Uutta 2014
Kuva on Lahemaalta Võsun satamasta Suomenlahden rannalta. Jokainen voi kuvitella mahdollisen symboliikan mielessään.
Tämä osio kasvaa useimpien blogien lailla. Tavoitteena on kirjata aina edellisen kuukauden tapahtumia alkaen huhtikuusta 2014.
Kuukausitarinat:
1. Suomesta Viroon - Virosta Suomeen (Huhtikuu 2014)
2. Köök - Keittiö (Toukokuu 2014)
3. Lahtelaiset löysivät kesän Viljandista (Kesäkuu 2014)
4. Suomalaisten ja Suomessa toimineiden jäljillä Etelä-Virossa (Heinäkuu 2014)
5. Viron tanssi- ja laulujuhlat 2014 (Elokuu 2014)
6. Hyvinkään Ponnistus 02 Rakveressa (Syyskuu 2014)
7. Ylläs yllättää (Lokakuu 2014)
8. Vuodet vierivät (Marraskuu 2014)
9. Teemamaana Italia (Marraskuu 2014)
10. Hyvää Joulua ! (Joulukuu 2014)
Kuva on Lahemaalta Võsun satamasta Suomenlahden rannalta. Jokainen voi kuvitella mahdollisen symboliikan mielessään.
Tämä osio kasvaa useimpien blogien lailla. Tavoitteena on kirjata aina edellisen kuukauden tapahtumia alkaen huhtikuusta 2014.
Kuukausitarinat:
1. Suomesta Viroon - Virosta Suomeen (Huhtikuu 2014)
2. Köök - Keittiö (Toukokuu 2014)
3. Lahtelaiset löysivät kesän Viljandista (Kesäkuu 2014)
4. Suomalaisten ja Suomessa toimineiden jäljillä Etelä-Virossa (Heinäkuu 2014)
5. Viron tanssi- ja laulujuhlat 2014 (Elokuu 2014)
6. Hyvinkään Ponnistus 02 Rakveressa (Syyskuu 2014)
7. Ylläs yllättää (Lokakuu 2014)
8. Vuodet vierivät (Marraskuu 2014)
9. Teemamaana Italia (Marraskuu 2014)
10. Hyvää Joulua ! (Joulukuu 2014)
10. Hyvää Joulua !
Ensilumi satoi Lahteen joulukuun 13. päivää edeltäneenä yönä. Toivottavasti se pysyy ja lisääntyy niin, että vuoden tauon jälkeen tavallinenkin talviliikkuja pääsee suksille.
Oheisessa kuvasarjassa Lahden Ristinkirk-koa ja sen ympäristöä tarkastellaan eri suun-nilta. Joulukylän 16 pikkurakennelmaa sijoi-tettiin Lanun aukiolle toriparkin kesken ole-vien töiden takia. Lanun aukiolla pidetään ka-tu sulana pinnan alla olevien vesiputkien avul-la.
Aatonaattona näytti toive toteutuneen: lunta oli edelleen, se oli jopa hieman lisääntynyt.
Oli lunta sitten tai ei, ainakin yksi asia pysyy: Joulun sanoma.
Ensilumi satoi Lahteen joulukuun 13. päivää edeltäneenä yönä. Toivottavasti se pysyy ja lisääntyy niin, että vuoden tauon jälkeen tavallinenkin talviliikkuja pääsee suksille.
Oheisessa kuvasarjassa Lahden Ristinkirk-koa ja sen ympäristöä tarkastellaan eri suun-nilta. Joulukylän 16 pikkurakennelmaa sijoi-tettiin Lanun aukiolle toriparkin kesken ole-vien töiden takia. Lanun aukiolla pidetään ka-tu sulana pinnan alla olevien vesiputkien avul-la.
Aatonaattona näytti toive toteutuneen: lunta oli edelleen, se oli jopa hieman lisääntynyt.
Oli lunta sitten tai ei, ainakin yksi asia pysyy: Joulun sanoma.
9. Teemamaana Italia
Helsingin kirjamessut 23.-26.10.2014.
Italian osaston olivat rakentaneet maan suurlähetystö ja kulttuuri-instituutti yhdessä. Myös Lahden Finlandia-Italialla oli oma kirjailijaesittely.
Helsingin kirjamessujen teemamaana oli tänä vuonna Italia. Sen osastolla tuotiin esille monia sellaisia tekijöitä ja ilmiöitä, joista Italia on tullut tunnetuksi. Näitä ovat mm. historia, taide, mutta myös keittotaito, sarjakuvat ja design. Esimerkkinä muotoilusta ja luovuudesta nähtiin osastolla legendaarisen Vespan uusin prototyyppi. Torinon Eurooppalaisen muotoiluinstituutin oppilaat olivat suunnitelleet osaston esiintymistilan yleisilmeen käyttäen apunaan mm. tunnettua piirroskuvaa La Lineaa.
Mm. kuvassa oleva kirjailija ja historiantutkija Matteo Collura esitteli osastolla Sisiliaan sijoittuvaa teostaan Sisiliasta myyttien tyyssijana. Suurin osa kaikista maan 50:stä kirjailijavieraasta esiintyi kuitenkin messujen muilla esiintymislavoilla.
Italian osaston esiintymistilan takaseinän täyttivät Italian lipun suurikokoiset värit, joiden keskiössä oli piirroshahmo La Linea. Hahmon ja saman nimisen sarjan idean keksi vuonna 1969 pilapiirtäjä Cavandoli suunnitellessaan mainoskampanjaa eräälle italialaiselle astiatehtaalle. Tuloksena oli kuvassa näkyvä isonenäinen piirroshahmo, joka oli osa loputonta viivaa, jota pitkin se käveli eteenpäin. Siitä tehtyä televisiosarjaa esitettiin alun perin Italian yleisradioyhtiön RAI 1:n TV-kanavalla, ja sen jälkeen yli 40 muussa maassa. Lyhyitä parin kolmen minuutin jaksoja valmistui esityskuntoon kaikkiaan noin 90 kappaletta. Parhaan kuvan La Lineasta ja sen liikkumisesta samaa viivaa tai linjaa pitkin saa netistä googlaamalla sen nimeä.
Italiatietouteen toi oman mausteensa myös toukokuussa 1970 perustettu Lahden Finlandia-Italia ry. järjestämällä oman keskustelutilaisuutensa messukeskuksen kolmannessa kerroksessa. Aluksi odotettiin suomalaista, Roomassa asuvaa dekkarikirjailijaa Vera Valaa, mutta lentoyhteyksien takia hän ei ehtinyt paikalle ennen myöhäistä iltapäivää.
Niinpä päähuomion sai, ja aivan ansaitusti, milanolainen vapaa kirjailija Raffaella Silvestri (s. 1984). Hän oli aluksi opiskellut kauppatieteen maisteriksi Cambridgen yliopistossa, minkä jälkeen seurasivat markkinointi- ja tiedotustehtävät. Vuosina 2006-2007 hän oli Erasmus-vaihdossa Helsingin yliopistossa. Tällöin hän oli 22-vuotias. Helsingissä hän tutki suomalaisten naiskirjailijoiden elämää ja tuotantoa. Samalla tulivat tutuiksi monet suomalaiset, jotka ohjasivat hänet mm. talvella Lappiin. Sen luonto ja eläimet tekivät häneen erityisen vahvan vaikutuksen eksoottisuudellaan.
Varsinainen elämänmuutos tapahtui parisen vuotta sitten, jolloin hän tuli toiseksi Italian TV:n pöytälaatikkokirjailijoille järjestämässä kykyjenetsintäkilpailussa. Sen ansiosta entiset tehtävät jäivät ja hänestä tuli vapaa kirjailija.
Tästä kilpailusta alkoikin täällä kokoustilassa hänen varsinainen esityksensä, jonka aikana hän pääsi italialaiseen tapaan todella vauhtiin. Yhdistyksen jäsen Leena Sirkiä onneksi tulkkasi Raffaellan ilmeikästä ja soljuvaa sanomaa meille kaikille, joiden ohi nopeasti puhuttu italia olisi voinut muuten mennä. Leena oli tietääkseni yhdistyksen johtoryhmän kanssa suunnitellut ja toteuttanut tapahtuman.
TV:n kilpailuun haettiin käsikirjoituksilla, joiden perusteella valittiin suuresta joukosta loppukilpailuun 12 henkilöä. Se toteutettiin hyviä hermoja vaativana pudotuskisana, eli jokaisen ohjelman lopussa joku sai lähteä. Kukin kilpailija kirjoitti eri päivinä annetuista aiheista paikalla tekstiä niin, että tuomarit näkivät ajantasaisesti myös ne sanat ja kappaleet, jotka välillä poistettiin. Aikaa oli puoli tuntia, kelloa ei saanut olla, ajan kuluminen ilmoitettiin jännityksen lisäämiseksi 10 minuutin välein. Raffaella tuli toiseksi, niinpä hänestä tuli tunnettu, käännössopimuksia ja kutsuja messuille onkin sitten tullut joka puolelta.
Raffaella haki kilpailuun lähes valmiilla esikoisteoksellaan La Distanza da Helsinki. Alunperin kustantaja oli luvannut toteuttaa vain voittajan kirjasuunnitelman. Mutta Raffaellan teksti nähtiin niin hyvänä, että sekin julkaistiin. Siinä päähenkilöt Viola ja Kimi tapasivat 16-vuotiaina kielikurssilla Lontoossa. Leena Sirkiän laatiman, meille lahtelaisille etukäteen toimitetun tekstin sanoin: ”molemmilla oli salaisuus, joka teki heistä erilaisia muihin nähden, Viola oli juuri menettänyt äitinsä, ja Kimi sairasti autismia. Vuosien mittaan he tapasivat eri puolilla Eurooppaa, myös Helsingissä. Viola kamppaili ylemmän keskiluokan paineita vastaan ja Kimi ilmaisi itseään tavalla, jonka parhaiten osasi, soittamalla pianoa.” Jokaisessa kohtaamisessa he olivat aikuisempia ja lähempänä koko loppuelämään vaikuttavaa päätöstä, joka heidän oli vääjäämättä tehtävä. Laatimassaan selosteessa Leena Sirkiä jätti tämän kohdan avoimeksi. Sekin kyllä kiinnostaa, sillä kirjan tilauksia jätettiin hetkessä 20 kappaletta.
Lopulta päästiin vertailemaan suomalaisen ja italialaisen naisen asemaa. Raffaellan mukaan italialainen on saanut säilyttää naiseutensa, suomalaiset ovat kyllä tasa-arvoisempia miesten kanssa, mutta he ovat samalla menettäneet jotain. Italialainen mies osaa kultivoidusti esittää ihailunsa, joka saa naisen ”hehkumaan”, suomalainen mies ei sen sijaan osoita ihailuaan yhtä tahdikkaasti.
Raffaellan mielestä Suomessa on parasta turvallisuus. Suomessa nainen voi pääsääntöisesti kävellä yksin kaikilla kaduilla ja miltei kaikkina vuorokauden aikoina, italialainen tarvitsisi vastaavissa tilanteissa joskus varalle pippurisumutteen käsilaukkuunsa.
TV:n kilpailuun haettiin käsikirjoituksilla, joiden perusteella valittiin suuresta joukosta loppukilpailuun 12 henkilöä. Se toteutettiin hyviä hermoja vaativana pudotuskisana, eli jokaisen ohjelman lopussa joku sai lähteä. Kukin kilpailija kirjoitti eri päivinä annetuista aiheista paikalla tekstiä niin, että tuomarit näkivät ajantasaisesti myös ne sanat ja kappaleet, jotka välillä poistettiin. Aikaa oli puoli tuntia, kelloa ei saanut olla, ajan kuluminen ilmoitettiin jännityksen lisäämiseksi 10 minuutin välein. Raffaella tuli toiseksi, niinpä hänestä tuli tunnettu, käännössopimuksia ja kutsuja messuille onkin sitten tullut joka puolelta.
Raffaella haki kilpailuun lähes valmiilla esikoisteoksellaan La Distanza da Helsinki. Alunperin kustantaja oli luvannut toteuttaa vain voittajan kirjasuunnitelman. Mutta Raffaellan teksti nähtiin niin hyvänä, että sekin julkaistiin. Siinä päähenkilöt Viola ja Kimi tapasivat 16-vuotiaina kielikurssilla Lontoossa. Leena Sirkiän laatiman, meille lahtelaisille etukäteen toimitetun tekstin sanoin: ”molemmilla oli salaisuus, joka teki heistä erilaisia muihin nähden, Viola oli juuri menettänyt äitinsä, ja Kimi sairasti autismia. Vuosien mittaan he tapasivat eri puolilla Eurooppaa, myös Helsingissä. Viola kamppaili ylemmän keskiluokan paineita vastaan ja Kimi ilmaisi itseään tavalla, jonka parhaiten osasi, soittamalla pianoa.” Jokaisessa kohtaamisessa he olivat aikuisempia ja lähempänä koko loppuelämään vaikuttavaa päätöstä, joka heidän oli vääjäämättä tehtävä. Laatimassaan selosteessa Leena Sirkiä jätti tämän kohdan avoimeksi. Sekin kyllä kiinnostaa, sillä kirjan tilauksia jätettiin hetkessä 20 kappaletta.
Lopulta päästiin vertailemaan suomalaisen ja italialaisen naisen asemaa. Raffaellan mukaan italialainen on saanut säilyttää naiseutensa, suomalaiset ovat kyllä tasa-arvoisempia miesten kanssa, mutta he ovat samalla menettäneet jotain. Italialainen mies osaa kultivoidusti esittää ihailunsa, joka saa naisen ”hehkumaan”, suomalainen mies ei sen sijaan osoita ihailuaan yhtä tahdikkaasti.
Raffaellan mielestä Suomessa on parasta turvallisuus. Suomessa nainen voi pääsääntöisesti kävellä yksin kaikilla kaduilla ja miltei kaikkina vuorokauden aikoina, italialainen tarvitsisi vastaavissa tilanteissa joskus varalle pippurisumutteen käsilaukkuunsa.
Tietenkin
kysyttiin, oliko kysymyk-sessä jollain tapaa omakohtainen tarina. Ei kuulemma,
kaikki oli täyttä fiktiota. Mutta kun kaikki muut kirjailijat messujen
esiintymisaree-noilla vuoron perään todistivat, että heidän romaaninsa syntyvät
aina omista kokemuksista ja ympärillä olevista henkilöistä!
Niinpä jääkin helposti miettimään, etteikö siellä Helsingissä silloin vuosina 2006-2007 sattunut mitään pientäkään romanssinpoikasta? Luulisi, että tämän tytön ympärillä olisi pyörinyt nuoria miehiä aina pois hätisteltäväksi asti !
Niinpä jääkin helposti miettimään, etteikö siellä Helsingissä silloin vuosina 2006-2007 sattunut mitään pientäkään romanssinpoikasta? Luulisi, että tämän tytön ympärillä olisi pyörinyt nuoria miehiä aina pois hätisteltäväksi asti !
8. Vuodet vierivät
Lokakuussa tuli taas uusi rajapaalu saavutettua, yksi lähempänä seuraavaa kymmenlukua. Elän jo syksyä, mutta tie jatkuu yhä. Tiedä sitten mitä seuraavan mutkan takana on.
Oikeastaan on aika armeliasta, että ihminen ei itse huomaa vanhenevansa, edellyttäen tietenkin, että terveys on osapuilleen kohdallaan. Vanhenemisen huomaakin usein paremmin siitä, että omat lapset alkavat täyttää viisikymppisiään ja lapsenlapset muuttavat yliopistopaikkakunnilleen. Niin, ja aina silloin tällöin tulevat jotkut entiset oppilaat iloissaan ilmoittamaan, että on päästy eläkkeelle, toiset taas, että vain sen ja sen verran on enää jäljellä.
Kieltämättä tuntuu kyllä joskus, että tässä ollaan jatkoajalla, ainakin jos ajattelen suvun sydän- ja verisuonitautihistoriaa. Tietysti jotain pientä remppaa joudutaan aina silloin tällöin tekemään. Näinhän käy vanhalle autollekin, kun jotain on saatu kuntoon, niin seuraavasta paikasta repsottaa. Kiitollisuutta tässä on jo oppinut, jokaiseen terveeseen aamuun herääminen antaa tunteen, että lahjaahan tämä kaikki on. ” Kun ny tällääsenä pysyys”, sanoi äitini aikoinaan 90 vuotta täyttäessään.
Lokakuussa tuli taas uusi rajapaalu saavutettua, yksi lähempänä seuraavaa kymmenlukua. Elän jo syksyä, mutta tie jatkuu yhä. Tiedä sitten mitä seuraavan mutkan takana on.
Oikeastaan on aika armeliasta, että ihminen ei itse huomaa vanhenevansa, edellyttäen tietenkin, että terveys on osapuilleen kohdallaan. Vanhenemisen huomaakin usein paremmin siitä, että omat lapset alkavat täyttää viisikymppisiään ja lapsenlapset muuttavat yliopistopaikkakunnilleen. Niin, ja aina silloin tällöin tulevat jotkut entiset oppilaat iloissaan ilmoittamaan, että on päästy eläkkeelle, toiset taas, että vain sen ja sen verran on enää jäljellä.
Kieltämättä tuntuu kyllä joskus, että tässä ollaan jatkoajalla, ainakin jos ajattelen suvun sydän- ja verisuonitautihistoriaa. Tietysti jotain pientä remppaa joudutaan aina silloin tällöin tekemään. Näinhän käy vanhalle autollekin, kun jotain on saatu kuntoon, niin seuraavasta paikasta repsottaa. Kiitollisuutta tässä on jo oppinut, jokaiseen terveeseen aamuun herääminen antaa tunteen, että lahjaahan tämä kaikki on. ” Kun ny tällääsenä pysyys”, sanoi äitini aikoinaan 90 vuotta täyttäessään.
Harmaat pantterit. Runsas liikunta ja kirjoittaminen ovat pitäneet minua vireessä, kirjoittamisestahan ei jäädä eläkkeelle. Yhteiskunnallista merkitystä tällä puuhastelulla tuskin paljon on, vaikka aina joku kiinnostuu lapsuusmuistoistani tai viehättyy kuvauksistani Italiasta, Virosta tai Lapista. Aivan toista on se työ, mitä seniorien satatuhantiset armeijat tälläkin hetkellä tekevät. Kuka soittaa, laulaa tai harrastaa kuvataiteita. Eikä vain harrasta, vaan luo merkittävää taidetta kuoroissa, orkestereissa tai sitten aivan yksinään. Suuret ikäluokat myös kansoittavat katsomoita, pitävät kulttuurilaitoksia pystyssä.
Nuoremmilla näyttää toisinaan olevan tapana syyttää suuria ikäluokkia miltei kaikista vaikeuksista, aiheuttavat suuria kustannuksia, tuhlaavat lastenlastensa eläkerahat jne. Samalla unohdetaan, että ikäihmiset jättävät nuoremmille ja pienemmille ikäluokille perinnöksi valtavan omaisuusmassan, sillä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä inflaatio ja palkkojen jatkuva nousu kuittasivat suuretkin asuntolainat. Tähän tuli katko vasta 1990-luvun lamavuosina. Kuluiksikin ihmiset muuttuvat vasta sitten, kun vanhuuden raihnaus yllättää, tai tulee hiipien. Toisten ohi vuodet kulkevat hellemmin, toiset kohtaa vanhuus jo aikaisemmin. Moni 85- ja jopa 90 -vuotias on vielä aktiivinen toimija.
Harvemmin myöskään muistetaan, että aktiiviset eläkeläiset tuovat yhteiskunnalle käänteisesti valtavan määrän muita tuloja, varsinkin sosiaalipuolella, harmaat pantterit huolehtivat lastenlapsistaan, ovat omaishoitajia ja tukevat kaikin tavoin ns. kolmatta sektoria.
Omaishoitajat. Vuonna 2013 oli asiantuntijain mukaan voimassa 40.000 omaishoitajasopimusta. Kun raja tavanomaisen huolehtimisen ja omaishoitajuuden on välillä vielä häilyvä, olisi niitä tosiasiassa voitu tehdä vielä paljon enemmän. Omaishoitajat säästävät työhön nähden todella pienellä rahalla yhteiskunnalle valtavan summan, kuka sitä edes pystyy laskemaan. Tietysti tähän mainittuun lukuun lasketaan myös työikäisten vanhempien suorittama omien vammaisten lasten hoito, ei siis ainoastaan omista vanhenevista elämänkumppaneista huolehtiminen. Kun kuntien rahat vielä ovat tiukassa, eivät kaikki edes pääse tähän kategoriaan, vaikka siihen kuuluisivat.
Huonokuntoistakaan elämänkumppania ei liioin tahdo saada laitokseen, vaikka vanhenevan hoitajan omakin kunto reistailee. Ystäväpiirissämme on muuan pariskunta, jonka toinen osapuoli oli jo melkein kymmenen vuotta ollut dementian takia terveen puolisonsa varassa. Mutta sitten kävi niin, että tuo parempi osapuoli sai sydänvaivoja ja vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, dementikko tietysti mukana, eihän häntä voitu yksikseenkään jättää. Siellä sitten lamppu vihdoin syttyi: tässähän on kohta toinenkin pitkäaikaispotilas. Ja niin kaupunki vihdoin antoi periksi, dementikolle aukesi hoitopaikka, ja parempikuntoinen jatkoi edelleen omatoimista, aktiivista elämäänsä.
Isovanhemmat. Lisäksi on tärkeää vielä korostaa isovanhempien merkitystä lastenlastensa elämässä. Jotta paremmin uskottaisiin, on syytä siteerata asiantuntijoita. Etelä-Suomen Sanomissa oli 30.9.2014 toimittaja Anne Revon artikkeli nimeltä Mummot pelastajina. Siinä hän selosti ensin Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirchin kirjoittaman kirjan Yhdessä sisältöä. Kattava ajatus oli, että pitkää hoitoa lapsuudessa tarvitseva, isoaivoinen ihmislaji ei olisi selvinnyt ilman isoäitien apua, vaan olisi kuollut sukupuuttoon. Valtiotieteiden tohtori Antti O. Tanskanen on puolestaan todennut väitöskirjassaan, että isovanhempien antama lastenhoitoapu ja henkinen tuki ovat yhteydessä äitien aikomuksiin hankkia toinen tai kolmas lapsi. Lisäksi erityisesti ”äidinäidin ja äidinisän sitoutuminen on yhteydessä murrosikäisten lastenlasten vähäisempiin emotionaalisiin ja käyttäytymisperäisiin ongelmiin”.
Lopputaival. Parhaillaan tehtävän eläkeuudistuksen Tanskanen pelkää aiheuttavan ikäsyrjintää työpaikoilla. Tämä näkyy jo nyt työhön otossa ja kollektiiviperusteisessa irtisanomisessa. Ajan uusliberalistinen henki aiheuttaa myös työntekijäin vähentämistä niissä hoitopaikoissa, joissa ihmiset joutuvat elämään viimeisiä aikojaan. Heikoilta on helppo leikata.
On hyvä muistaa, että avuttomina ja huonosti hoidettuina hoitolaitoksissa lojuu myös paljon entisiä päättäjiä, jotka ovat aikanaan eläneet, elleivät nyt aivan ikuisen nuoruuden, niin ainakin ikuisen vahvan ja voimakkaan keski-iän harhassa.
Nuoremmilla näyttää toisinaan olevan tapana syyttää suuria ikäluokkia miltei kaikista vaikeuksista, aiheuttavat suuria kustannuksia, tuhlaavat lastenlastensa eläkerahat jne. Samalla unohdetaan, että ikäihmiset jättävät nuoremmille ja pienemmille ikäluokille perinnöksi valtavan omaisuusmassan, sillä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä inflaatio ja palkkojen jatkuva nousu kuittasivat suuretkin asuntolainat. Tähän tuli katko vasta 1990-luvun lamavuosina. Kuluiksikin ihmiset muuttuvat vasta sitten, kun vanhuuden raihnaus yllättää, tai tulee hiipien. Toisten ohi vuodet kulkevat hellemmin, toiset kohtaa vanhuus jo aikaisemmin. Moni 85- ja jopa 90 -vuotias on vielä aktiivinen toimija.
Harvemmin myöskään muistetaan, että aktiiviset eläkeläiset tuovat yhteiskunnalle käänteisesti valtavan määrän muita tuloja, varsinkin sosiaalipuolella, harmaat pantterit huolehtivat lastenlapsistaan, ovat omaishoitajia ja tukevat kaikin tavoin ns. kolmatta sektoria.
Omaishoitajat. Vuonna 2013 oli asiantuntijain mukaan voimassa 40.000 omaishoitajasopimusta. Kun raja tavanomaisen huolehtimisen ja omaishoitajuuden on välillä vielä häilyvä, olisi niitä tosiasiassa voitu tehdä vielä paljon enemmän. Omaishoitajat säästävät työhön nähden todella pienellä rahalla yhteiskunnalle valtavan summan, kuka sitä edes pystyy laskemaan. Tietysti tähän mainittuun lukuun lasketaan myös työikäisten vanhempien suorittama omien vammaisten lasten hoito, ei siis ainoastaan omista vanhenevista elämänkumppaneista huolehtiminen. Kun kuntien rahat vielä ovat tiukassa, eivät kaikki edes pääse tähän kategoriaan, vaikka siihen kuuluisivat.
Huonokuntoistakaan elämänkumppania ei liioin tahdo saada laitokseen, vaikka vanhenevan hoitajan omakin kunto reistailee. Ystäväpiirissämme on muuan pariskunta, jonka toinen osapuoli oli jo melkein kymmenen vuotta ollut dementian takia terveen puolisonsa varassa. Mutta sitten kävi niin, että tuo parempi osapuoli sai sydänvaivoja ja vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, dementikko tietysti mukana, eihän häntä voitu yksikseenkään jättää. Siellä sitten lamppu vihdoin syttyi: tässähän on kohta toinenkin pitkäaikaispotilas. Ja niin kaupunki vihdoin antoi periksi, dementikolle aukesi hoitopaikka, ja parempikuntoinen jatkoi edelleen omatoimista, aktiivista elämäänsä.
Isovanhemmat. Lisäksi on tärkeää vielä korostaa isovanhempien merkitystä lastenlastensa elämässä. Jotta paremmin uskottaisiin, on syytä siteerata asiantuntijoita. Etelä-Suomen Sanomissa oli 30.9.2014 toimittaja Anne Revon artikkeli nimeltä Mummot pelastajina. Siinä hän selosti ensin Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirchin kirjoittaman kirjan Yhdessä sisältöä. Kattava ajatus oli, että pitkää hoitoa lapsuudessa tarvitseva, isoaivoinen ihmislaji ei olisi selvinnyt ilman isoäitien apua, vaan olisi kuollut sukupuuttoon. Valtiotieteiden tohtori Antti O. Tanskanen on puolestaan todennut väitöskirjassaan, että isovanhempien antama lastenhoitoapu ja henkinen tuki ovat yhteydessä äitien aikomuksiin hankkia toinen tai kolmas lapsi. Lisäksi erityisesti ”äidinäidin ja äidinisän sitoutuminen on yhteydessä murrosikäisten lastenlasten vähäisempiin emotionaalisiin ja käyttäytymisperäisiin ongelmiin”.
Lopputaival. Parhaillaan tehtävän eläkeuudistuksen Tanskanen pelkää aiheuttavan ikäsyrjintää työpaikoilla. Tämä näkyy jo nyt työhön otossa ja kollektiiviperusteisessa irtisanomisessa. Ajan uusliberalistinen henki aiheuttaa myös työntekijäin vähentämistä niissä hoitopaikoissa, joissa ihmiset joutuvat elämään viimeisiä aikojaan. Heikoilta on helppo leikata.
On hyvä muistaa, että avuttomina ja huonosti hoidettuina hoitolaitoksissa lojuu myös paljon entisiä päättäjiä, jotka ovat aikanaan eläneet, elleivät nyt aivan ikuisen nuoruuden, niin ainakin ikuisen vahvan ja voimakkaan keski-iän harhassa.
Kuva Lahden satamasta sumuisena lokakuun aamuna.
7. Ylläs yllättää
Syyskuun puolivälissä tuli käytyä Ylläk-sellä, tällä kertaa sukulaispariskunnan luona ja yöjunalla molempiin suuntiin. Kieltämättä kaiken yötä kuului kolketta ja oli vaunujen nykimistä, sitä enemmän mitä pohjoisemmaksi tultiin, ei niinkään eteläs-sä. Niin virkeinä kuitenkin päästiin Kolariin ja siitä bussilla Ylläsjärvelle, että samana päivänä kuljettiin jo muutaman kilometrin matka luontokeskus Kellokkaan kautta Varkaankurun laavulle ja takaisin. Välillä vaellettiin pidempiäkin matkoja, ja viimeisenä päivänä ehdittiin silloinkin vielä maastoon. Ehkäpä sen takia uni tuli paluumatkallakin mukavasti, ei vielä Kolarissa, mutta kuitenkin Lapin alueella
Alla on kuva tunturipurosta, josta otettiin vesi Varkaankurun nokipannukahvia varten. Toisena kuvana on Varkaankurun laavu, ja päivän paras hetki.
Miten sitten Ylläs yllätti. No ainakin siinä mielessä, että pikkujärviä ja niiden rannoilla olevia laavuja tai kotia oli runsaasti, etenkin Äkäslompolon puolella. Joissakin paikoissa oli polkuja hiekoitettu vaikka pyörätuolilla kuljettaviksi, esimerkiksi viimeisen päivän kohteeseen Kesänkijärvelle. Ainakin tuona päivänä oli laavulla useita varsin kunnioitettavan painoindeksin omaavia, kuitenkin siihen huonompaan suuntaan. Joillekin tämä saattoi olla ainoa ns. vaelluskohde, mikä monen kohdalla silti oli pelkästään kunnioitettavaa. Kesänkijärvelle matkattiin kolmantena, eli lähtöpäivänä. Sen kuvia on myöhemmässä galleriassa.
Vaikeusastetta oli kyllä sitten muualla moneen makuun, ja ohittajia riitti. Toisen päivän kohteena olleelle Hangaskurun kodalle oli matkaa edestakaisin laskettuna ehkä 13 kilometriä. Vaikka maasto ei ollut erityisen vaativaa, ehti yksi jos toinenkin porukka ohittaa kepein askelin meidän keski-iältään reippaasti yli 70 vuotta olevan, sinänsä hyväkuntoisen ryhmämme. Oheinen kuvasarja kertoo lähestymisestä Hangaskurulle yli suoalueen. Sitä ennen oli metsäistä paikoin nousevaa, paikoin laskevaa maastoa.
Vaikeusastetta oli kyllä sitten muualla moneen makuun, ja ohittajia riitti. Toisen päivän kohteena olleelle Hangaskurun kodalle oli matkaa edestakaisin laskettuna ehkä 13 kilometriä. Vaikka maasto ei ollut erityisen vaativaa, ehti yksi jos toinenkin porukka ohittaa kepein askelin meidän keski-iältään reippaasti yli 70 vuotta olevan, sinänsä hyväkuntoisen ryhmämme. Oheinen kuvasarja kertoo lähestymisestä Hangaskurulle yli suoalueen. Sitä ennen oli metsäistä paikoin nousevaa, paikoin laskevaa maastoa.
Ruska oli yllättävän hyvä ja värikäs, hyvä vaikka yöpakkasia ei koko alkusyksynä ollut ollenkaan. Ensimmäisen kerran lämpömittari menikin pakkasen puolelle vasta silloin, kun olimme jo paikalla. Itse Ylläs -tunturin ja muiden saman alueen tunturien huiput eivät kylläkään lumettomana aikana näytä kovin kauniilta. Jokaisen tunturin ylemmät rinteet ovat lähes pelkästään kivien peitossa ja siksi vaikeakulkuisia. Äkäslompolon puolelta lähtee kyllä viistopolku Ylläksen huipulle, ja toiselta, eli Ylläsjärven puolelta alas, mutta eivät ne kovin paljon houkuttele. Tuuli ottaa jo alkumatkasta ikävästi kiinni.
Ylläs ei siis siinä mielessä vedä vertoja vaikkapa Pallakselle ja siellä kuululle Taivaskerolle, vaikka senkin kaikkein korkein laki on jatkuvien kivikenttien, eli rakan peitossa. Lähempänä Muoniota sijaitseva Särkitunturi taas on esimerkki mukavasti metsäisestä alkumatkasta. Sen laella kyllä löytyy tuulensuojaakin, ainakin jos osaa nousta lopussa oikeasta suunnasta.
Luontokeskus Kellokkaalle on syytä pysähtyä paitsi monipuolisen informaation, myös sen pihassa olevan Savottamuseon takia. Eipä siellä juuri ketään näkynyt, pari vanhempaa pariskuntaa kyllä. Sietäisi siellä fyysisesti helppoon elämään tottuneiden nuorempienkin käydä, sillä siellä näkyy, miten Suomea rakennettiin ennen ja jälkeen sotien. Sinne oli konstruoitu aidonnäköiseen rakennukseen niin miesten makuutila kuin kämppäemännän keittiöpuolikin. Oli hevosvetoinen lumiaura ja valtava vesisäiliö, jonka sisällöllä jäädytettiin hevostiet korpeen. Sieltä löytyi monenlaisia sahoja ja muita työvälineitä, sellaisiakin joita vanhempikin ennen sotia syntynyt ihminen saattoi ihmetellä. Tuli mieleen, että monet miehet ovat niillä työmailla tehneet itsensä rikki, hevonen saattoi pahimmissa tapauksissa kestää vain vuoden pari. ”Silloin oli miehet rautaa….”
Kuva savottamuseon nurkkauksesta kertoo menneestä ajasta. Vasemmalla on luukku, jonka kautta emäntä jakoi miehille ruokaa.
Ylläs ei siis siinä mielessä vedä vertoja vaikkapa Pallakselle ja siellä kuululle Taivaskerolle, vaikka senkin kaikkein korkein laki on jatkuvien kivikenttien, eli rakan peitossa. Lähempänä Muoniota sijaitseva Särkitunturi taas on esimerkki mukavasti metsäisestä alkumatkasta. Sen laella kyllä löytyy tuulensuojaakin, ainakin jos osaa nousta lopussa oikeasta suunnasta.
Luontokeskus Kellokkaalle on syytä pysähtyä paitsi monipuolisen informaation, myös sen pihassa olevan Savottamuseon takia. Eipä siellä juuri ketään näkynyt, pari vanhempaa pariskuntaa kyllä. Sietäisi siellä fyysisesti helppoon elämään tottuneiden nuorempienkin käydä, sillä siellä näkyy, miten Suomea rakennettiin ennen ja jälkeen sotien. Sinne oli konstruoitu aidonnäköiseen rakennukseen niin miesten makuutila kuin kämppäemännän keittiöpuolikin. Oli hevosvetoinen lumiaura ja valtava vesisäiliö, jonka sisällöllä jäädytettiin hevostiet korpeen. Sieltä löytyi monenlaisia sahoja ja muita työvälineitä, sellaisiakin joita vanhempikin ennen sotia syntynyt ihminen saattoi ihmetellä. Tuli mieleen, että monet miehet ovat niillä työmailla tehneet itsensä rikki, hevonen saattoi pahimmissa tapauksissa kestää vain vuoden pari. ”Silloin oli miehet rautaa….”
Kuva savottamuseon nurkkauksesta kertoo menneestä ajasta. Vasemmalla on luukku, jonka kautta emäntä jakoi miehille ruokaa.
Niin Äkäslompolon kuin Ylläsjärvenkin puolella on monenlaisia lepo- ja juhlintakohteita. On korkealuokkaisia hotelleja, hieno kappeli, ja musiikkiesityksiä, nytkin oli tulossa tunnettu hengellisten laulujen osaaja, säveltäjä Petri Laaksonen, sekä joitakin kevyen musiikin suosikkeja. En tiedä kiertääkö Lapissa tänä vuonna Ralf Gothonin kamariyhtye. Vuosi sitten se veti Oloksen hienon konserttisalin täyteen, ja aivan syystä vetikin.
Ja onhan siellä Äkäslompolossa kaikkien tuntema Riemuliiteri, joidenkin pääkohde. Joku sattumalta samoille tulille sattunut paikallinen tiesi kertoa, että nyt ruskan aikaan siellä on enemmän aidan yli vilkuilevia rouvahenkilöitä, maalis- huhtikuun hankien aikaan taas herrahenkilöitä. En tiedä onko siitä tehty henkilökohtaista empiiristä tutkimusta, vai onko kaikki vain ns. kaupunkilegendaa. Uskokoon ken tahtoo !
Ja sitten vielä galleriakuvia Kesänkijärveltä ja vähän muualtakin.
Ja onhan siellä Äkäslompolossa kaikkien tuntema Riemuliiteri, joidenkin pääkohde. Joku sattumalta samoille tulille sattunut paikallinen tiesi kertoa, että nyt ruskan aikaan siellä on enemmän aidan yli vilkuilevia rouvahenkilöitä, maalis- huhtikuun hankien aikaan taas herrahenkilöitä. En tiedä onko siitä tehty henkilökohtaista empiiristä tutkimusta, vai onko kaikki vain ns. kaupunkilegendaa. Uskokoon ken tahtoo !
Ja sitten vielä galleriakuvia Kesänkijärveltä ja vähän muualtakin.
6. Hyvinkään Ponnistus 02 Rakveressa
Rakveren to-rin laidassa on torin moderniin ilmeeseen sopiva, kir-jaimista muodostettu pyöräteline.
Nykyään urheiluseurat aloittavat kansainvälisyyskasvatuksen entistä varhaisemmin. Hyvä esimerkki tästä on Hyvinkään Ponnistus, joka vei 8.-10.elokuuta 2014 seuransa 12 -vuotiaiden koripallojoukkueen jo toista kertaa harjoitus- ja pelileirille Rakvereen. Taustalla oli tutustuminen Suomessa asuvaan rakeverelaiseen urheilumieheen. Matka onnistui hyvin, parit kovat harjoitukset pidettiin ja lisäksi pelattiin Rakvere Tarvas –seuran 2002 syntyneiden kanssa ystävyysottelu. Joukko oli jo hyvin ryhmäytynyt yhteen, ja vuosien aikana kehittynyt yhteishenki näkyi selvästi.
Ennen peliä valmentajat kokosivat joukkueen käskynjaolle. Taaempana Tom Moberg, lähempänä Matti Rajamäki.
Nykyään urheiluseurat aloittavat kansainvälisyyskasvatuksen entistä varhaisemmin. Hyvä esimerkki tästä on Hyvinkään Ponnistus, joka vei 8.-10.elokuuta 2014 seuransa 12 -vuotiaiden koripallojoukkueen jo toista kertaa harjoitus- ja pelileirille Rakvereen. Taustalla oli tutustuminen Suomessa asuvaan rakeverelaiseen urheilumieheen. Matka onnistui hyvin, parit kovat harjoitukset pidettiin ja lisäksi pelattiin Rakvere Tarvas –seuran 2002 syntyneiden kanssa ystävyysottelu. Joukko oli jo hyvin ryhmäytynyt yhteen, ja vuosien aikana kehittynyt yhteishenki näkyi selvästi.
Ennen peliä valmentajat kokosivat joukkueen käskynjaolle. Taaempana Tom Moberg, lähempänä Matti Rajamäki.
Ystävyysottelu hävittiin niukasti muutamalla pisteellä pitempään koossa olleelle virolaisjoukkueelle. Kokemusta tietysti saatiin, ja osaamista päästiin näyttämään. Ulkopuoliselle seuraajalle kokemus oli yllättävä, en olisi voinut etukäteen ymmärtää, miten pitkälle tämän ikäiset voivat päästä. Vauhtia riitti, yhteispeli syöttöineen ja heittoineen onnistui, paikanhaku oli kehittynyttä. Pitkät pojat nostelivat koreja korin lähellä, pelinrakentajat ja laitahyökkääjät painoivat vauhdilla. Erityisesti jäi mieleen hyvinkääläisten vielä pienikokoinen pelinrakentaja Mio Mustonen, jolla oli jo ihan varttuneempienkin pelaajien elkeitä. En niinkään hämmästynyt siitä, että hän siirsi pompulla palloa kädestä toiseen selkänsä takaa. Mutta täydessä vauhdissa suoritettu pallon siirto omien jalkojen välistä on jo sellainen taidonnäyte, jota yleensä näkee vasta varttuneiden juniorien ja miesten sarjoissa.
Suomalaispoikien onneksi kokenut valmentaja Tomi Moberg on apulaisineen voinut tehdä jo vuosia työtä heidän hyväkseen. Yksi muista valmentajista on Matti Rajamäki, jonka kontolle jäivät myös huoltohommat ja koko matkan aikana tärkeä alaikäisten valvonta. En tiedä, oliko hänellä pedagogista koulutusta, mutta taitavasti hän kokeneen opettajan tavoin piti joukon koossa huumorilla ja tuon ikäisten toimia oikealla tavalla ymmärtäen. Joka pojasta huolehdittiin niin ruokailussa, majoituksessa kuin pelienkin aikana. Vähän väliä lukumäärä laskettiin, jotta kukaan ei vahingossakaan pääsisi katoamaan. Mm. paluumatkalla pojat koottiin Länsisatamassa yhteen paikkaan. Valmentajat huolehtivat sitten siitä, että jokainen poika pääsi varmasti aikuisen hakijansa kyytiin.
Täytyy taas kerran ihmetellä tuon ikäisten poikien loppumatonta energiaa. Uimaan mentiin Rakvere SPA:ssa aina kun vain vähänkin aikaa riitti. Lopulta valmentajien piti kieltää uiminen ja altaassa melskaaminen välittömästi ennen virallista peliä virolaisten kanssa. Pojanpoikamme oli innolla mukana ja me olimme eräänlaisia apuvalvojia. Rankkaa oli, mutta olihan se valtavan mielenkiintoista, todellinen elämys.
Suomalaispoikien onneksi kokenut valmentaja Tomi Moberg on apulaisineen voinut tehdä jo vuosia työtä heidän hyväkseen. Yksi muista valmentajista on Matti Rajamäki, jonka kontolle jäivät myös huoltohommat ja koko matkan aikana tärkeä alaikäisten valvonta. En tiedä, oliko hänellä pedagogista koulutusta, mutta taitavasti hän kokeneen opettajan tavoin piti joukon koossa huumorilla ja tuon ikäisten toimia oikealla tavalla ymmärtäen. Joka pojasta huolehdittiin niin ruokailussa, majoituksessa kuin pelienkin aikana. Vähän väliä lukumäärä laskettiin, jotta kukaan ei vahingossakaan pääsisi katoamaan. Mm. paluumatkalla pojat koottiin Länsisatamassa yhteen paikkaan. Valmentajat huolehtivat sitten siitä, että jokainen poika pääsi varmasti aikuisen hakijansa kyytiin.
Täytyy taas kerran ihmetellä tuon ikäisten poikien loppumatonta energiaa. Uimaan mentiin Rakvere SPA:ssa aina kun vain vähänkin aikaa riitti. Lopulta valmentajien piti kieltää uiminen ja altaassa melskaaminen välittömästi ennen virallista peliä virolaisten kanssa. Pojanpoikamme oli innolla mukana ja me olimme eräänlaisia apuvalvojia. Rankkaa oli, mutta olihan se valtavan mielenkiintoista, todellinen elämys.
5. Viron tanssi- ja laulujuhlat 2014
Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna korjasimme jo pitkään hiertäneen puutteen elämässämme, kun osallistuimme Tallinnan tanssi- ja laulujuhlille. Jotenkin vain ne olivat aikaisemmin jääneet väliin, mitä lienee sitten milloinkin ollut esteenä. Nyt päätimme vihdoin lähteä matkaan, emmekä todellakaan katuneet, voisi melkein sanoa, että näin pääsimme lähemmäs virolaisuutta kuin useinkaan muulloin. Lisäksi Lahden seudun senioriopettajat olivat mainiota matkaseuraa, ja puheenjohtaja Arja Sore oli laatinut järjestelyt, jotka toteutuivat mallikkaalla tavalla.
XIX
tantsupidu
Tanssijuhlan nimeksi oli annettu sana Puudutus (Kosketus), ja kyllähän se kosketti meitäkin Pohjanlahden toiselta puolen tulleita. Sanalla on monia merkityksiä, yhden sellaisen antoi Postimees-lehti, jonka mukaan 19. tanssijuhla antoi ajan virrata (Aja Puudutus).
Olimme mukana ensimmäisessä näytöksessä Kalevin stadionilla illalla 4. päivänä heinäkuuta. Ensimmäisen tanssinumeron jälkeen siihen osallistuneet pakkautuivat stadionin nurmikon yhteen laitaan varsinaisia avajaisseremonioita varten. Ne aloitti pitkä polkupyöräletka takakaarteesta rataa pitkin ajaen. Kärjessä kulki soihtu, joka oli kiertänyt kaikki Viron maakunnat kutsuen väkeä juhlaan. Soihtua siirrettiin sitten lukuisten tanssinohjaajien ja -johtajien kädestä toiseen, ja lopuksi sillä sytytettiin stadionin sivustalla olevaan pikkutorniin liekki palamaan. Avajaispuheen piti pääministeri Taavi Rõivas. Tilaisuuden lopuksi palkittiin suuri joukko ansioituneita järjestäjiä ja ohjaajia. Lukuisien tanssiryhmien vuosien odotus palkittiin, osanottajat olivat erilaisissa tilaisuuksissa harjoitelleet, karsineet ja vihdoin päässeet yhteisharjoituksiin. Ja nyt sitten taitoaan pääsi lopulta esittämään kaikki numerot huomioon ottaen yhteensä 10 082 tanssijaa edustaen 643 kollektiivia, eli seuraa ja yhdistystä.
Kaksituntinen kului kuin siivillä. Satapäiset ja välillä tuhatpäisetkin tanssiryhmät seurasivat toisiaan häkellyttävän yhdenaikaisin askelin. Loppunäytöksessä oli yhtä aikaa näkyvillä yli 9000 tanssijaa. Silmämääräisesti arvioiden siinä tanssi tuhatkunta nuorten paria polkkaa taidokkaasti pitkin juoksuratoja, keskemmällä useita tuhansia noudatti keskenään samoja tanhukuvioita niitä kuitenkin vaihdellen, oli ns. senioritansseja, mutta myös paljon aivan uutta, moderniin tanssiin vivahtavaa. Tällainen esitys oli mm. se, jossa pari tuhatta naista liehutteli sinisiä ja muunkin värisiä huiveja. Erityisesti tuntui huikaisevalta ehkä tuhannen valkopukuisen nuoren naisen moderni liikunta. Jokaisella oli selässä kaulavanteesta riippuva musta suurikokoinen huivi, jota käsin leviteltiin. Hetken aikaa tuntui siltä, että valkovartaloiset ja mustasiipiset jättilinnut liikehtivät heilutellen siipiään moneen suuntaan, mutta samassa tahdissa kuitenkin. Kaikki nämä toistettiin loppunäytöksessä.
Ylipäätään koko tapahtumaa on vaikea selostaa, se pitää itse nähdä ja kokea. Yhdenaikaisuus ilman kuuluvia komentoja oli häkellyttävää. Miten on mahdollista, että 500 ihmistä tai enemmän kykeni yht´aikaa siirtymään tanssiaskelin kymmenen metriä toiseen suuntaan niin, että leveä kaistale nurmikkoa jäi stadionin leveyssuunnassa täysin vapaaksi? Tätä tapahtui seuraavienkin ryhmien kohdalla. Ja sitten taas tultiin tanssiaskelin suurena massana entisille paikoilleen.
Kokonaiskuvan välittäminen pelkästään kirjoittamalla jää siis auttamatta plaihuksi. Paremman kuvan saa lyhytvideosta, jonka osoitteen eräs hyvä ystävä välitti minulle. Vaikka siinä käydään koko ohjelma minuutissa läpi ennätystahtia, tulevat siinä esille samanaikaisuus ja vaikeat kuviot. Osoite on https://www.youtube.com/watch?v=jnu7-
Erityisen ihailtavaa oli, että mukana oli paljon nuoria, paljon jopa kymmenvuotiaita ja vähän vanhempia. Eli tanssijuhlien tulevaisuus on taattu, nuoret kasvavat tähän yhteistyön ja yhdessä tanssimisen henkeen. Joka kerta esitetään myös uusia tansseja, joka tietysti miellyttää heitä. Murrosikäisiäkin oli, heillä ja varsinkin heitä vähän vanhemmilla on tietysti mukana jo se, että voi vaivihkaa tavallaan seurustella toisen sukupuolen kanssa, pääsee luontevasti lähelle. Mutta ennen muuta tässä kuten varsinkin laulujuhlissa on pohjana pienen kansan kamppailu itsenäisyytensä puolesta. On kysymys demonstraatiosta ja terveisistä myös muille kansoille, varsinkin siihen suuntaan, josta käsin kärsimyksiä oli tullut.
Kalevin keskusstadionilla aurinko paistoi kuvaajan kasvoihin suoraan, joten muut kuvat eivät valitettavasti onnistuneet. Tällaisia iloisia tyttöporukoita kuitenkin käveli ympäri kaupunkia stadionille mennessä ja sieltä illalla palatessa.
Ylipäätään koko tapahtumaa on vaikea selostaa, se pitää itse nähdä ja kokea. Yhdenaikaisuus ilman kuuluvia komentoja oli häkellyttävää. Miten on mahdollista, että 500 ihmistä tai enemmän kykeni yht´aikaa siirtymään tanssiaskelin kymmenen metriä toiseen suuntaan niin, että leveä kaistale nurmikkoa jäi stadionin leveyssuunnassa täysin vapaaksi? Tätä tapahtui seuraavienkin ryhmien kohdalla. Ja sitten taas tultiin tanssiaskelin suurena massana entisille paikoilleen.
Kokonaiskuvan välittäminen pelkästään kirjoittamalla jää siis auttamatta plaihuksi. Paremman kuvan saa lyhytvideosta, jonka osoitteen eräs hyvä ystävä välitti minulle. Vaikka siinä käydään koko ohjelma minuutissa läpi ennätystahtia, tulevat siinä esille samanaikaisuus ja vaikeat kuviot. Osoite on https://www.youtube.com/watch?v=jnu7-
Erityisen ihailtavaa oli, että mukana oli paljon nuoria, paljon jopa kymmenvuotiaita ja vähän vanhempia. Eli tanssijuhlien tulevaisuus on taattu, nuoret kasvavat tähän yhteistyön ja yhdessä tanssimisen henkeen. Joka kerta esitetään myös uusia tansseja, joka tietysti miellyttää heitä. Murrosikäisiäkin oli, heillä ja varsinkin heitä vähän vanhemmilla on tietysti mukana jo se, että voi vaivihkaa tavallaan seurustella toisen sukupuolen kanssa, pääsee luontevasti lähelle. Mutta ennen muuta tässä kuten varsinkin laulujuhlissa on pohjana pienen kansan kamppailu itsenäisyytensä puolesta. On kysymys demonstraatiosta ja terveisistä myös muille kansoille, varsinkin siihen suuntaan, josta käsin kärsimyksiä oli tullut.
Kalevin keskusstadionilla aurinko paistoi kuvaajan kasvoihin suoraan, joten muut kuvat eivät valitettavasti onnistuneet. Tällaisia iloisia tyttöporukoita kuitenkin käveli ympäri kaupunkia stadionille mennessä ja sieltä illalla palatessa.
XXVI laulupidu
Lauantai-iltana osallistuimme laulujuhlien 1. konserttiin, jonka nimenä oli Aja puudutus, puudustuse aeg (ajan kosketus, kosketuksen aika). Sen päälinjana oli kavalkaadi aikaisempien juhlien ohjelmasta alkaen ensimmäisistä juhlista 1869.
Sama soihturituaali toistui myös laululavalla. Mistä soihtu tuli, sitä en istumapaikaltani nähnyt. Kuulemma sekin oli kiertänyt 20 päivän aikana kaikkien Viron maakuntien läpi. Heti edellisten laulujuhlien jälkeen olivat harjoitukset alkaneet, alueellisten karsintojen jälkeen käytiin läpi vielä kevään karsinnat. Silti laulajia oli molemmat konsertit huomioon ottaen 33 025 kaikkiaan 1046 kuorosta tai ryhmästä. Kysymys oli siis kaikkia maakuntia ja kuntia ja niiden ihmisiä syvältä koskettavasta asiasta. Meillä Suomessa on kyllä ollut tiedossa, että virolainen musiikkikoulutus on aina ollut huippuluokkaa, ja kyllä sen täälläkin koki. Ihmeellistä oli, että enimmillään 22000 laulajaa kerrallaan voitiin johtaa niin, että jättikuoro lauloi yhteen ja johtajansa viitteiden mukaan. Aluksi esitetty Mu isamaa, mu õnn ja rõõm sai meille suomalaisillekin tutuin sävelin melkein kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä.
Soihtu kävi täälläkin ensin kädestä käteen, ja ansioituneita kuoronjohtajia, mutta myös järjestäjiä muistettiin. Tulikin mieleen, millaiset valtavat logistiikkaongelmat, majoitusten etsiminen ja ruokahuolto pelkästään laulajien ja tanssijoiden osalta oli ollut ratkottavana. Pelkästään Virun läheltä portaittain lähtenyt laulajien ja tanssijoiden, 42 000 ihmisen viisikilometrinen marssi kesti kello 14:sta lähtien aivan konsertin alkuun saakka, eli viimeiset tulivat perille kello19:n jälkeen. Konsertti alkoi kello 20. Ohessa olevassa kuvagalleriassa on tunnelmia marssin ajalta.
Soihtua kuljetettiin sitten laululavan vieressä seisovaan torniin niin, että joka kerroksen lasiseinän läpi se näkyi. Jokaisen muistaakseni yhdeksän kerroksen parvekkeelle tuli soihdun jälkeen ansioituneita erilaisten kuorojen johtajia, ja myös läsnä olleen suppean sinfoniaorkesterin harjoittajia. Yhdeksännen kerroksen jälkeen oli vielä kivuttava kolmen kerroksen verran ennen kuin soihtu pääsi huipulle. Siellä leimahti pian molempien konserttien ajan palanut suuri liekki.
Konsertissa kuoroja ja orkesteria johtivat mm. kansainvälisiä kuuluisuudet, esimerkiksi Neeme Järvi, Kuno Areng ja Eri Klas sekä monet muut meillä vähemmän tunnettut. Ihmeellistä oli, että tässä ensimmäisessä konsertissa kaikki johtajat olivat (Postimees-lehden mukaan) reippaasti yli 70-vuotiaita, jotkut jopa yli 80:n.
Osallistuimme ensimmäiseen kahdesta konsertista. Jos siellä oli ilmoitetut 33 000 laulajaa, joukko tanssijoita ja yli 52 000 lipunostajaa, nousi väkimäärä kaikki tilaisuudessa muuten töissä olleiden kanssa helposti sataan tuhanteen. Seuraavana päivänä oli lipun ostajia vielä 15 000 enemmän. Molemmat oheiset kuvat otin omalta istuinpaikaltani. Toista kuvaa varten käännyin 180 astetta tavoittaakseni myös takana olevalla rinteellä istuneet katsojat.
Entä sitten ensimmäisen konsertin ohjelma. Se oli varsin nostalginen, sillä jokaisen aikaisemman 25:n laulujuhlan ohjelmasta oli poimittu otteita vuodesta 1869 lähtien. Kuuluttaja kertoi muutamin sanoin, millä tapaa musiikkiesitys liittyi Viron historiaan. Yllättäen kuultiin yhdessä vaiheessa myös Porilaisten marssi orkesteriesityksenä. Hienosti se meni, ja tykin laukauksetkin kuultiin tietysti aivan oikeilla kohdillaan. Kuuluttaja puhui selvää ja hyvin artikuloitua viroa, mutta jostain syystä huomioni oli juuri jossain muualla, joten jäi epäselväksi, mihin asiaan tämä sävellys Virossa oikein liittyi. Koskettavin hetki koettiin kavalkaadissa vuoden 1951 juhlien kohdalla. Siinä kuuluttaja pyysi läsnä olevia muistamaan lyhyeksi toviksi tuon ajan vaikeuksia, väkivaltaa, kyydityksiä ja kaikkia kärsimyksiä. Koko satatuhantinen väki nousi seisaalleen, lakit otettiin päästä ja hiljaisuus oli käsin kosketeltava.
Tästä sitten päästäänkin laulujuhlien merkitykseen. Presidentti Toomas Henrik Ilves sanoi avajaissanoissaan, että Virossa on laulettu aina. On laulettu silloin kun on oltu vieraan vallan alla, silloin kun on taisteltu vapaudesta, ja silloin kun on vapaus saavutettu. Eli niin tanssimisesta kuin erityisesti laulusta on tullut virolaista yhteisyyttä ylläpitävä tekijä, joka on auttanut vaikeissa vaiheissa. Ne ovat syvällä virolaisessa identiteetissä. Ja ulkopuolisesta näytti vielä siltä, että nytkin lähetettiin vahva viesti myös ulospäin: kulttuuri on pienen kansan voima, jonka varassa se voi selviytyä.
Konsertti loppui puolen yön tienoilla. Ryhmämme lähti pois jo kello 23, jotta olisi selvitty hotelliin vain tunnin siirtymisen jälkeen. Laskimme, että loppuun asti istuminen olisi jättiruuhkien takia vienyt ainakin kello kolmeen aamuyöstä. Viimeinen kuva on poistumisvaiheesta ylhäältä koko alueen ylimmästä osasta, josta päästiin helpoimmin parin kilometrin päähän omalle bussille. Kuvan otin hät´hätää, jotta en jäisi joukosta. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi ollut mahdollisuuksia tunkea parempaan paikkaan edessä seisovien ihmisten etupuolelle.
Tästä sitten päästäänkin laulujuhlien merkitykseen. Presidentti Toomas Henrik Ilves sanoi avajaissanoissaan, että Virossa on laulettu aina. On laulettu silloin kun on oltu vieraan vallan alla, silloin kun on taisteltu vapaudesta, ja silloin kun on vapaus saavutettu. Eli niin tanssimisesta kuin erityisesti laulusta on tullut virolaista yhteisyyttä ylläpitävä tekijä, joka on auttanut vaikeissa vaiheissa. Ne ovat syvällä virolaisessa identiteetissä. Ja ulkopuolisesta näytti vielä siltä, että nytkin lähetettiin vahva viesti myös ulospäin: kulttuuri on pienen kansan voima, jonka varassa se voi selviytyä.
Konsertti loppui puolen yön tienoilla. Ryhmämme lähti pois jo kello 23, jotta olisi selvitty hotelliin vain tunnin siirtymisen jälkeen. Laskimme, että loppuun asti istuminen olisi jättiruuhkien takia vienyt ainakin kello kolmeen aamuyöstä. Viimeinen kuva on poistumisvaiheesta ylhäältä koko alueen ylimmästä osasta, josta päästiin helpoimmin parin kilometrin päähän omalle bussille. Kuvan otin hät´hätää, jotta en jäisi joukosta. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi ollut mahdollisuuksia tunkea parempaan paikkaan edessä seisovien ihmisten etupuolelle.
4. Suomalaisten ja Suomessa toimineiden jäljillä Etelä-Virossa
Kertomuksia Viljandin ja Valgan maakunnista
Aikaisemmin kesäkuussa tässä blogissa julkaistu kertomus Viljandista perustui osaksi Päijät-Hämeen Wellamo-opiston viron opiskelijain kurssimatkaan 15.-18.5. 2014. Matka jatkui sitten Viljandista Valgaan erilaisten kulttuurikohteiden kautta. Valgasta poikettiin sisarkaupunkiin Valkaan Latvian puolelle mm. etsimään Hella Wuolijoen varhaisia vaiheita. Valgasta jatkettiin takaisin Viljandiin, nyt vain Võrtsjärven itäpuolta. Tässä on matkan loppuosan mietteitä Viljandista eteenpäin.
Kertomuksia Viljandin ja Valgan maakunnista
Aikaisemmin kesäkuussa tässä blogissa julkaistu kertomus Viljandista perustui osaksi Päijät-Hämeen Wellamo-opiston viron opiskelijain kurssimatkaan 15.-18.5. 2014. Matka jatkui sitten Viljandista Valgaan erilaisten kulttuurikohteiden kautta. Valgasta poikettiin sisarkaupunkiin Valkaan Latvian puolelle mm. etsimään Hella Wuolijoen varhaisia vaiheita. Valgasta jatkettiin takaisin Viljandiin, nyt vain Võrtsjärven itäpuolta. Tässä on matkan loppuosan mietteitä Viljandista eteenpäin.
Eräät osat reitistä ovat tuttuja nykypäi-vän suomalaiselle seurakuntaväelle (Karksi-Nuia, Halliste, Valga), toiset sotahistorian harrastajille Viron vapaus-taistelusta 1919 (Paju, Valga, Tõrva). Löytyipä matkan varrelta myös konkreet-tisia viitteitä Suomen autonomian ajan kenraalikuvernööreistäkin (Jõgeveste, Sangaste). Ja totta kai kiinnostivat Hella Wuolijoen (Ella Murrick) varhaisvaiheet Helmen kunnan Taageperan kylässä ja Valgan kaupungissa.
Talouselämästä kiinnostuneille löytyi myös mielenkiintoisia suomalaisomis-teisia kohteita (Valga, Otepää, Viiratsi Viljandin kyljessä). Viron suurin joki Emajõgi lähtee Võrtsjärvestä Rannu-Jõesuun luota. Sieltä se virtaa mm. Tarton kaupungin läpi Peipsijärveen. Võrtsjärv on Viron suurin sisäjärvi.
Talouselämästä kiinnostuneille löytyi myös mielenkiintoisia suomalaisomis-teisia kohteita (Valga, Otepää, Viiratsi Viljandin kyljessä). Viron suurin joki Emajõgi lähtee Võrtsjärvestä Rannu-Jõesuun luota. Sieltä se virtaa mm. Tarton kaupungin läpi Peipsijärveen. Võrtsjärv on Viron suurin sisäjärvi.
Seurakuntayhteydet
Suunnilleen Viljandin ja Valgan puolivälissä ovat Karksi-Nuian ja Hallisten kunnat ja tietysti myös seurakunnat ja niiden kirkot. Viimeksi mainitut on syytä mainita erityisesti siitä syystä, että niissä muutamat suomalaiset seurakunnat tekevät edelleen kiinteää yhteistyötä, joka ei ole laimentunut niin kuin usein on vuosien mittaan muualla käynyt. Nykyinen Karksi-Nuian Pietarin (Peetri) kirkko rakennettiin 1770-luvun lopussa. Se on poikkeuksellisesti pohjois-etelä – suunnassa, koska sitä käytettiin aikanaan myös linnoituksena. Paikkakunnan vanhin merkkirakennus on 1600-luvulta peräisin oleva barokkityylinen kappeli.
Hallisten pieni seurakunta Viljandin maakunnan eteläosassa on tullut tunnetuksi joulupäivän illan jumalanpal-veluksistaan 1990-luvun puolivälistä lähtien. Presidentti Lennart Meri saapui tilaisuuteen ensi kerran vuonna 1996 ja aloitti tradition, jota myös Arnold Rüütel omalla kaudellaan jatkoi. Kun se aina myös televisioitiin, alkoi Hallisten kirkon jumalanpalvelus kuulua tärkeänä osana monien virolaisten joulunviettoon. Paikalle tulijoita oli kohta niin paljon, että heiltä piti jo ruveta etukäteen vaatimaan ilmoittautumista. Selitys kirkon erityisasemaan löytyy sen rakennushistorista.
Suunnilleen Viljandin ja Valgan puolivälissä ovat Karksi-Nuian ja Hallisten kunnat ja tietysti myös seurakunnat ja niiden kirkot. Viimeksi mainitut on syytä mainita erityisesti siitä syystä, että niissä muutamat suomalaiset seurakunnat tekevät edelleen kiinteää yhteistyötä, joka ei ole laimentunut niin kuin usein on vuosien mittaan muualla käynyt. Nykyinen Karksi-Nuian Pietarin (Peetri) kirkko rakennettiin 1770-luvun lopussa. Se on poikkeuksellisesti pohjois-etelä – suunnassa, koska sitä käytettiin aikanaan myös linnoituksena. Paikkakunnan vanhin merkkirakennus on 1600-luvulta peräisin oleva barokkityylinen kappeli.
Hallisten pieni seurakunta Viljandin maakunnan eteläosassa on tullut tunnetuksi joulupäivän illan jumalanpal-veluksistaan 1990-luvun puolivälistä lähtien. Presidentti Lennart Meri saapui tilaisuuteen ensi kerran vuonna 1996 ja aloitti tradition, jota myös Arnold Rüütel omalla kaudellaan jatkoi. Kun se aina myös televisioitiin, alkoi Hallisten kirkon jumalanpalvelus kuulua tärkeänä osana monien virolaisten joulunviettoon. Paikalle tulijoita oli kohta niin paljon, että heiltä piti jo ruveta etukäteen vaatimaan ilmoittautumista. Selitys kirkon erityisasemaan löytyy sen rakennushistorista.
Hallisten Pyhän Annan kivikirkko paloi 1959 , jonka jälkeen se oli 30 vuotta raunioina. Erään paikallisen henkilön aloitteesta ja lukuisten lahjoitusten turvin aloitettiin pyhäkön uudelleen rakentaminen. Kun se vihittiin käyttöön joulun aikaan v. 1991, tuli sen kunnostamisesta paikalliselle väestölle ja koko maalle samana vuonna toteutuneen Viron uudel-leen itsenäistymisen symboli. Hallisten kirkko on kaunis ja mielenkiintoinen Viron pyhäköille epä-tyypillisine mustine sisäkattoineen ja Jüri Arrakun erikoisine alttaritauluineen.
Suomalaiset ystäväseurakunnat tukivat osaltaan kirkon rakentamista ja seurakunnan toimintaa. Ruoveden, Vilppulan ja Pohjaslahden seurakunnat lahjoittivat kirkkoon USA:ssa valmistetut nykyai-kaiset sähköisellä muistilla varustetut urut, joilla voi soittaa myös ilman urkuria tietyn ohjelman mukaan. Kirkkoherra Kalev Raaven toimittamassa Hallisten yhteisessä kirjassa muistettiin erityisesti kirjailija Helka-Helena Talvitievaa, joka oli vaikuttanut Sysmän ja Karksi-Nuian, sekä Hartolan ja Hallisten seurakuntien ystävyyssuhteiden syntyyn myöhemmin kuvattavalla tavalla. Edellä mainittujen lisäksi myös Sipoon suomalainen seurakunta tuli mukaan vuonna 1992 tukemaan Hallisten seurakuntaväkeä.
Jüri Arrakun alttaritaulu jää modernisuudessaan kaikkien kävijäin mieliin.
Suomalaiset ystäväseurakunnat tukivat osaltaan kirkon rakentamista ja seurakunnan toimintaa. Ruoveden, Vilppulan ja Pohjaslahden seurakunnat lahjoittivat kirkkoon USA:ssa valmistetut nykyai-kaiset sähköisellä muistilla varustetut urut, joilla voi soittaa myös ilman urkuria tietyn ohjelman mukaan. Kirkkoherra Kalev Raaven toimittamassa Hallisten yhteisessä kirjassa muistettiin erityisesti kirjailija Helka-Helena Talvitievaa, joka oli vaikuttanut Sysmän ja Karksi-Nuian, sekä Hartolan ja Hallisten seurakuntien ystävyyssuhteiden syntyyn myöhemmin kuvattavalla tavalla. Edellä mainittujen lisäksi myös Sipoon suomalainen seurakunta tuli mukaan vuonna 1992 tukemaan Hallisten seurakuntaväkeä.
Jüri Arrakun alttaritaulu jää modernisuudessaan kaikkien kävijäin mieliin.
Ehkä erikoisin ja samalla haikeakin tarina liittyy yhteyksien solmimiseen Karksin ja Sysmän ja samalla myös Hallisten ja Hartolan seurakuntien välillä. Vuonna 1937 opettajaksi opiskeleva sysmäläinen Helka-Helena Uurasmaa osallistui Virossa kristilliseen opiskelijakokoukseen. Täällä hän tutustui teologian opiskelijaan Johannes Aarikiin, jonka kanssa hän ryhtyi kirjeenvaihtoon. Mahdollisesti oli ehditty tavata jo aikaisemminkin, ja nyt oli edessä vielä tärkeämpi kohtaaminen. Tallinnan Nigulisten kirkon vieressä olevassa hotellissa oli tarkoitus suunnitella elämää eteenpäin. Elettiin aivan maailmansodan kynnyksellä. Tässä vaiheessa Aarik oli jo pappina Karksissa.
Juuri ennen tapaamisaikaa Johannes Aarik joutui osallistumaan johonkin piispan järjestämään kokoukseen. Hän soitti hotelliin, ja pyysi ilmoittamaan sinne pian saapuvalle neiti Uurasmaalle, että hän myöhästyy pari tuntia. Helka-Helena odotteli hotellissa kolme tuntia, mutta kun ketään ei kuulunut, palasi hän aikataulun mukaisesti pettyneenä Suomeen.
Sillä välin Johannes saapui hotelliin ja kuuli, että siellä ei ollut näkynyt ketään suomalaista naista. Vasta myöhemmin selvisi, että pari oli erehtynyt hotelleista, niitä nimittäin oli Nigulisten kirkon luona kaksi! Sitten syntyi toinen maailmansota, ja kumpikin jäi tahoilleen. Helka-Helena työskenteli opettajana Petsamossa vaikeissa oloissa, selvisi hengissä, palasi Sysmään ja avioitui täällä Tapio Talvitievan kanssa. Kun olot Virossa helpottuivat Gorbatšovin perestroikan ja glasnostin aikana, kirjoitti Helka-Helena kirjeen Karksiin. Uusi kirkkoherra Kalev Raave ilmoitti, että Johannes Aarik oli ilmeisesti kuollut sodan aikana. Samalla Raave toivoi Karksille ystäväseurakuntia Suomesta. Helka-Helena ryhtyi toimiin, ja näin syntyivät alussa mainitut yhteydet.
Eräällä Sysmän vierailullaan Kalev Raave saattoi kuitenkin yllättäen ilmoittaa, että Johannes ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli päässyt pakenemaan maasta ja oli nyt pappina Australiassa. Joskus 1990-luvun puolivälissä hän oli kirjoittanut Karksiin ja kertonut, että hän oli ennen pakoaan ehtinyt pelastaa Karksin kirkon hopeaesineitä, jotka olivat nyt hänen mukanaan.
Nyt jo yli 80-vuotias Helka-Helena Talvitieva matkusti tyttärensä Tellen kanssa Australiaan tapaamaan nuoruuden rakastettuaan! Tämäkin oli naimisissa tahollaan, mutta tapaaminen oli tietysti lämmin ja sydämellinen. Vuosien ongelmat saivat selityksensä. He tapasivat toisensa vielä kertaalleen Tallinnassa ennen Helka-Helenan sairastumista. Johanneksen vaimo oli perinyt Nõmmelta vanhempiensa talon, johon pairiskunta asettui vuonna 2000. Samalla Karksista pelastetut esineet palautettiin takaisin.
Hallisten ja Karksin seurakunnat ovat suunnilleen virolaista keskikokoa ajatellen ns. lahjoittajajäsenten eli maksavien määrää. Vuoden 2005 tilastojen mukaan näitä oli molemmissa satakunta. Kokonaismäärä oli Hallistessa 530 ja Karksissa 290. Virossa seurakunnat rinnastettiin jo alkuperäisestä itsenäistymisvuodesta 1919 lähtien yhdistyksiin. Kun valtaosa seurakuntalaisista maksaa varsin pieniä summia vuodessa, voi hyvin kuvitella miten tiukalla talous on.
Juuri ennen tapaamisaikaa Johannes Aarik joutui osallistumaan johonkin piispan järjestämään kokoukseen. Hän soitti hotelliin, ja pyysi ilmoittamaan sinne pian saapuvalle neiti Uurasmaalle, että hän myöhästyy pari tuntia. Helka-Helena odotteli hotellissa kolme tuntia, mutta kun ketään ei kuulunut, palasi hän aikataulun mukaisesti pettyneenä Suomeen.
Sillä välin Johannes saapui hotelliin ja kuuli, että siellä ei ollut näkynyt ketään suomalaista naista. Vasta myöhemmin selvisi, että pari oli erehtynyt hotelleista, niitä nimittäin oli Nigulisten kirkon luona kaksi! Sitten syntyi toinen maailmansota, ja kumpikin jäi tahoilleen. Helka-Helena työskenteli opettajana Petsamossa vaikeissa oloissa, selvisi hengissä, palasi Sysmään ja avioitui täällä Tapio Talvitievan kanssa. Kun olot Virossa helpottuivat Gorbatšovin perestroikan ja glasnostin aikana, kirjoitti Helka-Helena kirjeen Karksiin. Uusi kirkkoherra Kalev Raave ilmoitti, että Johannes Aarik oli ilmeisesti kuollut sodan aikana. Samalla Raave toivoi Karksille ystäväseurakuntia Suomesta. Helka-Helena ryhtyi toimiin, ja näin syntyivät alussa mainitut yhteydet.
Eräällä Sysmän vierailullaan Kalev Raave saattoi kuitenkin yllättäen ilmoittaa, että Johannes ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli päässyt pakenemaan maasta ja oli nyt pappina Australiassa. Joskus 1990-luvun puolivälissä hän oli kirjoittanut Karksiin ja kertonut, että hän oli ennen pakoaan ehtinyt pelastaa Karksin kirkon hopeaesineitä, jotka olivat nyt hänen mukanaan.
Nyt jo yli 80-vuotias Helka-Helena Talvitieva matkusti tyttärensä Tellen kanssa Australiaan tapaamaan nuoruuden rakastettuaan! Tämäkin oli naimisissa tahollaan, mutta tapaaminen oli tietysti lämmin ja sydämellinen. Vuosien ongelmat saivat selityksensä. He tapasivat toisensa vielä kertaalleen Tallinnassa ennen Helka-Helenan sairastumista. Johanneksen vaimo oli perinyt Nõmmelta vanhempiensa talon, johon pairiskunta asettui vuonna 2000. Samalla Karksista pelastetut esineet palautettiin takaisin.
Hallisten ja Karksin seurakunnat ovat suunnilleen virolaista keskikokoa ajatellen ns. lahjoittajajäsenten eli maksavien määrää. Vuoden 2005 tilastojen mukaan näitä oli molemmissa satakunta. Kokonaismäärä oli Hallistessa 530 ja Karksissa 290. Virossa seurakunnat rinnastettiin jo alkuperäisestä itsenäistymisvuodesta 1919 lähtien yhdistyksiin. Kun valtaosa seurakuntalaisista maksaa varsin pieniä summia vuodessa, voi hyvin kuvitella miten tiukalla talous on.
Valgan Jaanin seurakunnan luvut ovat edellisiä suuremmat 329 ja 1360. Valga on tässä mukana siksi, että toukokuisen matkan eteläisin päätepiste oli juuri Valga Latvian rajalla. Sen ystäväseurakunta on Suomen puolelta ollut eteläpohjalainen Ylistaro, samoin kuin Ylistaron kunta on ollut Valgan ystäväkunta.
Alun perin ylistarolaisten kiinnostus syntyi siitä, että eteläpohjalaisia, myös ylistarolaisia oli runsaasti taistelemassa lähellä sijaitsevan Pajun taistelussa Viron itsenäistymissodassa vuonna 1919. Ylistarolaiset myös kustansivat taisteluissa kaatuneiden muistotaulun Jaanin kirkon seinälle neuvostovallan aikana tuhoutuneen tilalle.
Valgan Jaanin kirkko näyttää kuvassa komealta, mutta lähemmin tarkasteltuna sen seinissä on halkeamien ja rapautumisen jälkiä. Valtakunnan syrjäseudun vaikutelmaa lisää se, että omaa kirkkoherraa ei ole, toimitukset toimittaa ns. hoidjaõpetaja. Tämä on pappi, joka hoitaa tehtävää oman toimensa ohella.
Alun perin ylistarolaisten kiinnostus syntyi siitä, että eteläpohjalaisia, myös ylistarolaisia oli runsaasti taistelemassa lähellä sijaitsevan Pajun taistelussa Viron itsenäistymissodassa vuonna 1919. Ylistarolaiset myös kustansivat taisteluissa kaatuneiden muistotaulun Jaanin kirkon seinälle neuvostovallan aikana tuhoutuneen tilalle.
Valgan Jaanin kirkko näyttää kuvassa komealta, mutta lähemmin tarkasteltuna sen seinissä on halkeamien ja rapautumisen jälkiä. Valtakunnan syrjäseudun vaikutelmaa lisää se, että omaa kirkkoherraa ei ole, toimitukset toimittaa ns. hoidjaõpetaja. Tämä on pappi, joka hoitaa tehtävää oman toimensa ohella.
Hella Wuolijoen Taagepera
Kansallinen merkkihenkilömme Hella Wuolijoki (alk. Ella Murrick) syntyi Taageperan kylässä Helmen kunnassa vuonna 1886. Nykyäänkin toimiva koulurakennus oli hänen synnyinpaikkansa. Kirjallisuuden harrastajat suuntaavat matkansa tavallisesti myös Taageperan hautausmaalle, jossa lepäävät hänen äitinsä Katarina (s. Kokamägi) sekä isoisänsä Ott Kokamäki. Äidin hautakiveä varjostivat suurten puiden oksat, mikä näkyy selvästi kuvassa.
Kansallinen merkkihenkilömme Hella Wuolijoki (alk. Ella Murrick) syntyi Taageperan kylässä Helmen kunnassa vuonna 1886. Nykyäänkin toimiva koulurakennus oli hänen synnyinpaikkansa. Kirjallisuuden harrastajat suuntaavat matkansa tavallisesti myös Taageperan hautausmaalle, jossa lepäävät hänen äitinsä Katarina (s. Kokamägi) sekä isoisänsä Ott Kokamäki. Äidin hautakiveä varjostivat suurten puiden oksat, mikä näkyy selvästi kuvassa.
Seuraavassa on yleisesti tunnettuja yksityiskohtia. Helme kuului Valgan maakuntaan, joka oli Viron kansallisen liikkeen ydinaluetta. Hella Wuolijoen vanhemmat olivat asianajaja Ernst Murrik ja Katarina Kokamägi. Myöhemmin hän muutti perheensä mukana Valgan kaupunkiin, jossa aloitti koulunkäynnin vuonna 1897. Hän valmistui ylioppilaaksi Tarton tyttökimnaasista vuonna 1904. Samana vuonna Murrik siirtyi Suomeen opiskellakseen Aleksanterin (nyk. Helsingin) yliopistossa kansanrunoutta, historiaa ja venäjän kieltä. Filosofian maisteriksi hän valmistui vuonna 1908. Myöhemmin hän aloitti myös oikeustieteen opinnot, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 keskeytti ne.
Pitkän elämänsä aikana hän tuli tunnetuksi etevänä näytelmäkirjailijana, poliitikkona, vahvana liikenaisena ja lopulta Yleisradion pääjohtajana. Hänen yhteytensä paljolti liikesuhteissa tutuiksi tulleisiin venäläisiin antoi aihetta epäillä häntä myös NKVD:n vakoojaksi. Tästä hänet tuomittiin vankilaan jatkosodan aikana.
Pitkän elämänsä aikana hän tuli tunnetuksi etevänä näytelmäkirjailijana, poliitikkona, vahvana liikenaisena ja lopulta Yleisradion pääjohtajana. Hänen yhteytensä paljolti liikesuhteissa tutuiksi tulleisiin venäläisiin antoi aihetta epäillä häntä myös NKVD:n vakoojaksi. Tästä hänet tuomittiin vankilaan jatkosodan aikana.
Me suomalaiset tunnemme kyllä Hella Wuoli-joen, mutta muuten lienee paikkakunnan kuuluisin kohde jugendtyyliin rakennettu Taageperan linna. Sen rakennutti asuinpaikakseen yli sata vuotta sitten, luultavasti vuosina 1907—1912 Hugo von Stryk. Ensinäkemältä se näyttää kovin samanlaiselta kuin eräät kansallisromant-tisen ajan rakennukset Suomessa. Rakennusta lähestyttäessä näkyy ensim-mäisenä 40 metriä korkea torni, josta sai ihailla niin ympärillä leviävää luontoa kuin seurata talonpoikien toimia kartanon pelloilla. Rakennus oli varsin uudenai-kainen, sillä oli oma vesilaitos, viemäröinti ja jopa sähkövalo.
Vuonna 1922 rakennuksessa avattiin sanato-rio. Vuosina 1939 —1947 rakennettiin uudet parantolahuoneet eri rakennukseen, jossa hoidettiin myöhemmin mielenterveyspotilaita ja alkoholisteja. Nykyään linnassa on jopa ylelliseksi katsottava hotelli, joka on hääparien ja – vieraiden suosiossa. Huoneita lasketaan siellä olevan kaikki yleiset tilat huomioon ottaen 97.
Vuonna 1922 rakennuksessa avattiin sanato-rio. Vuosina 1939 —1947 rakennettiin uudet parantolahuoneet eri rakennukseen, jossa hoidettiin myöhemmin mielenterveyspotilaita ja alkoholisteja. Nykyään linnassa on jopa ylelliseksi katsottava hotelli, joka on hääparien ja – vieraiden suosiossa. Huoneita lasketaan siellä olevan kaikki yleiset tilat huomioon ottaen 97.
Kaksi kenraalikuvernööriä
Ruhtinas Michael Andreas (Mihail Bogdanovitš) de Tolly (1761—1818)
Jõgeveste
Tartonkävijät tuntevat hyvin kaupungin keskustassa olevan viehättävän puistikon ja sen vieressä olevan hotellin, jotka molemmat kantavat merkittävän sotilaan, Barclay de Tollyn nimeä. Ne sijaitsevat Ülikoolitäv -nimisen kadun, erään kaupungin pääkadun varrella. Puistossa on myös hänestä näyttävä patsas rintakuvineen.
Michael Andreas (Mihail Bogdanovitš) de Tolly (1761—1818) oli balttilaissyntyinen, alun perin vanhaa skottilaista sukua. Hän oli vuodesta 1788 lähtien mukana useissa Venäjän eri puolille suuntautuneista sodista. Suomen sodassa 1808-1809 hän komensi Sandelsia vastaan Savossa taistelevia Venäjän joukkoja.
Suomen sota oli syttynyt Napoleonin kauden poliittisista jännitteistä. Vuoden 1808 puolella ruotsalainen ruotsalais-suomalaisten joukkojen ylin johto valitsi taktiikaksi vetäytymisen, jonka aikana pääjoukko siirtyi Hämeenlinnan ja Pohjanmaan kautta Oulun eteläpuolelle Siikajoelle. Toinen osa armeijasta vetäytyi Savon kautta. Keväällä 1808 ylin johto vaihtui, ja niin kesän mittaan edettiin takaisin Etelä-Pohjanmaalle, merkittävin voitto saavutettiin Lapualla 14.7. 1808 keskeisimmällä Etelä-Pohjanmaalla. Samaan aikaan myös Savon rintama siirtyi suunnilleen samalle tasolle idempänä. Vuoden 1808 loppuun mennessä osat taas vaihtuivat, kun myös eräänlaiseksi sillanpääasemaksi tarkoitettu Viapori (Suomenlinna) oli antautunut. Venäläiset tekivät vielä hyökkäyksiä Ruotsinkin puolelle yli Tornionjoen saadakseen rauhan pikemmin solmittua. Barclay de Tolly teki tähän liittyen uhkarohkean hyökkäyksen maaliskuussa 1809 Vaasasta Uumajaan yli Merenkurkun jäiden. Rauhanneuvottelut olivat jo kuitenkin niin pitkällä, että hänen 3200 miestä käsittävä osastonsa joutui palaamaan samaan kuun aikana taas Vaasaan .
Kenraaliksi ylennettynä hänet nimitettiin Suomen kenraalikuvernööriksi 1809-1810, mutta pian hänet kutsuttiin Venäjän sotaministeriksi. Suomessa hän oli samalla maan ensimmäisen hallituskonselji-senaatin puheenjohtaja. Kun Napoleon hyökkäsi 1812 Venäjälle hän oli ylipäällikkönä, mutta joutui vetäytymään ylivoimaisen vihollisen edessä. Nyt hänet sivuutettiin, tilalle nimitettiin Kutuzov, joka ei onnistunut myöskään torjuntataistelussa. Napoleonin joukot pääsivät Moskovaan, lopullisesti hänet kukisti poltetun maan taktiikka ja Venäjän talvi.
Barclay de Tolly nostettiin Kutuzovin kuoleman jälkeen taas ylipäälliköksi ja korotettiin kreiviksi, sotamarsalkaksi ja lopulta 1815 ruhtinaaksi.
Kuoleman jälkeen hänelle ruhtinaana oli varattu hautapaikka Pietarissa, mutta hänen leskensä Helene Auguste Eleonore, tyttönimeltään von Smitten asettui keisarin tahtoa vastaan ja rakennuttu heille yhteisen mauseleumin Jõgevesteen. Sargofagit sijaitsevat rakennuksen pohjakerroksessa, Jõgevesten moisio oli heidän omistuksessaan. Mauseleum rakennettiin luonnonkauniille paikalle, jossa ruhtinas viihtyi viimeisinä vuosinaan metsän hiljaisuudessa.
Ruhtinas Michael Andreas (Mihail Bogdanovitš) de Tolly (1761—1818)
Jõgeveste
Tartonkävijät tuntevat hyvin kaupungin keskustassa olevan viehättävän puistikon ja sen vieressä olevan hotellin, jotka molemmat kantavat merkittävän sotilaan, Barclay de Tollyn nimeä. Ne sijaitsevat Ülikoolitäv -nimisen kadun, erään kaupungin pääkadun varrella. Puistossa on myös hänestä näyttävä patsas rintakuvineen.
Michael Andreas (Mihail Bogdanovitš) de Tolly (1761—1818) oli balttilaissyntyinen, alun perin vanhaa skottilaista sukua. Hän oli vuodesta 1788 lähtien mukana useissa Venäjän eri puolille suuntautuneista sodista. Suomen sodassa 1808-1809 hän komensi Sandelsia vastaan Savossa taistelevia Venäjän joukkoja.
Suomen sota oli syttynyt Napoleonin kauden poliittisista jännitteistä. Vuoden 1808 puolella ruotsalainen ruotsalais-suomalaisten joukkojen ylin johto valitsi taktiikaksi vetäytymisen, jonka aikana pääjoukko siirtyi Hämeenlinnan ja Pohjanmaan kautta Oulun eteläpuolelle Siikajoelle. Toinen osa armeijasta vetäytyi Savon kautta. Keväällä 1808 ylin johto vaihtui, ja niin kesän mittaan edettiin takaisin Etelä-Pohjanmaalle, merkittävin voitto saavutettiin Lapualla 14.7. 1808 keskeisimmällä Etelä-Pohjanmaalla. Samaan aikaan myös Savon rintama siirtyi suunnilleen samalle tasolle idempänä. Vuoden 1808 loppuun mennessä osat taas vaihtuivat, kun myös eräänlaiseksi sillanpääasemaksi tarkoitettu Viapori (Suomenlinna) oli antautunut. Venäläiset tekivät vielä hyökkäyksiä Ruotsinkin puolelle yli Tornionjoen saadakseen rauhan pikemmin solmittua. Barclay de Tolly teki tähän liittyen uhkarohkean hyökkäyksen maaliskuussa 1809 Vaasasta Uumajaan yli Merenkurkun jäiden. Rauhanneuvottelut olivat jo kuitenkin niin pitkällä, että hänen 3200 miestä käsittävä osastonsa joutui palaamaan samaan kuun aikana taas Vaasaan .
Kenraaliksi ylennettynä hänet nimitettiin Suomen kenraalikuvernööriksi 1809-1810, mutta pian hänet kutsuttiin Venäjän sotaministeriksi. Suomessa hän oli samalla maan ensimmäisen hallituskonselji-senaatin puheenjohtaja. Kun Napoleon hyökkäsi 1812 Venäjälle hän oli ylipäällikkönä, mutta joutui vetäytymään ylivoimaisen vihollisen edessä. Nyt hänet sivuutettiin, tilalle nimitettiin Kutuzov, joka ei onnistunut myöskään torjuntataistelussa. Napoleonin joukot pääsivät Moskovaan, lopullisesti hänet kukisti poltetun maan taktiikka ja Venäjän talvi.
Barclay de Tolly nostettiin Kutuzovin kuoleman jälkeen taas ylipäälliköksi ja korotettiin kreiviksi, sotamarsalkaksi ja lopulta 1815 ruhtinaaksi.
Kuoleman jälkeen hänelle ruhtinaana oli varattu hautapaikka Pietarissa, mutta hänen leskensä Helene Auguste Eleonore, tyttönimeltään von Smitten asettui keisarin tahtoa vastaan ja rakennuttu heille yhteisen mauseleumin Jõgevesteen. Sargofagit sijaitsevat rakennuksen pohjakerroksessa, Jõgevesten moisio oli heidän omistuksessaan. Mauseleum rakennettiin luonnonkauniille paikalle, jossa ruhtinas viihtyi viimeisinä vuosinaan metsän hiljaisuudessa.
Kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg (1794–-1874)
ja veljenpoika Friedrich Georg Magnus von Berg (1845–1938)
Sangaste
Valistusaatteet tulivat Euroopassa tunnetuiksi 1700-luvun loppua kohden. Niillä ja Ranskan suurella vallankumouksella (1789) oli heijastusvaikutuksia kaikkialle. Maaorjuus poistettiin Virosta vuonna 1816, jolloin talonpojat saivat vapaan muutto- ja avioitumisoikeuden. Jos he kuitenkin pysyivät viljelemällään mailla, heitä sitoivat kartanoon kovat päivätyövelvollisuudet. 1800-luvun mittaan sattui useita talonpoikaiskapinoita, joiden jälkeen heidän asemaansa hieman helpotettiin. 1860-luvulta lähtien heillä oli ainakin nimellinen oikeus ostaa viljelemänsä maa-alueet.
Tämä sattui ajallisesti samaan aikaan Aleksanteri II:n Venäjällä toimeenpanemien uudistusten kanssa. Rahatalouden kehityksen myötä osa talonpojista alkoi vähitellen vaurastua sen verran, että he pystyivät ostamaan viljelemiään maita omiksi. Kun kartanoissa oli usein vilkasta muutakin taloudellista toimintaa, tarvittiin paljon erilaisia käsityöläisiä, joille oli helpompaa hakeutua vähitellen teollistuvien kaupunkien tehtaisiin.
Lopullisesti paronien saksalaisvalta loppui maan itsenäistyessä vuonna 1919, jolloin kartanoiden maat kansallistettiin. Niiden omistajille jäi vain päärakennuksen pihapiiri ja 50 hehtaarin heinämaat. Kun elinkeinonharjoitus näin muuttui mahdottomaksi, muutti suuri osa kartanonomistajista Saksaan. Pihapiirit päätyivät kunnille, ja kartanoista tuli kouluja ja hoitolaitoksia
Mart Laar on jossain yhteydessä korostanut, että baltiansaksalaisia kartanonomistajia on joskus liikaakin syytetty talonpoikien sortamisesta. Myönteinen poikkeus oli tiettävästi ainakin Sangasten herra Friedrich Georg Magnus von Berg (1845-1938), joka panosti mm. heidän koulutukseensa ja tuki itsenäistyneiden talonpoikien taloudellista toimintaa. Laajemmin hänet on tunnettu hevosjalostuksesta ja uuden ruislajin, ns. Sangasten rukiin kehittämisestä. Ruis sai osakseen useita arvostettuja ulkomaisia palkintoja. Perinteitä jatketaan edelleen: Sangasten kunta on joitakin vuosia sitten julistautunut maailman rukiinviljelyn pääkaupungiksi. Luonnollisesti lajikkeet ovat vuosien mittaan muuttuneet satoisammiksi ja varreltaan lyhyemmiksi vastaamaan paremmin taistelua lakoontumista vastaan.
ja veljenpoika Friedrich Georg Magnus von Berg (1845–1938)
Sangaste
Valistusaatteet tulivat Euroopassa tunnetuiksi 1700-luvun loppua kohden. Niillä ja Ranskan suurella vallankumouksella (1789) oli heijastusvaikutuksia kaikkialle. Maaorjuus poistettiin Virosta vuonna 1816, jolloin talonpojat saivat vapaan muutto- ja avioitumisoikeuden. Jos he kuitenkin pysyivät viljelemällään mailla, heitä sitoivat kartanoon kovat päivätyövelvollisuudet. 1800-luvun mittaan sattui useita talonpoikaiskapinoita, joiden jälkeen heidän asemaansa hieman helpotettiin. 1860-luvulta lähtien heillä oli ainakin nimellinen oikeus ostaa viljelemänsä maa-alueet.
Tämä sattui ajallisesti samaan aikaan Aleksanteri II:n Venäjällä toimeenpanemien uudistusten kanssa. Rahatalouden kehityksen myötä osa talonpojista alkoi vähitellen vaurastua sen verran, että he pystyivät ostamaan viljelemiään maita omiksi. Kun kartanoissa oli usein vilkasta muutakin taloudellista toimintaa, tarvittiin paljon erilaisia käsityöläisiä, joille oli helpompaa hakeutua vähitellen teollistuvien kaupunkien tehtaisiin.
Lopullisesti paronien saksalaisvalta loppui maan itsenäistyessä vuonna 1919, jolloin kartanoiden maat kansallistettiin. Niiden omistajille jäi vain päärakennuksen pihapiiri ja 50 hehtaarin heinämaat. Kun elinkeinonharjoitus näin muuttui mahdottomaksi, muutti suuri osa kartanonomistajista Saksaan. Pihapiirit päätyivät kunnille, ja kartanoista tuli kouluja ja hoitolaitoksia
Mart Laar on jossain yhteydessä korostanut, että baltiansaksalaisia kartanonomistajia on joskus liikaakin syytetty talonpoikien sortamisesta. Myönteinen poikkeus oli tiettävästi ainakin Sangasten herra Friedrich Georg Magnus von Berg (1845-1938), joka panosti mm. heidän koulutukseensa ja tuki itsenäistyneiden talonpoikien taloudellista toimintaa. Laajemmin hänet on tunnettu hevosjalostuksesta ja uuden ruislajin, ns. Sangasten rukiin kehittämisestä. Ruis sai osakseen useita arvostettuja ulkomaisia palkintoja. Perinteitä jatketaan edelleen: Sangasten kunta on joitakin vuosia sitten julistautunut maailman rukiinviljelyn pääkaupungiksi. Luonnollisesti lajikkeet ovat vuosien mittaan muuttuneet satoisammiksi ja varreltaan lyhyemmiksi vastaamaan paremmin taistelua lakoontumista vastaan.
Toinen von Bergin kuului-suutta lisännyt asia on Sangasten englantilaiseen uusgoottilaiseen tyyliin rakennettu linna. Se kertoo hänen opinnoistaan ja tutta-vuusuhteistaan Englantiin. Windsorin ja Balmoralin linnoista saatiin vaikutteita.
Rakennustyö vei seitsemän vuotta. Perustuksiin ja alimpaan osaan tuotiin graniittia Suomesta, 1,45 miljoonaa tiiltä poltettiin paikan päällä. Tuohon aikaan valmistettiin muoteissa, josta ne ”lyötiin” ulos, kuten termi kuuluu. Tiilien suuri määrä saa tietysti rakentamisestakin kiinnostuneiden ihmisten mielenkiinnon heräämään, mutta siinä ei ole kaikki. Ikkunapuitteissa portaikoissa ja useissa muissakin kohdin on erimuotoisia tiiliä, myös toisesta päästään pyöreitä. Voi vain kuvitella, millainen sysäys rakennustyön kehittymiseen tuli tuon alueen käsityöläisille, tiilien lyöjille ja polttajille.
Goottilaistyylisestä porrashallista päästään ensimmäisen kerroksen juhlasaliin, espanjalaiseen saliin ja metsäs-tyssaliin. Upea tyyli jatkuu niin toisessa kuin kolmannessakin kerroksessa sekä päätornissa.
Mutta mitä tekemistä sitten Suomen kenraalikuvernöörillä von Bergillä (1854—1861) oli Sangasten kanssa? Sotamarsalkka ja kreivi Friedrich Wilhelm Magnus von Berg omisti Sangasten lisäksi useita kartanoita. Kun hän oli lapseton, hän adoptoi veljensä Gustavin kolme lasta, joille hän jätti perinnöksi omaisuutensa ja kreivin tittelin. Sangasten linna tuli Friedrich Georg Magnukselle. Tila oli kehittämisen tarpeessa, ja erityisesti päärakennuksen nuori isäntä halusi rakentaa kokonaan uudelleen.
Kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg oli Suomen kenraalikuvernöörinä 1854-1861. Hän oli Suomelle suopeimpia kenraalikuvernöörejä, paransi elinkeinoja ja liikenneoloja. Hänen toimestaan rakennettiin rata Helsingistä Hämeenlinnaan. Hänen keisarinsa Aleksanteri II oli mieleltään varsin liberaali, samoin oli von Berg. Suomi sai oman rahan, maakauppa vapautettiin, perustettiin Evon metsäopisto ja viisi uutta kaupunkia. Hän kehitti kansanopetusta ja hänen aikanaan perustettiin seitsemän suomenkielistä maanviljelyskoulua. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu syntyi. Hän myös suositteli keisarille valtiopäivien koolle kutsumista ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1809 Porvoon valtiopäivien. Ne pidettiin vuonna 1863.
Valga ja Valka
Rakennustyö vei seitsemän vuotta. Perustuksiin ja alimpaan osaan tuotiin graniittia Suomesta, 1,45 miljoonaa tiiltä poltettiin paikan päällä. Tuohon aikaan valmistettiin muoteissa, josta ne ”lyötiin” ulos, kuten termi kuuluu. Tiilien suuri määrä saa tietysti rakentamisestakin kiinnostuneiden ihmisten mielenkiinnon heräämään, mutta siinä ei ole kaikki. Ikkunapuitteissa portaikoissa ja useissa muissakin kohdin on erimuotoisia tiiliä, myös toisesta päästään pyöreitä. Voi vain kuvitella, millainen sysäys rakennustyön kehittymiseen tuli tuon alueen käsityöläisille, tiilien lyöjille ja polttajille.
Goottilaistyylisestä porrashallista päästään ensimmäisen kerroksen juhlasaliin, espanjalaiseen saliin ja metsäs-tyssaliin. Upea tyyli jatkuu niin toisessa kuin kolmannessakin kerroksessa sekä päätornissa.
Mutta mitä tekemistä sitten Suomen kenraalikuvernöörillä von Bergillä (1854—1861) oli Sangasten kanssa? Sotamarsalkka ja kreivi Friedrich Wilhelm Magnus von Berg omisti Sangasten lisäksi useita kartanoita. Kun hän oli lapseton, hän adoptoi veljensä Gustavin kolme lasta, joille hän jätti perinnöksi omaisuutensa ja kreivin tittelin. Sangasten linna tuli Friedrich Georg Magnukselle. Tila oli kehittämisen tarpeessa, ja erityisesti päärakennuksen nuori isäntä halusi rakentaa kokonaan uudelleen.
Kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg oli Suomen kenraalikuvernöörinä 1854-1861. Hän oli Suomelle suopeimpia kenraalikuvernöörejä, paransi elinkeinoja ja liikenneoloja. Hänen toimestaan rakennettiin rata Helsingistä Hämeenlinnaan. Hänen keisarinsa Aleksanteri II oli mieleltään varsin liberaali, samoin oli von Berg. Suomi sai oman rahan, maakauppa vapautettiin, perustettiin Evon metsäopisto ja viisi uutta kaupunkia. Hän kehitti kansanopetusta ja hänen aikanaan perustettiin seitsemän suomenkielistä maanviljelyskoulua. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu syntyi. Hän myös suositteli keisarille valtiopäivien koolle kutsumista ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1809 Porvoon valtiopäivien. Ne pidettiin vuonna 1863.
Valga ja Valka
Matkan käännekohta oli Valga, joka liittyy valtakunnanrajasta huolimatta tiiviisti Latvian puolella olevaan sisarkaupun-kiinsa Valkaan. Ilman kirjavia rajapaaluja ei siirtymistä edes huomaa. Aivan rajan pinnassa on tiilinen pikkurakennus, (kuvassa vasemmalla) Valkan informaatiopiste, joka aikoinaan on kai palvellut tulliasemana.
Valgan rappeutuneesta, osin romahtaneesta rakennuskan-nasta näkee, että se on Viron raja-alueita, samaa kertovat rakennukset Valkasta Latvian rajamailla. Valkan puolella etsi retkikunta innolla sitä, jo mui-noin tuhoutunutta rakennusta, jossa Hella Wuolijoki oli hetken aikaa asunut.
Pääkadun Kuperjanovin varrrella on kyllä säilynyt Murrickin perheen varsinainen kotitalo. Valgan puolelta saatu matkaopas vei joukon myös Valkan keskustassa olevan museon luo. Siellä tutustuttiin joidenkin kansanopetusta edistäneiden henkilöiden elämäntyöhön.
Valgan rappeutuneesta, osin romahtaneesta rakennuskan-nasta näkee, että se on Viron raja-alueita, samaa kertovat rakennukset Valkasta Latvian rajamailla. Valkan puolella etsi retkikunta innolla sitä, jo mui-noin tuhoutunutta rakennusta, jossa Hella Wuolijoki oli hetken aikaa asunut.
Pääkadun Kuperjanovin varrrella on kyllä säilynyt Murrickin perheen varsinainen kotitalo. Valgan puolelta saatu matkaopas vei joukon myös Valkan keskustassa olevan museon luo. Siellä tutustuttiin joidenkin kansanopetusta edistäneiden henkilöiden elämäntyöhön.
Valgan pääkaduista on yksi nimetty vuoden 1919 itsenäisyystaistelun päähahmon, yliluutnantti Julius Kuperjanovin mukaan. Kuperjanovin katuja on kyllä muuallakin Virossa, mm. Tartossa. Valgan lähistöllä nykyisen Töllisten kunnan alueella käydyssä taistelussa hän saavutti kuolemattomuutensa virolaisten mielissä. Ja siellä Pajun taistelussa oli taas mukana suomalaisiakin.
Suomalaiset Viron vapaussodassa
Kun keisarillinen Saksa romahti marraskuussa 1918, venäläiset bolševikit tunkeutuivat Viroon ja alkoi maan vapaussota. Viro pyysi Suomelta rahalainaa, aseita ja miehiä. Aseita lähetettiinkin nopeasti, ja rahalainakin järjestyi. Vakinaista sotaväkeä Suomen hallitus ei sen sijaan katsonut voivansa lähettää, mutta vapaehtoisten värvääminen sallittiin. Vuosien 1918 ja 1919 vaihteessa Suomesta lähtikin runsaat 3 700 vapaaehtoista Viron vapaussotaan.
Suomi ei suinkaan auttanut Viroa ”heimoveljenä” eikä edes pyyteettömästi. Avustaminen sopi Suomen ulkopoliittiseen suuntaukseen, aggressiivisen bolševismin nujertamiseen. ”Viro on Suomen ulkovarustus. Viron tarve on meidän tarpeemme”, sanottiin, ja pääministeri Lauri Ingman totesi: ”Jos Suomenlahden etelärannikko menee bolševikeille, asemamme on valitettava.” Sittemmin Suomessa esiintyi näkemyksiä, jotka korostivat Suomen avun ratkaisevaa merkitystä voitolle vapaussodassa ja se näkyi omahyväisenä ja liioittelevana ”me annoimme Virolle itsenäisyyden” -asenteena, mitä virolaiset eivät tietenkään voineet sulattaa. Suomen avun suurin merkitys lienee ollut siinä voimakkaassa moraalisessa signaalissa, jonka avun toimittaminen nopeasti ja empimättä antoi virolaisille. Se osoitti, että he eivät olleet yksin.
Suomi, Baltian maat ja Puola saavuttivat itsenäisyytensä heikentyneestä Venäjästä. Tsaarin Venäjä ei enää kestänyt sodan rasituksia, vaan joutui kahden vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 bolševikkien käsiin. Sillä ei ennen pitkään ollut enää mahdollisuuksia pitää yhteydessään näitä valloitettuja maita.
Erään välivaiheen historian kulkuun aiheutti Saksa, joka vielä vuoden 1918 alkupuolella suunnitteli mainituista maista itselleen myötämielistä puskurialuetta Venäjää vastaan. Niinpä se osallistui sotilaallisiin toimiin Virossa ja nousi maihin myös Suomessa, missä se omia intressejään vaaliakseen sekaantui Suomen sisällissotaan. Marraskuussa 1918 sen tappioon päättynyt I maailmansota kuitenkin hautasi nämä hankkeet.
Suomalainen Vapaajoukko
Viron vapaussota oli yksi suomalaisten käymistä ns. heimosodista. Suomesta sotaan osallistui kaksi vapaaehtoisjoukkoa: Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Edelliset taistelivat Itä-Virossa Narvan suunnalla, kun taas jälkimmäiset suuntasivat Etelä-Viroon ja rajallisesti myös Latvian puolelle. Suomalaisten vapaaehtoisosastojen ylipäällikkönä toimi Tartossa Suomen sisällissotaan osallistunut kenraalimajuri Martin Wetzer. Hankkeesta vastasi Viron Avustamisen Päätoimikunta. Vapaajoukkoa komensi ruotsalainen majuri Martin Ekström, jonka Viron armeijan ylipäällikkö Johan Laidoner ylensi Narvan valtauksen jälkeen everstiksi.
Viron maapäivät julisti Viron tasavallan itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Tämä itsenäisyys päättyi kuitenkin heti seuraavana päivänä, kun saksalaiset joukot saapuivat Tallinnaan. Saksalaisten päätavoitteena oli pakottaa Venäjä Brest-Litovskin rauhaan voidakseen siirtää maailmansodan painopistettä länsirintamalle. Pyrkimyksenä oli tietysti sitä ennen työntää Venäjän rajaa idemmäksi ja varmistaa väliin jääneet alueet omaan poliittiseen ja taloudelliseen vaikutus-piiriinsä. Tähän ei sopinut Liettuan, Latvian tai Viron itsenäisyys. Niinpä Saksa lakkautti virolaiset joukko-osastot ja muutti hallinnon ja koulujen kieleksi saksan.
Vastavetona bolševikit hyökkäsivät 22. marraskuuta 1918 Narvaan, jota saksalaiset pitivät hallussaan. Saksalaiset löivät ensin hyökkääjän takaisin, mutta Narva menetettiin uudelleen 28. marraskuuta 1918, kun saksalaiset olivat maailmansodan päätyttyä poistuneet ja jättäneet jäljelle vain heikkoja virolaisjoukkoja. Tämän jälkeen neuvostovenäläiset etenivät nopeasti joulukuussa jo 35 kilometrin päähän Tallinnasta. Kun puna-armeijan päähyökkäyssuunnaksi tämän jälkeen vaihtui Riika, helpottui paine Viron suunnalla. Suomalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten vapaaehtoisten avulla puna-armeija saatiin työnnettyä Viron alueilta tammikuussa 1919. Brittiläisen laivasto-osaston aseapu ja tykkituli olivat aluksi merkityksellisiä.
Suomalaiset Viron vapaussodassa
Kun keisarillinen Saksa romahti marraskuussa 1918, venäläiset bolševikit tunkeutuivat Viroon ja alkoi maan vapaussota. Viro pyysi Suomelta rahalainaa, aseita ja miehiä. Aseita lähetettiinkin nopeasti, ja rahalainakin järjestyi. Vakinaista sotaväkeä Suomen hallitus ei sen sijaan katsonut voivansa lähettää, mutta vapaehtoisten värvääminen sallittiin. Vuosien 1918 ja 1919 vaihteessa Suomesta lähtikin runsaat 3 700 vapaaehtoista Viron vapaussotaan.
Suomi ei suinkaan auttanut Viroa ”heimoveljenä” eikä edes pyyteettömästi. Avustaminen sopi Suomen ulkopoliittiseen suuntaukseen, aggressiivisen bolševismin nujertamiseen. ”Viro on Suomen ulkovarustus. Viron tarve on meidän tarpeemme”, sanottiin, ja pääministeri Lauri Ingman totesi: ”Jos Suomenlahden etelärannikko menee bolševikeille, asemamme on valitettava.” Sittemmin Suomessa esiintyi näkemyksiä, jotka korostivat Suomen avun ratkaisevaa merkitystä voitolle vapaussodassa ja se näkyi omahyväisenä ja liioittelevana ”me annoimme Virolle itsenäisyyden” -asenteena, mitä virolaiset eivät tietenkään voineet sulattaa. Suomen avun suurin merkitys lienee ollut siinä voimakkaassa moraalisessa signaalissa, jonka avun toimittaminen nopeasti ja empimättä antoi virolaisille. Se osoitti, että he eivät olleet yksin.
Suomi, Baltian maat ja Puola saavuttivat itsenäisyytensä heikentyneestä Venäjästä. Tsaarin Venäjä ei enää kestänyt sodan rasituksia, vaan joutui kahden vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 bolševikkien käsiin. Sillä ei ennen pitkään ollut enää mahdollisuuksia pitää yhteydessään näitä valloitettuja maita.
Erään välivaiheen historian kulkuun aiheutti Saksa, joka vielä vuoden 1918 alkupuolella suunnitteli mainituista maista itselleen myötämielistä puskurialuetta Venäjää vastaan. Niinpä se osallistui sotilaallisiin toimiin Virossa ja nousi maihin myös Suomessa, missä se omia intressejään vaaliakseen sekaantui Suomen sisällissotaan. Marraskuussa 1918 sen tappioon päättynyt I maailmansota kuitenkin hautasi nämä hankkeet.
Suomalainen Vapaajoukko
Viron vapaussota oli yksi suomalaisten käymistä ns. heimosodista. Suomesta sotaan osallistui kaksi vapaaehtoisjoukkoa: Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Edelliset taistelivat Itä-Virossa Narvan suunnalla, kun taas jälkimmäiset suuntasivat Etelä-Viroon ja rajallisesti myös Latvian puolelle. Suomalaisten vapaaehtoisosastojen ylipäällikkönä toimi Tartossa Suomen sisällissotaan osallistunut kenraalimajuri Martin Wetzer. Hankkeesta vastasi Viron Avustamisen Päätoimikunta. Vapaajoukkoa komensi ruotsalainen majuri Martin Ekström, jonka Viron armeijan ylipäällikkö Johan Laidoner ylensi Narvan valtauksen jälkeen everstiksi.
Viron maapäivät julisti Viron tasavallan itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Tämä itsenäisyys päättyi kuitenkin heti seuraavana päivänä, kun saksalaiset joukot saapuivat Tallinnaan. Saksalaisten päätavoitteena oli pakottaa Venäjä Brest-Litovskin rauhaan voidakseen siirtää maailmansodan painopistettä länsirintamalle. Pyrkimyksenä oli tietysti sitä ennen työntää Venäjän rajaa idemmäksi ja varmistaa väliin jääneet alueet omaan poliittiseen ja taloudelliseen vaikutus-piiriinsä. Tähän ei sopinut Liettuan, Latvian tai Viron itsenäisyys. Niinpä Saksa lakkautti virolaiset joukko-osastot ja muutti hallinnon ja koulujen kieleksi saksan.
Vastavetona bolševikit hyökkäsivät 22. marraskuuta 1918 Narvaan, jota saksalaiset pitivät hallussaan. Saksalaiset löivät ensin hyökkääjän takaisin, mutta Narva menetettiin uudelleen 28. marraskuuta 1918, kun saksalaiset olivat maailmansodan päätyttyä poistuneet ja jättäneet jäljelle vain heikkoja virolaisjoukkoja. Tämän jälkeen neuvostovenäläiset etenivät nopeasti joulukuussa jo 35 kilometrin päähän Tallinnasta. Kun puna-armeijan päähyökkäyssuunnaksi tämän jälkeen vaihtui Riika, helpottui paine Viron suunnalla. Suomalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten vapaaehtoisten avulla puna-armeija saatiin työnnettyä Viron alueilta tammikuussa 1919. Brittiläisen laivasto-osaston aseapu ja tykkituli olivat aluksi merkityksellisiä.
Suomalaiset valtasivat Narvan kaupungin 18. päivänä tammikuuta 1919. Tätä ennen oli vallattu Rakvere 12.1. ja tehty uhkarohkea maihinnnousu Utrian (Udria) luo Kundan satamasta käsin. Narvan operaatio oli Suo-malaisen Vapaajoukon tärkein operaatio, ja sille voi vetää vertoja ehkä vain Pajun taistelu hieman myöhemmin Etelä-Virossa.
Kuvassa on Viron vapaussodassa 1918-1920 kaatuneiden muistomerkki Narva-Jõesuun tien varrella Narvan kaupungista pohjoiseen. Muistomerkkiä ympäröivien hautojen rautai-set muistoristit katkaistiin ja poistettiin neuvostoaikana. Myös muistomerkki hävi-tettiin, mutta Vana-Narva Selts pystytti sen uudelleen vuonna 1995.
Kuvassa on Viron vapaussodassa 1918-1920 kaatuneiden muistomerkki Narva-Jõesuun tien varrella Narvan kaupungista pohjoiseen. Muistomerkkiä ympäröivien hautojen rautai-set muistoristit katkaistiin ja poistettiin neuvostoaikana. Myös muistomerkki hävi-tettiin, mutta Vana-Narva Selts pystytti sen uudelleen vuonna 1995.
Pohjan Pojat
Viron itsenäisyyden kannalta kuitenkin kenties merkittävin taistelu käytiin 31.1.1919 Pajussa, nykyisen Tõllisten kunnan alueella lähellä Valgaa Latvian rajan tuntumassa. Siinä virolaiset ja suomalaiset vapaaehtoiset onnistuivat lyömään Latvian puolelta operoineet Neuvosto-Venäjän joukot. Virolaispataljoonan komentajana oli yliluutnantti Julius Kuperjanov, joka kuoli taistelussa. Suomalaista rykmenttiä komensi Hans Kalm. Hän oli osallistunut jo Suomen sisällissotaan saaden siellä Kuhmoisten ja Lahden taisteluissa vähän kyseenalaistakin kunniaa kovien otteidensa takia. Suomessa toimiessaan hän oli entinen Venäjän armeijan kapteeni, Virossa hänet ylennettiin everstiksi vuonna 1919. Hän oli syntynyt Viljandissa.
Viron itsenäisyyden kannalta kuitenkin kenties merkittävin taistelu käytiin 31.1.1919 Pajussa, nykyisen Tõllisten kunnan alueella lähellä Valgaa Latvian rajan tuntumassa. Siinä virolaiset ja suomalaiset vapaaehtoiset onnistuivat lyömään Latvian puolelta operoineet Neuvosto-Venäjän joukot. Virolaispataljoonan komentajana oli yliluutnantti Julius Kuperjanov, joka kuoli taistelussa. Suomalaista rykmenttiä komensi Hans Kalm. Hän oli osallistunut jo Suomen sisällissotaan saaden siellä Kuhmoisten ja Lahden taisteluissa vähän kyseenalaistakin kunniaa kovien otteidensa takia. Suomessa toimiessaan hän oli entinen Venäjän armeijan kapteeni, Virossa hänet ylennettiin everstiksi vuonna 1919. Hän oli syntynyt Viljandissa.
Julius Kuperjanov on saanut rintakuvansa alttariseinän sivuosaan sotilaiden muisto-kirkkoon Torissa. Tori on pienen matkan päässä Pärnusta itään. Siellä on kaatu-neiden muistotauluja useiden virolaisten käymien sotien ajalta.
Julius Kuperjanov päätti hyökätä Pajuun 300 miehen, kahden tykin ja 13 konekiväärin voimin. Latvialaisilla ja venäläisillä oli käytössään panssaroituja autoja ja panssarijuna. Virolaiset kärsivät kovia tappioita hyökkäyksessään, ja taistelua henkilökohtaisesti johtamassa ollut Kuperjanov kuoli luoteihin.
Kuperjanovin muistoksi Tartumaan pataljoona nimettiin Kuperjanovin pataljoonaksi ja tämä yksikkö on edelleen olemassa. Sen sijoitupaikka on tietämän mukaan Võrussa.
Julius Kuperjanov päätti hyökätä Pajuun 300 miehen, kahden tykin ja 13 konekiväärin voimin. Latvialaisilla ja venäläisillä oli käytössään panssaroituja autoja ja panssarijuna. Virolaiset kärsivät kovia tappioita hyökkäyksessään, ja taistelua henkilökohtaisesti johtamassa ollut Kuperjanov kuoli luoteihin.
Kuperjanovin muistoksi Tartumaan pataljoona nimettiin Kuperjanovin pataljoonaksi ja tämä yksikkö on edelleen olemassa. Sen sijoitupaikka on tietämän mukaan Võrussa.
Suomalainen vapaaehtoisrykmentti Pohjan Pojat saapui taisteluun vähän sen jälkeen kun virolaiset olivat aloittaneet hyökkäyksensä. Heidän aseistuksenaan oli neljä tykkiä ja yhdeksän konekivääriä. Taistelupäivän iltana virolaiset ja suomalaiset onnistuivat viimein saamaan Pajun haltuunsa ja seuraavana päivänä he marssivat Valgaan ilman vastarintaa. Venäläisten käyttämä rautatie katkaistiin ja lopuksi he joutuivat vetäytymään Latvian puolelle.
Seuraavassa on Pohjan Poikien muistomerkki kartanon puistossa sekä Pajun taistelun muistomerkki hieman puistoalueen ulkopuolella.
Seuraavassa on Pohjan Poikien muistomerkki kartanon puistossa sekä Pajun taistelun muistomerkki hieman puistoalueen ulkopuolella.
Valgan Jaanin kirkon ulkoseinällä on Suomen Poikien muistolaatta, johon on kirjattu kaikkien 113:n Viron vapausodassa kaatuneiden miesten nimet. Taulu on jäljennös, sillä alkuperäisen venäläiset hävittivät. Kopio paljastettiin Pajun taistelun muistopäivänä 31.1.1999.
Ylistaron ja Valgan seurakunnat ovat ystävyysseurakuntia, samoin Ylistaron kunta ja Valgan kaupunki ystävyyskaupunkeja. Taulussa on monia eteläpohjalaisia ja myös ylistarolaisia nimiä. Näistä syistä ylistarolaiset antoivat tuntuvaa taloudellsita apua, joka teki mahdolliseksi uuden taulun saamisen.
Kuvan ottohetken olisi voinut valita paremminkin, kirkon ympärillä olevien puiden oksat ja lehvistöt antavat varjonsa taulun päälle. Parin tunnin odotus olisi tuottanut paremman tuloksen.
Suomen - Poikien perinneyhdistys on vaalinut ahkerasti suomalaisoti-laiden muistoa. Esimerkiksi kesäkuun toisella viikolla 2014 sen jäsenet olivat niin Vapaajoukon kuin Pohjan Poikienkin jäljillä. Matka kulki reittiä Metsäkalmistu, Muuksi, Kuusalu, Paju, Valgan kirkko ja Valgan sotamuseo, Latvian Alüksne, Tartumaan Pilka ja Äksi. Viimeksi mainitut kaksi liittyivät vuoden 1944 ratkaisutaisteluihin.
Ylistaron ja Valgan seurakunnat ovat ystävyysseurakuntia, samoin Ylistaron kunta ja Valgan kaupunki ystävyyskaupunkeja. Taulussa on monia eteläpohjalaisia ja myös ylistarolaisia nimiä. Näistä syistä ylistarolaiset antoivat tuntuvaa taloudellsita apua, joka teki mahdolliseksi uuden taulun saamisen.
Kuvan ottohetken olisi voinut valita paremminkin, kirkon ympärillä olevien puiden oksat ja lehvistöt antavat varjonsa taulun päälle. Parin tunnin odotus olisi tuottanut paremman tuloksen.
Suomen - Poikien perinneyhdistys on vaalinut ahkerasti suomalaisoti-laiden muistoa. Esimerkiksi kesäkuun toisella viikolla 2014 sen jäsenet olivat niin Vapaajoukon kuin Pohjan Poikienkin jäljillä. Matka kulki reittiä Metsäkalmistu, Muuksi, Kuusalu, Paju, Valgan kirkko ja Valgan sotamuseo, Latvian Alüksne, Tartumaan Pilka ja Äksi. Viimeksi mainitut kaksi liittyivät vuoden 1944 ratkaisutaisteluihin.
Pääosa rykmentistä hyökkäsi Kalmin johdolla vielä helmikuun puolivälissä Pohjois-Latvian puolelle ja valloitti siellä Marienburgin, eli Alūksnen kauppalan. Maaliskuun puolivälissä 1919 tällöin jo taisteluhaluttomat Pohjan Pojat lähetettiin vielä Setumaahan Petserin rintamalle, jossa bolševikit olivat aloittaneet vastahyökkäyksen. Pohjan Pojista suurin osa kotiutettiin takaisin Suomeen huhtikuun 1919 alussa. Viroon heistä jäi vielä 200 miestä, jotka jäivät rungoksi Kalmin toivomaan Inkerin vapaaehtoisarmeijaan. Tämä 200 sotilaan joukko osallistui vielä huhti-toukokuun vaihteessa taisteluihin Mustjoen rintamalla saaden tappioikseen kolme haavoittunutta.
Kun Pohjan Poikien komentaja Hans Kalm ei saanut koottua miehiä Inkerin retkelle ja Viron Avustamisen Päätoimikunta irtisanoi välit häneen, Kalm antoi rykmentin hajoittamispäiväkäskyn 29.5. 1919. Hajottamisen jälkeen osa Pohjan Pojista jäi palvelemaan inkeriläisiin vapaajoukkoihin ja osa Viron armeijaan. Pohjan Poikien vahvennetun rykmentin kokonaistappiot olivat 116 miestä eli noin 4 prosenttia kokonaismäärästä. Pohjan Poikien tappioprosentti oli kaksi kertaa suurempi kuin I Suomalaisen Vapaajoukon.
Vapaussodan muita muistomerkkejä Virossa
Kun Pohjan Poikien komentaja Hans Kalm ei saanut koottua miehiä Inkerin retkelle ja Viron Avustamisen Päätoimikunta irtisanoi välit häneen, Kalm antoi rykmentin hajoittamispäiväkäskyn 29.5. 1919. Hajottamisen jälkeen osa Pohjan Pojista jäi palvelemaan inkeriläisiin vapaajoukkoihin ja osa Viron armeijaan. Pohjan Poikien vahvennetun rykmentin kokonaistappiot olivat 116 miestä eli noin 4 prosenttia kokonaismäärästä. Pohjan Poikien tappioprosentti oli kaksi kertaa suurempi kuin I Suomalaisen Vapaajoukon.
Vapaussodan muita muistomerkkejä Virossa
Helme-Tõrvan maanpuolustusseura (Hariduse Selts) pystytti patsaan jo vuonna 1928 Tõrvan koulun vierellä olevaaan puistoon. Syyskuussa 1940 paikalliset punaiset työnsivät patsaan yöllä 20.9 Õhne-jokeen. Pari yötä myöhemmin ylempien luokkien oppilaat nostivat sen sieltä ja peittelivät rantahiekkaan.
Saksalaisvallan alettua oli tarkoitus vihkiä se uudelleen, mutta hanke jäi. Neuvostovallan aikana sitä pidettiin ensin puuvajassa, josta se vietiin sulatettavaksi.
Vuonna 1990 pystytettiin ja vihittiin patsas uudelleen, osa jalustan kivistä säilynyt paikallisen lääkärin piha-alueella, ja itse patsas valettiin säilyneiden tietojen perusteella.
Tähän olisi tietysti voinut ottaa myös muita muistomerkkejä, mm. sen, joka on pystytetty Valgan kaupunkiin kaupunginpuiston reunaan Kuperjanovin kadun varrelle. Sen jalusta on kuitenkin erityisen korkea, ja itse sotilas jää valokuvausta ajatellen aika hankalasti taustan puiden dominoimaksi.
Suomalaisomisteisia yrityksiä Etelä-Virossa
Saksalaisvallan alettua oli tarkoitus vihkiä se uudelleen, mutta hanke jäi. Neuvostovallan aikana sitä pidettiin ensin puuvajassa, josta se vietiin sulatettavaksi.
Vuonna 1990 pystytettiin ja vihittiin patsas uudelleen, osa jalustan kivistä säilynyt paikallisen lääkärin piha-alueella, ja itse patsas valettiin säilyneiden tietojen perusteella.
Tähän olisi tietysti voinut ottaa myös muita muistomerkkejä, mm. sen, joka on pystytetty Valgan kaupunkiin kaupunginpuiston reunaan Kuperjanovin kadun varrelle. Sen jalusta on kuitenkin erityisen korkea, ja itse sotilas jää valokuvausta ajatellen aika hankalasti taustan puiden dominoimaksi.
Suomalaisomisteisia yrityksiä Etelä-Virossa
Uuden itsenäistymisen ajalla suomalai-set alkoivat perustaa Viroon yrityksiä joko suomalaisella pääomalla tai yhdessä virolaisten kanssa. Eräs varhaisista toimijoista on ollut Nurmossa Etelä-Pohjanmaalla toimiva Atria Oyj, jonka omistuksessa on useita pienehköjä liha-alan yrityksiä. Kuvassa on AS Valga Lihatööstus, joka on niistä suurimpia.
Konttorirakennuksen vasemmalta puo-lelta alkaa aidattu piha, joka on yhdes-sä rakennuksen kanssa noin 100 metriä pitkä. Vastaavasti puiden takaa häämöttää varsinainen tuotantolaitos, joka jatkuu Mets -kadulla useita kymmeniä metrejä, ehkä sen saman 100 metriä.
Konttorirakennuksen vasemmalta puo-lelta alkaa aidattu piha, joka on yhdes-sä rakennuksen kanssa noin 100 metriä pitkä. Vastaavasti puiden takaa häämöttää varsinainen tuotantolaitos, joka jatkuu Mets -kadulla useita kymmeniä metrejä, ehkä sen saman 100 metriä.
Varsin tunnettu on myös AS UPM-Kymmene Otepää, joka on 10 vuoden aikana rankattu kuusi kertaa VaLgan maakunnan merkittävimmäksi yritykseksi. Muutama vuosi sitten Otepäähän rahdattiin UPM:n lakkautetulta Lahden tehtaalta vaneri- ja viilukoneet. Palkka- ja muut tuotantokustannukset ovat selvitysten mukaan vain noin puolet siitä mitä Lahdessa.
Otepään lähellä Käärikussa on Tarton yliopiston ja eräiden muiden liikunta-alan oppilaitosten yhteinen harjoi-tusalue ja opistorakennus. Se tuli Suomessa kuuluisaksi siitä, että Urho Kekkonen poikkesi siellä näyttämässä hiihtotaitoaan tehdessään vierailun Viroon ja erityisesti Tarttoon vuonna 1964.
Lähempänä Viljandia aivan Võrtsjärven pohjoisrannalla on Kolga-Jaanin kunta, jossa Leien osuuspankki on juuriltaan aivan Viron vanhimpia. Sillä on viime aikoina ollut yhteistyötä Suomen osuuspankkiopiston ja mm. lähellä Poria sijaitsevan Nakkilan osuuspankin kanssa.
Aivan Viljandin naapurissa Viiratsissa sijaitsee Rakvere Lihakombinaatin tytäryritys Ekseko AS, joka toimittaa sianlihan Rakveressa jalostettavaksi. Tarkkaan ottaen Viiratsin kuntaa ei enää olemassa, sillä se yhdistyi pari vuotta sitten kolmen muun pikkukunnan kanssa Viljandi vald –nimen alla. Tämä Viljandin kunta ympäröi Viljandin kaupunkia niin, että kaupunki on kuin reikäleivän keskiössä. On tietysti ajan kysymys milloin nämäkin yhtyvät. Virossa on menossa kuntauudistus vähän samaan tapaan kuin Suomessakin.
Emajoen lähteillä
Otepään lähellä Käärikussa on Tarton yliopiston ja eräiden muiden liikunta-alan oppilaitosten yhteinen harjoi-tusalue ja opistorakennus. Se tuli Suomessa kuuluisaksi siitä, että Urho Kekkonen poikkesi siellä näyttämässä hiihtotaitoaan tehdessään vierailun Viroon ja erityisesti Tarttoon vuonna 1964.
Lähempänä Viljandia aivan Võrtsjärven pohjoisrannalla on Kolga-Jaanin kunta, jossa Leien osuuspankki on juuriltaan aivan Viron vanhimpia. Sillä on viime aikoina ollut yhteistyötä Suomen osuuspankkiopiston ja mm. lähellä Poria sijaitsevan Nakkilan osuuspankin kanssa.
Aivan Viljandin naapurissa Viiratsissa sijaitsee Rakvere Lihakombinaatin tytäryritys Ekseko AS, joka toimittaa sianlihan Rakveressa jalostettavaksi. Tarkkaan ottaen Viiratsin kuntaa ei enää olemassa, sillä se yhdistyi pari vuotta sitten kolmen muun pikkukunnan kanssa Viljandi vald –nimen alla. Tämä Viljandin kunta ympäröi Viljandin kaupunkia niin, että kaupunki on kuin reikäleivän keskiössä. On tietysti ajan kysymys milloin nämäkin yhtyvät. Virossa on menossa kuntauudistus vähän samaan tapaan kuin Suomessakin.
Emajoen lähteillä
Viron suurin joki Emajoki alkaa Võrtsjärven koillisrannalta Rannu-Jõesuusta ja ulottuu Peipsijärvelle. Sen pituus on hieman toista sataa kilometriä. Suurin syvyys on 11 m. Kuva on Võrtsjärven rantahietikolta, jota on jäljistä päätellen konevoimin perattu kaisloista. Joki alkaa vasemmalla pitemmälle järveen ulottuvan kaislikkovyöhykkeen takaa.
Kuva on otettu iltapuoleen lähes vastavaloon, joka heikentää laatua.
Joki virtaa myös Tarton kaupungin halki. Kuva on Tartosta. Tartosta on Peipsijärvelle laivayhteys.
Kuva on otettu iltapuoleen lähes vastavaloon, joka heikentää laatua.
Joki virtaa myös Tarton kaupungin halki. Kuva on Tartosta. Tartosta on Peipsijärvelle laivayhteys.
3. Lahtelaiset löysivät kesän Viljandista
Lahtelaiset viron opiskelijat löysivät Viron kesän toukokuun puolivälissä. Mutta jo viikkoa myöhem-min kukkivat Suomessakin tuomet ja omenapuut, siis tavallista aikaisemmin. Viron kesästä tultiin takaisin Suomen kesään, joskaan ei ihan niin vehreään ja vehmaaseen. Yhtä ja toista jäi muistin sopukoihin tältäkin matkalta. Leili Kujanpää oli jälleen tehnyt perusteelliset matkasuunnitelmat tärkeisiin kulttuurikohteisiin.
Artikkeli perustuu Päijät-Hämeen Wellamo-opiston viron opiskelijain kurssimatkaan Viljandin kautta Valgaan 15.-18.5.2014. Jatko-osa nimeltä "Suomalaisten ja Suomessa vaikuttaneiden jäljillä Etelä-Virossa" ilmestyy myöhemmin.
Varhainen aamu Endla-kadulla perjan-taina 16.5. 2014. Kuva on otettu kes-kustasta kilometrin päässä sijaitsevan Hotelli Endlan hotellihuoneen ikku-nasta. Viljandille ovat tyypillisiä juuri tällaiset pikkukaupunkinäkymät, niitä riittää kilometrikaupalla varsinaisen keskustan ulkopuolella. Omenapuut kukkivat ja pienet puutarhat oli jo trimmattu kevätkuntoon. Lahtelaisten vakiokuljettaja Riivo oli pysäköinyt bussinsa juuri ikkunan alle. Mainoskyl-tissä lukee Endla, Hotell ja Kohvik.
Endla sijaitsee vanhassa talossa, jota oli huolella korjailtu. Samalla oli raken-nettu modernimman tuntuinen lisäsiipi. Erityisesti vanhemmasta osasta oli saatu oikea tilankäytön ihme, kaikki sokkeloisen talon nurkat ja katon aluset oli otettu käyttöön. Viihtyisä majapaikka siitä oli silti tehty. Ainoa ongelma olivat kolmikerroksisen talon mutkikkaat portaat, joita eivät suomalaiset paloviranomaiset varmasti olisi katselleet suopein silmin.
Endla sijaitsee vanhassa talossa, jota oli huolella korjailtu. Samalla oli raken-nettu modernimman tuntuinen lisäsiipi. Erityisesti vanhemmasta osasta oli saatu oikea tilankäytön ihme, kaikki sokkeloisen talon nurkat ja katon aluset oli otettu käyttöön. Viihtyisä majapaikka siitä oli silti tehty. Ainoa ongelma olivat kolmikerroksisen talon mutkikkaat portaat, joita eivät suomalaiset paloviranomaiset varmasti olisi katselleet suopein silmin.
Viljandi Folk Music (Viljandi pärismuusika festival)
Nimi Viljandi tuo varmaan useimmille mieleen kansanmusiikkifestivaalin (Viljandi pärismuusikafesti-vaal) ja esiintymipaikan, vanhan upean linnoituksen Viljandijärven rannalla. Festivaalille onkin vaikea kuvitella parempia puitteita, olkoonkin, että linnoituksesta on jäljellä enää raunioita ja maatuneita vallihautoja.
Keskiajalla virolaiset pysyivät pitkään itsenäisinä, mutta saksalaisvaikutukselle ei voitu mitään. Se alkoi 1100-luvulta lähtien ensin kaupankäyntinä, sitten lähetystyönä ja pakkokastamisena. Niinpä Viro joutui pian kokonaan saksalaisvallan alle (n. 1200–1558), sitä edusti täällä ns. Saksalainen ritarikunta. Se muutti voittonsa jälkeen Viljandijärven rannalla sijainneen vanhan linnoituksen kivilinnoitukseksi, jonka ympärille alkoi kasvaa kauppiaiden ja käsityöläisten asuinalue. Vuonna 1283 tämä sai kaupunginoikeudet. Viljandin etuna oli hyvä sijainti, kaupungin halki kulki kauppatie Tarttoon. Se mainitaan hansakaupunkina asiakirjoissa jo vuonna 1346. Tänään se on noin 20 000 asukkaan vireä pikkukaupunki. Useiden mm. tanskalaisia, ruotsalaisia ja venäläisiä vastaan käytyjen sotien tuloksena linna rappeutui nykyiselleen.
Nimi Viljandi tuo varmaan useimmille mieleen kansanmusiikkifestivaalin (Viljandi pärismuusikafesti-vaal) ja esiintymipaikan, vanhan upean linnoituksen Viljandijärven rannalla. Festivaalille onkin vaikea kuvitella parempia puitteita, olkoonkin, että linnoituksesta on jäljellä enää raunioita ja maatuneita vallihautoja.
Keskiajalla virolaiset pysyivät pitkään itsenäisinä, mutta saksalaisvaikutukselle ei voitu mitään. Se alkoi 1100-luvulta lähtien ensin kaupankäyntinä, sitten lähetystyönä ja pakkokastamisena. Niinpä Viro joutui pian kokonaan saksalaisvallan alle (n. 1200–1558), sitä edusti täällä ns. Saksalainen ritarikunta. Se muutti voittonsa jälkeen Viljandijärven rannalla sijainneen vanhan linnoituksen kivilinnoitukseksi, jonka ympärille alkoi kasvaa kauppiaiden ja käsityöläisten asuinalue. Vuonna 1283 tämä sai kaupunginoikeudet. Viljandin etuna oli hyvä sijainti, kaupungin halki kulki kauppatie Tarttoon. Se mainitaan hansakaupunkina asiakirjoissa jo vuonna 1346. Tänään se on noin 20 000 asukkaan vireä pikkukaupunki. Useiden mm. tanskalaisia, ruotsalaisia ja venäläisiä vastaan käytyjen sotien tuloksena linna rappeutui nykyiselleen.
Joka vuosi heinäkuun lopussa pidettävä festivaali sai alkunsa jo 1990- luvun alkupuolella, vähitellen se muuttui yksipäiväisestä nykyiseen muotoonsa nelipäiväiseksi. Sellaisena se on alallaan Baltian ja Pohjoismaiden suurin. Esimerkiksi vuonna 2011 siellä laskettiin 20 000 kävijää ja 42 yhtyettä, joita tuli myös naapurimaista, kaukaisin tuli Intiasta.
Festivaalilla on säilynyt pyrkimys uudistua ja etsiä kansanmusiikin rajoja. Mainittuna vuonna 2011 korostettiin rytmiä, jousien lisäksi soitettiin viululla, säkkipillillä, sitralla ja harmonikalla. Osaa esityksistä voisi tunnistaa myös tanssimusiikiksi.
Nyt heinäkuun 25.-28. päivinä 2014 musiikki soi taas linnoituksessa sekä kaupungin toreilla ja terasseilla. Lisäksi pidetään työpajoja, kuullaan luentoja ja käydään keskusteluja. Juhlien kansainvälisyys on edelleen vahvasti aistittavissa. Kansanmusiikkijuhlien ideana on arvostaa lajin käytänteitä, perinteitä ja paikallista identiteettiä. Tuhansien vuosien kulttuurikertymästä yritetään löytää eväitä ja henkisiä arvoja tätä päivää varten.
Kesäisin Draamateater Ugala esiiintyy muurin vieressä olevalla näyttämöllä. Varsinaisesti sen upea, moderni teatteritalo sijaitsee laaksossa parin kilometrin päässä Vaksalin sivukadun varrella lähellä vanhaa saksalaissotilaiden hautausmaata.
Oheisen gallerian vasemmanpuoleisin kuva kertoo siitä, millainen linnoitus oli pienoismallin mukaan. Päälinna oli oikeassa reunassa, jyrkän järveen viettävän mäen päällä. Toisessa kuvassa saavutaan porttirakennuksen holvin alta päänäyttämölle. Portti näkyy edellä olevassa suuressa kuvassa taustalla, vielä kauempana siintää Jaanin kirkon torni.
Festivaalilla on säilynyt pyrkimys uudistua ja etsiä kansanmusiikin rajoja. Mainittuna vuonna 2011 korostettiin rytmiä, jousien lisäksi soitettiin viululla, säkkipillillä, sitralla ja harmonikalla. Osaa esityksistä voisi tunnistaa myös tanssimusiikiksi.
Nyt heinäkuun 25.-28. päivinä 2014 musiikki soi taas linnoituksessa sekä kaupungin toreilla ja terasseilla. Lisäksi pidetään työpajoja, kuullaan luentoja ja käydään keskusteluja. Juhlien kansainvälisyys on edelleen vahvasti aistittavissa. Kansanmusiikkijuhlien ideana on arvostaa lajin käytänteitä, perinteitä ja paikallista identiteettiä. Tuhansien vuosien kulttuurikertymästä yritetään löytää eväitä ja henkisiä arvoja tätä päivää varten.
Kesäisin Draamateater Ugala esiiintyy muurin vieressä olevalla näyttämöllä. Varsinaisesti sen upea, moderni teatteritalo sijaitsee laaksossa parin kilometrin päässä Vaksalin sivukadun varrella lähellä vanhaa saksalaissotilaiden hautausmaata.
Oheisen gallerian vasemmanpuoleisin kuva kertoo siitä, millainen linnoitus oli pienoismallin mukaan. Päälinna oli oikeassa reunassa, jyrkän järveen viettävän mäen päällä. Toisessa kuvassa saavutaan porttirakennuksen holvin alta päänäyttämölle. Portti näkyy edellä olevassa suuressa kuvassa taustalla, vielä kauempana siintää Jaanin kirkon torni.
Kirkot ja seurakunnat
Mutta Viljandi on monella tapaa kansainvälinen pitkin vuotta, esimerkiksi seurakunnat ja Viljandin kaupunki tekevät yhteistyötä moniin suuntiin, erityisesti Suomeen. Linnoituksen vallien tuntumassa sijaitsee Jaani kirik (Johanneksen kirkko), tämän seurakunnan ystävät löytyvät Lahden Salpausselän ja Porvoon seurakunnista. Vähän kauempana on Pauluse kirik (Paavalin kirkko), joka vuorostaan tekee yhteistyötä Tuusulan seurakunnan ja Tuusulan rovastikunnan kanssa. Molempien kirkkojen tornit kohoavat muun kaupunkikuvan yläpuolelle, joten ne ovat mainioita maamerkkejä.
Viron seurakunnnilla oli 1990- luvulla puutetta miltei kaikesta, joten avustuskuormat olivat silloin suurimmillaan. Neuvostovallan jälkeen kirkkojen taloudellinen tilanne oli vaikea, joten suoria rahalahjoituksiakin tarvittiin. Nykyäänkin diakoniatyö tarvitsee edelleen runsaasti varoja, joten Suomesta käsin tuetut kirpputorit ovat vieläkin suureen tarpeeseen.
Pappien ja muun henkilökunnan sekä luottamushenkilöiden tutustuminen yli Suomenlahden jatkuu edelleen. Saarnoja on pidetty toistensa kirkoissa, jotkut suomalaiset seurakuntien toimihenkilöt ovat suorittaneet harjoittelua Virossa. Osaa rippikouluista on pidetty vastavuoroisesti, kuorot ja kanttorien konsertit ovat elähdyttäneet seurakuntaelämää. Talkootyötäkin on tehty toisilleen molemmin puolin.
Mutta Viljandi on monella tapaa kansainvälinen pitkin vuotta, esimerkiksi seurakunnat ja Viljandin kaupunki tekevät yhteistyötä moniin suuntiin, erityisesti Suomeen. Linnoituksen vallien tuntumassa sijaitsee Jaani kirik (Johanneksen kirkko), tämän seurakunnan ystävät löytyvät Lahden Salpausselän ja Porvoon seurakunnista. Vähän kauempana on Pauluse kirik (Paavalin kirkko), joka vuorostaan tekee yhteistyötä Tuusulan seurakunnan ja Tuusulan rovastikunnan kanssa. Molempien kirkkojen tornit kohoavat muun kaupunkikuvan yläpuolelle, joten ne ovat mainioita maamerkkejä.
Viron seurakunnnilla oli 1990- luvulla puutetta miltei kaikesta, joten avustuskuormat olivat silloin suurimmillaan. Neuvostovallan jälkeen kirkkojen taloudellinen tilanne oli vaikea, joten suoria rahalahjoituksiakin tarvittiin. Nykyäänkin diakoniatyö tarvitsee edelleen runsaasti varoja, joten Suomesta käsin tuetut kirpputorit ovat vieläkin suureen tarpeeseen.
Pappien ja muun henkilökunnan sekä luottamushenkilöiden tutustuminen yli Suomenlahden jatkuu edelleen. Saarnoja on pidetty toistensa kirkoissa, jotkut suomalaiset seurakuntien toimihenkilöt ovat suorittaneet harjoittelua Virossa. Osaa rippikouluista on pidetty vastavuoroisesti, kuorot ja kanttorien konsertit ovat elähdyttäneet seurakuntaelämää. Talkootyötäkin on tehty toisilleen molemmin puolin.
Viljandin Paavalin kirkko (Pauluse kirik) rakennettiin vuosina 1863 – 1866 graniitista, mutta rakennuksen elävöittämi-seksi nurkat ja ikkunat kehys-tettiin punatiilillä. Se on lä-hinnä varsin yleistä Englannista vaikutteita saanutta uusgootti-laista tyyliä.
Porvoo ja Viljandi olivat olleet ystävyyskaupunkeja vuodesta 1961 alkaen. Tämän vuoksi niiden välille syntyi jo varhain runsaasti yhteyksiä eri tasoilla, ensimmäiset seurakuntakontak-tit solmittiin aivan 1980-luvun lopussa. Tuohon aikaan Viljan-dissa oli ainoastaan Paavalin seurakunta.
Porvoo ja Viljandi olivat olleet ystävyyskaupunkeja vuodesta 1961 alkaen. Tämän vuoksi niiden välille syntyi jo varhain runsaasti yhteyksiä eri tasoilla, ensimmäiset seurakuntakontak-tit solmittiin aivan 1980-luvun lopussa. Tuohon aikaan Viljan-dissa oli ainoastaan Paavalin seurakunta.
Virallinen ystävyysseurasopimus Porvoon seurakunnan kanssa solmittiin vuonna 1992.1990-luvun mittaan syntyi Paavalin seurakunnan nuoremman väen joukossa ajatus perustaa välillä lakkautettuna ollut Jaanin seurakunta uudelleen. Se sai takaisin vanhan keskiaikaisen kirkkonsa ja merkittävän avustuksen sen korjaamiseksi.
Neuvostovallan aikana kirkko oli ollut mm. vihannesvarastona. Nykyään sitä käytetään usein myös kornserttisalina.
Lahden Salpausselän ja Jaanin seurakuntien yhteistyös-sä painopiste on alusta alkaen ollut kasvatustyön alueella, erityisesti nuorisotyössä. Viljandilaisia nuoria on kustannettu leireille, yhtenä esimerkkinä partiolaisten suurleiri Partaharjulla. Kun suhteet vahvistettiin virallisesti 1990-luvun lopulla, toivottiinkin avustusten käyttämistä Jaanin seurakunnan nuorisotyöntekijän palkkakuluihin. Tällä hetkellä paikallinen seurakunta itse päättää mihin ko. avustus käytetään.
Diakoniasta Inkerityöhön
Neuvostovallan aikana terveydenhoitoon kiinnitettiin huomiota niin, että syrjäisimmilläkin paikoilla saattoi päästä lääkärinhoitoon tai ainakin terveydenhoitajan vastaanotolle. Sen sijaan valtion rooli ei ollut näin selkeä sosiaalihuollossa, heikompiosaisten huolto jäi perheen tai suvun harteille. Hyvin paljon jäi tietysti myös seurakuntien vähäisten resurssien varaan.
Kun uuden itsenäistymisen aika toi muassaan markkinatalouden, joutuivat monet maaseudun asukkaat entistä suurempaan ahdinkoon. Jaanin ja Paavalin seurakuntien diakoniatoiminnan mahdollisuudet ovat olleet hyvin rajoitettuja, olkoonkin, että Viljandin kaupungin sosiaalitoimi pyrki kantamaan kortensa kekoon mm. ylläpitämällä alun perin inkeriläisväestölle tarkoitettua Päiväkoti Ingeriä. Siitä muodostui silloin kaupungin sosiaalityön keskus.
Neuvostovallan aikana terveydenhoitoon kiinnitettiin huomiota niin, että syrjäisimmilläkin paikoilla saattoi päästä lääkärinhoitoon tai ainakin terveydenhoitajan vastaanotolle. Sen sijaan valtion rooli ei ollut näin selkeä sosiaalihuollossa, heikompiosaisten huolto jäi perheen tai suvun harteille. Hyvin paljon jäi tietysti myös seurakuntien vähäisten resurssien varaan.
Kun uuden itsenäistymisen aika toi muassaan markkinatalouden, joutuivat monet maaseudun asukkaat entistä suurempaan ahdinkoon. Jaanin ja Paavalin seurakuntien diakoniatoiminnan mahdollisuudet ovat olleet hyvin rajoitettuja, olkoonkin, että Viljandin kaupungin sosiaalitoimi pyrki kantamaan kortensa kekoon mm. ylläpitämällä alun perin inkeriläisväestölle tarkoitettua Päiväkoti Ingeriä. Siitä muodostui silloin kaupungin sosiaalityön keskus.
Päiväkeskus Inger on Pikk-kadulla aivan Jaanin kirkon naapurissa inkeriläis-suomalaisen kulttuuri-seuran kanssa samassa talossa, jugendtyylisessä Villa Gablerissa. Viereisessä talossa toimii myös Ingeri Hostel.
Seurakunnilla on edelleen yhteistyötä Päiväkoti Ingerin kanssa. Alkuaikoina diakoniatyön keskeisenä työtehtävänä oli Suomesta ja Saksasta tulleiden avustusten jakaminen. Paavalin kirkolla on Diakonia-maja, turvakoti, jonka henkilöstölle kaupunki on maksanut palkan. Mahdollisuuksien mukaan on järjestetty eläkeläisille ruokailua sekä vierailuja vanhainkoteihin, vammaislaitoksiin ja vankiloihin. Työvoiman puutetta on pyritty paikkaamaan kutsu-malla maallikoita avustajiksi.
Kunnat
Kotka, Vaasa, Porvoo ja Outokumpu tiennäyttäjinä
Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt rautaesirippu alkoi 1950-luvun mittaan hieman raottua, ensiksi suuntana oli Suomi, jolla oli ns. ystävälliset naapurisuhteet Neuvostoliittoon. Virossa valittiin ne kaupungit, jotka lähinnä voisivat aloittaa yhteistyön suomalaisten kanssa. Näiksi tulivat Tallinna, Pärnu, Kohtla-Järve ja Viljandi. Näin syntyivät ystävyyskuntaparit Tallinna – Kotka, Pärnu – Vaasa, Kohtla-Järve – Outokumpu ja Viljandi – Porvoo. Valinnan perusteet määriteltiin tarkkaan. Kaupungeilla tuli olla mahdollisimman paljon yhteistä, molempien historiallisen roolin tuli olla merkittävä, talous- ja kulttuurielämän vilkasta. Viron puolella oli merkitystä vielä sillä, että kaupungeilla ei saanut olla suurta sotilaallista merkitystä. Kotka aloitti yhteistyön vuonna 1955, Vaasa 1956.
Porvoon ja Viljandin ystävyyssuhde alkoi vuonna 1961. Niidenkin historiasta haluttiin etsiä samankaltaisuutta, olihan Viljandi perustettu 1283 ja Porvoo 1346. Kaupungit olivat lähes samansuuruiset, molemmissa oli linnavuori, ja molemmat olivat vesiteiden varrella. Kiinnitettiinpä huomiota myös kaupunkien suurmiehiin, Porvoossa oli toiminut Johan Ludvig Runeberg ja Viljandissa Carl Robert Jacobson.
Ensimmäiset kahdeksan vuotta vaihdettiin virallisia delegaatioita. Sen jälkeen alettiin organisoida oppilaiden töiden näyttelyitä ja kirjeenvaihtoa. Pian alkoivat mieskuorojen ja muiden taiteilijaryhmien kohtaamiset ja urheilukilpailut. Ystävyyskaupunkipäivät koettiin merkittävinä. Mieskuoro Sakala konsertoi ensi kerran Porvoossa 1969 ystävystyen samalla Porvoon Mieslaulajien kanssa. Tämä yhteistyö on virolaisten lähteiden mukaan kestänyt nyt jo yli 40 vuotta. Perässä pääsivät Porvooseen myös muut taideryhmät, mm. nukketeatteri ja sekakuoro Koit, vuonna 1979 myös 5. keskikoulun (5.keskkool) poikakuoro. Tästä alkoivat molemminpuoliset koulukuorojen vierailut. Vuonna 1978 oli ensimmäiset painikilpailut, sen jälkeen tapasivat soutajat, jousiampujat, jalkapalloilijat ja yleisurheilijat.
Kotka, Vaasa, Porvoo ja Outokumpu tiennäyttäjinä
Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt rautaesirippu alkoi 1950-luvun mittaan hieman raottua, ensiksi suuntana oli Suomi, jolla oli ns. ystävälliset naapurisuhteet Neuvostoliittoon. Virossa valittiin ne kaupungit, jotka lähinnä voisivat aloittaa yhteistyön suomalaisten kanssa. Näiksi tulivat Tallinna, Pärnu, Kohtla-Järve ja Viljandi. Näin syntyivät ystävyyskuntaparit Tallinna – Kotka, Pärnu – Vaasa, Kohtla-Järve – Outokumpu ja Viljandi – Porvoo. Valinnan perusteet määriteltiin tarkkaan. Kaupungeilla tuli olla mahdollisimman paljon yhteistä, molempien historiallisen roolin tuli olla merkittävä, talous- ja kulttuurielämän vilkasta. Viron puolella oli merkitystä vielä sillä, että kaupungeilla ei saanut olla suurta sotilaallista merkitystä. Kotka aloitti yhteistyön vuonna 1955, Vaasa 1956.
Porvoon ja Viljandin ystävyyssuhde alkoi vuonna 1961. Niidenkin historiasta haluttiin etsiä samankaltaisuutta, olihan Viljandi perustettu 1283 ja Porvoo 1346. Kaupungit olivat lähes samansuuruiset, molemmissa oli linnavuori, ja molemmat olivat vesiteiden varrella. Kiinnitettiinpä huomiota myös kaupunkien suurmiehiin, Porvoossa oli toiminut Johan Ludvig Runeberg ja Viljandissa Carl Robert Jacobson.
Ensimmäiset kahdeksan vuotta vaihdettiin virallisia delegaatioita. Sen jälkeen alettiin organisoida oppilaiden töiden näyttelyitä ja kirjeenvaihtoa. Pian alkoivat mieskuorojen ja muiden taiteilijaryhmien kohtaamiset ja urheilukilpailut. Ystävyyskaupunkipäivät koettiin merkittävinä. Mieskuoro Sakala konsertoi ensi kerran Porvoossa 1969 ystävystyen samalla Porvoon Mieslaulajien kanssa. Tämä yhteistyö on virolaisten lähteiden mukaan kestänyt nyt jo yli 40 vuotta. Perässä pääsivät Porvooseen myös muut taideryhmät, mm. nukketeatteri ja sekakuoro Koit, vuonna 1979 myös 5. keskikoulun (5.keskkool) poikakuoro. Tästä alkoivat molemminpuoliset koulukuorojen vierailut. Vuonna 1978 oli ensimmäiset painikilpailut, sen jälkeen tapasivat soutajat, jousiampujat, jalkapalloilijat ja yleisurheilijat.
Mati Karminin patsaat
Tämän hetken tunnetuimpia ja tuottelijaimpia virolaisia kuvanvestäjiä on Tartossa vuonna 1959 syntynyt Mati Karmin, joka on piristänyt myös Viljandin katukuvaa. Hän on erikoistunut omantyylisiinsä monumantaaliteoksiin, joita hän on veistänyt lukuisista kansallisista merkkihenkilöistä urheilijoitakaan unohtamatta.
Karminilla on kymmeniä töitä eri puolilla Viroa. Niistä pidetään tärkeinä mm. Charles Lerouxin, Jan Tõnissonin. Juri Lotmanin ja Marie Underin muistomerkkejä. Uudemmasta päästä on Johann Voldemar Jannsenin patsas Pärnussa. Siinä Jannsen tuntuu kävelevän pitkin katua lukien lehteä kuten kuka tahansa kulkija. Kukapa unohtaisi myöskään Tarton raatihuoneen torin nuoria rakastavaisia sateenvarjon alla ! Viljandissa hänen töistään ovat mm. Carl Robert Jacobsonin ja painija Martin Kleinin patsaat.
Tämän hetken tunnetuimpia ja tuottelijaimpia virolaisia kuvanvestäjiä on Tartossa vuonna 1959 syntynyt Mati Karmin, joka on piristänyt myös Viljandin katukuvaa. Hän on erikoistunut omantyylisiinsä monumantaaliteoksiin, joita hän on veistänyt lukuisista kansallisista merkkihenkilöistä urheilijoitakaan unohtamatta.
Karminilla on kymmeniä töitä eri puolilla Viroa. Niistä pidetään tärkeinä mm. Charles Lerouxin, Jan Tõnissonin. Juri Lotmanin ja Marie Underin muistomerkkejä. Uudemmasta päästä on Johann Voldemar Jannsenin patsas Pärnussa. Siinä Jannsen tuntuu kävelevän pitkin katua lukien lehteä kuten kuka tahansa kulkija. Kukapa unohtaisi myöskään Tarton raatihuoneen torin nuoria rakastavaisia sateenvarjon alla ! Viljandissa hänen töistään ovat mm. Carl Robert Jacobsonin ja painija Martin Kleinin patsaat.
Carl Robert Jacobson (1841–1882) oli kansallisen heräämisen ajan käytännön toimijoita. Hän jatkoi omalla tavallaan mm. Friedrich Reinhold Kreutzwaldin, Johann Voldemar Jannsenin ja Lydia Koidulan työtä. Hän mm. perusti Viljantiin Sakala-nimisen sanomalehden vuonna 1978.
Oheinen Jacobsonia esittävä kuvanveistäjä Mati Karminin veistos pystytettiin Viljandiin vuonna 1998 lehden toiminnan 120-vuotisjuhlan kunniaksi. Se sijaitsee Grand Hotel Viljandin edessä Tartun varrella. Patsaan vieressä olevassa taulussa on tarkka selvitys hänen toimistaan. Niistä nykyään tunnetumpia lienee hänen Vändran kunnan Kurgjan kylään perustamansa mallitalo, joka museoituna kerää vuosittain runsaasti kävijöitä. Jacobson oli myös osuustoiminnan ja kansansivistyksen edistäjä. Kun Jacobson valittiin vuonna 1881 Eesti Kirjameeste Seltsin johtoon, sai seura kansallisen liikkeen ensimmäisen polven maltillisempia edustajia radikaalimman ja poliittisemman suunnan.
Oheinen Jacobsonia esittävä kuvanveistäjä Mati Karminin veistos pystytettiin Viljandiin vuonna 1998 lehden toiminnan 120-vuotisjuhlan kunniaksi. Se sijaitsee Grand Hotel Viljandin edessä Tartun varrella. Patsaan vieressä olevassa taulussa on tarkka selvitys hänen toimistaan. Niistä nykyään tunnetumpia lienee hänen Vändran kunnan Kurgjan kylään perustamansa mallitalo, joka museoituna kerää vuosittain runsaasti kävijöitä. Jacobson oli myös osuustoiminnan ja kansansivistyksen edistäjä. Kun Jacobson valittiin vuonna 1881 Eesti Kirjameeste Seltsin johtoon, sai seura kansallisen liikkeen ensimmäisen polven maltillisempia edustajia radikaalimman ja poliittisemman suunnan.
Viron ensimmäisen olympiamitalin saavuttaneen Martin Kleinin komea patsas on näyttävästi Viljandin urheilukeskuksen edessä. Viron ja Suomen urheilusuhteiden voi katsoa alkaneen Tukholman olympiakisoista 1912 Suomen Alpo Asikaisen (Viipurin Tarmo) ja virolaisen, silloin vielä Venäjää edustaneen Martin Kleinin ylipitkästä painiottelusta sarjassa alle 75 kiloa.
Tähän aikaan ei mitaliotteluissa ollut aikarajaa, joten voitto edellytti selätystä. Lyhyitä taukoja pidettiin puolen tunnin välein. Ne olivatkin tarpeen, sillä tuulettomalla stadionilla oli kova helle. Ottelu keskeytyi välillä myös yhden kerran muiden lajien palkintojen jaon ajaksi, sillä itse kuningas Kustaa V oli jakajana.
Ottelu päättyi 11 tunnin ja 40 minuutin jälkeen, kun tuomarit kyllästyneinä julistivat Kleinin voittaneen pisteillä. Asikainen sijoittui pronssille ja Klein hopealle. Kultaa sai Ruotsin Claes Johansson, jota vastaan kumpikaan maratonottelijoista ei seuraavana päivänä enää jaksanut lähteä painimaan.
Kleinin patsas on arvoisellaan paikalla Viljandin urheilukeskuksen edustalla lähellä Infokeskusta Vaksalikadun puolella.
---------
Suomalaisista oli mitalitilin aloittanut Verner Weckman painimalla kultaa jo Ateenan välikisoissa vuonna 1906 ja Lontoossa vuonna 1908. (Lähde teokseni Suomen painin alkuvaiheet sotavuosiin saakka, kustantaja Suomen Painiliitto 2006).
Suomi kuului Tukholman kisojen aikaan vielä autonomisena valtiona Venäjään. Siihen pidettiin kuitenkin etäisyyttä mm. niin, että avajaisissa marssittiin 50 metriä venäläisten perässä kantaen tangon nenässä pahvinpalalle tekstattua kylttiä Finland. Suomi sai näissä kisoissa yhdeksän kultamitalia, kahdeksan hopeaa ja yhdeksän pronssia. Yksistään Hannes Kolehmainen sai kolme kultaa ja yhden pronssin. Legendaariseksi muodostui hänen voittonsa siihen asti voittamattomana pidetystä ranskalaisesta Jean Bouinista 5000 metrin juoksun aivan viime metreillä.
Syntyi slogan " Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailman kartalle". Olympiakisoilla oli nuorille kansakunnille valtava merkitys kansallistunnon kohottajana, niin kuin nykyäänkin. Samaa voidaan sanoa myös virolaisista ja Kleinistä, näin hänen pronssipatsaansa tuo nykyihailijoidenkin mieliin syvempiä ulottuvuuksia.
Tähän aikaan ei mitaliotteluissa ollut aikarajaa, joten voitto edellytti selätystä. Lyhyitä taukoja pidettiin puolen tunnin välein. Ne olivatkin tarpeen, sillä tuulettomalla stadionilla oli kova helle. Ottelu keskeytyi välillä myös yhden kerran muiden lajien palkintojen jaon ajaksi, sillä itse kuningas Kustaa V oli jakajana.
Ottelu päättyi 11 tunnin ja 40 minuutin jälkeen, kun tuomarit kyllästyneinä julistivat Kleinin voittaneen pisteillä. Asikainen sijoittui pronssille ja Klein hopealle. Kultaa sai Ruotsin Claes Johansson, jota vastaan kumpikaan maratonottelijoista ei seuraavana päivänä enää jaksanut lähteä painimaan.
Kleinin patsas on arvoisellaan paikalla Viljandin urheilukeskuksen edustalla lähellä Infokeskusta Vaksalikadun puolella.
---------
Suomalaisista oli mitalitilin aloittanut Verner Weckman painimalla kultaa jo Ateenan välikisoissa vuonna 1906 ja Lontoossa vuonna 1908. (Lähde teokseni Suomen painin alkuvaiheet sotavuosiin saakka, kustantaja Suomen Painiliitto 2006).
Suomi kuului Tukholman kisojen aikaan vielä autonomisena valtiona Venäjään. Siihen pidettiin kuitenkin etäisyyttä mm. niin, että avajaisissa marssittiin 50 metriä venäläisten perässä kantaen tangon nenässä pahvinpalalle tekstattua kylttiä Finland. Suomi sai näissä kisoissa yhdeksän kultamitalia, kahdeksan hopeaa ja yhdeksän pronssia. Yksistään Hannes Kolehmainen sai kolme kultaa ja yhden pronssin. Legendaariseksi muodostui hänen voittonsa siihen asti voittamattomana pidetystä ranskalaisesta Jean Bouinista 5000 metrin juoksun aivan viime metreillä.
Syntyi slogan " Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailman kartalle". Olympiakisoilla oli nuorille kansakunnille valtava merkitys kansallistunnon kohottajana, niin kuin nykyäänkin. Samaa voidaan sanoa myös virolaisista ja Kleinistä, näin hänen pronssipatsaansa tuo nykyihailijoidenkin mieliin syvempiä ulottuvuuksia.
Viljandijärven ympärijuoksu (Viljandi järvejooks)
Kaupungissa on monipuolista urheilutarjontaa, on paljon seuroja ja harrastuspiirejä. Urheilusta ei täällä kuitenkaan voi puhua ilman ulkomaillakin tunnettua Viljandijärven ympärijuoksua, joka on vakiinnuttanut asemansa joka kevään tapahtumana. Tänä vuonna oli kysymyksessä 85. kerta.
Tällä kertaa tämä 11,5 kilometrin pituinen rata juostiin huhti-toukokuun vaihteessa kylmässä ja sateisessa säässä. Miesten sarjan voitti Staminan urheiluseuran edustaja Roman Fosti ajalla 36,39. Naisten sarjan voitto meni Tartu Ülikooli Akadeemine spordiklubi – seuran Jekaterina Patjukille ajalla 41,22.
Kaupungissa on monipuolista urheilutarjontaa, on paljon seuroja ja harrastuspiirejä. Urheilusta ei täällä kuitenkaan voi puhua ilman ulkomaillakin tunnettua Viljandijärven ympärijuoksua, joka on vakiinnuttanut asemansa joka kevään tapahtumana. Tänä vuonna oli kysymyksessä 85. kerta.
Tällä kertaa tämä 11,5 kilometrin pituinen rata juostiin huhti-toukokuun vaihteessa kylmässä ja sateisessa säässä. Miesten sarjan voitti Staminan urheiluseuran edustaja Roman Fosti ajalla 36,39. Naisten sarjan voitto meni Tartu Ülikooli Akadeemine spordiklubi – seuran Jekaterina Patjukille ajalla 41,22.
2. Toukokuussa 2014
Köök – Keittiö
Eräs vuoden 2013 virkistäviä teatteritapahtumia oli Teatteri Vanha Jukon, Rakvere Teaterin ja Teatteri Telakan yhteistyö, joka rankattiin saman vuoden näyttämötaiteen valtionpalkinnon arvoiseksi. Jokainen teatteri valmisti oman näyttämöteoksen, jonka aiheena tuli olla kysymys siitä, millaista oli elää rajalla, jossa oma identiteetti murtuu. Vanha Juko (Lahti) loi näytelmän nimeltä Kullervo, Rakvere Teaterin tuotantoa oli Köök eli Keittiö ja Teatteri Telakan (Tampere) Petroskoi. Tarkoitus oli luoda eräänlainen temaattinen trilogia.
Jokaisessa esityksessä tuli olla molempien maiden näyttelijöitä. Kaikki mainitut melko pienet teatterit ovat jo aikaisemminkin kunnostautuneet toiminnalla, jossa on korostunut uusien aihepiirien ja uuden ilmaisun etsiminen.
Teatterivierailuja oli kyllä Etelä-Suomesta tehty Viroon jo pitkään 1990-luvulta lähtien. Esimerkiksi kaksi uudemman tyylin teatteria, Q –teatteri Helsingistä ja Von Krahl Tallinnasta löysivät toisensa jo vuonna 1996 Baltic Circle –projektin puitteissa. Vierailuja tehtiin seuraavina vuosina molempiin suuntiin. Vuonna 2001 Von Krahl esitti maailman ensi-iltana Jouko Turkan kirjoittaman ”Osta pientä ihmistä”, Virossa sen nimi oli ”Connecting People”. Tässä vaiheessa haluttiin yhteistyölle enemmän kantavuutta, ja tätä saatiinkin, kun ”Kielirajalla – Keelepiiril” – niminen projekti tuli EU:n Interreg IIIA – ohjelman piiriin.
Hankkeen painopiste oli koulutuksellinen, mutta kaikki työpajat, tapaamiset ja kielirajat ylittävä teatteritoiminta tähtäsivät julkisiin esityksiin. Hanke käynnistyi huhtikuussa 2002 ja jatkui vuoden 2003 loppuun. Konkreettisena starttina olivat yhteisesti suunniteltu teatterityöpaja toukokuussa sekä kesäkuussa toteutettu Teatteri Takomon "Vanjaenon" vierailu Balto Scandal-festivaalilla Rakveressa. Festivaalia pyöritti Von Krahl.
Ensimmäinen yhteistuotantoensi-ilta oli 31.10.2002 Tallinnassa. Teatteriesitys ”Sünnipäev" juhlisti Von Krahl -teatterin 10-vuotista taivalta. Näytelmä yhdisteli teatteria, tanssia ja uutta sirkusta. Syksyllä 2003 esitettiin Jussi Niinekselän ja Mihkel Ulmanin kirjoittama ”Taksojuhit – Taksirengit”, joka kertoi kahdesta taksimiehestä, jotka kohtasivat Tallinnan yössä. Kahden kuskin välille syntyi kulttuurieroja kaihtamaton vääntö korvauksista. Näissä puitteissa, yhden yön aikana näytelmän henkilöt setvivät ennakkoluulojaan ja asenteitaan Viron ja Suomen välillä.
Petroskoi
Vuoden 2013 yhteistyönä syntyneistä esityksistä olen nähnyt kaksi, ensin helmikuun lopulla Petroskoin Rakveressa, ja nyt Keittiön toukokuun viimeisellä viikolla Lahdessa. Kullervon näkeminen jää syksyn esityksiin.
Kahden näytelmän vertailu kääntyy omasta mielestäni eittämättä Petroskoin puolelle. Siinäkin kyllä moninaiset yksityiskohdat ja vanhemman ihmisen korvissa kovin kovaääninen laulu ja musiikki, jopa hevirock häiritsivät. Mutta mitä pitemmälle esitys jatkui, sitä selvemmäksi itäisen Karjalan ihmisten rajalla olo kävi.
Esitys alkoi hämärässä ja täydessä hiljaisuudessa, ihmiset liikkuivat kooten ja järjestellen erilaisia vanhaan mytologiaan ja uskomuksiin kuuluvaa esineistöä, pääkalloja kalmistossa, erilaisia uhriesineitä. Kuten osaava teatterimies Tarmo Virtanen on Lahen uutisissa todennut, kaikki tämä aikaisemmin menneisyyteemme ja juuriimme ankkuroiva perinne hävitettiin, revittiin, lakaistiin pois, tehtiin tarkoituksettomaksi. Tähän perinteeseen kuuluvat myös ortodoksisuus, suomalais-ugrilainen itkulaulu ja karjalaisen kaihon kaipuu, jotka soivat alkupuolen sävelissä.
Pian tulivat tilalle hakaristit, Leninin päät ja uudempi musiikki. Suomalaiset, venäläiset ja saksalaiset saivat lauluissa kuulla kunniansa. Yksityiskohtia oli paljon, osa tuntui kyllä menevän kuulijain vastaanottokyvyn yli. Onneksi kaikessa metelissä huonosti kuuluvien suomen ja karjalan kielten avuksi heijastettiin näyttämön yläpuolelle viron kieliset käännökset. Näin laulujen ja myös osaksi heikosti artikuloidun puheen ja myös koko tarinan sisältö selvenivät. Näin lahtelaisesta tuntui mukavalta todeta, että Jukon Minja Koski lauloi upeasti ja oli muutenkin sähäkkä teatteripersoona.
Ohessa on Rakveren teatterin päärakennus. Telakan näytelmää Petroskoi esitettiin vasemmalla osittain näkyvässä pikkuteatterin rakennuksessa.
Köök – Keittiö
Eräs vuoden 2013 virkistäviä teatteritapahtumia oli Teatteri Vanha Jukon, Rakvere Teaterin ja Teatteri Telakan yhteistyö, joka rankattiin saman vuoden näyttämötaiteen valtionpalkinnon arvoiseksi. Jokainen teatteri valmisti oman näyttämöteoksen, jonka aiheena tuli olla kysymys siitä, millaista oli elää rajalla, jossa oma identiteetti murtuu. Vanha Juko (Lahti) loi näytelmän nimeltä Kullervo, Rakvere Teaterin tuotantoa oli Köök eli Keittiö ja Teatteri Telakan (Tampere) Petroskoi. Tarkoitus oli luoda eräänlainen temaattinen trilogia.
Jokaisessa esityksessä tuli olla molempien maiden näyttelijöitä. Kaikki mainitut melko pienet teatterit ovat jo aikaisemminkin kunnostautuneet toiminnalla, jossa on korostunut uusien aihepiirien ja uuden ilmaisun etsiminen.
Teatterivierailuja oli kyllä Etelä-Suomesta tehty Viroon jo pitkään 1990-luvulta lähtien. Esimerkiksi kaksi uudemman tyylin teatteria, Q –teatteri Helsingistä ja Von Krahl Tallinnasta löysivät toisensa jo vuonna 1996 Baltic Circle –projektin puitteissa. Vierailuja tehtiin seuraavina vuosina molempiin suuntiin. Vuonna 2001 Von Krahl esitti maailman ensi-iltana Jouko Turkan kirjoittaman ”Osta pientä ihmistä”, Virossa sen nimi oli ”Connecting People”. Tässä vaiheessa haluttiin yhteistyölle enemmän kantavuutta, ja tätä saatiinkin, kun ”Kielirajalla – Keelepiiril” – niminen projekti tuli EU:n Interreg IIIA – ohjelman piiriin.
Hankkeen painopiste oli koulutuksellinen, mutta kaikki työpajat, tapaamiset ja kielirajat ylittävä teatteritoiminta tähtäsivät julkisiin esityksiin. Hanke käynnistyi huhtikuussa 2002 ja jatkui vuoden 2003 loppuun. Konkreettisena starttina olivat yhteisesti suunniteltu teatterityöpaja toukokuussa sekä kesäkuussa toteutettu Teatteri Takomon "Vanjaenon" vierailu Balto Scandal-festivaalilla Rakveressa. Festivaalia pyöritti Von Krahl.
Ensimmäinen yhteistuotantoensi-ilta oli 31.10.2002 Tallinnassa. Teatteriesitys ”Sünnipäev" juhlisti Von Krahl -teatterin 10-vuotista taivalta. Näytelmä yhdisteli teatteria, tanssia ja uutta sirkusta. Syksyllä 2003 esitettiin Jussi Niinekselän ja Mihkel Ulmanin kirjoittama ”Taksojuhit – Taksirengit”, joka kertoi kahdesta taksimiehestä, jotka kohtasivat Tallinnan yössä. Kahden kuskin välille syntyi kulttuurieroja kaihtamaton vääntö korvauksista. Näissä puitteissa, yhden yön aikana näytelmän henkilöt setvivät ennakkoluulojaan ja asenteitaan Viron ja Suomen välillä.
Petroskoi
Vuoden 2013 yhteistyönä syntyneistä esityksistä olen nähnyt kaksi, ensin helmikuun lopulla Petroskoin Rakveressa, ja nyt Keittiön toukokuun viimeisellä viikolla Lahdessa. Kullervon näkeminen jää syksyn esityksiin.
Kahden näytelmän vertailu kääntyy omasta mielestäni eittämättä Petroskoin puolelle. Siinäkin kyllä moninaiset yksityiskohdat ja vanhemman ihmisen korvissa kovin kovaääninen laulu ja musiikki, jopa hevirock häiritsivät. Mutta mitä pitemmälle esitys jatkui, sitä selvemmäksi itäisen Karjalan ihmisten rajalla olo kävi.
Esitys alkoi hämärässä ja täydessä hiljaisuudessa, ihmiset liikkuivat kooten ja järjestellen erilaisia vanhaan mytologiaan ja uskomuksiin kuuluvaa esineistöä, pääkalloja kalmistossa, erilaisia uhriesineitä. Kuten osaava teatterimies Tarmo Virtanen on Lahen uutisissa todennut, kaikki tämä aikaisemmin menneisyyteemme ja juuriimme ankkuroiva perinne hävitettiin, revittiin, lakaistiin pois, tehtiin tarkoituksettomaksi. Tähän perinteeseen kuuluvat myös ortodoksisuus, suomalais-ugrilainen itkulaulu ja karjalaisen kaihon kaipuu, jotka soivat alkupuolen sävelissä.
Pian tulivat tilalle hakaristit, Leninin päät ja uudempi musiikki. Suomalaiset, venäläiset ja saksalaiset saivat lauluissa kuulla kunniansa. Yksityiskohtia oli paljon, osa tuntui kyllä menevän kuulijain vastaanottokyvyn yli. Onneksi kaikessa metelissä huonosti kuuluvien suomen ja karjalan kielten avuksi heijastettiin näyttämön yläpuolelle viron kieliset käännökset. Näin laulujen ja myös osaksi heikosti artikuloidun puheen ja myös koko tarinan sisältö selvenivät. Näin lahtelaisesta tuntui mukavalta todeta, että Jukon Minja Koski lauloi upeasti ja oli muutenkin sähäkkä teatteripersoona.
Ohessa on Rakveren teatterin päärakennus. Telakan näytelmää Petroskoi esitettiin vasemmalla osittain näkyvässä pikkuteatterin rakennuksessa.
Köök
Teatteri Jukon esitteen mukaan Rakvere teaterin Köök –näytelmässä veljeskansat juhlivat, tappelevat, syövät ja nukkuvat yhdessä. Samalla yritetään rakentaa yhteistä keittiötä. Sitä nukkumista ei mielestäni näkynyt, tapeltiin kyllä ja jotain syötiinkin. Edelleen esitteen mukaan Köök on kaunis ja voimakas esitys tutusta ja turvallisesta sekä pelottavasta ja tuntemattomasta.
Näyttämöllä nähdään sinänsä upeat näyttelijät Peeter Rästas, Anneli Rahkema, Hannu Salminen ja Antti Mankonen. Näytelmä on kutsuttu myös osaksi kansainvälisesti arvostetun, jo edelläkin mainittuun Baltoscandal -festivaalin pääohjelmistoa.
Usein ennakko-odotukset vievät harhaan, niin tässäkin. Minulla oli mielessäni edellä mainittu Taksojuhit – Taksirengit, jossa railakkaasti ja sumeilematta tuuletettiin keskinäisiä ennakkoluuloja. Mutta nyt en tätä oikein löytänyt. Satuin istumaan salin takaosassa, enkä ehkä kaikkia finessejä kuullutkaan. Kieli- ja kommunikaatiovaikeuksia oli kyllä kaiken aikaa, usein jopa herkullisesti esitettyinä. Hetkittäin koko kohellus kävi jonkinlaisesta sketsiviihteestä.
Maahanmuuttajia koskevat asenteet kyllä tulivat lopussa selviksi. Aluksi kuului remontoitavan keittiön yläpuolelta arabialaiselta kuulostavaa musiikkia, lieneekö ollut jotain rukouskutsua muistuttavaa. Sen jälkeen alkoikin todellinen mekkala, seurue hakkasi kattoa yläpuolellaan, lisäksi vastattiin omalla kovaäänisellä laululla ja lopuksi naulattiin ovet kiinni vastapuolen pelossa.
Menoa ja meininkiä näytelmässä riitti. Maalien ja sähkölaitteiden kanssa toheloitiin, jollain tavalla saatiin tulipalovaikutelma aikaan ilmastointilaitetta kokeiltaessa. Välillä huoneen yläosassa kulkevasta, ilmeisesti myös ilmanvaihtoon kuuluvasta suuresta putkesta tuprahteli teatterisavua aina katsomoon asti. Tämän kaiken voisi tietysti lukea surrealistisen teatteri-ilmaisun piiriin, ja kai se sellaista olikin. Sen sijaan huoneen sisäpuolella kulkevien vesi- tai sähköjohtojen pitkään kestänyt peiteputkien hölmö yhdistely kuuluu enemmänkin lastenteatterin keinovalikoimaan. Ei se ainakaan naurattanut.
Kieltämättä Peeter Rästas oli eräänlaisena porukan kymppinä ryhmän keskeisin jäsen. Hänelle voi muutenkin antaa muita enemmän pisteitä, sen verran karkea ja suoraviivainen koheltaja hän osasi olla. Upea Anneli Rahkema sai kyllä maalata, mutta muuten hänelle oli tarkoituksellisesti annettu tyypillisiä naisten töitä, aputöitä ja siivoamista. Idea keittiöremontista ja sen teossa syntyvistä väärinkäsityksistä ja taitamattomuudesta oli mainio, mutta silti en voi varmasti sanoa, että se olisi kantanut loppuun asti.
1. Huhtikuussa 2014
Uusin teos on ilmestynyt:
Suomesta Viroon - Virosta Suomeen
Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden.
(ISBN 978-952-93-3708-8)
Kirjoittaja myy kirjaa postikuluineen 15 euron hinnalla. Toukokuun alussa se siirtyy myös Suomen Viro-yhdistysten liiton nettikauppaan.
Uusin teos on ilmestynyt:
Suomesta Viroon - Virosta Suomeen
Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden.
(ISBN 978-952-93-3708-8)
Kirjoittaja myy kirjaa postikuluineen 15 euron hinnalla. Toukokuun alussa se siirtyy myös Suomen Viro-yhdistysten liiton nettikauppaan.
- Kansien kuvat
- Esipuhe
- Sisällys
- Kohti yhteistä lähitalousaluetta
- Kuvagalleria
Kuvien selitykset:
© Olavi Latikka
Teksti ja ulkoasu: fil.tri Olavi Latikka
Kuvat ovat kirjoittajan ellei toisin mainita
Painopaikka: Multiprint Oy, Lahti 2014
ISBN 978-952-93-3708-8
Yleinen kirjastoluokitus 97.21 (Viron historia)
Suomen tietokirjailijat ry. on myöntänyt apurahan tätä teosta varten
Kirjaa myy mm. Suomi-Viro yhdistysten liiton nettikauppa, joka löytyy liiton sivuilta. Kirjan hinta on 15 euroa ja paperilasku toimitetaan kirjan mukana.
Esipuhe
Viron uudelleen itsenäistyminen poisti esteet suomalaisten ja virolaisten kanssakäymiseltä. Neuvostoaikana yh-distysten, seurakuntien ja kuntien yhteydet olivat valvottuja, ihmisten välisiä suhteita taas hoidettiin pitkälti salaa. Kun uusi aika sitten koitti, tapahtui valtava uudistumi-nen. 1990-luvulle oli ominaista avustusten kasvava virta, toki mm. seurakunnille ja kunnille annettiin myös paljon eräänlaista demokratiakoulutusta, jota puolta neuvostovalta oli myös raunioittanut.
Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset saattoivat pyyteettömästi kulkea tätä matkaa virolaisten rinnalla. Vähitellen siirryttiin avustuksista kumppanuuteen, ja hyödyt alkoivat selvästi muuttua molemminpuolisiksi. Avustuksia tar-vitsevatkin nykyään enää seurakunnat ja eräät sosiaalipuolen laitokset. Kuntien suorat yhteydet ovat 2000 - luvun puolella vähentyneet, tilalle on tullut yhteinen erilaisissa EU:n ja YK:n projekteissa toimiminen.
Virossa on vetovoimaa. Rinnan muiden yhteistyömuotojen kanssa alkoivat suomalaisten yritysten kontaktit lisääntyä, aluksi alihankintoina, sitten yhä enemmän yritysten siirtymisenä tai uusien perustamisena Viroon. Niitä lienee nykyään noin 5000. Tämän teoksen yhtenä tavoitteena on kuvata tätä kehitystä valottamalla niin Suomenlahden takana olevia vetovoimatekijöitä kuin sinne rantautuneiden yritysten toimintaakin. Yrityskuvauksissa on esimerkkejä eri osaalueilta, jotta toiminnan koko kirjo tulisi näkyviin.
Useat kirjoittajat ovat käsitelleet Viron talouselämän eri puolia, mm. maassa yli 20 vuotta yrittäjänä ollut toimitusjohtaja Pentti Nokelin. Suomen perheyritysten liiton Simo Valtti on kirjoittanut veroanalyysin, jonka nimenä on Suomi-Ruotsi-Viro -maaottelu. Muista suomalaisista mm. toimittajat Markku Peltonen, Pertti Nyberg, Jorma Rotko ja Jorma Virtanen ovat esittäneet merkittäviä näkökohtia. Verkosta löytyy vielä lukuisa määrä perustamisapua antavia yrityksiä, joiden sivuilta saa tärkeää informaatiota.
Viron alhainen palkkataso ja neljä prosenttia alhaisempi arvonlisävero laskee ostosten ja palvelujen hinnat noin puoleen Suomeen verrattuna, tämän kirjoittajan kokemusten mukaan usein jopa kolmasosaan eräillä Tallinnaa pienemmillä paikkakunnilla. Virossa on käytössä tasavero 21 prosenttia niin palkkatuloissa kuin osinkotulois-sakin. Tehdystä voitosta ei veroteta, jos voitto jää yritykseen. Virossa on karsittu yritystoiminnan turhaa sääntelyä, tietotekniikaltaan kehittyneessä maassa useimmat toimet voidaan lisäksi tehdä verkossa.
Mutta näyttää vetovoimaa löytyvän myös lahden tältä puolelta. Virolaisyritysten määrästä on tilastoinnista riippuen esitetty erilaisia lukuja. Yli 1000 toimivaa yritystä lienee lähellä totuutta, tilastoista on kyllä löydetty paljon suurempiakin lukuja. Määrä on parissa vuodessa kaksinkertaistunut. Suurin osa niistä työllistää 1-4 henkilöä. Yrittäjien mukaan tänne vetävät suuremmat markkinat, mahdollisuus parempiin ansioihin, perhesyyt ja harmaan talouden vähäisyys. Korkeammat verotkaan eivät ole aina ongelma, sillä vastaavasti tuotteiden ja palvelusten myyntihinta on korkeampi.
Suomessa asuvien virolaisten määrä on eräiden arvioiden mukaan jopa 70.000, vakinaisia asukkaita lienee siitä runsas puolet. Suomalaisia uskotaan asuvan Virossa noin 10.000. Pitäisikö siis puhuakin enemmän lisääntyväs
tä siirtymisestä molempiin suuntiin kuin suomalaisten yritysten jatkuvasta paosta Suomenlahden taa ?
Kiitokset mukana elämisestä. Tämän teoksen valmistumiseen on paljolti vaikuttanut se rohkaisu, jota olen saanut Lahdessa Koulutuskeskus Salpauksen ja Wellamo-opiston viron keskustelukurssien jäseniltä. Heistä monilla on ollut ammatillisia kosketuksia Viroon. Näiden tahojen sekä Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkat ovat usein kohdistuneet muun kulttuuritarjonnan ohella myös yrityksiin. Keskustelut eri puolilla Suomea ja Viroa ovat antaneet tietoa ja virikkeitä. Kirjallisista lähteistä ovat olleet tärkeimpiä eri yritysten, yritysmaailman järjestöjen ja muiden toimijoiden kotisivut, blogit, jotkut muut nettisivut sekä monet vironkieliset sanomalehdet, Kauppalehteäkään tietysti unohtamatta. Viime vaiheessa eräät Etelä-Pohjalaisen Osakunnan senioriyhdistyksen yrittäjäjäsenet ovat antaneet tärkeitä vinkkejä, erityisesti toimitusjohtaja Sampo Aukia. Taloustoimittaja Ursula Lehtivuori luki tekstin vähän ennen painatusta. Häneltäkin sain arvokkaita huomautuksia.
Sisällys
Kohti yhteistä lähitalousaluetta ? 11
OSA I.
Viron suuri rakennemuutos heijastui Suomeen
1.Politiikan ja talouden suuntautuminen länteen 17
1.1.Uuden puoluejärjestelmän rakentuminen
1.2. Nykyiset valtapuolueet
2. Markkinataloutta ja liittoutumista 26
2.1. Suunnitelmataloudesta kohti liberalismia
2.2. Talousreformien kautta eurokuntoon
3.Suomen ja Viron taloussuhteet 32
3.1. Kauppataseen kertomaa
3.2. Viron vetovoimatekijät
3.3. Kaupan ja yritystoiminnan edistäminen
4.Verkostoitumista Interreg –ohjelmien puitteissa 51
4.1. Erilaisia yrittäjälinkkejä
4.2. Aalto-yliopiston hankkeita
OSA II.
Suomalaisyrityksiä Viron maakunnissa
5. Yrityskulttuurien törmäyksiä 1990-luvun alussa 58
5.1. Viroon siirtyminen vaati totuttautumista.
5.2. Yrityskohtaisia ongelmia
5.3. Miten yrityksiä tulisi kuvailla ?
6. Alkutuotanto ja liitännäiselinkeinot 69
Maa- ja karjatiloja, tarhaeläimiä: AS Vahenurme Agro, Oü Maa-harijad, Oü Seemne-
vili, Oü Kure mõis, AS Paiker, AS Grüne Fee Eesti Ltd., Trigon Baltic Farming AS, AS
Balti Karusnahk.
Liitännäiselinkeinoja: AS Rakvere Lihakombinaat. AS Ekseko, Tallegg AS, AS Valga
Lihatööstus, AS Wõro Kommerts, AS Ahja Lihatööstus, AS Vastse-Kuuste Lihatöös-
tus, AS Võru juust, AS Laeva Meierei, Saku Linnas AS, Nordic Yeast Eesti AS, AS
Tartu Pärmitööstus, AS A Le Coq, Leibur AS.
7. Puunjalostus 94
AS Imavere Saeveski, Finnforest Eesti AS, AS UPM_Kymmene Otepää, Tornator
Eesti Oü, AS Neiseri Grupp, Oü Bellus Furniture, Indoor Grupp AS, AS Antsla-Inno,
Oü Scanwood, Oü BD design, Alastek Oy,
8. Tekstiiliteollisuus 102
Kreenholmi Valduse AS, Affect Oü, Image Wear AS.
9. Sähkö- ja metalliteollisuus 108
Oü Electronics Estonia AS, Oü Enerpoint Saare, Rauameister, Lapi MT AS, Metal-
liset Eesti AS, AS Rannila Profiil, Ruukki Products AS, Rapala Eesti AS, AS Kuusakoski,
Balti As, Pesmel Eesti AS, Teraskompanjon AS, Esto Ensek AS, Hyrles Oü.
10. Infrastuktuuri ja logistiikka 120
Oy VR-Rata Ab, Beweship AS, Lemminkäinen Eesti AS, AS Fortum Eesti, Cargotec
Eesti AS, Konesko AS, Elisa AS.
11. Kauppa, palvelut ja majoitus 124
Halinga Puu Oü, Tootsi Turvas AS. Rautakesko AS, AS Baltic Color, Tiimari Balti
AS, Hesburger AS, Eilakaisla Oü, Eivere mõis Oü, Vihula mõis Oü, Pikseke Camping
Oü, Tõnise Majatalu Oü, Namaste Oü NamiNamaste, Hostel Jussin maja Oü, Marjan
maailm Oü ja Apollo Belvedere, AS Alatskivi loss, Villa Andropoff Oü, Ontika mõis Oü,
Ottilia Oü (Villa Ottilia).
OSA III.
Virta tuo myös Suomeen päin
12. Pienyrittäjien määrä lisääntyy 142
13. Suuryrityksiä rantautuu myös 144
Elintarvikeala. Premia Foods AS. AS Maag Grupp.
Terästeollisuus. BLRT Grupp AS. AS Toode. Enstanc AS.
Sähköala. AS Harju Elekter, AS Eesti Energia.
Rakennustoiminta. AS Rand & Tuulberg
Liikenne. AS Tallink Grupp
Rahoitus. Tavex AS. BIGPANK As. AS LHV Pank
14. Muuta kansainvälistä yritystoimintaa yli rajojen 153
Lahti Precision. Punnitus-, automaatio- ja irtomateriaaliprosessien, tuotanto-
teknologian suunnittelua Lahdessa, tuotantoa Virossa.
Puumedi Grupp Oü, Virolainen terveydenhuollon henkilöstöpalveluyritys
Fennobed-ryhmä. Suomalais-saksalais-virolainen huonekalualan yritys. Suo-
malaisten Saksassa perustama, tuotanto Pärnussa, en-simmäinen myymälä
Suomessa Espooseen.
Lähteet 158
Lähdeviitteet 162
Kirjoittajan henkilökuva 163
- Tallinnan silhuetti herättää aina monenlaisia toiveita, yrittäjällekin matka saattaa tuoda uusia mahdollisuuksia.
- AS A le Coq on iisalmelaisen Olvi Oyj:n tytäryhtiö. Sen pääasiallinen tuotantolaitos sijaitsee Tartossa, josta kuva on. A le Coq tuottaa maltaan lahtelaisen Vikingmalt Oyj:n liettualaiselta mallastamolta, paahdetut ym. erikoismaltaat Lahdesta. Kuvassa tehtaaseen saapuu Koulutuskeskus Salpauksen viron opiskelijoita.
- Takakannen Pikseke Camping sijaitsee aivan Haapsalun kaupungin ydinkeskustan lähettyvillä. Se edustaa kirjon toista laitaa, pienyrityksiä. Omistaja on turkulaislähtöinen tunnettu estofiili ja juristi Markku Lehtonen, joka pitää aluetta yhdessä virolaisen vaimonsa kanssa. Kuva on hänen ottamansa.
- Takakannen toisessa kuvassa on Lahdessa sijaitseva Eesti Elintarvikkeet esimerkkinä Suomeen rantautuneista lukuisista virolaisista pienyrityksistä.
© Olavi Latikka
Teksti ja ulkoasu: fil.tri Olavi Latikka
Kuvat ovat kirjoittajan ellei toisin mainita
Painopaikka: Multiprint Oy, Lahti 2014
ISBN 978-952-93-3708-8
Yleinen kirjastoluokitus 97.21 (Viron historia)
Suomen tietokirjailijat ry. on myöntänyt apurahan tätä teosta varten
Kirjaa myy mm. Suomi-Viro yhdistysten liiton nettikauppa, joka löytyy liiton sivuilta. Kirjan hinta on 15 euroa ja paperilasku toimitetaan kirjan mukana.
Esipuhe
Viron uudelleen itsenäistyminen poisti esteet suomalaisten ja virolaisten kanssakäymiseltä. Neuvostoaikana yh-distysten, seurakuntien ja kuntien yhteydet olivat valvottuja, ihmisten välisiä suhteita taas hoidettiin pitkälti salaa. Kun uusi aika sitten koitti, tapahtui valtava uudistumi-nen. 1990-luvulle oli ominaista avustusten kasvava virta, toki mm. seurakunnille ja kunnille annettiin myös paljon eräänlaista demokratiakoulutusta, jota puolta neuvostovalta oli myös raunioittanut.
Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset saattoivat pyyteettömästi kulkea tätä matkaa virolaisten rinnalla. Vähitellen siirryttiin avustuksista kumppanuuteen, ja hyödyt alkoivat selvästi muuttua molemminpuolisiksi. Avustuksia tar-vitsevatkin nykyään enää seurakunnat ja eräät sosiaalipuolen laitokset. Kuntien suorat yhteydet ovat 2000 - luvun puolella vähentyneet, tilalle on tullut yhteinen erilaisissa EU:n ja YK:n projekteissa toimiminen.
Virossa on vetovoimaa. Rinnan muiden yhteistyömuotojen kanssa alkoivat suomalaisten yritysten kontaktit lisääntyä, aluksi alihankintoina, sitten yhä enemmän yritysten siirtymisenä tai uusien perustamisena Viroon. Niitä lienee nykyään noin 5000. Tämän teoksen yhtenä tavoitteena on kuvata tätä kehitystä valottamalla niin Suomenlahden takana olevia vetovoimatekijöitä kuin sinne rantautuneiden yritysten toimintaakin. Yrityskuvauksissa on esimerkkejä eri osaalueilta, jotta toiminnan koko kirjo tulisi näkyviin.
Useat kirjoittajat ovat käsitelleet Viron talouselämän eri puolia, mm. maassa yli 20 vuotta yrittäjänä ollut toimitusjohtaja Pentti Nokelin. Suomen perheyritysten liiton Simo Valtti on kirjoittanut veroanalyysin, jonka nimenä on Suomi-Ruotsi-Viro -maaottelu. Muista suomalaisista mm. toimittajat Markku Peltonen, Pertti Nyberg, Jorma Rotko ja Jorma Virtanen ovat esittäneet merkittäviä näkökohtia. Verkosta löytyy vielä lukuisa määrä perustamisapua antavia yrityksiä, joiden sivuilta saa tärkeää informaatiota.
Viron alhainen palkkataso ja neljä prosenttia alhaisempi arvonlisävero laskee ostosten ja palvelujen hinnat noin puoleen Suomeen verrattuna, tämän kirjoittajan kokemusten mukaan usein jopa kolmasosaan eräillä Tallinnaa pienemmillä paikkakunnilla. Virossa on käytössä tasavero 21 prosenttia niin palkkatuloissa kuin osinkotulois-sakin. Tehdystä voitosta ei veroteta, jos voitto jää yritykseen. Virossa on karsittu yritystoiminnan turhaa sääntelyä, tietotekniikaltaan kehittyneessä maassa useimmat toimet voidaan lisäksi tehdä verkossa.
Mutta näyttää vetovoimaa löytyvän myös lahden tältä puolelta. Virolaisyritysten määrästä on tilastoinnista riippuen esitetty erilaisia lukuja. Yli 1000 toimivaa yritystä lienee lähellä totuutta, tilastoista on kyllä löydetty paljon suurempiakin lukuja. Määrä on parissa vuodessa kaksinkertaistunut. Suurin osa niistä työllistää 1-4 henkilöä. Yrittäjien mukaan tänne vetävät suuremmat markkinat, mahdollisuus parempiin ansioihin, perhesyyt ja harmaan talouden vähäisyys. Korkeammat verotkaan eivät ole aina ongelma, sillä vastaavasti tuotteiden ja palvelusten myyntihinta on korkeampi.
Suomessa asuvien virolaisten määrä on eräiden arvioiden mukaan jopa 70.000, vakinaisia asukkaita lienee siitä runsas puolet. Suomalaisia uskotaan asuvan Virossa noin 10.000. Pitäisikö siis puhuakin enemmän lisääntyväs
tä siirtymisestä molempiin suuntiin kuin suomalaisten yritysten jatkuvasta paosta Suomenlahden taa ?
Kiitokset mukana elämisestä. Tämän teoksen valmistumiseen on paljolti vaikuttanut se rohkaisu, jota olen saanut Lahdessa Koulutuskeskus Salpauksen ja Wellamo-opiston viron keskustelukurssien jäseniltä. Heistä monilla on ollut ammatillisia kosketuksia Viroon. Näiden tahojen sekä Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkat ovat usein kohdistuneet muun kulttuuritarjonnan ohella myös yrityksiin. Keskustelut eri puolilla Suomea ja Viroa ovat antaneet tietoa ja virikkeitä. Kirjallisista lähteistä ovat olleet tärkeimpiä eri yritysten, yritysmaailman järjestöjen ja muiden toimijoiden kotisivut, blogit, jotkut muut nettisivut sekä monet vironkieliset sanomalehdet, Kauppalehteäkään tietysti unohtamatta. Viime vaiheessa eräät Etelä-Pohjalaisen Osakunnan senioriyhdistyksen yrittäjäjäsenet ovat antaneet tärkeitä vinkkejä, erityisesti toimitusjohtaja Sampo Aukia. Taloustoimittaja Ursula Lehtivuori luki tekstin vähän ennen painatusta. Häneltäkin sain arvokkaita huomautuksia.
Sisällys
Kohti yhteistä lähitalousaluetta ? 11
OSA I.
Viron suuri rakennemuutos heijastui Suomeen
1.Politiikan ja talouden suuntautuminen länteen 17
1.1.Uuden puoluejärjestelmän rakentuminen
1.2. Nykyiset valtapuolueet
2. Markkinataloutta ja liittoutumista 26
2.1. Suunnitelmataloudesta kohti liberalismia
2.2. Talousreformien kautta eurokuntoon
3.Suomen ja Viron taloussuhteet 32
3.1. Kauppataseen kertomaa
3.2. Viron vetovoimatekijät
3.3. Kaupan ja yritystoiminnan edistäminen
4.Verkostoitumista Interreg –ohjelmien puitteissa 51
4.1. Erilaisia yrittäjälinkkejä
4.2. Aalto-yliopiston hankkeita
OSA II.
Suomalaisyrityksiä Viron maakunnissa
5. Yrityskulttuurien törmäyksiä 1990-luvun alussa 58
5.1. Viroon siirtyminen vaati totuttautumista.
5.2. Yrityskohtaisia ongelmia
5.3. Miten yrityksiä tulisi kuvailla ?
6. Alkutuotanto ja liitännäiselinkeinot 69
Maa- ja karjatiloja, tarhaeläimiä: AS Vahenurme Agro, Oü Maa-harijad, Oü Seemne-
vili, Oü Kure mõis, AS Paiker, AS Grüne Fee Eesti Ltd., Trigon Baltic Farming AS, AS
Balti Karusnahk.
Liitännäiselinkeinoja: AS Rakvere Lihakombinaat. AS Ekseko, Tallegg AS, AS Valga
Lihatööstus, AS Wõro Kommerts, AS Ahja Lihatööstus, AS Vastse-Kuuste Lihatöös-
tus, AS Võru juust, AS Laeva Meierei, Saku Linnas AS, Nordic Yeast Eesti AS, AS
Tartu Pärmitööstus, AS A Le Coq, Leibur AS.
7. Puunjalostus 94
AS Imavere Saeveski, Finnforest Eesti AS, AS UPM_Kymmene Otepää, Tornator
Eesti Oü, AS Neiseri Grupp, Oü Bellus Furniture, Indoor Grupp AS, AS Antsla-Inno,
Oü Scanwood, Oü BD design, Alastek Oy,
8. Tekstiiliteollisuus 102
Kreenholmi Valduse AS, Affect Oü, Image Wear AS.
9. Sähkö- ja metalliteollisuus 108
Oü Electronics Estonia AS, Oü Enerpoint Saare, Rauameister, Lapi MT AS, Metal-
liset Eesti AS, AS Rannila Profiil, Ruukki Products AS, Rapala Eesti AS, AS Kuusakoski,
Balti As, Pesmel Eesti AS, Teraskompanjon AS, Esto Ensek AS, Hyrles Oü.
10. Infrastuktuuri ja logistiikka 120
Oy VR-Rata Ab, Beweship AS, Lemminkäinen Eesti AS, AS Fortum Eesti, Cargotec
Eesti AS, Konesko AS, Elisa AS.
11. Kauppa, palvelut ja majoitus 124
Halinga Puu Oü, Tootsi Turvas AS. Rautakesko AS, AS Baltic Color, Tiimari Balti
AS, Hesburger AS, Eilakaisla Oü, Eivere mõis Oü, Vihula mõis Oü, Pikseke Camping
Oü, Tõnise Majatalu Oü, Namaste Oü NamiNamaste, Hostel Jussin maja Oü, Marjan
maailm Oü ja Apollo Belvedere, AS Alatskivi loss, Villa Andropoff Oü, Ontika mõis Oü,
Ottilia Oü (Villa Ottilia).
OSA III.
Virta tuo myös Suomeen päin
12. Pienyrittäjien määrä lisääntyy 142
13. Suuryrityksiä rantautuu myös 144
Elintarvikeala. Premia Foods AS. AS Maag Grupp.
Terästeollisuus. BLRT Grupp AS. AS Toode. Enstanc AS.
Sähköala. AS Harju Elekter, AS Eesti Energia.
Rakennustoiminta. AS Rand & Tuulberg
Liikenne. AS Tallink Grupp
Rahoitus. Tavex AS. BIGPANK As. AS LHV Pank
14. Muuta kansainvälistä yritystoimintaa yli rajojen 153
Lahti Precision. Punnitus-, automaatio- ja irtomateriaaliprosessien, tuotanto-
teknologian suunnittelua Lahdessa, tuotantoa Virossa.
Puumedi Grupp Oü, Virolainen terveydenhuollon henkilöstöpalveluyritys
Fennobed-ryhmä. Suomalais-saksalais-virolainen huonekalualan yritys. Suo-
malaisten Saksassa perustama, tuotanto Pärnussa, en-simmäinen myymälä
Suomessa Espooseen.
Lähteet 158
Lähdeviitteet 162
Kirjoittajan henkilökuva 163
Kohti yhteistä lähitalousaluetta ?
Kesäkuussa 2013 nähtiin televisiossa aina yhtä innostuneelta näyttävä pääministeri Jyrki Katainen, joka oli juuri saapunut neuvottelumatkalta Tallinnasta. Hän oli neuvotellut pääministeri Andrus Ansipin kanssa siitä, perustetaanko nesteytetyn maakaasun LNG:n terminaali Inkooseen vai Paldiskiin. Kataisen hehkutuksen aiheena oli varsinkin niiden välille suunniteltu maakaasuputki. Se lieventänee pettymystä, mikäli terminaalia ei saataisi Inkooseen. Tämä ns. Balticconnector tultaneen myöhemmin liittämään Keski-Euroopan kaasuverkostoihin. Maaliskuun alussa 2014 näytti todennäköiseltä, että molemmille paikkakunnille rakennetaan omat pienemmät laitokset.
Toinen asia, johon Katainen viittasi, ovat yhteiset sähkömarkkinat. Vuonna 2006 valmistui Espoosta Harkuun EstLink 1, ja nyt Suomen kantaverkkoyhtiö Fingrid Oyj ja Viron vastaava Elektring AS ovat rakentaneet toista merikaapeliyhteyttä Porvoon Anttilasta Püssiin Itä-Virunmaalle. Sen toivotaan olevan kaupallisessa käytössä vuoden 2014 aikana. Alkuvuodesta koekäytöt olivatkin jo menossa. Näin Suomella ja Virolla tulisivat olemaan yhteiset sähkö- ja kaasumarkkinat. Pohjoismaiset sähkömarkkinat ovat olleet toiminnassa jo pitkään. Nyt tammikuun 2014 pakkasilla yhteiset sähkömarkkinat ovat jo osoittaneet tärkeytensä: Suomi on ostanut sähköä niin Ruotsista, Norjasta, Venäjältä kuin Virostakin, jonne sitä on välillä myytykin.
Suomessa Viroa ihaillaan mm. sähköisen viestinnän mallimaana. Mutta tässäkin tulee lähiaikoina tapahtumaan yhdentymistä. Pääministerit Katainen ja Ansip allekirjoittivat joulukuussa 2013 kansallisen tiedonsaantiväylän käyttöä koskevan sopimuksen. Ratkaisevaa siinä oli, että Viro antaa Suomelle ilmaiseksi siihen kuuluvan ohjelmakoodin.
Joulukuussa tuli tieto myös siitä, että Suomi pääsi yhteistyökumppanina mukaan Naton kyberturvallisuustoimintaan sen Tallinnan keskuksessa. Suomi oli ollut mukana jo kolmen vuoden ajan osaamisen kehittämisen ja verkostoinnin harjoituksissa, mutta nyt se sai keskukseen pysyvät edustajansa. Kyseisen keskuksen sijoittaminen Tallinnaan selittynee osittain sillä, että virolaisilla oli ennestään riittäviä valmiuksia tietotekniikan alalla. Naton ulkopuolisena maana Suomi ei ehkä kuitenkaan pääse kaikkein merkittävimpien salaisuuksien äärelle.
On myös tulossa uudistuksia helpottamaan tavallisen ihmisen elämää. Lehtitietojen mukaan Suomen ja Viron välillä liikkuvat ihmiset voivat tulevaisuudessa hakea esimerkiksi opintotukea ja lapsilisää sähköisesti ilman, että heidän tarvitsee toimittaa samoja asiakirjoja erikseen jokaiselle viranomaiselle. Tämä johtuu siitä, että Suomi ja Viro alkavat käyttää yhteistä asiakirja-alustaa sähköisissä palveluissa. Sähköisen palveluväylän avulla viranomaiset voivat hakea henkilöä koskevat tiedot suoraan rekisteristä, jos asianomainen suostuu siihen. Samaan sarjaan kuuluu tavallaan myös yhteinen projekti, jossa kehitellään alakoulun oppimateriaaleja.
Mutta vieläkin pidemmälle on yhteyksien rakentamista suunniteltu, tai pitäisikö sanoa unelmoitu. Kaupunginjohtajat Jussi Pajunen ja Edgar Savisaar solmivat vuonna 2008 aiesopimuksen selvityksen laatimisesta Helsingin ja Tallinnan välille rakennettavasta rautatietunnelista. Kyse oli siis selvityksen laatimisesta, ei vielä suunnittelusta. Vaikka maailma pysyisi ja kehittyisi tällaisenaan, hanke pysynee unelmana hyvin pitkään, siitäkin huolimatta, että sitä pidetään edelleen vireillä molempien kaupunkien elimissä ja suomalaisten estofiilien sydämissä. Vertailu Ranskan ja Englannin rautatietunneliin kyllä ontuu, sillä siellähän on kysymys aivan toisen luokan kansantalouksista ja yhteyksien tarpeesta.
Mutta tunnelilla olisi tietysti suuri merkitys kuten toimittaja Terhi Pääskylä-Malmström on Äripäev -lehteen (29.10.2013) kirjoittamassaan kolumnissa todennut. Vuonna 2012 kulki Helsingin ja Tallinnan välillä yli 7,3 miljoonaa matkustajaa, laivoja saapui Tallinnan satamaan yli 5200 kertaa. Voidaan lisäksi olettaa, että tulevaisuudessa energian ja lämmön hinnat nousevat ja ainakin tietyillä alueilla myös ilmanlaatu heikkenee.
Suomen viennistä kulkee nykyään 80 % meritse. Tähän suora yhteys Keski-Eurooppaan Tallinnan ja hahmoteltavana olevan Rail Baltic -radan kautta toisi suuren helpotuksen niin taloudellisesti kuin kauppavaihdon nopeuttakin ajatellen. Kun tähän lisätään vielä vuonna 2015 voimaan tuleva EU:n laivoille säätämä rikkidirektiivi, on kirjoittajan mukaan paljolti kysymys rahavirtojen ohjaamisesta järkevään suuntaan. Kaivuutekniikkaakin on, Pääskylä-Malmström viittaa 120 kilometriä pitkään Päijänne -tunneliin, jonka kautta helsinkiläiset ovat jo pitkään saaneet juomavetensä. Pääkaupunkiseudulla ovat menossa suuret kaivuut, kun metrorataa jatketaan Ruoholahdesta kauas Espooseen, lentoaseman junarata on valmisteilla, puhutaan myös ns. Pisararadasta, joka kiertäisi yhtenä lenkkinä kantakau-pungin alueella.
Suomi on pitkään ollut Viron tärkein kauppakumppani, oli sitten kysymys tuonnista tai viennistä. Moninaiset kauppavaihtoon, taloudellisiin suhteisiin ja liikenteeseen liittyvät sopimukset ovat jo vanhaa perua. Tähän samaan sarjaan on nyt tammikuun lopussa 2014 liittynyt viimeisimpänä molempien maiden poliisikomentajien allekirjoittama pelastus-, poliisi- ja tulliviran-omaisten yhteistyötä koskeva sopimus.
Paljon muutakin on jo tapahtunut. Kuten tekstiosassa todetaan, Viro on viimeisten parin vuosikymmenen aikana käynyt läpi valtavan poliittisen ja taloudellisen murroksen. Tämä on heijastunut monella tapaa myös Suomenlahden pohjoispuolelle. Kauppalehden mukaan Viron noin 46 000:sta yrityksestä yli 10 % oli syksyllä 2011 suomalaisomisteisia. Jossain vuoden 2013 kirjoituksissa puhutaan jopa yli 5 000:n kasvaneesta määrästä. Äripäev kirjoitti toukokuussa 2013, että Suomalais-Eestiläisen Kauppayhdistyksen toimittamassa kyselyssä 15 000 suomalaista pienyrittäjää ilmoitti tutkivansa mahdollisuuksia siirtää ainakin osaa toiminnoistaan Viroon. Tähän pitänee kuitenkin suhtautua varauksella. Tässä teoksessa on jäljempänä kuvauksia lähes 70 sellaisesta yrityksestä, jotka jo ovat rantautuneet Viroon. Alhaiset palkat ja verot sekä Suomeen nähden kevyempi byrokratia ovat vastustamattomia vetovoimatekijöitä. Myös yhteinen valuutta, sukulaiskieli, jopa samantyyppinen työkulttuurikin helpottavat sijoittumista.
Mutta kuten III osassa todetaan, myös virolaiset yrittäjät ovat löytäneet vuorostaan Suomen. Eri tilastojen ja tietojen mukaan määrä lienee jossakin tuhannen ja kolmen, neljän tuhannen välillä. Rekistereissä on suuria lukuja, mutta monet yrityksistä ovat ns. pöytälaatikkofirmoja, jotkut yrittäjät lopettavat toimintansa ja jatkavat toisella nimellä. Verot ovat kyllä korkeammat, mutta erityisesti pienyrittäjiä kiehtoo se, että tavaroiden ja palvelusten myyntitulot ovat myös korkeampia. Lisäksi harmaa talous ei syö samalla tavalla vaikkapa kampaamoyrittäjien ja verstaiden perustajien leipää.
Kuinka monta virolaista sitten on työssä Suomessa ? Eräs arvio on 70 000, jolloin mukana ovat myös virolaisten alihankkijoiden työntekijät. Joskus puhutaan suurpiirteisesti luvusta 100 000. ELO-lehden artikkelissa todetaan vuoden 2013 lopulla, että vakinaisesti Suomessa asuvia virolaisia on lähemmäs 40 000. Tilapäisesti oleskelevia tiedetään olevan jopa 20 000, tähän kuuluu varmaan iso joukko ns. pendelöijiä. Virossa asuvien suomalaisten kokonaismäärä lienee noin 10 000:n paikkeilla.
Aika pitkällä lähestymisessä ollaan varsinkin Helsingin ja Tallinnan seuduilla. Muuttoliike antoi Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Jaana Vasamalle aiheen tuoda esille ELO -lehden 4/2013 pääkirjoituksessa jo ennestäänkin tutut termit Talsinki ja Hellinna.
Eräitä ammatinharjoittajia, kuten esimerkiksi lääkäreitä on Suomeen muuttanut niin runsaasti, että varsinkin erikoislääkäreistä on maakunnissa puutetta. Mutta toiseenkin suuntaan mennään, elokuussa kirjoitettiin päivälehdissä, että myös yhä useampi suomalainen lääkäri muuttaa Viroon. Vuonna 2012 heitä oli Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastoraportin mukaan reilut sata. Olettavasti tämä johtuu siitä, että Viroon on nyt kasvamassa vauhdilla alan yksityissektori, vastaanotot ja sairaalat, eli sinne muutetaan yksityisyrittäjiksi. Suomalaistenjonoihin kyllästyneiden terveysturistien määrä näyttää koko ajan olevan nousussa. Lisäksi varsinkin päiväkirurgiaa ja vaativampiakin leikkauksia saa usein kolmasosalla siitä hinnasta, mitä Suomessa joudutaan maksamaan. Niihin saa Kela-korvauksia ja 1.1.2014 voimaan tulleen lain mukaan myös korvauksia matkakuluista. Oma lukunsa ovat kauneusleikkaukset, jotka kyllä pitää rahoittaa omasta pussista. Jonkin verran terveysmatkailua kyllä hillitsee se, että Virossa ei ole samanlaista vakuutuksiin perustuvaa potilasvahinkokorvausjärjestelmää.
Korkeasti koulutetut ovat muutenkin liikkeellä, esimerkiksi virolaisissa korkeakouluissa opiskeli vuonna 2012 yli 700 suomalaista opiskelijaa. Määrä on kasvanut viimeaikoina yli 100 hengellä. Mielenkiintoista on myös se, että Estonian Business School on aloittanut Helsingissä kauppatieteen kandidaatin ja maisterin tutkintoihin johtavan koulutusohjelman.
Miten läheisiksi sitten suhteet voivat kehittyä? Länsimaissa ja muuallakin naapurimaat kytkeytyvät toisiinsa monin henkisin ja taloudellisin sitein. Meille yhteydet Ruotsiin ovat tietysti olleet jo vuosikymmeniä etusijalla. Tässä mielessä ei siis Suomen ja Viron lähentymisessä ole mitään uutta, vaikka se näyttääkin hyvää vauhtia lisääntyvän. Viro tuntuu tähyävän myös muihin suuntiin, esimerkiksi Ruotsiin, tosin volyymit eivät ole samaa luokkaa Ruotsin hieman ajoittain suurempia suoria sijoituksia lukuun ottamatta.
Yhteisen lähitalousalueen suuntaan ollaan kyllä EU:n puitteissa menossa, mutta vielä tällä hetkellä tässä uskossa saattaa olla jonkin verran meidän suomalaisten estofiilien hehkutusta vanhan veljesmaa-ajattelun pohjalta.
Kesäkuussa 2013 nähtiin televisiossa aina yhtä innostuneelta näyttävä pääministeri Jyrki Katainen, joka oli juuri saapunut neuvottelumatkalta Tallinnasta. Hän oli neuvotellut pääministeri Andrus Ansipin kanssa siitä, perustetaanko nesteytetyn maakaasun LNG:n terminaali Inkooseen vai Paldiskiin. Kataisen hehkutuksen aiheena oli varsinkin niiden välille suunniteltu maakaasuputki. Se lieventänee pettymystä, mikäli terminaalia ei saataisi Inkooseen. Tämä ns. Balticconnector tultaneen myöhemmin liittämään Keski-Euroopan kaasuverkostoihin. Maaliskuun alussa 2014 näytti todennäköiseltä, että molemmille paikkakunnille rakennetaan omat pienemmät laitokset.
Toinen asia, johon Katainen viittasi, ovat yhteiset sähkömarkkinat. Vuonna 2006 valmistui Espoosta Harkuun EstLink 1, ja nyt Suomen kantaverkkoyhtiö Fingrid Oyj ja Viron vastaava Elektring AS ovat rakentaneet toista merikaapeliyhteyttä Porvoon Anttilasta Püssiin Itä-Virunmaalle. Sen toivotaan olevan kaupallisessa käytössä vuoden 2014 aikana. Alkuvuodesta koekäytöt olivatkin jo menossa. Näin Suomella ja Virolla tulisivat olemaan yhteiset sähkö- ja kaasumarkkinat. Pohjoismaiset sähkömarkkinat ovat olleet toiminnassa jo pitkään. Nyt tammikuun 2014 pakkasilla yhteiset sähkömarkkinat ovat jo osoittaneet tärkeytensä: Suomi on ostanut sähköä niin Ruotsista, Norjasta, Venäjältä kuin Virostakin, jonne sitä on välillä myytykin.
Suomessa Viroa ihaillaan mm. sähköisen viestinnän mallimaana. Mutta tässäkin tulee lähiaikoina tapahtumaan yhdentymistä. Pääministerit Katainen ja Ansip allekirjoittivat joulukuussa 2013 kansallisen tiedonsaantiväylän käyttöä koskevan sopimuksen. Ratkaisevaa siinä oli, että Viro antaa Suomelle ilmaiseksi siihen kuuluvan ohjelmakoodin.
Joulukuussa tuli tieto myös siitä, että Suomi pääsi yhteistyökumppanina mukaan Naton kyberturvallisuustoimintaan sen Tallinnan keskuksessa. Suomi oli ollut mukana jo kolmen vuoden ajan osaamisen kehittämisen ja verkostoinnin harjoituksissa, mutta nyt se sai keskukseen pysyvät edustajansa. Kyseisen keskuksen sijoittaminen Tallinnaan selittynee osittain sillä, että virolaisilla oli ennestään riittäviä valmiuksia tietotekniikan alalla. Naton ulkopuolisena maana Suomi ei ehkä kuitenkaan pääse kaikkein merkittävimpien salaisuuksien äärelle.
On myös tulossa uudistuksia helpottamaan tavallisen ihmisen elämää. Lehtitietojen mukaan Suomen ja Viron välillä liikkuvat ihmiset voivat tulevaisuudessa hakea esimerkiksi opintotukea ja lapsilisää sähköisesti ilman, että heidän tarvitsee toimittaa samoja asiakirjoja erikseen jokaiselle viranomaiselle. Tämä johtuu siitä, että Suomi ja Viro alkavat käyttää yhteistä asiakirja-alustaa sähköisissä palveluissa. Sähköisen palveluväylän avulla viranomaiset voivat hakea henkilöä koskevat tiedot suoraan rekisteristä, jos asianomainen suostuu siihen. Samaan sarjaan kuuluu tavallaan myös yhteinen projekti, jossa kehitellään alakoulun oppimateriaaleja.
Mutta vieläkin pidemmälle on yhteyksien rakentamista suunniteltu, tai pitäisikö sanoa unelmoitu. Kaupunginjohtajat Jussi Pajunen ja Edgar Savisaar solmivat vuonna 2008 aiesopimuksen selvityksen laatimisesta Helsingin ja Tallinnan välille rakennettavasta rautatietunnelista. Kyse oli siis selvityksen laatimisesta, ei vielä suunnittelusta. Vaikka maailma pysyisi ja kehittyisi tällaisenaan, hanke pysynee unelmana hyvin pitkään, siitäkin huolimatta, että sitä pidetään edelleen vireillä molempien kaupunkien elimissä ja suomalaisten estofiilien sydämissä. Vertailu Ranskan ja Englannin rautatietunneliin kyllä ontuu, sillä siellähän on kysymys aivan toisen luokan kansantalouksista ja yhteyksien tarpeesta.
Mutta tunnelilla olisi tietysti suuri merkitys kuten toimittaja Terhi Pääskylä-Malmström on Äripäev -lehteen (29.10.2013) kirjoittamassaan kolumnissa todennut. Vuonna 2012 kulki Helsingin ja Tallinnan välillä yli 7,3 miljoonaa matkustajaa, laivoja saapui Tallinnan satamaan yli 5200 kertaa. Voidaan lisäksi olettaa, että tulevaisuudessa energian ja lämmön hinnat nousevat ja ainakin tietyillä alueilla myös ilmanlaatu heikkenee.
Suomen viennistä kulkee nykyään 80 % meritse. Tähän suora yhteys Keski-Eurooppaan Tallinnan ja hahmoteltavana olevan Rail Baltic -radan kautta toisi suuren helpotuksen niin taloudellisesti kuin kauppavaihdon nopeuttakin ajatellen. Kun tähän lisätään vielä vuonna 2015 voimaan tuleva EU:n laivoille säätämä rikkidirektiivi, on kirjoittajan mukaan paljolti kysymys rahavirtojen ohjaamisesta järkevään suuntaan. Kaivuutekniikkaakin on, Pääskylä-Malmström viittaa 120 kilometriä pitkään Päijänne -tunneliin, jonka kautta helsinkiläiset ovat jo pitkään saaneet juomavetensä. Pääkaupunkiseudulla ovat menossa suuret kaivuut, kun metrorataa jatketaan Ruoholahdesta kauas Espooseen, lentoaseman junarata on valmisteilla, puhutaan myös ns. Pisararadasta, joka kiertäisi yhtenä lenkkinä kantakau-pungin alueella.
Suomi on pitkään ollut Viron tärkein kauppakumppani, oli sitten kysymys tuonnista tai viennistä. Moninaiset kauppavaihtoon, taloudellisiin suhteisiin ja liikenteeseen liittyvät sopimukset ovat jo vanhaa perua. Tähän samaan sarjaan on nyt tammikuun lopussa 2014 liittynyt viimeisimpänä molempien maiden poliisikomentajien allekirjoittama pelastus-, poliisi- ja tulliviran-omaisten yhteistyötä koskeva sopimus.
Paljon muutakin on jo tapahtunut. Kuten tekstiosassa todetaan, Viro on viimeisten parin vuosikymmenen aikana käynyt läpi valtavan poliittisen ja taloudellisen murroksen. Tämä on heijastunut monella tapaa myös Suomenlahden pohjoispuolelle. Kauppalehden mukaan Viron noin 46 000:sta yrityksestä yli 10 % oli syksyllä 2011 suomalaisomisteisia. Jossain vuoden 2013 kirjoituksissa puhutaan jopa yli 5 000:n kasvaneesta määrästä. Äripäev kirjoitti toukokuussa 2013, että Suomalais-Eestiläisen Kauppayhdistyksen toimittamassa kyselyssä 15 000 suomalaista pienyrittäjää ilmoitti tutkivansa mahdollisuuksia siirtää ainakin osaa toiminnoistaan Viroon. Tähän pitänee kuitenkin suhtautua varauksella. Tässä teoksessa on jäljempänä kuvauksia lähes 70 sellaisesta yrityksestä, jotka jo ovat rantautuneet Viroon. Alhaiset palkat ja verot sekä Suomeen nähden kevyempi byrokratia ovat vastustamattomia vetovoimatekijöitä. Myös yhteinen valuutta, sukulaiskieli, jopa samantyyppinen työkulttuurikin helpottavat sijoittumista.
Mutta kuten III osassa todetaan, myös virolaiset yrittäjät ovat löytäneet vuorostaan Suomen. Eri tilastojen ja tietojen mukaan määrä lienee jossakin tuhannen ja kolmen, neljän tuhannen välillä. Rekistereissä on suuria lukuja, mutta monet yrityksistä ovat ns. pöytälaatikkofirmoja, jotkut yrittäjät lopettavat toimintansa ja jatkavat toisella nimellä. Verot ovat kyllä korkeammat, mutta erityisesti pienyrittäjiä kiehtoo se, että tavaroiden ja palvelusten myyntitulot ovat myös korkeampia. Lisäksi harmaa talous ei syö samalla tavalla vaikkapa kampaamoyrittäjien ja verstaiden perustajien leipää.
Kuinka monta virolaista sitten on työssä Suomessa ? Eräs arvio on 70 000, jolloin mukana ovat myös virolaisten alihankkijoiden työntekijät. Joskus puhutaan suurpiirteisesti luvusta 100 000. ELO-lehden artikkelissa todetaan vuoden 2013 lopulla, että vakinaisesti Suomessa asuvia virolaisia on lähemmäs 40 000. Tilapäisesti oleskelevia tiedetään olevan jopa 20 000, tähän kuuluu varmaan iso joukko ns. pendelöijiä. Virossa asuvien suomalaisten kokonaismäärä lienee noin 10 000:n paikkeilla.
Aika pitkällä lähestymisessä ollaan varsinkin Helsingin ja Tallinnan seuduilla. Muuttoliike antoi Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Jaana Vasamalle aiheen tuoda esille ELO -lehden 4/2013 pääkirjoituksessa jo ennestäänkin tutut termit Talsinki ja Hellinna.
Eräitä ammatinharjoittajia, kuten esimerkiksi lääkäreitä on Suomeen muuttanut niin runsaasti, että varsinkin erikoislääkäreistä on maakunnissa puutetta. Mutta toiseenkin suuntaan mennään, elokuussa kirjoitettiin päivälehdissä, että myös yhä useampi suomalainen lääkäri muuttaa Viroon. Vuonna 2012 heitä oli Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastoraportin mukaan reilut sata. Olettavasti tämä johtuu siitä, että Viroon on nyt kasvamassa vauhdilla alan yksityissektori, vastaanotot ja sairaalat, eli sinne muutetaan yksityisyrittäjiksi. Suomalaistenjonoihin kyllästyneiden terveysturistien määrä näyttää koko ajan olevan nousussa. Lisäksi varsinkin päiväkirurgiaa ja vaativampiakin leikkauksia saa usein kolmasosalla siitä hinnasta, mitä Suomessa joudutaan maksamaan. Niihin saa Kela-korvauksia ja 1.1.2014 voimaan tulleen lain mukaan myös korvauksia matkakuluista. Oma lukunsa ovat kauneusleikkaukset, jotka kyllä pitää rahoittaa omasta pussista. Jonkin verran terveysmatkailua kyllä hillitsee se, että Virossa ei ole samanlaista vakuutuksiin perustuvaa potilasvahinkokorvausjärjestelmää.
Korkeasti koulutetut ovat muutenkin liikkeellä, esimerkiksi virolaisissa korkeakouluissa opiskeli vuonna 2012 yli 700 suomalaista opiskelijaa. Määrä on kasvanut viimeaikoina yli 100 hengellä. Mielenkiintoista on myös se, että Estonian Business School on aloittanut Helsingissä kauppatieteen kandidaatin ja maisterin tutkintoihin johtavan koulutusohjelman.
Miten läheisiksi sitten suhteet voivat kehittyä? Länsimaissa ja muuallakin naapurimaat kytkeytyvät toisiinsa monin henkisin ja taloudellisin sitein. Meille yhteydet Ruotsiin ovat tietysti olleet jo vuosikymmeniä etusijalla. Tässä mielessä ei siis Suomen ja Viron lähentymisessä ole mitään uutta, vaikka se näyttääkin hyvää vauhtia lisääntyvän. Viro tuntuu tähyävän myös muihin suuntiin, esimerkiksi Ruotsiin, tosin volyymit eivät ole samaa luokkaa Ruotsin hieman ajoittain suurempia suoria sijoituksia lukuun ottamatta.
Yhteisen lähitalousalueen suuntaan ollaan kyllä EU:n puitteissa menossa, mutta vielä tällä hetkellä tässä uskossa saattaa olla jonkin verran meidän suomalaisten estofiilien hehkutusta vanhan veljesmaa-ajattelun pohjalta.
