eurooppalaisista. Kukapa tuotakaan olisi edellisinä vuosikymmeninä osannut arvailla. Niin muuttuu maailma Eskoni, sanoi Aleksis Kivikin aikoinaan.
Juuri päättyneet yleisurheilun MM-kisat päättyivät Suomen kannalta tavanomaista paremmin: yksi mitali ja muutamia pistesijoja, 11 urheilijaa 16 parhaab joukossa. Joukkueen koko oli tällä kertaa suuri, peräti 40 urheilijaa. Tämä ei Urheiluliiton kannalta kuitenkaan ollut mitenkään mieletön satsaus, sillä urheiltiinhan nyt Euroopassa, ei valtamerien takana kalliiden matkojen päässä.
Joukkueen kokoon vaikutti vaikeasti hahmoteltava asia: jonkinlainen ranking-pistesysteemi, johon saattoivat vaikuttaa pikkukilpailutkin ilman sanottavaa menestystä. Toki useat urheilijamme pääsivät matkaan myös tietyt tulosrajat ylitettyään. Tiukemmassa järjestelmässä hyvin monet suomalaisetkin osanottajat olisivat jääneet rannalle. Mutta toisaalta, onhan kilpailujen tarkoitus kuitenkin tuottaa suurkilpailukokemusta, jotta urheilijat jaksaisivat edelleen uurastaa kieltämättä usein aika rankan ammattinsa parissa. On siis esimerkiksi syytä myöhemminkin lähettää nuoria lupaavia opintomatkalle kokemuksia hankkimaan. Ajattelen tässä esimerkiksi 23-vuotiasta Saga Anderssonia, joka jäi seiväshypyssä ilman tulosta. Kuitenkin hän oli jo eräissä nuorten kilpailuissa menestynyt maailmalla aika mukavasti. Uskon, että hän on vielä tulossa suuremmillekin areenoille, samoin toinen, pari vuotta vanhempi Elina Lampela, joka jäi hänelle tyypilliseen korkeuteen 450. Koko joukkueen suurin tähti, eli Vilma Murto olikin sitten aivan omaa luokkaansa.
En rupea tässä luettelemaan enää enempää näitä nuoria ja lupaavia, jotka siis kuitenkin lähetettiin lähinnä opintomatkalle. Selkeästi kilpailumatkalla olivat Murron lisäksi kaikki pistesijoille päässeet tai oman ennätyksensä saavuttaneet. Samaan sarjaan voisi hyvin niputta myös ne juoksijat, jotka pääsivät lajeissaan alkueristä välieriin. Maailmalla on lukuisa joukko maita, joista emme ole kuulleetkaan, kuitenkin siellä varsinkin lämpimissä maissa, on edelleen tarjolla suuri joukko elastisia, lihaksikkaita, ja ennen muuta nopeita osanottajia. USA ja muut suuret maat ovat tietysti vielä asia erikseen. Monet vaatimattomille sijoille sijoittuneet suomalaiset ovatkin jopa eurooppalaista kärkeä. Esimerkiksi Alisa Vainio oli maratonilla 22:s, mutta eurooppalaisista hän oli kolmas!
Entä sitten ne palkintomatkalaiset. Ensiksi tulee mieleen Topi Raitanen, joka kummasti oli aivan eri mies kuin viime vuonna. Parempaa saatetaan odottaa jo ensi vuonna, toisaalta onhan hän kuitenkin palkintomatkansa ansainnut. Katse suuntautuu myös naisten heittolajeihin, lukuun ottamatta tietysti Silja Kososta. Osa miesheittäjistäkin näyttää jo olevan eläkeiän kynnyksellä. Oliver Helander kyllä sinnittelee, mutta hänen ongelmanaan on ailahtelevaisuus, erityisesti näissä tämän tapaisissa kisoissa ”suurella kirkolla”.
Joukkueen suureen jäsenmäärään ei siis ole syytä kovin tosikkomaisesti tuijottaa. Kilpailumatkalle lähteneet ilmeisesti jatkavat menestyksiään esimerkiksi Euroopan kisoissa, monet opintomatkalla olleet nuoret samoin. Kilpailuja televisiosta seuraavat lapset ja nuoret ajattelevat, että ”tuolla minäkin kerran kilpailen”. Unelmien voima on usein uskomaton. Ja saahan niitä vanhojakin konkareita muistaa, monet heistä jatkavat vielä, ellei kilpailijoina, niin mahdollisesti järjestötehtävissä. Voihan niitä palkintomatkoja pitää myös kiitollisuuden osoituksina pitkästä työstä.
Nyt maanantaina saatiin tietää eräänlaisesta lopputilityksestä. Yksi mitali, kolme pistesijaa, ja 11 urheilijaa 16 parhaan joukossa. Tulos oli paras 18 vuoteen! Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi Saksa ja Ranska romahtivat perusteellisesti. USA kahmi mitaleja ja pistesijoja yksinään enemmän kuin EU-maat yhteensä. Mielenkiintoista ovat vielä nuo keihään sijoitukset: intialainen voitti, pakistanilainen oli toinen ja tšekki kolmas. Kärkipäähän tuli vielä pari muuta intialaista ja egyptiläinen. Oliver Helander taisi olla kolmas eurooppalaisista. Kukapa tuotakaan olisi edellisinä vuosikymmeninä osannut arvailla. Niin muuttuu maailma Eskoni, sanoi Aleksis Kivikin aikoinaan.
8. (65.) Lauantai-iltapäivän tunnelmia Pikku- Vesijärveltä ja Malskilta
Lahdessa ovat meneillään Ironman -kilpailut, joissa naiset kisasivat lauantaina ja miehet sunnuntaina. Katuja on suljettu ja ihmisiä on kehotettu varovaisuuteen. Naiset olivat aloittaneet, kuten kuuluu, uimaosuudella sataman tuntumassa, sen jälkeen oli poljettu pyöräilyosuus, ja nyt oli menossa viimeinen, ja kenties ratkaiseva vaihe. Juoksijat kiersivät Pikku-Vesijärven vehmaissa maisemissa. Viimeinen kuva on kääntöpaikasta.
Nämä kilpailut lisäsivät kieltämättä Lahden tunnettavuutta, kilpailijoita oli runsaasti eri puolilta maailmaa, samoin katsojia. Kaikki hotellihuoneet oli buukattu jo aikoja siten täyteen, joten suuri osa osanottajista joutui turvautumaan yksityismajoitukseen. Onneksi sitä oli tarjolla runsaasti. Tulokset ovat selvimmin nähtävissä sunnuntain lehdessä, joten niihin ei tässä kannata puuttua. Toivottavasti jotain suuresta urheilujuhlasta välittyy tätäkin kautta.
Lahdessa ovat meneillään Ironman -kilpailut, joissa naiset kisasivat lauantaina ja miehet sunnuntaina. Katuja on suljettu ja ihmisiä on kehotettu varovaisuuteen. Naiset olivat aloittaneet, kuten kuuluu, uimaosuudella sataman tuntumassa, sen jälkeen oli poljettu pyöräilyosuus, ja nyt oli menossa viimeinen, ja kenties ratkaiseva vaihe. Juoksijat kiersivät Pikku-Vesijärven vehmaissa maisemissa. Viimeinen kuva on kääntöpaikasta.
Nämä kilpailut lisäsivät kieltämättä Lahden tunnettavuutta, kilpailijoita oli runsaasti eri puolilta maailmaa, samoin katsojia. Kaikki hotellihuoneet oli buukattu jo aikoja siten täyteen, joten suuri osa osanottajista joutui turvautumaan yksityismajoitukseen. Onneksi sitä oli tarjolla runsaasti. Tulokset ovat selvimmin nähtävissä sunnuntain lehdessä, joten niihin ei tässä kannata puuttua. Toivottavasti jotain suuresta urheilujuhlasta välittyy tätäkin kautta.
Toisessa kuvasarjassa näkyy, miten kaupunkipyörät on viikonlopuksi tuotu sijoituspaikalleen odottamaan maanantaiaamua. Taustalla on nostolaite, jolla miehet jatkavat taas taustalla olevan kerrostalon saumaustöitä. Malvan edustalla oli päivällä suuret myyjäiset, tässä vaiheessa kuitenkin myyjät olivat jo keräämässä pöytiään ja tavaroitaan pois. Vihoviimeiset asiakkaat olivat silti vielä kyttäämässä viime hetken tarjouksia.
7. (64.) Tekoälyn tuotoksia Lahdesta
Mitä se tekoäly oikein on?
Vaikka tekoälysovellutuksia on käytetty jo yli 50 vuotta, ovat mattimeikäläiset havahtuneet sen mahdollisuuksiin ja uhkiin vasta aivan äskettäin. Monille se on iso mörkö, joka voi tehdä mitä vain meidän haitaksemme. Mutta toisaalta sitä pidetään hyvin merkittävänä osana yhteiskunnan digitaalista muutosta, ja se on mm. yksi EU:n prioriteeteista.
Tekoäly tarkoittaa erään Wikipediasta löytyvän määritelmän mukaan koneen kykyä käyttää ihmisille tyypillisiä taitoja, kuten päättelyä, oppimista, suunnittelua tai luomista. Se kykenee muokkaamaan käytöstään tiettyyn pisteeseen saakka analysoimalla aikaisempien toimien vaikutusta. Tätä asiaa olen käsitellyt tänä vuonna jo aikaisemmin toukokuussa (1.32. Kirja tekoälyn mahdollisuuksista).
Hupiaskarteluja tekoälyn parissa
Huhtikuussa kirjoitin leikillisen kertomuksen nimeltä Mitä kaikkea tekoäly saakaan aikaan? (5.28). Se tehtiin ChatGPT -nimisen keskustelurobotin kanssa. Sovellus on opetellut, mitkä sanat esiintyvät usein yhdessä. Kun tämä perustuu valtaviin tekstimassoihin, näyttävät sen tuottamat tekstit välillä jopa älykkäiltä. Mutta jokaisesta yhteydenotosta se taas oppii jotakin. Tämä päiväsi iloksi tuotettu kysymys ja vastaus -asettelu on tehty Google Bardin kanssa. Avustajani teki sen älypuhelimella, josta sitten valokuvasi tuloksia käyttööni. Niin, missähän se Lahden linna oikein sijaitsee. Menivätkö kaupungit sekaisin?
Mitä se tekoäly oikein on?
Vaikka tekoälysovellutuksia on käytetty jo yli 50 vuotta, ovat mattimeikäläiset havahtuneet sen mahdollisuuksiin ja uhkiin vasta aivan äskettäin. Monille se on iso mörkö, joka voi tehdä mitä vain meidän haitaksemme. Mutta toisaalta sitä pidetään hyvin merkittävänä osana yhteiskunnan digitaalista muutosta, ja se on mm. yksi EU:n prioriteeteista.
Tekoäly tarkoittaa erään Wikipediasta löytyvän määritelmän mukaan koneen kykyä käyttää ihmisille tyypillisiä taitoja, kuten päättelyä, oppimista, suunnittelua tai luomista. Se kykenee muokkaamaan käytöstään tiettyyn pisteeseen saakka analysoimalla aikaisempien toimien vaikutusta. Tätä asiaa olen käsitellyt tänä vuonna jo aikaisemmin toukokuussa (1.32. Kirja tekoälyn mahdollisuuksista).
Hupiaskarteluja tekoälyn parissa
Huhtikuussa kirjoitin leikillisen kertomuksen nimeltä Mitä kaikkea tekoäly saakaan aikaan? (5.28). Se tehtiin ChatGPT -nimisen keskustelurobotin kanssa. Sovellus on opetellut, mitkä sanat esiintyvät usein yhdessä. Kun tämä perustuu valtaviin tekstimassoihin, näyttävät sen tuottamat tekstit välillä jopa älykkäiltä. Mutta jokaisesta yhteydenotosta se taas oppii jotakin. Tämä päiväsi iloksi tuotettu kysymys ja vastaus -asettelu on tehty Google Bardin kanssa. Avustajani teki sen älypuhelimella, josta sitten valokuvasi tuloksia käyttööni. Niin, missähän se Lahden linna oikein sijaitsee. Menivätkö kaupungit sekaisin?
Voimieni päivinä ajelin usein polkupyörällä Orimattilaan ja takaisin. Se tuntui sopivalta matkalta myös työpäivän päätteeksi. Kyseltiin tekoälyltä myös sitä, millainen on ajoreitti Orimattilasta Lahteen. ”Lahti Linnaan” on lyhyin reitti valtatietä 12 pitkin. Ajoajaksi se ilmoitti noin 30 minuuttia! Se on autolla aika paljon. Mutta jotain tietoa sillä oli, sillä ”jos haluat ajaa kauniimpaa reittiä, voit ajaa valtatie 12: tä pitkin Pennalalle (!), ja sieltä seutua kohti Lahden Liinoja (?)” Tämän reitin pituudeksi se ilmoitti 30 kilometriä ja ajoajaksi 45 minuuttia. Ajoajat ja reitti ovat aika lähellä paikallisbussien ajoaikoja.
On jo ehditty huolestua mm. siitä, että opiskelijat voisivat tehdä opinnäytetöitään tekoälyn avulla. Huoli taitaa olla tarpeeton, sillä työn otsikko ja tavoitteet voidaan määritellä sellaisiksi, ettei oikeaa tekstiä vippaskonsteilla synny. Joihinkin yksityiskohtiin tietysti voi etsiä ratkaisuja, mutta kokonaisuus on kirjoittajan hallussa. LIsäksi esimerkiksi pro gradu-tutkielmia on aina kontrolloitu siten, että töiden jättämisen jälkeen on ollut tentti, johon professori on laatinut kysymyksiä työn sisällöstä.
On jo ehditty huolestua mm. siitä, että opiskelijat voisivat tehdä opinnäytetöitään tekoälyn avulla. Huoli taitaa olla tarpeeton, sillä työn otsikko ja tavoitteet voidaan määritellä sellaisiksi, ettei oikeaa tekstiä vippaskonsteilla synny. Joihinkin yksityiskohtiin tietysti voi etsiä ratkaisuja, mutta kokonaisuus on kirjoittajan hallussa. LIsäksi esimerkiksi pro gradu-tutkielmia on aina kontrolloitu siten, että töiden jättämisen jälkeen on ollut tentti, johon professori on laatinut kysymyksiä työn sisällöstä.
6. (63.) Tiedusteluja ja houkutteluja tulvii
On jo totuttu siihen, että vähän väliä tulee kaikenlaisia yhteydenottoja, sellaisiakin, joita emme missään tapauksessa haluaisi. Vaarattomimmasta päästä ovat erilaiset isommat tai pienemmät ansat. Niistä esitän tässä muutamia esimerkkejä. Lopetin alkuvuodesta Suomen Kuvalehden tilaamisen. Kustantaja alkoi lähetellä minulle viestejä, joissa lupailtiin palkinnoksi mitä tahansa aikakauslehteä, muutamia numeroita ilmaiseksi. Sen jälkeen alettaisiin pommitella tarjouksella, jonka mukaan saisin sitä lehteä puoli-ilmaiseksi tietyn ajan. Ja sen jälkeen tulisi tarjous jatkuvasta tilauksesta. Kiitos ei, ei todellakaan!
Aika sinnikäs on myös tuo Ifolor, jolta aikoinaan tilailin ns. ifolor -kirjoja, joiden valokuvilla halusin ilahduttaa lähimmäisiäni. Ifolor jaksaa nyt pommittaa minua viikoittain vuodesta toiseen. Ennen vanhaan tuottivat harmia puhelimitse tehdyt yhteydenotot. Niistä pääsin lopulta parhaiten eroon jättämällä vastaamatta. Meitä on lapsena opetettu vastaamaan puhelimeen kohteliaasti, sanomalla kauniisti, mihin puhelu tuli, ja kuka on puhelimessa. Nykyään tällaisia kohteliaisuuksia ei enää viljellä, pikemminkin kysytään töykeästi kuka soittaa, ja mitä asiaa. Jos jätän vastaamatta, yritän löytää netistä lähettäjän nimen, yleensä se ei kuitenkaan onnistu, soitto kun tulee usein tuntemattomasta numerosta.
Noita turhia puheluja varten olen kehittänyt sellaisen järjestelmän, että olen laittanut kaikkien läheisten ja hyvien tuttavien numerot ja nimet puhelimen muistiin, jolloin näen heti, mistä puhelu tulee. Ongelmana kuitenkin on, että joskus odotettuja viestejä saattaa tulla vieraasta numerosta, jopa hyvinkin tärkeitä, esimerkiksi erilaisilta terveysasemilta. Puhelun jälkeen olen kirjannut nämäkin muistiin.
Facebook on kyllä mainio väline, sen avulla voi seurata, missä tuttavat ja sukulaiset liikkuvat. Mutta onhan siellä paljon turhaakin, kissavideoita ja kaikenlaisia mainoksia. Silloin tällöin kaveriksi pyrkii henkilöitä, joista en tiedä yhtään mitään. Ne nimet on helppo poistaa, teen yleensä sen, sillä en esimerkiksi tarvitse kannatusta poliittisiin asemiin pyrkiäkseni. Onpa joskus hyvinkin tuntemani tuttavan nimeä voitu käyttää hyväksi, ja on yritetty johdatella jonnekin linkkisivuille.
Viimeksi olemme voineet lukea lehdistä, että parhaiten ihmisiä onnistuvat pettämään ns. rakkaushuijarit. Kun itse olen jakanut asunnon saman naisen kanssa jo yli 60 vuotta, katson olevani turvassa. Aina välillä nousee esille esimerkiksi Tinderin luotettavuus tai vaarallisuus. Ei sitä kuitenkaan voi kokonaan tuomita, esimerkiksi hyvin tuntemani nuori nainen löysi sieltä todella fiksun nuoren miehen, jonka kanssa on jo elänyt ilmeisen onnellisesti monia vuosia.
Toisena ryhmänä on kuulemma nyt niitä viestejä, joissa oma lapsi tai muu läheinen pyytää pian apua, muuten käy huonosti. Konstit ovat monet, ja uusia keksitään lisää. Pahiten saatetaan höynäyttää vanhuksia, ja sellaisia, joilla ei oikein ole digitaitoja hallussaan. Kun en katso kuuluvani kumpaankaan ryhmään, luulen, että olen turvassa. Mutta kuka sen tietää, konnat kulkevat aina edellä kolttosiaan suunnitellessaan!
Aidoilta näyttävissä huijausviesteissä vastaanottajan kerrotaan olevan oikeutettu yksittäiseen asumistukeen ja tätä varten pyydetään kirjautumaan annetun salasanan avulla tekaistulle Suomi.fi-huijaussivustolle, jonka jälkeen kirjautuneelta pyydetään maksukortin tietoja. Viestit eivät todellisuudessa ole Suomi.fi:n lähettämiä. Postin nimissä saatetaan ilmoittaa, että on saapunut lähetys, jonka saa selville tietystä osoitteesta. Viesteissä olevaa linkkiä ei tule missään tapauksessa avata eikä viesteissä esitettyihin vaatimuksiin vastata. Viesteissä oleva linkki johtaa tietojenkalastelusivustolle.
Eräs vaaranpaikka on nettikauppa. Meikäläinen ei ole sitä tarvinnut, ja tarpeet ovat jo muutenkin niin vähäisiä, että kivijalastakin saa kaiken mitä tarvitsen. Varuillaan kuitenkin pitää silti aina olla. Tällaiseksi on maailma mennyt, joka puolella pyritään pettämään !
-----------
Julkaisen tämän kirjoituksen lauantaina 19.8. aivan erityisestä syystä. Edellisenä päivänä, perjantaina kuulin uutisista, että Kaakkois-Suomessa on tapahtunut useita keskenään samanlaisia petoksia. Pariskunta, mies ja nainen, oli tunkeutunut vanhusten asuntoihin. Asukkaan he olivat saaneet avaamaan ovia joko pyytämällä apua, tai kauppaamalla joitain aivan merkityksettömiä esineitä tai käsitöitä. Sen jälkeen oli toinen vieraista työntynyt sisätiloihin, ja mukaan oli tarttunut rahaa, pankkikortteja tai muuta arvokasta. Keitä nämä tunkeutujat olivat, sitä eivät poliisit kertoneet. Tuli kyllä mieleen se, että taannoin ns. valepoliisit kuuluivat aivan tiettyyn kansanryhmään. Mahdollisuuksien rajoissa oli siis se, että tälläkin kertaa nuo tietyt ihmiset olivat asialla.
Ja kun mennään vieläkin kauemmaksi, tulee mieleen lisää samantapaisia tarinoita. Niistä tässä muutamia vuosien takaa, Vietin nuoruuttani Nurmossa, nykyiseen Seinäjokeen kuuluvassa pitäjässä. Siellä vaelteli silloin usein pareittain ihmisiä, jotka käyttivät samaa tekniikkaa. He pitivät tapanaan aina välillä tsekata, olisivatko tietyt vanhukset jo niin paljon pehmenneet, että heitä voisi pettää. Eniten minua ärsytti tilanne, jossa äitini oli joitakin kuukausia isäni kuoleman jälkeen osallisena. Kaksi mainittuun kansanryhmään kuulunutta naista tuli ovelle kauppaamaan pitsiä, jonka käsitöitä harrastanut äitini heti tunnisti kiinalaiseksi konetuotteeksi. Toinen naisista työntyi ensin eteisessä äitini ohi olohuoneeseen ja piirongin luo. Äitini oli tuossa vaiheessa vain vähän yli 70-vuotias, kovakuntoinen ja ikäisekseen kovakätinenkin. Varastamisyritys epäonnistui.
Naapurissa yksin asuva 80-vuotias vanhaisäntä oli kerran saamassa vieraita, kaksi naista jälleen lapsilauma seuranaan. Mutta isäntäpä pani kovan kovaa vastaan. Hän otti kirveen käteensä ja alkoi heilutella sitä ulkoportailla, ”Äläkää ny hyvä isäntä oloko nuan juluma”, sanoi toinen naisista. ”Kyllä minä nii juluma oon, että lyän kirvehellä, jos että heti lähäre!”
Joskus samoihin aikoihin kaksistaan asuvat isoäitini vanhat poikamiesveljet saivat myös vieraita. Vierailun jälkeen he totesivat, että piironginlaatikosta oli häipynyt 700 sen ajan markkaa. Vieraat kuitenkin tunnettiin, he olivat kylillä useinkin nähtyjä. Tiedettiin, että he olivat kotoisin naapuripitäjästä Lapualta. Siihen aikaan setäni oli poliisina juuri Lapualla, tunsi myös nuo kaksi miestä. Hän meni heidän asunnolleen, ja sanoi, että tähän käteen heti ne 700 markkaa, muuten teille tulee vaikeuksia. Rahat luovutettiin, ja isoenomme saivat rahansa.
Uskon, että en ole suinkaan ainoa, jolla on tällaisia muistoja. Edellä mainitsin kolme raflaavinta tapausta, joitain alkavalle yritystasolle jääneitäkin kyllä olisi muistissa.
On jo totuttu siihen, että vähän väliä tulee kaikenlaisia yhteydenottoja, sellaisiakin, joita emme missään tapauksessa haluaisi. Vaarattomimmasta päästä ovat erilaiset isommat tai pienemmät ansat. Niistä esitän tässä muutamia esimerkkejä. Lopetin alkuvuodesta Suomen Kuvalehden tilaamisen. Kustantaja alkoi lähetellä minulle viestejä, joissa lupailtiin palkinnoksi mitä tahansa aikakauslehteä, muutamia numeroita ilmaiseksi. Sen jälkeen alettaisiin pommitella tarjouksella, jonka mukaan saisin sitä lehteä puoli-ilmaiseksi tietyn ajan. Ja sen jälkeen tulisi tarjous jatkuvasta tilauksesta. Kiitos ei, ei todellakaan!
Aika sinnikäs on myös tuo Ifolor, jolta aikoinaan tilailin ns. ifolor -kirjoja, joiden valokuvilla halusin ilahduttaa lähimmäisiäni. Ifolor jaksaa nyt pommittaa minua viikoittain vuodesta toiseen. Ennen vanhaan tuottivat harmia puhelimitse tehdyt yhteydenotot. Niistä pääsin lopulta parhaiten eroon jättämällä vastaamatta. Meitä on lapsena opetettu vastaamaan puhelimeen kohteliaasti, sanomalla kauniisti, mihin puhelu tuli, ja kuka on puhelimessa. Nykyään tällaisia kohteliaisuuksia ei enää viljellä, pikemminkin kysytään töykeästi kuka soittaa, ja mitä asiaa. Jos jätän vastaamatta, yritän löytää netistä lähettäjän nimen, yleensä se ei kuitenkaan onnistu, soitto kun tulee usein tuntemattomasta numerosta.
Noita turhia puheluja varten olen kehittänyt sellaisen järjestelmän, että olen laittanut kaikkien läheisten ja hyvien tuttavien numerot ja nimet puhelimen muistiin, jolloin näen heti, mistä puhelu tulee. Ongelmana kuitenkin on, että joskus odotettuja viestejä saattaa tulla vieraasta numerosta, jopa hyvinkin tärkeitä, esimerkiksi erilaisilta terveysasemilta. Puhelun jälkeen olen kirjannut nämäkin muistiin.
Facebook on kyllä mainio väline, sen avulla voi seurata, missä tuttavat ja sukulaiset liikkuvat. Mutta onhan siellä paljon turhaakin, kissavideoita ja kaikenlaisia mainoksia. Silloin tällöin kaveriksi pyrkii henkilöitä, joista en tiedä yhtään mitään. Ne nimet on helppo poistaa, teen yleensä sen, sillä en esimerkiksi tarvitse kannatusta poliittisiin asemiin pyrkiäkseni. Onpa joskus hyvinkin tuntemani tuttavan nimeä voitu käyttää hyväksi, ja on yritetty johdatella jonnekin linkkisivuille.
Viimeksi olemme voineet lukea lehdistä, että parhaiten ihmisiä onnistuvat pettämään ns. rakkaushuijarit. Kun itse olen jakanut asunnon saman naisen kanssa jo yli 60 vuotta, katson olevani turvassa. Aina välillä nousee esille esimerkiksi Tinderin luotettavuus tai vaarallisuus. Ei sitä kuitenkaan voi kokonaan tuomita, esimerkiksi hyvin tuntemani nuori nainen löysi sieltä todella fiksun nuoren miehen, jonka kanssa on jo elänyt ilmeisen onnellisesti monia vuosia.
Toisena ryhmänä on kuulemma nyt niitä viestejä, joissa oma lapsi tai muu läheinen pyytää pian apua, muuten käy huonosti. Konstit ovat monet, ja uusia keksitään lisää. Pahiten saatetaan höynäyttää vanhuksia, ja sellaisia, joilla ei oikein ole digitaitoja hallussaan. Kun en katso kuuluvani kumpaankaan ryhmään, luulen, että olen turvassa. Mutta kuka sen tietää, konnat kulkevat aina edellä kolttosiaan suunnitellessaan!
Aidoilta näyttävissä huijausviesteissä vastaanottajan kerrotaan olevan oikeutettu yksittäiseen asumistukeen ja tätä varten pyydetään kirjautumaan annetun salasanan avulla tekaistulle Suomi.fi-huijaussivustolle, jonka jälkeen kirjautuneelta pyydetään maksukortin tietoja. Viestit eivät todellisuudessa ole Suomi.fi:n lähettämiä. Postin nimissä saatetaan ilmoittaa, että on saapunut lähetys, jonka saa selville tietystä osoitteesta. Viesteissä olevaa linkkiä ei tule missään tapauksessa avata eikä viesteissä esitettyihin vaatimuksiin vastata. Viesteissä oleva linkki johtaa tietojenkalastelusivustolle.
Eräs vaaranpaikka on nettikauppa. Meikäläinen ei ole sitä tarvinnut, ja tarpeet ovat jo muutenkin niin vähäisiä, että kivijalastakin saa kaiken mitä tarvitsen. Varuillaan kuitenkin pitää silti aina olla. Tällaiseksi on maailma mennyt, joka puolella pyritään pettämään !
-----------
Julkaisen tämän kirjoituksen lauantaina 19.8. aivan erityisestä syystä. Edellisenä päivänä, perjantaina kuulin uutisista, että Kaakkois-Suomessa on tapahtunut useita keskenään samanlaisia petoksia. Pariskunta, mies ja nainen, oli tunkeutunut vanhusten asuntoihin. Asukkaan he olivat saaneet avaamaan ovia joko pyytämällä apua, tai kauppaamalla joitain aivan merkityksettömiä esineitä tai käsitöitä. Sen jälkeen oli toinen vieraista työntynyt sisätiloihin, ja mukaan oli tarttunut rahaa, pankkikortteja tai muuta arvokasta. Keitä nämä tunkeutujat olivat, sitä eivät poliisit kertoneet. Tuli kyllä mieleen se, että taannoin ns. valepoliisit kuuluivat aivan tiettyyn kansanryhmään. Mahdollisuuksien rajoissa oli siis se, että tälläkin kertaa nuo tietyt ihmiset olivat asialla.
Ja kun mennään vieläkin kauemmaksi, tulee mieleen lisää samantapaisia tarinoita. Niistä tässä muutamia vuosien takaa, Vietin nuoruuttani Nurmossa, nykyiseen Seinäjokeen kuuluvassa pitäjässä. Siellä vaelteli silloin usein pareittain ihmisiä, jotka käyttivät samaa tekniikkaa. He pitivät tapanaan aina välillä tsekata, olisivatko tietyt vanhukset jo niin paljon pehmenneet, että heitä voisi pettää. Eniten minua ärsytti tilanne, jossa äitini oli joitakin kuukausia isäni kuoleman jälkeen osallisena. Kaksi mainittuun kansanryhmään kuulunutta naista tuli ovelle kauppaamaan pitsiä, jonka käsitöitä harrastanut äitini heti tunnisti kiinalaiseksi konetuotteeksi. Toinen naisista työntyi ensin eteisessä äitini ohi olohuoneeseen ja piirongin luo. Äitini oli tuossa vaiheessa vain vähän yli 70-vuotias, kovakuntoinen ja ikäisekseen kovakätinenkin. Varastamisyritys epäonnistui.
Naapurissa yksin asuva 80-vuotias vanhaisäntä oli kerran saamassa vieraita, kaksi naista jälleen lapsilauma seuranaan. Mutta isäntäpä pani kovan kovaa vastaan. Hän otti kirveen käteensä ja alkoi heilutella sitä ulkoportailla, ”Äläkää ny hyvä isäntä oloko nuan juluma”, sanoi toinen naisista. ”Kyllä minä nii juluma oon, että lyän kirvehellä, jos että heti lähäre!”
Joskus samoihin aikoihin kaksistaan asuvat isoäitini vanhat poikamiesveljet saivat myös vieraita. Vierailun jälkeen he totesivat, että piironginlaatikosta oli häipynyt 700 sen ajan markkaa. Vieraat kuitenkin tunnettiin, he olivat kylillä useinkin nähtyjä. Tiedettiin, että he olivat kotoisin naapuripitäjästä Lapualta. Siihen aikaan setäni oli poliisina juuri Lapualla, tunsi myös nuo kaksi miestä. Hän meni heidän asunnolleen, ja sanoi, että tähän käteen heti ne 700 markkaa, muuten teille tulee vaikeuksia. Rahat luovutettiin, ja isoenomme saivat rahansa.
Uskon, että en ole suinkaan ainoa, jolla on tällaisia muistoja. Edellä mainitsin kolme raflaavinta tapausta, joitain alkavalle yritystasolle jääneitäkin kyllä olisi muistissa.
5. (62) Datakapitalismi kriisien maailmassa
Otsikossa mainitun kirjan takakannessa kirjoittaja Timo Harakka avaa koko teoksensa sisältöä seuraavasti: Miksi Samsung ja LG myivät amerikkalaisille jääkaappeja polkuhintaan? Vastaus on, että laitteiden tarkoituksena ei ole vain pitää elintarvikkeita kylmässä, vaan kerätä dataa ostoksista, kulutustottumuksista ja perheen ruokarytmeistä. Tieto on kalliimpaa kuin tekniikka.
Maallikko joutuu yhä enemmän ymmälleen. Selitys on, että data on aikamme arvokkain pääoma. Dataa haalimalla ja hallitsemalla saavutetaan suurin valta yritysmaailmassa, valtioiden välisessä kilpailussa ja sotilaallisesti. Pandemiassa ja sodassa nousee esiin disinformaatio. Facebook, YouTube, Twitter ja Tik Tok voivat aiheuttaa suurta tuhoa, jopa tappaa. Kun tekoäly tuottaa yhä uskottavampaa valetodellisuutta, kuka ottaa vastuun todellisuudesta?
Otsikossa mainitun kirjan takakannessa kirjoittaja Timo Harakka avaa koko teoksensa sisältöä seuraavasti: Miksi Samsung ja LG myivät amerikkalaisille jääkaappeja polkuhintaan? Vastaus on, että laitteiden tarkoituksena ei ole vain pitää elintarvikkeita kylmässä, vaan kerätä dataa ostoksista, kulutustottumuksista ja perheen ruokarytmeistä. Tieto on kalliimpaa kuin tekniikka.
Maallikko joutuu yhä enemmän ymmälleen. Selitys on, että data on aikamme arvokkain pääoma. Dataa haalimalla ja hallitsemalla saavutetaan suurin valta yritysmaailmassa, valtioiden välisessä kilpailussa ja sotilaallisesti. Pandemiassa ja sodassa nousee esiin disinformaatio. Facebook, YouTube, Twitter ja Tik Tok voivat aiheuttaa suurta tuhoa, jopa tappaa. Kun tekoäly tuottaa yhä uskottavampaa valetodellisuutta, kuka ottaa vastuun todellisuudesta?
Timo Harakalla oli liikenne- ja viestintäministerinä aitiopaikka datakapitalismiin. Tältä pohjalta tämä kirja on rakennettu. Tavallisen tientallaajan ymmärryksen yli tässä kirjassa monesti mennään, helposti vain jää mieleen uhkakuvia, joista ei saa minkäänlaista otetta. Mutta ei tässä ole välttämättä tarpeen ymmärtääkään kaikkia yksitysikohtia, pääasia on tietää, että konsulit valvovat kuten vanhat roomalaiset tapasivat sanoa. Meille taviksille riittänee se, että tajutaan miten monimutkainen tämä maailma tässäkin suhteessa lopultakin on. Tieto on valtaa, ja sitä kerätään meiltäkin monin eri tavoin.
Kyllähän tämä Timo Harakka (s.1962) on syytä ottaa vakavasti myös siitä syystä, että hänellä on mittava ura ei vain keskustelijana, vaan myös monipuolisena yleisradion toimittajana, journalistina ja kirjailijana, jonka kirjoista ainakin pari käsittelee tätä ennen kansainvälistä taloutta, finanssikriisiä ja eurokriisiä.
Kyllähän tämä Timo Harakka (s.1962) on syytä ottaa vakavasti myös siitä syystä, että hänellä on mittava ura ei vain keskustelijana, vaan myös monipuolisena yleisradion toimittajana, journalistina ja kirjailijana, jonka kirjoista ainakin pari käsittelee tätä ennen kansainvälistä taloutta, finanssikriisiä ja eurokriisiä.
Timo Harakka osaa kirjoittaa vaikeistakin asioista ymmärrettävästi. Poimin ohuesta, mutta paljon faktaa sisältävästä kirjasta tähän ajatuksia neljännestä luvusta nimellä Datakapitalismi suurvaltojen taistelussa. Ensiksi hän toteaa, ettei Venäjän raaka hyökkäys Ukrainaan suinkaan ollut mikään käännekohta, vaan paremminkin sinetti uudelle maailmanjärjestykselle, joka on vuosikymmenten mittaan rakentunut rappeutuvan globalisaation (”maapalloistumisen”) tilalle. Tähän toteaisin, että meillähän on tähän asti ollut vahva usko siihen, että kansainvälinen kauppa ympäri maailman tuo kaikille parhaat mahdolliset edut.
Näinhän tietysti on, mutta hyökkäystä ennen oli jo muutakin, olivat finanssikriisi ja pandemia. Ja vähitellen oli ajauduttu taloussotaan. Keskinäisestä riippuvuudesta on siirrytty tuottamaan paikallisesti tuotteita. Todettiin, että globaalisuus oli aiheuttanut työttömyyttä ja osattomuutta, lisäksi esimerkiksi taantuvia teollisuuspaikkakuntia, vaatimuksia tuotannon tuomisesta kotimaahan, ja kansallismielisten populististen poliitikkojen ja puolueiden nousua vähän kaikissa maissa. Ääriliikkeiden pelko on vienyt keskitietä kulkeneita, kosmopoliittisen liberalismin edistäjiä pois aktiivisesta monipuolisen globalisaation tavoittelemisesta.
Taloushistoriassa 2010-lukua on nimitetty Kiinan voittokulun vuosikymmeneksi. Sen symboli on Huawei, jonka pääkonttori oli vuonna 1987 kerrostaloasunto. Siitä se sitten 25 vuotta myöhemmin on noussut maailman suurimmaksi verkkolaitevalmistajaksi. Tässä vaiheessa tuli vähän outo olo: Huawein puhelinhan minullakin on taskussa. Lisäksi olen nähnyt kirjoituksia, joissa epäillään Huawein vakoilevan meitä kaikkia sen puhelimen ostaneita. Minulla nyt ei ole mitään salaisuuksia, mutta onko niitä yrityksillä, joiden toimihenkilöt ovat joukolla ostaneet mokoman puhelimen?
Kiinan autoritäärinen valtionkapitalismi on tuottanut menestyviä jättiläisyrityksiä, joilla on tukenaan valtion rajaton tuki sekä valtavat kotimarkkinat, joita samalla suojellaan ulkomaisilta kilpailijoilta. Länsimaiset yritykset ovat päässeet Kiinan markkinoille vain jakamalla tuotot paikallisten partnereiden kanssa, suostumalla raakaan sensuuriin, valvontaan, vakoiluun ja varkauksiinkin. Länsimaiset markkinat taas on jätetty avoimiksi, avoimet taloudet ovat pitäneet tärkeinä vapaata kilpailua.
Kiina alkoi vähitellen kuristaa Hongkongia ja uhkailla Taiwania. Yhdysvaltain oli pakko vastata sotahuutoon. Herättiin siihen, että Kiinan ylivalta maailmantaloudessa on estettävä, vaadittiin protektionismia omaan maahan, ja irtautumista monenkeskisistä maailmantalouden järjestelmistä kuten Maailmankauppajärjestöstä (WTO), Natosta ja jopa YK:sta. Näin jyrkkiin toimiin ei kuitenkaan ryhdytty, mutta monenlaisia seurauksia kuitenkin nähtiin. Yhdysvalloissa Donald Trump sai vauhtia vaatimuksiinsa, ja Britanniassa sorruttiin järjestämään brexit-äänestys. Seuraavissa alaluvuissa Timo Harakka kuvaakin, miten monissa maissa valtio otti suuremman vallan talouselämässä. EU totesi, että kriittisistä raaka-aineista tuotettiin Kiinassa mm. 98 prosenttia harvinaisista maametalleista.Riippuvuutta on pyritty vähentämään. Tehokkuuden sijasta on pyritty lisäämään turvallisuutta.
Muissa luvuissa Harakka pohtii mm. kysymystä datasta pääomana, tekoälystä ja sen muuttamasta maailmasta. Tappavat algoritmit alaluvussa hän miettii sitä, miksi datakapitalismia pitäisi säädellä. Lopuksi hän vertailee internet-maailman historiaa, nykytilannetta ja tulevaisuutta. Monen muun ilmiön seasta erotan Zuckerbergin nimen, kryptovaluutat, ja joitakin muita, joista minulla ei ole kummoistakaan käsitystä. Vaikka paljon meni yli ymmärryksen, tuntuu kuitenkin siltä, että jotain jäi minullekin vastaisen varalle.
Näinhän tietysti on, mutta hyökkäystä ennen oli jo muutakin, olivat finanssikriisi ja pandemia. Ja vähitellen oli ajauduttu taloussotaan. Keskinäisestä riippuvuudesta on siirrytty tuottamaan paikallisesti tuotteita. Todettiin, että globaalisuus oli aiheuttanut työttömyyttä ja osattomuutta, lisäksi esimerkiksi taantuvia teollisuuspaikkakuntia, vaatimuksia tuotannon tuomisesta kotimaahan, ja kansallismielisten populististen poliitikkojen ja puolueiden nousua vähän kaikissa maissa. Ääriliikkeiden pelko on vienyt keskitietä kulkeneita, kosmopoliittisen liberalismin edistäjiä pois aktiivisesta monipuolisen globalisaation tavoittelemisesta.
Taloushistoriassa 2010-lukua on nimitetty Kiinan voittokulun vuosikymmeneksi. Sen symboli on Huawei, jonka pääkonttori oli vuonna 1987 kerrostaloasunto. Siitä se sitten 25 vuotta myöhemmin on noussut maailman suurimmaksi verkkolaitevalmistajaksi. Tässä vaiheessa tuli vähän outo olo: Huawein puhelinhan minullakin on taskussa. Lisäksi olen nähnyt kirjoituksia, joissa epäillään Huawein vakoilevan meitä kaikkia sen puhelimen ostaneita. Minulla nyt ei ole mitään salaisuuksia, mutta onko niitä yrityksillä, joiden toimihenkilöt ovat joukolla ostaneet mokoman puhelimen?
Kiinan autoritäärinen valtionkapitalismi on tuottanut menestyviä jättiläisyrityksiä, joilla on tukenaan valtion rajaton tuki sekä valtavat kotimarkkinat, joita samalla suojellaan ulkomaisilta kilpailijoilta. Länsimaiset yritykset ovat päässeet Kiinan markkinoille vain jakamalla tuotot paikallisten partnereiden kanssa, suostumalla raakaan sensuuriin, valvontaan, vakoiluun ja varkauksiinkin. Länsimaiset markkinat taas on jätetty avoimiksi, avoimet taloudet ovat pitäneet tärkeinä vapaata kilpailua.
Kiina alkoi vähitellen kuristaa Hongkongia ja uhkailla Taiwania. Yhdysvaltain oli pakko vastata sotahuutoon. Herättiin siihen, että Kiinan ylivalta maailmantaloudessa on estettävä, vaadittiin protektionismia omaan maahan, ja irtautumista monenkeskisistä maailmantalouden järjestelmistä kuten Maailmankauppajärjestöstä (WTO), Natosta ja jopa YK:sta. Näin jyrkkiin toimiin ei kuitenkaan ryhdytty, mutta monenlaisia seurauksia kuitenkin nähtiin. Yhdysvalloissa Donald Trump sai vauhtia vaatimuksiinsa, ja Britanniassa sorruttiin järjestämään brexit-äänestys. Seuraavissa alaluvuissa Timo Harakka kuvaakin, miten monissa maissa valtio otti suuremman vallan talouselämässä. EU totesi, että kriittisistä raaka-aineista tuotettiin Kiinassa mm. 98 prosenttia harvinaisista maametalleista.Riippuvuutta on pyritty vähentämään. Tehokkuuden sijasta on pyritty lisäämään turvallisuutta.
Muissa luvuissa Harakka pohtii mm. kysymystä datasta pääomana, tekoälystä ja sen muuttamasta maailmasta. Tappavat algoritmit alaluvussa hän miettii sitä, miksi datakapitalismia pitäisi säädellä. Lopuksi hän vertailee internet-maailman historiaa, nykytilannetta ja tulevaisuutta. Monen muun ilmiön seasta erotan Zuckerbergin nimen, kryptovaluutat, ja joitakin muita, joista minulla ei ole kummoistakaan käsitystä. Vaikka paljon meni yli ymmärryksen, tuntuu kuitenkin siltä, että jotain jäi minullekin vastaisen varalle.
4. (61.) Orimattilan teatteri onnistui
Kun joskus keväällä tarkastelin Orimattilan teatterin tämän kesäistä ohjelmaa, nousivat kulmakarvat vähän pystyyn. Mitenkähän tuo Jane Austinin 1800-luvun alun romaaniin perustuva näytelmä oikein soveltuu suomalaisessa mäntymetsässä esitettynä ja tämän päivän yleisön edessä. Mutta soveltuihan se, tarinahan on ikiaikainen, naiset joutuivat silloin, ja osittain vieläkin taistelemaan oikeuksiensa puolesta. He saavat nykyään äänestää, omistavat omistuksensa, perivätkin saman minkä miehet. Näin siis Suomessa, mutta yleismaailmallisia oikeuksia nuo eivät vieläkään ole. Mutta ei täällä pohjolassakaan mitenkään autuaallisissa oloissa eletä, sitä todistavat mm. naisin kohdistuvan väkivallan luvut. Syrjimistä tapahtuu edelleen työelämässä ja monilla muilla elämänaloilla.
Kun joskus keväällä tarkastelin Orimattilan teatterin tämän kesäistä ohjelmaa, nousivat kulmakarvat vähän pystyyn. Mitenkähän tuo Jane Austinin 1800-luvun alun romaaniin perustuva näytelmä oikein soveltuu suomalaisessa mäntymetsässä esitettynä ja tämän päivän yleisön edessä. Mutta soveltuihan se, tarinahan on ikiaikainen, naiset joutuivat silloin, ja osittain vieläkin taistelemaan oikeuksiensa puolesta. He saavat nykyään äänestää, omistavat omistuksensa, perivätkin saman minkä miehet. Näin siis Suomessa, mutta yleismaailmallisia oikeuksia nuo eivät vieläkään ole. Mutta ei täällä pohjolassakaan mitenkään autuaallisissa oloissa eletä, sitä todistavat mm. naisin kohdistuvan väkivallan luvut. Syrjimistä tapahtuu edelleen työelämässä ja monilla muilla elämänaloilla.
Juonirakennelma on selvä: Bennetin perheellä on viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin. Kun perheessä ei ole poikaa, saattaisi koko omaisuus, talo ja maat mennä jollekin kaukaiselle sukulaismiehelle. Naapurikartanon uusi omistaja, varakas poikamies Bingley on ensimmäinen kohde, sitten myös tämän pari ystävää. Elizabeth Bennet olisi naitettava ensin, mutta hän onkin omapäinen, kaiketi aika lahjakas nuori nainen, joka ei niin vaan suostu kauppatavaraksi. Seuraa väärinkäsityksiä, tilannekomiikkaa ja tilanteita, joissa tulevat sulhasehdokkaat osoittautuvat joko kömpelöiksi, miltei tomppeleiksi. Lopulta alkuun kömpelöltä vaikuttanut Bingleyn ystävä Darcy kuitenkin parantaa osakkeitaan tyttärien mielissä.
Löytääkö katsoja sitten tästä henkilögalleriasta omia piirteitään. Ehkä, ehkä ei. Mutta kuitenkin eri tilanteissa tulee mieleen muistoja ja tapahtumia, jotka ovat sattuneet muille, jos ei sitten myös itselle. Ja tietysti jää jäljelle ikiaikainen kysymys siitä, kuka nai kenetkin ja millä ehdoilla tai perusteilla, sattumaa tai ei, yhteisön suosimana tai sen perusperiaatteita vastaan.
Orimattilan Teatteri ry on perustettu 1996, ja toimintansa se aloitti pari vuotta myöhemmin. Sen tukena on toinen yhdistys, Orimattilan Teatterin ystävät ry. Suomalaiset ovat harrastajateatterikansaa, Orimattilankin teatteri on yksi osa hyvin monilla paikkakunnilla tapahtuvaa toimintaa. Juuret on vedettävissä ainakin 1800-luvulle, jolloin nuorisoseurat. pian myös työväenyhdistykset, raittiusyhdistykset ym. alkoivat pitää taajaan iltamia, johon näytelmäharrastus myös hyvin sopi. Orimattilassa jatketaan tyylikkäästi tätä perinnettä.
Oheisessa kuvassa näyttelijäkunta on lopuksi asettautunut tervehtimään yleisöä aikakauden asuissaan.
Löytääkö katsoja sitten tästä henkilögalleriasta omia piirteitään. Ehkä, ehkä ei. Mutta kuitenkin eri tilanteissa tulee mieleen muistoja ja tapahtumia, jotka ovat sattuneet muille, jos ei sitten myös itselle. Ja tietysti jää jäljelle ikiaikainen kysymys siitä, kuka nai kenetkin ja millä ehdoilla tai perusteilla, sattumaa tai ei, yhteisön suosimana tai sen perusperiaatteita vastaan.
Orimattilan Teatteri ry on perustettu 1996, ja toimintansa se aloitti pari vuotta myöhemmin. Sen tukena on toinen yhdistys, Orimattilan Teatterin ystävät ry. Suomalaiset ovat harrastajateatterikansaa, Orimattilankin teatteri on yksi osa hyvin monilla paikkakunnilla tapahtuvaa toimintaa. Juuret on vedettävissä ainakin 1800-luvulle, jolloin nuorisoseurat. pian myös työväenyhdistykset, raittiusyhdistykset ym. alkoivat pitää taajaan iltamia, johon näytelmäharrastus myös hyvin sopi. Orimattilassa jatketaan tyylikkäästi tätä perinnettä.
Oheisessa kuvassa näyttelijäkunta on lopuksi asettautunut tervehtimään yleisöä aikakauden asuissaan.
3. (60.) Lailasta Almaan
Radio ykkösen kulttuuriradiossa oli maanantai- iltapäivällä 31.7.2023 ohjelma nimeltä Suomalaisten naisten populaarimusiikin historia. Siinä haastateltiin hiljattain ilmestyneen kirjan, Lailasta Almaan tekijöitä, Tiina Käpylää ja Anna-Elena Pääkkölää. Mukana oli myös pitkän uran 1970-luvulta lähtien tehnyt Eini (Pajumäki). Lailla Kinnunen (1959–2000) oli pitkään oman aikansa suomalaisen nuorison suosikki 1950-luvulta lähtien. Alma Miettinen taas on tämän päivän komeetta, laulaja ja biisintekijä. Yleensä populaarimusiikin historia on ollut miesten kirjoittamaa, ja pääosa artisteistakin on ollut miehiä. Tässä kirjassa painopiste on naisissa ja heistä tehdyissä haastatteluissa, joita on kymmeniä, ehkä jopa 70. Mainittu kirja tuo esiin tyylisuunnat ja musiikin tekijät.
Tässä kulttuuriradion haastattelussa käytiin maanantaina läpi kolmea populaarimusiikin kautta. Ensimmäisen, eli jazz-vaikutteisen ajan suurin tähti oli juuri Lailla Kinnunen, jonka ikimuistoisimpiin kuului mm. italialainen käännösiskelmä Lazzarella. Siinä puhuttiin kujeilusta hyviin söpöön tyyliin, joka muutenkin miellettiin nuorten iskelmätähtien omaksi genreksi. Laila kuitenkin työntyi siihen maailmaan, jota Olavi Virta ja hänen vanavedessään monet muut mieslaulajat hallitsivat. Tässä vaiheessa naiset pääsivät vain laulajiksi, ei juurikaan soittajiksi, ja palkkauskin oli vaatimaton.
Seuraava vaihe syntyi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla uusien musiikkityylien mukana. Tässä vaiheessa alkoi myös soittajien joukkoon tulla enemmän naisia. joskin heitä edelleen vähäteltiin. Oli vieläkin vallalla ajatus. että naisten sopi soittaa pianoa, viulua tai muita klassisen musiikin instrumentteja. Kesti jonkin aikaa ennen kuin heitä oli rumpaleina tai basisteina. Perustettiin kylläkin jo naisten omia orkestereita. Painopisteet alkoivat hitaasti muuttua.
Kolmas kausi sijoittuu sitten 2010-luvulle, jolloin myös säveltäjien, sanoittajien, jopa tuottajien joukko alkoi muuttua. Tuolloin esiin nousi paljon uusia artisteja, jotka ottivat itselleen tilaa erityisesti kitarabändeistä, jotka perinteisesti olivat olleet miesten omaksumaa musiikkilajia. Eli populaarimusiikin kenttä tasapäistyi. Tosin vieläkin kaivattaisiin radion ja television musiikista päättävien joukkoon enemmän naisia.
Muisteltiin myös eräitä musiikkiteollisuuden parissa aikanaan toimineita naisia. Esimerkiksi Annikki Tähti
teki töitä Muusikoiden Liitossa ja taisteli parempia työoloja ja perusturvaa artisteille. Brita Koivusen tekemä musiikkimateriaaliin liittyvä työ Scandia levy-yhtiössä oli merkityksellistä. Ragni Malmsténia työllistivät Solo RY, televisiotyöt ja Georg Malmstén-säätiö. Kaikilla heillä oli myös merkittävä sooloura.
----------
Kevyestä musiikista kirjoittaessani en ole suinkaan varsinaisella mukavuusalueellani. Kyllähän tänne minunkin kuplaani joitain suurten artistien lauluja on päässyt tunkeutumaan, nimiäkin on silloin tällöin vilahdellut erilaisissa ohjelmissa. En kuittenkaan ole pitkään aikaan enää ollut tämän genren kuluttaja, en voisi kuvitella itseäni jollain festareilla kädet ylhäällä hyppimässä satojen ihmisten keskellä. Hormonimyrskyt ovat vuosikymmenten mittaan siinä määrin laantuneet.
Mutta onhan se minullakin joskus ollut haku päällä, ja vielä aivan aktiivisestikin. Esillä olevan kirjan ja radio-ohjelman nimessä esiintyy Laila Kinnusen nimi. Hänen elämänsä kulki loppua kohden mollivoittoisesti. Hän alkoholisoitui ja kuoli vuonna 2000. Viimeisen kerran näin hänestä ohjelman. joka oli kertomus siitä, kun hän asusti asuntovaunussa surkeaan jamaan ajautuneena. Hänen kohdallaan oli tietysti kysymys vauhtisokeudesta, mutta myös epäonnistuneista kolmesta avioliitosta ja muista suhteista, jotka vauhdittivat alamäkeä.
Mutta palataanpa jälleen takaisin 1950-luvun lopulle. Elävästi muistan vieläkin hänen luonnollisen hehkeytensä ja kauneutensa, kun hän esimerkiksi Hämiksellä, eli Hämäläisessä osakunnassa lauloi itseään kuulijain ja tanssijain sydämiin. Kerran oli esiintymislava korvattu aivan pienellä korokkeella keskellä lattiaa, ja sen korokkeenhan saattoi kiertää ympäri. Moni tuijotti häntä enemmän kuin sen hetkistä tanssitettavaansa. Ja se lauluhan oli sekin taivaallista, ei sitä tarvitse radiosta montaa hetkeä kuulla, kun sen jälleen tunnistaa.
Oman nuoruuteni vuosikymmen oli juuri tuo 1950-luku. Tuon ajan sankarini oli Olavi Virta. kukapa muukaan. Hänetkin mainittiin ohimennen kyseisen radio-ohjelman alussa. Hänen äänialansa oli baritoni, jossa viisaampien musiikintuntijain mukaan oli tietty omaperäinen tenorivivahde. Ääni oli siinä määrin ainutlaatuinen, että sitä ei oikeastaan kukaan ole pystynyt jäljittelemään, lähimmäksi kai ovat päässeet Pasi Kaunisto ja Topi Sorsakoski (Pekka Tammilehto), mutta kyllä eron silti huomaa.
Syyskuussa 1957 aloitin historian ja valtiotieteiden opiskeluni Helsingin yliopistossa. Sain asunnon erään kaverini kanssa erään leskirouvan luota osoitteesta Meritullinkatu 10. Kun eräänä päivänä saavuin kämpille, kuten siihen aikaan sanottiin, ulko-oven edessä seisoi komea amerikanrauta takaluukku auki. Sen ääressä hääri suuri sankarini, joka ei kyllä ollut aivan sellainen kuin olin kuvitellut. Piirteet olivat tutut, ja tuttua oli tietty pyöreyskin, mutta lyhythän se mies oli. Ymmärsin hyvin ne anekdootit, joiden mukaan hän elokuvissa herkkiä hetkiä esittäessään seisoi jakkaralla daaminsa vierellä. Mutta äänihän oli jumalainen, ja mitä nyt tuosta pikkujutusta. Virran perhe asui ensimmäisessä kerroksessa, tai oikeastaan kerroksen numeron olisi pitänyt olla yksi ja puoli, sillä talon alla oleva kellarikerros nousi yli maarajan. Heidän asuntonsa oven yläpuolella oli vaakasuora ikkuna, josta näkyi rappuja noustessa olohuoneeseen. Ja siellä näin ensi kerran uuden ajan ihmeen, television ruutu valoisena.
Olavi Virtaan iski monen muun menestyneen artistin tavoin vauhtisokeus, oli viinaa ja rahaakin tuntui tulevan kaatamalla ovista ja ikkunoista. En kertaa tässä tragediaan johtaneita tapahtumia, mutta totean kuitenkin, että lopullinen lähtö tuli heinäkuussa 1972. Viimeiset vuotensa hän vietti uskollisen tukijansa Hulda Simulan hoivissa.
Tästä näyttää nyt tulevan aikamoinen surkeuksien esittelyhetki, sillä surullisesti kävi myös Tapio Rauta-vaaran, elokuvanäyttelijän, vuoden 1948 keihäänheiton kultamitalimiehen ja myöhemmin menestyneen jousiampujan. Näin hänet ainoan kerran livenä Pyhäjärven Viikin saaren tanssilavalla Tampereella. Oli kesä 1959, jolloin opiskelin Tampereen kesäyliopistossa kansantalouden cum laude- arvosanaa varten. Valitettavasti vain hän oli humalassa, raskaat vuodet olivat jättäneet häneenkin jälkensä. Hän oli syntynyt Olavi Virran kanssa samana vuonna, eli 1915. Matkansa pään hän saavutti 1979 liukastuttuaan ensin uimahallissa. Kun auskultoin oppikoulun lehtorinvirkoja varten Helsingissä lukuvuonna 1962–1963, olin Maunulan yhteiskoulussa opettajana muutaman tunnin viikossa. Rautavaaran kolmesta tyttärestä eräs oli silloin siellä kolmannella luokalla.
Seuraava vaihe syntyi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla uusien musiikkityylien mukana. Tässä vaiheessa alkoi myös soittajien joukkoon tulla enemmän naisia. joskin heitä edelleen vähäteltiin. Oli vieläkin vallalla ajatus. että naisten sopi soittaa pianoa, viulua tai muita klassisen musiikin instrumentteja. Kesti jonkin aikaa ennen kuin heitä oli rumpaleina tai basisteina. Perustettiin kylläkin jo naisten omia orkestereita. Painopisteet alkoivat hitaasti muuttua.
Kolmas kausi sijoittuu sitten 2010-luvulle, jolloin myös säveltäjien, sanoittajien, jopa tuottajien joukko alkoi muuttua. Tuolloin esiin nousi paljon uusia artisteja, jotka ottivat itselleen tilaa erityisesti kitarabändeistä, jotka perinteisesti olivat olleet miesten omaksumaa musiikkilajia. Eli populaarimusiikin kenttä tasapäistyi. Tosin vieläkin kaivattaisiin radion ja television musiikista päättävien joukkoon enemmän naisia.
Muisteltiin myös eräitä musiikkiteollisuuden parissa aikanaan toimineita naisia. Esimerkiksi Annikki Tähti
teki töitä Muusikoiden Liitossa ja taisteli parempia työoloja ja perusturvaa artisteille. Brita Koivusen tekemä musiikkimateriaaliin liittyvä työ Scandia levy-yhtiössä oli merkityksellistä. Ragni Malmsténia työllistivät Solo RY, televisiotyöt ja Georg Malmstén-säätiö. Kaikilla heillä oli myös merkittävä sooloura.
----------
Kevyestä musiikista kirjoittaessani en ole suinkaan varsinaisella mukavuusalueellani. Kyllähän tänne minunkin kuplaani joitain suurten artistien lauluja on päässyt tunkeutumaan, nimiäkin on silloin tällöin vilahdellut erilaisissa ohjelmissa. En kuittenkaan ole pitkään aikaan enää ollut tämän genren kuluttaja, en voisi kuvitella itseäni jollain festareilla kädet ylhäällä hyppimässä satojen ihmisten keskellä. Hormonimyrskyt ovat vuosikymmenten mittaan siinä määrin laantuneet.
Mutta onhan se minullakin joskus ollut haku päällä, ja vielä aivan aktiivisestikin. Esillä olevan kirjan ja radio-ohjelman nimessä esiintyy Laila Kinnusen nimi. Hänen elämänsä kulki loppua kohden mollivoittoisesti. Hän alkoholisoitui ja kuoli vuonna 2000. Viimeisen kerran näin hänestä ohjelman. joka oli kertomus siitä, kun hän asusti asuntovaunussa surkeaan jamaan ajautuneena. Hänen kohdallaan oli tietysti kysymys vauhtisokeudesta, mutta myös epäonnistuneista kolmesta avioliitosta ja muista suhteista, jotka vauhdittivat alamäkeä.
Mutta palataanpa jälleen takaisin 1950-luvun lopulle. Elävästi muistan vieläkin hänen luonnollisen hehkeytensä ja kauneutensa, kun hän esimerkiksi Hämiksellä, eli Hämäläisessä osakunnassa lauloi itseään kuulijain ja tanssijain sydämiin. Kerran oli esiintymislava korvattu aivan pienellä korokkeella keskellä lattiaa, ja sen korokkeenhan saattoi kiertää ympäri. Moni tuijotti häntä enemmän kuin sen hetkistä tanssitettavaansa. Ja se lauluhan oli sekin taivaallista, ei sitä tarvitse radiosta montaa hetkeä kuulla, kun sen jälleen tunnistaa.
Oman nuoruuteni vuosikymmen oli juuri tuo 1950-luku. Tuon ajan sankarini oli Olavi Virta. kukapa muukaan. Hänetkin mainittiin ohimennen kyseisen radio-ohjelman alussa. Hänen äänialansa oli baritoni, jossa viisaampien musiikintuntijain mukaan oli tietty omaperäinen tenorivivahde. Ääni oli siinä määrin ainutlaatuinen, että sitä ei oikeastaan kukaan ole pystynyt jäljittelemään, lähimmäksi kai ovat päässeet Pasi Kaunisto ja Topi Sorsakoski (Pekka Tammilehto), mutta kyllä eron silti huomaa.
Syyskuussa 1957 aloitin historian ja valtiotieteiden opiskeluni Helsingin yliopistossa. Sain asunnon erään kaverini kanssa erään leskirouvan luota osoitteesta Meritullinkatu 10. Kun eräänä päivänä saavuin kämpille, kuten siihen aikaan sanottiin, ulko-oven edessä seisoi komea amerikanrauta takaluukku auki. Sen ääressä hääri suuri sankarini, joka ei kyllä ollut aivan sellainen kuin olin kuvitellut. Piirteet olivat tutut, ja tuttua oli tietty pyöreyskin, mutta lyhythän se mies oli. Ymmärsin hyvin ne anekdootit, joiden mukaan hän elokuvissa herkkiä hetkiä esittäessään seisoi jakkaralla daaminsa vierellä. Mutta äänihän oli jumalainen, ja mitä nyt tuosta pikkujutusta. Virran perhe asui ensimmäisessä kerroksessa, tai oikeastaan kerroksen numeron olisi pitänyt olla yksi ja puoli, sillä talon alla oleva kellarikerros nousi yli maarajan. Heidän asuntonsa oven yläpuolella oli vaakasuora ikkuna, josta näkyi rappuja noustessa olohuoneeseen. Ja siellä näin ensi kerran uuden ajan ihmeen, television ruutu valoisena.
Olavi Virtaan iski monen muun menestyneen artistin tavoin vauhtisokeus, oli viinaa ja rahaakin tuntui tulevan kaatamalla ovista ja ikkunoista. En kertaa tässä tragediaan johtaneita tapahtumia, mutta totean kuitenkin, että lopullinen lähtö tuli heinäkuussa 1972. Viimeiset vuotensa hän vietti uskollisen tukijansa Hulda Simulan hoivissa.
Tästä näyttää nyt tulevan aikamoinen surkeuksien esittelyhetki, sillä surullisesti kävi myös Tapio Rauta-vaaran, elokuvanäyttelijän, vuoden 1948 keihäänheiton kultamitalimiehen ja myöhemmin menestyneen jousiampujan. Näin hänet ainoan kerran livenä Pyhäjärven Viikin saaren tanssilavalla Tampereella. Oli kesä 1959, jolloin opiskelin Tampereen kesäyliopistossa kansantalouden cum laude- arvosanaa varten. Valitettavasti vain hän oli humalassa, raskaat vuodet olivat jättäneet häneenkin jälkensä. Hän oli syntynyt Olavi Virran kanssa samana vuonna, eli 1915. Matkansa pään hän saavutti 1979 liukastuttuaan ensin uimahallissa. Kun auskultoin oppikoulun lehtorinvirkoja varten Helsingissä lukuvuonna 1962–1963, olin Maunulan yhteiskoulussa opettajana muutaman tunnin viikossa. Rautavaaran kolmesta tyttärestä eräs oli silloin siellä kolmannella luokalla.
2. (59.) Petteri Orpo on vaikeuksissa
Kun illat pimenevät, poliittinen keskustelu näyttää saavan vauhtia. Tähän mennessä on kyllä kohistu muutamien perussuomalaisten ministerien menneisyyden virheistä, mutta opposition, lähinnä sosiaalidemokraattien vaatimus eduskunnan koolle kutsumisesta kesken lomakauden ei ymmärrettävästi toteutunut. Ylen ajankohtaiskeskustelussa keskiviikkona 2.8. tilannetta luonnehtivat tunnetut politiikan toimittajat. Mieleeni jäi erityisesti Ylen ajankohtaistoimituksen esihenkilön, Eeva Lehtimäen toteamus, että kokoomus on hallituksessa perussuomalaisten vankina. Se ei voi tehdä mitään, vaan joutuu vain odottelemaan, että ongelma ratkeaisi muulla tavoin tai jopa itsestään.
Tätä tilannetta on jossain verrattu jopa Tukholman syndroomaan, oli se nyt sitten liioittelua tai ei. Vuonna 1973 tehtiin Tukholmassa pankkiryöstö, jonka yhteydessä otettiin panttivankeja. Kun vankidraamaa oli kestänyt kuusi päivää, panttivangit vapautuivat, ja kaikkien yllätykseksi he alkoivat puolustaakin kaappaajiaan. Psykologit ovat yrittäneet keksiä tälle kaikelle selityksiä, enemmän tai vähemmän onnistuneita, saaden myös kritiikkiä toimistaan. Oleellista on ollut panttivankien riippuvuus kaappaajistaan, jotka kuitenkaan eivät ole vahingoittaneet uhrejaan.
Pääministeri Orpo on kieltämättä tiukan paikan edessä. Torstaina 3.8. julkaistussa Taloustutkimuksen gallupissa sosiaalidemokraatit olivat ponkaisseet yli kaksi prosenttia ylöspäin, noin 22 prosenttiin. Samalla he olivat pudottaneet aikaisemmin johtaneen hallituskaksikon kokoomuksen ja perussuomalaiset alle 20 prosentin. Tietenkin oppositio miltei säännönmukaisesti hyötyy asemastaan, mutta ehkä tämä muutos oli tällä kertaa erityisen huomattava, Mieleen tulee sosiaalidemokraattien nuoren nousevan tähden, ryhmänjohtaja Antti Lindtmanin vauhdikas esiintyminen, joka toi mieleen miekkaa heiluttavan kapinallisen nousemassa barrikadille. Aiheena oli tietysti perussuomalaisen ministerin vuosia aikaisemmin julkaisemat rasistiset kommentit. En nyt juuri muista, kuka heistä juuri silloin oli framilla, Ville Rydman, vai peräti puolueen puheenjohtaja Riikka Purra.
Julkisuuteen tulleet ilmaukset ovat tietysti tuomittavia, vaikka ne tapahtuivatkin monia vuosia aikaisemmin, jolloin nousevat poliitikot vasta etsivät itseään. Rydmanin tapauksessa aikaisemmat syytökset käyttäytymisestä nuoria naisia kohtaan menivät jopa syyteharkintaan asti, syytettä ei kuitenkaan nostettu. Tuli mieleen, oliko Rydman aikoinaan ihastunut tietyllä tavalla väärään naiseen tai naisiin, jotka nyt Helsingin Sanomien kautta suorittivat jonkinlaisen kosto-operaation. Ainakin tuon viimeisen, yksityistä sähköpostien vaihtoa julkistaneen naisen kanssa hänellä oli Iltalehden mukaan aikoinaan ollut seurustelusuhde. Kai tähänkin vielä saadaan selvyyttä.
Orpon täytyy myös kuunnella tarkalla korvalla, mitä RKP:n puolella tapahtuu. Puolueessa on kyllä painopiste oikeiston puolella, mutta siellä on myös vahva liberaali ryhmä, jonka johdossa on ilmeisesti kansanedustaja Eva Biaudet. Tälle siivelle perussuomalaisten esiintyminen on ollut vaikeaa niellä.
Petteri Orpon niskaan on siis kaatunut useita perussuomalaisten aiheuttamia ongelmia, siis jo nyt, kun esimerkiksi leikkauksissa tai muussakaan taloudenpidosta ei ole päästy edes alkuun. Ja riittääkö perussuomalaisten köyhemmälle kannattajakunnalle pelkkä bensiinin hinnanalennus? Jotta kaikki ei tämänkään lisäksi kävisi liian helpioksi, kokoomuksen pitäisi vielä asettaa presidenttiehdokaskin. Lähes ainoa esillä ollut nimi on ollut Alexander Stubb, jolla kyllä meriittejä riittää, mutta ei aukotonta luottamusta. Kun kokoomus ilmeisesti on hallituksen vaihdon yhteydessä jonkin verran liikahtanut oikealle, edustaisi Stubb eurooppalaisesti ajattelevaa, liberaalimpaa suuntaa, jolla puolueessa kyllä myös on kannattajia. Toisaalta Stubbilla on pääministerikaudeltaan tilillään joitakin vähemmän harkittuja esiintymisiä. Lisäksi eräänlainen helsinkiläisen kukkopojan olemus saattaa häiritä omankin puolueen äänestäjiä.
Tiukka syksyhän tässä on tulossa, mutta ei vielä maalata seinälle hallituksen kaatumista ja uusien vaalien uhkaa. Presidentinvaaleissakin on eri osapuolille tarpeeksi tekemistä.
-----------
Eilispäivän, eli torstain 3.8. tapahtumat aiheuttivat sen, että tähän juttuun on ennen julkaisemista lisättävä vielä jälkikirjoitus. Ensinnäkin Ulkopoliittisen instituutin johtaja, filosofian tohtori ja ulkomaita myöten meritoitunut Mika Aaltola (s.1969) ilmoitti vihdoin ryhtyvänsä presidenttiehdokkaaksi valitsijayhdistyksen tukemana, siis ulkopuolelta puoluepolitiikan. Kansansuosio on kyllä taattu, mutta riittääkö se presidentiksi ehdokkuuden kovassa myllyssä, se on sitten eri asia.
Kokoomuksen puolelta näyttää salailu myös päättyvän, sillä puolustusministeri (Sipilän hallituksen oikeusmi-nisteri) Antti Häkkänen (s.1985) on ilmoittanut harkitsevansa asiaa. Harkitseminen tarkoittanee ensi askelta, jolla kuulostellaan mielipideilmastoa, näinhän teki myös Mika Aaltola. Kokoomuksen vähiin supistuneen liberaalisiiven suosikki Alexander Stubb näyttää siis jääneen sivuun. Häkkäsellä on mahdollisuuksia, sillä vakuuttavuudessa ja karisman määrässä hän kyllä lyö niin Petteri Orpon kuin kenet tahansa muun jollain tapaa kuvioissa mukana olevan kokoomuslaisen.
Paine SDP:ssä alkaa nyt nousta, sopivaa ehdokasta kun ei ole näkyvissä. Luulen, että Jutta Urpilainen suostuu tulemaan häviäväksi ehdokkaaksi, sinänsä kunnioitettavalla parlamentaarikolla ja EU-komissaarilla eivät taida rahkeet oikein riittää. Kansakunnan poliittisessa ilmastossa kun ei liioin ole sellaista joukkoilmiötä, kuin oli vuoden 2000 vaalien edellä, jolloin nainen piti välttämättä valita. Siitä saamme kiittää Tarja Halosen äänestäjiä. Pienemmät puolueet saattavat hekin asettaa ehdokkaita, mutta vain siitä syystä, että puolue jollain tapaa säilyisi kartalla ja ihmisten mielissä, aivan kuin Harry Harkimon Liike.Nyt.
Kun illat pimenevät, poliittinen keskustelu näyttää saavan vauhtia. Tähän mennessä on kyllä kohistu muutamien perussuomalaisten ministerien menneisyyden virheistä, mutta opposition, lähinnä sosiaalidemokraattien vaatimus eduskunnan koolle kutsumisesta kesken lomakauden ei ymmärrettävästi toteutunut. Ylen ajankohtaiskeskustelussa keskiviikkona 2.8. tilannetta luonnehtivat tunnetut politiikan toimittajat. Mieleeni jäi erityisesti Ylen ajankohtaistoimituksen esihenkilön, Eeva Lehtimäen toteamus, että kokoomus on hallituksessa perussuomalaisten vankina. Se ei voi tehdä mitään, vaan joutuu vain odottelemaan, että ongelma ratkeaisi muulla tavoin tai jopa itsestään.
Tätä tilannetta on jossain verrattu jopa Tukholman syndroomaan, oli se nyt sitten liioittelua tai ei. Vuonna 1973 tehtiin Tukholmassa pankkiryöstö, jonka yhteydessä otettiin panttivankeja. Kun vankidraamaa oli kestänyt kuusi päivää, panttivangit vapautuivat, ja kaikkien yllätykseksi he alkoivat puolustaakin kaappaajiaan. Psykologit ovat yrittäneet keksiä tälle kaikelle selityksiä, enemmän tai vähemmän onnistuneita, saaden myös kritiikkiä toimistaan. Oleellista on ollut panttivankien riippuvuus kaappaajistaan, jotka kuitenkaan eivät ole vahingoittaneet uhrejaan.
Pääministeri Orpo on kieltämättä tiukan paikan edessä. Torstaina 3.8. julkaistussa Taloustutkimuksen gallupissa sosiaalidemokraatit olivat ponkaisseet yli kaksi prosenttia ylöspäin, noin 22 prosenttiin. Samalla he olivat pudottaneet aikaisemmin johtaneen hallituskaksikon kokoomuksen ja perussuomalaiset alle 20 prosentin. Tietenkin oppositio miltei säännönmukaisesti hyötyy asemastaan, mutta ehkä tämä muutos oli tällä kertaa erityisen huomattava, Mieleen tulee sosiaalidemokraattien nuoren nousevan tähden, ryhmänjohtaja Antti Lindtmanin vauhdikas esiintyminen, joka toi mieleen miekkaa heiluttavan kapinallisen nousemassa barrikadille. Aiheena oli tietysti perussuomalaisen ministerin vuosia aikaisemmin julkaisemat rasistiset kommentit. En nyt juuri muista, kuka heistä juuri silloin oli framilla, Ville Rydman, vai peräti puolueen puheenjohtaja Riikka Purra.
Julkisuuteen tulleet ilmaukset ovat tietysti tuomittavia, vaikka ne tapahtuivatkin monia vuosia aikaisemmin, jolloin nousevat poliitikot vasta etsivät itseään. Rydmanin tapauksessa aikaisemmat syytökset käyttäytymisestä nuoria naisia kohtaan menivät jopa syyteharkintaan asti, syytettä ei kuitenkaan nostettu. Tuli mieleen, oliko Rydman aikoinaan ihastunut tietyllä tavalla väärään naiseen tai naisiin, jotka nyt Helsingin Sanomien kautta suorittivat jonkinlaisen kosto-operaation. Ainakin tuon viimeisen, yksityistä sähköpostien vaihtoa julkistaneen naisen kanssa hänellä oli Iltalehden mukaan aikoinaan ollut seurustelusuhde. Kai tähänkin vielä saadaan selvyyttä.
Orpon täytyy myös kuunnella tarkalla korvalla, mitä RKP:n puolella tapahtuu. Puolueessa on kyllä painopiste oikeiston puolella, mutta siellä on myös vahva liberaali ryhmä, jonka johdossa on ilmeisesti kansanedustaja Eva Biaudet. Tälle siivelle perussuomalaisten esiintyminen on ollut vaikeaa niellä.
Petteri Orpon niskaan on siis kaatunut useita perussuomalaisten aiheuttamia ongelmia, siis jo nyt, kun esimerkiksi leikkauksissa tai muussakaan taloudenpidosta ei ole päästy edes alkuun. Ja riittääkö perussuomalaisten köyhemmälle kannattajakunnalle pelkkä bensiinin hinnanalennus? Jotta kaikki ei tämänkään lisäksi kävisi liian helpioksi, kokoomuksen pitäisi vielä asettaa presidenttiehdokaskin. Lähes ainoa esillä ollut nimi on ollut Alexander Stubb, jolla kyllä meriittejä riittää, mutta ei aukotonta luottamusta. Kun kokoomus ilmeisesti on hallituksen vaihdon yhteydessä jonkin verran liikahtanut oikealle, edustaisi Stubb eurooppalaisesti ajattelevaa, liberaalimpaa suuntaa, jolla puolueessa kyllä myös on kannattajia. Toisaalta Stubbilla on pääministerikaudeltaan tilillään joitakin vähemmän harkittuja esiintymisiä. Lisäksi eräänlainen helsinkiläisen kukkopojan olemus saattaa häiritä omankin puolueen äänestäjiä.
Tiukka syksyhän tässä on tulossa, mutta ei vielä maalata seinälle hallituksen kaatumista ja uusien vaalien uhkaa. Presidentinvaaleissakin on eri osapuolille tarpeeksi tekemistä.
-----------
Eilispäivän, eli torstain 3.8. tapahtumat aiheuttivat sen, että tähän juttuun on ennen julkaisemista lisättävä vielä jälkikirjoitus. Ensinnäkin Ulkopoliittisen instituutin johtaja, filosofian tohtori ja ulkomaita myöten meritoitunut Mika Aaltola (s.1969) ilmoitti vihdoin ryhtyvänsä presidenttiehdokkaaksi valitsijayhdistyksen tukemana, siis ulkopuolelta puoluepolitiikan. Kansansuosio on kyllä taattu, mutta riittääkö se presidentiksi ehdokkuuden kovassa myllyssä, se on sitten eri asia.
Kokoomuksen puolelta näyttää salailu myös päättyvän, sillä puolustusministeri (Sipilän hallituksen oikeusmi-nisteri) Antti Häkkänen (s.1985) on ilmoittanut harkitsevansa asiaa. Harkitseminen tarkoittanee ensi askelta, jolla kuulostellaan mielipideilmastoa, näinhän teki myös Mika Aaltola. Kokoomuksen vähiin supistuneen liberaalisiiven suosikki Alexander Stubb näyttää siis jääneen sivuun. Häkkäsellä on mahdollisuuksia, sillä vakuuttavuudessa ja karisman määrässä hän kyllä lyö niin Petteri Orpon kuin kenet tahansa muun jollain tapaa kuvioissa mukana olevan kokoomuslaisen.
Paine SDP:ssä alkaa nyt nousta, sopivaa ehdokasta kun ei ole näkyvissä. Luulen, että Jutta Urpilainen suostuu tulemaan häviäväksi ehdokkaaksi, sinänsä kunnioitettavalla parlamentaarikolla ja EU-komissaarilla eivät taida rahkeet oikein riittää. Kansakunnan poliittisessa ilmastossa kun ei liioin ole sellaista joukkoilmiötä, kuin oli vuoden 2000 vaalien edellä, jolloin nainen piti välttämättä valita. Siitä saamme kiittää Tarja Halosen äänestäjiä. Pienemmät puolueet saattavat hekin asettaa ehdokkaita, mutta vain siitä syystä, että puolue jollain tapaa säilyisi kartalla ja ihmisten mielissä, aivan kuin Harry Harkimon Liike.Nyt.
1. (58.)
Körttiläisyys on muuttunut puolessa vuosisadassa
Tämä on kolmas kirjoitus sarjassa, jota voitaisiin nimetä vaikka yhteisnimellä Uskonnon kysymysten äärellä. Ensimmäiseksi tarkastelin sitä kritiikkiä, jota on osoitettu Raamatun tekstejä kohtaan. Kysymys ei ole tekstikokoelmasta, joka on kokonaisuutena meille sellaisenaan annettu. Sillä on oma kehityskaarensa, johon ovat vaikuttaneet mm. kirjurit, jotka ovat toistaneet omia näkemyksiään. Toiseksi kirjoitin rovasti Sisko Raittiin postuumina julkaistusta tekstikokoelmasta, jossa korostuu eräänlainen seurakuntapain eetos siitä, että on mentävä ”kaikkeen maailmaan”. Tässä kolmannessa kertaan omia kokemuksiani herännäisyydestä eli körttiläisyydestä nuoruudesta hamaan vanhuuteeni saakka.
Näissä kolumneissa olen tuonut esille myös omia kokemuksiani ja elämänvaiheitani. Näin teen nytkin. Sisko Raitis puhui kristillisistä yhdistyksistä, minä kerron tässä kokonaisesta liikkeestä, herännäisyydestä eli körttiläisyydestä Etelä-Pohjanmaalla, sellaisena kuin sen näin ja koin 1950-luvun alussa, ja nyt vanhana miehenä yli 70 vuotta myöhemmin. Joku voisi sanoa, että se olen juuri minä, joka on muuttunut, olkoon niin, mutta tässä tämä kertomus nyt tulee. Kyllä se tämän päivän körttiläisyyskin on jotain aivan muuta kuin silloin muinoin.
Muutimme Nurmoon isäni syntymätilalle kesällä 1949. Olin tätä ennen aloittanut oppikoulun Haapamäen yhteiskoulussa sen kahdella ensimmäisellä luokalla. Kun linja-autovuorot sopivat Seinäjokea paremmin Lapuan suuntaan, kirjoittauduin Lapuan yhteiskoulun kolmannelle luokalle. Muistan vieläkin elävästi, miten vein Haapamäeltä saamani todistuksen rehtori Hilja Riipiselle, joka oli johtanut koulua melkein sen alkuvaiheista 1904 lähtien. Hänellä oli 1930-luvulta takanaan myös monivuotinen, ja paljon kritiikkiä aiheuttanut kansanedustajakausi IKL:n edustajana. Tuota aikaa kuvaa hänen silloin saamansa lisänimi ”Hurja Hilja”. Tästä en silloin tiennyt, mutta aika lailla silti jännitin tapaamista, koputin ovelle ja astuin sisään kansliaan. Hilja Riipinen oli kuitenkin tuossa tilaisuudessa ja tuossa elämänvaiheessa jo kiltin tuntuinen mummeli, toivotti tervetulleeksi ja kertoi missä luokka sijaitsi.
Hänen varsinaiseksi oppilaakseen en ehtinyt, sillä hän siirtyi eläkkeelle kesällä 1953 juuri kun olin päättämässä ensimmäistä lukioluokkaani. Hän opetti seitsemännellä ja kahdeksannella saksaa. En muista hänen joka-aamuisissa aamuhartauksissa puhuneen politiikkaa, mutta uskonnollista kasvatusta kyllä tuli. Vieläkin soi mielessäni hänen vanhan naisen jo kuluneella äänellä usein toistamansa lause: ”Lapuan yhteiskoulussa ei ole koskaan tanssittu”. Valtaosaa lapualaisista oppilaista se ei häirinnyt, eikä muukaan siihen liittyvä tai sitä sivuava asia. Tulin Etelä-Pohjanmaalle 13-vuotiaana, eli aikana, jolloin kriittiset ajatukset alkoivat muutenkin heräillä. Riipisen viimeisenä työvuonna olin jo ehtinyt paikallisella tanssilavalla kokeilla kompuroivia askeliani. Tanssikielto tietysti oli vain yksi yksityiskohta, mutta on muistettava, että tiukkaa sananjulistusta tuli oppitunneillakin, eikä vain uskontotunnilla. Ja se on tietysti seikka, jonka parhaiten yksityiskohtana muistan. Kyllä silloin muutenkin synnintuntoon meitä saateltiin.
Tämän johdannon jälkeen voinkin sitten siirtyä tarkastelemaan herännäisyyden, eli körttiläisyyden kehitystä. Osittainhan oli alun perin kysymys Sisko Raittiin edustaman rukoilevaisuuden sukulaisilmiöstä, uskonelämän syventämisestä lähtien 1800-luvun yhteiskunnallisista oloista. Paavo Ruotsalainen oli sen sysännyt liikkeelle, ja vaatimattomassa asemissa olleet nuorehkot papit lähtivät mukaan, osittain myös kritisoiden vallassa ollutta ”pappiseliittiä”. Edellä mainitsin, että Nurmoon tullessani olin jo heräämässä elämässäni kriittisyyden omaksumisen vaiheeseen. Nurmossa polarisaatio oli 1950-luvlla vielä melko jyrkkää, oli heränneitä, ja sitten ”suruttomia”, joihin minunkin sukuni kuului. Voitte sitten arvailla, ketkä tuon suruttomien nimen antoivat. Poliittisestikin se näkyi niin, että heränneet kannattivat suurimmaksi osaksi kokoomusta, ja suruttomat olivat maalaisliittolaisia, niin meidänkin sukumme.
Eivät ne rajat kuitenkaan niin tiukkoja olleet, mekin kävimme körttiseuroissa silloin, kun järjestäjänä oli jokin sukulainen. Mutta Hilja Riipisen ja Lapuan yhteiskoulun tavoin tuon ajan julistus enemmänkin toimi minulle rokotuksena herännäisyyttä vastaan. Ja kyllähän niissä sanomisissa olisikin ollut korjattavaa: ”kyll´oot surutoon”, saattoi jokin körttimumma sanoa vähänkin värikkäämmin pukeutuneelle. Tai kuten liikkeen suuri johtaja Wilhelmi Malmivaara jossain 1900-luvun alun saarnassaan sanoi: ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”. Tämä lause löytyy Raamatusta kohdasta Sananlaskut 13:24. Seurapuheesta se sitten levisi ymmärtämättömien kuulijoiden normaalikäyttöön. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei körttiläisten keskuudessa ole tietääkseni koskaan esiintynyt karkeaa hengellistä tai muutakaan väkivaltaa, ei ole esimerkiksi ollut seurakunnan vanhimpien pitämiä ns. hoitokokouksia tai muutakaan julkista nöyryyttämistä.
Muutokset alkoivat kyllä jo näkyä 1950-luvulla, minun nuoruuteni vuosikymmenellä. Voi olla. että tässä kiinnitän huomiota vain joihinkin ulkonaisiin piirteisiin, kun pitäisi vertailla opillisia kysymyksiä. Mutta kyllä sekin jotain kertoi, että körttiperheiden poikia ja tyttäriä alkoi vähitellen tulla kokeilemaan tanssipaikkaan, jota Haaliksi nimitettiin amerikansuomalaisten kokoontumistalojen mukaan. Ns. körttikemuissa, eli heränneiden nuorten illanvietoissa oli joukkohalaamisia, eräässä sellaisessa mekin parin kaverini kanssa pääsimme ensi kerran naista lähelle.
Vuosikymmenten mittaan on muutakin paljon muuttunut, minäkin voisin jo sanoa kuuluvani körttiläisiin, sillä sehän näyttää aivan tavalliselta kirkkokristillisyydeltä, ollaan avarakatseisia moniin muihin suuntiin nähden ja ymmärtäväisiä niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat erilaisia. Se sopii tänä päivänä meille minun kaltaisilleni tapakristityille, joiden ajatuksia ei aina arvosteta, vaikka samanlaisia armon anelijoita mekin olemme. En tosin tiedä, mitä tapahtuu ns. pienryhmissä, millaisia kuplia ne ovat, käyttääkseni nykyään tuttua ilmaisua. ”Kristityn tehtävä on mennä kaikkeen maailmaan” kirjoitti nuori Sisko Raitis aikoinaan. Olen joskus harvakseltaan käynyt herättäjäjuhlilla, ja aivan tavallisilta kirkonmenoiltahan ne näyttävät. Ei ole enää körttipukuun pukeutuneita miehiä, ei körttiröijyssä olevia naisia, ei ole ketään, joka katsoisi tavalliseen kesäpukuun pukeutuneita ihmisiä nenänvarttaan pitkin. Sanomahan ei silti ole mihinkään muuttunut, puheissa tosin lähdetään liikkeelle tämän päivän todellisuudesta, ja tämän päivän ihmisen kaipuusta uskonnollisten totuuksien äärelle.
Körttiläisyys on muuttunut puolessa vuosisadassa
Tämä on kolmas kirjoitus sarjassa, jota voitaisiin nimetä vaikka yhteisnimellä Uskonnon kysymysten äärellä. Ensimmäiseksi tarkastelin sitä kritiikkiä, jota on osoitettu Raamatun tekstejä kohtaan. Kysymys ei ole tekstikokoelmasta, joka on kokonaisuutena meille sellaisenaan annettu. Sillä on oma kehityskaarensa, johon ovat vaikuttaneet mm. kirjurit, jotka ovat toistaneet omia näkemyksiään. Toiseksi kirjoitin rovasti Sisko Raittiin postuumina julkaistusta tekstikokoelmasta, jossa korostuu eräänlainen seurakuntapain eetos siitä, että on mentävä ”kaikkeen maailmaan”. Tässä kolmannessa kertaan omia kokemuksiani herännäisyydestä eli körttiläisyydestä nuoruudesta hamaan vanhuuteeni saakka.
Näissä kolumneissa olen tuonut esille myös omia kokemuksiani ja elämänvaiheitani. Näin teen nytkin. Sisko Raitis puhui kristillisistä yhdistyksistä, minä kerron tässä kokonaisesta liikkeestä, herännäisyydestä eli körttiläisyydestä Etelä-Pohjanmaalla, sellaisena kuin sen näin ja koin 1950-luvun alussa, ja nyt vanhana miehenä yli 70 vuotta myöhemmin. Joku voisi sanoa, että se olen juuri minä, joka on muuttunut, olkoon niin, mutta tässä tämä kertomus nyt tulee. Kyllä se tämän päivän körttiläisyyskin on jotain aivan muuta kuin silloin muinoin.
Muutimme Nurmoon isäni syntymätilalle kesällä 1949. Olin tätä ennen aloittanut oppikoulun Haapamäen yhteiskoulussa sen kahdella ensimmäisellä luokalla. Kun linja-autovuorot sopivat Seinäjokea paremmin Lapuan suuntaan, kirjoittauduin Lapuan yhteiskoulun kolmannelle luokalle. Muistan vieläkin elävästi, miten vein Haapamäeltä saamani todistuksen rehtori Hilja Riipiselle, joka oli johtanut koulua melkein sen alkuvaiheista 1904 lähtien. Hänellä oli 1930-luvulta takanaan myös monivuotinen, ja paljon kritiikkiä aiheuttanut kansanedustajakausi IKL:n edustajana. Tuota aikaa kuvaa hänen silloin saamansa lisänimi ”Hurja Hilja”. Tästä en silloin tiennyt, mutta aika lailla silti jännitin tapaamista, koputin ovelle ja astuin sisään kansliaan. Hilja Riipinen oli kuitenkin tuossa tilaisuudessa ja tuossa elämänvaiheessa jo kiltin tuntuinen mummeli, toivotti tervetulleeksi ja kertoi missä luokka sijaitsi.
Hänen varsinaiseksi oppilaakseen en ehtinyt, sillä hän siirtyi eläkkeelle kesällä 1953 juuri kun olin päättämässä ensimmäistä lukioluokkaani. Hän opetti seitsemännellä ja kahdeksannella saksaa. En muista hänen joka-aamuisissa aamuhartauksissa puhuneen politiikkaa, mutta uskonnollista kasvatusta kyllä tuli. Vieläkin soi mielessäni hänen vanhan naisen jo kuluneella äänellä usein toistamansa lause: ”Lapuan yhteiskoulussa ei ole koskaan tanssittu”. Valtaosaa lapualaisista oppilaista se ei häirinnyt, eikä muukaan siihen liittyvä tai sitä sivuava asia. Tulin Etelä-Pohjanmaalle 13-vuotiaana, eli aikana, jolloin kriittiset ajatukset alkoivat muutenkin heräillä. Riipisen viimeisenä työvuonna olin jo ehtinyt paikallisella tanssilavalla kokeilla kompuroivia askeliani. Tanssikielto tietysti oli vain yksi yksityiskohta, mutta on muistettava, että tiukkaa sananjulistusta tuli oppitunneillakin, eikä vain uskontotunnilla. Ja se on tietysti seikka, jonka parhaiten yksityiskohtana muistan. Kyllä silloin muutenkin synnintuntoon meitä saateltiin.
Tämän johdannon jälkeen voinkin sitten siirtyä tarkastelemaan herännäisyyden, eli körttiläisyyden kehitystä. Osittainhan oli alun perin kysymys Sisko Raittiin edustaman rukoilevaisuuden sukulaisilmiöstä, uskonelämän syventämisestä lähtien 1800-luvun yhteiskunnallisista oloista. Paavo Ruotsalainen oli sen sysännyt liikkeelle, ja vaatimattomassa asemissa olleet nuorehkot papit lähtivät mukaan, osittain myös kritisoiden vallassa ollutta ”pappiseliittiä”. Edellä mainitsin, että Nurmoon tullessani olin jo heräämässä elämässäni kriittisyyden omaksumisen vaiheeseen. Nurmossa polarisaatio oli 1950-luvlla vielä melko jyrkkää, oli heränneitä, ja sitten ”suruttomia”, joihin minunkin sukuni kuului. Voitte sitten arvailla, ketkä tuon suruttomien nimen antoivat. Poliittisestikin se näkyi niin, että heränneet kannattivat suurimmaksi osaksi kokoomusta, ja suruttomat olivat maalaisliittolaisia, niin meidänkin sukumme.
Eivät ne rajat kuitenkaan niin tiukkoja olleet, mekin kävimme körttiseuroissa silloin, kun järjestäjänä oli jokin sukulainen. Mutta Hilja Riipisen ja Lapuan yhteiskoulun tavoin tuon ajan julistus enemmänkin toimi minulle rokotuksena herännäisyyttä vastaan. Ja kyllähän niissä sanomisissa olisikin ollut korjattavaa: ”kyll´oot surutoon”, saattoi jokin körttimumma sanoa vähänkin värikkäämmin pukeutuneelle. Tai kuten liikkeen suuri johtaja Wilhelmi Malmivaara jossain 1900-luvun alun saarnassaan sanoi: ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”. Tämä lause löytyy Raamatusta kohdasta Sananlaskut 13:24. Seurapuheesta se sitten levisi ymmärtämättömien kuulijoiden normaalikäyttöön. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei körttiläisten keskuudessa ole tietääkseni koskaan esiintynyt karkeaa hengellistä tai muutakaan väkivaltaa, ei ole esimerkiksi ollut seurakunnan vanhimpien pitämiä ns. hoitokokouksia tai muutakaan julkista nöyryyttämistä.
Muutokset alkoivat kyllä jo näkyä 1950-luvulla, minun nuoruuteni vuosikymmenellä. Voi olla. että tässä kiinnitän huomiota vain joihinkin ulkonaisiin piirteisiin, kun pitäisi vertailla opillisia kysymyksiä. Mutta kyllä sekin jotain kertoi, että körttiperheiden poikia ja tyttäriä alkoi vähitellen tulla kokeilemaan tanssipaikkaan, jota Haaliksi nimitettiin amerikansuomalaisten kokoontumistalojen mukaan. Ns. körttikemuissa, eli heränneiden nuorten illanvietoissa oli joukkohalaamisia, eräässä sellaisessa mekin parin kaverini kanssa pääsimme ensi kerran naista lähelle.
Vuosikymmenten mittaan on muutakin paljon muuttunut, minäkin voisin jo sanoa kuuluvani körttiläisiin, sillä sehän näyttää aivan tavalliselta kirkkokristillisyydeltä, ollaan avarakatseisia moniin muihin suuntiin nähden ja ymmärtäväisiä niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat erilaisia. Se sopii tänä päivänä meille minun kaltaisilleni tapakristityille, joiden ajatuksia ei aina arvosteta, vaikka samanlaisia armon anelijoita mekin olemme. En tosin tiedä, mitä tapahtuu ns. pienryhmissä, millaisia kuplia ne ovat, käyttääkseni nykyään tuttua ilmaisua. ”Kristityn tehtävä on mennä kaikkeen maailmaan” kirjoitti nuori Sisko Raitis aikoinaan. Olen joskus harvakseltaan käynyt herättäjäjuhlilla, ja aivan tavallisilta kirkonmenoiltahan ne näyttävät. Ei ole enää körttipukuun pukeutuneita miehiä, ei körttiröijyssä olevia naisia, ei ole ketään, joka katsoisi tavalliseen kesäpukuun pukeutuneita ihmisiä nenänvarttaan pitkin. Sanomahan ei silti ole mihinkään muuttunut, puheissa tosin lähdetään liikkeelle tämän päivän todellisuudesta, ja tämän päivän ihmisen kaipuusta uskonnollisten totuuksien äärelle.
9.(57.)
Kristityn tehtävä on mennä kaikkeen maailmaan
Käteeni sattui taannoin teos, johon sukulaispiiri oli koonnut lähellä 83-vuotispäiväänsä kuolleen rovasti Sisko Raittiin (os. Saaristo) saarnoja, puheita ja kirjeiden sisältöä. Teoksen nimi on Rakastan kirkkoa, alaotsikkonaan Johdatusta maallistuneille. Hänen teologinen linjansa pohjautui lapsuuden ja nuoruuden ajan elämään Satakunnan rukoilevaisuus- kulttuurin keskellä. Papiksi hänet vihittiin ensimmäisten naispappien joukossa vuona 1988. Samana vuonna hänet valittiin ensimmäisenä naisena kirkolliskokousedustajaksi arkki- hiippakunnan neljän pappisedustajan joukkoon. Jo tässä vaiheessa hän oli omaksunut seurakuntapapin identiteetin, jolta pohjalta hän kiinnostui myöhemmin myös hiljaisuuden liikkeestä ja retriittien järjestämisestä. Retriittipapin tehtävästä hän sitten jäi eläkkeelle.
Otsikon tähän kolumniin sain eräästä Sisko Raittiin kirjeestä, jonka hän oli vuonna 1963 kirjoittanut sisarelleen Helmille: ” Mutta taas kerran koin sen, että kristityn tehtävä on mennä kaikkeen maailmaan, myös osakuntaan, jolla on jumalattoman maine. Kristilliset yhdistykset pitäisi räjäyttää, koska sinne mennään vain lämmittelemään ystävyydellä”. Ei hän toki yhdistyksiä hylännyt, hän kuului niistä moniin, ja perustikin pari kappaletta. Tulkitsen, että hänellä oli kriittistä mieltä, avarakatseisuutta ja uudistusmieltä. Tätä osoitti myös jo hänen uranvalintansa, pappisura tuolloin vielä varsin ankeassa mielipideilmas- tossa.
Kristityn tehtävä on mennä kaikkeen maailmaan
Käteeni sattui taannoin teos, johon sukulaispiiri oli koonnut lähellä 83-vuotispäiväänsä kuolleen rovasti Sisko Raittiin (os. Saaristo) saarnoja, puheita ja kirjeiden sisältöä. Teoksen nimi on Rakastan kirkkoa, alaotsikkonaan Johdatusta maallistuneille. Hänen teologinen linjansa pohjautui lapsuuden ja nuoruuden ajan elämään Satakunnan rukoilevaisuus- kulttuurin keskellä. Papiksi hänet vihittiin ensimmäisten naispappien joukossa vuona 1988. Samana vuonna hänet valittiin ensimmäisenä naisena kirkolliskokousedustajaksi arkki- hiippakunnan neljän pappisedustajan joukkoon. Jo tässä vaiheessa hän oli omaksunut seurakuntapapin identiteetin, jolta pohjalta hän kiinnostui myöhemmin myös hiljaisuuden liikkeestä ja retriittien järjestämisestä. Retriittipapin tehtävästä hän sitten jäi eläkkeelle.
Otsikon tähän kolumniin sain eräästä Sisko Raittiin kirjeestä, jonka hän oli vuonna 1963 kirjoittanut sisarelleen Helmille: ” Mutta taas kerran koin sen, että kristityn tehtävä on mennä kaikkeen maailmaan, myös osakuntaan, jolla on jumalattoman maine. Kristilliset yhdistykset pitäisi räjäyttää, koska sinne mennään vain lämmittelemään ystävyydellä”. Ei hän toki yhdistyksiä hylännyt, hän kuului niistä moniin, ja perustikin pari kappaletta. Tulkitsen, että hänellä oli kriittistä mieltä, avarakatseisuutta ja uudistusmieltä. Tätä osoitti myös jo hänen uranvalintansa, pappisura tuolloin vielä varsin ankeassa mielipideilmas- tossa.
Rakastan kirkkoa on selkeä teos, hyvin jaoteltu, ulkoasultaan miellyttävä. Huomaa helposti, että sen laatiminen on ollut ammatti-ihmisten käsialaa. Ensimmäinen luku käsittelee Satakunnan rukoilevaisuudesta saatua pohjaa elämälle, sen jälkeen seuraa eräänlainen kokoava luku, jossa kosketellaan mitä erilaisimpia elämänilmiöitä. Seuraavat kolme lukua koostuvat Sisko Raittiin omalle elämänpiirille tärkeistä teksteistä, hän kirjoittaa naisten asiasta, kansainvälisyydestä ja ekumeniasta. Seuraavassa luvussa esitellään hänen uransa ehtoopuolella tärkeää Hiljaisuuden liikettä ja hengellistä ohjausta. Lopuksi on luku, jossa Sisko Raitis on haastatellut tai muistellut tunnettuja henkilöitä, ja jossa hän on itsekin ollut esimerkiksi pohjoismaisten kollegoiden haastateltavana.
Rakastan kirkkoa on selkeä teos, hyvin jaoteltu, ulkoasultaan miellyttävä. Huomaa helposti, että sen laatiminen on ollut ammatti-ihmisten käsialaa. Ensimmäinen luku käsittelee Satakunnan rukoilevaisuudesta saatua pohjaa elämälle, sen jälkeen seuraa eräänlainen kokoava luku, jossa kosketellaan mitä erilaisimpia elämänilmiöitä. Seuraavat kolme lukua koostuvat Sisko Raittiin omalle elämänpiirille tärkeistä teksteistä, hän kirjoittaa naisten asiasta, kansainvälisyydestä ja ekumeniasta. Seuraavassa luvussa esitellään hänen uransa ehtoopuolella tärkeää Hiljaisuuden liikettä ja hengellistä ohjausta. Lopuksi on luku, jossa Sisko Raitis on haastatellut tai muistellut tunnettuja henkilöitä, ja jossa hän on itsekin ollut esimerkiksi pohjoismaisten kollegoiden haastateltavana.
Erityisen kiinnostavaa oli todeta Sisko Raittiin kirjallinen lahjakkuus, ja toisaalta peloton ja ennakkoluuloton tarttuminen ajassa tärkeisiin, esillä olleisiin tapahtumiin. Hän piti viime vuosisadan puolella lukuisia teräviä puheita, ja kirjoitti miltei lukemattoman määrän erilaisia lehtikirjoituksia. Tämä puoli oli minulle täysin tuntematonta. Pahoittelen sitä, että saatoimme vaimoni kanssa tutustua häneen vasta silloin, kun hänen vuosituhannen alusta lähtien vakava sairautensa vähitellen kavensi hänen elämänpiiriään.
Tunnen sympatiaa Sisko Raittiin elämäntyötä kohtaan, sillä hänen sydämessään oli tilaa niillekin, jotka eivät omaa uskoaan liiemmälti rummuttaneet. Saarna- ja kirjoituskokoelmasta voisi löytää paljonkin tähän juttuun sopivia ajatuksia ja tekstinkatkelmia. Edustakoon nyt tätä puolta Sisko Raittiin eräs kirjoitus, joka julkaistiin Koti-lehdessä vuonna 1973.
Tunnen sympatiaa Sisko Raittiin elämäntyötä kohtaan, sillä hänen sydämessään oli tilaa niillekin, jotka eivät omaa uskoaan liiemmälti rummuttaneet. Saarna- ja kirjoituskokoelmasta voisi löytää paljonkin tähän juttuun sopivia ajatuksia ja tekstinkatkelmia. Edustakoon nyt tätä puolta Sisko Raittiin eräs kirjoitus, joka julkaistiin Koti-lehdessä vuonna 1973.
8. (56.) Kritiikkiä Raamatun tekstien tulkinnasta
Kahden teologin, Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teos Sensuroitu, Raamatun muutosten vaiettu historia on kirja, joka helposti jää lukemattomana hyllyyn. Takakannen esittely jo tuo esille, mistä on kysymys: ”Raamatun kertomukset ovat usein tuttuja niillekin, joita uskonto ei kiinnosta. Kautta aikojen raamatunlauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. Moni uskoo, että pyhä kirja on muuttumatonta Jumalan sanaa.”
”Oikeasti Raamattu on muovautunut jatkuvasti kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esimerkiksi monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Kertomuksia Jeesuksesta hiottiin kohti oikeana pidettyä oppia. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille.” Jo nämä katkelmat karkottavat ns. ”tosiuskovat” lukijakunnasta.
Kahden teologin, Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teos Sensuroitu, Raamatun muutosten vaiettu historia on kirja, joka helposti jää lukemattomana hyllyyn. Takakannen esittely jo tuo esille, mistä on kysymys: ”Raamatun kertomukset ovat usein tuttuja niillekin, joita uskonto ei kiinnosta. Kautta aikojen raamatunlauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. Moni uskoo, että pyhä kirja on muuttumatonta Jumalan sanaa.”
”Oikeasti Raamattu on muovautunut jatkuvasti kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esimerkiksi monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Kertomuksia Jeesuksesta hiottiin kohti oikeana pidettyä oppia. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille.” Jo nämä katkelmat karkottavat ns. ”tosiuskovat” lukijakunnasta.
Keitä nämä kirjoittavat sitten ovat. Ville Mäkipelto (s,1968)on suomalainen tubettaja, psykologi ja teologian tohtori. Hänellä on runsaasti tieteellisiä artikkeleita ja esiintymisiä. Paavo Huotari on pappi ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Huotari määrättiin Kauniaisten suomalaisen seurakunnan seurakuntapastoriksi heinäkuussa 2022. Sitä ennen hän toimi Turun Maarian seurakunnan seurakuntapastorin viransijaisena, papiksi hänet oli vihitty vuoden 2020 marraskuussa. Toisaalta tällainen vapaan tutkijan asema antaa mahdollisuuksia todellisen tiedon hankintaan ilman aseman tuottamia rajoituksia. Mielenkiintoista on, että molemmat ovat alun perin kuuluneet helluntaiseurakuntaan, mutta eronneet siitä. Saattaa olla, että heidän kriittisyytensä Raamatun tekstejä kohtaan kumpuaa osittain tästä taustasta.
Sinänsä ei ole yllättävää, että kirjoittajat aloittavat siitä käräjäoikeuden istunnosta, jossa kaikkien tuntema kansanedustaja Päivi Räsänen oli syytettynä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Hän oli suivaantunut evankelisluterilaisen kirkon osallistumisesta Pride-kulkueeseen. Syytteet hylättiin, mutta Räsänen sai uuden leiman henkilökohtaiseen historiaansa. Siitä sitten kirjassa edetään Donald Trumpin kannanottoihin. Todetaan, että USA:n kristillinen oikeisto pitää yhteiskunnallisessa ja moraalisessa ajattelussaan Raamattua ja sen sanamuotoja sellaisenaan ohjeenaan.
Kirjan lukujen nimet oikeastaan jo kertovat paljon sisällöstä. Ensimmäisessä pääluvussa todetaan, että Raamattu on länsimaisen kulttuurin perusteos, ja kristinusko alkoi juutalaisena lahkona ja pyhä kirjallisuus muotoutui kiistojen keskellä. Mutta Raamattu ei ole sellaisenaan siirtynyt polvelta polvelle, vaan se on maailman muokatuin kirja. Herääkin kysymys, kuka oikein kirjoitti Raamatun, sen käsikirjoitusten tieteellinen tutkimus onkin työllistänyt suuren määrän väkeä. Käsikirjoituksia on löytynyt luolien uumenista ja kirjastojen kätköistä. Tilannetta helpottaa nykyään se, että kirjoituksia on saatettu digitaaliseen muotoon, eli mahdollisimman monen ulottuville.
Tekijät toteavat, että Vanhan testamentin käsikirjoitusten välillä on suuria eroja, on monia versioita. joista toiset ovat säilyneet toisia paremmin. Uusi testamentti on säilynyt tuhansissa käsikirjoituksissa. Eräs keskeinen kysymys kuuluu: miten kirjurit muuttivat pyhää tekstiä, kirjurit kun olivat vain ihmisiä, ja tekivät virheitä. Tuli lisäyksiä ja poistoja, osaa teksteistä on muokattu uudelleen. Pienimmillään ovat kirjurien virheet saattaneet olla yksittäisen sanan tai lauseen paikan vaihtamista, mutta myös laajempiakin tekstijaksoja on siirrelty.
Pääluvussa nimeltä Juutalaisuuden juurilla aloitetaan ensin sillä, että monijumalaisuus piti ensin sensuroida. Kaikki tunnetut muinaisen Lähi-idän ja kreikkalais-roomalaisen maailman uskonnot sisälsivät useita jumalia. Monoteismiin, eli yksijumalaisuuteen siirryttiin vähitellen monien vaiheiden kautta. Mooseksen laki ei ole kiveen hakattu sanovat kirjan kirjoittajat, lakikokoelma on sekin kehittynyt aikojen kuluessa nykyiseen muotoonsa. Toisessa Mooseksen kirjassa on viittauksia vielä vanhempaan, eli Hammurabin lakiin mm. kun puhutaan ajatuksesta ”silmä silmästä ja hammas hampaasta”.
Kirjurit kasvattivat Goljatista jättiläisen, jonka pieni paimenpoika Daavid voitti. Tätä vertausta on käytetty lukuisissa yhteyksissä vertauskuvana. Teoksen kirjoittajat toteavat, ettei ilman kirjurien ”toimitustyötä” Daavidin ja Goljatin taistelu olisi saanut sellaista edelleen elävää maailmanmainetta. Toinen saman niminen, eli kuningas Daavid on Raamatussa eräänlainen kokoava hahmo, jolla selitetään israelilaisten valtakunnan nousua ja tuhoa. Oliko Daavid edes historiallinen henkilö, kysyvät kirjan kirjoittajat, vai onko hänen nimensä ympärille vain kietoutunut useita legendoja vähän samaan tapaan kuin Suomessa ehkä ei koskaan olekaan ollut piispa Henrikiä, joka sai surmansa Köyliön järven jäällä joskus 1100-luvulla!
Kolmannessa pääluvussa Hahmottuva kristinusko todetaan, että neljästä evankeliumista kukin oli ensin käytössä vain yhdellä alueella, joiden ihmisten ajattelun erityispiirteitä ne korostavat. Kirjoittajat katsovat, että evankelistat pönkittivät Pietarin asemaa. Esimerkiksi Markuksen ja Johanneksen evankeliumeissa on selviä eroja. Kokonainen alaluku käsittelee Jeesuksen olemusta ja vaiheita. Neitseestä syntyminen asetetaan kirjassa kysymyksenalaiseksi, koska monilla alueilla sana neitsyt tarkoitti vain nuorta tyttöä, jonka ei tarvinnut olla neitsyt.
Viimeisessä pääluvussa Vaiennetut ja käännytetyt käsitellään ensin naisvihaa, joka oli syntynyt kirjurien kynästä. Tietenkin käsitellään aihetta Paavali ja naiset. Kirjoittajat ovat sitä mieltä, että naisiin kohdistuvat vähättelyt hänen kirjeissään koostuvatkin muiden kirjoittajien, ei Paavalin kynästä. Hänen aidoissa kirjeissään naiset tuntuvat olleen hänen työtovereitaan ja aktiivisia seurakunnan toimijoita. Lopuksi tehdään selkoa niistä teoksista, jotka ovat jääneet kokonaan Vanhan Testamentin ulkopuolelle, samoin Uuden Testamentin apokryfikirjoista.
Aivan viimeisissä alaluvuissa puututaan vielä homoseksuaalisuuteen, joka sana tuli Raamattuun kääntäjien lisäyksenä. Amerikkalaiset kääntäjät päättivät lisätä sen vasta 1940-luvulla, tätä sitten seurasivat mm. suomalaiset Raamattu -kansalle -kääntäjät. Tosin jo Raamatun eräissä kohdin puhutaan miehimyksistä ja miesmakaajista. Itse olen miettinyt, missä määrin tuhansien vuosien takainen yhteiskunta ja sen selviämiskeinot ovat vaikuttaneet. Paikoin elettiin viljavilla seuduilla, mutta paikoin paimentolaiset kilpailivat harvakseen sijainneiden keitaiden omistuksesta. Kauppaa tehtiin karavaanimatkoilla. Syntyi jatkuvasti yhteisöjen välisiä sotia, ja parhaassa iässä olevia miehiä kaatui. Väestötappioita tuli, joten kehotus kuului: ”lisääntykää ja täyttäkää maa!”. Samaan sarjaan kuului myös suhtautuminen Onanin puuhiin.
Loppuyhteenvedossa katsotaan, että Raamatun tulkinta elää ja muuttuu ajassa, lähinnä muutokset tapahtuvat tulkinnan tasolla. Raamatun moniäänisyyttä ja rosoisuutta ei kannata sensuroida. Ongelmallista on, jos Raamattu valjastetaan yksisilmäisesti tukemaan jotain haitallista agendaa. Historiassa Raamattu on saatu jopa tukemaan rasismia ja orjuutta. Ei ole olemassa jotain taivaallista tekstiä, johon oman agendansa voisi ankkuroida. Vastuu on yksin tekstin käyttäjällä. Nykylukijan käytössä soisikin olevan sellaisen moniäänisen version Raamatusta, jossa erilaiset ja ristiriitaiset lukutavat Raamatun teksteissä olisivat saatavilla ja helposti vertailtavissa rinnakkain.
Sinänsä ei ole yllättävää, että kirjoittajat aloittavat siitä käräjäoikeuden istunnosta, jossa kaikkien tuntema kansanedustaja Päivi Räsänen oli syytettynä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Hän oli suivaantunut evankelisluterilaisen kirkon osallistumisesta Pride-kulkueeseen. Syytteet hylättiin, mutta Räsänen sai uuden leiman henkilökohtaiseen historiaansa. Siitä sitten kirjassa edetään Donald Trumpin kannanottoihin. Todetaan, että USA:n kristillinen oikeisto pitää yhteiskunnallisessa ja moraalisessa ajattelussaan Raamattua ja sen sanamuotoja sellaisenaan ohjeenaan.
Kirjan lukujen nimet oikeastaan jo kertovat paljon sisällöstä. Ensimmäisessä pääluvussa todetaan, että Raamattu on länsimaisen kulttuurin perusteos, ja kristinusko alkoi juutalaisena lahkona ja pyhä kirjallisuus muotoutui kiistojen keskellä. Mutta Raamattu ei ole sellaisenaan siirtynyt polvelta polvelle, vaan se on maailman muokatuin kirja. Herääkin kysymys, kuka oikein kirjoitti Raamatun, sen käsikirjoitusten tieteellinen tutkimus onkin työllistänyt suuren määrän väkeä. Käsikirjoituksia on löytynyt luolien uumenista ja kirjastojen kätköistä. Tilannetta helpottaa nykyään se, että kirjoituksia on saatettu digitaaliseen muotoon, eli mahdollisimman monen ulottuville.
Tekijät toteavat, että Vanhan testamentin käsikirjoitusten välillä on suuria eroja, on monia versioita. joista toiset ovat säilyneet toisia paremmin. Uusi testamentti on säilynyt tuhansissa käsikirjoituksissa. Eräs keskeinen kysymys kuuluu: miten kirjurit muuttivat pyhää tekstiä, kirjurit kun olivat vain ihmisiä, ja tekivät virheitä. Tuli lisäyksiä ja poistoja, osaa teksteistä on muokattu uudelleen. Pienimmillään ovat kirjurien virheet saattaneet olla yksittäisen sanan tai lauseen paikan vaihtamista, mutta myös laajempiakin tekstijaksoja on siirrelty.
Pääluvussa nimeltä Juutalaisuuden juurilla aloitetaan ensin sillä, että monijumalaisuus piti ensin sensuroida. Kaikki tunnetut muinaisen Lähi-idän ja kreikkalais-roomalaisen maailman uskonnot sisälsivät useita jumalia. Monoteismiin, eli yksijumalaisuuteen siirryttiin vähitellen monien vaiheiden kautta. Mooseksen laki ei ole kiveen hakattu sanovat kirjan kirjoittajat, lakikokoelma on sekin kehittynyt aikojen kuluessa nykyiseen muotoonsa. Toisessa Mooseksen kirjassa on viittauksia vielä vanhempaan, eli Hammurabin lakiin mm. kun puhutaan ajatuksesta ”silmä silmästä ja hammas hampaasta”.
Kirjurit kasvattivat Goljatista jättiläisen, jonka pieni paimenpoika Daavid voitti. Tätä vertausta on käytetty lukuisissa yhteyksissä vertauskuvana. Teoksen kirjoittajat toteavat, ettei ilman kirjurien ”toimitustyötä” Daavidin ja Goljatin taistelu olisi saanut sellaista edelleen elävää maailmanmainetta. Toinen saman niminen, eli kuningas Daavid on Raamatussa eräänlainen kokoava hahmo, jolla selitetään israelilaisten valtakunnan nousua ja tuhoa. Oliko Daavid edes historiallinen henkilö, kysyvät kirjan kirjoittajat, vai onko hänen nimensä ympärille vain kietoutunut useita legendoja vähän samaan tapaan kuin Suomessa ehkä ei koskaan olekaan ollut piispa Henrikiä, joka sai surmansa Köyliön järven jäällä joskus 1100-luvulla!
Kolmannessa pääluvussa Hahmottuva kristinusko todetaan, että neljästä evankeliumista kukin oli ensin käytössä vain yhdellä alueella, joiden ihmisten ajattelun erityispiirteitä ne korostavat. Kirjoittajat katsovat, että evankelistat pönkittivät Pietarin asemaa. Esimerkiksi Markuksen ja Johanneksen evankeliumeissa on selviä eroja. Kokonainen alaluku käsittelee Jeesuksen olemusta ja vaiheita. Neitseestä syntyminen asetetaan kirjassa kysymyksenalaiseksi, koska monilla alueilla sana neitsyt tarkoitti vain nuorta tyttöä, jonka ei tarvinnut olla neitsyt.
Viimeisessä pääluvussa Vaiennetut ja käännytetyt käsitellään ensin naisvihaa, joka oli syntynyt kirjurien kynästä. Tietenkin käsitellään aihetta Paavali ja naiset. Kirjoittajat ovat sitä mieltä, että naisiin kohdistuvat vähättelyt hänen kirjeissään koostuvatkin muiden kirjoittajien, ei Paavalin kynästä. Hänen aidoissa kirjeissään naiset tuntuvat olleen hänen työtovereitaan ja aktiivisia seurakunnan toimijoita. Lopuksi tehdään selkoa niistä teoksista, jotka ovat jääneet kokonaan Vanhan Testamentin ulkopuolelle, samoin Uuden Testamentin apokryfikirjoista.
Aivan viimeisissä alaluvuissa puututaan vielä homoseksuaalisuuteen, joka sana tuli Raamattuun kääntäjien lisäyksenä. Amerikkalaiset kääntäjät päättivät lisätä sen vasta 1940-luvulla, tätä sitten seurasivat mm. suomalaiset Raamattu -kansalle -kääntäjät. Tosin jo Raamatun eräissä kohdin puhutaan miehimyksistä ja miesmakaajista. Itse olen miettinyt, missä määrin tuhansien vuosien takainen yhteiskunta ja sen selviämiskeinot ovat vaikuttaneet. Paikoin elettiin viljavilla seuduilla, mutta paikoin paimentolaiset kilpailivat harvakseen sijainneiden keitaiden omistuksesta. Kauppaa tehtiin karavaanimatkoilla. Syntyi jatkuvasti yhteisöjen välisiä sotia, ja parhaassa iässä olevia miehiä kaatui. Väestötappioita tuli, joten kehotus kuului: ”lisääntykää ja täyttäkää maa!”. Samaan sarjaan kuului myös suhtautuminen Onanin puuhiin.
Loppuyhteenvedossa katsotaan, että Raamatun tulkinta elää ja muuttuu ajassa, lähinnä muutokset tapahtuvat tulkinnan tasolla. Raamatun moniäänisyyttä ja rosoisuutta ei kannata sensuroida. Ongelmallista on, jos Raamattu valjastetaan yksisilmäisesti tukemaan jotain haitallista agendaa. Historiassa Raamattu on saatu jopa tukemaan rasismia ja orjuutta. Ei ole olemassa jotain taivaallista tekstiä, johon oman agendansa voisi ankkuroida. Vastuu on yksin tekstin käyttäjällä. Nykylukijan käytössä soisikin olevan sellaisen moniäänisen version Raamatusta, jossa erilaiset ja ristiriitaiset lukutavat Raamatun teksteissä olisivat saatavilla ja helposti vertailtavissa rinnakkain.
7. (55.) Nostalgia politiikan väkevänä käyttövoimana
Suuren luokan kaipaus tekee historiaa, näin Nostalgia -nimisen teoksen kirjoittaja, professori Antto Vihma aloitti teoksensa esipuheen. Sen ensi rivit ovat seuraavassa tekstikuvassa nähtävissä. Siinä mainitaan, että äänestä Suomi takaisin -iskulauseella perussuomalaiset ovat nousseet mielipidetiedusteluissa Suomen suosituimmaksi puolueeksi. Näin oli teoksen ilmestymisajankohtana, mutta myöhemmin ovat kokoomuslaiset ajaneet heidän ohitseen gallupeissa.
Vihma analysoi aihettaan monelta kantilta, jakoi teoksen neljään alalukuun, joista tällainen puolimaallikko keskittyy mielellään lukuun nimeltä Entistävä nostalgia käytännössä. Tämä siksi. että siinä tulivat esiin edellä esitetyssä katkelmassakin mainitut valtiot ja niiden pitkälti yksinvaltaiset johtajat, jotka pitävät edelleen kansaa hyppysissään menneisiin kunnian aikoihin viittaamalla, olivat ne sitten todellisia tai vain uskomuksia. Ainoa poikkeus luettelossa on Suomi, jossa pitkälle koulutettu ja demokraattiseen elämänmenoon tottunut kansa ei hevin lähde kelkkaan mihin tahansa. Ei ainakaan siinä määrin kuin monella muulla suunnalla.
Vihma analysoi aihettaan monelta kantilta, jakoi teoksen neljään alalukuun, joista tällainen puolimaallikko keskittyy mielellään lukuun nimeltä Entistävä nostalgia käytännössä. Tämä siksi. että siinä tulivat esiin edellä esitetyssä katkelmassakin mainitut valtiot ja niiden pitkälti yksinvaltaiset johtajat, jotka pitävät edelleen kansaa hyppysissään menneisiin kunnian aikoihin viittaamalla, olivat ne sitten todellisia tai vain uskomuksia. Ainoa poikkeus luettelossa on Suomi, jossa pitkälle koulutettu ja demokraattiseen elämänmenoon tottunut kansa ei hevin lähde kelkkaan mihin tahansa. Ei ainakaan siinä määrin kuin monella muulla suunnalla.
Laajasta ja monipuolisesta teoksesta olen poiminut tähän vain kolme meille tärkeintä kehityskulkua. Teoksesta saisi vaikka kuinka monta blogikirjoitusta, mutta pääosa tämänkin jutun tekstistä täytyy jättää lukijain mahdollisen oman kiinnostuksen varaan.
Brexit, eli Englannin ero EU:sta
Englannissa valmistautuminen ratkaisevaan äänestykseen käytiin koko kansakunnassa nostalgisissa merkeissä. Haikailtiin takaisin maailmaan, jossa ”passit olivat sinisiä, kasvot valkoisia ja maailmankarttaa väritti imperiumin pinkki”. Kampanjoissa olivat keskeisenä osana tummaihoisilla muukalaisilla pelottelu ja valehtelu Turkin tulosta EU:n jäseneksi. Väitettiin myös, että eroaminen toisi jäsenmaksujen loppumisena 350 miljoonan punnan viikoittaisen säästön käytettäväksi terveydenhuoltoon.
Taustalla oli aivoissa myös maailman meriä ennen hallinnut voimakas Britannia, joka alkoi nyt toisen maailmansodan jälkeen taantua ja menettää alueitaan. Heikentyminen eräässä mielessä jatkui jäsenyytenä Euroopan talousyhteisössä (EEC 1973) ja Euroopan Unionissa (EU 1992). Nämä liittymiset selitettiin kansasta vieraantuneen, liberaalin ja kosmopoliittisen eliitin petoksena. Esimerkiksi värikäs pääministeri Boris Johnson selitti pari vuotta sitten, että ero EU:sta antaisi mahdollisuuden tiivistää yhteistyötä ympäri maailman, erityisesti Kansainyhteisön maiden kanssa. Eron jälkeen ovat kuitenkin tulleet esille haittapuolet. suuri määrä muista maista kotoisin olleita työntekijöitä joutui lähtemään maasta, pankki- ja muun liike-elämän yhteydet yskivät. Lopullinen tilinpäätös kuitenkin on jäänyt tekemättä, ehkäpä Eurooppaa kohdanneiden vitsauksien, pandemian ja Venäjän hyökkäyksen takia.
Amerikkalaista epätoivoa ja Trumpin silmäniskuja
”America first” sai taantuvilla teollisuus- ja hiilikaivosalueilla muodon ”Trump digs coal”. Tavallisesti Trumpin puhe kertoi, että kysymyksessä oli kansallinen kriisi, maa oli hyökkäyksen kohteena ja joutumassa perikatoon. Toiseksi hän yksilöi ne toimijat, joiden takia sekä ihmiset että maa ovat hukassa. Ryhmiä oli kaksi: heikko ja vieraantunut eliitti sekä muukalaiset, jotka pyrkivät rajan yli Yhdysvaltoihin ("meksikolaiset raiskaajat" ja ”radikaalit islamterroristit”). Kolmanneksi hän esitteli hyvin abstraktin polun, jota seuraamalla voitaisiin palata takaisin suuruuteen ja menestykseen. On todettu, että puheet vaikuttivat erityisesti pessimistisiin äänestäjiin, joille hän tuotti turvallisuuden tunnetta, äärimmäiset lausunnot tarjoiltiin pienen hymyn kanssa, vähän ironisin ilmein. Trump onnistui luomaan yhteyden valkoiseen työväenluokkaan. Tämä yhteys kesti sellaisia skandaaleja, jotka olisivat voineet tuhota kenties kenen tahansa muun poliitikon presidenttihaaveet.
Haluan normaalin Suomen takaisin
Perussuomalaisen puolueen populistisessa kehityksessä Vihma erottaa kolme vaihetta. Kaiken juurena oli Veikko Vennamon luoma maaseutupopulismi, jossa ahneus ja rahan palvonta sai kuulla kunniansa. Suomen Maaseudun Puolue (SMP) saavutti merkittävän vaalivoiton vuonna 1970. Elettiin suurta rakennemuutoksen aikaa, 1960-luvulla oli syntynyt kaupunkien lähiöitä, ja monilapsisten maaseutuperheiden jäseniä oli muuttanut töihin Ruotsiin. Puolueen vaalimainontaa hallitsi kaipaus itsenäisten perheviljelmien agraariyhteiskuntaan. Puolue ilmoitti olevansa ”pienen ihmisen” asialla. Puolue alkoi hajota linjaristiriitoihin 1990-luvulla ja joutui lopulta konkurssiin. Pelastajaksi löytyi Timo Soini, joka aloitti pienen porukan johtomiehenä ja kehitti uudelleen nimetyn puolueen merkittäväksi tekijäksi.
Seuraavaksi puolueen tulilinjalle tulivat ylikansallinen päätöksenteko ja kansallisvaltioiden heikentyminen. ”Missä EU, siellä ongelma”, messusi Timo Soini. Perussuomalaiseksi puolueeksi nimensä muuttanut puolue nousi merkittäväksi tekijäksi 2000 -luvun puolella. Kampanjaan limittyi myös maahanmuuttovastainen viesti. ”EU:n vallan kasvu johtaa siihen, että asioistamme päättää entistä enemmän kreikkalainen kommunisti, italialainen fasisti, saksalainen pankkiiri ja ranskalainen sosialisti”, näin kerrottiin puolueen eräiden jäsenten sanomisista eräässä tutkijain laatimassa teoksessa.
Jussi Halla-ahon johdolla perussuomalaiset muuttui autoritääriseksi populistipuolueeksi, jonka keskeiset linjaukset olivat tyypillistä eurooppalaista oikeistopopulismia. Maahanmuutto ja islam koettiin uhkana, nostalgia ulottui aikaan, jolloin ei oltu vielä lähelläkään väestön monimuotoistumista. Yleistä turvattomuutta ja rappiokehitystä korostettiin.
Keskustaan kuuluneen Juha Sipilän hallitus oli muodostettu vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen, ja perussuomalaiset oli otettu siihen tavallaan ”kesytettäviksi.” Heidän puolueensa kuitenkin hajosi vuoden 2017 puoluekokouksen jälkeen, mutta perussuomalaiset ministerit kuitenkin jäivät hallitukseen ja muodostivat Sinisen eduskuntaryhmän. Paluuta Halla-ahon johtamaan emopuolueeseen ei enää ollut, joten sinänsä kyvykkäästi tehtävänsä hoitaneet entiset ministerit jäivät Sipilän hallituksen erottua tavallaan tyhjän päälle, eli hankkimaan elantoaan muualta. Kokoomuksen Petteri Orpo otti perussuomalaiset hallitukseensa kesäkuussa 2023. Heidän takiaan hallituksen tie on alusta lähtien ollut kivinen.
Brexit, eli Englannin ero EU:sta
Englannissa valmistautuminen ratkaisevaan äänestykseen käytiin koko kansakunnassa nostalgisissa merkeissä. Haikailtiin takaisin maailmaan, jossa ”passit olivat sinisiä, kasvot valkoisia ja maailmankarttaa väritti imperiumin pinkki”. Kampanjoissa olivat keskeisenä osana tummaihoisilla muukalaisilla pelottelu ja valehtelu Turkin tulosta EU:n jäseneksi. Väitettiin myös, että eroaminen toisi jäsenmaksujen loppumisena 350 miljoonan punnan viikoittaisen säästön käytettäväksi terveydenhuoltoon.
Taustalla oli aivoissa myös maailman meriä ennen hallinnut voimakas Britannia, joka alkoi nyt toisen maailmansodan jälkeen taantua ja menettää alueitaan. Heikentyminen eräässä mielessä jatkui jäsenyytenä Euroopan talousyhteisössä (EEC 1973) ja Euroopan Unionissa (EU 1992). Nämä liittymiset selitettiin kansasta vieraantuneen, liberaalin ja kosmopoliittisen eliitin petoksena. Esimerkiksi värikäs pääministeri Boris Johnson selitti pari vuotta sitten, että ero EU:sta antaisi mahdollisuuden tiivistää yhteistyötä ympäri maailman, erityisesti Kansainyhteisön maiden kanssa. Eron jälkeen ovat kuitenkin tulleet esille haittapuolet. suuri määrä muista maista kotoisin olleita työntekijöitä joutui lähtemään maasta, pankki- ja muun liike-elämän yhteydet yskivät. Lopullinen tilinpäätös kuitenkin on jäänyt tekemättä, ehkäpä Eurooppaa kohdanneiden vitsauksien, pandemian ja Venäjän hyökkäyksen takia.
Amerikkalaista epätoivoa ja Trumpin silmäniskuja
”America first” sai taantuvilla teollisuus- ja hiilikaivosalueilla muodon ”Trump digs coal”. Tavallisesti Trumpin puhe kertoi, että kysymyksessä oli kansallinen kriisi, maa oli hyökkäyksen kohteena ja joutumassa perikatoon. Toiseksi hän yksilöi ne toimijat, joiden takia sekä ihmiset että maa ovat hukassa. Ryhmiä oli kaksi: heikko ja vieraantunut eliitti sekä muukalaiset, jotka pyrkivät rajan yli Yhdysvaltoihin ("meksikolaiset raiskaajat" ja ”radikaalit islamterroristit”). Kolmanneksi hän esitteli hyvin abstraktin polun, jota seuraamalla voitaisiin palata takaisin suuruuteen ja menestykseen. On todettu, että puheet vaikuttivat erityisesti pessimistisiin äänestäjiin, joille hän tuotti turvallisuuden tunnetta, äärimmäiset lausunnot tarjoiltiin pienen hymyn kanssa, vähän ironisin ilmein. Trump onnistui luomaan yhteyden valkoiseen työväenluokkaan. Tämä yhteys kesti sellaisia skandaaleja, jotka olisivat voineet tuhota kenties kenen tahansa muun poliitikon presidenttihaaveet.
Haluan normaalin Suomen takaisin
Perussuomalaisen puolueen populistisessa kehityksessä Vihma erottaa kolme vaihetta. Kaiken juurena oli Veikko Vennamon luoma maaseutupopulismi, jossa ahneus ja rahan palvonta sai kuulla kunniansa. Suomen Maaseudun Puolue (SMP) saavutti merkittävän vaalivoiton vuonna 1970. Elettiin suurta rakennemuutoksen aikaa, 1960-luvulla oli syntynyt kaupunkien lähiöitä, ja monilapsisten maaseutuperheiden jäseniä oli muuttanut töihin Ruotsiin. Puolueen vaalimainontaa hallitsi kaipaus itsenäisten perheviljelmien agraariyhteiskuntaan. Puolue ilmoitti olevansa ”pienen ihmisen” asialla. Puolue alkoi hajota linjaristiriitoihin 1990-luvulla ja joutui lopulta konkurssiin. Pelastajaksi löytyi Timo Soini, joka aloitti pienen porukan johtomiehenä ja kehitti uudelleen nimetyn puolueen merkittäväksi tekijäksi.
Seuraavaksi puolueen tulilinjalle tulivat ylikansallinen päätöksenteko ja kansallisvaltioiden heikentyminen. ”Missä EU, siellä ongelma”, messusi Timo Soini. Perussuomalaiseksi puolueeksi nimensä muuttanut puolue nousi merkittäväksi tekijäksi 2000 -luvun puolella. Kampanjaan limittyi myös maahanmuuttovastainen viesti. ”EU:n vallan kasvu johtaa siihen, että asioistamme päättää entistä enemmän kreikkalainen kommunisti, italialainen fasisti, saksalainen pankkiiri ja ranskalainen sosialisti”, näin kerrottiin puolueen eräiden jäsenten sanomisista eräässä tutkijain laatimassa teoksessa.
Jussi Halla-ahon johdolla perussuomalaiset muuttui autoritääriseksi populistipuolueeksi, jonka keskeiset linjaukset olivat tyypillistä eurooppalaista oikeistopopulismia. Maahanmuutto ja islam koettiin uhkana, nostalgia ulottui aikaan, jolloin ei oltu vielä lähelläkään väestön monimuotoistumista. Yleistä turvattomuutta ja rappiokehitystä korostettiin.
Keskustaan kuuluneen Juha Sipilän hallitus oli muodostettu vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen, ja perussuomalaiset oli otettu siihen tavallaan ”kesytettäviksi.” Heidän puolueensa kuitenkin hajosi vuoden 2017 puoluekokouksen jälkeen, mutta perussuomalaiset ministerit kuitenkin jäivät hallitukseen ja muodostivat Sinisen eduskuntaryhmän. Paluuta Halla-ahon johtamaan emopuolueeseen ei enää ollut, joten sinänsä kyvykkäästi tehtävänsä hoitaneet entiset ministerit jäivät Sipilän hallituksen erottua tavallaan tyhjän päälle, eli hankkimaan elantoaan muualta. Kokoomuksen Petteri Orpo otti perussuomalaiset hallitukseensa kesäkuussa 2023. Heidän takiaan hallituksen tie on alusta lähtien ollut kivinen.
6. (54.) Kerran kesässä Enonsaareen
Yli viisikymmenvuotisen Lahdessa asumisen aikana Enonsaaressa on tullut käytyä aika usein, ehkä eniten talvella, jolloin se on ollut helppo ja lähellä ollut kohde. Tai sitten se on ollut väliasema pitemmillä hiihtolenkeillä. Tässä on nyt kertomusta siitä, miltä saari, sen luonto ja näkymät näyttivät alkukesän 2023 pikaisella vierailulla. Kuvat ovat matkalaisten yhteistä käsialaa.
Yli viisikymmenvuotisen Lahdessa asumisen aikana Enonsaaressa on tullut käytyä aika usein, ehkä eniten talvella, jolloin se on ollut helppo ja lähellä ollut kohde. Tai sitten se on ollut väliasema pitemmillä hiihtolenkeillä. Tässä on nyt kertomusta siitä, miltä saari, sen luonto ja näkymät näyttivät alkukesän 2023 pikaisella vierailulla. Kuvat ovat matkalaisten yhteistä käsialaa.
Enonsaari on suurehko saari Vesijärven eteläisimmässä osassa Enonselällä. Saareen ei ole maayhteyttä, vaan sinne on järjestetty laivakuljetuksia. Enonsaaressa on paitsi kesäkahvila myös joitain kesäasuntoja. Enonsaaren sijaintia kuvaava kartake on kaapattu Lahden kaupungin sivuilta. Kuvassa on Vesijärven eteläosa, joka ulottuu Lahden kaupunkiin saakka. Enonsaari on lähes keskellä järveä.
Ensimmäisessä kuvaparissa odotellaan yhteysaluksen tuloa Lahden satamaan, sitten luodaan katse lähestyvän saaren rantaan. Enonsaareen pääsee kesäisin Lahti Linesin m/s Kymppi -laivalla Lahden matkustajasatamasta sekä Camping Messilän rannasta.
Enonsaaren juuret kesänviettopaikkana ulottuvat yli sadan vuoden taakse. Huvila Siesta, jonka nimeä rakennuksessa toimiva kesäkahvilakin kantaa, on rakennettu jo 1900-luvun alussa. Yksityisomistuksesta huvila siirtyi Lahden kaupungille 1950-luvulla. Alue on vuokrattu Camping Messilälle, ja kahvilaa pitää nyt voittoa tuottamaton yhdistys Painovoima ry.
Enonsaaressa sijaitsee kaupungin omistama luonnonsuojelualue, joka suojeltiin vuonna 2008. Noin viidentoista hehtaarin suureisen suojelualueen sisältä löytyy lehtojen lisäksi myös kuusi- ja mäntyvaltaista kangasmetsää. Seuraavat kuvat on otettu luontopolun varrelta.
Kolmas kuva on otettu kohti järveä ja neljäs kohti Messilän rinteitä.
Enonsaaressa sijaitsee kaupungin omistama luonnonsuojelualue, joka suojeltiin vuonna 2008. Noin viidentoista hehtaarin suureisen suojelualueen sisältä löytyy lehtojen lisäksi myös kuusi- ja mäntyvaltaista kangasmetsää. Seuraavat kuvat on otettu luontopolun varrelta.
Kolmas kuva on otettu kohti järveä ja neljäs kohti Messilän rinteitä.
Enonsaaresta voi vielä löytää monia eri lehtotyyppejä. Lehtojen merkitys luonnon monimuotoisuuden suojelulle on erityisen tärkeää, sillä ne ovat runsaslajisimpia metsäelinympäristöjämme. Kasvilajien määrä on runsas ja monipuolinen. Saaressa viihtyvät esimerkiksi harvinaisemmat kasvilajit, kuten velholehti, lehto-orvokki ja haisukurjenpolvi.
Seuraavassa kuvassa näkyvät mm. kielo, kurjenpolvi ja kotkansiipi. Pesimälinnustoon kuuluu säännöllisesti noin 60 eri lintulajia, joista osa on direktiivilajeja, kuten pikkusieppo ja palokärki. Saaren rantalehdoissa voi kuulla mm. kultarinnan, mustapääkertun ja sirittäjän kaunista laulua.
Seuraavassa kuvassa näkyvät mm. kielo, kurjenpolvi ja kotkansiipi. Pesimälinnustoon kuuluu säännöllisesti noin 60 eri lintulajia, joista osa on direktiivilajeja, kuten pikkusieppo ja palokärki. Saaren rantalehdoissa voi kuulla mm. kultarinnan, mustapääkertun ja sirittäjän kaunista laulua.
Näitä vesiltä löytyy myös meikäläisiä (silkkiuikkuja, tässä suurennetuna)! Kuvan otti Turo.
5. (53.) Kahdeksan minuutin keskusteluja
Hyväkin keskusteluohjelma saattaa ajan kuluessa väsähtää tai kulua, jolloin katsojien mielenkiinto herpaantuu. Aika ajoin pitää uudistua, hankkia mielenkiintoisempia vieraita tai vaihtaa juontajia. Yle Uutiset tekivät täksi kesäksi ketterän muutoksen, uusina juontajina 8 minuuttia-ohjelmassa aloittivat maahanmuuttotaustaiset suomalaiset Wali Hashi ja Olivia Din Belle. Molemmat puhuvat moitteetonta suomen kieltä, ja ovat olleet jo kauan Suomessa. Hashi on 53-vuotias somali, joka tuli Suomeen 1990-luvun alussa. Hän on ehtinyt olla jo vuosia täällä toimittajana. Din Belle on huomattavasti nuorempi, hänestä on netissä vähän tietoja. Lähes ainoa löytämäni käsitteli Tampereen yliopistoon 2021 tehtyä kandidaattityötä, joka käsitteli Ranskan ja sen entisten siirtomaiden välisiä suhteita ja vuorovaikutusrakenteita. Kysymys ei siis ollut maisterin tutkintoon vaadittava pro gradu -koe. Hän edustaa viehättävällä tavalla omaa sukupolveaan.
Molemmat toimittajat ovat osoittautuneet ammattitaitoisiksi, ja ovat tuoneet ohjelmaan uutta ilmettä. Esimerkiksi viimeksi nähtyä Jussi Halla-ahon haastattelua pidin miellyttävänä kokemuksena. Taustaryhmä oli tehnyt Hashin kanssa hyvää työtä, kysymykset olivat asiallisia ja kohdistuivat keskeisin asioihin. Hashin kyselyssä ei ollut tippaakaan yritystä provosoinnin suuntaan, eikä se ollut myöskään ”revolverihaastattelua”, joka jossain vaiheissa vuosia sitten tuntui olleen muodissa.
Perussuomalaisten presidenttiehdokas ja eduskunnan nykyinen puhemies, Halla-aho vastaili harkitusti ja kohteliaasti ilman ylimielisyyttä. Asetelma oli kieltämättä herkullinen, maahan muuttanut somali ja maahanmuuttovastaisen puolueen entinen puheenjohtaja. Kieltämättä vastakohtana tuli mieleen hänen edeltäjänsä, entinen rahvaanomainen ja röheltävä puheenjohtaja Timo Soini. Olisiko tietynlainen rauhallisuus ja sanonnan täsmällisyys perua Halla-ahon yliopisto-opinnoista, jotka päättyivät filosofian tohtorin tutkintoon. Aihepiiri muinaiskirkkoslaavi vain ei ehkä antanut parhaita eväitä poliittiselle uralle, muita valmiuksia kyllä.
---------
Maahanmuuttokeskustelu on näinä päivinä saanut uutta vauhtia. Toisaalta tiedämme, että vanhenevan Suomen huoltosuhde saattaisi edellyttää runsastakin työperäistä maahanmuuttoa. Mutta mielipiteet eroavat jo siinä, mikä on työperäistä, mikä humanitääristä tai suoranmaista pakolaisuutta. Työperäisen käsitettä on pyritty rajaamaan määrittelemällä tulorajoja, joita nyt onkin perussuomalaisten taholta pyritty hallitusneuvotteluissa nostamaan, jotta muuttajat eivät pelkästään kuormittaisi sosiaaliviranomaisiamme. Erityisesti on kiinnitetty huomiota lasten tilanteeseen, tätä on vauhdittanut tieto siitä, että ns. jengiytyminen heidän keskuudessaan on suurimmissa kaupungeissa hälyttävästi noussut.
Huoltosuhdetta on laskeskeltu myös kansakunnittain. Vuonna 2003 se oli Wikipedian mukaan ulkomaalaisista tulijoista huonoin Somalian ja Irakin kansalaisilla, paras Iso-Britannian ja Viron kansalaisilla. Ja jotta tilanne olisi vielä monimutkaisempi, linkittyy keskusteluun myös kysymys rasismista. Muutamat uudet perussuomalaisten puolelta valitut ministerit ovat jo joutuneet liipasimelle, kaiken huippuna valtionvarainministeri ja puolueen puheenjohtaja Riikka Purra, jonka vuosien takaisia tekstejä on eri tahoilla yritetty setviä. Yksi keskustan nokkamiehistä, Antti Kurvinen on jo ehtinyt vaatia eduskuntaa koolle kesken kesälomakauden tutkimaan asiaa. Asiasta on meneillään myös adressikeräys, jossa lienee jo saavutettu käsittelyyn vaadittava 50.000 nimen raja. Näin maahanmuuttoasiasta on tullut myös sisäpoliittinen kiistakysymys, jossa jälleen mitataan, kenen joukoissa kukin kansanedustaja oikein seisoo. RKP taitaa olla eniten pulassa, sillä se on näyttänyt ajelevan kaksilla rattailla.
Hyväkin keskusteluohjelma saattaa ajan kuluessa väsähtää tai kulua, jolloin katsojien mielenkiinto herpaantuu. Aika ajoin pitää uudistua, hankkia mielenkiintoisempia vieraita tai vaihtaa juontajia. Yle Uutiset tekivät täksi kesäksi ketterän muutoksen, uusina juontajina 8 minuuttia-ohjelmassa aloittivat maahanmuuttotaustaiset suomalaiset Wali Hashi ja Olivia Din Belle. Molemmat puhuvat moitteetonta suomen kieltä, ja ovat olleet jo kauan Suomessa. Hashi on 53-vuotias somali, joka tuli Suomeen 1990-luvun alussa. Hän on ehtinyt olla jo vuosia täällä toimittajana. Din Belle on huomattavasti nuorempi, hänestä on netissä vähän tietoja. Lähes ainoa löytämäni käsitteli Tampereen yliopistoon 2021 tehtyä kandidaattityötä, joka käsitteli Ranskan ja sen entisten siirtomaiden välisiä suhteita ja vuorovaikutusrakenteita. Kysymys ei siis ollut maisterin tutkintoon vaadittava pro gradu -koe. Hän edustaa viehättävällä tavalla omaa sukupolveaan.
Molemmat toimittajat ovat osoittautuneet ammattitaitoisiksi, ja ovat tuoneet ohjelmaan uutta ilmettä. Esimerkiksi viimeksi nähtyä Jussi Halla-ahon haastattelua pidin miellyttävänä kokemuksena. Taustaryhmä oli tehnyt Hashin kanssa hyvää työtä, kysymykset olivat asiallisia ja kohdistuivat keskeisin asioihin. Hashin kyselyssä ei ollut tippaakaan yritystä provosoinnin suuntaan, eikä se ollut myöskään ”revolverihaastattelua”, joka jossain vaiheissa vuosia sitten tuntui olleen muodissa.
Perussuomalaisten presidenttiehdokas ja eduskunnan nykyinen puhemies, Halla-aho vastaili harkitusti ja kohteliaasti ilman ylimielisyyttä. Asetelma oli kieltämättä herkullinen, maahan muuttanut somali ja maahanmuuttovastaisen puolueen entinen puheenjohtaja. Kieltämättä vastakohtana tuli mieleen hänen edeltäjänsä, entinen rahvaanomainen ja röheltävä puheenjohtaja Timo Soini. Olisiko tietynlainen rauhallisuus ja sanonnan täsmällisyys perua Halla-ahon yliopisto-opinnoista, jotka päättyivät filosofian tohtorin tutkintoon. Aihepiiri muinaiskirkkoslaavi vain ei ehkä antanut parhaita eväitä poliittiselle uralle, muita valmiuksia kyllä.
---------
Maahanmuuttokeskustelu on näinä päivinä saanut uutta vauhtia. Toisaalta tiedämme, että vanhenevan Suomen huoltosuhde saattaisi edellyttää runsastakin työperäistä maahanmuuttoa. Mutta mielipiteet eroavat jo siinä, mikä on työperäistä, mikä humanitääristä tai suoranmaista pakolaisuutta. Työperäisen käsitettä on pyritty rajaamaan määrittelemällä tulorajoja, joita nyt onkin perussuomalaisten taholta pyritty hallitusneuvotteluissa nostamaan, jotta muuttajat eivät pelkästään kuormittaisi sosiaaliviranomaisiamme. Erityisesti on kiinnitetty huomiota lasten tilanteeseen, tätä on vauhdittanut tieto siitä, että ns. jengiytyminen heidän keskuudessaan on suurimmissa kaupungeissa hälyttävästi noussut.
Huoltosuhdetta on laskeskeltu myös kansakunnittain. Vuonna 2003 se oli Wikipedian mukaan ulkomaalaisista tulijoista huonoin Somalian ja Irakin kansalaisilla, paras Iso-Britannian ja Viron kansalaisilla. Ja jotta tilanne olisi vielä monimutkaisempi, linkittyy keskusteluun myös kysymys rasismista. Muutamat uudet perussuomalaisten puolelta valitut ministerit ovat jo joutuneet liipasimelle, kaiken huippuna valtionvarainministeri ja puolueen puheenjohtaja Riikka Purra, jonka vuosien takaisia tekstejä on eri tahoilla yritetty setviä. Yksi keskustan nokkamiehistä, Antti Kurvinen on jo ehtinyt vaatia eduskuntaa koolle kesken kesälomakauden tutkimaan asiaa. Asiasta on meneillään myös adressikeräys, jossa lienee jo saavutettu käsittelyyn vaadittava 50.000 nimen raja. Näin maahanmuuttoasiasta on tullut myös sisäpoliittinen kiistakysymys, jossa jälleen mitataan, kenen joukoissa kukin kansanedustaja oikein seisoo. RKP taitaa olla eniten pulassa, sillä se on näyttänyt ajelevan kaksilla rattailla.
4. (52.) Mitä nyt kuuluu Wagner -ryhmälle ?
Venäjän aloittamassa hyökkäyssodassa Ukrainaan on ollut monia käänteitä, joista ei ensi kuulemalta tahdo saada selvää. Yhtenä niistä on ns. Wagner-ryhmän ja sen johtajan Jevgeni Prigožinin toiminta, tämä kun oli tässä pari viikkoa sitten menossa jo kohti Moskovaa luultavasti noin 5000 miehen kanssa. Keräilin ryhmästä tietoja mm. Googlesta, tosin yhtä ja toista oli kyllä asioita seuraavalle tullutkin tietoon muutenkin matkan varrelta. Tässä on siis joitain perustietoja. Ajattelin ensin jäljentää tähän ryhmän karmaisevan pääkallologon, mutta se olisi vaatinut joitain selvennyksiä. Sitä voi tarkastella ryhmän sivuilta Googlesta.
Mistä on tullut ensinnäkin tuo nimi. Ilmeisesti se on otettu tunnetun säveltäjän Richard Wagnerin mukaan, jonka mahtipontinen sävelkieli aikoinaan ilahdutti myös Adolf Hitleriä. Kysymyksessä on venäläinen palkka-armeija, jonka venäläiset oligarkit olivat perustaneet suojelemaan omistuksiaan niissä maissa, joissa heillä on ollut liiketoimintaa. Samalla se on tehnyt niissä likaista työtä myös Venäjän hallituksen puolesta, mm. eräissä Afrikan maissa sekä Syyrian sisällissodassa, jossa se taisteli sikäläisen diktaattorin Bašar al-Assadin puolesta. On muistettava, että Venäjällä on jo pidempään ollut Syyriassa laivastoasema, eli se on yrittänyt levittää sinne valtaansa.
Nyt Wagner oli otettu mukaan Ukrainan sotaan, jossa se oli tehnyt hirmutekoja siviilejä kohtaan mm. Kiovan alueen pienen kaupungin, Butšan alueella ja monella muullakin paikkakunnalla. Wagner oli saanut oikeuden rekrytoida miehiä myös Venäjän vankiloista luvaten täyden vapauden puolen vuoden palveluksesta. Tosin kyllä venäläiset sotilaatkin osaavat tehdä julmuuksia. Mieleen tulee sanonta, ”kasakka ottaa kaiken, mitä irti saa”. Kasakoista on muistoja Suomesta jo 1700-luvun alusta Isonvihan ajoilta, jolloin ryöstettiin, raiskattiin, tapettiin ja päälle päätteeksi vietiin kenties sadoittain nuoria ihmisiä orjiksi Venäjälle. Nytkin venäläiset ovat vieneet valloittamiltaan alueilta lapsia omalle puolelleen.
Moni on saattanut ihmetellä. miksi Wagnerin pääasiallisen johtajan, Jevgeni Prigožinin on annettu toimia niinkin vapaasti venäläisiä rintamakomentajia ja jopa puolustusministeri Sergei Shoigua vastaan. Selitys lienee siinä, että Wagner-ryhmä on linkittynyt niin monella tapaa armeijan johtoon ja erityisesti vaikutusvaltaisten oligarkkien kanssa, että hän on ollut tavallaan haavoittumaton aina näihin päiviin saakka. Tuo wagnerilaisten kapina kuitenkin lopahti, kun Prigožin ei saanutkaan odottamaansa tukea Putinin vastaiselta oppositiolta, joka ilmeisesti kovan paikan tullen vetäytyi. Sen nokkamies. aikaisemmin Ukrainassa taistelevan armeijan komentajana toiminut Sergei Surovikin on pidätetty. Toisaalta hänen seuraajansa Valeri Gerasimov myös siirrettiin ensin syrjään, mutta nyt näyttää siltä, että tämä oli vain väliaikainen ratkaisu.
Puhdistuksia siis tapahtuu, mutta myös Wagner jatkaa yhtenä joukkona toimintaansa, eikä ole sulautunut Venäjän joukkoihin. Mitä sitten kuuluu Prigožinille? Hän siirtyi ensin Valko-Venäjälle sikäläisen diktaattorin Lukashenkan hoiviin, mutta lensi pian Venäjälle, Lukashenkan mukaan Pietariin, ilmeisesti sen jälkeen Moskovaan. Hänenkään tarunsa ei liene lopussa. vaikka välillä siltä tuntuikin. Olen yrittänyt saada Suomen lehdistöstä selvää hänen tilanteestaan, mutta näyttää siltä, että koko Wagner-jupakka on vielä kokonaan hämärän peitossa. Esimerkiksi Venäjän armeijan riveihin heitä ei ole paljonkaan ilmestynyt, Valko-Venäjällä on jonkinlainen leiri varattu heitä varten. Siitäkään ei viime aikoina ole tietoja tihkunut.
-----------
Vaikka taistelijoilla on sympatioita äärioikeistoöaisiim ryhmiin, Wagner ei ole ideologinen ryhmä, vaan pikemminkin palkkasoturien verkosto, joka liittyy Venäjän valtion turvallisuuteen. Wagneria rahoittaa Jevgeni Prigožin, ”Putinin kokki”, joka tunnetaan myös Pietarin trollitehtaasta. Hänellä on muitakin media-alan omistuksia. Wagner on harjoitellut Venäjän sotilastiedustelupalvelun GRU:n kanssa. Tällaiset yritykset ovat kommentaattori Hanna Smithin mukaan Venäjälle keino kiistää vastuunsa operaatioistaan.
Seuraavassa on lyhennelty lainaus Wikipedian tekstistä. Palkkasoturit ovat Venäjällä laissa kiellettyjä (perustuslain art. 13 ja rikoslain art. 208 sekä 359). Niinpä Venäjän yksityiset sotilasyritykset on rekisteröity ulkomailla, kuten Belizessä (Moran Security) tai Brittiläisillä Neitsytsaarilla (RSB-ryhmä). Palkkasotureille on käyttöä useissa konflikteissa, jos ei taisteluissa, niin vartioimassa öljylähteitä ja kaivoksia. Uskotaan, että GRU tai jokin muu korkea viranomaistaho loi Wagnerin ja pitää sitä yllä. Wagnerilla on koulutuskeskus Etelä-Venäjällä Krasnodarin aluepiirin Molkinossa, Venäjän sotilastukikohdan vieressä. Lännessä on usein väitetty, että Wagner-ryhmä on vastuussa "vakavista ihmisoikeusrikkomuksista Ukrainassa, Syyriassa, Libyassa, Keski-Afrikan tasavallassa, Sudanissa ja Mosambikissa, kuten kidutuksesta ja laittomista, sattumanvaraisista tai mielivaltaisista teloituksista”.
Saattaisimme helposti vain todeta, että kohta kapinamieltä osoittanut Jevgeni Prigožin ”poistetaan näyttämöltä” tavalla tai toisella. Mutta hän ja Wagner ovat linkittyneet monimutkaisella tavalla niin Venäjän armeijaan, yhteiskuntaan, oligarkkeihin ja muihin vaikutusvaltaisiin tahoihin, että tämä ei yksinkertaisesti ole helppoa. Eikä siihen ole varmaan oikein haluakaan, sillä sen monesti rikostaustaiset palkkasoturit ovat hyökkäävän armeijan parhaimmistoa, jonka päätä ei palele vaikeissakaan paikoissa. Sääliäkään ei tunneta, eikä ihmisoikeuksista välitetä. Wagnerin tämän hetkinen asema ja toiminta ovat tämän päivän suuria arvoituksia.
Venäjän aloittamassa hyökkäyssodassa Ukrainaan on ollut monia käänteitä, joista ei ensi kuulemalta tahdo saada selvää. Yhtenä niistä on ns. Wagner-ryhmän ja sen johtajan Jevgeni Prigožinin toiminta, tämä kun oli tässä pari viikkoa sitten menossa jo kohti Moskovaa luultavasti noin 5000 miehen kanssa. Keräilin ryhmästä tietoja mm. Googlesta, tosin yhtä ja toista oli kyllä asioita seuraavalle tullutkin tietoon muutenkin matkan varrelta. Tässä on siis joitain perustietoja. Ajattelin ensin jäljentää tähän ryhmän karmaisevan pääkallologon, mutta se olisi vaatinut joitain selvennyksiä. Sitä voi tarkastella ryhmän sivuilta Googlesta.
Mistä on tullut ensinnäkin tuo nimi. Ilmeisesti se on otettu tunnetun säveltäjän Richard Wagnerin mukaan, jonka mahtipontinen sävelkieli aikoinaan ilahdutti myös Adolf Hitleriä. Kysymyksessä on venäläinen palkka-armeija, jonka venäläiset oligarkit olivat perustaneet suojelemaan omistuksiaan niissä maissa, joissa heillä on ollut liiketoimintaa. Samalla se on tehnyt niissä likaista työtä myös Venäjän hallituksen puolesta, mm. eräissä Afrikan maissa sekä Syyrian sisällissodassa, jossa se taisteli sikäläisen diktaattorin Bašar al-Assadin puolesta. On muistettava, että Venäjällä on jo pidempään ollut Syyriassa laivastoasema, eli se on yrittänyt levittää sinne valtaansa.
Nyt Wagner oli otettu mukaan Ukrainan sotaan, jossa se oli tehnyt hirmutekoja siviilejä kohtaan mm. Kiovan alueen pienen kaupungin, Butšan alueella ja monella muullakin paikkakunnalla. Wagner oli saanut oikeuden rekrytoida miehiä myös Venäjän vankiloista luvaten täyden vapauden puolen vuoden palveluksesta. Tosin kyllä venäläiset sotilaatkin osaavat tehdä julmuuksia. Mieleen tulee sanonta, ”kasakka ottaa kaiken, mitä irti saa”. Kasakoista on muistoja Suomesta jo 1700-luvun alusta Isonvihan ajoilta, jolloin ryöstettiin, raiskattiin, tapettiin ja päälle päätteeksi vietiin kenties sadoittain nuoria ihmisiä orjiksi Venäjälle. Nytkin venäläiset ovat vieneet valloittamiltaan alueilta lapsia omalle puolelleen.
Moni on saattanut ihmetellä. miksi Wagnerin pääasiallisen johtajan, Jevgeni Prigožinin on annettu toimia niinkin vapaasti venäläisiä rintamakomentajia ja jopa puolustusministeri Sergei Shoigua vastaan. Selitys lienee siinä, että Wagner-ryhmä on linkittynyt niin monella tapaa armeijan johtoon ja erityisesti vaikutusvaltaisten oligarkkien kanssa, että hän on ollut tavallaan haavoittumaton aina näihin päiviin saakka. Tuo wagnerilaisten kapina kuitenkin lopahti, kun Prigožin ei saanutkaan odottamaansa tukea Putinin vastaiselta oppositiolta, joka ilmeisesti kovan paikan tullen vetäytyi. Sen nokkamies. aikaisemmin Ukrainassa taistelevan armeijan komentajana toiminut Sergei Surovikin on pidätetty. Toisaalta hänen seuraajansa Valeri Gerasimov myös siirrettiin ensin syrjään, mutta nyt näyttää siltä, että tämä oli vain väliaikainen ratkaisu.
Puhdistuksia siis tapahtuu, mutta myös Wagner jatkaa yhtenä joukkona toimintaansa, eikä ole sulautunut Venäjän joukkoihin. Mitä sitten kuuluu Prigožinille? Hän siirtyi ensin Valko-Venäjälle sikäläisen diktaattorin Lukashenkan hoiviin, mutta lensi pian Venäjälle, Lukashenkan mukaan Pietariin, ilmeisesti sen jälkeen Moskovaan. Hänenkään tarunsa ei liene lopussa. vaikka välillä siltä tuntuikin. Olen yrittänyt saada Suomen lehdistöstä selvää hänen tilanteestaan, mutta näyttää siltä, että koko Wagner-jupakka on vielä kokonaan hämärän peitossa. Esimerkiksi Venäjän armeijan riveihin heitä ei ole paljonkaan ilmestynyt, Valko-Venäjällä on jonkinlainen leiri varattu heitä varten. Siitäkään ei viime aikoina ole tietoja tihkunut.
-----------
Vaikka taistelijoilla on sympatioita äärioikeistoöaisiim ryhmiin, Wagner ei ole ideologinen ryhmä, vaan pikemminkin palkkasoturien verkosto, joka liittyy Venäjän valtion turvallisuuteen. Wagneria rahoittaa Jevgeni Prigožin, ”Putinin kokki”, joka tunnetaan myös Pietarin trollitehtaasta. Hänellä on muitakin media-alan omistuksia. Wagner on harjoitellut Venäjän sotilastiedustelupalvelun GRU:n kanssa. Tällaiset yritykset ovat kommentaattori Hanna Smithin mukaan Venäjälle keino kiistää vastuunsa operaatioistaan.
Seuraavassa on lyhennelty lainaus Wikipedian tekstistä. Palkkasoturit ovat Venäjällä laissa kiellettyjä (perustuslain art. 13 ja rikoslain art. 208 sekä 359). Niinpä Venäjän yksityiset sotilasyritykset on rekisteröity ulkomailla, kuten Belizessä (Moran Security) tai Brittiläisillä Neitsytsaarilla (RSB-ryhmä). Palkkasotureille on käyttöä useissa konflikteissa, jos ei taisteluissa, niin vartioimassa öljylähteitä ja kaivoksia. Uskotaan, että GRU tai jokin muu korkea viranomaistaho loi Wagnerin ja pitää sitä yllä. Wagnerilla on koulutuskeskus Etelä-Venäjällä Krasnodarin aluepiirin Molkinossa, Venäjän sotilastukikohdan vieressä. Lännessä on usein väitetty, että Wagner-ryhmä on vastuussa "vakavista ihmisoikeusrikkomuksista Ukrainassa, Syyriassa, Libyassa, Keski-Afrikan tasavallassa, Sudanissa ja Mosambikissa, kuten kidutuksesta ja laittomista, sattumanvaraisista tai mielivaltaisista teloituksista”.
Saattaisimme helposti vain todeta, että kohta kapinamieltä osoittanut Jevgeni Prigožin ”poistetaan näyttämöltä” tavalla tai toisella. Mutta hän ja Wagner ovat linkittyneet monimutkaisella tavalla niin Venäjän armeijaan, yhteiskuntaan, oligarkkeihin ja muihin vaikutusvaltaisiin tahoihin, että tämä ei yksinkertaisesti ole helppoa. Eikä siihen ole varmaan oikein haluakaan, sillä sen monesti rikostaustaiset palkkasoturit ovat hyökkäävän armeijan parhaimmistoa, jonka päätä ei palele vaikeissakaan paikoissa. Sääliäkään ei tunneta, eikä ihmisoikeuksista välitetä. Wagnerin tämän hetkinen asema ja toiminta ovat tämän päivän suuria arvoituksia.
3.(51.)Onko seuraava presidentti myös urheilullinen?
Suomalaiset ovat urheilukansaa. Tämä slogan on iskostunut laajojen kansankerrosten mieliin, meillä on perinteitäkin, joista olemme ylpeitä. Olemme myös tottuneet siihen, että presidenttimme ovat olleet liikunnallisesti aktiivisia, tai ovat ainakin näyttäneet sellaisilta. Urho Kekkonen oli tietysti omassa sarjassaan, ensin oli omaa kilpaurheilutaustaa, Suomen mestaruuksia vauhdittomissa lajeissa. Muistaakseni hänen vauhdittoman kolmiloikan ennätyksessä oli päälle yhdeksän metriä. Sopii koettaa, hyvälläkin nuorella miehellä on siinä tekemistä. Lisäksi tuli urheilujohtajan tehtäviä, mm. joukkueen johtajana Berliinin olympiakisoissa jo vuonna 1936.
Kekkonen tuli tunnetuksi myös lenkkeilystään ja erityisesti Lapin hiihtoretkistä. Lenkkipolulla Seurasaaressa hän yritti vanhanakin joka aamu loikata tietyn portaikon ylimmälle tai ainakin toiseksi ylimmälle portaalle. Lapin hiihtoretket seurasivat toisiaan. Seurueeseen piti saada ainakin yksi everstitasoinen hiihtäjä. Urbaani legenda oli, että tässä porukassa ryhdyttiin jo varhain miettimään virkatehtäviä, jotka estäisivät matkaan lähdön. Vatsakkaita kenraaleja ei sen sijaan häiritty. Tästä porukasta löytyi kuitenkin yksi kelvollinen seuralainen, kenraalimajuri Yrjö Keinonen, jonka Kekkonen pian nimitti suoraan puolustusvoimain komentajaksi, eli silloiseksi kolmen leijonan kenraaliksi. Samalla sivuutettiin ainakin kymmenen, ehkä parikymmentä virkaiässä vanhempaa kenraaliluutnanttia tai kenraalimajuria.
Totuuden nimessä täytyy kuitenkin todeta. että oli Keinosella sotilaallisiakin ansioita, hän oli mm. Mannerheim-ristin ritari. Tilanne oli kuitenkin hankala, painetta tuli. Vähitellen Keinonen päätti itse erota. Yksi asiaan vaikuttanut asia oli hänen kesämökilleen armeijan pioneerivoimin rakennettu kellari. Tosin sijaiskärsijänä oli ensin muuan kapteeni Siitonen, joka sai sakkoja. Hän oli muuten laulaja Matti Siitosen, eli Fredin isä. Keinosen niskaan alkoi kuitenkin kasaantua monia muitakin ongelmia, eikä vähiten omaperäinen suhtautuminen venäläisiin. Hän joutui eroamaan reilun kolmen vuoden komentajakauden jälkeen.
Seuraava presidentti, eli Mauno Koivisto (1982–1994) oli myös urheilumiehiä henkeen ja vereen. Hän oli Lauri Törnin joukoissa palvellessaan oppinut pelaamaan lentopalloa, joten mitään seurataustaa hänellä ei ollut. Varsinaisesti hän tuli tässä mielessä tunnetuksi vasta presidenttikaudellaan. Suuri yleisö tiesi jopa ns. presidentticupin, jota pelattiin ns. Pienessä messuhallissa (nyk. Töölön Kisahallissa). Siellä ja muissakin turnauksissa ympäri maata hän pelasi seuransa Sikariportaan keskeisenä pelaajana. Näin itse hänen pelaavan kymmeniä kertoja. Itse en kuitenkaan päässyt häntä vastaan, sillä ikäeroa oli 13 vuotta. Kyllä hän omassa ikäluokassaan oli tehokas, ulottuvana pelaajana hän pääsi iskemään aika korkealta, vaikka ei hypännytkään, kurkotti vaan toisella jalalla. Pallo lensi aina sinne takarajan tuntumaan. Tosin hänen sarjassaan verkon yläreuna oli useita senttejä alempana kuin meillä nuoremmilla.
Siellä Kisahallissa Koivisto sitten kierteli juomapullo kädessä kuten muutkin pelaajat, pysähtyi välillä juttelemaan lentopalloasioista meidän muiden kanssa, tavallisena miehenä tavallisten miesten joukossa. Ulkomaalaisten joukkueiden jäsenet ihmettelivät, että miten valtion päämies voi noin vain pelata ja kuljeskella, ovilla ei ollut minkäänlaista vartiointia, eikä turvamiehiä näkynyt missään. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että eräs treenatun näköinen siviilivaatteissa kulkenut mies kyllä hiippaili siellä jossain 10 tai 20 metrin päässä. Hänellä oli lisäksi mukana pieni laukku, jonka sisältöä sitten arvailtiin. Laukku oli yleensä maassa hänen jaloissaan.
Suomalaiset ovat urheilukansaa. Tämä slogan on iskostunut laajojen kansankerrosten mieliin, meillä on perinteitäkin, joista olemme ylpeitä. Olemme myös tottuneet siihen, että presidenttimme ovat olleet liikunnallisesti aktiivisia, tai ovat ainakin näyttäneet sellaisilta. Urho Kekkonen oli tietysti omassa sarjassaan, ensin oli omaa kilpaurheilutaustaa, Suomen mestaruuksia vauhdittomissa lajeissa. Muistaakseni hänen vauhdittoman kolmiloikan ennätyksessä oli päälle yhdeksän metriä. Sopii koettaa, hyvälläkin nuorella miehellä on siinä tekemistä. Lisäksi tuli urheilujohtajan tehtäviä, mm. joukkueen johtajana Berliinin olympiakisoissa jo vuonna 1936.
Kekkonen tuli tunnetuksi myös lenkkeilystään ja erityisesti Lapin hiihtoretkistä. Lenkkipolulla Seurasaaressa hän yritti vanhanakin joka aamu loikata tietyn portaikon ylimmälle tai ainakin toiseksi ylimmälle portaalle. Lapin hiihtoretket seurasivat toisiaan. Seurueeseen piti saada ainakin yksi everstitasoinen hiihtäjä. Urbaani legenda oli, että tässä porukassa ryhdyttiin jo varhain miettimään virkatehtäviä, jotka estäisivät matkaan lähdön. Vatsakkaita kenraaleja ei sen sijaan häiritty. Tästä porukasta löytyi kuitenkin yksi kelvollinen seuralainen, kenraalimajuri Yrjö Keinonen, jonka Kekkonen pian nimitti suoraan puolustusvoimain komentajaksi, eli silloiseksi kolmen leijonan kenraaliksi. Samalla sivuutettiin ainakin kymmenen, ehkä parikymmentä virkaiässä vanhempaa kenraaliluutnanttia tai kenraalimajuria.
Totuuden nimessä täytyy kuitenkin todeta. että oli Keinosella sotilaallisiakin ansioita, hän oli mm. Mannerheim-ristin ritari. Tilanne oli kuitenkin hankala, painetta tuli. Vähitellen Keinonen päätti itse erota. Yksi asiaan vaikuttanut asia oli hänen kesämökilleen armeijan pioneerivoimin rakennettu kellari. Tosin sijaiskärsijänä oli ensin muuan kapteeni Siitonen, joka sai sakkoja. Hän oli muuten laulaja Matti Siitosen, eli Fredin isä. Keinosen niskaan alkoi kuitenkin kasaantua monia muitakin ongelmia, eikä vähiten omaperäinen suhtautuminen venäläisiin. Hän joutui eroamaan reilun kolmen vuoden komentajakauden jälkeen.
Seuraava presidentti, eli Mauno Koivisto (1982–1994) oli myös urheilumiehiä henkeen ja vereen. Hän oli Lauri Törnin joukoissa palvellessaan oppinut pelaamaan lentopalloa, joten mitään seurataustaa hänellä ei ollut. Varsinaisesti hän tuli tässä mielessä tunnetuksi vasta presidenttikaudellaan. Suuri yleisö tiesi jopa ns. presidentticupin, jota pelattiin ns. Pienessä messuhallissa (nyk. Töölön Kisahallissa). Siellä ja muissakin turnauksissa ympäri maata hän pelasi seuransa Sikariportaan keskeisenä pelaajana. Näin itse hänen pelaavan kymmeniä kertoja. Itse en kuitenkaan päässyt häntä vastaan, sillä ikäeroa oli 13 vuotta. Kyllä hän omassa ikäluokassaan oli tehokas, ulottuvana pelaajana hän pääsi iskemään aika korkealta, vaikka ei hypännytkään, kurkotti vaan toisella jalalla. Pallo lensi aina sinne takarajan tuntumaan. Tosin hänen sarjassaan verkon yläreuna oli useita senttejä alempana kuin meillä nuoremmilla.
Siellä Kisahallissa Koivisto sitten kierteli juomapullo kädessä kuten muutkin pelaajat, pysähtyi välillä juttelemaan lentopalloasioista meidän muiden kanssa, tavallisena miehenä tavallisten miesten joukossa. Ulkomaalaisten joukkueiden jäsenet ihmettelivät, että miten valtion päämies voi noin vain pelata ja kuljeskella, ovilla ei ollut minkäänlaista vartiointia, eikä turvamiehiä näkynyt missään. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että eräs treenatun näköinen siviilivaatteissa kulkenut mies kyllä hiippaili siellä jossain 10 tai 20 metrin päässä. Hänellä oli lisäksi mukana pieni laukku, jonka sisältöä sitten arvailtiin. Laukku oli yleensä maassa hänen jaloissaan.
Vuoden 2012 presidentinvaalien edellä entinen presidentti Mauno Koivisto osallistui keskusteluun presidentin vallan rajoittamisesta. Palkittu piirtäjä Kalevi Laalo, itsekin senioripelaaja, oivalsi liittää tilanteen Koiviston lempiharrastukseen. Marraskuussa 1923 syntynyt Koivisto oli vähän tätä ennen joutunut ikänsä tuomien vaikeuksien takia luopumaan pelaamisesta. ESS 21.1.2012.
Oma lukunsa sitten oli Martti Ahtisaari (1994–2000). Hän ei olemukseltaan ollut urheilumiehiä, vaikka demarit pyrkivät antamaan hänestä sen vaikutelman. Ehkä hän oli joskus nuoruudessaan, monia kiloja aikaisemmin hieman kokeillut koripalloa. Niinpä televisioon lavastettiin kohtaus, jossa hän pallotteli Suomen siihen asti ehkä parhaimman koripalloilijan Kari Liimon kanssa, Ja kun otettiin riittävän monta ottoa, niin saatiinhan se pallo sinne koriin yhtä ohjelmanväläytystä varten. Välähdys oli kuitenkin niin säälittävä, että sitä ei enää toistettu. Kohtuuden nimissä täytyy mainita hänen ansioistaan, eli hän oli lännettämässä maata, kuten nykyään sanottaisiin. Kansakoulunopettajan tutkinnon suorittamisen jälkeen hän ei Suomessa kauan opettanut, vaan siirtyi Pakistaniin erääseen kansainväliseen kouluun. Sitä tietä myöten hän sitten eteni YK:iin, ja niitti varsinaiset kannuksensa välittämällä rauhaa Namibiaan, jonka itsenäistymisessä hänellä myös oli ansionsa. Pääsyy hänen ehdokkuudelleen oli kuitenkin se, että Kalevi Sorsa, ”vanha sotaratsu” haluttiin mahdollisen venäjämyönteisyyden takia syrjäyttää. Homman hoiti demarien nuorempi siipi, kohdistaen samalla toimintansa myös jähmettynyttä puolueen muuta koneistoa kohtaan.
Tarja Halosen (2000–2012) kohdalla ei sentään tehty samanlaista operaatiota, vaikka hänen voimistelu- ja uintiharrastuksiaan kyllä hehkutettiin, kuitenkin ns. sordino päällä, kuten asiallista olikin. Hänen valintansa yhtenä vaikuttimena oli saada maahan viimeinkin naispresidentti, jos kohta hänellä oli sisäpoliittisia ansioita ja työskentelyä SAK:n lakimiehenä. Miinuksena tietysti oli sama asia kuin Saksan liittokansleri Angela Merkelillä, eli aivan liian suuri hyväuskoisuus Vladimir Putinia kohtaan. Toisaalta se oli eurooppalaisuuden valtavire. Oikeastaan yksi sen aloittajista oli Merkelin edeltäjä Gerhard Schröder (1998–2005). Varsin äidillisesti Halonen näytti käyttäytyvän niin Putinin kuin USA:n presidentin seurassa. Legendaariseksi on muodostunut valokuva, jossa hän oikoo George W. Bushin solmiota.
Kerberos ei voinut ohittaa Tarja Halostakaan, tässä hän esiin tyy Venäjältä lahjaksi saadun kissansa kanssa.
Oma lukunsa sitten oli Martti Ahtisaari (1994–2000). Hän ei olemukseltaan ollut urheilumiehiä, vaikka demarit pyrkivät antamaan hänestä sen vaikutelman. Ehkä hän oli joskus nuoruudessaan, monia kiloja aikaisemmin hieman kokeillut koripalloa. Niinpä televisioon lavastettiin kohtaus, jossa hän pallotteli Suomen siihen asti ehkä parhaimman koripalloilijan Kari Liimon kanssa, Ja kun otettiin riittävän monta ottoa, niin saatiinhan se pallo sinne koriin yhtä ohjelmanväläytystä varten. Välähdys oli kuitenkin niin säälittävä, että sitä ei enää toistettu. Kohtuuden nimissä täytyy mainita hänen ansioistaan, eli hän oli lännettämässä maata, kuten nykyään sanottaisiin. Kansakoulunopettajan tutkinnon suorittamisen jälkeen hän ei Suomessa kauan opettanut, vaan siirtyi Pakistaniin erääseen kansainväliseen kouluun. Sitä tietä myöten hän sitten eteni YK:iin, ja niitti varsinaiset kannuksensa välittämällä rauhaa Namibiaan, jonka itsenäistymisessä hänellä myös oli ansionsa. Pääsyy hänen ehdokkuudelleen oli kuitenkin se, että Kalevi Sorsa, ”vanha sotaratsu” haluttiin mahdollisen venäjämyönteisyyden takia syrjäyttää. Homman hoiti demarien nuorempi siipi, kohdistaen samalla toimintansa myös jähmettynyttä puolueen muuta koneistoa kohtaan.
Tarja Halosen (2000–2012) kohdalla ei sentään tehty samanlaista operaatiota, vaikka hänen voimistelu- ja uintiharrastuksiaan kyllä hehkutettiin, kuitenkin ns. sordino päällä, kuten asiallista olikin. Hänen valintansa yhtenä vaikuttimena oli saada maahan viimeinkin naispresidentti, jos kohta hänellä oli sisäpoliittisia ansioita ja työskentelyä SAK:n lakimiehenä. Miinuksena tietysti oli sama asia kuin Saksan liittokansleri Angela Merkelillä, eli aivan liian suuri hyväuskoisuus Vladimir Putinia kohtaan. Toisaalta se oli eurooppalaisuuden valtavire. Oikeastaan yksi sen aloittajista oli Merkelin edeltäjä Gerhard Schröder (1998–2005). Varsin äidillisesti Halonen näytti käyttäytyvän niin Putinin kuin USA:n presidentin seurassa. Legendaariseksi on muodostunut valokuva, jossa hän oikoo George W. Bushin solmiota.
Kerberos ei voinut ohittaa Tarja Halostakaan, tässä hän esiin tyy Venäjältä lahjaksi saadun kissansa kanssa.
Sen sijaan Sauli Niinistö on tottunut liikkuja, rullaluistelija ja jääkiekkoilija. Hänet on nähty jäällä niin Putinin kanssa Venäjän matkoillaan kuin siellä täällä ns. ”höntsäkiekkoa” pelaamassa Helsingin eri kentillä. Hän on saattanut ilmestyä jollekin kentälle siellä olevien sekaan yhtenä pelaajista. Ainoa ero on taitanut olla se, että yksi poliisiauto on ollut pysäköitynä kentän laidalla. Tv:n katsojalle on jäänyt vaikutelma, että hän on saapunut paikalle yllättäen ja ilmoittamatta, miten sitten lieneekään. Täydet pisteet hänkin kuitenkin saa Kekkosen ja Koiviston tapaan.
Entä sitten jatkossa? Jos Olli Rehnistä tulee seuraava presidentti, saamme seurata televisiosta jalkapalloilua. Eräänlaisen maistiaisen hän tarjosi jo muutama aika sitten, heti osanottoilmoituksensa jälkeen. Hyvin näytti pallo tottelevan, mutta miksikäs ei, takana on vuosia Mikkelin Palloilijoiden edustusjoukkueessa ja kaikenlaisissa ”höntsäporukoissa” ympäri maailmaa. Nytkin hänellä on sellainen Helsingissä, ja osallistumisilmoituskin tuli viisaasti Jalkapalloliiton tiloissa Stadionin kupeessa. Rehn on ollut kahdesti EU:n komissaarina, ensin yritystoiminnasta ja tietoyhteiskunnasta, sitten talous- ja raha-asioista vastaavana. Hän on ollut EU;n parlamentin jäsen ja varapuhemies. Kansanedustaja hän oli jo 1990-luvulla, ja viimeksi 2015–2018. Tuona vuonna hänet nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi, jossa ominaisuudessa hän on myös Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsen.
Toinen vaaliin ilmoittautunut on ulkoministeri Pekka Haavisto, jonka mahdollisesta urheilutaustasta ei ole tietoa, todennäköisesti sitä ei ole ollenkaan. Hyvin hän on kyllä pestinsä hoitanut, tottunut vaikeina vuosina asioimaan maailman mahtajien kanssa. Täyttä presidenttiainesta hänkin. Vanhat herrat Harry Harkimo ja Paavo Väyrynen ovat täysiä statisteja, vaikka ehkä elävätkin vielä parhaiden vuosiensa unelmissa. Muut varteenotettavat henkilöt ovat vielä taustalla, paitsi Jussi Halla-aho, joka juuri ehti ilmoittaa halukkuutensa. Kokoomus saattaa asettaa suurlähettiläs Mikko Hautalan, jonka asemapaikka on nyt Washingtonissa, aikaisemmin Moskovassa. Ei olenkaan hullumpi ehdokas hänkään. Minulta hän saa sympatiaa sikäli. että on kotoisin kotiseudultani, eli Seinäjoen kaupungista. Jutta Urpilainen, mahdollinen demariehdokas on kyllä niittänyt laakereita EU:n komission Afrikan asioiden komissaarina, mutta taitaa olla ilman mahdollisuuksia hänkin. On myös väläytelty Mika Aaltolan nimeä, mutta hänellä ei ole puoluetta, eikä ehkä oikein vetoakaan vaaliin kansan kannatuksesta huolimatta. Myös pienet puolueet asettanevat ehdokkaita. ellei muuten niin pysyäkseen ”kartalla” ja kansan mielissä. Tällaisia ehdokkaita voivat olla vaikkapa puheenjohtajat Li Andersson ja Sari Essayah, entinen huippukävelijä, maailmamestari jopa.
Jos kokoomus lopulta päätyy Alexander Stubbiin, niin hänessähän on urheilumiestä aivan tarpeeksi. Hän on triathlonisti. joten kestävyyttä kyllä ainakin riittää. Hän on viime aikoina kilpaillut lyhemmillä matkoilla, jolloin niin uinti-, pyöräily- kuin juoksumatkatkojakin on puolitettu.
Entä sitten jatkossa? Jos Olli Rehnistä tulee seuraava presidentti, saamme seurata televisiosta jalkapalloilua. Eräänlaisen maistiaisen hän tarjosi jo muutama aika sitten, heti osanottoilmoituksensa jälkeen. Hyvin näytti pallo tottelevan, mutta miksikäs ei, takana on vuosia Mikkelin Palloilijoiden edustusjoukkueessa ja kaikenlaisissa ”höntsäporukoissa” ympäri maailmaa. Nytkin hänellä on sellainen Helsingissä, ja osallistumisilmoituskin tuli viisaasti Jalkapalloliiton tiloissa Stadionin kupeessa. Rehn on ollut kahdesti EU:n komissaarina, ensin yritystoiminnasta ja tietoyhteiskunnasta, sitten talous- ja raha-asioista vastaavana. Hän on ollut EU;n parlamentin jäsen ja varapuhemies. Kansanedustaja hän oli jo 1990-luvulla, ja viimeksi 2015–2018. Tuona vuonna hänet nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi, jossa ominaisuudessa hän on myös Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsen.
Toinen vaaliin ilmoittautunut on ulkoministeri Pekka Haavisto, jonka mahdollisesta urheilutaustasta ei ole tietoa, todennäköisesti sitä ei ole ollenkaan. Hyvin hän on kyllä pestinsä hoitanut, tottunut vaikeina vuosina asioimaan maailman mahtajien kanssa. Täyttä presidenttiainesta hänkin. Vanhat herrat Harry Harkimo ja Paavo Väyrynen ovat täysiä statisteja, vaikka ehkä elävätkin vielä parhaiden vuosiensa unelmissa. Muut varteenotettavat henkilöt ovat vielä taustalla, paitsi Jussi Halla-aho, joka juuri ehti ilmoittaa halukkuutensa. Kokoomus saattaa asettaa suurlähettiläs Mikko Hautalan, jonka asemapaikka on nyt Washingtonissa, aikaisemmin Moskovassa. Ei olenkaan hullumpi ehdokas hänkään. Minulta hän saa sympatiaa sikäli. että on kotoisin kotiseudultani, eli Seinäjoen kaupungista. Jutta Urpilainen, mahdollinen demariehdokas on kyllä niittänyt laakereita EU:n komission Afrikan asioiden komissaarina, mutta taitaa olla ilman mahdollisuuksia hänkin. On myös väläytelty Mika Aaltolan nimeä, mutta hänellä ei ole puoluetta, eikä ehkä oikein vetoakaan vaaliin kansan kannatuksesta huolimatta. Myös pienet puolueet asettanevat ehdokkaita. ellei muuten niin pysyäkseen ”kartalla” ja kansan mielissä. Tällaisia ehdokkaita voivat olla vaikkapa puheenjohtajat Li Andersson ja Sari Essayah, entinen huippukävelijä, maailmamestari jopa.
Jos kokoomus lopulta päätyy Alexander Stubbiin, niin hänessähän on urheilumiestä aivan tarpeeksi. Hän on triathlonisti. joten kestävyyttä kyllä ainakin riittää. Hän on viime aikoina kilpaillut lyhemmillä matkoilla, jolloin niin uinti-, pyöräily- kuin juoksumatkatkojakin on puolitettu.
2. (50) Kiitti mulle riitti
Kukapa olisi voinut aavistaa. että maailmameno muuttuu parissa vuodessa niin kuin nyt on tapahtunut. Päällimmäisenä tietysti tulee mieleen Putinin orkestroima raaka hyökkäys itsenäiseen naapurimaahansa. Niin kuin presidentti Sauli Niinistö sanoi, naamiot putosivat. Tähän voisi lisätä, että yltiöymmärtävä suhtautuminen Venäjän kehitystä kohtaan muuttui kaikkialla realistisemmaksi. Samalla Eurooppa, ja yleisemmin länsimaat, kiinteyttivät yhteistoimintaansa. Putin onnistui lisäksi ajamaan myös Suomen Naton jäseneksi.
Saattaa olla, että syvemmälle vaikuttavat muutokset tapahtuivat meillä kuitenkin työelämässä, kiitos salakavalan viruksen, joka pakotti uudistuksiin. Aluksi elettiin suuressa epätietoisuudessa, ehdotuksia menettelytavoiksi satoi puolelta jos toiseltakin, seurasi myös vähän operettimainen suurhanke Uudenmaan eristämiseksi muusta Suomesta. Viruksen kanssa opittiin vähitellen elämään, mutta jotain tuli jäädäkseen, etätyöt tai paremminkin hybridityöt niiden jalostuneempana muunnoksena.
Kukapa olisi voinut aavistaa. että maailmameno muuttuu parissa vuodessa niin kuin nyt on tapahtunut. Päällimmäisenä tietysti tulee mieleen Putinin orkestroima raaka hyökkäys itsenäiseen naapurimaahansa. Niin kuin presidentti Sauli Niinistö sanoi, naamiot putosivat. Tähän voisi lisätä, että yltiöymmärtävä suhtautuminen Venäjän kehitystä kohtaan muuttui kaikkialla realistisemmaksi. Samalla Eurooppa, ja yleisemmin länsimaat, kiinteyttivät yhteistoimintaansa. Putin onnistui lisäksi ajamaan myös Suomen Naton jäseneksi.
Saattaa olla, että syvemmälle vaikuttavat muutokset tapahtuivat meillä kuitenkin työelämässä, kiitos salakavalan viruksen, joka pakotti uudistuksiin. Aluksi elettiin suuressa epätietoisuudessa, ehdotuksia menettelytavoiksi satoi puolelta jos toiseltakin, seurasi myös vähän operettimainen suurhanke Uudenmaan eristämiseksi muusta Suomesta. Viruksen kanssa opittiin vähitellen elämään, mutta jotain tuli jäädäkseen, etätyöt tai paremminkin hybridityöt niiden jalostuneempana muunnoksena.
Työelämän muutoksesta antaa hyvän kuvan uusi teos Kiitti mulle riitti. Sen takana ovat viestinnän ja työelämän asiantuntijat Sara Lindström ja Miia Savaspuro. Kirjan alaotsikkona on lause: Näin selviydyt voittajana työelämän turbulenssista. Heidän henkilökohtaiset vaikuttimensa löytyvät kirjan sivulta 15, josta on seuraava kuva. He korostavat, että heidän kohdallaan kysymys ei suinkaan ollut nykyään muotiin tulleesta downshiftaamisesta, vaikuttimet olivat aivan toiset.
Ennen pandemiaa monissa yrityksissä ja virastoissa pyrittiin tehokkuuden nimissä kokoamaan väkeä yhteen toimipisteeseen, pahimmillaan laajoihin avokonttoreihin, joissa työntekijät oli erotettu toisistaan vain siirrettävin väliseinin. Uskottiin, että näin ns. hiljainen tieto välittyisi paremmin, kun kesken työn ja ennen esimerkiksi kahvitaukoa saattoi kysyä jotain lähimmältä työtoverilta. Kun vielä viraston tai osaston päällikkö työskenteli lähes samassa tilassa, toki useimmiten omassa huoneessaan, saattoi hän myös paremmin valvoa työntekijöitään. Kaikki tämä tavallaan räjähti käsiin, ja nyt ollaan vaikeuksissa, kun tyhjiä toimintatiloja on myynnissä joka puolella.
Etätöihin ryhdyttiin monin paikoin innolla, säästyivät matkarahat, ja matkustusaikaa, perheenkin kanssa voitiin olla enemmän yhdessä. Mutta pian huomattiin, että oma tiimi tai osasto joutui kovin erilleen, eivätkä verkon kautta käydyt palaverit oikein lopultakaan onnistuneet. Jotain jäätiin paitsi. Ja niin siirryttiin ns. hybridityöhön, eli osan viikkoa kotona, kesämökillä, osan viikkoa toimistolla. Huomattiin, että se olisikin paras ratkaisu vuorovaikutuksen säilymisen, sitoutumisen, yhteisöllisyyden ja työhyvinvoinnin kannalta. Myös työnjohtaminen muuttui, jos valvoa halutiin, voitiin se tehdä myös digitaalisesti.
Olen seurannut jälkikasvuni toimintaa etätyössä. Työaikaa voi siinä mm. sijoittaa paremmin päivän kulkuun. Jos kysymyksessä on kansainvälinen yritys, kulkevat kellonajat ympäri Eurooppaa vähän eri tahdissa. Omaa työaikaa voi esimerkiksi siirtää enemmän iltaan, jolloin eurooppalaisia kollegoja voi paremmin tavoittaa. Kotimaisen tiimin kanssa voi sitten sopia kokouspäivistä, jolloin eletään Suomen ajan mukaan.
Lindströmin ja Savaspuron teos jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä käydään läpi pandemian aikaisia tapahtumia, joista edellä on eräitä pääasioita, osittain kirjaan tukeutuen, osittain omien havaintojen pohjalta. Toisessa pääluvussa katsotaan tulevaisuuteen ja hahmotellaan neljää trendiä, joiden tekijät uskovat muokkaavan työhön liittyvää ajattelua ja tekemisen tapaa. Kolmannessa osassa vedetään edellä tutkittuja asioita yhteen johtajien ja muiden päättäjien pohdittavaksi.
Näistä kolmesta osiosta on tähän syytä ottaa joitain pääkohtia. Toista päälukua varten on haastateltu useita henkilöitä suoraan työelämästä. He toteavat, että hybridityö on muutakin kuin vain se missä paikoissa työtä tehdään. Se muuttaa tapaa ajatella organisaation kulttuuria, johtamista, käyttäytymiskoodistoa ja arvoja, Se tuo työnantajaa ja työntekijää lähemmäksi toisiaan.
Seurauksena on se, että työntekijät sanelevat entistä enemmän ehtojaan, tulee helposti työvoimapulaa, jota työperäinen maahanmuutto ei kokonaan korvaa. Työajan lyhentämisestä tullaan käymään keskustelua, mutta samaan aikaan työurat pitenevät. Palkkaa ruvetaan maksamaan enemmän tuloksesta kuin työhön kulutetusta ajasta. Tuottavuuden kasvuun tarvitaan luovuutta ja innovaatioita, jotka eivät välttämättä synny työajalla. Suorituksen pitäisi näkyä palkkauksessa myös muilla kuin optio-ohjelmiin sidotuilla johtajilla. Ihmiset ovat nykyään hyvin arvotietoisia. Viher- ja valkopesu eivät enää mene läpi. Jos ihmiset lähtevät, se ei johdu työn sisällön, vaan palkan, huonon johtamisen ja ilmapiirin takia.
----------
Olen joskus vähän ylpeillyt sillä, että olin mukana jo yli 30 vuotta sitten tietämättämme eräänlaisessa hybridityön kokeilussa ja vielä mielestämme onnistunein tuloksin. Olin aikoinaan Hämeen lääninhallituksessa vastaamassa opettajien, rehtorien ja kuntien koulutoimenjohtajien ja muiden kouluvirkailijoiden täydennyskoulutuksesta. Vanhaan Hämeen lääniin kuuluivat Kanta-Hämeen, Pirkanmaan ja Päijät-Hämeen maakunnat. Minulle järjestyi Lahden valtion virastotalosta huone, jossa työskentelin päivän tai kaksi viikossa, muuten ajoin joka päivä Hämeenlinnaan tai ympäri lääniä koulutustilaisuuksia johtamaan, äärimmäisinä paikkoina olivat Vammalan Ellivuoren lomakeskus, Tampere, Valkeakoski, Vääksyn Tallukka ja Heinolan kurssikeskus entisessä seminaarin talossa. Lahdesta käsin saatoin myös käydä sen kulmakunnan kouluilla jututtamassa kouluväkeä.
Kirjoitin Lahdessa kirjelmiä, lähetin niitä faksilla Hämeenlinnaan, jossa sen aikainen tekstinkäsittelijärouva sitten kirjoitti tietokoneella puhtaaksi. Seuraavalla käynnillä allekirjoitin ne. Siinähän oli ajankuvaa, tietokoneet tulivat koulutoimentarkastajien omaan käyttöön vasta sitten, kun ns. vanhojen läänien lakkauttaminen oli näköpiirissä, ja minäkin siirryin lakkauttamisen lähetessä muualle. Tärkeä työväline oli myös puhelin, jonka avulla sain yhteyksiä yliopistoihin, muihin koulutuslaitoksiin ja minne milloinkin. Tämä oli tärkeää siksi, että saimme mahdollisimman hyviä luennoitsijoita tilaisuuksiimme.
Etätöihin ryhdyttiin monin paikoin innolla, säästyivät matkarahat, ja matkustusaikaa, perheenkin kanssa voitiin olla enemmän yhdessä. Mutta pian huomattiin, että oma tiimi tai osasto joutui kovin erilleen, eivätkä verkon kautta käydyt palaverit oikein lopultakaan onnistuneet. Jotain jäätiin paitsi. Ja niin siirryttiin ns. hybridityöhön, eli osan viikkoa kotona, kesämökillä, osan viikkoa toimistolla. Huomattiin, että se olisikin paras ratkaisu vuorovaikutuksen säilymisen, sitoutumisen, yhteisöllisyyden ja työhyvinvoinnin kannalta. Myös työnjohtaminen muuttui, jos valvoa halutiin, voitiin se tehdä myös digitaalisesti.
Olen seurannut jälkikasvuni toimintaa etätyössä. Työaikaa voi siinä mm. sijoittaa paremmin päivän kulkuun. Jos kysymyksessä on kansainvälinen yritys, kulkevat kellonajat ympäri Eurooppaa vähän eri tahdissa. Omaa työaikaa voi esimerkiksi siirtää enemmän iltaan, jolloin eurooppalaisia kollegoja voi paremmin tavoittaa. Kotimaisen tiimin kanssa voi sitten sopia kokouspäivistä, jolloin eletään Suomen ajan mukaan.
Lindströmin ja Savaspuron teos jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä käydään läpi pandemian aikaisia tapahtumia, joista edellä on eräitä pääasioita, osittain kirjaan tukeutuen, osittain omien havaintojen pohjalta. Toisessa pääluvussa katsotaan tulevaisuuteen ja hahmotellaan neljää trendiä, joiden tekijät uskovat muokkaavan työhön liittyvää ajattelua ja tekemisen tapaa. Kolmannessa osassa vedetään edellä tutkittuja asioita yhteen johtajien ja muiden päättäjien pohdittavaksi.
Näistä kolmesta osiosta on tähän syytä ottaa joitain pääkohtia. Toista päälukua varten on haastateltu useita henkilöitä suoraan työelämästä. He toteavat, että hybridityö on muutakin kuin vain se missä paikoissa työtä tehdään. Se muuttaa tapaa ajatella organisaation kulttuuria, johtamista, käyttäytymiskoodistoa ja arvoja, Se tuo työnantajaa ja työntekijää lähemmäksi toisiaan.
Seurauksena on se, että työntekijät sanelevat entistä enemmän ehtojaan, tulee helposti työvoimapulaa, jota työperäinen maahanmuutto ei kokonaan korvaa. Työajan lyhentämisestä tullaan käymään keskustelua, mutta samaan aikaan työurat pitenevät. Palkkaa ruvetaan maksamaan enemmän tuloksesta kuin työhön kulutetusta ajasta. Tuottavuuden kasvuun tarvitaan luovuutta ja innovaatioita, jotka eivät välttämättä synny työajalla. Suorituksen pitäisi näkyä palkkauksessa myös muilla kuin optio-ohjelmiin sidotuilla johtajilla. Ihmiset ovat nykyään hyvin arvotietoisia. Viher- ja valkopesu eivät enää mene läpi. Jos ihmiset lähtevät, se ei johdu työn sisällön, vaan palkan, huonon johtamisen ja ilmapiirin takia.
----------
Olen joskus vähän ylpeillyt sillä, että olin mukana jo yli 30 vuotta sitten tietämättämme eräänlaisessa hybridityön kokeilussa ja vielä mielestämme onnistunein tuloksin. Olin aikoinaan Hämeen lääninhallituksessa vastaamassa opettajien, rehtorien ja kuntien koulutoimenjohtajien ja muiden kouluvirkailijoiden täydennyskoulutuksesta. Vanhaan Hämeen lääniin kuuluivat Kanta-Hämeen, Pirkanmaan ja Päijät-Hämeen maakunnat. Minulle järjestyi Lahden valtion virastotalosta huone, jossa työskentelin päivän tai kaksi viikossa, muuten ajoin joka päivä Hämeenlinnaan tai ympäri lääniä koulutustilaisuuksia johtamaan, äärimmäisinä paikkoina olivat Vammalan Ellivuoren lomakeskus, Tampere, Valkeakoski, Vääksyn Tallukka ja Heinolan kurssikeskus entisessä seminaarin talossa. Lahdesta käsin saatoin myös käydä sen kulmakunnan kouluilla jututtamassa kouluväkeä.
Kirjoitin Lahdessa kirjelmiä, lähetin niitä faksilla Hämeenlinnaan, jossa sen aikainen tekstinkäsittelijärouva sitten kirjoitti tietokoneella puhtaaksi. Seuraavalla käynnillä allekirjoitin ne. Siinähän oli ajankuvaa, tietokoneet tulivat koulutoimentarkastajien omaan käyttöön vasta sitten, kun ns. vanhojen läänien lakkauttaminen oli näköpiirissä, ja minäkin siirryin lakkauttamisen lähetessä muualle. Tärkeä työväline oli myös puhelin, jonka avulla sain yhteyksiä yliopistoihin, muihin koulutuslaitoksiin ja minne milloinkin. Tämä oli tärkeää siksi, että saimme mahdollisimman hyviä luennoitsijoita tilaisuuksiimme.
1. (49.) Kaksi erilaista ortodoksista maailmaa
Kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan helmikuun lopussa 2022, alkoi maailmalla kiertävässä uutisvirrassa yhä useammin näkyä kuvia, joissa Vladimir Putinin toimintaa seurattiin myös kotirintamalla. Mutta kuka oli se kultakirjaillussa päähineissä ja viitoissa esiintyvä kirkonmies, joka yhdessä hänen kanssaan kävi kumartelemassa ja kynttilöitä sytyttelemässä erilaisten pyhimysten kuvien luona kirkkosaleissa? Hän oli Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill, Wikipedian mukaan siviilinimeltään Vladimir Mihailovitš Gundjajev.
Kirill on usein ottanut kantaa Ukrainaan tapahtuneen hyökkäyksen puolesta.
Mutta eikö kristittyjen välillä pitäisi vallita rakkaus ja anteeksianto, varsinkin kun molemmissa maissa on vallalla sama ortodoksinen uskonto? Mutta Kirill kuuluukin aivan toiselle puolelle, hänellä on KGB-menneisyyttä melkein kuten Putinilla, ja hänellä on ollut jo pitkään hyvät suhteet nykyisen FSB:n kanssa. Muu ortodoksinen maailma, mukaan luettuina myös Suomen piispat, ovat tuominneet hänen sotaa myötäilevät lausuntonsa. Mutta jos historiallisesti asiaa tarkastellaan, Venäjän kirkko on aina ollut läheisessä suhteessa valtiovaltaan, siinä mielessä tässä ei ole mitään uutta. Miksi näin on, sitä täytyy lähteä selvittämään aikojen alusta lähtien.
Kirkon ja valtiovallan suhteiden taustaa
Aikoinaan Rooman imperiumi käsitti koko Välimeren alueen. Vuonna 395 se jakautui kahtia, Länsi-Rooman ja Itä-Rooman valtakunniksi. Raja kulki hyvin karkeasti määritellen nykyisen Kreikan länsirajan suuntaisesti pohjoisesta etelään aina Välimeren etelärannikolle saakka. Samalla myös kristikunta jakautui, itään oli syntynyt moninaisten vaiheiden kautta Bysantin valtakunta, jossa Konstantinopolin patriarkaatin ympärille syntyi ortodoksinen kirkko kaikkine osineen. Se muuttui vähitellen keisarien kirkoksi, eli kirkko ja valtio pitivät itseään oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina. Tämä yhteys on jatkunut myös Venäjällä tähän päivään asti.
Idän ja lännen, eli Rooman ja Konstantinopolin kirkot etääntyivät toisistaan lopullisesti tuhatluvun alussa opillisesti, ja myös kulttuurisesti ja maailmankatsomuserojen mukaisesti. Yhdistymisneuvotteluja on pidetty tämän jälkeen, mutta tuloksetta. Nykyajan ekumenian hengessä yhteyksiä on ollut, mutta ymmärtääkseni ne ovat sujuneet nihkeästi, jos ollenkaan. Myös Bysantein ortodoksinen maailma jakautui, kun Moskovan patriarkaatti erosi Konstantinopolin patriarkaatista vuonna 1589.
Vuosisatojen kuluessa valtiolliset tilanteet ovat vaihdelleet. Kiovan ympärille syntyneellä valtiolla oli oma suuruudenaikansa. Moskova vältti hädin tuskin idästä saapuneiden mongolien valloitukset 1200-luvulla ja vähitellen se alkoi suuriruhtinaskuntana laajeta. Kaikkien näiden valloitusten ja kirkkopoliittisten vaiheiden seuraamisen jätän tässä väliin. Nykytilanteen ymmärtämiseksi riittää jollain tapaa hyppääminen suoraan 1900-luvulle, tarkemmin sanoen sen lopulle, kun Neuvostoliiton hajottua Ukraina monen muun alueen tavoin itsenäistyi 1991. Venäjän presidentti Boris Jeltsin (1991–1999) tunnusti sen itsenäisyyden, mutta pidätti oikeuden tarkistaa rajoja Krimillä ja Donbassissa. Siinä olivat tämän sodan siemenet. Vladimir Putin ilmoitti vuonna 2008, että bolsevikit olivat antaneet Ukrainalle aikoinaan juuri näitä venäläisalueita. Tämän ohessa kiistakysymyksinä olivat myös ortodoksisiin kirkkoihin liittyneet erimielisyydet.
Nykytilanne Venäjällä ja Ukrainassa
2010-luvulla kirkon suhteet Venäjän valtioon ovat vahvistuneet. Liberaalit kaupunkilaiset hylkäsivät Putinin vuosien 2011–2012 joukkomielenosoitusten aikaan, joten Putin alkoi hakea tukea vanhoillisen ideologian avulla. Patriarkka Kirill on presidentti Vladimir Putinin läheinen liittolainen, ja kirkko tukee hänen asemaansa. Komeasti pukeutunut Kirill ja Putin ovat tavan takaa esiintyneet yhdessä kirkollisissa toimituksissa ja muissakin tilaisuuksissa.
Patriarkka Kirillin johtama Venäjän ortodoksinen kirkko tukee vahvasti Putinin sotatoimia, ja koko ortodoksinen maailma on tämän takia pohjimmiltaan jo jakautunut kahtia, tai oikeammin jako oli alkanut jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi Suomen ortodoksit ja myös Viron ortodoksisista seurakunnista useimmat kuuluvat Konstantinopolin patriarkaattiin. Ukrainassa on kaksi itsenäistä kirkkoa, joista suurempi osa seurakunnista kuuluu Konstantinopolin ja pienempi osa Moskovan patriarkaattiin. Jälkimmäinenkin harkitsee eroamista Moskovan yhteydestä. Ylipäätään ortodoksisissa kirkoissa on meneillään Venäjän hyökkäyssodan aiheuttama murros.
Kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan helmikuun lopussa 2022, alkoi maailmalla kiertävässä uutisvirrassa yhä useammin näkyä kuvia, joissa Vladimir Putinin toimintaa seurattiin myös kotirintamalla. Mutta kuka oli se kultakirjaillussa päähineissä ja viitoissa esiintyvä kirkonmies, joka yhdessä hänen kanssaan kävi kumartelemassa ja kynttilöitä sytyttelemässä erilaisten pyhimysten kuvien luona kirkkosaleissa? Hän oli Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill, Wikipedian mukaan siviilinimeltään Vladimir Mihailovitš Gundjajev.
Kirill on usein ottanut kantaa Ukrainaan tapahtuneen hyökkäyksen puolesta.
Mutta eikö kristittyjen välillä pitäisi vallita rakkaus ja anteeksianto, varsinkin kun molemmissa maissa on vallalla sama ortodoksinen uskonto? Mutta Kirill kuuluukin aivan toiselle puolelle, hänellä on KGB-menneisyyttä melkein kuten Putinilla, ja hänellä on ollut jo pitkään hyvät suhteet nykyisen FSB:n kanssa. Muu ortodoksinen maailma, mukaan luettuina myös Suomen piispat, ovat tuominneet hänen sotaa myötäilevät lausuntonsa. Mutta jos historiallisesti asiaa tarkastellaan, Venäjän kirkko on aina ollut läheisessä suhteessa valtiovaltaan, siinä mielessä tässä ei ole mitään uutta. Miksi näin on, sitä täytyy lähteä selvittämään aikojen alusta lähtien.
Kirkon ja valtiovallan suhteiden taustaa
Aikoinaan Rooman imperiumi käsitti koko Välimeren alueen. Vuonna 395 se jakautui kahtia, Länsi-Rooman ja Itä-Rooman valtakunniksi. Raja kulki hyvin karkeasti määritellen nykyisen Kreikan länsirajan suuntaisesti pohjoisesta etelään aina Välimeren etelärannikolle saakka. Samalla myös kristikunta jakautui, itään oli syntynyt moninaisten vaiheiden kautta Bysantin valtakunta, jossa Konstantinopolin patriarkaatin ympärille syntyi ortodoksinen kirkko kaikkine osineen. Se muuttui vähitellen keisarien kirkoksi, eli kirkko ja valtio pitivät itseään oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina. Tämä yhteys on jatkunut myös Venäjällä tähän päivään asti.
Idän ja lännen, eli Rooman ja Konstantinopolin kirkot etääntyivät toisistaan lopullisesti tuhatluvun alussa opillisesti, ja myös kulttuurisesti ja maailmankatsomuserojen mukaisesti. Yhdistymisneuvotteluja on pidetty tämän jälkeen, mutta tuloksetta. Nykyajan ekumenian hengessä yhteyksiä on ollut, mutta ymmärtääkseni ne ovat sujuneet nihkeästi, jos ollenkaan. Myös Bysantein ortodoksinen maailma jakautui, kun Moskovan patriarkaatti erosi Konstantinopolin patriarkaatista vuonna 1589.
Vuosisatojen kuluessa valtiolliset tilanteet ovat vaihdelleet. Kiovan ympärille syntyneellä valtiolla oli oma suuruudenaikansa. Moskova vältti hädin tuskin idästä saapuneiden mongolien valloitukset 1200-luvulla ja vähitellen se alkoi suuriruhtinaskuntana laajeta. Kaikkien näiden valloitusten ja kirkkopoliittisten vaiheiden seuraamisen jätän tässä väliin. Nykytilanteen ymmärtämiseksi riittää jollain tapaa hyppääminen suoraan 1900-luvulle, tarkemmin sanoen sen lopulle, kun Neuvostoliiton hajottua Ukraina monen muun alueen tavoin itsenäistyi 1991. Venäjän presidentti Boris Jeltsin (1991–1999) tunnusti sen itsenäisyyden, mutta pidätti oikeuden tarkistaa rajoja Krimillä ja Donbassissa. Siinä olivat tämän sodan siemenet. Vladimir Putin ilmoitti vuonna 2008, että bolsevikit olivat antaneet Ukrainalle aikoinaan juuri näitä venäläisalueita. Tämän ohessa kiistakysymyksinä olivat myös ortodoksisiin kirkkoihin liittyneet erimielisyydet.
Nykytilanne Venäjällä ja Ukrainassa
2010-luvulla kirkon suhteet Venäjän valtioon ovat vahvistuneet. Liberaalit kaupunkilaiset hylkäsivät Putinin vuosien 2011–2012 joukkomielenosoitusten aikaan, joten Putin alkoi hakea tukea vanhoillisen ideologian avulla. Patriarkka Kirill on presidentti Vladimir Putinin läheinen liittolainen, ja kirkko tukee hänen asemaansa. Komeasti pukeutunut Kirill ja Putin ovat tavan takaa esiintyneet yhdessä kirkollisissa toimituksissa ja muissakin tilaisuuksissa.
Patriarkka Kirillin johtama Venäjän ortodoksinen kirkko tukee vahvasti Putinin sotatoimia, ja koko ortodoksinen maailma on tämän takia pohjimmiltaan jo jakautunut kahtia, tai oikeammin jako oli alkanut jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi Suomen ortodoksit ja myös Viron ortodoksisista seurakunnista useimmat kuuluvat Konstantinopolin patriarkaattiin. Ukrainassa on kaksi itsenäistä kirkkoa, joista suurempi osa seurakunnista kuuluu Konstantinopolin ja pienempi osa Moskovan patriarkaattiin. Jälkimmäinenkin harkitsee eroamista Moskovan yhteydestä. Ylipäätään ortodoksisissa kirkoissa on meneillään Venäjän hyökkäyssodan aiheuttama murros.
Mikäli lukija haluaa tutustua tarkemmin ortodoksisen maailman historiaan ja tämän päivän ongelmiin, voi hän ottaa käteensä oheisen, kahden asioihin perusteellisesti keskittyneen yliopistotutkijan, Heta Hurskaisen ja Teuvo Laitilan yhteisen teoksen. Tämän artikkelin teksti myötäilee pieneltä osalta heidän ajatuksiaan. Kirjan takakannessa kootaan siinä esitettyjä näkemyksiä mm. seuraavilla lauseilla.
Teos nostaa usein Venäjän kirkon varjoon unohdetun ukrainalaisen kristillisyyden, ja kysyy, kenelle Ukraina kuuluu. Epävarmassa globaalissa tilanteessa on olennaista ymmärtää, miten Ukrainan ja Venäjän kirkkopoliittiset kiistat ja niiden tulkinnat voivat vaikuttaa koko maailmaan. Erityisesti kirja käsittelee neuvostoajan jälkeisiä tapahtumia, jotka ravitsevat nykyistä venäläistä ja ukrainalaista nationalismia sekä muokkaavat kirkollista ja yhteiskunnallista todellisuutta.”
Teos nostaa usein Venäjän kirkon varjoon unohdetun ukrainalaisen kristillisyyden, ja kysyy, kenelle Ukraina kuuluu. Epävarmassa globaalissa tilanteessa on olennaista ymmärtää, miten Ukrainan ja Venäjän kirkkopoliittiset kiistat ja niiden tulkinnat voivat vaikuttaa koko maailmaan. Erityisesti kirja käsittelee neuvostoajan jälkeisiä tapahtumia, jotka ravitsevat nykyistä venäläistä ja ukrainalaista nationalismia sekä muokkaavat kirkollista ja yhteiskunnallista todellisuutta.”
9. (48.) Reunanpalstalla taisteltiin väkivaltaa vastaan
Lahtelainen Timo Sandberg on tuottelias kirjailija, jonka uusimman kirjan kannen takana olevasta luettelosta löysin 25 aikuisten. ja viisi nuorten romaania. Lisäksi siellä oli yksi tietokirja, löylykilpailussa varsin pahoin palaneesta löylymestari Timo Kaukosesta. Tämä Rauhanmyrsky on toistaiseksi viimeinen rikosromaani siitä sarjasta, jonka pohjana ovat Lahden historian tapahtumat jostain 1920-luvulta 1940-luvun lopulle. Erityisen mielenkiintoisiksi kirjat tekee se, että tapahtumat kiertyvät tavalla tai toisella Lahteen, joka tarjoaa tietysti paikallisille lukijoille mahdollisuuden kulkea kirjoittajan mukana pitkin tuttuja reittejä.
Lahtelainen Timo Sandberg on tuottelias kirjailija, jonka uusimman kirjan kannen takana olevasta luettelosta löysin 25 aikuisten. ja viisi nuorten romaania. Lisäksi siellä oli yksi tietokirja, löylykilpailussa varsin pahoin palaneesta löylymestari Timo Kaukosesta. Tämä Rauhanmyrsky on toistaiseksi viimeinen rikosromaani siitä sarjasta, jonka pohjana ovat Lahden historian tapahtumat jostain 1920-luvulta 1940-luvun lopulle. Erityisen mielenkiintoisiksi kirjat tekee se, että tapahtumat kiertyvät tavalla tai toisella Lahteen, joka tarjoaa tietysti paikallisille lukijoille mahdollisuuden kulkea kirjoittajan mukana pitkin tuttuja reittejä.
Tapahtumien keskiössä on koko kirjasarjan ajan ollut Reunanpalsta, entinen vähitellen ränsistyvä pientaloalue ns. Loviisan radan itäpuolella. Kun tätäkin on lukemassa nuorempaa väkeä, ehkä muualta tulleitakin, on paikallaan liittää tähän esille karttamukaelma, jossa Loviisan radan kulku Lahden asemalta Niemeen on näkyvillä. Rataa alettiin purkaa jo aivan 1960-luvun alussa, mutta esimerkiksi kauppakadun vierellä oli vielä kymmenkunta vuotta myöhemmin näkyvissä pikkupätkä siihen kuuluneita kiskoja. Vaikka Reunanpalsta oli eräiden päähenkilöiden, mm. konstaapeli Otso Kekin ja ns. uuden Valpon etsivän Ismo Tornin asuinpaikka, ei alueella ollut tällä kertaa aivan niin keskeistä merkitystä kuin aikaisemmissa kirjoissa.
- 1. Polttimion alue
2. Lahden rautatieasema
3. Vesijärven asema ja satama
4. Loviisan kapearaiteisen radan asema
5. Niemen asema ja satama
………..
Kirjan tarinoiden pohjana on vahva faktarakenne, johon sitten on kudottu varsin johdonmukaista kudelmaa ja henkilögalleriaa. Keskeisenä henkilönä on tietysti useissa muissa tätä edeltävissä teoksissa esiintynyt konstaapeli Otso Kekki, sivuosassa hänen venäläissyntyinen vaimonsa Vera, sekä nyt jo miehen mittaan kasvanut pariskunnan poika Urho. Tällä kuitenkin on osuutta vain sikäli, että hän kasvaa mieheksi ja saa ensi kokemuksensa naisen läheisyydestä. Toinen keskeinen tekijä on Lahden Rautateollisuuden palveluksessa oleva hitsaaja Ismo Torni, joka kipuilee työväestötaustansa ja porvarilliselta puolelta löytyneen vaimonsa Siljan kotitaustan välimaastossa. Hän kuitenkin osallistui sotatoimiin, palasi sitten entiselle työpaikalleen, mutta muutti etsiväksi uuden Valpon, eli kommunistien johtaman Valtiollisen poliisin leipiin.
Timo Sandberg kuljettaa henkilögalleriaansa läpi 1940-luvun loppupuolen valtiollisten vaiheiden. On raskain ehdoin solmittu rauhansopimus, Porkkalan luovuttaminen vuokra-alueeksi ja tukikohdaksi Neuvostoliitolle. Jouduttiin maksamaan raskaat sotakorvaukset, ja päälle päätteeksi rauhanehtojen toteuttamista valvomaan tuli kansainvälinen valvontakomissio, jossa venäläiset olivat päätekijöinä, pari englantilaista oli ikään kuin muodon vuoksi mukana. Maassa virisi vastarintaa, ensin oli varsin laajan kannatuksen saanut asekätkentäjuttu, jota selviteltäessä eri puolilta Päijät-Hämettäkin oli löytynyt kätköjä. Siellä täällä oli pientä vastarintaliikettä, jonka yhtenä ilmauksena Hollolassa oli Kultainen leijona -niminen ryhmä, johon kuului joukko nuoria innokkaita miehiä, paljolti koululaisia. Tämä ryhmä on todellakin ollut olemassa. Samoin totta oli Vesikansan työväentalon tuhopoltto, josta kuitenkaan ei saatu ketään kiinni. Aika keskeiseksi ongelmaksi Strandberg oli keksinyt sahuri Gustaf Lindemanin kuoleman, joka oli joko horjahtaminen sirkkelinterään tai sitten mahdollinen murha. Sekin sitten selviää aikanaan.
Kekin lisäksi kirjassa esiintyy joukko muitakin poliiseja, eräänlaisena uuden ajan airuena myös konstaapeli Hellä Saario, jolla tietysti oli sukupuolestaan johtuvia hankaluuksia, vaikka olikin työssään pätevä. Sandbergin perehtyneisyyttä aikakauden historiaan osoittaa myös mm. se, että hän mainitsee Suomen ensimmäiseksi poliittiseksi populistiksi mainitun Ernesti Hentusen, asianajajan ja lehdenkustantajan, joka julkaisi pitkään Totuuden Torvi -sensaatiolehteään ja johti vuosina 1944–1951 perustamaansa Radikaalista Kansanpuoluetta. Totuuden Torvi lakkautettiin, mutta puolueensa avuilla hän pyrki jatkuvasti turhaan eduskuntaan. Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä hän oli vuodesta 1947 lähtien. Sattumalta osuin keskikoululaisena kerran hänen vaalitilaisuuteensa, joka jätti vahvat muistikuvat.
Ns. punainen Valpo, Valtiollinen poliisi, oli kyllä yhteistyössä Lahden poliisilaitoksen kanssa, mutta kitkaakin esiintyi. Se johtui pääasiassa eräiden Valpon miesten kovista otteista, joillakin aate saneli tutkimusten suuntaa enemmän kuin itse tapahtumat. Väkivallaltakaan ei säästytty. Tiukkoja tilanteitakin esiintyi, erään työväentalolla pidetyn juhlakokouksen aikana ammuttiin, laukaus sisällä näyttämön kulissien takaa ja kolme ikkunoihin ulkopuolelta, oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelu kiristi tunnelmaa. Hollolasta löytyi asekätkö, ja tästä kohdasta lähtien kerronta oli erityisen sujuvaa, jopa jännittävääkin. Kirjan kliimaksi koittaa, kun eräs päähenkilöistä, entisen ns. sodanaikaisen vanhan Valpon tutkija Teräväinen on Hollolan asekätköön syyllisenä joutumassa kiinni tekosistaan. Hän päättää paeta Ruotsiin, mutta haluaa sitä ennen tehdä selväksi välinsä työväen paikallislehden toimittajan kanssa. Laukaukset kajahtavat Reunanpalstalla, mutta lopulta haavoittuneet selviävät sairaalareissulla kukin.
Sandberg on onnistunut tässäkin teoksessaan, on asiatietoa tapahtumien pohjaksi, nokkelasti keksittyjä henkilöitä ja tapahtumia tositapahtumien jatkeeksi, romantiikkaa, jännitystä ja sujuvaa kerrontaa kirjailijan omaksuman tyylin tapaan.
………
Tekstissä mainittu Ernesti Hentunen pyrki sinnikkäästi eduskuntaan. Ilmeisesti tästä syystä hän muistaakseni kesällä 1949 järjesti vaalitilaisuuden myös Nurmossa, johon perheemme oli juuri muuttanut Keski-Suomesta. Tilaisuus pidettiin urheilukentällä Nurmon Jymyn pesäpallo-ottelun jälkeen katsomon edessä. Pelin jälkeen vain harvat halusivat lähteä tässä vaiheessa kotiinsa, tunnettiinhan Hentusen maine täälläkin. Katsomon eteen tuotiin tavallinen pienehkö keittiönpöytä, jolla oli valkoinen liina, ja taisi siinä olla kukkavaasikin. Hentunen oli kuin parhainkin stand up -koomikko, joka totisesti sai kuulijat hyppysiinsä. Hänessä oli jotain samaa kuin Veikko Vennamossa parhaimmillaan tai pahimmillaan, Timo Soini ei olisi pärjännyt hänelle ollenkaan. Lähinnä häntä pidettiin kommunistina.
Koululaisena en niin paljon politiikasta ymmärtänyt, mutta yleisön jatkuvat, tasaisin välein kuuluneet naurunpurskahdukset kyllä muistan. Ja muistanhan minä yhden hänen juttunsakin, se kulki suunnilleen seuraavasti: ”Menin kerran paavin kanssa katsomaan Milanon La Scalan oopperaesitystä. Siinä istumapaikkoja etsiessämme ja käytävää pitkin kulkiessamme muun yleisön päät kääntyivät, ihmiset supisivat jotain toisilleen. Vihdoin kuulin tarkemmin heidän ihmetteleviä kysymyksiään. He kysyivät, kukahan tuo toinen on, tuo, joka tulee Hentusen mukana katsomoon ?”
Kirjan tarinoiden pohjana on vahva faktarakenne, johon sitten on kudottu varsin johdonmukaista kudelmaa ja henkilögalleriaa. Keskeisenä henkilönä on tietysti useissa muissa tätä edeltävissä teoksissa esiintynyt konstaapeli Otso Kekki, sivuosassa hänen venäläissyntyinen vaimonsa Vera, sekä nyt jo miehen mittaan kasvanut pariskunnan poika Urho. Tällä kuitenkin on osuutta vain sikäli, että hän kasvaa mieheksi ja saa ensi kokemuksensa naisen läheisyydestä. Toinen keskeinen tekijä on Lahden Rautateollisuuden palveluksessa oleva hitsaaja Ismo Torni, joka kipuilee työväestötaustansa ja porvarilliselta puolelta löytyneen vaimonsa Siljan kotitaustan välimaastossa. Hän kuitenkin osallistui sotatoimiin, palasi sitten entiselle työpaikalleen, mutta muutti etsiväksi uuden Valpon, eli kommunistien johtaman Valtiollisen poliisin leipiin.
Timo Sandberg kuljettaa henkilögalleriaansa läpi 1940-luvun loppupuolen valtiollisten vaiheiden. On raskain ehdoin solmittu rauhansopimus, Porkkalan luovuttaminen vuokra-alueeksi ja tukikohdaksi Neuvostoliitolle. Jouduttiin maksamaan raskaat sotakorvaukset, ja päälle päätteeksi rauhanehtojen toteuttamista valvomaan tuli kansainvälinen valvontakomissio, jossa venäläiset olivat päätekijöinä, pari englantilaista oli ikään kuin muodon vuoksi mukana. Maassa virisi vastarintaa, ensin oli varsin laajan kannatuksen saanut asekätkentäjuttu, jota selviteltäessä eri puolilta Päijät-Hämettäkin oli löytynyt kätköjä. Siellä täällä oli pientä vastarintaliikettä, jonka yhtenä ilmauksena Hollolassa oli Kultainen leijona -niminen ryhmä, johon kuului joukko nuoria innokkaita miehiä, paljolti koululaisia. Tämä ryhmä on todellakin ollut olemassa. Samoin totta oli Vesikansan työväentalon tuhopoltto, josta kuitenkaan ei saatu ketään kiinni. Aika keskeiseksi ongelmaksi Strandberg oli keksinyt sahuri Gustaf Lindemanin kuoleman, joka oli joko horjahtaminen sirkkelinterään tai sitten mahdollinen murha. Sekin sitten selviää aikanaan.
Kekin lisäksi kirjassa esiintyy joukko muitakin poliiseja, eräänlaisena uuden ajan airuena myös konstaapeli Hellä Saario, jolla tietysti oli sukupuolestaan johtuvia hankaluuksia, vaikka olikin työssään pätevä. Sandbergin perehtyneisyyttä aikakauden historiaan osoittaa myös mm. se, että hän mainitsee Suomen ensimmäiseksi poliittiseksi populistiksi mainitun Ernesti Hentusen, asianajajan ja lehdenkustantajan, joka julkaisi pitkään Totuuden Torvi -sensaatiolehteään ja johti vuosina 1944–1951 perustamaansa Radikaalista Kansanpuoluetta. Totuuden Torvi lakkautettiin, mutta puolueensa avuilla hän pyrki jatkuvasti turhaan eduskuntaan. Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä hän oli vuodesta 1947 lähtien. Sattumalta osuin keskikoululaisena kerran hänen vaalitilaisuuteensa, joka jätti vahvat muistikuvat.
Ns. punainen Valpo, Valtiollinen poliisi, oli kyllä yhteistyössä Lahden poliisilaitoksen kanssa, mutta kitkaakin esiintyi. Se johtui pääasiassa eräiden Valpon miesten kovista otteista, joillakin aate saneli tutkimusten suuntaa enemmän kuin itse tapahtumat. Väkivallaltakaan ei säästytty. Tiukkoja tilanteitakin esiintyi, erään työväentalolla pidetyn juhlakokouksen aikana ammuttiin, laukaus sisällä näyttämön kulissien takaa ja kolme ikkunoihin ulkopuolelta, oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelu kiristi tunnelmaa. Hollolasta löytyi asekätkö, ja tästä kohdasta lähtien kerronta oli erityisen sujuvaa, jopa jännittävääkin. Kirjan kliimaksi koittaa, kun eräs päähenkilöistä, entisen ns. sodanaikaisen vanhan Valpon tutkija Teräväinen on Hollolan asekätköön syyllisenä joutumassa kiinni tekosistaan. Hän päättää paeta Ruotsiin, mutta haluaa sitä ennen tehdä selväksi välinsä työväen paikallislehden toimittajan kanssa. Laukaukset kajahtavat Reunanpalstalla, mutta lopulta haavoittuneet selviävät sairaalareissulla kukin.
Sandberg on onnistunut tässäkin teoksessaan, on asiatietoa tapahtumien pohjaksi, nokkelasti keksittyjä henkilöitä ja tapahtumia tositapahtumien jatkeeksi, romantiikkaa, jännitystä ja sujuvaa kerrontaa kirjailijan omaksuman tyylin tapaan.
………
Tekstissä mainittu Ernesti Hentunen pyrki sinnikkäästi eduskuntaan. Ilmeisesti tästä syystä hän muistaakseni kesällä 1949 järjesti vaalitilaisuuden myös Nurmossa, johon perheemme oli juuri muuttanut Keski-Suomesta. Tilaisuus pidettiin urheilukentällä Nurmon Jymyn pesäpallo-ottelun jälkeen katsomon edessä. Pelin jälkeen vain harvat halusivat lähteä tässä vaiheessa kotiinsa, tunnettiinhan Hentusen maine täälläkin. Katsomon eteen tuotiin tavallinen pienehkö keittiönpöytä, jolla oli valkoinen liina, ja taisi siinä olla kukkavaasikin. Hentunen oli kuin parhainkin stand up -koomikko, joka totisesti sai kuulijat hyppysiinsä. Hänessä oli jotain samaa kuin Veikko Vennamossa parhaimmillaan tai pahimmillaan, Timo Soini ei olisi pärjännyt hänelle ollenkaan. Lähinnä häntä pidettiin kommunistina.
Koululaisena en niin paljon politiikasta ymmärtänyt, mutta yleisön jatkuvat, tasaisin välein kuuluneet naurunpurskahdukset kyllä muistan. Ja muistanhan minä yhden hänen juttunsakin, se kulki suunnilleen seuraavasti: ”Menin kerran paavin kanssa katsomaan Milanon La Scalan oopperaesitystä. Siinä istumapaikkoja etsiessämme ja käytävää pitkin kulkiessamme muun yleisön päät kääntyivät, ihmiset supisivat jotain toisilleen. Vihdoin kuulin tarkemmin heidän ihmetteleviä kysymyksiään. He kysyivät, kukahan tuo toinen on, tuo, joka tulee Hentusen mukana katsomoon ?”
8. (47.) Malva vie meidät arkielämän ulkopuolelle
Lahden uuden ajan Sampo, Malva vetää yleisöä tiheään tahtiin. Kuvassa taustalla olevassa entisessä Mallasjuoman tehdasrakennuksessa sijaitsee lukuisa määrä erilaisia toimitiloja ja toimijoita, ytimenä tietysti monikerroksinen taide- ja julistemuseo Malva, joka on jatkuvasti tuottanut Lahteen kotimaisia ja ulkomaisia modernin taiteen näyttelyitä. Ylemmissä kerroksissa on kyllä muutakin, julistekokoelma, esinekokoelma sekä Viipurista sodan jaloista pelastettuja klassisemman kauden teoksia.
Lahden uuden ajan Sampo, Malva vetää yleisöä tiheään tahtiin. Kuvassa taustalla olevassa entisessä Mallasjuoman tehdasrakennuksessa sijaitsee lukuisa määrä erilaisia toimitiloja ja toimijoita, ytimenä tietysti monikerroksinen taide- ja julistemuseo Malva, joka on jatkuvasti tuottanut Lahteen kotimaisia ja ulkomaisia modernin taiteen näyttelyitä. Ylemmissä kerroksissa on kyllä muutakin, julistekokoelma, esinekokoelma sekä Viipurista sodan jaloista pelastettuja klassisemman kauden teoksia.
Jotta kerroksissa kiertely ei uuvuttaisi, on pohjakerroksessa museokauppa, erikoiskahvila, bistro ja vielä olutpubikin. Rakennuksessa on myös suuri musiikkisali, työpajoja, joissa voi saada ohjausta, sekä erityisen runsaasti pienyritysten toimi- ja työtiloja yhteisine kokoushuoneineen. Kaiken tämän takana on ajatus, että kosketukset toisiin taiteentekijöihin ja erilaisiin yrittäjiin antaisi virikkeitä kenties miten luoviin ajatuksiin tahansa.
Malvasta, eli koko rakennuskompleksista on tullut Lahteen uusi keskus monien muiden keskusten lisäksi. Tätä korostavat myös parannetut liikenneyhteydet ja kaupunkijuna Puksu, jonka yksi asemista sijaitsee juuri rakennuksen edustalla. Kuluvana kesänä aloittaa myös kokeiluna ilman ohjaajaa kulkeva pieni bussi, jonka reitti kulkee myös tätä kautta. Reitti on kuitenkin paljon pienempi kuin kaupunkijunan, joka kiertää Launeen, urheilukeskuksen ja sataman kautta takaisin Malskille.
Jos haluat muistella, mitä edellisellä kerralla olin kirjoittanut aiheesta, voit löytää sen napsauttamalla yläpalkista ensin kohtaa more (eli enemmän) ja sieltä Uutta 2022. Siellä se on elokuun kohdalla numerolla 3, koko vuoden luettelossa 64, ”Malva jaksaa kiinnostaa kaikenikäisiä".
Loppukesän erityisvieraina esiintyvät pohjakerroksessa Klaus Haapaniemi kokoelmallaan Vaeltajat, sekä ranskalainen taitelijapari Adrien M &Claire B, joiden työn tuloksena näemme digitaalista taidetta yhteisnimeltään Valon huomassa.
Klaus Haapanimi tuo Malvaan ”vaeltajien leirin", jolla on oma taianomainen tunnelmansa. Näyttelyssä on tekstiiliteoksia, jotka muistuttavat telttoja, ja joiden sisällä on lasiveistoksia. Lisäksi taidokas käsityö ja eräänlaiset mediataideteokset tuovat kokonaisvaltaisen elämyksen. Näin siis ainakin esitteen mukaan.
Klaus Haapaniemi on kansainvälisesti tunnettu nykymuotoilija, joka on aikanaan valmistunut Lahden Muotoiluinstituutista. Haapaniemi on suunnitellut mm. Iittalalle Taika ja Tanssi -astiaston.
Loppukesän erityisvieraina esiintyvät pohjakerroksessa Klaus Haapaniemi kokoelmallaan Vaeltajat, sekä ranskalainen taitelijapari Adrien M &Claire B, joiden työn tuloksena näemme digitaalista taidetta yhteisnimeltään Valon huomassa.
Klaus Haapanimi tuo Malvaan ”vaeltajien leirin", jolla on oma taianomainen tunnelmansa. Näyttelyssä on tekstiiliteoksia, jotka muistuttavat telttoja, ja joiden sisällä on lasiveistoksia. Lisäksi taidokas käsityö ja eräänlaiset mediataideteokset tuovat kokonaisvaltaisen elämyksen. Näin siis ainakin esitteen mukaan.
Klaus Haapaniemi on kansainvälisesti tunnettu nykymuotoilija, joka on aikanaan valmistunut Lahden Muotoiluinstituutista. Haapaniemi on suunnitellut mm. Iittalalle Taika ja Tanssi -astiaston.
Kahden ranskalaisen yhteisnäyttely luo esitteen mukaan vuorovaikutteisia, tilallisia ja digitaalisia installaatioita. Niiden kuvitteellinen, todellinen ja virtuaalinen ulottuvuus sulautuvat toisiinsa. Claire Bardainne on kuvataitelija, graafinen suunnittelija ja lavastaja. Adrien Mondot on monialataiteilija, tietojenkäsittelyn asiantuntija ja vielä jonglöörikin. Heillä on yhteinen kolmikymmenhenkinen tiimi.
Jos selostukseni näyttää pintapuoliselta, liitän oheen Claire Bardainnen selostuksen, joka liittynee erityisesti viimeiseen kuvaan, joka näyttää muuttavan sisältöään kaiken aikaa.
Nimenomaan näiden ranskalaisten tekoja selostaessaan kirjoittaja tuntee vajavaisuutensa. Jotta näyttelystä saisi enemmän irti, pitää sen itse nähdä. Näin siitä saa elämyksellisesti parhaan kokemuksen. Ehkä tämän jutun lopussa oleva teksti antaa ainakin jonkinlaisen kuvan siitä, mistä on kysymys. Esimerkiksi siinä mainittu puolituntinen videoesitys tuo asioita lähemmäksi katsojaa.
Kiitokset Kaislalle kuvista ja vihjeistä!
Nimenomaan näiden ranskalaisten tekoja selostaessaan kirjoittaja tuntee vajavaisuutensa. Jotta näyttelystä saisi enemmän irti, pitää sen itse nähdä. Näin siitä saa elämyksellisesti parhaan kokemuksen. Ehkä tämän jutun lopussa oleva teksti antaa ainakin jonkinlaisen kuvan siitä, mistä on kysymys. Esimerkiksi siinä mainittu puolituntinen videoesitys tuo asioita lähemmäksi katsojaa.
Kiitokset Kaislalle kuvista ja vihjeistä!
7. (46.) Pesäpallo innostaa edelleen nuoria
Lahden Mailaveikot on kaikkien aikojen menestyksekkäimpiä suomalaisia pesäpalloseuroja. Se on voittanut miesten Suomen mestaruuden kahdeksan kertaa ja naisten Suomen mestaruuden yhden kerran. Lahden Mailaveikot perustettiin vuonna 1929. Monen muun seuran tapaan sen alkujuuret ovat suojeluskuntatyössä ja Lauri ”Tahko” Pihkalan ideoimissa harjoituksissa. Hän teki pesäpallosta eräänlaisen amerikkalaisen baseball -pelin vastineen. On sanottu, että pallon heitto ja lyönti, pesään syöksyminen sekä juoksu olivat tuon ajan mittapuun mukaan hyvää sotilaallista harjoitusta, tosin vähän kevyemmässä muodossa.
LMV tuli minulle tutuksi nimenomaan siitä syystä, että olen itse alun perin pesäpalloseudulta Etelä-Pohjanmaalta kotoisin. Tiesin silloin nuoruusvuosinani 1950-luvulla tarkkaan myös sen sijoitukset ja monet Suomen mestaruudet. Vihdoin 1960-luvulla se putosi mestaruussarjasta, eikä se sinne enää koskaan palannut. Viime vaiheen ehdottomasti paras pelaaja on ollut nykyään eläkkeellä oleva liikunnan lehtori Heikki Laine, joka valittiin Itä-länsi -otteluun seitsemän kertaa, viimeksi 1970-luvulla. Tämä oli melko harvinaista, sillä LMV ei enää 1970-luvulla ollut mestaruussarjassa vaan seuraavassa, eli silloisessa Suomisarjassa. Naisten joukkue perustettiin 1970-luvulla, se lopetti välillä pitkäksi aikaa toimintansa, mutta palasi uudelleen ja nousi jopa vuodeksi 2008 korkeimmalle tasolle, eli silloiseen Ykköspesikseen.
Nykyään LMV :n lippulaivana on naisjoukkue, joka pelaa nyt toiseksi ylimmässä, eli Ykkössarjassa. Miesten edustusjoukkue on seuraavalla seuratasolla Suomen sarjassa. Seurassa pelaa myös useita juniorijoukkueita, joita näissä kuvissa edustaa C -tytöt, eli 12-vuotiaat. Junioritoiminta on melko vilkasta.
Sunnuntaina 11.6. pelasivat Kisapuistossa C – tytöt sarjansa kaksi ottelua, aamupäivällä vastustajana oli Kiteen Pallo, jolle hävittiin. Kello 14 alkaneessa ottelussa voitettiin Lappeenrannat Pesäysit, josta ottelusta kuvat ovat.
Ensimmäisessä kuvassa LMV on ulkona, ja Pesäysin pelaajat lyövät. Huomaa ilmassa oleva punainen pallo kuvan laidalla, syöttäjä näyttää juuri heittäneen sen tehdäkseen ns. kärpäsen jollekin pesälle.
Lahden Mailaveikot on kaikkien aikojen menestyksekkäimpiä suomalaisia pesäpalloseuroja. Se on voittanut miesten Suomen mestaruuden kahdeksan kertaa ja naisten Suomen mestaruuden yhden kerran. Lahden Mailaveikot perustettiin vuonna 1929. Monen muun seuran tapaan sen alkujuuret ovat suojeluskuntatyössä ja Lauri ”Tahko” Pihkalan ideoimissa harjoituksissa. Hän teki pesäpallosta eräänlaisen amerikkalaisen baseball -pelin vastineen. On sanottu, että pallon heitto ja lyönti, pesään syöksyminen sekä juoksu olivat tuon ajan mittapuun mukaan hyvää sotilaallista harjoitusta, tosin vähän kevyemmässä muodossa.
LMV tuli minulle tutuksi nimenomaan siitä syystä, että olen itse alun perin pesäpalloseudulta Etelä-Pohjanmaalta kotoisin. Tiesin silloin nuoruusvuosinani 1950-luvulla tarkkaan myös sen sijoitukset ja monet Suomen mestaruudet. Vihdoin 1960-luvulla se putosi mestaruussarjasta, eikä se sinne enää koskaan palannut. Viime vaiheen ehdottomasti paras pelaaja on ollut nykyään eläkkeellä oleva liikunnan lehtori Heikki Laine, joka valittiin Itä-länsi -otteluun seitsemän kertaa, viimeksi 1970-luvulla. Tämä oli melko harvinaista, sillä LMV ei enää 1970-luvulla ollut mestaruussarjassa vaan seuraavassa, eli silloisessa Suomisarjassa. Naisten joukkue perustettiin 1970-luvulla, se lopetti välillä pitkäksi aikaa toimintansa, mutta palasi uudelleen ja nousi jopa vuodeksi 2008 korkeimmalle tasolle, eli silloiseen Ykköspesikseen.
Nykyään LMV :n lippulaivana on naisjoukkue, joka pelaa nyt toiseksi ylimmässä, eli Ykkössarjassa. Miesten edustusjoukkue on seuraavalla seuratasolla Suomen sarjassa. Seurassa pelaa myös useita juniorijoukkueita, joita näissä kuvissa edustaa C -tytöt, eli 12-vuotiaat. Junioritoiminta on melko vilkasta.
Sunnuntaina 11.6. pelasivat Kisapuistossa C – tytöt sarjansa kaksi ottelua, aamupäivällä vastustajana oli Kiteen Pallo, jolle hävittiin. Kello 14 alkaneessa ottelussa voitettiin Lappeenrannat Pesäysit, josta ottelusta kuvat ovat.
Ensimmäisessä kuvassa LMV on ulkona, ja Pesäysin pelaajat lyövät. Huomaa ilmassa oleva punainen pallo kuvan laidalla, syöttäjä näyttää juuri heittäneen sen tehdäkseen ns. kärpäsen jollekin pesälle.
Kuvassa näkyy myös takana oleva jalkapallon harjoituskenttä ja Ritaniemen mäki. Pesäpallokenttä on hiljattain uusittu, siihen on laitettu hiekkatekonurmi, joka onkin hyvä alusta. Kuvassa ei näy varsinaista jalkapallon tekonurmikenttää, eikä vähitellen ränsistyvää katsomorakennusta, jonka uusimisesta on kaupungin hallintoelimissä kovasti taitettu peistä. Vastustajan lyöjäjokeri on toinen oikealta.
Toisessa kuvassa LMV:n pelinjohtaja lienee vasemmalla laidalla, syöttäjä näkyy kumartuneena vain osittain lyöjän takaa, taustalla oleva ruutupaitainen pelaaja on jokeri, joka odottaa vuoroaan. Pesäalueen kaarella oleva lyhyttukkainen taitaa olla kotipesän tuomari.
Toisessa kuvassa LMV:n pelinjohtaja lienee vasemmalla laidalla, syöttäjä näkyy kumartuneena vain osittain lyöjän takaa, taustalla oleva ruutupaitainen pelaaja on jokeri, joka odottaa vuoroaan. Pesäalueen kaarella oleva lyhyttukkainen taitaa olla kotipesän tuomari.
Lahden menestyneimmät pallopelien joukkueet ovat Pelicans jääkiekossa, FC Lahti jalkapallossa ja NMKY:n koripallojoukkue. Näiden lisäksi on monia muita lajeja ja joukkueita, jotka tarjoavat nuorille oivan harrastusmahdollisuuden ja perheille keskinäistä yhteistyötä sekä sosiaalista toimintaa. Kansanterveyden osalta itse pidän kuitenkin merkittävimpänä Kortteliliigaa, joka on kymmenissä joukkueissaan iät ja ajat liikuttanut erityisesti keski-ikäistä väkeä. Sen erinomainen johtaja, entinen oppilaani 50 vuoden takaa, Jarmo Ropponen on äskettäin siirtynyt eläkkeelle hienon elämäntyönsä päätteeksi.
6. (45.) Ville Hytönen: Viro maailmanvallaksi!
Ville Hytösen uusimman kirjan alkulukua lukiessani minuun iski ikävä, Viroon pitäisi päästä, vaikka en fyysiseltä kunnoltani siihen enää pystykään. Edetessäni tekstissä aloin ajatella sitä, olisiko minun ehkä sittenkin jossain elämäni vaiheessa pitänyt solmia maahan ja sen ihmisiin vieläkin kiinteämmät suhteet. Olen käynyt siellä usein, laskuissani menin sekaisin jossain kolmannenkymmenennen matkan jälkeen. Ensimmäinen tapahtui muiden historian opiskelijain joukossa toukokuussa 1961, viimeiset Leili Kujanpään hienosti vetämillä matkoilla muutamia vuosia sitten. Olen pelannut lentopalloa Tallinnassa, Saarenmaalla ja Hiidenmaalla, käynyt lions klubini riveissä tutustumassa erilaisiin yrityksiin Tallinnassa, Tartossa, Pärnussa ja Sakussa, mutta kaikkein tuloksellisinta olivat nuo Leilin matkat ympäri Viroa, Saarenmaa ja Hiidenmaa mukaan lukien. Hytönen palautti kirjallaan noita aikoja mieleeni siitäkin huolimatta, että hän on aktiiviselta kaudeltaan tämän vuosituhannen miehiä, kokenut ja paljon nähnyt kuitenkin.
Ville Hytösen uusimman kirjan alkulukua lukiessani minuun iski ikävä, Viroon pitäisi päästä, vaikka en fyysiseltä kunnoltani siihen enää pystykään. Edetessäni tekstissä aloin ajatella sitä, olisiko minun ehkä sittenkin jossain elämäni vaiheessa pitänyt solmia maahan ja sen ihmisiin vieläkin kiinteämmät suhteet. Olen käynyt siellä usein, laskuissani menin sekaisin jossain kolmannenkymmenennen matkan jälkeen. Ensimmäinen tapahtui muiden historian opiskelijain joukossa toukokuussa 1961, viimeiset Leili Kujanpään hienosti vetämillä matkoilla muutamia vuosia sitten. Olen pelannut lentopalloa Tallinnassa, Saarenmaalla ja Hiidenmaalla, käynyt lions klubini riveissä tutustumassa erilaisiin yrityksiin Tallinnassa, Tartossa, Pärnussa ja Sakussa, mutta kaikkein tuloksellisinta olivat nuo Leilin matkat ympäri Viroa, Saarenmaa ja Hiidenmaa mukaan lukien. Hytönen palautti kirjallaan noita aikoja mieleeni siitäkin huolimatta, että hän on aktiiviselta kaudeltaan tämän vuosituhannen miehiä, kokenut ja paljon nähnyt kuitenkin.
Viro maailmanvallaksi on monitahoinen kirja, siinä on asiaa ja kaikenlaista asian vierestä, huumoria ja komiikkaa, asiallista kerrontaa, utopiaakin. Jo alkusivuilla hän täsmentää tavoitteitaan esimerkiksi näin: ”Metsänhenget, koodarijättiläiset, runoilijat, muinaisjumalat, puutalojen pihat. Virolainen koululaitos- ja kulttuurimyönteisyys, nopeat yhteydet, tekemisen meininki, pitkät autiot rannat, ja erikoiset saaret.” Ja edelleen: ”Haja-asutus, kotipaikkarakkaus, maaseututöllit täynnä romua. Kalamajan hipsterit ja skandinaavisen ihanteen mukaan värittömästi sisustetut uudet asunnot, puuhellat ja pönttöuunit.”
Yhtä ja toista kaikesta tästä olen kyllä kokenut. Teoksessani Suomesta Viroon ja Virosta Suomeen (alaotsikkona Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden) ihailin erityisesti maan nopeaa digitalisoitumista, ennakkoluulotonta yritteliäisyyttä, nopeaa nousua neuvostoajan alennustilasta, keksintöjen omaksumista, runsaita yhteyksiä Suomeen ja ympäri maailmaa.
Hytösellä on tässä sellainen tietopaketti, että hänellä itselläänkin näyttää olleen ongelmia mahduttaa kaiken kirjoittamansa toisistaan selvästi erottuviin lukuihin. Niinpä minunkin oheiset tekstini saattavat näyttää kaaokselta, erilaisten asioiden ja tapahtumien luettelemiselta ilman selvää suunnitelmaa ja järjestystä. Mutta yritän kuitenkin saada ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen, olkoonkin, että aika luettelonomaisesti. Toivottavasti niistä on jotain hyötyä esimerkiksi kesän matkoja suunniteltaessa. Väliin olen sijoittanut kirjan otsikoita.
Yhtä ja toista kaikesta tästä olen kyllä kokenut. Teoksessani Suomesta Viroon ja Virosta Suomeen (alaotsikkona Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden) ihailin erityisesti maan nopeaa digitalisoitumista, ennakkoluulotonta yritteliäisyyttä, nopeaa nousua neuvostoajan alennustilasta, keksintöjen omaksumista, runsaita yhteyksiä Suomeen ja ympäri maailmaa.
Hytösellä on tässä sellainen tietopaketti, että hänellä itselläänkin näyttää olleen ongelmia mahduttaa kaiken kirjoittamansa toisistaan selvästi erottuviin lukuihin. Niinpä minunkin oheiset tekstini saattavat näyttää kaaokselta, erilaisten asioiden ja tapahtumien luettelemiselta ilman selvää suunnitelmaa ja järjestystä. Mutta yritän kuitenkin saada ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen, olkoonkin, että aika luettelonomaisesti. Toivottavasti niistä on jotain hyötyä esimerkiksi kesän matkoja suunniteltaessa. Väliin olen sijoittanut kirjan otsikoita.
t. Kohti maailmanvaltaa
Kirjailija ja runoilija Ville Hytönen on asunut Tallinnassa, Haapsalussa ja Viljandissa, nykyään Harkun kunnassa Suomenlahden rannalla Tallinnan länsipuolella. Käsillä olevassa teoksessa hän kertoo useista paikkakunnista alkaen Kundasta Tallinnan itäpuolelta. Siellä hän vietti aikaa vanhalla neuvostoajan leirintäalueella. Paljon enemmän tulee juttua Koplista ja Kalamajasta, Tallinnan luoteisrajalla. Kopli on entinen teollisuusalue, jossa vieläkin kaiken uuden rakentamisen jälkeen näkyy vanhoja neuvostoaikaisia taloja. Vielä tämän vuosisadan alussa siellä sattui ja tapahtui, 1900-luvulla se on taitanut ajoittain olla melkein kuin villi länsi aikoinaan. Sielläkin hän asui jonkin aikaa. Tapio Mäkeläinen oli aikoinaan Tuglas-seuran matkavastaava. Nyt eläkkeellä ollessaan ja Tallinnaan muutettuaan hän on jatkanut edelleen matkojen järjestämistä, Facebookissa hän on äskettäin mainostanut matkaa Kopliin, joka lieneekin kiinnostava paikka kaikille, jotka haluavat tutustua Tallinnan vanhoihin, jos myös uusiin asioihin.
Aivan mainioita ovat myös ihmiskuvaukset, joita hän on kerännyt muistiinsa mitä monilukuisimmista paikoista, kaupoista. toreilta. kapakoista, ehkä kuitenkin parhaimmat juuri niistä. Välillä kuitenkin kaikkien kolmen ns. Baltian maan vertailua, niiden juuria, muuttoliikettä, maahan tulleita. Ainoaksi Baltian maaksi hän nimeää Latvian, koska täällä ihmiset ovat aidoimmillaan. Välillä on myös pubivisaa, kaljaa ja kirveenheittoa, tunneliprojekteja ja utopioita, ja elämää Covid-maskin takana.
Suomen ja Viron rannikkoasukkaat ovat olleet sulavasti yhteydessä toisiinsa vuosisatoja. Purjehtijat, kalastajat ja kauppamiehet ovat vaihtaneet tavaroita ja siirtäneet lainasanoja toisilleen. Suomalaisten matkailijain määrät ovat aina ihmetyksen aiheita, vaikka se tietysti merkitsee tuloja. Virolaisia on Suomessa noin 50.000 ja vastaavasti suomalaisia virossa viidesosa siitä. Kuitenkin suomalaiset ovat laivoilla runsaana enemmistönä. Suomessa työskentelevät virolaiset eivät mielellään matkusta kotiin myöhäisillä laivavuoroilla, yövuoroista puhumattakaan!
Ville Hytönen käsittelee kirjassaan monenlaisia elämänalueita, vertailee esimerkiksi yöjunassa matkustamista neuvostoaikana ja itsenäisessä Virossa. Jonkinlaisena haaveena näyttää olevan yöjunayhteys Eurooppaan, mikä tosin edellyttäisi uuden radan rakentamista. Tässä vaiheessa tulivat mieleeni yöjunamuistot toukokuulta 1961, jolloin matkustimme noin 30 hengen voimalla silloisesta Leningradista Tallinnaan, laivat eivät vielä silloin kulkeneet Suomenlahden yli. Aika häkellyttävää oli, kun joskus viiden aikaan juna pysähtyi Narvassa niin, että joen molemmin puolin olevat linnoitukset näkyivät. Makuuvaunuissa oli käytävälle avoimet neljän vuoteen loosit, lisäksi käytävän laidassa oli ikkunoiden edessä vuoteiden rivi koko vaunun mitalta. Suomesta lähdettäessä tytöt kieltäytyivät tulemasta poikien kanssa samaan vaunuun, totta kai! Mutta siinä toisessa vaunussa he joutuivat viettämään yönsä siinä ikkunain edessä olevassa vuoderivissä. Koko yön käytävää pitkin joku liikkui miltei hipaisten nukkuvaa, jos tämä esimerkiksi työnsi olkapäätään vähän ulommaksi käytävän puolelle.
Tallinnan kaupunginosien esittely jatkui, Koplia vieläkin ehkä pelottavampi oli suuri venäläiskaupunginosa Lasnamäki. Tosin se oli aika kansainvälinen, sillä siellä asuivat ja usein pitivät ravintoloitaan myös monen muun kansallisuuden edustajat. Vironvenäläisten kulttuuria verrataan Venäjällä ikänsä eläneiden kulttuuriin, ja toisaalta myös niihin, jotka olivat muuttaneet kauemmaksi, eli Euroopan suuriin maihin. Erikoista oli, että Hytönen näkee Kaitse liittoon kuulumisen paitsi maanpuolustuksellisena asiana, myös erottautumisena venäläisväestöstä. Venäläisväestö taas on hakenut turvaa toisistaan, säilyttänyt tapojaan, näkemyksiään ja neuvostoaikaisia muille virolaisille vieraita käytäntöjä. Hytönen vertailee myös suomalaisia ja virolaisia toisiinsa. Virolaisiin on jäänyt miehityskaudelta tiettyä varovaisuutta, oli pakko elää monet vuosikymmenet vihollisten ja miehittäjän kanssa. Vielä enemmän kuin he, vironvenäläiset olivat joutuneet kotimaassaan etsimään saman henkisistä turvaa, siellä oli pakko vaieta ja yrittää jotenkin selvitä. Hytönen esittää tässä kohdin myös kuvauksia keskitysleireistä esimerkiksi Vorkutan kuuluisasta alueesta Siperiassa.
Hytösen kirja on varsinainen runsaudensarvi, siinä on niin paljon asiaa, että sen esittäminen lyhyesti on mahdotonta. On juttua historian kerrostumista, marsipaanin synnystä ja kokemuksia Suomen lähetystön kutsuilta, utopistisista tulevaisuuden tunneliprojekteista, ja tietysti Covid-ajasta.
II. Persona grata
Kokonainen luku käsittelee neuvostoajan mainosfilmejä ja yksittäisiä mainoksia. Järkyttävin osa on yli 10 sivua kestävä kertomus baptistiperheen pojasta, Andreas Johannes Hannista (1957–1982), joka teki elinaikanaan useita murhia ja syyllistyi jopa ihmissyöntiin. Jäin mietiskelemään, miksi en tuosta tapahtumasta mitään muistanut. Olin Tallinnassa vuonna 1980, ja silloin päällimmäisenä oli ns. koululaiskapina, joka syttyi juuri samana päivänä kun opettajaryhmämme jo astui laivaan. Seuraavan kerran olin matkalla 1988, mutta silloin mielen täyttivät lentopallo-ottelumme Tallinnan Kalevin senioreita vastaan. Lisäksi ns. laulava vallankumous oli niin pitkällä, että se täytti kaikkien mielet. Nuo kauheat tapahtumat varmaan haluttiin tuolloin Virossa jo aktiivisestikin unohtaa.
Paljon valoisampi on kertomus Berliinin 1936 olympiakisojen kultamitalipainija Kristjan Palusalusta, joka onnistui antautumaan suomalaisille Maaselän kannaksen taisteluissa ns. jatkosodan aikana. Hytönen kyllä muistaa kertoa vuosisadan alun show-painijoista, mutta ei mainitse toista suurta painijasankaria Martin Kleiniä, Tukholman 1912 kisojen hopeamitalimiestä, jonka patsas seisoo Viljandin urheilukeskuksen edustalla aivan kaupungin keskustassa. Toisenlainen sankari oli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosina romumetallilla rikastunut Tiiu Silves, jonka elämä sopisi hyvin saippuaoopperan aiheeksi. Se on täynnä uskomattomia käänteitä, joita vilkkainkaan mielikuvitus ei voisi noin vain keksiä. Hänen työtään jatkoi hänen poikansa, jonka vaiheet myös ovat vailla vertaa, joskaan ei vain hyvässä mielessä.
Oman lukunsa on saanut myös taidekuraattori, -arvostelija ja kirjailija Otso Kantokorpi, jonka viisaalta tuntuvista ajatuksista muistan itsekin lukeneeni. Hän oli perehtynyt virolaiseen arkkitehtuuriin, tapakulttuuriin, olutharrastukseen ja tietysti kuvataiteeseen. Kuvaukseen kuuluu myös kirjan eräänlainen Kantokorven vaiheiden muisteluhetki, jossa olivat mukana nimeltä mainiten kaikki vähänkin tunnetuimmat nykyiset Viron harrastajat. Muistokierros tehtiin raitiovaunuilla, ja sen kohteena olivat monet Kantokorvenkin tuntemat ruoka- ja olutpaikat. En ollenkaan ihmettele, että Tapio Mäkeläinen on juuri näinä päivinä puuhaamassa turistimatkoja juuri Kopliin, rosoiseen, mutta alkuperäiseen kaupunginosaan.
III. Kaikki liittyy kaikkeen
Ville Hytönen antaa varsin kattavan kuvauksen ns. Kaalin kraatterin, eli Kaalinjärven synnystä esihistoriallisella ajalla. Meteorin pudotessa valtavalla vauhdilla syntyi sellainen luonnonilmiö, että se näkyi kauaksi Itämeren piirissä. Niinpä se on jättänyt jälkensä monien kansojen mytologiaan. Tätä noin 20 kilometrin päässä Kuressaaresta sijaitsevaa kohdetta on joskus vahvistettu reunakivetyksellä. Se on poikinut valtavan määrän tarinoita, kansanrunoja ja tutkimuksia. Sillä on ollut vaikutusta myös meidän Kalevalamme ja sen henkilöhahmojen syntyyn. Kaikista näistä saa näitä rivejä lukiessaan perusteellisen kuvan, sellaisenaan kuin ne nykyään käsitetään.
Olen ollut pääpiirtein selvillä inkeriläisten kohtalosta Stalinin ja sitten toisen maailmansodan aikoihin, mutta nyt Hytönen tuo esiin perusteellisen selvityksen kaikista vainoista, ihmisten siirroista, joissa Viro tietysti mainitaan. Ja vihdoin Suomikin, jossa presidentti Koivisto tavallaan kutsui heidät Suomeen vuonna 1990 paluumuuttajina. Perin juurin suomalaisiahan inkeriläiset ovat, useimpien sukusiteet ulottuvat Suomeen ja sen lähialueille kulttuuria ja kielisukulaisuutta myöten. Kuvaus kaikista vaiheista on perusteellinen ja uusia ajatuksia antava.
Haapsalun kävijät ovat saaneet ihailla näyttävää rautatieasemaa ja siellä eri aikakausilta peräisin olevia vetureita ja muuta kalustoa. Mutta missä on rautatie, moni on kysynyt. Huonoon kuntoon joutunut ratayhteys Riisiperen ja Haapsalun välillä houkutti myymään kiskot joskus 1990-luvun puolivälissä romukauppiaalle. Tilalle jäi vain ratapenger, josta tuli kyllä suositti Läänemaa Tervisetee, eli kevyen liikenteen lähinnä pyöräilijöille tarkoitettu väylä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että rataa on alettu pala palalta rakentaa uudelleen varsinkin Haapsalun seudun ja koko maakunnan talouselämän tarpeisiin. Samanlaisia ratahankkeita on eri puolilla muutakin Viroa, kaiken huippuna tietysti suora yhteys Tallinnasta kohti muita Baltian maita ja Keski-Eurooppaa. Nytkin sinne tietysti pääsee, mutta mutkien kautta, esimerkiksi Tarton rataa pitkin.
Hytönen esittää vielä laajan katsauksen virolaiseen urheiluhistoriaan ja selvittää keinumisen merkitystä kansan liikuntaharrastuksena. Yksi pikkuluku on otsikoitu nimellä Saunan, sipulin ja romuautojen Peipsi. Se palauttaa tietysti mieleen ainakin Peipsijärven rantamien sipulinviljelyksen, ja sitä suuresti harrastavan vanhauskoisten venäläisperäisen väestön merkityksen.
IV. Raskaat laulut.
Alaluku virolainen omistajana ja työntekijänä alkaa kuvauksella mittavista turvajärjestelyistä, joita oli nähtävissä vielä vuonna 2013. Panssariovet, moninkertaiset lukitukset, aidatut pihat ja kurikoer-kyltit kertoivat siitä, että vielä ei oltu päästy kovin kauaksi vanhasta Neuvostoliitosta, tai melskeisestä 1990-luvusta. Suomalaisen Tillanderin kultasepänliikkeen ryöstäjä Alex Lepajõe oli lisäksi kertonut näkemyksenään, että virolaisilla oli lyhyt omistamisen perinne, epävarmuus omistamisesta. Nykyään virolainenkin yhteiskunta on turvallisempi ja paremmin lakia kunnioittava. Kuitenkaan esimerkiksi työajoista ei pidetä niin tarkkaan kiinni, on työvoimapulaa ja työnantajat joutuvat kilpailemaan työntekijöistä. Tuottavuus on Suomessa kuitenkin parempi. Virossa yritysten määrä on Suomeen verrattuna suhteessa paljon suurempi, osavaikuttajana on verotus.
Utopian viimeiset askelmerkit osiossa seuraa perusteellista analyysia utopian ja todellisuuden eroista. Neuvostoliitto ei suinkaan ollut tasa-arvoinen ja solidaarinen työläisvaltio, vaan kysymyksessä oli tasapäistämisen, individualismin kuoleman ja luokkavihan aate. Opportunistit, fanaatikot ja rikolliset hyötyivät muun kansan alistamisesta. Jatkossa Hytönen nostaa näitä henkilöitä esiin, oli Janajevin junttaa, Johan Bäckmania ja M.A. Nummista, mutta toisin ajattelijoina oli taas kirjailijoita, esimerkiksi Sofi Oksanen ja Latvian puolelta Anna Zigure, ja monia muita. Hytönen kertoo seminaarimuistojaan ja esittelee henkilögalleriaa, johon kuului toisinajattelijoita, dissidenttejä ja aikanaan Gulageille suljettuja kapinallisia. Neuvostovaltion viimeiset hetket kulkevat taas kerran lukijan silmien ohi.
En väitä, että tuntisin riittävästi virolaista mielenlaatua. Se tulee esille esimerkiksi pikkuotsikon Fennopugrisen yhteistyön perusta ja tulevaisuus puitteissa. Hytösen mukaan virolainen myyntimies tai markkinoija, tai vaikkapa lääkäri menee suoran asiaan neuvostoperinteen mukaan. On totta, että vastaanotolla suomalainen lääkäri tervehtii ja tavallaan lämmittelee potilasta muutamalla sanalla ennen tutkimusta, venäläinen taas menee suoraan asiaan. Mieleeni tuleekin muistuma eräästä virolaisesta naislääkäristä, joka onnistui aiheuttamaan suorastaan pelottavan vaikutelman. Sanoinpa myöhemmin vaimolleni, että taisin tavata entisen keskitysleirin vartijan!
Virolaisen sananvapauden uhkakuvat -luvussa saavat kuulla kunniansa niin äärikansallisen Ekre-puolueen silmäätekevät kuin monet muutkin nousukkaat. Entinen ministeri Mart Helme mellasti vähän samaan tapaan kuin Donald-setä Valkoisessa talossa. Hänethän tunnettiin Suomessakin mm. pääministeri Sanna Marinia koskevista lausunnoistaan. On Virolla toki ansionsakin, esimerkiksi se on rankattu sijalle 11. lehdistönvapauden suhteen. Se on suuri saavutus aikoinaan Neuvostoliiton miehittämälle maalle. Viron lehdistö jakautuu melko selvästi kahtia, on konservatiivisempi ja liberaalimpi osa. Näillä sivuilla haastateltiin mm. Yleisradion mainiota toimittajaa Rain Koolia. Mutta on Suomessa myös toimittajia, jotka tahallisesti etsivät vikaa niin virolaisista kuin suomalaisista matkailijoistakin oikein kunnon likasankojournalismin tapaan.
Hytönen kaipaa entistä liberaalia pääministeriä Mart Laaria 30 vuoden takaa, ja pöllyttää samalla nykyisiä puolueita ja niiden johtajia. Nyt vähän samanlaisen uudistajan aseman on ”pöhöttyneiden keski-ikäisten miesten jälkeen” ottanut uusi pääministeri Kaja Kallas, miksei myös Viron ensimmäinen naispuolinen presidentti Kersti Kaljulaid jo häntä ennen. Kirjan loppupuolella muistellaan vielä rajan ylitystä Narvasta Ivangorodiin sekä erilaisia virolaisen politiikan erikoisuuksia. Näiltäkin osin kirja on todellinen runsauden sarvi, hauska ja hyödyllinen lukea, mutta vaikea pukea lyhyiden kertomusten muotoon. Seuraavan Viron matkan edellä kirja kannattaisi lainata, lukea vaikka sieltä ja täältä tarpeen mukaan, sen verran tuhti lukupaketti se on.
Kirjailija ja runoilija Ville Hytönen on asunut Tallinnassa, Haapsalussa ja Viljandissa, nykyään Harkun kunnassa Suomenlahden rannalla Tallinnan länsipuolella. Käsillä olevassa teoksessa hän kertoo useista paikkakunnista alkaen Kundasta Tallinnan itäpuolelta. Siellä hän vietti aikaa vanhalla neuvostoajan leirintäalueella. Paljon enemmän tulee juttua Koplista ja Kalamajasta, Tallinnan luoteisrajalla. Kopli on entinen teollisuusalue, jossa vieläkin kaiken uuden rakentamisen jälkeen näkyy vanhoja neuvostoaikaisia taloja. Vielä tämän vuosisadan alussa siellä sattui ja tapahtui, 1900-luvulla se on taitanut ajoittain olla melkein kuin villi länsi aikoinaan. Sielläkin hän asui jonkin aikaa. Tapio Mäkeläinen oli aikoinaan Tuglas-seuran matkavastaava. Nyt eläkkeellä ollessaan ja Tallinnaan muutettuaan hän on jatkanut edelleen matkojen järjestämistä, Facebookissa hän on äskettäin mainostanut matkaa Kopliin, joka lieneekin kiinnostava paikka kaikille, jotka haluavat tutustua Tallinnan vanhoihin, jos myös uusiin asioihin.
Aivan mainioita ovat myös ihmiskuvaukset, joita hän on kerännyt muistiinsa mitä monilukuisimmista paikoista, kaupoista. toreilta. kapakoista, ehkä kuitenkin parhaimmat juuri niistä. Välillä kuitenkin kaikkien kolmen ns. Baltian maan vertailua, niiden juuria, muuttoliikettä, maahan tulleita. Ainoaksi Baltian maaksi hän nimeää Latvian, koska täällä ihmiset ovat aidoimmillaan. Välillä on myös pubivisaa, kaljaa ja kirveenheittoa, tunneliprojekteja ja utopioita, ja elämää Covid-maskin takana.
Suomen ja Viron rannikkoasukkaat ovat olleet sulavasti yhteydessä toisiinsa vuosisatoja. Purjehtijat, kalastajat ja kauppamiehet ovat vaihtaneet tavaroita ja siirtäneet lainasanoja toisilleen. Suomalaisten matkailijain määrät ovat aina ihmetyksen aiheita, vaikka se tietysti merkitsee tuloja. Virolaisia on Suomessa noin 50.000 ja vastaavasti suomalaisia virossa viidesosa siitä. Kuitenkin suomalaiset ovat laivoilla runsaana enemmistönä. Suomessa työskentelevät virolaiset eivät mielellään matkusta kotiin myöhäisillä laivavuoroilla, yövuoroista puhumattakaan!
Ville Hytönen käsittelee kirjassaan monenlaisia elämänalueita, vertailee esimerkiksi yöjunassa matkustamista neuvostoaikana ja itsenäisessä Virossa. Jonkinlaisena haaveena näyttää olevan yöjunayhteys Eurooppaan, mikä tosin edellyttäisi uuden radan rakentamista. Tässä vaiheessa tulivat mieleeni yöjunamuistot toukokuulta 1961, jolloin matkustimme noin 30 hengen voimalla silloisesta Leningradista Tallinnaan, laivat eivät vielä silloin kulkeneet Suomenlahden yli. Aika häkellyttävää oli, kun joskus viiden aikaan juna pysähtyi Narvassa niin, että joen molemmin puolin olevat linnoitukset näkyivät. Makuuvaunuissa oli käytävälle avoimet neljän vuoteen loosit, lisäksi käytävän laidassa oli ikkunoiden edessä vuoteiden rivi koko vaunun mitalta. Suomesta lähdettäessä tytöt kieltäytyivät tulemasta poikien kanssa samaan vaunuun, totta kai! Mutta siinä toisessa vaunussa he joutuivat viettämään yönsä siinä ikkunain edessä olevassa vuoderivissä. Koko yön käytävää pitkin joku liikkui miltei hipaisten nukkuvaa, jos tämä esimerkiksi työnsi olkapäätään vähän ulommaksi käytävän puolelle.
Tallinnan kaupunginosien esittely jatkui, Koplia vieläkin ehkä pelottavampi oli suuri venäläiskaupunginosa Lasnamäki. Tosin se oli aika kansainvälinen, sillä siellä asuivat ja usein pitivät ravintoloitaan myös monen muun kansallisuuden edustajat. Vironvenäläisten kulttuuria verrataan Venäjällä ikänsä eläneiden kulttuuriin, ja toisaalta myös niihin, jotka olivat muuttaneet kauemmaksi, eli Euroopan suuriin maihin. Erikoista oli, että Hytönen näkee Kaitse liittoon kuulumisen paitsi maanpuolustuksellisena asiana, myös erottautumisena venäläisväestöstä. Venäläisväestö taas on hakenut turvaa toisistaan, säilyttänyt tapojaan, näkemyksiään ja neuvostoaikaisia muille virolaisille vieraita käytäntöjä. Hytönen vertailee myös suomalaisia ja virolaisia toisiinsa. Virolaisiin on jäänyt miehityskaudelta tiettyä varovaisuutta, oli pakko elää monet vuosikymmenet vihollisten ja miehittäjän kanssa. Vielä enemmän kuin he, vironvenäläiset olivat joutuneet kotimaassaan etsimään saman henkisistä turvaa, siellä oli pakko vaieta ja yrittää jotenkin selvitä. Hytönen esittää tässä kohdin myös kuvauksia keskitysleireistä esimerkiksi Vorkutan kuuluisasta alueesta Siperiassa.
Hytösen kirja on varsinainen runsaudensarvi, siinä on niin paljon asiaa, että sen esittäminen lyhyesti on mahdotonta. On juttua historian kerrostumista, marsipaanin synnystä ja kokemuksia Suomen lähetystön kutsuilta, utopistisista tulevaisuuden tunneliprojekteista, ja tietysti Covid-ajasta.
II. Persona grata
Kokonainen luku käsittelee neuvostoajan mainosfilmejä ja yksittäisiä mainoksia. Järkyttävin osa on yli 10 sivua kestävä kertomus baptistiperheen pojasta, Andreas Johannes Hannista (1957–1982), joka teki elinaikanaan useita murhia ja syyllistyi jopa ihmissyöntiin. Jäin mietiskelemään, miksi en tuosta tapahtumasta mitään muistanut. Olin Tallinnassa vuonna 1980, ja silloin päällimmäisenä oli ns. koululaiskapina, joka syttyi juuri samana päivänä kun opettajaryhmämme jo astui laivaan. Seuraavan kerran olin matkalla 1988, mutta silloin mielen täyttivät lentopallo-ottelumme Tallinnan Kalevin senioreita vastaan. Lisäksi ns. laulava vallankumous oli niin pitkällä, että se täytti kaikkien mielet. Nuo kauheat tapahtumat varmaan haluttiin tuolloin Virossa jo aktiivisestikin unohtaa.
Paljon valoisampi on kertomus Berliinin 1936 olympiakisojen kultamitalipainija Kristjan Palusalusta, joka onnistui antautumaan suomalaisille Maaselän kannaksen taisteluissa ns. jatkosodan aikana. Hytönen kyllä muistaa kertoa vuosisadan alun show-painijoista, mutta ei mainitse toista suurta painijasankaria Martin Kleiniä, Tukholman 1912 kisojen hopeamitalimiestä, jonka patsas seisoo Viljandin urheilukeskuksen edustalla aivan kaupungin keskustassa. Toisenlainen sankari oli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosina romumetallilla rikastunut Tiiu Silves, jonka elämä sopisi hyvin saippuaoopperan aiheeksi. Se on täynnä uskomattomia käänteitä, joita vilkkainkaan mielikuvitus ei voisi noin vain keksiä. Hänen työtään jatkoi hänen poikansa, jonka vaiheet myös ovat vailla vertaa, joskaan ei vain hyvässä mielessä.
Oman lukunsa on saanut myös taidekuraattori, -arvostelija ja kirjailija Otso Kantokorpi, jonka viisaalta tuntuvista ajatuksista muistan itsekin lukeneeni. Hän oli perehtynyt virolaiseen arkkitehtuuriin, tapakulttuuriin, olutharrastukseen ja tietysti kuvataiteeseen. Kuvaukseen kuuluu myös kirjan eräänlainen Kantokorven vaiheiden muisteluhetki, jossa olivat mukana nimeltä mainiten kaikki vähänkin tunnetuimmat nykyiset Viron harrastajat. Muistokierros tehtiin raitiovaunuilla, ja sen kohteena olivat monet Kantokorvenkin tuntemat ruoka- ja olutpaikat. En ollenkaan ihmettele, että Tapio Mäkeläinen on juuri näinä päivinä puuhaamassa turistimatkoja juuri Kopliin, rosoiseen, mutta alkuperäiseen kaupunginosaan.
III. Kaikki liittyy kaikkeen
Ville Hytönen antaa varsin kattavan kuvauksen ns. Kaalin kraatterin, eli Kaalinjärven synnystä esihistoriallisella ajalla. Meteorin pudotessa valtavalla vauhdilla syntyi sellainen luonnonilmiö, että se näkyi kauaksi Itämeren piirissä. Niinpä se on jättänyt jälkensä monien kansojen mytologiaan. Tätä noin 20 kilometrin päässä Kuressaaresta sijaitsevaa kohdetta on joskus vahvistettu reunakivetyksellä. Se on poikinut valtavan määrän tarinoita, kansanrunoja ja tutkimuksia. Sillä on ollut vaikutusta myös meidän Kalevalamme ja sen henkilöhahmojen syntyyn. Kaikista näistä saa näitä rivejä lukiessaan perusteellisen kuvan, sellaisenaan kuin ne nykyään käsitetään.
Olen ollut pääpiirtein selvillä inkeriläisten kohtalosta Stalinin ja sitten toisen maailmansodan aikoihin, mutta nyt Hytönen tuo esiin perusteellisen selvityksen kaikista vainoista, ihmisten siirroista, joissa Viro tietysti mainitaan. Ja vihdoin Suomikin, jossa presidentti Koivisto tavallaan kutsui heidät Suomeen vuonna 1990 paluumuuttajina. Perin juurin suomalaisiahan inkeriläiset ovat, useimpien sukusiteet ulottuvat Suomeen ja sen lähialueille kulttuuria ja kielisukulaisuutta myöten. Kuvaus kaikista vaiheista on perusteellinen ja uusia ajatuksia antava.
Haapsalun kävijät ovat saaneet ihailla näyttävää rautatieasemaa ja siellä eri aikakausilta peräisin olevia vetureita ja muuta kalustoa. Mutta missä on rautatie, moni on kysynyt. Huonoon kuntoon joutunut ratayhteys Riisiperen ja Haapsalun välillä houkutti myymään kiskot joskus 1990-luvun puolivälissä romukauppiaalle. Tilalle jäi vain ratapenger, josta tuli kyllä suositti Läänemaa Tervisetee, eli kevyen liikenteen lähinnä pyöräilijöille tarkoitettu väylä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että rataa on alettu pala palalta rakentaa uudelleen varsinkin Haapsalun seudun ja koko maakunnan talouselämän tarpeisiin. Samanlaisia ratahankkeita on eri puolilla muutakin Viroa, kaiken huippuna tietysti suora yhteys Tallinnasta kohti muita Baltian maita ja Keski-Eurooppaa. Nytkin sinne tietysti pääsee, mutta mutkien kautta, esimerkiksi Tarton rataa pitkin.
Hytönen esittää vielä laajan katsauksen virolaiseen urheiluhistoriaan ja selvittää keinumisen merkitystä kansan liikuntaharrastuksena. Yksi pikkuluku on otsikoitu nimellä Saunan, sipulin ja romuautojen Peipsi. Se palauttaa tietysti mieleen ainakin Peipsijärven rantamien sipulinviljelyksen, ja sitä suuresti harrastavan vanhauskoisten venäläisperäisen väestön merkityksen.
IV. Raskaat laulut.
Alaluku virolainen omistajana ja työntekijänä alkaa kuvauksella mittavista turvajärjestelyistä, joita oli nähtävissä vielä vuonna 2013. Panssariovet, moninkertaiset lukitukset, aidatut pihat ja kurikoer-kyltit kertoivat siitä, että vielä ei oltu päästy kovin kauaksi vanhasta Neuvostoliitosta, tai melskeisestä 1990-luvusta. Suomalaisen Tillanderin kultasepänliikkeen ryöstäjä Alex Lepajõe oli lisäksi kertonut näkemyksenään, että virolaisilla oli lyhyt omistamisen perinne, epävarmuus omistamisesta. Nykyään virolainenkin yhteiskunta on turvallisempi ja paremmin lakia kunnioittava. Kuitenkaan esimerkiksi työajoista ei pidetä niin tarkkaan kiinni, on työvoimapulaa ja työnantajat joutuvat kilpailemaan työntekijöistä. Tuottavuus on Suomessa kuitenkin parempi. Virossa yritysten määrä on Suomeen verrattuna suhteessa paljon suurempi, osavaikuttajana on verotus.
Utopian viimeiset askelmerkit osiossa seuraa perusteellista analyysia utopian ja todellisuuden eroista. Neuvostoliitto ei suinkaan ollut tasa-arvoinen ja solidaarinen työläisvaltio, vaan kysymyksessä oli tasapäistämisen, individualismin kuoleman ja luokkavihan aate. Opportunistit, fanaatikot ja rikolliset hyötyivät muun kansan alistamisesta. Jatkossa Hytönen nostaa näitä henkilöitä esiin, oli Janajevin junttaa, Johan Bäckmania ja M.A. Nummista, mutta toisin ajattelijoina oli taas kirjailijoita, esimerkiksi Sofi Oksanen ja Latvian puolelta Anna Zigure, ja monia muita. Hytönen kertoo seminaarimuistojaan ja esittelee henkilögalleriaa, johon kuului toisinajattelijoita, dissidenttejä ja aikanaan Gulageille suljettuja kapinallisia. Neuvostovaltion viimeiset hetket kulkevat taas kerran lukijan silmien ohi.
En väitä, että tuntisin riittävästi virolaista mielenlaatua. Se tulee esille esimerkiksi pikkuotsikon Fennopugrisen yhteistyön perusta ja tulevaisuus puitteissa. Hytösen mukaan virolainen myyntimies tai markkinoija, tai vaikkapa lääkäri menee suoran asiaan neuvostoperinteen mukaan. On totta, että vastaanotolla suomalainen lääkäri tervehtii ja tavallaan lämmittelee potilasta muutamalla sanalla ennen tutkimusta, venäläinen taas menee suoraan asiaan. Mieleeni tuleekin muistuma eräästä virolaisesta naislääkäristä, joka onnistui aiheuttamaan suorastaan pelottavan vaikutelman. Sanoinpa myöhemmin vaimolleni, että taisin tavata entisen keskitysleirin vartijan!
Virolaisen sananvapauden uhkakuvat -luvussa saavat kuulla kunniansa niin äärikansallisen Ekre-puolueen silmäätekevät kuin monet muutkin nousukkaat. Entinen ministeri Mart Helme mellasti vähän samaan tapaan kuin Donald-setä Valkoisessa talossa. Hänethän tunnettiin Suomessakin mm. pääministeri Sanna Marinia koskevista lausunnoistaan. On Virolla toki ansionsakin, esimerkiksi se on rankattu sijalle 11. lehdistönvapauden suhteen. Se on suuri saavutus aikoinaan Neuvostoliiton miehittämälle maalle. Viron lehdistö jakautuu melko selvästi kahtia, on konservatiivisempi ja liberaalimpi osa. Näillä sivuilla haastateltiin mm. Yleisradion mainiota toimittajaa Rain Koolia. Mutta on Suomessa myös toimittajia, jotka tahallisesti etsivät vikaa niin virolaisista kuin suomalaisista matkailijoistakin oikein kunnon likasankojournalismin tapaan.
Hytönen kaipaa entistä liberaalia pääministeriä Mart Laaria 30 vuoden takaa, ja pöllyttää samalla nykyisiä puolueita ja niiden johtajia. Nyt vähän samanlaisen uudistajan aseman on ”pöhöttyneiden keski-ikäisten miesten jälkeen” ottanut uusi pääministeri Kaja Kallas, miksei myös Viron ensimmäinen naispuolinen presidentti Kersti Kaljulaid jo häntä ennen. Kirjan loppupuolella muistellaan vielä rajan ylitystä Narvasta Ivangorodiin sekä erilaisia virolaisen politiikan erikoisuuksia. Näiltäkin osin kirja on todellinen runsauden sarvi, hauska ja hyödyllinen lukea, mutta vaikea pukea lyhyiden kertomusten muotoon. Seuraavan Viron matkan edellä kirja kannattaisi lainata, lukea vaikka sieltä ja täältä tarpeen mukaan, sen verran tuhti lukupaketti se on.
5. (44.) Silvio Berlusconin varjo jää Italian ylle
Elämänsä aikana monessa mukana ollut Silvio Berlusconi kuoli leukemiaan 86-vuotiaana maanantaina 12.6. Milanolaisessa sairaalassa. Kaksi päivää myöhemmin, eli 14.6. hänelle järjestettiin näyttävät valtiolliset hautajaiset Milanon tuomiokirkossa. Hän oli perustanut Forza Italia -puolueensa vuonna 1993, toiminut Italian pääministerinä kolmeen otteeseen vuosina 1994–1995, 2001–2006 ja 2008–2011. EU:n parlamentin jäsen hän oli 2019–2020. Hän oli luonut media-, kustannus- ja pankkialoilla valtavan omaisuuden. Yksityiselämässään hän oli kiistanalainen persoonallisuus, joka herätti pahennusta elämäntavoillaan, erityisesti naisjutuillaan. Varsinaisesti hän joutui kiipeliin vain veronkierrosta, josta sai vankeustuomion vuonna 2012.
Nimestä päätellen suomalaissyntyinen ja suomerksi kirjoittava toimittaja Katja Incoronato on 12.6. päivittänyt Twitter-tiliään kirjoituksella, jonka otsikkona oli lause: Berlusconin kuolema voi ajaa Italian kaaokseen. Miten Vladimir Putin reagoi ? Mutta eikö pitkään sairastellut Berlusconi sentään jo ollut menneisyyden miehiä ? Berlusconin perustama ja johtama Forza Italia on kuitenkin ollut Italiaa nykyään hallitsevaa oikeistokoalitiota koossa pitävä voima. Useat politiikan tutkijat arvioivat, ettei Giorgia Melonin hallitusta olisi koskaan syntynyt, jos Berlusconi ei olisi antanut sille tukeaan. Hallituksessa ovat Forza Italian lisäksi mukana äärioikeistolaiset Melonin johtama Fratelli d’Italia ja Matteo Salvinin johtama Lega.
Berlusconin merkitys on viime vuosina perustunut siihen, että hän on pitänyt edelleen monia lankoja käsissään, mm. hän on yhä ollut puolueensa todellinen johtaja. Oletetaan, että Forza Italia voi nyt hajota, jolloin nykyisen pääministerin Giorgia Melonin johtama hallitus kaatuu. On kuulunut ääniä, että osa puolueen jäsenistä siirtyy tukemaan oppositiossa olevaa Italian keskustaa. Näin Melonin koalition maltillisin ja EU- myönteisin osa ainakin kaventuisi.
Jos näin kävisi, EU:ssa ja markkinoilla kiinnitetään huomiota siihen, miten huteralla pohjalla hallitus on operoinut. Hallitus ottaisi siis ainakin askeleen äärioikeaan. Katja Incoronato on eräisiin lausuntoihin tukeutuen todennut, että ei ole täysin poissuljettua, että Berlusconin poismenolla olisi vaikutusta myös Putinin toimintaan. Berlusconi ja Putin olivat läheisiä ystäviä, joiden keskusteluyhteys säilyi myös Venäjän hyökättyä Ukrainaan viime vuoden helmikuun lopulla.
Italiassa on kuultu huhuja, joiden mukaan Berlusconi olisi onnistunut maltillistamaan Putinin valintoja lupaamalla tälle jarruttavansa Italian tukea Ukrainalle niin paljon kuin mahdollista. Melonin hallitus ei ole viime lokakuussa alkaneen kautensa aikana tehnyt yhtään merkittävää päätöstä Ukrainan tukemisesta, vaikka pääministeri on toistuvasti tukea luvannut.
………
Olen useissa yhteyksissä näyttänyt oheista lentopalloystäväni Kalevi Laalon eli Kerberoksen piirrosta. Tämä on yhdestä kirjastani (Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle). Kalevilla ei ollut sen tarkempaa tietoa yksityiskohdista, mutta mielikuvitusta riitti, ja oikeaan suuntaan. Monet uskovat, että ajatuksissaan harhautunut Putin olisi arvostanut Stalinia Neuvostoliiton suuruuden luojana. Neuvostoliiton hajoaminen on hänen sanojensa mukaan ollutkin viime aikojen suurin geopoliittinen onnettomuus.
Elämänsä aikana monessa mukana ollut Silvio Berlusconi kuoli leukemiaan 86-vuotiaana maanantaina 12.6. Milanolaisessa sairaalassa. Kaksi päivää myöhemmin, eli 14.6. hänelle järjestettiin näyttävät valtiolliset hautajaiset Milanon tuomiokirkossa. Hän oli perustanut Forza Italia -puolueensa vuonna 1993, toiminut Italian pääministerinä kolmeen otteeseen vuosina 1994–1995, 2001–2006 ja 2008–2011. EU:n parlamentin jäsen hän oli 2019–2020. Hän oli luonut media-, kustannus- ja pankkialoilla valtavan omaisuuden. Yksityiselämässään hän oli kiistanalainen persoonallisuus, joka herätti pahennusta elämäntavoillaan, erityisesti naisjutuillaan. Varsinaisesti hän joutui kiipeliin vain veronkierrosta, josta sai vankeustuomion vuonna 2012.
Nimestä päätellen suomalaissyntyinen ja suomerksi kirjoittava toimittaja Katja Incoronato on 12.6. päivittänyt Twitter-tiliään kirjoituksella, jonka otsikkona oli lause: Berlusconin kuolema voi ajaa Italian kaaokseen. Miten Vladimir Putin reagoi ? Mutta eikö pitkään sairastellut Berlusconi sentään jo ollut menneisyyden miehiä ? Berlusconin perustama ja johtama Forza Italia on kuitenkin ollut Italiaa nykyään hallitsevaa oikeistokoalitiota koossa pitävä voima. Useat politiikan tutkijat arvioivat, ettei Giorgia Melonin hallitusta olisi koskaan syntynyt, jos Berlusconi ei olisi antanut sille tukeaan. Hallituksessa ovat Forza Italian lisäksi mukana äärioikeistolaiset Melonin johtama Fratelli d’Italia ja Matteo Salvinin johtama Lega.
Berlusconin merkitys on viime vuosina perustunut siihen, että hän on pitänyt edelleen monia lankoja käsissään, mm. hän on yhä ollut puolueensa todellinen johtaja. Oletetaan, että Forza Italia voi nyt hajota, jolloin nykyisen pääministerin Giorgia Melonin johtama hallitus kaatuu. On kuulunut ääniä, että osa puolueen jäsenistä siirtyy tukemaan oppositiossa olevaa Italian keskustaa. Näin Melonin koalition maltillisin ja EU- myönteisin osa ainakin kaventuisi.
Jos näin kävisi, EU:ssa ja markkinoilla kiinnitetään huomiota siihen, miten huteralla pohjalla hallitus on operoinut. Hallitus ottaisi siis ainakin askeleen äärioikeaan. Katja Incoronato on eräisiin lausuntoihin tukeutuen todennut, että ei ole täysin poissuljettua, että Berlusconin poismenolla olisi vaikutusta myös Putinin toimintaan. Berlusconi ja Putin olivat läheisiä ystäviä, joiden keskusteluyhteys säilyi myös Venäjän hyökättyä Ukrainaan viime vuoden helmikuun lopulla.
Italiassa on kuultu huhuja, joiden mukaan Berlusconi olisi onnistunut maltillistamaan Putinin valintoja lupaamalla tälle jarruttavansa Italian tukea Ukrainalle niin paljon kuin mahdollista. Melonin hallitus ei ole viime lokakuussa alkaneen kautensa aikana tehnyt yhtään merkittävää päätöstä Ukrainan tukemisesta, vaikka pääministeri on toistuvasti tukea luvannut.
………
Olen useissa yhteyksissä näyttänyt oheista lentopalloystäväni Kalevi Laalon eli Kerberoksen piirrosta. Tämä on yhdestä kirjastani (Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle). Kalevilla ei ollut sen tarkempaa tietoa yksityiskohdista, mutta mielikuvitusta riitti, ja oikeaan suuntaan. Monet uskovat, että ajatuksissaan harhautunut Putin olisi arvostanut Stalinia Neuvostoliiton suuruuden luojana. Neuvostoliiton hajoaminen on hänen sanojensa mukaan ollutkin viime aikojen suurin geopoliittinen onnettomuus.
4. (43.) Fellmanin ajot onnistuivat jälleen
Pyöräilyn ystäville Fellmanin kortteliajot ovat jo 1930-luvulta saakka olleet tärkeä alkavan kesän merkki. Järjestäjänä oli jälleen paikallinen TWD Länken ja tapahtumapaikkana Fellmanin puisto, tarkemmin sanoen sen ympärillä oleva 1,4 kilometrin pituinen katurata. Voittajan ratkaisi entiseen tapaan maaliintulojärjestys, kun yksi tunti ja sen päälle viisi kierrosta oli ajettu. Kierroksella ylösajetut suljettiin vuoron perään ulos kilpailusta. Matkalla oli seitsemän välikiriä, joiden voittajat myös palkittiin. Lähtö ja maali sijaitsivat Kyösti Kallion kadulla, sieltä reitti kulki pitkin Paasikivenkatua ja Ståhlberginkatua, josta oli lyhyt poikkeama ylös Svinhufvudinkadulle. Sieltä päästiin sitten loppusuoralle kohti maaliviivaa. Viereisen vanhuksia asuttavan talon parvekkeilta oli parhaat näköalapaikat.
Mutta mikä ihmeen TWD Länken, sehän tuntuisi viittavan jonnekin ruotsinkieliselle alueelle tai peräti Ruotsiin! Seura syntyi vuonna 2001, kun 1955 perustettu CC Tailwind ja Kristiinankaupungin alueelle jo 1945 perustetun IF Länkenin osaseura Länken Cykel yhdistyivät. Aikanaan Länkenin huippuajajia olivat Kjell Carlstöm ja Jussi Veikkanen. Viimeksi mainittu ehti ajaa vielä myös TWD Länkenin riveissä. Kilpailijat ovat nytkin eri puolilta Suomea, eli vain osa on Lahdesta. TWD Länkenin kotipaikka on nimestään huolimatta nykyään Lahti.
Seura pyrkii erityisesti tukemaan nuorten kehittymistä niin, että he voisivat menestyä Euroopan amatööri- ja ammattilaistalleissa. Aikaisemmin on kyllä ollut mukana myös näitä pyöräilijöitä, mm. Jaakko Hänninen (Ranska), Oskari Vainionpää (Belgia) sekä Aleksi Hänninen ja Roope Nurmi (Hollanti). He kaikki ovat olleet eurooppalaisissa suurseuroissa ns. apuajajia, eli auttamassa tallin tähtiä mm. halkomalla tuulta tai jarruttamassa jälkijoukon nousua oman tallin kärkiajajien perään. Tämäkin asema on merkittävä, tulot samoin.
Pyöräilyn ystäville Fellmanin kortteliajot ovat jo 1930-luvulta saakka olleet tärkeä alkavan kesän merkki. Järjestäjänä oli jälleen paikallinen TWD Länken ja tapahtumapaikkana Fellmanin puisto, tarkemmin sanoen sen ympärillä oleva 1,4 kilometrin pituinen katurata. Voittajan ratkaisi entiseen tapaan maaliintulojärjestys, kun yksi tunti ja sen päälle viisi kierrosta oli ajettu. Kierroksella ylösajetut suljettiin vuoron perään ulos kilpailusta. Matkalla oli seitsemän välikiriä, joiden voittajat myös palkittiin. Lähtö ja maali sijaitsivat Kyösti Kallion kadulla, sieltä reitti kulki pitkin Paasikivenkatua ja Ståhlberginkatua, josta oli lyhyt poikkeama ylös Svinhufvudinkadulle. Sieltä päästiin sitten loppusuoralle kohti maaliviivaa. Viereisen vanhuksia asuttavan talon parvekkeilta oli parhaat näköalapaikat.
Mutta mikä ihmeen TWD Länken, sehän tuntuisi viittavan jonnekin ruotsinkieliselle alueelle tai peräti Ruotsiin! Seura syntyi vuonna 2001, kun 1955 perustettu CC Tailwind ja Kristiinankaupungin alueelle jo 1945 perustetun IF Länkenin osaseura Länken Cykel yhdistyivät. Aikanaan Länkenin huippuajajia olivat Kjell Carlstöm ja Jussi Veikkanen. Viimeksi mainittu ehti ajaa vielä myös TWD Länkenin riveissä. Kilpailijat ovat nytkin eri puolilta Suomea, eli vain osa on Lahdesta. TWD Länkenin kotipaikka on nimestään huolimatta nykyään Lahti.
Seura pyrkii erityisesti tukemaan nuorten kehittymistä niin, että he voisivat menestyä Euroopan amatööri- ja ammattilaistalleissa. Aikaisemmin on kyllä ollut mukana myös näitä pyöräilijöitä, mm. Jaakko Hänninen (Ranska), Oskari Vainionpää (Belgia) sekä Aleksi Hänninen ja Roope Nurmi (Hollanti). He kaikki ovat olleet eurooppalaisissa suurseuroissa ns. apuajajia, eli auttamassa tallin tähtiä mm. halkomalla tuulta tai jarruttamassa jälkijoukon nousua oman tallin kärkiajajien perään. Tämäkin asema on merkittävä, tulot samoin.
Edellisessä kuvassa näkyy tämän kertainen suurempi irtiotto, kuusi ajajaa peräperää. Toisessa kuvassa näyttää heistäkin kolme irtautuvan. Näyttäisi siltä, että ajajat vilkuilevat toisiaan, ja ehkä sopivat vetovuoroista.
Tällä kertaa voiton vei TWD Länkenin vasta 20-vuotias Oskari Kolehmainen, joka pärjäsi parhaiten loppukirissä ennen Lauri Pitkästä ja Lauri Peräkorpea. Tällainen katuajo vaatii tarkkoja hoksottimia, kykyä nopeaan rytmin vaihtoon, ja miksei myös vauhtikestävyyttä. Seuraavina olivat irtiottoon lähteneen kuusikon kolme muuta jäsentä. Pääjoukko oli jäänyt selvästi jo matkan alkupuoliskolla. Voittajakolmikko edustaa hyvin nuorta polkijapolvea, joten heistä joku tai ehkä jopa kaikki saattavat näkyä ajavan paljon suuremmissakin kilpailuissa. Juuri päättyneessä Giro d`Italiassa ei suomalaisia nyt näkynyt, saa nähdä onko heitä myöhemmin ajettavissa suurissa kilpailuissa, esimerkiksi Ranskan ympäriajossa tai Espanjan Vueltassa,
Viimeisessä kuvassa kilpailijat on nähty lähempää, joten siitä selviävät paremmin millaisilla pyörillä ajatetaan, ja millaiset ovat varusteet.
Viimeisessä kuvassa kilpailijat on nähty lähempää, joten siitä selviävät paremmin millaisilla pyörillä ajatetaan, ja millaiset ovat varusteet.
3. (42.) Vihreiden kannatus näyttää hiipuvan
Tällä viikolla julkistetun viimeisimmän gallupin mukaan vihreiden kannatus näyttää yhä laskevan eduskuntavaalien tulokseen nähden. Kannatus lähenee jo seitsemää prosenttia. Puolue syntyi 1980-luvun lopulla, jolloin iso joukko ympäristöaktivisteja, feministejä, vammaisjärjestöjen edustajia ja ns. vaihtoehtokulttuurien ihmisiä perustivat ensin yhdistyksen, joka sittemmin muutettiin puolueeksi. Sen kannatus vaaleissa nousi vähitellen, huippunsa se saavutti 2010-luvulla, erityisesti silloisen puheenjohtajansa Ville Niinistön aikoihin, jolloin päästiin prosenteissa reippaasti toiselle kymmenelle. Samaan aikaan ympäristö- ja koulutuskysymykset alkoivat lisääntyvässä määrin kiinnostaa myös muita puolueita, joten vihreät alkoivat menettää tässä suhteessa johtavia asemiaan.
Jonkinlaista historian havinaa puolueen näivettymisestä voi hakea esimerkiksi 1960- ja vielä 1970-luvuilla kohtalaisesti menestyneen Liberaalisen kansanpuolueen kohtalosta. Se perustettiin vuonna 1965 yhdistämällä kaksi kääpiöpuoluetta, Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto. Vuosina 1982–1986 LKP liittyi keskustapuolueen jäsenjärjestöksi. Sen jälkeen se itsenäistyi, mutta häipyi samalla kääpiöpuolueena suureen tuntemattomuuteen. Se oli nimenomaan aikuistuneiden suurten ikäluokkien puolue, joka muodosti vastakohdan silloin varsin oikeistolaiseen kokoomukseen nähden.
Puolue perustettiin suuren innostuksen vallassa. Siihen vaikuttivat myös varsin valovoimaiset puoluejohtajat, joista Mikko Juva oli ruorissa vuodet 1965–1966. Sen jälkeen puheenjohtajana oli varsin karismaattinen nuori professori Pekka Tarjanne, jonka rinnalla toimivat mm. puoluesihteeri Juha Sipilä, ja talouselämästä noussut Seppo Westerlund. Tarjanteen pitkän kauden jälkeen oli puheenjohtajana 1978–1982 Jaakko Itälä, niin ikään varsin tunnettu mielipidevaikuttaja. Henkilökohtaisestikin muistan nuo ajat, eikä ollut ollenkaan kaukana se mahdollisuus, että olisin liittynyt puolueen jäseneksi. Mutta sitten muissa puolueissa tapahtui muutoksia. Kokoomuksesta jäivät vähitellen pois vanhat konservatiiviset jäärät, tilalle oli tullut henkilöitä, jotka halusivat siirtää puolueen painopistettä liberaalimpaan suuntaan. Samaa tapahtui muissakin puolueissa. Toisin sanoen puolueen ohut ohjelma ei enää kantanut pidemmälle, varsinkaan kun muut omaksuivat samanlaisia arvoja.
Aivan samaa näyttää tapahtuvan nyt vihreiden osalta. Ympäristöongelmiin on havahduttu joka puolella, naiset ovat päässet vastuuseen muissakin puolueissa, ja myös sosiaalinen, eri kansankerroksia ymmärtävä henki on levinnyt. Lisäksi Ville Niinistön jälkeen on puolueen johdossa olevien henkilöiden karisma osoittautunut ohueksi tietysti nykyistä ulkoministeri Pekka Haavistoa lukuun ottamatta. Touko Aallon perusteellinen floppi puheenjohtajana teki hallaa. Maria Ohisalo on kyllä kelpo puheenjohtaja, mutta hänenkään taidoillaan ei puoluekannatusta ole saatu nousuun. Puolueeseen on lisäksi lyöty kaikenlaisia leimoja. Esimerkiksi sitä pidetään pelkkänä radikaalien naisten ja helsinkiläisten hipsterien joukkona, joka ei riittävästi tunne olosuhteita kehäkolmosen ulkopuolella. Katselin pari päivää sitten kahden uuden puheenjohtajakandidaatin keskustelua. Molemmat naiset osasivat kyllä puhua, mieleen tuli konekiväärin papatus, mutta en usko, että heillä on mahdollisuuksia nostaa puoluettaan, varsinkaan kun se näyttää lahoavan heidän altaan. Ja kun ei ole enää omaa toisista eroavaa agendaa, niin miten sitten vakuuttaa äänestäjät omasta tarpeellisuudestaan.
--------
Juuri on tullut ilmoitus, että Pekka Haavisto on ilmoittautunut ensi vuonna pidettävään presidentinvaaliin ehdokkaaksi. Mutta ei puolueensa, vaan valitsijayhdistyksen ehdokkaana. Sen jäsenkeräys on juuri alkanut. Ilmeisesti Haavisto haluaa etäytyä vihreistä, ja tietysti olettaa, että yhdistykseen saadaan vahvoja nimiä eri aloilta, ehkä muistakin puolueista. Hänen toimintansa on ulkoministerinä ollut sen verran vakuuttavaa, että kyllä hänestä varteenotettava ehdokas saadaan.
Lehdistössä liikkuu myös oletuksia, että Olli Rehnillä olisi jo valitsijayhdistys valmiina, virallistamista vailla tosin. Näin ollen kehissä olisivat jo todella vahvat nimet, julkisuushakuisen Harry Harkimon lisäksi. Isoilta puolueilta ei vielä ole tullut ilmoituksia, todennäköisesti siksi, että heillä on mahdollisuus laittaa matkaan vain toisen luokan kykyjä, Jutta Urpilainen ja Alexander Stubb esimerkiksi.
Tällä viikolla julkistetun viimeisimmän gallupin mukaan vihreiden kannatus näyttää yhä laskevan eduskuntavaalien tulokseen nähden. Kannatus lähenee jo seitsemää prosenttia. Puolue syntyi 1980-luvun lopulla, jolloin iso joukko ympäristöaktivisteja, feministejä, vammaisjärjestöjen edustajia ja ns. vaihtoehtokulttuurien ihmisiä perustivat ensin yhdistyksen, joka sittemmin muutettiin puolueeksi. Sen kannatus vaaleissa nousi vähitellen, huippunsa se saavutti 2010-luvulla, erityisesti silloisen puheenjohtajansa Ville Niinistön aikoihin, jolloin päästiin prosenteissa reippaasti toiselle kymmenelle. Samaan aikaan ympäristö- ja koulutuskysymykset alkoivat lisääntyvässä määrin kiinnostaa myös muita puolueita, joten vihreät alkoivat menettää tässä suhteessa johtavia asemiaan.
Jonkinlaista historian havinaa puolueen näivettymisestä voi hakea esimerkiksi 1960- ja vielä 1970-luvuilla kohtalaisesti menestyneen Liberaalisen kansanpuolueen kohtalosta. Se perustettiin vuonna 1965 yhdistämällä kaksi kääpiöpuoluetta, Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto. Vuosina 1982–1986 LKP liittyi keskustapuolueen jäsenjärjestöksi. Sen jälkeen se itsenäistyi, mutta häipyi samalla kääpiöpuolueena suureen tuntemattomuuteen. Se oli nimenomaan aikuistuneiden suurten ikäluokkien puolue, joka muodosti vastakohdan silloin varsin oikeistolaiseen kokoomukseen nähden.
Puolue perustettiin suuren innostuksen vallassa. Siihen vaikuttivat myös varsin valovoimaiset puoluejohtajat, joista Mikko Juva oli ruorissa vuodet 1965–1966. Sen jälkeen puheenjohtajana oli varsin karismaattinen nuori professori Pekka Tarjanne, jonka rinnalla toimivat mm. puoluesihteeri Juha Sipilä, ja talouselämästä noussut Seppo Westerlund. Tarjanteen pitkän kauden jälkeen oli puheenjohtajana 1978–1982 Jaakko Itälä, niin ikään varsin tunnettu mielipidevaikuttaja. Henkilökohtaisestikin muistan nuo ajat, eikä ollut ollenkaan kaukana se mahdollisuus, että olisin liittynyt puolueen jäseneksi. Mutta sitten muissa puolueissa tapahtui muutoksia. Kokoomuksesta jäivät vähitellen pois vanhat konservatiiviset jäärät, tilalle oli tullut henkilöitä, jotka halusivat siirtää puolueen painopistettä liberaalimpaan suuntaan. Samaa tapahtui muissakin puolueissa. Toisin sanoen puolueen ohut ohjelma ei enää kantanut pidemmälle, varsinkaan kun muut omaksuivat samanlaisia arvoja.
Aivan samaa näyttää tapahtuvan nyt vihreiden osalta. Ympäristöongelmiin on havahduttu joka puolella, naiset ovat päässet vastuuseen muissakin puolueissa, ja myös sosiaalinen, eri kansankerroksia ymmärtävä henki on levinnyt. Lisäksi Ville Niinistön jälkeen on puolueen johdossa olevien henkilöiden karisma osoittautunut ohueksi tietysti nykyistä ulkoministeri Pekka Haavistoa lukuun ottamatta. Touko Aallon perusteellinen floppi puheenjohtajana teki hallaa. Maria Ohisalo on kyllä kelpo puheenjohtaja, mutta hänenkään taidoillaan ei puoluekannatusta ole saatu nousuun. Puolueeseen on lisäksi lyöty kaikenlaisia leimoja. Esimerkiksi sitä pidetään pelkkänä radikaalien naisten ja helsinkiläisten hipsterien joukkona, joka ei riittävästi tunne olosuhteita kehäkolmosen ulkopuolella. Katselin pari päivää sitten kahden uuden puheenjohtajakandidaatin keskustelua. Molemmat naiset osasivat kyllä puhua, mieleen tuli konekiväärin papatus, mutta en usko, että heillä on mahdollisuuksia nostaa puoluettaan, varsinkaan kun se näyttää lahoavan heidän altaan. Ja kun ei ole enää omaa toisista eroavaa agendaa, niin miten sitten vakuuttaa äänestäjät omasta tarpeellisuudestaan.
--------
Juuri on tullut ilmoitus, että Pekka Haavisto on ilmoittautunut ensi vuonna pidettävään presidentinvaaliin ehdokkaaksi. Mutta ei puolueensa, vaan valitsijayhdistyksen ehdokkaana. Sen jäsenkeräys on juuri alkanut. Ilmeisesti Haavisto haluaa etäytyä vihreistä, ja tietysti olettaa, että yhdistykseen saadaan vahvoja nimiä eri aloilta, ehkä muistakin puolueista. Hänen toimintansa on ulkoministerinä ollut sen verran vakuuttavaa, että kyllä hänestä varteenotettava ehdokas saadaan.
Lehdistössä liikkuu myös oletuksia, että Olli Rehnillä olisi jo valitsijayhdistys valmiina, virallistamista vailla tosin. Näin ollen kehissä olisivat jo todella vahvat nimet, julkisuushakuisen Harry Harkimon lisäksi. Isoilta puolueilta ei vielä ole tullut ilmoituksia, todennäköisesti siksi, että heillä on mahdollisuus laittaa matkaan vain toisen luokan kykyjä, Jutta Urpilainen ja Alexander Stubb esimerkiksi.
2. (41.) Kesäretki muistojen Turkuun
Ensimmäisen kerran olin Turun matkalla, kun Helsingin yliopiston Etelä-Pohjalainen Osakunta matkusti sinne syyspuoleen vuonna 1957 yhden bussilastillisen voimin. Olimme lähteneet Turun yliopiston Pohjalaisen Osakunnan vieraiksi yhden illan ajaksi. Täällä oli turkulaisten joukossa myös osakunnan inspehtori, silloinen historian professori Mikko Juva, joka sattui vapaamuotoisen seurustelun aikana istahtamaan viereeni pitkän pöydän ääreen. Hänellä oli edessään keskiolutpullo aivan kuin muillakin, ja juttu lensi varsin hilpeässä hengessä. Tämäkin tapaus oli uutta maalta tulleelle nuorelle ylioppilaalle, joka näin huomasi, etteivät ihmiset täällä sen kummallisempia olleet asemastaan huolimatta.
Noista vuosista Mikko Juvan ura lähti vielä enemmän lentoon, hänestä tuli mm. Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori (1962–1976), sittemmin myös vararehtori. rehtori ja kansleri. Upean uran kruunasivat sitten vuodet 1978–1982 arkkipiispana. Hän oli vapaamielinen teologi, joka pyrki uudistamaan hallintoa ja otti rohkeasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hän oli aina minun, ja tietysti monien muidenkin idoli ja esimerkki.
Toinen matka tapahtui monia vuosia myöhemmin, kun menin tapaamaan tulevaa vastaväittäjääni, silloista Turun yliopiston dosenttia Raimo Salokangasta. Olin jo etukäteen lähettänyt hänelle luettavaksi väitöskirjani luonnoksen, jota sitten yhdessä tutkimme muutaman tunnin ajan tyhjässä toimistohuoneessa yliopistolla. Salokangas nimitettiin vähän myöhemmin Jyväskylän yliopiston professoriksi. Hän valikoitui vastaväittäjäksi eteläpohjalaisten juuriensa takia, toki hän oli myös ns. nousevia tähtiä, joilla oli pitkä yliopistoura vielä edessään. Väitöstilaisuudesta voi lukea mm. napsauttamalla blogiani yläpalkista kohdan Nurmoosta lähtöösin.
Pariin kertaa olen sittemmin matkustanut Turun kautta Ahvenanmaalle. Vuosisadan vaihteessa sain Turusta jälkikasvun avioitumisen kautta uusia sukulaisia. Sen jälkeen olemmekin vierailleet Turussa lukuisia kertoja, meitä on kuljetettu katselemassa nähtävyyksiä, kaupunginorkesterin konsertissa, tapahtumakeskus Lokomossa, Turun tuomiokirkossa, Aurajoen rannan kahviloissa ja moniaalla muulla paikalla. Turun linnassa olimme käyneet jo aikaisemmin jollan automatkallamme. Kuvaan tulivat myös uusien sukulaistemme merkkipäivät. Yhden sellaisen aikana sain vertailla emeritusarkkipiispa John Wikströmin kanssa sairauksiamme, joista kiitos nykyajan terveydenhoidon olimme molemmat selvinneet ilman vaurioita. Viimeksi kuulin, että hän on edelleen 92-vuotiaana hyvässä iskussa, ajelee mm. autollaan pitkin Turkua, ja tarjoaa välillä kyytiä nuoremmilleenkin.
Viimeisin kerta osui tähän viikonvaihteeseen, kun kävimme nuorimman lastenlapsemme ylioppilasjuhlissa. Hän on nuorin seitsemästä lastenlapsistamme, ja samalla myös koko joukon seitsemäs ylioppilas. Oli hyvin virkistävää tavata myös useita muita tuon katraan jäseniä, kaikilla näyttää elämä olevan hallussa ja uusia suunnitelmia vireillä. Matka olisi muutoin ollut liian rasittava, mutta minut vietiin vaimoni kanssa ovelta ovelle nuoremman polven voimin. Vastaanotto pidettiin Maarian keskiaikaisen kirkon pappilan juhlasaliksi muutetussa tallissa. Turun kaupungissa henkivät miltei kaikkialta menneet historialliset vaiheet, eikä tämän kertainen juhlapaikka eronnut lainkaan tästä linjasta.
----------
Alla olevan kuvan jouduin kirkkaan auringonpaisteen takia ottamaan varjossa pitkin tallirakennuksen seinää. Taustalla on pappilan varsinaiseen pihapiiriin kuuluva pitkänomainen talousrakennus, jonka keskellä olevan kulkuaukon kautta näkyy varsinaisen pappilarakennuksen keltaista seinää. Siitä päästään rakennusryhmän keskelle. Maarian pappilan sijainti yleisen tien varrella asetti viranhoitoon velvollisuuden majoittaa ja ruokkia matkustavia herroja ja säätyläisiä. Seurakunta ulottui Turun edustan saarille, ja keskiajalta lähtien siihen kuuluivat myös Satavan Jänistensaaressa olevat pappilan maat, joilla pidettiin karjaa pappilan tarpeisiin. 1760–1770-luvuilla pappilan pihapiiriin kuului hirsisen päärakennuksen lisäksi mm. leivintupa, ruoka-aitta ja keittiörakennus.
1600-luvun asiakirjoissa ei vielä mainita pappilan puutarhaa. Maarian pappilan edelleen olemassa oleva ihannepuutarha syntyi vasta 1700-luvulla, kun Maarian uusi kirkkoherra Pehr Kalm asettui asumaan ns. vanhaan pappilaan. Kalm viljeli ja varjeli pappilan puutarhaa opettajaltaan Carl Linnéltä saamien ohjeiden ja oppien mukaisesti. Kalmin ajasta lähtien ovat mm. viinimarja, karviaiset, puutarhamansikat ja monet yrtit kuuluneet suomalaisiin puutarhoihin.
Ensimmäisen kerran olin Turun matkalla, kun Helsingin yliopiston Etelä-Pohjalainen Osakunta matkusti sinne syyspuoleen vuonna 1957 yhden bussilastillisen voimin. Olimme lähteneet Turun yliopiston Pohjalaisen Osakunnan vieraiksi yhden illan ajaksi. Täällä oli turkulaisten joukossa myös osakunnan inspehtori, silloinen historian professori Mikko Juva, joka sattui vapaamuotoisen seurustelun aikana istahtamaan viereeni pitkän pöydän ääreen. Hänellä oli edessään keskiolutpullo aivan kuin muillakin, ja juttu lensi varsin hilpeässä hengessä. Tämäkin tapaus oli uutta maalta tulleelle nuorelle ylioppilaalle, joka näin huomasi, etteivät ihmiset täällä sen kummallisempia olleet asemastaan huolimatta.
Noista vuosista Mikko Juvan ura lähti vielä enemmän lentoon, hänestä tuli mm. Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori (1962–1976), sittemmin myös vararehtori. rehtori ja kansleri. Upean uran kruunasivat sitten vuodet 1978–1982 arkkipiispana. Hän oli vapaamielinen teologi, joka pyrki uudistamaan hallintoa ja otti rohkeasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hän oli aina minun, ja tietysti monien muidenkin idoli ja esimerkki.
Toinen matka tapahtui monia vuosia myöhemmin, kun menin tapaamaan tulevaa vastaväittäjääni, silloista Turun yliopiston dosenttia Raimo Salokangasta. Olin jo etukäteen lähettänyt hänelle luettavaksi väitöskirjani luonnoksen, jota sitten yhdessä tutkimme muutaman tunnin ajan tyhjässä toimistohuoneessa yliopistolla. Salokangas nimitettiin vähän myöhemmin Jyväskylän yliopiston professoriksi. Hän valikoitui vastaväittäjäksi eteläpohjalaisten juuriensa takia, toki hän oli myös ns. nousevia tähtiä, joilla oli pitkä yliopistoura vielä edessään. Väitöstilaisuudesta voi lukea mm. napsauttamalla blogiani yläpalkista kohdan Nurmoosta lähtöösin.
Pariin kertaa olen sittemmin matkustanut Turun kautta Ahvenanmaalle. Vuosisadan vaihteessa sain Turusta jälkikasvun avioitumisen kautta uusia sukulaisia. Sen jälkeen olemmekin vierailleet Turussa lukuisia kertoja, meitä on kuljetettu katselemassa nähtävyyksiä, kaupunginorkesterin konsertissa, tapahtumakeskus Lokomossa, Turun tuomiokirkossa, Aurajoen rannan kahviloissa ja moniaalla muulla paikalla. Turun linnassa olimme käyneet jo aikaisemmin jollan automatkallamme. Kuvaan tulivat myös uusien sukulaistemme merkkipäivät. Yhden sellaisen aikana sain vertailla emeritusarkkipiispa John Wikströmin kanssa sairauksiamme, joista kiitos nykyajan terveydenhoidon olimme molemmat selvinneet ilman vaurioita. Viimeksi kuulin, että hän on edelleen 92-vuotiaana hyvässä iskussa, ajelee mm. autollaan pitkin Turkua, ja tarjoaa välillä kyytiä nuoremmilleenkin.
Viimeisin kerta osui tähän viikonvaihteeseen, kun kävimme nuorimman lastenlapsemme ylioppilasjuhlissa. Hän on nuorin seitsemästä lastenlapsistamme, ja samalla myös koko joukon seitsemäs ylioppilas. Oli hyvin virkistävää tavata myös useita muita tuon katraan jäseniä, kaikilla näyttää elämä olevan hallussa ja uusia suunnitelmia vireillä. Matka olisi muutoin ollut liian rasittava, mutta minut vietiin vaimoni kanssa ovelta ovelle nuoremman polven voimin. Vastaanotto pidettiin Maarian keskiaikaisen kirkon pappilan juhlasaliksi muutetussa tallissa. Turun kaupungissa henkivät miltei kaikkialta menneet historialliset vaiheet, eikä tämän kertainen juhlapaikka eronnut lainkaan tästä linjasta.
----------
Alla olevan kuvan jouduin kirkkaan auringonpaisteen takia ottamaan varjossa pitkin tallirakennuksen seinää. Taustalla on pappilan varsinaiseen pihapiiriin kuuluva pitkänomainen talousrakennus, jonka keskellä olevan kulkuaukon kautta näkyy varsinaisen pappilarakennuksen keltaista seinää. Siitä päästään rakennusryhmän keskelle. Maarian pappilan sijainti yleisen tien varrella asetti viranhoitoon velvollisuuden majoittaa ja ruokkia matkustavia herroja ja säätyläisiä. Seurakunta ulottui Turun edustan saarille, ja keskiajalta lähtien siihen kuuluivat myös Satavan Jänistensaaressa olevat pappilan maat, joilla pidettiin karjaa pappilan tarpeisiin. 1760–1770-luvuilla pappilan pihapiiriin kuului hirsisen päärakennuksen lisäksi mm. leivintupa, ruoka-aitta ja keittiörakennus.
1600-luvun asiakirjoissa ei vielä mainita pappilan puutarhaa. Maarian pappilan edelleen olemassa oleva ihannepuutarha syntyi vasta 1700-luvulla, kun Maarian uusi kirkkoherra Pehr Kalm asettui asumaan ns. vanhaan pappilaan. Kalm viljeli ja varjeli pappilan puutarhaa opettajaltaan Carl Linnéltä saamien ohjeiden ja oppien mukaisesti. Kalmin ajasta lähtien ovat mm. viinimarja, karviaiset, puutarhamansikat ja monet yrtit kuuluneet suomalaisiin puutarhoihin.
Maarian keskiaikainen kirkko on pappilan alueen rakennuksista noin sadan metrin päässä. Kiireen takia en ehtinyt kuvata sitä päädystä, eli ns. paraatipuolelta, joten tässä on sen sivukuva portteineen ja makasiineineen. Taitaa siellä vasemmalla hieman näkyä sakastikin lehvästön takaa. Kirkosta löytyneen esitteen mukaan Maarian keskiaikainen kivikirkko on rakennettu nykytutkimuksen mukaan 1400-luvun alkupuoliskolla. Paikalla on kuitenkin ilmeisesti sijainnut puinen kirkko jo 1200-luvulla. Tätä ennen paikalla on mahdollisesti sijainnut pakanuudenaikainen pyhä paikka, kalmisto.
Maarian keskiaikainen kivikirkko on kolmilaivainen hallikirkko. Rakennusaineena on käytetty paitsi harmaakiveä myös verrattain runsaasti tiiltä päätykolmioihin, seiniin, aukkoihin ja torniin sekä holveihin. Seinillä on myös osittain säilyneitä kansan opetustarkoitukseen tehtyjä maalauksia. Kirkon rakentaminen aloitettiin 1200-luvun loppupuolella sakaristosta, jossa on alkuperäinen ristiholvi. Sakaristoon liittyi mahdollisesti puinen kirkkosali, joka sittemmin tuhoutui ja purettiin. Kivistä kirkkosalia ryhdyttiin rakentamaan 1300-luvulla. Oheisessa kuvassa on saarnastuoli, joka on 1660-luvulta.
Maarian keskiaikainen kivikirkko on kolmilaivainen hallikirkko. Rakennusaineena on käytetty paitsi harmaakiveä myös verrattain runsaasti tiiltä päätykolmioihin, seiniin, aukkoihin ja torniin sekä holveihin. Seinillä on myös osittain säilyneitä kansan opetustarkoitukseen tehtyjä maalauksia. Kirkon rakentaminen aloitettiin 1200-luvun loppupuolella sakaristosta, jossa on alkuperäinen ristiholvi. Sakaristoon liittyi mahdollisesti puinen kirkkosali, joka sittemmin tuhoutui ja purettiin. Kivistä kirkkosalia ryhdyttiin rakentamaan 1300-luvulla. Oheisessa kuvassa on saarnastuoli, joka on 1660-luvulta.
1. (40.) Kisapuisto - lahtelainen ikuisuuskysymys
ESS:n toimittaja Jukka Airo toi lukijoille 25.5. huonoja uutisia: kaupunki oli hylännyt rakennusliikkeiden tarjoukset Kisapuiston katsomorakennuksen rakentamiseksi liian kalliina. Asia on muhinut kaupungin päättävissä elimissä jo 2010-luvun alkupuolelta saakka. Luulotautisissa herää jo kysymys, onko Lahden kaupungin päättävissä elimissä sellaisia poliitikkoja tai Tilakeskuksessa virkamiehiä, jotka ovat katsoneet oikeudekseen kerta toisensa jälkeen sabotoida hanketta. Vai onko kysymys siitä, että pelättäisiin itse urheilustadionin jäävän liian pienelle käytölle, jos pelit siirrettäisiin sieltä Kisapuistoon?
Sormi osoittaa myös toiseen suuntaan. Kun tarjouskilpailussa oli lopulta mukana vain kaksi suurta rakennusliikettä Skanska ja SRV, oliko niillä tarkoitus hyvään kapitalistiseen tapaan lypsää kaupungilta reippaasti yli tuon budjetoidun summan, joka oli 12.5 miljoonaa? Huomiota herättää, että firmojen hinnat olivat aika lähellä toisiaan. Miksi tarjouskilpailu ei liioin ollut avoin myös kaikille pienemmille yrityksille?
Asiaa paremmin tuntematta olettaisin, että rakennusliikkeet olivat vedonneet hintojen yleiseen nousuun. Tämä on tietysti totta, mutta nyt on ilmennyt, että eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa, olisi syntynyt ns. ahneusinflaatio. Tämä tarkoittaa sitä, että tänä epävarmana aikana liikemaailma olisi kylmästi tähän vedoten pyrkinyt yleisesti lisäämään voittojaan.
Maallikoiden kysymyksiä riittää vaikka kuinka paljon. Pelattiinko vuonna 2015 ensin pois Urheiluhalliyhdistys ja sen nokkamies Reijo Mäki-Korvela, joilla oli erinomaisia näyttöjä aikaisempien vuosien urheilurakentamisesta? Jalkapallokenttä ja katsomorakennus eivät enää täyttäneet pääsarjan vaatimuksia. Tämä oli jo pitkään puhuttanut urheiluväkeä. Vuoden 2015 puolella asia näytti todella nytkähtävän eteenpäin, kun Lahdessa jo aikaisemminkin kunnostautunut Urheiluhalliyhdistys tarjoutui rakentamaan tekonurmikentän ja upouuden katsomon. Se ilmoitti ottavansa tätä varten omiin nimiinsä lainaa. Ajatuksena oli, että kaupunki vuokraisi kenttää ja katsomoa. Ne siirtyisivät sitten kaupungille 15 vuoden kuluttua, kun yhdistys olisi saanut käyttömaksuilla velat maksettua. Nyt tulivat kuitenkin väliin kaupunkeja sitovat kilpailutusehdot. Lahti päätti laittaa urakat vapaaseen hakuun.
Mutta kun ollaan Lahdessa, oli tietysti odotettavissa valituskierre. Aina näyttää löytyvän tahoja, ehkäpä hävinneitä rakennuttajia ja muitakin, jotka panevat kapuloita rattaisiin. Totesin jo vuonna 2016 blogissani: Vuoden mittaan on mielenkiintoista seurata, miten hanke edistyy kunnallisen byrokratian rattaissa. Nyt vuoden 2023 keväällä ollaan edelleen lähtöpisteessä huolimatta niin kaupunginjohtajan kuin tällä välin pidettyjen kunnallisvaalien ehdokkaidenkin lupauksista.
Kisapuisto on saanut nimensä siitä, että siellä pelattiin vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen jalkapallon alkusarjan otteluita. Se on monipuolinen eri palloilulajien alue. Lisäksi se on melkein kaupungin sydämessä. Nyt ikääntyneenä antaisin tälle arvoa, matkat kun ovat muutenkin tällaiselle jalkamiehelle pidentyneet ! Syyttävä sormi voisi tietysti kohdistua myös pääsarjan vaatimuksiin, tällä välillä pelattiin Kisapuistossa väliaikaisesti pääsarjan otteluita ja hyvin sujui. Ja tunnelmaa oli.
Kuvassa on pieni tuokiokuva ottelusta FC Lahti – VPS lauantailta 26.5. 2018. Kovasta helteestä huolimatta paikalla oli 2250 katsojaa, siis aivan vertailukelpoinen määrä. Perinteinen kenttä ja vielä keskellä kaupunkia, sinne pystyy vanhempikin ihminen raahautumaan. Tuttujakin siellä voisi tavata, vaikka niin monet ovat saaneet rajoitteita, tai ovat siirtyneet jo lopullisesti rajan taa. Kuva on otettu pääkatsomosta ns. aurinkokatsomon suuntaan. Siitä on näkyvissä tuskin puolet.
Sormi osoittaa myös toiseen suuntaan. Kun tarjouskilpailussa oli lopulta mukana vain kaksi suurta rakennusliikettä Skanska ja SRV, oliko niillä tarkoitus hyvään kapitalistiseen tapaan lypsää kaupungilta reippaasti yli tuon budjetoidun summan, joka oli 12.5 miljoonaa? Huomiota herättää, että firmojen hinnat olivat aika lähellä toisiaan. Miksi tarjouskilpailu ei liioin ollut avoin myös kaikille pienemmille yrityksille?
Asiaa paremmin tuntematta olettaisin, että rakennusliikkeet olivat vedonneet hintojen yleiseen nousuun. Tämä on tietysti totta, mutta nyt on ilmennyt, että eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa, olisi syntynyt ns. ahneusinflaatio. Tämä tarkoittaa sitä, että tänä epävarmana aikana liikemaailma olisi kylmästi tähän vedoten pyrkinyt yleisesti lisäämään voittojaan.
Maallikoiden kysymyksiä riittää vaikka kuinka paljon. Pelattiinko vuonna 2015 ensin pois Urheiluhalliyhdistys ja sen nokkamies Reijo Mäki-Korvela, joilla oli erinomaisia näyttöjä aikaisempien vuosien urheilurakentamisesta? Jalkapallokenttä ja katsomorakennus eivät enää täyttäneet pääsarjan vaatimuksia. Tämä oli jo pitkään puhuttanut urheiluväkeä. Vuoden 2015 puolella asia näytti todella nytkähtävän eteenpäin, kun Lahdessa jo aikaisemminkin kunnostautunut Urheiluhalliyhdistys tarjoutui rakentamaan tekonurmikentän ja upouuden katsomon. Se ilmoitti ottavansa tätä varten omiin nimiinsä lainaa. Ajatuksena oli, että kaupunki vuokraisi kenttää ja katsomoa. Ne siirtyisivät sitten kaupungille 15 vuoden kuluttua, kun yhdistys olisi saanut käyttömaksuilla velat maksettua. Nyt tulivat kuitenkin väliin kaupunkeja sitovat kilpailutusehdot. Lahti päätti laittaa urakat vapaaseen hakuun.
Mutta kun ollaan Lahdessa, oli tietysti odotettavissa valituskierre. Aina näyttää löytyvän tahoja, ehkäpä hävinneitä rakennuttajia ja muitakin, jotka panevat kapuloita rattaisiin. Totesin jo vuonna 2016 blogissani: Vuoden mittaan on mielenkiintoista seurata, miten hanke edistyy kunnallisen byrokratian rattaissa. Nyt vuoden 2023 keväällä ollaan edelleen lähtöpisteessä huolimatta niin kaupunginjohtajan kuin tällä välin pidettyjen kunnallisvaalien ehdokkaidenkin lupauksista.
Kisapuisto on saanut nimensä siitä, että siellä pelattiin vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen jalkapallon alkusarjan otteluita. Se on monipuolinen eri palloilulajien alue. Lisäksi se on melkein kaupungin sydämessä. Nyt ikääntyneenä antaisin tälle arvoa, matkat kun ovat muutenkin tällaiselle jalkamiehelle pidentyneet ! Syyttävä sormi voisi tietysti kohdistua myös pääsarjan vaatimuksiin, tällä välillä pelattiin Kisapuistossa väliaikaisesti pääsarjan otteluita ja hyvin sujui. Ja tunnelmaa oli.
Kuvassa on pieni tuokiokuva ottelusta FC Lahti – VPS lauantailta 26.5. 2018. Kovasta helteestä huolimatta paikalla oli 2250 katsojaa, siis aivan vertailukelpoinen määrä. Perinteinen kenttä ja vielä keskellä kaupunkia, sinne pystyy vanhempikin ihminen raahautumaan. Tuttujakin siellä voisi tavata, vaikka niin monet ovat saaneet rajoitteita, tai ovat siirtyneet jo lopullisesti rajan taa. Kuva on otettu pääkatsomosta ns. aurinkokatsomon suuntaan. Siitä on näkyvissä tuskin puolet.
Jotain parannuksia kylläkin oli jo tapahtunut. Kuten kuvasta näkyy, nyt pelattiin uudella tekonurmella. Lisäksi katsomorakennukseen oli tehty pienempiä parannuksia, mm. tuoleja on uusittu. Keinonurmi salaojituksineen olivat toivoa luoneita toimenpiteitä.
2020
Kisapuiston rakennuksen asiaan tarttui tammikuun alussa 2020 ESS:n toimittaja Kimmo Kangas, joka erittäin selvällä tavalla toi esille koko ongelmavyyhdin. Ehkäpä Lyseossa lukionsa käynyt Kangas oli katsellut usein jo 1990-luvulla hitaasti rappeutuvaa urheiluareenaa. Urheiluhalliyhdistyksen ehdotus oli siis hylätty ja hanke siirretty kaupungin tilakeskukselle valmisteltavaksi. Sen tekemää versiota karsittiin, ja lopulta se siirrettiin kaupungin toimitilayhtiö Spatiumille. Vaiheet olivat tätä paljon monimutkaisemmat, eikä valoa tuntunut löytyvän tunnelin päästä. Samalla päästiin sitä vesittämään. Ainakin minulle tuli mieleen muistumia parinkymmenen vuoden takaa, jolloin varsinkin vasemmistossa ja kristillisten valtuustoryhmässä oltiin paljolti sitä mieltä, että mitään konserttitaloa ei pidä sataman tuntumaan rakentaa, koska kaupungilla oli paljon muitakin rahanreikiä. Kaikki tiedämme miten tässä kävi, nyt samat vastustajat käyvät Sibelius-talon tilaisuuksissa aivan muina miehinä ja naisina.
Kimmo Kankaan kirjoituksista sain sen käsityksen, että jotain olisi vihdoin ollut tapahtumassa. Se olisi saattanut olla uuden kaupunginjohtajan Pekka Timosen ansioita, ainakin hän on saanut joitakin lukkoja avautumaan. Kaiken kaikkiaan Kangas vauhditti omalta osaltaan asiasta syntynyttä keskustelua. Sitä on aikaisemmin tehnyt myös Jukka Airo, muinaisen Mukkulan lukion koulujen välisissä kilpailuissa menestyneen jalkapallojoukkueen yksi avainpelaajista!
2021
Yhtenä esimerkkinä Kisapuiston kentän käytöstä oli Lahti Soccer-turnaus, jossa nuoret tytöt ja pojat kilpailivat jalkapallossa joukkueillaan. Pelejä oli muistaakseni viidellä eri kentällä. Keinonurmialue oli jaettu useisiin kenttiin. Ehkä riemukkain vaihe tuli silloin, kun kenttää ruvettiin kastelemaan, jotta siitä ei nousisi pölyä. Kentän laidalla olevat suuttimet ruiskuttivat vuoron perään vettä korkeana kaarena, ja arviolta 30–40 lasta siirtyi aina juosten suihkun alle siihen suuntaan, mistä vettä tuli. Iloiset huudot ja kirkuna kertoivat, että hauskaa oli.
2020
Kisapuiston rakennuksen asiaan tarttui tammikuun alussa 2020 ESS:n toimittaja Kimmo Kangas, joka erittäin selvällä tavalla toi esille koko ongelmavyyhdin. Ehkäpä Lyseossa lukionsa käynyt Kangas oli katsellut usein jo 1990-luvulla hitaasti rappeutuvaa urheiluareenaa. Urheiluhalliyhdistyksen ehdotus oli siis hylätty ja hanke siirretty kaupungin tilakeskukselle valmisteltavaksi. Sen tekemää versiota karsittiin, ja lopulta se siirrettiin kaupungin toimitilayhtiö Spatiumille. Vaiheet olivat tätä paljon monimutkaisemmat, eikä valoa tuntunut löytyvän tunnelin päästä. Samalla päästiin sitä vesittämään. Ainakin minulle tuli mieleen muistumia parinkymmenen vuoden takaa, jolloin varsinkin vasemmistossa ja kristillisten valtuustoryhmässä oltiin paljolti sitä mieltä, että mitään konserttitaloa ei pidä sataman tuntumaan rakentaa, koska kaupungilla oli paljon muitakin rahanreikiä. Kaikki tiedämme miten tässä kävi, nyt samat vastustajat käyvät Sibelius-talon tilaisuuksissa aivan muina miehinä ja naisina.
Kimmo Kankaan kirjoituksista sain sen käsityksen, että jotain olisi vihdoin ollut tapahtumassa. Se olisi saattanut olla uuden kaupunginjohtajan Pekka Timosen ansioita, ainakin hän on saanut joitakin lukkoja avautumaan. Kaiken kaikkiaan Kangas vauhditti omalta osaltaan asiasta syntynyttä keskustelua. Sitä on aikaisemmin tehnyt myös Jukka Airo, muinaisen Mukkulan lukion koulujen välisissä kilpailuissa menestyneen jalkapallojoukkueen yksi avainpelaajista!
2021
Yhtenä esimerkkinä Kisapuiston kentän käytöstä oli Lahti Soccer-turnaus, jossa nuoret tytöt ja pojat kilpailivat jalkapallossa joukkueillaan. Pelejä oli muistaakseni viidellä eri kentällä. Keinonurmialue oli jaettu useisiin kenttiin. Ehkä riemukkain vaihe tuli silloin, kun kenttää ruvettiin kastelemaan, jotta siitä ei nousisi pölyä. Kentän laidalla olevat suuttimet ruiskuttivat vuoron perään vettä korkeana kaarena, ja arviolta 30–40 lasta siirtyi aina juosten suihkun alle siihen suuntaan, mistä vettä tuli. Iloiset huudot ja kirkuna kertoivat, että hauskaa oli.
Valmistuuko Kisapuiston katsomo koskaan ?
Jukka Airon ja Kimmo Kankaan lisäksi on asian puolesta kirjoitellut myös toimittaja Vili Uuskallio, joka on seurannut tapahtumia uutispuolella, mm. 20.2.2021 pidetyssä kaupunginhallituksen koolle kutsumassa seminaarissa. Sitä koskevasta reportaasista käy selville, että ainakin puheiden tasoilla pyrittiin rakentamista kiirehtimään. Kaupunginjohtaja Pekka Timosen sanoin ”seminaari oli hyvähenkinen ja ratkaisuhaluinen”.
Esillä oli kaksi suunnitelmaa, joista toisen oli laatinut eräs arkkitehtitoimisto, ja toisen eräät jalkapallovaikuttajat. Mitään lopullista investointipäätöstä ei kuitenkaan vielä voitu tehdä, sillä se vaatii mm. viimeistellyn suunnitelman, käyttäjien sitoumukset ja rahoitusneuvottelut. Näin siis Uuskallio reportaasissaan.
Vuodesta 2017 kyllä jotain oli jo tapahtunut. Vuoden 2016 syksyllä tehtiin salaojitusta, ja alkukesästä 2017 oli edessä keinonurmikentän laitto. Sen jälkeen voitiin ajatella liigapelejäkin jo varhain keväällä ja myöhään syksyllä. Ratkaisu oli tarpeellinen, sillä hiihtostadionin nurmi on usein ollut talven jäljiltä kehno. Kisapuiston ns. aurinkokatsomo laitettiin kuntoon kaksi tai kolme vuotta sitten asiaankuuluvine muovituoleineen.
Päättäjiä kehottaisin käymään opintomatkalla Seinäjoella, paljon pienemmässä kaupungissa. Siellä komea stadionhanke pantiin alulle jokseenkin samaan aikaan kuin täälläkin, ja liigakumppani SJK on pelannut siellä jo monta vuotta. Mutta ”pohojanmaalla teherähän eikä aina vaan meinata” Ero Hämeeseen on selkeä.
----------
Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Lauantaina 3.6. oli ESS:ssa uutinen, jonka mukaan pääkatsomoa oltaisiin kohta purkamassa tai ainakin uusimassa. Uskon tähän vasta sitten kun julkisuuteen annetaan selvät sävelet. Ehkä täällä
sentään jotakin muuttuu!
Jukka Airon ja Kimmo Kankaan lisäksi on asian puolesta kirjoitellut myös toimittaja Vili Uuskallio, joka on seurannut tapahtumia uutispuolella, mm. 20.2.2021 pidetyssä kaupunginhallituksen koolle kutsumassa seminaarissa. Sitä koskevasta reportaasista käy selville, että ainakin puheiden tasoilla pyrittiin rakentamista kiirehtimään. Kaupunginjohtaja Pekka Timosen sanoin ”seminaari oli hyvähenkinen ja ratkaisuhaluinen”.
Esillä oli kaksi suunnitelmaa, joista toisen oli laatinut eräs arkkitehtitoimisto, ja toisen eräät jalkapallovaikuttajat. Mitään lopullista investointipäätöstä ei kuitenkaan vielä voitu tehdä, sillä se vaatii mm. viimeistellyn suunnitelman, käyttäjien sitoumukset ja rahoitusneuvottelut. Näin siis Uuskallio reportaasissaan.
Vuodesta 2017 kyllä jotain oli jo tapahtunut. Vuoden 2016 syksyllä tehtiin salaojitusta, ja alkukesästä 2017 oli edessä keinonurmikentän laitto. Sen jälkeen voitiin ajatella liigapelejäkin jo varhain keväällä ja myöhään syksyllä. Ratkaisu oli tarpeellinen, sillä hiihtostadionin nurmi on usein ollut talven jäljiltä kehno. Kisapuiston ns. aurinkokatsomo laitettiin kuntoon kaksi tai kolme vuotta sitten asiaankuuluvine muovituoleineen.
Päättäjiä kehottaisin käymään opintomatkalla Seinäjoella, paljon pienemmässä kaupungissa. Siellä komea stadionhanke pantiin alulle jokseenkin samaan aikaan kuin täälläkin, ja liigakumppani SJK on pelannut siellä jo monta vuotta. Mutta ”pohojanmaalla teherähän eikä aina vaan meinata” Ero Hämeeseen on selkeä.
----------
Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Lauantaina 3.6. oli ESS:ssa uutinen, jonka mukaan pääkatsomoa oltaisiin kohta purkamassa tai ainakin uusimassa. Uskon tähän vasta sitten kun julkisuuteen annetaan selvät sävelet. Ehkä täällä
sentään jotakin muuttuu!
8. (39.) Murhia Enonsaaressa Lahden Vesijärvellä
Erilaiset dekkarit ja rikosromaanit eivät enää pitkään aikaan ole kuuluneet minun lukuharrastuksiini. Poikkeuksen ovat viimeksi tehneet vain Timo Sandbergin monet Lahteen sijoitetut teokset, niistä kun kun saa paikallistuntemuksen ansiosta paljon enemmän irti kuin aivan vieraisin ympäristöihin sijoitetuista tarinoista. Samaa linjaa edustaa myös Marja Salon Kirkonrotta, jossa Vesijärvellä sijaitsevan Enonsaaren lisäksi seikkaillaan Lahdessa ja muuallakin tuon järven alueella, ja vähän myös Päijänteen puolella. Tämä on luontevaa, sillä kirjailija asuu itse Asikkalan Vääksyssä, noiden kahden järven välisellä kannaksella.
Marja Aho kuuluu Salpausselän kirjailijoihin, ja hänen tilillään on useita nuorten- ja lastenromaaneja sekä erilaisia kuvituksia. Rikosromaani Kirkonrotta on hänen ensimmäisensä tällä saralla. Nimi on tullut lasten aikoinaan, ja ehkä nykyäänkin harrastamasta leikistä. Kirja on kuitenkin aikuisille kirjoitettu, ja monessa suhteessa varsin onnistunut.
Marja Aho kuuluu Salpausselän kirjailijoihin, ja hänen tilillään on useita nuorten- ja lastenromaaneja sekä erilaisia kuvituksia. Rikosromaani Kirkonrotta on hänen ensimmäisensä tällä saralla. Nimi on tullut lasten aikoinaan, ja ehkä nykyäänkin harrastamasta leikistä. Kirja on kuitenkin aikuisille kirjoitettu, ja monessa suhteessa varsin onnistunut.
Kirjassa rikas liikemies Poppe Myllymäki viettää viisikymppisiään ystävineen ja lapsuudentuttuineen Enonsaaren paviljongilla, kieltämättä aika kosteissa merkeissä. Lahdesta oli tilattu esiintymään paikalle latinotanssiryhmä, jota johti Myllymäen lapsuudenystävä Saku. Tunnelma lässähtää pahemman kerran kun jostain syystä yksinään rantaan lähtenyt päivänsankari murhataan. Epäiltyjen piiri oli aluksi sangen suuri, yhtenä heistä oli myös toinen lapsuudenystävä Jyrki, joka oli jo vähän aikaisemmin kadonnut saarella jonnekin tuntemattomaan paikkaan. Heidän lisäkseen epäiltyjen piiriin kuuluivat muut latinotanssijat, jotka häipyivät vuorolaivalla pois illan mittaan, ja jopa joukko seurakuntaväkeä, joka oli kokoontunut muualle saareen viettämään virkistyspäiviään. Koolla oli varsin vaurasta väkeä, mutta heidän vastakohdakseen oli epäiltyjen joukkoon liitetty myös Joutjärven seurakunnan suntio ja eräs muikunkalastaja. Rikostutkintaa on kuvattu aika luontevasti, samoin sitä suorittavat poliisit, rikoskomisario ja pari rikostutkijaa sekä oikeuslääkäri.
Lahtelaiset puitteet tekevät teoksen mielenkiintoiseksi, paikallinen lukija uskoo helposti tuntevansa paikkoja ja henkilöitäkin. Minäkin osaisin jopa osoittaa sen Aleksanterinkadun varrella olevan kattohuoneiston, joka tässä mainitaan äveriään Poppe Myllymäen ja hänen viimeisen päälle laitetun vaimonsa asunnoksi. Muutenkin tulee aina välillä mieleen se, että virikkeitä henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin on saatettu saada oikeasta elämästä, vaikka kyseisillä henkilöillä ei olisikaan mitään osuutta kirjan tapahtumien kulkuun.
Kerronta on sujuvaa ja kelpaa hyvin useimpien vastaavien kirjojen rinnalle. Yhtä ja toista mielenkiintoista selviää myös tavallisesta arkielämästä, kirjailija antaa mm. seikkaperäisen selvityksen muikkutroolin vetämisestä Päijänteen puolella. Samoin selviää yksityiskohtaisesti, mitä kirkon suntion päivittäisiin tehtäviin kuuluu. Nämäkin selostukset kuuluvat niihin vihjeisiin, joita annetaan lukijan johdattamiseksi harhaan. Kirjan nimikin tuntuu kirjan puoliväliin mennessä viittaavan suntion syyllisyyteen. Ja saadaanhan kirjasta vielä seikkaperäinen selvitys siitä, miten keski-iässä repsahtaneet varakkaat rouvashenkilöt yrittävät plastiikkakirurgin avulla kohottaa ulkonäköään. Eikä botuliinia eli botoxia suinkaan säästellä ryppyjen silottamiseksi. Yhä mutkikkaammalta alkaa tuntua, kun tuo lapsuudenystävä Jyrkikin lopulta löytyy murhattuna, ja matalan laiturin alle vedettynä. Vähitellen lukija huomaa, miten lapsuuden tapahtumat Lahden Kiveriön kaupunginosassa vaikuttavat vielä 35 vuoden jälkeenkin osallisten elämään. En mene lopputulosta kertomaan, jotta kirjaan tarttuvien lukuelämys ei tärveltyisi.
Ensimmäiset aavistukset murhaajasta sain joskus satakunta sivua ennen loppua. Hyvin kirjoittaja kuitenkin onnistuu salaamaan hänen osuutensa, ja loppuratkaisu tapahtuu yhtä jouhevasti kuin kulkee koko tekstikin. Välillä saamme lukea ihastuttavia luonnonkuvauksia. Niistä olen poiminut tähän yhden suoraan Päijänteeltä. Siinä tutkinnan johtaja, komisario Sund on lähtenyt tuulettamaan aivojaan, ja ehkä myös saadakseen olla hetken erossa suulaasta naisystävästään.
”Päijänteen yllä leijui sametintumma pimeys. Sund seisoi paattinsa ovella ja tähyili ylös syksyiselle tähtitaivaalle. Se oli jumalaisen kaunis. Säkkipimeää taivasta halkoi utuinen linnunrata. Se kulki himmeänä valovyönä koillisesta lounaaseen. Sund erotti pohjoisessa Iso Karhun ja sen kirkkaimmista tähdistä muodostuvan Otavan."
Ja sitten edelleen: ” Ympäröivä hiljaisuus sai Sundin sydämen värisemään onnesta. Päijänne oli hänen kotinsa. Hänen sielun maisemansa. Hän oli saanut tutustua siihen jo pienestä pojannassikasta lähtien, isänsä puuveneestä käsin. Joskus hänestä tuntui, että hänen suonissaan virtasi Päijänteen vesi.
Sundia viehätti ajatus siitä, ettei Päijännettä voinut koskaan oppia tuntemaan kokonaan. Sillä oli paitsi omat tutkimattomat kolkkansa, myös omat vaihtelevat mielialansa. Kauniina kesäpäivänä järvellä oli niin tyyntä. ettei pieninkään tuulenvire rikkonut järven pintaa. Silloin tuntui kuin kaikki maailman äänet olisi käännetty pois päältä ja jäljelle olisi jäänyt vain täydellinen rikkumaton rauha. Syksyllä Päijänne osoitti toiset kasvonsa. Pohjoistuulen puhkuessa luonto näytti kaiken voimansa ja aallot vyöryivät pärskyen rantakallioihin. Talvella hyytävä tuuli vinkui pitkin paksua jääkantta puhaltaen valkoista lumipölyä nietoksiksi rannoille.”
Lahtelaiset puitteet tekevät teoksen mielenkiintoiseksi, paikallinen lukija uskoo helposti tuntevansa paikkoja ja henkilöitäkin. Minäkin osaisin jopa osoittaa sen Aleksanterinkadun varrella olevan kattohuoneiston, joka tässä mainitaan äveriään Poppe Myllymäen ja hänen viimeisen päälle laitetun vaimonsa asunnoksi. Muutenkin tulee aina välillä mieleen se, että virikkeitä henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin on saatettu saada oikeasta elämästä, vaikka kyseisillä henkilöillä ei olisikaan mitään osuutta kirjan tapahtumien kulkuun.
Kerronta on sujuvaa ja kelpaa hyvin useimpien vastaavien kirjojen rinnalle. Yhtä ja toista mielenkiintoista selviää myös tavallisesta arkielämästä, kirjailija antaa mm. seikkaperäisen selvityksen muikkutroolin vetämisestä Päijänteen puolella. Samoin selviää yksityiskohtaisesti, mitä kirkon suntion päivittäisiin tehtäviin kuuluu. Nämäkin selostukset kuuluvat niihin vihjeisiin, joita annetaan lukijan johdattamiseksi harhaan. Kirjan nimikin tuntuu kirjan puoliväliin mennessä viittaavan suntion syyllisyyteen. Ja saadaanhan kirjasta vielä seikkaperäinen selvitys siitä, miten keski-iässä repsahtaneet varakkaat rouvashenkilöt yrittävät plastiikkakirurgin avulla kohottaa ulkonäköään. Eikä botuliinia eli botoxia suinkaan säästellä ryppyjen silottamiseksi. Yhä mutkikkaammalta alkaa tuntua, kun tuo lapsuudenystävä Jyrkikin lopulta löytyy murhattuna, ja matalan laiturin alle vedettynä. Vähitellen lukija huomaa, miten lapsuuden tapahtumat Lahden Kiveriön kaupunginosassa vaikuttavat vielä 35 vuoden jälkeenkin osallisten elämään. En mene lopputulosta kertomaan, jotta kirjaan tarttuvien lukuelämys ei tärveltyisi.
Ensimmäiset aavistukset murhaajasta sain joskus satakunta sivua ennen loppua. Hyvin kirjoittaja kuitenkin onnistuu salaamaan hänen osuutensa, ja loppuratkaisu tapahtuu yhtä jouhevasti kuin kulkee koko tekstikin. Välillä saamme lukea ihastuttavia luonnonkuvauksia. Niistä olen poiminut tähän yhden suoraan Päijänteeltä. Siinä tutkinnan johtaja, komisario Sund on lähtenyt tuulettamaan aivojaan, ja ehkä myös saadakseen olla hetken erossa suulaasta naisystävästään.
”Päijänteen yllä leijui sametintumma pimeys. Sund seisoi paattinsa ovella ja tähyili ylös syksyiselle tähtitaivaalle. Se oli jumalaisen kaunis. Säkkipimeää taivasta halkoi utuinen linnunrata. Se kulki himmeänä valovyönä koillisesta lounaaseen. Sund erotti pohjoisessa Iso Karhun ja sen kirkkaimmista tähdistä muodostuvan Otavan."
Ja sitten edelleen: ” Ympäröivä hiljaisuus sai Sundin sydämen värisemään onnesta. Päijänne oli hänen kotinsa. Hänen sielun maisemansa. Hän oli saanut tutustua siihen jo pienestä pojannassikasta lähtien, isänsä puuveneestä käsin. Joskus hänestä tuntui, että hänen suonissaan virtasi Päijänteen vesi.
Sundia viehätti ajatus siitä, ettei Päijännettä voinut koskaan oppia tuntemaan kokonaan. Sillä oli paitsi omat tutkimattomat kolkkansa, myös omat vaihtelevat mielialansa. Kauniina kesäpäivänä järvellä oli niin tyyntä. ettei pieninkään tuulenvire rikkonut järven pintaa. Silloin tuntui kuin kaikki maailman äänet olisi käännetty pois päältä ja jäljelle olisi jäänyt vain täydellinen rikkumaton rauha. Syksyllä Päijänne osoitti toiset kasvonsa. Pohjoistuulen puhkuessa luonto näytti kaiken voimansa ja aallot vyöryivät pärskyen rantakallioihin. Talvella hyytävä tuuli vinkui pitkin paksua jääkantta puhaltaen valkoista lumipölyä nietoksiksi rannoille.”
7. (38.) Nyt kehotetaan liikkumaan enemmän
Teimme vaimoni kanssa yhden ainoan Yhdysvaltain reissun, se tapahtui vuonna 1997. Tutustuimme länsirannikon kaupunkeihin San Franciscoon, Los Angelesiin ja San Diegoon. Paljon jäi mieleen, tärkeää ja vähemmän tärkeää. Kuriositeettina mainittavien yllätysten joukkoon mahtui mm. se, että raskaasti ylilihavia ihmisiä näkyi kaduilla tavattoman paljon, jopa yllättävässä määrin. Mutta ei tarvinnut kulua kahtakaan vuosikymmentä, kun Suomessakin oli sama meno päällä. Tästä on puhuttu julkisuudessakin. Muutos oli tapahtunut nopeassa tahdissa, oliko elämä helpottunut vai veivätkö älypuhelimet ja tietokoneiden räiskintäpelit nuoret ihmiset niin mukanaan, ettei liikunnalle enää ole ollut tilaa.
Kun asiaan herättiin, osuivat katseet kouluihin ja koulumatkoihin. Lisää liikuntatunteja vaadittiin. Mutta keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla on ollut usein ikäviä muistoja juoksuttamisesta, hiihdättämisestä ja jatkuvasta numeroarvioinnista. Tämän päivän koululiikunnassa on ehkä jo luovuttu liiasta kilpailuttamisesta, ehkä jossain on pystytty luomaan oppilaille jopa yksilöllisiä suunnitelmia ja tavoitteita. Heti koulutuntien jälkeen aloittavat liikuntakerhot ovat vapaampine ohjelmineen myös olleet askel parempaan.
Kävin kouluni 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Sotavuodet olivat lähellä, ja tietysti erityisesti pojista piti kasvaa karskeja ja maskuliinisia. Monilla opettajillakin oli rintamakokemusta. Elettiin myös aikaa, jolloin Suomi ”oli juostu maailmankartalle”, tai oli saavutettu olympiamitaleja voimistelussa ja muissakin lajeissa. Telinevoimistelussa voitettiin jopa useita kultamitaleja vuosien 1948 Lontoon ja 1952 Helsinginkin olympiakisoissa. Ne jättivät jäljen kouluopetukseenkin, jokaisesta poikaoppilaasta piti tehdä telineillä pärjääviä voimistelutähtiä, taipumuksista ja ruumiinrakenteesta piittaamatta. Aloitin oppikouluni Haapamäen yhteiskoulussa. jossa liikuntaa opetti joku eläkkeellä ollut entinen kansankoulunopettaja. Muistan hänen tunneiltaan vain sen, että hän usein seisoi metsässä jonkin kannon nokassa. ja juoksutti meitä siinä ympärillään. Minkäänlaisia voimistelutelineitä en siihen aikaan edes nähnytkään.
Kolmannelle luokalle muutin Lapuan yhteiskouluun, jossa tahti muuttui täysin: jotkut koulutoverit heittivät jo rekillä jättiläistä. Jonkinlaisena initiaatiomenona oli rekillä suoritettava juoksukippi. Siinä pidettiin tangosta kiinni, juostiin muutama askel ja ponnistettiin jalat kiinni samaan tankoon. Sen jälkeen seurasi potku, ja käsillä auttaen pyrittiin tangon päälle. Tämä oli opettajamme mielestä suorastaan pyhä toimitus, ensimmäisen onnistumisen jälkeen onnellista voimistelijaa heitettiin ilmaan. Kun olin tullut kouluun vasta kolmannelle, onnistuin tuossa suorituksessa vasta viidennen syksyllä, tosin en silloinkaan aivan viimeisten joukossa. Asianmukaisesti minua heitettiin ilmaan, ja tunsin päässeeni eräänlaiseen salattuun veljeskuntaan. Miten paljon käytinkään aikaa tuon mokoman liikkeen harjoitteluun, mitä kaikkea hyödyllisempää olisinkaan voinut tehdä samana aikana !
Rakenteeltani en ole parasta telinevoimistelutyyppiä. Onneksi urheilussa pärjäsin paremmin, ehkä sen ansiosta sain lopulta päästötodistukseen seiskan, urheilusta tuli kahdeksikko. Olen kyllä aina rakastanut liikuntaa, sota-ajan lapsena olin jo varhain tottunut kovaan työhön, ja aikuisiällä innostuin pitkistä hiihto -ja pyöräretkistä, lentopalloakin tuli pelattua yhteen menoon 50 vuotta puulaakitasolla. Nuoruudessani se oli enemmänkin eräänlaista seurustelupalloilua kylän nuorten kesken, varsinaista seuratoimintaa ei niillä kulmilla silloin ollut. 50-vuotta täytettyäni sain Lahdessa kutsun Päijät-Äijiin, jossa oli jäähdyttelemässä myös entisiä sarjapelaajia. Näissä ympyröissä taitokin karttui. Viimeiset 20 vuotta harrastin sitä aina polvien tekonivelten laittoon asti varsin intensiivisesti.
Liikuntaharrastukseni saivat yleensäkin vauhtia samanmielisten porukoissa, koululiikunnasta en innoituksia saanut. Voimistelutelineisiin en ole sen jälkeen kertaakaan koskenut. Ymmärrän hyvin niitä pakolla hiihdätettyjä ja juoksutettuja, jotka mieluummin viihtyvät aikuisinakin muiden harrastusten parissa. Luulen, että nykypäivän kouluissa tyyli on muuttunut, vai onko sentään, mistäpä minä tiedän, kun olen ollut eläkkeellä jo neljännesvuosisadan. Yksi hullutus täytyy vielä mainita ja se oli se Cooperin testi, joka tuli ryminällä kouluihin joskus 1970-luvulla. Sen ajan voimistelunopettajat ottivat sen innolla vastaan, ilmeisesti he tunsivat näin oman statuksensakin nousevan muiden lehtorien joukossa, jonkinlaista henkistä kilpailua arvostuksesta kun on kouluissa aina ollut. He saivat monissa kouluissa muutkin opettajat kokeilemaan. Niinpä minäkin lähdin kerran kahden kollegan kanssa koittamaan illan tullen jo tyhjällä kentällä, johon oli kalkkiviivoin merkitty 300 metrin rata. Olimme noin nelivitosia, kaikilla oli hiukan ylipainoa, mutta yleensä olimme aika paljon liikkuneita. Pääsimme puolikuolleina 2400 metriä, jossa sen ikäisillä ei ole häpeämistä. Mutta sen sijaan häpeämistä on nykyajan asevelvollisilla, joiden keskiarvo on monena vuonna ollut pari sataa metriä vähemmän. Samaan aikaan nuorten asevelvollisten painokin on noussut monia kiloja vuosien mittaan.
Asevelvollisten kesken on tapahtunut jakautumista. jotkut haluavat päästä mahdollisimman helpolla, toiset pyrkivät haastamaan itsensä toden teolla. Erään tuttavan pojanpoika jätti koko armeijan kesken parin viikon kuluttua, selitykseksi hän tarjosi isoisälleen, että ”ei siellä ollut kivaa”. Minun pojanpojistani kaksi on suorittanut asevelvollisuutensa. Toinen oli 12 minuutin Cooperissa ns. kolmen tonnin (3000 m) miehiä, toisen suoritusta en tiedä. Hän kuitenkin osallistui erään koulutusmerkin sadakseen kerran yhtäjaksoiseen 60 kilometrin marssiin, joka kesti välisuorituksineen 36 tuntia, ja pakkaukset ja rynnäkkökivääri olivat tietysti mukana.
------
Nuorison kunto on siis aivan ilmeisesti ollut jo pitempään laskussa. Syyt ovat olleet moninaisia, kuten olen edellä pyrkinyt osoittamaan. Onneksi ongelmaan on kuitenkin herätty, ehkä jotain parannusta saadaankin aikaan. Koulukerhoja pyritään lisäämään, urheiluseurojen jäsenmaksuja vaaditaan laskemaan jne. Peruskoulun opetussuunnitelmaan kuuluu nykyään enemmän tunteja ja myös uinti. Tämäkin on tärkeää, sillä erään televisio-ohjelman mukaan 40 % työikäisistä ei osaa kunnolla uida. Tätä yritetään paikata aikuisten uimakouluilla. Pienistä puroistahan nämä asiat usein kertyvät. Yritykset antavat työntekijöilleen työsuhdepyöriä, kaupungilla voi käyttää kohtuuhintaan kaupunkipyöriä. Skuuttien käytöstä en ole niinkään varma, monet lyhyet matkat olisi nimittäin järkevämpää yksinkertaisesti kävellä. Valitettavasti vain ns. roskaruoka on edelleen suosiossa, ja ehkä ne liian vähälle huomiolle jääneet nuorison mielenterveysongelmatkin pitävät helposti ihmisiä neljän seinän sisällä.
En malta olla lopuksi siteeraamatta tunnetun valmentajagurun, Erkka Westerlundin hiljattain kirjoittaman esseen pääajatuksia. Siinä oli kysymys ennen muuta liikunnan ja urheilun yhteiskunnallisesta vastuusta ihmisten hyvinvoinnin ja toimintakyvyn turvaajana. Esseen pääajatuksia oli myös se. että mahdollisuudet liikuntaan ja urheiluun pitäisi turvata kaikille asuinpaikasta ja varallisuudesta huolimatta. Ja onhan siinä tietysti taka-ajatuksena myös painonhallinta, senkin perusteet luodaan jo lapsina.
Todettakoon, että vastavalituista kansanedustajista 63 on allekirjoittanut manifestin liikunnallisen elämäntavan edistämisestä. Kysyä sopii, miksi eivät kaikki allekirjoittaneet? Onhan kysymys koko kansakunnan henkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista. Tasavallan presidentti Sauli Niinistökin kiinnitti asiaan huomiota valtiopäivien avajaispuheessaan. Hän muuten saattaa aivan yllättäen ilmestyä jollekin Helsingin luisteluradoista ns. höntsäkiekkoa pelaamaan. Näin on tapahtunut tänäkin talvena. Aikaisemmista presidenteistämme Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto toimivat myös aivan loistavina esimerkkeinä.
Laitan tähän vielä eräänlaiseksi motoksi Westerlundin esseestä poimitun lauseen: ”On halvempaa pitää lapset ehjinä kuin korjata rikkinäisiä aikuisia.”
Teimme vaimoni kanssa yhden ainoan Yhdysvaltain reissun, se tapahtui vuonna 1997. Tutustuimme länsirannikon kaupunkeihin San Franciscoon, Los Angelesiin ja San Diegoon. Paljon jäi mieleen, tärkeää ja vähemmän tärkeää. Kuriositeettina mainittavien yllätysten joukkoon mahtui mm. se, että raskaasti ylilihavia ihmisiä näkyi kaduilla tavattoman paljon, jopa yllättävässä määrin. Mutta ei tarvinnut kulua kahtakaan vuosikymmentä, kun Suomessakin oli sama meno päällä. Tästä on puhuttu julkisuudessakin. Muutos oli tapahtunut nopeassa tahdissa, oliko elämä helpottunut vai veivätkö älypuhelimet ja tietokoneiden räiskintäpelit nuoret ihmiset niin mukanaan, ettei liikunnalle enää ole ollut tilaa.
Kun asiaan herättiin, osuivat katseet kouluihin ja koulumatkoihin. Lisää liikuntatunteja vaadittiin. Mutta keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla on ollut usein ikäviä muistoja juoksuttamisesta, hiihdättämisestä ja jatkuvasta numeroarvioinnista. Tämän päivän koululiikunnassa on ehkä jo luovuttu liiasta kilpailuttamisesta, ehkä jossain on pystytty luomaan oppilaille jopa yksilöllisiä suunnitelmia ja tavoitteita. Heti koulutuntien jälkeen aloittavat liikuntakerhot ovat vapaampine ohjelmineen myös olleet askel parempaan.
Kävin kouluni 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Sotavuodet olivat lähellä, ja tietysti erityisesti pojista piti kasvaa karskeja ja maskuliinisia. Monilla opettajillakin oli rintamakokemusta. Elettiin myös aikaa, jolloin Suomi ”oli juostu maailmankartalle”, tai oli saavutettu olympiamitaleja voimistelussa ja muissakin lajeissa. Telinevoimistelussa voitettiin jopa useita kultamitaleja vuosien 1948 Lontoon ja 1952 Helsinginkin olympiakisoissa. Ne jättivät jäljen kouluopetukseenkin, jokaisesta poikaoppilaasta piti tehdä telineillä pärjääviä voimistelutähtiä, taipumuksista ja ruumiinrakenteesta piittaamatta. Aloitin oppikouluni Haapamäen yhteiskoulussa. jossa liikuntaa opetti joku eläkkeellä ollut entinen kansankoulunopettaja. Muistan hänen tunneiltaan vain sen, että hän usein seisoi metsässä jonkin kannon nokassa. ja juoksutti meitä siinä ympärillään. Minkäänlaisia voimistelutelineitä en siihen aikaan edes nähnytkään.
Kolmannelle luokalle muutin Lapuan yhteiskouluun, jossa tahti muuttui täysin: jotkut koulutoverit heittivät jo rekillä jättiläistä. Jonkinlaisena initiaatiomenona oli rekillä suoritettava juoksukippi. Siinä pidettiin tangosta kiinni, juostiin muutama askel ja ponnistettiin jalat kiinni samaan tankoon. Sen jälkeen seurasi potku, ja käsillä auttaen pyrittiin tangon päälle. Tämä oli opettajamme mielestä suorastaan pyhä toimitus, ensimmäisen onnistumisen jälkeen onnellista voimistelijaa heitettiin ilmaan. Kun olin tullut kouluun vasta kolmannelle, onnistuin tuossa suorituksessa vasta viidennen syksyllä, tosin en silloinkaan aivan viimeisten joukossa. Asianmukaisesti minua heitettiin ilmaan, ja tunsin päässeeni eräänlaiseen salattuun veljeskuntaan. Miten paljon käytinkään aikaa tuon mokoman liikkeen harjoitteluun, mitä kaikkea hyödyllisempää olisinkaan voinut tehdä samana aikana !
Rakenteeltani en ole parasta telinevoimistelutyyppiä. Onneksi urheilussa pärjäsin paremmin, ehkä sen ansiosta sain lopulta päästötodistukseen seiskan, urheilusta tuli kahdeksikko. Olen kyllä aina rakastanut liikuntaa, sota-ajan lapsena olin jo varhain tottunut kovaan työhön, ja aikuisiällä innostuin pitkistä hiihto -ja pyöräretkistä, lentopalloakin tuli pelattua yhteen menoon 50 vuotta puulaakitasolla. Nuoruudessani se oli enemmänkin eräänlaista seurustelupalloilua kylän nuorten kesken, varsinaista seuratoimintaa ei niillä kulmilla silloin ollut. 50-vuotta täytettyäni sain Lahdessa kutsun Päijät-Äijiin, jossa oli jäähdyttelemässä myös entisiä sarjapelaajia. Näissä ympyröissä taitokin karttui. Viimeiset 20 vuotta harrastin sitä aina polvien tekonivelten laittoon asti varsin intensiivisesti.
Liikuntaharrastukseni saivat yleensäkin vauhtia samanmielisten porukoissa, koululiikunnasta en innoituksia saanut. Voimistelutelineisiin en ole sen jälkeen kertaakaan koskenut. Ymmärrän hyvin niitä pakolla hiihdätettyjä ja juoksutettuja, jotka mieluummin viihtyvät aikuisinakin muiden harrastusten parissa. Luulen, että nykypäivän kouluissa tyyli on muuttunut, vai onko sentään, mistäpä minä tiedän, kun olen ollut eläkkeellä jo neljännesvuosisadan. Yksi hullutus täytyy vielä mainita ja se oli se Cooperin testi, joka tuli ryminällä kouluihin joskus 1970-luvulla. Sen ajan voimistelunopettajat ottivat sen innolla vastaan, ilmeisesti he tunsivat näin oman statuksensakin nousevan muiden lehtorien joukossa, jonkinlaista henkistä kilpailua arvostuksesta kun on kouluissa aina ollut. He saivat monissa kouluissa muutkin opettajat kokeilemaan. Niinpä minäkin lähdin kerran kahden kollegan kanssa koittamaan illan tullen jo tyhjällä kentällä, johon oli kalkkiviivoin merkitty 300 metrin rata. Olimme noin nelivitosia, kaikilla oli hiukan ylipainoa, mutta yleensä olimme aika paljon liikkuneita. Pääsimme puolikuolleina 2400 metriä, jossa sen ikäisillä ei ole häpeämistä. Mutta sen sijaan häpeämistä on nykyajan asevelvollisilla, joiden keskiarvo on monena vuonna ollut pari sataa metriä vähemmän. Samaan aikaan nuorten asevelvollisten painokin on noussut monia kiloja vuosien mittaan.
Asevelvollisten kesken on tapahtunut jakautumista. jotkut haluavat päästä mahdollisimman helpolla, toiset pyrkivät haastamaan itsensä toden teolla. Erään tuttavan pojanpoika jätti koko armeijan kesken parin viikon kuluttua, selitykseksi hän tarjosi isoisälleen, että ”ei siellä ollut kivaa”. Minun pojanpojistani kaksi on suorittanut asevelvollisuutensa. Toinen oli 12 minuutin Cooperissa ns. kolmen tonnin (3000 m) miehiä, toisen suoritusta en tiedä. Hän kuitenkin osallistui erään koulutusmerkin sadakseen kerran yhtäjaksoiseen 60 kilometrin marssiin, joka kesti välisuorituksineen 36 tuntia, ja pakkaukset ja rynnäkkökivääri olivat tietysti mukana.
------
Nuorison kunto on siis aivan ilmeisesti ollut jo pitempään laskussa. Syyt ovat olleet moninaisia, kuten olen edellä pyrkinyt osoittamaan. Onneksi ongelmaan on kuitenkin herätty, ehkä jotain parannusta saadaankin aikaan. Koulukerhoja pyritään lisäämään, urheiluseurojen jäsenmaksuja vaaditaan laskemaan jne. Peruskoulun opetussuunnitelmaan kuuluu nykyään enemmän tunteja ja myös uinti. Tämäkin on tärkeää, sillä erään televisio-ohjelman mukaan 40 % työikäisistä ei osaa kunnolla uida. Tätä yritetään paikata aikuisten uimakouluilla. Pienistä puroistahan nämä asiat usein kertyvät. Yritykset antavat työntekijöilleen työsuhdepyöriä, kaupungilla voi käyttää kohtuuhintaan kaupunkipyöriä. Skuuttien käytöstä en ole niinkään varma, monet lyhyet matkat olisi nimittäin järkevämpää yksinkertaisesti kävellä. Valitettavasti vain ns. roskaruoka on edelleen suosiossa, ja ehkä ne liian vähälle huomiolle jääneet nuorison mielenterveysongelmatkin pitävät helposti ihmisiä neljän seinän sisällä.
En malta olla lopuksi siteeraamatta tunnetun valmentajagurun, Erkka Westerlundin hiljattain kirjoittaman esseen pääajatuksia. Siinä oli kysymys ennen muuta liikunnan ja urheilun yhteiskunnallisesta vastuusta ihmisten hyvinvoinnin ja toimintakyvyn turvaajana. Esseen pääajatuksia oli myös se. että mahdollisuudet liikuntaan ja urheiluun pitäisi turvata kaikille asuinpaikasta ja varallisuudesta huolimatta. Ja onhan siinä tietysti taka-ajatuksena myös painonhallinta, senkin perusteet luodaan jo lapsina.
Todettakoon, että vastavalituista kansanedustajista 63 on allekirjoittanut manifestin liikunnallisen elämäntavan edistämisestä. Kysyä sopii, miksi eivät kaikki allekirjoittaneet? Onhan kysymys koko kansakunnan henkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista. Tasavallan presidentti Sauli Niinistökin kiinnitti asiaan huomiota valtiopäivien avajaispuheessaan. Hän muuten saattaa aivan yllättäen ilmestyä jollekin Helsingin luisteluradoista ns. höntsäkiekkoa pelaamaan. Näin on tapahtunut tänäkin talvena. Aikaisemmista presidenteistämme Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto toimivat myös aivan loistavina esimerkkeinä.
Laitan tähän vielä eräänlaiseksi motoksi Westerlundin esseestä poimitun lauseen: ”On halvempaa pitää lapset ehjinä kuin korjata rikkinäisiä aikuisia.”
6. (37.) Ruotsi teki sen taas !
Meillä on rakkaan naapurimaamme Ruotsin kanssa eräänlainen viharakkaus -suhde, joka periytyy ties kuinka monen vuosikymmenen ja sukupolven takaa. Toisaalta olemme aina tarvinneet Ruotsia, mutta toisaalta meitä on aina ärsyttänyt sen menestyminen eri aloilla, ehkä joskus ylimielisyyskin, ainakin luuloteltu sellainen. Joku on ollut tässä näkevinään sukupolvien takaa löytyvää emämaa-ajattelua. Suomihan oli vuosisatoja Ruotsin vähän kehittynyt ”itämaakunta”, joka sitten historian saatossa vihdoin pyristeli itsenä irti vanhoista kahleista.
Jonkinlaista helpotusta tähän asetelmaan toi se, että Suomi veti Ruotsin perässään Nato-ehdokkaaksi, olkoonkin, että ” Euroopan sairas mies” lopulta toistaiseksi torppasi sen pääsyn perille. Tuo käsite Euroopan sairaasta miehestä syntyi aivan toisenlaisessa historiallisessa kontekstissa. Sillä tarkoitettiin alkuaan Osmanien valtakuntaa (1299–1923), jonka hajottua sen ydinalueista muodostui Turkin valtakunta. Ruotsin jääminen vielä toistaiseksi Naton ulkopuolelle koettiin kyllä täällä tappioksi, mutta jossain siellä mielen sopukopissa taisi kuitenkin vilahtaa vähän vahingoniloakin, siinäpähän ”jäitte diskuteeramaan” - tapaan. Unohtuu helposti, että Ruotsista ovat löytäneet kotinsa monet oman maansa hallintoon tyytymättömät ihmiset, joiden takia Turkki sitten näytti mieltään. Sitä seurasi sitten Unkari, jolla on omat tavoitteensa EU:n sisälä.
Tämän vuoden Euroviisut saivat jo etukäteen aikaan melkoisen mediamylläkän. Käärijän tuominen esiin oli erinomaisen ja oivaltavan markkinoinnin tulosta. Takana oli kai lopulta parikymmenpäinen joukkue alansa osaajia. Kukahan se neropattia on ollutkaan, joka keksi pukea hänet vaaleanvihreään boleroon, tai oikeastaan sen yläosaan. Seurauksena oli valtava innostus, tätä väriä alkoi näkyä ihmisen kuin ihmisen asusteissa, ja kaikenlaisia isompia ja pienempiä-käärijöitä ilmestyi tavan takaa mitä yllättävimmille areenoille. Itse en vanhan liiton miehenä oikein päässyt sanojen sisällöstä innostumaan, lähinnä tulivat mieleen ne juomalaulut, joita me entisajan ylioppilaat omissa tilaisuuksissamme pikkupöhnässä hoilasimme. Käsimerkit ja kaikenlainen heiluminen vaan jäivät vähemmälle. En siis pitänyt laulun sanojen sisältöä kummoisenakaan, jonkinlaisesta maailmantuskasta ja pienestä pelosta tulevaisuuden epävarmuutta kohtaan kai tällaiset hoilaukset paljolti kumpuavat. Tai sitten niissä kehotettiin vapautumaan ahdistavista rajoitteista, joita ympäristö on tuonut, tai omista sisäsyntyisistä paineista. Sinänsä Käärijä, eli Jere Pöyhönen oli miellyttävä tuttavuus, järki oli päässä ja tilanne hallussa, luovuutta oli vaikka toisille jakaa.
Mutta aikamoisen iskun Ruotsin Loreenin voitto kuitenkin aiheutti. Luultavasti meille oli patoutunut valtava määrä yhteisyyden kaipuuta, yhdessä onnistumisen eetosta, joka nyt kuitenkin yhden yön harvojen tuntien aikana romahti. Mutta miksi sen taas piti olla Ruotsi, Ruotsi, joka oli jo tätä ennen seitsemän kertaa voittanut. Toinen sija ei nyt siis tuntunut miltään. En ota kantaa Loreenin laulun sisältöön tai musiikillisiin ansioihin, mutta ns. eliitin ja tavallisen kansan maku kuitenkin näyttää olevan tässäkin kuin eri planeetoilta. Tulee samalla mieleen myös taannoinen Kiira Korven runokokoelma ja sen pitkätukkaisen ja pitkäpartaisen asiantuntija -kommentaattorin kanta. Sitä hän toi esille Helsingin Sanomien arvovallan tukemana.
Mutta miksi sitten Ruotsin piti vielä voittaa jääkiekossakin sen alkuerän ottelun. Viime vuonna Suomi oli paras, mutta nyt menee huonommin. Helsingin Sanomat uutisoi sekin, että Leijonilla on niskassaan 58 vuoden kirous, sillä se ei ole koskaan voittanut Ruotsia kotikisoissaan. Eikä aina muulloinkaan, sillä Suomen tilille oli tullut vain neljä maailmanmestaruutta (1995, 2011, 2019 ja 2022). Keskinäiset maaottelutkin ovat yleensä menneet Ruotsille, usein aivan nöyryyttävästi aivan viime minuuteilla.
Turkin presidentinvaalit nostivat myös Ruotsin Nato-toiveita. Erdoğan näytti ensin häviävän. mutta onnistui sitten kampeamaan itsenä päähaastajan kanssa toiselle kierrokselle. Hän sai jopa hitusen enemmän ääniä. Hänellä on omat vahvat alueensa, erityisesti maaseudulla. Lisäksi tämän ensi kierroksen kolmas ehdokas oli äärioikeiston asettama. Kun hän nyt putosi pelistä, hänen äänensä ilmeisesti satavat Erdoğanin laariin. Näin ollen Ruotsin tie Natoon saattaa edelleen olla kivinen ja ohdakkeinen kuin Anatolian kuivimmat ja karuimmat pellot. Luulen kyllä, että Natossa on jo suunnitelmia Suomen ja Ruotsin yhteistyöstä, oltiin sitten puolustusliitossa tai ei. Runsas harjoitustoiminta ja yhteistyömuodot antavat tälle hyvän pohjan. Käsi kädessä siis mennään tästäkin eteenpäin.
Meillä on rakkaan naapurimaamme Ruotsin kanssa eräänlainen viharakkaus -suhde, joka periytyy ties kuinka monen vuosikymmenen ja sukupolven takaa. Toisaalta olemme aina tarvinneet Ruotsia, mutta toisaalta meitä on aina ärsyttänyt sen menestyminen eri aloilla, ehkä joskus ylimielisyyskin, ainakin luuloteltu sellainen. Joku on ollut tässä näkevinään sukupolvien takaa löytyvää emämaa-ajattelua. Suomihan oli vuosisatoja Ruotsin vähän kehittynyt ”itämaakunta”, joka sitten historian saatossa vihdoin pyristeli itsenä irti vanhoista kahleista.
Jonkinlaista helpotusta tähän asetelmaan toi se, että Suomi veti Ruotsin perässään Nato-ehdokkaaksi, olkoonkin, että ” Euroopan sairas mies” lopulta toistaiseksi torppasi sen pääsyn perille. Tuo käsite Euroopan sairaasta miehestä syntyi aivan toisenlaisessa historiallisessa kontekstissa. Sillä tarkoitettiin alkuaan Osmanien valtakuntaa (1299–1923), jonka hajottua sen ydinalueista muodostui Turkin valtakunta. Ruotsin jääminen vielä toistaiseksi Naton ulkopuolelle koettiin kyllä täällä tappioksi, mutta jossain siellä mielen sopukopissa taisi kuitenkin vilahtaa vähän vahingoniloakin, siinäpähän ”jäitte diskuteeramaan” - tapaan. Unohtuu helposti, että Ruotsista ovat löytäneet kotinsa monet oman maansa hallintoon tyytymättömät ihmiset, joiden takia Turkki sitten näytti mieltään. Sitä seurasi sitten Unkari, jolla on omat tavoitteensa EU:n sisälä.
Tämän vuoden Euroviisut saivat jo etukäteen aikaan melkoisen mediamylläkän. Käärijän tuominen esiin oli erinomaisen ja oivaltavan markkinoinnin tulosta. Takana oli kai lopulta parikymmenpäinen joukkue alansa osaajia. Kukahan se neropattia on ollutkaan, joka keksi pukea hänet vaaleanvihreään boleroon, tai oikeastaan sen yläosaan. Seurauksena oli valtava innostus, tätä väriä alkoi näkyä ihmisen kuin ihmisen asusteissa, ja kaikenlaisia isompia ja pienempiä-käärijöitä ilmestyi tavan takaa mitä yllättävimmille areenoille. Itse en vanhan liiton miehenä oikein päässyt sanojen sisällöstä innostumaan, lähinnä tulivat mieleen ne juomalaulut, joita me entisajan ylioppilaat omissa tilaisuuksissamme pikkupöhnässä hoilasimme. Käsimerkit ja kaikenlainen heiluminen vaan jäivät vähemmälle. En siis pitänyt laulun sanojen sisältöä kummoisenakaan, jonkinlaisesta maailmantuskasta ja pienestä pelosta tulevaisuuden epävarmuutta kohtaan kai tällaiset hoilaukset paljolti kumpuavat. Tai sitten niissä kehotettiin vapautumaan ahdistavista rajoitteista, joita ympäristö on tuonut, tai omista sisäsyntyisistä paineista. Sinänsä Käärijä, eli Jere Pöyhönen oli miellyttävä tuttavuus, järki oli päässä ja tilanne hallussa, luovuutta oli vaikka toisille jakaa.
Mutta aikamoisen iskun Ruotsin Loreenin voitto kuitenkin aiheutti. Luultavasti meille oli patoutunut valtava määrä yhteisyyden kaipuuta, yhdessä onnistumisen eetosta, joka nyt kuitenkin yhden yön harvojen tuntien aikana romahti. Mutta miksi sen taas piti olla Ruotsi, Ruotsi, joka oli jo tätä ennen seitsemän kertaa voittanut. Toinen sija ei nyt siis tuntunut miltään. En ota kantaa Loreenin laulun sisältöön tai musiikillisiin ansioihin, mutta ns. eliitin ja tavallisen kansan maku kuitenkin näyttää olevan tässäkin kuin eri planeetoilta. Tulee samalla mieleen myös taannoinen Kiira Korven runokokoelma ja sen pitkätukkaisen ja pitkäpartaisen asiantuntija -kommentaattorin kanta. Sitä hän toi esille Helsingin Sanomien arvovallan tukemana.
Mutta miksi sitten Ruotsin piti vielä voittaa jääkiekossakin sen alkuerän ottelun. Viime vuonna Suomi oli paras, mutta nyt menee huonommin. Helsingin Sanomat uutisoi sekin, että Leijonilla on niskassaan 58 vuoden kirous, sillä se ei ole koskaan voittanut Ruotsia kotikisoissaan. Eikä aina muulloinkaan, sillä Suomen tilille oli tullut vain neljä maailmanmestaruutta (1995, 2011, 2019 ja 2022). Keskinäiset maaottelutkin ovat yleensä menneet Ruotsille, usein aivan nöyryyttävästi aivan viime minuuteilla.
Turkin presidentinvaalit nostivat myös Ruotsin Nato-toiveita. Erdoğan näytti ensin häviävän. mutta onnistui sitten kampeamaan itsenä päähaastajan kanssa toiselle kierrokselle. Hän sai jopa hitusen enemmän ääniä. Hänellä on omat vahvat alueensa, erityisesti maaseudulla. Lisäksi tämän ensi kierroksen kolmas ehdokas oli äärioikeiston asettama. Kun hän nyt putosi pelistä, hänen äänensä ilmeisesti satavat Erdoğanin laariin. Näin ollen Ruotsin tie Natoon saattaa edelleen olla kivinen ja ohdakkeinen kuin Anatolian kuivimmat ja karuimmat pellot. Luulen kyllä, että Natossa on jo suunnitelmia Suomen ja Ruotsin yhteistyöstä, oltiin sitten puolustusliitossa tai ei. Runsas harjoitustoiminta ja yhteistyömuodot antavat tälle hyvän pohjan. Käsi kädessä siis mennään tästäkin eteenpäin.
5. (36.) Kypsyttääkö Orpo muut samaan ruotuun?
YLE ykkösen aamupäivinä radioidaan usein mielenkiintoisia keskusteluja. Perjantaina 5.5. kuuntelin ”toisella korvalla” Ruben Stillerin johtamaa keskustelua, jossa jokin sosiaalipolitiikan tai jonkin muun alan edustaja kertoi tutkimuksensa perusteella mielenkiintoisia asioita. Hän kertoi mm., että Suomen ongelmana tulee lähivuosina olemaan paitsi vanheneva väestö, myös lisääntyvä dementikkojen määrä. Jäi mieleeni, että tällä hetkellä dementoituneiden, kokovuorokautista hoitoa tarvitsevien keski-ikä on 84 vuotta, ja keskimääräisesti tämä on 84-vuotias nainen. Haastateltava totesi, että laskelmallisesti ajatellen varsinainen katastrofi seuraa seitsemän vuoden kuluttua, kun ns. suuret ikäluokat, eli 1945–1950 syntyneet saavuttavat tämän iän. Lisäksi ns. eliniän odote on tuona aikana syntyneillä huomattavasti korkeampi kuin vanhemmilla ikäluokilla nykyään.
Miltei joka päivä joissakin keskusteluissa mainitaan, että Suomi vanhenee, emme kerta kaikkiaan tule toimeen ilman ulkomailta tulevia maahanmuuttajia. Parhaillaan käynnissä olevissa hallitusneuvotteluissa maahanmuutto on se kivi, joka kengässä kaiketi pahimmin hiertää, perussuomalaiset ovat paaluttaneet muuton rajoittamisen ehdottomaksi ehdokseen. Tosin puheenjohtaja Riikka Purra on lieventänyt lausuntojaan korostaen, että he vastustavat ”turhaa maahanmuuttoa”, mitä se sitten lieneekään. Ymmärrän, että perussuomalaisten äänestäjissä on paljon vähän koulutettuja ja pienipalkkaisia ihmisiä, jotka pelkäävät työpaikkojensa puolesta, ehkä sosiaalisten etuuksiensa puolestakin. Maahanmuuton vastustamisesta on tullut oiva vaalivaltti, josta ei ole voitu luopua. Mutta miten pitkälle kokoomuksen tai RKP:n kantti kestää? Vai keksitäänkö joku sanamuoto, jonka mukaan perussuomalaiset ovat saaneet tahtonsa läpi, mutta joka kuitenkin vesittää vaatimuksen? Voidaan kikkailla sanamuodoilla ja aikamäärillä, neuvottelijat kyllä tietävät missä mennään, mutta äänestäjäkunta ei.
Sinipunaa ei siis tässä vaiheessa vielä kannata nostaa esille, vaikka se oikeiston mielissä kummitteleekin. Oikeistohallituksen tiellä on tietysti muitakin kompastuskiviä, mutta ne lienevät suhteellisen helposti vältettävissä. Lisäksi joistakin muista ongelmakohdista saatetaan olla jossain määrin samaa mieltä. Esimerkkinä saattaa olla, että valtionhallintoa on vuosien mittaan paisutettu turhaan esimerkiksi virkoja lisäämällä ja erilaisia käytäntöjä mutkistamalla. Suomalaisethan rakastavat byrokratiaa, pilkkuja viilataan ja asiat halutaan liian usein hoitaa mutkikkainta tietä myöten. Mutta julkinen talous on vaikeuksissa, pitääkö nostaa veroja vai supistaa etuuksia? Tässä kohtaa kyllä heräävät kokoomuksenkin äänestäjät. Lisäksi juuri viime aikoina on selvinnyt, että sote-maksujen kohdalla onkin odottamassa huomattava lisärahoituksen tarve.
Aivan viime päivinä on kokoomuksen ja perustuslaillisten välille noussut vanha ongelma, polttoaineiden jakeluvelvoite. Se tarkoittaa uusiutuvien polttoaineiden käyttöä eli moottoribensiinin, dieselöljyn ja maakaasun korvaamista liikenteessä. Jakeluvelvoitteen nosto EU:n vaatimusten mukaisesti nostaisi hintoja. Perussuomalaisten keskuudessa on paljon autoilijoita, ja pitkien työmatkojen varassa olevia.
Olen usein rinnastanut Viron tapahtumia näihin meidän hankkeisiimme. Joitain yhdenvertaisuuksia löytyy, mutta niitä ei tulisi paljon korostella. Reformipuolue sai Virossa vahvan vaalivoiton noin 30 prosentin äänimäärällään, ja Kaja Kallas saattoi helposti pudottaa toiseksi suurimman eli Ekren, Viron konservatiivisen kansanpuolueen pois laskuista. Suurimpana erottavana tekijänä siellä oli suhtautuminen Ukrainan avustamiseen. Ekre, eli sikäläiset perustuslailliset halusivat vähentää vahvasti avustustoimia, osin ehkä myös siksi, että ukrainalaisia tuli pakolaisina Viroon huomattavia määriä. Lisäksi Ekren ministerit eräässä aikaisemmassa hallituksessa olivat töppäilleet niin virkatoimissaan kuin lausunnoissaankin. Mm. aikanaan sisäministerinä toiminut henkilö oli nimittänyt Sanna Marinia kassatytöksi tämän opiskelunaikaisen työpaikkansa mukaan.
Perussuomalaiset olivat osana Sipilän hallitusta, puolue hajosi tuona aikana, mutta sen ministerit osoittautuivat kautta linjan töissään onnistuneiksi. Tätä kukaan ei ole muistellut, sillä nyt ovat asiakysymykset ja kannanotot olleet päällimmäisinä mielessä. Sinipuna ei ole ainoa Petteri Orpon ongelma, lopullisessa vaihtoehtona saattaisi olla myös vähemmistöhallitus, jossa kokoomuksen, RKP:n ja kristillisten hartiat eivät riittäisi oikein mihinkään uudistuksiin.
YLE ykkösen aamupäivinä radioidaan usein mielenkiintoisia keskusteluja. Perjantaina 5.5. kuuntelin ”toisella korvalla” Ruben Stillerin johtamaa keskustelua, jossa jokin sosiaalipolitiikan tai jonkin muun alan edustaja kertoi tutkimuksensa perusteella mielenkiintoisia asioita. Hän kertoi mm., että Suomen ongelmana tulee lähivuosina olemaan paitsi vanheneva väestö, myös lisääntyvä dementikkojen määrä. Jäi mieleeni, että tällä hetkellä dementoituneiden, kokovuorokautista hoitoa tarvitsevien keski-ikä on 84 vuotta, ja keskimääräisesti tämä on 84-vuotias nainen. Haastateltava totesi, että laskelmallisesti ajatellen varsinainen katastrofi seuraa seitsemän vuoden kuluttua, kun ns. suuret ikäluokat, eli 1945–1950 syntyneet saavuttavat tämän iän. Lisäksi ns. eliniän odote on tuona aikana syntyneillä huomattavasti korkeampi kuin vanhemmilla ikäluokilla nykyään.
Miltei joka päivä joissakin keskusteluissa mainitaan, että Suomi vanhenee, emme kerta kaikkiaan tule toimeen ilman ulkomailta tulevia maahanmuuttajia. Parhaillaan käynnissä olevissa hallitusneuvotteluissa maahanmuutto on se kivi, joka kengässä kaiketi pahimmin hiertää, perussuomalaiset ovat paaluttaneet muuton rajoittamisen ehdottomaksi ehdokseen. Tosin puheenjohtaja Riikka Purra on lieventänyt lausuntojaan korostaen, että he vastustavat ”turhaa maahanmuuttoa”, mitä se sitten lieneekään. Ymmärrän, että perussuomalaisten äänestäjissä on paljon vähän koulutettuja ja pienipalkkaisia ihmisiä, jotka pelkäävät työpaikkojensa puolesta, ehkä sosiaalisten etuuksiensa puolestakin. Maahanmuuton vastustamisesta on tullut oiva vaalivaltti, josta ei ole voitu luopua. Mutta miten pitkälle kokoomuksen tai RKP:n kantti kestää? Vai keksitäänkö joku sanamuoto, jonka mukaan perussuomalaiset ovat saaneet tahtonsa läpi, mutta joka kuitenkin vesittää vaatimuksen? Voidaan kikkailla sanamuodoilla ja aikamäärillä, neuvottelijat kyllä tietävät missä mennään, mutta äänestäjäkunta ei.
Sinipunaa ei siis tässä vaiheessa vielä kannata nostaa esille, vaikka se oikeiston mielissä kummitteleekin. Oikeistohallituksen tiellä on tietysti muitakin kompastuskiviä, mutta ne lienevät suhteellisen helposti vältettävissä. Lisäksi joistakin muista ongelmakohdista saatetaan olla jossain määrin samaa mieltä. Esimerkkinä saattaa olla, että valtionhallintoa on vuosien mittaan paisutettu turhaan esimerkiksi virkoja lisäämällä ja erilaisia käytäntöjä mutkistamalla. Suomalaisethan rakastavat byrokratiaa, pilkkuja viilataan ja asiat halutaan liian usein hoitaa mutkikkainta tietä myöten. Mutta julkinen talous on vaikeuksissa, pitääkö nostaa veroja vai supistaa etuuksia? Tässä kohtaa kyllä heräävät kokoomuksenkin äänestäjät. Lisäksi juuri viime aikoina on selvinnyt, että sote-maksujen kohdalla onkin odottamassa huomattava lisärahoituksen tarve.
Aivan viime päivinä on kokoomuksen ja perustuslaillisten välille noussut vanha ongelma, polttoaineiden jakeluvelvoite. Se tarkoittaa uusiutuvien polttoaineiden käyttöä eli moottoribensiinin, dieselöljyn ja maakaasun korvaamista liikenteessä. Jakeluvelvoitteen nosto EU:n vaatimusten mukaisesti nostaisi hintoja. Perussuomalaisten keskuudessa on paljon autoilijoita, ja pitkien työmatkojen varassa olevia.
Olen usein rinnastanut Viron tapahtumia näihin meidän hankkeisiimme. Joitain yhdenvertaisuuksia löytyy, mutta niitä ei tulisi paljon korostella. Reformipuolue sai Virossa vahvan vaalivoiton noin 30 prosentin äänimäärällään, ja Kaja Kallas saattoi helposti pudottaa toiseksi suurimman eli Ekren, Viron konservatiivisen kansanpuolueen pois laskuista. Suurimpana erottavana tekijänä siellä oli suhtautuminen Ukrainan avustamiseen. Ekre, eli sikäläiset perustuslailliset halusivat vähentää vahvasti avustustoimia, osin ehkä myös siksi, että ukrainalaisia tuli pakolaisina Viroon huomattavia määriä. Lisäksi Ekren ministerit eräässä aikaisemmassa hallituksessa olivat töppäilleet niin virkatoimissaan kuin lausunnoissaankin. Mm. aikanaan sisäministerinä toiminut henkilö oli nimittänyt Sanna Marinia kassatytöksi tämän opiskelunaikaisen työpaikkansa mukaan.
Perussuomalaiset olivat osana Sipilän hallitusta, puolue hajosi tuona aikana, mutta sen ministerit osoittautuivat kautta linjan töissään onnistuneiksi. Tätä kukaan ei ole muistellut, sillä nyt ovat asiakysymykset ja kannanotot olleet päällimmäisinä mielessä. Sinipuna ei ole ainoa Petteri Orpon ongelma, lopullisessa vaihtoehtona saattaisi olla myös vähemmistöhallitus, jossa kokoomuksen, RKP:n ja kristillisten hartiat eivät riittäisi oikein mihinkään uudistuksiin.
4. (35.) Heikki Hiilamon nuoruuden ajan Lahti
Pitäisikö Lahden kaupungin nimen ollakin Mäki? Näin kysyi ESS:n kolumnissaan 6.5. professori Heikki Hiilamo, paljasjalkainen lahtelainen. Hän oli läpi lapsuus- ja nuoruusvuosiensa joutunut koulu- ja harrastematkoillaan kulkemaan Lahden mäkiä ylös ja alas. Kun Hiilamo oli aikoinaan vanhimman poikamme luokkatoveri, voin aika tarkasti paaluttaa hänen ikänsä. Itse olen ollut lahtelainen vuodesta 1969, mutta kyllä minäkin joitakin kokemuksia noista mäistä olen saanut.
Työ- ja asiointimatkani kyllä sain tehdä aika tasaisia katuja pitkin. Olen nauttinut näistä lahtelaisista maisemista, harjuista ja järvistä, varsinkin kun olen kotoisin pienen eteläpohjalaisen joen rantamilta keskeltä aavaa lakeutta. Keski-iässä innostuin hiihtämään pitkin ja poikin Salpausselän harjuja, välillä lyhyempiä matkoja, mutta välillä aivan läkähdyksiin asti. Hiljattain edesmennyt Siiri Rantanenkin tuli tutuksi, mutta tosin niin, että tulin hänen ohittamakseen laduilla lukuisia kertoja. Samaan aikaan alkoi myös pyöräilyharrastukseni, lenkkeilin pitkin Päijät-Hämettä, kerran ajoin peräti Etelä-Pohjanmaalle entiseen lapsuuskotiini saakka.
Monta hikipisaraa siis olen vuodattanut harjujen rinteille. Minusta Lahdelle osuvampi nimi olisikin Harju, mäki on liian epämääräinen, se voi olla pieni nyppylä, joskus tietenkin suurempikin. Etelä-Pohjanmaalla mäen nimen sai miltei nyppylä kuin nyppylä. Lapsille saatettiin rakentaa hyppyrimäki niin, että kaivettiin maahan alastulorinne niitä muutaman metrin leiskautuksia varten. Seinäjoella rakennettiin ns. Jouppilanvuorta niin, että sen huipulle ajettiin vuositolkulla joutomaata ja kaivuujätettä kuorma-autoilla. Meidän seudullamme oli ainoana merkittävänä muodostelmana Lapualla sijaisteva Simsiö, jonka rinteillä kyllä sain muiden lailla rääkätä itseäni kouluvuosinani Lapuan yhteiskoulussa.
Edellä jo mainitsin, että Lahden kaupungilla ei paljon mäkiä ole, ei ainakaan keskustassa. Mutta kas kummaa: nyt niitä on viime vuosina alkanut nousta sinne ja tänne! Torille suunnatessani käy kävelyreittini pitkin Lahdenkadun vieressä olevaa jalkakäytävää. Ennen siitä saatoin vaikka juosta, mutta nyt mäki on suurentunut niin, että jossain siinä yhteiskoulun kohdalla pitää pariksi minuutiksi pysähtyä maisemia ja Lyseon rakennuksia ihailemaan. Harjun terveysasemallekin pitää ajaa taksilla, sieltä alaspäin sentään pääsen muutaman pysähdyksen jälkeen tulemaan jalkaisin kotiini.
Siis kyllä se Hiilamo oikeassa on: mäkiä riittää, ja ne aina vaan lisääntyvät. Mutta kyllähän Lahden keskusta on tavallaan kattilan pohjalla, joka puolella nousee harjuja, niitä, jotka antavat koko kaupungille kadehdittavan kauniit näkymät. Lahden kylä sai aikoinaan nimensä siitä, että Vesijärven eteläisin lahti ulottui yli nykyisen Kisapuiston aina Lahden Kartanon ikkunoiden alle, Ritaniemikin oli aikoinaan saari. Mutta silti tuo Harju olisi sopivampi nimi, olkoonkin, että Lahtenahan tämä kaupunki on aina tunnettu, sillä nimellä se on ansainnut paikkansa niin urheiluelämässä kuin talouden ja kulttuurin keskittymänäkin.
Pitäisikö Lahden kaupungin nimen ollakin Mäki? Näin kysyi ESS:n kolumnissaan 6.5. professori Heikki Hiilamo, paljasjalkainen lahtelainen. Hän oli läpi lapsuus- ja nuoruusvuosiensa joutunut koulu- ja harrastematkoillaan kulkemaan Lahden mäkiä ylös ja alas. Kun Hiilamo oli aikoinaan vanhimman poikamme luokkatoveri, voin aika tarkasti paaluttaa hänen ikänsä. Itse olen ollut lahtelainen vuodesta 1969, mutta kyllä minäkin joitakin kokemuksia noista mäistä olen saanut.
Työ- ja asiointimatkani kyllä sain tehdä aika tasaisia katuja pitkin. Olen nauttinut näistä lahtelaisista maisemista, harjuista ja järvistä, varsinkin kun olen kotoisin pienen eteläpohjalaisen joen rantamilta keskeltä aavaa lakeutta. Keski-iässä innostuin hiihtämään pitkin ja poikin Salpausselän harjuja, välillä lyhyempiä matkoja, mutta välillä aivan läkähdyksiin asti. Hiljattain edesmennyt Siiri Rantanenkin tuli tutuksi, mutta tosin niin, että tulin hänen ohittamakseen laduilla lukuisia kertoja. Samaan aikaan alkoi myös pyöräilyharrastukseni, lenkkeilin pitkin Päijät-Hämettä, kerran ajoin peräti Etelä-Pohjanmaalle entiseen lapsuuskotiini saakka.
Monta hikipisaraa siis olen vuodattanut harjujen rinteille. Minusta Lahdelle osuvampi nimi olisikin Harju, mäki on liian epämääräinen, se voi olla pieni nyppylä, joskus tietenkin suurempikin. Etelä-Pohjanmaalla mäen nimen sai miltei nyppylä kuin nyppylä. Lapsille saatettiin rakentaa hyppyrimäki niin, että kaivettiin maahan alastulorinne niitä muutaman metrin leiskautuksia varten. Seinäjoella rakennettiin ns. Jouppilanvuorta niin, että sen huipulle ajettiin vuositolkulla joutomaata ja kaivuujätettä kuorma-autoilla. Meidän seudullamme oli ainoana merkittävänä muodostelmana Lapualla sijaisteva Simsiö, jonka rinteillä kyllä sain muiden lailla rääkätä itseäni kouluvuosinani Lapuan yhteiskoulussa.
Edellä jo mainitsin, että Lahden kaupungilla ei paljon mäkiä ole, ei ainakaan keskustassa. Mutta kas kummaa: nyt niitä on viime vuosina alkanut nousta sinne ja tänne! Torille suunnatessani käy kävelyreittini pitkin Lahdenkadun vieressä olevaa jalkakäytävää. Ennen siitä saatoin vaikka juosta, mutta nyt mäki on suurentunut niin, että jossain siinä yhteiskoulun kohdalla pitää pariksi minuutiksi pysähtyä maisemia ja Lyseon rakennuksia ihailemaan. Harjun terveysasemallekin pitää ajaa taksilla, sieltä alaspäin sentään pääsen muutaman pysähdyksen jälkeen tulemaan jalkaisin kotiini.
Siis kyllä se Hiilamo oikeassa on: mäkiä riittää, ja ne aina vaan lisääntyvät. Mutta kyllähän Lahden keskusta on tavallaan kattilan pohjalla, joka puolella nousee harjuja, niitä, jotka antavat koko kaupungille kadehdittavan kauniit näkymät. Lahden kylä sai aikoinaan nimensä siitä, että Vesijärven eteläisin lahti ulottui yli nykyisen Kisapuiston aina Lahden Kartanon ikkunoiden alle, Ritaniemikin oli aikoinaan saari. Mutta silti tuo Harju olisi sopivampi nimi, olkoonkin, että Lahtenahan tämä kaupunki on aina tunnettu, sillä nimellä se on ansainnut paikkansa niin urheiluelämässä kuin talouden ja kulttuurin keskittymänäkin.
3. (34.) Muistoja Siiri Rantasesta
Siiri Rantanen kuoli muutama päivä sitten 98-vuotiaana (5.5.2023). Hän eli hyvän vanhuuden, vasta pari vuotta sitten tehty toisen jalan amputaatio hiljensi vauhtia. Hänestä muodostui vuosikymmenten saatossa urheilukansan, ja miksei koko Lahdenkin eräänlainen kunniakansalainen, esimerkki, jota mielellään seurattiin. Pohjan loi tietysti hänen loistava hiihtouransa, kirkkaimpana kruununa kaiketi vuoden 1956 viestikulta. jonka hän voitti ottamalla ensin kiinni venäläisten ankkurin, ja jättämällä häntä sen jälkeen kymmenien sekuntien päähän. Olympiamitaleja hän saavutti kaikkiaan kolme ja Suomen mestaruuksia 11, kaikki Lahden hiihtoseuran väreissä. Kilpailutoimintaa hän jatkoi tämänkin jälkeen, ja siirtyi sitten kuntourheilijaksi. joka nähtiin tavan takaa Salpausselän laduilla.
Finlandia-hiihto on Suomen kaiketi merkittävin massahiihtotapahtuma, joka kerää joka vuosi satoja, lopulta jopa kerran yli 10.000 liikkujaa. Ensimmäinen startti 75 kilometrin matkalla Hämeenlinnasta Lahteen ammuttiin liikkeelle vuonna 1974. Vuodesta 2001 lähtien hiihto lyhennettiin lumen puutteen vuoksi niin, että se kiertelee Lahden lisäksi enää Hollolassa. Reitin pituus on nykyään 50 kilometriä. Ensimmäisen kerran se jouduttiin kokonaan peruuttamaan lumen puutteen vuoksi vuonna 2020.
Harrastin noina vuosina itsekin hiihtoa, tosin omaan hiljaiseen tahtiini, ja yleensä yksin. Kyllähän tuo Hämeenlinnasta Lahteen hiihtäminen houkutti, mutta järki voitti: ei minua ole sentään pitkille kestävyysmatkoille luotu. Kaksi työtoveriani kuitenkin hiihtivät sen joka vuosi, toinen oli juuri ja juuri täyttänyt 40 vuotta, toinen oli miltei kymmenkunta vuotta nuorempi. Muistan kun he joka vuosi etukäteen uhosivat, että nyt he ainakin voittavat Siiri Rantasen, joka muuten oli jo pitkälti yli viisikymppinen. Mutta joka kerta he joutuivat Lahden hiihtostadionin tulosluetteloista löytämään Siirin nimen edeltään. Vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin he onnistuivat, Siiri oli tuolloin jo yli 60-vuotias.
Lukuisat lahtelaiset ovat vuosikymmenten mittaan nähneet hänen luistavaa tyyliään laduilla, ja vielä niin, että hän suihkii kaikessa rauhassa edelle. Ei se minuakaan tippaakaan harmittanut, enkä totisesti yrittänyt roikkua hänen perässään. Hänestä on sanottu, että hän nosti naishiihdon alistetusta asemasta urheilujohtajien ja koko kansan tietoisuuteen. Mutta vähintään yhtä merkittävää oli hänen jokaiselle tavalliselle kansalaiselle antamansa esimerkki.
Siiri saikin sitten eläissään lukuisan määrän huomionosoituksia. Lahden kaupunginhallitus myönsi hänelle marraskuussa 1995 Lahti-mitalin numero 35. Vuonna 2000 hän sai Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon. Vuonna 2009 Rantaselle myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi. Rantanen valittiin 2012 Suomen urheilun Hall of Fameen, ja vuonna 2017 hänet palkittiin Suomen urheilugaalassa Elämänura-palkinnolla. Vuonna 2015 hän sai täyden urheilijaeläkkeen ensimmäisenä Suomessa. Rantanen hiihti 92-vuotiaana kunniakierroksen Lahden MM-kisoissa 2017. Toivo Pelkosen suunnittelema Siiri Rantasen patsas Lahden urheilukeskuksessa paljastettiin vuonna 1998.
Viimeisen kerran näin hänet kaupungin kadulla vuonna 2020. Olimme vaimoni kanssa tulossa Sykkeen kauppakeskuksesta pitkin Kulmakatua ostokärryä vetäen ja kasseja kantaen. Yht´äkkiä siinä ennen Vesijärvenkatua aukeni erään kampaamon ovi, ja sieltä ilmestyi meidän eteemme Siiri Rantanen. Kävelysauvat käsissään, hieman vaappuen, mutta kovaa vauhtia kulkien. Jouduimme tihentämään askeliamme säilyttääksemme saman etäisyyden. Mutta pian hän kääntyi kulmasta Vesijärvenkadulle. ja jatkoi siitä matkaansa pohjoista päin, sillä hän asui jossain Lahdenkadun ja Vesijärvenkadun kulmassa. Me jatkoimme suoraan Panimokadulle, itsekin hieman vauhdikkaammin ja pystyssä päin.
Siiri Rantanen kuoli muutama päivä sitten 98-vuotiaana (5.5.2023). Hän eli hyvän vanhuuden, vasta pari vuotta sitten tehty toisen jalan amputaatio hiljensi vauhtia. Hänestä muodostui vuosikymmenten saatossa urheilukansan, ja miksei koko Lahdenkin eräänlainen kunniakansalainen, esimerkki, jota mielellään seurattiin. Pohjan loi tietysti hänen loistava hiihtouransa, kirkkaimpana kruununa kaiketi vuoden 1956 viestikulta. jonka hän voitti ottamalla ensin kiinni venäläisten ankkurin, ja jättämällä häntä sen jälkeen kymmenien sekuntien päähän. Olympiamitaleja hän saavutti kaikkiaan kolme ja Suomen mestaruuksia 11, kaikki Lahden hiihtoseuran väreissä. Kilpailutoimintaa hän jatkoi tämänkin jälkeen, ja siirtyi sitten kuntourheilijaksi. joka nähtiin tavan takaa Salpausselän laduilla.
Finlandia-hiihto on Suomen kaiketi merkittävin massahiihtotapahtuma, joka kerää joka vuosi satoja, lopulta jopa kerran yli 10.000 liikkujaa. Ensimmäinen startti 75 kilometrin matkalla Hämeenlinnasta Lahteen ammuttiin liikkeelle vuonna 1974. Vuodesta 2001 lähtien hiihto lyhennettiin lumen puutteen vuoksi niin, että se kiertelee Lahden lisäksi enää Hollolassa. Reitin pituus on nykyään 50 kilometriä. Ensimmäisen kerran se jouduttiin kokonaan peruuttamaan lumen puutteen vuoksi vuonna 2020.
Harrastin noina vuosina itsekin hiihtoa, tosin omaan hiljaiseen tahtiini, ja yleensä yksin. Kyllähän tuo Hämeenlinnasta Lahteen hiihtäminen houkutti, mutta järki voitti: ei minua ole sentään pitkille kestävyysmatkoille luotu. Kaksi työtoveriani kuitenkin hiihtivät sen joka vuosi, toinen oli juuri ja juuri täyttänyt 40 vuotta, toinen oli miltei kymmenkunta vuotta nuorempi. Muistan kun he joka vuosi etukäteen uhosivat, että nyt he ainakin voittavat Siiri Rantasen, joka muuten oli jo pitkälti yli viisikymppinen. Mutta joka kerta he joutuivat Lahden hiihtostadionin tulosluetteloista löytämään Siirin nimen edeltään. Vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin he onnistuivat, Siiri oli tuolloin jo yli 60-vuotias.
Lukuisat lahtelaiset ovat vuosikymmenten mittaan nähneet hänen luistavaa tyyliään laduilla, ja vielä niin, että hän suihkii kaikessa rauhassa edelle. Ei se minuakaan tippaakaan harmittanut, enkä totisesti yrittänyt roikkua hänen perässään. Hänestä on sanottu, että hän nosti naishiihdon alistetusta asemasta urheilujohtajien ja koko kansan tietoisuuteen. Mutta vähintään yhtä merkittävää oli hänen jokaiselle tavalliselle kansalaiselle antamansa esimerkki.
Siiri saikin sitten eläissään lukuisan määrän huomionosoituksia. Lahden kaupunginhallitus myönsi hänelle marraskuussa 1995 Lahti-mitalin numero 35. Vuonna 2000 hän sai Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon. Vuonna 2009 Rantaselle myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi. Rantanen valittiin 2012 Suomen urheilun Hall of Fameen, ja vuonna 2017 hänet palkittiin Suomen urheilugaalassa Elämänura-palkinnolla. Vuonna 2015 hän sai täyden urheilijaeläkkeen ensimmäisenä Suomessa. Rantanen hiihti 92-vuotiaana kunniakierroksen Lahden MM-kisoissa 2017. Toivo Pelkosen suunnittelema Siiri Rantasen patsas Lahden urheilukeskuksessa paljastettiin vuonna 1998.
Viimeisen kerran näin hänet kaupungin kadulla vuonna 2020. Olimme vaimoni kanssa tulossa Sykkeen kauppakeskuksesta pitkin Kulmakatua ostokärryä vetäen ja kasseja kantaen. Yht´äkkiä siinä ennen Vesijärvenkatua aukeni erään kampaamon ovi, ja sieltä ilmestyi meidän eteemme Siiri Rantanen. Kävelysauvat käsissään, hieman vaappuen, mutta kovaa vauhtia kulkien. Jouduimme tihentämään askeliamme säilyttääksemme saman etäisyyden. Mutta pian hän kääntyi kulmasta Vesijärvenkadulle. ja jatkoi siitä matkaansa pohjoista päin, sillä hän asui jossain Lahdenkadun ja Vesijärvenkadun kulmassa. Me jatkoimme suoraan Panimokadulle, itsekin hieman vauhdikkaammin ja pystyssä päin.
2. (33.) Jenni Pääskysaari alkaa nostaa tasoaan
Viime viikolla satuin katsomaan mainostelevision uutta ohjelmaa nimeltä Studio Pääskysaari. Tekijä näyttäytyy nyt aivan uudessa roolissa uudelta kuulostavassa formaatissa, jossa katsellaan valokuvia ja keskustellaan vierailevan henkilön kanssa hänen elämänsä vaiheista. Mieleen tulee heti muistuma Radio ykkösen sunnuntaipäivien aamuohjelmista Kuusi kuvaa, joka lataa kaiken aikaa odotuksia siitä huolimatta, että kuvat pitäisi erikseen katsoa Areenasta. Uutuutena ja kuriositeettina on tässä Pääskysaaren ohjelmassa aina yksi vanhalla, valokuvaaja Marko Rantasen käyttämällä wet plate -tekniikalla (märkälevytekniikalla) toteutettu valokuva. Ne olivat pääasiallisessa käytössä 1900-luvun alkuun saakka. Tekniikka antaa kuvattavastaan hieman erilaisen ja vanhahtavan kuvan, jota sitten jokaisen haastateltavan kanssa ihmetellään.
Haastateltavana oli tällä kertaa kaikkien tuntema entinen taitoluistelutähti Kiira Korpi, joka avautui tyylikkäästi elämänsä vaiheista, mm. kolmesta pitkästä suhteesta aina viimeksi tapahtunutta avioeroaan myöten. Kiira Korpi näyttää selvinneen uran lopettamisesta jo selville vesille, vaikka jotain saattoi vielä arvailla edelleen jatkuvasta sisäisestä kamppailusta. Ei ole helppoa jättää uraa, johon on satsannut kaikki voimavaransa muun työuran kustannuksellakin. Elämä kahdessa maassa, Suomessa ja New Yorkissa antaa sekin omat vaatimuksensa, samoin tottumus kiertää uran aikana maailmaa monella suunnalla ja monenlaisten ihmisten kanssa. Tyylikkäästi selvisi myös Pääskysaari, paljon tyylikkäämmin kuin esimerkiksi viimeisimmässä ohjelmassaan nimeltä Pitääkö olla huolissaan.
Monella suositulla televisio-ohjelmalla näyttää olevan melkein inhimilliseltä tuntuva elämä: uutuus ja innostus, eli ensin jo vakiintunut katselijakunta, sitten vähitellen väljähtymistä, katsojien mielenkiinnon herpaantumista ja lopullinen hautaaminen syvälle arkistojen uumeniin. Tämä näyttää nyt olevan lopultakin myös Pitääkö olla huolissaan -ohjelman osana. Aluksi se oli pirteä ja erilainen, suurimpana kannattelijanaan kirjailija Kari Hotakainen, nokkela sananvääntäjä, aina kuitenkin asiallinen. Hänen jälkeensä paikkaa yritti täyttää koomikko Pirjo Heikkilä, eikä sitä hullummin tehnytkään, ainakin hyviä väläytyksiä oli silloin tällöin. Sen sijaan kirjailijapari Tuomas Kyrö ja Mika Nousiainen olivat menettäneet terävyytensä jo aikoja sitten. Erityisesti Kyrö alkoi jo varhain viljellä kaksimielisyyksiä kun pankki oli jo kutakuinkin tyhjä. Mielensä pahoittajan hahmo, niin mainio kuin se on ollutkin. ei yksinään riittänyt loputtomiin. Ja sitten tämä Jenni Pääskysaari, kovin hän yritti, mutta kuukausi kuukaudelta alkoi tulla latteuksia, jotka eivät enää huvittaneet. Mutta nyt hän on uuden ohjelmansa kanssa noussut sille tasolle, mitä häneltä on aina odotettu. Edellistä ohjelmaa pelastivat kuitenkin aika pitkään onnistuneet vierailijavalinnat. Niistä tulee viime ajoilta mieleen erityisesti Helsingin pormestari Juhana Vartiainen, joka osoittautui oikein hauskaksi mieheksi, hauskemmaksi kuin olin odottanut.
Koko joukko muitakin ohjelmia on kokenut saman kohtalon: nousun ja tuhon, joitakin on yritetty lämmitellä uusien yrittäjien voimin. Usein on tuloksena kuitenkin ollut todellinen pannukakku. Tällaisia ovat olleet mm. Timo Koivusalon Tuttu juttu, Marco Bjurströmin Bumtsibum ja Kari Salmelaisen Napakymppi. Kaikilla näillä oli ns. toinen tuleminen uusien juontajien johdolla, mutta kaikki uusinnat uupuivat melkein lähtöviivalle. Paljon muitakin voitaisiin mainita, tälläkin hetkellä jotkut ohjelmat alkavat olla jo siinä rajalla niin, että televisiossa jo mietitään kannattaako jatkaa, varsinkaan kun uusia ohjelmia ja uusia yrittäjiä ilmaantuu jatkuvasti lisää. Jotkut kompastelevat jo alkumetreillä, jotkut jatkavat pitempään, mutta edellä mainittujen kolmen ohjelman saavutuksiin on useimmilla vielä varsin pitkä matka.
Yhtenä keskusteluohjelmien suosikkinani on vuodesta 1975 lähtien jatkunut Itse asiassa kuultuna, jota nykyään tekee Juho-Pekka Rantala. Toivottavasti Pääskysaari saa jatkossakin aikaan jotain samanlaista, yhtä eleetöntä ja rauhallista, sellaista, jossa haastateltava on pääosassa ilman päälle puhumista tai väkinäisiä käänteitä. Pääskysaaren uusi aloitus antaa tästä toiveita.
Viime viikolla satuin katsomaan mainostelevision uutta ohjelmaa nimeltä Studio Pääskysaari. Tekijä näyttäytyy nyt aivan uudessa roolissa uudelta kuulostavassa formaatissa, jossa katsellaan valokuvia ja keskustellaan vierailevan henkilön kanssa hänen elämänsä vaiheista. Mieleen tulee heti muistuma Radio ykkösen sunnuntaipäivien aamuohjelmista Kuusi kuvaa, joka lataa kaiken aikaa odotuksia siitä huolimatta, että kuvat pitäisi erikseen katsoa Areenasta. Uutuutena ja kuriositeettina on tässä Pääskysaaren ohjelmassa aina yksi vanhalla, valokuvaaja Marko Rantasen käyttämällä wet plate -tekniikalla (märkälevytekniikalla) toteutettu valokuva. Ne olivat pääasiallisessa käytössä 1900-luvun alkuun saakka. Tekniikka antaa kuvattavastaan hieman erilaisen ja vanhahtavan kuvan, jota sitten jokaisen haastateltavan kanssa ihmetellään.
Haastateltavana oli tällä kertaa kaikkien tuntema entinen taitoluistelutähti Kiira Korpi, joka avautui tyylikkäästi elämänsä vaiheista, mm. kolmesta pitkästä suhteesta aina viimeksi tapahtunutta avioeroaan myöten. Kiira Korpi näyttää selvinneen uran lopettamisesta jo selville vesille, vaikka jotain saattoi vielä arvailla edelleen jatkuvasta sisäisestä kamppailusta. Ei ole helppoa jättää uraa, johon on satsannut kaikki voimavaransa muun työuran kustannuksellakin. Elämä kahdessa maassa, Suomessa ja New Yorkissa antaa sekin omat vaatimuksensa, samoin tottumus kiertää uran aikana maailmaa monella suunnalla ja monenlaisten ihmisten kanssa. Tyylikkäästi selvisi myös Pääskysaari, paljon tyylikkäämmin kuin esimerkiksi viimeisimmässä ohjelmassaan nimeltä Pitääkö olla huolissaan.
Monella suositulla televisio-ohjelmalla näyttää olevan melkein inhimilliseltä tuntuva elämä: uutuus ja innostus, eli ensin jo vakiintunut katselijakunta, sitten vähitellen väljähtymistä, katsojien mielenkiinnon herpaantumista ja lopullinen hautaaminen syvälle arkistojen uumeniin. Tämä näyttää nyt olevan lopultakin myös Pitääkö olla huolissaan -ohjelman osana. Aluksi se oli pirteä ja erilainen, suurimpana kannattelijanaan kirjailija Kari Hotakainen, nokkela sananvääntäjä, aina kuitenkin asiallinen. Hänen jälkeensä paikkaa yritti täyttää koomikko Pirjo Heikkilä, eikä sitä hullummin tehnytkään, ainakin hyviä väläytyksiä oli silloin tällöin. Sen sijaan kirjailijapari Tuomas Kyrö ja Mika Nousiainen olivat menettäneet terävyytensä jo aikoja sitten. Erityisesti Kyrö alkoi jo varhain viljellä kaksimielisyyksiä kun pankki oli jo kutakuinkin tyhjä. Mielensä pahoittajan hahmo, niin mainio kuin se on ollutkin. ei yksinään riittänyt loputtomiin. Ja sitten tämä Jenni Pääskysaari, kovin hän yritti, mutta kuukausi kuukaudelta alkoi tulla latteuksia, jotka eivät enää huvittaneet. Mutta nyt hän on uuden ohjelmansa kanssa noussut sille tasolle, mitä häneltä on aina odotettu. Edellistä ohjelmaa pelastivat kuitenkin aika pitkään onnistuneet vierailijavalinnat. Niistä tulee viime ajoilta mieleen erityisesti Helsingin pormestari Juhana Vartiainen, joka osoittautui oikein hauskaksi mieheksi, hauskemmaksi kuin olin odottanut.
Koko joukko muitakin ohjelmia on kokenut saman kohtalon: nousun ja tuhon, joitakin on yritetty lämmitellä uusien yrittäjien voimin. Usein on tuloksena kuitenkin ollut todellinen pannukakku. Tällaisia ovat olleet mm. Timo Koivusalon Tuttu juttu, Marco Bjurströmin Bumtsibum ja Kari Salmelaisen Napakymppi. Kaikilla näillä oli ns. toinen tuleminen uusien juontajien johdolla, mutta kaikki uusinnat uupuivat melkein lähtöviivalle. Paljon muitakin voitaisiin mainita, tälläkin hetkellä jotkut ohjelmat alkavat olla jo siinä rajalla niin, että televisiossa jo mietitään kannattaako jatkaa, varsinkaan kun uusia ohjelmia ja uusia yrittäjiä ilmaantuu jatkuvasti lisää. Jotkut kompastelevat jo alkumetreillä, jotkut jatkavat pitempään, mutta edellä mainittujen kolmen ohjelman saavutuksiin on useimmilla vielä varsin pitkä matka.
Yhtenä keskusteluohjelmien suosikkinani on vuodesta 1975 lähtien jatkunut Itse asiassa kuultuna, jota nykyään tekee Juho-Pekka Rantala. Toivottavasti Pääskysaari saa jatkossakin aikaan jotain samanlaista, yhtä eleetöntä ja rauhallista, sellaista, jossa haastateltava on pääosassa ilman päälle puhumista tai väkinäisiä käänteitä. Pääskysaaren uusi aloitus antaa tästä toiveita.
1. (32.) Kirja tekoälyn mahdollisuuksista
Jokunen aika sitten innostuin kyläilemään tulleen henkilön kanssa kokeilemaan tekoälyn mahdollisuuksia aivan tavallisissa asioissa. Tuloksena oli blogikirjoitus 28 /2023, joka sisälsi leikittelyn tuloksena syntyneen valokuvan ja kaksi japanilaisen haikurunon säettä. Myönnän, että en ole sitä ikäluokkaa, joka tulisi tekoälyä varsinaisesti käyttämään, mutta uteliaisuuttani halusin kuitenkin tietää joitakin perusteista. Onhan se toki jo nyt pohjana monenlaisille toiminnoille, halusimme tai emme. Halusin tutustua sen verran, että ymmärtäisin ainakin jotain siitä, mistä siinä puhutaan. Tämä silläkin uhalla. että ennen pitkää tulisi vastaan ylitsepääsemätön seinä, joka jäisi valloittamatta. Tässä mielessä tartuin Jukka Kolarin ja Aleksi Kallion kirjaan nimeltä Tekoäly 123, alaotsikkona kirjalle on Matkaopas tulevaisuuteen.
Jokunen aika sitten innostuin kyläilemään tulleen henkilön kanssa kokeilemaan tekoälyn mahdollisuuksia aivan tavallisissa asioissa. Tuloksena oli blogikirjoitus 28 /2023, joka sisälsi leikittelyn tuloksena syntyneen valokuvan ja kaksi japanilaisen haikurunon säettä. Myönnän, että en ole sitä ikäluokkaa, joka tulisi tekoälyä varsinaisesti käyttämään, mutta uteliaisuuttani halusin kuitenkin tietää joitakin perusteista. Onhan se toki jo nyt pohjana monenlaisille toiminnoille, halusimme tai emme. Halusin tutustua sen verran, että ymmärtäisin ainakin jotain siitä, mistä siinä puhutaan. Tämä silläkin uhalla. että ennen pitkää tulisi vastaan ylitsepääsemätön seinä, joka jäisi valloittamatta. Tässä mielessä tartuin Jukka Kolarin ja Aleksi Kallion kirjaan nimeltä Tekoäly 123, alaotsikkona kirjalle on Matkaopas tulevaisuuteen.
Takakannen esittelyssä tekijät toteavat, että tekoäly vaikuttaa elämäämme monella tavalla jo nyt, mutta tulevaisuudessa se on keskeinen tekijä maailman muuttumisessa. Kirja kertoo käytännönläheisesti ja esimerkkien avulla, millaisia sovelluksia on jo käytettävissä, ja millaisia on kehitteillä. Siitä selviää myös, miten tekoäly näkyy tavallisten ihmisten arjessa tänään ja huomenna, tai millaisia tekoälypohjaisia palveluja netistä löytyy heti kokeiltavaksi. Kun kirjan johdantona vielä on tekoälyn (ChatGPT) sommittelema sadunomainen tarina sen mahdollisuuksista ja uhista, sekä ihmisten vastuusta, päätin ottaa haasteen vastaan, meni sitten syteen tai saveen. Kai siitä minunkin rajoitetulla kapasiteetillani jotain jäisi mieleen!
Johdantolukua varten tekijät antoivat tekoälylle tehtäväksi kirjoittaa tarinan, jossa tulisivat näkyviin tekoälyn mahdollisuudet ja uhat sekä ihmisen vastuu. Tarinan tuli myös olla jossain määrin jännittävä. He päättivät kuitenkin pidättää itsellään oikeuden kaunokirjalliseen muokkailuun. Valmiin tarinan mukaan aluksi ilmestyi joukko älypalveluita, jotka helpottivat elämää sekä työssä että vapaa-aikana. Mutta pian huomattiin, että suuret, taloudellisesti vahvat tekoälyjätit olivat ottaneet koko maailman haltuunsa. Mutta sitten syntyi vastarintaliike, jonka kehittämät sovellukset pystyivät tunnistamaan väärinkäytökset. Vastarintaliikkeen solut olivat nopeita toimissaan, hyökkäsivät jättien kimppuun, ja pian nekin olivat sodassa toisiaan vastaan. Syntyi maailma, jossa palveleva ja eettisesti kestävällä tavalla käytetty tekoäly teki mahdolliseksi ihmisoikeuksien toteutumisen ennennäkemättömällä tavalla. Tässä ovat tarinan pääpiirteet, todellisuudessa se oli paljon jännittävämpi ja yksityiskohtaisempi.
Teos jakautuu viiteen päälukuun. 1) Ensimmäisessä tehdään selkoa tekoälyn perustermeistä ja sen lyhyestä historiasta. 2) Toisessa luvussa selostetaan, miten tekoäly ohjaa nettihakuja ja nettivideoiden katselua, auttaa luomaan kuvia ja jopa taidetta pelkkien tekstimuotoisten käskyjen perusteella. Se keskustelee aiheesta kuin aiheesta kielellä kuin kielellä ja keksii sisältöä artikkeleihin ja somepäivityksiin, se toimii muutenkin väsymättä digitaalisena avustajanamme. 3) Kolmannessa luvussa todetaan, miten tekoälyn käyttö laajenee koko ajan. Luvussa puhutaan itseohjautuvista autoista, robottitakseista ja älypohjaisista terveyspalveluista. Tekoäly lyö laudalta huippulääkärien diagnostiikkakyvyt. Ne yritykset, jotka ottavat sen palvelukseensa ja osaksi liiketoimintaansa, lyövät kilpailijansa laudalta. 4) Neljännessä arvaillaan, mitä tulevaisuus voi tuoda pidemmällä tähtäimellä mukanaan. Kehitykseen liittyy paljon uhkakuvia ja säätelyjä, joiden arviointi myös kuuluu tämän luvun sisältöön. 5) Viides luku on omistettu niille, jotka haluavat tietää vielä enemmän. siitä löytyvät mm. perustiedot koneoppimisesta, syväoppimisesta, neuroverkkojen toiminnasta. Kirjan lopussa tekijät vastaavat joukkoon kysymyksiä, joita heille on kirjan teon aikana tehty.
Edellä olevasta luettelosta selvinnee. että kirja antaa helposti omaksuttavia pinnallisia perustietoja, mutta palkitsee myös pidemmälle ehtineitä, ehkä ammattilaisiakin syvällisellä pohdinnalla. Erityisenä ansiona mainitsisin vielä. että erittäin runsas kuvitus auttaa ainakin osaksi ymmärtämään, mistä milloinkin on kysymys.
Lopuksi kopioin tähän kirjasta löytämäni kuvion tekoälyn ”lyhyestä historiasta”. Varsinaisesti sen lasketaan alkaneen Alan Turingin julkaisusta vuonna 1950. Itseäni säväytti ensi kerran vuonna 1997 shakkiottelu, jossa tekoäly voitii venäläisen maailmanmestarin Garri Kasparovin. Siinä kuvattiin ottelun eteneminen siirto siirrolta. Oli mielenkiintousta! Tämän vuosituhannen alussa ilmestyivät kuvaan itsestään ajavat autot ja muut yleisesti tunnetut laitteet. 2020-luku näyttää sitten olevan tekoälyn todellista kehityskulkua, joka oletettavasti jatkuu yhä kiihtyen.
Teos jakautuu viiteen päälukuun. 1) Ensimmäisessä tehdään selkoa tekoälyn perustermeistä ja sen lyhyestä historiasta. 2) Toisessa luvussa selostetaan, miten tekoäly ohjaa nettihakuja ja nettivideoiden katselua, auttaa luomaan kuvia ja jopa taidetta pelkkien tekstimuotoisten käskyjen perusteella. Se keskustelee aiheesta kuin aiheesta kielellä kuin kielellä ja keksii sisältöä artikkeleihin ja somepäivityksiin, se toimii muutenkin väsymättä digitaalisena avustajanamme. 3) Kolmannessa luvussa todetaan, miten tekoälyn käyttö laajenee koko ajan. Luvussa puhutaan itseohjautuvista autoista, robottitakseista ja älypohjaisista terveyspalveluista. Tekoäly lyö laudalta huippulääkärien diagnostiikkakyvyt. Ne yritykset, jotka ottavat sen palvelukseensa ja osaksi liiketoimintaansa, lyövät kilpailijansa laudalta. 4) Neljännessä arvaillaan, mitä tulevaisuus voi tuoda pidemmällä tähtäimellä mukanaan. Kehitykseen liittyy paljon uhkakuvia ja säätelyjä, joiden arviointi myös kuuluu tämän luvun sisältöön. 5) Viides luku on omistettu niille, jotka haluavat tietää vielä enemmän. siitä löytyvät mm. perustiedot koneoppimisesta, syväoppimisesta, neuroverkkojen toiminnasta. Kirjan lopussa tekijät vastaavat joukkoon kysymyksiä, joita heille on kirjan teon aikana tehty.
Edellä olevasta luettelosta selvinnee. että kirja antaa helposti omaksuttavia pinnallisia perustietoja, mutta palkitsee myös pidemmälle ehtineitä, ehkä ammattilaisiakin syvällisellä pohdinnalla. Erityisenä ansiona mainitsisin vielä. että erittäin runsas kuvitus auttaa ainakin osaksi ymmärtämään, mistä milloinkin on kysymys.
Lopuksi kopioin tähän kirjasta löytämäni kuvion tekoälyn ”lyhyestä historiasta”. Varsinaisesti sen lasketaan alkaneen Alan Turingin julkaisusta vuonna 1950. Itseäni säväytti ensi kerran vuonna 1997 shakkiottelu, jossa tekoäly voitii venäläisen maailmanmestarin Garri Kasparovin. Siinä kuvattiin ottelun eteneminen siirto siirrolta. Oli mielenkiintousta! Tämän vuosituhannen alussa ilmestyivät kuvaan itsestään ajavat autot ja muut yleisesti tunnetut laitteet. 2020-luku näyttää sitten olevan tekoälyn todellista kehityskulkua, joka oletettavasti jatkuu yhä kiihtyen.
9. (31.) Mankelit ovat merkki kevään etenemisestä
Kaupunkipyörät ovat jälleen ilmestyneet omille pysäkeilleen. Niitä on Lahteen tuotu jo 500 kappaletta, joten luulisi niiden normaaliaikaan riittävän. Valokuva on Malskin mankeliasemalta, Mattssoninaukion laidalta tiistaiaamuna 25.4. Taustalla Mallaskadun alkupäässä näkyvät Päijänteenkatu ja Ristinkirkko puistoineen. Säännöt ovat tiukat: pyörät on palautettava karttaan merkityille asemille, muuten veloitus jatkuu, eikä sitä saa pysäytettyä. Sähköpotkulautoja voi periaatteessa pysäköidä minne tahansa, kunhan huolehtii siitä, että ne eivät ole tukkeena esimerkiksi jalkakäytävillä. Sinänsä liikennesäännöt ovat samanlaisia, jokainen niiden käyttäjä tietää kyllä missä voi ajaa, paikat on osoitettu liikennemerkein.
Kaupunkipyörät ovat jälleen ilmestyneet omille pysäkeilleen. Niitä on Lahteen tuotu jo 500 kappaletta, joten luulisi niiden normaaliaikaan riittävän. Valokuva on Malskin mankeliasemalta, Mattssoninaukion laidalta tiistaiaamuna 25.4. Taustalla Mallaskadun alkupäässä näkyvät Päijänteenkatu ja Ristinkirkko puistoineen. Säännöt ovat tiukat: pyörät on palautettava karttaan merkityille asemille, muuten veloitus jatkuu, eikä sitä saa pysäytettyä. Sähköpotkulautoja voi periaatteessa pysäköidä minne tahansa, kunhan huolehtii siitä, että ne eivät ole tukkeena esimerkiksi jalkakäytävillä. Sinänsä liikennesäännöt ovat samanlaisia, jokainen niiden käyttäjä tietää kyllä missä voi ajaa, paikat on osoitettu liikennemerkein.
Seuraavista kahdesta kuvasta ilmenevät nuo mankeliasemat. Niitä on joka puolella Lahtea, äärimmillään pohjoisessa Kilpiäisissä, lännessä Sykekadulla ja Riihelässä, etelässä Renkomäessä, idässä Ahtialassa ja Karistossa. Kokonaismäärä on 62.
Homma toimii nykytekniikalla, mankelien keskuspaikassa nähdään, missä pyörät liikkuvat, ja pitääkö jonnekin mennä lataamaan akkuja. Niitä käyttävät lähinnä työmatkalaiset ja opiskelijat. Kuvienottohetkellä pyöriä oli Malskin asemalla vain kaksi kappaletta, illalla määrä oli jo kasvanut viidellä.
Mattssoninkulman aseman liepeillä näin kaksi muutakin ajoneuvoa kulkemassa, Toista, eli sähköistä potkulautaa käytti joku tyttö, sen sijaan eräs poika taiteili yksipyöräisellä painuen Päijänteenkadun jatketta Lahdenkadulle, jossa kääntyi jalkakäytävää myöten pohjoiseen. Tulin paikalle hieman myöhässä, joten kuvia en päässyt ottamaan. Kovasti tekisi mieli noita potkulautoja ja mankeleita käyttää, mutta tasapainoon ei tässä vaiheessa enää voi sokeasti luottaa.
Mattssoninkulman aseman liepeillä näin kaksi muutakin ajoneuvoa kulkemassa, Toista, eli sähköistä potkulautaa käytti joku tyttö, sen sijaan eräs poika taiteili yksipyöräisellä painuen Päijänteenkadun jatketta Lahdenkadulle, jossa kääntyi jalkakäytävää myöten pohjoiseen. Tulin paikalle hieman myöhässä, joten kuvia en päässyt ottamaan. Kovasti tekisi mieli noita potkulautoja ja mankeleita käyttää, mutta tasapainoon ei tässä vaiheessa enää voi sokeasti luottaa.
8. (30.) Siirrytäänkö Suomenkin vaaleissa
Ruotsin malliin?
Eduskuntavaaliemme voittajapuolueen puheenjohtaja Petteri Orpo aloitti viime perjantaina uusien hallituskumppanien etsinnän lähettämällä muille puolueille joukon kysymyksiä. Niitä on nyt sitten tämän viikon alussa tutkittu ja tarkasteltu monelta eri kantilta katsoen. Orpon tarkoituksena on lähinnä muodostaa ns. porvarihallitus ytimenään kokoomus ja perustuslailliset. Mutta tämä ei sellaisenaan vielä riitäkään, tarvittaisiin mukaan pari pienempää, esimerkiksi RKP ja KD. Kristilliset ovat tulossa onnesta hehkuen, puheenjohtaja Sari Essayahin kehonkieli on koko ajan näyttänyt suurta innostusta, ministerin posti tietysti tähtäimessään. Mutta ruotsinkieliset eivät sulata eräitä perustuslaillisten vaatimuksia, esimerkiksi maahanmuuton, ilmastopolitiikan tai EU-kysymysten osalta. Näiden puheissa on väliin vilahtanut myös kysymys polttoaineiden hinnoista. Ruotsalaisesta kansanpuolueesta näyttäisikin myönteisessäkin tapauksessa tulevan ns. vaa`ankieli.
Mikä sitten on se Ruotsin malli? Siellä puolueet ovat ryhmittyneet niin, että on syntynyt kaksi blokkia, oikeistolainen ja vasemmistolainen. Mikäli entiseen blokkiin ei olla maassa tyytyväisiä, tuovat uudet vaalit uuden blokin hallitusvastuuseen. Jos hallituksen muodostaminen käy hankalaksi, on olemassa eräänlainen oikotie. Siinä hallitukseen tulevat puolueet nimetään, mutta nimetään myös ne muut puolueet, jotka sitoutuvat äänestämän tämän joukon mukana joissakin tietyissä kysymyksissä. Näin poliittinen elämä ei pääse jumittumaan, vaan päästään eteenpäin. Jos hallituksen muodostaminen meillä kevään ja jopa kesän puolellakin etenee nihkeästi, saatetaan tätäkin mahdollisuutta miettiä.
Entä sitten Suomessa se toinen mahdollisuus eli sinipunahallitus. Siitä tulisi aatteellisesti lähes edellisen, eli Sanna Marinin hallituksen toisinto, kuitenkin kokoomuksen sanelemin maustein. Kokoomuksen veronalennusvaatimuksissa ja valtiontalouden sopeuttamisvauhdissa olisi heillä sulattelemista. Tämä kombinaatio saattaisi sopia RKP:lle paremmin, sillä onhan puolueen päävire kuitenkin oikeistolainen. Ruotsinkielisen väestönosan ja ruotsin kielen asemasta se ei tietenkään missään olosuhteissa suostuisi joustamaan. Tällaisen hallituksen tiellä on kuitenkin se este, että kokoomus haluaa muuttaa valtiontalouden linjaa noin kuuden miljardin sopeutuksilla, leikkaukset ja rakenteelliset toimet mukaan lukien. Tämä taas ei sellaisenaan sovi sos.dem. puolueelle, joka pelkää hyvin vointivaltiomme rapautumista.
Perussuomalaiset ovat houkutelleet myös keskustaa hallitukseen, mutta kaksien viime vaalien heikko menestys aiheuttaa kyllä ylivoimaisen esteen. Lisäksi keskusta ja perussuomalaiset taistelevat maaseudulla ja lähiöissä osin samoista äänestäjistä, joten oppositioon jääminen on tästäkin syystä mielekästä. Sieltä käsin on helpompi arvostella kilpailijoita. Myös vihreät jäänevät hallituspolitiikan ulkopuolelle odottamaan sieltä kannatuksen kasvua. Puolueen asema ei kuitenkaan näytä kehuttavalta, mm. monia sen ilmastopoliittisia ajatuksia on omaksuttu muuallakin, eikä puolueen johto vaikuta kovin uskottavalta, ei myöskään sen jälkeen kun Maria Ohisalo luopuu syyskuussa puheenjohtajuudestaan. Myös vasemmistoliitto jää hallituksen ulkopuolelle vaalitappion takia.
Mutta ratkaisu ei todellakaan näytä käyvän helposti. Viime viikolla hallitustunnustelija Orpo jätti eduskuntaryhmille tukun kysymyksiä, tällä viikolla niitä on pureskeltu julkisuudessa, mutta korkeintaan vappuviikolla alkaa todella tapahtua. Tietysti koko ajan on salassa julkisuudelta käyty kahdenkeskisiä neuvotteluja, joissa kunkin pääryhmän kanssa on pureuduttu yksityiskohtiin ja taustoihin. Vähitellen käy sitten selväksi, mistä ryhmät todella haluavat pitää kiinni, ja mitkä väittämät ovat tavallaan vaalien loppunäytöstä, jota halutaan esittää omalle kannattajakunnalle. Luultavasti vappuviikolla tai sitä seuraavalla Orposta sitten tulee hallituksen muodostaja, silloin todella tiedetään, ketkä ovat tulossa mukaan. Tulos on luultavasti nähtävissä toukokuun loppupuolella, ellei kaupanteko sitten lykkäänny peräti vieläkin kauemmaksi.
Ruotsin malliin?
Eduskuntavaaliemme voittajapuolueen puheenjohtaja Petteri Orpo aloitti viime perjantaina uusien hallituskumppanien etsinnän lähettämällä muille puolueille joukon kysymyksiä. Niitä on nyt sitten tämän viikon alussa tutkittu ja tarkasteltu monelta eri kantilta katsoen. Orpon tarkoituksena on lähinnä muodostaa ns. porvarihallitus ytimenään kokoomus ja perustuslailliset. Mutta tämä ei sellaisenaan vielä riitäkään, tarvittaisiin mukaan pari pienempää, esimerkiksi RKP ja KD. Kristilliset ovat tulossa onnesta hehkuen, puheenjohtaja Sari Essayahin kehonkieli on koko ajan näyttänyt suurta innostusta, ministerin posti tietysti tähtäimessään. Mutta ruotsinkieliset eivät sulata eräitä perustuslaillisten vaatimuksia, esimerkiksi maahanmuuton, ilmastopolitiikan tai EU-kysymysten osalta. Näiden puheissa on väliin vilahtanut myös kysymys polttoaineiden hinnoista. Ruotsalaisesta kansanpuolueesta näyttäisikin myönteisessäkin tapauksessa tulevan ns. vaa`ankieli.
Mikä sitten on se Ruotsin malli? Siellä puolueet ovat ryhmittyneet niin, että on syntynyt kaksi blokkia, oikeistolainen ja vasemmistolainen. Mikäli entiseen blokkiin ei olla maassa tyytyväisiä, tuovat uudet vaalit uuden blokin hallitusvastuuseen. Jos hallituksen muodostaminen käy hankalaksi, on olemassa eräänlainen oikotie. Siinä hallitukseen tulevat puolueet nimetään, mutta nimetään myös ne muut puolueet, jotka sitoutuvat äänestämän tämän joukon mukana joissakin tietyissä kysymyksissä. Näin poliittinen elämä ei pääse jumittumaan, vaan päästään eteenpäin. Jos hallituksen muodostaminen meillä kevään ja jopa kesän puolellakin etenee nihkeästi, saatetaan tätäkin mahdollisuutta miettiä.
Entä sitten Suomessa se toinen mahdollisuus eli sinipunahallitus. Siitä tulisi aatteellisesti lähes edellisen, eli Sanna Marinin hallituksen toisinto, kuitenkin kokoomuksen sanelemin maustein. Kokoomuksen veronalennusvaatimuksissa ja valtiontalouden sopeuttamisvauhdissa olisi heillä sulattelemista. Tämä kombinaatio saattaisi sopia RKP:lle paremmin, sillä onhan puolueen päävire kuitenkin oikeistolainen. Ruotsinkielisen väestönosan ja ruotsin kielen asemasta se ei tietenkään missään olosuhteissa suostuisi joustamaan. Tällaisen hallituksen tiellä on kuitenkin se este, että kokoomus haluaa muuttaa valtiontalouden linjaa noin kuuden miljardin sopeutuksilla, leikkaukset ja rakenteelliset toimet mukaan lukien. Tämä taas ei sellaisenaan sovi sos.dem. puolueelle, joka pelkää hyvin vointivaltiomme rapautumista.
Perussuomalaiset ovat houkutelleet myös keskustaa hallitukseen, mutta kaksien viime vaalien heikko menestys aiheuttaa kyllä ylivoimaisen esteen. Lisäksi keskusta ja perussuomalaiset taistelevat maaseudulla ja lähiöissä osin samoista äänestäjistä, joten oppositioon jääminen on tästäkin syystä mielekästä. Sieltä käsin on helpompi arvostella kilpailijoita. Myös vihreät jäänevät hallituspolitiikan ulkopuolelle odottamaan sieltä kannatuksen kasvua. Puolueen asema ei kuitenkaan näytä kehuttavalta, mm. monia sen ilmastopoliittisia ajatuksia on omaksuttu muuallakin, eikä puolueen johto vaikuta kovin uskottavalta, ei myöskään sen jälkeen kun Maria Ohisalo luopuu syyskuussa puheenjohtajuudestaan. Myös vasemmistoliitto jää hallituksen ulkopuolelle vaalitappion takia.
Mutta ratkaisu ei todellakaan näytä käyvän helposti. Viime viikolla hallitustunnustelija Orpo jätti eduskuntaryhmille tukun kysymyksiä, tällä viikolla niitä on pureskeltu julkisuudessa, mutta korkeintaan vappuviikolla alkaa todella tapahtua. Tietysti koko ajan on salassa julkisuudelta käyty kahdenkeskisiä neuvotteluja, joissa kunkin pääryhmän kanssa on pureuduttu yksityiskohtiin ja taustoihin. Vähitellen käy sitten selväksi, mistä ryhmät todella haluavat pitää kiinni, ja mitkä väittämät ovat tavallaan vaalien loppunäytöstä, jota halutaan esittää omalle kannattajakunnalle. Luultavasti vappuviikolla tai sitä seuraavalla Orposta sitten tulee hallituksen muodostaja, silloin todella tiedetään, ketkä ovat tulossa mukaan. Tulos on luultavasti nähtävissä toukokuun loppupuolella, ellei kaupanteko sitten lykkäänny peräti vieläkin kauemmaksi.
7. (30.) Itämeren turvatarkastus
Tämän niminen kirja iskee suoraan ajankohtaisiin maantieteellisiin ja poliittisiin ongelmiin. Maailmalla on seurattu Suomen ja Ruotsin hakeutumista Natoon osana juuri tämän alueen problematiikkaa. Kun molemmat, myös aikanaan Ruotsi, saavat liittymisensä toteutettua, jää kenkään enää yksi kivi: Kaliningradin sotilastukikohta. Se jäi Neuvostoliitolle toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Se sijaitsee Itämeren rannalla Liettuan ja Puolan rajalla. Sitä huolletaan paitsi meritse, myös kansainvälisten sopimusten perusteella Liettuan ja Puolan raja-alueen kautta Valko-Venäjältä tulevaa rautatietä pitkin. Tätä kutsutaan Suwalkin käytäväksi alueella sijaitsevan kaupungin mukaan. Sen yli kohti etelää kulkevat mm. Via Baltica ja etelään kulkeva rautatie, Baltian maiden tärkeät yhdystiet Eurooppaan.
Tämän niminen kirja iskee suoraan ajankohtaisiin maantieteellisiin ja poliittisiin ongelmiin. Maailmalla on seurattu Suomen ja Ruotsin hakeutumista Natoon osana juuri tämän alueen problematiikkaa. Kun molemmat, myös aikanaan Ruotsi, saavat liittymisensä toteutettua, jää kenkään enää yksi kivi: Kaliningradin sotilastukikohta. Se jäi Neuvostoliitolle toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Se sijaitsee Itämeren rannalla Liettuan ja Puolan rajalla. Sitä huolletaan paitsi meritse, myös kansainvälisten sopimusten perusteella Liettuan ja Puolan raja-alueen kautta Valko-Venäjältä tulevaa rautatietä pitkin. Tätä kutsutaan Suwalkin käytäväksi alueella sijaitsevan kaupungin mukaan. Sen yli kohti etelää kulkevat mm. Via Baltica ja etelään kulkeva rautatie, Baltian maiden tärkeät yhdystiet Eurooppaan.
Kirjoittajat, politiikan toimittajat Kaja Kunnas Virosta ja Marjo Näkki Suomesta ovat monien lukijain tuntemia henkilöitä. Marjo Näkki on viime aikoina avannut televisiossa uusia uria mm. lauantaiaamupäivien kello 10:n haastattelutuokioissa. Radion Ykkösaamussa hänellä on pitkä ura mm. Itämeren, Baltian ja Venäjän kirjeenvaihtajana. Kaja Kunnas on kahden vuosikymmenen ajan kirjoittanut ahkerasti Tallinnasta käsin myös suomalaisiin lehtiin.
Kustantajan laatimassa yleiskatsauksessa kirjan takakannessa todetaan, että lukija pääsee kirjan muodossa silmiä avaavalle kierrokselle kuohuvalla Itämerellä. Tämä on tietysti totta: Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan sai aikaan mullistuksen koko Itämeren alueella. Tavalliset uutisten seuraajat tietävät tilanteet päällisin puolin. Kunnas ja Näkki avaavat taustoja ja maiden naapurisuhteita. Selviää miten eri valtiot suhtautuvat uhkiin, ja missä jännitteet ovat suurimmillaan. Kirja rakentuu niin, että jokainen rantavaltio saa oman lukunsa. Kirjoittajat ovat selvittäneet niiden ongelmia, ja mm. haastatelleet melkoista joukkoa niiden asukkaista.
Kustantajan laatimassa yleiskatsauksessa kirjan takakannessa todetaan, että lukija pääsee kirjan muodossa silmiä avaavalle kierrokselle kuohuvalla Itämerellä. Tämä on tietysti totta: Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan sai aikaan mullistuksen koko Itämeren alueella. Tavalliset uutisten seuraajat tietävät tilanteet päällisin puolin. Kunnas ja Näkki avaavat taustoja ja maiden naapurisuhteita. Selviää miten eri valtiot suhtautuvat uhkiin, ja missä jännitteet ovat suurimmillaan. Kirja rakentuu niin, että jokainen rantavaltio saa oman lukunsa. Kirjoittajat ovat selvittäneet niiden ongelmia, ja mm. haastatelleet melkoista joukkoa niiden asukkaista.
Kaja Kunnas kiersi Baltian maita ja kirjoitti Virosta alkaen, sen jälkeen Latviasta ja Liettuasta, ja vielä Puolasta ja Saksasta. Marjo Näkin osuudeksi jäivät Tanska, Ruotsi ja Suomi. Kaiken matkaa kysymys oli terävästä analyysista, tai ainakin vanhojen tuttujen asioiden uudelleen jäsentelystä. Tästä kaikesta on alla jonkinlainen koontiesittely.
Olen itse aikaisemmin kirjoittanut eräässä teoksessani Viron tietoverkkoyhteyksistä ja verkkoasioinnin edistyksellisyydestä (Suomesta Viroon ja Virosta Suomeen, ISBN 978-952-93-3708-8, s. 43 -44). Virossa oli mm. luotu kansallisen tietojenvaihdon kanava, joka yhdistää kaikki julkiset palvelut, kun taas Suomessa oli luotu satoja erilaisia järjestelmiä, surkein on tilanne ollut potilastietojärjestelmissä. Virossa sai jo teoksen syntyaikaan sähköisellä henkilökortilla lunastaa e-reseptin, jättää veroilmoituksen, äänestää, tehdä sopimuksia ja perustaa yrityksiä. Suomi on pyrkinyt ottamaan mallia, nythän meillä on mm. kuvallinen henkilökortti. Eikä pidä unohtaa, että tunnettu Skype -järjestelmä oli virolaisten keksimä, nythän sitä hallinnoin Microsoft.
Mutta paljon uuttakin onnistui Kaja Kunnas tuomaan esiin, Viron kyberpuolustuksen kovan tason ja mm. Venäjälle suuntautuvan hakkeroinnin. Viron kyberpuolustuksen osaamiskeskus avattiin Tallinnassa jo vuonna 2009. Latviassa hän vieraili mm. entisessä ydinohjustukikohdassa Alūksnen kaupungin lähellä Viron ja Venäjän rajojen tuntumassa. Se oli eräänlainen kaupunki kaupungissa, ydinkärjet suunnattuna Lontooseen ja Pariisiin. Ennestään tiesin, että Latviassa on Baltian suurin venäläisvähemmistö, heillä on oma puoluekin, kun taas Virossa venäjänkieliset äänestävät lähinnä keskustapuoluetta. Latvian venäläiset ovat paljolti tuon ydinohjustukikohdan perua, esimerkiksi sen eläköityneitä työntekijöitä.
Liettuassa hän tutustui siihen, miten torjuttiin Valko-Venäjältä tulevaa hybridihyökkäystä, ja otettiin kiinni luvattomia rajanylittäjiä. Suurin paine kohdistuikin juuri tämän maan rajoille. Yli 4000 pakolaista suljettiin pakolaiskeskuksiin, telttoihin ja parakkeihin, rakennettiin aita Valko-Venäjän rajalle noin 500 kilometrin matkalle. Samaan aikaan noin 20.000 Lukašenkan hallintoa pakeneville valkovenäläiselle myönnettiin oleskelulupa.
Kaja Kunnas antaa Liettuan historiasta myös mielenkiintoisia tietoja. Keskiajalla Liettuan suuriruhtinaskunta ulottui aina Mustalle merelle saakka, joten valtakuntaan kuuluivat myös nykyiset Valko-Venäjä, Ukraina Moldova sekä joitakin Latvian ja Venäjän alueita. Näistä Moskovan hallitsija Iivana Kolmas oli 1500-luvun alussa onnistunut valloittamaan suurimman osan. Vuonna 1523 Pihkovan luostarin munkki Filofei loi käsityksen Moskovasta kolmantena Roomana. Nämä molemmat sisältyvät myös Wladimir Putinin esseeseen vuodelta 2021. Siinä hän korostaa, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa. Putin ylisti myös Pietari Suurta, joka valloitti useita Itämeren ranta-alueita. Putinin toteamus siitä, että Neuvostoliitoin hajoaminen vuonna 1991 oli maailmanhistorian suurin tragedia, kuuluvat myös hänen repertuaariinsa.
Puolassa hän tutustui edellä jo mainittuun riskialttiiseen Suwalkin käytävään ja amerikkalaiseen tukikohtaan. Kävi esille, että Puolaan on sijoitettu 10.000 amerikkalaista sotilasta, sotilaat, panssarivaunut, taisteluhelikopterit ja ilmatorjuntajärjestelmät on sijoitettu tukikohtiin eri puolille maata. Aseistus on kaikkein moderneinta ja tehokkainta, mitä Eurooppaan on ollut saatavissa. Kun väestö lisäksi on sijoittelulle hyvin myötämielistä, on Puolasta tullut keskeisin Naton toimialue Euroopassa, varsinkin kun Saksa ja Ranska ovat osoittautuneet sitä passiivisemmiksi. Baltian maissa on lisäksi pataljoonan suuruiset taisteluosastot, joissa Naton maat vuorottelevat.
Saksaa koskeva esittely alkaa syyskuussa 2022 tapahtuneesta Nord Stream .kaasuputkien räjäytyksestä ja lokakuussa katkaistuista junaliikenteelle tärkeistä rautatiekaapeleista Berliinissä ja Nordrhein-Westfalenissa. Vuonna 2020 puolet Saksan käyttämästä kaasusta tuli Venäjältä. Sodan alettua ryhdyttiin hankkimaan mm. LNG-kaasua eri puolilta maailmaa ja tehostettiin tuulimyllyjen rakentamista. Lopetetuiksi ajateltuja ydin- voimaloita varten annettiin jatkoaikaa.
Jo tätä ennen oli nimenomaan Baltian ja Puolan suunnalta haluttu tietää, aikooko Saksa ottaa johtoroolin. Sitä moitittiin johtovastuun välttelemisestä ja hyväuskoisuudesta Moskovan suhteen. Saksan alas ajettu Bundeswehr oli paikoin pilkan kohteena, Saksa oli lakkauttanut yleisen asevelvollisuuden vuonna 2011. Yhtenä syynä oli syyllisyydentunne natsisaksan aikoinaan aiheuttamista kärsimyksistä. Vähitellen se kuitenkin alkoi viedä Ukrainaan tarvikkeita ja marraskuuhun mennessä jo erilaista ilmatorjuntakalustoa huomattavassa määrin. Myös omissa asevoimissa alettiin tehdä muutoksia.
Marjo Näkki puolestaan kierteli Tanskalle kuuluivalla Bornholmin saarella, ja tutustui turvallisuuspoliittiseen kriisiin, joka johtui Nord Stream -kaasuputken räjäytyksistä osittain Tanskan, osittain Ruotsin talousalueella. Hän kartoitti sen taustoja, ja saaren historiaa aina saksalaisten valloituksesta lähtien toisessa maailmansodassa. Sodan loputtua saari oli vuoden verran Neuvostoliiton miehittämänä, miehitys rajoitti asukkaiden elämää, ja osoittautui vaaralliseksi etenkin naisille. Tanska hakeutui sodan jälkeen Naton jäseneksi, suhteet Yhdysvaltoihin selostetaan myös monipuolisesti.
Toinen merkittävä Itämeren saari oli tietysti Ruotsin Gotlanti, jonka herruuden on sanottu merkitsevän koko Itämeren valtiutta. Sen puolustamiseen Ruotsi on nykyään satsannut aivan toisella tavalla kuin ennen Venäjän aiheuttamaa kriisiä. Joka päivä saaren ohittaa 200-250 laivaa. Lisäksi 350 kilometriä siitä kaakkoon on Kaliningrad, jossa on Venäjän Itämeren laivasto. Siellä on myös Iskander-ohjuksia, jotka on varustettu ydinkärjillä. Venäläistä sotakalustoa liikkuu Itämerta pitkin Itämerta Kronstadtin ja Tanskan salmien välillä. Tammikuussa 2022 sota-aluksia saapui myös Venäjän Jäämeren tukikohdista. Ruotsi on palauttamassa osittaista asevelvollisuutta, ja on aloittanut Suomen vanavedessä pyrkimisen Naton jäseneksi.
Suomessa Näkki pohti energian käyttöä sodan välineenä. Hän kävi myös Suomenlahden itäisimmällä saarella Huovarissa, jonka idylliä Venäjän toimet varjostavat. Huovari on rajavyöhykkeellä, joten mm. kalastajat tarvitsevat luvan siellä liikkumiseen. Saarelta näkyi korkea liekki, joka tuli kompressioasemalta, jonka jälkeen Nord Stream-putket sukeltavat Suomenlahteen. Näkki kertaa sitten eri vaiheet Venäjän kaasuaseen käytöstä, ja mm. Haminan ja Inkoon LNG-asemista sekä Inkoon ja Paldiskin välisestä Balticconnector-kaasuputkesta. Hän selvittää myös Fortumin vaiheita ja Uniper-kauppoja.
Kierroksen lopuksi hän tapasi Suomeen muuttaneita venäläisiä, jotka kertoivat, miten sota oli vaikuttanut heidän elämäänsä. Ensin oli uskottu kaikkeen siihen, mitä idässä oli opetettu, mutta sitten silmät olivat alkaneet avautua.
Olen itse aikaisemmin kirjoittanut eräässä teoksessani Viron tietoverkkoyhteyksistä ja verkkoasioinnin edistyksellisyydestä (Suomesta Viroon ja Virosta Suomeen, ISBN 978-952-93-3708-8, s. 43 -44). Virossa oli mm. luotu kansallisen tietojenvaihdon kanava, joka yhdistää kaikki julkiset palvelut, kun taas Suomessa oli luotu satoja erilaisia järjestelmiä, surkein on tilanne ollut potilastietojärjestelmissä. Virossa sai jo teoksen syntyaikaan sähköisellä henkilökortilla lunastaa e-reseptin, jättää veroilmoituksen, äänestää, tehdä sopimuksia ja perustaa yrityksiä. Suomi on pyrkinyt ottamaan mallia, nythän meillä on mm. kuvallinen henkilökortti. Eikä pidä unohtaa, että tunnettu Skype -järjestelmä oli virolaisten keksimä, nythän sitä hallinnoin Microsoft.
Mutta paljon uuttakin onnistui Kaja Kunnas tuomaan esiin, Viron kyberpuolustuksen kovan tason ja mm. Venäjälle suuntautuvan hakkeroinnin. Viron kyberpuolustuksen osaamiskeskus avattiin Tallinnassa jo vuonna 2009. Latviassa hän vieraili mm. entisessä ydinohjustukikohdassa Alūksnen kaupungin lähellä Viron ja Venäjän rajojen tuntumassa. Se oli eräänlainen kaupunki kaupungissa, ydinkärjet suunnattuna Lontooseen ja Pariisiin. Ennestään tiesin, että Latviassa on Baltian suurin venäläisvähemmistö, heillä on oma puoluekin, kun taas Virossa venäjänkieliset äänestävät lähinnä keskustapuoluetta. Latvian venäläiset ovat paljolti tuon ydinohjustukikohdan perua, esimerkiksi sen eläköityneitä työntekijöitä.
Liettuassa hän tutustui siihen, miten torjuttiin Valko-Venäjältä tulevaa hybridihyökkäystä, ja otettiin kiinni luvattomia rajanylittäjiä. Suurin paine kohdistuikin juuri tämän maan rajoille. Yli 4000 pakolaista suljettiin pakolaiskeskuksiin, telttoihin ja parakkeihin, rakennettiin aita Valko-Venäjän rajalle noin 500 kilometrin matkalle. Samaan aikaan noin 20.000 Lukašenkan hallintoa pakeneville valkovenäläiselle myönnettiin oleskelulupa.
Kaja Kunnas antaa Liettuan historiasta myös mielenkiintoisia tietoja. Keskiajalla Liettuan suuriruhtinaskunta ulottui aina Mustalle merelle saakka, joten valtakuntaan kuuluivat myös nykyiset Valko-Venäjä, Ukraina Moldova sekä joitakin Latvian ja Venäjän alueita. Näistä Moskovan hallitsija Iivana Kolmas oli 1500-luvun alussa onnistunut valloittamaan suurimman osan. Vuonna 1523 Pihkovan luostarin munkki Filofei loi käsityksen Moskovasta kolmantena Roomana. Nämä molemmat sisältyvät myös Wladimir Putinin esseeseen vuodelta 2021. Siinä hän korostaa, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa. Putin ylisti myös Pietari Suurta, joka valloitti useita Itämeren ranta-alueita. Putinin toteamus siitä, että Neuvostoliitoin hajoaminen vuonna 1991 oli maailmanhistorian suurin tragedia, kuuluvat myös hänen repertuaariinsa.
Puolassa hän tutustui edellä jo mainittuun riskialttiiseen Suwalkin käytävään ja amerikkalaiseen tukikohtaan. Kävi esille, että Puolaan on sijoitettu 10.000 amerikkalaista sotilasta, sotilaat, panssarivaunut, taisteluhelikopterit ja ilmatorjuntajärjestelmät on sijoitettu tukikohtiin eri puolille maata. Aseistus on kaikkein moderneinta ja tehokkainta, mitä Eurooppaan on ollut saatavissa. Kun väestö lisäksi on sijoittelulle hyvin myötämielistä, on Puolasta tullut keskeisin Naton toimialue Euroopassa, varsinkin kun Saksa ja Ranska ovat osoittautuneet sitä passiivisemmiksi. Baltian maissa on lisäksi pataljoonan suuruiset taisteluosastot, joissa Naton maat vuorottelevat.
Saksaa koskeva esittely alkaa syyskuussa 2022 tapahtuneesta Nord Stream .kaasuputkien räjäytyksestä ja lokakuussa katkaistuista junaliikenteelle tärkeistä rautatiekaapeleista Berliinissä ja Nordrhein-Westfalenissa. Vuonna 2020 puolet Saksan käyttämästä kaasusta tuli Venäjältä. Sodan alettua ryhdyttiin hankkimaan mm. LNG-kaasua eri puolilta maailmaa ja tehostettiin tuulimyllyjen rakentamista. Lopetetuiksi ajateltuja ydin- voimaloita varten annettiin jatkoaikaa.
Jo tätä ennen oli nimenomaan Baltian ja Puolan suunnalta haluttu tietää, aikooko Saksa ottaa johtoroolin. Sitä moitittiin johtovastuun välttelemisestä ja hyväuskoisuudesta Moskovan suhteen. Saksan alas ajettu Bundeswehr oli paikoin pilkan kohteena, Saksa oli lakkauttanut yleisen asevelvollisuuden vuonna 2011. Yhtenä syynä oli syyllisyydentunne natsisaksan aikoinaan aiheuttamista kärsimyksistä. Vähitellen se kuitenkin alkoi viedä Ukrainaan tarvikkeita ja marraskuuhun mennessä jo erilaista ilmatorjuntakalustoa huomattavassa määrin. Myös omissa asevoimissa alettiin tehdä muutoksia.
Marjo Näkki puolestaan kierteli Tanskalle kuuluivalla Bornholmin saarella, ja tutustui turvallisuuspoliittiseen kriisiin, joka johtui Nord Stream -kaasuputken räjäytyksistä osittain Tanskan, osittain Ruotsin talousalueella. Hän kartoitti sen taustoja, ja saaren historiaa aina saksalaisten valloituksesta lähtien toisessa maailmansodassa. Sodan loputtua saari oli vuoden verran Neuvostoliiton miehittämänä, miehitys rajoitti asukkaiden elämää, ja osoittautui vaaralliseksi etenkin naisille. Tanska hakeutui sodan jälkeen Naton jäseneksi, suhteet Yhdysvaltoihin selostetaan myös monipuolisesti.
Toinen merkittävä Itämeren saari oli tietysti Ruotsin Gotlanti, jonka herruuden on sanottu merkitsevän koko Itämeren valtiutta. Sen puolustamiseen Ruotsi on nykyään satsannut aivan toisella tavalla kuin ennen Venäjän aiheuttamaa kriisiä. Joka päivä saaren ohittaa 200-250 laivaa. Lisäksi 350 kilometriä siitä kaakkoon on Kaliningrad, jossa on Venäjän Itämeren laivasto. Siellä on myös Iskander-ohjuksia, jotka on varustettu ydinkärjillä. Venäläistä sotakalustoa liikkuu Itämerta pitkin Itämerta Kronstadtin ja Tanskan salmien välillä. Tammikuussa 2022 sota-aluksia saapui myös Venäjän Jäämeren tukikohdista. Ruotsi on palauttamassa osittaista asevelvollisuutta, ja on aloittanut Suomen vanavedessä pyrkimisen Naton jäseneksi.
Suomessa Näkki pohti energian käyttöä sodan välineenä. Hän kävi myös Suomenlahden itäisimmällä saarella Huovarissa, jonka idylliä Venäjän toimet varjostavat. Huovari on rajavyöhykkeellä, joten mm. kalastajat tarvitsevat luvan siellä liikkumiseen. Saarelta näkyi korkea liekki, joka tuli kompressioasemalta, jonka jälkeen Nord Stream-putket sukeltavat Suomenlahteen. Näkki kertaa sitten eri vaiheet Venäjän kaasuaseen käytöstä, ja mm. Haminan ja Inkoon LNG-asemista sekä Inkoon ja Paldiskin välisestä Balticconnector-kaasuputkesta. Hän selvittää myös Fortumin vaiheita ja Uniper-kauppoja.
Kierroksen lopuksi hän tapasi Suomeen muuttaneita venäläisiä, jotka kertoivat, miten sota oli vaikuttanut heidän elämäänsä. Ensin oli uskottu kaikkeen siihen, mitä idässä oli opetettu, mutta sitten silmät olivat alkaneet avautua.
6. (29.) Viron uusi hallitus ehti jo aloittaa toimintansa
Suomessa pidettiin eduskuntavaalit huhtikuun 2. päivänä. Kun Petteri Orpon johtama kokoomus voitti ne oikeastaan aika selvästi, alkoivat heti kannunvalannat siitä, tuleeko Suomeen nyt selvä oikeistohallitus entisen vasemmistovoittoisen sijaan, vai jäädäänkö jotenkin puolitiehen. Avainkysymys on, täytyykö Orpon ottaa kokoomuksen hallituskumppaneiksi perussuomalaiset vai sosiaalidemokraatit. Oikeastaan muita vaihtoehtoja ei ole. Lisäksi tarvitaan yksi tai kaksi pienpuoluetta, jotka tietenkin voivat omalla tavallaan sävyttää uuden hallituksen tavoitteita.
Virossa vastaavat vaalit pidettiin jokseenkin tasan kuukautta Suomea aiemmin, hallitus on siellä jo muodostettu, ja tulevat muutokset alkavat olla selvillä. Suomessa vielä arvuutellaan, missä määrin Petteri Orpo saa tulevassa hallituksessa läpi omia, osin arvoliberaaleja ja markkinaliberaaleja tavoitteitaan. Nyt on jo selvää, että ainakaan meille ei tule samanlaista myllerrystä kuin Virossa. Kaja Kallaksen uusi hallitus on nimittäin jo ilmoittanut mm. kovistaa veronkorotuksista ja leikkauksista.
Toinen Viron hallitusosapuoli Viro 200 on varmaan asenteiltaan myös jyrkkä, pieni sosiaalidemokraattinen puolue on lähinnä täytteenä, mutta sekin tietysti odottaa omien toiveittensa toteutumista. Ministeripaikat jakautuivat niin, että pääministerin johtama reformipuolue sai seitsemän, Viro 200 kolme ja sosiaalidemokraatit kolme paikkaa. Reformipuolueella on tietenkin kanttia vaatia, sillä se sai riigikogun vaaleissa peräti 31, 2 prosenttia äänistä, kun Suomessa kokoomus sai kymmenkunta prosenttia vähemmän. Riigikogun paikkoja on nyt sen hallussa 37, Viro 200:lla on 14 ja sosiaalidemokraateilla yhdeksän.
Reformipuolue sai paitsi pääministerin, nyt myös valtionvarainministerin, oikeusministerin, puolustusministerin, sosiaaliministerin, kulttuuriministerin ja ilmastoministerin paikat. Viro 200:lle tulivat ulkoministerin, opetusministerin sekä elinkeino- ja digiasioiden, sosiaalidemokraateille sisäministerin, terveys- ja työministerin sekä alueellisen kehityksen salkut. Erilaisten komissionien (komisjon) ja vastaavien ryhmittymien puheenjohtajien paikkoja tuli suunnilleen samassa suhteessa.
Koalitsioonikõnelustel lepiti kokku neljas suures reformis.
Suur maksureform. Suur kliimareform. Suur regionaalreform. Suur riigi juhtimise reform.
Näin kirjasi Eesti Päevaleht tulevaisuuden suunnan. Seuraavassa on niistä joitain keskeisiä esimerkkejä, ensiksi siitä maksu-, eli veroreformista. Hallitusohjelman mukaan arvonlisäveroa, tuloveroa ja yritysten veroja korotetaan tietyiltä osin, erilaisia verovapauksia myös poistetaan. Viroon tulee uutena autovero, jota siellä ei ole tähän asti ollut. Sen vastineeksi saatetaan minimipalkkoja nostaa.
Oikeastaan tuo kliimareform lähtee myös verotuksen uudistamisesta. Verotusta tullaan painottamaan enemmän kulutukseen, päästöihin ja varallisuuteen. Luonnon monimuotoisuudesta halutaan huolehtia, metsien käyttöä olisi valvottava, metsäkadosta tulisi verottaa ja vesistöjen tilaa parantaa. Tarkoitus on suosia kiertotaloutta ja kierrätystä sekä vähentää jätteiden määrää.
Puolustusyhteistyö Suomen ja Ruotsin kanssa kuulunee ilmeisesti noihin alue- ja koko valtion johtamiseen aloihin. Vapaaehtoisten naisten määrää armeijassa halutaan kaksinkertaistaa. Korkeakoulutuksen kestävän rahoituksen turvaaminen nähdään tärkeäksi. Esiopetus alkaa pelkästään viron kielellä vuodesta 2027, ja kolmen vuoden päästä siitä koko perusopetus. Opettajien palkkoja aiotaan nostaa nopeammassa tahdissa kuin yleistä palkkatasoa, Oppivelvollisuus tullaan nostamaan 18 vuoteen.
Kieltämättä veronkorotukset vaikuttavat aika kovilta. Kaja Kallas on perustellut niitä mm. kasvavilla puolustusmenoilla. Markkinaliberalismin vastapainoksi keskituloistenkin verotus kevenee sikäli, että täysin veroton osuus palkasta kasvaa. Markkinaliberalismin lisäksi hallitus aikoo noudattaa myös arvoliberaaleja asenteita. Puolueet ovat mm. sopineet sukupuolineutraalista avioliittolaista.
---------
Suomessa ollaan kohta myös hallituksenmuodostamisvaiheessa. Vaalit on pidetty, ja välttämättömät alkumuodollisuudet on suoritettu. Petteri Orpo saa ilmeisesti tänään perjantaina 14.4. hallitustunnustelijan tehtävän, joka sitten aikanaan muuttuu hallituksen muodostajan tehtäväksi. Tänään lähtevät kyselyt muille eduskuntaryhmille, ja joskus ensi viikolla päästään neuvottelujen alkuun.
Suomen ja Viron välillä on joitakin samankaltaisuuksia, mutta toki erojakin on. Esimerkiksi Virossa reformipuolueella on hyvin dominoiva asema, Suomessa kokoomus joutuu ehkä paljonkin kumartelemaan kahden muun suurimman puolueen suuntaan. Täydentävä keskisuuri puolue varmaan sitten löytyy helpommin. Ennen vaaleja epäiltiin hyvinkin paljon perussuomalaisten ohjelmavaatimuksia, mutta nyt se näyttää ainakin joissain kohdin lieventäneen kantojaan. Kokoomuksen kosinta siis näyttää ensisijaisesti kohdistuvan Riikka Purran johtamaan eduskuntaryhmään.
Suomessa pidettiin eduskuntavaalit huhtikuun 2. päivänä. Kun Petteri Orpon johtama kokoomus voitti ne oikeastaan aika selvästi, alkoivat heti kannunvalannat siitä, tuleeko Suomeen nyt selvä oikeistohallitus entisen vasemmistovoittoisen sijaan, vai jäädäänkö jotenkin puolitiehen. Avainkysymys on, täytyykö Orpon ottaa kokoomuksen hallituskumppaneiksi perussuomalaiset vai sosiaalidemokraatit. Oikeastaan muita vaihtoehtoja ei ole. Lisäksi tarvitaan yksi tai kaksi pienpuoluetta, jotka tietenkin voivat omalla tavallaan sävyttää uuden hallituksen tavoitteita.
Virossa vastaavat vaalit pidettiin jokseenkin tasan kuukautta Suomea aiemmin, hallitus on siellä jo muodostettu, ja tulevat muutokset alkavat olla selvillä. Suomessa vielä arvuutellaan, missä määrin Petteri Orpo saa tulevassa hallituksessa läpi omia, osin arvoliberaaleja ja markkinaliberaaleja tavoitteitaan. Nyt on jo selvää, että ainakaan meille ei tule samanlaista myllerrystä kuin Virossa. Kaja Kallaksen uusi hallitus on nimittäin jo ilmoittanut mm. kovistaa veronkorotuksista ja leikkauksista.
Toinen Viron hallitusosapuoli Viro 200 on varmaan asenteiltaan myös jyrkkä, pieni sosiaalidemokraattinen puolue on lähinnä täytteenä, mutta sekin tietysti odottaa omien toiveittensa toteutumista. Ministeripaikat jakautuivat niin, että pääministerin johtama reformipuolue sai seitsemän, Viro 200 kolme ja sosiaalidemokraatit kolme paikkaa. Reformipuolueella on tietenkin kanttia vaatia, sillä se sai riigikogun vaaleissa peräti 31, 2 prosenttia äänistä, kun Suomessa kokoomus sai kymmenkunta prosenttia vähemmän. Riigikogun paikkoja on nyt sen hallussa 37, Viro 200:lla on 14 ja sosiaalidemokraateilla yhdeksän.
Reformipuolue sai paitsi pääministerin, nyt myös valtionvarainministerin, oikeusministerin, puolustusministerin, sosiaaliministerin, kulttuuriministerin ja ilmastoministerin paikat. Viro 200:lle tulivat ulkoministerin, opetusministerin sekä elinkeino- ja digiasioiden, sosiaalidemokraateille sisäministerin, terveys- ja työministerin sekä alueellisen kehityksen salkut. Erilaisten komissionien (komisjon) ja vastaavien ryhmittymien puheenjohtajien paikkoja tuli suunnilleen samassa suhteessa.
Koalitsioonikõnelustel lepiti kokku neljas suures reformis.
Suur maksureform. Suur kliimareform. Suur regionaalreform. Suur riigi juhtimise reform.
Näin kirjasi Eesti Päevaleht tulevaisuuden suunnan. Seuraavassa on niistä joitain keskeisiä esimerkkejä, ensiksi siitä maksu-, eli veroreformista. Hallitusohjelman mukaan arvonlisäveroa, tuloveroa ja yritysten veroja korotetaan tietyiltä osin, erilaisia verovapauksia myös poistetaan. Viroon tulee uutena autovero, jota siellä ei ole tähän asti ollut. Sen vastineeksi saatetaan minimipalkkoja nostaa.
Oikeastaan tuo kliimareform lähtee myös verotuksen uudistamisesta. Verotusta tullaan painottamaan enemmän kulutukseen, päästöihin ja varallisuuteen. Luonnon monimuotoisuudesta halutaan huolehtia, metsien käyttöä olisi valvottava, metsäkadosta tulisi verottaa ja vesistöjen tilaa parantaa. Tarkoitus on suosia kiertotaloutta ja kierrätystä sekä vähentää jätteiden määrää.
Puolustusyhteistyö Suomen ja Ruotsin kanssa kuulunee ilmeisesti noihin alue- ja koko valtion johtamiseen aloihin. Vapaaehtoisten naisten määrää armeijassa halutaan kaksinkertaistaa. Korkeakoulutuksen kestävän rahoituksen turvaaminen nähdään tärkeäksi. Esiopetus alkaa pelkästään viron kielellä vuodesta 2027, ja kolmen vuoden päästä siitä koko perusopetus. Opettajien palkkoja aiotaan nostaa nopeammassa tahdissa kuin yleistä palkkatasoa, Oppivelvollisuus tullaan nostamaan 18 vuoteen.
Kieltämättä veronkorotukset vaikuttavat aika kovilta. Kaja Kallas on perustellut niitä mm. kasvavilla puolustusmenoilla. Markkinaliberalismin vastapainoksi keskituloistenkin verotus kevenee sikäli, että täysin veroton osuus palkasta kasvaa. Markkinaliberalismin lisäksi hallitus aikoo noudattaa myös arvoliberaaleja asenteita. Puolueet ovat mm. sopineet sukupuolineutraalista avioliittolaista.
---------
Suomessa ollaan kohta myös hallituksenmuodostamisvaiheessa. Vaalit on pidetty, ja välttämättömät alkumuodollisuudet on suoritettu. Petteri Orpo saa ilmeisesti tänään perjantaina 14.4. hallitustunnustelijan tehtävän, joka sitten aikanaan muuttuu hallituksen muodostajan tehtäväksi. Tänään lähtevät kyselyt muille eduskuntaryhmille, ja joskus ensi viikolla päästään neuvottelujen alkuun.
Suomen ja Viron välillä on joitakin samankaltaisuuksia, mutta toki erojakin on. Esimerkiksi Virossa reformipuolueella on hyvin dominoiva asema, Suomessa kokoomus joutuu ehkä paljonkin kumartelemaan kahden muun suurimman puolueen suuntaan. Täydentävä keskisuuri puolue varmaan sitten löytyy helpommin. Ennen vaaleja epäiltiin hyvinkin paljon perussuomalaisten ohjelmavaatimuksia, mutta nyt se näyttää ainakin joissain kohdin lieventäneen kantojaan. Kokoomuksen kosinta siis näyttää ensisijaisesti kohdistuvan Riikka Purran johtamaan eduskuntaryhmään.
5. (28.) Mitä kaikkea tekoäly saakaan aikaan ?
Aikoinaan tietotekniikka ja tietokoneet olivat uusia ja jännittäviä, ehkä jonkin verran pelottaviakin asioita. Sitä ne ovat vieläkin kaikkein vanhimmalle polvelle. Saman uuden ja oudon aseman on nyt saanut tekoäly, josta kiertää monenlaisia uskomuksia, jopa sellaisiakin, että se voisi kaapata maailman haltuunsa ja syrjäyttää ihmiset. Asiaan vihkiytyneet kuitenkin kertovat, että se on hyvin valvottuna tietyissä tilanteissa korvaamaton apu. Luovaa lahjakkuutta sillä ei ole, mutta koneellisissa tehtävissä se kykenee keräämään varastoistaan sanoja ja kuvioita, joita se osaa järkevällä tavalla rakennella.
Tekoäly eli keinoäly kykenee tekemään älykkäinä pidettäviä toimintoja. Wikipediasta löysin seuraavan määritelmän: ” Tekoälyn tekniset järjestelmät voivat havainnoida ympäristöään, käsitellä havaintojaan ja ratkaista ongelmia saavuttaakseen tietyn päämäärän. Tietokone ottaa vastaan tietoa, jonka sen omat tunnistimet (esimerkiksi kamera) ovat keränneet, käsittelee sen ja vastaa siihen”. Joka tapauksessa se tulee tulevaisuudessa tuomaan mukanaan valtavia muutoksia, mutta nytkin se on jo melko keskeinen osa arkielämäämme, vaikka emme sitä huomaa.
Kun sattumoisin meille saapui ATK:n ymmärtämisessä paljon pidemmällä oleva henkilö, aloimme leikitellä tekoälyllä. Pyysimme ensin tekoälyä laatimaan kuvan, jossa orkidea kasvaa vanhassa metsässä. Sen jälkeen tuli kirjoittaa kaksi haikurunoa, toinen Lahden kaupungista, ja toinen sellainen, jossa oli keväisen onnittelurunon sisältö. Tulokset näemme tässä jäljempänä.
Aikoinaan tietotekniikka ja tietokoneet olivat uusia ja jännittäviä, ehkä jonkin verran pelottaviakin asioita. Sitä ne ovat vieläkin kaikkein vanhimmalle polvelle. Saman uuden ja oudon aseman on nyt saanut tekoäly, josta kiertää monenlaisia uskomuksia, jopa sellaisiakin, että se voisi kaapata maailman haltuunsa ja syrjäyttää ihmiset. Asiaan vihkiytyneet kuitenkin kertovat, että se on hyvin valvottuna tietyissä tilanteissa korvaamaton apu. Luovaa lahjakkuutta sillä ei ole, mutta koneellisissa tehtävissä se kykenee keräämään varastoistaan sanoja ja kuvioita, joita se osaa järkevällä tavalla rakennella.
Tekoäly eli keinoäly kykenee tekemään älykkäinä pidettäviä toimintoja. Wikipediasta löysin seuraavan määritelmän: ” Tekoälyn tekniset järjestelmät voivat havainnoida ympäristöään, käsitellä havaintojaan ja ratkaista ongelmia saavuttaakseen tietyn päämäärän. Tietokone ottaa vastaan tietoa, jonka sen omat tunnistimet (esimerkiksi kamera) ovat keränneet, käsittelee sen ja vastaa siihen”. Joka tapauksessa se tulee tulevaisuudessa tuomaan mukanaan valtavia muutoksia, mutta nytkin se on jo melko keskeinen osa arkielämäämme, vaikka emme sitä huomaa.
Kun sattumoisin meille saapui ATK:n ymmärtämisessä paljon pidemmällä oleva henkilö, aloimme leikitellä tekoälyllä. Pyysimme ensin tekoälyä laatimaan kuvan, jossa orkidea kasvaa vanhassa metsässä. Sen jälkeen tuli kirjoittaa kaksi haikurunoa, toinen Lahden kaupungista, ja toinen sellainen, jossa oli keväisen onnittelurunon sisältö. Tulokset näemme tässä jäljempänä.
Haiku on japanilainen kolmisäkeinen tai kolmirivinen runo. jossa on 17 tavua suhteessa 5-7-5. Runot ovat usein sidoksissa luontoon, ovat asultaan pelkistettyjä, mietelauseenomaisia. Se on ytimekäs tapa oppia näkemään ja kuvailemaan maailmaa. Seuraavassa ovat tekoälyn aloitteestamme aikaan saamat tuotokset, ensin runo Lahden kaupungista, sitten keväinen onnitteluruno kelle tahansa merkkipäiviä viettävälle.
Järvi kimmeltää,
vuoret ympäröivät sen.
Lahti kaunis on
Kevät saapui viimein,
Nyt juhlimme onnea.
Onnittelut vaan!
Ihan vuoria meillä ei täällä ole, mutta Lahden kaupungin varsinaista keskustaa ympäröivät kyllä korkeat harjut. Vesijärvi tunkeutuu melkein kaupungin keskustaan, varsinkin jos otetaan mukaan Pikku-Vesijärvi, sen iso lahti, joka aikoinaan erotettiin Vesijärven satamaan menevällä rautatiekannaksella. Kovin keväisiä tunnelmia tekoäly pystyi myös varastostaan loihtimaan runon muotoon.
Järvi kimmeltää,
vuoret ympäröivät sen.
Lahti kaunis on
Kevät saapui viimein,
Nyt juhlimme onnea.
Onnittelut vaan!
Ihan vuoria meillä ei täällä ole, mutta Lahden kaupungin varsinaista keskustaa ympäröivät kyllä korkeat harjut. Vesijärvi tunkeutuu melkein kaupungin keskustaan, varsinkin jos otetaan mukaan Pikku-Vesijärvi, sen iso lahti, joka aikoinaan erotettiin Vesijärven satamaan menevällä rautatiekannaksella. Kovin keväisiä tunnelmia tekoäly pystyi myös varastostaan loihtimaan runon muotoon.
4. (27.) Kesän merkkejä vai jalkakäytävien uhkaa?
Ensimmäiset sähköpotkulaudat ovat ilmestyneet katujen varsille tänään kiirastorstaina. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tulee Lahden kokoisessa kaupungissa kevään ja kesän mittaan syntymään muutamia aivovaurioita, useita murtumia ja epälukuinen määrä venähdyksiä niiden käytössä. Sinänsähän ne ovat näppäriä välineitä siirryttäessä paikasta toiseen, erityisesti siellä minne julkinen liikenne ei ulotu. Mutta keskellä yötä, pienessä tai suuremmassakin maistissa sieltä kapakan oven edestä kotiovelle, siinähän niitä vahinkoja sattuu.
Toinen ongelma ovat sitten nuo jalkakäytäviä pitkin huristelevat yksilöt. Yleensä tullaan melkoista vauhtia, ja luullaan, että edessä kulkeva ei poikkea reitiltään, tai käänny hyvinkin nopeasti. Vanhemmilla ihmisillä on usein vielä heikko kuulo, ja eiväthän nuo vempeleet oikeastaan mitään ääntä kulkiessaan pidä. Mitenkähän nuorison päähän saisi taottua, että näillä uuden ajan vempeleillä ajavia pitäisikin verrata pyöräilijöihin. Vaikka eiväthän ne pyöräilijätkään aina siellä pysy, missä on lupa viilettää. Ja sitten ne mankelit, niitähän alkaa varmaan kaduille ja katujen varsille ilmestyä myös lähiaikoina.
Ensimmäiset sähköpotkulaudat ovat ilmestyneet katujen varsille tänään kiirastorstaina. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tulee Lahden kokoisessa kaupungissa kevään ja kesän mittaan syntymään muutamia aivovaurioita, useita murtumia ja epälukuinen määrä venähdyksiä niiden käytössä. Sinänsähän ne ovat näppäriä välineitä siirryttäessä paikasta toiseen, erityisesti siellä minne julkinen liikenne ei ulotu. Mutta keskellä yötä, pienessä tai suuremmassakin maistissa sieltä kapakan oven edestä kotiovelle, siinähän niitä vahinkoja sattuu.
Toinen ongelma ovat sitten nuo jalkakäytäviä pitkin huristelevat yksilöt. Yleensä tullaan melkoista vauhtia, ja luullaan, että edessä kulkeva ei poikkea reitiltään, tai käänny hyvinkin nopeasti. Vanhemmilla ihmisillä on usein vielä heikko kuulo, ja eiväthän nuo vempeleet oikeastaan mitään ääntä kulkiessaan pidä. Mitenkähän nuorison päähän saisi taottua, että näillä uuden ajan vempeleillä ajavia pitäisikin verrata pyöräilijöihin. Vaikka eiväthän ne pyöräilijätkään aina siellä pysy, missä on lupa viilettää. Ja sitten ne mankelit, niitähän alkaa varmaan kaduille ja katujen varsille ilmestyä myös lähiaikoina.
3. (26.) Pitkä matka Natomaiden sateenvarjon alle (1946-2023)
Tiistaista 4. marraskuuta 2023 tuli merkkipäivä kun Suomesta tuli Naton jäsen. Samalla se luovutti Brysselissä USA:n ulkoministeri Blinkenille paitsi omat dokumenttinsa, omalta osaltaan myös Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointiasiakirjat. Turkilta ja Unkarilta Ruotsi saa ratifioinnin ilmeisesti vasta Turkin vaalien jälkeen, mutta kuitenkin ennen järjestön kesällä tapahtuvaa Vilnan huippukokousta.
Melkein koko iltapäivän televisiosta tuli tähän liittyvää suoraa ohjelmaa, mukaan lukien myös juhlallinen Suomen lipun nosto tankoon Naton päämajan edustalla Maamme-laulun soidessa. Ohjelman juontajalla oli todella vaikea tehtävä, tapahtumat seurasivat toisiaan välillä aika pitkin väliajoin. Koko ajan piti keksiä jotain sanottavaa, ja niin samat asiat kertaantuivat aika moneen kertaan. Tämä koski myös kahta asiantuntijaa, joiden piti niin ikään keksiä asiasta uusia puolia. Lopuksi nähtiin ja kuultiin vielä presidentti Niinistön tiedotustilaisuus, jossa toimittajat yrittivät toinen toisensa perään keksiä fiksuja kysymyksiä, mutta aika moni niistä kertasi jo monia aikaisemmin märehdittyjä asioita. Kärsivällisesti ja asiallisesti presidentti kuitenkin jaksoi vastailla.
Tämän hankalan tilanteen piikkiin ehkä pitäisi myös laskea juontajan muutamaan kertaan esittämä toteamus, että nyt pitää oppikirjatkin painaa uusiksi. Ajatus tietysti oli absurdi, kyllähän asia voidaan korjata kouluissa lähes pelkällä maininnalla. Mutta juontajan toteamus sai kuitenkin mieleeni tulvimaan muistoja syksyltä 1946, jolloin istuin Haapamäen kansakoulun neljännellä luokalla. Varsinaisesti toisen maailmansodan päättänyt rauha Suomen, kuten muidenkin eurooppalaisten häviäjävaltioiden osalta solmittiin vuonna 1947. Kuitenkin jo elokuussa 1946 oli alkanut sopimuksen valmistelu, kun Suomen valtuuskunta oli saapunut Pariisiin pääministeri Mauno Pekkalan johdolla. Neuvostoliiton painostuksesta rauhanehtoihin ei saatu mitään lievennyksiä. Rauhansopimuksemme ratifioitiin Pariisissa huhtikuun 18. päivänä 1947, tosin Neuvostoliitto ratifioi sen vasta 15.9.1947. Kymmenen päivää myöhemmin poistui Suomesta liittoutuneiden yhteinen, mutta Neuvostoliiton dominoima valvontakomissio. Mutta maailma muuttui, Neuvostoliitto hajosi 1991 ja syyskuussa 1992 Suomi totesi vuoden 1947 rauhansopimuksen rauenneeksi.
Jotain näistä tapahtumista siivilöityi tietysti myös meidän kymmenvuotiaiden koululaisten maailmaan, jonkinlainen uhkakin, vaikka sellaiselta meitä kyllä pyrittiin suojelemaan. Konkreettisimmillaan tuo uhka tuli sitä kautta, että maantiedon oppikirjasta jouduttiin syksyllä 1946 opettajan johdolla yliviivaamaan joitakin osia, väliin joitakin kappaleitakin. Ylempää tulleen käskyn mukaisesti opettaja Aarne Pelto sanoi mitkä rivit piti mustata, ja me teimme hartaasti keskittyen työtä käskettynä. Välillä hän tarkasti aikaansaannoksiamme, ja vaati korjauksia. Opettaja Pelto jätti kyllä muuten erinomaisen hyvän muiston itsestään. Seuraavan vuoden syksyllä iso osa meistä oli jo Haapamäen yhteiskoulun pääsykokeet läpäistyään siirtynyt oppikouluun.
Vuoden 1946 ja huhtikuun 2023 välillä on kulunut melkoinen rupeama. Sain nähdä tuon ajanjakson alkuvaiheita, ja saatoin todistaa sen loppuakin. Pitkä matka oli kuljettu ennen kuin pääsimme läntisen maailman sotilaallisen ja henkisen sateenvarjon alle.
Tiistaista 4. marraskuuta 2023 tuli merkkipäivä kun Suomesta tuli Naton jäsen. Samalla se luovutti Brysselissä USA:n ulkoministeri Blinkenille paitsi omat dokumenttinsa, omalta osaltaan myös Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointiasiakirjat. Turkilta ja Unkarilta Ruotsi saa ratifioinnin ilmeisesti vasta Turkin vaalien jälkeen, mutta kuitenkin ennen järjestön kesällä tapahtuvaa Vilnan huippukokousta.
Melkein koko iltapäivän televisiosta tuli tähän liittyvää suoraa ohjelmaa, mukaan lukien myös juhlallinen Suomen lipun nosto tankoon Naton päämajan edustalla Maamme-laulun soidessa. Ohjelman juontajalla oli todella vaikea tehtävä, tapahtumat seurasivat toisiaan välillä aika pitkin väliajoin. Koko ajan piti keksiä jotain sanottavaa, ja niin samat asiat kertaantuivat aika moneen kertaan. Tämä koski myös kahta asiantuntijaa, joiden piti niin ikään keksiä asiasta uusia puolia. Lopuksi nähtiin ja kuultiin vielä presidentti Niinistön tiedotustilaisuus, jossa toimittajat yrittivät toinen toisensa perään keksiä fiksuja kysymyksiä, mutta aika moni niistä kertasi jo monia aikaisemmin märehdittyjä asioita. Kärsivällisesti ja asiallisesti presidentti kuitenkin jaksoi vastailla.
Tämän hankalan tilanteen piikkiin ehkä pitäisi myös laskea juontajan muutamaan kertaan esittämä toteamus, että nyt pitää oppikirjatkin painaa uusiksi. Ajatus tietysti oli absurdi, kyllähän asia voidaan korjata kouluissa lähes pelkällä maininnalla. Mutta juontajan toteamus sai kuitenkin mieleeni tulvimaan muistoja syksyltä 1946, jolloin istuin Haapamäen kansakoulun neljännellä luokalla. Varsinaisesti toisen maailmansodan päättänyt rauha Suomen, kuten muidenkin eurooppalaisten häviäjävaltioiden osalta solmittiin vuonna 1947. Kuitenkin jo elokuussa 1946 oli alkanut sopimuksen valmistelu, kun Suomen valtuuskunta oli saapunut Pariisiin pääministeri Mauno Pekkalan johdolla. Neuvostoliiton painostuksesta rauhanehtoihin ei saatu mitään lievennyksiä. Rauhansopimuksemme ratifioitiin Pariisissa huhtikuun 18. päivänä 1947, tosin Neuvostoliitto ratifioi sen vasta 15.9.1947. Kymmenen päivää myöhemmin poistui Suomesta liittoutuneiden yhteinen, mutta Neuvostoliiton dominoima valvontakomissio. Mutta maailma muuttui, Neuvostoliitto hajosi 1991 ja syyskuussa 1992 Suomi totesi vuoden 1947 rauhansopimuksen rauenneeksi.
Jotain näistä tapahtumista siivilöityi tietysti myös meidän kymmenvuotiaiden koululaisten maailmaan, jonkinlainen uhkakin, vaikka sellaiselta meitä kyllä pyrittiin suojelemaan. Konkreettisimmillaan tuo uhka tuli sitä kautta, että maantiedon oppikirjasta jouduttiin syksyllä 1946 opettajan johdolla yliviivaamaan joitakin osia, väliin joitakin kappaleitakin. Ylempää tulleen käskyn mukaisesti opettaja Aarne Pelto sanoi mitkä rivit piti mustata, ja me teimme hartaasti keskittyen työtä käskettynä. Välillä hän tarkasti aikaansaannoksiamme, ja vaati korjauksia. Opettaja Pelto jätti kyllä muuten erinomaisen hyvän muiston itsestään. Seuraavan vuoden syksyllä iso osa meistä oli jo Haapamäen yhteiskoulun pääsykokeet läpäistyään siirtynyt oppikouluun.
Vuoden 1946 ja huhtikuun 2023 välillä on kulunut melkoinen rupeama. Sain nähdä tuon ajanjakson alkuvaiheita, ja saatoin todistaa sen loppuakin. Pitkä matka oli kuljettu ennen kuin pääsimme läntisen maailman sotilaallisen ja henkisen sateenvarjon alle.
2. (25.) Kevät on uuden hallituksen odottelua
Eilen juuri käydyt eduskuntavaalit päättyivät toisaalta odotetulla tavalla, toisaalta hieman yllätyksellisestikin. Kolme suurta oli tiedossa jo ennakolta, samoin ne puolueet, jotka kuuluivat tavallaan alempiin kategorioihin. Mieleen jäi kysymys, ohjasiko YLE jaottelullaan kansalaisten äänestystä suurien suuntaan. Oli niin tai näin, hallituksen muodostaminen tuntuu näin ennakolta ajatellen yhtä vaikealta kuin aina ennenkin, ehkä vielä vaikeammaltakin.
Keskustan ja vihreiden rökäletappiot aiheuttavat sen, että ne eivät kovin helposti lähde mukaan, vaan jäävät oppositioon toivoen kannatuksensa siellä arvostelijapuolella lisääntyvän. Näinhän kävi viimeksi kokoomuksen ja perustuslaillistenkin, mutta yllätykseksi myös sosiaalidemokraattien, tosin edellisiä vaatimattomammin luvuin. Kolmen paikan lisäys on tietysti pääministeripuolueelle iso saavutus, jopa niin suuri, että vastaavaa tapahtui viimeksi tasan 20 vuotta sitten. Tulos nostanee puolueen mahdolliseksi ykkösvaihtoehdoksi kokoomuksen rinnalle.
Näin yksinkertaista tämä ei kuitenkaan ole. Pääsiäisen jälkeen alkavat neuvottelut saattavat jatkua pitkään, yli sen 45 vuorokauden, joka lienee eräänlainen keskimääräinen kesto. Enemmistöhallitusta ei helposti saada aikaan ilman keskiryhmiä, tai ainakin jotakin niistä. Yli 100:n edustajan päästään kyllä kahden suuren voimin, kun siihen lisätään vielä RKP, joka on aina valmis hallitukseen ruotsinkielisen vähemmistön etuja suojatakseen. Mutta silloinkin enemmistö on niin niukka, että kyllä siihen tarvitaan vielä jotain lisää.
Vihreistä olen jo sanonut, että heidän menestystään on syönyt se, että muut puolueet ovat jo alkaneet ottaa tosissaan ilmaston lämpenemisen, ja sitä vastaan suunnitellut vastatoimet. Näin on käynyt muidenkin heidän ajamiensa ajatusten kanssa, jos ei samalla voimalla, niin ainakin pääpiirtein. Vihreillä on edelleen liian suppea arsenaali, jäljellä ei oikein ole mitään muuta, millä profiloitua selvemmin. Keskusta taas kärsii yhteiskunnan muutoksesta, perinteistä maalaisväestöä on yhä vähemmän, heidän poikansa ja tyttärensä ovat muuttaneet kaupunkeihin tai niiden lähiöihin, kouluttautuneet aivan toisiin ammatteihin. Lisäksi perussuomalaiset ovat tulleet samoille apajille. Itse asiassa näinkin hyvin voimissaan oleva agraaritaustaisten puolue alkaa olla Suomen lähiympäristössä harvinaisuus, ajateltakoon vaikkapa ensiksi Ruotsia ja Viroa, ja muitakin maita. Keskusta ja vihreät ovat valumassa pienpuolueiden joukkoon, mutta yrittävät varmaan sinnitellä tällä vaalikaudella oppositiossa toivoen aikaa parempaa.
Entä sitten, kumpi kahdesta muusta suuresta kokoomuksen kumppaniksi? Kumpi niistä olisi taipuisampi kompromisseihin? Perussuomalaiset ovat kyllä paaluttaneet joitakin asioita. joista sen on vaikea joustaa, esimerkiksi maahanmuutto on heille niin pyhä asia, että siitä ei oikein voi luopua. EU-politiikka on toinen asia. Kyllä se muuten on osoittanut joustoa ainakin sanoissaan vaalien edellä. Perussuomalaisten ainoa mahdollisuus päästä hallitukseen on liittoutuminen kokoomuksen kanssa.
Sdp voisi pienen vaalivoittonsa jälkeen kyllä lähteä kokoomuksen mukaan, varsinkin jos se saisi jotain näkyvää omasta ohjelmastaan toteutettua. Paljon riippuu myös Sanna Marinin asenteesta. Ja ainahan on mahdollista, että Orpo luopuu vaikean tilanteen edessä. Mutta Marinilla ei olisi sen helpompaa, sillä hän tarvitsisi ehdottomasti edellä mainitut keskisuuret puolueet mukaan. Mutta sehän ei onnistu syistä, jotka jo edellä mainitsin. Lisäksi pitkä yhteinen kausi on saattanut jättää sellaisia jälkiä, että minkäänlainen vasemmalle kallistuvat koalitio ei ole mahdollinen. Eli siis jälleen: sinipunaa pukkaa!
Eilen juuri käydyt eduskuntavaalit päättyivät toisaalta odotetulla tavalla, toisaalta hieman yllätyksellisestikin. Kolme suurta oli tiedossa jo ennakolta, samoin ne puolueet, jotka kuuluivat tavallaan alempiin kategorioihin. Mieleen jäi kysymys, ohjasiko YLE jaottelullaan kansalaisten äänestystä suurien suuntaan. Oli niin tai näin, hallituksen muodostaminen tuntuu näin ennakolta ajatellen yhtä vaikealta kuin aina ennenkin, ehkä vielä vaikeammaltakin.
Keskustan ja vihreiden rökäletappiot aiheuttavat sen, että ne eivät kovin helposti lähde mukaan, vaan jäävät oppositioon toivoen kannatuksensa siellä arvostelijapuolella lisääntyvän. Näinhän kävi viimeksi kokoomuksen ja perustuslaillistenkin, mutta yllätykseksi myös sosiaalidemokraattien, tosin edellisiä vaatimattomammin luvuin. Kolmen paikan lisäys on tietysti pääministeripuolueelle iso saavutus, jopa niin suuri, että vastaavaa tapahtui viimeksi tasan 20 vuotta sitten. Tulos nostanee puolueen mahdolliseksi ykkösvaihtoehdoksi kokoomuksen rinnalle.
Näin yksinkertaista tämä ei kuitenkaan ole. Pääsiäisen jälkeen alkavat neuvottelut saattavat jatkua pitkään, yli sen 45 vuorokauden, joka lienee eräänlainen keskimääräinen kesto. Enemmistöhallitusta ei helposti saada aikaan ilman keskiryhmiä, tai ainakin jotakin niistä. Yli 100:n edustajan päästään kyllä kahden suuren voimin, kun siihen lisätään vielä RKP, joka on aina valmis hallitukseen ruotsinkielisen vähemmistön etuja suojatakseen. Mutta silloinkin enemmistö on niin niukka, että kyllä siihen tarvitaan vielä jotain lisää.
Vihreistä olen jo sanonut, että heidän menestystään on syönyt se, että muut puolueet ovat jo alkaneet ottaa tosissaan ilmaston lämpenemisen, ja sitä vastaan suunnitellut vastatoimet. Näin on käynyt muidenkin heidän ajamiensa ajatusten kanssa, jos ei samalla voimalla, niin ainakin pääpiirtein. Vihreillä on edelleen liian suppea arsenaali, jäljellä ei oikein ole mitään muuta, millä profiloitua selvemmin. Keskusta taas kärsii yhteiskunnan muutoksesta, perinteistä maalaisväestöä on yhä vähemmän, heidän poikansa ja tyttärensä ovat muuttaneet kaupunkeihin tai niiden lähiöihin, kouluttautuneet aivan toisiin ammatteihin. Lisäksi perussuomalaiset ovat tulleet samoille apajille. Itse asiassa näinkin hyvin voimissaan oleva agraaritaustaisten puolue alkaa olla Suomen lähiympäristössä harvinaisuus, ajateltakoon vaikkapa ensiksi Ruotsia ja Viroa, ja muitakin maita. Keskusta ja vihreät ovat valumassa pienpuolueiden joukkoon, mutta yrittävät varmaan sinnitellä tällä vaalikaudella oppositiossa toivoen aikaa parempaa.
Entä sitten, kumpi kahdesta muusta suuresta kokoomuksen kumppaniksi? Kumpi niistä olisi taipuisampi kompromisseihin? Perussuomalaiset ovat kyllä paaluttaneet joitakin asioita. joista sen on vaikea joustaa, esimerkiksi maahanmuutto on heille niin pyhä asia, että siitä ei oikein voi luopua. EU-politiikka on toinen asia. Kyllä se muuten on osoittanut joustoa ainakin sanoissaan vaalien edellä. Perussuomalaisten ainoa mahdollisuus päästä hallitukseen on liittoutuminen kokoomuksen kanssa.
Sdp voisi pienen vaalivoittonsa jälkeen kyllä lähteä kokoomuksen mukaan, varsinkin jos se saisi jotain näkyvää omasta ohjelmastaan toteutettua. Paljon riippuu myös Sanna Marinin asenteesta. Ja ainahan on mahdollista, että Orpo luopuu vaikean tilanteen edessä. Mutta Marinilla ei olisi sen helpompaa, sillä hän tarvitsisi ehdottomasti edellä mainitut keskisuuret puolueet mukaan. Mutta sehän ei onnistu syistä, jotka jo edellä mainitsin. Lisäksi pitkä yhteinen kausi on saattanut jättää sellaisia jälkiä, että minkäänlainen vasemmalle kallistuvat koalitio ei ole mahdollinen. Eli siis jälleen: sinipunaa pukkaa!
1. (24.) Kuka kolmesta nousee pääministeriksi ?
Vaalikuume alkaa nousta, ennakkoäänestys on jo loppunut, huomenna 2.4. on varsinainen vaalipäivä. Sunnuntai-iltana myöhään selviää, millaisen eduskunnan me tällä kertaa saamme. On ollut paljon työtä, odotuksia, edessä on kohta paljon pettymyksiä, jos sitten onnen hetkiäkin. Valitut kerääntyvät juhlimaan kannattajiensa kanssa, vaalissa pettyneet kokoontuvat nuolemaan haavojaan. Ehkäpä sitten ensin kerralla! Tai pitäkää mokomat tunkkinne!
Vaalikuume on kasvanut tasaisesti, kaikkialla on nähty julisteita, rahaa on palanut paljon lehti-ilmoituksiin, jalkatyötä on tehty. Yle on lisännyt tavallaan tunnelmaa, mm. järjestämällä kolme puheenjohtajatenttiä, ja jakamalla osanottajat painitermein kuvattuna, raskaaseen sarjaan, keskisarjaan ja kevytsarjaan. Jossain taustalla on vielä vilahtanut 13:n eduskunnan ulkopuolella olevien pienpuolueiden harmaa joukko. Ei sentään kovin harmaan, sillä järkeviä käytännön tavoitteita niilläkin on ollut, joskin paljon myös maailmoja syleileviä ohjelmakohtia.
Näistä vaalitenteistä mieleen jäi tietysti se kolmen suuren puolueen tentti, sillä sellaisen menestyksestä saattaa koko eduskunnan kokoonpano riippua. Jostain kolmesta puheenjohtajista tulee pääministeri, tai ainakin hän saa hallituksen muodostajan tehtävän. Eri asia on, saako hän sitten niin paljon liittolaisia, että uskaltaa yrittää. Luulen, että parhaiten tästä tenttitilaisuudesta jää elämään se lehtikuva, jossa vasemmalta lukien Riikka Purra ja Sanna Marin seisovat lähekkäin toisiaan tuijottaen sormet pystyssä, kummallakin tuohtunut ilme kasvoillaan. Petteri Orpo seisoo myhäillen sivummalla juontajan Jyrki Haran vieressä. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, onko hänellä sen parempia mahdollisuuksia johdattaa puolueensa kannattajakuntaa suurimmaksi puolueeksi.
Meillä lahtelaisilla on edessämme se vanha ongelma. Vaalipiiri koostuu kahdesta maakunnasta, ja ristiinkin näiden välillä voi äänensä antaa. Useissa aikaisemmissa vaaleissa päijäthämäläiset ovat äänestäneet paljon kantahämäläisiä ehdokkaita, joita sitten on eduskuntaan päässytkin enemmän. Näyttää siltä, että toisen apajilla ollaan edelleen, mm. forssalainen Sanni Grahn-Laasonen on suunnannut mainontaansa jälleen runsaasti tännepäin. Lehtimainoksista ja somesta päätellen lahtelaiset kokoomuslaiset ovat ryhtyneet vastaiskuun vetämällä ymmärtääkseni pääehdokkaakseen Milla Bruneaun, kaupunginhallituksen jäsenen. Lopelta kotoisin oleva Timo Heinonen virittelee jälleen verkkojaan Päijät-Hämeenkin puolelle. Kokoomuksen ehdokasjoukossa kyllä on tilaa, sillä moninkertainen kansanedustaja, Orimattilan Kalle Jokinen jää pois. Sosiaalidemokraateilla ei paljon huolta ole, sillä niin Ville Skinnari kuin Mika Karikin menevät heittämällä läpi. Molemmilla on näyttöjä niin kansanedustajan, kuin Skinnarilla ministerinkin töistä. Perusuomalaisista kansanedustajat, Lahden Rami Lehto ja Hollolan Jari Ronkainen ovat edelleen vahvoilla. Keskustan edustaja Hilkka Kemppi Asikkalasta ehkä uusinee myös valtakirjansa. Pieni kiinnostuksen aihe on se, että pääseekö viime kerralla nipin napin valituksi tullut Päivi Räsänen Riihimäeltä, eli Kanta-Hämeen puolelta vielä nytkin läpi. Tässä nyt vain hätäisesti niitä nimiä, jotka ensinnä tulivat mieleen.
Valtakunnallisesti ajatellen mielenkiintoa kohdistuu myös siihen, miten käy keskikastin puolueiden, keskustan ja vihreiden. Viime aikoina vihreiden sanoma on haalentunut siksi, että muut puolueet ovat ottaneet samoja asioita omalle agendalleen. On myös kuulunut ääniä, että vihreitä ja vasemmistoliittoa on nykyisellään vaikea erottaa toisistaan. Keskustaa on jo pidemmän aikaa kuvailtu auringonlaskun puolueeksi, mutta ei sekään ole varmaa. Suomessa on vaalipiirejä, joissa keskusta on vahvoilla, tosin niistä valittavien kansanedustajienkaan määrä ei ole yleensä suuri. Tuntuu vain siltä, että tulevaa hallitusta, oli se sitten pääkuvaltaan oikeistolainen tai vasemmistolainen, ei saada kivuttomasti kokoon ilman keskustaa. Tosin oikeistohallitus saataisiin kyllä kokoon miltei pelkästään kokoomuksen ja perussuomalaisten voimin, mutta ainakaan näillä näkyminen ne eivät samaan hallitukseen mahdu. Keskustalle tulee varmaan paljon mietittävää tästä hallitusasiasta. Vasemmistoliitolla ja pienpuolueilla tällaisia ongelmia ei ole.
Ja tunnelma sen kun tihentyy. Ylen puoluekannatusmittari keskiviikolta 29.3. kertoo, että kolme suurinta on aivan toistensa tuntumassa. Kokoomus on hieman laskenut 19,8 prosenttiin, ja perussuomalaiset nousseet aivan sen tuntumaan 19,5 prosentillaan. Sdp on menettänyt tämän mukaan kannatustaan jääden kolmanneksi. Se sai mittauksessa 18,7 prosenttia. Viime aikoina Sanna Marin on vaikuttanut kireältä, hän on ikään kuin pannut kaiken peliin, ollut aggressiivinen ja puhunut päälle. Jotenkin tuntuu siltä, että kaksi muuta puoluejohtajaa, Purra ja Orpo olisivat häntä paremmin säilyttäneet pokkansa. Tällä saattaa hyvinkin olla merkitystä. Kyselyn mukaan keskusta sai nyt yli prosentin verran lisäkannatusta. Onkohan se nyt helpommin houkuteltavissa hallitukseen. Nousu ainakin saattaisi parantaisi hallituksen muodostamismahdollisuuksia.
Näitä vaalitenttejä on viimeisellä viikolla tullut vähän joka tuutista, aina kyllästyttämiseen saakka. Ja samat lauseparret ja slouganit, johan niitä alkaa vähäinenkin katselija kohta oppia ulkoa ehdokkaiden tapaan. Mutta kun kaikenlaisia ennustajaeukkoja on liikkeellä pilvin pimein, lisättäköön tähän vielä yhden mielipide, meni sitten syteen tai saveen. Kaiketi se on niin, että sinipunaa pukkaa !
Vaalikuume alkaa nousta, ennakkoäänestys on jo loppunut, huomenna 2.4. on varsinainen vaalipäivä. Sunnuntai-iltana myöhään selviää, millaisen eduskunnan me tällä kertaa saamme. On ollut paljon työtä, odotuksia, edessä on kohta paljon pettymyksiä, jos sitten onnen hetkiäkin. Valitut kerääntyvät juhlimaan kannattajiensa kanssa, vaalissa pettyneet kokoontuvat nuolemaan haavojaan. Ehkäpä sitten ensin kerralla! Tai pitäkää mokomat tunkkinne!
Vaalikuume on kasvanut tasaisesti, kaikkialla on nähty julisteita, rahaa on palanut paljon lehti-ilmoituksiin, jalkatyötä on tehty. Yle on lisännyt tavallaan tunnelmaa, mm. järjestämällä kolme puheenjohtajatenttiä, ja jakamalla osanottajat painitermein kuvattuna, raskaaseen sarjaan, keskisarjaan ja kevytsarjaan. Jossain taustalla on vielä vilahtanut 13:n eduskunnan ulkopuolella olevien pienpuolueiden harmaa joukko. Ei sentään kovin harmaan, sillä järkeviä käytännön tavoitteita niilläkin on ollut, joskin paljon myös maailmoja syleileviä ohjelmakohtia.
Näistä vaalitenteistä mieleen jäi tietysti se kolmen suuren puolueen tentti, sillä sellaisen menestyksestä saattaa koko eduskunnan kokoonpano riippua. Jostain kolmesta puheenjohtajista tulee pääministeri, tai ainakin hän saa hallituksen muodostajan tehtävän. Eri asia on, saako hän sitten niin paljon liittolaisia, että uskaltaa yrittää. Luulen, että parhaiten tästä tenttitilaisuudesta jää elämään se lehtikuva, jossa vasemmalta lukien Riikka Purra ja Sanna Marin seisovat lähekkäin toisiaan tuijottaen sormet pystyssä, kummallakin tuohtunut ilme kasvoillaan. Petteri Orpo seisoo myhäillen sivummalla juontajan Jyrki Haran vieressä. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, onko hänellä sen parempia mahdollisuuksia johdattaa puolueensa kannattajakuntaa suurimmaksi puolueeksi.
Meillä lahtelaisilla on edessämme se vanha ongelma. Vaalipiiri koostuu kahdesta maakunnasta, ja ristiinkin näiden välillä voi äänensä antaa. Useissa aikaisemmissa vaaleissa päijäthämäläiset ovat äänestäneet paljon kantahämäläisiä ehdokkaita, joita sitten on eduskuntaan päässytkin enemmän. Näyttää siltä, että toisen apajilla ollaan edelleen, mm. forssalainen Sanni Grahn-Laasonen on suunnannut mainontaansa jälleen runsaasti tännepäin. Lehtimainoksista ja somesta päätellen lahtelaiset kokoomuslaiset ovat ryhtyneet vastaiskuun vetämällä ymmärtääkseni pääehdokkaakseen Milla Bruneaun, kaupunginhallituksen jäsenen. Lopelta kotoisin oleva Timo Heinonen virittelee jälleen verkkojaan Päijät-Hämeenkin puolelle. Kokoomuksen ehdokasjoukossa kyllä on tilaa, sillä moninkertainen kansanedustaja, Orimattilan Kalle Jokinen jää pois. Sosiaalidemokraateilla ei paljon huolta ole, sillä niin Ville Skinnari kuin Mika Karikin menevät heittämällä läpi. Molemmilla on näyttöjä niin kansanedustajan, kuin Skinnarilla ministerinkin töistä. Perusuomalaisista kansanedustajat, Lahden Rami Lehto ja Hollolan Jari Ronkainen ovat edelleen vahvoilla. Keskustan edustaja Hilkka Kemppi Asikkalasta ehkä uusinee myös valtakirjansa. Pieni kiinnostuksen aihe on se, että pääseekö viime kerralla nipin napin valituksi tullut Päivi Räsänen Riihimäeltä, eli Kanta-Hämeen puolelta vielä nytkin läpi. Tässä nyt vain hätäisesti niitä nimiä, jotka ensinnä tulivat mieleen.
Valtakunnallisesti ajatellen mielenkiintoa kohdistuu myös siihen, miten käy keskikastin puolueiden, keskustan ja vihreiden. Viime aikoina vihreiden sanoma on haalentunut siksi, että muut puolueet ovat ottaneet samoja asioita omalle agendalleen. On myös kuulunut ääniä, että vihreitä ja vasemmistoliittoa on nykyisellään vaikea erottaa toisistaan. Keskustaa on jo pidemmän aikaa kuvailtu auringonlaskun puolueeksi, mutta ei sekään ole varmaa. Suomessa on vaalipiirejä, joissa keskusta on vahvoilla, tosin niistä valittavien kansanedustajienkaan määrä ei ole yleensä suuri. Tuntuu vain siltä, että tulevaa hallitusta, oli se sitten pääkuvaltaan oikeistolainen tai vasemmistolainen, ei saada kivuttomasti kokoon ilman keskustaa. Tosin oikeistohallitus saataisiin kyllä kokoon miltei pelkästään kokoomuksen ja perussuomalaisten voimin, mutta ainakaan näillä näkyminen ne eivät samaan hallitukseen mahdu. Keskustalle tulee varmaan paljon mietittävää tästä hallitusasiasta. Vasemmistoliitolla ja pienpuolueilla tällaisia ongelmia ei ole.
Ja tunnelma sen kun tihentyy. Ylen puoluekannatusmittari keskiviikolta 29.3. kertoo, että kolme suurinta on aivan toistensa tuntumassa. Kokoomus on hieman laskenut 19,8 prosenttiin, ja perussuomalaiset nousseet aivan sen tuntumaan 19,5 prosentillaan. Sdp on menettänyt tämän mukaan kannatustaan jääden kolmanneksi. Se sai mittauksessa 18,7 prosenttia. Viime aikoina Sanna Marin on vaikuttanut kireältä, hän on ikään kuin pannut kaiken peliin, ollut aggressiivinen ja puhunut päälle. Jotenkin tuntuu siltä, että kaksi muuta puoluejohtajaa, Purra ja Orpo olisivat häntä paremmin säilyttäneet pokkansa. Tällä saattaa hyvinkin olla merkitystä. Kyselyn mukaan keskusta sai nyt yli prosentin verran lisäkannatusta. Onkohan se nyt helpommin houkuteltavissa hallitukseen. Nousu ainakin saattaisi parantaisi hallituksen muodostamismahdollisuuksia.
Näitä vaalitenttejä on viimeisellä viikolla tullut vähän joka tuutista, aina kyllästyttämiseen saakka. Ja samat lauseparret ja slouganit, johan niitä alkaa vähäinenkin katselija kohta oppia ulkoa ehdokkaiden tapaan. Mutta kun kaikenlaisia ennustajaeukkoja on liikkeellä pilvin pimein, lisättäköön tähän vielä yhden mielipide, meni sitten syteen tai saveen. Kaiketi se on niin, että sinipunaa pukkaa !
8. (23.) Entinen hiihtolajien suurvalta
Yllä oleva otsikko juolahti mieleen Planican MM-kisojen jälkimainingeissa. Edellisvuoden Pekingin olympialaisten jälkeen tuntui aika hyvältä, kun Suomen joukkue palasi Kiinasta kotiin kuusi mitalia mukanaan. Jotain samanlaista odotettiin, mutta yhteen hopeamitaliin jäätiin. Miesten viesti onnistui yli odotusten, vaikka muuten sen jäsenten menestys yksilöpuolella jäi vaisuksi. Ainoa todellinen valopilkku ja tulevaisuuden toivo oli Niko Anttola, 20-vuotias nuorten maailmanmestari, joka piti hermonsa ankkuriosuudella. Hopea toteutui kyllä osittain sillä, että ensin Iivo Niskanen oli parhaimmillaan ja repi omalla osuudellaan kunnon kaulan, jota muut joukkueet eivät sitten saaneet kurottua umpeen. Osittain se johtui myös siitä, että muut keskittyivät kyttäämään toisiaan hopea mielessään. He ilmeisesti uskoivat, että nuori ankkurimme tekee jonkun taktisen kömmähdyksen, jonka jälkeen hänet ajetaan kiinni.
Jonkin verran odotettiin myös naisten puolelta uusien hiihtäjien esiinmarssia, mutta sitä ei vielä ainakaan nyt tullut. Niko Anttila siis jäi ainoaksi. Tosin joitakin valonpilkkuja näkyi MM-kisojen jälkeen pidetyissä kilpailuissa. Joka tapauksessa Salpausselän edellä oltiin aika lailla pettyneissä tunnelmissa, olletikin kun vanhat sotaratsut Niskasen sisaruksia lukuun ottamatta alkoivat näyttää jo entisiltä mestareilta. Kerttu selvisi naisista parhaiten, Iivokin kohtuullisesti ottaen huomioon koronaan sairastumisen viime vuoden aivan lopulla.
Mutta eräs tapahtuma oli vielä jäljellä: Salpausselän kaksipäiväiset hiihdot. Niihin ladattiin odotuksia, mutta jo lauantain 25.3. sprinttipäivä kaatoi kylmää vettä niskaan. Norjalaiset ja osin ruotsalaisetkin dominoivat kilpailuja, suomalaiset karsiutuivat viimeistään välierävaiheessa, miehet jo sitä ennen. Vanha sanonta kuuluu: Kun ollaan tiukoilla, niin pitää noukkia marjatkin maasta. Lajiniilothan osaavat selittää aina kaiken parhain päin. Ja onhan sentään tapahtunut jotain positiivista, sillä Ilkka Herola ja Eero Hirvonen saivat yhdistetyssä seuraavat sijat heti mitalimiesten jälkeen. Kumpikin on tahkonnut mäkiä ja latuja jo aika kauan, joten mitään yhdistetyn hiihdon tulevaisuuden toivoja he eivät enää ole.
Kun mäkipuoleltakaan tai yhdistetystä ei saatu tukea. alkoi tässä vaiheessa jo kummitella kansainvälisen hiihtoliiton piiristä väläytetty mörkö: jospa Salpauselän kisat menettävätkin maailmancupin arvonsa vuorovuosiksi! Halukkaita järjestäjiä kyllä maailmalta löytyy, tällaiseen hiihtourheilun siirtomaahan niitä ei ehkä lähivuosina enää joka vuosi myönnetäkään.
-----
Salpausselän toinen päivä, sunnuntai 26.3. oli sentään valoisampi kuin ensimmäinen. Kovassa norjalais-ruotsalaisessa puristuksessa sentään kolme suomalaista selvisi kymmenen parhaan joukkoon. Kerttu Niskanen oli viides, Krista Pärmäkoski kahdeksas ja Anne Kyllönen hieman yllättäen kymmenes. Seuraavalla kymmenluvulla oli vielä kaksi suomalaista, Johanna Matintalo ja Eveliina Piippo, joiden tunkeutumista eturiviin on odotettu jo jonkin aikaa. Ehdottomasti iloisin oli kuitenkin Kerttu Niskanen, joka suorituksellaan saavutti normaalimatkojen vuoden maailmancup-mestaruuden. Vähän kyllä huolettaa se, että kaikki kolme kymmenen joukkoon selvinneet eivät ole mitään junioreita, esimerkiksi Krista Pärmäkoski oli Salpausselällä jo vuonna 2005, eivätkä kaksi muutakaan ole mitään untuvikkoja.
”Sama tahti on askelten” voisi sanoa myös miesten 20 kilometrin hiihdosta. Iivo Niskanen johti letkaa muutaman kerran, mutta kilometri tai pari ennen hiihtostadionia Kläbo lähti ja hiihti ylivoimaiseen voittoon. Se oli maailman cupissa häneltä tältä vuodelta jo numero 20, eli kaikkien aikojen ennätys, samaan on päässyt vain yksi toinen, tietenkin norjalainen, ja tietenkin Therese Johaug. Niskanen tuli J-mutkasta Kläbon jälkeen ensimmäisenä, mutta jäi varsinkin viimeisellä suoralla kuin seisomaan ollen lopulta vasta yhdeksäs. Edellä oli kuusi norjalaista yksi ruotsalainen ja yksi kanadalainen. Hyvä yritys kuitenkin. Toiselta kymmeneltä löytyi taas suomalaisia, joten joissain piireissä kai kokonaispanosta kehutaan hyväksikin. Mutta kyllä se jää loppuvalta kaudelta vaisuksi. Otsikon henki näyttää siis edelleen pitävän paikkansa. Kisat olivat kuitenkin komeat ja yleisöä oli paljon.
Mutta muistetaan toki tämäkin: liikkuminen ja urheilu ovat aina hyvin arvokkaita asioita. Loppujen lopuksi on saman tekevää missä lajeissa sitä menestystä tulee, kunhan vaan joissakin! Lähdetään joukolla ulos hiihtämään, kun sitä talveakin näyttää edelleen riittävän.
Yllä oleva otsikko juolahti mieleen Planican MM-kisojen jälkimainingeissa. Edellisvuoden Pekingin olympialaisten jälkeen tuntui aika hyvältä, kun Suomen joukkue palasi Kiinasta kotiin kuusi mitalia mukanaan. Jotain samanlaista odotettiin, mutta yhteen hopeamitaliin jäätiin. Miesten viesti onnistui yli odotusten, vaikka muuten sen jäsenten menestys yksilöpuolella jäi vaisuksi. Ainoa todellinen valopilkku ja tulevaisuuden toivo oli Niko Anttola, 20-vuotias nuorten maailmanmestari, joka piti hermonsa ankkuriosuudella. Hopea toteutui kyllä osittain sillä, että ensin Iivo Niskanen oli parhaimmillaan ja repi omalla osuudellaan kunnon kaulan, jota muut joukkueet eivät sitten saaneet kurottua umpeen. Osittain se johtui myös siitä, että muut keskittyivät kyttäämään toisiaan hopea mielessään. He ilmeisesti uskoivat, että nuori ankkurimme tekee jonkun taktisen kömmähdyksen, jonka jälkeen hänet ajetaan kiinni.
Jonkin verran odotettiin myös naisten puolelta uusien hiihtäjien esiinmarssia, mutta sitä ei vielä ainakaan nyt tullut. Niko Anttila siis jäi ainoaksi. Tosin joitakin valonpilkkuja näkyi MM-kisojen jälkeen pidetyissä kilpailuissa. Joka tapauksessa Salpausselän edellä oltiin aika lailla pettyneissä tunnelmissa, olletikin kun vanhat sotaratsut Niskasen sisaruksia lukuun ottamatta alkoivat näyttää jo entisiltä mestareilta. Kerttu selvisi naisista parhaiten, Iivokin kohtuullisesti ottaen huomioon koronaan sairastumisen viime vuoden aivan lopulla.
Mutta eräs tapahtuma oli vielä jäljellä: Salpausselän kaksipäiväiset hiihdot. Niihin ladattiin odotuksia, mutta jo lauantain 25.3. sprinttipäivä kaatoi kylmää vettä niskaan. Norjalaiset ja osin ruotsalaisetkin dominoivat kilpailuja, suomalaiset karsiutuivat viimeistään välierävaiheessa, miehet jo sitä ennen. Vanha sanonta kuuluu: Kun ollaan tiukoilla, niin pitää noukkia marjatkin maasta. Lajiniilothan osaavat selittää aina kaiken parhain päin. Ja onhan sentään tapahtunut jotain positiivista, sillä Ilkka Herola ja Eero Hirvonen saivat yhdistetyssä seuraavat sijat heti mitalimiesten jälkeen. Kumpikin on tahkonnut mäkiä ja latuja jo aika kauan, joten mitään yhdistetyn hiihdon tulevaisuuden toivoja he eivät enää ole.
Kun mäkipuoleltakaan tai yhdistetystä ei saatu tukea. alkoi tässä vaiheessa jo kummitella kansainvälisen hiihtoliiton piiristä väläytetty mörkö: jospa Salpauselän kisat menettävätkin maailmancupin arvonsa vuorovuosiksi! Halukkaita järjestäjiä kyllä maailmalta löytyy, tällaiseen hiihtourheilun siirtomaahan niitä ei ehkä lähivuosina enää joka vuosi myönnetäkään.
-----
Salpausselän toinen päivä, sunnuntai 26.3. oli sentään valoisampi kuin ensimmäinen. Kovassa norjalais-ruotsalaisessa puristuksessa sentään kolme suomalaista selvisi kymmenen parhaan joukkoon. Kerttu Niskanen oli viides, Krista Pärmäkoski kahdeksas ja Anne Kyllönen hieman yllättäen kymmenes. Seuraavalla kymmenluvulla oli vielä kaksi suomalaista, Johanna Matintalo ja Eveliina Piippo, joiden tunkeutumista eturiviin on odotettu jo jonkin aikaa. Ehdottomasti iloisin oli kuitenkin Kerttu Niskanen, joka suorituksellaan saavutti normaalimatkojen vuoden maailmancup-mestaruuden. Vähän kyllä huolettaa se, että kaikki kolme kymmenen joukkoon selvinneet eivät ole mitään junioreita, esimerkiksi Krista Pärmäkoski oli Salpausselällä jo vuonna 2005, eivätkä kaksi muutakaan ole mitään untuvikkoja.
”Sama tahti on askelten” voisi sanoa myös miesten 20 kilometrin hiihdosta. Iivo Niskanen johti letkaa muutaman kerran, mutta kilometri tai pari ennen hiihtostadionia Kläbo lähti ja hiihti ylivoimaiseen voittoon. Se oli maailman cupissa häneltä tältä vuodelta jo numero 20, eli kaikkien aikojen ennätys, samaan on päässyt vain yksi toinen, tietenkin norjalainen, ja tietenkin Therese Johaug. Niskanen tuli J-mutkasta Kläbon jälkeen ensimmäisenä, mutta jäi varsinkin viimeisellä suoralla kuin seisomaan ollen lopulta vasta yhdeksäs. Edellä oli kuusi norjalaista yksi ruotsalainen ja yksi kanadalainen. Hyvä yritys kuitenkin. Toiselta kymmeneltä löytyi taas suomalaisia, joten joissain piireissä kai kokonaispanosta kehutaan hyväksikin. Mutta kyllä se jää loppuvalta kaudelta vaisuksi. Otsikon henki näyttää siis edelleen pitävän paikkansa. Kisat olivat kuitenkin komeat ja yleisöä oli paljon.
Mutta muistetaan toki tämäkin: liikkuminen ja urheilu ovat aina hyvin arvokkaita asioita. Loppujen lopuksi on saman tekevää missä lajeissa sitä menestystä tulee, kunhan vaan joissakin! Lähdetään joukolla ulos hiihtämään, kun sitä talveakin näyttää edelleen riittävän.
7. (22.) Sixten Korkman: Talous ja humanismi
Sixten Korkman (s. 1948) on selväsanainen ekonomisti, joka on tullut laajasti tunnetuksi osallistuttuaan moniin televisiossakin nähtyihin talouselämää tavalla tai toisella koskeviin keskusteluihin. Hän on toiminut eri tehtävissä yliopistoalalla, Suomen Pankissa, Euroopan Unionissa ja Suomessa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen johtajana. Nyt hän on koonnut näkemyksiään uuteen teokseen, joka on tavallaan hänen perintönsä nuoremmalle polvelle.
Talousmies kun on, Korkman miettii kirjassaan sitä, miten markkinatalous ja kapitalismi, meidän aikamme puitteet oikein ovat syntyneet. Hän löytää maailmanhistoriasta kehityskulun, jonka mukaan muutokset ovat tapahtuneet. Korkman aloittaa kristinuskosta, jonka kohdalla hän vertailee katolilaisuutta ja protestanttisuutta, siirtyy sitten valistuksen, eli tiedon ja tieteen arvostuksen aikaan. Sen jälkeen syntyi kapitalismi, joka ilman humanismia ja kulttuuritietoisuutta jää ontoksi ja perusteiltaan häilyväksi. Näin hän marssii järjestyksessä läpi vuosisatojen, aina keskiajasta meidän aikaamme. Näiden vaiheiden mukaisesti nimetyt kaudet muodostavat myös kirjan pääluvut. Tällaisenaan teos antaa kelpo kertauksen alan ihmisille, ja selventää ajatuksia myös muiden asiasta kiinnostuneiden mielissä.
Sixten Korkman (s. 1948) on selväsanainen ekonomisti, joka on tullut laajasti tunnetuksi osallistuttuaan moniin televisiossakin nähtyihin talouselämää tavalla tai toisella koskeviin keskusteluihin. Hän on toiminut eri tehtävissä yliopistoalalla, Suomen Pankissa, Euroopan Unionissa ja Suomessa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen johtajana. Nyt hän on koonnut näkemyksiään uuteen teokseen, joka on tavallaan hänen perintönsä nuoremmalle polvelle.
Talousmies kun on, Korkman miettii kirjassaan sitä, miten markkinatalous ja kapitalismi, meidän aikamme puitteet oikein ovat syntyneet. Hän löytää maailmanhistoriasta kehityskulun, jonka mukaan muutokset ovat tapahtuneet. Korkman aloittaa kristinuskosta, jonka kohdalla hän vertailee katolilaisuutta ja protestanttisuutta, siirtyy sitten valistuksen, eli tiedon ja tieteen arvostuksen aikaan. Sen jälkeen syntyi kapitalismi, joka ilman humanismia ja kulttuuritietoisuutta jää ontoksi ja perusteiltaan häilyväksi. Näin hän marssii järjestyksessä läpi vuosisatojen, aina keskiajasta meidän aikaamme. Näiden vaiheiden mukaisesti nimetyt kaudet muodostavat myös kirjan pääluvut. Tällaisenaan teos antaa kelpo kertauksen alan ihmisille, ja selventää ajatuksia myös muiden asiasta kiinnostuneiden mielissä.
Seuraavassa teen selkoa teoksen sisällöstä tietoisena siitä, että näin lyhyeen esitykseen en voi sisällyttää kuin vain sieltä täältä joitakin yleisiä piirteitä Korkmanin syvästi pohtimista asioista. Referoinnin lisäksi mainitsen myös niitä yleisiä huomioita, mitä olen aikojen kuluessa opintojeni tai työkuvioitteni lomassa kyseisistä asioista tehnyt. Laajasta teoksesta keskityn tässä vaiheessa vain kuvailemaan uskonnon, eli katolisen kirkon ja protestanttien vaikutusta talouselämään. Valistuksen kausi 1700-luvulla, sen jälkeen tilaa vallannut kapitalismi ja aina välttämätön humanismi jäävät tässä vaiheessa sivuun. Sixten Korkmanin suuri ansio on siinä, että hän osoittaa selvästi, miten nykymaailman talousajattelu on vähitellen vuosisatojen aikana ja eri vaiheitten kautta muotoutunut sellaiseksi mitä se nykyään on.
Teos alkaa uskontoa, katolista kirkkoa ja protestanttien toimeen panemaa reformaatiota määrittelemällä. Ensimmäinen luku alkaa toteamuksella, että uskonto on erityinen kulttuurinmuoto, joka syntyy uskosta ja pyhyyden kokemuksesta. Kaiken tämän pohjalta on syntynyt oppijärjestelmä, joka ilmenee erilaisina yhteisöllisinä tapoina ja palvontamenoina. Kristinuskoa edeltäneissä uskonnoissa korostuivat luonto ja sen mystisiksi koetut voimat. Kristinusko perustuu ensin Raamatun luomiskertomukseen, perisyntiin ja pelastukseen, jotka tulevat esiin Uudessa testamentissa ja Jumalan pojan Jeesuksen Kristuksen elämässä ja ristiinnaulitsemisessa.
Ensimmäisten vuosisatojen kristityt olivat Rooman valtakunnassa vainojen kohteena keisari Konstantinuksen aikaan saakka vuonna 313, jonka jälkeen kristinuskosta tuli ainoa hyväksytty uskonto. Kristikunta alkoi jakautua kahtia, poliittinen valta oli aluksi erillään kirkon Ideologisesta johtajuudesta. Näin ei pitkään ollut Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnassa, Rooman valtakuntahan oli jakautunut kahtia jo 395. Tämä näkyy tänäkin päivänä, kun näemme Moskovan patriarkan Kirilin kulkemassa yhtä matkaa Putinin kanssa uskonnollisissa seremonioissa. Kirill istuu näyttävällä paikalla myös valtiollisissa juhlatilaisuuksissa. Tiedämme, että kirkko on Venäjällä vallan väline.
Länsi-Roomassa vallitsi ns. feodaalijärjestelmä, joka perustui kuninkaiden ja heidän alaistensa ruhtinaiden maanomistuksiin. Kansainvälistä kauppaa oli vähän, katolinen kirkko suhtautui siihen nuivasti, samoin erityisesti koronottoon, rahatalouteen ja voitontavoitteluun. Tähän ja paljoon muuhunkin protestanttinen reformaatio toi suuren muutoksen. Sitä kuvaavia sivuja lueskellessa tulee helposti taas mieleen se esillä paljon ollut ajatus, että eräiden Etelä-Euroopan maiden holtiton taloudenpito johtuukin tästä katolisen kirkon asenteesta. Sen sijaan esimerkiksi Pohjois-Euroopassa, osissa Saksaa, Hollannissa ja Englannissa meno on ollut erilaista. Niihin on vaikuttanut syvästi reformaatio ja uskonpuhdistus, sekä Lutherin ja kumppaneiden suhtautuminen talouteen ja yksilönvapauteen, jotka tulivat ikään kuin sivutuotteena uskonelämän uudistamisen rinnalla.
Reformaation taustalla oli tyytymättömyys katolisen kirkon byrokratiaan, pappien selibaattiin, korruptioon, sille maksettuihin veroihin ja erityisesti anekauppaan, jolla rahoitettiin Pietarinkirkon pitkään kestänyttä valtavaa rakennusprojektia. Paavien erehtymättömyys ja tietynlainen kaikkivalta ärsytti esimerkiksi Pohjois-Saksan maallisia ruhtinaita. Luultavasti uskonpuhdistuksen leviäminen vauhdittui nimenomaan Lutherin asenteesta, muistelen hänen sanomanaan, että ”kenen maa sen uskonto”. Tarvittiin Lutherin kaltainen karismaattinen, mitään pelkäämätön henkilö, joka uskaltautui panemaan asemansa ja koko elämänsä peliin.
Luther suhtautui kielteisesti moniin katolisen kirkon toimintatapoihin, kuten luostarilaitokseen, selibaattiin, pyhimysten palvontaan ja sokeaan uskoon pyhäinjäännösten ihmeitä tekeviin voimiin. Hänen mielestään Jumala edellytti, että ihmiset tekevät ahkerasti työtä: ahkera työ on sekin Jumalan palvelua. Tämä kiinnosti erityisesti nousevaa kaupunkiporvaristoa, kauppiaita ja maatalousyrittäjiä. Ihmisen korkein auktoriteetti ei ollut paavi, vaan Jumalan sana, jota piti oppia lukemaan. Luther oli itse kääntänyt Uuden testamentin ja myöhemmin koko Raamatun, joita pian ruvettiin painamaan kirjapainoissa. Johannes Gutenberg oli keksinyt kirjapainotaidon jo 1430-luvulla. Tästä oli suora linja myös koulujen ja lukutaidon leviämiseen kirkon suojissa.
Jos Lutherin toiminta edesauttoi myös taloudellista yrittelijäisyyttä, vielä enemmän sitä teki protestanttisuuden kalvinilainen haara, joka levisi erityisesti kauppiaiden keskuuteen Sveitsissä ja Alankomaissa. Jean Calvinin (1509-1564) oppirakennelmaa alkoivat tukea monet protestanttiset suuntaukset, joita yhteisellä nimellä nimitetään reformoiduiksi kirkoiksi. Näitä tuli ympäri Eurooppaa, ja erityisesti niitä syntyi Amerikkaan, esimerkiksi baptistit ja metodistit. Kalvinismin kohderyhmänä olivat kaupan, alkavan teollisuuden ja rahoituksen parissa työskennelleet miehet. Se hyväksyi voitontavoittelun, taloudellisen menestymisen ja jopa koronoton tiettyyn rajaan saakka. Opillisesti oltiin lähellä luterilaisuutta, ja talousasioissa mm. ahkera työ on sekin Jumalan palvelemista. Mutta pidemmälle mentiin siinä, että menestyminen voi olla osoitus siitä, että kyseinen henkilö kuuluu pelastettavien joukkoon. Kaupallinen menestys on pelastuksen enne.
Sixten Korkman ottaa esille myös saksalaisen sosiologin Max Weberin (1864-1920) ja hänen kuuluisimman kirjansa Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (1905). Tässä yhteydessä voin mainita, että se oli vielä 1950-luvulla Helsingin yliopistossa kansantalouden cum laude arvosanaan kuuluvana teoksena, useimmat kuitenkin suorittivat sen luentomuistiinpanojen pohjalta. Se avasi nuoren opiskelijankin pohtimaan uskonnon asioita muutenkin kuin kouluopetuksen pohjalta. Weber korosti, että uskonnoilla oli tärkeä merkitys kapitalismin kehittäjänä. Hän esittää väittämänsä tueksi vaikkapa sen, että vuonna 1700 tuotanto oli henkeä kohden selvästi korkeammalla tasolla protestanttisissa Alankomaissa, Ruotsissa ja anglikaanisessa Isossa Britanniassa kuin katolisissa Belgiassa, Italiassa ja Ranskassa. Tätä vastaan on esitetty vastaväitteinä mm., että ei pidä unohtaa Pohjois-Italian kaupunkeja, Etelä-Saksaa, tai esimerkiksi sitä, että 1800-luvulla Belgia teollistui kalvinistista Hollantia nopeammin. Korkman toteaa kuitenkin, että vuosisatoja sitten omaksutulla uskonnolla on edelleen vaikutusta kouluttautumiseen ja taloudelliseen kasvuun. Hän viittaa eri teoksiin siinä, että reformoiduilla alueilla on tehty 1900-luvulla katolisia enemmän työtunteja, ylletty korkeampaan koulutustasoon ja arvostettu vähemmän vapaa-aikaa.
Kalvinistisissa maissa julkinen sektori on vähäisempi kuin esimerkiksi luterilaisissa maissa, yleinen suhtautuminen köyhyyteen välinpitämättömämpi. Calvin korosti Paavalilta opittua lausetta: ”Ken ei tee työtä, sen ei pidä liioin syödä”. Sen sijaan luterilaisissa Pohjoismaissa on pyritty hyvinvointivaltioon niin, että heikommin menestyneetkin pidettäisiin mukana. Korkman päätyykin sellaiseen tulokseen, että Pohjoismaiden maallistunut luterilaisuus on hyvinvointivaltion arvopohjana. Toisaalta Lutherin tulkinta kutsumuksesta korosti yhteistä vastuuta ja lähimmäisten auttamista- Toiseksi kansalaisistaan vastuuta kantava julkinen valta on alistanut kirkon tältä osin tahtoonsa. Luterilaisille kirkoille on sopinut, että valtio ottaa vastuuta kansalaisistaan. Ihmisen tulee ahkeroida ja maksaa mukisematta veronsa. Ihmisten elinoloja parantamalla hyödytetään koko yhteiskuntaa. Katolisissa maissa nojaudutaan paljolti perheiden keskeiseen rooliin ja hyväntekeväisyyteen. Kalvinistiset kirkkokunnat korostavat yksilön vastuuta itsestään. Kalvinismi ei kaipaa sen enempää hyvinvointivaltiota kuin esimerkiksi kansainvälisiä yhteisöjä, EU mukaan lukien. Näin on esimerkiksi Sveitsissä ja Amerikassa.
Kansalaiset luottavat luterilaisissa Pohjoismaissa toisiinsa ja yhteiskuntaan enemmän kuin Etelä-Euroopassa, ja siksi korruptiotakin on vähemmän. Näyttäisi siltä, että hyvinvointivaltio todella pohjautuisi luterilaisuuteen enemmän kuin aikaisemmin korostetut valistuksen ajan aatteet 1700-luvun puolivälin molemmin puolin tai Ranskan vallankumouksen (käynnistyi 1789), teollistumisen ja kaupungistumisen vaikutukset.
Valistuksen aikaan, Ranskan vallankumoukseen, teollistumiseen ja kaupungistumiseen on syytä palata myöhemmin jossain toisessa esityksessä.
Ensimmäisten vuosisatojen kristityt olivat Rooman valtakunnassa vainojen kohteena keisari Konstantinuksen aikaan saakka vuonna 313, jonka jälkeen kristinuskosta tuli ainoa hyväksytty uskonto. Kristikunta alkoi jakautua kahtia, poliittinen valta oli aluksi erillään kirkon Ideologisesta johtajuudesta. Näin ei pitkään ollut Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnassa, Rooman valtakuntahan oli jakautunut kahtia jo 395. Tämä näkyy tänäkin päivänä, kun näemme Moskovan patriarkan Kirilin kulkemassa yhtä matkaa Putinin kanssa uskonnollisissa seremonioissa. Kirill istuu näyttävällä paikalla myös valtiollisissa juhlatilaisuuksissa. Tiedämme, että kirkko on Venäjällä vallan väline.
Länsi-Roomassa vallitsi ns. feodaalijärjestelmä, joka perustui kuninkaiden ja heidän alaistensa ruhtinaiden maanomistuksiin. Kansainvälistä kauppaa oli vähän, katolinen kirkko suhtautui siihen nuivasti, samoin erityisesti koronottoon, rahatalouteen ja voitontavoitteluun. Tähän ja paljoon muuhunkin protestanttinen reformaatio toi suuren muutoksen. Sitä kuvaavia sivuja lueskellessa tulee helposti taas mieleen se esillä paljon ollut ajatus, että eräiden Etelä-Euroopan maiden holtiton taloudenpito johtuukin tästä katolisen kirkon asenteesta. Sen sijaan esimerkiksi Pohjois-Euroopassa, osissa Saksaa, Hollannissa ja Englannissa meno on ollut erilaista. Niihin on vaikuttanut syvästi reformaatio ja uskonpuhdistus, sekä Lutherin ja kumppaneiden suhtautuminen talouteen ja yksilönvapauteen, jotka tulivat ikään kuin sivutuotteena uskonelämän uudistamisen rinnalla.
Reformaation taustalla oli tyytymättömyys katolisen kirkon byrokratiaan, pappien selibaattiin, korruptioon, sille maksettuihin veroihin ja erityisesti anekauppaan, jolla rahoitettiin Pietarinkirkon pitkään kestänyttä valtavaa rakennusprojektia. Paavien erehtymättömyys ja tietynlainen kaikkivalta ärsytti esimerkiksi Pohjois-Saksan maallisia ruhtinaita. Luultavasti uskonpuhdistuksen leviäminen vauhdittui nimenomaan Lutherin asenteesta, muistelen hänen sanomanaan, että ”kenen maa sen uskonto”. Tarvittiin Lutherin kaltainen karismaattinen, mitään pelkäämätön henkilö, joka uskaltautui panemaan asemansa ja koko elämänsä peliin.
Luther suhtautui kielteisesti moniin katolisen kirkon toimintatapoihin, kuten luostarilaitokseen, selibaattiin, pyhimysten palvontaan ja sokeaan uskoon pyhäinjäännösten ihmeitä tekeviin voimiin. Hänen mielestään Jumala edellytti, että ihmiset tekevät ahkerasti työtä: ahkera työ on sekin Jumalan palvelua. Tämä kiinnosti erityisesti nousevaa kaupunkiporvaristoa, kauppiaita ja maatalousyrittäjiä. Ihmisen korkein auktoriteetti ei ollut paavi, vaan Jumalan sana, jota piti oppia lukemaan. Luther oli itse kääntänyt Uuden testamentin ja myöhemmin koko Raamatun, joita pian ruvettiin painamaan kirjapainoissa. Johannes Gutenberg oli keksinyt kirjapainotaidon jo 1430-luvulla. Tästä oli suora linja myös koulujen ja lukutaidon leviämiseen kirkon suojissa.
Jos Lutherin toiminta edesauttoi myös taloudellista yrittelijäisyyttä, vielä enemmän sitä teki protestanttisuuden kalvinilainen haara, joka levisi erityisesti kauppiaiden keskuuteen Sveitsissä ja Alankomaissa. Jean Calvinin (1509-1564) oppirakennelmaa alkoivat tukea monet protestanttiset suuntaukset, joita yhteisellä nimellä nimitetään reformoiduiksi kirkoiksi. Näitä tuli ympäri Eurooppaa, ja erityisesti niitä syntyi Amerikkaan, esimerkiksi baptistit ja metodistit. Kalvinismin kohderyhmänä olivat kaupan, alkavan teollisuuden ja rahoituksen parissa työskennelleet miehet. Se hyväksyi voitontavoittelun, taloudellisen menestymisen ja jopa koronoton tiettyyn rajaan saakka. Opillisesti oltiin lähellä luterilaisuutta, ja talousasioissa mm. ahkera työ on sekin Jumalan palvelemista. Mutta pidemmälle mentiin siinä, että menestyminen voi olla osoitus siitä, että kyseinen henkilö kuuluu pelastettavien joukkoon. Kaupallinen menestys on pelastuksen enne.
Sixten Korkman ottaa esille myös saksalaisen sosiologin Max Weberin (1864-1920) ja hänen kuuluisimman kirjansa Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (1905). Tässä yhteydessä voin mainita, että se oli vielä 1950-luvulla Helsingin yliopistossa kansantalouden cum laude arvosanaan kuuluvana teoksena, useimmat kuitenkin suorittivat sen luentomuistiinpanojen pohjalta. Se avasi nuoren opiskelijankin pohtimaan uskonnon asioita muutenkin kuin kouluopetuksen pohjalta. Weber korosti, että uskonnoilla oli tärkeä merkitys kapitalismin kehittäjänä. Hän esittää väittämänsä tueksi vaikkapa sen, että vuonna 1700 tuotanto oli henkeä kohden selvästi korkeammalla tasolla protestanttisissa Alankomaissa, Ruotsissa ja anglikaanisessa Isossa Britanniassa kuin katolisissa Belgiassa, Italiassa ja Ranskassa. Tätä vastaan on esitetty vastaväitteinä mm., että ei pidä unohtaa Pohjois-Italian kaupunkeja, Etelä-Saksaa, tai esimerkiksi sitä, että 1800-luvulla Belgia teollistui kalvinistista Hollantia nopeammin. Korkman toteaa kuitenkin, että vuosisatoja sitten omaksutulla uskonnolla on edelleen vaikutusta kouluttautumiseen ja taloudelliseen kasvuun. Hän viittaa eri teoksiin siinä, että reformoiduilla alueilla on tehty 1900-luvulla katolisia enemmän työtunteja, ylletty korkeampaan koulutustasoon ja arvostettu vähemmän vapaa-aikaa.
Kalvinistisissa maissa julkinen sektori on vähäisempi kuin esimerkiksi luterilaisissa maissa, yleinen suhtautuminen köyhyyteen välinpitämättömämpi. Calvin korosti Paavalilta opittua lausetta: ”Ken ei tee työtä, sen ei pidä liioin syödä”. Sen sijaan luterilaisissa Pohjoismaissa on pyritty hyvinvointivaltioon niin, että heikommin menestyneetkin pidettäisiin mukana. Korkman päätyykin sellaiseen tulokseen, että Pohjoismaiden maallistunut luterilaisuus on hyvinvointivaltion arvopohjana. Toisaalta Lutherin tulkinta kutsumuksesta korosti yhteistä vastuuta ja lähimmäisten auttamista- Toiseksi kansalaisistaan vastuuta kantava julkinen valta on alistanut kirkon tältä osin tahtoonsa. Luterilaisille kirkoille on sopinut, että valtio ottaa vastuuta kansalaisistaan. Ihmisen tulee ahkeroida ja maksaa mukisematta veronsa. Ihmisten elinoloja parantamalla hyödytetään koko yhteiskuntaa. Katolisissa maissa nojaudutaan paljolti perheiden keskeiseen rooliin ja hyväntekeväisyyteen. Kalvinistiset kirkkokunnat korostavat yksilön vastuuta itsestään. Kalvinismi ei kaipaa sen enempää hyvinvointivaltiota kuin esimerkiksi kansainvälisiä yhteisöjä, EU mukaan lukien. Näin on esimerkiksi Sveitsissä ja Amerikassa.
Kansalaiset luottavat luterilaisissa Pohjoismaissa toisiinsa ja yhteiskuntaan enemmän kuin Etelä-Euroopassa, ja siksi korruptiotakin on vähemmän. Näyttäisi siltä, että hyvinvointivaltio todella pohjautuisi luterilaisuuteen enemmän kuin aikaisemmin korostetut valistuksen ajan aatteet 1700-luvun puolivälin molemmin puolin tai Ranskan vallankumouksen (käynnistyi 1789), teollistumisen ja kaupungistumisen vaikutukset.
Valistuksen aikaan, Ranskan vallankumoukseen, teollistumiseen ja kaupungistumiseen on syytä palata myöhemmin jossain toisessa esityksessä.
6. (21) Muistoja Salpausselän kisoista
Salpausselän kisat täyttävät tänä vuonna 100 vuotta. Tästä syystä niitä vietetään varmaan tavallista juhlavammissa merkeissä. Ne pidetään kuluvan maaliskuun 24.–26. päivinä, eli jo tällä viikolla. Ei ihme, että kisat ovat nyt kirvoittaneet monenlaisia muistoja, osa niistä on päätynyt lehtien palstoillekin. Entinen tähtioppilaani Jukka Airo kirjoitti Etelä-Suomen Sanomiin parin aukeaman laajuisen selostuksen, joka pohjautui niin hänen tutkimuksiinsa kuin muistumiin kilpalatujen varsilta aina pikkupoika-ajoista lähtien. Tämä oikeastaan kirvoitti minunkin kynäni, eli haluan seuraavassa ilmoittautua muistelijoiden joukkoon.
Muutimme perheemme kanssa Lahteen kesällä 1969, joten ehdin vielä ladun varteen siinä vaiheessa, kun latu kiersi Tiirismaan huipulla asti. Muistan vielä, miten pientä väylää se pudottautui takaisin tullessa Messilän pelloille, ei todellakaan ollut kysymys sellaisista paanoista kuin nykyään, eikä latujakaan ajettu koneilla koviksi ja luistaviksi. Suksipelillä latujen aukipito oli niin pitkälti hankalaa, joten tästä syystä kai latu laitettiinkin pian kiertämään Hakalaukun mäen kautta Messilän pelloille. ja siitä sitten tgakaisin urheilukeskukseen. Hakalaukun mäki oli sen verran vaikeasti laskettava, että pellolla sen alapuolella oli kilpailun aikaan jatkuvasti armeijan ensiapuryhmä ahkion kanssa. Ambulanssi oli vartiossa samalla kohtaa vähän ylempänä Messilästä Salpakankaalle johtavan tien varressa.
Joskus noina vuosina hiihtelin itsekin aika paljon, myös näissä maisemissa. Hyvien kelien aikaan ei olisi tullut mieleenikään käydä laskemassa noita Hakalaukun mäkiä. Mutta sitten eräänä vuonna pääsiäisen aikaan hiihtokausi oli jo lopuillaan, pitkään oli ollut suojakelejä, joten luisto ei missään ollut enää kunnollista. Niinpä sitten alle viisikymppisen rajattoman itseluottamuksen siivittämänä päätin käydä katsomassa, millaisia ne mäet oikein olivat. Enpä sitä sitten toista kertaa tehnytkään. Itse asiassa kysymys oli kolmesta mäestä, ensimmäinen oli jyrkkä kuin olisi laskenut kerrostalon katolta, sitten oli vähän helpompi osa, ja kolmannessa kohdassa vauhti taas kiihtyi, ja latu vielä kääntyi ei niin kovin loivassa mutkassa. Se ensimmäinen mäki meni vielä jollain tapaa, mutta sitten alkoi jo pelottaa, ja aloin toivoa, että kunhan vaan pääsisin ehjänä alas. Ladun oikealla puolella ulkokaarella oli lepikkoa, johon pelkäsin ajautuvani. Jos olisin sinne kupsahtanut, olisi varmaan kestänyt päiviä, ennen kuin joku muu olisi sattunut paikalle. Ei ollut kännyköitä, eikä mitään muutakaan kuin oma huuto, jolla ilmoittaa olinpaikastaan. Lopulta kuitenkin pääsin alas pystyssä, jalat ”setsuurina” ja pulssi korkealla, hyvillä mielin, kun ei käynyt kuinkaan.
Myöhemmin kilpailujen pisin matka lyheni, ja hiihtäjät kävivät kääntymässä enää vain Tapanilan hiihtomajan kohdalla. Mäkiä sieltäkin löytyi, parhaita olivat lähempänä hiihtostadionia olevat supat, jääkaudelta peräisin olevat jyrkät ”kuopat”, joissa riittää niin laskemista kuin taas ylös kapuamista. Näiltä ajoilta on paljon mukavia muistoja, kun olimme hiihtämässä juuri koulua aloittelevan, nyt jo miltei kolmikymppisen pojanpoikamme kanssa. Tulimme autolla Tapanilaan, ja lähdimme sitten hiihtäen ladun varteen, se jo kiersikin silloin lähellä hiihtostadionia. Hiihdimme kaikki kolme, poika edellä. Hän oli kuitenkin jo omaksunut luisteluhiihdon, ja kiipesi mäkiä ylös kuin orava. Parinteisellä kyllä vielä hänelle pärjäsimme, mutta luistellessa vauhti oli jo meille liian kova. Lopulta piti huutaa hänelle, että odota, on mehutauko. Tai nyt pitäisi ottaa valokuva. Näin pääsimme ladun varteen suunnilleen samaan aikaan.
Viimeiset kerrat olin Salpausselän kisoissa vain hiihtostadionilla, nyt on jo kulunut monta vuotta television ääressä. Tavallaan tämä tarina kertookin kaiken katoavaisuudesta: on miehuusajan vauhtia ja pyrkimystä, on itseluottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. Kaikki tämä vähitellen hiipuu, ja sitten ollaan jo Salpausselän kisoissakin vain muistoja jakaen.
Salpausselän kisat täyttävät tänä vuonna 100 vuotta. Tästä syystä niitä vietetään varmaan tavallista juhlavammissa merkeissä. Ne pidetään kuluvan maaliskuun 24.–26. päivinä, eli jo tällä viikolla. Ei ihme, että kisat ovat nyt kirvoittaneet monenlaisia muistoja, osa niistä on päätynyt lehtien palstoillekin. Entinen tähtioppilaani Jukka Airo kirjoitti Etelä-Suomen Sanomiin parin aukeaman laajuisen selostuksen, joka pohjautui niin hänen tutkimuksiinsa kuin muistumiin kilpalatujen varsilta aina pikkupoika-ajoista lähtien. Tämä oikeastaan kirvoitti minunkin kynäni, eli haluan seuraavassa ilmoittautua muistelijoiden joukkoon.
Muutimme perheemme kanssa Lahteen kesällä 1969, joten ehdin vielä ladun varteen siinä vaiheessa, kun latu kiersi Tiirismaan huipulla asti. Muistan vielä, miten pientä väylää se pudottautui takaisin tullessa Messilän pelloille, ei todellakaan ollut kysymys sellaisista paanoista kuin nykyään, eikä latujakaan ajettu koneilla koviksi ja luistaviksi. Suksipelillä latujen aukipito oli niin pitkälti hankalaa, joten tästä syystä kai latu laitettiinkin pian kiertämään Hakalaukun mäen kautta Messilän pelloille. ja siitä sitten tgakaisin urheilukeskukseen. Hakalaukun mäki oli sen verran vaikeasti laskettava, että pellolla sen alapuolella oli kilpailun aikaan jatkuvasti armeijan ensiapuryhmä ahkion kanssa. Ambulanssi oli vartiossa samalla kohtaa vähän ylempänä Messilästä Salpakankaalle johtavan tien varressa.
Joskus noina vuosina hiihtelin itsekin aika paljon, myös näissä maisemissa. Hyvien kelien aikaan ei olisi tullut mieleenikään käydä laskemassa noita Hakalaukun mäkiä. Mutta sitten eräänä vuonna pääsiäisen aikaan hiihtokausi oli jo lopuillaan, pitkään oli ollut suojakelejä, joten luisto ei missään ollut enää kunnollista. Niinpä sitten alle viisikymppisen rajattoman itseluottamuksen siivittämänä päätin käydä katsomassa, millaisia ne mäet oikein olivat. Enpä sitä sitten toista kertaa tehnytkään. Itse asiassa kysymys oli kolmesta mäestä, ensimmäinen oli jyrkkä kuin olisi laskenut kerrostalon katolta, sitten oli vähän helpompi osa, ja kolmannessa kohdassa vauhti taas kiihtyi, ja latu vielä kääntyi ei niin kovin loivassa mutkassa. Se ensimmäinen mäki meni vielä jollain tapaa, mutta sitten alkoi jo pelottaa, ja aloin toivoa, että kunhan vaan pääsisin ehjänä alas. Ladun oikealla puolella ulkokaarella oli lepikkoa, johon pelkäsin ajautuvani. Jos olisin sinne kupsahtanut, olisi varmaan kestänyt päiviä, ennen kuin joku muu olisi sattunut paikalle. Ei ollut kännyköitä, eikä mitään muutakaan kuin oma huuto, jolla ilmoittaa olinpaikastaan. Lopulta kuitenkin pääsin alas pystyssä, jalat ”setsuurina” ja pulssi korkealla, hyvillä mielin, kun ei käynyt kuinkaan.
Myöhemmin kilpailujen pisin matka lyheni, ja hiihtäjät kävivät kääntymässä enää vain Tapanilan hiihtomajan kohdalla. Mäkiä sieltäkin löytyi, parhaita olivat lähempänä hiihtostadionia olevat supat, jääkaudelta peräisin olevat jyrkät ”kuopat”, joissa riittää niin laskemista kuin taas ylös kapuamista. Näiltä ajoilta on paljon mukavia muistoja, kun olimme hiihtämässä juuri koulua aloittelevan, nyt jo miltei kolmikymppisen pojanpoikamme kanssa. Tulimme autolla Tapanilaan, ja lähdimme sitten hiihtäen ladun varteen, se jo kiersikin silloin lähellä hiihtostadionia. Hiihdimme kaikki kolme, poika edellä. Hän oli kuitenkin jo omaksunut luisteluhiihdon, ja kiipesi mäkiä ylös kuin orava. Parinteisellä kyllä vielä hänelle pärjäsimme, mutta luistellessa vauhti oli jo meille liian kova. Lopulta piti huutaa hänelle, että odota, on mehutauko. Tai nyt pitäisi ottaa valokuva. Näin pääsimme ladun varteen suunnilleen samaan aikaan.
Viimeiset kerrat olin Salpausselän kisoissa vain hiihtostadionilla, nyt on jo kulunut monta vuotta television ääressä. Tavallaan tämä tarina kertookin kaiken katoavaisuudesta: on miehuusajan vauhtia ja pyrkimystä, on itseluottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. Kaikki tämä vähitellen hiipuu, ja sitten ollaan jo Salpausselän kisoissakin vain muistoja jakaen.
5. (20.) Tasokasta lentopallo-ottelua seuraamassa
Viime aikoina on liikkumiseni ollut vähäistä jalkojen huonontuneen verenkierron takia. Niinpä ilahduin kovasti, kun entinen pelikaverini Jouni Tenhu soitti, ja ehdotti minulle kyytiä hänen autollaan Hollolaan, jossa oli tulossa Hollolan kärkijoukkueen, naisten kakkossarjalaisten ottelu Nurmon Jymyn vastaavaa vastaan. Alkuperäisen kotipaikkakuntani seura Nurmon Jymy kyllä pelaa ykkösellään naisten mestaruussarjaa eli liigaa, joten tässä oli kysymyksessä kakkosjoukkue.
Mutta hyvin nämäkin joukkueet pelasivat, jopa suoritettiin hyppyaloituksiakin, joita minun aktiiviaikoinani eivät suorittaneet miehetkään. Kun välillä puolin ja toisin yritettiin aloituksia vaikeuttaa, niin jonkun verran niitä osui puolin ja toisin verkkoon. Jokunen sählinkikin tapahtui kentällä, mutta muuten peli oli yllättävän korkeatasoista. Hakkurien iskut lähtivät kuin alasarjojen miehiltä, voimaa näytti hennoista ja erityisesti ei niin hennoista varsista lähtevän. Nuoret naiset olivat notkeita, ja pelastivat iskettyjä palloja tiikerihypyin jopa aivan lattiatasolta. Pallon käsittely oli puolin ja toisin taitavaa, pelisilmää oli ja muutakin taitoa. Tasaisen ottelun voitti Salpis 3-2. Millaistakohan se peli sitten on naisten mestaruussarjassa, jossa Jymyn ykkönen tavoittelee aivan johtosijoja?
Yleisöä oli liikuntahallin lehterit täynnä, joten kyllä hollolalaiset näyttävät lentopallosta pitävän. Huutoa riitti, mutta vähän harmittivat ne muutamat, jotka paukuttivat tyhjiä muoviämpäreitä niin, että melkein korviin sattui. Matkalla olimme ottaneet matkalta mukaan vielä Aallosen Jussin, joka hänkin on niitä vanhoja joukkuetovereita, joiden kanssa tahkosimme kaiken vuotta Päijät-Äijien riveissä. Yhteistä peliaikaa kertyi peräti 20 vuotta. Minä ja Jussi jouduimme lopettamaan samoihin aikoihin, ja samasta syystä: polviin piti laittaa tekonivelet. Jatkuva hyppiminen verkolla ja steppaaminen kentällä vastaanotossa kyllä kuluttivat. Mutta olihan se pelaaminen kuitenkin sen väärti. Iloksemme tapasimme tässä tapahtumassa myös muita entisiä peli- ja harjoituskavereita, jotka pitävät tapanaan tavata toisiaan näissä viime aikoina koko maakunnan parhaiten menestyneen seuran peleissä. Olen aikaisemmin kirjoittanut lahtelaisen lentopalloilun alennustilasta luvuissa 11 ja 12 tänä vuonna.
Jouni sen sijaan jatkaa vielä 80+ vuotiaissa Sikariportaassa Helsingissä, lähempää ei tuota sarjaa enää löydy, Päijät-Äijilläkin on joukkueet vain 70+ ja 75+ sarjoissa. Hän on myös moninkertainen yli 80-vuotiaiden maailmanmestari keihäänheitossa, ja tietysti maailmanennätyksen haltija. Nytkin hän on lähdössä tämän vuoden maailmanmestaruuskisoihin, tällä kertaa Puolaan. Liikunta kannattaa aina, hän on siitä hyvä esimerkki, miksipä ei, kyllä mekin Jussin kanssa. Jussi muuten sai joskus 1950- ja 1960- luvuilla tililleen 15 maaottelua!
Tästä ensimmäisestä kuvasta näkyy, että Jymyn syöttö on Salpiksen puolella saatu ylös ja passarille. Tämä on syöttämässä palloa jommallekummalle hakkurille. Toisessa kuvassa on Jymyn joukkue esittelyssä.
Viime aikoina on liikkumiseni ollut vähäistä jalkojen huonontuneen verenkierron takia. Niinpä ilahduin kovasti, kun entinen pelikaverini Jouni Tenhu soitti, ja ehdotti minulle kyytiä hänen autollaan Hollolaan, jossa oli tulossa Hollolan kärkijoukkueen, naisten kakkossarjalaisten ottelu Nurmon Jymyn vastaavaa vastaan. Alkuperäisen kotipaikkakuntani seura Nurmon Jymy kyllä pelaa ykkösellään naisten mestaruussarjaa eli liigaa, joten tässä oli kysymyksessä kakkosjoukkue.
Mutta hyvin nämäkin joukkueet pelasivat, jopa suoritettiin hyppyaloituksiakin, joita minun aktiiviaikoinani eivät suorittaneet miehetkään. Kun välillä puolin ja toisin yritettiin aloituksia vaikeuttaa, niin jonkun verran niitä osui puolin ja toisin verkkoon. Jokunen sählinkikin tapahtui kentällä, mutta muuten peli oli yllättävän korkeatasoista. Hakkurien iskut lähtivät kuin alasarjojen miehiltä, voimaa näytti hennoista ja erityisesti ei niin hennoista varsista lähtevän. Nuoret naiset olivat notkeita, ja pelastivat iskettyjä palloja tiikerihypyin jopa aivan lattiatasolta. Pallon käsittely oli puolin ja toisin taitavaa, pelisilmää oli ja muutakin taitoa. Tasaisen ottelun voitti Salpis 3-2. Millaistakohan se peli sitten on naisten mestaruussarjassa, jossa Jymyn ykkönen tavoittelee aivan johtosijoja?
Yleisöä oli liikuntahallin lehterit täynnä, joten kyllä hollolalaiset näyttävät lentopallosta pitävän. Huutoa riitti, mutta vähän harmittivat ne muutamat, jotka paukuttivat tyhjiä muoviämpäreitä niin, että melkein korviin sattui. Matkalla olimme ottaneet matkalta mukaan vielä Aallosen Jussin, joka hänkin on niitä vanhoja joukkuetovereita, joiden kanssa tahkosimme kaiken vuotta Päijät-Äijien riveissä. Yhteistä peliaikaa kertyi peräti 20 vuotta. Minä ja Jussi jouduimme lopettamaan samoihin aikoihin, ja samasta syystä: polviin piti laittaa tekonivelet. Jatkuva hyppiminen verkolla ja steppaaminen kentällä vastaanotossa kyllä kuluttivat. Mutta olihan se pelaaminen kuitenkin sen väärti. Iloksemme tapasimme tässä tapahtumassa myös muita entisiä peli- ja harjoituskavereita, jotka pitävät tapanaan tavata toisiaan näissä viime aikoina koko maakunnan parhaiten menestyneen seuran peleissä. Olen aikaisemmin kirjoittanut lahtelaisen lentopalloilun alennustilasta luvuissa 11 ja 12 tänä vuonna.
Jouni sen sijaan jatkaa vielä 80+ vuotiaissa Sikariportaassa Helsingissä, lähempää ei tuota sarjaa enää löydy, Päijät-Äijilläkin on joukkueet vain 70+ ja 75+ sarjoissa. Hän on myös moninkertainen yli 80-vuotiaiden maailmanmestari keihäänheitossa, ja tietysti maailmanennätyksen haltija. Nytkin hän on lähdössä tämän vuoden maailmanmestaruuskisoihin, tällä kertaa Puolaan. Liikunta kannattaa aina, hän on siitä hyvä esimerkki, miksipä ei, kyllä mekin Jussin kanssa. Jussi muuten sai joskus 1950- ja 1960- luvuilla tililleen 15 maaottelua!
Tästä ensimmäisestä kuvasta näkyy, että Jymyn syöttö on Salpiksen puolella saatu ylös ja passarille. Tämä on syöttämässä palloa jommallekummalle hakkurille. Toisessa kuvassa on Jymyn joukkue esittelyssä.
4. (19.) Minna Pyykön upeat luontokuvaukset
Käteeni osui sattumalta luontotoimittaja ja taiteilija Minna Pyykön teos Kuulin allien laulavan. Muistan Pyykön monista tv:n luonto-ohjelmista, joissa hän oli onnistunut luomaan kotoista tunnelmaa. Niissä asiantuntemus ja tietenkin luonto itsessään tulivat konkreettisella ja luontevalla tavalla esiin.
Käsillä oleva teos vei minut myös mukanaan, niin teksti kuin tekijän itse maalamat luontokuvatkin. Seuraavana oleva takakannen teksti antaa parhaan yleiskuvan siitä, mitä kirja tarjoaa.
Käsillä oleva teos vei minut myös mukanaan, niin teksti kuin tekijän itse maalamat luontokuvatkin. Seuraavana oleva takakannen teksti antaa parhaan yleiskuvan siitä, mitä kirja tarjoaa.
Oheiseen kuvasarjaan olen pyrkinyt poimimaan esimerkkejä erilaisista Pyykön kuvaamista eläimistä. Teoksessa on runsaasti erilaisia luontokuvia, on järvenselkää, niittyjä, perhosia ja muita pieneläviä. Ajattelin kuitenkin, että niistä en saa kopioitua riittävän tarkkoja otoksia. Mutta niitähän voi sitten tarkastella oikeasta, aidosta kirjasta. jota voisi suositella myös lahjaksi. Sellaiseksi se sopii myös lapsille, sillä tekstiosiot ovat sujuvaa kieltä, ei liian monimutkaista, mutta ei myöskään mitään tietosanakirjojen tylsää tekstiä.
Mutta sitten joitakin poimintoja sieltä täältä kotijoukkojen avustamana. Lähipiiri sai minutkin muistelemaan omia, jo miltei unohtuneita luontokokemuksia. Tulivat mieleen Lapin matkojen vanhat kuusimetsät, tunturikoivikot tai sitten talvien hiihtoretkien tykkylumet, jotka esimerkiksi Sallassa saivat aikaan melkein sadunhohtoiset näkymät. Tulivat mieleen lehdokkien tuoksut ja kokonaisina mattoina kasvavien vanamojen värikylläisyys. Sivulla 102 Pyykkö kirjoittaa:” Miltä tuntuisi metsä ilman kukkia? Jos metsissä ei olisi kieloja, oravanmarjoja, lemmikkejä. metsätähtiä, vanamoita. Jos teiden pientareita eivät koristaisi koiranputkien pitsimäiset kukinnot ja siniset kissankellot, ja jos rantavedessä evät kukkisi lumpeet ja ulpukat.”
Evoluution isä Charles Darwin jo totesi, että kukat ovat saaneet muotonsa pölyttäjiä, eli hyönteisiä varten. Jokaisella on omat värinsä ja muotonsa. Tuli mieleen, että viime aikoina on herätty siihen, että ilmastonmuutos rankaisee myös hyönteisiä, ja pahimmassa tapauksessa myös meitä ihmisiä, jotka syömme kaikkea sitä, mitä pelloiltamme löydämme. Yllättävää on, että esimerkiksi kimalaisia on peräti 37 lajia! Lapsuuden suuria ihmeitä olivat hämähäkit ja niiden seitit. Kerran saimme poikamme niistä sateen jälkeen ottamia upeita kuvia. Poika oli silloin kertausharjoituksissa, ja näytti olleen luppoaikaa, kun ehti käyttämään kameraansa.
Linnuista Pyykkö kirjoittaa monta mielenkiintoista tarinaa. Yllättävää on, että niistä monet ovat viihtyneet myös kaupungeissa, hän mainitsee mm. sarvipöllöt, jotka majailevat Lauttasaaressa, nukkuvat mäntyjen oksilla päivät, saalistavat pitkin yötä. Sen takia ihmiset eivät niitä huomaa. Sen sijaan tunnemme hyvin sen huuhkajan, joka kesken jalkapallo-ottelun lensi stadionilla toisen joukkueen maalikehikon päälle. Siitähän maajoukkueemme saikin lempinimensä.
Saattaa olla. että monet lintulajit vetäytyvät vähitellen ilmaston lämpenemisen myötä kohti pohjoista eräiden maaeläinten lailla. Onnistuimme kerran Pallaksen hiihtoretkellä näkemään koskikaran saalistamassa. Ne viihtyvät kesäisin jossain Norjan ja Ruotsin tuntureilla, mutta muuttavat Suomeen, jossa elävät kevääseen saakka. Koskikara vilahtaa yllättäen veden pinnan alle, pulpahtaa sitten ylös kuin korkki ja siirtyy tähystyskivelleen. Pakkasta voi olla kymmenkunta astetta, ja vesi on jäätynyt kosken kiviin puikoiksi ja pitsimäisiksi jääkoristeiksi. Se pystyy kuitenkin sulkemaan pitkän nokkansa sierainaukot, ja höyhenpuku on todella tiivis.
Mutta sitten joitakin poimintoja sieltä täältä kotijoukkojen avustamana. Lähipiiri sai minutkin muistelemaan omia, jo miltei unohtuneita luontokokemuksia. Tulivat mieleen Lapin matkojen vanhat kuusimetsät, tunturikoivikot tai sitten talvien hiihtoretkien tykkylumet, jotka esimerkiksi Sallassa saivat aikaan melkein sadunhohtoiset näkymät. Tulivat mieleen lehdokkien tuoksut ja kokonaisina mattoina kasvavien vanamojen värikylläisyys. Sivulla 102 Pyykkö kirjoittaa:” Miltä tuntuisi metsä ilman kukkia? Jos metsissä ei olisi kieloja, oravanmarjoja, lemmikkejä. metsätähtiä, vanamoita. Jos teiden pientareita eivät koristaisi koiranputkien pitsimäiset kukinnot ja siniset kissankellot, ja jos rantavedessä evät kukkisi lumpeet ja ulpukat.”
Evoluution isä Charles Darwin jo totesi, että kukat ovat saaneet muotonsa pölyttäjiä, eli hyönteisiä varten. Jokaisella on omat värinsä ja muotonsa. Tuli mieleen, että viime aikoina on herätty siihen, että ilmastonmuutos rankaisee myös hyönteisiä, ja pahimmassa tapauksessa myös meitä ihmisiä, jotka syömme kaikkea sitä, mitä pelloiltamme löydämme. Yllättävää on, että esimerkiksi kimalaisia on peräti 37 lajia! Lapsuuden suuria ihmeitä olivat hämähäkit ja niiden seitit. Kerran saimme poikamme niistä sateen jälkeen ottamia upeita kuvia. Poika oli silloin kertausharjoituksissa, ja näytti olleen luppoaikaa, kun ehti käyttämään kameraansa.
Linnuista Pyykkö kirjoittaa monta mielenkiintoista tarinaa. Yllättävää on, että niistä monet ovat viihtyneet myös kaupungeissa, hän mainitsee mm. sarvipöllöt, jotka majailevat Lauttasaaressa, nukkuvat mäntyjen oksilla päivät, saalistavat pitkin yötä. Sen takia ihmiset eivät niitä huomaa. Sen sijaan tunnemme hyvin sen huuhkajan, joka kesken jalkapallo-ottelun lensi stadionilla toisen joukkueen maalikehikon päälle. Siitähän maajoukkueemme saikin lempinimensä.
Saattaa olla. että monet lintulajit vetäytyvät vähitellen ilmaston lämpenemisen myötä kohti pohjoista eräiden maaeläinten lailla. Onnistuimme kerran Pallaksen hiihtoretkellä näkemään koskikaran saalistamassa. Ne viihtyvät kesäisin jossain Norjan ja Ruotsin tuntureilla, mutta muuttavat Suomeen, jossa elävät kevääseen saakka. Koskikara vilahtaa yllättäen veden pinnan alle, pulpahtaa sitten ylös kuin korkki ja siirtyy tähystyskivelleen. Pakkasta voi olla kymmenkunta astetta, ja vesi on jäätynyt kosken kiviin puikoiksi ja pitsimäisiksi jääkoristeiksi. Se pystyy kuitenkin sulkemaan pitkän nokkansa sierainaukot, ja höyhenpuku on todella tiivis.
Rupikonnat tallustelevat maalla jäykin liikkein. Mutta jos pääsee tutustumaan niihin veden alla, käsitys muuttuu. Minna Pyykkö kertoi kiinnostavasti, miten hän sukelsi kirkasvetiseen lampeen kuivapuvussaan ”kevätkarnevaalejaan” pitävien rupikonnien keskelle. Niitä istuskeli pohjassa, ja veteen kaatuneilla puunrungoilla. Jotkut niistä halusivat lähemmin tutkia veteen ilmestynyttä kookasta hahmoa.
Harmaasiepon poikaset näyttivät avopöntössään ensin kummallisen näköisiltä kunnes höyhenpeite alkoi kehittyä. Aluksi ne reagoivat suu ammollaan vain emonsa tuloon, mutta vähitellen ne alkoivat jo vilkuilla ohi lentäviä hyönteisiä. Pesä alkoi pian tulla ahtaaksi, ne tuuppivat toisiaan ja istuivat välillä toistensa päällä. Lopulta ne alkoivat aukoa siipiään ja keikkua pesän laidoilla alaspäin vilkuillen.
Emot saattoivat tuoda hyönteisiä jopa sata kertaa päivässä. Emot kuljettivat nokassaan valkoiset kakkapaketit ulos pesästä, ja huolehtivat näin pesän siisteydestä.
Karhuja ei luonnossa juuri koskaan näe, sillä ne haistavat ihmisen läsnäolon ja väistyvät. Oikeastaan niitä voi käydä katsomassa ns. piilokojuista käsin. Minna Pyykkö on vieraillut sellaisessa mm. Kuhmon Vartiuksessa. Oli myöhäinen syksy, mutta karhu saapui silti vielä ennen talviuniaan katsomaan, olisiko haaskalla enää mitään jäljellä. Välillä se katsoi kojun suuntaan lunta jo hieman turkillaan.
Karhulla on aina ollut erikoinen aseman suomalaisessa mielenmaisemassa, siitä kertovat monet myytit ja lepyttelyloitsut.
Karhulla on aina ollut erikoinen aseman suomalaisessa mielenmaisemassa, siitä kertovat monet myytit ja lepyttelyloitsut.
3.(18.) Miksi Viro on meitä edellä LUMA-osaamisessa?
Selityksiä elinkeinoelämän puolelta
Suomessa on viime aikoina kauhisteltu ns. PISA-tulosten heikkenemistä. Kun parikymmentä vuotta sitten oltiin maailmassa aivan kärjessä, olemme nyt jo miltei jälkijunassa jopa eräitten ns. kehittyvien maiden tasolla. Kemianteollisuuden koulutusasiantuntija Anni Siltanen, maisteri sekä Helsingistä että Saksasta, kiinnitti viimeiseen Viro. nyt -numeroon kirjoittamassaan artikkelissa huomiota nimenomaan ns. LUMA-osaamisen heikkenemiseen. Kirjainyhdistelmällä tarkoitetaan luonnontieteitä ja matematiikkaa, joita on painotettu erityisesti PISAn vuoden 2022 tuloksissa. Edellisellä kerralla näiden tilalla oli lukutaito. Siltanen toteaa, että Suomella ei ole varaa luopua huipputason osaamisesta, koska se vaikuttaa suoraan teollisuutemme kilpailukykyyn.
Kemianteollisuus ry ja eräät muut työelämän edunvalvontajärjestöt ovat tarkastelleet Viron Pisa-menestystä LUMA-aineissa todeten, että Suomen pitäisi ottaa Suomenlahden eteläpuolelta mallia. Suomessa osaaminen on laskenut jyrkästi ja nopeasti, se on kasaantunut ja riippuu osanottajien sukupuolesta. Tyttöjä ei ala edelleenkään kiinnosta samalla tavalla kuin poikia. Osasyynä menestykseen hän näkee Viron koulujen iltapäiväkerhot, joissa usein saadaan alkukiinnostus luonnontieteisiin ja teknisille aloille. Siltanen valittaa myös alan kesätöiden ja työelämään tutustuttamisen tehottomuutta Suomessa. Hän toivoo vanhempia mukaan soveltuvan oppimisilmaston luomiseksi sekä haluaa painottaa opinto-ohjaajien, kouluttajien ja sidosryhmien yhteistyötä.
Siltanen suosittaa tiede- ja matematiikkakerhojen sekä tätä alaa käsittelevän iltapäivätoiminnan perustamista myös Suomeen. Mahdollisimman monet lapset pitäisi saada myös varhaiskasvatuksen piiriin, opinto-ohjaustakin tulisi tarkastella tässä mielessä tarkemmin. Virossa on myös vahvempi usko koulutuksen merkitykseen ja mahdollisuuksiin saavuttaa tätä kautta parempi tulotaso.
Siltanen määrittelee neljä tärkeää kehittämisaluetta. Ensinnäkin on tarkasteltava ns. itseohjautuvaisuuden ja opettajavetoisuuden suhdetta. Tässä osiossa hän näyttää vaativan enemmän opettajajohtoista opetusta. sillä ns. itseohjautuvaisuus ei eri ikäasteilla ole suinkaan selviö. Toiseksi on perustettava tiede- ja matematiikkakerhoja osaksi koululaisten harrastustoimintaa. Kolmanneksi olisi painostettava erilaisten oppilaiden ohjaukseen, ja neljänneksi olisi kiinnitettävä huomiota varhaiskasvatukseen siten, että mahdollisimman moni lapsi saisi osallistua siihen.
Olen joskus ihmetellyt tätä Pisa-tutkimuksen ja LUMA-alueen osaamisen laskua opetustyön ja opettajien kannalta. Opettajista sen ei ainakaan pitäisi johtua, sillä käsittääkseni matemaattisten aineiden opettajien tason olisi pitänyt pikemminkin nousta kuin laskea, siitäkin huolimatta, että matemaattisesti lahjakkaimmista ylioppilaista ilmeisesti parhaimmat kirjoittautuvat edelleen eräisiin muihin tiedekuntiin. Emme ole enää viime vuosisadan tilanteessa, jolloin opettaja-aines ei pitkään ollut tällä nykyisellä tasolla. Tällä vuosisadalla kouluihin pyrkii paljon maistereita, joilla luulisi olevan taidot taskussaan, olivathan ne jo pari vuosikymmentä sittenkin! On kilpailua, ei tarvitse enää tyytyä siihen yhteen, joka jostain on saatu kaivettua. Onko jotain siis tapahtunut, ja mitä jos on?
Kemianteollisuudessa työskentelevä Anni Siltanen on kiinnittänyt luonnollisesti huomiota ns. LUMA-aineisiin. Omasta puolestani lisäisin tähän myös puutteet lukutaidossa. On sanottu, että huomattavan iso osa yläasteelta pääsevistä oppilaista ei osaa lukea niin paljon, että selviäisivät kaikista arkielämän tilanteista. Tämäkin painottuu poikiin. Lukutaito säteilee kaikkeen muuhun oppimiseen, muissakin aineissa selviäminen on paljolti siitä kiinni.
Peruskoulun ongelmia Suomessa
Torstain 23.2. iltana esitetyssä TV1:n A Talk-ohjelmassa oli mukana erilaisia koulutuksen asiantuntijoita: opetushallituksen pääjohtaja, kasvatus - ja koulutusalan professori, historiantutkija ja yliopiston lehtori sekä peruskoulun rehtori suoraan Lapista. Nämä totesivat yksimielisesti, että pääosa Suomen peruskoululaisista sentään voi hyvin ja menestyy. Mutta ei voi kieltää, etteikö koulutuksen arvostus olisi joillain alueilla laskenut, tämä koskee lähinnä poikia paljolti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Sen sijaan Virossa on lähes uutena valtiona koulutususko edelleen korkealla.
Itä- ja Pohjois-Suomen pojilla on viime aikoina ollut huonoja tuloksia. Joskus oin väitetty, että PISA-tuloksiin olisi vaikuttanut muunkielisten, suomea tai ruotsia toisena kielenä opiskelevien määrän nousu, eli siis maahanmuutto. Mutta tällä ei ole ollut tilastollista merkitystä. Eräänä ongelmana on myös syrjäseutujen pienten koulujen lakkauttaminen. Taloudellisten ongelmien takia kunnat kokoavat lapset kirkonkylien jättikouluihin, jolloin suuri osa lapsista joutuu istumaan päivittäin bussissa jopa puolitoista tuntia mennen tullen.
Yleisenä ongelmana on, että osalla lapsista on haasteita myös kotona, ainakaan kaikki eivät saa sieltä riittävää tukea. Opetuksen innokas digitalisointi on työntänyt sivuun perinteellisen kirjan käyttöä, mikä heikentää joillakin lukutaitoa. Yleinen vaatimustaso on laskenut, keskustelussa mukana ollut rehtori huomautti, että samoja kokeita ei aina voi pitää kuten aikoinaan viisi vuotta sitten. Ns. armoviitosten anto on yleistynyt, opettajille ajettujen pikkutarkkojen arvosteluohjeiden monista kohdista voi aina löytyä aihe, joka tuntuu kompensoivan heikkoa menestystä. Luultavasti opettajat myös pelkäävät ympäristön painetta, kenties myös nykyään entiseen verrattuna kärkkäämmiksi käyneitä vanhempia.
Minusta osansa on myös nykyajan nopeilla uudistuksilla ja kouluhallinnon eri portailla pesiytyneillä ”kirjoituspöytäsuunnittelijoilla”, jotka omaa kilpeään kiillottaakseen eivät aina malta odottaa tutkimuksia, joiden pitäisi olla uudistusten pohjana. Ulkomailta tuodaan myös vähemmän harkittuja ideoita. Opettajien päivään kuuluu nykyään melkoinen määrä kaikenlaisia tältä pohjalta tehtäviä tilastoja ja selvityksiä, jotka vievät energiaa itse opetuksen suunnittelulta.
Itse viittaisin tässä ns. inkluusioon, jossa kaikkia oppilaita pidetään osan aikaa yhdessä jopa 60 oppilaan ryhmissä. Tosin luokanopettajia on paikalla kaksi, sekä yksi erityisopettaja, joista lisäksi on pulaa. Yhtenä ääritapauksena kerron minulle kerrotusta tapauksesta, jossa kaksi opettaja joutui pitämään koko aamupäivän kiinni yhtä oppilasta käsistä ennen kuin poliisi oli saatu paikalle. Tämä oli tietysti ääritapaus, mutta viitannee siihen, että luokanopettajilla on liian paljon sellaista työtä, mikä ei edistä koko luokan opetusta. Kysyn, mitä tässä on voitettu entisiin erikoiskouluihin ja erityisluokkiin verrattuna? Varmaan se,että ollaan niin kansainvälisiä, joltain EU:n virastoltahan tuo kehotus on tullut. Joudutaan myös olemaan niin empaattisia ja jaloja ajattelijoita! Lisäksi kunnanuisät viisaudessaan ovat nähneet tässä sopivan tavan leikata kustannuksia.
Torstain 23.2. keskusteluryhmä kiinnitti huomiota myös nykyään melko yleiseen suurten kaupunkien koulushoppailuun. Pallo heitettiin kuntien ja valtionhallinnon suuntaan: asumisjärjestelyillä ja lähiöiden suunnittelulla pitäisi saada aikaan se, että lähikoulut tarjoaisivat samantasoista, ja samalla tavalla vaihtelevaa tai eriytyvää opetusta keskenään samantyyppiselle oppijakunnalle. Nykyään on ollut nähtävissä myös sitä, että parhaimmilla arvosanoilla olevat opettajat mielellään valikoivat tulevia työpaikkoja, niistä heikoimmiksi arvioidut koulut saavat tyytyä siihen, että edes joku saadaan. Kuvittelen. että tässä viitattaisiin mm. yläkoulun päteviin matematiikan opettajiin, joista valinnanvaraa on muita vähemmän.
Selityksiä elinkeinoelämän puolelta
Suomessa on viime aikoina kauhisteltu ns. PISA-tulosten heikkenemistä. Kun parikymmentä vuotta sitten oltiin maailmassa aivan kärjessä, olemme nyt jo miltei jälkijunassa jopa eräitten ns. kehittyvien maiden tasolla. Kemianteollisuuden koulutusasiantuntija Anni Siltanen, maisteri sekä Helsingistä että Saksasta, kiinnitti viimeiseen Viro. nyt -numeroon kirjoittamassaan artikkelissa huomiota nimenomaan ns. LUMA-osaamisen heikkenemiseen. Kirjainyhdistelmällä tarkoitetaan luonnontieteitä ja matematiikkaa, joita on painotettu erityisesti PISAn vuoden 2022 tuloksissa. Edellisellä kerralla näiden tilalla oli lukutaito. Siltanen toteaa, että Suomella ei ole varaa luopua huipputason osaamisesta, koska se vaikuttaa suoraan teollisuutemme kilpailukykyyn.
Kemianteollisuus ry ja eräät muut työelämän edunvalvontajärjestöt ovat tarkastelleet Viron Pisa-menestystä LUMA-aineissa todeten, että Suomen pitäisi ottaa Suomenlahden eteläpuolelta mallia. Suomessa osaaminen on laskenut jyrkästi ja nopeasti, se on kasaantunut ja riippuu osanottajien sukupuolesta. Tyttöjä ei ala edelleenkään kiinnosta samalla tavalla kuin poikia. Osasyynä menestykseen hän näkee Viron koulujen iltapäiväkerhot, joissa usein saadaan alkukiinnostus luonnontieteisiin ja teknisille aloille. Siltanen valittaa myös alan kesätöiden ja työelämään tutustuttamisen tehottomuutta Suomessa. Hän toivoo vanhempia mukaan soveltuvan oppimisilmaston luomiseksi sekä haluaa painottaa opinto-ohjaajien, kouluttajien ja sidosryhmien yhteistyötä.
Siltanen suosittaa tiede- ja matematiikkakerhojen sekä tätä alaa käsittelevän iltapäivätoiminnan perustamista myös Suomeen. Mahdollisimman monet lapset pitäisi saada myös varhaiskasvatuksen piiriin, opinto-ohjaustakin tulisi tarkastella tässä mielessä tarkemmin. Virossa on myös vahvempi usko koulutuksen merkitykseen ja mahdollisuuksiin saavuttaa tätä kautta parempi tulotaso.
Siltanen määrittelee neljä tärkeää kehittämisaluetta. Ensinnäkin on tarkasteltava ns. itseohjautuvaisuuden ja opettajavetoisuuden suhdetta. Tässä osiossa hän näyttää vaativan enemmän opettajajohtoista opetusta. sillä ns. itseohjautuvaisuus ei eri ikäasteilla ole suinkaan selviö. Toiseksi on perustettava tiede- ja matematiikkakerhoja osaksi koululaisten harrastustoimintaa. Kolmanneksi olisi painostettava erilaisten oppilaiden ohjaukseen, ja neljänneksi olisi kiinnitettävä huomiota varhaiskasvatukseen siten, että mahdollisimman moni lapsi saisi osallistua siihen.
Olen joskus ihmetellyt tätä Pisa-tutkimuksen ja LUMA-alueen osaamisen laskua opetustyön ja opettajien kannalta. Opettajista sen ei ainakaan pitäisi johtua, sillä käsittääkseni matemaattisten aineiden opettajien tason olisi pitänyt pikemminkin nousta kuin laskea, siitäkin huolimatta, että matemaattisesti lahjakkaimmista ylioppilaista ilmeisesti parhaimmat kirjoittautuvat edelleen eräisiin muihin tiedekuntiin. Emme ole enää viime vuosisadan tilanteessa, jolloin opettaja-aines ei pitkään ollut tällä nykyisellä tasolla. Tällä vuosisadalla kouluihin pyrkii paljon maistereita, joilla luulisi olevan taidot taskussaan, olivathan ne jo pari vuosikymmentä sittenkin! On kilpailua, ei tarvitse enää tyytyä siihen yhteen, joka jostain on saatu kaivettua. Onko jotain siis tapahtunut, ja mitä jos on?
Kemianteollisuudessa työskentelevä Anni Siltanen on kiinnittänyt luonnollisesti huomiota ns. LUMA-aineisiin. Omasta puolestani lisäisin tähän myös puutteet lukutaidossa. On sanottu, että huomattavan iso osa yläasteelta pääsevistä oppilaista ei osaa lukea niin paljon, että selviäisivät kaikista arkielämän tilanteista. Tämäkin painottuu poikiin. Lukutaito säteilee kaikkeen muuhun oppimiseen, muissakin aineissa selviäminen on paljolti siitä kiinni.
Peruskoulun ongelmia Suomessa
Torstain 23.2. iltana esitetyssä TV1:n A Talk-ohjelmassa oli mukana erilaisia koulutuksen asiantuntijoita: opetushallituksen pääjohtaja, kasvatus - ja koulutusalan professori, historiantutkija ja yliopiston lehtori sekä peruskoulun rehtori suoraan Lapista. Nämä totesivat yksimielisesti, että pääosa Suomen peruskoululaisista sentään voi hyvin ja menestyy. Mutta ei voi kieltää, etteikö koulutuksen arvostus olisi joillain alueilla laskenut, tämä koskee lähinnä poikia paljolti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Sen sijaan Virossa on lähes uutena valtiona koulutususko edelleen korkealla.
Itä- ja Pohjois-Suomen pojilla on viime aikoina ollut huonoja tuloksia. Joskus oin väitetty, että PISA-tuloksiin olisi vaikuttanut muunkielisten, suomea tai ruotsia toisena kielenä opiskelevien määrän nousu, eli siis maahanmuutto. Mutta tällä ei ole ollut tilastollista merkitystä. Eräänä ongelmana on myös syrjäseutujen pienten koulujen lakkauttaminen. Taloudellisten ongelmien takia kunnat kokoavat lapset kirkonkylien jättikouluihin, jolloin suuri osa lapsista joutuu istumaan päivittäin bussissa jopa puolitoista tuntia mennen tullen.
Yleisenä ongelmana on, että osalla lapsista on haasteita myös kotona, ainakaan kaikki eivät saa sieltä riittävää tukea. Opetuksen innokas digitalisointi on työntänyt sivuun perinteellisen kirjan käyttöä, mikä heikentää joillakin lukutaitoa. Yleinen vaatimustaso on laskenut, keskustelussa mukana ollut rehtori huomautti, että samoja kokeita ei aina voi pitää kuten aikoinaan viisi vuotta sitten. Ns. armoviitosten anto on yleistynyt, opettajille ajettujen pikkutarkkojen arvosteluohjeiden monista kohdista voi aina löytyä aihe, joka tuntuu kompensoivan heikkoa menestystä. Luultavasti opettajat myös pelkäävät ympäristön painetta, kenties myös nykyään entiseen verrattuna kärkkäämmiksi käyneitä vanhempia.
Minusta osansa on myös nykyajan nopeilla uudistuksilla ja kouluhallinnon eri portailla pesiytyneillä ”kirjoituspöytäsuunnittelijoilla”, jotka omaa kilpeään kiillottaakseen eivät aina malta odottaa tutkimuksia, joiden pitäisi olla uudistusten pohjana. Ulkomailta tuodaan myös vähemmän harkittuja ideoita. Opettajien päivään kuuluu nykyään melkoinen määrä kaikenlaisia tältä pohjalta tehtäviä tilastoja ja selvityksiä, jotka vievät energiaa itse opetuksen suunnittelulta.
Itse viittaisin tässä ns. inkluusioon, jossa kaikkia oppilaita pidetään osan aikaa yhdessä jopa 60 oppilaan ryhmissä. Tosin luokanopettajia on paikalla kaksi, sekä yksi erityisopettaja, joista lisäksi on pulaa. Yhtenä ääritapauksena kerron minulle kerrotusta tapauksesta, jossa kaksi opettaja joutui pitämään koko aamupäivän kiinni yhtä oppilasta käsistä ennen kuin poliisi oli saatu paikalle. Tämä oli tietysti ääritapaus, mutta viitannee siihen, että luokanopettajilla on liian paljon sellaista työtä, mikä ei edistä koko luokan opetusta. Kysyn, mitä tässä on voitettu entisiin erikoiskouluihin ja erityisluokkiin verrattuna? Varmaan se,että ollaan niin kansainvälisiä, joltain EU:n virastoltahan tuo kehotus on tullut. Joudutaan myös olemaan niin empaattisia ja jaloja ajattelijoita! Lisäksi kunnanuisät viisaudessaan ovat nähneet tässä sopivan tavan leikata kustannuksia.
Torstain 23.2. keskusteluryhmä kiinnitti huomiota myös nykyään melko yleiseen suurten kaupunkien koulushoppailuun. Pallo heitettiin kuntien ja valtionhallinnon suuntaan: asumisjärjestelyillä ja lähiöiden suunnittelulla pitäisi saada aikaan se, että lähikoulut tarjoaisivat samantasoista, ja samalla tavalla vaihtelevaa tai eriytyvää opetusta keskenään samantyyppiselle oppijakunnalle. Nykyään on ollut nähtävissä myös sitä, että parhaimmilla arvosanoilla olevat opettajat mielellään valikoivat tulevia työpaikkoja, niistä heikoimmiksi arvioidut koulut saavat tyytyä siihen, että edes joku saadaan. Kuvittelen. että tässä viitattaisiin mm. yläkoulun päteviin matematiikan opettajiin, joista valinnanvaraa on muita vähemmän.
2. (17.) Viron vaaleissa oli vain vähän yllätyksiä
Viron viime sunnuntaina 5.3.23 pidetyissä vaaleissa reformipuolueen (Eesti Reformierakond) voittoa osattiin jo odottaa, ja prosentitkin menivät ennakko-odotusten suuntaisesti (31,2%), samoin paikkaluku riigikogussa (37).Sen vakavin kilpailija Ekre (Eesti Konservatiivne Rahvaerakond) menetti ääniä, nyt se sai 16,1%, ja paikkaluvukseen 17. Suurin häviäjä oli keskustapuolue (Eesti Keskerakond), joka jäi nyt prosenttilukuun 15,3. Paikkoja se sai enää vain 16, eli se menetti peräti 10 kansanedustajaa, kun muilla mainituilla oli vain pieniä muutoksia edellisiin vaaleihin verrattuna. Se on tukenut hallituksen Ukrainapolitiikkaa, mikä on saanut sen venäläisäänestäjät takajaloilleen. Suurin yllätys on ollut kuitenkin ehkä se, että uusi liberaaliseksi puolueeksi luettava Eesti 200 (Erakond Eesti 200) tuli uutena riigikoguun, ja vielä 14:n edustajan voimin. Sen sijaan kahdella pienpuolueella, sosiaalidemokraateilla (Sotsiaaldemoktlik Erakond) ja konservatiivisella Isänmaalla (Isamaa Erakond), muutokset olivat pienempiä. Muut pienpuolueet jäivät viiden prosentin äänikynnyksen taakse.
Vaalitulosten selittelyt ovat vasta alkamassa. Mutta ilman muuta Ekren (lähellä Suomen perustuslaillisia) tappio johtui sen venäjämielisyydestä, se kun oli alkanut puhua Unkarin tukemista vastaan, samoin se kritisoi suuren ukrainalaispakolaisten määrän vastaanottamista. Väkilukuun nähden se onkin Virossa hyvin suuri. Kolmen lisäpaikan tulo reformipuolueelle voidaan ilman muuta laskea Viron Sanna Marinin, eli valovoimaisen nykyisen pääministerin Kaja Kallaksen piikkiin. Ei tarvitse olla häävinenkään ennustajaeukko, jos väittää, että siinä on Viron seuraavakin pääministeri. Kuitenkaan 37 kansanedustajaa ei vielä riitä enemmistöhallituksen muodostamiseen 101-paikkaisessa riigikogussa. Mutta jo Eesti 200:n kanssa paikkaluku olisi 51, tosin hyvin näpärille se menisi. Eli veikkaukseni on, että jokin pienempi puolue pitäisi vielä saada mukaan, sosiaalidemokraatit tai Isamaa. Näin helppoa se ei varmaan ole, mukaan tulevilla puolueilla kun on omia vaatimuksia, esimerkiksi Eesti 200 saattaa voimainsa tunnossa vaatia aika monia keskeisiä ministeripaikkoja. Ihan untuvikkoja ei varmaan senkään valituissa paljon ole, joten päteviä henkilöitä varmaan löytyisi.
Suomessa on vastaavat vaalit noin kuukauden kuluttua. Äkkiseltään ei Virosta kuitenkaan paljon ole yhtäläisyyksiä veljes- tai sisarpuolueisiin vedettävissä. Virossa sosiaalidemokraatit on nyt vain yhdeksän paikan puolue, kun taas Suomessa se kamppailee reformipuolueeseen verrattavan kokoomuksen ja ”Suomen Ekren”, eli perussuomalaisten kanssa. Jotenkin tuntuu siltä, että ”kolmen kovan” (parikymmentä prosenttia kukin) keskuudessa puheenjohtajan valovoimaisuus vaikuttaisi, Petteri Orpo ja erityisesti Riikka Purra vaikuttavat kovin valjuilta, vaikka uskollisia sotureita heidänkin takanaan toki löytyy. Seuraavan ”kolmen koplan” (n. 10 %) jäsenet ovat sellaisia, että Virosta ei löydy niihin verrattavia, Sikäläinen keskustapuolue on jollain tavalla vasemmistopuolue runsaine venäjänkielisine äänestäjineen, vihreät jäivät äänikynnyksen taakse, enkä osaa nimetä vasemmistoliitolle virolaista vastinetta.
Viron viime sunnuntaina 5.3.23 pidetyissä vaaleissa reformipuolueen (Eesti Reformierakond) voittoa osattiin jo odottaa, ja prosentitkin menivät ennakko-odotusten suuntaisesti (31,2%), samoin paikkaluku riigikogussa (37).Sen vakavin kilpailija Ekre (Eesti Konservatiivne Rahvaerakond) menetti ääniä, nyt se sai 16,1%, ja paikkaluvukseen 17. Suurin häviäjä oli keskustapuolue (Eesti Keskerakond), joka jäi nyt prosenttilukuun 15,3. Paikkoja se sai enää vain 16, eli se menetti peräti 10 kansanedustajaa, kun muilla mainituilla oli vain pieniä muutoksia edellisiin vaaleihin verrattuna. Se on tukenut hallituksen Ukrainapolitiikkaa, mikä on saanut sen venäläisäänestäjät takajaloilleen. Suurin yllätys on ollut kuitenkin ehkä se, että uusi liberaaliseksi puolueeksi luettava Eesti 200 (Erakond Eesti 200) tuli uutena riigikoguun, ja vielä 14:n edustajan voimin. Sen sijaan kahdella pienpuolueella, sosiaalidemokraateilla (Sotsiaaldemoktlik Erakond) ja konservatiivisella Isänmaalla (Isamaa Erakond), muutokset olivat pienempiä. Muut pienpuolueet jäivät viiden prosentin äänikynnyksen taakse.
Vaalitulosten selittelyt ovat vasta alkamassa. Mutta ilman muuta Ekren (lähellä Suomen perustuslaillisia) tappio johtui sen venäjämielisyydestä, se kun oli alkanut puhua Unkarin tukemista vastaan, samoin se kritisoi suuren ukrainalaispakolaisten määrän vastaanottamista. Väkilukuun nähden se onkin Virossa hyvin suuri. Kolmen lisäpaikan tulo reformipuolueelle voidaan ilman muuta laskea Viron Sanna Marinin, eli valovoimaisen nykyisen pääministerin Kaja Kallaksen piikkiin. Ei tarvitse olla häävinenkään ennustajaeukko, jos väittää, että siinä on Viron seuraavakin pääministeri. Kuitenkaan 37 kansanedustajaa ei vielä riitä enemmistöhallituksen muodostamiseen 101-paikkaisessa riigikogussa. Mutta jo Eesti 200:n kanssa paikkaluku olisi 51, tosin hyvin näpärille se menisi. Eli veikkaukseni on, että jokin pienempi puolue pitäisi vielä saada mukaan, sosiaalidemokraatit tai Isamaa. Näin helppoa se ei varmaan ole, mukaan tulevilla puolueilla kun on omia vaatimuksia, esimerkiksi Eesti 200 saattaa voimainsa tunnossa vaatia aika monia keskeisiä ministeripaikkoja. Ihan untuvikkoja ei varmaan senkään valituissa paljon ole, joten päteviä henkilöitä varmaan löytyisi.
Suomessa on vastaavat vaalit noin kuukauden kuluttua. Äkkiseltään ei Virosta kuitenkaan paljon ole yhtäläisyyksiä veljes- tai sisarpuolueisiin vedettävissä. Virossa sosiaalidemokraatit on nyt vain yhdeksän paikan puolue, kun taas Suomessa se kamppailee reformipuolueeseen verrattavan kokoomuksen ja ”Suomen Ekren”, eli perussuomalaisten kanssa. Jotenkin tuntuu siltä, että ”kolmen kovan” (parikymmentä prosenttia kukin) keskuudessa puheenjohtajan valovoimaisuus vaikuttaisi, Petteri Orpo ja erityisesti Riikka Purra vaikuttavat kovin valjuilta, vaikka uskollisia sotureita heidänkin takanaan toki löytyy. Seuraavan ”kolmen koplan” (n. 10 %) jäsenet ovat sellaisia, että Virosta ei löydy niihin verrattavia, Sikäläinen keskustapuolue on jollain tavalla vasemmistopuolue runsaine venäjänkielisine äänestäjineen, vihreät jäivät äänikynnyksen taakse, enkä osaa nimetä vasemmistoliitolle virolaista vastinetta.
1. (16.) Virossa ja Suomessa on pian parlamenttivaalit
Rain Kooli on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin Viron parlamenttivaaleista Viro nyt -lehden vuoden 2023 ensimmäiseen numeroon. Hän on se jykeväkasvoinen toimittaja, joka on usein nähty myös Suomen Tv 1:n katsauksissa. Suomen kieli sujuu kuin syntyperäiseltä pienin virolaisaksentein maustettuna. Harvinaisen hyvää ja selkeää toimittajantyötä kautta linjan.
Viron parlamenttivaalit ovat jo maaliskuun 5. päivänä, ja Suomen vastaavat kuukautta myöhemmin huhtikuussa. Yhtäläisyyksiä on paljon, mutta on myös eroja. Vahvin ote näyttää tällä hetkellä Virossa olevan reformipuolueella ja toisaalta Suomessa kokoomuksella ainakin ennakkomielipiteiden mukaan. Nämä ovat veljespuolueita, eli kumpikin luottaa markkinavoimiin ja ne ovat selvästi maansa oikeistoa. Kumpikin vieroksuu lähintä kilpailijaansa aivan poliittisen kentän äärilaidalta, virolainen Ekre ja Suomen perustuslailliset kilpailevat heidän kanssaan äänistä.
Muissa puolueissa sen sijaan on eroja samankaltaisista nimistä huolimatta. Suomen keskustapuolue on nimensä mukaisesti keskustassa, se saa voimansa laajan maan maakunnista, ja vieläkin suurelta osin maaseutuelinkeinoja harjoittavilta ihmisiltä. Sen sijaan Viron keskustapuolue luetaan vasemmistopuolueisiin, lisäksi sen erikoisuutena on vahva venäjänkielinen kannattajakunta. Tammikuun puolivälissä sitä kannatti noin 17-18 prosenttia virolaisista, kun taas Suomen keskustapuolue on gallupeissa pyörinyt 10:n prosentin tienoilla. Suomessa johdossa oli kokoomus, toisena sdp ja kolmantena perustuslailliset. Ne ovat varsin lähellä toisiaan, jokaisella on virhemarginaali huomioon ottaen suunnilleen yhtä paljon kannatusta, eli parisen kymmentä prosenttia. Virossa tammikuun puolivälissä reformipuolue johti miltei 30 prosentilla, Ekrellä oli reilut 20 prosenttia.
Virossa lähinnä sikäläisen keskustapuolueen melkein 20 prosenttia selittää sitä, miksi sikäläiset sosiaalidemokraatit keräsivät tammikuussa vähän alle 10 prosenttia, vihreät vain pari kolme prosenttia. Sosiaalidemokraattien kanssa suunnilleen tasoissa oli Eesti 200, jolle nyt povataan mahdollisesti paljon suurempaakin menestystä. Oikeistolainen isänmaa sai tammikuussa kannatusta seitsemän prosentin verran.
On huomattavaa, että Virossa on viiden prosentin äänikynnys, joka rajoittaa pienpuolueiden pääsyä parlamenttiin eli riigikoguun. Meillä moinen rajoitus karsisi oitis kristilliset, RKP:n ja Liike.nyt- puolueen.
Mitä sitten virolaiset puolueet ohjelmissaan painottavat? Kaikissa puolueissa pidetään tärkeinä ostovoiman kasvattamista ja energian hinnan laskemista. Kaikkien puolueitten ohjelmissa on kärjessä myös turvallisuus, johon luonnollisesti on Venäjän hyökkäyksen tuomaa tarvetta. Päähuomio on siis suunnilleen samoissa asioissa kuin Suomessakin. Eläkkeensaajia kosiskellaan Virossa kaikkien puolueitten voimalla vähän eri painotuksin, palkansaajia taas verohelpotuksilla, lapsilisien korotuksilla ja erilaisilla energiatuilla. Ekre ja oikeistolainen Isänmaa edistäisivät syntyvyyttä virolaisissa perheissä.
Muutaman viikon päästä tiedetään, jatkaako reformipuolueen Kaja Kallas edelleen pääministerinä. Hän on toiminut taitavasti reagoimalla nopeasti niin Ukrainan sotaan, kuin sähkönhintojen nousuun. Hänestä on tullut vähän samanlainen kansainvälinen tähti kuin meidän Sanna Marinistakin, joskin he sijoittuvat puoluekartoilla vähän eri kohtiin. Kallas korostaa vapaata ja avointa yhteiskuntaa, hyvinvointia ja turvallisuutta. Tulosta odotetaan täällä Suomessakin suurella mielenkiinnolla, sillä se saattaa ennakoida myös meidän omaa tilannettamme kuukautta myöhemmin.
Rain Kooli on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin Viron parlamenttivaaleista Viro nyt -lehden vuoden 2023 ensimmäiseen numeroon. Hän on se jykeväkasvoinen toimittaja, joka on usein nähty myös Suomen Tv 1:n katsauksissa. Suomen kieli sujuu kuin syntyperäiseltä pienin virolaisaksentein maustettuna. Harvinaisen hyvää ja selkeää toimittajantyötä kautta linjan.
Viron parlamenttivaalit ovat jo maaliskuun 5. päivänä, ja Suomen vastaavat kuukautta myöhemmin huhtikuussa. Yhtäläisyyksiä on paljon, mutta on myös eroja. Vahvin ote näyttää tällä hetkellä Virossa olevan reformipuolueella ja toisaalta Suomessa kokoomuksella ainakin ennakkomielipiteiden mukaan. Nämä ovat veljespuolueita, eli kumpikin luottaa markkinavoimiin ja ne ovat selvästi maansa oikeistoa. Kumpikin vieroksuu lähintä kilpailijaansa aivan poliittisen kentän äärilaidalta, virolainen Ekre ja Suomen perustuslailliset kilpailevat heidän kanssaan äänistä.
Muissa puolueissa sen sijaan on eroja samankaltaisista nimistä huolimatta. Suomen keskustapuolue on nimensä mukaisesti keskustassa, se saa voimansa laajan maan maakunnista, ja vieläkin suurelta osin maaseutuelinkeinoja harjoittavilta ihmisiltä. Sen sijaan Viron keskustapuolue luetaan vasemmistopuolueisiin, lisäksi sen erikoisuutena on vahva venäjänkielinen kannattajakunta. Tammikuun puolivälissä sitä kannatti noin 17-18 prosenttia virolaisista, kun taas Suomen keskustapuolue on gallupeissa pyörinyt 10:n prosentin tienoilla. Suomessa johdossa oli kokoomus, toisena sdp ja kolmantena perustuslailliset. Ne ovat varsin lähellä toisiaan, jokaisella on virhemarginaali huomioon ottaen suunnilleen yhtä paljon kannatusta, eli parisen kymmentä prosenttia. Virossa tammikuun puolivälissä reformipuolue johti miltei 30 prosentilla, Ekrellä oli reilut 20 prosenttia.
Virossa lähinnä sikäläisen keskustapuolueen melkein 20 prosenttia selittää sitä, miksi sikäläiset sosiaalidemokraatit keräsivät tammikuussa vähän alle 10 prosenttia, vihreät vain pari kolme prosenttia. Sosiaalidemokraattien kanssa suunnilleen tasoissa oli Eesti 200, jolle nyt povataan mahdollisesti paljon suurempaakin menestystä. Oikeistolainen isänmaa sai tammikuussa kannatusta seitsemän prosentin verran.
On huomattavaa, että Virossa on viiden prosentin äänikynnys, joka rajoittaa pienpuolueiden pääsyä parlamenttiin eli riigikoguun. Meillä moinen rajoitus karsisi oitis kristilliset, RKP:n ja Liike.nyt- puolueen.
Mitä sitten virolaiset puolueet ohjelmissaan painottavat? Kaikissa puolueissa pidetään tärkeinä ostovoiman kasvattamista ja energian hinnan laskemista. Kaikkien puolueitten ohjelmissa on kärjessä myös turvallisuus, johon luonnollisesti on Venäjän hyökkäyksen tuomaa tarvetta. Päähuomio on siis suunnilleen samoissa asioissa kuin Suomessakin. Eläkkeensaajia kosiskellaan Virossa kaikkien puolueitten voimalla vähän eri painotuksin, palkansaajia taas verohelpotuksilla, lapsilisien korotuksilla ja erilaisilla energiatuilla. Ekre ja oikeistolainen Isänmaa edistäisivät syntyvyyttä virolaisissa perheissä.
Muutaman viikon päästä tiedetään, jatkaako reformipuolueen Kaja Kallas edelleen pääministerinä. Hän on toiminut taitavasti reagoimalla nopeasti niin Ukrainan sotaan, kuin sähkönhintojen nousuun. Hänestä on tullut vähän samanlainen kansainvälinen tähti kuin meidän Sanna Marinistakin, joskin he sijoittuvat puoluekartoilla vähän eri kohtiin. Kallas korostaa vapaata ja avointa yhteiskuntaa, hyvinvointia ja turvallisuutta. Tulosta odotetaan täällä Suomessakin suurella mielenkiinnolla, sillä se saattaa ennakoida myös meidän omaa tilannettamme kuukautta myöhemmin.
8. (15.) Hilja Riipinen, aikansa rautarouva 2
Lottana ja IKL:n kansanedustajana
Lottana ja IKL:n kansanedustajana
Kun edellisessä kommentissani palasin muistoissani 1950-luvulle, käsittelen tässä tarkemmin sitä, mitä Maria Pettersson kirjoitti entisestä rehtoristani Hilja Riipisestä. Kirjoittajaa on varsinkin uudemman kirjansa
Suomen historian jännät naiset osalta syytetty plagioinnista. En pidä sitä kovinkaan todennäköisenä, sillä kirjan lopussa olevat lähdeviitteet ovat todella runsaita. ja uskoakseni seikkaperäisiäkin. Kirjan kerronta on sujuvaa, Tarinat tuntuvat todenmukaisilta ja neutraaleilta, niissä ei ole kirjailijan arvoarvostelmia, ehkä kuitenkin kirjoittajaa voimaannuttavaa vahvojen naisten ihailua.
Mutta jotta päästään itse aiheessa eteenpäin, jysäytetäänpä heti alkuun esiin Petterssonin tuottama johdanto kohdehenkilö Riipisestä valokuvakopion muodossa. Lopuksi laajennan käsittelyä ottamalla mukaan kohtia muusta kohdettani koskevasta tutkimuskirjallisuudesta.
Suomen historian jännät naiset osalta syytetty plagioinnista. En pidä sitä kovinkaan todennäköisenä, sillä kirjan lopussa olevat lähdeviitteet ovat todella runsaita. ja uskoakseni seikkaperäisiäkin. Kirjan kerronta on sujuvaa, Tarinat tuntuvat todenmukaisilta ja neutraaleilta, niissä ei ole kirjailijan arvoarvostelmia, ehkä kuitenkin kirjoittajaa voimaannuttavaa vahvojen naisten ihailua.
Mutta jotta päästään itse aiheessa eteenpäin, jysäytetäänpä heti alkuun esiin Petterssonin tuottama johdanto kohdehenkilö Riipisestä valokuvakopion muodossa. Lopuksi laajennan käsittelyä ottamalla mukaan kohtia muusta kohdettani koskevasta tutkimuskirjallisuudesta.
Hilja Riipinen (1883-1967) oli lapuanliikkeen jäsen, sekä kokoomuksen (1930-1933) että Isänmaallisen Kansanliikkeen, IKL:n (1933-1939) kansanedustaja. Häntä pidetään yhtenä Lotta Svärd-järjestön keskeisenä kehittäjänä ja toimijana. Lapuan yhteiskoulun rehtorin virassa hän oli vuosina 1912-1953. Siinä ovat lakonisesti luetellut virstanpylväät hänen urallaan. Mutta tasaista ja hiljaista hänen toimintansa ei suinkaan nimenomaan 1930-luvulla ollut. Niinpä hänet yleisesti tunnettiin nimellä ”Hurja Hilja”. Kerran hänet mm. suljettiin viikoksi eduskuntatyöstä eduskunnan puhemiehen herjaamisesta.
Vaikka esimerkiksi meidän luokkamme oppilailla ei ollut varsinaisesti mitään häntä vastaan, emme kuitenkaan ymmärtäneet sitä, että johtokunta anoi hänelle yli varsinaisen eläkeiän jatkoaikaa siitä syystä, että se oli ”Lapuan yhteiskoulun kehittämisen kannalta välttämätöntä”! Niinpä hän siirtyikin eläkkeelle vasta 70. syntymäpäivänään vuonna 1953. Tämä selittyi sillä, että Lapuan yhteiskoulu oli juuri vähän aikaisemmin siirtynyt valtion kouluksi, eli Lapuan yhteislyseoksi. Jälkeenpäin olen kuullut, että valtion kouluissa oli paljon paremmat eläkkeet kuin yksityisissä. Näin kysymyksessä olivat hänen henkilökohtaiset etunsa.
Vaikka esimerkiksi meidän luokkamme oppilailla ei ollut varsinaisesti mitään häntä vastaan, emme kuitenkaan ymmärtäneet sitä, että johtokunta anoi hänelle yli varsinaisen eläkeiän jatkoaikaa siitä syystä, että se oli ”Lapuan yhteiskoulun kehittämisen kannalta välttämätöntä”! Niinpä hän siirtyikin eläkkeelle vasta 70. syntymäpäivänään vuonna 1953. Tämä selittyi sillä, että Lapuan yhteiskoulu oli juuri vähän aikaisemmin siirtynyt valtion kouluksi, eli Lapuan yhteislyseoksi. Jälkeenpäin olen kuullut, että valtion kouluissa oli paljon paremmat eläkkeet kuin yksityisissä. Näin kysymyksessä olivat hänen henkilökohtaiset etunsa.
Arvioita muuhun kirjallisuuteen nojautuen
Ehdoton auktoriteetti hän oli, sen ovat myös kirjalliset lähteet todistaneet (mm. Kaarle Sulamaa, Lapuan lotta 1995). Hän oli tietoinen asemastaan ja esiintyi myös sen mukaisesti kuin näyttelijätär ikään. Hillitty ja kohtelias hän oli, mutta jokainen tiesi, että hänen tahtoaan tuli noudattaa. Pelätty ja kunnioitettu, molempia samalla kertaa koko lapualaisessa yhteisössä ja muuallakin.
Esa Rintala on Lapuan yhteiskoulun historiassaan (2004) käsitellyt mielenkiintoisella ja aikaisemmasta riippumattomalla tavalla Hilja Riipisen persoonaa. Hän on osittain Sulamaan kirjaan viitaten tuonut esille myös psykologisia ulottuvuuksia. Olen niin ikään joissakin yhteyksissä kuullut käsityksestä, että Hilja Riipisellä olisi näyttänyt olleen ns. rajatilahäiriö, jossa ihminen kokee itsensä korvaamattomaksi eikä hyväksy vastalauseita.
Eduskunnan pöytäkirjojakin tutkinut Karo Hämäläinen antoi teoksessaan Kansalliskirjailija (2020) Riipisestä aika tylyn kuvan. Hän ensiksikin toteaa, että Väinö Linnan naishahmojen joukossa kirkkoherran puoliso Ellen Salpakari oli silmiinpistävä poikkeus. Hän ei ole herkkä, lapsistaan ja miehestään huolehtiva äiti ja vaimo. Hän oli tiukka fennomaani ja säälimättömän itsekäs. Ellen Salapakari ei ole karikatyyri, vaan siloteltu hahmo, jonka teräväsärmäisenä esikuvana oli Hilja Riipinen, omaa sukua Miklin, sittemmin Metsäpolku. (s. 248).
Olen monesti miettinyt, miksi Hilja Riipinen oli vielä 1950-luvun aikana Lapualla miltei palvonnan kohde, kuten edellä mainitsemani johtokunnan anomuskin osoittaa. Olen itsestäni ja järjestään kaikista ikäisistäni huomannut, että 60-vuotispäiviensä aikaan ihminen on usein tavallaan siirtymässä jäähdyttelykierroksille. Tiedot ovat jo osaksi vanhentuneet, niiden päivittäminen käy yhä työläämmäksi, fyysinen ja henkinen kapasiteetti on jo rajallinen, eikä palautuminen suju enää kuin ennen. Kokemus tietysti auttaa, ja usko omiin kykyihin antaa turvallisuuden tunteen, eli itse ei välttämättä muutosta huomaa.
1950-luvun maailma oli tietysti toinen, ja olihan Hilja Riipisellä omat vahvat ansionsa kouluihmisenä, maanpuolustuksen vaalijana yhdessä miehensä Ale Riipisen kanssa, oli lottatyö, ja monen mielestä kunniakas ura myös IKL:n kansanedustajana. Eli oliko lapualainen henkinen ilmapiiri tässä vaiheessa 1950-luvulla vielä kuin kaikua 1930-luvulta? Olivatko hänen jatkoaikaansa kannattamassa vahvat ja vaikutusvaltaiset ikätoverit, vai eikö kukaan uskaltanut panna vastaan, kun tiedettiin hänen toiveensa?
Kun Arvo Salon lapualaisooppera esitettiin 1960-luvulla, en käynyt sitä katsomassa. Vierastin kovasti fanaattisia nuoria laulajia ja koin muutamat kohdat siitä rienaukseksi. Tilanne oli aivan toinen, kun sama esitys tuotiin Lapualle vuonna 2000. Etukäteen Lapualla käytiin sen esittämisestä jonkin verran polemiikkia, joka kuitenkin pian vaimeni. Toisaalta esitys oli eräänlainen lapualaisia varten sovitettu versio, särmiä oli hiottu, jokunen kohtaus oli jäänyt pois, ja muutenkin esitys oli lehtiarvioiden mukaan saanut jonkinlaista kansanlaulujen sävyä. Katsomossa olleesta tuntui, että esitys oli monelle lapualaiselle tällaisenaankin puhdistava kokemus: kerralla tehtiin tiliä menneisyyden ja sen ääriajattelun kanssa.
Pitkä tie auktoriteettiuskosta moderniin kansalaisyhteiskuntaan oli kuljettu loppuun.
Ehdoton auktoriteetti hän oli, sen ovat myös kirjalliset lähteet todistaneet (mm. Kaarle Sulamaa, Lapuan lotta 1995). Hän oli tietoinen asemastaan ja esiintyi myös sen mukaisesti kuin näyttelijätär ikään. Hillitty ja kohtelias hän oli, mutta jokainen tiesi, että hänen tahtoaan tuli noudattaa. Pelätty ja kunnioitettu, molempia samalla kertaa koko lapualaisessa yhteisössä ja muuallakin.
Esa Rintala on Lapuan yhteiskoulun historiassaan (2004) käsitellyt mielenkiintoisella ja aikaisemmasta riippumattomalla tavalla Hilja Riipisen persoonaa. Hän on osittain Sulamaan kirjaan viitaten tuonut esille myös psykologisia ulottuvuuksia. Olen niin ikään joissakin yhteyksissä kuullut käsityksestä, että Hilja Riipisellä olisi näyttänyt olleen ns. rajatilahäiriö, jossa ihminen kokee itsensä korvaamattomaksi eikä hyväksy vastalauseita.
Eduskunnan pöytäkirjojakin tutkinut Karo Hämäläinen antoi teoksessaan Kansalliskirjailija (2020) Riipisestä aika tylyn kuvan. Hän ensiksikin toteaa, että Väinö Linnan naishahmojen joukossa kirkkoherran puoliso Ellen Salpakari oli silmiinpistävä poikkeus. Hän ei ole herkkä, lapsistaan ja miehestään huolehtiva äiti ja vaimo. Hän oli tiukka fennomaani ja säälimättömän itsekäs. Ellen Salapakari ei ole karikatyyri, vaan siloteltu hahmo, jonka teräväsärmäisenä esikuvana oli Hilja Riipinen, omaa sukua Miklin, sittemmin Metsäpolku. (s. 248).
Olen monesti miettinyt, miksi Hilja Riipinen oli vielä 1950-luvun aikana Lapualla miltei palvonnan kohde, kuten edellä mainitsemani johtokunnan anomuskin osoittaa. Olen itsestäni ja järjestään kaikista ikäisistäni huomannut, että 60-vuotispäiviensä aikaan ihminen on usein tavallaan siirtymässä jäähdyttelykierroksille. Tiedot ovat jo osaksi vanhentuneet, niiden päivittäminen käy yhä työläämmäksi, fyysinen ja henkinen kapasiteetti on jo rajallinen, eikä palautuminen suju enää kuin ennen. Kokemus tietysti auttaa, ja usko omiin kykyihin antaa turvallisuuden tunteen, eli itse ei välttämättä muutosta huomaa.
1950-luvun maailma oli tietysti toinen, ja olihan Hilja Riipisellä omat vahvat ansionsa kouluihmisenä, maanpuolustuksen vaalijana yhdessä miehensä Ale Riipisen kanssa, oli lottatyö, ja monen mielestä kunniakas ura myös IKL:n kansanedustajana. Eli oliko lapualainen henkinen ilmapiiri tässä vaiheessa 1950-luvulla vielä kuin kaikua 1930-luvulta? Olivatko hänen jatkoaikaansa kannattamassa vahvat ja vaikutusvaltaiset ikätoverit, vai eikö kukaan uskaltanut panna vastaan, kun tiedettiin hänen toiveensa?
Kun Arvo Salon lapualaisooppera esitettiin 1960-luvulla, en käynyt sitä katsomassa. Vierastin kovasti fanaattisia nuoria laulajia ja koin muutamat kohdat siitä rienaukseksi. Tilanne oli aivan toinen, kun sama esitys tuotiin Lapualle vuonna 2000. Etukäteen Lapualla käytiin sen esittämisestä jonkin verran polemiikkia, joka kuitenkin pian vaimeni. Toisaalta esitys oli eräänlainen lapualaisia varten sovitettu versio, särmiä oli hiottu, jokunen kohtaus oli jäänyt pois, ja muutenkin esitys oli lehtiarvioiden mukaan saanut jonkinlaista kansanlaulujen sävyä. Katsomossa olleesta tuntui, että esitys oli monelle lapualaiselle tällaisenaankin puhdistava kokemus: kerralla tehtiin tiliä menneisyyden ja sen ääriajattelun kanssa.
Pitkä tie auktoriteettiuskosta moderniin kansalaisyhteiskuntaan oli kuljettu loppuun.
7. (14.) Hilja Riipinen, aikansa rautarouva 1
Lapuan yhteiskoulun rehtorina
Käsiini sattui taannoin toimittaja Maria Petterssonin teospari Historian jännät naiset ja Suomen historian jännät naiset. Molemmat ovat todellisia tiiliskiviä, molemmissa esitellään aakkosjärjestyksessä yli sata jollain tavalla merkittävää naista. Kumpaakaan ei ole tarkoitettu luettavaksi sivujärjestyksessä, pikemminkin ne ovat hakuteoksia, joita voi selailla mielin määrin. Noista suomalaisista merkittävistä naisista kiinnitin huomiotani ensisijaisesti Hilja Riipiseen, 1950-luvun oppikoulun rehtoriini. Petterssonin kirja painottuu 1930-lukuun, jolloin kohdehenkilö eli aktiivisinta poliittista kauttaan. Aikuisiällä olin kyllä eri teosten avulla tutustunut myös tähän puoleen, joten mitään varsinaisesti kovin uutta en siitä löytänyt. Ehkä joitain yksityiskohtia kuitenkin. Tässä osiossa palaan kuitenkin 1950-luvulle. Seuraavalla kerralla keskitynkin sitten tuohon hänen poliittisesti aktiivisimpaan kauteensa, 1930-lukuun.
Syyskuun 1. päivänä 1949 seisoin Lapuan yhteiskoulun rehtorin kanslian ovella, koputin ja sain luvan tulla sisään. Olin ilmoittautumassa koulun 3. luokalle Haapamäen yhteiskoulusta saamani toisen luokan todistus kädessäni. Perheemme oli tuona kesänä muuttanut Nurmoon, isäni kotitilalle. Seinäjoki oli vain 10 kilometrin päässä, ja Lapuan kouluun oli matkaa kolmanneksen enemmän. Linja-autoyhteydet ratkaisivat koulun valinnan. Seinäjoelta lähti aamuvarhaisella kaksi linja-autovuoroa Nurmon ja Lapuan kautta, toinen ns. Järviseudun kautta Kokkolaan, toinen Alavudelle. Nousin aamulla kello seitsemän jälkeen Haldin & Rosen Seinäjoelta Kokkolaan ajaneeseen linja-autoon kotini tienhaarasta. Lapualla olin jo hyvissä ajoin ennen kello kahdeksaa, sillä eihän tuohon 15 kilometrin matkaan kovin pitkää aikaa kulunut
Kansliaan meno oli aika pelottavaa, sillä siinne piti mennä opettajainhuoneen kautta. Esitin ovella asiani, ja sen jälkeen olikin helpompaa. Rehtori Hilja Riipinen oli ystävällinen vanha täti, kaikki sujui yllättävänkin helposti. Rehtori Riipinen istui pöytänsä ääressä, otti todistukseni ja lausui tervetulleeksi kouluun. Tilanne oli muutamassa minuutissa ohi, sain ohjeet hakeutua III B-luokkaan. Jännityksestä huolimatta tapahtumasta ei jäänyt mitään negatiivista mieleen.
Aikanaan sitten tulin tuntemaan hänen maineensa, koulussa en oikeastaan tullut hänen kanssaan tekemisiin, sillä hän opetti saksaa vain kahdella ylimmällä, eli sen ajan seitsemännellä ja kahdeksannella. Kuudennen luokan keväällä saimme kuulla, että hän oli juuri siirtymässä eläkkeelle, melkein 70-vuotiaana, mikä sekin tarvitsisi oman selityksensä.
Siihen aikaan koulupäivä aloitettiin siten, että luokittain marssittiin aamuhartauteen juhlasaliin. Niitä pitivät koulun opettajat vuorotellen, Hilja Riipinenkin silloin tällöin. Politiikkaa hän ei minun kuulteni koskaan puhunut, miten lienee sitten ollut niillä kahdella ylimmällä luokalla, sitä en tiedä. Yhden hänen lausahduksensa näistä aamuhartauksista muistan, koska se toistui aina silloin tällöin. ”Lapuan yhteiskoulussa ei ole koskaan tanssittu", hän melkein parahti vanhan naisen äänellään. Suuri osa oppilaista oli kotoisin körttikodeista, joten heille se varmaan oli mieleen. Minulle ja varmaan monille muillekin se toimi kuin rokotus hurmahenkistä uskonnollissutta vastaan, monet vanhemmat oppilaat suuntasivat sen kuullessaan entistä varmemmin lauantaisin Lapuan urheiluhallille siellä rautatieaseman lähettyvillä.
Jälkeen päin kuulin, että hän vietti aikaansa pääasiassa siellä kansliassaan tavallaan ulkona koulun arkitodellisuudesta. Lapuan yhteiskoulu oli maaseutukoulu, ja siihen aikaan sen opettajakunta välillä vaihtui monessa aineessa, varsinkin matematiikassa oli yliopisto-opinnoissaan epäonnistuneita usein vuoden tai parin kerrallaan. Varsinkin epävarmoilta tuntuvia naisopettajia kiusattiin säälimättömästi. Joskus joku valitti Riipiselle, rehtori istui sitten yhden tunnin luokan perällä ja totesi tunnin päätyttyä: ”Nehän olivat koko ajan niin kiltisti”.
Mielenkiintoinen kuriositeetti oli hänen tapansa käyttää ainakin kokonaisen opetustunnin verran keväällä valmistuneen vuosikertomuksen lukemiseen keskusradiossa. Opettajille ja oppilaille se tarjosi hyvän hengähdystauon. Se oli tietysti kiintoisaa kuultavaa, mutta kieltämättä siihen sisältyi koomisiakin aineksia, jotka herättivät kerta kerran jälkeen riemua. Vieläkin muistan sen, että voimistelua ja urheilua kuvattiin vuodesta toiseen ties mistä asti peräisin olleella, vanhahtavalla ilmaisulla: ”On leikitty, oteltu ja painittu”. Voi olla, että se oli hänen itsensä alun perin keksimä luonnehdinta.
Lapuan yhteiskoulun rehtorina
Käsiini sattui taannoin toimittaja Maria Petterssonin teospari Historian jännät naiset ja Suomen historian jännät naiset. Molemmat ovat todellisia tiiliskiviä, molemmissa esitellään aakkosjärjestyksessä yli sata jollain tavalla merkittävää naista. Kumpaakaan ei ole tarkoitettu luettavaksi sivujärjestyksessä, pikemminkin ne ovat hakuteoksia, joita voi selailla mielin määrin. Noista suomalaisista merkittävistä naisista kiinnitin huomiotani ensisijaisesti Hilja Riipiseen, 1950-luvun oppikoulun rehtoriini. Petterssonin kirja painottuu 1930-lukuun, jolloin kohdehenkilö eli aktiivisinta poliittista kauttaan. Aikuisiällä olin kyllä eri teosten avulla tutustunut myös tähän puoleen, joten mitään varsinaisesti kovin uutta en siitä löytänyt. Ehkä joitain yksityiskohtia kuitenkin. Tässä osiossa palaan kuitenkin 1950-luvulle. Seuraavalla kerralla keskitynkin sitten tuohon hänen poliittisesti aktiivisimpaan kauteensa, 1930-lukuun.
Syyskuun 1. päivänä 1949 seisoin Lapuan yhteiskoulun rehtorin kanslian ovella, koputin ja sain luvan tulla sisään. Olin ilmoittautumassa koulun 3. luokalle Haapamäen yhteiskoulusta saamani toisen luokan todistus kädessäni. Perheemme oli tuona kesänä muuttanut Nurmoon, isäni kotitilalle. Seinäjoki oli vain 10 kilometrin päässä, ja Lapuan kouluun oli matkaa kolmanneksen enemmän. Linja-autoyhteydet ratkaisivat koulun valinnan. Seinäjoelta lähti aamuvarhaisella kaksi linja-autovuoroa Nurmon ja Lapuan kautta, toinen ns. Järviseudun kautta Kokkolaan, toinen Alavudelle. Nousin aamulla kello seitsemän jälkeen Haldin & Rosen Seinäjoelta Kokkolaan ajaneeseen linja-autoon kotini tienhaarasta. Lapualla olin jo hyvissä ajoin ennen kello kahdeksaa, sillä eihän tuohon 15 kilometrin matkaan kovin pitkää aikaa kulunut
Kansliaan meno oli aika pelottavaa, sillä siinne piti mennä opettajainhuoneen kautta. Esitin ovella asiani, ja sen jälkeen olikin helpompaa. Rehtori Hilja Riipinen oli ystävällinen vanha täti, kaikki sujui yllättävänkin helposti. Rehtori Riipinen istui pöytänsä ääressä, otti todistukseni ja lausui tervetulleeksi kouluun. Tilanne oli muutamassa minuutissa ohi, sain ohjeet hakeutua III B-luokkaan. Jännityksestä huolimatta tapahtumasta ei jäänyt mitään negatiivista mieleen.
Aikanaan sitten tulin tuntemaan hänen maineensa, koulussa en oikeastaan tullut hänen kanssaan tekemisiin, sillä hän opetti saksaa vain kahdella ylimmällä, eli sen ajan seitsemännellä ja kahdeksannella. Kuudennen luokan keväällä saimme kuulla, että hän oli juuri siirtymässä eläkkeelle, melkein 70-vuotiaana, mikä sekin tarvitsisi oman selityksensä.
Siihen aikaan koulupäivä aloitettiin siten, että luokittain marssittiin aamuhartauteen juhlasaliin. Niitä pitivät koulun opettajat vuorotellen, Hilja Riipinenkin silloin tällöin. Politiikkaa hän ei minun kuulteni koskaan puhunut, miten lienee sitten ollut niillä kahdella ylimmällä luokalla, sitä en tiedä. Yhden hänen lausahduksensa näistä aamuhartauksista muistan, koska se toistui aina silloin tällöin. ”Lapuan yhteiskoulussa ei ole koskaan tanssittu", hän melkein parahti vanhan naisen äänellään. Suuri osa oppilaista oli kotoisin körttikodeista, joten heille se varmaan oli mieleen. Minulle ja varmaan monille muillekin se toimi kuin rokotus hurmahenkistä uskonnollissutta vastaan, monet vanhemmat oppilaat suuntasivat sen kuullessaan entistä varmemmin lauantaisin Lapuan urheiluhallille siellä rautatieaseman lähettyvillä.
Jälkeen päin kuulin, että hän vietti aikaansa pääasiassa siellä kansliassaan tavallaan ulkona koulun arkitodellisuudesta. Lapuan yhteiskoulu oli maaseutukoulu, ja siihen aikaan sen opettajakunta välillä vaihtui monessa aineessa, varsinkin matematiikassa oli yliopisto-opinnoissaan epäonnistuneita usein vuoden tai parin kerrallaan. Varsinkin epävarmoilta tuntuvia naisopettajia kiusattiin säälimättömästi. Joskus joku valitti Riipiselle, rehtori istui sitten yhden tunnin luokan perällä ja totesi tunnin päätyttyä: ”Nehän olivat koko ajan niin kiltisti”.
Mielenkiintoinen kuriositeetti oli hänen tapansa käyttää ainakin kokonaisen opetustunnin verran keväällä valmistuneen vuosikertomuksen lukemiseen keskusradiossa. Opettajille ja oppilaille se tarjosi hyvän hengähdystauon. Se oli tietysti kiintoisaa kuultavaa, mutta kieltämättä siihen sisältyi koomisiakin aineksia, jotka herättivät kerta kerran jälkeen riemua. Vieläkin muistan sen, että voimistelua ja urheilua kuvattiin vuodesta toiseen ties mistä asti peräisin olleella, vanhahtavalla ilmaisulla: ”On leikitty, oteltu ja painittu”. Voi olla, että se oli hänen itsensä alun perin keksimä luonnehdinta.
6. (13.) Selvisinhän minä siitä sairaalareissusta
Tammikuun toinen viikko oli todella vaikea: influenssa ja sen mukana keuhkokuume iskivät täydellä teholla rokotuksista huolimatta. Kuumetta ei paljon ollut, yhtenä päivänä mitattiin 38 astetta, muuten oli yhtä astetta vähemmän. Jotkut tuttavat ovat potenee aika kovaa tautia, esimerkiksi kymmenen vuotta nuorempi veljeni mittasi yhtenä päivänä 39,5. Hän poti tautia kotonaan, kuten useimmat, joista olen kuullut. Minulle tuli ambulanssikyyti keskussairaalan tehostetulle osastolle. Ei kuitenkaan vielä teho-osastolle, jossa pyritään koneitten avulla pitämään ihmisiä hengissä.
Kotiuduin 13.1. toipilaana. Kotiuttava lääkäri selosti, että sairaus kestää vielä kuukauden ennen kuin se on kokonaan ohi. Ensin töpöttelin kotona sisällä, sitten aloin viedä roskia hissillä alakerran kellarin keräyshuoneeseen, viikon päästä kiersin oman korttelin, sitten vähän suuremmankin alueen. Nyt tämä aikamäärä on jo reilusti ohitettu, ja sen mukana pahimmat vaiheet. On joitakin päiviä, jolloin tunnen todella eläväni, olen eteläpohjalaisittain sanottuna kuin ”poikakukkoo”. Toisinaan taas tuntuu aikamoista väsymystä, eli on siipi maassa. On kuitenkin vaikea todeta, ovatko kysymyksessä taudin viime jäänteet, vai vuosien määrän jatkuva kasvu, kaikenlaista kremppaa on toki nuoremmillakin. Keskiviikkona 15.2. kävin jatkotarkistusohjelmaan kuuluvassa verikokeessa Fimlabissa, askelia tuli 3500, ja jalat olivat sen jäljiltä aika ”sökönä”, eli huonontunut verenkierto kyllä tuntui.
Täytyy vielä kiitellä sairaalan henkilökuntaa ystävällisyydestä niin minua kuin vaimoani kohtaan. Häntä ei osaston tartuntavaaran takia päästetty minua katsomaan, mutta pari kerta päivässä soitettiin, että hyvin menee. Nyt on kotiuttamissairaanhoitaja ainakin kolme kertaa kysellyt kuulumisia ja patistanut jo annettujen ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Mm. pitää puhaltaa putkea pitkin pulloon, jossa on pohjalla vettä, ja pitää hengittää jotain lääkesumua keuhkoihin. Kohtapuoleen nämäkin toimet jäävät taakse.
Melkoinen asennemuutos tässä on yleensäkin parin vuoden aikana tapahtunut. Kun korona aloitti voittokulkunsa, joutui koko kansakunta miltei paniikkiin. Eipä silti, kun ministeri Krista Kiuru jatkuvasti televisiossa julisti, että ”meidän pitää suojella ikäihmisiä”, niin kyllähän se vaikutti. Meikäläinenkin veti välillä hengityssuojaimen naamalle, ja vältteli vähänkin suurempia ihmisjoukkoja. Tänään noita kasvomaskeja ei enää näe, ja koko koronaan ja sen lisäksi influenssaankin suhtaudutaan aika välinpitämättömästi. Ilmeisesti mokomat taudit ovat paitsi tulleet jokapäiväisiksi, ne myös ovat menettäneet tehoaan, kun koko kansakunta on vähitellen saanut vastustuskykyä, sitä, jota laumasuojaksi nimitetään. Minusta tuntuu, että minunkin sukulais- ja tuttavapiirissäni melkein jokainen on ainakin toisen niistä sairastanut. Kuolemantapauksia ei ole sattunut. Selitys on kai siinä, että nuo henkilöt ovat olleet työikäisiä, ns. perusterveitä kansalaisia. Ja kun terveydenhoitojärjestelmä toimii, pidetään tällainenkin elämänsä jäähdyttelykierroksilla oleva mies miltei väkisin hengissä.
Tammikuun toinen viikko oli todella vaikea: influenssa ja sen mukana keuhkokuume iskivät täydellä teholla rokotuksista huolimatta. Kuumetta ei paljon ollut, yhtenä päivänä mitattiin 38 astetta, muuten oli yhtä astetta vähemmän. Jotkut tuttavat ovat potenee aika kovaa tautia, esimerkiksi kymmenen vuotta nuorempi veljeni mittasi yhtenä päivänä 39,5. Hän poti tautia kotonaan, kuten useimmat, joista olen kuullut. Minulle tuli ambulanssikyyti keskussairaalan tehostetulle osastolle. Ei kuitenkaan vielä teho-osastolle, jossa pyritään koneitten avulla pitämään ihmisiä hengissä.
Kotiuduin 13.1. toipilaana. Kotiuttava lääkäri selosti, että sairaus kestää vielä kuukauden ennen kuin se on kokonaan ohi. Ensin töpöttelin kotona sisällä, sitten aloin viedä roskia hissillä alakerran kellarin keräyshuoneeseen, viikon päästä kiersin oman korttelin, sitten vähän suuremmankin alueen. Nyt tämä aikamäärä on jo reilusti ohitettu, ja sen mukana pahimmat vaiheet. On joitakin päiviä, jolloin tunnen todella eläväni, olen eteläpohjalaisittain sanottuna kuin ”poikakukkoo”. Toisinaan taas tuntuu aikamoista väsymystä, eli on siipi maassa. On kuitenkin vaikea todeta, ovatko kysymyksessä taudin viime jäänteet, vai vuosien määrän jatkuva kasvu, kaikenlaista kremppaa on toki nuoremmillakin. Keskiviikkona 15.2. kävin jatkotarkistusohjelmaan kuuluvassa verikokeessa Fimlabissa, askelia tuli 3500, ja jalat olivat sen jäljiltä aika ”sökönä”, eli huonontunut verenkierto kyllä tuntui.
Täytyy vielä kiitellä sairaalan henkilökuntaa ystävällisyydestä niin minua kuin vaimoani kohtaan. Häntä ei osaston tartuntavaaran takia päästetty minua katsomaan, mutta pari kerta päivässä soitettiin, että hyvin menee. Nyt on kotiuttamissairaanhoitaja ainakin kolme kertaa kysellyt kuulumisia ja patistanut jo annettujen ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Mm. pitää puhaltaa putkea pitkin pulloon, jossa on pohjalla vettä, ja pitää hengittää jotain lääkesumua keuhkoihin. Kohtapuoleen nämäkin toimet jäävät taakse.
Melkoinen asennemuutos tässä on yleensäkin parin vuoden aikana tapahtunut. Kun korona aloitti voittokulkunsa, joutui koko kansakunta miltei paniikkiin. Eipä silti, kun ministeri Krista Kiuru jatkuvasti televisiossa julisti, että ”meidän pitää suojella ikäihmisiä”, niin kyllähän se vaikutti. Meikäläinenkin veti välillä hengityssuojaimen naamalle, ja vältteli vähänkin suurempia ihmisjoukkoja. Tänään noita kasvomaskeja ei enää näe, ja koko koronaan ja sen lisäksi influenssaankin suhtaudutaan aika välinpitämättömästi. Ilmeisesti mokomat taudit ovat paitsi tulleet jokapäiväisiksi, ne myös ovat menettäneet tehoaan, kun koko kansakunta on vähitellen saanut vastustuskykyä, sitä, jota laumasuojaksi nimitetään. Minusta tuntuu, että minunkin sukulais- ja tuttavapiirissäni melkein jokainen on ainakin toisen niistä sairastanut. Kuolemantapauksia ei ole sattunut. Selitys on kai siinä, että nuo henkilöt ovat olleet työikäisiä, ns. perusterveitä kansalaisia. Ja kun terveydenhoitojärjestelmä toimii, pidetään tällainenkin elämänsä jäähdyttelykierroksilla oleva mies miltei väkisin hengissä.
5. (12.) Mitä kuuluu senioriseura Päijät-Äijät ry:lle ?
Kun edellisessä artikkelissa oli esillä mm. Lahden Kimmon ja Kimmo Volleyn alamäki, niin jatketaan vieläkin lentopallolla, mutta tällä kertaa aika lailla vanhempien pelaajien vuosikerroilla. Sillä puolella ansaitsi aikanaan paljon kannuksia Päijät -Äijät ry, johon minutkin kelpuutettiin vuonna 1987, kun olin juuri edellisen vuoden puolella täyttänyt 50 vuotta. Pelasin seurassa 20 vuotta täyteen, lopetin, kun molempiin polviin piti laittaa tekonivelet. Joukkueet olivat viiden vuoden välein, eli lopuksi pelasin 70-vuotiaissa. Jokaisen joukkueen parhaita ovat olleet entiset sarjapelaajat, huippuina tietysti Aallosen veljekset, mutta muutkin olivat yleensä kokeneita pelaajia hekin. Joukon jatkona olivat innokkaat harrastelijat, joihin laskin itsenikin.
Päijät-Äijien historiaa ja turnauksia
Vielä nykyäänkin Suomessa on seniori-ikäisille kymmenkunta isompaa turnausta ja saman verran pienempiä, eli ns. kutsuturnauksia muutamien joukkueen välillä. Esikuvana on ollut jo 1970-luvulla aloitettu Presidentti Cup ns. vanhassa Messuhallissa (nyk. Töölön kisahalli), keskushenkilönä tietysti presidentti Mauno Koivisto, joka oli oppinut pelaamaan rintamalla. Siitä mm. jyväskyläläiset saivat sitten kimmokkeen oman Homenokkaturnauksensa järjestämiseen. Se tapahtui ensimmäisen kerran v.1985. Aluksi Jyväskylässä pelattiin rinnakkain usealla koululla, vuodesta 1992 päästiin Hipposhalliin, johon saatiin 19 kenttää. Tapahtuma on aina ollut syys-lokakuun vaihteessa, ja se on eräänlainen pelikauden avaus. Molemmissa turnauksissa on ollut vieraita mm. Virosta, Latviasta, Ruotsista, Venäjältä ja Tanskasta. Naiset tulivat mukaan seuran toimintaan v. 1988. Myöhemmin alettiin samanlaista suurta turnausta pelata Pirkkahallissa Tampereella.
Pääosa turnauksiin osallistuneista joukkueista kuului johonkin yleisseuraan, tai sitten ne olivat aktiivisia peliporukoita ilman virallista statusta. Selvä vähemmistö on ollut lentopalloon erikoistuneita ja virallisesti rekisteröityjä seuroja. Näistä oli vanhin Sikariporras (per. 1970), seuraavina olivat yhdistysrekisteritietojen mukaan Iki-Pirkat Pirkkalasta (1979), Päijät-Äijät Lahdesta (1981) ja Homenokat Jyväskylästä (1984). Joukkueiden nimeämisessä mielikuvitus on todella kukkinut. Edellä mainittujen lisäksi ympäri Suomea kävivät turnauksissa mm. Napapiirin pukit, Pater-Nestorit (pateri = nopea iskulyönti keskeltä), Terva-Lentis (Oulu), Limingan Niittomiehet ja Riihimäen Juju näin vapaassa järjestyksessä luetellen. Naisilla variaatioita on ollut ehkä vieläkin enemmän: Namikatit (Hyvinkää), Voimanaiset (Helsinki), Pyryt (Raisio), Mustat lesket (Ylivieska), Linnan rouvat (Hämeenlinna), Typykät (Vantaa), onpa mukana ollut joskus myös joukkueita nimeltä Ylentyneet, Kihtitiimi ja Kuihtumattomat.
Ikääntyneiden urheilijain lentopalloharrastus sai parhaimmillaan todella suuret mittasuhteet: suurimmissa turnauksissa Jyväskylän Hippoksella ja Tampereen Pirkka-hallissa saattoi olla mukana jopa 150 joukkuetta ja pitkälti toista tuhatta pelaajaa. On selvää, että tavalliset salit eivät enää riittäneet, mutta onneksi oli siis olemassa suuria urheiluhalleja, joihin mahduttiin. Aivan ongelmatonta ei tämäkään silti ole ollut, sillä kenttiä jouduttiin panemaan vieri viereen jopa yli parikymmentä. Kun aitoja ei ollut välissä, tapahtui aika usein keskeytyksiä, kun pallo tuli vieraalta kentältä häiritsemään. Monet kaksipäiväisetkin turnaukset myös kestivät pitkään, vaikka ensin aikaisin aamulla alettiin ja seuraavan päivän iltapäivällä lopetettiin.
Eräs suurtapahtuma on edelleen ns. Pirkka-turnaus, joka järjestetään Tampereella marras-joulukuun vaihteessa. Seuraavan vuoden puolella pidetään eri ikäluokkien SM-kilpailut sekä yleisiä turnauksia Raision-Naantalin seudulla ja Oulussa. Myös Beach Volley- tapahtumiin osallistutaan kesäisin. Mauno Koiviston innoittamana perustettu Presidentti Cup on nykyään lopetettu. Vuosien mittaan turnauksista on tullut tärkeä vanhojen kavereiden tapaamispaikka. Paljon siellä tulee myös uusia tuttavia, ja oma merkityksensä on kaikkien ”homenokkien” soidinmenoilla, jotka järjestetään ensimmäisen pelipäivän iltana. Joskus ne saattavat viedä joiltakin nuoremmilta parhaan terän ennen varsinaista ratkaisupäivää eli sunnuntaita.
Kansainvälinen toiminta
Kun edellisessä artikkelissa oli esillä mm. Lahden Kimmon ja Kimmo Volleyn alamäki, niin jatketaan vieläkin lentopallolla, mutta tällä kertaa aika lailla vanhempien pelaajien vuosikerroilla. Sillä puolella ansaitsi aikanaan paljon kannuksia Päijät -Äijät ry, johon minutkin kelpuutettiin vuonna 1987, kun olin juuri edellisen vuoden puolella täyttänyt 50 vuotta. Pelasin seurassa 20 vuotta täyteen, lopetin, kun molempiin polviin piti laittaa tekonivelet. Joukkueet olivat viiden vuoden välein, eli lopuksi pelasin 70-vuotiaissa. Jokaisen joukkueen parhaita ovat olleet entiset sarjapelaajat, huippuina tietysti Aallosen veljekset, mutta muutkin olivat yleensä kokeneita pelaajia hekin. Joukon jatkona olivat innokkaat harrastelijat, joihin laskin itsenikin.
Päijät-Äijien historiaa ja turnauksia
Vielä nykyäänkin Suomessa on seniori-ikäisille kymmenkunta isompaa turnausta ja saman verran pienempiä, eli ns. kutsuturnauksia muutamien joukkueen välillä. Esikuvana on ollut jo 1970-luvulla aloitettu Presidentti Cup ns. vanhassa Messuhallissa (nyk. Töölön kisahalli), keskushenkilönä tietysti presidentti Mauno Koivisto, joka oli oppinut pelaamaan rintamalla. Siitä mm. jyväskyläläiset saivat sitten kimmokkeen oman Homenokkaturnauksensa järjestämiseen. Se tapahtui ensimmäisen kerran v.1985. Aluksi Jyväskylässä pelattiin rinnakkain usealla koululla, vuodesta 1992 päästiin Hipposhalliin, johon saatiin 19 kenttää. Tapahtuma on aina ollut syys-lokakuun vaihteessa, ja se on eräänlainen pelikauden avaus. Molemmissa turnauksissa on ollut vieraita mm. Virosta, Latviasta, Ruotsista, Venäjältä ja Tanskasta. Naiset tulivat mukaan seuran toimintaan v. 1988. Myöhemmin alettiin samanlaista suurta turnausta pelata Pirkkahallissa Tampereella.
Pääosa turnauksiin osallistuneista joukkueista kuului johonkin yleisseuraan, tai sitten ne olivat aktiivisia peliporukoita ilman virallista statusta. Selvä vähemmistö on ollut lentopalloon erikoistuneita ja virallisesti rekisteröityjä seuroja. Näistä oli vanhin Sikariporras (per. 1970), seuraavina olivat yhdistysrekisteritietojen mukaan Iki-Pirkat Pirkkalasta (1979), Päijät-Äijät Lahdesta (1981) ja Homenokat Jyväskylästä (1984). Joukkueiden nimeämisessä mielikuvitus on todella kukkinut. Edellä mainittujen lisäksi ympäri Suomea kävivät turnauksissa mm. Napapiirin pukit, Pater-Nestorit (pateri = nopea iskulyönti keskeltä), Terva-Lentis (Oulu), Limingan Niittomiehet ja Riihimäen Juju näin vapaassa järjestyksessä luetellen. Naisilla variaatioita on ollut ehkä vieläkin enemmän: Namikatit (Hyvinkää), Voimanaiset (Helsinki), Pyryt (Raisio), Mustat lesket (Ylivieska), Linnan rouvat (Hämeenlinna), Typykät (Vantaa), onpa mukana ollut joskus myös joukkueita nimeltä Ylentyneet, Kihtitiimi ja Kuihtumattomat.
Ikääntyneiden urheilijain lentopalloharrastus sai parhaimmillaan todella suuret mittasuhteet: suurimmissa turnauksissa Jyväskylän Hippoksella ja Tampereen Pirkka-hallissa saattoi olla mukana jopa 150 joukkuetta ja pitkälti toista tuhatta pelaajaa. On selvää, että tavalliset salit eivät enää riittäneet, mutta onneksi oli siis olemassa suuria urheiluhalleja, joihin mahduttiin. Aivan ongelmatonta ei tämäkään silti ole ollut, sillä kenttiä jouduttiin panemaan vieri viereen jopa yli parikymmentä. Kun aitoja ei ollut välissä, tapahtui aika usein keskeytyksiä, kun pallo tuli vieraalta kentältä häiritsemään. Monet kaksipäiväisetkin turnaukset myös kestivät pitkään, vaikka ensin aikaisin aamulla alettiin ja seuraavan päivän iltapäivällä lopetettiin.
Eräs suurtapahtuma on edelleen ns. Pirkka-turnaus, joka järjestetään Tampereella marras-joulukuun vaihteessa. Seuraavan vuoden puolella pidetään eri ikäluokkien SM-kilpailut sekä yleisiä turnauksia Raision-Naantalin seudulla ja Oulussa. Myös Beach Volley- tapahtumiin osallistutaan kesäisin. Mauno Koiviston innoittamana perustettu Presidentti Cup on nykyään lopetettu. Vuosien mittaan turnauksista on tullut tärkeä vanhojen kavereiden tapaamispaikka. Paljon siellä tulee myös uusia tuttavia, ja oma merkityksensä on kaikkien ”homenokkien” soidinmenoilla, jotka järjestetään ensimmäisen pelipäivän iltana. Joskus ne saattavat viedä joiltakin nuoremmilta parhaan terän ennen varsinaista ratkaisupäivää eli sunnuntaita.
Kansainvälinen toiminta
Eikä ole tyydytty pelaamaan vain Suomessa, Päijät-Äijät on vieraillut Tšekkoslovakiassa, Latviassa ja erityisesti Virossa. Se on pelannut Saarenmaan ja Hiidenmaan veteraanien kanssa joka vuosi vuorotellen kullakin paikkakunnalla. Toukokuun lopussa 2011 pelattiin Lahdessa järjestyksessä 20. kerran. Samalla se oli hankkeen isän ja Päijät-Äijien perustajan Aimo Lahden 80-vuotisturnaus. Kuvassa vasemmalla on takavuosien suurpelaaja Pentti Aallonen, joka vuonna 1996 nimettiin Suomen siihen asti kaikkien aikojen parhaaksi pelaajaksi. Hänkin jäähdytteli Päijät-Äijissä. Sitten on päivänsankari itse ja aktiivinen seniori Teuvo Halme. Kaikki kolme ovat tähän mennessä jo ehtineet siirtyä rajan taa. Aimo Lahden takana on kumartuneena Peeter Kilumets Saarenmaalta, lahtelaisten ystävä kymmenien vuosien ajalta.
yös joihinkin kansainvälisiin suurturnauksiin on osallistuttu. Eräs merkkipaalu oli vuonna 2000 Tampereella järjestetyt maailmanmestaruuskilpailut, joihin eri vuosiluokkien joukkueet osallistuivat. Itse kuuluin joukkueeseen 60+, joka sijoittui 16 osanottajan joukossa sijalle 11, vaikka pelattiin aivan ilman vaihtomiehiä. Näistä tuon joukkueen jäsenistä aktiivista kautta elää enää Jouni Tenhu, maailmanmestari ja keihään maailmanennätyksen haltija yli 80-vuotiaiden sarjassa. Tämän sarjan kärjessä oli silloin ulkomaisia joukkueita Virosta ja Venäjältä sekä suomalaisia suurseuroja, kuten Poliisien palloseura Helsingistä ja Homenokat Jyväskylästä. Kaulassa pidettävä osanottajapassi olkoon tässä todistuksena tuosta turnauksesta.
Nyt tämä kansainvälinen toiminta on miltei loppunut. Sukupolvi on vaihtunut, eikä esimerkiksi sen enempää Suomessa kuin Virossakaan enää eletä samaa Neuvostoliiton hajoamisen aikaa kuin nimenomaan vielä 1990-luvulla. Saattaa olla, että jotkut suurseurat ovat vielä olleen MM-kisoissa, mutta minulla siitä ei ole tietoa. Päijät-Äijien toiminta on enää yhden joukkueen, 75-vuotiaiden varassa, ns. junioreita kun ei enää löydy. Harjoituksia kuitenkin vielä pidetään Urheilukeskuksen hallissa.
Nyt tämä kansainvälinen toiminta on miltei loppunut. Sukupolvi on vaihtunut, eikä esimerkiksi sen enempää Suomessa kuin Virossakaan enää eletä samaa Neuvostoliiton hajoamisen aikaa kuin nimenomaan vielä 1990-luvulla. Saattaa olla, että jotkut suurseurat ovat vielä olleen MM-kisoissa, mutta minulla siitä ei ole tietoa. Päijät-Äijien toiminta on enää yhden joukkueen, 75-vuotiaiden varassa, ns. junioreita kun ei enää löydy. Harjoituksia kuitenkin vielä pidetään Urheilukeskuksen hallissa.
4. (11.) Miksi lentopalloharrastus romahti Lahdessa ?
Lentopalloilu eli Lahdessa loistokauttaan vielä ainakin 1980-luvulla. Suomen mestaruuksia voitettiin 1960-luvulla, ja senkin jälkeen tavoiteltiin pitkään muita mitaleja. Vielä 1980-luvulla pelattiin ikimuistoisia otteluita vanhalla urheiluhallilla, ”Urkilla” sarjan suurimpia menestyjiä vastaan. Mutta vuonna 1992 Lahden Kimmo joutui hakeutumaan konkurssiin. Sen tien jatkajaksi perustettiin uusi seura Kimmo Volley, joka ei kuitenkaan enää päässyt edeltäjänsä tasolle. Se toimii edelleen, mutta nykyään pelkästään junioripuolella. Alueen ykkösseura on nykyään Salpis ry, joka toimii Hollolan Salpakankaalla. Sillä on juniorien lisäksi naisjoukkueita ylimmillä sarjatasoilla.
Kimmo on tietysti nykyäänkin merkittävä nuorisotyön tekijä, mutta vanhat hyvät ajat ovat jo kauan olleet takana. Alamäkeen on suurimpana syynä ollut rahan puute. Elokuussa 1995 kuollut yritysjohtaja, teollisuusneuvos Viljo Väinölä piti seuraa pitkään pinnalla, mutta loputtomiin eivät hänenkään ponnistelunsa riittäneet. Muutaman viime vuosikymmenen aikana eri lajien pelaamisesta on tullut ammatti, tuloja pitää seurojenkin saada jatkuvasti, sillä parhaista pelaajista käydään koko maassa kovaa kauppaa. Enää eivät oman alueen seuraa edusta vain omat pojat ja tytöt, vaan siirtoja tapahtuu ympäri Suomen. Vielä villinpää tämä on eräissä muissa lajeissa, usein jopa pelaajien ulkonäkökin kertoo, että heitä on Lahteenkin tullut hyvinkin kaukaa, jopa eri maanosista. Kimmo yritti vielä viime vaiheessa selvitä oman bingonsa tuloilla, mutta tämäkin ala oli kohta kovin kilpailtu. Ja kun yleisömäärät laskivat, laskivat myös mainostulot.
Lahtelaisista seuroista ovat taloudellisesti olleet menetyneimpiä jääkiekkoseura Pelicans ja jalkapalloilun FC Lahti. Luhtasen suvun tukema Lahti Basketball oli sekin välillä alamaissa, mutta porskuttaa nyt varsin hyvin. Pesäpalloilussa Lahden Maila-Veikot oli aikoinaan mahtiseuroja, mutta nykyään se on vain varjo entisestään, toki sillä on merkittävää junioritoimintaa. Aikuisten joukkueet ovat jossain keskikastissa.
Lentopalloilubuumi näkyi menneinä vuosikymmeninä myös tavallisten harrastajien elämässä. Muutimme Lahteen vuonna 1969, ja silloin esimerkiksi Mukkulassa oli varmaan kymmenkunta täysimittaista lentopallokenttää taloyhtiöiden pihoilla. Kun kesäiltana lähti kävelylle, pääsi aina jossain pelaamaan. Kaikilla kouluilla pelattiin iltaisin kouluvuoden aikana, opettajat olivat innokkaita, tietenkin myös lähiseudun muut asukkaat. Eli lentopallokulttuuri oli lyönyt läpi koko lahtelaisen yhteiskunnan. Nyt kaikesta tästä ei ole juuri mitään jäljellä, jonkinlaista höntsäpalloa toki pelattaneen joillain suunnilla. Esimerkiksi uudet lajit, vaikkapa salibandy ja uusimpana padel, ovat tulleet tilalle.
-----------
Lahden Maila-Veikoilla näyttää olevan edelleen uskoa tulevaisuuteen. Tyttöjen 12 -vuotiaiden joukkue osallistui turnaukseen Urheilukeskuksen hallissa sunnuntaina 12.2. 2023. Eräs heidän vasemmalta lyövä pelaajansa on juuri pamauttanut pallon matkaan, ja vastustajajoukkueen syöttäjä seuraa sen lentoa katseellaan. Tumma-asuinen poika on kotipesän tuomari, ja pelin johtaja näkyy taustalla viuhka kädessään. Muut pelaajat seisovat kaaren ulkopuolella. Sponsorien mainoksiakin näyttää paidoissa olevan, nimensä ovat niihin saaneet ainakin Rastec, Raute ja Isku.
Lentopalloilu eli Lahdessa loistokauttaan vielä ainakin 1980-luvulla. Suomen mestaruuksia voitettiin 1960-luvulla, ja senkin jälkeen tavoiteltiin pitkään muita mitaleja. Vielä 1980-luvulla pelattiin ikimuistoisia otteluita vanhalla urheiluhallilla, ”Urkilla” sarjan suurimpia menestyjiä vastaan. Mutta vuonna 1992 Lahden Kimmo joutui hakeutumaan konkurssiin. Sen tien jatkajaksi perustettiin uusi seura Kimmo Volley, joka ei kuitenkaan enää päässyt edeltäjänsä tasolle. Se toimii edelleen, mutta nykyään pelkästään junioripuolella. Alueen ykkösseura on nykyään Salpis ry, joka toimii Hollolan Salpakankaalla. Sillä on juniorien lisäksi naisjoukkueita ylimmillä sarjatasoilla.
Kimmo on tietysti nykyäänkin merkittävä nuorisotyön tekijä, mutta vanhat hyvät ajat ovat jo kauan olleet takana. Alamäkeen on suurimpana syynä ollut rahan puute. Elokuussa 1995 kuollut yritysjohtaja, teollisuusneuvos Viljo Väinölä piti seuraa pitkään pinnalla, mutta loputtomiin eivät hänenkään ponnistelunsa riittäneet. Muutaman viime vuosikymmenen aikana eri lajien pelaamisesta on tullut ammatti, tuloja pitää seurojenkin saada jatkuvasti, sillä parhaista pelaajista käydään koko maassa kovaa kauppaa. Enää eivät oman alueen seuraa edusta vain omat pojat ja tytöt, vaan siirtoja tapahtuu ympäri Suomen. Vielä villinpää tämä on eräissä muissa lajeissa, usein jopa pelaajien ulkonäkökin kertoo, että heitä on Lahteenkin tullut hyvinkin kaukaa, jopa eri maanosista. Kimmo yritti vielä viime vaiheessa selvitä oman bingonsa tuloilla, mutta tämäkin ala oli kohta kovin kilpailtu. Ja kun yleisömäärät laskivat, laskivat myös mainostulot.
Lahtelaisista seuroista ovat taloudellisesti olleet menetyneimpiä jääkiekkoseura Pelicans ja jalkapalloilun FC Lahti. Luhtasen suvun tukema Lahti Basketball oli sekin välillä alamaissa, mutta porskuttaa nyt varsin hyvin. Pesäpalloilussa Lahden Maila-Veikot oli aikoinaan mahtiseuroja, mutta nykyään se on vain varjo entisestään, toki sillä on merkittävää junioritoimintaa. Aikuisten joukkueet ovat jossain keskikastissa.
Lentopalloilubuumi näkyi menneinä vuosikymmeninä myös tavallisten harrastajien elämässä. Muutimme Lahteen vuonna 1969, ja silloin esimerkiksi Mukkulassa oli varmaan kymmenkunta täysimittaista lentopallokenttää taloyhtiöiden pihoilla. Kun kesäiltana lähti kävelylle, pääsi aina jossain pelaamaan. Kaikilla kouluilla pelattiin iltaisin kouluvuoden aikana, opettajat olivat innokkaita, tietenkin myös lähiseudun muut asukkaat. Eli lentopallokulttuuri oli lyönyt läpi koko lahtelaisen yhteiskunnan. Nyt kaikesta tästä ei ole juuri mitään jäljellä, jonkinlaista höntsäpalloa toki pelattaneen joillain suunnilla. Esimerkiksi uudet lajit, vaikkapa salibandy ja uusimpana padel, ovat tulleet tilalle.
-----------
Lahden Maila-Veikoilla näyttää olevan edelleen uskoa tulevaisuuteen. Tyttöjen 12 -vuotiaiden joukkue osallistui turnaukseen Urheilukeskuksen hallissa sunnuntaina 12.2. 2023. Eräs heidän vasemmalta lyövä pelaajansa on juuri pamauttanut pallon matkaan, ja vastustajajoukkueen syöttäjä seuraa sen lentoa katseellaan. Tumma-asuinen poika on kotipesän tuomari, ja pelin johtaja näkyy taustalla viuhka kädessään. Muut pelaajat seisovat kaaren ulkopuolella. Sponsorien mainoksiakin näyttää paidoissa olevan, nimensä ovat niihin saaneet ainakin Rastec, Raute ja Isku.
3.(10.)Suomalaiset historiapäivät onnistuivat jälleen 2
Toisena kokouspäivänä. eli lauantaina 4.2. yleisö jakautui kolmeen osaan. Suurin osa meni Puusepän saliin, melko paljon myös Puusepän verstaalle, ja jonkin verran vielä Haapa-kabinettiin kuulemaan ruotsinkielistä ohjelmaa. Kolmea striimausta en tietenkään voinut seurata, joten valintani osui tähän suurimpaan ryhmään. Arvelin myös, että aiheista ensimmäinen eli Suomen itärajan muutokset auttaisivat palauttamaan mieliin jo unohtuneita opetuksia menneiltä vuosilta. Kaksi muuta aihekokonaisuutta, Euroopan poliittinen ilmasto ja sen merkitys Suomelle, ehkä myös Sodan ja väkivallan historia saattaisivat niin ikään kiinnostaa. Mutta keskityn tässä vain siihen ensimmäiseen, kaikkien kolmen käsitteleminen veisi aikaa, puhumattakaan kaikkien kolmen salin tapahtumien selostaminen. Vaikka muistiinpanoja onkin, niin pintaraapaisuksi tämä rajakysymys tässä jää.
Suomen itärajaa Ruotsin vallan aikana 1323-1808 esitteli dosentti Olli Matikainen, Suomen itärajaa 1917-1939 professori Maria Lähteenmäki, sekä Suomen itärajan muutoksia toisessa maailmansodassa dosentti Heikki Roiko-Jokela. Yhteen karttaan koottuna ne selviävät pääpiirtein oheisesta kuvasta.
Toisena kokouspäivänä. eli lauantaina 4.2. yleisö jakautui kolmeen osaan. Suurin osa meni Puusepän saliin, melko paljon myös Puusepän verstaalle, ja jonkin verran vielä Haapa-kabinettiin kuulemaan ruotsinkielistä ohjelmaa. Kolmea striimausta en tietenkään voinut seurata, joten valintani osui tähän suurimpaan ryhmään. Arvelin myös, että aiheista ensimmäinen eli Suomen itärajan muutokset auttaisivat palauttamaan mieliin jo unohtuneita opetuksia menneiltä vuosilta. Kaksi muuta aihekokonaisuutta, Euroopan poliittinen ilmasto ja sen merkitys Suomelle, ehkä myös Sodan ja väkivallan historia saattaisivat niin ikään kiinnostaa. Mutta keskityn tässä vain siihen ensimmäiseen, kaikkien kolmen käsitteleminen veisi aikaa, puhumattakaan kaikkien kolmen salin tapahtumien selostaminen. Vaikka muistiinpanoja onkin, niin pintaraapaisuksi tämä rajakysymys tässä jää.
Suomen itärajaa Ruotsin vallan aikana 1323-1808 esitteli dosentti Olli Matikainen, Suomen itärajaa 1917-1939 professori Maria Lähteenmäki, sekä Suomen itärajan muutoksia toisessa maailmansodassa dosentti Heikki Roiko-Jokela. Yhteen karttaan koottuna ne selviävät pääpiirtein oheisesta kuvasta.
Vuoden 1323 Pähkinäsaaren raja ei varsinaisesti ollut raja nykyisessä mielessä ollenkaan. Pähkinäsaari Kannaksella on kyllä pystytty tunnistamaan, samoin rajalinja siitä lähes suoraan pohjoiseen, mutta jo Savossa sen kulku on epävarmaa, puhumattakaan siitä jyrkästi kohti Pohjanlahtea kulkeneesta osuudesta yksinkertaisesti siitä syystä, että rajakiviä ei oikeastaan ole kunnolla löydetty. Pyhäjoen suuhun se mahdollisesti on kulkenut, tätä puoltaa mm. sanojen raja ja pyhä muinainen läheisyys. Huomattakoon, että siellä sijaitsevalle Hanhikiven alueelle on aikoinaan suunniteltu sitä suomalaisvenäläistä atomivoimalaa. Näillä ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä toisiinsa. Silloin vuonna 1323 kysymys oli ollut kaupankäyntioikeuksista, ja rajan on oletettu kulkeneen kauppamiesten käyttämien vesireittien mukaan. Ruotsin kruunun tavoitteena oli saada koko alueen väestö verotusoikeutensa piiriin, siitä kilpailivat myös venäläiset.
Sotia käytiin koko ajan pienemmissä tai suuremmissa puitteissa. Täyssinän rauha päätti ns. Pitkän vihan, eli vuosina 1570-1595 vallinneen sotakauden. Molemmissa valtioissa oli valtaistuinriitoja, jotka tietysti pidensivät tätä aikakautta. Ruotsi onnistui valloittamaan Suomenlahden rannikkoa aina Narva-jokeen saakka. Raja kulki aika lailla samoja seutuja Savoon kuin edellinenkin raja, mutta sieltä se sitten erkani myöhemmin ison mutkan tehden suoraan Varangin vuonoon Jäämerellä.
Stolbovan rauha solmittiin saman nimisessä kylässä Laatokan etelärannalla 1617, ja se päätti ns. Inkerin sodan. Ruotsi sai Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Varsinkin Käkisalmen läänin ortodoksiselle väestölle tuli vaikeuksia, koska heitä ruvettiin verottamaan ja käännyttämään luterilaisuuteen. Tästä syystä suuret joukot muuttivat erityisesti Tverin alueelle lähelle Moskovaa. Ruotsi-Suomi hallitsi tämän jälkeen koko Suomenlahtea.
Uudenkaupungin rauha 1721 päätti ns. Suuren Pohjan sodan, joka merkitsi Ruotsi-Suomen suurvalta-aseman loppua. Koko Suomi miehitettiin, ja väestöä koeteltiin ankarasti, kaikkea mahdollista pahuutta harjoitettiin kuin nyt Ukrainassa. Suuri määrä nuorta väkeä vietiin Venäjälle orjuuteen, siirtojahan on tehty myös Itä-Ukrainassa Venäjälle viime vuonna. Vuonna 1721 Ruotsi joutui luovuttamaan Inkerinmaan, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin eteläosan ja läntisen Karjalankannaksen.
Turun rauhassa 1743 Suomi menetti vielä Olavinlinnan sekä maa-alueita Kymijokea myöten. Ns. Suomen sodan jälkeen 1808-1809 koko Suomi liitettiin Venäjään, jonka yhteydessä se sai autonimisen aseman. Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeen Venäjä teki eri maiden kanssa Tartossa rauhat, jolloin itsenäinen Suomi sai lisäksi Petsamon sekä Repolan ja Porajärven kunnat. Esitelmöitsijän esittämässä kartassa näkyy myös talvisodan jälkeen vedetyn rauhan raja vuodelta 1940 itärajan osalta. Varsin samaa linjaa toteutti myös Pariisin välirauha, tosin Hankoniemen sijasta vuokrattiin nyt Porkkalan alue lähempänä Helsinkiä, lisäksi menetettiin Petsamo.
Varsinaisten rajamuutosten lisäksi esitelmöitsijät käsittelivät mm. muutosten seurauksia väestön ja hallinnon osalta. Rajan yli siirryttiin paeten tai parempaa tulevaisuutta toivoen. Oma lukunsa olivat vuosien 1940 ja 1945 väestönsiirrot, jolloin Kanta-Suomen alueelle asutettiin yli 400.000 Karjalan siirtolaista. Välillä suuri osa palasi kotiseuduilleen, kun ns. jatkosodan aikana ne alueet ensin oli valloitettu takaisin. Tästä ei kuitenkaan tullut pysyvää, joten evakkomatkalle piti taas lähteä uudelleen.
Sotia käytiin koko ajan pienemmissä tai suuremmissa puitteissa. Täyssinän rauha päätti ns. Pitkän vihan, eli vuosina 1570-1595 vallinneen sotakauden. Molemmissa valtioissa oli valtaistuinriitoja, jotka tietysti pidensivät tätä aikakautta. Ruotsi onnistui valloittamaan Suomenlahden rannikkoa aina Narva-jokeen saakka. Raja kulki aika lailla samoja seutuja Savoon kuin edellinenkin raja, mutta sieltä se sitten erkani myöhemmin ison mutkan tehden suoraan Varangin vuonoon Jäämerellä.
Stolbovan rauha solmittiin saman nimisessä kylässä Laatokan etelärannalla 1617, ja se päätti ns. Inkerin sodan. Ruotsi sai Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Varsinkin Käkisalmen läänin ortodoksiselle väestölle tuli vaikeuksia, koska heitä ruvettiin verottamaan ja käännyttämään luterilaisuuteen. Tästä syystä suuret joukot muuttivat erityisesti Tverin alueelle lähelle Moskovaa. Ruotsi-Suomi hallitsi tämän jälkeen koko Suomenlahtea.
Uudenkaupungin rauha 1721 päätti ns. Suuren Pohjan sodan, joka merkitsi Ruotsi-Suomen suurvalta-aseman loppua. Koko Suomi miehitettiin, ja väestöä koeteltiin ankarasti, kaikkea mahdollista pahuutta harjoitettiin kuin nyt Ukrainassa. Suuri määrä nuorta väkeä vietiin Venäjälle orjuuteen, siirtojahan on tehty myös Itä-Ukrainassa Venäjälle viime vuonna. Vuonna 1721 Ruotsi joutui luovuttamaan Inkerinmaan, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin eteläosan ja läntisen Karjalankannaksen.
Turun rauhassa 1743 Suomi menetti vielä Olavinlinnan sekä maa-alueita Kymijokea myöten. Ns. Suomen sodan jälkeen 1808-1809 koko Suomi liitettiin Venäjään, jonka yhteydessä se sai autonimisen aseman. Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeen Venäjä teki eri maiden kanssa Tartossa rauhat, jolloin itsenäinen Suomi sai lisäksi Petsamon sekä Repolan ja Porajärven kunnat. Esitelmöitsijän esittämässä kartassa näkyy myös talvisodan jälkeen vedetyn rauhan raja vuodelta 1940 itärajan osalta. Varsin samaa linjaa toteutti myös Pariisin välirauha, tosin Hankoniemen sijasta vuokrattiin nyt Porkkalan alue lähempänä Helsinkiä, lisäksi menetettiin Petsamo.
Varsinaisten rajamuutosten lisäksi esitelmöitsijät käsittelivät mm. muutosten seurauksia väestön ja hallinnon osalta. Rajan yli siirryttiin paeten tai parempaa tulevaisuutta toivoen. Oma lukunsa olivat vuosien 1940 ja 1945 väestönsiirrot, jolloin Kanta-Suomen alueelle asutettiin yli 400.000 Karjalan siirtolaista. Välillä suuri osa palasi kotiseuduilleen, kun ns. jatkosodan aikana ne alueet ensin oli valloitettu takaisin. Tästä ei kuitenkaan tullut pysyvää, joten evakkomatkalle piti taas lähteä uudelleen.
2. (9.) Suomalaiset historiapäivät onnistuivat jälleen 1
Lauantaina 3.2. mietin pitkään lähteäkö Sibelius-talolle tätä tapahtumaa seuraamaan. Kuten aikaisemmin olen kertonut, viheliäinen Influenssa A -virus kaatoi minut keuhkokuumeeseen ja viikoksi keskussairaalaan. Kun sieltä pääsin 13.1., totesi kotiuttava lääkäri, että vähintään kuukauden vie, ennen kuin olen entiselläni. Nyt oli kulunut kolme viikkoa, ja aloin mielestäni olla siinä kunnossa, missä olin ennen sairastumistani. Päätin kuitenkin olla varovainen, kävelymatkaa ja jalkeilla oloa olisi kuitenkin tullut aika paljon.
Tuli myös mieleeni muistot viimeisestä tilaisuudesta ennen koronaa: juuri yhtään entistä opiskelutoveria tai muuta vanhempaa ystävää ei enää edes silloin ollut jaksanut tulla paikalle. Niinpä päätin avata tietokoneeni ja seurata tilaisuuksien striimauksia. Eikä se hullumpi ratkaisu ollutkaan, kuva oli tarkka, ja kaikki sama informaatio oli käytettävissä kuin salissakin. Ehkäpä saatoin seurata esitelmöitsijöitä paremminkin kuin monet esimerkiksi suuren Puusepän salin viimeisiltä penkkiriveiltä.
Perjantaina 3.2. seurasi avaussanojen ja erilaisten palkitsemisien jälkeen jakso, jolloin selviteltiin Ukrainan historiaa ja nykyisyyttä, ja siinä samalla Venäjän myyttejä tuhatvuotisesta valtakunnastaan. Professori Jukka Korpelan esityksestä kävi esille, miten Vladimir Putin elää omassa todellisuudessaan, tietynlaisessa Venäjän suuruutta ja maailmanhistoriallista tehtävää hellivässä kuplassaan. Samalla hän näkee itsensä suuren tehtävän edessä, kenties joidenkin Venäjän suurten valloittajien, ehkä myös Josif Stalinin tavoin. Mutta tämähän ei ole vain Putinin kupla, venäläiset ovat vuosisatojen ajan oppineet hahmottamaan historiansa aivan toisin kuin länsimaiden kriittiset tutkijat ja valistuneet kansalaiset omaansa.
Jo varsin varhain Moskovassa syntyi käsitys, että kaupunki ja sen alueet olisivat vanhan bysanttilaisen sivistyksen jatkajia velvollisuudella taistella länsimaista hapatusta vastaan. Korpelan mukaan venäläisillä on syvään juurtunut käsitys, että Venäjä ei uhkaa ketään, mutta se joutuu puolustautumaan valloittajia vastaan. Yhtenä osana kuvitellaan, että Ukraina kuuluu Venäjään, ja tässä nyt ollaan vain palauttamassa aluetta Äiti -Venäjän huomaan takaisin. Niitä pahiksia sitten heidän mielestään ovat esimerkiksi EU ja Nato.
Kiinnitäisin itse vielä huomiota Putinin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Hän syntyi vuonna 1952, eli yhdeksän vuotta Leningradin pitkälti toista vuotta kestäneen saksalaispiirityksen jälkeen. Ainakin hänen äitinsä oli kokenut piirityksen, ja muistaakseni joitakin sukulaisia oli siinä menehtynyt. Jatkuva natsi-sanan viljely mm. ukrainalaisista saattaa olla tätä perua, olihan hän varmasti kuullut piirityksen kauhuista läpi merkittävimpien kehitysvuosiensa. Tässä yhteydessä ei ole syytä tarkemmin pysähtyä hänen koko uraansa, mutta lapsuus- ja nuoruusiän kokemuksista on hyvä mainita.
Tämän ensimmäisen kokouspäivän annista mainittakoon vielä erityisesti sellistin ja elokuvaohjaajan Lukas Stasevskijin esitelmä ukrainanlaisten historiakuvasta. Esitelmä oli havainnollinen, ja siinä esitettiin maan historian tärkeimpiä käännekohtia. Hän oli tullut Suomeen varsin varhain lapsena, joten suomen kieli sujui kuin natiiveilta. YTT Arseny Svynarenko puhui esitelmässään ukrainalaisesta identiteetistä rauhan ja sodan aikoina.
Lauantaina 3.2. mietin pitkään lähteäkö Sibelius-talolle tätä tapahtumaa seuraamaan. Kuten aikaisemmin olen kertonut, viheliäinen Influenssa A -virus kaatoi minut keuhkokuumeeseen ja viikoksi keskussairaalaan. Kun sieltä pääsin 13.1., totesi kotiuttava lääkäri, että vähintään kuukauden vie, ennen kuin olen entiselläni. Nyt oli kulunut kolme viikkoa, ja aloin mielestäni olla siinä kunnossa, missä olin ennen sairastumistani. Päätin kuitenkin olla varovainen, kävelymatkaa ja jalkeilla oloa olisi kuitenkin tullut aika paljon.
Tuli myös mieleeni muistot viimeisestä tilaisuudesta ennen koronaa: juuri yhtään entistä opiskelutoveria tai muuta vanhempaa ystävää ei enää edes silloin ollut jaksanut tulla paikalle. Niinpä päätin avata tietokoneeni ja seurata tilaisuuksien striimauksia. Eikä se hullumpi ratkaisu ollutkaan, kuva oli tarkka, ja kaikki sama informaatio oli käytettävissä kuin salissakin. Ehkäpä saatoin seurata esitelmöitsijöitä paremminkin kuin monet esimerkiksi suuren Puusepän salin viimeisiltä penkkiriveiltä.
Perjantaina 3.2. seurasi avaussanojen ja erilaisten palkitsemisien jälkeen jakso, jolloin selviteltiin Ukrainan historiaa ja nykyisyyttä, ja siinä samalla Venäjän myyttejä tuhatvuotisesta valtakunnastaan. Professori Jukka Korpelan esityksestä kävi esille, miten Vladimir Putin elää omassa todellisuudessaan, tietynlaisessa Venäjän suuruutta ja maailmanhistoriallista tehtävää hellivässä kuplassaan. Samalla hän näkee itsensä suuren tehtävän edessä, kenties joidenkin Venäjän suurten valloittajien, ehkä myös Josif Stalinin tavoin. Mutta tämähän ei ole vain Putinin kupla, venäläiset ovat vuosisatojen ajan oppineet hahmottamaan historiansa aivan toisin kuin länsimaiden kriittiset tutkijat ja valistuneet kansalaiset omaansa.
Jo varsin varhain Moskovassa syntyi käsitys, että kaupunki ja sen alueet olisivat vanhan bysanttilaisen sivistyksen jatkajia velvollisuudella taistella länsimaista hapatusta vastaan. Korpelan mukaan venäläisillä on syvään juurtunut käsitys, että Venäjä ei uhkaa ketään, mutta se joutuu puolustautumaan valloittajia vastaan. Yhtenä osana kuvitellaan, että Ukraina kuuluu Venäjään, ja tässä nyt ollaan vain palauttamassa aluetta Äiti -Venäjän huomaan takaisin. Niitä pahiksia sitten heidän mielestään ovat esimerkiksi EU ja Nato.
Kiinnitäisin itse vielä huomiota Putinin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Hän syntyi vuonna 1952, eli yhdeksän vuotta Leningradin pitkälti toista vuotta kestäneen saksalaispiirityksen jälkeen. Ainakin hänen äitinsä oli kokenut piirityksen, ja muistaakseni joitakin sukulaisia oli siinä menehtynyt. Jatkuva natsi-sanan viljely mm. ukrainalaisista saattaa olla tätä perua, olihan hän varmasti kuullut piirityksen kauhuista läpi merkittävimpien kehitysvuosiensa. Tässä yhteydessä ei ole syytä tarkemmin pysähtyä hänen koko uraansa, mutta lapsuus- ja nuoruusiän kokemuksista on hyvä mainita.
Tämän ensimmäisen kokouspäivän annista mainittakoon vielä erityisesti sellistin ja elokuvaohjaajan Lukas Stasevskijin esitelmä ukrainanlaisten historiakuvasta. Esitelmä oli havainnollinen, ja siinä esitettiin maan historian tärkeimpiä käännekohtia. Hän oli tullut Suomeen varsin varhain lapsena, joten suomen kieli sujui kuin natiiveilta. YTT Arseny Svynarenko puhui esitelmässään ukrainalaisesta identiteetistä rauhan ja sodan aikoina.
1. (8.) Suomalaiset historiapäivät 3.-4.2.2023
Ensimmäinen tämän niminen tapahtuma järjestettiin vuonna 2000 Fellmanissa. Kun osanottajamäärä kasvoi nopeasti, siirryttiin väljempiin tiloihin Sibeliustaloon. Tapahtuma on yhä edelleen kaksipäiväinen, perjantaina 3.2. tapahtuu päivien avaus, vuoden historiateoksen nimeäminen ja mitalien jako, jota sävyttää jonkin mitalin saajan esitelmä. Iltapäivällä ehditään vielä kuulla Venäjän ja Ukrainan tuhatvuotisen historian vertailua ja ukrainalaisten näkemyksiä historiastaan ja itsenäisyydestään. Lopuksi keskustellaan Ukrainasta ja sen tulevaisuudesta.
Lauantaina aamukeskustelun jälkeen jakaudutaan kolmeen osaan. Suurimmassa, eli Puusepän salissa rakennuksen toisessa kerroksessa on ensin esillä Suomen itärajan historia kautta vuosisatojen. Siitä siirrytään puolilta päivin käsittelemään Euroopan poliittista ilmastoa ja sen merkitystä Suomelle. Siinä painottuvat Unkarin, Saksan ja Italian nykytilanteet historiallista taustaa vasten, sekä sodan ja väkivallan luonne eri aikoina. Puusepän verstaalla ykköskerroksen aulasalin vierellä tutkitaan kriisikokemuksia, nälänhätää 1690- luvulla ja 1860-luvulla, 1970-luvun öljykriisiä ja 1990-luvun lamaa, sekä niiden tuottamia kokemuksia ja selviytymisstrategioita. Puolen päivän jälkeen jatketaan talouskriiseillä ja kriisiajan poikkeusratkaisuilla. Viimeisenä vaiheena tutkitaan eri puolilta Lahden seudun paikallishistoriaa. Haapa-kabinetissa pyörii koko ajan ruotsinkielistä ohjelmaa, jossa painotetaan eri puolilta oikeussysteemiä sekä siirtymävaihetta ruotsalaisesta Venäjän ajan oikeuskulttuuriin. Lauantai-illan lopuksi käydään vielä yleiskeskustelua Itämeren asemasta nyt ja tulevaisuudessa.
Edellisten vuosien mittaan esitelmöitsijöiksi on hankittu varsin mittava esiintyjäkaarti, on professoreita, tohtoreita ja tohtorikoulitettavia, mutta myös muilla saroilla kunnostautuneita, suurlähettiläitä, Suomen Pankin entinen pääjohtaja, europarlamentaarikkoja ja muita alallaan mainetta saavuttaneita. Keskusteluja sitoo yhteen Suomalaiset historianpäivät -yhdistyksen puheenjohtaja, Lahden entinen kaupunginjohtaja Kari Salmi, joka toki on virkakauransa aikana kunnostautunut myös valtionhallinnossa.
Tilaisuuksiin on vapaa pääsy, ja ohjelma löytyy ainakin netistä, mahdollisesti myös joistakin sanomalehdistä. Jos tapahtumaan ei voi fyysisesti osallistua, voi seurata esitelmistä ja muustakin ohjelmasta tehtyjä striimauksia. Kannattaa lähteä mukaan !
Ensimmäinen tämän niminen tapahtuma järjestettiin vuonna 2000 Fellmanissa. Kun osanottajamäärä kasvoi nopeasti, siirryttiin väljempiin tiloihin Sibeliustaloon. Tapahtuma on yhä edelleen kaksipäiväinen, perjantaina 3.2. tapahtuu päivien avaus, vuoden historiateoksen nimeäminen ja mitalien jako, jota sävyttää jonkin mitalin saajan esitelmä. Iltapäivällä ehditään vielä kuulla Venäjän ja Ukrainan tuhatvuotisen historian vertailua ja ukrainalaisten näkemyksiä historiastaan ja itsenäisyydestään. Lopuksi keskustellaan Ukrainasta ja sen tulevaisuudesta.
Lauantaina aamukeskustelun jälkeen jakaudutaan kolmeen osaan. Suurimmassa, eli Puusepän salissa rakennuksen toisessa kerroksessa on ensin esillä Suomen itärajan historia kautta vuosisatojen. Siitä siirrytään puolilta päivin käsittelemään Euroopan poliittista ilmastoa ja sen merkitystä Suomelle. Siinä painottuvat Unkarin, Saksan ja Italian nykytilanteet historiallista taustaa vasten, sekä sodan ja väkivallan luonne eri aikoina. Puusepän verstaalla ykköskerroksen aulasalin vierellä tutkitaan kriisikokemuksia, nälänhätää 1690- luvulla ja 1860-luvulla, 1970-luvun öljykriisiä ja 1990-luvun lamaa, sekä niiden tuottamia kokemuksia ja selviytymisstrategioita. Puolen päivän jälkeen jatketaan talouskriiseillä ja kriisiajan poikkeusratkaisuilla. Viimeisenä vaiheena tutkitaan eri puolilta Lahden seudun paikallishistoriaa. Haapa-kabinetissa pyörii koko ajan ruotsinkielistä ohjelmaa, jossa painotetaan eri puolilta oikeussysteemiä sekä siirtymävaihetta ruotsalaisesta Venäjän ajan oikeuskulttuuriin. Lauantai-illan lopuksi käydään vielä yleiskeskustelua Itämeren asemasta nyt ja tulevaisuudessa.
Edellisten vuosien mittaan esitelmöitsijöiksi on hankittu varsin mittava esiintyjäkaarti, on professoreita, tohtoreita ja tohtorikoulitettavia, mutta myös muilla saroilla kunnostautuneita, suurlähettiläitä, Suomen Pankin entinen pääjohtaja, europarlamentaarikkoja ja muita alallaan mainetta saavuttaneita. Keskusteluja sitoo yhteen Suomalaiset historianpäivät -yhdistyksen puheenjohtaja, Lahden entinen kaupunginjohtaja Kari Salmi, joka toki on virkakauransa aikana kunnostautunut myös valtionhallinnossa.
Tilaisuuksiin on vapaa pääsy, ja ohjelma löytyy ainakin netistä, mahdollisesti myös joistakin sanomalehdistä. Jos tapahtumaan ei voi fyysisesti osallistua, voi seurata esitelmistä ja muustakin ohjelmasta tehtyjä striimauksia. Kannattaa lähteä mukaan !
7. (7.) Pikkustalkkereita lukiomaailmassa
Jalosen Finlandia-ehdokas Stalker toi mieleen monenlaisia ajatuksia. Näin jälkeenpäin ajatellen ei minun 1970 -luvun kokemusmaailmaani ja Jalosen kirjan sanomaa suoraan voi yhdistää, mutta pohdintani osoittaa ainakin sen, miten ja mistä syystä uuden kirjan voi esimerkiksi ottaa luettavakseen.
Jalonen kirjoittaa Tampereen yliopiston tapahtumista ja kokemuksistaan Indonesian suurlähetystössä. Taistolaisuuden aallot löivät tuolloin kuitenkin koulumaailmaankin. Syntyivät kouluneuvostot, ja propagandaa suollettiin täälläkin joskus tuutin täydeltä. Monet lehtorit olivat helisemässä, jotkut onnettomat saivat nimensä lehtiin innokkaiden skuuppien etsijäin toimesta. Itse selvisin tuosta kaudesta hyvin vähällä, sillä minulla oli vain yhdessä luokassa näitä intomielisiä, oli eräs Tapio, ja hänen uskollinen apurinsa Juha. Tapiolla oli lisäksi tyttöystävä Helena, jonka kanssa he opiskelivat musiikkia. Nuo kaksi olivat Tapion seurailijoita. Myöhemmin pariskunta erosi, Tapio oli edistynyt soittamisessa niin, että hän ylioppilaaksi tultuaan ja lisäoppia saatuaan päätyi lopulta erään suuren kaupungin sinfoniaorkesterin vakituiseksi soittajaksi.
Tapio oli onnekseni herrasmies, hän ei milloinkaan hyökännyt minua vastaan henkilökohtaisesti. Suurin vaiva olikin siinä, että hänen kanssaan piti keskustella melkein jokaisella historian ja yhteiskuntaopin oppitunnilla milloin mistäkin asiasta. No keskusteluunhan me historianopettajat perinteisesti suorastaan tunneillamme houkuttelimme, mutta ei suinkaan taistolaisen propagandan tekoon. Muu luokka oli koko ajan hiljaa, ja välillä uuden tehtävän valmistamiseen jäi kovin niukasti aikaa. Joskus Tapio otti saman aiheen esille vielä seuraavallakin tunnilla. Jäi jopa vaikutelma siitä, että hän kävi välillä kyselemässä joltain kellokkaalta, miten seuraavalla kerralla voisi kyseenalaistaa minun mielipiteeni. Siinä mielessä hän tietysti oli jonkinlainen stalker, mutta kovin valju verrattuna niihin, joista Jalonen uutuuskirjassaan kirjoittaa.
Tuon taistolaiskauden hiipuessa esiin nousi oikeistolaisia virtauksia. Jos Tapiosta jäi jollain tavalla positiivinen muisto, ei sellaista jäänyt seuraavasta kellokkaasta, erään yrityksen toimihenkilön pojasta. Tälläkin oli aatteen hehkua, mutta ei tietoa eikä oikein älyäkään, mutta luja vakaumus kuitenkin. Jos edellisellä kaudella minua luultiin patavanhoilliseksi porvariksi, nyt lehti kääntyi: olin jonkin sortin sosialisti. Kyllähän hänestä jonkinlainen riesa tuli, lukiovuosia kun vielä kertyi peräti viisi!
En tiedä, voisiko näistä kumpaakaan rinnastaa stalkeriin, mutta aikakauden poliittiseksi kuvaukseksi ne tällä erää riittänevät.
-------
Lopuksi on ehkä syytä pieniin käsiteselvennyksiin. Stalkkeri on Wikipedian mukaan slangisana, joka tarkoittaa vaanijaa tai kyttääjää. Stalkkaamiseksi lasketaan se, että joku uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Useimmiten on kysymys pariskunnan erotilanteesta, tai sitten joku on muuten vaan vinksahtanut harhojensa keskellä. Kumpikaan edellä kertomani tapaus ei alkuunkaan täytä näitä tunnusmerkkejä. Olli Jalosen kirjassaan esittämät tapaukset voivat olla hyviäkin esimerkkejä.
Jalosen Finlandia-ehdokas Stalker toi mieleen monenlaisia ajatuksia. Näin jälkeenpäin ajatellen ei minun 1970 -luvun kokemusmaailmaani ja Jalosen kirjan sanomaa suoraan voi yhdistää, mutta pohdintani osoittaa ainakin sen, miten ja mistä syystä uuden kirjan voi esimerkiksi ottaa luettavakseen.
Jalonen kirjoittaa Tampereen yliopiston tapahtumista ja kokemuksistaan Indonesian suurlähetystössä. Taistolaisuuden aallot löivät tuolloin kuitenkin koulumaailmaankin. Syntyivät kouluneuvostot, ja propagandaa suollettiin täälläkin joskus tuutin täydeltä. Monet lehtorit olivat helisemässä, jotkut onnettomat saivat nimensä lehtiin innokkaiden skuuppien etsijäin toimesta. Itse selvisin tuosta kaudesta hyvin vähällä, sillä minulla oli vain yhdessä luokassa näitä intomielisiä, oli eräs Tapio, ja hänen uskollinen apurinsa Juha. Tapiolla oli lisäksi tyttöystävä Helena, jonka kanssa he opiskelivat musiikkia. Nuo kaksi olivat Tapion seurailijoita. Myöhemmin pariskunta erosi, Tapio oli edistynyt soittamisessa niin, että hän ylioppilaaksi tultuaan ja lisäoppia saatuaan päätyi lopulta erään suuren kaupungin sinfoniaorkesterin vakituiseksi soittajaksi.
Tapio oli onnekseni herrasmies, hän ei milloinkaan hyökännyt minua vastaan henkilökohtaisesti. Suurin vaiva olikin siinä, että hänen kanssaan piti keskustella melkein jokaisella historian ja yhteiskuntaopin oppitunnilla milloin mistäkin asiasta. No keskusteluunhan me historianopettajat perinteisesti suorastaan tunneillamme houkuttelimme, mutta ei suinkaan taistolaisen propagandan tekoon. Muu luokka oli koko ajan hiljaa, ja välillä uuden tehtävän valmistamiseen jäi kovin niukasti aikaa. Joskus Tapio otti saman aiheen esille vielä seuraavallakin tunnilla. Jäi jopa vaikutelma siitä, että hän kävi välillä kyselemässä joltain kellokkaalta, miten seuraavalla kerralla voisi kyseenalaistaa minun mielipiteeni. Siinä mielessä hän tietysti oli jonkinlainen stalker, mutta kovin valju verrattuna niihin, joista Jalonen uutuuskirjassaan kirjoittaa.
Tuon taistolaiskauden hiipuessa esiin nousi oikeistolaisia virtauksia. Jos Tapiosta jäi jollain tavalla positiivinen muisto, ei sellaista jäänyt seuraavasta kellokkaasta, erään yrityksen toimihenkilön pojasta. Tälläkin oli aatteen hehkua, mutta ei tietoa eikä oikein älyäkään, mutta luja vakaumus kuitenkin. Jos edellisellä kaudella minua luultiin patavanhoilliseksi porvariksi, nyt lehti kääntyi: olin jonkin sortin sosialisti. Kyllähän hänestä jonkinlainen riesa tuli, lukiovuosia kun vielä kertyi peräti viisi!
En tiedä, voisiko näistä kumpaakaan rinnastaa stalkeriin, mutta aikakauden poliittiseksi kuvaukseksi ne tällä erää riittänevät.
-------
Lopuksi on ehkä syytä pieniin käsiteselvennyksiin. Stalkkeri on Wikipedian mukaan slangisana, joka tarkoittaa vaanijaa tai kyttääjää. Stalkkaamiseksi lasketaan se, että joku uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Useimmiten on kysymys pariskunnan erotilanteesta, tai sitten joku on muuten vaan vinksahtanut harhojensa keskellä. Kumpikaan edellä kertomani tapaus ei alkuunkaan täytä näitä tunnusmerkkejä. Olli Jalosen kirjassaan esittämät tapaukset voivat olla hyviäkin esimerkkejä.
6. (6.) Olli Jalosen Stalker vie mukanaan
Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista kiinnitti ensimmäisenä huomiotani Olli Jalosen nimi. Hän on kaksinkertainen voittaja, jonka teos Taivaanpallo teki muutama vuosi sitten vaikutuksen. Toiseksi huomasin teoksen nimen Stalker, ehkä siksi, että se on tullut sanavarastooni vasta joskus viime vuonna. Nythän se jo on yleisessä käytössä jopa arkipuheessakin. Kun selailin kirjaa, huomasin, että sen tapahtumat sattuivat pääasiassa 1970-luvulle, eli ns- taistolaiskaudelle. Tuolloin äärivasemmisto valtasi ison osan mielipideilmastostamme.
Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista kiinnitti ensimmäisenä huomiotani Olli Jalosen nimi. Hän on kaksinkertainen voittaja, jonka teos Taivaanpallo teki muutama vuosi sitten vaikutuksen. Toiseksi huomasin teoksen nimen Stalker, ehkä siksi, että se on tullut sanavarastooni vasta joskus viime vuonna. Nythän se jo on yleisessä käytössä jopa arkipuheessakin. Kun selailin kirjaa, huomasin, että sen tapahtumat sattuivat pääasiassa 1970-luvulle, eli ns- taistolaiskaudelle. Tuolloin äärivasemmisto valtasi ison osan mielipideilmastostamme.
Jalosen kirjassa toista vuotta Tampereen yliopistossa opiskelevaa nuorta miestä pyydettiin tutkimusprojektiksi mainittuun toimintaan, jossa hänen tehtäväkseen tuli tarkkailla seitsemää vuonna 1954 syntynyttä ikätoveriaan. Heistä viisi oli vanhoja luokkatovereita keskikoulusta, kaksi ennestään tuntematonta yliopisto-opiskelijaa. Maksua vastaan tuli raportoida aika ajoin heidän asenteistaan ja mielipiteistään. Tehtävä oli salainen. Sitä varten annettiin koulutusta, eli kerrottiin miten ja missä kontakteja saattoi aloittaa. Koskaan hän ei saanut tietää projektin tekijöistä muuta kuin lähikontaktinsa nimen. Nuoresta opiskelijasta työ tuntui tärkeältä, varsinkin kun siitä maksettiin.
Asetelma tuntuu keksityltä, mutta sillä saattoi olla jonkinlaista todellisuuspohjaakin. Olli Jalonen oli itse opiskellut Tampereen yliopistossa, jossa ns. stalinistiset opiskelijat olivat vahvasti esillä. Kun sitten päähenkilö ystävystyi seurattaviensa kanssa, alkoi työ vähitellen tuntua ”tahmaiselta”. Hän alkoi vähitellen miettiä, mitä tällainen ilmiantojärjestelmä tekee itse stalkerille. Kumpi häviää enemmän, seurattava vai seuraaja.
Kirjan toisessa osassa päähenkilö ajautuu jonkinlaiseksi lehdistösihteeriksi Indonesian suurlähetystöön. Täällä hänen tehtävänään on selittää maan asioita parhain päin. Hän otti tehtävän mielellään vastaan, sillä vallitsevan akateemisen työttömyyden takia ei vaihtoehtoja ollut paljonkaan olemassa. Aluksi kaikki tuntui mukavalta, mutta sitten hän totesi, että samanlainen kyttäily ja salailu jatkui nyt hieman toisenlaisissa ympyröissä.
Indonesia oli tyypillinen diktatuurimaa, jossa oli satoja tuhansia vankeja. Se oli hyökännyt pienempään Itä-Timoriin jossa oli surmattu ehkä satatuhatta ihmistä. Tämä selvisi myös päähenkilölle, joka myös tajusi, että häntä itseään tarkkailtiin koko ajan. Olli Jalonen oli nähnyt tämän ikään kuin sisältäpäin, sillä hän oli aikoinaan ollut 1970-luvulla töissä Indonesian suurlähetystössä. Päähenkilö tunsi joutuneensa itselleen eettisesti vastenmieliseen työhön. Syntyi myös käsitys, että meistä tavallisistakin ihmisistä voi jossain olla vaikka mikä määrä tietoja salaisissa paikoissa, joista emme tiedä mitään. Minulle tuli vaikutelma, että ehkä koko kirjan kirjoittamisen projekti alkoikin juuri tästä Indonesian vaiheesta, johon oli sitten mielekästä liittää alussa mainittu, osittain ehkä fiktiivinen kertomus nuoren opiskelijan vetämisestä työhön, josta hän ei oikeastaan mitään etukäteen tiennyt.
Aluksi uskoin, että kymmenien alkusivujen kertomukset stalkkaamisen onnistumisesta, kommelluksista ja kaikesta siihen liittyvästä vaivannäöstä olisi kirjan keskeistä osaa. Mutta kun tultiin toiseen osaan, selvisikin, että Indonesian valtio ja sen suurlähetystö Helsingissä olikin sitä keskeisintä osaa. Luultavasti kirjailija kirjotti ensin sen ja sitten vasta kirjan alkuluvut. Tähän on oma selityksensä. Olli Jalosen vaiheista Wikipediasta löytämäni tekstin mukaan hän oli itse toiminut suurlähetystössä samanlaisena pikkuvirkailijana kuin kuvitteellinen kirjan päähenkilö. Tältä osin tekstini pohjautuu paljossa Timo-Pekka Heiman selostukseen Olli Jalosen omasta esitelmästä Lahden kirjailijakokouksessa vuonna 2011.
Jalonen luki uutistoimisto Antaran telexsähkeitä ja muokkasi niistä materiaalia tiedotuslehtisiin, joita lähetettiin muiden maiden lähetystöihin sekä suomalaisiin virastoihin ja tiedotusvälineisiin. Niissä pyrittiin selittämään parhain päin esimerkiksi parin vuoden takaista Itä-Timorin valloitusta Indonesian saariston itäosista. Ja kuten tietysti kaavaan kuului, itätimorilaiset olivat ottaneet valloittajat vastaan vapaaehtoisesti ja hurraten.
Todellisuudessa vankileirit eli ns. uudelleen koulutuskeskukset toimivat kuin vastaavat nykyäänkin diktatuurivaltioissa. Presidentti Suharto kuvattiin kansakunnan isänä, joka työskenteli uupumatta kansakunnan parhaaksi. Ei ihme. että Jalosen omaatuntoa alkoi kolkuttaa, propagandistin paineet lisääntyivät. Tietenkään hän ei silloin tiennyt kaikkea sitä, mitä me nyt tiedämme Indonesiasta.
Näin ollen kirja on osittain eräänlainen henkilökohtainen puhdistautumisriitti. Päähenkilöstä alkoi tuntua, että hän oli muiden ohjattavissa jostain sieltä taustalta. Koko kirja tuntuu kysyvän, oliko 1970-luku aikaa, jolloin ympäristö ohjasi ihmisiä, muokkasi heitä koko ajan tiettyyn suuntaan. Mutta onko eri vuosikymmenillä sittenkään ollut paljon eroa tässä mielessä? Tähän pohdintaan kirja meitä ohjaa.
Mutta vielä enemmän on kysymyksessä pohdintaa siitä, mitä 1970-ja 1980-luvulla vallinnut kyttäyskulttuuri teki kyttääjille, eli lapsellisuuksissaan ”tutkimustöihin” suostuneille. Jalonen kuvaa tarkalla silmällä noiden aikojen tunnelmia opiskelijapiireissä. ”Tutkimustyön” järjestäjistä ei kirjassa mitään selviä, mutta eräät seikat viittaisivat DDR:n suuntaan, siellähän tuo toiminta oli saanut huippunsa. Kyttäysilmapiiriä oli myös Indonesian suurlähetystössä, jossa henkilökunta vakoili toisiaan, oli mikrofoneja ja epäilyksiä yhteen tai toiseen henkilöön. Lopulta stalker kärysi kaksilla rattailla ajamisesta, toisin sanoen hän oli ”vuotanut” tietoja eräälle toimittajalle. Kirjan mukaan stalker joutui kaiken tämän jälkeen pitkään pelkäämään, oliko hänestä kerätty sellaista raskauttavaa tietoa, joka raunioittasi hänen elämänsä.
Asetelma tuntuu keksityltä, mutta sillä saattoi olla jonkinlaista todellisuuspohjaakin. Olli Jalonen oli itse opiskellut Tampereen yliopistossa, jossa ns. stalinistiset opiskelijat olivat vahvasti esillä. Kun sitten päähenkilö ystävystyi seurattaviensa kanssa, alkoi työ vähitellen tuntua ”tahmaiselta”. Hän alkoi vähitellen miettiä, mitä tällainen ilmiantojärjestelmä tekee itse stalkerille. Kumpi häviää enemmän, seurattava vai seuraaja.
Kirjan toisessa osassa päähenkilö ajautuu jonkinlaiseksi lehdistösihteeriksi Indonesian suurlähetystöön. Täällä hänen tehtävänään on selittää maan asioita parhain päin. Hän otti tehtävän mielellään vastaan, sillä vallitsevan akateemisen työttömyyden takia ei vaihtoehtoja ollut paljonkaan olemassa. Aluksi kaikki tuntui mukavalta, mutta sitten hän totesi, että samanlainen kyttäily ja salailu jatkui nyt hieman toisenlaisissa ympyröissä.
Indonesia oli tyypillinen diktatuurimaa, jossa oli satoja tuhansia vankeja. Se oli hyökännyt pienempään Itä-Timoriin jossa oli surmattu ehkä satatuhatta ihmistä. Tämä selvisi myös päähenkilölle, joka myös tajusi, että häntä itseään tarkkailtiin koko ajan. Olli Jalonen oli nähnyt tämän ikään kuin sisältäpäin, sillä hän oli aikoinaan ollut 1970-luvulla töissä Indonesian suurlähetystössä. Päähenkilö tunsi joutuneensa itselleen eettisesti vastenmieliseen työhön. Syntyi myös käsitys, että meistä tavallisistakin ihmisistä voi jossain olla vaikka mikä määrä tietoja salaisissa paikoissa, joista emme tiedä mitään. Minulle tuli vaikutelma, että ehkä koko kirjan kirjoittamisen projekti alkoikin juuri tästä Indonesian vaiheesta, johon oli sitten mielekästä liittää alussa mainittu, osittain ehkä fiktiivinen kertomus nuoren opiskelijan vetämisestä työhön, josta hän ei oikeastaan mitään etukäteen tiennyt.
Aluksi uskoin, että kymmenien alkusivujen kertomukset stalkkaamisen onnistumisesta, kommelluksista ja kaikesta siihen liittyvästä vaivannäöstä olisi kirjan keskeistä osaa. Mutta kun tultiin toiseen osaan, selvisikin, että Indonesian valtio ja sen suurlähetystö Helsingissä olikin sitä keskeisintä osaa. Luultavasti kirjailija kirjotti ensin sen ja sitten vasta kirjan alkuluvut. Tähän on oma selityksensä. Olli Jalosen vaiheista Wikipediasta löytämäni tekstin mukaan hän oli itse toiminut suurlähetystössä samanlaisena pikkuvirkailijana kuin kuvitteellinen kirjan päähenkilö. Tältä osin tekstini pohjautuu paljossa Timo-Pekka Heiman selostukseen Olli Jalosen omasta esitelmästä Lahden kirjailijakokouksessa vuonna 2011.
Jalonen luki uutistoimisto Antaran telexsähkeitä ja muokkasi niistä materiaalia tiedotuslehtisiin, joita lähetettiin muiden maiden lähetystöihin sekä suomalaisiin virastoihin ja tiedotusvälineisiin. Niissä pyrittiin selittämään parhain päin esimerkiksi parin vuoden takaista Itä-Timorin valloitusta Indonesian saariston itäosista. Ja kuten tietysti kaavaan kuului, itätimorilaiset olivat ottaneet valloittajat vastaan vapaaehtoisesti ja hurraten.
Todellisuudessa vankileirit eli ns. uudelleen koulutuskeskukset toimivat kuin vastaavat nykyäänkin diktatuurivaltioissa. Presidentti Suharto kuvattiin kansakunnan isänä, joka työskenteli uupumatta kansakunnan parhaaksi. Ei ihme. että Jalosen omaatuntoa alkoi kolkuttaa, propagandistin paineet lisääntyivät. Tietenkään hän ei silloin tiennyt kaikkea sitä, mitä me nyt tiedämme Indonesiasta.
Näin ollen kirja on osittain eräänlainen henkilökohtainen puhdistautumisriitti. Päähenkilöstä alkoi tuntua, että hän oli muiden ohjattavissa jostain sieltä taustalta. Koko kirja tuntuu kysyvän, oliko 1970-luku aikaa, jolloin ympäristö ohjasi ihmisiä, muokkasi heitä koko ajan tiettyyn suuntaan. Mutta onko eri vuosikymmenillä sittenkään ollut paljon eroa tässä mielessä? Tähän pohdintaan kirja meitä ohjaa.
Mutta vielä enemmän on kysymyksessä pohdintaa siitä, mitä 1970-ja 1980-luvulla vallinnut kyttäyskulttuuri teki kyttääjille, eli lapsellisuuksissaan ”tutkimustöihin” suostuneille. Jalonen kuvaa tarkalla silmällä noiden aikojen tunnelmia opiskelijapiireissä. ”Tutkimustyön” järjestäjistä ei kirjassa mitään selviä, mutta eräät seikat viittaisivat DDR:n suuntaan, siellähän tuo toiminta oli saanut huippunsa. Kyttäysilmapiiriä oli myös Indonesian suurlähetystössä, jossa henkilökunta vakoili toisiaan, oli mikrofoneja ja epäilyksiä yhteen tai toiseen henkilöön. Lopulta stalker kärysi kaksilla rattailla ajamisesta, toisin sanoen hän oli ”vuotanut” tietoja eräälle toimittajalle. Kirjan mukaan stalker joutui kaiken tämän jälkeen pitkään pelkäämään, oliko hänestä kerätty sellaista raskauttavaa tietoa, joka raunioittasi hänen elämänsä.
5. (5.) Haruki Murakami valloittaa outoudellaan
Mitä mieltä olisit ympyrästä, jolla on monta keskipistettä, eikä lainkaan ympyrän kehää? Tai oletko koskaan kuullut naisesta, joka lemmen korkeimmalla kohdalla alkaa kovaan ääneen huutaa jonkin eksänsä nimeä! Tai sitten outoja ajatuksia baseball- kentältä, keskustelua ihmisten kieltä puhuvan apinan kanssa rähjäisessä majatalossa ja niin edelleen. Murakami tarjoilee ns. maagista realismia sopivina suupaloina, irrallisina novelleina, jotka tenhoavat juuri outoudellaan. Jokin niissä kuitenkin viehättää ja houkuttelee lukemaan jokaisen loppuun. Kaikkea tätä hänen Keltaisessa kirjastossa julkaistu teoksensa Ensimmäinen persoona tarjoaa, ja tarjoaa paljon muutakin.
Kustantajan esittelyteksti tiivistää kirjan sisältöä seuraavasti: ”Ensimmäinen persoona -novellikokoelman kahdeksan tarinaa muodostavat huumaavan keitoksen, jossa maistuvat murakamimaiset ainekset: olut, jazz, yölliset kohtaamiset. Ne myös paljastavat kirjoittajastaan aivan uusia puolia. Puhuuko kirjailija omasta elämästään, kun hän puhuu yhden yön jutuista, baseball- pelaajien takapuolista ja keskusteluista apinan kanssa?” Joka tapauksessa tuntuu hyvältä lukea joskus tällaistakin fabulointia, jossa kuitenkin rivien välistä paistaa suuria viisauksia.
Kun jokaisessa novellissa puhutaan yksikön ensimmäisessä persoonassa, niin kai ne tapahtumat sitten ovat ainakin osaksi Murakamin omia muistoja. Kaikki alkavat jostain hänen omasta kokemastaan, rönsyilevätkin vähän, mutta säilyttävät silti suuntansa. Monet muistot ovat haikeita, kuten esimerkiksi se viehättävä tyttö, joka kulki Beatlesin levy sylissään. Koskaan hän ei kuitenkaan saanut tietää tytön nimeä. Ja kun kohtaus sattui jättimäisen koulun jollain käytävällä, niin ei hän tyttöä enää koskaan edes nähnyt, unelmoi vain. Musiikki näyttää muutenkin olevan keskeisesti esillä hänen elämässään. Muistuu mieleen tunnettu jazzin suurmies Charlie Parkerkin. Outoa vain, että kirjailija panee hänet soittamaan bossa novaa, joka ei ollut hänen genreään. Erään satunnaisen naistuttavan kanssa keskustellaan jatkuvasti Schumanin pianosävellyksestä Karnevaali.
Viimeisessä novellissa nimeltä Ensimmäinen persoona Murakami keskustelee baarissa tapaamansa naisen, satunnaistuttavansa kanssa kitkerästi hänen omasta pukeutumisestaan. Varsin koskettavaa ovat hänen omat mietteensä kysymyksestä, joka jossain vaiheessa tulee useimpien muidenkin ikääntyneiden mieleen: Entä jos olisin silloin valinnut toisin? Ihmiselämä on kulkua tienhaarasta toiseen, joskus selkeitä valintoja tehden, usein myös sattuman oikusta tapahtuneita ajautumisia. Millainen minä, millaisia lähimmät lähelläni olevat ihmisiset olisivat olleet, missä olisin, minne olisin menossa?
Kustantajan esittelyteksti tiivistää kirjan sisältöä seuraavasti: ”Ensimmäinen persoona -novellikokoelman kahdeksan tarinaa muodostavat huumaavan keitoksen, jossa maistuvat murakamimaiset ainekset: olut, jazz, yölliset kohtaamiset. Ne myös paljastavat kirjoittajastaan aivan uusia puolia. Puhuuko kirjailija omasta elämästään, kun hän puhuu yhden yön jutuista, baseball- pelaajien takapuolista ja keskusteluista apinan kanssa?” Joka tapauksessa tuntuu hyvältä lukea joskus tällaistakin fabulointia, jossa kuitenkin rivien välistä paistaa suuria viisauksia.
Kun jokaisessa novellissa puhutaan yksikön ensimmäisessä persoonassa, niin kai ne tapahtumat sitten ovat ainakin osaksi Murakamin omia muistoja. Kaikki alkavat jostain hänen omasta kokemastaan, rönsyilevätkin vähän, mutta säilyttävät silti suuntansa. Monet muistot ovat haikeita, kuten esimerkiksi se viehättävä tyttö, joka kulki Beatlesin levy sylissään. Koskaan hän ei kuitenkaan saanut tietää tytön nimeä. Ja kun kohtaus sattui jättimäisen koulun jollain käytävällä, niin ei hän tyttöä enää koskaan edes nähnyt, unelmoi vain. Musiikki näyttää muutenkin olevan keskeisesti esillä hänen elämässään. Muistuu mieleen tunnettu jazzin suurmies Charlie Parkerkin. Outoa vain, että kirjailija panee hänet soittamaan bossa novaa, joka ei ollut hänen genreään. Erään satunnaisen naistuttavan kanssa keskustellaan jatkuvasti Schumanin pianosävellyksestä Karnevaali.
Viimeisessä novellissa nimeltä Ensimmäinen persoona Murakami keskustelee baarissa tapaamansa naisen, satunnaistuttavansa kanssa kitkerästi hänen omasta pukeutumisestaan. Varsin koskettavaa ovat hänen omat mietteensä kysymyksestä, joka jossain vaiheessa tulee useimpien muidenkin ikääntyneiden mieleen: Entä jos olisin silloin valinnut toisin? Ihmiselämä on kulkua tienhaarasta toiseen, joskus selkeitä valintoja tehden, usein myös sattuman oikusta tapahtuneita ajautumisia. Millainen minä, millaisia lähimmät lähelläni olevat ihmisiset olisivat olleet, missä olisin, minne olisin menossa?
4. (4.) Yöllisiä tunnelmia talvisessa keskussairaalassa
Tammikuun suunnitelmiin tuli muutos oikeastaan aika karmivalla tavalla. Osallistuimme 1.1. päivällä taloyhtiömme kahvitilaisuuteen, josta ilmeisesti lähti liikkeelle influenssavirus. joka kaatoi petiin neljä henkilöä, minut yhtenä heistä. Näin sain tehdä tuttavuutta talviseen keskussairaalaelämään reilun viikon ajan. Sairaalta tuntui, mutta kyllä siellä kulisseissa tapahtui kaikenlaista mielenkiintoista, josta mielellään raportoin. Kokemus tämäkin, eipä ole aikoihin jouduttu elämää tältä kantilta usein katselemaan. Kaikesta tästä raportoin seuraavissa teksteissäni, ja tietenkin yritän olla positiivisella mielellä mahdollisimman paljon. Ja pian saan sanoa:
I'm here back!
Sairaalassa 6.1. ja 8. -13. 1.2023
Kunto alkoi kummasti heiketä jo perjantaina 6.1. kello 11. aikaan. Kun oli kipuja ja tasapainohäiriöitä, kiidätettiin ambulanssilla keskussairaalan akuuttiin, jossa sitten koko päivä kuluikin erilaisia kokeita tehden. Mutta kun akuutin periaatteena on lähettää potilaita eteenpäin, passitettiin minutkin kello 20 kotiin toipumaan. Päätöksen teki nuori, mahdollisesti ulkomaalaistaustainen erikoistuva lääkäri, sinänsä asiantuntevalta vaikuttava, ja omalla tavallaan viehättäväkin nainen. En tietenkään osannut panna vastaan, ei ollut kokemuksia tällaisesta pakonomaisesta yskästä ja huterasta olosta. Jälkeenpäin tuli mieleen, että mikä mahtaa näiden erikoistuvain asema olla siellä sairaalahierarkiassa. Onko heillä vähemmän lihaksia vaatia potilaalleen hyvää jatkohoitoa?
Seuraava päivä eli lauantai kului kotona voipuneena. Apteekista haettuja lääkkeitäkään en jaksanut nauttia. Kipuja, rahisevaa hengitystä, verta ysköksissäkin. Ääni oli niin hurja, että pyysin Railia ottamaan radion irti töpselisitä, jotta ääni loppuisi. Radio ei ollut edes auki. Tilanne kehittyi siten niin, että kello kolme seuraavana yönä, eli sunnuntain puolella Railin oli pakko kutsua ambulanssi. Taas mitattiin, mutta päätös tuli pian, kun olin sänkyni vieressä kaatunut lattialle selälleen ambulanssimiesten silmien edessä. He nostivat minut jalkeille ja veivät saman tien ambulanssiin ja keskussairaalaan, ei enää yleiselle puolelle van siinne missä annetaan tehostettua hoitoa. Sen yläpuolella on enää vain tehohoitoyksikkö, jossa yritetään enää koneiden voimalla pitää elämässä kiinni. Sen verran tilanne oli kireä, että katsomaan ei saanut tulla, sen sijaan puhelinpalvelu toimi mallikkaasti. Tehostetulta osastolta soitettiin Railille kaksi kertaa päivässä oma-aloitteisesti. Vierailujen rajoittaminen johtui siitä, että talo oli ”täynnä” korona- ja influenssapotilaita. Kävi jopa niin, että ambulanssit eivät myöhemmin ehtineet kuljettaa kaikkia sairastuneita vuorollaan, jotkut joutuivat odottamaan tunteja.
Maanantaina 9.1. minulle asennettiin nenälle ”korkeavirtausviikset” ja annettiin antibiootteja suoraan suoneen. Rohinaa kuului useamman metrinkin päähän. Eräät arvot alkoivat jo asettua kohdalleen. Kaikenlaisia veri- ym. kokeita tehtiin monet päivän mittaan, koko ajan oli tuntu siitä, että hyvissä käsissä ollaan. Nuoret hoitajat olivat ystävällisiä, tuntui jopa siltä, kuin olisivat antaumuksella hoitaneet omaa isoisäänsä. Tiistaina 10.1. alkoi limaa irrota ja kunto alkoi sen verran parantua, että alettiin suunnitella siirtoa tavalliselle keuhko-osastoille. Olisin mielelläni jäänyt edelleen tehostetulle osastolle, mutta paine akuutista eteenpäinen oli yhä kasvanut, joten toipumassa jo olevaa ei kannattanut enää pitää siellä.
Keskiviikkona 11.1. olin sitten kahden hengen huoneessa ”tavallisella puolella”. Suurin harmi tässä oli se, että puhelimen laturia ei sattunut tulemaan mukana kotoa lähdettäessä. Onneksi ystävällinen henkilökunta kävi lataamassa puhelintani. Oli siirrytty ” tavallisiin” happiviiksiin. Sain myös huonetoverin, 62-vuotiaan eläkeläispoliisin, joka odotteli seuraavana päivänä siirtoa kotisairaalaan lähemmäs omaa kotiaan. Torstaina 12.1. piti tämäkin huone luovuttaa, ja minut siirrettiin vielä yhdeksi vuorokaudeksi tyhjillään olevaan neljän hengen huoneeseen, jossa seuranani oli vain yksi toinen sänky ja sen päällä varastoituna kymmenkunta täkkiä pesun ja kuivatuksen jälkeen. Perjantai 13.1. olikin sitten lähes pelkkää odottelua. Lopulta poikamme saattoi hakea minut joskus kello 18. aikaan.
Tammikuun suunnitelmiin tuli muutos oikeastaan aika karmivalla tavalla. Osallistuimme 1.1. päivällä taloyhtiömme kahvitilaisuuteen, josta ilmeisesti lähti liikkeelle influenssavirus. joka kaatoi petiin neljä henkilöä, minut yhtenä heistä. Näin sain tehdä tuttavuutta talviseen keskussairaalaelämään reilun viikon ajan. Sairaalta tuntui, mutta kyllä siellä kulisseissa tapahtui kaikenlaista mielenkiintoista, josta mielellään raportoin. Kokemus tämäkin, eipä ole aikoihin jouduttu elämää tältä kantilta usein katselemaan. Kaikesta tästä raportoin seuraavissa teksteissäni, ja tietenkin yritän olla positiivisella mielellä mahdollisimman paljon. Ja pian saan sanoa:
I'm here back!
Sairaalassa 6.1. ja 8. -13. 1.2023
Kunto alkoi kummasti heiketä jo perjantaina 6.1. kello 11. aikaan. Kun oli kipuja ja tasapainohäiriöitä, kiidätettiin ambulanssilla keskussairaalan akuuttiin, jossa sitten koko päivä kuluikin erilaisia kokeita tehden. Mutta kun akuutin periaatteena on lähettää potilaita eteenpäin, passitettiin minutkin kello 20 kotiin toipumaan. Päätöksen teki nuori, mahdollisesti ulkomaalaistaustainen erikoistuva lääkäri, sinänsä asiantuntevalta vaikuttava, ja omalla tavallaan viehättäväkin nainen. En tietenkään osannut panna vastaan, ei ollut kokemuksia tällaisesta pakonomaisesta yskästä ja huterasta olosta. Jälkeenpäin tuli mieleen, että mikä mahtaa näiden erikoistuvain asema olla siellä sairaalahierarkiassa. Onko heillä vähemmän lihaksia vaatia potilaalleen hyvää jatkohoitoa?
Seuraava päivä eli lauantai kului kotona voipuneena. Apteekista haettuja lääkkeitäkään en jaksanut nauttia. Kipuja, rahisevaa hengitystä, verta ysköksissäkin. Ääni oli niin hurja, että pyysin Railia ottamaan radion irti töpselisitä, jotta ääni loppuisi. Radio ei ollut edes auki. Tilanne kehittyi siten niin, että kello kolme seuraavana yönä, eli sunnuntain puolella Railin oli pakko kutsua ambulanssi. Taas mitattiin, mutta päätös tuli pian, kun olin sänkyni vieressä kaatunut lattialle selälleen ambulanssimiesten silmien edessä. He nostivat minut jalkeille ja veivät saman tien ambulanssiin ja keskussairaalaan, ei enää yleiselle puolelle van siinne missä annetaan tehostettua hoitoa. Sen yläpuolella on enää vain tehohoitoyksikkö, jossa yritetään enää koneiden voimalla pitää elämässä kiinni. Sen verran tilanne oli kireä, että katsomaan ei saanut tulla, sen sijaan puhelinpalvelu toimi mallikkaasti. Tehostetulta osastolta soitettiin Railille kaksi kertaa päivässä oma-aloitteisesti. Vierailujen rajoittaminen johtui siitä, että talo oli ”täynnä” korona- ja influenssapotilaita. Kävi jopa niin, että ambulanssit eivät myöhemmin ehtineet kuljettaa kaikkia sairastuneita vuorollaan, jotkut joutuivat odottamaan tunteja.
Maanantaina 9.1. minulle asennettiin nenälle ”korkeavirtausviikset” ja annettiin antibiootteja suoraan suoneen. Rohinaa kuului useamman metrinkin päähän. Eräät arvot alkoivat jo asettua kohdalleen. Kaikenlaisia veri- ym. kokeita tehtiin monet päivän mittaan, koko ajan oli tuntu siitä, että hyvissä käsissä ollaan. Nuoret hoitajat olivat ystävällisiä, tuntui jopa siltä, kuin olisivat antaumuksella hoitaneet omaa isoisäänsä. Tiistaina 10.1. alkoi limaa irrota ja kunto alkoi sen verran parantua, että alettiin suunnitella siirtoa tavalliselle keuhko-osastoille. Olisin mielelläni jäänyt edelleen tehostetulle osastolle, mutta paine akuutista eteenpäinen oli yhä kasvanut, joten toipumassa jo olevaa ei kannattanut enää pitää siellä.
Keskiviikkona 11.1. olin sitten kahden hengen huoneessa ”tavallisella puolella”. Suurin harmi tässä oli se, että puhelimen laturia ei sattunut tulemaan mukana kotoa lähdettäessä. Onneksi ystävällinen henkilökunta kävi lataamassa puhelintani. Oli siirrytty ” tavallisiin” happiviiksiin. Sain myös huonetoverin, 62-vuotiaan eläkeläispoliisin, joka odotteli seuraavana päivänä siirtoa kotisairaalaan lähemmäs omaa kotiaan. Torstaina 12.1. piti tämäkin huone luovuttaa, ja minut siirrettiin vielä yhdeksi vuorokaudeksi tyhjillään olevaan neljän hengen huoneeseen, jossa seuranani oli vain yksi toinen sänky ja sen päällä varastoituna kymmenkunta täkkiä pesun ja kuivatuksen jälkeen. Perjantai 13.1. olikin sitten lähes pelkkää odottelua. Lopulta poikamme saattoi hakea minut joskus kello 18. aikaan.
Viimeinen huone ja se "toinen sänky".
Sairaalan verhojen takana koettua
Rankkaahan se oli, mutta kyllä sieltä paljon muutakin mieleen jäi. Ei kuitenkaan silti ollut kysymys mistään sosiologisesta seurantatutkimuksesta. Yhtä ja toista jäi kuitenkin mieleen. Ylipäätään ilmapiiri näytti hyvältä, ja työntekijäin suhtautuminen toisiinsa oli jopa sydämellistäkin. Ainoa ryhmä, joka näytti jäävän ulkopuolelle, olivat laitoshuoltajat. Pari kertaa erehdyin kysymään aivan yksinkertaista asiaa, mutta vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä molemmilla kerroilla: ”minä en tiedä, minä olen vain laitoshuoltaja”. Voisiko heitä kuitenkin jollain tapaa huomioida, etteivät tuntisi kuuluvansa täydelliseen paarialuokkaan?
Hoitajilla näytti menevän hyvin, ainoat tiukat tilanteet tulivat vuorojen vaihdon aikaan. Yhtenä päivänä siellä tehostetun hoidon osastolla työvuoronsa jo päättäneet hoitajat odottivat toimistohuoneen ovella takit päällä puolen yön aikaan tapahtuvaa vuoronvaihtoa. Jostain syytä työhön tultiin tipoittaan, ja lopulta odottajia oli enää vain kaksi, vaihtajat olivat pahasti myöhässä. En tietenkään kuullut mitä he puhuivat, sillä käytävä oli siellä lasiseinän toisella puollella. Mutta molemmat hoitajat olivat nuoria naisia, lapset piti ehkä lähettää aamulla suoraan kouluun ja mieskin ruokkia, eli nukkuma-aikaa ei sinä yönä paljon tullut.
Oma lukunsa olivat sitten nuo laitoshuoltajat, siellä kyllä juttu luisti. Viimeisenä päivänä paikalle tuli kaksi jostain Kaakkois- Aasian suunnalta kotoisen olevaa vilkasta naista, joiden tehtävänä on setviä puhdasta pyykkiä korkeisiin ”torneihini” samassa huoneessa, jossa olin vielä viimeisä tuntejani. Joku suomalaisniminen työkaveri sai kyllä kuulla kunniansa selän takana. Välilä luonnehdittiin myös suomalaisten miesten mielenmaisemaa, jäyhiä ovat ja liiankin suorasanaisia, mutta luotettavia kyllä.
Sinänsä tuo ainoa huonetoverini, 62-vuotias eläkeläispoliisi oli miellyttävä tuttavuus. Hän kuuluu Lahden seudulla varsin runsaaseen esikoislestadiolaisten suuntaukseen. Konkreettisena asiana ilmeni kohta, että hänellä on kahdeksan lasta. Tulimme kyllä hyvin juttuun, sillä meillä oli yhteisiä sympaattisia tuttuja, pari peruskoulujen rehtoria, joita kehuskeltiin, eikä syyttä. Poliisissa näitä esikoisia on aika monta, kiitos aikaisempien poliisipäälliköiden, jotka veivät uskonveljiään eteenpäin. Ja urheiluhan on aina vaaraton puhealue. Lähtiessään hän toivotti minut tervetulleeksi käymään heidän rukoushuoneellaan. Tähän jouduin sitten sanomaan, että liikuntakykyni on kovin heikentynyt, ja kokouskestävyyskin samoin. ”Mutta onhan takseja olemassa”, kuului ystävällinen toivotus.
Yhden kerran sain tällä matkalla kyllä kunnolla nenälleni. Olin juuri tullut siihen ”loppusijoituspaikkaani”, tyhjään huoneeseen, jossa siis oli minun lisäkseni vain liinavaatteita. Siinä illan mittaan sitten kurkistin ovesta käytävään, astuin puoleksi sen puolelle omaan ovenpieleeni nojaten. Juuri silloin oli osaston toimiston töistä lähtemässä tuhti hahmo, mies, jonka painoksi arvioisin 160-170 kiloa. Kesken taaperruksen hän kääntyi ja antoi tulla kaikella volyymilla: ”Älkää tulko tänne käytävälle. Ettekö te ymmärrä, että täällä on majoitettuina terveitä ihmisiä joka huoneeseen.” Ketään ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt. Vetäydyin, en kärjistänyt tilannetta.
Mistä tämä johtui? Seuraavana päivänä kuulin avoimen oven kautta, että hän valitteli jollekin hoitajalle, että käytäväkaranteenin purkamisesta ei tullut hänelle ajantasaista tietoa. Nololta hän vaikutti. Asiaa ei sen enempää selvitetty. Ymmärrän hyvin hänen huolensa, fyysisen olemuksensa takia hän ilman muuta kuului vahvaan riskiryhmään, ja sellaisessa tilassa ihminen näkee viruksia lentelevän joka paikassa. Mahdollisesti hän on kotoisin Malskin alueelta samoilta kulmilta kuin minäkin. Ainakin saman näköinen miekkonen viettää paljon aikaa Kauppakeskus Sykkeen kahvilassa keskustelutovereita bongaten. Valtaisa hahmo kyllä jää mieleen.
Sairaalan verhojen takana koettua
Rankkaahan se oli, mutta kyllä sieltä paljon muutakin mieleen jäi. Ei kuitenkaan silti ollut kysymys mistään sosiologisesta seurantatutkimuksesta. Yhtä ja toista jäi kuitenkin mieleen. Ylipäätään ilmapiiri näytti hyvältä, ja työntekijäin suhtautuminen toisiinsa oli jopa sydämellistäkin. Ainoa ryhmä, joka näytti jäävän ulkopuolelle, olivat laitoshuoltajat. Pari kertaa erehdyin kysymään aivan yksinkertaista asiaa, mutta vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä molemmilla kerroilla: ”minä en tiedä, minä olen vain laitoshuoltaja”. Voisiko heitä kuitenkin jollain tapaa huomioida, etteivät tuntisi kuuluvansa täydelliseen paarialuokkaan?
Hoitajilla näytti menevän hyvin, ainoat tiukat tilanteet tulivat vuorojen vaihdon aikaan. Yhtenä päivänä siellä tehostetun hoidon osastolla työvuoronsa jo päättäneet hoitajat odottivat toimistohuoneen ovella takit päällä puolen yön aikaan tapahtuvaa vuoronvaihtoa. Jostain syytä työhön tultiin tipoittaan, ja lopulta odottajia oli enää vain kaksi, vaihtajat olivat pahasti myöhässä. En tietenkään kuullut mitä he puhuivat, sillä käytävä oli siellä lasiseinän toisella puollella. Mutta molemmat hoitajat olivat nuoria naisia, lapset piti ehkä lähettää aamulla suoraan kouluun ja mieskin ruokkia, eli nukkuma-aikaa ei sinä yönä paljon tullut.
Oma lukunsa olivat sitten nuo laitoshuoltajat, siellä kyllä juttu luisti. Viimeisenä päivänä paikalle tuli kaksi jostain Kaakkois- Aasian suunnalta kotoisen olevaa vilkasta naista, joiden tehtävänä on setviä puhdasta pyykkiä korkeisiin ”torneihini” samassa huoneessa, jossa olin vielä viimeisä tuntejani. Joku suomalaisniminen työkaveri sai kyllä kuulla kunniansa selän takana. Välilä luonnehdittiin myös suomalaisten miesten mielenmaisemaa, jäyhiä ovat ja liiankin suorasanaisia, mutta luotettavia kyllä.
Sinänsä tuo ainoa huonetoverini, 62-vuotias eläkeläispoliisi oli miellyttävä tuttavuus. Hän kuuluu Lahden seudulla varsin runsaaseen esikoislestadiolaisten suuntaukseen. Konkreettisena asiana ilmeni kohta, että hänellä on kahdeksan lasta. Tulimme kyllä hyvin juttuun, sillä meillä oli yhteisiä sympaattisia tuttuja, pari peruskoulujen rehtoria, joita kehuskeltiin, eikä syyttä. Poliisissa näitä esikoisia on aika monta, kiitos aikaisempien poliisipäälliköiden, jotka veivät uskonveljiään eteenpäin. Ja urheiluhan on aina vaaraton puhealue. Lähtiessään hän toivotti minut tervetulleeksi käymään heidän rukoushuoneellaan. Tähän jouduin sitten sanomaan, että liikuntakykyni on kovin heikentynyt, ja kokouskestävyyskin samoin. ”Mutta onhan takseja olemassa”, kuului ystävällinen toivotus.
Yhden kerran sain tällä matkalla kyllä kunnolla nenälleni. Olin juuri tullut siihen ”loppusijoituspaikkaani”, tyhjään huoneeseen, jossa siis oli minun lisäkseni vain liinavaatteita. Siinä illan mittaan sitten kurkistin ovesta käytävään, astuin puoleksi sen puolelle omaan ovenpieleeni nojaten. Juuri silloin oli osaston toimiston töistä lähtemässä tuhti hahmo, mies, jonka painoksi arvioisin 160-170 kiloa. Kesken taaperruksen hän kääntyi ja antoi tulla kaikella volyymilla: ”Älkää tulko tänne käytävälle. Ettekö te ymmärrä, että täällä on majoitettuina terveitä ihmisiä joka huoneeseen.” Ketään ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt. Vetäydyin, en kärjistänyt tilannetta.
Mistä tämä johtui? Seuraavana päivänä kuulin avoimen oven kautta, että hän valitteli jollekin hoitajalle, että käytäväkaranteenin purkamisesta ei tullut hänelle ajantasaista tietoa. Nololta hän vaikutti. Asiaa ei sen enempää selvitetty. Ymmärrän hyvin hänen huolensa, fyysisen olemuksensa takia hän ilman muuta kuului vahvaan riskiryhmään, ja sellaisessa tilassa ihminen näkee viruksia lentelevän joka paikassa. Mahdollisesti hän on kotoisin Malskin alueelta samoilta kulmilta kuin minäkin. Ainakin saman näköinen miekkonen viettää paljon aikaa Kauppakeskus Sykkeen kahvilassa keskustelutovereita bongaten. Valtaisa hahmo kyllä jää mieleen.
Kovin olivat ilmat näinä päivinä muuttuneet. Täältä sitten lähdettiin lopulta kotimatkalle-
3.(3.)Edgar Savisaar poistui poliittiselta näyttämöltä
Joulukuun 29. päivänä 2022 päättyi kiistellyn virolaisen poliitikon, Edgar Savisaaren elämä (1950-2022). Parin viimeisen vuosikymmenen aikana häntä syytettiin korruptiosta, Venäjältä saaduista vaalirahoista ja eräitten arveluttavien hankkeiden rahoituksista, diktaattorimaisista elkeistäkin. Minulle hän on kuitenkin aina ollut Viron uudelleen itsenäistymisen ajan sankari, kansanrintaman (rahvarinne) ja laulavan vallankumouksen aktiivinen osallistuja, Venäjän aikeita vastustanut vallanvaihdon ajan pääministeri ja Viron keskustapuolueen johtaja. Suomen ja Viron keskustapuolueet ovat monilta osin aivan erilaisia, Virossa se on pikemminkin vasemmistopuolue, jota venäläisväestö on aina kannattanut vahvasti. Tämän väestönosan integroituminen näinkin selvästi maan sisäpolitiikkaan lienee myös paljolti Savisaaren ansiota. Heillä ei ole ollut tarvetta perustaa omaa puoluetta. Savisaar johti pitkät ajat Tallinnan kaupunkia ja sen politiikkaa vuodesta 2001 lähtien.
Savisaar toimi kansanrintamassa (rahvarinne) aktiivisesti, kirjoitti julkilausumia, ja ainakin tunnetun sosialidemokraattisen poliitikon Marju Lauristinin mukaan hän organisoi kuuluisan ”Baltian ketjun”, mieltään osoittaneen ihmisrivistön Tallinnasta Latvian kautta Liettuan Vilnaan. Tämä viimeistään herätti neuvostojärjestelmän lamaaman Viron kansan syvät rivit vaatimaan oikeuksiaan. Näinä Venäjän aloittaman raakalaismaisen Ukrainan sodan aikoina tulee mieleen, mistähän saisi Venäjälle samanlaisen ketjun herättämään Venäjän tavallisen, tiedotusvälineiden totaalisen sensuurin ja poliisivallan alaisen kansan myös tajuamaan, missä mennään!
Ehkä vieläkin enemmän kuin mainittu ihmisketju, minua ihastutti hänen toimintansa pääministerinä vaiheessa, jossa neuvostojärjestelmä teki viimeisissä henkitoreissaan yrityksiä säilyttää valtansa. Viron itsenäisyysjulistus annettiin 20.8. heti seuraavana päivänä, kun vanhoillisten muodostama ns. Janajevin juntta oli syrjäyttänyt Gorbatšovin. Mutta sen seurauksena neuvostojoukot miehittivät 21.8 Tallinnan televisiotornin alueen. Valtaus päättyi jo 22. päivänä, kun Janajevin juntta oli kaatunut. Viroa paljon pahemmin kävi Riikassa ja vielä aikaisemmin Vilnassa, jossa keskeisiä hallintorakennuksia suojeltiin rekka-autoista ja ihmisistä muodostetuin muurein. Siellä ei vältytty kuolonuhreilta.
Televisiotornin miehitystä varten jouduttiin tuomaan maahanlaskujoukkoja Venäjän puolelta Pihkovasta. Sotahistorioitsija Matti Lukkarin mukaan televisiotornin peloton puolustaja, insinööri Jaanus Kokk nosti tornin molemmat hissit 22. kerrokseen, jossa ovet teljettiin auki. Lisäksi Kokk varautui tyhjentämään freonipullot porraskuiluun, jos sotilaat olisivat yrittäneet nousta portaita pitkin päivystyshuoneeseen. Freoni on ilmaa raskaampaa, ja se olisi tukehduttanut hyökkääjät. Juuri kriittisimmällä hetkellä Tallinnan sotilaskomentaja Below ja pääministeri Savisaar tapasivat maahanlaskujoukkojen komentajan, jonka kanssa ryhdyttiin neuvottelemaan. Hermoja raastavien tuntien jälkeen saatiin Moskovasta käsky palauttaa joukot tukikohtaansa Venäjän puolelle. Ingusialaislähtöinen Below ei marssittanut paikalle joukkojaan, joten hän oli paikalla vain neuvottelijana.
Kun Savisaar tuli paikalle, venäläisjoukkoja johtanut eversti suhteutui häneen röyhkeästi. ”Kuulkaa eversti, ette taida tietääkään, että puhutte nyt itsenäisen valtion pääministerille”. Suunnilleen näin Savisaar sanoi Lukkarin mukaan suurta rohkeutta osoittaen.
Savisaaresta tuli Tallinnan kaupunginjohtaja vuonna 2001. Aivan ristiriidatonta ei hänen toimintansa täälläkään ollut, arvostelijat kiinnittivät huomiota mm. Lasnamäen venäläiskaupunginosan ortodoksikirkon rakentamiseen ja Tallinnan ilmaiseen joukkoliikenteeseen. Kovin radikaalia ei keskustapuolueen politiikka ainakaan kaikilta osin ollut, vaikkakin vaatimus siirtymisestä tasaverosta suomalaistyyppiseen progressiiviseen verotukseen saattoi Viron silloin vahvoista oikeistovoimista sellaiselta tuntuakin.
Valtakunnan politiikastakaan Savisaar ei aivan heti irtautunut, sillä vuosina 2005-2007 hän hoiti talous- ja viestintäministerin postia. Tämän jälkeen hän keskittyi Tallinnan asioihin, valtakunnan politiikan keskiöön hän ei enää päässyt. Vuonna 2015 hän sairastui, sai Thaimaan lomamatkallaan jalkaansa jonkinlaisen naarmun, johon pesiytyi lihansyöjäbakteeri. Lopulta hänen jalkansa jouduttiin amputoimaan. Pyörätuolista käsin hän pyrki vielä johtamaan Tallinnaa. Muut lisäsairaudet kuluttivat kuitenkin hänen voimiaan.
Joulukuun 29. päivänä 2022 päättyi kiistellyn virolaisen poliitikon, Edgar Savisaaren elämä (1950-2022). Parin viimeisen vuosikymmenen aikana häntä syytettiin korruptiosta, Venäjältä saaduista vaalirahoista ja eräitten arveluttavien hankkeiden rahoituksista, diktaattorimaisista elkeistäkin. Minulle hän on kuitenkin aina ollut Viron uudelleen itsenäistymisen ajan sankari, kansanrintaman (rahvarinne) ja laulavan vallankumouksen aktiivinen osallistuja, Venäjän aikeita vastustanut vallanvaihdon ajan pääministeri ja Viron keskustapuolueen johtaja. Suomen ja Viron keskustapuolueet ovat monilta osin aivan erilaisia, Virossa se on pikemminkin vasemmistopuolue, jota venäläisväestö on aina kannattanut vahvasti. Tämän väestönosan integroituminen näinkin selvästi maan sisäpolitiikkaan lienee myös paljolti Savisaaren ansiota. Heillä ei ole ollut tarvetta perustaa omaa puoluetta. Savisaar johti pitkät ajat Tallinnan kaupunkia ja sen politiikkaa vuodesta 2001 lähtien.
Savisaar toimi kansanrintamassa (rahvarinne) aktiivisesti, kirjoitti julkilausumia, ja ainakin tunnetun sosialidemokraattisen poliitikon Marju Lauristinin mukaan hän organisoi kuuluisan ”Baltian ketjun”, mieltään osoittaneen ihmisrivistön Tallinnasta Latvian kautta Liettuan Vilnaan. Tämä viimeistään herätti neuvostojärjestelmän lamaaman Viron kansan syvät rivit vaatimaan oikeuksiaan. Näinä Venäjän aloittaman raakalaismaisen Ukrainan sodan aikoina tulee mieleen, mistähän saisi Venäjälle samanlaisen ketjun herättämään Venäjän tavallisen, tiedotusvälineiden totaalisen sensuurin ja poliisivallan alaisen kansan myös tajuamaan, missä mennään!
Ehkä vieläkin enemmän kuin mainittu ihmisketju, minua ihastutti hänen toimintansa pääministerinä vaiheessa, jossa neuvostojärjestelmä teki viimeisissä henkitoreissaan yrityksiä säilyttää valtansa. Viron itsenäisyysjulistus annettiin 20.8. heti seuraavana päivänä, kun vanhoillisten muodostama ns. Janajevin juntta oli syrjäyttänyt Gorbatšovin. Mutta sen seurauksena neuvostojoukot miehittivät 21.8 Tallinnan televisiotornin alueen. Valtaus päättyi jo 22. päivänä, kun Janajevin juntta oli kaatunut. Viroa paljon pahemmin kävi Riikassa ja vielä aikaisemmin Vilnassa, jossa keskeisiä hallintorakennuksia suojeltiin rekka-autoista ja ihmisistä muodostetuin muurein. Siellä ei vältytty kuolonuhreilta.
Televisiotornin miehitystä varten jouduttiin tuomaan maahanlaskujoukkoja Venäjän puolelta Pihkovasta. Sotahistorioitsija Matti Lukkarin mukaan televisiotornin peloton puolustaja, insinööri Jaanus Kokk nosti tornin molemmat hissit 22. kerrokseen, jossa ovet teljettiin auki. Lisäksi Kokk varautui tyhjentämään freonipullot porraskuiluun, jos sotilaat olisivat yrittäneet nousta portaita pitkin päivystyshuoneeseen. Freoni on ilmaa raskaampaa, ja se olisi tukehduttanut hyökkääjät. Juuri kriittisimmällä hetkellä Tallinnan sotilaskomentaja Below ja pääministeri Savisaar tapasivat maahanlaskujoukkojen komentajan, jonka kanssa ryhdyttiin neuvottelemaan. Hermoja raastavien tuntien jälkeen saatiin Moskovasta käsky palauttaa joukot tukikohtaansa Venäjän puolelle. Ingusialaislähtöinen Below ei marssittanut paikalle joukkojaan, joten hän oli paikalla vain neuvottelijana.
Kun Savisaar tuli paikalle, venäläisjoukkoja johtanut eversti suhteutui häneen röyhkeästi. ”Kuulkaa eversti, ette taida tietääkään, että puhutte nyt itsenäisen valtion pääministerille”. Suunnilleen näin Savisaar sanoi Lukkarin mukaan suurta rohkeutta osoittaen.
Savisaaresta tuli Tallinnan kaupunginjohtaja vuonna 2001. Aivan ristiriidatonta ei hänen toimintansa täälläkään ollut, arvostelijat kiinnittivät huomiota mm. Lasnamäen venäläiskaupunginosan ortodoksikirkon rakentamiseen ja Tallinnan ilmaiseen joukkoliikenteeseen. Kovin radikaalia ei keskustapuolueen politiikka ainakaan kaikilta osin ollut, vaikkakin vaatimus siirtymisestä tasaverosta suomalaistyyppiseen progressiiviseen verotukseen saattoi Viron silloin vahvoista oikeistovoimista sellaiselta tuntuakin.
Valtakunnan politiikastakaan Savisaar ei aivan heti irtautunut, sillä vuosina 2005-2007 hän hoiti talous- ja viestintäministerin postia. Tämän jälkeen hän keskittyi Tallinnan asioihin, valtakunnan politiikan keskiöön hän ei enää päässyt. Vuonna 2015 hän sairastui, sai Thaimaan lomamatkallaan jalkaansa jonkinlaisen naarmun, johon pesiytyi lihansyöjäbakteeri. Lopulta hänen jalkansa jouduttiin amputoimaan. Pyörätuolista käsin hän pyrki vielä johtamaan Tallinnaa. Muut lisäsairaudet kuluttivat kuitenkin hänen voimiaan.
2.(2.) Soudakova muutti Pietarista Turun Varissuolle
Anna Soudakovan suvustaan kertova esikoisromaani Mitä männyt näkevät oli melkoinen lukuelämys, eikä ainoastaan sujuvan tekstin tai kielen ansiosta. Siinähän kerrottiin 1930-luvun traagisista tapahtumista Venäjän Karjassa. Tuhansia suomalaisia siirtolaisia teloitettiin ja haudattiin mäntymetsään Sandarmohiniin lähelle Karhumäkeä ja Petroskoita, joukossa oli myös muita kansallisuuksia. Väkivallan työt liittyivät Stalinin tuolla vuosikymmenellä toimeenpanemiin puhdistuksiin. Traagisuutta on lisännyt nyt se, että ihmisoikeusrikkomuksia siellä selvittänyt Memorial-järjestö on Putinin aikana lakkautettu ja sen johtohenkilöt vangittu.
Soudakovan uudempi teos Varjele varjoani kertoo monien inkeriläisten elämän suuresta muutoksesta, muutosta Suomeen ja vähittäisestä sopeutumisesta aivan uuteen maailmaan. Keskiössä oleva perhe, geotieteiljä Georgi, hänen nuorikkonsa Vera ja tytär Nina asuvat silloisessa Leningradissa kommunalkassa eli yhteisasumuksessa, jossa alkuperäiseen isoon huoneistoon oli saatu useita pieniä huoneita vaneri- tai pahvilevyillä eristettyinä. Keittiö oli yhteinen, samoin kylpyhuone. Muutos Turun Varissuolla sijaitsevaan kerrostaloon ja kullekin perheelle annettuun useampihuoneiseen asuntoon oli valtava, Valtava se oli monessa muussakin mielessä. Kaikki muuttui Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena vuonna 1991. Ja kuten yksi teoksen avainlauseista kuului: ” ”Kaksi maailmaa ovat kuin öljy ja vesi. Ne eivät koskaan liukene yhteen vaikka sykkivät limittäin.”
Inkeriläisten osa suurvallan rajojen sisällä ei ole ollut helppo. Inkerinmaa sijaitsee Suomenlahden rannalla, ja ulottuu Viron rajoilta silloiseen Leningradiin, ja vähän pidemmällekin. Vanhastaan siellä asui suomensukuisia, ortodoksiuskoisia heimoja, mutta varsinaisen pääasutuksensa se sai 1600-luvulla, kun kolmisen tuhatta luterilaista karjalaista ja savolaista muutti sinne. Alue oli tullut Stolbovan rauhassa Ruotsille, ja ortodoksit vetäytyivät sieltä Sisä-Venäjälle tehden tilaa muuttajille. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset evakuoivat alueen ihmisiä Suomeen saadakseen paremmat mahdollisuudet hyökätä täydellä voimalla Leningradiin. Moskovan välirauhan perusteella suomalaiset joutuivat palauttamaan inkeriläiset Neuvostoliittoon, jossa heidät vietiin Siperiaan ja muualle laajan maan eri osiin, useimmiten vankileireille. Palautus tehtiin pakon edessä, mutta jälkeenpäin tämä painoi Suomen johtomiehiä, mikä osaltaan auttoi siinä ratkaisussa, mikä kirjattiin presidentti Mauno Koiviston nimiin. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 suurin osa karkotetuista pääsi palaamaan, ellei Inkeriin, niin ainakin lähemmäksi vanhoja alueita.
Neuvostoliiton viimeisinä vuosina oli kommunistisen puoleen pääsihteerinä Mihail Gorbatšov, jonka lännessä kuviteltiin saavan muutoksia aikaan maassaan. Ilmeisesti tästä syystä niin presidentti Koivisto kuin USA:n George W. Bush suhtautuivat ensin varoen niin virolaisten irtautumispyrkimyksiin kuin Venäjän muutoksiin. Kun Koivisto sitten keksi eräässä haastattelussa lokakuussa 1990 todeta, että inkeriläisethän ovat lähinnä suomalaisia, joten heille pitäisi antaa mahdollisuus paluumuuttoon, vaikka olivat eläneet elämänsä Neuvostoliitossa. Aikaisemmin on oletettu, että vihje oli tullut Venäjän korkeimmalta johdolta, jotta maan sisällä olisi vähemmän kansallisuuksia, jotka vaatisivat autonomista asemaa.
Nyt on hiljattain ilmestynyt Kristiina Häikiön väitöskirja perkaa aihetta perusteellisemmin. Hän näkee asian taustalla turvallisuuspoliittisen näkökohdan, Suomen ei tarvitsisi ottaa kantaa inkeriläisten autonomian vaatimuksiin. Virkamiehet alkoivat valmistella vastaanottoa ja inkeriläiset maasta muuttoa. Paljon enemmän heitä tulikin kuin Koivisto oletti. Tosin tänne oli vähitellen saapunut jo 1980-luvulla noin 50 perhettä. Nyt muuttajia oli noin 30.000. On esitetty, että taustalla olisivat olleet myös humanitaariset syyt, ja noihin aikoihin Suomessa lisääntynyt työvoiman tarve.
Anna Soudakovan suvustaan kertova esikoisromaani Mitä männyt näkevät oli melkoinen lukuelämys, eikä ainoastaan sujuvan tekstin tai kielen ansiosta. Siinähän kerrottiin 1930-luvun traagisista tapahtumista Venäjän Karjassa. Tuhansia suomalaisia siirtolaisia teloitettiin ja haudattiin mäntymetsään Sandarmohiniin lähelle Karhumäkeä ja Petroskoita, joukossa oli myös muita kansallisuuksia. Väkivallan työt liittyivät Stalinin tuolla vuosikymmenellä toimeenpanemiin puhdistuksiin. Traagisuutta on lisännyt nyt se, että ihmisoikeusrikkomuksia siellä selvittänyt Memorial-järjestö on Putinin aikana lakkautettu ja sen johtohenkilöt vangittu.
Soudakovan uudempi teos Varjele varjoani kertoo monien inkeriläisten elämän suuresta muutoksesta, muutosta Suomeen ja vähittäisestä sopeutumisesta aivan uuteen maailmaan. Keskiössä oleva perhe, geotieteiljä Georgi, hänen nuorikkonsa Vera ja tytär Nina asuvat silloisessa Leningradissa kommunalkassa eli yhteisasumuksessa, jossa alkuperäiseen isoon huoneistoon oli saatu useita pieniä huoneita vaneri- tai pahvilevyillä eristettyinä. Keittiö oli yhteinen, samoin kylpyhuone. Muutos Turun Varissuolla sijaitsevaan kerrostaloon ja kullekin perheelle annettuun useampihuoneiseen asuntoon oli valtava, Valtava se oli monessa muussakin mielessä. Kaikki muuttui Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena vuonna 1991. Ja kuten yksi teoksen avainlauseista kuului: ” ”Kaksi maailmaa ovat kuin öljy ja vesi. Ne eivät koskaan liukene yhteen vaikka sykkivät limittäin.”
Inkeriläisten osa suurvallan rajojen sisällä ei ole ollut helppo. Inkerinmaa sijaitsee Suomenlahden rannalla, ja ulottuu Viron rajoilta silloiseen Leningradiin, ja vähän pidemmällekin. Vanhastaan siellä asui suomensukuisia, ortodoksiuskoisia heimoja, mutta varsinaisen pääasutuksensa se sai 1600-luvulla, kun kolmisen tuhatta luterilaista karjalaista ja savolaista muutti sinne. Alue oli tullut Stolbovan rauhassa Ruotsille, ja ortodoksit vetäytyivät sieltä Sisä-Venäjälle tehden tilaa muuttajille. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset evakuoivat alueen ihmisiä Suomeen saadakseen paremmat mahdollisuudet hyökätä täydellä voimalla Leningradiin. Moskovan välirauhan perusteella suomalaiset joutuivat palauttamaan inkeriläiset Neuvostoliittoon, jossa heidät vietiin Siperiaan ja muualle laajan maan eri osiin, useimmiten vankileireille. Palautus tehtiin pakon edessä, mutta jälkeenpäin tämä painoi Suomen johtomiehiä, mikä osaltaan auttoi siinä ratkaisussa, mikä kirjattiin presidentti Mauno Koiviston nimiin. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 suurin osa karkotetuista pääsi palaamaan, ellei Inkeriin, niin ainakin lähemmäksi vanhoja alueita.
Neuvostoliiton viimeisinä vuosina oli kommunistisen puoleen pääsihteerinä Mihail Gorbatšov, jonka lännessä kuviteltiin saavan muutoksia aikaan maassaan. Ilmeisesti tästä syystä niin presidentti Koivisto kuin USA:n George W. Bush suhtautuivat ensin varoen niin virolaisten irtautumispyrkimyksiin kuin Venäjän muutoksiin. Kun Koivisto sitten keksi eräässä haastattelussa lokakuussa 1990 todeta, että inkeriläisethän ovat lähinnä suomalaisia, joten heille pitäisi antaa mahdollisuus paluumuuttoon, vaikka olivat eläneet elämänsä Neuvostoliitossa. Aikaisemmin on oletettu, että vihje oli tullut Venäjän korkeimmalta johdolta, jotta maan sisällä olisi vähemmän kansallisuuksia, jotka vaatisivat autonomista asemaa.
Nyt on hiljattain ilmestynyt Kristiina Häikiön väitöskirja perkaa aihetta perusteellisemmin. Hän näkee asian taustalla turvallisuuspoliittisen näkökohdan, Suomen ei tarvitsisi ottaa kantaa inkeriläisten autonomian vaatimuksiin. Virkamiehet alkoivat valmistella vastaanottoa ja inkeriläiset maasta muuttoa. Paljon enemmän heitä tulikin kuin Koivisto oletti. Tosin tänne oli vähitellen saapunut jo 1980-luvulla noin 50 perhettä. Nyt muuttajia oli noin 30.000. On esitetty, että taustalla olisivat olleet myös humanitaariset syyt, ja noihin aikoihin Suomessa lisääntynyt työvoiman tarve.
Edellä esitin lähinnä poliittisia syitä, Soudakova täydentää tapahtumia kertomalla, miten sopeutuminen Suomeen tapahtui, ja miltä kotimaan jättäminen tuntui eri sukupolvien edustajista. Esimerkkiperheen tytär Nina pääsi parhaiten uuteen elämään kiinni, hän oppi nopeasti kielen, sai koulussa pian ystäviä, ja toimi vanhemmilleen jopa tulkkina. Ja jos jossain tuli hankaluuksia, osasi äiti-Veera lohduttaa, ”että erilaisuus on sinun vahvuutesi”. Vanhemmilta ei irtautuminen entisestä köyhemmästä elämästä käynyt yhtä hyvin, varsinkaan kun entistä ammattia ei enää voinut harjoittaa, vaan oli pitkään tyydyttävä yhteiskunnan tukiin. Kaivattiin entisiä vaikeita aikoja, jolloin kuitenkin oli ollut lämmintä yhteishenkeä. Suomen puolella oli liian steriiliä, puhdasta, tavat aivan toiset, tavaran paljous häkellytti. Miten sopeutua menettämättä omaa identiteettiä. Kuinka nöyryyttävää oli olla sosiaalijonossa, kun ei saanut omaa ammattia vastaavaa työtä.
Isovanhemmat eivät ensin halunneet muuttaa, ennen kuin elämä tuli kovin kurjasti. Lopulta he sulautuivat hyvin yhteiskuntaan. Pitivät omia juhlia, viljelivät muiden venäläisten kanssa omaa kulttuuriaan. Ruoat olivat kyllä erilaisia, monet kaipasivat entistä elämää, täällä oli liian hyvin, mutta siellä kotipuolessa yhteishenki oli ollut lämmin, sitä kaivattiin. Leningradissa kommunalkan asukkaista oli tullut yksi iso perhe.
Vanhemmat ja isovanhemmat vaativat tutustumaan venäläiseen kulttuuriin, kirjallisuuteen, musiikkiin. Äiti antoi sulautua suomalaiseen kulttuuriin. Mutta tärkeää oli kuitenkin säilyttää tuntuma venäläiseen yhteiskuntaan. Oli sukupolvien välinen juopa, isoisä vaati puhumaan vain venäjää, lapsenlapset eivät ymmärtäneet tätä.
” Rivitalomeren keskellä on hiljaista ja aitiota, lähikaupan tuotteet ovat kummallisia ja myyjät oudon hymyileviä. Viktorian ja Julian Suomi otti vastaan vieraanvaraisella lämmöllä, toivotti koko perheen takaisin kotiin. Se tuntui mukavalta ja myös kiusalliselta. Heiltä odotettiin jotain merkkiä siitä, että ovat osa tätä maailmaa, heillä oli vain kyrillisillä kirjaimilla runnellut suomalaiset sukunimensä sekä ruvelle arpeutuneet tarinansa, joista tuli vaieta. Heidät majoitettiin ensin turvakotiin, jossa oli puhdasta ja valoisaa, kunnes kunnan asunto järjestyi. Turvakodissa oli puhdasta ja valoisaa, koivuhuonekaluja. vessapaperit paikoillaan ja kastikeruokaa peunoilla ja riisillä.”
Varsinainen kulttuurishokki tuli myös koulussa, jonne Nina vietiin. Opettaja ja rehtori olivat pukeutuneet rennosti farkkuihin ja kuluneisiin t-paitoihin, luokassa oli menoa ja meininkiä, työskentely aiheutti melua, mentiin ja tultiin, pulpetteja oli siellä ja täällä, käytiin hakemassa saksia ja värikyniä, tarkistamassa laskujen tuloksia opettajan kirjasta, eikä kukaan noussut ylös kun opettaja pyysi vastaamaan. Ruokailujen edellä luettiin ruokarukous, jonka aikana Ahmed meni käytävään. Opettajaa ei tarvinnut pelätä, häntä sai sinutella eikä hän koskaan häpäissyt ketään luokan edessä.
Kirjassa on esimerkkejä lukuisista vaikeuksista, mitä maahan muuttajat kohtasivat. Kauppojen pitkät, täydet hyllyt tuntuivat pelottavilta, tekstit käsittämättömiltä. Ihmiset olivat tylsän lainkuulijaisia, säästivät vettä, lajittelivat roskia, punnitsivat hedelmät oikein, parkkeerasivat keskelle ruutua. Kaduilla oli turvallista, varakkaiden lapsia ei kaapattu, lapset leikkivät itsekseen pihoilla. Miten enää selvitä, jos olisi palattu takaisin?
Soudakova kuljettaa lukijoitaan monipuolisesti Turun kulttuurikohteissa, kesäisellä retkellä läpi Suomen Jäämeren rannikolle, vierailuille Pietariin entiseen kommunalkaan, inkeriläisen kaukaisen sukulaisen Helmin pikku maatilalle. Turkua kierretään sellaisella perusteellisuudella, että tarina kelpaisi esittelyksi jopa syntyperäisille suomalaisillekin. Kaiken tämän rinnalla nuori Nina kokee elämäänsä, tanssii vanhojentansseja, harhautuu välillä myös kyseenalaisiin pippaloihin, luottaa vääriin ihmisiin. Vuosien mittaan hän kuitenkin löytää oman tiensä, saa suomalaisen miehen ja oman perheen. Mutta jotain kuitenkin puuttuu, epävarmuus kalvaa ja synkentää seuraavia vuosia.
Isovanhemmat eivät ensin halunneet muuttaa, ennen kuin elämä tuli kovin kurjasti. Lopulta he sulautuivat hyvin yhteiskuntaan. Pitivät omia juhlia, viljelivät muiden venäläisten kanssa omaa kulttuuriaan. Ruoat olivat kyllä erilaisia, monet kaipasivat entistä elämää, täällä oli liian hyvin, mutta siellä kotipuolessa yhteishenki oli ollut lämmin, sitä kaivattiin. Leningradissa kommunalkan asukkaista oli tullut yksi iso perhe.
Vanhemmat ja isovanhemmat vaativat tutustumaan venäläiseen kulttuuriin, kirjallisuuteen, musiikkiin. Äiti antoi sulautua suomalaiseen kulttuuriin. Mutta tärkeää oli kuitenkin säilyttää tuntuma venäläiseen yhteiskuntaan. Oli sukupolvien välinen juopa, isoisä vaati puhumaan vain venäjää, lapsenlapset eivät ymmärtäneet tätä.
” Rivitalomeren keskellä on hiljaista ja aitiota, lähikaupan tuotteet ovat kummallisia ja myyjät oudon hymyileviä. Viktorian ja Julian Suomi otti vastaan vieraanvaraisella lämmöllä, toivotti koko perheen takaisin kotiin. Se tuntui mukavalta ja myös kiusalliselta. Heiltä odotettiin jotain merkkiä siitä, että ovat osa tätä maailmaa, heillä oli vain kyrillisillä kirjaimilla runnellut suomalaiset sukunimensä sekä ruvelle arpeutuneet tarinansa, joista tuli vaieta. Heidät majoitettiin ensin turvakotiin, jossa oli puhdasta ja valoisaa, kunnes kunnan asunto järjestyi. Turvakodissa oli puhdasta ja valoisaa, koivuhuonekaluja. vessapaperit paikoillaan ja kastikeruokaa peunoilla ja riisillä.”
Varsinainen kulttuurishokki tuli myös koulussa, jonne Nina vietiin. Opettaja ja rehtori olivat pukeutuneet rennosti farkkuihin ja kuluneisiin t-paitoihin, luokassa oli menoa ja meininkiä, työskentely aiheutti melua, mentiin ja tultiin, pulpetteja oli siellä ja täällä, käytiin hakemassa saksia ja värikyniä, tarkistamassa laskujen tuloksia opettajan kirjasta, eikä kukaan noussut ylös kun opettaja pyysi vastaamaan. Ruokailujen edellä luettiin ruokarukous, jonka aikana Ahmed meni käytävään. Opettajaa ei tarvinnut pelätä, häntä sai sinutella eikä hän koskaan häpäissyt ketään luokan edessä.
Kirjassa on esimerkkejä lukuisista vaikeuksista, mitä maahan muuttajat kohtasivat. Kauppojen pitkät, täydet hyllyt tuntuivat pelottavilta, tekstit käsittämättömiltä. Ihmiset olivat tylsän lainkuulijaisia, säästivät vettä, lajittelivat roskia, punnitsivat hedelmät oikein, parkkeerasivat keskelle ruutua. Kaduilla oli turvallista, varakkaiden lapsia ei kaapattu, lapset leikkivät itsekseen pihoilla. Miten enää selvitä, jos olisi palattu takaisin?
Soudakova kuljettaa lukijoitaan monipuolisesti Turun kulttuurikohteissa, kesäisellä retkellä läpi Suomen Jäämeren rannikolle, vierailuille Pietariin entiseen kommunalkaan, inkeriläisen kaukaisen sukulaisen Helmin pikku maatilalle. Turkua kierretään sellaisella perusteellisuudella, että tarina kelpaisi esittelyksi jopa syntyperäisille suomalaisillekin. Kaiken tämän rinnalla nuori Nina kokee elämäänsä, tanssii vanhojentansseja, harhautuu välillä myös kyseenalaisiin pippaloihin, luottaa vääriin ihmisiin. Vuosien mittaan hän kuitenkin löytää oman tiensä, saa suomalaisen miehen ja oman perheen. Mutta jotain kuitenkin puuttuu, epävarmuus kalvaa ja synkentää seuraavia vuosia.
1.1. Hyvää Uutta Vuotta !
Lahden kaupunki ei tänä vuonna syytänyt rahaa taivaalle vuodenvaihteen kunniaksi, vaan järjesti ilotulituksen vastineeksi valoshow:n eräiden julkisten rakennusten seinille. Seurasimme valoiloittelua vesitornin seinällä muutaman sadan metrin päästä. Muut yhteisöt ja yksittäiset henkilöt kyllä räiskivät komeita kuvioita taivaalle.
Aikoinaan vesitornin huipulla oli kahvila, josta näkyi komeasti suurin osa kaupunkia. Mutta sitten alkoi remontti, kahvilakin kyllä valmistui, mutta sitä ei avattu yleisölle. Viime aikoina on keskusteltu siitä, pitäisikö se jälleen avata. Taloudellisesti se ei kuitenkaan varmaan olisi kovin hyvä bisnes.
Lahden kaupunki ei tänä vuonna syytänyt rahaa taivaalle vuodenvaihteen kunniaksi, vaan järjesti ilotulituksen vastineeksi valoshow:n eräiden julkisten rakennusten seinille. Seurasimme valoiloittelua vesitornin seinällä muutaman sadan metrin päästä. Muut yhteisöt ja yksittäiset henkilöt kyllä räiskivät komeita kuvioita taivaalle.
Aikoinaan vesitornin huipulla oli kahvila, josta näkyi komeasti suurin osa kaupunkia. Mutta sitten alkoi remontti, kahvilakin kyllä valmistui, mutta sitä ei avattu yleisölle. Viime aikoina on keskusteltu siitä, pitäisikö se jälleen avata. Taloudellisesti se ei kuitenkaan varmaan olisi kovin hyvä bisnes.
