Hyvää, liikunnallista uutta vuotta 2016 !
Kuva on Lahden Kisapuistosta loppiaisena 2016. Lunta ei juuri ole, mutta yllättäen tullut kova pakkaskausi sai jäät kuntoon.
Kisapuisto on saanut nimensä siitä, että siellä pelattiin vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen jalkapallon alkusarjan otteluita. Se on monipuolinen eri palloilulajien alue.
Jalkapallokenttä ja katsomorakennus eivät nykyään täytä pääsarjan vaatimuksia. Tämä on jo vuosia puhuttanut urheiluväkeä. Vuoden 2015 puolella asia näytti nytkähtävän eteenpäin, kun Lahdessa jo aikaisemminkin kunnostautunut Urheiluhalliyhdistys tarjoutui rakentamaan tekonurmikentän ja upouuden katsomon. Se ilmoitti ottavansa tätä varten omiin nimiinsä lainaa. Ajatuksena oli, että kaupunki vuokraisi kenttää ja katsomoa. Ne siirtyisivät sitten kaupungille 15 vuoden kuluttua, kun yhdistys olisi saanut käyttömaksuilla velat maksettua. Mutta nyt tulivat väliin kaupunkeja sitovat kilpailutusehdot. Lahti tullee laittamaan urakat vapaaseen hakuun tämän vuoden alkupuolella. Mutta kun ollaan Lahdessa, on kai taas odotettavissa valituskierre. Aina näyttää löytyvän tahoja, ehkäpä nyt hävinneitä rakennuttajia ja muitakin, jotka panevat kapuloita rattaisiin.
Vuoden mittaan on mielenkiintoista seurata, miten hanke edistyy kunnallisen byrokratian rattaissa. Kuvassa on katsomorakennus nykyisessä jo rappeutuneessa asussaan.
Kisapuisto on saanut nimensä siitä, että siellä pelattiin vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen jalkapallon alkusarjan otteluita. Se on monipuolinen eri palloilulajien alue.
Jalkapallokenttä ja katsomorakennus eivät nykyään täytä pääsarjan vaatimuksia. Tämä on jo vuosia puhuttanut urheiluväkeä. Vuoden 2015 puolella asia näytti nytkähtävän eteenpäin, kun Lahdessa jo aikaisemminkin kunnostautunut Urheiluhalliyhdistys tarjoutui rakentamaan tekonurmikentän ja upouuden katsomon. Se ilmoitti ottavansa tätä varten omiin nimiinsä lainaa. Ajatuksena oli, että kaupunki vuokraisi kenttää ja katsomoa. Ne siirtyisivät sitten kaupungille 15 vuoden kuluttua, kun yhdistys olisi saanut käyttömaksuilla velat maksettua. Mutta nyt tulivat väliin kaupunkeja sitovat kilpailutusehdot. Lahti tullee laittamaan urakat vapaaseen hakuun tämän vuoden alkupuolella. Mutta kun ollaan Lahdessa, on kai taas odotettavissa valituskierre. Aina näyttää löytyvän tahoja, ehkäpä nyt hävinneitä rakennuttajia ja muitakin, jotka panevat kapuloita rattaisiin.
Vuoden mittaan on mielenkiintoista seurata, miten hanke edistyy kunnallisen byrokratian rattaissa. Kuvassa on katsomorakennus nykyisessä jo rappeutuneessa asussaan.
Vuoden 2016 artikkelit:
1.1. Januksen kasvot (tammikuu 2016)
1.2. Pentti Aallonen in memoriam (tammikuu 2016)
1.3. Katsastus (tammikuu 2016)
1.4. Veteraanit ja seniorit (tammikuu 2016)
2.1. Henri Cartier-Bresson (helmikuu 2016)
2.2. Lahden Polttimo - kotimarkkinoilta Itämeren alueelle (helmikuu 2016)
2.3. 5,5 prosenttia (helmikuu 2016)
2.4. Millainen Mannerheim ? (helmikuu 2016)
2.5. Kekkosen takapiru (helmikuu 2016)
2.6. Meitä vakoiltiin, me vakoilimme (helmikuu 2016)
2.7. Hannu Oittinen ‒Viron sillan rakentaja (helmikuu 2016)
2.8. Terveisiä Salpausselältä ! (helmikuu 2016)
3.1. Päästiinhän sitä ladulle ! (maaliskuu 2016)
3.2. Finlandia-hiihto elää ja voi hyvin (maaliskuu 2016)
3.3. Talvisia muistoja Pallastuntureilta (maaliskuu 2016)
3.4. Näköyhteys Venäjälle (maaliskuu 2016)
3.5. Kärsimystie (maaliskuu 2016)
3.6. Eastern Tournament (maaliskuu 2016)
4.1. Tien päällä Päijät-Hämeessä (huhtikuu 2016)
4.2. Painimaton vierellä (huhtikuu 2016)
4.3. Huhtikuu on kuukausista julmin (huhtikuu 2016)
4.4. Auttaako urheilu poliittisen uran luomisessa ? Osa 1.(huhtikuu 2016)
4.5. Minä niin mieleni pahoitin (huhtikuu 2016)
4.6. Auttaako urheilu poliittisen uran luomisessa ? Osa 2. (huhtikuu 2016)
4.7. Kevät keikkuen tulevi (huhtikuu 2016)
5.1. Mahdollisuuksien tori (toukokuu 2016)
5.2. Suvepealinn Pärnu. Ristiin rastiin pitkin kaupungin katuja (toukokuu 2016)
5.3. Endla teater. Kaikki naisista (toukokuu 2016)
5.4. Pärnusta historialliselle rantatielle (toukokuu 2016)
5.5. Ystävyyskaupungit Pärnu ja Vaasa (toukokuu 2016)
5.6. Hautausmaan kautta Viro-keskukseen (toukokuu 2016)
6.1. Italialaistunnelmia museossa ja Ruusulankadulla (kesäkuu 2016)
6.2. Nuorissa on tulevaisuus (kesäkuu 2016)
6.3. Haluatko itse tehdä oman kirjasi ?(kesäkuu 2016)
6.4. Tyrmäävän hyvä TWD-Länken (kesäkuu 2016)
6.5. Suomalaisten pienet sukukielet ahtaalla (kesäkuu 2016)
6.6. Madeira 1. Pico Ruivo (kesäkuu 2016)
6.7. Pallo on pyöreä (kesäkuu 2016)
7.1. Tangon taikaa suviyössä (heinäkuu 2016)
7.2. Madeira 2. Santa Maria de Colombo (heinäkuu 2016)
7.3. Kulta ja kunnia eivät ole ikuisia (heinäkuu 2016)
7.4. Ameriikan raitti 1. San Francisco (heinäkuu 2016)
8.1. Liikkumisen iloa ja rajojen kokeilua (elokuu 2016)
8.2. Ameriikan raitti 2. Monterey, Carmel, San Simeon ja San Luis Obispo
8.3. Ameriikan raitti 3. Los Angeles (elokuu 2016)
8.4. Ameriikan raitti 4. San Diego ja Tijuana (elokuu 2016)
8.5. Viro 25 vuotta sitten (elokuu 2016)
8.6. Kaikkien aikojen turvaaja (elokuu 2016)
9.1. Taidelauantai (syyskuu 2016)
9.2. Kenestä tulee Viron seuraava presidentti ? (syyskuu 2016)
9.3. Hengellisiä ja taiteellisia kokemuksia Muoniossa (syyskuu 2016)
9.4. Jäähyväiset Pallastuntureille (syyskuu 2016)
10.1. Reipasta rytmiä syyssäässä (lokakuu 2016)
10.2. Presidentti Kersti Kaljulaid (lokakuu 2016)
10.3. Poikien päätä ei palellut (lokakuu 2016)
10.4. Valoja ja värejä Pikku-Vesijärvellä (lokakuu 2016)
10.5. Haapsalu on kauniiden rantojen kaupunki (lokakuu 2016)
10.6. Koiralauman kanssa matkalla (lokakuu 2016)
10.7. Rakennemuutos näkyy (lokakuu 2016)
11.1. Haapsalun tunnetuimmat nähtävyydet (marraskuu 2016)
11.2. Haapsalun kirkot ja seurakunnat (marraskuu 2016)
11.3. Poimintoja Haapsalun kulttuurielämästä (marraskuu 2016)
11.4. Amedeo Modigliani (marraskuu 2016)
11.5. Serlachius - museot (marraskuu 2016)
11.6. Aleksi avattiin aikataulun mukaisesti ! (marraskuu 2016)
11.7. Viron uusi hallitus (marraskuu 2016)
11.8. Harald Relander on poissa (marraskuu 2016)
12.1. Pikku-Vesijärvi marraskuun lopussa (joulukuu 2016)
12.2. Lahden lyseo jatkaa kunniakkaita perinteitä (joulukuu 2016)
12.3. Itsenäisyyspäivänä 6.12.2016 (joulukuu 2016)
12.4. Heikki Kolusen puhe Lahden lyseon itsenäisyysjuhlassa (joulukuu 2016)
12.5. Lahtelainen joulukylä (joulukuu 2016)
12.6. Joulun odotusta (joulukuu 2016)
12.7. Rakveren joulupuut (joulukuu 2016)
12.8. Hyvää Joulua ! (joulukuu 2016)
12.9. Vuoden vaihtuessa (joulukuu 2016)
Seuraavat artikkelit ovat Yläpaneelin kohdassa Uutta 2017
1.1. Januksen kasvot (tammikuu 2016)
1.2. Pentti Aallonen in memoriam (tammikuu 2016)
1.3. Katsastus (tammikuu 2016)
1.4. Veteraanit ja seniorit (tammikuu 2016)
2.1. Henri Cartier-Bresson (helmikuu 2016)
2.2. Lahden Polttimo - kotimarkkinoilta Itämeren alueelle (helmikuu 2016)
2.3. 5,5 prosenttia (helmikuu 2016)
2.4. Millainen Mannerheim ? (helmikuu 2016)
2.5. Kekkosen takapiru (helmikuu 2016)
2.6. Meitä vakoiltiin, me vakoilimme (helmikuu 2016)
2.7. Hannu Oittinen ‒Viron sillan rakentaja (helmikuu 2016)
2.8. Terveisiä Salpausselältä ! (helmikuu 2016)
3.1. Päästiinhän sitä ladulle ! (maaliskuu 2016)
3.2. Finlandia-hiihto elää ja voi hyvin (maaliskuu 2016)
3.3. Talvisia muistoja Pallastuntureilta (maaliskuu 2016)
3.4. Näköyhteys Venäjälle (maaliskuu 2016)
3.5. Kärsimystie (maaliskuu 2016)
3.6. Eastern Tournament (maaliskuu 2016)
4.1. Tien päällä Päijät-Hämeessä (huhtikuu 2016)
4.2. Painimaton vierellä (huhtikuu 2016)
4.3. Huhtikuu on kuukausista julmin (huhtikuu 2016)
4.4. Auttaako urheilu poliittisen uran luomisessa ? Osa 1.(huhtikuu 2016)
4.5. Minä niin mieleni pahoitin (huhtikuu 2016)
4.6. Auttaako urheilu poliittisen uran luomisessa ? Osa 2. (huhtikuu 2016)
4.7. Kevät keikkuen tulevi (huhtikuu 2016)
5.1. Mahdollisuuksien tori (toukokuu 2016)
5.2. Suvepealinn Pärnu. Ristiin rastiin pitkin kaupungin katuja (toukokuu 2016)
5.3. Endla teater. Kaikki naisista (toukokuu 2016)
5.4. Pärnusta historialliselle rantatielle (toukokuu 2016)
5.5. Ystävyyskaupungit Pärnu ja Vaasa (toukokuu 2016)
5.6. Hautausmaan kautta Viro-keskukseen (toukokuu 2016)
6.1. Italialaistunnelmia museossa ja Ruusulankadulla (kesäkuu 2016)
6.2. Nuorissa on tulevaisuus (kesäkuu 2016)
6.3. Haluatko itse tehdä oman kirjasi ?(kesäkuu 2016)
6.4. Tyrmäävän hyvä TWD-Länken (kesäkuu 2016)
6.5. Suomalaisten pienet sukukielet ahtaalla (kesäkuu 2016)
6.6. Madeira 1. Pico Ruivo (kesäkuu 2016)
6.7. Pallo on pyöreä (kesäkuu 2016)
7.1. Tangon taikaa suviyössä (heinäkuu 2016)
7.2. Madeira 2. Santa Maria de Colombo (heinäkuu 2016)
7.3. Kulta ja kunnia eivät ole ikuisia (heinäkuu 2016)
7.4. Ameriikan raitti 1. San Francisco (heinäkuu 2016)
8.1. Liikkumisen iloa ja rajojen kokeilua (elokuu 2016)
8.2. Ameriikan raitti 2. Monterey, Carmel, San Simeon ja San Luis Obispo
8.3. Ameriikan raitti 3. Los Angeles (elokuu 2016)
8.4. Ameriikan raitti 4. San Diego ja Tijuana (elokuu 2016)
8.5. Viro 25 vuotta sitten (elokuu 2016)
8.6. Kaikkien aikojen turvaaja (elokuu 2016)
9.1. Taidelauantai (syyskuu 2016)
9.2. Kenestä tulee Viron seuraava presidentti ? (syyskuu 2016)
9.3. Hengellisiä ja taiteellisia kokemuksia Muoniossa (syyskuu 2016)
9.4. Jäähyväiset Pallastuntureille (syyskuu 2016)
10.1. Reipasta rytmiä syyssäässä (lokakuu 2016)
10.2. Presidentti Kersti Kaljulaid (lokakuu 2016)
10.3. Poikien päätä ei palellut (lokakuu 2016)
10.4. Valoja ja värejä Pikku-Vesijärvellä (lokakuu 2016)
10.5. Haapsalu on kauniiden rantojen kaupunki (lokakuu 2016)
10.6. Koiralauman kanssa matkalla (lokakuu 2016)
10.7. Rakennemuutos näkyy (lokakuu 2016)
11.1. Haapsalun tunnetuimmat nähtävyydet (marraskuu 2016)
11.2. Haapsalun kirkot ja seurakunnat (marraskuu 2016)
11.3. Poimintoja Haapsalun kulttuurielämästä (marraskuu 2016)
11.4. Amedeo Modigliani (marraskuu 2016)
11.5. Serlachius - museot (marraskuu 2016)
11.6. Aleksi avattiin aikataulun mukaisesti ! (marraskuu 2016)
11.7. Viron uusi hallitus (marraskuu 2016)
11.8. Harald Relander on poissa (marraskuu 2016)
12.1. Pikku-Vesijärvi marraskuun lopussa (joulukuu 2016)
12.2. Lahden lyseo jatkaa kunniakkaita perinteitä (joulukuu 2016)
12.3. Itsenäisyyspäivänä 6.12.2016 (joulukuu 2016)
12.4. Heikki Kolusen puhe Lahden lyseon itsenäisyysjuhlassa (joulukuu 2016)
12.5. Lahtelainen joulukylä (joulukuu 2016)
12.6. Joulun odotusta (joulukuu 2016)
12.7. Rakveren joulupuut (joulukuu 2016)
12.8. Hyvää Joulua ! (joulukuu 2016)
12.9. Vuoden vaihtuessa (joulukuu 2016)
Seuraavat artikkelit ovat Yläpaneelin kohdassa Uutta 2017
12.9 Vuoden vaihtuessa
Tämä on vuoden 2016 viimeinen artikkeli. Seuraavan vuoden jutut kirjoitan kohdan Uutta 2017 alle. Se on jo blogini avaussivun yläpalkissa, mutta sisältöä siihen tulee vasta myöhemmin. Yläpalkki on hieman muuttunut, Uutta 2016 on vähän eri paikassa kuin tähän saakka. Jos haluat vielä katsoa, mitä ajankohtaisia artikkeleita olen kirjoittanut tätäkin aikaisemmin, napsauta kohtaa ”more”. Sieltä löytyvät Uutta 2014 ja Uutta 2015. Muutos täytyi tehdä kun enempää ei mahtunut palkkiriville.
Ensi vuonnakin riittää kommentoitavaa ja muistelemista. Kaiken vuotta vietetään monia Suomen 100-vuotisjuhlatilaisuuksia, MM-kisat ovat Lahdessa, ja pitäähän siellä Virossakin taas käydä. Kuntavaalit ovat huhtikuussa. On kiintoisaa todeta miten yhdistyneen Lahden valtuusto muodostuu, ja tuleeko Lahteen ministerijärjestelmä, jossa jokainen kaupunginhallituksen jäsen olisi jonkin lautakunnan puheenjohtaja. Pormestarisysteemiä meille ei varmaan tule siitä yksinkertaisesta syystä, että ei oikeastaan ole riittävästi pitkälle koulutettuja ja laaja-alaisia ehdokkaita. Lahdessa tapahtuu muutenkin yhtä ja toista mielenkiintoista. Tänä vuonna juttuja tuli kaikkiaan 76, ensi vuonna tahti ehkä hieman tasaantuu.
Olen kiitollinen saamastani palautteesta, ja erityisesti laskurin ilmoittamista luvuista. Päivittäisestä kävijämäärien graafisesta kuvaajasta olen voinut päätellä, että keskimäärin kävijämäärä on ollut noin 30, tietenkin plus tai miinus jotain. Vaihteluväli on ollut 20:n ja 40:n välillä. Harvoin on jääty tämän alle, paljon useammin yläpuolelle. Kaksi huippua on erottunut selvästi, molemmat ovat kertoneet yli 80:n vierailijan määristä. Ensimmäinen tuli jo tammikuussa, kun olin kirjoittanut nekrologin kaikkien lentopalloilijain suuresta idolista Pentti Aallosesta. Vanha pelikaverini Ykä sai siitä tietoa ja pani sanan kiertämään omien sähköpostiosoitteittensa avulla. Toinen tuli syksyllä kun meidän kaikkien Leili laittoi linkin omille sivuilleen. Olin juuri päättänyt neljän Haapsalu –artikkelien sarjan, ja Leili aloitteli ensin kesän Haapsalun –matkan suunnittelua. Luvut tiedän, mutta en tietenkään henkilöitä. Voi olla niin, että vakiogooglaajat käyvät aina silloin tällöin kurkistamassa, mitä sinne nyt on ilmaantunut.
Paljon kiitoksia sekä tulevana vuonna onnea ja iloa sopivissa annoksissa itse kullekin säädylle !
----------------
Tämä on vuoden 2016 viimeinen artikkeli. Seuraavan vuoden jutut kirjoitan kohdan Uutta 2017 alle. Se on jo blogini avaussivun yläpalkissa, mutta sisältöä siihen tulee vasta myöhemmin. Yläpalkki on hieman muuttunut, Uutta 2016 on vähän eri paikassa kuin tähän saakka. Jos haluat vielä katsoa, mitä ajankohtaisia artikkeleita olen kirjoittanut tätäkin aikaisemmin, napsauta kohtaa ”more”. Sieltä löytyvät Uutta 2014 ja Uutta 2015. Muutos täytyi tehdä kun enempää ei mahtunut palkkiriville.
Ensi vuonnakin riittää kommentoitavaa ja muistelemista. Kaiken vuotta vietetään monia Suomen 100-vuotisjuhlatilaisuuksia, MM-kisat ovat Lahdessa, ja pitäähän siellä Virossakin taas käydä. Kuntavaalit ovat huhtikuussa. On kiintoisaa todeta miten yhdistyneen Lahden valtuusto muodostuu, ja tuleeko Lahteen ministerijärjestelmä, jossa jokainen kaupunginhallituksen jäsen olisi jonkin lautakunnan puheenjohtaja. Pormestarisysteemiä meille ei varmaan tule siitä yksinkertaisesta syystä, että ei oikeastaan ole riittävästi pitkälle koulutettuja ja laaja-alaisia ehdokkaita. Lahdessa tapahtuu muutenkin yhtä ja toista mielenkiintoista. Tänä vuonna juttuja tuli kaikkiaan 76, ensi vuonna tahti ehkä hieman tasaantuu.
Olen kiitollinen saamastani palautteesta, ja erityisesti laskurin ilmoittamista luvuista. Päivittäisestä kävijämäärien graafisesta kuvaajasta olen voinut päätellä, että keskimäärin kävijämäärä on ollut noin 30, tietenkin plus tai miinus jotain. Vaihteluväli on ollut 20:n ja 40:n välillä. Harvoin on jääty tämän alle, paljon useammin yläpuolelle. Kaksi huippua on erottunut selvästi, molemmat ovat kertoneet yli 80:n vierailijan määristä. Ensimmäinen tuli jo tammikuussa, kun olin kirjoittanut nekrologin kaikkien lentopalloilijain suuresta idolista Pentti Aallosesta. Vanha pelikaverini Ykä sai siitä tietoa ja pani sanan kiertämään omien sähköpostiosoitteittensa avulla. Toinen tuli syksyllä kun meidän kaikkien Leili laittoi linkin omille sivuilleen. Olin juuri päättänyt neljän Haapsalu –artikkelien sarjan, ja Leili aloitteli ensin kesän Haapsalun –matkan suunnittelua. Luvut tiedän, mutta en tietenkään henkilöitä. Voi olla niin, että vakiogooglaajat käyvät aina silloin tällöin kurkistamassa, mitä sinne nyt on ilmaantunut.
Paljon kiitoksia sekä tulevana vuonna onnea ja iloa sopivissa annoksissa itse kullekin säädylle !
----------------
Sitten vähän ajankohtaista asiaa. Kuten monet ovat jo huomanneet, on MultiCultissa tiistaina 3.1. kello 18 PH Tuglaksen mielenkiintoinen tilaisuus, jossa arkkitehdit Kari Järvinen ja Merja Nieminen kertovat Tarton Paavalin kirkon restauroinnista, jonka he olivat suunnitelleet. Kirkko on Eliel Saarisen piirtämä, lajissaan ainutlaatuinen rakennus. Vieraamme heijastavat myös kuvia seinälle. Kuulemani mukaan tilaisuus on jo etukäteen herättänyt mielenkiintoa alan ihmisten keskuudessa, miksi ei siis meidänkin joukossamme. MultiCulti sijaitsee tarkalleen Päijänteenkadun ja Vesijärvenkadun risteyksessä. PH Tuglas pitää kaikille avoimia tilaisuuksiaan samassa paikassa ja samaan aikaan joka kuukauden ensimmäisenä tiistaina.
Tätäkin useammin kokoontuu samassa paikassa, mutta joka tiistaina viron kielen Jututuba kello 16-18. Siellä voivat puhumista harrastaa kaikki ne, jotka jäivät syksyn kurssien ulkopuolelle tai muuten haluavat puhua viroa. Tämä keskusteluryhmä on lähtenyt aika hyvin alkuun, vaikka sitä ei ikävä kyllä missään olekaan mainostettu.
MultiCultiin pääsimme remontin takia vasta myöhään marraskuussa. Ensimmäinen virolainen vieraamme oli farmaseutti Gendre Kullamaa, joka onnistui saamaan aikaan vilkkaan keskustelun. En muista, kuulimmeko runsaan tunnin aikana yhtään suomen sanaa, vaikka esimerkiksi minun ja ehkä joidenkin toistenkin kielitaidossa on toivomisen varaa! Itsenäisyyspäivänä ei ollut tilaisuutta. Joulukuun 13. päivänä ystävämme Anna kertoi tyttärenpoikansa lukiovalinnoista Tartossa, tietenkin viroksi. Hyvin mielenkiintoinen oli valinnainen maanpuolustuksen kurssi, josta puolet oli teoriaa ja toinen puoli oli maastoharjoituksia. Kovilla ei sentään ammuttu, paukkupatruunoita kuitenkin. Seuraavien tiistaiden vierailijoista minulla ei ole tietoa, mutta hankeen aktiivisemmat puuhaihmiset varmaan kertovat kun päästään 3.1. kokoontumaan.
Jututuba on siis seuraavan kerran tiistaina 3.1. kello 16-18. Heti sen perään alkaa samassa paikassa yllä mainittu arkkitehtuuriesitys.
MultiCultiin pääsimme remontin takia vasta myöhään marraskuussa. Ensimmäinen virolainen vieraamme oli farmaseutti Gendre Kullamaa, joka onnistui saamaan aikaan vilkkaan keskustelun. En muista, kuulimmeko runsaan tunnin aikana yhtään suomen sanaa, vaikka esimerkiksi minun ja ehkä joidenkin toistenkin kielitaidossa on toivomisen varaa! Itsenäisyyspäivänä ei ollut tilaisuutta. Joulukuun 13. päivänä ystävämme Anna kertoi tyttärenpoikansa lukiovalinnoista Tartossa, tietenkin viroksi. Hyvin mielenkiintoinen oli valinnainen maanpuolustuksen kurssi, josta puolet oli teoriaa ja toinen puoli oli maastoharjoituksia. Kovilla ei sentään ammuttu, paukkupatruunoita kuitenkin. Seuraavien tiistaiden vierailijoista minulla ei ole tietoa, mutta hankeen aktiivisemmat puuhaihmiset varmaan kertovat kun päästään 3.1. kokoontumaan.
Jututuba on siis seuraavan kerran tiistaina 3.1. kello 16-18. Heti sen perään alkaa samassa paikassa yllä mainittu arkkitehtuuriesitys.
12.8. Hyvää Joulua !
12.7. Rakveren joulupuut
Jos minulta olisi pari vuotta sitten kysytty, kuka on Teet Suur, en olisi osannut vastata. Mutta nyt tiedän, että hän on rakverelainen taiteilija, joka loi viime vuonna kotikaupunkinsa torille joulukuusisommitelman värikkäistä ikkunoista, joita ihmiset toivat varastoistaan ja jopa kaatopaikoilta. Kierrätystä siis mitä parhaimmalla tavalla. Pimeässä upeasti loistavaa luomusta ihasteltiin myös suuren maailman lehtien sivuilla.
Jatkoakin seurasi. Selailin virolaisia lehtiä, jotka ovat auliisti esitelleet Teet Suurin uutta luomusta. Kerrotaan, että se on päässyt Huffington Postin tilastoissa maailman 21 näyttävimmän kuusen joukkoon. Kuusi muistuttaa lehtien mukaan Eiffelin tornia, jonka kyljessä on metrin läpimittaisia kullattuja ja hopeoituja hammasrattaita, jotka liikkuvat omaan tahtiinsa. Koko komeus värjätään valoin väliin vihreäksi, toisilta osiltaan vaaleanpunaiseksi. Taiteilijan mukaan kuusi symboloi ajan kulumista ja siinä samassa meidän vaellustamme ajan virrassa, näin vapaasti muotoillen.
Mutta mitä sille edellisen vuoden kuuselle oikein kuuluu ? Taitaa olla yllätys, että se on nyt pystytetty Lapualle ja siellä Vanhan Paukun kulttuurikeskuksen remontoitujen tiilirakennusten väliin. Paukku on paikallinen lempinimi Lapuan patruunatehtaalle, joka tasan 40 vuotta sitten räjähti vieden mukanaan yli 40 työntekijää. Nimi oli toki annettu jo paljon ennen tuota tapahtumaa. Uusi tehdas rakennettiin myöhemmin sivummalle monenlaisten vallien keskelle nykymaailman tapaan. Alkuperäisen alueen jäljelle jääneistä rakennuksista luotiin sitten se kulttuurikeskus, monenlaisten lapualaisten pyrintöjen tyyssija. Alue on aivan Lapuan keskustassa.
Toinen kysymys tietysti kuuluisi, että miksi se nyt sitten rahdattiin rekka-autoilla aina Etelä-Pohjanmaalle saakka. Yksinkertaisesti siksi, että Lapua ja Rakvere ovat jo pitkään olleet ystävyyskaupunkeja. Lapualaiset olivat mm. panneet alulle rahankeräyksen ja paljolti rahoittaneetkin Tarvas -patsasta sinne Rakveren linnanmäelle. Muutenkin kaupunkien välillä on ollut jatkuvaa yhteydenpitoa, joka on jatkunut vilkkaana, vaikka se muitten kuntien ja kaupunkien välillä on usein laantunutkin.
Teoksen rakentaminen ja purkaminen on tapahtunut nuorin voimin: Rakveren ammattikoulu ja lapualainen vastaava eli Sedu olivat ottaneet siitä vastuuta. Teet Suur kertoi lapualaisille, että ikkunoilla on suuri symboliarvo. Ne erottavat ihmiset ulkomaailmasta, mutta ne myös heijastavat ulkomaailman kuvia ja ympärillä liikkuvia ihmisiä. Monikerroksinen, 12 metriä korkea ja 121:stä ikkunasta muodostava luomus valoineen pysyy Paukun pihalla pitkälle ensi vuoden puolelle saakka. Se on tietysti herättänyt niin ihastusta kuin vihastustakin, enemmän kuitenkin edellistä.
Teki mieli ottaa tähän kuvia lehtien sivuilta, mutta tekijänoikeussyistä en uskaltanut. Kuka tahansa voi kuitenkin katsella niitä googlaamalla sanat Rakvere Jõulupuu. Siellä niitä on runsaasti eri vuosilta.
Jos minulta olisi pari vuotta sitten kysytty, kuka on Teet Suur, en olisi osannut vastata. Mutta nyt tiedän, että hän on rakverelainen taiteilija, joka loi viime vuonna kotikaupunkinsa torille joulukuusisommitelman värikkäistä ikkunoista, joita ihmiset toivat varastoistaan ja jopa kaatopaikoilta. Kierrätystä siis mitä parhaimmalla tavalla. Pimeässä upeasti loistavaa luomusta ihasteltiin myös suuren maailman lehtien sivuilla.
Jatkoakin seurasi. Selailin virolaisia lehtiä, jotka ovat auliisti esitelleet Teet Suurin uutta luomusta. Kerrotaan, että se on päässyt Huffington Postin tilastoissa maailman 21 näyttävimmän kuusen joukkoon. Kuusi muistuttaa lehtien mukaan Eiffelin tornia, jonka kyljessä on metrin läpimittaisia kullattuja ja hopeoituja hammasrattaita, jotka liikkuvat omaan tahtiinsa. Koko komeus värjätään valoin väliin vihreäksi, toisilta osiltaan vaaleanpunaiseksi. Taiteilijan mukaan kuusi symboloi ajan kulumista ja siinä samassa meidän vaellustamme ajan virrassa, näin vapaasti muotoillen.
Mutta mitä sille edellisen vuoden kuuselle oikein kuuluu ? Taitaa olla yllätys, että se on nyt pystytetty Lapualle ja siellä Vanhan Paukun kulttuurikeskuksen remontoitujen tiilirakennusten väliin. Paukku on paikallinen lempinimi Lapuan patruunatehtaalle, joka tasan 40 vuotta sitten räjähti vieden mukanaan yli 40 työntekijää. Nimi oli toki annettu jo paljon ennen tuota tapahtumaa. Uusi tehdas rakennettiin myöhemmin sivummalle monenlaisten vallien keskelle nykymaailman tapaan. Alkuperäisen alueen jäljelle jääneistä rakennuksista luotiin sitten se kulttuurikeskus, monenlaisten lapualaisten pyrintöjen tyyssija. Alue on aivan Lapuan keskustassa.
Toinen kysymys tietysti kuuluisi, että miksi se nyt sitten rahdattiin rekka-autoilla aina Etelä-Pohjanmaalle saakka. Yksinkertaisesti siksi, että Lapua ja Rakvere ovat jo pitkään olleet ystävyyskaupunkeja. Lapualaiset olivat mm. panneet alulle rahankeräyksen ja paljolti rahoittaneetkin Tarvas -patsasta sinne Rakveren linnanmäelle. Muutenkin kaupunkien välillä on ollut jatkuvaa yhteydenpitoa, joka on jatkunut vilkkaana, vaikka se muitten kuntien ja kaupunkien välillä on usein laantunutkin.
Teoksen rakentaminen ja purkaminen on tapahtunut nuorin voimin: Rakveren ammattikoulu ja lapualainen vastaava eli Sedu olivat ottaneet siitä vastuuta. Teet Suur kertoi lapualaisille, että ikkunoilla on suuri symboliarvo. Ne erottavat ihmiset ulkomaailmasta, mutta ne myös heijastavat ulkomaailman kuvia ja ympärillä liikkuvia ihmisiä. Monikerroksinen, 12 metriä korkea ja 121:stä ikkunasta muodostava luomus valoineen pysyy Paukun pihalla pitkälle ensi vuoden puolelle saakka. Se on tietysti herättänyt niin ihastusta kuin vihastustakin, enemmän kuitenkin edellistä.
Teki mieli ottaa tähän kuvia lehtien sivuilta, mutta tekijänoikeussyistä en uskaltanut. Kuka tahansa voi kuitenkin katsella niitä googlaamalla sanat Rakvere Jõulupuu. Siellä niitä on runsaasti eri vuosilta.
12.6. Joulun odotusta
12.5. Lahtelainen joulukylä
Joulukylän rakentaminen alkoi tänäkin vuonna ripeästi, kaikki 26 mökkiä koottiin päivässä tai parissa. Viime vuonna niitä oli 19. Jää nähtäväksi, millaisen suosion kylä saa osakseen. Ainakaan sunnuntai-iltapäivänä 11.12 ei ollut kovin paljon väkeä liikkeellä, vaikka ajankohdan olisi voinut odottaa sopivan kaikille aika hyvin. Kai väki tungeksi lähialueen kaupoissa lahjoja ostelemassa. Ennen kuin joulukylää kuitenkaan ruvetaan moittimaan, on toki odotettava vielä varsinaisen huippusesongin alkua. Varmaan kohta saadaan lunta ja lisää valojakin tunnelmaa tuomaan. Lisää ohjelmannumeroitakin on luvassa. Kovin harmaalta yleiskuva vielä sunnuntaina näytti, eikä puhelimella otettu kuvakaan tietysti ole niitä terävimpiä. Keskellä toria sijaitseva kuusi on herättänyt keskustelua, samoin sen ehkä vähän niukka valaistus.
Joulukylän ohjelmatarjonta on paljon laajempaa kuin parilla käynnillä ohimenen tuli huomattua. Tarkempi luettelo löytyy mm. Kirkonseutu-lehdestä:
http://portfolio-web.ess.fi/www/Kirkonseutu/2016_No21/#/22/
Joulukylän ohjelmatarjonta on paljon laajempaa kuin parilla käynnillä ohimenen tuli huomattua. Tarkempi luettelo löytyy mm. Kirkonseutu-lehdestä:
http://portfolio-web.ess.fi/www/Kirkonseutu/2016_No21/#/22/
Myyntituotteiden tarjonta näytti eri kojuissa kovin samanlaiselta. oli kinnasta, kaulaliinaa, myssyä ja muuta käsityötä, joskus jopa pitkiä villahousuja. Kaupan oli vielä erilaisia säilykkeitä, pullotettuja juomia, laatikoita ja kylmäsavulohtakin. Sokeain tekemät käsityöt olivat taidokkaita. Pieniä joulukuusiakin oli tarjolla. Oli myös leivonnaisia, ja jossain myytiin itse tehtyjä kynttilöitä. Lions-klubi ja muitakin järjestöjä oli paikalla tekemässä tutuksi toimintaansa. Viikkoa myöhemmin tiedettiin, että kauppa oli käynyt hyvin.
Paljon on puhuttu siitä, että se Glühwein toisi meillekin sen monesti kaivatun keskieurooppalaisen joulukylätunnelman. Varsinaisessa joulukylässä sitä ei voitu myydä, mutta torin laidan Santa Fen terassilla kyllä. Mutta oliko se sitten joulukylää, eipä oikeastaan! Meillä on niitä kaikenlaisia sääntöjä, ja on ollut muutenkin vastustusta. Jotkut ovat väittäneet, että hehkuviinin myynti kojuissa lisäisi alkoholin kulutusta ja toisi ikäviä lieveilmiöitä mukanaan. En usko, että alkoholista riippuvaiset muodostaisivat kojujen edustalla jonoja, varsinkaan kun jouluhinnat olisivat aika korkeita. Kuumaa glögiä oli sentään tarjolla ainakin Seurakuntayhtymän kojulla, pullotettuna muuallakin. Pari ihmistä näin höyryävä kahvimuki kädessään, mutta he olivat tulossa niistä vieressä aina seisovista suurista teltoista. Eiköhän kaikkein paras tunnelman tekijä silti ole yleisö itse, eli me kaikki, jotka nautimme näkemästämme ja tuttujen tapaamisesta.
Paljon on puhuttu siitä, että se Glühwein toisi meillekin sen monesti kaivatun keskieurooppalaisen joulukylätunnelman. Varsinaisessa joulukylässä sitä ei voitu myydä, mutta torin laidan Santa Fen terassilla kyllä. Mutta oliko se sitten joulukylää, eipä oikeastaan! Meillä on niitä kaikenlaisia sääntöjä, ja on ollut muutenkin vastustusta. Jotkut ovat väittäneet, että hehkuviinin myynti kojuissa lisäisi alkoholin kulutusta ja toisi ikäviä lieveilmiöitä mukanaan. En usko, että alkoholista riippuvaiset muodostaisivat kojujen edustalla jonoja, varsinkaan kun jouluhinnat olisivat aika korkeita. Kuumaa glögiä oli sentään tarjolla ainakin Seurakuntayhtymän kojulla, pullotettuna muuallakin. Pari ihmistä näin höyryävä kahvimuki kädessään, mutta he olivat tulossa niistä vieressä aina seisovista suurista teltoista. Eiköhän kaikkein paras tunnelman tekijä silti ole yleisö itse, eli me kaikki, jotka nautimme näkemästämme ja tuttujen tapaamisesta.
Lapset ainakin nauttivat. Heille oli rakennettu liukumäki ja suuri lumikasa, jotka tietysti vetivät pienimpiä puoleensa. Pari lammasta oli lapsia varten tuotu siihen kuusen juurelle taputeltaviksi. Aitauksen reunat oli koristeltu havuilla. Kai niillä lampailla oli siten kotoisempi olo. Esiintymisteltassa oli 11.12. oikein tonttuorkesteri soittamassa, ja sen edustalla aikuiset yrittivät saada piirileikkiä aikaan. Paikallinen nuorten toimintaryhmä Inspis piti telttaa, jossa sai askarrella.
Keskellä aluetta oli mahdollisuus lämmitellä käsiään elävän tulen äärellä. Mutta jo maanantaina oli lehdessä, että siitäkin oli valitettu. Tunkkainen savunhaju oli muka tarttunut talvivaatteisiin. Tuota en kylläkään usko, ja ainahan voi käyskennellä hieman kauempaa ohi. Käsiään voi lämmitellä, ja makkaraa paistaa. Se voi olla monelle lapselle melkoinen elämys. Tänä päivänä ei kaupunkioloissa juuri päästä näkemään elävää tulta.
Keskellä aluetta oli mahdollisuus lämmitellä käsiään elävän tulen äärellä. Mutta jo maanantaina oli lehdessä, että siitäkin oli valitettu. Tunkkainen savunhaju oli muka tarttunut talvivaatteisiin. Tuota en kylläkään usko, ja ainahan voi käyskennellä hieman kauempaa ohi. Käsiään voi lämmitellä, ja makkaraa paistaa. Se voi olla monelle lapselle melkoinen elämys. Tänä päivänä ei kaupunkioloissa juuri päästä näkemään elävää tulta.
Joulukylän oma enkeli seurakuntien kojun vieressä oli kehikko, johon sai solmia valkoisia nauhoja. Keskellä aluetta oli taidokkaasti rakennettu kookas seimiasetelma.
Yhdessä kohtaa kerättiin käytettyjä suksia MM-kisarekvisiittaa varten. Suksikokoelmaa on seuraavassa kuvaparissa. Mihin toisen kuvaparin standejä tarvitaan, se jäi minulle avautumatta.
Yhdessä kohtaa kerättiin käytettyjä suksia MM-kisarekvisiittaa varten. Suksikokoelmaa on seuraavassa kuvaparissa. Mihin toisen kuvaparin standejä tarvitaan, se jäi minulle avautumatta.
12.4. Heikki Kolusen puhe Lahden lyseon itsenäisyysjuhlassa 2.12.2016
Lahden lyseo Lahdenkadun varrella on kokenut viime vuosina melkoisen muodonmuutoksen. Ei niinkään ulkonaisesti, sillä perusteellinen remontti vuosina 2012‒2014 tapahtui lähinnä seinien sisällä. Lyseo on nykyään n. 820 opiskelijan oppilaitos, joka jatkaa Lahden Lyseon ja Salpausselän lukioiden parhaita perinteitä.
Lahden lyseo Lahdenkadun varrella on kokenut viime vuosina melkoisen muodonmuutoksen. Ei niinkään ulkonaisesti, sillä perusteellinen remontti vuosina 2012‒2014 tapahtui lähinnä seinien sisällä. Lyseo on nykyään n. 820 opiskelijan oppilaitos, joka jatkaa Lahden Lyseon ja Salpausselän lukioiden parhaita perinteitä.
Lyseon 2.12. 2016 pidetyn itsenäisyysjuhlan puhujan valinta ei olisi voinut paremmin onnistua. Pari vuotta sitten eläkkeelle siirtyneelle Heikki Koluselle on kertynyt lyseovuosia kaikkiaan 46, ensin oppilaana, sitten lehtorina vuosina 1974‒2012. Työn ohessa hänestä on lisäksi tullut maassa hyvin tunnettu lintuekspertti ja rengastaja. Heikki on ollut aina tunnettu hyvänä opettajana, kollegana ja ystävänä. Olen iloinen, että saan liittää sivuilleni hänen monipuolisen ja ajan tuntoja kartoittavan puheensa. Kuva on Heikin oma.
Arvoisat rehtorit!
Uudet ylioppilaat, kutsuvieraat ja lyseolaiset!
Viime aikoina on useasti todettu, että totuus on kuollut ja että riittää, kun jonkun mielestä asia on totta, tosiasioista piittaamatta. Some ja älypuhelimet syöttävät mielipiteitä, joita ei tarvitse ollenkaan tarkistaa, vaan ne otetaan totena. Samoin toitotetaan, että historia on kuollut. - Ei se mihinkään ole kuollut, mutta valitettavan moni elää historiatonta aikaa. Tällä tarkoitetaan sitä, että eletään tässä ja nyt eikä ole tietoakaan siitä, miten tähän on tultu ja mitä on oikeasti tapahtunut meitä ennen.
Valmistautuessamme itsenäisen Suomen satavuotisjuhliin, on paikallaan hieman kurkistaa menneeseen myös lyseon näkökulmasta. Lyseota suunniteltiin Lahteen jo 106 vuotta sitten, ennen kuin Suomesta tuli itsenäinen valtio. Vuonna 1910 marraskuun 2. päivänä oli nimittäin Lahti-lehdessä selostus ”lyseopuuhista Lahdessa”. Ennakkoluulottomat lahtelaiset katsoivat välttämättömäksi saada pojille yliopistoon johtava oppikoulu kaupunkiin, yhteiskoulun rinnalle. Asia ei kuitenkaan heti edennyt levottomina aikoina ja sisällissota lopulta katkaisi puuhat.
Asiaan palattiin kuitenkin uudelleen itsenäisen Suomen aamunkoitossa 1921, jolloin presidentti Ståhlbergin antamalla asetuksella ”päätettiin perustaa poikalyseo Lahteen”. Tehtävään saatiin toimen mies, Hannes Sirola, joka ensimmäisenä rehtorina ja sittemmin lehtorina palveli lyseota liki 43 vuotta. Mainittakoon, että ehkä enteellisenä, hän oli urheilumies: olihan hän voittanut joukkuevoimistelussa hopeaa Tukholman olympialaissa 1912!
Urheilu on ollut lyseolaisten keskuudessa kautta vuosikymmenten tärkeässä roolissa. Kymmenet kiertopalkinnot ja mitalit kertovat menneistä uroteoista. Eräänä huipennuksensa oli taas olympiamitali vuonna 1960, kun abiturientti Niilo Halonen voitti hopeaa Squaw Valleyssa mäkihypyssä. Tosin kaikki eivät aivan sisäistäneet urheilun merkitystä, kuten eräskin opettaja, joka närkästyi Niilon lähdettyä kesken ylioppilastalven pitkälle kilpailumatkalle. Hän tokaisi nimittäin, että ”mitä ne olympialaiset oikein ovat”.
Ja jälleen kerran saimme jännittää lyseolaisten pelejä viime talvena, kun Pikku - Leijonat voittivat jääkiekon maailmanmestaruuden! Upeaa! Urheilulukio sai parhaan mahdollisen alun lyseossa, some ja media riemuitsivat. Mikähän mahtaa olla seuraava lyseolaisen saavutus?
Kun kunnianarvoisa rehtorimme Antti Raipala 1960-luvulla ylioppilaspuheissaan useasti totesi, että ”elämme muuttuvassa yhteiskunnassa”, emme osanneet aavistaakaan kuinka oikeassa hän oli. Se muutos, jonka meidän ikäluokkamme on saanut kokea, on ennen kuulumaton. Aineellisen elintason nousu sotavuosien puutteesta yhdeksi maapallon rikkaimmista valtioista on valtaisa.
Tämä näkyy merkittävänä muutoksena myös koulumaailmassa. Kirjan tilalle ovat tulleet älylaitteet, liitutaulu on korvautunut dataprojektoreilla ja ylioppilaskirjoituksia tehdään tietokoneella. Nämä ovat kuitenkin vain välineitä, todellinen oppiminen tapahtuu aivoissa. Ja ne, jotka sen pystyvät tekemään, ovat tulevaisuuden voittajia. Suomi tulee tarvitsemaan osaavia, laajoja tietomääriä sisäistäviä nuoria, tulevaisuuden tekijöitä. Lyseo on aina antanut hyvät eväät elämän mittaiseen oppimiseen!
Suhtautuminen ympäristöön ja luontoon on myös muuttunut. Meidän kouluaikana ei ympäristönsuojelusta, ympäristömyrkyistä puhumattakaan, juuri puhuttu. Esimerkiksi Vesijärven saastuminen oli vain välttämätön paha, jotta elintasoa saatiin nousemaan. Mutta yhteiskunta havahtui, kun uutta tietoa ja uusia tekijöitä astui vastuuseen. Salpausselän metsien hyvinvointi parani, Vesijärvi alkoi toipua ja sai uutta arvostusta. Luonnonsuojelualueita perustettiin Lahteen vuosittain, lyijypitoisuus lyseon pihalla lumessa hupeni olemattomiin, pakokaasut kirkastuivat jne. Kaikki tämä on vaatinut ankaraa työtä ja ponnistusta. Te, hyvät opiskelijat, olette seuraavaksi vastuussa tulevaisuudesta. Riittävät perustiedot, jatkuva uteliaisuus uusiin asioihin ja pitäytyminen tosiasioissa ovat välttämättömiä tulevaisuudessa selviämiseksi.
Mainitsen vielä ilmastonmuutoksen, joka näkyy Lahdessakin jo selvästi. Lintujen muuttoajat ovat aikaistuneet keväällä ja joidenkin lajien kohdalta viivästyneet syksyllä reilusti. Vesijärven jäätyminen on jo useita viikkoja myöhemmässä syksyllä ja jäiden sulaminen keväällä aikaisemmassa kuin muutama kymmenen vuotta sitten. Nämä vaikuttavat myös ihmiseen tavalla, jota ei vielä tiedetä. Jos vaikka Salpausselän kisojen aikana joskus ei olekaan lunta, niin miten se vaikuttaisi Lahden imagoon?
Historiattomuus on vaarallinen olotila. Jos ei ole mitään näkemystä menneisyydestä, eletään vain tässä hetkessä ja omien etujen, joskus vain kuviteltujen, tavoittelussa, joudutaan umpikujaan. Maailmassa on nyt meneillään ennen näkemätöntä epätietoisuutta tulevaisuudesta. Nyt jos koskaan tarvitaan tietoa siitä, miten tähän on tultu. Ei niin, että historia toistaisi itseään, vaan että osaisimme tehdä oikeita päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Viimeisten vuosien tapahtumat kertovat karua kieltään edessä olevista asioista, jotka on ratkaistava tavalla tai toisella. Valmistautukaa siihen huolella, tehkää oma osuutenne ja suhtautukaa opiskeluun vakavasti. Kuten ystäväni, suuri luonnonsuojelija Pentti Linkola on todennut: ”Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa!”.
Toivotan kaikille lyseolaisille hyvää itsenäisyyspäivää ja menestystä tulevaisuuteen!
Heikki Kolunen
Uudet ylioppilaat, kutsuvieraat ja lyseolaiset!
Viime aikoina on useasti todettu, että totuus on kuollut ja että riittää, kun jonkun mielestä asia on totta, tosiasioista piittaamatta. Some ja älypuhelimet syöttävät mielipiteitä, joita ei tarvitse ollenkaan tarkistaa, vaan ne otetaan totena. Samoin toitotetaan, että historia on kuollut. - Ei se mihinkään ole kuollut, mutta valitettavan moni elää historiatonta aikaa. Tällä tarkoitetaan sitä, että eletään tässä ja nyt eikä ole tietoakaan siitä, miten tähän on tultu ja mitä on oikeasti tapahtunut meitä ennen.
Valmistautuessamme itsenäisen Suomen satavuotisjuhliin, on paikallaan hieman kurkistaa menneeseen myös lyseon näkökulmasta. Lyseota suunniteltiin Lahteen jo 106 vuotta sitten, ennen kuin Suomesta tuli itsenäinen valtio. Vuonna 1910 marraskuun 2. päivänä oli nimittäin Lahti-lehdessä selostus ”lyseopuuhista Lahdessa”. Ennakkoluulottomat lahtelaiset katsoivat välttämättömäksi saada pojille yliopistoon johtava oppikoulu kaupunkiin, yhteiskoulun rinnalle. Asia ei kuitenkaan heti edennyt levottomina aikoina ja sisällissota lopulta katkaisi puuhat.
Asiaan palattiin kuitenkin uudelleen itsenäisen Suomen aamunkoitossa 1921, jolloin presidentti Ståhlbergin antamalla asetuksella ”päätettiin perustaa poikalyseo Lahteen”. Tehtävään saatiin toimen mies, Hannes Sirola, joka ensimmäisenä rehtorina ja sittemmin lehtorina palveli lyseota liki 43 vuotta. Mainittakoon, että ehkä enteellisenä, hän oli urheilumies: olihan hän voittanut joukkuevoimistelussa hopeaa Tukholman olympialaissa 1912!
Urheilu on ollut lyseolaisten keskuudessa kautta vuosikymmenten tärkeässä roolissa. Kymmenet kiertopalkinnot ja mitalit kertovat menneistä uroteoista. Eräänä huipennuksensa oli taas olympiamitali vuonna 1960, kun abiturientti Niilo Halonen voitti hopeaa Squaw Valleyssa mäkihypyssä. Tosin kaikki eivät aivan sisäistäneet urheilun merkitystä, kuten eräskin opettaja, joka närkästyi Niilon lähdettyä kesken ylioppilastalven pitkälle kilpailumatkalle. Hän tokaisi nimittäin, että ”mitä ne olympialaiset oikein ovat”.
Ja jälleen kerran saimme jännittää lyseolaisten pelejä viime talvena, kun Pikku - Leijonat voittivat jääkiekon maailmanmestaruuden! Upeaa! Urheilulukio sai parhaan mahdollisen alun lyseossa, some ja media riemuitsivat. Mikähän mahtaa olla seuraava lyseolaisen saavutus?
Kun kunnianarvoisa rehtorimme Antti Raipala 1960-luvulla ylioppilaspuheissaan useasti totesi, että ”elämme muuttuvassa yhteiskunnassa”, emme osanneet aavistaakaan kuinka oikeassa hän oli. Se muutos, jonka meidän ikäluokkamme on saanut kokea, on ennen kuulumaton. Aineellisen elintason nousu sotavuosien puutteesta yhdeksi maapallon rikkaimmista valtioista on valtaisa.
Tämä näkyy merkittävänä muutoksena myös koulumaailmassa. Kirjan tilalle ovat tulleet älylaitteet, liitutaulu on korvautunut dataprojektoreilla ja ylioppilaskirjoituksia tehdään tietokoneella. Nämä ovat kuitenkin vain välineitä, todellinen oppiminen tapahtuu aivoissa. Ja ne, jotka sen pystyvät tekemään, ovat tulevaisuuden voittajia. Suomi tulee tarvitsemaan osaavia, laajoja tietomääriä sisäistäviä nuoria, tulevaisuuden tekijöitä. Lyseo on aina antanut hyvät eväät elämän mittaiseen oppimiseen!
Suhtautuminen ympäristöön ja luontoon on myös muuttunut. Meidän kouluaikana ei ympäristönsuojelusta, ympäristömyrkyistä puhumattakaan, juuri puhuttu. Esimerkiksi Vesijärven saastuminen oli vain välttämätön paha, jotta elintasoa saatiin nousemaan. Mutta yhteiskunta havahtui, kun uutta tietoa ja uusia tekijöitä astui vastuuseen. Salpausselän metsien hyvinvointi parani, Vesijärvi alkoi toipua ja sai uutta arvostusta. Luonnonsuojelualueita perustettiin Lahteen vuosittain, lyijypitoisuus lyseon pihalla lumessa hupeni olemattomiin, pakokaasut kirkastuivat jne. Kaikki tämä on vaatinut ankaraa työtä ja ponnistusta. Te, hyvät opiskelijat, olette seuraavaksi vastuussa tulevaisuudesta. Riittävät perustiedot, jatkuva uteliaisuus uusiin asioihin ja pitäytyminen tosiasioissa ovat välttämättömiä tulevaisuudessa selviämiseksi.
Mainitsen vielä ilmastonmuutoksen, joka näkyy Lahdessakin jo selvästi. Lintujen muuttoajat ovat aikaistuneet keväällä ja joidenkin lajien kohdalta viivästyneet syksyllä reilusti. Vesijärven jäätyminen on jo useita viikkoja myöhemmässä syksyllä ja jäiden sulaminen keväällä aikaisemmassa kuin muutama kymmenen vuotta sitten. Nämä vaikuttavat myös ihmiseen tavalla, jota ei vielä tiedetä. Jos vaikka Salpausselän kisojen aikana joskus ei olekaan lunta, niin miten se vaikuttaisi Lahden imagoon?
Historiattomuus on vaarallinen olotila. Jos ei ole mitään näkemystä menneisyydestä, eletään vain tässä hetkessä ja omien etujen, joskus vain kuviteltujen, tavoittelussa, joudutaan umpikujaan. Maailmassa on nyt meneillään ennen näkemätöntä epätietoisuutta tulevaisuudesta. Nyt jos koskaan tarvitaan tietoa siitä, miten tähän on tultu. Ei niin, että historia toistaisi itseään, vaan että osaisimme tehdä oikeita päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Viimeisten vuosien tapahtumat kertovat karua kieltään edessä olevista asioista, jotka on ratkaistava tavalla tai toisella. Valmistautukaa siihen huolella, tehkää oma osuutenne ja suhtautukaa opiskeluun vakavasti. Kuten ystäväni, suuri luonnonsuojelija Pentti Linkola on todennut: ”Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa!”.
Toivotan kaikille lyseolaisille hyvää itsenäisyyspäivää ja menestystä tulevaisuuteen!
Heikki Kolunen
12.3. Itsenäisyyspäivänä 6.12.2016
12.2. Lahden lyseo jatkaa kunniakkaita perinteitä
Joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten oltiin vahvasti sitä mieltä, että yläkoulun (silloin yläasteen) ja lukion kombinaatio on kasvatuksellisista syistä paras mahdollinen ratkaisu. Sitä puolustettiin mm. sillä, että seestyneempien lukiolaisten pelkkä näkyvillä olo rauhoittaa pahimmassa murrosiässä olevia. Toki kääntöpuolella oli niin lukiolaisten kuin heidän opettajiensakin kyllästyminen jatkuvaan valvontaan ja esimerkiksi varttuneiden oppilaiden ulosajoon välitunneilla.
Viimeistään tämän vuosituhannen puolella huomattiin, että yläkoulun opettajat kaiketi pystyvätkin hoitamaan tehtäviään paremmin, kun alakoulu (entinen ala-aste) on samassa yhteydessä, jopa samassa talossa. Alakoulusta yläkoulun puolelle tulevat oppilaat tuntevat uudet opettajansa jo entuudestaan, joten näillä on mahdollisuus saada heistä heti myönteinen ote. Vastaavasti lukioista on tullut aikuisoppilaitoksia, jossa vastuuta annetaan paljon enemmän. Oppitunnit ovat nykyään 75 minuutin mittaisia, joten harventuneet välitunnit käytetään paljolti luokkahuoneesta toiseen siirtymiseen. Kun pieniä lukioita vielä yhdistetään, ovat kurssien valintamahdollisuudet aivan toista luokkaa. Tämä antaa monelle opiskelijalle uusia mahdollisuuksia, ja onhan kysymys myös taloudesta.
Eräs tämän ideologian tuote on vaikkapa Lahden lyseo, yhä kasvava lukiokoulu, jossa on nykyään 820 oppilasta. Se on syntynyt niin, että Salpausselän urheilulukio ja viime aikoina erityisesti luonnontieteisiin painottanut Lahden lyseon lukio yhdistettiin. Yhdistäminen oli luontevaa myös siksi, että viimeksi mainitulla on urheilusaavutusten saralla aikaisemmilta vuosikymmeniltä vaalittavana hienoja perinteitä. Lyseon komea Hjalmar Åbergin suunnittelema, 1920-luvun klassisismia edustava, vuonna 1928 valmistunut punatiilirakennus sijaitsee sekin vielä aivan Kisapuiston välittömässä läheisyydessä. Uudempi Lahdenkadun suuntainen siipirakennus valmistui 1963. Lukioiden yhdistämistä edelsi mittava remontti vuosina 2012‒2014. Rakennuksen pieneen lisäosaan saatiin uudenaikainen kuntosali tarpeellisine laitteineen. Se on aamusta iltaan ahkerassa käytössä.
Joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten oltiin vahvasti sitä mieltä, että yläkoulun (silloin yläasteen) ja lukion kombinaatio on kasvatuksellisista syistä paras mahdollinen ratkaisu. Sitä puolustettiin mm. sillä, että seestyneempien lukiolaisten pelkkä näkyvillä olo rauhoittaa pahimmassa murrosiässä olevia. Toki kääntöpuolella oli niin lukiolaisten kuin heidän opettajiensakin kyllästyminen jatkuvaan valvontaan ja esimerkiksi varttuneiden oppilaiden ulosajoon välitunneilla.
Viimeistään tämän vuosituhannen puolella huomattiin, että yläkoulun opettajat kaiketi pystyvätkin hoitamaan tehtäviään paremmin, kun alakoulu (entinen ala-aste) on samassa yhteydessä, jopa samassa talossa. Alakoulusta yläkoulun puolelle tulevat oppilaat tuntevat uudet opettajansa jo entuudestaan, joten näillä on mahdollisuus saada heistä heti myönteinen ote. Vastaavasti lukioista on tullut aikuisoppilaitoksia, jossa vastuuta annetaan paljon enemmän. Oppitunnit ovat nykyään 75 minuutin mittaisia, joten harventuneet välitunnit käytetään paljolti luokkahuoneesta toiseen siirtymiseen. Kun pieniä lukioita vielä yhdistetään, ovat kurssien valintamahdollisuudet aivan toista luokkaa. Tämä antaa monelle opiskelijalle uusia mahdollisuuksia, ja onhan kysymys myös taloudesta.
Eräs tämän ideologian tuote on vaikkapa Lahden lyseo, yhä kasvava lukiokoulu, jossa on nykyään 820 oppilasta. Se on syntynyt niin, että Salpausselän urheilulukio ja viime aikoina erityisesti luonnontieteisiin painottanut Lahden lyseon lukio yhdistettiin. Yhdistäminen oli luontevaa myös siksi, että viimeksi mainitulla on urheilusaavutusten saralla aikaisemmilta vuosikymmeniltä vaalittavana hienoja perinteitä. Lyseon komea Hjalmar Åbergin suunnittelema, 1920-luvun klassisismia edustava, vuonna 1928 valmistunut punatiilirakennus sijaitsee sekin vielä aivan Kisapuiston välittömässä läheisyydessä. Uudempi Lahdenkadun suuntainen siipirakennus valmistui 1963. Lukioiden yhdistämistä edelsi mittava remontti vuosina 2012‒2014. Rakennuksen pieneen lisäosaan saatiin uudenaikainen kuntosali tarpeellisine laitteineen. Se on aamusta iltaan ahkerassa käytössä.
Lyseon itsenäisyysjuhla ja uusien ylioppilaiden lakittaminen tapahtuivat perjantaina 2.12.2016 Ristinkirkossa. Monisatapäisen opiskeliajoukon viimeiset ovat juuri lähteneet koulun pihasta.Kirkkosali ja parveke täyttyivät miltei kokonaan heistä ja kutsuvieraista.
Koulun oma pastori Hannu Lehdeskoski lausui Keski-Lahden seurakunnan puolesta opiskelijat ja opettajat tervetulleiksi.
Juhlapuhuja lehtori Heikki Kolunen on työskennellyt Lyseon opettajana vuosina 1974‒2012, välillä myös koulun v.t. rehtorina. Hän on toiminut pitkään senioriyhdistyksen sihteerinä. Kun hän kävi myös koulunsa samassa oppilaitoksessa, voidaan häntä syystäkin sanoa mister Lyseoksi.
Kaikkiaan 20 abiturienttia painoi ylioppilaslakin päähänsä rehtori Tero Matkaniemen puheen ja saatesanojen jälkeen. Heistä noin kolmasosa oli urheilulinjan opiskelijoita. Ylioppilaan puheen piti kuvan Lotta Tamminen, moneen kertaan karaten SM-kisoissa kolmen joukkoon päässyt karateka.
Kaikki alla olevan gallerian kuvista ovat koulun sisätiloista. Alunperin päärakennus ja Lahdenkadun puoleinen sivurakennus olivat erillään, kulku niiden välillä oli ulkoa katetun välikön kautta. Remontin yhteydessä niiden väliin saatiin kaksikerroksinen väliosa, jonka yläosassa on opiskelijain opiskelu- ja taukotila, alaosassa ravintolasali.
Toinen kuva on ala-aulasta, jossa selkeä pylväikkö edustaa 1920-luvun klassisismia. Samaa on näkyvissä myös sen alla olevassa vanhan juhlasalin kuvassa. Taustalla on alkuperäinen katederi. Opettajainhuoneen kalustus on koulun alkuvuosikymmeniltä. Keskellä on pitkä pöytä, joka oli sotasairaala-ajalla leikkauspöytänä opettajainhuone kun oli leikkaussalina.
Jokaisella opettajalla on nykyään oma työpiste tietokoneineen. Kokeet ja muut tekstit voi kirjoittaa kotikoneella, sen jälkeen ne voi lähettää sähköpostina omalla osoitteella tähän pisteeseen. Monistaminen käy myös sähköisesti. Joka-aamuiset jonot monistushuoneen ovella ovat siis historiaa. Viimeisenä on osa kuvaamataidon opettaja Erland Sundqvistin vuonna 1953 maalaamasta freskosta koulun postaikossa.
Koulun oma pastori Hannu Lehdeskoski lausui Keski-Lahden seurakunnan puolesta opiskelijat ja opettajat tervetulleiksi.
Juhlapuhuja lehtori Heikki Kolunen on työskennellyt Lyseon opettajana vuosina 1974‒2012, välillä myös koulun v.t. rehtorina. Hän on toiminut pitkään senioriyhdistyksen sihteerinä. Kun hän kävi myös koulunsa samassa oppilaitoksessa, voidaan häntä syystäkin sanoa mister Lyseoksi.
Kaikkiaan 20 abiturienttia painoi ylioppilaslakin päähänsä rehtori Tero Matkaniemen puheen ja saatesanojen jälkeen. Heistä noin kolmasosa oli urheilulinjan opiskelijoita. Ylioppilaan puheen piti kuvan Lotta Tamminen, moneen kertaan karaten SM-kisoissa kolmen joukkoon päässyt karateka.
Kaikki alla olevan gallerian kuvista ovat koulun sisätiloista. Alunperin päärakennus ja Lahdenkadun puoleinen sivurakennus olivat erillään, kulku niiden välillä oli ulkoa katetun välikön kautta. Remontin yhteydessä niiden väliin saatiin kaksikerroksinen väliosa, jonka yläosassa on opiskelijain opiskelu- ja taukotila, alaosassa ravintolasali.
Toinen kuva on ala-aulasta, jossa selkeä pylväikkö edustaa 1920-luvun klassisismia. Samaa on näkyvissä myös sen alla olevassa vanhan juhlasalin kuvassa. Taustalla on alkuperäinen katederi. Opettajainhuoneen kalustus on koulun alkuvuosikymmeniltä. Keskellä on pitkä pöytä, joka oli sotasairaala-ajalla leikkauspöytänä opettajainhuone kun oli leikkaussalina.
Jokaisella opettajalla on nykyään oma työpiste tietokoneineen. Kokeet ja muut tekstit voi kirjoittaa kotikoneella, sen jälkeen ne voi lähettää sähköpostina omalla osoitteella tähän pisteeseen. Monistaminen käy myös sähköisesti. Joka-aamuiset jonot monistushuoneen ovella ovat siis historiaa. Viimeisenä on osa kuvaamataidon opettaja Erland Sundqvistin vuonna 1953 maalaamasta freskosta koulun postaikossa.
Molempien lukioiden keskeistä osaa olivat ennen yhdistämistä tietysti yleislinjan opinnot, joilla tarkoitetaan kaikkia niitä aineita, joita on totuttu lukioista löytämään. Yhteisellä yleislinjalla opiskellaan nytkin kieliä, matematiikkaa, luonnontieteitä sekä taito- ja taideaineita. Kielitarjonta on laaja, harvinaisista kielistä voi lisää kursseja ottaa Tiirismaan tai Kannaksen lukioista.
Liikuntaa painotetaan oikeastaan kahdella linjalla, joista valtakunnallisen erityistehtävän saaneella urheilulinjalla eli urheilulukiossa opiskelee 110 huipulle tähtäävää nuorta. Heillä on tietty kurssimäärä normaaleja lukiokursseja, ja sen lisäksi he voivat valita lajikseen jonkin 15 lajin kokoelmasta. Koulun omien opettajien lisäksi voi saada tukea ulkopuolisilta seuravalmentajilta ja lajiliiton valmentajilta. Kun tavanomaisiakin lukiokursseja joudutaan ottamaan melko tavalla, voi opiskelija ulottaa koulunkäyntinsä normaalin kolmen vuoden sijasta neljään vuoteen. Aamu- ja iltaharjoitukset sekä kilpailumatkat verottavat ison osan opiskelijain ajasta.
Liikuntapainotteisella linjalla opiskelevat ne oppilaat, jotka suunnittelevat liikuntaan liittyviä ammatteja tai ovat muuten motivoituneita harrastajia. Heilläkin on vähemmän pakollisia yleiskursseja, kuitenkin enemmän kuin urheilulinjalla.
Kuntosali myös iltapäivällä 2.12. ahkerassa käytössä, iso joukko opiskelijoita oli kuitenkin salin toisessa osassa. Kuntosaliin vievän käytävän seinässä oli omaperäinen, eri urheilulajeja kuvaava seinämaalaus. Urheiluseura Lyseon Lujan korkokuva vanhan juhlasalin seinässä tuo viestiä menneiltä menestyksekkäiltä vuosikymmeniltä.
Liikuntaa painotetaan oikeastaan kahdella linjalla, joista valtakunnallisen erityistehtävän saaneella urheilulinjalla eli urheilulukiossa opiskelee 110 huipulle tähtäävää nuorta. Heillä on tietty kurssimäärä normaaleja lukiokursseja, ja sen lisäksi he voivat valita lajikseen jonkin 15 lajin kokoelmasta. Koulun omien opettajien lisäksi voi saada tukea ulkopuolisilta seuravalmentajilta ja lajiliiton valmentajilta. Kun tavanomaisiakin lukiokursseja joudutaan ottamaan melko tavalla, voi opiskelija ulottaa koulunkäyntinsä normaalin kolmen vuoden sijasta neljään vuoteen. Aamu- ja iltaharjoitukset sekä kilpailumatkat verottavat ison osan opiskelijain ajasta.
Liikuntapainotteisella linjalla opiskelevat ne oppilaat, jotka suunnittelevat liikuntaan liittyviä ammatteja tai ovat muuten motivoituneita harrastajia. Heilläkin on vähemmän pakollisia yleiskursseja, kuitenkin enemmän kuin urheilulinjalla.
Kuntosali myös iltapäivällä 2.12. ahkerassa käytössä, iso joukko opiskelijoita oli kuitenkin salin toisessa osassa. Kuntosaliin vievän käytävän seinässä oli omaperäinen, eri urheilulajeja kuvaava seinämaalaus. Urheiluseura Lyseon Lujan korkokuva vanhan juhlasalin seinässä tuo viestiä menneiltä menestyksekkäiltä vuosikymmeniltä.
Matemaattis-luonnontieteellinen linja (luma-linja) on tarkoitettu niille, jotka valitsemalla laajempia kursseja tähtäävät esimerkiksi luonnontieteiden, lääketieteen, matematiikan tai tekniikan alojen jatko-opintoihin. Linjan aineiden (matematiikka, fysiikka,kemia,biologia,maantiede) opinnot ovat vaativampia kuin vastaavissa aineissa yleislinjalla. Esimerkiksi matematiikka on vaativampaa kuin yleislinjan ns. laaja matematiikka. Näissä aineissa opiskellaan 20 pakollista ja 12 valinnaista kurssia.
Isossa koulussa on tietysti tavallista suurempi henkilökunta. Opettajia on yli 40, heistä viidellä on myös valmennustehtäviä. Lisäksi tiimiin kuuluu viisi ulkopuolista yhteistyövalmentajaa. Rehtorin ja apulaisrehtorin lisäksi urheilulinjalla ja ns. luma –linjalla on koordinaattori. Koulussa on kolme opinto-ohjaajaa ja yksi erityisopettaja. Jokaiselle neljälle vuosiluokalle on nimetty ryhmänohjaaja.
Isossa koulussa on tietysti tavallista suurempi henkilökunta. Opettajia on yli 40, heistä viidellä on myös valmennustehtäviä. Lisäksi tiimiin kuuluu viisi ulkopuolista yhteistyövalmentajaa. Rehtorin ja apulaisrehtorin lisäksi urheilulinjalla ja ns. luma –linjalla on koordinaattori. Koulussa on kolme opinto-ohjaajaa ja yksi erityisopettaja. Jokaiselle neljälle vuosiluokalle on nimetty ryhmänohjaaja.
12.1. Pikku-Vesijärvi marraskuun lopussa
Perjantain aamupäivä Pikku-Vesijärven puistossa oli tavallista hiljaisempi. Kaksi eläkeläispariskuntaa vaelsi käsi kädessä, mutta ei ollut äitejä lapsineen, ja koululaisetkin olivat ilmeisesti jo aloittaneet voimistelutunneilla sisäliikuntakauden. Varsinkin kesällä oli tavan takaa joku urheiluryhmä testaamassa juoksukuntoaan, järven ympäri kiertävä hiekkatiehän on jokseenkin tasan kilometrin pituinen. Heitäkään ei näkynyt. Ispiksen punainen mökkikin oli näköjään laitettu talvikuntoon.
Perjantain aamupäivä Pikku-Vesijärven puistossa oli tavallista hiljaisempi. Kaksi eläkeläispariskuntaa vaelsi käsi kädessä, mutta ei ollut äitejä lapsineen, ja koululaisetkin olivat ilmeisesti jo aloittaneet voimistelutunneilla sisäliikuntakauden. Varsinkin kesällä oli tavan takaa joku urheiluryhmä testaamassa juoksukuntoaan, järven ympäri kiertävä hiekkatiehän on jokseenkin tasan kilometrin pituinen. Heitäkään ei näkynyt. Ispiksen punainen mökkikin oli näköjään laitettu talvikuntoon.
Tosin yksi hoikka juoksija paineli puiston ohi ison koiran kanssa. Se oli kooltaan suunnilleen schäferin kokoinen, mutta aivan valkoinen. Rotua en tiedä. Juoksija näytti olevan tekijämiehiä, koska koirakin joutui aina välillä pistämään laukalle. Tuntui hyvältä, että iso liikuntaa tarvitseva koira saa elää oman luonteensa mukaista elämää. Tässä vaiheessa mieleen tulivat myös ne keskikaupungilla toisinaan kulkevat, liian lihaviksi syötetyt koiraparat, jotka kankeine koipineen aina välillä joutuvat pysähtymään. Joskushan niitä vielä lääkitään särkylääkkeillä, kun ei niistä hennota luopua.
Olihan siellä vielä yksi vanha pariskunta, mies istui penkillä lepäämässä, mutta vaimo ruokki sorsia kielloista huolimatta pyörillä varustettu ostoskassi vierellään (kaksi kuvaa päällekkäin). Kymmenittäin lintuja oli kerääntynyt samaan paikkaan suihkulähteen altaan alueelle.
Varsinaisen Pikku-Vesijärven puolelta bongasimme heinäsorsapariskunnan. Naaras lipui uroksensa perässä rannasta, kun tulimme paikalle. Sen väritys poikkesi tavanmukaisesta. Rinta oli valkoinen ja yleisväri musta. Kuulin pian eräältä asiantuntijalta, että tällaisia muutoksia aina silloin tällöin näkyy, olihan siellä muutama vuosi sitten aivan täysi albiinokin liikkeellä. Nämä eivät pysty jatkamaan sukuaan, koska niitä ei näy enempää. Sinänsä niillä itsellään ei ole mitään hätää, muut sorsat hyväksyvät ne joukkoonsa. Olihan tämäkin saanut puolison itselleen.
Myöhemmin tapasin vielä ystäväni ja entisen kollegani Heikki Kolusen, joka on tunnettu lintuekspertti.Hän kertoi, että näitä värimuunnoksia esiintyy silloin tällöin, ja Lahdessa on ollut täysin valkoisia ja erilaisia välimuotoja jo 1960-luvulta asti. Alku on ollut aina ravintolasorsiksi kasvatetuisssa sinisorsissa, jotka ovat monesti ankanvalkoisia. Ne karkailevat, ja kun altailla vierailee tavallisia sinisorsia niin geenit leviävät, eivät kuitenkaan yleisty.
Rantavedestä löytyi myös kuollut lahna, ehkä se oli veden mukana tullut jostain kauempaa ulapalta.
Olihan siellä vielä yksi vanha pariskunta, mies istui penkillä lepäämässä, mutta vaimo ruokki sorsia kielloista huolimatta pyörillä varustettu ostoskassi vierellään (kaksi kuvaa päällekkäin). Kymmenittäin lintuja oli kerääntynyt samaan paikkaan suihkulähteen altaan alueelle.
Varsinaisen Pikku-Vesijärven puolelta bongasimme heinäsorsapariskunnan. Naaras lipui uroksensa perässä rannasta, kun tulimme paikalle. Sen väritys poikkesi tavanmukaisesta. Rinta oli valkoinen ja yleisväri musta. Kuulin pian eräältä asiantuntijalta, että tällaisia muutoksia aina silloin tällöin näkyy, olihan siellä muutama vuosi sitten aivan täysi albiinokin liikkeellä. Nämä eivät pysty jatkamaan sukuaan, koska niitä ei näy enempää. Sinänsä niillä itsellään ei ole mitään hätää, muut sorsat hyväksyvät ne joukkoonsa. Olihan tämäkin saanut puolison itselleen.
Myöhemmin tapasin vielä ystäväni ja entisen kollegani Heikki Kolusen, joka on tunnettu lintuekspertti.Hän kertoi, että näitä värimuunnoksia esiintyy silloin tällöin, ja Lahdessa on ollut täysin valkoisia ja erilaisia välimuotoja jo 1960-luvulta asti. Alku on ollut aina ravintolasorsiksi kasvatetuisssa sinisorsissa, jotka ovat monesti ankanvalkoisia. Ne karkailevat, ja kun altailla vierailee tavallisia sinisorsia niin geenit leviävät, eivät kuitenkaan yleisty.
Rantavedestä löytyi myös kuollut lahna, ehkä se oli veden mukana tullut jostain kauempaa ulapalta.
Pikku-Vesijärvestä varsinaiselle järvelle johtavan ojan ylittävä silta oli sitten viime näkemän julistettu Romanssien sillaksi. Ja kuinkas muuten, paljon oli kertynyt tämänkin sillan puikkoihin erikokoisia lukkoja suuren maailman tapaan. Ojan toisessa päässä aallot löivät tuulessa aika komeasti rantakiiviin. Ilma oli tuulinen, vaikka ulkoilupäivä oli sinänsä aika upea. Pari päivää myöhemmin tienoo oli jo ensilumen peitossa.
11.8. Harald Relander on poissa
1946‒2016
Suomalaisille luonto ja luonnonvoimat ovat tärkeä osa elämää. Harald Relander viihtyi niin Kuhmoisten mökillään kuin rakkaassa veneessäänkin ympäri Itämerta ja vähän kauempanakin. Puhelimeenkin hän saattoi vastata jostain Göteborgin vesiltä läheltä Halmstadin mallastamoa. Mutta kyllä häntä Lahdessakin nähtiin, tietysti Viking Maltin eli Polttimon alueella, mutta monissa asioissa myös kaupungilla. Olin kuitenkin jo ainakin vuoden verran ihmetellyt, että häntä ei ollut näkynyt siellä Lahdenkadun ja Päijänteenkadun risteysalueella, ei liioin Väinö Hovilan puistotiellä ulkoiluttamassa perheen pientä koiraa.
Edesmennyt Harald Relander ehti voimiensa vuosina tehdä merkittävää lahtelaista teollisuushistoriaa. Hänen aikanaan Polttimo jatkoi ennakkoluulotonta kansainvälistymistä, joka on tehnyt Viking Maltin nimellä yrityksestä Itämeren alueen merkittävimmän mallastamoyrityksen. Kun helmikuussa laadin perusteellisen artikkelin (n:o 2.2) tähän blogiini, en aio enää tässä kerrata tarkkaan tätä kehitystä. Mainitsen kuitenkin, että yhteistoiminta ruotsalaisten kanssa alkoi jo ennen Relanderin aikaa vuonna 1971. Laajennusten ja muutosten jälkeen yhteisyrityksellä on edelleen jäljellä varsin suuri mallastamo Halmstadissa Göteborgin eteläpuolella hyvien ohranviljelyalueiden tuntumassa. Sen satamasta on suorat yhteydet maailman merille ja kaikkiin maihin.
Vuonna 1997 Polttimo ja Liettuan toiseksi suurin panimo Kalnapilis perustivat mallastamon Panevèzys –nimiselle paikkakunnalle. Vuonna 2001 tehtiin uusia järjestelyjä, syntyi konserniyritys Polttimoyhtiöt Oy. Siihen kuuluvat nyt mallastamoyritys Viking Malt Oy sekä Senson Oy, joka tarjoaa ratkaisuja juoma- ja elintarviketeollisuuden tarpeisiin. Sen osia ovat Maltax Oy, Biofincon Oy ja LP –tutkimuskeskus. Kansainvälistyminen toistaiseksi viimeisin vaihe toteutettiin vuodenvaihteessa 2015‒2016 ostamalla Tanskasta panimojätti Carlsbergin Danish Malting Group A/S, jolla on yksi mallastamo Tanskassa ja kaksi Puolassa. Tämän jälkeen Vikig Malt on viidellä mallastamollaan Euroopassa suuruudessa sijalla 5.
Harald Relander aloitti Polttimossa vuonna 1975, seuraavalla vuosikymmenellä hän oli pitkään toimitusjohtaja ja melkein viime aikoihin asti hallituksen puheenjohtaja. Vuodesta 1990 lähtien toimitusjohtaja on otettu ulkopuolelta. Alussa hän sai tukea isältään Gustaf Relanderilta, joka oli yrityksen hallituksessa ja myös poikansa mentorina peräti 25 vuotta. Isä oli merkittävä helsinkiläinen yrittäjä ja sijoittaja. Vastaavasti Harald Relander on voinut tukea poikaansa Pär-Gustaf Relanderia, joka edustaa nyt perheyrityksen johtajana viidettä sukupolvea.
Relanderin toiminta ei suinkaan rajoittunut vain oman yrityksen sisälle. Hän oli aktiivinen Lahden Teollisuusseurassa ja vapaamuuraritoiminnassa. Lisäksi hänen panoksensa lahtelaisen musiikkielämän kehittämisessä oli monella tavalla merkittävä. Hän tuki Sibelius-talon rakentamista, Sinfonia Lahtea ja musiikkitoimintaa niidenkin ulkopuolella. Ansioistaan hän sai vaikuttajille tarkoitetun arvokkaan Lahti –mitalin.
Minulla oli ilo tutustua häneen silloin kun 1990-luvun lopulla kirjoitin Suomen Hiivan historiaa ja seuraavalla vuosikymmenellä Viking Maltin historiaa. Kirjallisten lähteiden tutkimisen lisäksi haastattelin laajasti eri tehtävissä Polttimossa työskennelleitä ihmisiä, ja tietysti Relanderia itseään. Monesti jäimme ns. virka-ajan jo umpeuduttua juttelemaan kaikenlaista muutakin maailmanmenosta. Koin, että hänessä henkilöityi suomenruotsalaisten sivistyssukujen parhaita ominaisuuksia, hän oli laaja-alainen ja erityisen ystävällisesti käyttäytyvä.
Oli meillä muitakin yhteyksiä. Olin kolme vuotta hänen lahjakkaan tyttärensä Annetten opettaja ja luokanvalvoja Lahden Lyseon lukiossa. Hän oli niitä oppilaita, jotka aktiivisuudellaan ja miellyttävällä käytöksellään pikemminkin antoivat kaikille opettajilleen voimia, mutta eivät niitä voimia kuluttaneet.
1946‒2016
Suomalaisille luonto ja luonnonvoimat ovat tärkeä osa elämää. Harald Relander viihtyi niin Kuhmoisten mökillään kuin rakkaassa veneessäänkin ympäri Itämerta ja vähän kauempanakin. Puhelimeenkin hän saattoi vastata jostain Göteborgin vesiltä läheltä Halmstadin mallastamoa. Mutta kyllä häntä Lahdessakin nähtiin, tietysti Viking Maltin eli Polttimon alueella, mutta monissa asioissa myös kaupungilla. Olin kuitenkin jo ainakin vuoden verran ihmetellyt, että häntä ei ollut näkynyt siellä Lahdenkadun ja Päijänteenkadun risteysalueella, ei liioin Väinö Hovilan puistotiellä ulkoiluttamassa perheen pientä koiraa.
Edesmennyt Harald Relander ehti voimiensa vuosina tehdä merkittävää lahtelaista teollisuushistoriaa. Hänen aikanaan Polttimo jatkoi ennakkoluulotonta kansainvälistymistä, joka on tehnyt Viking Maltin nimellä yrityksestä Itämeren alueen merkittävimmän mallastamoyrityksen. Kun helmikuussa laadin perusteellisen artikkelin (n:o 2.2) tähän blogiini, en aio enää tässä kerrata tarkkaan tätä kehitystä. Mainitsen kuitenkin, että yhteistoiminta ruotsalaisten kanssa alkoi jo ennen Relanderin aikaa vuonna 1971. Laajennusten ja muutosten jälkeen yhteisyrityksellä on edelleen jäljellä varsin suuri mallastamo Halmstadissa Göteborgin eteläpuolella hyvien ohranviljelyalueiden tuntumassa. Sen satamasta on suorat yhteydet maailman merille ja kaikkiin maihin.
Vuonna 1997 Polttimo ja Liettuan toiseksi suurin panimo Kalnapilis perustivat mallastamon Panevèzys –nimiselle paikkakunnalle. Vuonna 2001 tehtiin uusia järjestelyjä, syntyi konserniyritys Polttimoyhtiöt Oy. Siihen kuuluvat nyt mallastamoyritys Viking Malt Oy sekä Senson Oy, joka tarjoaa ratkaisuja juoma- ja elintarviketeollisuuden tarpeisiin. Sen osia ovat Maltax Oy, Biofincon Oy ja LP –tutkimuskeskus. Kansainvälistyminen toistaiseksi viimeisin vaihe toteutettiin vuodenvaihteessa 2015‒2016 ostamalla Tanskasta panimojätti Carlsbergin Danish Malting Group A/S, jolla on yksi mallastamo Tanskassa ja kaksi Puolassa. Tämän jälkeen Vikig Malt on viidellä mallastamollaan Euroopassa suuruudessa sijalla 5.
Harald Relander aloitti Polttimossa vuonna 1975, seuraavalla vuosikymmenellä hän oli pitkään toimitusjohtaja ja melkein viime aikoihin asti hallituksen puheenjohtaja. Vuodesta 1990 lähtien toimitusjohtaja on otettu ulkopuolelta. Alussa hän sai tukea isältään Gustaf Relanderilta, joka oli yrityksen hallituksessa ja myös poikansa mentorina peräti 25 vuotta. Isä oli merkittävä helsinkiläinen yrittäjä ja sijoittaja. Vastaavasti Harald Relander on voinut tukea poikaansa Pär-Gustaf Relanderia, joka edustaa nyt perheyrityksen johtajana viidettä sukupolvea.
Relanderin toiminta ei suinkaan rajoittunut vain oman yrityksen sisälle. Hän oli aktiivinen Lahden Teollisuusseurassa ja vapaamuuraritoiminnassa. Lisäksi hänen panoksensa lahtelaisen musiikkielämän kehittämisessä oli monella tavalla merkittävä. Hän tuki Sibelius-talon rakentamista, Sinfonia Lahtea ja musiikkitoimintaa niidenkin ulkopuolella. Ansioistaan hän sai vaikuttajille tarkoitetun arvokkaan Lahti –mitalin.
Minulla oli ilo tutustua häneen silloin kun 1990-luvun lopulla kirjoitin Suomen Hiivan historiaa ja seuraavalla vuosikymmenellä Viking Maltin historiaa. Kirjallisten lähteiden tutkimisen lisäksi haastattelin laajasti eri tehtävissä Polttimossa työskennelleitä ihmisiä, ja tietysti Relanderia itseään. Monesti jäimme ns. virka-ajan jo umpeuduttua juttelemaan kaikenlaista muutakin maailmanmenosta. Koin, että hänessä henkilöityi suomenruotsalaisten sivistyssukujen parhaita ominaisuuksia, hän oli laaja-alainen ja erityisen ystävällisesti käyttäytyvä.
Oli meillä muitakin yhteyksiä. Olin kolme vuotta hänen lahjakkaan tyttärensä Annetten opettaja ja luokanvalvoja Lahden Lyseon lukiossa. Hän oli niitä oppilaita, jotka aktiivisuudellaan ja miellyttävällä käytöksellään pikemminkin antoivat kaikille opettajilleen voimia, mutta eivät niitä voimia kuluttaneet.
11.7. Viron uusi hallitus
Viron politiikan nuorennusleikkaus.
Viro sai uuden hallituksen keskiviikkona 23.11.2016. Samalla konservatiivisen reformipuolueen (ER) 17 vuotta kestänyt hallitustie päättyi. Muodollisesti oppositio ja myös hallituskumppani sosiaalidemokraatit halusivat marraskuun alussa ensin pääministeri Taavi Rõivasin eroa. Eri vaiheiden jälkeen koko hallitus hajosi. Se tapahtui niin, että 9.11. riigikogu antoi epäluottamuslauseen Rõivasille äänin 63-28.
Kysymys ei kuitenkaan ollut yksinomaan yhdestä miehestä, vaikka Rõivas ei ehkä ole aina onnistunut tasapainoilemaan tehtävässään. Pitkä hallituskausi oli syönyt puolueen uskottavuutta, ja muutenkin sen talouspolitiikka oli aiheuttanut muutospaineita. Enteitä tulevasta oli nähtävissä jo presidentinvaalissa, joka onnistui vasta monen mutkan kautta. Ensin riigikogu ei saanut päätöstä aikaan, sitten asia siirtyi suurelle valintakokoukselle ja vielä uudelleen riigikogulle. Näistä vaiheista olen pari kertaa kertonut tässä blogissa viime keväänä (n:o 9.2 ja 10.2). Lopulta valituksi tuli muodollisesti puolueiden ulkopuolelta tullut Kersti Kaljulaid. Hän tuntuu aika pätevältä ja hänellä on myös kansainvälistä kokemusta. Ennen kaikkea hän oli poliittisesti tärveltymätön. Eli täälläkin siis valittiin se, jota kaikkein vähiten inhottiin. Eikä häntä taidettu inhota ollenkaan.
Oliko eräs etappi tällä tiellä Siim Kallasin julistaminen reformipuolueen (ER) presidenttiehdokkaaksi ? Hän oli syntynyt jo 1950-luvulla, mutta ennen kaikkea häneen oli henkilöitynyt Viron varsin uusliberalistinen uuden itsenäisyyden ajan taloushistoria. Linja on ollut valtiontalouden kannalta hyvä, hyvä myös monille yrityksille ja yrittäjille. Samoin esimerkiksi niille suomalaisille, jotka ovat siirtäneet yrityksiään Viroon. Alhainen verotus ja monet muutkin toimet ovat kuitenkin olleet jo pitkään vähäväkisemmän kansan silmätikkuna.
Eräs etappi oli myös vanhan sotaratsun Edgar Savisaaren siirtyminen sivuun keskustapuolueen (EK) johdosta. Yhdellä iskulla puolue saavutti hovikelpoisuuden, ja sen riveistä nousi uusi pääministeri Jüri Ratas. Hän on kouliintunut 38-vuotias ja hänellä on kokemusta kansanedustajana. Hän on suorittanut oikeustieteen ja kauppatieteen tutkinnot. Uuden polven mies siis, kuten pitääkin. Toiseksi hallituspuolueeksi tuli sosiaalidemokraattinen puolue (SDE), joka näyttää Taavi Rövasin hallituksessa olleen kolmantena pyöränä reformipuolueen ja toisen konservatiivisen, eli Isänmaan ja Res Republican liiton (IRL) välissä. Tämä viimeksi mainittu jatkaa kuitenkin myös uudessa hallituksessa.
Vanhassa hallituksessa olivat reformipuolue (30), sosiaalidemokraatit (15) ja Isänmaa ja Res Publican liitto (14), joiden takana riigikogussa oli siis yhteensä 59 edustajaa. Erityistä muutosaktiivisuutta osoittaneet SDE (15) ja keskustapuolue EK (27) saivat hallitusneuvotteluissa kokoon yhteensä 42 edustajaa. Tarvittiin siis vielä lisää, ja sen toi IRL (14) Näillä kolmella on takanaan 56 edustajaa Viron eduskunnasta. Kun siellä on 101 kansanedustajaa on tämänkin hallituksen kannatuspohja kohtuullisen vahva.
Puoluekannatuksen muutos
Viron politiikan nuorennusleikkaus.
Viro sai uuden hallituksen keskiviikkona 23.11.2016. Samalla konservatiivisen reformipuolueen (ER) 17 vuotta kestänyt hallitustie päättyi. Muodollisesti oppositio ja myös hallituskumppani sosiaalidemokraatit halusivat marraskuun alussa ensin pääministeri Taavi Rõivasin eroa. Eri vaiheiden jälkeen koko hallitus hajosi. Se tapahtui niin, että 9.11. riigikogu antoi epäluottamuslauseen Rõivasille äänin 63-28.
Kysymys ei kuitenkaan ollut yksinomaan yhdestä miehestä, vaikka Rõivas ei ehkä ole aina onnistunut tasapainoilemaan tehtävässään. Pitkä hallituskausi oli syönyt puolueen uskottavuutta, ja muutenkin sen talouspolitiikka oli aiheuttanut muutospaineita. Enteitä tulevasta oli nähtävissä jo presidentinvaalissa, joka onnistui vasta monen mutkan kautta. Ensin riigikogu ei saanut päätöstä aikaan, sitten asia siirtyi suurelle valintakokoukselle ja vielä uudelleen riigikogulle. Näistä vaiheista olen pari kertaa kertonut tässä blogissa viime keväänä (n:o 9.2 ja 10.2). Lopulta valituksi tuli muodollisesti puolueiden ulkopuolelta tullut Kersti Kaljulaid. Hän tuntuu aika pätevältä ja hänellä on myös kansainvälistä kokemusta. Ennen kaikkea hän oli poliittisesti tärveltymätön. Eli täälläkin siis valittiin se, jota kaikkein vähiten inhottiin. Eikä häntä taidettu inhota ollenkaan.
Oliko eräs etappi tällä tiellä Siim Kallasin julistaminen reformipuolueen (ER) presidenttiehdokkaaksi ? Hän oli syntynyt jo 1950-luvulla, mutta ennen kaikkea häneen oli henkilöitynyt Viron varsin uusliberalistinen uuden itsenäisyyden ajan taloushistoria. Linja on ollut valtiontalouden kannalta hyvä, hyvä myös monille yrityksille ja yrittäjille. Samoin esimerkiksi niille suomalaisille, jotka ovat siirtäneet yrityksiään Viroon. Alhainen verotus ja monet muutkin toimet ovat kuitenkin olleet jo pitkään vähäväkisemmän kansan silmätikkuna.
Eräs etappi oli myös vanhan sotaratsun Edgar Savisaaren siirtyminen sivuun keskustapuolueen (EK) johdosta. Yhdellä iskulla puolue saavutti hovikelpoisuuden, ja sen riveistä nousi uusi pääministeri Jüri Ratas. Hän on kouliintunut 38-vuotias ja hänellä on kokemusta kansanedustajana. Hän on suorittanut oikeustieteen ja kauppatieteen tutkinnot. Uuden polven mies siis, kuten pitääkin. Toiseksi hallituspuolueeksi tuli sosiaalidemokraattinen puolue (SDE), joka näyttää Taavi Rövasin hallituksessa olleen kolmantena pyöränä reformipuolueen ja toisen konservatiivisen, eli Isänmaan ja Res Republican liiton (IRL) välissä. Tämä viimeksi mainittu jatkaa kuitenkin myös uudessa hallituksessa.
Vanhassa hallituksessa olivat reformipuolue (30), sosiaalidemokraatit (15) ja Isänmaa ja Res Publican liitto (14), joiden takana riigikogussa oli siis yhteensä 59 edustajaa. Erityistä muutosaktiivisuutta osoittaneet SDE (15) ja keskustapuolue EK (27) saivat hallitusneuvotteluissa kokoon yhteensä 42 edustajaa. Tarvittiin siis vielä lisää, ja sen toi IRL (14) Näillä kolmella on takanaan 56 edustajaa Viron eduskunnasta. Kun siellä on 101 kansanedustajaa on tämänkin hallituksen kannatuspohja kohtuullisen vahva.
Puoluekannatuksen muutos
Edellä oleviin lukuihin on kiintoisaa verrata tunnetun virolaisen tutkimuslaitoksen (Kantar Emor BNSi) lokakuussa 2016 suorittaman kannatustutkimuksen tuloksia. Suosituin oli ilman muuta keskustapuolue, jonka saalis oli 25 prosenttia. Lisäystä oli syyskuuhun nähden viisi yksikköä. Sen sijaan reformipuolueen kannatus oli enää 22 prosenttia, pudotus oli kuusi yksikköä. Tämän mukaan muutospaineet olivat toden teolla realisoituneet vasta syksyllä. Oliko vasta tässä vaiheessa varmistunut Edgar Savisaaren sivuun jääminen vaikuttanut tähän ? Tämänkin mielipidekyselyn pohjaa kuitenkin kaivertaa mielipidettään pantanneiden määrä, se oli tällä kertaa melkein viidennes haastateltujen koko määrästä.
Muitten puolueitten prosentit olivat lokakuun numeroin seuraavat: SDE 17, EVA 15, EKRE 10, IRL 8. Muutokset olivat kunkin kohdalla syyskuuhun nähden yhdestä kolmeen prosenttiin. Erikoista on, että Viron vihreät (Eestimaa Rohelised) on täällä todella pienpuolue, kannatusta oli vain kolme prosenttia. Suomessa vihreät ovat jatkuvasti saaneet pitkälti yli 10 prosentin. Siinä onkin miettimistä, onko täällä lähdetty alun alkaen ripeämmin liikkeelle. Muistissa ovat vielä itsensä kahlehtimiset kaivinkoneisiin Koijärven patotyömaalla, samoin kahlehtimiset puihin ja metsätyökoneisiin eri puolella Suomea. Vihreille oli täällä varmaan myös sosiaalinen tilaus ja sopiva rako ns. vanhojen puolueiden väliin. Tuskinpa täällä kovin paljon ympäristötietoisempia on oltu.
Mikä muuttuu, vai muuttuuko mikään ?
Postimees –lehden kolumnistien mukaan todennäköisesti ei tapahdu merkittävää muutosta vasemmalle, vaikka ensi silmäyksellä näin voisi olettaa. Se johtuu siitä, että Viron liikkuma-ala nykyisessä globalisoituneessa maailmassa on melko vähäinen; siihen vaikuttavat paitsi lähinaapureiden, myös koko maailman talouden liikkeet. Viime aikojen talouskasvukin on ollut hidasta. Näin ollen iskulauseet tyyliin ”Lükkame Eesti majanduse käima” ovat enemminkin retorisia vailla vastinetta käytännössä.
Kolumnistien mukaan nähdään vasta pidemmän ajan kuluessa, tuleeko esille varsinkin veropolitiikassa uusia ideoita ja aloitteita. Toisaalta oikeistoon kuuluva IRL hillinnee kovin vasemmistolaisia avauksia. Kompromisseja varmaan tullaan tekemään, sillä jotain liikettä tähän suuntaan kaiketi on odotettavissa. Keskustapuolueen vaatimuksissa on jo pitkään ollut progressiivisuus valtion verotuksessa. Se nyt ei tunnu suomalaisten korvissa kovin vasemmistolaiselta, sehän on meillä ollut jo ties kuinka kauan. Kunnallisvero on meilläkin ns. tasavero. Tosin tasavero ei meillä sen enempää kuin Virossakaan ole oikea termi sillä kunnallisverotuksessakin on paljon vähennyksiä, eli pitäisi paremminkin puhua efektiiviverosta. Se siis tarkoittaa veroprosenttia vähennysten jälkeen.
Tuntuu siltä, että suuressa osassa poliitikkoja, äänestäjiä ja vähän kolumnisteissakin on todellinen Savisaar - trauma. Lehdessäkin on pohdittu sitä, mikä merkitys riigikogun kohtuullisen suurella Savisaar –ryhmällä tulee taustavaikuttajana olemaan. Etukäteen on myös pohdittu, keillä keskustapuolueen ministereillä voisi olla joitain Savisaar –kytköksiä.
Uuden hallituksen ministerit
Uusi hallituskokoonpano sai ensin riigikogussa valtuudet äänin 53-33. Keskiviikkona 23. 11. presidentti Kersti Kaljulaid nimitti hallituksen ja seuraavat ministerit virkoihinsa.
EK,
Pääministeri Jüri Ratas, talous- ja infrastruktuuriministeri Kadri Simson, opetus-ja tiedeministeri Mailis Reps, maatalousministeri Martin Repinski, valtionhallinnon ministeri Mihhail Korb.
SDE,
terveys-ja työministeri Jevgeni Ossinovski, kulttuuriministeri Indrek Saar, ulkoministeri Sven Mikser, sisäministeri Adres Anvelt, yritys- ja talouskehityksen ministeri Urve Palo.
IRL,
puolustusministeri Margus Tsahkna, sosiaaliminiteri Kaia Iva, ympäristöministeri Marko Pomerants, oikeusministeri Urmas Reinsalu ja valtionvarainministeri Sven Sester
Vaikka keskustapuolueella on riigikogussa yhtä paljon kansanedustajia kuin kahdella muulla hallituspuolueella yhteensä, päädyttiin tasajakoon, eli jokainen sai saman määrän ministeriposteja eli tasan viisi. Tässä on selvästi nähtävissä suurimman puolueen kädenojennus. Voi olla, että Savisaaren lisäksi tähän veivät sitkeästi eläneet väitteet puolueen venäjämielisyydestä. Niinpä ulkosuhteiden kannalta avainpaikat annettiin muille, ulkoministeriksi tuli sosiaalidemokraattien Sven Mikser, joka oli aikaisemmin ansioitunut mm. puolustusministerinä. Puolustusministeriksi tuli IRL:n puheenjohtaja Margus Tsahkna.
Sosialidemokraattien puheenjohtaja Jevgeni Ossinovskista tuli terveys- ja työministeri, jota postia hän hoiti jo Rõivasin hallituksessakin. Oikeusministeriksi tuli IRL:n Urmas Reinsalu. Keskustapuolue ei tätä tehtävää halunnut, sillä kohdakkoin Edgar Savisaar joutuu vastaamaan korruptiosyytöksiin.
Virossa nyt tapahtuneet muutokset ovat ainakin tuoneet nuoremmat ihmiset parrasvaloihin. Niin pääosa ministereistä kuin tietysti uusi presidenttikin ovat keskimäärin 40:n ja 50:n ikävuoden välissä, eli parhaassa iässä. Tätä täytyy kiitellä näin suomalaisista pienympyröistäkin käsin. Sitä linjaa näyttää harrastavan meidän Juha Sipiläkin, joka huhujen mukaan ei nimitä ministereiksi itseään vanhempia. Oli oikeastaan liikuttavaa katsoa, miltä Mauri Pekkarinen näytti, kun hän hiljattain hävisi elinkeinoministerin postin viisikymppiselle Mika Lintilälle. Vallasta luopuminen oli varmasti katkeraa myös Viron Siim Kallasille ja erityisesti Edgar Savisaarelle, puhumattakaan meidän ikinuoresta, juuri 70 vuotta täyttäneestä Paavo Väyrysestä.
Kolumnistien arvailut veropolitiikasta osoittautuivat ainakin tässä vaiheessa vain puolittaisiksi, Viroon jäi edelleen tasavero myös valtion verotuksessa. Tosin Ainoa myönnytys oli se, että 500 euroon saakka voi saada verotonta tuloa. Alennuksia saavat myös kaikki ne, joiden tulot jäävät alemmiksi kuin Viron keskipalkka. Verohelpotuksia eivät enää saa ne, joilla tulot nousevat 2100 euroon. Tiedetään myös, että hallitus kiristää oluen, viinin ja väkevien juomien verotusta. Sokeroiduille juomille asetetaan niin ikään vero. Suomalaiset eivät siis enää niin paljon pysähdy Tallinnaan, vaan ajelevat Latvian rajakaupunkeihin. Sinnehän ne virolaisetkin ovat jo löytäneet tiensä. Mutta näillä siis lähdetään liikkeelle.
Muitten puolueitten prosentit olivat lokakuun numeroin seuraavat: SDE 17, EVA 15, EKRE 10, IRL 8. Muutokset olivat kunkin kohdalla syyskuuhun nähden yhdestä kolmeen prosenttiin. Erikoista on, että Viron vihreät (Eestimaa Rohelised) on täällä todella pienpuolue, kannatusta oli vain kolme prosenttia. Suomessa vihreät ovat jatkuvasti saaneet pitkälti yli 10 prosentin. Siinä onkin miettimistä, onko täällä lähdetty alun alkaen ripeämmin liikkeelle. Muistissa ovat vielä itsensä kahlehtimiset kaivinkoneisiin Koijärven patotyömaalla, samoin kahlehtimiset puihin ja metsätyökoneisiin eri puolella Suomea. Vihreille oli täällä varmaan myös sosiaalinen tilaus ja sopiva rako ns. vanhojen puolueiden väliin. Tuskinpa täällä kovin paljon ympäristötietoisempia on oltu.
Mikä muuttuu, vai muuttuuko mikään ?
Postimees –lehden kolumnistien mukaan todennäköisesti ei tapahdu merkittävää muutosta vasemmalle, vaikka ensi silmäyksellä näin voisi olettaa. Se johtuu siitä, että Viron liikkuma-ala nykyisessä globalisoituneessa maailmassa on melko vähäinen; siihen vaikuttavat paitsi lähinaapureiden, myös koko maailman talouden liikkeet. Viime aikojen talouskasvukin on ollut hidasta. Näin ollen iskulauseet tyyliin ”Lükkame Eesti majanduse käima” ovat enemminkin retorisia vailla vastinetta käytännössä.
Kolumnistien mukaan nähdään vasta pidemmän ajan kuluessa, tuleeko esille varsinkin veropolitiikassa uusia ideoita ja aloitteita. Toisaalta oikeistoon kuuluva IRL hillinnee kovin vasemmistolaisia avauksia. Kompromisseja varmaan tullaan tekemään, sillä jotain liikettä tähän suuntaan kaiketi on odotettavissa. Keskustapuolueen vaatimuksissa on jo pitkään ollut progressiivisuus valtion verotuksessa. Se nyt ei tunnu suomalaisten korvissa kovin vasemmistolaiselta, sehän on meillä ollut jo ties kuinka kauan. Kunnallisvero on meilläkin ns. tasavero. Tosin tasavero ei meillä sen enempää kuin Virossakaan ole oikea termi sillä kunnallisverotuksessakin on paljon vähennyksiä, eli pitäisi paremminkin puhua efektiiviverosta. Se siis tarkoittaa veroprosenttia vähennysten jälkeen.
Tuntuu siltä, että suuressa osassa poliitikkoja, äänestäjiä ja vähän kolumnisteissakin on todellinen Savisaar - trauma. Lehdessäkin on pohdittu sitä, mikä merkitys riigikogun kohtuullisen suurella Savisaar –ryhmällä tulee taustavaikuttajana olemaan. Etukäteen on myös pohdittu, keillä keskustapuolueen ministereillä voisi olla joitain Savisaar –kytköksiä.
Uuden hallituksen ministerit
Uusi hallituskokoonpano sai ensin riigikogussa valtuudet äänin 53-33. Keskiviikkona 23. 11. presidentti Kersti Kaljulaid nimitti hallituksen ja seuraavat ministerit virkoihinsa.
EK,
Pääministeri Jüri Ratas, talous- ja infrastruktuuriministeri Kadri Simson, opetus-ja tiedeministeri Mailis Reps, maatalousministeri Martin Repinski, valtionhallinnon ministeri Mihhail Korb.
SDE,
terveys-ja työministeri Jevgeni Ossinovski, kulttuuriministeri Indrek Saar, ulkoministeri Sven Mikser, sisäministeri Adres Anvelt, yritys- ja talouskehityksen ministeri Urve Palo.
IRL,
puolustusministeri Margus Tsahkna, sosiaaliminiteri Kaia Iva, ympäristöministeri Marko Pomerants, oikeusministeri Urmas Reinsalu ja valtionvarainministeri Sven Sester
Vaikka keskustapuolueella on riigikogussa yhtä paljon kansanedustajia kuin kahdella muulla hallituspuolueella yhteensä, päädyttiin tasajakoon, eli jokainen sai saman määrän ministeriposteja eli tasan viisi. Tässä on selvästi nähtävissä suurimman puolueen kädenojennus. Voi olla, että Savisaaren lisäksi tähän veivät sitkeästi eläneet väitteet puolueen venäjämielisyydestä. Niinpä ulkosuhteiden kannalta avainpaikat annettiin muille, ulkoministeriksi tuli sosiaalidemokraattien Sven Mikser, joka oli aikaisemmin ansioitunut mm. puolustusministerinä. Puolustusministeriksi tuli IRL:n puheenjohtaja Margus Tsahkna.
Sosialidemokraattien puheenjohtaja Jevgeni Ossinovskista tuli terveys- ja työministeri, jota postia hän hoiti jo Rõivasin hallituksessakin. Oikeusministeriksi tuli IRL:n Urmas Reinsalu. Keskustapuolue ei tätä tehtävää halunnut, sillä kohdakkoin Edgar Savisaar joutuu vastaamaan korruptiosyytöksiin.
Virossa nyt tapahtuneet muutokset ovat ainakin tuoneet nuoremmat ihmiset parrasvaloihin. Niin pääosa ministereistä kuin tietysti uusi presidenttikin ovat keskimäärin 40:n ja 50:n ikävuoden välissä, eli parhaassa iässä. Tätä täytyy kiitellä näin suomalaisista pienympyröistäkin käsin. Sitä linjaa näyttää harrastavan meidän Juha Sipiläkin, joka huhujen mukaan ei nimitä ministereiksi itseään vanhempia. Oli oikeastaan liikuttavaa katsoa, miltä Mauri Pekkarinen näytti, kun hän hiljattain hävisi elinkeinoministerin postin viisikymppiselle Mika Lintilälle. Vallasta luopuminen oli varmasti katkeraa myös Viron Siim Kallasille ja erityisesti Edgar Savisaarelle, puhumattakaan meidän ikinuoresta, juuri 70 vuotta täyttäneestä Paavo Väyrysestä.
Kolumnistien arvailut veropolitiikasta osoittautuivat ainakin tässä vaiheessa vain puolittaisiksi, Viroon jäi edelleen tasavero myös valtion verotuksessa. Tosin Ainoa myönnytys oli se, että 500 euroon saakka voi saada verotonta tuloa. Alennuksia saavat myös kaikki ne, joiden tulot jäävät alemmiksi kuin Viron keskipalkka. Verohelpotuksia eivät enää saa ne, joilla tulot nousevat 2100 euroon. Tiedetään myös, että hallitus kiristää oluen, viinin ja väkevien juomien verotusta. Sokeroiduille juomille asetetaan niin ikään vero. Suomalaiset eivät siis enää niin paljon pysähdy Tallinnaan, vaan ajelevat Latvian rajakaupunkeihin. Sinnehän ne virolaisetkin ovat jo löytäneet tiensä. Mutta näillä siis lähdetään liikkeelle.
11.6. Aleksi avattiin aikataulun mukaisesti !
Lauantaina 19.11. oli oikein hyvä ulkoilupäivä. Mittari oli hieman lämpöisen puolella, keli oli kuiva, eikä tuultakaan juuri ollut. Aleksanterinkadun avajaiset oli pidetty edellisenä päivänä eli perjantaina, mutta silloin oli ollut muuta tekemistä. Ilmaisten ämpärien ja numeroitujen kivien jonottaminenkin jäi siten väliin! Nyt sitten viimein halusin katsastaa miltä se katu valmiina näytti.
Torille tultuani huomasin, että aika vähän oli väkeä liikkeellä, eikä torimyyjiäkään paljon ollut näkyvillä. Joku tuttava tiesi sanoa, että olin myöhässä, Joulupukki oli tullut tänne helikopterilla jo kello 10. Siitä oli vasta pari tuntia, joten ei hän täällä kauan viipynyt. Väki oli kaikonnut hänen mukanaan. Uusi komea kuusi näytti saaneen valonsa, mutta eiväthän ne keskipäivällä miltään näyttäneet. Kadun yli pingotetut valokuviotkaan eivät oikein näkyneet. Torin oikeassa laidassa oleva mainostorni sentään kertoi, että Salpausselän hiihtojen alkuun oli 95 päivää.
Lauantaina 19.11. oli oikein hyvä ulkoilupäivä. Mittari oli hieman lämpöisen puolella, keli oli kuiva, eikä tuultakaan juuri ollut. Aleksanterinkadun avajaiset oli pidetty edellisenä päivänä eli perjantaina, mutta silloin oli ollut muuta tekemistä. Ilmaisten ämpärien ja numeroitujen kivien jonottaminenkin jäi siten väliin! Nyt sitten viimein halusin katsastaa miltä se katu valmiina näytti.
Torille tultuani huomasin, että aika vähän oli väkeä liikkeellä, eikä torimyyjiäkään paljon ollut näkyvillä. Joku tuttava tiesi sanoa, että olin myöhässä, Joulupukki oli tullut tänne helikopterilla jo kello 10. Siitä oli vasta pari tuntia, joten ei hän täällä kauan viipynyt. Väki oli kaikonnut hänen mukanaan. Uusi komea kuusi näytti saaneen valonsa, mutta eiväthän ne keskipäivällä miltään näyttäneet. Kadun yli pingotetut valokuviotkaan eivät oikein näkyneet. Torin oikeassa laidassa oleva mainostorni sentään kertoi, että Salpausselän hiihtojen alkuun oli 95 päivää.
Elämää on torille tulossa kyllä jo joulukuussa, yli 20 myyntikojua odottelee varastossa, ja väki laskeskelee rahojaan, mitä ostetaan tänä jouluna, mitä ei. Uskaliaimmat toivovat, että jostain kojusta saisi ihan keskieurooppalaiseen tapaan glühweinia. Ja onhan tässä vielä ennen kiivainta sesonkia monta lauantaita, jolloin kansa voi vaeltaa torilleen.
Aleksanterinkadun uudistus yksikaistaiseksi vei koko kevään ja kesän, mutta se valmistui kuitenkin ajoissa. Upouusi pyöräkaista suorastaan houkuttelee kokeilemaan ajamista. Jotain hieman ruskeampaa sen pinta näyttää olevan, liekö jotain kumiasfalttia, tai millä nimellä sellaista pohjaa nimitetään. Laajentunut kävelyalue tulee ilmeisesti täyteen käyttöön vasta keväällä, kun aurinko houkuttelee ihmisiä terasseille. Autonkin voi jättää luontevasti torinalusparkkiin, josta pääsee hissillä ja jalkaisin ylös.
Aleksanterinkadun uudistus yksikaistaiseksi vei koko kevään ja kesän, mutta se valmistui kuitenkin ajoissa. Upouusi pyöräkaista suorastaan houkuttelee kokeilemaan ajamista. Jotain hieman ruskeampaa sen pinta näyttää olevan, liekö jotain kumiasfalttia, tai millä nimellä sellaista pohjaa nimitetään. Laajentunut kävelyalue tulee ilmeisesti täyteen käyttöön vasta keväällä, kun aurinko houkuttelee ihmisiä terasseille. Autonkin voi jättää luontevasti torinalusparkkiin, josta pääsee hissillä ja jalkaisin ylös.
Tuntuu siltä, että katujärjestelyt ovat olleet koko kaupungin hanke. Suunnitteluihin ovat saaneet sanansa sanoa kiinteistöomistajat, yrittäjät, liikenteenharjoittajat, asukkaat ja heidän yhdistyksensä. Aivan yksimielistä ei hyväksymisen hyrinä kuitenkaan ole ollut, jotkut harmittelevat sitä, etteivät pääse tutun kivijalkakaupan viereen autolla. Joku kauppias odottelee vielä pelonsekaisin tuntein, kasvaako se kassavirta vai ei. Itään ei katua pitkin enää ajeta, joten sen puolen yrittäjät eivät ehkä ole niin ihastuksissaan.
Kenen kunniaksi katu aikanaan nimettiin? Mahdollisuuksia on kaksi, kaksi Venäjän keisaria ja Suomen suuriruhtinasta, Aleksanteri II (1855‒1881) sekä hänen veljensä ja seuraajansa Aleksanteri III (1881‒1894). Vanhemman Aleksanterin aikana Suomen elinkeinoelämä alkoi kehittyä voimakkaasti, ja autonomia eli sisäinen itsehallinto vahvistui. Hänen aikanaan Lahdesta tuli kauppala. Tuskin hänellä itsellään oli osuutta tähän, mitäpä siellä Pietarin hovissa tiedettiin tällaisen vähäisen maankolkan tarpeista. Mutta yleinen ilmapiiri ja eräänlainen edistysoptimismi varmaan vaikuttivat.
Viimeinen keisari Nikolai II (1894‒1917) sai hänkin kadun Lahteen. Sen nimi on nykyään Vapaudenkatu. Hänen aikanaan Lahdesta tuli kaupunki, mutta Suomessa oli kaksi ns. sortokautta, jolloin tavoitteena oli maan venäläistäminen. Ehkäpä kadun nimenmuutosta vauhdittivat myös Venäjän vallankumous 1917 ja Nikolain murha vuonna 1918. Mariankatu ilmeisesti sai nimensä Aleksanteri III:n puolison Maria Fedorovnan mukaan. Hän oli syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar, joka sekin lienee lisännyt hänen kunnioitustaan täällä.
Kenen kunniaksi katu aikanaan nimettiin? Mahdollisuuksia on kaksi, kaksi Venäjän keisaria ja Suomen suuriruhtinasta, Aleksanteri II (1855‒1881) sekä hänen veljensä ja seuraajansa Aleksanteri III (1881‒1894). Vanhemman Aleksanterin aikana Suomen elinkeinoelämä alkoi kehittyä voimakkaasti, ja autonomia eli sisäinen itsehallinto vahvistui. Hänen aikanaan Lahdesta tuli kauppala. Tuskin hänellä itsellään oli osuutta tähän, mitäpä siellä Pietarin hovissa tiedettiin tällaisen vähäisen maankolkan tarpeista. Mutta yleinen ilmapiiri ja eräänlainen edistysoptimismi varmaan vaikuttivat.
Viimeinen keisari Nikolai II (1894‒1917) sai hänkin kadun Lahteen. Sen nimi on nykyään Vapaudenkatu. Hänen aikanaan Lahdesta tuli kaupunki, mutta Suomessa oli kaksi ns. sortokautta, jolloin tavoitteena oli maan venäläistäminen. Ehkäpä kadun nimenmuutosta vauhdittivat myös Venäjän vallankumous 1917 ja Nikolain murha vuonna 1918. Mariankatu ilmeisesti sai nimensä Aleksanteri III:n puolison Maria Fedorovnan mukaan. Hän oli syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar, joka sekin lienee lisännyt hänen kunnioitustaan täällä.
11.5. Serlachius - museot
Etelä-Pohjanmaan syyskuiselta matkalta palasimme kotiin Mäntän pikkukaupungin ja Serlachius - museon kautta. Tarkemmin sanoen kävimme Taidemuseo Göstassa, joka perustettiin suvun vanhaan residenssiin Joenniemen kartanoon hieman kaupungin ulkopuolelle Vilppulan tien varteen. Taidemuseo Gustaf kaupungin keskustassa jäi tällä kertaa väliin.
Etelä-Pohjanmaan syyskuiselta matkalta palasimme kotiin Mäntän pikkukaupungin ja Serlachius - museon kautta. Tarkemmin sanoen kävimme Taidemuseo Göstassa, joka perustettiin suvun vanhaan residenssiin Joenniemen kartanoon hieman kaupungin ulkopuolelle Vilppulan tien varteen. Taidemuseo Gustaf kaupungin keskustassa jäi tällä kertaa väliin.
Joenniemessä on Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmia ollut esillä jo vuodesta 1945 lähtien. Vuonna 2014 päärakennuksen viereen rakennettiin uusi puurakenteinen paviljonki, joka on yhdistetty päärakennukseen lasiseinäisen käytävän kautta. Sen jatkona ovat vielä ravintola ja uusimmat näyttelytilat lähempänä järven rantaa. Samalla toiminta laajeni myös nykytaiteeseen. Nykymuodossaan taidemuseossa on ympäri vuoden konsertteja, teatteriesityksiä ja seminaareja.
Sisäänkäynti museoon on uudisrakennuksessa, sen katon alla olevan lasiseinän vasemman puoleisessa osassa. Yläkuvassa näkyy pieneltä osalta yllä mainittu lasiseinäinen käytävä. Modernin taiteen näyttelytilat jatkuvat miltei rantaan saakka.
Uudet modernit lisätilat ovat antaneet mahdollisuuden toiminnan laajentamiseen. Lisäksi rakennusten ulkopuolella on veistospuisto, jossa on tunnettujen taiteilijoiden, esimerkiksi Harry Kivijärven veistoksia. Kokonaisuuteen liittyy vielä pieni Taavetinsaari, johon vie entisajan uittokourua muistuttava kävelysilta. Saaressa kiertää mutkitellen sorapintainen kävelyreitti, jonka varrella on myös veistoksia. Seuraavassa galleriassa on muutamia esimerkkejä edellä kerrotusta.
Sisäänkäynti museoon on uudisrakennuksessa, sen katon alla olevan lasiseinän vasemman puoleisessa osassa. Yläkuvassa näkyy pieneltä osalta yllä mainittu lasiseinäinen käytävä. Modernin taiteen näyttelytilat jatkuvat miltei rantaan saakka.
Uudet modernit lisätilat ovat antaneet mahdollisuuden toiminnan laajentamiseen. Lisäksi rakennusten ulkopuolella on veistospuisto, jossa on tunnettujen taiteilijoiden, esimerkiksi Harry Kivijärven veistoksia. Kokonaisuuteen liittyy vielä pieni Taavetinsaari, johon vie entisajan uittokourua muistuttava kävelysilta. Saaressa kiertää mutkitellen sorapintainen kävelyreitti, jonka varrella on myös veistoksia. Seuraavassa galleriassa on muutamia esimerkkejä edellä kerrotusta.
Tällä hetkellä museon modernimmalla puolella olevista näyttelyistä oli kaksi mielestäni erityisen mielenkiintoista. Merja Tanhuan yhden salin peräti koko seinäpinta-alan täyttävien valokuvien lähtökohtana on 500 vuotta vanha Quinten Massyksen ateljeessa syntynyt Kirsikkamadonna -maalaus. Se on saanut nimensä Neitsyt Marian oikeassa käden sormissa olevista kahdesta kirsikasta. Maalaus on ensi kertaa vaativan konservoinnin jälkeen nyt näytteillä Mäntässä. Se on Gösta Serlachiuksen taidesäätiön omistuksessa.
Valokuvat ovat syntyneet työpajoissa, joissa kuvissa esiintyvät lapset ja nuoret ovat itse saaneet valita roolivaatteensa maalauksen inspiroimina. Tanhua on halunnut omien sanojensa mukaan rinnastaa vanhan taideteoksen uusiin valokuviinsa kysyen "miten ja milloin kuva muutuu pyhäksi"
Salin seinillä oli varmaan ainakin parikymmentä suurikokoista valokuvaa, joissa malleina olevat lapset ja nuoret poseerasivat vanhaan tapaan. Valitettavasti tässä osastossa ei saanut valokuvata, ehkä syynä oli se, että lupaa ei heiltä eikä heidän vanhemmiltaan ole saatu.
Tanhuan sanoin " lasten muotokuvat käyvät vuoropuhelua 1500-luvulla syntyneen maalauksen kanssa. Aika muuttuu, mutta ihminen katsoo kuvasta kuin ennenkin".
Salin seinillä oli varmaan ainakin parikymmentä suurikokoista valokuvaa, joissa malleina olevat lapset ja nuoret poseerasivat vanhaan tapaan. Valitettavasti tässä osastossa ei saanut valokuvata, ehkä syynä oli se, että lupaa ei heiltä eikä heidän vanhemmiltaan ole saatu.
Tanhuan sanoin " lasten muotokuvat käyvät vuoropuhelua 1500-luvulla syntyneen maalauksen kanssa. Aika muuttuu, mutta ihminen katsoo kuvasta kuin ennenkin".
Tämän toisen osaston kuvauksessa siteeraan suoraan museon selostetta:
"Teoksiin ikuistetut taivaankappaleet kertovat paitsi eri aikoina vallinneesta maailmankuvasta, myös sen muuttumisesta. Näyttely on ensimmäinen Suomessa toteutettu katsaus, jossa kaukainen kosmos tulee lähelle sekä vanhoissa realistisissa maalauksissa että tuoreempina nykytaiteen töinä. Mukana on myös teos, joka on jossain vaiheessa vieraillut kansainvälisellä avaruusasemalla."
Oheisessa galleriassa on ensimmäisenä koko seinän peittänyt Greg Mortin Punainen, valkoinen ja sininen kuu. (Red, White and Blue Moon). Kysymyksessä on levylle maalattu öljymaalaus. Seuraavana on yksi esimerkki Hjalmar Munsterhjelmin (1840-1905) düsseldorfilaiseen tyyliin maalaamista ns. ihanteellisista maisemista. Huumoriakin mahtuu mukaan, jospa se kuu olisikin juusto, josta voisi lapiolla ottaa viipaleen lautaselle. Jatkuvasti sähköllä liikkuva metallinen laite taas kuvasi taivaankappaleiden liikkeitä.
"Teoksiin ikuistetut taivaankappaleet kertovat paitsi eri aikoina vallinneesta maailmankuvasta, myös sen muuttumisesta. Näyttely on ensimmäinen Suomessa toteutettu katsaus, jossa kaukainen kosmos tulee lähelle sekä vanhoissa realistisissa maalauksissa että tuoreempina nykytaiteen töinä. Mukana on myös teos, joka on jossain vaiheessa vieraillut kansainvälisellä avaruusasemalla."
Oheisessa galleriassa on ensimmäisenä koko seinän peittänyt Greg Mortin Punainen, valkoinen ja sininen kuu. (Red, White and Blue Moon). Kysymyksessä on levylle maalattu öljymaalaus. Seuraavana on yksi esimerkki Hjalmar Munsterhjelmin (1840-1905) düsseldorfilaiseen tyyliin maalaamista ns. ihanteellisista maisemista. Huumoriakin mahtuu mukaan, jospa se kuu olisikin juusto, josta voisi lapiolla ottaa viipaleen lautaselle. Jatkuvasti sähköllä liikkuva metallinen laite taas kuvasi taivaankappaleiden liikkeitä.
Lopulta oli syytä siirtyä uudelta puolelta vanhaan päärakennukseen sitä lasiseinäistä käytävää pitkin.
Vanha punatiilinen kartanorakennus rakennettiin vuorineuvos Gösta Serlachiuksen (1876‒1942) edustuskodiksi vuonna 1935. Talon isäntä oli Mäntän paperitehtaan perustajan G. A. Serlachiuksen veljenpoika. G. A. Serlachius Oy:n toimitusjohtajana hän oli vuodesta 1913. Vuonna 1928 hän rakennutti Mäntän kirkon, jossa on myös merkittäviä taideaarteita, mm. Alvar Cawénin alttaritaulu. Vuonna 1933 perustettiin Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, joka edelleen hoitaa perustajansa laajaa taidekokoelmaa. Hän lahjoitti sille mm. noin 250 teoksen taidekokoelmansa ja runsaasti G. A. Serlachius Oy:n osakkeita. Pääosa lahjoituksesta on Suomen taiteen kultakaudelta; siihen kuuluu mm. Akseli Gallen-Kallelan, Hannes Autereen, Jussi Mäntysen, Lennart Segerstrålen ja Albert Edelfeltin teoksia. Kaikki nämä ovat vanhassa vuonna 1935 rakennetussa päärakennuksessa.
Seuraavassa kuvassa on isäntä itse yhdessä rintakuvansa kanssa. Kun museossa ei saanut kuvata salaman kanssa, maalausten kuvista tuli osaksi epäselviä. Niinpä galleriassa on vain muutama veistos esimerkkeinä. Tässä vaiheessa on tekijäluetteloon lisättävä vielä Wäinö Aaltosen nimi.
Vanha punatiilinen kartanorakennus rakennettiin vuorineuvos Gösta Serlachiuksen (1876‒1942) edustuskodiksi vuonna 1935. Talon isäntä oli Mäntän paperitehtaan perustajan G. A. Serlachiuksen veljenpoika. G. A. Serlachius Oy:n toimitusjohtajana hän oli vuodesta 1913. Vuonna 1928 hän rakennutti Mäntän kirkon, jossa on myös merkittäviä taideaarteita, mm. Alvar Cawénin alttaritaulu. Vuonna 1933 perustettiin Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, joka edelleen hoitaa perustajansa laajaa taidekokoelmaa. Hän lahjoitti sille mm. noin 250 teoksen taidekokoelmansa ja runsaasti G. A. Serlachius Oy:n osakkeita. Pääosa lahjoituksesta on Suomen taiteen kultakaudelta; siihen kuuluu mm. Akseli Gallen-Kallelan, Hannes Autereen, Jussi Mäntysen, Lennart Segerstrålen ja Albert Edelfeltin teoksia. Kaikki nämä ovat vanhassa vuonna 1935 rakennetussa päärakennuksessa.
Seuraavassa kuvassa on isäntä itse yhdessä rintakuvansa kanssa. Kun museossa ei saanut kuvata salaman kanssa, maalausten kuvista tuli osaksi epäselviä. Niinpä galleriassa on vain muutama veistos esimerkkeinä. Tässä vaiheessa on tekijäluetteloon lisättävä vielä Wäinö Aaltosen nimi.
Gösta Serlachiuksen työ niin merkittäväksi kasvaneen paperitehtaan kuin taidemuseonkin hyväksi katkesi hänen kuolemaansa vuonna 1942. Perheemme asui isämme työn takia Mäntässä vuosina 1939‒1944. Tältä ajalta minulla on paljon muistoja tapahtumista, joita rekisteröin pian kouluikään tulevan pojan tarkoilla silmillä. Lokakuussa 1942 seisoin seuraamassa Gösta Serlachiuksen surusaattoa nykyisessä Länsitorinkadun ja Hallituskadun kulmassa niin, että Mäntän kivikirkko näkyi selvästi edessäpäin. Koko kadun mitalta tuli ruumisvaunujen perässä pääasiassa kävellen mustiin pukeutunutta väkeä. Pystyn yhä näkemään täyden kadun silmissäni. Käsitykseni mukaan Helsingissä kuollutta Serlachiusta vietiin silloin kirkkoon siunattavaksi, ja sen jälkeen kauempana sijaitsevalle hautausmaalle.
11.4. Amedeo Modigliani
Kun kesällä ensimmäisen kerran kuulin, että Ateneumiin on tulossa Amedeo Modiglianin näyttely, pomppasi heti mielen syövereistä esiin kuva kalvakkaasta, pitkäkaulaisesta naisesta, joka nojaa vähän soikeaa päätään hieman takakenoon ja katselee meitä uneliain silmin. Tokko lienee yhtään taitelijaa, jonka tyylistä syntyisi näin voimakas mielleyhtymä. Näitä kalvakkaita ja vähemmän kalvakkaita naisia ja vähän miehiäkin katselimme Ateneumissa Lahden Finlandia-Italian matkalla viime lauantaina 12.11. Muutamia esimerkkejä heistä on myös galleriassa tämän artikkelin lopussa.
Modigliani oli kotoisin Livornosta ja sai alkuohjauksensa italialaisissa taidekouluissa. Pariisiin hän asettautui vuonna 1906. Täällä hän ystävystyi ensiksi primitiivisestä taiteesta kiinnostuneiden Paul Gauguinin, Henri Matissen ja Pablo Picasson kanssa. Ateneumin näyttelyssä on joitakin hänen tältä kaudelta peräisin olevia arkaiseen tyyliin tehtyjä veistoksiaan. Saiko hän maalaustensa soikiokasvoisiin naishahmoihinsa vaikutteita primitiivisten kansojen rituaalinaamioista, sitä en tiedä, tämä ajatus saattaakin olla liiallista mutkien oikomista.
Mitä tyylisuuntaa Modigliani (1884‒1920) oikein edusti ? Ei hän ollut kubisti kuten hänen Pariisin vuosiensa ystävä Pablo Picasso. Ei liioin ekspressionisti, vaikka hänen sanotaan saaneen vaikutteita Matissen laajoista väripinnoista. Kubismissa ihmisiä ja esineitä pyritään näkemään useista eri tasoista ja useista näkökulmista niin, että maalaus näyttää jotenkin pirstaleiselta. Niin tai näin, 1900-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen pariisilaisympäristö Montmartnella oli uuden luomiseen erityisen hedelmällistä aikaa. Taiteilijat, kirjailijat ja runoilijat saivat vaikutteita toisiltaan, ja loivat näiden pohjalta oman tyylinsä. Ainoa luonnehdinta, jonka olen Modiglianista löytänyt on modernismi. Modernismi ei kuitenkaan ole yksittäinen ismi, vaan laaja liike, joka syntyi vastavaikutuksena 1800-luvun pysähtyneisyyttä ja vanhoja traditioita vastaan. Se vaikutti hyvin useilla kulttuurielämän aloilla.
Miten sitten Modigliani asettui vanhoja traditioita vastaan? Monen muun taitelijan (esim. modernin taiteen isäksi mainittu Cézanne) tapaan häntä kiehtoivat eri mantereet ja eri aikakausien kulttuurit. Muutamat näyttelyn veistokset kielivät jo tästä kiinnostuksesta. Mutta ennen muuta hän oli muotokuvamaalari, jonka alussa kuvatut, kasvoiltaan pidennetyt ja soikeakasvoiset naishahmot muodostuivat hänen tavaramerkikseen. Niillä oli oma erityinen värimaailmansa; kuparinpunaiset, ruskeat, siniharmaat ja vihreät värisävyt ovat vallitsevia. Varsinainen alastonmallien kuvaaja hän ei ollut, vaikka Ateneumkin on ottanut fasadilleen mainosmielessä yhden niistä. Oikeastaan hän maalasi joitakin tällaisia maalauksia vain puolalaissyntyisen mesenaattinsa, taidekauppias Léopold Zborowskin (1880‒1932) toivomuksesta. Tämähän hankki hänelle kaikki maalaustarvikkeet ja myös ammattimallit. Mitään ystävättäriä nämä naiset eivät hänelle olleet, kuten pariisilaistaitelijoista on totuttu ajattelemaan, olivat he sitten mistä maasta tahansa, vaikkapa Suomestakin kotoisin.
Mitä tyylisuuntaa Modigliani (1884‒1920) oikein edusti ? Ei hän ollut kubisti kuten hänen Pariisin vuosiensa ystävä Pablo Picasso. Ei liioin ekspressionisti, vaikka hänen sanotaan saaneen vaikutteita Matissen laajoista väripinnoista. Kubismissa ihmisiä ja esineitä pyritään näkemään useista eri tasoista ja useista näkökulmista niin, että maalaus näyttää jotenkin pirstaleiselta. Niin tai näin, 1900-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen pariisilaisympäristö Montmartnella oli uuden luomiseen erityisen hedelmällistä aikaa. Taiteilijat, kirjailijat ja runoilijat saivat vaikutteita toisiltaan, ja loivat näiden pohjalta oman tyylinsä. Ainoa luonnehdinta, jonka olen Modiglianista löytänyt on modernismi. Modernismi ei kuitenkaan ole yksittäinen ismi, vaan laaja liike, joka syntyi vastavaikutuksena 1800-luvun pysähtyneisyyttä ja vanhoja traditioita vastaan. Se vaikutti hyvin useilla kulttuurielämän aloilla.
Miten sitten Modigliani asettui vanhoja traditioita vastaan? Monen muun taitelijan (esim. modernin taiteen isäksi mainittu Cézanne) tapaan häntä kiehtoivat eri mantereet ja eri aikakausien kulttuurit. Muutamat näyttelyn veistokset kielivät jo tästä kiinnostuksesta. Mutta ennen muuta hän oli muotokuvamaalari, jonka alussa kuvatut, kasvoiltaan pidennetyt ja soikeakasvoiset naishahmot muodostuivat hänen tavaramerkikseen. Niillä oli oma erityinen värimaailmansa; kuparinpunaiset, ruskeat, siniharmaat ja vihreät värisävyt ovat vallitsevia. Varsinainen alastonmallien kuvaaja hän ei ollut, vaikka Ateneumkin on ottanut fasadilleen mainosmielessä yhden niistä. Oikeastaan hän maalasi joitakin tällaisia maalauksia vain puolalaissyntyisen mesenaattinsa, taidekauppias Léopold Zborowskin (1880‒1932) toivomuksesta. Tämähän hankki hänelle kaikki maalaustarvikkeet ja myös ammattimallit. Mitään ystävättäriä nämä naiset eivät hänelle olleet, kuten pariisilaistaitelijoista on totuttu ajattelemaan, olivat he sitten mistä maasta tahansa, vaikkapa Suomestakin kotoisin.
Suurikokoinen valokuva Modiglianista vetää huomion puoleensa seinällä heti Ateneumin näyttelykierroksen alussa. Kuvassa hän halunnee antaa itsestään boheemin, pariisilaistuneen maailmankansalaisen vaikutelman.
Modigliani oli aikanaan varsin tuntematon taiteilija, joka joutui luovuttamaan mesenaatilleen vaihtokauppana kaikki työnsä. Hänen vuonna 1920 tapahtuneen kuolemansa jälkeen edellä mainitusta mesenaatista tuli rikas mies. Kun taitelija vielä kuoli keuhkotautiin, noudatti hänen kohtalonsa muualtakin tuttua kaavaa. Traagista oli, että kuolinuutisen tultua hänen viimeisillään raskaana ollut vaimonsa heittäytyi korkealta parvekkeelta alas kadulle. Hän ei kestänyt yksin jäämistä. Pariskunnalta jäi kuitenkin aikaisemmin syntynyt tytär.
Alla on esimerkkejä Modiglianin teoksista. Viimeinen kuvapari osoittaa, että aloittelevan taiteilijan varattomuus ajoi epätavallisiin ratkaisuihin. Modigliani maalasi ensin laihan nuoren tytön, ja sitten toiselle puolelle kangasta lopullisena työnään miehen kuvan.
Modigliani oli aikanaan varsin tuntematon taiteilija, joka joutui luovuttamaan mesenaatilleen vaihtokauppana kaikki työnsä. Hänen vuonna 1920 tapahtuneen kuolemansa jälkeen edellä mainitusta mesenaatista tuli rikas mies. Kun taitelija vielä kuoli keuhkotautiin, noudatti hänen kohtalonsa muualtakin tuttua kaavaa. Traagista oli, että kuolinuutisen tultua hänen viimeisillään raskaana ollut vaimonsa heittäytyi korkealta parvekkeelta alas kadulle. Hän ei kestänyt yksin jäämistä. Pariskunnalta jäi kuitenkin aikaisemmin syntynyt tytär.
Alla on esimerkkejä Modiglianin teoksista. Viimeinen kuvapari osoittaa, että aloittelevan taiteilijan varattomuus ajoi epätavallisiin ratkaisuihin. Modigliani maalasi ensin laihan nuoren tytön, ja sitten toiselle puolelle kangasta lopullisena työnään miehen kuvan.
Modigliani oli hyvin tuottelias, sillä hän ehti maalata nelisen sataa työtä. Teoksista on nyt näytteillä Ateneumissa noin 100 kappaletta. Kun ne ovat peräisin useista eri museoista ja kokoelmista, on tarvittu paljon neuvotteluja, sopimisia ja logistiikkaa. Tämä nostaa erityisesti Ateneumin osuutta modernina laitoksena. Näyttelyn on tuottanut La Réunion des Musées Nationaux – Gran Palais. Se on ollut ennen Helsinkiä näytteillä vain Lillessä ja Budapestissä
Varsin moderni laitos Ateneum on nykyään muutenkin. Avarat yleisötilat ensimmäisessä kerroksessa ja tyylikäs ravintola tarjoavat keskusteluympäristön mille tahansa taiteesta kiinnostuneelle ryhmälle. Lisäksi tuloaulassa oli esillä installaatio, joka heti vie tulijan huomion. Kaarina Kaikkonen on jo aikaisemminkin kunnostautunut alalla, muistammehan ne miesten pikkutakit siellä Suurkirkon portailla joskus vuosia sitten. Nyt siellä katon rajassa ja vähän alempanakin riippui valtava määrä paitoja, joiden pelkkä hankinta yksinomaan on vaatinut paljon työtunteja. Kaikki ovat tietysti lahjoituksia. Kaikkosen intuitiosta syntyneenä kokonaisuutena paitojen paljous saa osakseen suurta kiinnostusta ja ihastusta.
11.3. Poimintoja Haapsalun kulttuurielämästä
Muutamilla opintomatkoilla on mahdotonta kartoittaa kokonaisen vilkkaan pikkukaupungin kulttuuririentoja, olivat ne matkat sitten kuinka hyvin johdettuja tahansa. Lisäksi kulttuurin kenttä on niin laaja, että myös minua paremmin perehtyneet joutuisivat pian määrittelykysymysten eteen. Kesäkausi on vielä vain pieni osa koko vuodenkulusta. Mitä me siis todella tiedämme Haapsalun koko tarjonnasta ? Aika vähän. Niinpä seuraavassa on kysymys pelkistä raapaisuista, merkittävistä kyllä, mutta ei lähimainkaan perusteellisista selvityksistä. Seuraavat hengenelämän alueet ovat tuttuja moneen kertaan Haapsalussa käyneille suomalaisillekin. Erityisesti ne ovat tuttuja lahtelaisille viron harrastajille, kiitos Leili Kujanpään.
Artikkelin osat eivät ole aikajärjestyksessä vaan aihepiireittäin ryhmiteltyinä. Tarinat ovat vuosilta 2011-2013. Teksti perustuu suureksi osaksi Railin päiväkirjoihin, kuvat ovat minun, ellei toisin mainita.
Musiikkia
Heinäkuussa 2011 osallistuimme Haapsalun vanhan musiikin festivaaliin, jonka järjestysnumero oli tällä kertaa jo 18. Tuomiokirkossa soitti Tallinnan Barokkiorkesteri (15.7), ja ohjelmistossa oli muun lisäksi tietysti Bachia. Kuvassa näkyvät kyllä flyygeli ja muitakin instrumentteja, mutta kuva on otettu kymmenkunta minuuttia ennen orkesterin jäsenten saapumista. Kun he sitten olivat valmiina, oli edessä olevat penkit jo täysin kansoitettuja. Kuvaajalla ei riittänyt kanttia tunkea itseään alttarin reunalle, ja niin tämä ns. kakkoskuva jäi ainoaksi.
Muutamilla opintomatkoilla on mahdotonta kartoittaa kokonaisen vilkkaan pikkukaupungin kulttuuririentoja, olivat ne matkat sitten kuinka hyvin johdettuja tahansa. Lisäksi kulttuurin kenttä on niin laaja, että myös minua paremmin perehtyneet joutuisivat pian määrittelykysymysten eteen. Kesäkausi on vielä vain pieni osa koko vuodenkulusta. Mitä me siis todella tiedämme Haapsalun koko tarjonnasta ? Aika vähän. Niinpä seuraavassa on kysymys pelkistä raapaisuista, merkittävistä kyllä, mutta ei lähimainkaan perusteellisista selvityksistä. Seuraavat hengenelämän alueet ovat tuttuja moneen kertaan Haapsalussa käyneille suomalaisillekin. Erityisesti ne ovat tuttuja lahtelaisille viron harrastajille, kiitos Leili Kujanpään.
Artikkelin osat eivät ole aikajärjestyksessä vaan aihepiireittäin ryhmiteltyinä. Tarinat ovat vuosilta 2011-2013. Teksti perustuu suureksi osaksi Railin päiväkirjoihin, kuvat ovat minun, ellei toisin mainita.
Musiikkia
Heinäkuussa 2011 osallistuimme Haapsalun vanhan musiikin festivaaliin, jonka järjestysnumero oli tällä kertaa jo 18. Tuomiokirkossa soitti Tallinnan Barokkiorkesteri (15.7), ja ohjelmistossa oli muun lisäksi tietysti Bachia. Kuvassa näkyvät kyllä flyygeli ja muitakin instrumentteja, mutta kuva on otettu kymmenkunta minuuttia ennen orkesterin jäsenten saapumista. Kun he sitten olivat valmiina, oli edessä olevat penkit jo täysin kansoitettuja. Kuvaajalla ei riittänyt kanttia tunkea itseään alttarin reunalle, ja niin tämä ns. kakkoskuva jäi ainoaksi.
17.7.2011 esiintyi Jaanin kirkossa lauluyhtye Hainavanker. Se esitti nykyään muotiin tulleen Hildegard Bingeniläisen (1098‒1179) lauluja. Hän oli saksalainen abbedissa, oman aikansa monipuolinen nero, säveltäjä ja kirjailija. Kirjallinen tuotanto kohdistui teologian, kosmologian, luonnonhistorian ja lääketieteen aloille.
Elokuun 2013 matkalle osui erilainen suurtapahtuma, nimittäin Augustibluus. Pääkonsertti oli linnan pihalla, joka oli melkein ääriään myöten täynnä. Itse asiassa oli kysymys useampipäiväisestä juhla-ajasta, jolloin musiikki soi toreilla, kahviloissa ja monissa muissakin paikoissa. Kerrotaan, että juhlat voivat kerätä kerrallaan jopa 10.000 kuulijaa.
Linnanpihalla oli ensimmäisenä vuorossa Virossa ilmeisesti hyvin tunnettu yhtye Andres Roots Roundbout, jonka ensimmäinen kappale oli oikein kaunis ja hauska, jopa meikäläisenkin korville sopiva. Mutta sitten volyymi nousi niin, että huonokuuloisten kuulokojeet pantiin taskuun tai käsilaukkuun. Kitarasoinnut olivat hauskoja ja erikoisia. Pääsolistilla oli metalliset sormisuojukset, joilla hän ilmeisesti sai äänet aikaan. Kyllä se toinenkin kitaristi näytti parastaan. Myös rumpali oli aika velikulta.
Tunti vierähti aika mukavasti, mutta sitten seuraavat yhtyeet lisäsivät volyymia niin, ettei siellä meikäläinen enää oikein kyennyt olemaan. Siirryimme muurien ulkopuolelle, ja sieltä kahvilasta puolen kilometrin päästä huomasin, että hyvää musiikkiahan se on. Mitenkähän ne pienet lapset siellä linnan pihalla oikein tulivat toimeen? Luulen, että meikäläisen iässä nykynuorista puolet kuulee huonosti, jotkut eivät enää mitään.
Elokuun 2012 matkalla seurasimme Haapsalun kesämusiikkisarjan konserttia ”Paljajalu Promenaadil”. Kuulijoille tarjottiin vahva kattaus rytmimusiikkia, eli popmusiikkia latinalaisamerikkalaisilla mausteilla, lisänä uusinta jazzia. Ohjelma oli kokoonpantu ”Eesti hääled 1” ja” Eesti Hääled 2” tuottamasta materiaalista. Vähän epätavallinen kahvikonsertti varsinkin näissä Kuursaalin kunnianarvoisissa puitteissa.
Kesä-heinäkuun vaihteessa 2013 Haapsalussa oli oikein konserttien suma. 30.7. olimme jälleen Kuursaalissa, tällä kertaa Alari Tamm soitti pianoa. Seuraavana päivänä oli vielä pietarilaisen Katarina Sokolovan pianokonsertti. 31.7. linnoituksessa soittivat Jäääär ja sõbrad. Vielä 1.8. oli Kuursaalissa kitarakonsertti.
Jäääär ja Sõbrad oli aikamoinen yllätys, sillä linnoituksen ulkopihan lavalle ilemestyi 50-60 –vuotiaita soittajia, he soittivat kitaraa, huilua, kanteletta ja rumpuja. Laulut olivat kansanlaulun tapaisia ja todella hauskoja. Ei siis ollenkaan nuorison suosimaa kovaäänistä rytmimusiikkia. Oikeastaan vain viilenevä ilta vähän häiritsi.
Teatteria
Elokuun alussa (2012) elettiin koko kaupungissa Valge Daam –tunnelmissa. Linnan ympärillä kahdella kadulla oli kojuja täynnä kaikenlaista käsin tehtyä tavaraa: kudonnaisia, koruja, pellavatöitä ja puutöitä. Katujen risteyskohdassa oli erilaisia kuoroesityksiä, oli soittoa ja laulua. Kaikki tämä oli tavallaan pohjustusta illalla kello 22.30 linnan pihalla tapahtuvalle näytelmälle (Mängime Valget Daami), jossa käsiteltiin muurin sisälle suljetun naisparan kohtaloa. Esittelylehtisessä sanottiin, että kysymyksessä oli kymmenen katkelmaa mielikuvitusta ja tätä päivää. Mukana olivat rakastavaiset Maret ja Jaakob. Lavalla näkyi molempien sukulaisia ja heidän lisäkseen niin piispa, pappi ja munkki, eli keitos kaikesta siitä, mitä entisaikojen rajoittuneet mielipiteet velloivat.
Joukolla tietysti vilkaistiin päiväsaikaan ulkoapäin myös kastekappelin ikkunoihin, joihin elokuun ensimmäisen täydenkuun aikoihin piti vanhan tarinan mukaan tulla häivähdys nuoresta naisesta. Koko porukka oli eräässä omassa kuvassani, mutta jostain syystä en saanut sitä tähän oikeassa asennossa.
Kuinkahan monta nuorta naista maailmassa oikein on muurattu linnan muurien sisään? Muistaakseni näin on tarinan mukaan käynyt myös Olavinlinnassa, jossa laulun sanoin hänen verestään kasvoi läpi muurin kaunis pihlaja. Savonlinnassa ei kuitenkaan ole ymmärretty tuotteistaa tapahtumaa haapsalulaisten tapaan. Kai heillä on ollut vuosittain tarpeeksi tekemistä oopperajuhliensa takia ! Tuulikin kuva.
Komöödiateater Oü esiintyi Piispanlinnan kesäteatterissa. Esitys käsitteli teatteriharjoituksien kulkua. Kaikenlaista sotkua riitti, kun pariskuntien jäsenet rakastuivat toisen pariskunnan osapuoliin. Esityksen hahmoksi nousi sitten teatteriesityksen kirjoittajana, lavastajana ja ohjaajana esiintynyt mies, joka julisti: ”Minä olin suuri näyttelijä jo 20 vuotta sitten, ja olen yhä”. Farssin rajoja koettelevan komedian kulku oli siinä määrin selkeää, että tapahtumissa pysyi hyvin mukana. Joskus kyllä tuli ihmeteltyä, että mille ihmeelle ne virolaiset katsojat siinä vieressä taas oikein nauroivat !
Kuvataidetta ja käsityötä
Kuvataidetta ja käsityötä
Vuoden 2013 heinä- elokuun vaihteen kulttuuriviikolla jokainen huoneväki sai tehtäväkseen tutustua kaupungilla johonkin kulttuurikohteeseen. Illan puoleen kukin sitten kertoi Lahe-majassa, majoituspaikassamme siitä, mitä oli löytänyt. Meidän osaksemme tuli selvittää, millainen on Evald Okas –nimisen taitelijan (1915‒2011) töiden varaan perustettu museo keskellä kaupunkia Karja -kadulla. Okas ehti vaikuttaa Viron taide-elämässä yli 60 vuotta. Hän päätti taideopintonsa jo 1930-luvulla, sota-aika sujui pääasiassa eestiläisille taiteilijoille perustetussa Jaroslavin kollektiivissa. Sodan jälkeen hänet on tunnettu taiteilijana, joka laajensi tuntuvasti kansanomaista taidekäsitystä niin tunnelmien kuin teemojenkin suhteen. Kotimaiset maalaustraditiot ja luonnonkokemukset saivat ulkomaanmatkojen tuomaa lisäarvoa.
Museon ensimmäisen kerroksen päähuomion sai kuulu Tiit Pääsuke värikkäillä ja mehevillä, varsin moderneilla maalauksilla. Toisessa kerroksessa nähtiin huomattavasti perinteisempää taidetta. Yksityiskohdista voisi mainita Kihnu neiu (kuva), Mahtran sota, Kaks kalurit, Veneetsia karnevaal ja püha Markuse kirik. Italialaisvaikutteita siis. Kolmannessa kerroksessa oli näyttely nimeltä Haapsalun lasipäivät (Haapsalu klaasipäevad), joka esitteli katoista riippuvia kuin myös seinälle ripustettuja, taidokkaasti valaistuja suurikokoisia lasitöitä.
Oheiset galleriakuvat näyttävät mistä museossa oli kysymys. Viimeisenä on majapaikkamme Lahe Majan pihapiiri, johon kehitimme joukolla eräänlaisena kurssityönä näytelmän Valehtelijate klubi.
Museon ensimmäisen kerroksen päähuomion sai kuulu Tiit Pääsuke värikkäillä ja mehevillä, varsin moderneilla maalauksilla. Toisessa kerroksessa nähtiin huomattavasti perinteisempää taidetta. Yksityiskohdista voisi mainita Kihnu neiu (kuva), Mahtran sota, Kaks kalurit, Veneetsia karnevaal ja püha Markuse kirik. Italialaisvaikutteita siis. Kolmannessa kerroksessa oli näyttely nimeltä Haapsalun lasipäivät (Haapsalu klaasipäevad), joka esitteli katoista riippuvia kuin myös seinälle ripustettuja, taidokkaasti valaistuja suurikokoisia lasitöitä.
Oheiset galleriakuvat näyttävät mistä museossa oli kysymys. Viimeisenä on majapaikkamme Lahe Majan pihapiiri, johon kehitimme joukolla eräänlaisena kurssityönä näytelmän Valehtelijate klubi.
Haapsalun kaupungin näyttelytila Linnagalleria oli kohteenamme heinäkuussa 2011. Vieressä olevassa korkeammassa osassa on kirjasto. Koko kompleksi rappuineen ja aukioineen henkii neuvostoajan mahtipontista henkeä.
Kohteemme Tarbekunstinäitus eli taideteollisuusnäyttely toi esiin joukon keraamikkoja ja heidän keraamisia muotoilutöitään. Oma osastonsa oli tekstiilitaiteilija Kaire Talilla ja erityisesti hänen gobeliineillaan. Pian melkein tyhjään galleriaan astuttuamme sattui hauska tapahtuma, hälytyskellot alkoivat soida niin karmivalla äänellä, että sitä oli vaikea sietää. Juolahti jo mieleen, onko joku roisto tunkeutunur näihin tiloihin, itseämme sellaiseksi mieltäneet. Pakko oli välillä mennä ulos. Seuraavana päivänä saimme viereisessä kirjastossa kuulla, että vika oli hälytysjärjestelmässä, eikä ollut kuulemma ensimmäinen kerta.
Kaire Tali oli kutsunut näyttelyyn viisi tuntemaansa keraamikkoa, joiden työt sopivatkin hyvin yhteen gobeliinien kanssa. Osittain ne olivat veistoksellisia, mutta kyllä niillä oli myös taideteollista käyttöarvoa. Kaire Talin työt olivat peräti 20 vuoden ajalta, joten ne antoivat perspektiiviä hänen taitreellisen ominaislaatunsa kehitykselle. Hän käyttää aika paljon traditionaalista tekniikkaa, mutta hänellä on myös kokeellisia töitä.
Tässä yhteydessä tekee mieli mainita myös meille tutuksi tulleen Pilvi Kangron nimi. Hän valmistaa pajassaan Piispanlinnan kupeella erikoisissa kipsimuoteissa saviesineitä, lähinnä koruja, joita turistit mielellään ostavat. Monet meistä ovat saaneet hänen opastuksellaan kokeilla, miltä savi ja sen muokkaaminen sormissa tuntuu.
Omia kädentaitojamme saimme silloisessa majapaikassamme Laine-hotellissa kehittää ns. hierontasaippuoiden valmistuksessa. Siinä kiedottiin eriväristä villalankaa oman valinnan mukaan pienen saippuapalan ympärille. En olisi ikinä uskonut, että suostuisin moiseen, mutta niin vain kävi ja hauskaahan se pelkästään oli. Leikkipuhetta riitti, ja sehän oli tietysti myös homman tarkoitus.
Oheisessa galleriassa on ensin kuva gobeliinista ja sitten keramiikkatyöstä, jonka kokonaisuudessaan piti kuvata venettä. Osa molemmista laidoista jäi kuvaa siirtäessäni pois. Viimeisenä on kuva "saippuaharjoituksesta", joka ennakkoluuloista poiketen oli oikeastaan aika hauska.
Kohteemme Tarbekunstinäitus eli taideteollisuusnäyttely toi esiin joukon keraamikkoja ja heidän keraamisia muotoilutöitään. Oma osastonsa oli tekstiilitaiteilija Kaire Talilla ja erityisesti hänen gobeliineillaan. Pian melkein tyhjään galleriaan astuttuamme sattui hauska tapahtuma, hälytyskellot alkoivat soida niin karmivalla äänellä, että sitä oli vaikea sietää. Juolahti jo mieleen, onko joku roisto tunkeutunur näihin tiloihin, itseämme sellaiseksi mieltäneet. Pakko oli välillä mennä ulos. Seuraavana päivänä saimme viereisessä kirjastossa kuulla, että vika oli hälytysjärjestelmässä, eikä ollut kuulemma ensimmäinen kerta.
Kaire Tali oli kutsunut näyttelyyn viisi tuntemaansa keraamikkoa, joiden työt sopivatkin hyvin yhteen gobeliinien kanssa. Osittain ne olivat veistoksellisia, mutta kyllä niillä oli myös taideteollista käyttöarvoa. Kaire Talin työt olivat peräti 20 vuoden ajalta, joten ne antoivat perspektiiviä hänen taitreellisen ominaislaatunsa kehitykselle. Hän käyttää aika paljon traditionaalista tekniikkaa, mutta hänellä on myös kokeellisia töitä.
Tässä yhteydessä tekee mieli mainita myös meille tutuksi tulleen Pilvi Kangron nimi. Hän valmistaa pajassaan Piispanlinnan kupeella erikoisissa kipsimuoteissa saviesineitä, lähinnä koruja, joita turistit mielellään ostavat. Monet meistä ovat saaneet hänen opastuksellaan kokeilla, miltä savi ja sen muokkaaminen sormissa tuntuu.
Omia kädentaitojamme saimme silloisessa majapaikassamme Laine-hotellissa kehittää ns. hierontasaippuoiden valmistuksessa. Siinä kiedottiin eriväristä villalankaa oman valinnan mukaan pienen saippuapalan ympärille. En olisi ikinä uskonut, että suostuisin moiseen, mutta niin vain kävi ja hauskaahan se pelkästään oli. Leikkipuhetta riitti, ja sehän oli tietysti myös homman tarkoitus.
Oheisessa galleriassa on ensin kuva gobeliinista ja sitten keramiikkatyöstä, jonka kokonaisuudessaan piti kuvata venettä. Osa molemmista laidoista jäi kuvaa siirtäessäni pois. Viimeisenä on kuva "saippuaharjoituksesta", joka ennakkoluuloista poiketen oli oikeastaan aika hauska.
Anne Arron taidekahvilassa Karja- ja Posti -katujen kulmauksessa käynti heinäkuussa 2011 oli miellyttävä kokemus. Sen toiseen kerrokseen oli järjestetty tapaaminen johon osallistui mm. Haapsalu sallin tekijöitä. Pöytäämme osui heistä kaikkein merkittävin, Aime Edasi, joka osoittautui valloittavaksi persoonallisuudeksi. Hän onnistui saamaan meidätkin vilkkaasti puhumaan, vaikka kielitaitomme ei tuossa vaiheessa ollut kummoinenkaan. Perheasiatkin ja aikaisemmat elämänvaiheetkin tuli puolin ja toisin kerrattua. Aime pitää jatkuvasti kursseja myös ulkomaalaisille, ja taisipa vaimoni muistaa tuttavapiiristään jonkun suomalaisenkin, joka oli ollut kurssilla. Hän on kirjoittanut useita käsityökirjoja ja tehnyt merkittävää työtä Haapsalun käsityökeskuksen kehittämiseksi. Haapsalu salli on kuuluisa hartialiina, joka on kudottu niin ohuesta langasta, että sen voi kokonaan vetää kihlasormuksen läpi. Malli on perinteinen ja pitsimäisen koristeellinen.
Edellä oleva kuva, samoin kuin ensimmäinen galleriakuva ovat Tuulikin. Galleriassa on ensiksi kaksi Aimea, uskolliset Haapsalun ystävämme, sitten on yksi Arron kahvilassa olleista taide-esineistä. Lopuksi perheemme ainoa asiantuntija tutustuu käsityökeskukseen.
Edellä oleva kuva, samoin kuin ensimmäinen galleriakuva ovat Tuulikin. Galleriassa on ensiksi kaksi Aimea, uskolliset Haapsalun ystävämme, sitten on yksi Arron kahvilassa olleista taide-esineistä. Lopuksi perheemme ainoa asiantuntija tutustuu käsityökeskukseen.
Kulttuurihahmoja eri aloilta
Kaikki ovat tulleet tutuiksi lahtelaisten viron harrastajien kulttuurimatkoilla.
Cyrillus Kreek (1889‒1962) sävelsi pääosaksi hengellistä musiikkia, mutta jätti lauluillaan vahvasti jälkensä myös kuoromusiikin kehitykseen. Kreek asui Väike Viikin ja Eesviikin välisellä kannaksella, jossa aivan viime vuosiin saakka on sijainnut hänen kotimuseonsa. Se on Väike Viikiä ajatellen vastapäätä Laine –hotellia. Hän toimi monia vuosia koulujen musiikinopettajana, jonkin aikaa myös Tallinnan konservatoriossa. Kreek keräsi oppilaidensa kanssa kansanmusiikkia eri puolilta Läänemaata. Häneltä jäi perinnöksi useita a cappella –lauluja ja ensimmäinen virolainen Requiem. Hänen kunniakseen on järjestetty joitakin musiikkifestivaaleja.
Kaikki loput galleriakuvat ovat Tuulikilta. Kiitos !
Kaikki ovat tulleet tutuiksi lahtelaisten viron harrastajien kulttuurimatkoilla.
Cyrillus Kreek (1889‒1962) sävelsi pääosaksi hengellistä musiikkia, mutta jätti lauluillaan vahvasti jälkensä myös kuoromusiikin kehitykseen. Kreek asui Väike Viikin ja Eesviikin välisellä kannaksella, jossa aivan viime vuosiin saakka on sijainnut hänen kotimuseonsa. Se on Väike Viikiä ajatellen vastapäätä Laine –hotellia. Hän toimi monia vuosia koulujen musiikinopettajana, jonkin aikaa myös Tallinnan konservatoriossa. Kreek keräsi oppilaidensa kanssa kansanmusiikkia eri puolilta Läänemaata. Häneltä jäi perinnöksi useita a cappella –lauluja ja ensimmäinen virolainen Requiem. Hänen kunniakseen on järjestetty joitakin musiikkifestivaaleja.
Kaikki loput galleriakuvat ovat Tuulikilta. Kiitos !
Ernst Enno (1875‒1934) tuli parhaiten tunnetuksi runoilijana ja lastenkirjojen tekijänä. Hän toimi pitkään eri tehtävissä lehtimiehenä ja vuodesta 1919 Läänemaan koulukuraattorina. Hän kuoli Haapsalussa ja on myös haudattu sinne.
K.A.Hunnius (1807‒ 1868) on ollut ehkä merkittävin Haapsalun kylpylätoiminna kehittäjä. Hänestä kirjoitin jo ensimmäisessä Haapsalua koskevassa artikkelissa.
Bernhard Laipmann (1865‒1906) syntyi ja kuoli Vigalassa. Hänen rintakuvansa on Haapsalussa Sadam –kadulla lähellä Hotelli Lainetta. Laipmann nousi kovaotteista aatelista vuokranantajaansa vastaan ja sai aikaan vuoden 1905 kapinaliikkeen. Hän kieltäytyi raipparangaistuksesta ja joutui venäläisen rangaistuskomppanian teloittamaksi. Hän nousi vastarinnan symboliksi koko Virossa. Muistomerkin on veistänyt Roman Haavamägi 1933. Laipmann on ollut esikuvana Aino Kallaksen novelliin Bernhard Riives.
Ants Laikmaa (1866‒1942), alkuperäiseltä nimeltään Hans Laipman oli edellisen nuorempi veli. Hän oli taidemaalari, jolla on ollut merkittävä asema virolaisten impressionistien keskuudessa. Hän opiskeli erityisesti Düsseldorfissa ja vieraili myös monissa muissa Euroopan kaupungeissa Italiaa myöten. Erityisen tunnettuja ovat hänen maalaamansa monet muotokuvat. Hänen puolisonsa Marie Under oli ajan kuuluisin virolainen runoilija. Hänen kotimuseonsa on Kardapikun kylässä Lääne-Nigulassa. Jossain vaiheessa oli tarkoitus käydä joukolla sitä katsomassa, mutta aikataulut eivät sopineet. Ehkä vierailu toteutuu ennen pitkää.
K.A.Hunnius (1807‒ 1868) on ollut ehkä merkittävin Haapsalun kylpylätoiminna kehittäjä. Hänestä kirjoitin jo ensimmäisessä Haapsalua koskevassa artikkelissa.
Bernhard Laipmann (1865‒1906) syntyi ja kuoli Vigalassa. Hänen rintakuvansa on Haapsalussa Sadam –kadulla lähellä Hotelli Lainetta. Laipmann nousi kovaotteista aatelista vuokranantajaansa vastaan ja sai aikaan vuoden 1905 kapinaliikkeen. Hän kieltäytyi raipparangaistuksesta ja joutui venäläisen rangaistuskomppanian teloittamaksi. Hän nousi vastarinnan symboliksi koko Virossa. Muistomerkin on veistänyt Roman Haavamägi 1933. Laipmann on ollut esikuvana Aino Kallaksen novelliin Bernhard Riives.
Ants Laikmaa (1866‒1942), alkuperäiseltä nimeltään Hans Laipman oli edellisen nuorempi veli. Hän oli taidemaalari, jolla on ollut merkittävä asema virolaisten impressionistien keskuudessa. Hän opiskeli erityisesti Düsseldorfissa ja vieraili myös monissa muissa Euroopan kaupungeissa Italiaa myöten. Erityisen tunnettuja ovat hänen maalaamansa monet muotokuvat. Hänen puolisonsa Marie Under oli ajan kuuluisin virolainen runoilija. Hänen kotimuseonsa on Kardapikun kylässä Lääne-Nigulassa. Jossain vaiheessa oli tarkoitus käydä joukolla sitä katsomassa, mutta aikataulut eivät sopineet. Ehkä vierailu toteutuu ennen pitkää.
11.2. Haapsalun kirkot ja seurakunnat
Haapsalun kirkot ovat monille suomalaisille varsin tuttuja. Toiset ovat kiinnostuneita sellaisista rakennushistoriallisista erityispiirteistä, joita meillä ei tavata. Jo neuvostovallan aikana alkanut seurakuntayhteistyö jatkuu edelleen vilkkaana. Monet ovat mieltyneet konsertteihin, joita kirkoissa pidetään. Tunnetuin konserttisarja on Vanhan musiikin päivät.
Pyhän Johanneksen seurakunnan kirkot
Kuten tiedetään, Haapsalun keskiaikainen katedraali on osa piispanlinnaa. Maallinen ja hengellinen valta oli tässä osassa maata näiden seinien sisällä aina Liivin sotaan saakka. Katedraali on Haapsalun Pyhän Johanneksen seurakunnan pääkirkko, toinen on Koolikadulla sijaitseva Jaanikirik.
Rakennuksen historiaan on myöhemmin kuulunut ajalle tyypillisiä tulipaloja ja muita vahinkoja. 1800-luvulla ruvettiin muurien ympäröimää aluetta rakentamaan romantiikan ajan linnanpuistoksi. Vuonna 1886 aloitettiin kolme vuotta kestänyt restaurointi. Romantiikan aikainen sisäänkäynti muutettiin gotiikkaa mukailevaksi ja seiniä maalattiin säilyneiden fragmenttien mukaan.
Rakennuksen historiaan on myöhemmin kuulunut ajalle tyypillisiä tulipaloja ja muita vahinkoja. 1800-luvulla ruvettiin muurien ympäröimää aluetta rakentamaan romantiikan ajan linnanpuistoksi. Vuonna 1886 aloitettiin kolme vuotta kestänyt restaurointi. Romantiikan aikainen sisäänkäynti muutettiin gotiikkaa mukailevaksi ja seiniä maalattiin säilyneiden fragmenttien mukaan.
Tuomiokirkko on yksilaivainen, ja pääalttarin paikkaa korostaa runsaammin koristeltu holvisto. Tyylillisesti kirkossa on sekä romaanisia että goottilaisia piirteitä. Viimeksi mainituista kertovat mm. katon ruoteet sekä niiden että ikkunoiden suipot kaaret.
Neuvostoliiton vuonna 1940 suorittaman valloituksen jälkeen kirkko suljettiin, mutta avattiin lyhyeksi jääneen saksalaisvallan aikana. Sen jälkeen se seisoi tyhjänä, olipa se jonkin aikaa viljavarastonakin. Välillä sinne suunniteltiin jopa uimahallia. Vuonna 1971 aloitettiin kirkon restaurointi konserttisaliksi muuttamista varten. Uuden itsenäisyyden alkaessa seurakunta sai kirkon takaisin. Korjauksia jouduttiin vieläkin tekemään. Niiden jälkeen pidettiin ensimmäinen jumalanpalvelus jouluna 1990. Äitienpäivänä 1992 vihittiin ristiäiskappelissa äitien alttari muistoksi neuvostoaikana menehtyneille äideille. Sen tilasi lääkäri Heino Noor, jonka oma äiti kyydittiin Siperiaan.
Galleriassa on ensimmäisenä ristiäiskappeli, seuraavana sisäkuva Jaanin kirkosta. Kolmannessa on tuomiokirkon sijainti numerolla 1, Jaanin kirkko numerolla 2, ortodoksiset kirkot ovat numeroilla 3 ja 4.
Neuvostoliiton vuonna 1940 suorittaman valloituksen jälkeen kirkko suljettiin, mutta avattiin lyhyeksi jääneen saksalaisvallan aikana. Sen jälkeen se seisoi tyhjänä, olipa se jonkin aikaa viljavarastonakin. Välillä sinne suunniteltiin jopa uimahallia. Vuonna 1971 aloitettiin kirkon restaurointi konserttisaliksi muuttamista varten. Uuden itsenäisyyden alkaessa seurakunta sai kirkon takaisin. Korjauksia jouduttiin vieläkin tekemään. Niiden jälkeen pidettiin ensimmäinen jumalanpalvelus jouluna 1990. Äitienpäivänä 1992 vihittiin ristiäiskappelissa äitien alttari muistoksi neuvostoaikana menehtyneille äideille. Sen tilasi lääkäri Heino Noor, jonka oma äiti kyydittiin Siperiaan.
Galleriassa on ensimmäisenä ristiäiskappeli, seuraavana sisäkuva Jaanin kirkosta. Kolmannessa on tuomiokirkon sijainti numerolla 1, Jaanin kirkko numerolla 2, ortodoksiset kirkot ovat numeroilla 3 ja 4.
Kooli-kadulla on seurakunnan toinen kirkko, joka on nimetty Pyhälle Johannekselle (Jaanikirik). Se rakennettiin 1500-luvulla keskiaikaisen viljamakasiinin muureille. Tämä selittää sen, miksi kirkko on kristillisten traditioiden vastaisesti pohjois-etelä -suuntainen. Sali on yksilaivainen, matala ja holvaamaton.
Jaani kirik rakennettiin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen levottomina aikoina. Viimeisin korjaus on ollut hiljattain tehty julkisivuremontti, jonka toteutti seurakunnan perustama varainhankintaorganisaatio nimeltä Osaühing Haapsalu Koguduse Varahaldus. Suurimman osan korjauksesta maksoivat kulttuuriministeriö ja Haapsalun kaupunki.
Kolme vuotta kestänyt remontti saatiin päätökseen kevätkesällä 2011, ja juhlallinen kiitosjumalanpalvelus pidettiin 17.7.2011. Kunnostustyöt olivat hyvin perusteellisia, niitä olivat vanhan rappauksen poistaminen sekä uuden rappaaminen ja maalaaminen, ympäristön kunnostus ja kiviaidan korjaus, ikkunoiden ja ovien uusiminen, historiallisten hautapaikkojen kunnostaminen, kauko- ja lattialämmityksen asentaminen, kivilattian kunnostus ja urkujen ensimmäisen vaiheen korjaus.
Jaani kirik rakennettiin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen levottomina aikoina. Viimeisin korjaus on ollut hiljattain tehty julkisivuremontti, jonka toteutti seurakunnan perustama varainhankintaorganisaatio nimeltä Osaühing Haapsalu Koguduse Varahaldus. Suurimman osan korjauksesta maksoivat kulttuuriministeriö ja Haapsalun kaupunki.
Kolme vuotta kestänyt remontti saatiin päätökseen kevätkesällä 2011, ja juhlallinen kiitosjumalanpalvelus pidettiin 17.7.2011. Kunnostustyöt olivat hyvin perusteellisia, niitä olivat vanhan rappauksen poistaminen sekä uuden rappaaminen ja maalaaminen, ympäristön kunnostus ja kiviaidan korjaus, ikkunoiden ja ovien uusiminen, historiallisten hautapaikkojen kunnostaminen, kauko- ja lattialämmityksen asentaminen, kivilattian kunnostus ja urkujen ensimmäisen vaiheen korjaus.
Haapsalun Pyhän Johanneksen seurakunnan kokonaisjäsenmäärä oli vuonna 2008 noin 2000. Maksavia jäseniä oli vuonna 2005 Eestin kirkon tilastojen mukaan 445. Ongelmat ovat olleet niitä tavallisia: nuoret lähtevät työn ja opiskelun perässä muualle, eli jäsenmäärä on laskussa. Seurakunnalla on kaksi kirkkoa, kanslia, diakoniatalo ja osuus leirikeskus Koopa -talossa. Jumalanpalveluksia pidetään ajoittain myös suomeksi. Vuonna 2007 pidettiin yhteensä 229 tilaisuutta, jumalanpalveluksia, konsertteja, raamattutunteja ja muita palveluksia.
Kirkkoherrana on jo pitkään toiminut rovasti Tiit Salumäe, Eestin luterilaisen kirkon konsistorion (hallituksen) jäsen sekä eräiden sen komissioiden esimies. Näihin kuuluu myös ulkosuhteista huolehtiva komissio. Hän on nykyään Viron luterilaisen kirkon apulaispiispa. Maallikkotyö on merkittävässä asemassa. Seurakunnalla on lahjoitusmyyntiä ja talkooryhmiä, jotka valmistavat ruokaa sekä siivoavat kirkkoa ja kansliatiloja. Musiikkityötä tekee 56 ihmistä, kuoroja on niin aikuisille kuin lapsillekin.
Suomalaiset ystäväseurakunnat
Haagan, Korsnäsin, Loviisan ja Nakkilan seurakunnat
Haapsalun suhteet Suomeen ovat syntyneet paljolti tärkeäksi koetun rauhanliikkeen, ja erityisesti vuonna 1987 perustetun Loviisan rauhanfoorumin puitteissa. Näissä Loviisassa pidetyissä tilaisuuksissa niin virolaiset kuin unkarilaisetkin ystävät saattoivat ensi kerran puhua vapaasti maittensa ja seurakuntiensa tilanteesta. Ystävyyssuhde entiseen Huopalahden seurakuntaan syntyi kuitenkin jo varhain neuvostokaudella, silloisen Suomessa varsin tunnetun kirkkoherran Matti Hakkaraisen aikana.
Kun Huopalahden yksi rippikoulu oli tapana pitää kerran vuodessa Haapsalussa, päätettiin lopulta kolmen seurakunnan voimin hankkia Koopa-talo tähän tarkoitukseen. Se sijaitsee Pullapään kylässä noin 12 kilometriä Rohukülan suuntaan. Esimerkiksi vuonna 2005 silloisesta Huopalahden (nykyisestä Haagan) seurakunnasta osallistui 15 hengen ryhmä, kaksi työntekijää, puolet seurakuntaneuvostosta ja muutamia seurakuntalaisia. Majoitustilat Koopassa olivat jo siinä vaiheessa, että pian rippikoululaisten telttamajoitus oli siirtymässä historiaan. Talkootöitä tarvittiin senkin jälkeen.
Vanhan Koopa -talon ylläpito alkoi kuitenkin olla ongelmallista. Huopalahden seurakuntaneuvosto myönsi vuonna 2009 Haapsalun seurakunnalle siihen avustusta. Kaikkien kolmen seurakunnan osuus oli 1000 euroa vuodessa. Samalla kuitenkin annettiin jo edellisenä vuonna perustetun työryhmän tehtäväksi miettiä, mitä Koopa- talon tulevaisuuden hyväksi pitäisi tehdä. Tulos ei ole tiedossani.
Helsingin seurakuntayhtymän sivujen mukaan kaupunkilaisilla on nykyään ystävyystyötä yhdeksän virolaisen seurakunnan suuntaan. Näistä Haagan seurakunta (Hakavuoren ja Huopalahden seurakunnat yhdistyivät) tekee työtä sekä Jõelähtmessa että Haapsalussa, jossa kumppaneina ovat myös Loviisan suomalainen, Korsnäsin ja Nakkilan seurakunnat. Näiden lisäksi työtä ovat Haapsalussa tehneet omalla sarallaan mm. Samaria rf. ja Karjalan Tuki Kuusankoski ry. Posti –kadulla on näkyvissä Samarian kaupan kyltti.
Ortodoksiset kirkot ja seurakunnat
Kun Virossa ja myös Haapsalussa on kahden suunnan ortodoksisia seurakuntia, on paikallaan luoda yleiskatsaus ortodoksisiin seurakuntajärjestelyihin sodan jälkeen. Tämä luku perustuu teokseeni Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa (2012).
Heti neuvostovallan alussa uudet vallanpitäjät lakkauttivat Viron ortodoksisen Konstantinopolin alaisen laillisen kirkon. He perustivat sen tilalle Moskovan patriarkaatin hiippakunnan. Se vihki papeiksi pääasiassa venäläisiä ja vain aivan harvoin virolaisia. Mutta senkin asema oli tukala, omaisuus oli valtiollistettu ja kaikesta piti sopia vallanpitäjien kanssa. Kirkollisia toimituksiakaan ei saanut pitää kuin tiukasti rajoitetuissa tiloissa.
Neuvostovallan ajalla noin 80 % Viron ortodoksisista kirkoista tuhoutui tai kärsi vaurioita. Silloinen Tallinnan ja Viron metropoliitta joutui kaiken aikaa sukkuloimaan kirkon ja kommunistihallinnon välissä. Myöhemmin hänet on tunnettu Moskovan ja koko Venäjän patriarkkana nimellä Aleksei II. Hän kuoli vuonna 2008.
Lakkautetun eli laillisen kirkon (EAÕK) synodi jatkoi toimintaansa Ruotsissa (ja Yhdysvalloissa) osana ekumeenista patriarkaattia. Sen autonomiaa ei koskaan lakkautettu, vaikka se toimi vain niissä maissa, joissa oli virolaisia pakolaisia. Autonomia saatettiin toimivaksi Virossa jälleen vuonna 1996. Moskovan patriarkaatti ei tätä hyväksynyt vaan rekisteröi oman hiippakuntansa nimellä Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksinen kirkko (MPEOK).
Kun Viro itsenäistyi uudelleen vuonna 1991, tuli ongelmaksi se, kumpaan suuntaan ortodoksien tuli orientoitua, Moskovaan vai Konstantinopoliin. Pakolaiskirkko ja suuri osa maassa olevista syntyperäisistä virolaisista ortodokseista vierasti miehitysajan kokemustensa takia ajatusta Moskovan patriarkaattiin kuulumisesta. Avuksi tulivat suomalaiset, jotka arkkipiispa Johanneksen johdolla tukivat Viron kirkon palauttamista takaisin Konstantinopolin alaisuuteen.
Välit Venäjän kirkon alaisiin ortodokseihin tietysti huononivat, erityisesti välejä hiersi kysymys kirkon omaisuudesta. Omaisuus oli takavarikoitu valtiolle, joka nyt siis oli Viron itsenäinen tasavalta. Kesken kaikkien kiistojen vuonna 1996 Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi päätti palauttaa Viron kirkon autonomian ja ottaa se jälleen alaisuuteensa. Suomen kirkon arkkipiispa Johannes määrättiin Viron kirkon väliaikaiseksi johtajaksi locum tenens, eli oman toimensa ohella.
Venäjän kirkon reaktio oli voimakas. Se katkaisi rukousyhteyden ja samalla myös ehtoollisyhteyden niin Konstantinopolin patriarkaatin kuin myös Suomen ortodoksisen kirkon kanssa, ja tietysti Viron apostolisen ortodoksisen kirkon kanssa, jota se ei edes tunnustanut. Seurakunnista suurin osa valitsi Konstantinopolin alaisen Viron kirkon, mutta jäsenmäärällisesti suuremmaksi jäi Moskovan alainen kirkko. Tämä johtui siitä, että Neuvostoliiton aikana maahan oli muuttanut suuri määrä venäläisväestöä.
Omaisuuden palauttaminen tuotti eniten ongelmia Tallinnassa. Kaupunginoikeus päätti jo vuonna 1991 tunnustaa Tukholmassa oleskelleen pakolaissynodin Viron ortodoksisen kirkon jatkajaksi. Nyt sen tehtävät siirtyivät Viron apostolisen kirkon valitsemalle uudelle synodille, joka tuli hallinnoimaan myös omaisuutta. Suuria ongelmia syntyi siitä, että Tallinnan ortodoksinen katedraali Toompealla oli Venäjän kirkkoon kuuluvien hallinnassa. Asia ratkaistiin lopulta niin, että se jäi heille pitkällä vuokrasopimuksella ja nimellisellä vuokralla. Myös muualla päädyttiin samankaltaisiin ratkaisuihin.
Näin saatiin rukousyhteys palautumaan Suomen ja Moskovan välille. Viron apostolista ortodoksista kirkkoa ei Moskovan patriarkaatti edelleenkään tunnusta. Tästä syystä Venäjän kirkko ei ole yleensä osallistunut niihin maailmanlaajuisiin kokouksiin, jossa Viron kirkko on ollut osallisena.
Arkkipiispa Johannes vetäytyi Viron kirkon johdosta vuonna 1999, kun apostolisen kirkon johtoon valittiin Ranskasta piispa Stefanos. Hänen lisäkseen kirkolla on kaksi muutakin piispaa. Virossa on myös ortodoksista seminaaritoimintaa sekä mm. Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostari Saarenmaalla.
Kirkkoherrana on jo pitkään toiminut rovasti Tiit Salumäe, Eestin luterilaisen kirkon konsistorion (hallituksen) jäsen sekä eräiden sen komissioiden esimies. Näihin kuuluu myös ulkosuhteista huolehtiva komissio. Hän on nykyään Viron luterilaisen kirkon apulaispiispa. Maallikkotyö on merkittävässä asemassa. Seurakunnalla on lahjoitusmyyntiä ja talkooryhmiä, jotka valmistavat ruokaa sekä siivoavat kirkkoa ja kansliatiloja. Musiikkityötä tekee 56 ihmistä, kuoroja on niin aikuisille kuin lapsillekin.
Suomalaiset ystäväseurakunnat
Haagan, Korsnäsin, Loviisan ja Nakkilan seurakunnat
Haapsalun suhteet Suomeen ovat syntyneet paljolti tärkeäksi koetun rauhanliikkeen, ja erityisesti vuonna 1987 perustetun Loviisan rauhanfoorumin puitteissa. Näissä Loviisassa pidetyissä tilaisuuksissa niin virolaiset kuin unkarilaisetkin ystävät saattoivat ensi kerran puhua vapaasti maittensa ja seurakuntiensa tilanteesta. Ystävyyssuhde entiseen Huopalahden seurakuntaan syntyi kuitenkin jo varhain neuvostokaudella, silloisen Suomessa varsin tunnetun kirkkoherran Matti Hakkaraisen aikana.
Kun Huopalahden yksi rippikoulu oli tapana pitää kerran vuodessa Haapsalussa, päätettiin lopulta kolmen seurakunnan voimin hankkia Koopa-talo tähän tarkoitukseen. Se sijaitsee Pullapään kylässä noin 12 kilometriä Rohukülan suuntaan. Esimerkiksi vuonna 2005 silloisesta Huopalahden (nykyisestä Haagan) seurakunnasta osallistui 15 hengen ryhmä, kaksi työntekijää, puolet seurakuntaneuvostosta ja muutamia seurakuntalaisia. Majoitustilat Koopassa olivat jo siinä vaiheessa, että pian rippikoululaisten telttamajoitus oli siirtymässä historiaan. Talkootöitä tarvittiin senkin jälkeen.
Vanhan Koopa -talon ylläpito alkoi kuitenkin olla ongelmallista. Huopalahden seurakuntaneuvosto myönsi vuonna 2009 Haapsalun seurakunnalle siihen avustusta. Kaikkien kolmen seurakunnan osuus oli 1000 euroa vuodessa. Samalla kuitenkin annettiin jo edellisenä vuonna perustetun työryhmän tehtäväksi miettiä, mitä Koopa- talon tulevaisuuden hyväksi pitäisi tehdä. Tulos ei ole tiedossani.
Helsingin seurakuntayhtymän sivujen mukaan kaupunkilaisilla on nykyään ystävyystyötä yhdeksän virolaisen seurakunnan suuntaan. Näistä Haagan seurakunta (Hakavuoren ja Huopalahden seurakunnat yhdistyivät) tekee työtä sekä Jõelähtmessa että Haapsalussa, jossa kumppaneina ovat myös Loviisan suomalainen, Korsnäsin ja Nakkilan seurakunnat. Näiden lisäksi työtä ovat Haapsalussa tehneet omalla sarallaan mm. Samaria rf. ja Karjalan Tuki Kuusankoski ry. Posti –kadulla on näkyvissä Samarian kaupan kyltti.
Ortodoksiset kirkot ja seurakunnat
Kun Virossa ja myös Haapsalussa on kahden suunnan ortodoksisia seurakuntia, on paikallaan luoda yleiskatsaus ortodoksisiin seurakuntajärjestelyihin sodan jälkeen. Tämä luku perustuu teokseeni Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa (2012).
Heti neuvostovallan alussa uudet vallanpitäjät lakkauttivat Viron ortodoksisen Konstantinopolin alaisen laillisen kirkon. He perustivat sen tilalle Moskovan patriarkaatin hiippakunnan. Se vihki papeiksi pääasiassa venäläisiä ja vain aivan harvoin virolaisia. Mutta senkin asema oli tukala, omaisuus oli valtiollistettu ja kaikesta piti sopia vallanpitäjien kanssa. Kirkollisia toimituksiakaan ei saanut pitää kuin tiukasti rajoitetuissa tiloissa.
Neuvostovallan ajalla noin 80 % Viron ortodoksisista kirkoista tuhoutui tai kärsi vaurioita. Silloinen Tallinnan ja Viron metropoliitta joutui kaiken aikaa sukkuloimaan kirkon ja kommunistihallinnon välissä. Myöhemmin hänet on tunnettu Moskovan ja koko Venäjän patriarkkana nimellä Aleksei II. Hän kuoli vuonna 2008.
Lakkautetun eli laillisen kirkon (EAÕK) synodi jatkoi toimintaansa Ruotsissa (ja Yhdysvalloissa) osana ekumeenista patriarkaattia. Sen autonomiaa ei koskaan lakkautettu, vaikka se toimi vain niissä maissa, joissa oli virolaisia pakolaisia. Autonomia saatettiin toimivaksi Virossa jälleen vuonna 1996. Moskovan patriarkaatti ei tätä hyväksynyt vaan rekisteröi oman hiippakuntansa nimellä Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksinen kirkko (MPEOK).
Kun Viro itsenäistyi uudelleen vuonna 1991, tuli ongelmaksi se, kumpaan suuntaan ortodoksien tuli orientoitua, Moskovaan vai Konstantinopoliin. Pakolaiskirkko ja suuri osa maassa olevista syntyperäisistä virolaisista ortodokseista vierasti miehitysajan kokemustensa takia ajatusta Moskovan patriarkaattiin kuulumisesta. Avuksi tulivat suomalaiset, jotka arkkipiispa Johanneksen johdolla tukivat Viron kirkon palauttamista takaisin Konstantinopolin alaisuuteen.
Välit Venäjän kirkon alaisiin ortodokseihin tietysti huononivat, erityisesti välejä hiersi kysymys kirkon omaisuudesta. Omaisuus oli takavarikoitu valtiolle, joka nyt siis oli Viron itsenäinen tasavalta. Kesken kaikkien kiistojen vuonna 1996 Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi päätti palauttaa Viron kirkon autonomian ja ottaa se jälleen alaisuuteensa. Suomen kirkon arkkipiispa Johannes määrättiin Viron kirkon väliaikaiseksi johtajaksi locum tenens, eli oman toimensa ohella.
Venäjän kirkon reaktio oli voimakas. Se katkaisi rukousyhteyden ja samalla myös ehtoollisyhteyden niin Konstantinopolin patriarkaatin kuin myös Suomen ortodoksisen kirkon kanssa, ja tietysti Viron apostolisen ortodoksisen kirkon kanssa, jota se ei edes tunnustanut. Seurakunnista suurin osa valitsi Konstantinopolin alaisen Viron kirkon, mutta jäsenmäärällisesti suuremmaksi jäi Moskovan alainen kirkko. Tämä johtui siitä, että Neuvostoliiton aikana maahan oli muuttanut suuri määrä venäläisväestöä.
Omaisuuden palauttaminen tuotti eniten ongelmia Tallinnassa. Kaupunginoikeus päätti jo vuonna 1991 tunnustaa Tukholmassa oleskelleen pakolaissynodin Viron ortodoksisen kirkon jatkajaksi. Nyt sen tehtävät siirtyivät Viron apostolisen kirkon valitsemalle uudelle synodille, joka tuli hallinnoimaan myös omaisuutta. Suuria ongelmia syntyi siitä, että Tallinnan ortodoksinen katedraali Toompealla oli Venäjän kirkkoon kuuluvien hallinnassa. Asia ratkaistiin lopulta niin, että se jäi heille pitkällä vuokrasopimuksella ja nimellisellä vuokralla. Myös muualla päädyttiin samankaltaisiin ratkaisuihin.
Näin saatiin rukousyhteys palautumaan Suomen ja Moskovan välille. Viron apostolista ortodoksista kirkkoa ei Moskovan patriarkaatti edelleenkään tunnusta. Tästä syystä Venäjän kirkko ei ole yleensä osallistunut niihin maailmanlaajuisiin kokouksiin, jossa Viron kirkko on ollut osallisena.
Arkkipiispa Johannes vetäytyi Viron kirkon johdosta vuonna 1999, kun apostolisen kirkon johtoon valittiin Ranskasta piispa Stefanos. Hänen lisäkseen kirkolla on kaksi muutakin piispaa. Virossa on myös ortodoksista seminaaritoimintaa sekä mm. Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostari Saarenmaalla.
Haapsalun Maria Magdaleenan kirkko sijaitsee tuuheiden, vanhojen tammipuiden ympäröimänä, lähellä idyllistä Promenaadi -kävelykatua. (kartassa n:o 3) Kuva on otettu iltaauringossa kesäkuussa 2011. Kirkko rakennettiin vuonna 1852, ja mm. itse Venäjän keisari Aleksanteri II osallistui sen vihkiäistilaisuuteen.
Eesti Apostlik-Õigeusu Kiriku Haapsalu kogudus perustettiin 1. helmikuuta 1836, kun Tallinnassa toimintansa lopettaneen armeijan sairaalan kirkon varat ja kirkonpalvelijat tuotiin Haapsaluun. Kirkkorakennuksen puuttuessa pidettiin jumalanpalveluksia aluksi paikallisessa kasarmissa. Seurakunta koostui venäläisistä ylimyksistä, kauppiaista ja sotilashenkilöistä. 1800-luvun viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtuneen uuden uskonnollisen heräämisen myötä seurakuntaan liittyi runsaasti virolaisia. Siihen oli sekä hengellisiä että taloudellisia syitä. Kirkko rakennettiin vuonna 1852, joten seurakunta vietti sen 150-vuotispäivää vuonna 2002, heinäkuun 22.päivänä. Tässä on seurattu tekstissä mainittujen seurakuntien verkkosivuja ja mm. sivustoa http://www.maria-magdaleena.net/?page_id=47
Eesti Apostlik-Õigeusu Kiriku Haapsalu kogudus perustettiin 1. helmikuuta 1836, kun Tallinnassa toimintansa lopettaneen armeijan sairaalan kirkon varat ja kirkonpalvelijat tuotiin Haapsaluun. Kirkkorakennuksen puuttuessa pidettiin jumalanpalveluksia aluksi paikallisessa kasarmissa. Seurakunta koostui venäläisistä ylimyksistä, kauppiaista ja sotilashenkilöistä. 1800-luvun viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtuneen uuden uskonnollisen heräämisen myötä seurakuntaan liittyi runsaasti virolaisia. Siihen oli sekä hengellisiä että taloudellisia syitä. Kirkko rakennettiin vuonna 1852, joten seurakunta vietti sen 150-vuotispäivää vuonna 2002, heinäkuun 22.päivänä. Tässä on seurattu tekstissä mainittujen seurakuntien verkkosivuja ja mm. sivustoa http://www.maria-magdaleena.net/?page_id=47
Toinen, eli Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksisen kirkon seurakunta on nimeltään Haapsalun Pyhän Magdalan Marian seurakunta. Seurakunnan kirkko tunnetaan myös Vanhan hautausmaan kirkkona. Se valmistui vuosina 1896‒1897, jolloin se vihittiin Pyhän Aleksanteri Nevalaisen nimelle.
Pietarilaisen arkkitehdin A. Krasovskin suunnitelman mukaan rakennukseen lisättiin moskovalaistyylinen teltan muotoinen katto, jossa on pieni sipulikupoli.
Vuonna 1896 rakennettiin Haapsalun vanhalle hautausmaalle hautauskappeli, joka vihittiin pyhän Aleksanteri Nevalaisen muistolle. Parin vuoden jälkeen kappeli muutettiin apulaiskirkoksi. Vuonna 1924 kirkkoon tuotiin sähköt ja 1929 tehtiin peruskorjaus. Seurakunnan jumalanpalveluksissa käytettiin viron kieltä. Joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina ne toimitettiin myös kirkkoslaaviksi.
Vuoteen 1962 saakka Haapsalussa käytettiin molempia kirkkorakennuksia. Samana vuonna viranomaiset käskivät sulkea kalmistokirkon, jonka jälkeen rakennus seisoi kaksi vuotta tyhjänä. Välttääkseen kirkon ryöstelemistä vietiin sen sisustus, mm. ikonostaasi Kiviõlin kirkkoon, jossa se on vielä nytkin. Jumalanpalvelusten toimittamista jatkettiin pääkirkossa Promenadilla. Elokuussa v. 1964 määrättiin pääkirkkokin suljettavaksi. Seurakunnalle tarjottiin nyt mahdollisuutta käyttää jumalanpalveluspaikkana kalmistokirkkoa. Allekirjoitettiin vastaava sopimus ja muutto tapahtui elo-syyskuussa 1964. Tyhjäksi jäänyttä Maria Magdaleenan kirkkoa käytettiin latona, kuten usein oli tapana neuvostoaikana.
Viron Ortodoksisen Kirkon rekisteröinnin jälkeen 1993 muodostui tilanne, jossa osa Viron ortodoksisista seurakunnista halusi kuulua oikeudellisen jatkuvuuden perusteella palautettuun autonomiseen kirkkoon, joka on Konstantinopolin patriarkaatin henkisesti suojaama. Myös osa Haapsalun seurakuntalaisista ilmaisi tahtonsa tehdä näin ja seurakunta jakaantui kahtia. Moskovan alle jäänyt seurakunta jatkoi toimintaa hautausmaan kirkossa, Viron Kirkkoon kuuluva seurakunta taas v. 1996 lähtien Maria Magdaleenan kirkossa.
Neuvostovallan loppuaikoina v. 1985 tämä kirkko oli annettu adventtiseurakunnan käyttöön, joka korjasi sen. Vuonna 1996 kirkko palautettiin laillisesti ortodoksiselle seurakunnalle. Kuusi vuotta seurakunnat käyttivät tilaa yhteisesti, kunnes elokuussa 2001 adventistit muuttivat omiin tiloihin. Taloudellisten vaikeuksien takia he tulivat myöhemmin takaisin.
Alla olevan gallerian kuvista Vanhan hautausmaan kirkon sivurakennus sekä hautausmaanäkymät ovat Tuulikin kuvaamia, samoin ylempänä oleva kirkon kuva. Galleriassa ovat vielä aiemminkin esitetty näkymä Promenaarilta, sekä uutena Samaria -yhdistyksen kaupan kyltti Posti -kadulta.
Pietarilaisen arkkitehdin A. Krasovskin suunnitelman mukaan rakennukseen lisättiin moskovalaistyylinen teltan muotoinen katto, jossa on pieni sipulikupoli.
Vuonna 1896 rakennettiin Haapsalun vanhalle hautausmaalle hautauskappeli, joka vihittiin pyhän Aleksanteri Nevalaisen muistolle. Parin vuoden jälkeen kappeli muutettiin apulaiskirkoksi. Vuonna 1924 kirkkoon tuotiin sähköt ja 1929 tehtiin peruskorjaus. Seurakunnan jumalanpalveluksissa käytettiin viron kieltä. Joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina ne toimitettiin myös kirkkoslaaviksi.
Vuoteen 1962 saakka Haapsalussa käytettiin molempia kirkkorakennuksia. Samana vuonna viranomaiset käskivät sulkea kalmistokirkon, jonka jälkeen rakennus seisoi kaksi vuotta tyhjänä. Välttääkseen kirkon ryöstelemistä vietiin sen sisustus, mm. ikonostaasi Kiviõlin kirkkoon, jossa se on vielä nytkin. Jumalanpalvelusten toimittamista jatkettiin pääkirkossa Promenadilla. Elokuussa v. 1964 määrättiin pääkirkkokin suljettavaksi. Seurakunnalle tarjottiin nyt mahdollisuutta käyttää jumalanpalveluspaikkana kalmistokirkkoa. Allekirjoitettiin vastaava sopimus ja muutto tapahtui elo-syyskuussa 1964. Tyhjäksi jäänyttä Maria Magdaleenan kirkkoa käytettiin latona, kuten usein oli tapana neuvostoaikana.
Viron Ortodoksisen Kirkon rekisteröinnin jälkeen 1993 muodostui tilanne, jossa osa Viron ortodoksisista seurakunnista halusi kuulua oikeudellisen jatkuvuuden perusteella palautettuun autonomiseen kirkkoon, joka on Konstantinopolin patriarkaatin henkisesti suojaama. Myös osa Haapsalun seurakuntalaisista ilmaisi tahtonsa tehdä näin ja seurakunta jakaantui kahtia. Moskovan alle jäänyt seurakunta jatkoi toimintaa hautausmaan kirkossa, Viron Kirkkoon kuuluva seurakunta taas v. 1996 lähtien Maria Magdaleenan kirkossa.
Neuvostovallan loppuaikoina v. 1985 tämä kirkko oli annettu adventtiseurakunnan käyttöön, joka korjasi sen. Vuonna 1996 kirkko palautettiin laillisesti ortodoksiselle seurakunnalle. Kuusi vuotta seurakunnat käyttivät tilaa yhteisesti, kunnes elokuussa 2001 adventistit muuttivat omiin tiloihin. Taloudellisten vaikeuksien takia he tulivat myöhemmin takaisin.
Alla olevan gallerian kuvista Vanhan hautausmaan kirkon sivurakennus sekä hautausmaanäkymät ovat Tuulikin kuvaamia, samoin ylempänä oleva kirkon kuva. Galleriassa ovat vielä aiemminkin esitetty näkymä Promenaarilta, sekä uutena Samaria -yhdistyksen kaupan kyltti Posti -kadulta.
11.1. Haapsalun tunnetuimmat nähtävyydet
Torstai 16.7.2009
Lähdimme ensimmäisen kerran Haapsaluun torstaiaamuna 16.7.2009 aivan tavalliselle bussimatkalle. Niinpä olimme kuin ketkä tahansa turistit, yritimme mahduttaa vain kolmeen päivään kaikkea kiinnostavaa nähtävää. Asuimme Fra Maressa, mutta kylpylän laiskoista päivistä emme useiden muiden matkalaisten tavoin välittäneet nauttia. Kävimme kyllä altaassa, ja ainakin kolmessa niistä kuudesta saunasta, joita siellä oli tarjolla. Mutta muuten olimme liikkeellä aamusta iltaan. Kiirettä silti piti.
Olimme hotellissa torstaina joskus kello 16:n jälkeen. Näimme tullessamme komean rautatiemuseon, ja siispä kipin kapin sinne. Matkaa oli puolentoista kilometriä suuntaansa, joten laskimme, että saisimme ainakin pintapuolisen kuvan alueesta vielä samana iltana.
Haapsalu oli jo 1800-luvulta lähtien tunnettu kylpyläkaupunki, ja mm. Venäjän ylimystön suosiossa. Tallinnasta Haapsaluun vuonna 1905 valmistuneen radan päätepisteeksi rakennettiin loistelias, uusromanttiseen tyyliin kuuluva asemarakennus, jonka katetusta asemalaiturista tuli niin pitkä (216 m), että keisarillisen junan kaikista vaunuista pääsi suoraan nousemaan laiturille. Rakennus on nyt museona, ja sen ratapihalla on useita kunnostettuja tai kunnostamattomia vetureita ja rautatievaunuja. Näistä lähes kaikki on valmistettu neuvostoaikana. Rakennuksen toisessa päässä on nyt linja-autoasema.
Torstai 16.7.2009
Lähdimme ensimmäisen kerran Haapsaluun torstaiaamuna 16.7.2009 aivan tavalliselle bussimatkalle. Niinpä olimme kuin ketkä tahansa turistit, yritimme mahduttaa vain kolmeen päivään kaikkea kiinnostavaa nähtävää. Asuimme Fra Maressa, mutta kylpylän laiskoista päivistä emme useiden muiden matkalaisten tavoin välittäneet nauttia. Kävimme kyllä altaassa, ja ainakin kolmessa niistä kuudesta saunasta, joita siellä oli tarjolla. Mutta muuten olimme liikkeellä aamusta iltaan. Kiirettä silti piti.
Olimme hotellissa torstaina joskus kello 16:n jälkeen. Näimme tullessamme komean rautatiemuseon, ja siispä kipin kapin sinne. Matkaa oli puolentoista kilometriä suuntaansa, joten laskimme, että saisimme ainakin pintapuolisen kuvan alueesta vielä samana iltana.
Haapsalu oli jo 1800-luvulta lähtien tunnettu kylpyläkaupunki, ja mm. Venäjän ylimystön suosiossa. Tallinnasta Haapsaluun vuonna 1905 valmistuneen radan päätepisteeksi rakennettiin loistelias, uusromanttiseen tyyliin kuuluva asemarakennus, jonka katetusta asemalaiturista tuli niin pitkä (216 m), että keisarillisen junan kaikista vaunuista pääsi suoraan nousemaan laiturille. Rakennus on nyt museona, ja sen ratapihalla on useita kunnostettuja tai kunnostamattomia vetureita ja rautatievaunuja. Näistä lähes kaikki on valmistettu neuvostoaikana. Rakennuksen toisessa päässä on nyt linja-autoasema.
Vuonna 1958 Riikan vaunutehtaalla valmistettu sähköjunan ohjaamovaunu seisoi asemalaiturin edessä. Seuraavassa kuvassa oleva Kolomnan veturitehtaalla vuonna 1951 rakennettu veturi palveli mm. Siperiassa ennen tuloaan Viroon vuonna 1967. Kuvat ovat vuodelta 2009.
Kiersimme asemarakennusta myös takapuolelta ja kurkimme sisään korkeista kaari-ikkunoista ja kiinni olevista ovista. Näimme odotussaliin, jossa oli puupenkit ja lippuluukut. Katon koristelistat ja maalaukset osuivat myös silmiimme. Minkä luokan odotussali oli kyseessä, sitä emme saaneet tietää. Ei se ainakaan ollut se, missä keisarillinen väki odotteli junan lähtöä. Museo oli kiinni, joten tarkempi tutustuminen jäi päivän myöhäisen ajankohdan takia.
Mutta olihan siellä ulkopuolella vetureita ja vaunuja. Kun myöhemmin olemme käyneet paikalla, on niiden määrä aina vain lisääntynyt. Ja kaikissa näkyvät ajan hampaan merkit lukuun ottamatta niitä, joita on entissöity.
Mutta olihan siellä ulkopuolella vetureita ja vaunuja. Kun myöhemmin olemme käyneet paikalla, on niiden määrä aina vain lisääntynyt. Ja kaikissa näkyvät ajan hampaan merkit lukuun ottamatta niitä, joita on entissöity.
Nykyään Tallinnasta pääsee junalla vain Riisipere -nimiselle paikkakunnalle, sillä henkilöliikenne Haapsaluun loppui jo 1990-luvulla. Virossa elettiin silloin kommunistisen järjestelmän purkuvaihetta, jolloin nopeat liikemiehet kaappasivat haltuunsa valtion omaisuutta, vähän niin kuin Venäjällä. Tämä rataosakin yksityistettiin. Mutta 2000-luvun alussa uusi omistaja purki ratakiskot ja myi ne suurella voitolla. Jäljelle jääneelle ratapenkalle tehtiin osittain EU:n rahoittamana 64 kilometriä pitkä polkupyöräreitti. Sen nimi on Läänemaa tervisetee. Mm. Ristin ja Paliveren paikkakuntien kautta menevä reitti näkyy hyvin satelliittikuvassa.
Reitti johtaa Haapsalun jälkeen aina Rohukülan satamaan saakka, jonne junatkin aikanaan kulkivat. Rohukülasta lähtevät lautat Hiidenmaalle ja mm. Vormsin saarelle. Jos olisin nuorempi, laittaisin minäkin polkypyöräni ensin laivaan, sitten junaan ja ajelisin sieltä Riisiperestä Haapsaluun, jonka ympäristössä olisi pyörän selästä paljon nähtävää.
Mutta ajat muuttuvat. Läänemaan yrittäjät ovat yhdessä kuntien edustajien kanssa pitäneet monia kokouksia ja anoneet useaan otteeseen valtiolta määrärahoja kiskotuksen uusimiseen. Heillä on vaikeuksia saada tuotteitaan maailmalle Rohukülan pienen sataman kautta, sillä todelliset valtamerilaivat eivät pääse sinne matalan syväyksen ja mutkikkaan reitin takia. Olisi siis päästävä Tallinnaan. Nykytilanteessa rahaa on kuitenkin vaikea irrottaa mistään. Lisäksi valtion puolella odotellaan, milloin ja miten suunnitteilla oleva suora Baltian rata tulee ohittamaan Läänemaan.
Reitti johtaa Haapsalun jälkeen aina Rohukülan satamaan saakka, jonne junatkin aikanaan kulkivat. Rohukülasta lähtevät lautat Hiidenmaalle ja mm. Vormsin saarelle. Jos olisin nuorempi, laittaisin minäkin polkypyöräni ensin laivaan, sitten junaan ja ajelisin sieltä Riisiperestä Haapsaluun, jonka ympäristössä olisi pyörän selästä paljon nähtävää.
Mutta ajat muuttuvat. Läänemaan yrittäjät ovat yhdessä kuntien edustajien kanssa pitäneet monia kokouksia ja anoneet useaan otteeseen valtiolta määrärahoja kiskotuksen uusimiseen. Heillä on vaikeuksia saada tuotteitaan maailmalle Rohukülan pienen sataman kautta, sillä todelliset valtamerilaivat eivät pääse sinne matalan syväyksen ja mutkikkaan reitin takia. Olisi siis päästävä Tallinnaan. Nykytilanteessa rahaa on kuitenkin vaikea irrottaa mistään. Lisäksi valtion puolella odotellaan, milloin ja miten suunnitteilla oleva suora Baltian rata tulee ohittamaan Läänemaan.
Perjantai 17.7.2009
Toisena päivänä eli perjantaina päätimme kävellä vieläkin pidemmälle, eli kaupungin pääkohteeseen piispanlinnalle saakka. Tässä kuvailen sitä vain siltä osin kuin tuona heinäkuisena päivänä ehdimme linnaa tarkastella. Tosin mukana on täydennyksen vuoksi muutama sellainen kuva, jotka otettiin kaksi vuotta myöhemmin. Myöhemmissä artikkeleissa palaan linnan alueella pidettyihin kulttuuritapahtumiin (Vanhan musiikin päivät, Augustibluus, Valge daamin tapahtumat, ja muut linnanpihan ulkoilmaesitykset). Myös Tuomiokirkon ja muiden kirkkojen tarkemmat esittelyt jäävät myöhempään kertaan. Tästä Lossiplatsin puoleisesta pääportista marssimme sisään.
Toisena päivänä eli perjantaina päätimme kävellä vieläkin pidemmälle, eli kaupungin pääkohteeseen piispanlinnalle saakka. Tässä kuvailen sitä vain siltä osin kuin tuona heinäkuisena päivänä ehdimme linnaa tarkastella. Tosin mukana on täydennyksen vuoksi muutama sellainen kuva, jotka otettiin kaksi vuotta myöhemmin. Myöhemmissä artikkeleissa palaan linnan alueella pidettyihin kulttuuritapahtumiin (Vanhan musiikin päivät, Augustibluus, Valge daamin tapahtumat, ja muut linnanpihan ulkoilmaesitykset). Myös Tuomiokirkon ja muiden kirkkojen tarkemmat esittelyt jäävät myöhempään kertaan. Tästä Lossiplatsin puoleisesta pääportista marssimme sisään.
Piispanlinnaa ja kuvassa vasemmalla näkyvää tuomiokirkkoa alettiin rakentaa jo 1200- luvulla. Varsinkin kirkossa on nähtävissä sekä romaanisia, että vähän myöhemmälle ajalle tyypillisiä goottilaisia piirteitä esimerkiksi nuo yläosastaan suippenevat kaari-ikkunat ja osittain samanmuotoiset sisäholvit.
Rakennuskompleksin historiaan voidaan tässä yhteydessä viitata vain muutamin kohdin. Alkuaan se muodosti Lääne-Saaren hengellisen ja maallisen keskuksen. Aina vuoteen 1559 se oli Länsi-Viron hiippakunnan keskus. Liivin sodan aikana (1558−1583) Ruotsi valloitti Viron, ja niin katolinen kirkko muuttui myös Haapsalussa luterilaiseksi. Vuoden 1625 tienoilla kuningas Kustaa II Aadolf läänitti kaupungin, linnan ja ympärillä olevat maa-alueet kreivi Jaakko de la Gardielle. Tällä kaudella kirkko sai urut ja uuden alttarin. Tämän ajan perua on myös ristiäiskappelissa sijaitseva ristimiskivi
Rakennuskompleksin historiaan voidaan tässä yhteydessä viitata vain muutamin kohdin. Alkuaan se muodosti Lääne-Saaren hengellisen ja maallisen keskuksen. Aina vuoteen 1559 se oli Länsi-Viron hiippakunnan keskus. Liivin sodan aikana (1558−1583) Ruotsi valloitti Viron, ja niin katolinen kirkko muuttui myös Haapsalussa luterilaiseksi. Vuoden 1625 tienoilla kuningas Kustaa II Aadolf läänitti kaupungin, linnan ja ympärillä olevat maa-alueet kreivi Jaakko de la Gardielle. Tällä kaudella kirkko sai urut ja uuden alttarin. Tämän ajan perua on myös ristiäiskappelissa sijaitseva ristimiskivi
Kirkko siis rakennettiin aikanaan linnoituksen osaksi. Haapsalun tuomiokirkkoa ja piispanlinnaa ympäröivä alue on laaja, ja se oli aikoinaan hyvin varustettu. Ulkoisen muurin jälkeen oli vallihauta, sen jälkeen toinen vallitus. Vallihaudassa on nykyään mm. lasten leikkipuisto ja pienehkö tasanne musiikkiesityksiä varten. Nykyään linnan ja tuomiokirkon pihalla on monenlaista toimintaa. Kuvaa otettaessa heinäkuun 17. päivänä 2009 valmistauduttiin seuraavana päivänä alkavaan amerikkalaisten autojen historialliseen näyttelyyn. Edellisellä viikolla oli ollut Petr Tšaikovski -festivaali, ja elokuun puolella odoteltiin bluesfestivaalia. Musiikkiesitykset tapahtuivat valtavalla esiintymislavalla, jonka edestä kirjoittaja otti linnoituksen kuvan tuomiokirkon ja linnan suuntaan.
Kuvagallerian neljä viimeistä kuvaa otti Tuulikki vuonna 2011. Portaat vievät linnan torniin, ja sieltä avautuu näköala linnan pihalle. Toiseksi viimeisessä on alkemistia kuvaava nukke pulloineen ja purtiloineen. Monta muutakin huonetta olisi voinut kuvata, mm. ne missä olivat asehuone ja keskiaikainen koulu.
Viimeinen kuva eli vene kummallisine siipineen tarvitsee lisäselityksen. Leonardo da Vincillä on vuosilta 1483‒1486 suunnitelma, miten kalastajavene saataisiin lintujen lailla lentoon. Mallin mukaan on tallinnalaisen Energia Avastuskeskus –nimisen laitoksen keksintö-ja kehittämisjohtaja Aare Baumer leikkimielellä rakennuttanut 8 metriä pitkään vanhaan kalastajaveneeseen siivet da Vincin ajatusten mukaan. Koko komeus painaa 900 kiloa. Keskuksen takana on säätiö, joka pyrkii edistämään tekniikan tutkimusta ja opettamista Virossa. Se toimii osaksi Euroopan aluekehitysrahaston tuella.
Koko piispanlinnaa ja sen aluetta kehittää nykyään Haapsalun kaupungin syyskuussa 2005 perustama säätiö, Sihtasutus Haapsalu Piskopilinnus. Joulukuussa 2005 sen ja kaupungin välillä solmittiin vuokrasopimus. Seurakunnalla on mainitun säätiön kanssa yhteistyösopimus, jossa määritellään yhteiset tavoitteet ja velvollisuudet. Sihtasutus Haapsalu Piiskopilinnus huolehtii hallinnosta, kunnossapidosta, tilojen vuokraamisesta sekä turistitoiminnasta. Sillä on oma budjetti, tulot saadaan lähinnä tiloja ja aluetta vuokraavilta musiikkituottajilta ja muilta yrityksiltä, kaupungin avustuksista, pienemmässä määrin matka-muistojen myyjiltä ja yksityisiltä.
Lauantai 18.7. 2009
Lauantaina halusimme nähdä Kiltsin lentokentän, sen saman, josta neuvostopommittajat nousivat sotavuosina Suomenkin taivaalle. Tosin aivan yllättämään ne eivät aina päässeet, sillä jotkut virolaiset radistit ilmoittivat Suomeen kun näkivät koneet lähtöpuuhissa. Kun muuta kulkuneuvoa ei ollut, lainasimme Fra Maren pihasta polkupyörät. Osa matkasta oli hyvää pyörätietä, mutta osan matkaa jouduimme ajelemaan Rohukülaan vievän maantien laitaa. Ensin käännyimme vasemmalle liian aikaisin, sillä sivutien päässä näytti olevan jonkinlainen peltoaukea. Lentokenttää siellä ei silti ollut, oli kuitenkin joitakin omakotitaloja, joten jouduimme palaamaan takaisin.
Kun oikea sivutie löytyi, oli edessä kyltti, jossa rangaistuksen uhalla kiellettiin jatkamasta matkaa. Paikalle tuli tässä vaiheessa kentän suunnasta pakettiautolla eräs erityisen lihava mies, joka ajeli vielä ilman paitaa. Hän selitti meille, että menkää vain, kyltti oli tarkoitettu nuorisolle, että se ei iltaisin ja öisin järjestäisi kentällä omia kiihdytysajojaan.
Yleensä entiset neuvostokentät ovat miehittäjien jäljiltä olleet huonossa kunnossa. Kiltsin kentän alue ei ehkä ollut kaikkein saastuneimpia, mutta laajat maa-alueet sen ympärillä ovat neuvostoväen poistuttua olleet täysin rappiolla ja vailla tehokasta käyttöä. Jo matkalla kentälle näkyi Rohukülan tien varrella rappeutuneita ja jopa hajonneita valkotiilisiä kerrostaloja. Niihin oli aikanaan majoitettu noin 1000 hengen venäläisväestö, kaikista perheistä osa ihmisistä oli jollain tapaa kentällä työssä. Monissa pihoissa kasvoi nyt sankkaa koivumetsää, joissakin tapauksissa myös romahtaneiden rakennusten sisältä. Ennen kerrostaloja oli tutun tuntuisia puutaloja. Ne olivat kuuluneet Suomen Neuvostoliitolle toimittamiin sotakorvauksiin. Sieltä Venäjän puolelta niitä oli tuotu Viroon ja mm. Haapsaluun.
Kuvagallerian neljä viimeistä kuvaa otti Tuulikki vuonna 2011. Portaat vievät linnan torniin, ja sieltä avautuu näköala linnan pihalle. Toiseksi viimeisessä on alkemistia kuvaava nukke pulloineen ja purtiloineen. Monta muutakin huonetta olisi voinut kuvata, mm. ne missä olivat asehuone ja keskiaikainen koulu.
Viimeinen kuva eli vene kummallisine siipineen tarvitsee lisäselityksen. Leonardo da Vincillä on vuosilta 1483‒1486 suunnitelma, miten kalastajavene saataisiin lintujen lailla lentoon. Mallin mukaan on tallinnalaisen Energia Avastuskeskus –nimisen laitoksen keksintö-ja kehittämisjohtaja Aare Baumer leikkimielellä rakennuttanut 8 metriä pitkään vanhaan kalastajaveneeseen siivet da Vincin ajatusten mukaan. Koko komeus painaa 900 kiloa. Keskuksen takana on säätiö, joka pyrkii edistämään tekniikan tutkimusta ja opettamista Virossa. Se toimii osaksi Euroopan aluekehitysrahaston tuella.
Koko piispanlinnaa ja sen aluetta kehittää nykyään Haapsalun kaupungin syyskuussa 2005 perustama säätiö, Sihtasutus Haapsalu Piskopilinnus. Joulukuussa 2005 sen ja kaupungin välillä solmittiin vuokrasopimus. Seurakunnalla on mainitun säätiön kanssa yhteistyösopimus, jossa määritellään yhteiset tavoitteet ja velvollisuudet. Sihtasutus Haapsalu Piiskopilinnus huolehtii hallinnosta, kunnossapidosta, tilojen vuokraamisesta sekä turistitoiminnasta. Sillä on oma budjetti, tulot saadaan lähinnä tiloja ja aluetta vuokraavilta musiikkituottajilta ja muilta yrityksiltä, kaupungin avustuksista, pienemmässä määrin matka-muistojen myyjiltä ja yksityisiltä.
Lauantai 18.7. 2009
Lauantaina halusimme nähdä Kiltsin lentokentän, sen saman, josta neuvostopommittajat nousivat sotavuosina Suomenkin taivaalle. Tosin aivan yllättämään ne eivät aina päässeet, sillä jotkut virolaiset radistit ilmoittivat Suomeen kun näkivät koneet lähtöpuuhissa. Kun muuta kulkuneuvoa ei ollut, lainasimme Fra Maren pihasta polkupyörät. Osa matkasta oli hyvää pyörätietä, mutta osan matkaa jouduimme ajelemaan Rohukülaan vievän maantien laitaa. Ensin käännyimme vasemmalle liian aikaisin, sillä sivutien päässä näytti olevan jonkinlainen peltoaukea. Lentokenttää siellä ei silti ollut, oli kuitenkin joitakin omakotitaloja, joten jouduimme palaamaan takaisin.
Kun oikea sivutie löytyi, oli edessä kyltti, jossa rangaistuksen uhalla kiellettiin jatkamasta matkaa. Paikalle tuli tässä vaiheessa kentän suunnasta pakettiautolla eräs erityisen lihava mies, joka ajeli vielä ilman paitaa. Hän selitti meille, että menkää vain, kyltti oli tarkoitettu nuorisolle, että se ei iltaisin ja öisin järjestäisi kentällä omia kiihdytysajojaan.
Yleensä entiset neuvostokentät ovat miehittäjien jäljiltä olleet huonossa kunnossa. Kiltsin kentän alue ei ehkä ollut kaikkein saastuneimpia, mutta laajat maa-alueet sen ympärillä ovat neuvostoväen poistuttua olleet täysin rappiolla ja vailla tehokasta käyttöä. Jo matkalla kentälle näkyi Rohukülan tien varrella rappeutuneita ja jopa hajonneita valkotiilisiä kerrostaloja. Niihin oli aikanaan majoitettu noin 1000 hengen venäläisväestö, kaikista perheistä osa ihmisistä oli jollain tapaa kentällä työssä. Monissa pihoissa kasvoi nyt sankkaa koivumetsää, joissakin tapauksissa myös romahtaneiden rakennusten sisältä. Ennen kerrostaloja oli tutun tuntuisia puutaloja. Ne olivat kuuluneet Suomen Neuvostoliitolle toimittamiin sotakorvauksiin. Sieltä Venäjän puolelta niitä oli tuotu Viroon ja mm. Haapsaluun.
Kiltsin kenttä sijaitsee vain noin viiden kilometrin päässä Haapsalun keskustasta. Parhaiten kentän olemassaolon tietää varmaan kiihdytysautoväki, sillä toisen, eteläisemmän kiitoradan vartta on Rohukülan puoleisessa päässä osin asfaltoitu tätä toimintaa varten. Pääkuva on pohjoisemmasta kiitoradasta. Tämän lisäksi siellä ja lähimaastossa pidetään krossiajoja moottoripyörillä, mönkijöillä ja autoilla. Siellä järjestetään myös rallia ja moottoripyörien endurokilpailuja.
Lisäksi se on mainio paikka harrasteilmailulle ja lennokkien lennättämiselle. Myös rock-konsertteja siellä on pidetty tavan takaa, sillä äänekäskään musiikki ei kuulu kovin selvästi asutukselle saakka. Kiitoratojen metsäinen välimaasto tarjoaa nuorille sopivia jäähdyttelypaikkoja. Nuorisomusiikin harrastajat järjestävät kentällä kaksipäiväisiä festivaaleja nimellä Festival Airport Jam. Esimerkiksi vuonna 2010 osallistujat saattoivat valita päälavalla esiintyvien DJ-esiintyjien lisäksi vielä neljän eri teemalavan välillä. Ne oli sijoitettu hylättyihin, ainutlaatuisiin sotilaslentokoneiden hangaareihin.
Tuota kiihdytysajoon tarkoitettua pätkää lukuun ottamatta kiitorata ei kuitenkaan vaikuta parhaalta autokilpailupaikalta. Kentän pinta oli valettu vanhaan tapaan parinkymmenen metrin levyisillä ja pitkillä betonilaatoilla. Laattojen väliin jäi rako. Kiitoradat ovat samansuuntaisia ja toisistaan noin sadan metrin päässä. Mittaa niillä on kaksi ja puoli kilometriä. Niiden varsilla ja vähän kauempanakin on edelleen kaareutuvia, maastoon naamioituja hangaareja eli lentokonesuojia, joita nykyään näköjään käytetään ainakin osaksi hiekan ja muun maa-aineksen säilöntään. Erään tiedon mukaan niitä olisi alkuaan ollut peräti 28.
Rappeutuvista rakennuksista päätellen voisi arvata, että koko varuskunnan henkilöluku oli ehkä jossain 1000:n hengen paikkeilla perheet mukaan lukien. Parhaimmillaan tukikohdan elämä oli varmaan vilkasta, oli kaikenlaisia toimintoja, ikään kuin pienessä kaupungissa. Tukikohdan lähellä Rohukülan tien vieressä ovat myös Ungrun linnan rauniot. Linnaa on hävitetty ja ryöstetty vuosikymmenien mittaan, joten siitä on pystyssä vain massiivisia seiniä. Venäläiset osallistuivat osaltaan sen tuhoamiseen miehityskaudella.
Kiltsin kenttä oli aikanaan nimenomaan pommikoneiden tukikohta. Keskeisin sotilaslentokenttä Länsi-Virossa on tätä nykyä Ämarissa Vasalemman kunnassa, Harjumaan maakunnassa. Se on Kloogan eteläpuolella, vähän Keilan kaupungista lounaaseen. Kesällä 2008 siellä oli lehtitietojen mukaan töissä 250 henkilöä. Tällä hetkellä siellä operoivat Naton koneet osana Viron ja muiden Baltian maiden tehostettua puolustusta Venäjän uhkaa vastaan.
Lisäksi se on mainio paikka harrasteilmailulle ja lennokkien lennättämiselle. Myös rock-konsertteja siellä on pidetty tavan takaa, sillä äänekäskään musiikki ei kuulu kovin selvästi asutukselle saakka. Kiitoratojen metsäinen välimaasto tarjoaa nuorille sopivia jäähdyttelypaikkoja. Nuorisomusiikin harrastajat järjestävät kentällä kaksipäiväisiä festivaaleja nimellä Festival Airport Jam. Esimerkiksi vuonna 2010 osallistujat saattoivat valita päälavalla esiintyvien DJ-esiintyjien lisäksi vielä neljän eri teemalavan välillä. Ne oli sijoitettu hylättyihin, ainutlaatuisiin sotilaslentokoneiden hangaareihin.
Tuota kiihdytysajoon tarkoitettua pätkää lukuun ottamatta kiitorata ei kuitenkaan vaikuta parhaalta autokilpailupaikalta. Kentän pinta oli valettu vanhaan tapaan parinkymmenen metrin levyisillä ja pitkillä betonilaatoilla. Laattojen väliin jäi rako. Kiitoradat ovat samansuuntaisia ja toisistaan noin sadan metrin päässä. Mittaa niillä on kaksi ja puoli kilometriä. Niiden varsilla ja vähän kauempanakin on edelleen kaareutuvia, maastoon naamioituja hangaareja eli lentokonesuojia, joita nykyään näköjään käytetään ainakin osaksi hiekan ja muun maa-aineksen säilöntään. Erään tiedon mukaan niitä olisi alkuaan ollut peräti 28.
Rappeutuvista rakennuksista päätellen voisi arvata, että koko varuskunnan henkilöluku oli ehkä jossain 1000:n hengen paikkeilla perheet mukaan lukien. Parhaimmillaan tukikohdan elämä oli varmaan vilkasta, oli kaikenlaisia toimintoja, ikään kuin pienessä kaupungissa. Tukikohdan lähellä Rohukülan tien vieressä ovat myös Ungrun linnan rauniot. Linnaa on hävitetty ja ryöstetty vuosikymmenien mittaan, joten siitä on pystyssä vain massiivisia seiniä. Venäläiset osallistuivat osaltaan sen tuhoamiseen miehityskaudella.
Kiltsin kenttä oli aikanaan nimenomaan pommikoneiden tukikohta. Keskeisin sotilaslentokenttä Länsi-Virossa on tätä nykyä Ämarissa Vasalemman kunnassa, Harjumaan maakunnassa. Se on Kloogan eteläpuolella, vähän Keilan kaupungista lounaaseen. Kesällä 2008 siellä oli lehtitietojen mukaan töissä 250 henkilöä. Tällä hetkellä siellä operoivat Naton koneet osana Viron ja muiden Baltian maiden tehostettua puolustusta Venäjän uhkaa vastaan.
10.7. Rakennemuutos näkyy
Etelä-Pohjanmaan matka tehtiin tällä kertaa asuntovaunussa, jossa matkusti meidän ja omistajapariskunnan lisäksi heidän viisi koiraansa, nämä tietenkin tilavassa tavaratilassa. Yöpyminen tapahtui Seinäjoen Ylistarossa pienessä matkailuyrityksessä. Pariskunta yöpyi matkailuvaunussa ja me sisätiloissa. Vanhan tyhjille jääneen meijerin vieressä on ilmeisesti 1950-luvulta peräisin oleva henkilökunnalle rakennettu talo. Meidän käytössämme oli yläkerrassa tilava makuuhuone, eteinen ja oikea keittiö. Lämpöä ja raitista ilmaa riitti. Tähän pienhuoneistoon kuului tietysti myös WC ja suihku. Laskimme leikkiä, että tässä on varmaan asunut ties kuinka kauan joku meijerikkö tai koneenkäyttäjä. Talossa oli muitakin pienhuoneistoja, suurimmassa taisi nyt asua omistajapariskunta, parissa muussa muita matkalaisia kuten mekin.
Etelä-Pohjanmaan matka tehtiin tällä kertaa asuntovaunussa, jossa matkusti meidän ja omistajapariskunnan lisäksi heidän viisi koiraansa, nämä tietenkin tilavassa tavaratilassa. Yöpyminen tapahtui Seinäjoen Ylistarossa pienessä matkailuyrityksessä. Pariskunta yöpyi matkailuvaunussa ja me sisätiloissa. Vanhan tyhjille jääneen meijerin vieressä on ilmeisesti 1950-luvulta peräisin oleva henkilökunnalle rakennettu talo. Meidän käytössämme oli yläkerrassa tilava makuuhuone, eteinen ja oikea keittiö. Lämpöä ja raitista ilmaa riitti. Tähän pienhuoneistoon kuului tietysti myös WC ja suihku. Laskimme leikkiä, että tässä on varmaan asunut ties kuinka kauan joku meijerikkö tai koneenkäyttäjä. Talossa oli muitakin pienhuoneistoja, suurimmassa taisi nyt asua omistajapariskunta, parissa muussa muita matkalaisia kuten mekin.
Meillä oli varsin nostalgiset tunnelmat, sillä niin ulkoa kuin sisältäkin tilat henkivät jonkinlaista sodanjälkeistä käyttöfunkkista. Värit olivat samaa maata, ovet vaalean ruskeita, sisäkatot hyvin vaalean harmaata neliömäisistä paloista, haltex-levyistä tai vastaavista koottua. Portaikoissa oli tilaa, kaiteetkin olivat oman aikansa tuotantoa. Näitä yksityiskohtia olen koettanut saada kuviin, tosin ilman salamaa ne näyttävät liian tummilta. Lisäksi kahdessa kuvassa seinä on livahtanut liikaa violettiin sävyyn alkuperäiseen verrattuna.
Varsin harvoissa paikoissa on mahdollisuus majoittua niin asuntovaunulla kuin myös sisätiloissa. Isompi asia sitten on se, mitä tyhjillään oleva meijeri samoin kuin matkan varrella aika usein nähdyt puoliksi romahtaneet ulkorakennukset ja päärakennuksetkin kertovat maaseudun rakennemuutoksesta. Täytyy kuitenkin samalla todeta, että jokivarsiin ja lähemmäksi kirkonkyliä on noussut upeitakin omakotitaloja, myös kaksikerroksisia, mikä näyttää tällä ilmansuunnalla olevan aika lailla tapana. Osittain hylätyt rakennukset saattavat kertoa siitä, että viljelijäperhe on joutunut luopumaan koko maatilastaan. Osittain on kysymys siitä, ettei vanhoja rakennuksia ilman mukavuuksia ole enää kannattanut pitää yllä, joten on rakennettu uusi joko viereen tai vähän kauemmaksi suuremman tien varteen. Etelä-Pohjanmaa on kaiken kaikkiaan edelleen varsin vaurasta maakuntaa, ainakin rintamailla.
Kyrönjoessa on tällä kohtaa komea koski. Kuva on otettu majapaikan ikkunasta kahden lasin takaa.
Mielenkiintoinen on myös tämä meijeriasia. Etelä-Pohjanmaa oli 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa järjestötoiminnassa maan ylivoimaisesti johtavin maakunta. Kulttuuripuolen järjestötoiminta (nuorioseurat, raittiusyhdistykset, poliittiset puolueet jne.) kehittyi jo edellisellä vuosisadalla, taloudellinen 1900-luvun alussa kun osuustoimintalaki tuli voimaan. Osuuskauppoja, osuusmeijereitä ja osuuskassoja perustettiin suuri määrä melkein kuin kilpaa käyden. Osuusmeijeritäkin oli Etelä-Pohjanmaalla jo vuonna 1908 kaikkiaan nelisenkymmentä. 1930-luvulle mennessä ne lisääntyivät jatkuvasti. Muutamissa vauraimmissa pitäjissä useita meijereitä jo vuonna 1908, Ylistarossakin oli kaksi. Sillanpään osuusmeijeri oli perustettu 1905, ja kuvassa näkyvä Ylistaron osuusmeijeri 1907. Lähteenä olen tässä käyttänyt omaa väitöskirjaani Järjestäytyminen ja yhteiskunnan muutos (Studia historica Jyväskyläensia 35).
Mutta nykyään valtaosa meijereistä on tyhjillään, muussa käytössä tai ne on peräti purettu. Suuret tankkiautot keräävät maidot tilatankeista ja kuljettavat ne ties minne keskusmeijereihin. En ole ottanut selvää minne ne Ylistarosta viedään. Kaukana ovat ne ajat jolloin maanviljelijät ajoivat ne itse pieniin paikallisiin laitoksiin. Sotavuosina ja vähän sen jälkeenkin olin poikasena välillä pitkiä aikoja kesäisin Nurmossa. Isoisällä ja hänen kuudella lähitienoilla asuvalla naapurillaan oli suullinen sopimus, jonka mukaan jokainen keräsi vuorollaan talosta taloon kierrellen tonkat kärryille viedäkseen ne Nurmon osuusmeijerille noin neljän kilometrin päähän. Vuoro lankesi siis noin kerran viikossa, ja matka vei suurimman osan päivästä. Suurin osa täysmaidosta jäi meijeriin, tilattu määrä kuorittua maitoa saatiin takaisin tonkkiin. Tämän takia tuli odotusaikaa. Emäntien tilaamat voipaketit saatiin myös mukaan. Tämän jälkeen tehtiin vielä uusi kierros, jolloin jokainen talo sai omansa. Kuorittu maito tuli yleensä vasikoille, omaan käyttöön tuleva täysmaito otettiin tietysti kotona jo lypsyn jälkeen erilleen. Ns. maitotili kerran kuussa oli tärkeä tulonlähde. Minulle nämä reissut olivat erinomaisia perehdyttämismatkoja nurmolaiseen elämänmenoon. Odottavia miehiä siellä meijerillä oli usein paljon, joten kaikenlaisia juttuja tuli kuultua.
Tämä vaihe loppui viimeistään 1950-luvun alussa, jolloin jokaisen viljelijän piti rakentaa ison tien viereen maitolaituri, josta sitten pienikokoinen kuorma-auto haki tonkat meijeriin ja toi takaisin. Kävin siihen aikaan oppikoulua 15 kilometrin päässä Lapualla, ja nousin aamulla Seinäjoelta Kokkolaan menevään linja-autoon jokseenkin tasan kello seitsemän. Lukemattomat kerrat vein kärryillä tai kelkalla äitini kanssa samaan aikaan maitotonkat 250 metrin päähän tien varteen. Äiti oli aloittanut lypsämisen jo kello viisi. Myöhemmin tuli joka taloon lypsykone ja joihinkin suurimpiin lypsyrobotti tai useampia. Mutta se olisikin sitten aivan uuden tarinan arvoinen asia.
Mielenkiintoinen on myös tämä meijeriasia. Etelä-Pohjanmaa oli 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa järjestötoiminnassa maan ylivoimaisesti johtavin maakunta. Kulttuuripuolen järjestötoiminta (nuorioseurat, raittiusyhdistykset, poliittiset puolueet jne.) kehittyi jo edellisellä vuosisadalla, taloudellinen 1900-luvun alussa kun osuustoimintalaki tuli voimaan. Osuuskauppoja, osuusmeijereitä ja osuuskassoja perustettiin suuri määrä melkein kuin kilpaa käyden. Osuusmeijeritäkin oli Etelä-Pohjanmaalla jo vuonna 1908 kaikkiaan nelisenkymmentä. 1930-luvulle mennessä ne lisääntyivät jatkuvasti. Muutamissa vauraimmissa pitäjissä useita meijereitä jo vuonna 1908, Ylistarossakin oli kaksi. Sillanpään osuusmeijeri oli perustettu 1905, ja kuvassa näkyvä Ylistaron osuusmeijeri 1907. Lähteenä olen tässä käyttänyt omaa väitöskirjaani Järjestäytyminen ja yhteiskunnan muutos (Studia historica Jyväskyläensia 35).
Mutta nykyään valtaosa meijereistä on tyhjillään, muussa käytössä tai ne on peräti purettu. Suuret tankkiautot keräävät maidot tilatankeista ja kuljettavat ne ties minne keskusmeijereihin. En ole ottanut selvää minne ne Ylistarosta viedään. Kaukana ovat ne ajat jolloin maanviljelijät ajoivat ne itse pieniin paikallisiin laitoksiin. Sotavuosina ja vähän sen jälkeenkin olin poikasena välillä pitkiä aikoja kesäisin Nurmossa. Isoisällä ja hänen kuudella lähitienoilla asuvalla naapurillaan oli suullinen sopimus, jonka mukaan jokainen keräsi vuorollaan talosta taloon kierrellen tonkat kärryille viedäkseen ne Nurmon osuusmeijerille noin neljän kilometrin päähän. Vuoro lankesi siis noin kerran viikossa, ja matka vei suurimman osan päivästä. Suurin osa täysmaidosta jäi meijeriin, tilattu määrä kuorittua maitoa saatiin takaisin tonkkiin. Tämän takia tuli odotusaikaa. Emäntien tilaamat voipaketit saatiin myös mukaan. Tämän jälkeen tehtiin vielä uusi kierros, jolloin jokainen talo sai omansa. Kuorittu maito tuli yleensä vasikoille, omaan käyttöön tuleva täysmaito otettiin tietysti kotona jo lypsyn jälkeen erilleen. Ns. maitotili kerran kuussa oli tärkeä tulonlähde. Minulle nämä reissut olivat erinomaisia perehdyttämismatkoja nurmolaiseen elämänmenoon. Odottavia miehiä siellä meijerillä oli usein paljon, joten kaikenlaisia juttuja tuli kuultua.
Tämä vaihe loppui viimeistään 1950-luvun alussa, jolloin jokaisen viljelijän piti rakentaa ison tien viereen maitolaituri, josta sitten pienikokoinen kuorma-auto haki tonkat meijeriin ja toi takaisin. Kävin siihen aikaan oppikoulua 15 kilometrin päässä Lapualla, ja nousin aamulla Seinäjoelta Kokkolaan menevään linja-autoon jokseenkin tasan kello seitsemän. Lukemattomat kerrat vein kärryillä tai kelkalla äitini kanssa samaan aikaan maitotonkat 250 metrin päähän tien varteen. Äiti oli aloittanut lypsämisen jo kello viisi. Myöhemmin tuli joka taloon lypsykone ja joihinkin suurimpiin lypsyrobotti tai useampia. Mutta se olisikin sitten aivan uuden tarinan arvoinen asia.
10.6. Koiralauman kanssa matkalla
Tuli lähdettyä tutun pariskunnan kanssa Etelä-Pohjanmaalle. Siinähän nyt ei ole mitään ihmeellistä, näinhän sitä tehdään vähän väliä. Mutta tavallista ei ole, että samaan matkailuautoon pakataan viisi koiraa, tietenkin sinne varsin väljään tavaratilaan. Eksoottiset matkakumppanimme olivat espanjanvesikoiria, sellaisia keskikokoisia, paino tosin alle 20 kiloa kappaleelta. Yllättävän rauhallisia ne olivat koko ajan, olivat kai tottuneet matkusteluun pariskunnan agility-harrastuksen takia. Taukojakin pidettiin mennen tullen vain pari, silloin kyllä energia pääsi valloilleen. Yksi kerrallaan ne otettiin ulos, napsautettiin hihna kaulapantaan tai eräänlaisiin valjaisiin.
Agility-urheilu on levinnyt maailmalla hyvin laajalle. Lajissa pidetään MM-kilpailut joka vuosi, samoin SM-kisat muista kilpailuista puhumattakaan. Sarjat muodostuvat koirien säkäkorkeuden mukaan, samoin kilpailuissa olevien esteiden korkeudet ja vaikeusasteet.Yleensä pitää puikkelehtia myös putkien läpi. Tapahtumat vaativat ohjaajilta paljon, sillä vikkelät koirat siirtyvät esteeltä esteelle hänen viittaustensa mukaan. Parhaimmillaan ohjaaja joutuu parin minuutin ajan juoksemaan täyttä vauhtia. Lajin parissa on myös runsaasti yhdistystoimintaa ja sosiaalista kanssakäymistä.
Tuli lähdettyä tutun pariskunnan kanssa Etelä-Pohjanmaalle. Siinähän nyt ei ole mitään ihmeellistä, näinhän sitä tehdään vähän väliä. Mutta tavallista ei ole, että samaan matkailuautoon pakataan viisi koiraa, tietenkin sinne varsin väljään tavaratilaan. Eksoottiset matkakumppanimme olivat espanjanvesikoiria, sellaisia keskikokoisia, paino tosin alle 20 kiloa kappaleelta. Yllättävän rauhallisia ne olivat koko ajan, olivat kai tottuneet matkusteluun pariskunnan agility-harrastuksen takia. Taukojakin pidettiin mennen tullen vain pari, silloin kyllä energia pääsi valloilleen. Yksi kerrallaan ne otettiin ulos, napsautettiin hihna kaulapantaan tai eräänlaisiin valjaisiin.
Agility-urheilu on levinnyt maailmalla hyvin laajalle. Lajissa pidetään MM-kilpailut joka vuosi, samoin SM-kisat muista kilpailuista puhumattakaan. Sarjat muodostuvat koirien säkäkorkeuden mukaan, samoin kilpailuissa olevien esteiden korkeudet ja vaikeusasteet.Yleensä pitää puikkelehtia myös putkien läpi. Tapahtumat vaativat ohjaajilta paljon, sillä vikkelät koirat siirtyvät esteeltä esteelle hänen viittaustensa mukaan. Parhaimmillaan ohjaaja joutuu parin minuutin ajan juoksemaan täyttä vauhtia. Lajin parissa on myös runsaasti yhdistystoimintaa ja sosiaalista kanssakäymistä.
Tämän kuvan epätarkkuus ei johdu kamerasta tai kuvaajasta, vaan siitä, että koirat eivät malta pysyä paikallaan uuteen paikkaan päästyään.
Espanjanvesikoira on käkkäräkarvainen, vilkas ja energinen perhekoira. Pienriistan metsästykseenkin sitä käytetään, ja tietenkin se täyttää tehtävänsä vartiointipuuhissa. Eri teorioiden mukaan se on kesytetty joko Pohjanmeren rannikolla eläneestä villikoirasta, tai se on polveutunut Itä-Euroopan tasangoille tulleiden paimentolaiskansojen nyöriturkkisista koirista. Joskus on oletettu alkuperän olevan Pohjois-Afrikan berberien kiharakarvaisissa kumppaneissa.
Espanjanvesikoira -nimitys viittaa siihen, että niitä on ollut kalastajien laivakoirina. Uiminen on niille luontaista, vaikka jotakin näistä on pitänyt erikseen opettaa uimaan. Paimenina sekä erilaisten tavaroiden ja viestien viejinä niiden esi-isät ovat varmaan olleet mainioita.
Espanjanvesikoira on käkkäräkarvainen, vilkas ja energinen perhekoira. Pienriistan metsästykseenkin sitä käytetään, ja tietenkin se täyttää tehtävänsä vartiointipuuhissa. Eri teorioiden mukaan se on kesytetty joko Pohjanmeren rannikolla eläneestä villikoirasta, tai se on polveutunut Itä-Euroopan tasangoille tulleiden paimentolaiskansojen nyöriturkkisista koirista. Joskus on oletettu alkuperän olevan Pohjois-Afrikan berberien kiharakarvaisissa kumppaneissa.
Espanjanvesikoira -nimitys viittaa siihen, että niitä on ollut kalastajien laivakoirina. Uiminen on niille luontaista, vaikka jotakin näistä on pitänyt erikseen opettaa uimaan. Paimenina sekä erilaisten tavaroiden ja viestien viejinä niiden esi-isät ovat varmaan olleet mainioita.
Lopulta saatiin koko joukko poseeraamaan. Kuvassa ovat vasennalta lukien Fasu, Vanda, Valma, Toffe ja Viivi. Fasu ja Toffe ovat uroksia, muut narttuja.
Varsin pian selvisivät lauman sosiaaliset suhteet ja ryhmädynamiikka. Ehdoton johtaja oli Viivi, vähän vanhempi narttu. Kyllä sekin osallistui yhteiseen peuhaamiseen, mutta aivan selvästi sitä kunnioitettiin. Jopa puolivuotias pentu Valma väisti sitä, päinvastoin kuin muita vanhempiaan. Erityisesti se etsi painikumppania Fasu -nimisestä uroksesta, joka ei oikein löytänyt keinoja siltä suojautumiseen. Voimakaskin se mokoma jo oli. Sillä oli valjaat, ja niillä se jaksoi vetää todella kovaa silloin kun se laittoi nelivedon päälle. Yllättävä suoritus kun otuksella sentään tuskin oli kymmentä kiloa enempää painoa. Nartut ovat yleensä pienempiä, urokset painavat joskus lähemmäs 20 kiloa. Joskus tämä rotu sekoitetaan portugalinvesikoiriin, jotka ovat jonkin verran kookkaampia.
Varsin pian selvisivät lauman sosiaaliset suhteet ja ryhmädynamiikka. Ehdoton johtaja oli Viivi, vähän vanhempi narttu. Kyllä sekin osallistui yhteiseen peuhaamiseen, mutta aivan selvästi sitä kunnioitettiin. Jopa puolivuotias pentu Valma väisti sitä, päinvastoin kuin muita vanhempiaan. Erityisesti se etsi painikumppania Fasu -nimisestä uroksesta, joka ei oikein löytänyt keinoja siltä suojautumiseen. Voimakaskin se mokoma jo oli. Sillä oli valjaat, ja niillä se jaksoi vetää todella kovaa silloin kun se laittoi nelivedon päälle. Yllättävä suoritus kun otuksella sentään tuskin oli kymmentä kiloa enempää painoa. Nartut ovat yleensä pienempiä, urokset painavat joskus lähemmäs 20 kiloa. Joskus tämä rotu sekoitetaan portugalinvesikoiriin, jotka ovat jonkin verran kookkaampia.
Kun eräällä pysähdyspaikalla avattiin tavaraosaston ovi, olivat nämä ensimmäisinä tulossa ulos. Vas, Valma, sen isä Toffe ja porukan ainoa toisrotuinen, Vanda (breton). Valma oli aina tunkemassa ensimmäisenä esiin.
Aikaisemmin emme ole matkustaneet asuntovaunussa, joten siinäkin riitti ihmettelemistä. Kyllä siinä on riittänyt suunnittelemista, kun yhteen vaunuun on onnistuttu sijoittamaan kokonainen pienkoti kaikkine tarvittavine osineen. Mutta jokainen kohta oli käytössä, innovaatiot olivat olleet loistavia. Makuupaikkojakin oli kuudelle hengelle, oli suihku ja WC. Käden käänteessä parikunta loihti hienon päivällisen pikkukeittiössään. Jos oltaisiin nuorempia, saattaisi matkailukärpänen tälläkin tavalla iskeä.
Aikaisemmin emme ole matkustaneet asuntovaunussa, joten siinäkin riitti ihmettelemistä. Kyllä siinä on riittänyt suunnittelemista, kun yhteen vaunuun on onnistuttu sijoittamaan kokonainen pienkoti kaikkine tarvittavine osineen. Mutta jokainen kohta oli käytössä, innovaatiot olivat olleet loistavia. Makuupaikkojakin oli kuudelle hengelle, oli suihku ja WC. Käden käänteessä parikunta loihti hienon päivällisen pikkukeittiössään. Jos oltaisiin nuorempia, saattaisi matkailukärpänen tälläkin tavalla iskeä.
10.5. Haapsalu on kauniiden rantojen kaupunki
Euroopan maista minulle on kaksi aina ollut ylitse muiden: parhaitten vuosieni ihastus Italia ja varttuneemman iän innostus Viro. Viroon minulla on ollut tuntumaa jo varhain, aina vuodesta 1957 lähtien. Pohjalaisten osakuntien (eteläpohjalainen, pohjoispohjalainen ja Vasa Nation) talon yläkerroksissa majaili aina vuosittain yksi virolaisista emigranttivanhemmista syntynyt opiskelija. Mainittuna vuonna siellä asui eräs amerikanvi-rolainen Valvo Raag, en muista mitä hän opiskeli, mahdollisesti kieliä ainakin niin kauan kuin suomi taipui huonosti. Hänen kämppäkaverinaan oli kieliä opiskeleva luokkatoverini, joka näin sai hyvää jokapäiväistä harjoitusta.
Etelä-Pohjalaisessa Osakunnassa oli siihen aikaa jostain syystä useampia sellaisia kavereita, joilla oli jotain muutakin tietä tietoa naapurimaan oloista. Pikku porukassamme olimme tietoisia kyydityksistä, kollektivisoinnista, kaikenlaisista oikeuden loukkauksista. Puheen tasolle se kaikki ainakin meiltä jäi, mutta olimme kyllä monin verroin asioista tietoisempia kuin kouluttautunut väestö keskimäärin. Toukokuussa 1961 tuli sitten mahdollisuus nähdä ja kokea asioita omin silmin, sikäli kuin se nyt muutaman päivän turistimatkalla oli mahdollista. Tästä historianopiskelijain yhdistys Kronos ry:n matkasta olen tehnyt selkoa teoksessani Suoma-lais-virolaista yhteistyötä Viron maakunnissa, joten siitä nyt ei tässä yhteydessä enempää. Jotain tästä on kyllä myös tässä blokissa Naabermaa Eesti –nimikkeen alla.
Opiskelua ja matkoja. Useita vuosia sitten aloin vihdoin paikata erästä varsin suurta aukkoa sivistyksessäni, eli menin viron kurssille. Aikaisemmin olisi pitänyt aloittaa, mutta aina se jotenkin jäi. Matkailin Virossa jo 1980-luvulta lähtien eri porukoissa, hyvin paljon mm. pelaamassa lentopalloa. Vastaavasti virolaiset kävi-vät suomalaisissa turnauksissa. Pahaksi onneksi he kuitenkin osasivat usein ainakin auttavasti suomea.
Euroopan maista minulle on kaksi aina ollut ylitse muiden: parhaitten vuosieni ihastus Italia ja varttuneemman iän innostus Viro. Viroon minulla on ollut tuntumaa jo varhain, aina vuodesta 1957 lähtien. Pohjalaisten osakuntien (eteläpohjalainen, pohjoispohjalainen ja Vasa Nation) talon yläkerroksissa majaili aina vuosittain yksi virolaisista emigranttivanhemmista syntynyt opiskelija. Mainittuna vuonna siellä asui eräs amerikanvi-rolainen Valvo Raag, en muista mitä hän opiskeli, mahdollisesti kieliä ainakin niin kauan kuin suomi taipui huonosti. Hänen kämppäkaverinaan oli kieliä opiskeleva luokkatoverini, joka näin sai hyvää jokapäiväistä harjoitusta.
Etelä-Pohjalaisessa Osakunnassa oli siihen aikaa jostain syystä useampia sellaisia kavereita, joilla oli jotain muutakin tietä tietoa naapurimaan oloista. Pikku porukassamme olimme tietoisia kyydityksistä, kollektivisoinnista, kaikenlaisista oikeuden loukkauksista. Puheen tasolle se kaikki ainakin meiltä jäi, mutta olimme kyllä monin verroin asioista tietoisempia kuin kouluttautunut väestö keskimäärin. Toukokuussa 1961 tuli sitten mahdollisuus nähdä ja kokea asioita omin silmin, sikäli kuin se nyt muutaman päivän turistimatkalla oli mahdollista. Tästä historianopiskelijain yhdistys Kronos ry:n matkasta olen tehnyt selkoa teoksessani Suoma-lais-virolaista yhteistyötä Viron maakunnissa, joten siitä nyt ei tässä yhteydessä enempää. Jotain tästä on kyllä myös tässä blokissa Naabermaa Eesti –nimikkeen alla.
Opiskelua ja matkoja. Useita vuosia sitten aloin vihdoin paikata erästä varsin suurta aukkoa sivistyksessäni, eli menin viron kurssille. Aikaisemmin olisi pitänyt aloittaa, mutta aina se jotenkin jäi. Matkailin Virossa jo 1980-luvulta lähtien eri porukoissa, hyvin paljon mm. pelaamassa lentopalloa. Vastaavasti virolaiset kävi-vät suomalaisissa turnauksissa. Pahaksi onneksi he kuitenkin osasivat usein ainakin auttavasti suomea.
Kielen opiskelun yhteyteen tulivat sitten myös matkat, joita opettajamme Leili Kujanpää taitavasti järjesti. Niinpä minäkin tulin kiertäneeksi maata vähän joka kolkalta. Nyt kun opiskelu ja matkatkin ovat jääneet vähemmälle, ei enää tule joka tilanteessa lähdettyä liikkeelle. Mutta yksi paikka on kyllä muita enemmän mielessäni, se on Haapsalu, idyllinen pikkukaupunki Länsi-Virossa meren rannalla. Sen rannoille vielä haluan päästä, haluan kävellä pitkin Promenadia katsellen joutsenten lipumista tyynellä meren lahdella, tai haluan kierrellä Väike Viikin vehmaita rantoja.
En tietenkään unohda nähtävyyksiä, joita siellä on vaikka millä mitalla aina piispanlinnasta (6), rautatiemuseosta (7) ja Kiltsin lentokentästä lähtien. Numerot viittaavat oheiseen karttapiirustukseen. Seuraavan kuvakoosteen avulla haluan vakuuttaa kaikki lukijanikin kaupungin eriomaisuudesta.
Alla on Fra Mare (2) nykyasussaan meren puolelta nähtynä, galleriassa sen uimarantaa ja ruovikkoa. Viimei-senä on pääovi mäntymetsikössä.
En tietenkään unohda nähtävyyksiä, joita siellä on vaikka millä mitalla aina piispanlinnasta (6), rautatiemuseosta (7) ja Kiltsin lentokentästä lähtien. Numerot viittaavat oheiseen karttapiirustukseen. Seuraavan kuvakoosteen avulla haluan vakuuttaa kaikki lukijanikin kaupungin eriomaisuudesta.
Alla on Fra Mare (2) nykyasussaan meren puolelta nähtynä, galleriassa sen uimarantaa ja ruovikkoa. Viimei-senä on pääovi mäntymetsikössä.
Haapsalu matkakohteena. Haapsalu on Pärnun ohella Viron suosituin kylpyläkaupunki. Joskus vuoden 1820 tienoilla Haapsaluun tuli apulaislääkäriksi muuan Carl Abraham Hunnius (1797‒1851), joka tutkitutti meren rannassa olevan mudan koostumusta. Hän kokeili sen vaikutusta ensin omassa perheessään, sitten potilailleen. Myöhemmin hän sai nimityksen piirilääkäriksi.
Viisi vuotta myöhemmin perustettiin Etulahdelle (Eeslaht), eli nykyisen Fra Maren edustalle ensimmäinen mutakylpylä. Vuonna 1845 rakennettiin Takalahdelle (Tagalaht) vielä suurempi ja laadukkaampi laitos, josta tuli pian hyvin suosittu Venäjän rikkaiden, ja jopa keisariperheiden keskuudessa. Heidän vanavedessään tuli merkittäviä tiedemiehiä ja taiteilijoita, mm. säveltäjä Pjotr Tšaikovski, josta mainitaan myöhemmin. Samana vuonna avattiin myös laivayhteys Pietariin.
Viisi vuotta myöhemmin perustettiin Etulahdelle (Eeslaht), eli nykyisen Fra Maren edustalle ensimmäinen mutakylpylä. Vuonna 1845 rakennettiin Takalahdelle (Tagalaht) vielä suurempi ja laadukkaampi laitos, josta tuli pian hyvin suosittu Venäjän rikkaiden, ja jopa keisariperheiden keskuudessa. Heidän vanavedessään tuli merkittäviä tiedemiehiä ja taiteilijoita, mm. säveltäjä Pjotr Tšaikovski, josta mainitaan myöhemmin. Samana vuonna avattiin myös laivayhteys Pietariin.
Osittain tuon vanhan kylpyläkulttuurin ansiosta rakennettiin vuonna 1905 rautatie Tallinnasta Haapsaluun. Nykyään junayhteys toimii vain Riisipereen saakka. Kiskotus alkaa uudelleen vasta Haapsalun kaupungin alueella.
Asemarakennus edustaa tyyliltään uusromantiikkaa. Asemalaituri rakennettiin peräti 216 metriä pitkäksi. jotta keisarillisen junan kaikista vaunuista päästäisiin suoraan astumaan ulos. Rakennus on nykyään museona. Siitä ja sen edustalla olevista vetureista mainitsen myöhemmässä artikkelissa.
Varsinaisia kylpylöitä on kaupungissa nykyään lähinnä vain kaksi, vanhempi ja vaatimattomampi Laine (1) Väike viikin rannalla, ja modernimmaksi korjattu Fra Mare (2) Paralepan kaupunginosan puolella pari kilometriä Rautatiemuseosta länteen. Kaupunkikävelyjä varten Laine on parempi, sillä se on lähes keskellä vanhaa kaupunkia. Sen perusti alkuaan Viron Punainen Risti parantolakseen vuonna 1937. Neuvostomiehityksen aikana sinne saapui terveyttään hoitamaan suuri määrä neuvostoeliittiä. Laine korjattiin perusteellisesti vuonna 1994. Sen kunto-ja lomakeskus aloitti vuonna 1997.
Seuraavassa kuvassa on Hotelli Laine toiselta puolen Väike viikiä (Kuv. Tuulikki, samoin neljä viimeistä galleriassa). Vasemmalla on SPA -osasto. Galleriassa tarkastellaan hotellia ja Väike viikiä eri kulmista. Keskimmäinen ensimmäisen rivin kuvista on hotellin sisäänkäynnin kohdalta. Kuvissa näkyy lahtea kiertävää kävelytietä, mikä on myös nopea reitti kaupunkiin. Aivan lahden loppupään lähellä on suomalaisopiskelijain suosima Laternabaar, jonka sisäpiha on hyvin viihtyisä ja sopiva keskusteluihin päivän päätteeksi.
Asemarakennus edustaa tyyliltään uusromantiikkaa. Asemalaituri rakennettiin peräti 216 metriä pitkäksi. jotta keisarillisen junan kaikista vaunuista päästäisiin suoraan astumaan ulos. Rakennus on nykyään museona. Siitä ja sen edustalla olevista vetureista mainitsen myöhemmässä artikkelissa.
Varsinaisia kylpylöitä on kaupungissa nykyään lähinnä vain kaksi, vanhempi ja vaatimattomampi Laine (1) Väike viikin rannalla, ja modernimmaksi korjattu Fra Mare (2) Paralepan kaupunginosan puolella pari kilometriä Rautatiemuseosta länteen. Kaupunkikävelyjä varten Laine on parempi, sillä se on lähes keskellä vanhaa kaupunkia. Sen perusti alkuaan Viron Punainen Risti parantolakseen vuonna 1937. Neuvostomiehityksen aikana sinne saapui terveyttään hoitamaan suuri määrä neuvostoeliittiä. Laine korjattiin perusteellisesti vuonna 1994. Sen kunto-ja lomakeskus aloitti vuonna 1997.
Seuraavassa kuvassa on Hotelli Laine toiselta puolen Väike viikiä (Kuv. Tuulikki, samoin neljä viimeistä galleriassa). Vasemmalla on SPA -osasto. Galleriassa tarkastellaan hotellia ja Väike viikiä eri kulmista. Keskimmäinen ensimmäisen rivin kuvista on hotellin sisäänkäynnin kohdalta. Kuvissa näkyy lahtea kiertävää kävelytietä, mikä on myös nopea reitti kaupunkiin. Aivan lahden loppupään lähellä on suomalaisopiskelijain suosima Laternabaar, jonka sisäpiha on hyvin viihtyisä ja sopiva keskusteluihin päivän päätteeksi.
Fra Maressa on suurempi uima-allas ja toinen on ulkona. Muistini mukaan siellä oli kuusi erilaista saunaa (kuuma-, lämmin-, höyry-, infrapuna-, suola- ja aromaterapiasaunat) . Molemmissa annetaan myös erilaisia hoitoja niille, jotka ovat niitä vailla. Hotelleja ja erilaisia pienempiä majoituslaitoksia kyllä on vähän joka puolella keskikaupunkia. Yhtenä esimerkkinä on Promenaad (3), joka sijaitsee samannimisen, aivan rannassa sijaitsevan kävelykadun varrella. Siellä jokaisen huoneen kohdalla on oma terassi, josta voi illan mittaan seurata niin verkkaiseen vauhtiin ohi kulkevia ihmisiä kuin meressä hiljalleen soutavia joutseniakin.
Merta voi ihailla myös Laine-hotellin lähellä olevalta marmoriselta Tšaikovskin penkiltä. Samalla voi kuunnella säveltäjän kuudetta sinfoniaa. Tšaikovski asui joitakin aikoja eräässä lähitalossa.
Tällä kohtaa olevan meren lahden nimi on Tagalaht. Lähempä-nä keskustaa sijaitseva osa on Aafrika rand. Ei tiedetä, mistä tämä nimi on tullut, erilaisia selityksiä kylläkin on keksitty. Matkalla sinne voi merestä bongata jääkarhuveistoksen. Promenadi päättyy vanhan tyylinsä säilyttäneen, alla näkyvän Kuursaalin (4) kohdalla. Kuursaalissa on ravintola ja sen lähellä laululava kesäisiä esityksiä varten.
Tällä kohtaa olevan meren lahden nimi on Tagalaht. Lähempä-nä keskustaa sijaitseva osa on Aafrika rand. Ei tiedetä, mistä tämä nimi on tullut, erilaisia selityksiä kylläkin on keksitty. Matkalla sinne voi merestä bongata jääkarhuveistoksen. Promenadi päättyy vanhan tyylinsä säilyttäneen, alla näkyvän Kuursaalin (4) kohdalla. Kuursaalissa on ravintola ja sen lähellä laululava kesäisiä esityksiä varten.
Tämä kuva on otettu Promenaad -hotellin edestä, lasiseinäinen rakennus taustalla on hotellin ravintola. Kuursaal ei aivan näy taustalla.
Jostain luin, että Kuursaal ja sen vieressä oleva soittolava Kõlakoda olisivat ainoita rakennuksia, joissa Virossa olisivat säilyneet alkuperäiset pitsikoristeet. Kysymyksessähän ovat koristeelliset puuleikkaukset, jotka ovat olleet yleisiä Suomessakin. Ensimmäisenä tulee mieleen Lahden vanha puukirkko, joka hävitettiin, vahinko kyllä, joskus 1970-luvulla.
Kuursaal on peräisin jo aivan 1800-luvun lopusta, joten se on varmaan palvellut aikanaan myös venäläisiä ylimyksiä, virkamiehiä ja upseeristoa rouvineen. Kyllähän siellä on vieläkin kesäkaudella vilkasta, joskin sisätilat ovat sen verran kulahtaneet, että entisestä loistosta ei niin paljon ole jäljellä.
Alla olevasta kuvasta voi erottaa vasemmalta ortodoksisen Maria Magdaleenan kirkon, ja oikealta luterilaisen Pyhän Johanneksen kirkon (Jaanikirk) tornit. Afrikan rannassa (Aafrikarand) on kävelytien varrella veden päällä oleva paviljonki. Jos oikein tarkkaan katsoo, näkyy siitä oikealla vedessä seisova jääkarhupatsas. Kaukaa otettu kuva vääristää etäisyyksiä. Tämän kuvan tarkoitus olikin osoittaa, miten mainitut kirkot seisovat lähietäisyydellä toisistaan. Haapsalun Pyhän Johanneksen seurakunnan pääkirkko on tietysti Piispanlinnan yhteydessä oleva tuomiokirkko. Näistäkin tulee puhetta myöhemmissä artikkeleissa.
Jostain luin, että Kuursaal ja sen vieressä oleva soittolava Kõlakoda olisivat ainoita rakennuksia, joissa Virossa olisivat säilyneet alkuperäiset pitsikoristeet. Kysymyksessähän ovat koristeelliset puuleikkaukset, jotka ovat olleet yleisiä Suomessakin. Ensimmäisenä tulee mieleen Lahden vanha puukirkko, joka hävitettiin, vahinko kyllä, joskus 1970-luvulla.
Kuursaal on peräisin jo aivan 1800-luvun lopusta, joten se on varmaan palvellut aikanaan myös venäläisiä ylimyksiä, virkamiehiä ja upseeristoa rouvineen. Kyllähän siellä on vieläkin kesäkaudella vilkasta, joskin sisätilat ovat sen verran kulahtaneet, että entisestä loistosta ei niin paljon ole jäljellä.
Alla olevasta kuvasta voi erottaa vasemmalta ortodoksisen Maria Magdaleenan kirkon, ja oikealta luterilaisen Pyhän Johanneksen kirkon (Jaanikirk) tornit. Afrikan rannassa (Aafrikarand) on kävelytien varrella veden päällä oleva paviljonki. Jos oikein tarkkaan katsoo, näkyy siitä oikealla vedessä seisova jääkarhupatsas. Kaukaa otettu kuva vääristää etäisyyksiä. Tämän kuvan tarkoitus olikin osoittaa, miten mainitut kirkot seisovat lähietäisyydellä toisistaan. Haapsalun Pyhän Johanneksen seurakunnan pääkirkko on tietysti Piispanlinnan yhteydessä oleva tuomiokirkko. Näistäkin tulee puhetta myöhemmissä artikkeleissa.
Jos edelleen pysytään samalla rannalla, on ennen Promenadin alkua mm. Viron ruotsalaisten rakennuttama ja heidän kulttuuriaan esittelevä museo. Kun aikanaan kävimme rakennuksen sisällä, löytyi sieltä valtava määrä käsitöitä, valokuvia ja vanhaa kalustoa. Erityisesti kiinnitti huomiota seiniä kiertävä, ehkä 15 metriä pitkä aplikaatiokuvateos, joka kertoi rantaruotsalaisten historiasta Virossa eräänlaiselle aikajanalle asetettuna.
Museon pihalla on niin upea ruovikkokattoinen rakennus, että haluan tuoda sen suuressa kuvakoossa esille.
Museon pihalla on niin upea ruovikkokattoinen rakennus, että haluan tuoda sen suuressa kuvakoossa esille.
Vieläkin kauempana on Grand Holm Marina (5), vähän suurempi satama, jonka rannalla on ravintolarakennus ja Haapsalu Vana Jahtiklubin rakennus.
Kerran osuimme satamaan kun siellä nuoret lapset opettelivat optimistijollilla purjehtimista. Kuusi kerrallaan pääsi matkaan, ja opettaja seurasi mukana moottorikumiveneellään. Purjehdittiin määrättyä reittiä, opettaja antoi ohjeita ja kertoi niistä myös niille muutamille, joiden vuoro oli olla hänen mukanaan.
Galleriassa on muita satamanäkymiä.
Kerran osuimme satamaan kun siellä nuoret lapset opettelivat optimistijollilla purjehtimista. Kuusi kerrallaan pääsi matkaan, ja opettaja seurasi mukana moottorikumiveneellään. Purjehdittiin määrättyä reittiä, opettaja antoi ohjeita ja kertoi niistä myös niille muutamille, joiden vuoro oli olla hänen mukanaan.
Galleriassa on muita satamanäkymiä.
Lopuksi vielä vähän kevennystä Väike viikistä, onhan sitä tullut kierrettyä kerran jo toisenkin. Se on paremminkin jonkinlainen suolapitoinen sisäjärvi, josta johtaa vain pieni oja Suur viikin puolelle. Molemmat peräkkäiset lahdet ovat kuin jättimäisten ”hyönteisleukojen” välissä. Tämä tulee mieleen niin alussa olevasta karttapiirroksesta kuin myös näistä kuvista, jotka Tuulikki on ottanut Piispanlinnan tornista. Lahtien välissä on meren puolella Vasikaholmin uimaranta. Toinen aika paljon suurempi on Fra Maren edustalla oleva Paralepa rand, josta suurin osa on ruovikkoista aluetta.
Väike viikistä tuli mieleeni myös Juhan Paju, haapsalulainen dekkarikirjailija. Hän kuuluu samaan kotikaupungistaan kirjoittavien sarjaan kuin esimerkiksi Reijo Mäki Turussa (Vares-hahmot) tai Timo Sandberg (päähenkilönä Otso Kokki) Lahdessa. Useita Pajun teoksia on Lahden kirjastossa, muutamia niistä on kään-netty suomeksi. Eräässä niistä (Lasud kodutänaval - Laukauksia kotikadulla) Suomesta tullut, illalla vapaal-le lähtenyt avustustyöntekijä murhataan, ja hänet löydetään nimenomaan Väike viikin ruohikkorannalta. Sopii hyvin, sillä sieltä ei ole rantatietä pitkä matka Laine –hotellille !
Vakavammin otettavista kirjailijoista ja runoilijoista tulee puhetta myöhemmissä artikkeleissa.
Väike viikistä tuli mieleeni myös Juhan Paju, haapsalulainen dekkarikirjailija. Hän kuuluu samaan kotikaupungistaan kirjoittavien sarjaan kuin esimerkiksi Reijo Mäki Turussa (Vares-hahmot) tai Timo Sandberg (päähenkilönä Otso Kokki) Lahdessa. Useita Pajun teoksia on Lahden kirjastossa, muutamia niistä on kään-netty suomeksi. Eräässä niistä (Lasud kodutänaval - Laukauksia kotikadulla) Suomesta tullut, illalla vapaal-le lähtenyt avustustyöntekijä murhataan, ja hänet löydetään nimenomaan Väike viikin ruohikkorannalta. Sopii hyvin, sillä sieltä ei ole rantatietä pitkä matka Laine –hotellille !
Vakavammin otettavista kirjailijoista ja runoilijoista tulee puhetta myöhemmissä artikkeleissa.
10.4. Valoa ja värejä Pikku-Vesijärvellä
Inspis ry on aktiivisella toiminnallaan muuttanut Pikku-Vesijärven puistoa kaiken kansan olohuoneeksi. Entisen kesäteatterin tuntumaan rakennettiin alkuaan pieni mökki lähinnä lipunmyyntiä ja huoltotöitä varten. Kun teatteritoiminta loppui, mökki jäi ilkivallantekijöiden ja kaiken maailman töhrijöiden armoille. Välillä keskustassa sijaitsevan Mamma Marian omistajat yrittivät pitää siinä kesäkahvilaa. Mutta vasta Inspis sai mökkiin eloa ja sen ympärille toimintaa, joka on jatkunut pitkin kesää.
Lahdessa toimiva Open Mind ry. on toimintaryhmä, joka pyrkii edistämään nuorten energian ja osaamisen saamista hyödylliseen käyttöön. Sen puheessa usein käytetty nimi on Inspis. Eräs tavoite on kiinnittää huomiota ympäristön viihtyisyyteen ja kauneuteen. Sen merkeissä suoritetaan erilaisia tempauksia, milloin maalataan kauniimmiksi töhrittyjä sähkökaappeja ja alikulkutunnelien seiniä, milloin huolehditaan yrttipi-hoista ja kaupunkialueen istutuksista. Näissä merkeissä on syntynyt Green Grass –alue Pikku-Vesijärven rantaan juuri tuon mainitun mökin ympärille.
Inspis ry on aktiivisella toiminnallaan muuttanut Pikku-Vesijärven puistoa kaiken kansan olohuoneeksi. Entisen kesäteatterin tuntumaan rakennettiin alkuaan pieni mökki lähinnä lipunmyyntiä ja huoltotöitä varten. Kun teatteritoiminta loppui, mökki jäi ilkivallantekijöiden ja kaiken maailman töhrijöiden armoille. Välillä keskustassa sijaitsevan Mamma Marian omistajat yrittivät pitää siinä kesäkahvilaa. Mutta vasta Inspis sai mökkiin eloa ja sen ympärille toimintaa, joka on jatkunut pitkin kesää.
Lahdessa toimiva Open Mind ry. on toimintaryhmä, joka pyrkii edistämään nuorten energian ja osaamisen saamista hyödylliseen käyttöön. Sen puheessa usein käytetty nimi on Inspis. Eräs tavoite on kiinnittää huomiota ympäristön viihtyisyyteen ja kauneuteen. Sen merkeissä suoritetaan erilaisia tempauksia, milloin maalataan kauniimmiksi töhrittyjä sähkökaappeja ja alikulkutunnelien seiniä, milloin huolehditaan yrttipi-hoista ja kaupunkialueen istutuksista. Näissä merkeissä on syntynyt Green Grass –alue Pikku-Vesijärven rantaan juuri tuon mainitun mökin ympärille.
Nyt yhdistys on kehittänyt Pikku-Veskun valoviikon, joka on vetänyt kaupunkilaisia puistoon iltaisin kel-lo seitsemän aikoihin. Autojen va-lot ovat vilkkuneet, ja myös jalkai-sin on taivaltanut kokonaisia per-heitä. Eri puolilla puistoa on purku-tiilistä rakennettuja kehikoita, joi-den sisällä valot palavat antaen valoa paitsi ylöspäin myös tiilien raoista. Muutamat valaisevat lähel-lä olevia puita ja pensaita.
Eräänlaisen pääväylän varrella on puiden väliin pingotettuja kankaita, joita valaistaan vaihtelevilla väreil-lä, lähinnä ne ovat sinisen ja pu-naisen sävyisiä.
Kävimme paikalla lauantaina 15.10., jolloin ilta huipentui vesiurkuesitykseen asiaan kuuluvine valoineen. Vesipatsaat nousivat ja laskivat musiikin mukana. Kiitos siitä kuuluu Lahti Energialle. Mutta pitänee tulla myöhemminkin, ainakin seuraavana perjantaina viikon loppujuhlaan. Tällöin lasketaan kynttilöitä Pikku-Vesijärven pinnalle. Luvassa on vielä ennen näkemätön tulishow ja muutakin hyvin mielenkiintoista.
Eräänlaisen pääväylän varrella on puiden väliin pingotettuja kankaita, joita valaistaan vaihtelevilla väreil-lä, lähinnä ne ovat sinisen ja pu-naisen sävyisiä.
Kävimme paikalla lauantaina 15.10., jolloin ilta huipentui vesiurkuesitykseen asiaan kuuluvine valoineen. Vesipatsaat nousivat ja laskivat musiikin mukana. Kiitos siitä kuuluu Lahti Energialle. Mutta pitänee tulla myöhemminkin, ainakin seuraavana perjantaina viikon loppujuhlaan. Tällöin lasketaan kynttilöitä Pikku-Vesijärven pinnalle. Luvassa on vielä ennen näkemätön tulishow ja muutakin hyvin mielenkiintoista.
10.3. Poikien päätä ei palellut
Taannoin matkustin tilausbussilla Helsingistä Lahteen ns. Kalasataman alueen kautta. Tällä alueella rakenne-taan todella paljon. Bussin ikkunasta laskin, että yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä kaikkiaan kymmenen suurempaa tai pienempää torninosturia. Nehän ovat niitä suuren suuria laitteita, joilla betonielementit ja muut rakennustarvikkeet nostetaan ensin rekka-autoista työmaalle. Siellä niitä siirrellään tarpeen mukaan. Rakennustyömaan näyttävin ja nopein vaihe ulkopuolisen silmille onkin se, kun seinät alkavat betoniele-menttien avulla nousta. Seinien sisällä riittää vielä pitkään tehtävää erilaisille asentajille, on sähköjohtojen, vesi- , viemäri- ja ilmastointiputkien vetoa, sisäseinien asentamista ja erilaisten kaappien ja kalusteiden sisään tuontia. Lattioiden tasoitus ja maalaustyöt vievät sitten aikansa. Vie vielä pitkään, ennen kuin ensimmäiset asukkaat muuttavat sisään.
Taannoin matkustin tilausbussilla Helsingistä Lahteen ns. Kalasataman alueen kautta. Tällä alueella rakenne-taan todella paljon. Bussin ikkunasta laskin, että yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä kaikkiaan kymmenen suurempaa tai pienempää torninosturia. Nehän ovat niitä suuren suuria laitteita, joilla betonielementit ja muut rakennustarvikkeet nostetaan ensin rekka-autoista työmaalle. Siellä niitä siirrellään tarpeen mukaan. Rakennustyömaan näyttävin ja nopein vaihe ulkopuolisen silmille onkin se, kun seinät alkavat betoniele-menttien avulla nousta. Seinien sisällä riittää vielä pitkään tehtävää erilaisille asentajille, on sähköjohtojen, vesi- , viemäri- ja ilmastointiputkien vetoa, sisäseinien asentamista ja erilaisten kaappien ja kalusteiden sisään tuontia. Lattioiden tasoitus ja maalaustyöt vievät sitten aikansa. Vie vielä pitkään, ennen kuin ensimmäiset asukkaat muuttavat sisään.
Mutta miten suuret torninosturit oikein saadaan pystyyn? Nosto tapahtuu valtavan autonosturin avulle. Se ajetaan työmaan kylkeen, ja rekka-autoilla tuodaan pian tämän jälkeen kaikki torninosturia varten tarvittavat tarvikkeet: torniosan rakenteet betonipainoineen ja lopuksi se varsinaises-ti liikuteltava osa, eräänlainen aisa, joka tuodaan paikalle kahdessa osassa.
Torniosa kootaan useasta kehikkopätkästä ja sen päälle nostetaan ensin aisan perä-pää ohjauskoppeineen ja sen jälkeen siihen liitetään pidempi osa, jonka varassa tava-raa liikutellaan. Lopuksi peräpäähän noste-taan betonipainoja, jotta pidemmällä pääl-lä voidaan siirtää raskaitakin taakkoja.
Kaikki mainitut nähdään viereisessä ku-vassa ja lisäksi myös kelkka, josta roikkuu kahden vaijerin varassa nostokoukku.
Torniosa kootaan useasta kehikkopätkästä ja sen päälle nostetaan ensin aisan perä-pää ohjauskoppeineen ja sen jälkeen siihen liitetään pidempi osa, jonka varassa tava-raa liikutellaan. Lopuksi peräpäähän noste-taan betonipainoja, jotta pidemmällä pääl-lä voidaan siirtää raskaitakin taakkoja.
Kaikki mainitut nähdään viereisessä ku-vassa ja lisäksi myös kelkka, josta roikkuu kahden vaijerin varassa nostokoukku.
Jännittävin vaihe "aisan" kokoamisessa oli molempien osien yhdistäminen. Se oli puuhaa, jossa päätä ei saanut palella, siitä vanhasta sanonnasta tuli myös koko artikkelin otsikko. Oikeastaan vähän myöhästyin ja sain kuvan vasta siinä vaiheessa kun liitos oli jo tehty. En siis saanut kuvaa siitä toisesta miehestä, joka otti vastaan liitettävän vasemmalla olevan osan, valjaat ja turvaköysi turvanaan, mutta silti melkein kuin tyhjän päällä seisoen.
Kuvan ohuempi nuoli osoittaa ohjauskoppia ja paksummat niitä niveliä, jotka sitoivat aisan osat yhteen. Ne koottiin vain vähän ylempänä alla näkyvää kohtapuoliin purettavaa entistä Mallasjuoman keittämöraken-nusta.Viimeisessä kuvassa ujutetaan ensimmäistä betonipainoa paikalleen. Painot näkyvät kaikkein ensimmäisessä kuvassa. Noston helpottamiseksi käännettiin koko "aisa" päinvastaiseen suuntaan. Aivan vasemmalla näkyy osa autonosturia ja sen nokasta tulevaa vaijeria ja betonipainoa.
Viimeistään tässä vaiheessa rakennustyöhön perehtynyt lukija toteaa, että näitä rivejä on kirjoittanut termi-nologiaa tuntematon maallikko. Siitä huolimatta olen tähän uskaltautunut antaakseni arvoa kaikelle sille moninaiselle työlle, jota rakennuksilla suurella ammattitaidolla tehdään.
Kuvan ohuempi nuoli osoittaa ohjauskoppia ja paksummat niitä niveliä, jotka sitoivat aisan osat yhteen. Ne koottiin vain vähän ylempänä alla näkyvää kohtapuoliin purettavaa entistä Mallasjuoman keittämöraken-nusta.Viimeisessä kuvassa ujutetaan ensimmäistä betonipainoa paikalleen. Painot näkyvät kaikkein ensimmäisessä kuvassa. Noston helpottamiseksi käännettiin koko "aisa" päinvastaiseen suuntaan. Aivan vasemmalla näkyy osa autonosturia ja sen nokasta tulevaa vaijeria ja betonipainoa.
Viimeistään tässä vaiheessa rakennustyöhön perehtynyt lukija toteaa, että näitä rivejä on kirjoittanut termi-nologiaa tuntematon maallikko. Siitä huolimatta olen tähän uskaltautunut antaakseni arvoa kaikelle sille moninaiselle työlle, jota rakennuksilla suurella ammattitaidolla tehdään.
Rakennustyömaan lähellä asuminen on mielenkiintoista ja avartavaa. Avartavaa siksi, että harvoin tavallinen kadun kulkija tulee ajatelleeksi millaista ammattitaitoa eri työvaiheet vaativat. Ajatellaanpa vaikka sitä valtavaa autonosturia, miten sen saa peruutetuksi ahtaaseen paikkaan ahdasta väylää pitkin. Miten saa nosturiosaa liikuteltua niin täsmällisesti, että kaikki osuu kohdalleen.
Samaa voi sanoa torninosturin käyttäjästä siellä korkealla, kaikki pitää varmaan saada sentilleen kohdalleen, niin betonielementit, betonirau-dat ja suuret sammiot, joissa on milloin juoksevaa betonia, milloin erilaista hiekkaa. Kova kuntokin käyttäjillä täytyy olla, sillä rappuja ylös ja alas kulkeminen päivän mittaan kyllä käy jaloille. Ehkä sieltä ei kahvitauoille teekään mieli lähteä. Yksinäiseltä työ siellä myös vai-kuttaa, jonkinlainen radiopuhelinyhteys täytyy tietysti olla, että voi kommunikoida alhaalla olevien asentajien kanssa. Pelkät käsimerkit tuskin riittävät.
Tuo betonivalu on vielä asia erikseen. Ensin tulee kuorma-autoja, joiden lavalla on suuri pyörivä pitkulainen säiliö. Pyörivä se on siksi, että betonin sekoittuminen jatkuisi, eikä kuivumista pääsisi tapahtumaan. Säiliöstä sitä kaadetaan toisen auton peräpäähän, josta lähtee pitkä putki, jota voidaan nivelillä jatkaa varmaan pari kymmentä metriä pitkäksi, ehkä vielä pidemmäksikin. Sitä pitkin sitten suoritetaan valu sinne aika korkealla oleviin kohteisiin. Maan tasalla homma tietysti käy yksinkertaisemmin.
Eikä pidä tietenkään unohtaa työvaiheiden ja materiaalitoimitusten ajoittamista, ne ovat oma taiteen lajin-sa, puhumattakaan piirustusten laatimisesta ja siihen liittyvistä mitä moninaisimmista laskutoimituksista.
Samaa voi sanoa torninosturin käyttäjästä siellä korkealla, kaikki pitää varmaan saada sentilleen kohdalleen, niin betonielementit, betonirau-dat ja suuret sammiot, joissa on milloin juoksevaa betonia, milloin erilaista hiekkaa. Kova kuntokin käyttäjillä täytyy olla, sillä rappuja ylös ja alas kulkeminen päivän mittaan kyllä käy jaloille. Ehkä sieltä ei kahvitauoille teekään mieli lähteä. Yksinäiseltä työ siellä myös vai-kuttaa, jonkinlainen radiopuhelinyhteys täytyy tietysti olla, että voi kommunikoida alhaalla olevien asentajien kanssa. Pelkät käsimerkit tuskin riittävät.
Tuo betonivalu on vielä asia erikseen. Ensin tulee kuorma-autoja, joiden lavalla on suuri pyörivä pitkulainen säiliö. Pyörivä se on siksi, että betonin sekoittuminen jatkuisi, eikä kuivumista pääsisi tapahtumaan. Säiliöstä sitä kaadetaan toisen auton peräpäähän, josta lähtee pitkä putki, jota voidaan nivelillä jatkaa varmaan pari kymmentä metriä pitkäksi, ehkä vielä pidemmäksikin. Sitä pitkin sitten suoritetaan valu sinne aika korkealla oleviin kohteisiin. Maan tasalla homma tietysti käy yksinkertaisemmin.
Eikä pidä tietenkään unohtaa työvaiheiden ja materiaalitoimitusten ajoittamista, ne ovat oma taiteen lajin-sa, puhumattakaan piirustusten laatimisesta ja siihen liittyvistä mitä moninaisimmista laskutoimituksista.
10.2. Presidentti Kersti Kaljulaid
Kersti Kaljulaidin valinta Viron presidentiksi näytti jo viime viikoilla niin varmalta, että minäkin rohkenin kirjoittaa yllä olevan otsikon sinne ”tulossa mm.” -osastoon. Viron poliittiset piirit olivat monivaiheisen prosessin jälkeen ajaneet itsensä niin pahaan rakoon, että oli pakko löytää politiikassa ryvettymätön ehdo-kas. Monet ovat kirjoittaneet, että USA:ssa valitaan muutaman viikon kuluttua presidentiksi se ehdokas, jota kansan enemmistö vähiten inhoaa. Tuntuu siltä, että jostain tällaisesta oli Virossakin alkuvaiheessa kysymys. Muuten kai ei tätä soppaa olisi onnistuttu keittämään.
Viron monimutkainen presidentin vaalisirkus alkoi riigikogussa jo elokuussa, mutta riittävää kannatusta ei kenellekään ehdokkaista löytynyt edes kolmannessa äänestyksessä. Näin vaali siirtyi laajalle valitsijakokouk-selle, joka kokoontui 24.9. Riittävää enemmistöä ei täälläkään saatu aikaiseksi, joten valinta palautui uudel-leen riigikogulle. Tässä vaiheessa alkoivat poliittiset paineet jo nousta niin, että oli jo pakko päästä ratkai-suun. Varsin nopeasti löydettiinkin sopiva kompromissiehdokas, eli Kersti Kaljulaid, jonka suurin osa kansan-edustajista saattoi hyväksyä. Hänet valittiin tasavallan presidentiksi 3.10. Hän sai 81 ääntä, 17 edustajaa äänesti tyhjää.
Tyhjiä äänestyslippuja. Huomiota herätti jo heti alkukierroksilla se, että niin kansanedustajat kuin valitsija-kokouksenkin jäsenet jättivät runsaasti tyhjiä tai muuten hylättäväksi todettuja lippuja. Alkoi vaikuttaa siltä, että antipatiat ehdokkaita kohtaan alkoivat puolella jos toisellakin olla todella suuria. Parlamentissa ensim-mäisellä ja toisella kierroksella putosi pois useita ehdokkaita. Jäljelle jäivät entinen EU-komissaari Siim Kallas, joka sai kolmannella kierroksella 42 ääntä, ja keskustapuolueen varapuheenjohtaja Mailis Reps 26 ääntä. Peräti 30 edustajaa jätti tyhjän lipun. Voittoon olisi tarvittu kaksi kolmasosaa, eli 68 ääntä. Tämä osoittaa sen, että kaksikon takana olivat vain heidän omat puoleensa, oikeistolaiset reformistit ja ainoana vasemmistopuolueena pidetty keskustapuolue. Äänimäärät vastasivat suunnilleen niiden riigikogun vaaleissa saamia paikkoja joillakin hajaäänillä täydennettynä. Siinä vaiheessa suuri kysymys olikin, mitä nuo 30 tyhjää äänestänyttä ajattelivat.
Valintakokouksen edellä tuntuivat siis Kallas ja Reps olevan vahvoilla. Repsin putoaminen oli odotettavis-sa, sillä keskustapuolue (Keskerakond) ei nauti virolaisten enemmistön suosiota. Se kokoaa paljon venäjän-kielisiä äänestäjiä. Se on vastustanut reformipuolueen ajamaa liberaalia talouspolitiikkaa ja mm. vaatinut valtion tasaveron sijalle Suomen mallin mukaista progressiivista verotusta. Mutta miksi Kallaskin putosi vaikka hänen puolueensa reformipuolue (Reformierakond) ehti jo etukäteen julistaa hänet puolueen ehdok-kaaksi? Reformipuolue on riigikogun suurin puolue (30 kansanedustajaa) ja se on muodostanut hallituksen yhdessä toisen oikeistopuolueen Isänmaan ja Res Publican liiton (Isamaa ja Res Publica Liit) ja Sosiaali-demokraattien (Sotsiaaldemokraatlik Erakond) kanssa.
Yksi toisensa jälkeen putosi. Kallaksen epäsuosioon onkin haettava vihjeitä hänen taustastaan. Siim Kallas (s.1948) loi maineensa alun perin kommunistina Neuvosto-Viron hallinnossa. Häntä on pidetty taitavana ta-lousasiain tuntijana. Maan itsenäistymisen jälkeisinä vuosina hän oli Viron keskuspankin pääjohtaja, reformi-puolueen puheenjohtaja, valtionvarainministeri, pääministeri, EU:n parlamentin jäsen ja EU-komissaari. Val-tionvarainministerinä Kallas oli vahvasti mukana neuvottelemassa maan liittymisestä Euroopan Unioniin ja pääministerinä puolestaan mukana edistämässä liittymistä Natoon.
Eli ansioita Kallasilla on ollut vaikka millä mitalla. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä henkilöistä, jotka ovat luoneet Viroon varsin oikeistolaisen, jopa markkinaliberalistisen suuntauksen. Valtiontalous on hyvässä kunnossa, mutta Tallinnaa pienempien paikkakuntien väen olot ovat usein kaukana pohjoismaisesta hyvinvointivaltiostatuksesta. Verotus on pidetty alhaalla, joka on vienyt myös suomalaisia yrityksiä Viroon. Ehkä Virossa on jossain määrin syntynyt vastavaikutusta tälle suuntaukselle.
Muitakin ehdokkaita valintakokoukselle esitettiin. Mutta heitä ei suuremmin noteerattu. Esimerkiksi enti-nen oikeuskansleri Allar Jõks vaikutti varsin harmaalta henkilöltä ilman riittävää poliittista charmia.
Pian riigikogun kolmannen äänestyksen jälkeen tuntuivat Marina Kaljurandin osakkeet olevan nousussa. Hän uskoi siihen itsekin, sillä hän luopui ulkoministerin postistaan voidakseen osallistua valintakokouksen äänestykseen. Häntä minäkin jo aloin veikkailla. Hän oli suhteellisen nuori, nainen ja ansioitunut suurlähet-tiläänä niin idässä kuin lännessäkin. Mutta hänellä oli ilmeisesti virolaisten mielestä rasitteita. Äiti on viron venäläisiä, ja mies on latvialainen. Lisäksi tämän sukutaustalta on löytynyt natsimenneisyyttä. Ehkäpä suur-lähettilään postit Moskovassa ja Kazakstanissa eivät liioin olleet kansan mielestä pelkästään ansioita. Unoh-dettiin hänen suhteensa länteen.
Alkaako Kaljulaidista uusi vaihe ? Niinpä näyttääkin siltä, että virolaiset halusivat valita puoluepolitiikan ulkopuolelta ”puhtaasti virolaisen” ja tällä kertaa naisen. Kersti Kaljulaid vielä on nuori (s.1969), hyvin koulutettu, hänellä pari yliopistollista tutkintoa. Virolaisten arvostamaa läntisissä yhteyksissä toimimistakin on, mutta ei niin monipuolista kuin Kaljurandilla, Kallasista puhumattakaan. Keskeisin ansio on ollut Euroopan tilintarkastustuomioistuimessa Luxemburgissa toimiminen vuosina 2004‒2016. Eräitä merkittäviä johtajateh-täviä hänellä on kyllä ollut tätä ennen liike-elämässä ja yliopistossa. Lisäksi hän oli ollut vähän aikaa pää-ministerin talousneuvonantajana.
Kaljulaidilla on wikipedian mukaan kahdesta avioliitosta yhteensä neljä lasta, ja sekin sopii esimerkkinä alhaisen väestönkasvun takia kipuileville virolaisille. Nykyinen aviomies, eri tehtävissä menestynyt insinöö-ri, siirtyi kahden pienen lapsen ja vaimon uran takia työelämästä kotiin. Siinäkin on vaihtoehto, joka kiin-nostaa. Ehkä juuri perhesyistä Kersti Kaljulaid on ainakin alustavasti ilmoittanut jäävänsä asumaan entiseen kotiinsa. Tämä aiheuttaa tietysti turvallisuusongelman. Se sitoo paljon enemmän poliiseja ympärivuorokauti-seen suojeluun kuin presidentin varsinaisessa residenssissä Kadriorgissa.
Muutoksia tulee ainakin Hendrik Toomas Ilveksen kuivakkaan ja vähän etäiseen hahmoon verrattuna. Tuntuu lisäksi siltä, että virolaiset haluavat nyt lopullisesta jättää hyvästit 1980-luvun politiikalle ja politii-kantekijöille. Kaljulaid nähtäneenkin uuden Viron toiveena ilman menneisyyden painolastia. Hänellä on riittävästi kykyä ja taitoa, sekä virolaisten mielestä hyvin tärkeitä läntisiä kontakteja Euroopan tilintarkas-tustuomioistuimen ajoilta. Kaljulaid puhuu myös suomea ja on ilmoittanut tulevansa ensiksi vierailulle Suo-meen. Sehän tietysti meille sopii !
Kersti Kaljulaidin valinta Viron presidentiksi näytti jo viime viikoilla niin varmalta, että minäkin rohkenin kirjoittaa yllä olevan otsikon sinne ”tulossa mm.” -osastoon. Viron poliittiset piirit olivat monivaiheisen prosessin jälkeen ajaneet itsensä niin pahaan rakoon, että oli pakko löytää politiikassa ryvettymätön ehdo-kas. Monet ovat kirjoittaneet, että USA:ssa valitaan muutaman viikon kuluttua presidentiksi se ehdokas, jota kansan enemmistö vähiten inhoaa. Tuntuu siltä, että jostain tällaisesta oli Virossakin alkuvaiheessa kysymys. Muuten kai ei tätä soppaa olisi onnistuttu keittämään.
Viron monimutkainen presidentin vaalisirkus alkoi riigikogussa jo elokuussa, mutta riittävää kannatusta ei kenellekään ehdokkaista löytynyt edes kolmannessa äänestyksessä. Näin vaali siirtyi laajalle valitsijakokouk-selle, joka kokoontui 24.9. Riittävää enemmistöä ei täälläkään saatu aikaiseksi, joten valinta palautui uudel-leen riigikogulle. Tässä vaiheessa alkoivat poliittiset paineet jo nousta niin, että oli jo pakko päästä ratkai-suun. Varsin nopeasti löydettiinkin sopiva kompromissiehdokas, eli Kersti Kaljulaid, jonka suurin osa kansan-edustajista saattoi hyväksyä. Hänet valittiin tasavallan presidentiksi 3.10. Hän sai 81 ääntä, 17 edustajaa äänesti tyhjää.
Tyhjiä äänestyslippuja. Huomiota herätti jo heti alkukierroksilla se, että niin kansanedustajat kuin valitsija-kokouksenkin jäsenet jättivät runsaasti tyhjiä tai muuten hylättäväksi todettuja lippuja. Alkoi vaikuttaa siltä, että antipatiat ehdokkaita kohtaan alkoivat puolella jos toisellakin olla todella suuria. Parlamentissa ensim-mäisellä ja toisella kierroksella putosi pois useita ehdokkaita. Jäljelle jäivät entinen EU-komissaari Siim Kallas, joka sai kolmannella kierroksella 42 ääntä, ja keskustapuolueen varapuheenjohtaja Mailis Reps 26 ääntä. Peräti 30 edustajaa jätti tyhjän lipun. Voittoon olisi tarvittu kaksi kolmasosaa, eli 68 ääntä. Tämä osoittaa sen, että kaksikon takana olivat vain heidän omat puoleensa, oikeistolaiset reformistit ja ainoana vasemmistopuolueena pidetty keskustapuolue. Äänimäärät vastasivat suunnilleen niiden riigikogun vaaleissa saamia paikkoja joillakin hajaäänillä täydennettynä. Siinä vaiheessa suuri kysymys olikin, mitä nuo 30 tyhjää äänestänyttä ajattelivat.
Valintakokouksen edellä tuntuivat siis Kallas ja Reps olevan vahvoilla. Repsin putoaminen oli odotettavis-sa, sillä keskustapuolue (Keskerakond) ei nauti virolaisten enemmistön suosiota. Se kokoaa paljon venäjän-kielisiä äänestäjiä. Se on vastustanut reformipuolueen ajamaa liberaalia talouspolitiikkaa ja mm. vaatinut valtion tasaveron sijalle Suomen mallin mukaista progressiivista verotusta. Mutta miksi Kallaskin putosi vaikka hänen puolueensa reformipuolue (Reformierakond) ehti jo etukäteen julistaa hänet puolueen ehdok-kaaksi? Reformipuolue on riigikogun suurin puolue (30 kansanedustajaa) ja se on muodostanut hallituksen yhdessä toisen oikeistopuolueen Isänmaan ja Res Publican liiton (Isamaa ja Res Publica Liit) ja Sosiaali-demokraattien (Sotsiaaldemokraatlik Erakond) kanssa.
Yksi toisensa jälkeen putosi. Kallaksen epäsuosioon onkin haettava vihjeitä hänen taustastaan. Siim Kallas (s.1948) loi maineensa alun perin kommunistina Neuvosto-Viron hallinnossa. Häntä on pidetty taitavana ta-lousasiain tuntijana. Maan itsenäistymisen jälkeisinä vuosina hän oli Viron keskuspankin pääjohtaja, reformi-puolueen puheenjohtaja, valtionvarainministeri, pääministeri, EU:n parlamentin jäsen ja EU-komissaari. Val-tionvarainministerinä Kallas oli vahvasti mukana neuvottelemassa maan liittymisestä Euroopan Unioniin ja pääministerinä puolestaan mukana edistämässä liittymistä Natoon.
Eli ansioita Kallasilla on ollut vaikka millä mitalla. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä henkilöistä, jotka ovat luoneet Viroon varsin oikeistolaisen, jopa markkinaliberalistisen suuntauksen. Valtiontalous on hyvässä kunnossa, mutta Tallinnaa pienempien paikkakuntien väen olot ovat usein kaukana pohjoismaisesta hyvinvointivaltiostatuksesta. Verotus on pidetty alhaalla, joka on vienyt myös suomalaisia yrityksiä Viroon. Ehkä Virossa on jossain määrin syntynyt vastavaikutusta tälle suuntaukselle.
Muitakin ehdokkaita valintakokoukselle esitettiin. Mutta heitä ei suuremmin noteerattu. Esimerkiksi enti-nen oikeuskansleri Allar Jõks vaikutti varsin harmaalta henkilöltä ilman riittävää poliittista charmia.
Pian riigikogun kolmannen äänestyksen jälkeen tuntuivat Marina Kaljurandin osakkeet olevan nousussa. Hän uskoi siihen itsekin, sillä hän luopui ulkoministerin postistaan voidakseen osallistua valintakokouksen äänestykseen. Häntä minäkin jo aloin veikkailla. Hän oli suhteellisen nuori, nainen ja ansioitunut suurlähet-tiläänä niin idässä kuin lännessäkin. Mutta hänellä oli ilmeisesti virolaisten mielestä rasitteita. Äiti on viron venäläisiä, ja mies on latvialainen. Lisäksi tämän sukutaustalta on löytynyt natsimenneisyyttä. Ehkäpä suur-lähettilään postit Moskovassa ja Kazakstanissa eivät liioin olleet kansan mielestä pelkästään ansioita. Unoh-dettiin hänen suhteensa länteen.
Alkaako Kaljulaidista uusi vaihe ? Niinpä näyttääkin siltä, että virolaiset halusivat valita puoluepolitiikan ulkopuolelta ”puhtaasti virolaisen” ja tällä kertaa naisen. Kersti Kaljulaid vielä on nuori (s.1969), hyvin koulutettu, hänellä pari yliopistollista tutkintoa. Virolaisten arvostamaa läntisissä yhteyksissä toimimistakin on, mutta ei niin monipuolista kuin Kaljurandilla, Kallasista puhumattakaan. Keskeisin ansio on ollut Euroopan tilintarkastustuomioistuimessa Luxemburgissa toimiminen vuosina 2004‒2016. Eräitä merkittäviä johtajateh-täviä hänellä on kyllä ollut tätä ennen liike-elämässä ja yliopistossa. Lisäksi hän oli ollut vähän aikaa pää-ministerin talousneuvonantajana.
Kaljulaidilla on wikipedian mukaan kahdesta avioliitosta yhteensä neljä lasta, ja sekin sopii esimerkkinä alhaisen väestönkasvun takia kipuileville virolaisille. Nykyinen aviomies, eri tehtävissä menestynyt insinöö-ri, siirtyi kahden pienen lapsen ja vaimon uran takia työelämästä kotiin. Siinäkin on vaihtoehto, joka kiin-nostaa. Ehkä juuri perhesyistä Kersti Kaljulaid on ainakin alustavasti ilmoittanut jäävänsä asumaan entiseen kotiinsa. Tämä aiheuttaa tietysti turvallisuusongelman. Se sitoo paljon enemmän poliiseja ympärivuorokauti-seen suojeluun kuin presidentin varsinaisessa residenssissä Kadriorgissa.
Muutoksia tulee ainakin Hendrik Toomas Ilveksen kuivakkaan ja vähän etäiseen hahmoon verrattuna. Tuntuu lisäksi siltä, että virolaiset haluavat nyt lopullisesta jättää hyvästit 1980-luvun politiikalle ja politii-kantekijöille. Kaljulaid nähtäneenkin uuden Viron toiveena ilman menneisyyden painolastia. Hänellä on riittävästi kykyä ja taitoa, sekä virolaisten mielestä hyvin tärkeitä läntisiä kontakteja Euroopan tilintarkas-tustuomioistuimen ajoilta. Kaljulaid puhuu myös suomea ja on ilmoittanut tulevansa ensiksi vierailulle Suo-meen. Sehän tietysti meille sopii !
10.1. Reipasta rytmiä syyssäässä
Mitä olisi Lahti ilman Viipurin Reipasta ? Tai ilman Starckjohannia ja Viipurin musiikkiopistoa? Luetteloa voisi jatkaa pitkään. Jatkosodan jälkeen Lahti sai niin viipurilaisista kuin muistakin karjalaisista todellisen piris-tysruiskeen. Kerrotaan, että legendaarinen kaupunginjohtaja Olavi Kajala kävi vielä rautatieasemalla houkut-telemassa ihmisiä ja yrityksiä Lahteen. Siihen aikaan junien aikataulut eivät olleet kovin tiukkoja, monet eh-tivät jopa ruokailemaan asemaravintolassa. Kaupunki kohosi kerralla maakuntasarjasta valtakunnalliseksi toimijaksi.
Mitä olisi Lahti ilman Viipurin Reipasta ? Tai ilman Starckjohannia ja Viipurin musiikkiopistoa? Luetteloa voisi jatkaa pitkään. Jatkosodan jälkeen Lahti sai niin viipurilaisista kuin muistakin karjalaisista todellisen piris-tysruiskeen. Kerrotaan, että legendaarinen kaupunginjohtaja Olavi Kajala kävi vielä rautatieasemalla houkut-telemassa ihmisiä ja yrityksiä Lahteen. Siihen aikaan junien aikataulut eivät olleet kovin tiukkoja, monet eh-tivät jopa ruokailemaan asemaravintolassa. Kaupunki kohosi kerralla maakuntasarjasta valtakunnalliseksi toimijaksi.
Viime viikonvaihde oli todella Lahden Reippaan reipasta juhlaa. Lauantaipäivä alkoi sankarihaudoilla ja päät-tyi juhlaan Seurahuoneella. Tapahtumat huipentuivat lähinnä nuoremmalle polvelle – miksei vanhemmallekin - järjestettyyn marssiin sunnuntai-iltana. Matkalla marssittiin torilta Pikku-Vesijärven vesiuruille 1930-luvun paloauton vetämänä. Koko ajan kuuluivat samban rytmit. Suurimman huomion taisivat kyllä saada paikalliset tanssijat, jotka levittäytyivät välillä jalkakäytävillekin. Heitä seurasi kulkueessa suuri joukko Reipas-seurojen poikia ja tyttöjä.
Viipurin Reipas tunnetaan parhaiten jalkapallosta. Sen suuruuden aika oli tietenkin jo ennen sotia. Seuraaja Lahden Reipas oli sekin maan kärkikastia. Vuonna 1968 Reipas selvisi ensimmäisenä suomalaisjoukkueena Eu-roopan cupin toiselle kierrokselle. Se sai kuitenkin pian kilpailijan samasta kaupungista, Kuusysin eli entisen Upon Pallon. Johtomiehet näkivät pian ainoana oikeana ratkaisuna fuusion – syntyi FC Lahti. Jääkiekon puolella lyötiin myös hynttyyt yhteen – syntyi Pelicans. Reip-paan taru ei kuitenkaan jäänyt tähän. Kuten Timo Taulo historiikissaan kertoo, kysymys on nykyään suuresta Reippaan perheestä. Sen nimellä kulkevat voimistelu-seura, Kiekkoreipas, FC Reippaan juniorit ja ikämiehet. Naisjaosto on kaikkien näiden tukena.
Reipas on ollut hyvin monille tunnetuille urheilijoille tärkeä kasvattajaseura aina Jari Litmasesta alkaen. Ju-niorityö on edelleen vahvaa. Reipas-yhteisö voi edelleen hyvin.
Reipas on ollut hyvin monille tunnetuille urheilijoille tärkeä kasvattajaseura aina Jari Litmasesta alkaen. Ju-niorityö on edelleen vahvaa. Reipas-yhteisö voi edelleen hyvin.
Tanssijatyttöjä ei tarvinnut pyydellä kuviin. Täytyy tunnustaa, että tuo hymy ja käden heilautus valaisivat kohdalleni osuessaan pilvipoutaista sunnunta-iltaani !!
9.4. Jäähyväiset Pallastuntureille
9.4. Jäähyväiset Pallastuntureille
Siellähän ne Pallastunturit siintävät Olos-hotellin parvekkeelta nähtyinä. Aamuaurinko kultaa ruskan sävyt.
Maaliskuussa jätin tässä blokissa jo jäähyväiset talvisille Pallastuntureille (3.3. Talvisia muistoja Pallastuntu-reilta). Oikeastaan olin hyvästellyt ne jo vuonna 2007 kun polvet alkoivat reistailla. Samaan aikaan sattui myös hiihtoporukkamme hajoaminen, joten luopuminen ei tuntunutkaan niin pahalta. Nyt oli sitten syksyisten Pallastunturien vuoro. Salpausselän seurakunnan porukkamme matkustaa ensi vuonna Saariselälle, ja Muonion vuoro on vasta muutaman vuoden päässä. Muutama vuosi on minun iässäni jo paljon, toivottavasti pystyn vielä kulkemaan maastossa, en kuitenkaan enää pääse Taivaskerolle, tuskin kunnolla edes tunturien alarinteille. Näin vuodesta 2000 jatkunut muistorikas kausi on lopussa.
Maaliskuussa jätin tässä blokissa jo jäähyväiset talvisille Pallastuntureille (3.3. Talvisia muistoja Pallastuntu-reilta). Oikeastaan olin hyvästellyt ne jo vuonna 2007 kun polvet alkoivat reistailla. Samaan aikaan sattui myös hiihtoporukkamme hajoaminen, joten luopuminen ei tuntunutkaan niin pahalta. Nyt oli sitten syksyisten Pallastunturien vuoro. Salpausselän seurakunnan porukkamme matkustaa ensi vuonna Saariselälle, ja Muonion vuoro on vasta muutaman vuoden päässä. Muutama vuosi on minun iässäni jo paljon, toivottavasti pystyn vielä kulkemaan maastossa, en kuitenkaan enää pääse Taivaskerolle, tuskin kunnolla edes tunturien alarinteille. Näin vuodesta 2000 jatkunut muistorikas kausi on lopussa.
Kuten varmaan tiedetään, Pallastunturit ovat eteläisin osa 50 kilometriä pitkää Pallas- ja Ounastuntureiden ketjua Muonion ja Enontekiön kunnissa. Tunturiylänkö on 400–500 metriä merenpinnan yläpuolella, Siinä on seitsemän keroa, korkein Taivaskero. Sen huipulla sytytettiin vuonna 1952 olympiatuli jollain peililaitteella. Sieltä se kuljetettiin Tornioon, jossa se yhdistettiin Ruotsin kautta Kreikasta tulleeseen tuleen. Molemmat tulivat sitten samoissa soihduissa Helsinkiin.
Oheisessa kuvassa on peitepiirros alueesta. Kerojen kor-keudet on merkitty nimien perään. Vihreällä värillä on kuvattu n.20 kilometriä pitkää reittiä, jonka hyväkuntoi-simmat taittoivat maanantaina 12.9. Vuontispirtiltä Pal-lakselle. Ensin oli edessä todella rankka nousu Vuontis-järven tasolta Montellin majalle. Sieltä maasto oli melko helppoa aina Rihmakuruun saakka. Loppuosa olikin sitten laskettelua Taivaskeron korkeimman osan vieritse alas hotellille. Hyvää kuntoa vaadittiin myös niiltä, jotka kä-vivät edestakaisin Taivaskeron huipulla. Heille tuli mat-kaa noin yhdeksän kilometriä. Ensin pitkä ja kova nousu, takaisin he tulivat samaa reittiä kuin pisimmän matkan valinneet. Muut, noin kolmasosa 54 hengen seurueesta löysivät aivan viihdyttäviä lenkkejä myös alarinteiltä. Toinen sininen viiva tarkoittaa muutamaa päivää myö-hemmin tehtyä matkaa Pallasjärven puolelta Palkaskeron ja Pallaskeron välistä solaa pitkin hotellille. Aluksi tien lähellä olevalla luontopolulla nähtiin eräänlainen ”mennin-käisten” kuusimetsä vanhoine puineen ja lahokeloineen. Valtavan isot kivet olivat täynnä paksua sammalta, sa-moin mielikuvitusta kiehtovat juurakot. Yli aarin kokoinen Kotkansiipien valtaama alue oli aika harvinainen näin pohjoisessa. Lisäksi nähtiin mm. upea putous.
Oheisessa kuvassa on peitepiirros alueesta. Kerojen kor-keudet on merkitty nimien perään. Vihreällä värillä on kuvattu n.20 kilometriä pitkää reittiä, jonka hyväkuntoi-simmat taittoivat maanantaina 12.9. Vuontispirtiltä Pal-lakselle. Ensin oli edessä todella rankka nousu Vuontis-järven tasolta Montellin majalle. Sieltä maasto oli melko helppoa aina Rihmakuruun saakka. Loppuosa olikin sitten laskettelua Taivaskeron korkeimman osan vieritse alas hotellille. Hyvää kuntoa vaadittiin myös niiltä, jotka kä-vivät edestakaisin Taivaskeron huipulla. Heille tuli mat-kaa noin yhdeksän kilometriä. Ensin pitkä ja kova nousu, takaisin he tulivat samaa reittiä kuin pisimmän matkan valinneet. Muut, noin kolmasosa 54 hengen seurueesta löysivät aivan viihdyttäviä lenkkejä myös alarinteiltä. Toinen sininen viiva tarkoittaa muutamaa päivää myö-hemmin tehtyä matkaa Pallasjärven puolelta Palkaskeron ja Pallaskeron välistä solaa pitkin hotellille. Aluksi tien lähellä olevalla luontopolulla nähtiin eräänlainen ”mennin-käisten” kuusimetsä vanhoine puineen ja lahokeloineen. Valtavan isot kivet olivat täynnä paksua sammalta, sa-moin mielikuvitusta kiehtovat juurakot. Yli aarin kokoinen Kotkansiipien valtaama alue oli aika harvinainen näin pohjoisessa. Lisäksi nähtiin mm. upea putous.
Nykyinen Lapland Hotel Pallas on nähnyt parempiakin päiviä. Se kuuluu Yliniemen hotelliketjuun sen ehkä kaikkein rapistuneimpana osana. Omistaja haluaisi pur-kaa vanhan rakennuksen ja kaksinkertaistaa uuden ho-tellin vuodemäärän. Kyllähän se aikansa elänyt jo onkin, ravintolan ja resepsuunin jälkeen on vielä vanhan maja-talon osia kaksoissänkyineen. Rakennusta on pariinkin kertaan laajennettu, mutta aika vaatimattomia ne kah-denhengen huoneet ovat normaalimukavuuksistaan huo-limatta. Kun kaavaluonnos tuli julki, Muoniossa syntyi kansanliike vastustamaan hanketta, ja tietysti mukaan liittyivät monet ulkopuolisetkin niin luonnonsuojelulli-sista kuin nostalgisistakin syistä. Pallaksen – Ounastun-turin reitti on kieltämättä hyvin suosittu, varsinkin ete-läpäästään. Kyllähän lisääntynyt väkimäärä lisäisi her-kän luontomaiseman kulutusta, vaikka kulkijat onkin ohjattu erilaisille lankkusilloille ja sorastetuille poluille. Pattitilanne kuitenkin merkinnee sitä, että rakennus rappeutuu edelleen vaikka välttämättömimmät korjauk-set kyllä tehdään. Maalipinnatkin saavat jäädä silleen. Hotelli on kyllä tällaisenaankin vetovoimainen, lisäksi sen kanssa samassa pihassa on Pallastunturin upea luontokeskus, joka on avoinna yleisölle.
Aivan ensimmäinen ei hotellirakennus näillä rinteillä kuitenkaan ole. Oheinen kuva ja seuraavat rivit on kopioitu esittelytauluista miltei sellaisenaan. Suomen Matkailijayhdistyksen pitkäaikainen haave tuntu-rihotellista toteutui jo vuonna 1938. Väinö Vähäkallion ja Aulis Hämä-läisen suunnittelemaa funkkisrakennusta tehtiin vaikeissa oloissa lähes kaksi vuotta. Tiilet tehtiin lähistöllä ja perusta muurattiin osaksi tunne-lissa lumikinosten alla. Tyylin viimeistelivät Alvar Aallon suunnittele-mat huonekalut. Pallas ja Ounastunturin kansallispuiston perustamis-juhlia ja hotellin avajaisia vietettiin samana vuonna.
Talvisodan aikana Lapin lääninhallituksen virkakunta evakuoitiin per-heineen tänne pommitusten alta. Sen jälkeen hotelli oli saksalaisten sotilaiden lomanviettopaikkana. Lapin sodan aikana saksalaiset polttivat suomalaisia paetessaan Lapin lähes koko rakennuskannan. He myös räjäyttivät hotellin tiilikasaksi. Sen paikalla on enää tasainen kenttä, jossa on tiilten ja kivien pieniä sirpaleita.
Alkuperäinen hotelli oli monin tavoin omavarainen. Sähköä saatiin generaattorilla Vatikurun purosta. Vati-kuru on edelleen hyvin viehättävä kasvustoineen, ja vesikin sen putouksessa jylisee edelleen voimallisesti. Hotellin navetassa oli lehmiä, joista lypsettiin maitoa matkalaisten kahviin ja puuroon. Lehmien ja heinien mukana tunturiin kulkeutui niittykasveja (esimerkiksi niittynätkelmää), jotka kasvavat hotellin paikalla vielä nykyäänkin.
Vähän matkaa alkuperäisen hotellin paikalta ylöspäin on poromiesten maja. Siitä voi sitten jatkaa varsinai-seen tuntturiluontoon. Siinä voi myös levähtää ja miettiä, kääntyäkö vasemmalle Vatikuruun vai oikealle poronerotuspaikalle. Viimeksi mainitulta alkaa aika rankka Palkaskeron kierros. Toki voi myös kääntyä alaspäin kohti hotellia.
Galleriassa on ensimmäisenä hotellilta näkyvä yleiskuva menomatkasta kohti huippuja. Seuraavassa on alkuperäisen hotellin paikka nykyasussaan. Jos oikein tarkkaan katsoo, niin siellä keskellä häämöttää poro-miesten maja. On se kyllä ensimmäisessäkin pienenä pisteenä siellä tunturipolun alussa. Viimeisessä kuvassa on Vatikurun pihlajia.
Talvisodan aikana Lapin lääninhallituksen virkakunta evakuoitiin per-heineen tänne pommitusten alta. Sen jälkeen hotelli oli saksalaisten sotilaiden lomanviettopaikkana. Lapin sodan aikana saksalaiset polttivat suomalaisia paetessaan Lapin lähes koko rakennuskannan. He myös räjäyttivät hotellin tiilikasaksi. Sen paikalla on enää tasainen kenttä, jossa on tiilten ja kivien pieniä sirpaleita.
Alkuperäinen hotelli oli monin tavoin omavarainen. Sähköä saatiin generaattorilla Vatikurun purosta. Vati-kuru on edelleen hyvin viehättävä kasvustoineen, ja vesikin sen putouksessa jylisee edelleen voimallisesti. Hotellin navetassa oli lehmiä, joista lypsettiin maitoa matkalaisten kahviin ja puuroon. Lehmien ja heinien mukana tunturiin kulkeutui niittykasveja (esimerkiksi niittynätkelmää), jotka kasvavat hotellin paikalla vielä nykyäänkin.
Vähän matkaa alkuperäisen hotellin paikalta ylöspäin on poromiesten maja. Siitä voi sitten jatkaa varsinai-seen tuntturiluontoon. Siinä voi myös levähtää ja miettiä, kääntyäkö vasemmalle Vatikuruun vai oikealle poronerotuspaikalle. Viimeksi mainitulta alkaa aika rankka Palkaskeron kierros. Toki voi myös kääntyä alaspäin kohti hotellia.
Galleriassa on ensimmäisenä hotellilta näkyvä yleiskuva menomatkasta kohti huippuja. Seuraavassa on alkuperäisen hotellin paikka nykyasussaan. Jos oikein tarkkaan katsoo, niin siellä keskellä häämöttää poro-miesten maja. On se kyllä ensimmäisessäkin pienenä pisteenä siellä tunturipolun alussa. Viimeisessä kuvassa on Vatikurun pihlajia.
Salpausselän seurakunnan retkeläisten ohjelma oli hyvin järjestetty ja monipuolinen. Lauantaina 10.9. tultiin, sunnuntaina oli kirkossa messu, iltapäivällä Olostunturin päälle kipuaminen. Maanantaina mentiin ensin ihailemaan Jerisjärven (Keimiön niemen) kalamajoja. Ne näyttävät aika vanhanaikaisilta, sillä osin huonossa kunnossa olevien rakennusten pihoilla kuivuvat verkot ja nuotat. Lisäksi ne ovat aika harvinainen ilmiö, sillä kysymys on nautintaoikeudesta, joka periytyy suorassa polvessa. Mökkejä ei saa koskaan myydä eteenpäin. Maaperä on Kittilän kunnan. Perimysjärjestyksestä johtuen osa majoista on kovaa vauhtia rappeutumassa. Minusta tämä on matkailumielessä virhe.
Sen jälkeen ajettiin kohti Kittilää ihmettelemään Äkäsaivon rotkomuodostelmaa ja seitapaikkoja. Samalla matkalla vierailtiin Äkäslompolossa, Jounin kaupassa tietenkin. Tiistaina oli vuorossa Pallas ja keskiviikkona Kittilän tien varressa Olokselta noin 10 kilometrin päässä Särkitunturi. Tämän tunturin laelta näkyvää mai-semaa on joskus kuvattu yhdeksi Lapin upeimmista. Sieltä on oheisena pari kuvaa, samoin yksi matkan puolivälissä olevan kodan läheltä. Gallerian viimeinen kuva on Särkitunturin parkkipaikalta kohti Keimiötun-turia.
Torstaina palattiin Pallakselle järvenpuoleiselta puolelta. Perjantaina oli vuorossa Jerisjärven lähettyviltä jyrkkäkulkuinen Keimiötunturi. Iso osa väestä jäi Jerisjärven rantamille makkaraa paistamaan. NNKY:n kesä-maja oli valitettavasti kiinni. Minä en aikaisemminkaan pystynyt tekonivelpolvieni kanssa kipuamaan Keimiö-tunturin huipulle. Viimeisenä on kyllä kuva, joka on otettu Pallastuntureiden suuntaan. Sen on minulle lahjoittanut Timo Ilola, eräs 1970-luvun oppilaani.
Torstaina palattiin Pallakselle järvenpuoleiselta puolelta. Perjantaina oli vuorossa Jerisjärven lähettyviltä jyrkkäkulkuinen Keimiötunturi. Iso osa väestä jäi Jerisjärven rantamille makkaraa paistamaan. NNKY:n kesä-maja oli valitettavasti kiinni. Minä en aikaisemminkaan pystynyt tekonivelpolvieni kanssa kipuamaan Keimiö-tunturin huipulle. Viimeisenä on kyllä kuva, joka on otettu Pallastuntureiden suuntaan. Sen on minulle lahjoittanut Timo Ilola, eräs 1970-luvun oppilaani.
Se on sitten siinä ! Lauantain 17.9. aamu oli valkenemassa, ja aivan pian bussi lähti kohti etelää.
Luotiin viimeinen silmäys kaukana siin-täville Pallastuntureille.
Luotiin viimeinen silmäys kaukana siin-täville Pallastuntureille.
9.3. Hengellisiä ja taiteellisia kokemuksia Muoniossa
Messu Muonion kirkossa
Salpausselän seurakunnan järjestämä Lapinretki kohdistui tänä vuonna Muonion mainioille tuntureille. Lauan-tai oli matkapäivä, mutta sunnuntaina osallistuimme messuun Muonion kirkossa. Aamupäivällä lähdettiin Olostunturin kupeessa olevasta hotellista. Tässä eräänlaisessa tunnuskuvassa lahtelainen kristikansa vaeltaa kirkkoon vähän vaille kello 11.
Muoniosta tuli vuonna 1788 Ruotsin Pajalan seurakuntaan kuuluva kappeliseurakunta. Se itsenäistyi vuonna 1812 vuonna 1809 solmitun Haminan rauhan seurauksena. Uutta kirkkoa rakennettiin vuosina 1817‒1820, käyttöön se vihittiin pari vuotta myöhemmin. Kirkon suntion kertoman mukaan seurakunnan väkiluku oli tuolloin noin 300, joten 600:n istumapaikan suuruinen rakennusprojekti oli todellinen voimainponnistus. Mutta siinä näkyi myös itsevaltiaan tsaarin, Aleksanteri I:n voimantunne. Tähän aikaan kaksi valtaa, maallinen ja hengellinen koettiin toisilleen läheisiksi valtakunnan koossa pitämiseksi ja kansan kaitsemiseksi. Erikoista on, että pitkin Muonion- ja Tornionjokien varsia kirkkoja nousi noin 80 kilometrin välein. Luetteloon voidaan vielä lisätä Kittilä, jonka kirkkoon on Muoniosta matkaa sama kilometrimäärä.
Lapin sodan loppuvaiheissa oli kirkon tuhoutuminen lähellä. Alttarilla oli ollut saksalaisten joukkosidontapaik-ka, ja muu osa kirkosta oli kahtena hevostallina. Perääntymisvaiheessa alttarille koottiin jo kasa sytykkeitä, mutta sitten huomattiin, että Saksan valtakunnanlippu liehui vielä kirkon tornissa. Sitä ei missään tapauk-sessa saanut polttaa. Mutta kun suomalaiset joukot olivat jo lähellä, ei sitä ehditty hakea pois, ja näin kirkko säästyi.
Lapin sodan loppuvaiheissa oli kirkon tuhoutuminen lähellä. Alttarilla oli ollut saksalaisten joukkosidontapaik-ka, ja muu osa kirkosta oli kahtena hevostallina. Perääntymisvaiheessa alttarille koottiin jo kasa sytykkeitä, mutta sitten huomattiin, että Saksan valtakunnanlippu liehui vielä kirkon tornissa. Sitä ei missään tapauk-sessa saanut polttaa. Mutta kun suomalaiset joukot olivat jo lähellä, ei sitä ehditty hakea pois, ja näin kirkko säästyi.
Päältäpäin katsoen kysymyksessä on ristikirkko, jonka yhtenä pienempänä sakarana on sakasti. Kirkon alttariseinä on suora ilman syvennyksiä, sakastiin päästään alttaritaulun takaa. Anton Lindforssin vuonna 1939 maalaamassa alttari-taulussa on Jeesus ihmisten keskellä kotoisesti kumpuilevassa tunturimaisemassa. Paikalliset ehdottelevat Pallastuntureita.
Eteläisen ristin osan seinälle on sijoitettu kirkon vanhin, Fredrik Knoblochin maalaama ristiinnaulittua esittävä alttaritaulu. Kirkossa on myös muoniolaissyntyisen Se-lim Töyrän suurikokoinen maalaus "Jeesus siunaa lap-sia". Töyrä oli aikanaan muuttanut Amerikkaan. Taulu on sijoitettu pohjoisen sakaran nurkkaukseen. Kiinnos-tava yksityiskohta on myös mm. seinälle sijoitettu suu-rikokoinen, vanhan ajan avain. Se on eräänlainen vies-tikapula, joka kertoo siitä, että Suomen lähetysseuran juhlat pidetään seuraavan kerran Muoniossa 8.‒10.9. 2017. Avain on taulussa, jossa ovat näkyvillä aikaisem-pien juhlien järjestäjät.
Jumalanpalveluksessa saarnasi seurakuntapastori ja Tunturi-Lapin turistipappi Anu Toivonen. Kun menossa oli 17. sunnuntai helluntaista, oli saarnan pohjana vertaus, jossa Jeesus herätti kuolleista leskiäidin ainoan pojan (Luuk 7: 11-16). Toivonen kiinnitti huomiota siihen miten Jeesus lohdutti äitiä ja kosketti sitten paareja. Kun kuollut nousi istumaan, Jeesus antoi hänet takaisin äidilleen.
Normaalimittaisen saarnan muistinvarainen referointi on vaikeaa jo kohta pari viikkoa myöhemmin. Seu-raavassa on kuitenkin ajatuksia, jotka jotenkin ovat jääneet mieleen.
Jeesus tunsi äitiä kohtaan sääliä, ei alistaen vaan armahtaen. Tästä Anu Toivonen pääsi siihen, miten vai-keaa meidän on kohdata surevia, emme löydä sanoja, ja siksi usein kartamme heidän kohtaamistaan. Mutta sanoja tärkeämpää on usein olla läsnä, koskettaa hellästi vaikkapa kättä tai olkapäätä.
Saarnasta saivat itselleen paljon lähiomaisiaan menettäneet, mutta myös me muut, jotka koemme niin vaikeaksi lohduttaa. Kun sanat eivät riitä, sureva jätetään usein yksin. Anu Toivosella näyttää olevan taito tuoda vanhaa Raamatun tekstiä lähelle tämän päivän kuulijaa ja hänen kokemusmaailmaansa niin, että se lohduttaa, vahvistaa ja rohkaisee. Ikuinen viesti luo toivoa ja luottamusta tämänkin päivän ihmisille.
Samaa linjaa olin kuulevinani myös retken johtajien Raimon, Hildan ja Teijan aamun hartaushetkissä sil-loin kun bussi erkani Olokselta taas uutta tunturia kohden. Ehtoollisella Raimo oli Muonion kirkossa toisena pappina ja muut kaksi ehtoollisavustajina. Bussimatkat, illat ja vaeltaminen luonnossa antoivat hyvän tilaisuuden pohtia tärkeitä kysymyksiä eri kokoonpanoissa ja eri henkilöiden kanssa.
Olos Polar Center
Yhtenä matkan kohokohtana oli klassisen musiikin konsertti, jossa Ralf Gothónin ryhmä esiintyi. Ennen sen esittelyä on tarpeen puhua jotain itse konserttisalista. Olostunturilla vierailleet ovat varmasti huomanneet merkillisen lasiseinäisen kodan aivan siellä laskettelurinteiden tuntumassa. Siellä on ehkä viivähdettykin kahvilla tai ruokailuhetken merkeissä. Moni ei kuitenkaan tiedä, että kodan alapuolella on tyylikäs ja moderni konserttisali, johon tiettävästi mahtuu kuutisensataa kuulijaa. On nouseva katsomo ja parvia, joista on hyvä näköala.
Normaalimittaisen saarnan muistinvarainen referointi on vaikeaa jo kohta pari viikkoa myöhemmin. Seu-raavassa on kuitenkin ajatuksia, jotka jotenkin ovat jääneet mieleen.
Jeesus tunsi äitiä kohtaan sääliä, ei alistaen vaan armahtaen. Tästä Anu Toivonen pääsi siihen, miten vai-keaa meidän on kohdata surevia, emme löydä sanoja, ja siksi usein kartamme heidän kohtaamistaan. Mutta sanoja tärkeämpää on usein olla läsnä, koskettaa hellästi vaikkapa kättä tai olkapäätä.
Saarnasta saivat itselleen paljon lähiomaisiaan menettäneet, mutta myös me muut, jotka koemme niin vaikeaksi lohduttaa. Kun sanat eivät riitä, sureva jätetään usein yksin. Anu Toivosella näyttää olevan taito tuoda vanhaa Raamatun tekstiä lähelle tämän päivän kuulijaa ja hänen kokemusmaailmaansa niin, että se lohduttaa, vahvistaa ja rohkaisee. Ikuinen viesti luo toivoa ja luottamusta tämänkin päivän ihmisille.
Samaa linjaa olin kuulevinani myös retken johtajien Raimon, Hildan ja Teijan aamun hartaushetkissä sil-loin kun bussi erkani Olokselta taas uutta tunturia kohden. Ehtoollisella Raimo oli Muonion kirkossa toisena pappina ja muut kaksi ehtoollisavustajina. Bussimatkat, illat ja vaeltaminen luonnossa antoivat hyvän tilaisuuden pohtia tärkeitä kysymyksiä eri kokoonpanoissa ja eri henkilöiden kanssa.
Olos Polar Center
Yhtenä matkan kohokohtana oli klassisen musiikin konsertti, jossa Ralf Gothónin ryhmä esiintyi. Ennen sen esittelyä on tarpeen puhua jotain itse konserttisalista. Olostunturilla vierailleet ovat varmasti huomanneet merkillisen lasiseinäisen kodan aivan siellä laskettelurinteiden tuntumassa. Siellä on ehkä viivähdettykin kahvilla tai ruokailuhetken merkeissä. Moni ei kuitenkaan tiedä, että kodan alapuolella on tyylikäs ja moderni konserttisali, johon tiettävästi mahtuu kuutisensataa kuulijaa. On nouseva katsomo ja parvia, joista on hyvä näköala.
Konserttien lisäksi siellä esitetään se-sonkiaikana monina päivinä viikossa uusimpia laatuelokuvia. Mutta muuta-kin toimintaa on. Muonion seurakunta järjestää Oloksella ensi vuoden syys-kuussa valtakunnalliset lähetysjuhlat. Paikka on oivallinen, sillä salin lisäksi vieressä ovat mittavat majoitusmah-dollisuudet. Ohessa on koko alueen kartta, jossa kota ja sen alapuolella oleva sali ovat numerolla 6. Kuva on alueen mainostaulusta. Se toiminee myös ennakkoinformaationa niille, jotka suunnittelevat matkaa alueelle.
- 1.Hotellihuoneet ja reception
- 2.Sviitit
- 3.Bungalovit A – N
- 4.Huoneistot
- 5.Ravintola, sauna ja uimalallas
- 6.Olos Polar Center
- 7.Talviaktiviteetit
Ralf Gothóni Olos Polar Centerissä
Ralf Gothóni on kvartetteineen kiertänyt jo pitkään Lapin turis-tikeskuksissa Särestön Kamari-konsertit ry:n järjestämissä konserteissa.
Olokselle näiden tilaisuuksien järjestäminen tuntuu sopivan luonnostaan, sillä suuren lasi-kodan alla on yllättäen upea, jopa noin 600 -paikkainen kon-serttisali parvineen kaikkineen. Ja mikä parasta: sunnuntaina 11.9.2016 kuultiin esityksiä ai-van klassisen musiikin huipulta.
Gothónin ryhmään kuuluivat jälleen egyptiläis-saksalainen alttoviulisti Suzan Saber, hänen poikansa viulisti Mark Gothóni ja tämän vaimo, japanilaissyntyi-nen sellisti Yuko Miyagawa. Juuri 70 vuotta täyttänyt Ralf Gothóni ja 32-vuotias Suzan Saber ovat niin ikään pariskun-ta. Edellinen vaimo oli lahtelais-ten hyvin tuntema, upeaa solis-tiuraa edelleen luova Elina Vähälä.
Ralf Gothóni on kvartetteineen kiertänyt jo pitkään Lapin turis-tikeskuksissa Särestön Kamari-konsertit ry:n järjestämissä konserteissa.
Olokselle näiden tilaisuuksien järjestäminen tuntuu sopivan luonnostaan, sillä suuren lasi-kodan alla on yllättäen upea, jopa noin 600 -paikkainen kon-serttisali parvineen kaikkineen. Ja mikä parasta: sunnuntaina 11.9.2016 kuultiin esityksiä ai-van klassisen musiikin huipulta.
Gothónin ryhmään kuuluivat jälleen egyptiläis-saksalainen alttoviulisti Suzan Saber, hänen poikansa viulisti Mark Gothóni ja tämän vaimo, japanilaissyntyi-nen sellisti Yuko Miyagawa. Juuri 70 vuotta täyttänyt Ralf Gothóni ja 32-vuotias Suzan Saber ovat niin ikään pariskun-ta. Edellinen vaimo oli lahtelais-ten hyvin tuntema, upeaa solis-tiuraa edelleen luova Elina Vähälä.
Aziza. Egyptiläinen kappale alttoviululle ja rummulle. Ralf Gothónilla on vähän harvinaisempi instrumentti käsissään.
Ohjelmalehtinen on uuvuttavan täynnä kaikkien kolmen saavutusten luetteloita. Niinpä tässä on vain pieni raa-paisu heidän ansioistaan. Ralf Gothóni ei oikeastaan selityksiä tarvitse, jokainen vähänkään musiikista kiin-nostunut suomalainen tietää jotain hänen maailmanlaa-juisesta maineestaan pianistina, kapellimestarina ja säveltäjänä. Hän kuuluu ilman muuta suomalaisen klassisen musiikin esittäjien ensimmäiseen kategoriaan. Hänellä on myös valtava määrä levytyksiä ja sävellyk-siä. Hän on toiminut monien huippuorkesterien kapelli-mestarina tai musiikillisena johtajana, päävierailijana, kamarimusiikin professorina ja mestarikurssien pitäjänä. Hänelle on myönnetty useita merkittäviä palkintoja ja mitaleja.
Suzan Saber aloitti Kairon konservatoriossa ja Kairon sinfoniaorkesterissa 2003‒2011. Tämän lisäksi hänen tiensä on johtanut välillä Ranskaan, Saksaan ja nyt Suomeen. Hän on ollut Kymi Sinfoniettan solistina ja si-jaistanut viime aikoina Baden-Badenin filharmonisessa orkesterissa. Maisterin tutkinto hänellä on Karlsruhes-ta. Vuosina 2009‒2013 Saber otti osaa Egyptin ja Suomen musiikkisiltaan Kairossa. Tätä kautta hän tuli musisoimaan ensin Savonlinnaan.
Ohjelmalehtinen on uuvuttavan täynnä kaikkien kolmen saavutusten luetteloita. Niinpä tässä on vain pieni raa-paisu heidän ansioistaan. Ralf Gothóni ei oikeastaan selityksiä tarvitse, jokainen vähänkään musiikista kiin-nostunut suomalainen tietää jotain hänen maailmanlaa-juisesta maineestaan pianistina, kapellimestarina ja säveltäjänä. Hän kuuluu ilman muuta suomalaisen klassisen musiikin esittäjien ensimmäiseen kategoriaan. Hänellä on myös valtava määrä levytyksiä ja sävellyk-siä. Hän on toiminut monien huippuorkesterien kapelli-mestarina tai musiikillisena johtajana, päävierailijana, kamarimusiikin professorina ja mestarikurssien pitäjänä. Hänelle on myönnetty useita merkittäviä palkintoja ja mitaleja.
Suzan Saber aloitti Kairon konservatoriossa ja Kairon sinfoniaorkesterissa 2003‒2011. Tämän lisäksi hänen tiensä on johtanut välillä Ranskaan, Saksaan ja nyt Suomeen. Hän on ollut Kymi Sinfoniettan solistina ja si-jaistanut viime aikoina Baden-Badenin filharmonisessa orkesterissa. Maisterin tutkinto hänellä on Karlsruhes-ta. Vuosina 2009‒2013 Saber otti osaa Egyptin ja Suomen musiikkisiltaan Kairossa. Tätä kautta hän tuli musisoimaan ensin Savonlinnaan.
Mark Góthoni esittelee ennen soittoa teosta B Martinu: Duo No.1 viululle ja sellolle.
Mark Gothóni on myös luonut kansainvälistä uraa en-sin opiskelemalla eri yliopistoissa, ensiviulistina, kon-serttimestarina ja eri tapahtumien taiteellisena johta-jana. Vuodesta 2012 hän on ollut berliiniläisen musiik-kikorkeakoulun viulunsoiton professorina. Hän on myös levyttänyt useita teoksia. Hänen vaimonsa Yuko Miyagawa opiskeli ensin kotimaassaan, ja sitten mm. Salzburgissa ja Roomassa. Hänenkin osalleen on tullut useita kansainvälisiä palkintoja . Hän esiintyy ja levyt-tää säännöllisesti Euroopassa ja Japanissa, toisinaan myös USA:ssa.
Valitettavasti kuvat eivät ole sitä tasoa kuin olisin toivonut. Sali oli lähes pimeä, ja vain esiintymisalue oli vahvasti valaistu. Terävyydessä olisi ollut toivomisen varaa. Sinisellä kirjoitettujen lisäksi konsertissa esi-tettiin useita muita teoksia.
W.A.Mozart: Pianokvartetto No.1 g-molli
Mark Gothóni on myös luonut kansainvälistä uraa en-sin opiskelemalla eri yliopistoissa, ensiviulistina, kon-serttimestarina ja eri tapahtumien taiteellisena johta-jana. Vuodesta 2012 hän on ollut berliiniläisen musiik-kikorkeakoulun viulunsoiton professorina. Hän on myös levyttänyt useita teoksia. Hänen vaimonsa Yuko Miyagawa opiskeli ensin kotimaassaan, ja sitten mm. Salzburgissa ja Roomassa. Hänenkin osalleen on tullut useita kansainvälisiä palkintoja . Hän esiintyy ja levyt-tää säännöllisesti Euroopassa ja Japanissa, toisinaan myös USA:ssa.
Valitettavasti kuvat eivät ole sitä tasoa kuin olisin toivonut. Sali oli lähes pimeä, ja vain esiintymisalue oli vahvasti valaistu. Terävyydessä olisi ollut toivomisen varaa. Sinisellä kirjoitettujen lisäksi konsertissa esi-tettiin useita muita teoksia.
W.A.Mozart: Pianokvartetto No.1 g-molli
Veli Koljonen Särestöniemen jalanjäljillä
Yllätyksekseni huomasin, että kolmen hengen huoneessamme Olos-hotellissa oli seinällä oikea Veli Koljosen alkutalven maisema. Värit ovat luontevat, ja yksityiskohtiin on paneudut-tu huolella. Jonkinlainen selitys voisi olla, että maalauksen valmistumisvuonna 1995 Koljonen ei vielä ollut kovin kuuluisa.
Alkutalvi on hänelle ilmeisesti ollut mieluinen kuvattava, sillä varastoistani löytyi kuva maa-lauksesta, jossa on kolme riekkoa. Lunta on jo satanut, mutta ruskan värit paistavat vielä lu-men alta. Ensimmäisen Koljosen taulun näin 1950-luvun lopulla Lahden Polttimon toimitus-johtajan huoneessa. Maalaus oli varsin kookas, ja siinä kuvattu juoksevan porotokan vaellus näytti luonnolliselta.
Alkutalvi on hänelle ilmeisesti ollut mieluinen kuvattava, sillä varastoistani löytyi kuva maa-lauksesta, jossa on kolme riekkoa. Lunta on jo satanut, mutta ruskan värit paistavat vielä lu-men alta. Ensimmäisen Koljosen taulun näin 1950-luvun lopulla Lahden Polttimon toimitus-johtajan huoneessa. Maalaus oli varsin kookas, ja siinä kuvattu juoksevan porotokan vaellus näytti luonnolliselta.
Koljosen osin kolmikerroksinen kelohonkatalo on nähtävyys jo sinänsä. Se on Muoniosta Kittilään johtavan tien varrella muutamia kilometrejä Olokselta etelään. Ensin lähtee vasemmalle tie Jerismajalle ja Pallakselle. Siinä tiehaaran seutuvilla alkaa Särkijärvi, jonka rannan lähituntumassa sankassa metsikössä rakennus on. Kun talo vielä on harmaa, on sitä nopeasti ohi ajettaessa vaikea huomata.
Itse asiassa sana talo on tässä kohtaa liian vaatimaton ilmaus. Siinä on lukuisia huoneita, jotka tuovat mieleen pikemminkin historiallisen linnan jykevine huonekaluineen. Niissä on usein nähtävissä Koljosen oma kädenjälki. Yhdessä salissa on pitkä jykevä pöytä, jonka äärelle voi istua parikymmentä ihmistä. Sitä käy-tettäneen joidenkin paikallisten herraseurojen kokoontumispaikkana. Oheisissa kuvissa on pari esimerkkiä muista huoneista. Erillisessä musiikkisalissa on flyygeli, jonka ääressä eräällä käynnillämme maestro itse lauloi säveltämiään laulelmia. Oma yhtye on levyttänyt niitä. Tietenkin kaikkialla oli myytäväksi esille lai-tettuja tauluja. Talonväen omat tilat ovat talon siivessä.
Kelohonkalinnaa ja sen huoneita tarkastelemalla tulee helposti johtopäätökseen, että Koljonen saa innoituk-sensa luonnosta, eläimistä, menneisyydestä, ehkä jonkinlaisesta kalevalalaisesta mystiikastakin. Seuraavat kuvat ovat muutaman vuoden takaa.
Itse asiassa sana talo on tässä kohtaa liian vaatimaton ilmaus. Siinä on lukuisia huoneita, jotka tuovat mieleen pikemminkin historiallisen linnan jykevine huonekaluineen. Niissä on usein nähtävissä Koljosen oma kädenjälki. Yhdessä salissa on pitkä jykevä pöytä, jonka äärelle voi istua parikymmentä ihmistä. Sitä käy-tettäneen joidenkin paikallisten herraseurojen kokoontumispaikkana. Oheisissa kuvissa on pari esimerkkiä muista huoneista. Erillisessä musiikkisalissa on flyygeli, jonka ääressä eräällä käynnillämme maestro itse lauloi säveltämiään laulelmia. Oma yhtye on levyttänyt niitä. Tietenkin kaikkialla oli myytäväksi esille lai-tettuja tauluja. Talonväen omat tilat ovat talon siivessä.
Kelohonkalinnaa ja sen huoneita tarkastelemalla tulee helposti johtopäätökseen, että Koljonen saa innoituk-sensa luonnosta, eläimistä, menneisyydestä, ehkä jonkinlaisesta kalevalalaisesta mystiikastakin. Seuraavat kuvat ovat muutaman vuoden takaa.
Kauppa on käynyt, siitä kertovat rakennuksen lisäksi pihalla seisova komea auto ja tallissa asuva ratsuhevo-nen. Särkijärven rannassa on vielä moottorivene. Kuriositeettina kerrotaan, että joku liikemiesryhmä oli tullut kerran ostoksille helikopterilla Leviltä.
Kieltämättä Koljonen kulkee tavallaan Reidar Särestöniemen jäljillä mitä suosioon tulee. Mutta hän ei halua esiintyä näyttävästi, shamaanintapaista ulkomuotoakaan hänellä ei ole. Hänestä on turha lukea naisten lehtien sivuilta. Jotain boheemia hänessä tietysti on. Siitä kerrottakoon pikantti yksityiskohta. Talon eteis-tilassa on halkaisijaltaan lähes metrinen vati täynnä kolikoita. Vieressä on ilmoitus: Jos tarvitset, ota! Sano-mattakin on selvää, että ottamatta jää, mutta aika monet tyhjentävät hieman taskujaan. Taulun ostajille hän saattaa pankkisiirtolomaketta ojentaessaan sanoa: "Maksa sitten kun jaksat". Ehkäpä tästä iso osa voidaan panna markkinoinnin piikkiin !
Kieltämättä Koljonen kulkee tavallaan Reidar Särestöniemen jäljillä mitä suosioon tulee. Mutta hän ei halua esiintyä näyttävästi, shamaanintapaista ulkomuotoakaan hänellä ei ole. Hänestä on turha lukea naisten lehtien sivuilta. Jotain boheemia hänessä tietysti on. Siitä kerrottakoon pikantti yksityiskohta. Talon eteis-tilassa on halkaisijaltaan lähes metrinen vati täynnä kolikoita. Vieressä on ilmoitus: Jos tarvitset, ota! Sano-mattakin on selvää, että ottamatta jää, mutta aika monet tyhjentävät hieman taskujaan. Taulun ostajille hän saattaa pankkisiirtolomaketta ojentaessaan sanoa: "Maksa sitten kun jaksat". Ehkäpä tästä iso osa voidaan panna markkinoinnin piikkiin !
9.2. Kenestä tulee Viron seuraava presidentti ?
Virossa presidentin valinta voi käydä monimutkaiseksi. Ensisijaisesti vaalin suorittaa 101-jäseninen riigikogu eli eduskunta. Mutta vain erityisen ansioitunut ja kaikkien piirien ainakin osaksi hyväksymä voi tulla valituk-si, sen verran erimielisiä kansanedustajat yleensä ovat. Lennart Meri oli uuden itsenäisyyden alussa kansain-välisesti niin meritoitunut tiedemies ja ulkoministeri, että hänet valittiin suoraan vuonna 1992. Toomas Hendrik Ilves pääsi parlamentissa toiselle kaudelleen vuonna 2011 saatuaan asemansa vakiinnutettua. Hän oli ensimmäisellä kerralla sos.dem. puolueen ehdokas, eräänlainen suurempien puolueiden kompromissi. Vaalissa painoi tietysti hänen meriittilistansa: ulkoministeri, suurlähettiläs, EU-parlamentin jäsen, ja jo neu-vostovallan aikana Saksassa Radio Free Europen Baltian maiden analysoija. Voisi ajatella, että jotain tällaista kosmopoliittia nytkin haetaan.
Kolmas kierros. Tälläkään kertaa ei vaali sujunut välittömästi. Ensimmäisellä ja toisella kierroksella puto-si pois useita ehdokkaita. Jäljelle jäivät entinen EU-komissaari Siim Kallas, joka sai kolmannella kierroksella 42 ääntä, ja keskustapuolueen varapuheenjohtaja Mailis Reps 26 ääntä. Peräti 30 edustajaa jätti tyhjän lipun. Voittoon olisi tarvittu kaksi kolmasosaa, eli 68 ääntä. Tämä osoittaa sen, että kaksikon takana olivat vain heidän omat puoleensa, valtaa pitävät oikeistolaiset ”reformistit” ja ainoana vasemmistopuolueena pidetty keskustapuolue. Äänimäärät vastaavat suunnilleen niiden rigikogun vaaleissa saamia paikkoja. Vaikka oi-keistolaisilla hallituspuolueilla on riigikogussa yksinkertainen enemmistö, ei Kallasta valittu. Suuri kysymys onkin, mitä nuo 30 tyhjää äänestänyttä ajattelivat.
Seuraavassa vaiheessa eli 24.9. kokoontuu valintakokous, jossa riigikogun jäsenten rinnalle tulee 234 edustajaa kunnista ja kaupungeista. Lisäksi riigikogussa pudonneet voivat tulla uudelleen ehdokkaiksi, uusia-kin ehdokkaita voi tulla myös näiden ulkopuolelta. Pääpaino tulee kaiketi olemaan kaupungeilla ja kunnilla, ja sillä mitä niissä ajatellaan. On puhuttu jopa jonkinlaisesta oppositioasenteesta, joka olisi levinnyt niin Tallin-naa kuin maassa harjoitettua varsin markkinaliberalistista politiikkaa kohtaan.
Olisi houkuttelevaa arvata, että kumpikaan riigikogun kolmannella kierroksella olleet Kallas tai Reps eivät tulisi valituksi. Siim Kallas kuului sosialistisen Viron aikaisempaan virkakuntaan, mutta käänsi itsenäistymis-vaiheessa kelkkansa, sai aikaan Viron keskuspankin johtajana valuuttauudistuksen ja ajoi maata varsin mark-kinaliberalistiseen suuntaan. Repsin keskustapuolue taas nähdään sos. dem. puoluetta vasemmistolaisempa-na. On tunnettua, että vanhempi köyhä väki ja venäläisväestö äänestävät juuri keskustapuoluetta. Lisäksi sen keskeisin johtohahmo Savisaar on ollut ainakin epäiltynä erilaisista väärinkäytöksistä. Tosin keskusta-puolue on tavallaan estänyt puhtaasti venäläisväestön puolueen syntymisen, kuten on tapahtunut esimerkiksi Latviassa. Siellä oleva Harmonia saa vaaleissa yleensä noin 30 prosentin kannatuksen. Tietenkin on liikkeellä väitteitä, että sillä olisi liian läheiset suhteet Putinin Yhtenäinen Venäjä - puolueen kanssa.
Marina Kaljurand on nousussa, mutta kestääkö se nousu loppuun asti? Viron väestö on valtion markki-naliberalistisesta suunnasta johtuen luultavasti jakautunut enemmän kuin Suomessa. Lisäksi maaltapako, sitä myöten maaseudun autioituminen ja sosiaalinen kurjistuminen lienevät useiden valintaan osallistuvien kunta-päättäjien mielissä. On oletettavaa, että sillä suunnalla ei mainittuihin kahteen ehdokkaaseen tarpeeksi usko-ta. Eli esille voi tulla joku aivan uusi nimi, esimerkiksi nykyinen ulkoministeri Marina Kaljurand, joka ehti jo riigikogun äänestyksissä pudota. Lisäksi on jonkun verran painetta valita tällä kertaa naispresidentti. Ehkäpä kysymykseen voi tulla myös aivan uusi, koko maata enemmän kokoava henkilö. Niitä en ainakaan minä pysty arvailemaan.
Eesti Ekspressin suorittaman nettikyselyn mukaan kolme viikkoa ennen valintakokousta näyttävät Marina Kaljurandan osakkeet nousevan. Lehti toteaakin, että valinta todennäköisesti tehdään hänen ja Siim Kallasin välillä. Tilanne on sitäkin sekavampi, kun reformipuolueen sisällä on ristivetoa mm. siksi, että puolueen johto hätiköiden ja ilmeisen epäviisaasti ehti jo julistaa Kallasin puolueen ehdokkaaksi. Ulkoministeri Kaljurand entisenä diplomaattina ja puolueisiin lukeutumattomana henkilönä saattaa sittenkin vetää pidemmän korren.
Pääehdokkaiden taustaa
Siim Kallas (s.1948) loi maineensa alun perin kommunistina Neuvosto-Viron hallinnossa. Häntä on pidetty taitavana talousasiain tuntijana. Maan itsenäistymisen jälkeen vuosina 1991-1995 hän oli Viron keskuspankin pääjohtaja. Hän oli yksi rahauudistuksen pääarkkitehdeista 1990-luvun alussa. Viro otti 1992 käyttöön kruu-nun, joka sidottiin Saksan markkaan. Kallas oli perustamansa reformipuolueen puheenjohtajana vuodet 1994-2004. Hän on ollut maan pääministerinä (2002-2003), ulkoministerinä (1995-1996) ja valtiovarainministerinä (1999-2002). Jonkinlainen kupru hänelle sattui, kun hänen pääjohtajakaudellaan Viron keskuspankki sijoitti ulkomaille 10 miljoonaa dollaria, joista lopulta vain osa saatiin takaisin. Mitään sanktioita tästä ei tullut, mutta usein tästä on muistutettu.
Kesän 2004 eurovaaleissa Siim Kallas valittiin Europarlamenttiin, ja syksyllä 2004 José Manuel Barroson EU-komission komissaariksi. Valtionvarainministerinä Kallas oli vahvasti mukana neuvottelemassa maan liittymisestä Euroopan Unioniin ja pääministerinä puolestaan mukana edistämässä liittymistä Natoon.
Viron reformipuolue (Reformierakond, ER) on virolainen liberaalipuolue. Sen ideologia seurannee jossain määrin Friedrich von hayekia ja Milton Friedmania ihailevaa liberaalikonservatiivista talouspolitiikkaa. Sen vaikutus Viron talouteen on ollut suuri muun muassa vapaassa yritys- ja talouspolitiikassa sekä veropoli-tiikassa.
Mailis Reps (s. 1975) on Wikipedian mukaan ehtinyt saada paljon kansainvälisiä kosketuksia opiskele-malla ja työskentelemällä useissa ulkomaisissa yliopistoissa (Cambridgen, Uppsalan, Maastrichtin ja Buda-pestin yliopistot, Kalamazoon gollege Michicanissa jne.). Erikoisalana on ollut kansainvälinen oikeus. Hän on ollut riigikogun jäsen vuodesta 2003 sekä opetus- ja tiedeministeri 2002‒2003 ja uudelleen Andrus Ansipin ensimmäisessä hallituksessa 2005‒2007. Ansiolistalla on myös tehtäviä EU-komission hallinnossa.
Viron keskustapuolue (Keskerakond, EK) edustaa lähinnä sosiaaliliberaalista suuntausta, monet pitävät sitä selkeästi Viron jyrkimmin vasemmistolaisena. Se perustettiin 12. lokakuuta 1991 Viron itsenäisyysliik-keen, kansanrintaman (Rahvarinne) pohjalle. Keskustapuolue on vastustanut erityisesti Viron reformipuo-lueen ajamaa liberaalia talouspolitiikkaa. Se on mm. kannattanut siirtymistä tasaverosta Suomen malliin mukaiseen progressiiviseen tuloverotukseen valtionveroissa. Erityisesti puolueen suuri kannatus venäläisten keskuudessa on herättänyt voimakkaita tunteita virolaisissa.
Marina Kaljurand (s.1962) suoritti oikeustieteen tutkinnon Tarton yliopistossa ja siirtyi sitten diplomaat-tiuralle. Vuosina 2004‒2014 hän ehti toimia suurlähettiläänä Israelissa, Venäjällä, Kazakstanissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa (samalla myös Meksikossa). Seuraavana vuonna hänet nimitettiin ulkoministeriksi. Hänen etunaan on, että hän ei kuulu mihinkään puolueeseen. Kun Virossa on ennenkin pidetty tärkeänä ulkopo-liittista kokemusta (Meri, Ilves), tuntuisi hän sopivalta ulkopuoliselta ehdokkaalta. Jotkut kyllä vierastavat sitä, että hänen äitinsä on Viron venäläisiä. Toiset taas pitävät hänen venäjän taitoaan pikemminkin meriittinä.
Aamulla 9.9. 2016 :Tällainen oli siis tilanne pari viikkoa ennen valintakokousta. Pakka näytti olevan sekaisin, Kaljurandin suostumista vielä odoteltiin, kenties vielä ns. mustien hevostenkin ilmaantumista. Yllä on eräitä perusasioita, joiden pohjalta kukin voi jatkaa omia spekulaatioitaan.
Illalla 9.9.2016: Nyt tulikin tieto siitä, että Kaljurand eroaa ulkoministerin tehtävästä ja asettuu ehdokkaaksi. Eiköhän peli ole sillä selvä, kannattajia on joka puolueessa.
9.2. Kenestä tulee Viron seuraava presidentti ?
Virossa presidentin valinta voi käydä monimutkaiseksi. Ensisijaisesti vaalin suorittaa 101-jäseninen riigikogu eli eduskunta. Mutta vain erityisen ansioitunut ja kaikkien piirien ainakin osaksi hyväksymä voi tulla valituk-si, sen verran erimielisiä kansanedustajat yleensä ovat. Lennart Meri oli uuden itsenäisyyden alussa kansain-välisesti niin meritoitunut tiedemies ja ulkoministeri, että hänet valittiin suoraan vuonna 1992. Toomas Hendrik Ilves pääsi parlamentissa toiselle kaudelleen vuonna 2011 saatuaan asemansa vakiinnutettua. Hän oli ensimmäisellä kerralla sos.dem. puolueen ehdokas, eräänlainen suurempien puolueiden kompromissi. Vaalissa painoi tietysti hänen meriittilistansa: ulkoministeri, suurlähettiläs, EU-parlamentin jäsen, ja jo neu-vostovallan aikana Saksassa Radio Free Europen Baltian maiden analysoija. Voisi ajatella, että jotain tällaista kosmopoliittia nytkin haetaan.
Kolmas kierros. Tälläkään kertaa ei vaali sujunut välittömästi. Ensimmäisellä ja toisella kierroksella puto-si pois useita ehdokkaita. Jäljelle jäivät entinen EU-komissaari Siim Kallas, joka sai kolmannella kierroksella 42 ääntä, ja keskustapuolueen varapuheenjohtaja Mailis Reps 26 ääntä. Peräti 30 edustajaa jätti tyhjän lipun. Voittoon olisi tarvittu kaksi kolmasosaa, eli 68 ääntä. Tämä osoittaa sen, että kaksikon takana olivat vain heidän omat puoleensa, valtaa pitävät oikeistolaiset ”reformistit” ja ainoana vasemmistopuolueena pidetty keskustapuolue. Äänimäärät vastaavat suunnilleen niiden rigikogun vaaleissa saamia paikkoja. Vaikka oi-keistolaisilla hallituspuolueilla on riigikogussa yksinkertainen enemmistö, ei Kallasta valittu. Suuri kysymys onkin, mitä nuo 30 tyhjää äänestänyttä ajattelivat.
Seuraavassa vaiheessa eli 24.9. kokoontuu valintakokous, jossa riigikogun jäsenten rinnalle tulee 234 edustajaa kunnista ja kaupungeista. Lisäksi riigikogussa pudonneet voivat tulla uudelleen ehdokkaiksi, uusia-kin ehdokkaita voi tulla myös näiden ulkopuolelta. Pääpaino tulee kaiketi olemaan kaupungeilla ja kunnilla, ja sillä mitä niissä ajatellaan. On puhuttu jopa jonkinlaisesta oppositioasenteesta, joka olisi levinnyt niin Tallin-naa kuin maassa harjoitettua varsin markkinaliberalistista politiikkaa kohtaan.
Olisi houkuttelevaa arvata, että kumpikaan riigikogun kolmannella kierroksella olleet Kallas tai Reps eivät tulisi valituksi. Siim Kallas kuului sosialistisen Viron aikaisempaan virkakuntaan, mutta käänsi itsenäistymis-vaiheessa kelkkansa, sai aikaan Viron keskuspankin johtajana valuuttauudistuksen ja ajoi maata varsin mark-kinaliberalistiseen suuntaan. Repsin keskustapuolue taas nähdään sos. dem. puoluetta vasemmistolaisempa-na. On tunnettua, että vanhempi köyhä väki ja venäläisväestö äänestävät juuri keskustapuoluetta. Lisäksi sen keskeisin johtohahmo Savisaar on ollut ainakin epäiltynä erilaisista väärinkäytöksistä. Tosin keskusta-puolue on tavallaan estänyt puhtaasti venäläisväestön puolueen syntymisen, kuten on tapahtunut esimerkiksi Latviassa. Siellä oleva Harmonia saa vaaleissa yleensä noin 30 prosentin kannatuksen. Tietenkin on liikkeellä väitteitä, että sillä olisi liian läheiset suhteet Putinin Yhtenäinen Venäjä - puolueen kanssa.
Marina Kaljurand on nousussa, mutta kestääkö se nousu loppuun asti? Viron väestö on valtion markki-naliberalistisesta suunnasta johtuen luultavasti jakautunut enemmän kuin Suomessa. Lisäksi maaltapako, sitä myöten maaseudun autioituminen ja sosiaalinen kurjistuminen lienevät useiden valintaan osallistuvien kunta-päättäjien mielissä. On oletettavaa, että sillä suunnalla ei mainittuihin kahteen ehdokkaaseen tarpeeksi usko-ta. Eli esille voi tulla joku aivan uusi nimi, esimerkiksi nykyinen ulkoministeri Marina Kaljurand, joka ehti jo riigikogun äänestyksissä pudota. Lisäksi on jonkun verran painetta valita tällä kertaa naispresidentti. Ehkäpä kysymykseen voi tulla myös aivan uusi, koko maata enemmän kokoava henkilö. Niitä en ainakaan minä pysty arvailemaan.
Eesti Ekspressin suorittaman nettikyselyn mukaan kolme viikkoa ennen valintakokousta näyttävät Marina Kaljurandan osakkeet nousevan. Lehti toteaakin, että valinta todennäköisesti tehdään hänen ja Siim Kallasin välillä. Tilanne on sitäkin sekavampi, kun reformipuolueen sisällä on ristivetoa mm. siksi, että puolueen johto hätiköiden ja ilmeisen epäviisaasti ehti jo julistaa Kallasin puolueen ehdokkaaksi. Ulkoministeri Kaljurand entisenä diplomaattina ja puolueisiin lukeutumattomana henkilönä saattaa sittenkin vetää pidemmän korren.
Pääehdokkaiden taustaa
Siim Kallas (s.1948) loi maineensa alun perin kommunistina Neuvosto-Viron hallinnossa. Häntä on pidetty taitavana talousasiain tuntijana. Maan itsenäistymisen jälkeen vuosina 1991-1995 hän oli Viron keskuspankin pääjohtaja. Hän oli yksi rahauudistuksen pääarkkitehdeista 1990-luvun alussa. Viro otti 1992 käyttöön kruu-nun, joka sidottiin Saksan markkaan. Kallas oli perustamansa reformipuolueen puheenjohtajana vuodet 1994-2004. Hän on ollut maan pääministerinä (2002-2003), ulkoministerinä (1995-1996) ja valtiovarainministerinä (1999-2002). Jonkinlainen kupru hänelle sattui, kun hänen pääjohtajakaudellaan Viron keskuspankki sijoitti ulkomaille 10 miljoonaa dollaria, joista lopulta vain osa saatiin takaisin. Mitään sanktioita tästä ei tullut, mutta usein tästä on muistutettu.
Kesän 2004 eurovaaleissa Siim Kallas valittiin Europarlamenttiin, ja syksyllä 2004 José Manuel Barroson EU-komission komissaariksi. Valtionvarainministerinä Kallas oli vahvasti mukana neuvottelemassa maan liittymisestä Euroopan Unioniin ja pääministerinä puolestaan mukana edistämässä liittymistä Natoon.
Viron reformipuolue (Reformierakond, ER) on virolainen liberaalipuolue. Sen ideologia seurannee jossain määrin Friedrich von hayekia ja Milton Friedmania ihailevaa liberaalikonservatiivista talouspolitiikkaa. Sen vaikutus Viron talouteen on ollut suuri muun muassa vapaassa yritys- ja talouspolitiikassa sekä veropoli-tiikassa.
Mailis Reps (s. 1975) on Wikipedian mukaan ehtinyt saada paljon kansainvälisiä kosketuksia opiskele-malla ja työskentelemällä useissa ulkomaisissa yliopistoissa (Cambridgen, Uppsalan, Maastrichtin ja Buda-pestin yliopistot, Kalamazoon gollege Michicanissa jne.). Erikoisalana on ollut kansainvälinen oikeus. Hän on ollut riigikogun jäsen vuodesta 2003 sekä opetus- ja tiedeministeri 2002‒2003 ja uudelleen Andrus Ansipin ensimmäisessä hallituksessa 2005‒2007. Ansiolistalla on myös tehtäviä EU-komission hallinnossa.
Viron keskustapuolue (Keskerakond, EK) edustaa lähinnä sosiaaliliberaalista suuntausta, monet pitävät sitä selkeästi Viron jyrkimmin vasemmistolaisena. Se perustettiin 12. lokakuuta 1991 Viron itsenäisyysliik-keen, kansanrintaman (Rahvarinne) pohjalle. Keskustapuolue on vastustanut erityisesti Viron reformipuo-lueen ajamaa liberaalia talouspolitiikkaa. Se on mm. kannattanut siirtymistä tasaverosta Suomen malliin mukaiseen progressiiviseen tuloverotukseen valtionveroissa. Erityisesti puolueen suuri kannatus venäläisten keskuudessa on herättänyt voimakkaita tunteita virolaisissa.
Marina Kaljurand (s.1962) suoritti oikeustieteen tutkinnon Tarton yliopistossa ja siirtyi sitten diplomaat-tiuralle. Vuosina 2004‒2014 hän ehti toimia suurlähettiläänä Israelissa, Venäjällä, Kazakstanissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa (samalla myös Meksikossa). Seuraavana vuonna hänet nimitettiin ulkoministeriksi. Hänen etunaan on, että hän ei kuulu mihinkään puolueeseen. Kun Virossa on ennenkin pidetty tärkeänä ulkopo-liittista kokemusta (Meri, Ilves), tuntuisi hän sopivalta ulkopuoliselta ehdokkaalta. Jotkut kyllä vierastavat sitä, että hänen äitinsä on Viron venäläisiä. Toiset taas pitävät hänen venäjän taitoaan pikemminkin meriittinä.
Aamulla 9.9. 2016 :Tällainen oli siis tilanne pari viikkoa ennen valintakokousta. Pakka näytti olevan sekaisin, Kaljurandin suostumista vielä odoteltiin, kenties vielä ns. mustien hevostenkin ilmaantumista. Yllä on eräitä perusasioita, joiden pohjalta kukin voi jatkaa omia spekulaatioitaan.
Illalla 9.9.2016: Nyt tulikin tieto siitä, että Kaljurand eroaa ulkoministerin tehtävästä ja asettuu ehdokkaaksi. Eiköhän peli ole sillä selvä, kannattajia on joka puolueessa.
9.1. Taidelauantai
Lahden toritapahtumista oli elokuun 3.päivänä vuorossa taidelauantai. Tai paremminkin oli kysymys hyvin laaja-alaisesta, koko keskustan alueelle le-vittäytyneestä tapahtumien ryppäästä. Seurat ja yhdistykset, väliin myös yksi-tyiset esittelivät toimintaansa 34 osoit-teessa. Tarjontaa oli vähän kaikesta kaikille niin paljon, että tuli suorastaan valintavaikeuksia. Pitäisikö tapahtumia tulevaisuudessa jakaa useamman lauantain osalle ?
Tori oli kuitenkin kaiken keskus. Vielä aamupäivällä oli hiljaista, kaikki puoli-tusinaa kahvilaa olivat kyllä auki, ja samat tavalliset kauppiaat olivat pai-kalla. Mutta iltapäivällä tori alkoi todel-la täyttyä, oli autojen peräkonttikirppis, oli kaupungin, seurakunnan, koulutus-keskus Salpauksen, Unicefin jne. pisteitä. Esiteltiin Päijät-Hämeen ravitsemusviikkoa ja vietettiin kaikkien 65-vuotiaiden syntymäpäivä-juhlia. Jäi epäselväksi, tarkoitettiinko nimenomaan juuri tänä päivänä vuosiaan täyttäviä. Siinä seassa kil-pailivat lapset keppihevosten estekilpailussa.
Kuvassa on nuoren pariskunnan pitämä kahvipiste, tavallinen perästä kohotettu henkilöauto, johon oli sijoi-tettu muodissa olevien kahviloiden koneistoa. Barista itse valmistaa juomaa asiakkaalle. Rohkea yritysidea, varsinkin kun torilla oli puolen tusinaa telttaa ja muuta kahvipaikkaa auki. Varsinkin iltapäivällä oli tämän uutuuden edessä jonoa. Taustalla on taiteilija Timo Jakolan taidebussi, jonka sisällä ja edessä oli suuri joukko hänen maalauksiaan. Kaupunkinäkymiä hän oli maalannut myös bussin kylkiin.
Lahden toritapahtumista oli elokuun 3.päivänä vuorossa taidelauantai. Tai paremminkin oli kysymys hyvin laaja-alaisesta, koko keskustan alueelle le-vittäytyneestä tapahtumien ryppäästä. Seurat ja yhdistykset, väliin myös yksi-tyiset esittelivät toimintaansa 34 osoit-teessa. Tarjontaa oli vähän kaikesta kaikille niin paljon, että tuli suorastaan valintavaikeuksia. Pitäisikö tapahtumia tulevaisuudessa jakaa useamman lauantain osalle ?
Tori oli kuitenkin kaiken keskus. Vielä aamupäivällä oli hiljaista, kaikki puoli-tusinaa kahvilaa olivat kyllä auki, ja samat tavalliset kauppiaat olivat pai-kalla. Mutta iltapäivällä tori alkoi todel-la täyttyä, oli autojen peräkonttikirppis, oli kaupungin, seurakunnan, koulutus-keskus Salpauksen, Unicefin jne. pisteitä. Esiteltiin Päijät-Hämeen ravitsemusviikkoa ja vietettiin kaikkien 65-vuotiaiden syntymäpäivä-juhlia. Jäi epäselväksi, tarkoitettiinko nimenomaan juuri tänä päivänä vuosiaan täyttäviä. Siinä seassa kil-pailivat lapset keppihevosten estekilpailussa.
Kuvassa on nuoren pariskunnan pitämä kahvipiste, tavallinen perästä kohotettu henkilöauto, johon oli sijoi-tettu muodissa olevien kahviloiden koneistoa. Barista itse valmistaa juomaa asiakkaalle. Rohkea yritysidea, varsinkin kun torilla oli puolen tusinaa telttaa ja muuta kahvipaikkaa auki. Varsinkin iltapäivällä oli tämän uutuuden edessä jonoa. Taustalla on taiteilija Timo Jakolan taidebussi, jonka sisällä ja edessä oli suuri joukko hänen maalauksiaan. Kaupunkinäkymiä hän oli maalannut myös bussin kylkiin.
Torilavalla oli menoa kaiken päivää. Itse pysähdyin kuuntelemaan kuinka Päivi & Moonstones esitti ikivihreitä, meikäläisenkin makuun olevia jatsah-tavia kappaleita. Mukana oli jotain myös Erik Lindströmiltä, ei sentään niitä iän kaiken ranskalaisia korkoja.
Lahden musiikkiopiston oppilaat val-loittivat alatorin pylväikön siellä Mar-jatan patsaan ympärillä. Kuviakin otin, mutta käytäviä pitkin vellovat ihmiset vain tahtoivat aina olla tiellä. Kuvia on oheisessa galleriassa. Pylväiden varjot myös haittasivat.
Kävisi varmaan yksitoikkoiseksi, jos luettelisin kaikki 34 tapahtumapaikkaa. Jos olisi ollut aikaa ja voimia, olisin käynyt katsomassa ainakin Konservatorion runsasta tarjontaa, jota oli tuntikaupalla. Itämaiset rytmit, bolly-wood ja vatsatanssi olisivat saattaneet piristää. Historiallisessa museossa esiteltiin Varikkoalueen kaavaa, oli Taidekollektiivi Liiketilan esitys ja akrobatiaa nykytanssissa. Vaahterasalissa oli tanssipainotteista ohjelmaa, Galleria Uudessa Kipinässä ja opiskelijain Galleria OyOy:ssä näyttelyjä. Oli askartelutyöpajoja eri puolilla, avoimia ovia ja taidemyyntiä siellä ja täällä. Tässä vain pieni raapaisu yltäkylläisestä päivästä.
Lahden musiikkiopiston oppilaat val-loittivat alatorin pylväikön siellä Mar-jatan patsaan ympärillä. Kuviakin otin, mutta käytäviä pitkin vellovat ihmiset vain tahtoivat aina olla tiellä. Kuvia on oheisessa galleriassa. Pylväiden varjot myös haittasivat.
Kävisi varmaan yksitoikkoiseksi, jos luettelisin kaikki 34 tapahtumapaikkaa. Jos olisi ollut aikaa ja voimia, olisin käynyt katsomassa ainakin Konservatorion runsasta tarjontaa, jota oli tuntikaupalla. Itämaiset rytmit, bolly-wood ja vatsatanssi olisivat saattaneet piristää. Historiallisessa museossa esiteltiin Varikkoalueen kaavaa, oli Taidekollektiivi Liiketilan esitys ja akrobatiaa nykytanssissa. Vaahterasalissa oli tanssipainotteista ohjelmaa, Galleria Uudessa Kipinässä ja opiskelijain Galleria OyOy:ssä näyttelyjä. Oli askartelutyöpajoja eri puolilla, avoimia ovia ja taidemyyntiä siellä ja täällä. Tässä vain pieni raapaisu yltäkylläisestä päivästä.
Malskilla (entisessä Oy Mallasjuoman tehdaskiinteistössä) oli käsityöläisten tori, jossa tavallinen miesmeikäläinen vain ih-metteli kauempaa kaikenlaisia värikkäitä tuotteita. Niitä oli todella paljon. Kuva on aamusta, jolloin iltapäivän ryntäystä ei vielä näkynyt. Nukketeatteria oli perheen pienimmille, Lahden Tanssiopisto esitti taitojaan.
Pysähdyin juttelemaan Heikki Sauren kanssa hänen Visuaa-lisen runouden näyttelynsä äärelle ja kokeilin myös hänen dadakone-runogeneraattoriaan. Sille oli etukäteen syötetty sinänsä tarkoituksettomia sanoja, joista monet olivat löyty-neet pois heitetyistä kauppalapuista ja kaikenlaisesta roskas-ta. Ihmiset saivat yhtä nappia painelemalla sieltä ulos oman runonsa.
Oma tuotokseni näkyy oheisesta kuvasta. Mainittu generaattori poimi muististaan sattumanvaraisia sanoja, joita se asetti sattumanvaraiseen järjestykseen. Nauttikaa ! Aavistelen, että tuossa visuaalisessa runoudessa on kyllä jotain ideaa ja merkitystä, näin lyhyessä esittelyssä en kuitenkaan saanut langan päästä kunnolla kiinni. Tiedän, että aiheen ympärille on kokoontunut jonkinlainen aika laajakin ystäväpiiri eri puolilta Etelä-Suomea. Kai heillä sitten on se viisaus, joka minulta valitettavasti puuttuu. Malskin pihalla katselin jonkin aikaa graffitin piirtämistä. Kyllä siinä taiteesta voi puhua, joten taitavasti tehtynä sopiviin kohteisiin — tervetuloa vain.
Pysähdyin juttelemaan Heikki Sauren kanssa hänen Visuaa-lisen runouden näyttelynsä äärelle ja kokeilin myös hänen dadakone-runogeneraattoriaan. Sille oli etukäteen syötetty sinänsä tarkoituksettomia sanoja, joista monet olivat löyty-neet pois heitetyistä kauppalapuista ja kaikenlaisesta roskas-ta. Ihmiset saivat yhtä nappia painelemalla sieltä ulos oman runonsa.
Oma tuotokseni näkyy oheisesta kuvasta. Mainittu generaattori poimi muististaan sattumanvaraisia sanoja, joita se asetti sattumanvaraiseen järjestykseen. Nauttikaa ! Aavistelen, että tuossa visuaalisessa runoudessa on kyllä jotain ideaa ja merkitystä, näin lyhyessä esittelyssä en kuitenkaan saanut langan päästä kunnolla kiinni. Tiedän, että aiheen ympärille on kokoontunut jonkinlainen aika laajakin ystäväpiiri eri puolilta Etelä-Suomea. Kai heillä sitten on se viisaus, joka minulta valitettavasti puuttuu. Malskin pihalla katselin jonkin aikaa graffitin piirtämistä. Kyllä siinä taiteesta voi puhua, joten taitavasti tehtynä sopiviin kohteisiin — tervetuloa vain.
8.6. Kaikkien aikojen turvaaja
Viime lauantaina vietettiin kaikkien poliisilaitosten alueella poliisin päivää, tällä kertaa 200-vuotisen toimin-nan kunniaksi. Lahden torilla oli välillä oikein kansanpaljous. Esillä oli poliisiautoja aivan viimeisiä malleja myöten, mönkijä, vesijetti ja muita laitteita. Näiden lisäksi poliisi liikkuu tarpeen tullen polkupyörällä, skootterilla ja joissain poliisilaitoksissa myös ratsain. Helsingissä on jo otettu käyttöön kaksipyöräinen henkilökuljetin, joka lisää jalkapartion liikkuvuutta. Tässä väentungoksessa en huomannut, oliko sellainen täälläkin näytteillä.
Viime lauantaina vietettiin kaikkien poliisilaitosten alueella poliisin päivää, tällä kertaa 200-vuotisen toimin-nan kunniaksi. Lahden torilla oli välillä oikein kansanpaljous. Esillä oli poliisiautoja aivan viimeisiä malleja myöten, mönkijä, vesijetti ja muita laitteita. Näiden lisäksi poliisi liikkuu tarpeen tullen polkupyörällä, skootterilla ja joissain poliisilaitoksissa myös ratsain. Helsingissä on jo otettu käyttöön kaksipyöräinen henkilökuljetin, joka lisää jalkapartion liikkuvuutta. Tässä väentungoksessa en huomannut, oliko sellainen täälläkin näytteillä.
Kaikki nämä kiinnostivat niin, että esittelijöiden ympärillä oli jonoja. Vanhemman väen huolena olivat poliisitoimintaan kohdistuvat leikkaukset ja yleisen turvallisuuden heikkeneminen. Nuorimpien katsojien mielestä oli kiintoisaa istua auton ohjaamossa ja myös takana juoppojen ja rikoksen tekijäin kuljetusosassa. Nuori, vasta ”ammattiin ” valmistuva koira oli tietysti huomion keskipisteenä.
Rekvisiittaakin jaettiin, nuorimmille ilmapalloja ja heijastimia, vanhemmille esitteitä. Aika hyvä veto oli poliisikuoro, jonka esiintymisten nimenä oli ”Sininen hetki”. Aloitettiin lasten liikennelaululla ja jatkettiin Mikko Kuustosella ja muilla keski-ikäisten lauluntekijäin teoksilla.
Rekvisiittaakin jaettiin, nuorimmille ilmapalloja ja heijastimia, vanhemmille esitteitä. Aika hyvä veto oli poliisikuoro, jonka esiintymisten nimenä oli ”Sininen hetki”. Aloitettiin lasten liikennelaululla ja jatkettiin Mikko Kuustosella ja muilla keski-ikäisten lauluntekijäin teoksilla.
Kun useimmilla lukijoilla ei ole tarkkaa kuvaa siitä, miten kaikki silloin 200 vuotta sitten alkoi, jäljennän tähän alkuosan Poliisihallituksen tie-dotteesta 17.03.2016.
”Suomen poliisi täyttää tänä vuonna 200 vuotta. Ensimmäinen val-takunnallinen poliisikamari perustettiin Turkuun 17.12.1816 ja Helsin-kiin noin 10 vuotta myöhemmin.
Poliisikamari toimi poliisituomioistuimena, jonka viskaalit ja vir-kailijat valvoivat yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja raportoivat rikoksista ylöspäin. Rikosten selvittämisen ei katsottu tuolloin kuulu-van poliisin päätehtäviin. Poliisikamarin tärkein tehtävä oli kaupunkiin saapuneiden matkustavaisten rekisteröiminen ja tarkkaileminen.
Poliisikoulutus alkoi syyskesällä 1918, kun Helsinkiin perustettiin Valtion väliaikainen poliisikoulu. Tuohon aikaan koulutus kesti kuusi viikkoa.”
Tämän enempää ei poliisin historiaa ole syytä tässä kirjoituksessa se-lostaa. Mainitsen kuitenkin, että Venäjän vallan viimeisinä vuosina jokseenkin jokaisessa kaupungissa oli poliisilaitos, suurimmissa moni-puolisempia, pienemmissä suppeampia. Kuva säilyi tällaisena pääpiir-teissään itsenäisyyden ajan alkupuolella. Kuitenkin pitää mainita Etsivän keskuspoliisin perustaminen, sen perillisiä ovat sitten olleet mm. Valtiollinen poliisi (Valpo) ja nykyinen Suojelupoliisi.
Poliisiorganisaatio on nykyään hyvin erikoistunut, useimmat tuntevat mm. keskusrikospoliisin, johon vaikeimmat ja laajakantoisimmat rikokset on keskitetty. Lisäksi on huoltopo-liisia, huumepoliisia, ym. osastoja ja toimintahaaroja. Aluksi poliisilaitokset olivat kunnallisia, sitten valtion hallinto- ja oikeuslaitoksen osia. Nimismiespiirit toimivat organisaation osana vuoteen 1996 saakka.
Poliisien rekrytointi on muuttunut kovasti itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeniltä. Kotipaikkakunnaltani Nurmosta rekrytoitiin yhtenä ensimmäisistä kaksinkertainen kultamitalipainija Kustaa Pihlajamäki Helsingin poliisilaitokseen, ja hänen vanavedessään kymmenkunta muuta nuorta miestä eri puolille maata. Useimmat olivat painijoita, eivät kuitenkaan kaikki. Viimeksi mainituista on hyvänä esimerkkinä oma isäni, jonka Nur-mijärven nimismies rekrytoi 1930-luvun alkupuolella suoraan ilman minkäänlaista poliisikoulutusta. Taustana hänellä oli kansakoulu ja kansanopisto, jotka sen ajan oloissa nyt kyllä osoittivat jonkinlaista eteenpäin pyrki-misen mieltä. Toimittuaan muutaman kuukauden Nurmijärvellä, hänet komennettiin kurssille poliisikouluun. Jatkuvan koulutuksen periaatteella hänestä aikanaan tuli ylikonstaapeli ja rikostutkija.
Nykyään poliisin perustutkinto kestää kolme vuotta Poliisiammattikorkeakoulussa.
8.5. Viro 25 vuotta sitten
Lähteenä teokseni Suomalais-virolaista yhteistyötä Viron maakunnissa. Vrt. myös yläpalkista kohta Naabermaa Eesti.
Viime viikon lauantaina 20.8. juhlittiin eri puolilla Viroa uudelleen itsenäistymisen 25 –vuotispäivää monin tavoin. Riigikogun juhlaistuntoon oli saapunut vieraiksi parlamenttien puhemiehiä Pohjoismaista ja muista Baltian maista. Tallinnan vapaudenaukiolla järjestettiin jättimäinen konsertti, jossa kertoman mukaan esiintyi 30 kuoroa ja 1000 laulajaa, lisäksi satakunta tanssijaa. Tässä valtavassa kansanjuhlassa piti puheen Tallinnan pitkäaikainen kaupunginjohtaja Edgar Savisaar. Vuonna 1991 hän toimi pääministerinä ryhdikkäästi tilantees-sa, jossa Pihkovasta komennetut panssariyksiköt yrittivät vallata Tallinnan televisiotornia. Savisaar näyttää lehtikuvien mukaan parantuneen kohtalaisesti viime vuonna tehdystä toisen jalan amputaatiosta. Kieltämättä hänestä on kuluneiden vuosikymmenien aikana tullut hyvin kiistelty hahmo, mutta vuonna 1988 perustetun kansanrintaman johtajana ja ensimmäisenä pääministerinä 1990-1992 hänen ansioitaan tuskin kyseenalaiste-taan.
Neuvostovastaisuus lisääntyi
Tiedot lännestä alkoivat tihkua sensuurin läpi. Viimeistään 1960-luvulta lähtien voitiin nähdä neuvostovas-taisen asennoitumisen lisääntyneen. Nuoriso alkoi liikehtiä eri puolilla Viroa, aluksi varovasti, sitten yhä äänekkäämmin. Opiskelijain ns. laululiike toi peitetysti esille neuvostojärjestelmän huonoja puolia. Koulu-laiset mellakoivat vuonna 1980 Kadriorgin stadionilla ja sen lähiympäristössä, kun nuorison suosiossa olleen punk-yhtyeen konsertti estettiin. Suomen television Pohjois-Viroon ulottuneet lähetykset olivat tuoneet länsi-maisen musiikin uudet tuulet heidän ulottuvilleen. Varttuneempi väestö oli innostunut Dallasista ja länsimai-sen elämän kuvauksista. Kaiken päälle tuli vielä K-kaupan Väiski, keittiömestari Väinö Purje, joka kaiken kansan nähden leikkasi meheviä paisteja tiskillään. Kun hänellä vielä sattui olemaan miellyttävä hymy ja taito iskeä veikeästi silmää, oli Viron kommunisteilla selittämistä.
Suomen kautta tuli ajantasaista tietoa maailman tapahtumista, mm. Tšekkoslovakian miehityksestä ja Afganistanin sodasta. Välillä viranomaiset yrittivät katkoa katoilta antenneja, häirintäasemia perustettiin ja vastapropagandaa harjoitettiin. Suomen televisio näytti miten suomalaiset elivät arkeaan, työelämäänsä ja harrastuksiaan. Suomalaiset sarjaohjelmat olivat suosittuja. Vuonna 1971 Espooseen pystytetty televisio-masto teki mahdolliseksi melko häiriöttömän katselun.
Koillis-Viron ympäristöongelmat alkoivat herätellä niitäkin, jotka olivat suhtautuneet välinpitämättömästi neuvostovaltaan. Palavan kiven kaivokset saastuttivat ympäristöä ja laskivat pohjaveden tasoa alueella. Narvan lähellä oli kaksi lämpövoimalaa, jotka polttivat palavaa kiveä. Niistä saatiin sähköä kaksi kertaa enemmän kuin Viro tarvitsi, muu osa vietiin Leningradin kautta Suomeen. Neuvostoliitto sai siitä tulot, Viro sai ympäristöhaitat. Oma lukunsa oli Sillamäen uraanirikastamo, jonka jäte oli varastoitu altaaseen aivan Suomenlahden rannalle.
Varsinaiseen vastarintaan virolaiset nousivat siinä vaiheessa. kun venäläiset alkoivat suunnitella Koillis-Viroon uutta fosforikaivosta, jotta Kuolan kaivokset olisi voitu lopettaa. Fosfori oli täällä rikkaampaa, ja etäisyydet olisivat olleet lyhyempiä. Kaivoksen avaaminen olisi merkinnyt paitsi mittavia ympäristöhaittoja, myös venäläisten kaivosmiesten ja heidän perheidensä muuttoa alueelle. Virolaiset puhuivat jopa 100.000:n henkilön määrästä. Vastaavasti ehkä 10.000 virolaista olisi joutunut muuttamaan pois alueelta. Tässä vai-heessa Virossa asui venäjänkielisiä jo noin 30 % väestöstä, ja tähän odotettiin nyt vielä valtaisaa lisäystä.
Ympäristövaikutukset olisivat olleet valtavia siksi, että kaivoksen perustamisesta olisi syntynyt kaivantoja, kuiluja ja pohjaveden turmeltumista alueella, jolta puolet virolaisista saa pohjavetensä. Niinpä mielenosoituk-set levisivätkin kaikkialle, erityisen aktiivisia olivat opiskelijat ja koululaiset. Kun perestroikan kaudella ei voitu ryhtyä kansaa kohtaan radikaaleihin toimiin, suunnitelma haudattiin Moskovassa vähin äänin.
Tähän ympäristökysymysten sarjaan kuului myös Tšernobylin voimalan räjähtäminen 26.4.1986. Iro-nista oli, että tieto Tšernobylin räjähdyksestä alkoi levitä Suomen televisiouutisten kautta. Ensin sadat ja tuhannet virolaiset kertoivat räjähdyksestä työpaikoillaan, ja nimenomaan myös venäjänkielisille työtove-reilleen. Nämä kyselivät muilta ihmisiltä ympäri Viroa. Lopulta kaikki soittelivat asiasta sukulaisilleen ja tuttavilleen ympäri Neuvostoliittoa. Viron kannalta oli murheellista, että jopa 6000 nuorta virolaista miestä määrättiin vasten tahtoaan Tšernobylin korjaustöihin puutteellisin varustein.
Neuvostoliiton sisäinen kehitys
Lopulta kylmä sota ja Neuvostoliiton sisäinen taloudellinen kehitys antoivat mahdollisuuden virolaisten unel-man täyttymiseen. Mihail Gorbatšov ryhtyi valtaan tultuaan voimakkain ottein uudistamaan kommunistista puoluetta. Helmikuussa 1986 pidetyssä puolueen 27. yleiskokouksessa hän toi esille kolme iskulausetta, glasnostin (avoimuuden), perestroikan (uudistukset) ja ulkopolitiikassa käsitteen ”uusi ajattelu”. Jo syksyllä 1987 alkoi kuitenkin vanhoillisten taholta ankara arvostelu glasnostia kohtaan, joskin vapaamielisten suun-nasta vaadittiin myös nopeampia uudistuksia.
Tässä vaiheessa oli vielä voimassa ns. Brežnevin oppi, eli Neuvostoliitto oli valmis muiden ”rauhaa rakastavien sosialististen maiden kanssa tukemaan sotilaallisesti vaikeuksiin joutuneita veljeskansoja”, kuten oli tapahtunut Tšekkoslovakiassa vuonna 1968. Kun talouskasvun taantuminen yhä syveni, julisti Gorbatšov vuonna 1988 Neuvostoliiton luopuvan tästä opista. Samalla annettiin Itä-Euroopan maille oikeus tehdä de-mokraattisia uudistuksia.
Kehityksen pyörää ei enää voitu pysäyttää, vaan seuraavana vuonna 1989 sosialistinen järjestelmä romahti kaikissa näissä maissa Romaniaa lukuun ottamatta. Samalla voitiin katsoa ns. kylmän sodan idän ja lännen välillä päättyneen.
Neuvostoliiton sisällä tilanteeseen ei oltu tyytyväisiä, ja ns. Janajevin juntta suoritti elokuussa 1991 jäl-keenpäin nähtynä farssinomaisen vallankaappauksen syrjäyttääkseen Gorbatšovin. Häntä pidettiin Krimillä vankina kolme päivää (19.–21. elokuuta). Kaappauksen aikana ja sen lähipäivinä Baltian neuvostotasavallat, Ukraina ja Venäjä julistautuivat itsenäisiksi. Venäjällä tämän toteutti Boris Jeltsin. Neuvostoliiton kommunis-tinen puolue lakkautettiin 29.elokuuta 1991 ja Gorbatšov erosi virastaan Neuvostoliiton presidenttinä 25. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä korkein neuvosto päätti Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton purkamisesta.
Näissä olosuhteissa Viron korkein neuvosto teki 20.8.1991 päätöksen itsenäisyydestä. Samalla selitettiin, että kysymys oli jatkuvuudesta, palaamisesta uudelleen itsenäisten valtion joukkoon miehityksen jälkeen. Taustalla oli kansan vahva tuki, maaliskuussa oli pidetty neuvoa antava kansanäänestys, joka korkein prosenttiluvuin asettui itsenäisyysajatuksen taakse.
Viron itsenäisyysjulistus annettiin 20.8. heti seuraavana päivänä, kun Janajevin juntta oli syrjäyttänyt Gorbatšovin. Sen seurauksena neuvostojoukot yrittivät miehittää 21.8 Tallinnan televisiotornin. Valtaus päättyi jo 22. päivänä, kun Janajevin juntta oli kaatunut. Viroa paljon pahemmin kävi Riikassa ja vielä aikaisemmin Vilnassa, jossa keskeisiä hallintorakennuksia suojeltiin rekka-autoista ja ihmisistä muodostetuin muurein. Siellä ei vältytty kuolonuhreilta.
Virossa oli suuri merkitys sillä, että siellä olleiden neuvosto-joukkojen komentajat, amiraali Below ja ilmavoimien komentaja Dudajev olivat päättäneet olla puuttumatta Viron sisäisiin asioihin. Päätös selittynee ainakin osittain sillä, että molemmat olivat itsekin vähemmistökansojen edustajia, Below oli Ingusiasta ja Dudajev oli tšetšeeni. Samanhenkinen ilmapuolustuksesta huolehtinut kenraalimajuri Zijautdin Abdurahmanov oli puolestaan Dagestanista.
Niinpä televisiotornin miehitystä varten jouduttiin tuomaan maahanlaskujoukkoja Venäjän puolelta Pihkovasta. Matti Lukkarin mukaan televisiotornin peloton puolustaja, insinööri Jaanus Kokk nosti tornin molemmat hissit 22. kerrokseen, jossa ovet teljettiin auki. Lisäksi Kokk varautui tyhjentämään freonipullot porraskuiluun, jos sotilaat olisivat yrittäneet nousta portaita pitkin päivystyshuoneeseen. Freoni on ilmaa raskaampaa, ja se olisi tukehduttanut hyökkääjät. Juuri kriittisimmällä hetkellä Tallinnan sotilaskomentaja Below ja pääministeri Savisaar tapasivat maahanlaskujoukkojen komentajan, jonka kanssa ryhdyttiin neu-vottelemaan. Hermoja raastavien tuntien jälkeen saatiin Moskovasta käsky palauttaa joukot tukikohtaansa Venäjän puolella. Savisaar on saanut paljon mainetta ryhdikkäästä esiintymisestään. Ärhentelevälle panssarijoukkojen everstille hän tiettävästi sanoi: ”Eversti, älkää unohtako, että te puhutte nyt itsenäisen valtion pääministerille”.
Monenlaisia ongelmia jäi tämänkin jälkeen avaamatta, yksi kiireisimmistä oli Narvan seudun venäläis-väestön kysymys. Virosta viestitettiin mm. Suomeen, että sikäläiset venäläiset ja ns. Inter-liike pyrkivät samaan kuin Moldovassa oli menetelty Transnistrian alueella, jonne oli pystytetty venäläinen pikkutasavalta. Tämä yritys torjuttiin. Pääosa venäläisistä totesi pian, että Viro takaa heille paremman tulevaisuuden. Tämä on helppo ymmärtää, kun katselee aamuisin Ivangorodin puolelta Narvajoen siltaa pitkin parempien palkkojen perässä Narvaan tulevia satoja työntekijöitä.
Suomen virallinen kanta. Vuosien mittaan on ihmetelty presidentti Koiviston ja Suomen valtiovallan nihkeää suhtautumista Viron hankkeisiin. Kimmo Rentola on kirjoittanut, että läntisten tiedustelupalvelujen johtajat hyvin yksimielisesti ilmaisivat Suomen suojelupoliisille kantanaan, että Baltian maiden tasavaltojen pyrki-myksiä ei tulisi tukea liikaa, etteivät ns. vanhoilliset pääsisi valtaan. Etelä-Suomen Sanomien entinen vara-päätoimittaja Jaakko Koskela kiteytti kolumnissaan valinnutta tilannetta. Seuraavassa on osittain seurattu hänen ajatuksenkulkuaan. Keskeistä oli lännen hellimä ajatus siitä, että Gorbatšov saisi toiminnallaan aikaan rauhallisemman kehityksen ja blokkien välisen lähentymisen. Jos Baltian maat itsenäistyisivät, alkaisi Gorbatšovin lähtölaskenta välittömästi. Presidentti George Bush (isä-Bush) vieraili Helsingissä pariin ottee-seen toipuakseen aikavyöhykkeiden rasituksista Moskovan matkoillaan. Ilmeisesti presidentit Koivisto ja Bush kävivät Neuvostoliiton kysymyksistä myös kirjeenvaihtoa.
Yhtenä selityksenä Koiviston penseään kantaan oli myös se, että hän ei halunnut houkutella Viroa mihin-kään sellaiseen toimintaan, jonka venäläiset verisesti kostaisivat. Mutta kuten Heikki Rausmaa on väitöskir-jassaan osoittanut, Koivisto itse asiassa tuki salassa Viron itsenäistymiskehitystä, mm. rohkaisemalla täkäläistä Tuglas-seuraa aktiivisempaan toimintaan. Hänen kuuluisa lauseensa: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastelle aika paljon”, on koko väitöskirjan nimenä.
Koko tapahtumasarja kulminoitui Venäjän federaation presidenttiin Boris Jeltsiniin. Vallankumouksen toisena päivänä hän sai joukot puolelleen osoittamalla henkilökohtaista urheutta. Hänet muistetaan yhä hyökkäys-vaunun katolle kiipeämisestä. Kun hän julisti Venäjän itsenäiseksi, alkoi Neuvostoliiton hajoaminen.
Miksi sitten Jeltsin ei kyennyt rauhoittamaan Venäjää, vaikka hänellä oli kansan vahva tuki puolel-laan? Jeltsinin demokratiapyrkimykset aiheuttivat vanhaan bysanttilaiseen perinteeseen tukeutuvaan yhteis-kuntaan sekasortoa, jota pian alkava valtion omaisuuden yksityistäminen eli kahmiminen ns. oligarkkien käsiin edesauttoi. Samalla alkoi valtava inflaatio, joka kurjisti tavallista kansaa. Vaikka siis Jeltsinillä oli aluksi kansan tuki, hän ei kyennyt masinoimaan taakseen riittävän lujaa ja yhtenäistä avustajakuntaa; usein hallintotehtävien auetessa monet pikemminkin taistelivat toisiaan vastaan. Tilanne muuttui vasta Jeltsinin kaaduttua, kun KGP:n entiset, yhteen hiileen puhaltavat virkailijat nostivat valtaan edustajansa Vladimir Putinin. Valtaa ovat hänen johdollaan sitten pitäneet valtion turvallisuuskoneistot, turvallisuuspalvelu FSB, poliisi ja armeija. Kuvaan on kuulunut myös ulkoisten uhkien suurenteleminen, jotta huomio sisäisistä ongel-mista saataisiin siirrettyä muualle. Eturivissä ovat tässä suhteessa olleet Baltian maat ja Georgia, ellei Tšetšeniaa oteta lukuun. Nyt on liipasimella ollut Ukraina. Kaikki tämä on antanut johtoryhmälle erityisesti vanhavenäläisten kansallishenkisten tuen.
Lähteenä teokseni Suomalais-virolaista yhteistyötä Viron maakunnissa. Vrt. myös yläpalkista kohta Naabermaa Eesti.
Viime viikon lauantaina 20.8. juhlittiin eri puolilla Viroa uudelleen itsenäistymisen 25 –vuotispäivää monin tavoin. Riigikogun juhlaistuntoon oli saapunut vieraiksi parlamenttien puhemiehiä Pohjoismaista ja muista Baltian maista. Tallinnan vapaudenaukiolla järjestettiin jättimäinen konsertti, jossa kertoman mukaan esiintyi 30 kuoroa ja 1000 laulajaa, lisäksi satakunta tanssijaa. Tässä valtavassa kansanjuhlassa piti puheen Tallinnan pitkäaikainen kaupunginjohtaja Edgar Savisaar. Vuonna 1991 hän toimi pääministerinä ryhdikkäästi tilantees-sa, jossa Pihkovasta komennetut panssariyksiköt yrittivät vallata Tallinnan televisiotornia. Savisaar näyttää lehtikuvien mukaan parantuneen kohtalaisesti viime vuonna tehdystä toisen jalan amputaatiosta. Kieltämättä hänestä on kuluneiden vuosikymmenien aikana tullut hyvin kiistelty hahmo, mutta vuonna 1988 perustetun kansanrintaman johtajana ja ensimmäisenä pääministerinä 1990-1992 hänen ansioitaan tuskin kyseenalaiste-taan.
Neuvostovastaisuus lisääntyi
Tiedot lännestä alkoivat tihkua sensuurin läpi. Viimeistään 1960-luvulta lähtien voitiin nähdä neuvostovas-taisen asennoitumisen lisääntyneen. Nuoriso alkoi liikehtiä eri puolilla Viroa, aluksi varovasti, sitten yhä äänekkäämmin. Opiskelijain ns. laululiike toi peitetysti esille neuvostojärjestelmän huonoja puolia. Koulu-laiset mellakoivat vuonna 1980 Kadriorgin stadionilla ja sen lähiympäristössä, kun nuorison suosiossa olleen punk-yhtyeen konsertti estettiin. Suomen television Pohjois-Viroon ulottuneet lähetykset olivat tuoneet länsi-maisen musiikin uudet tuulet heidän ulottuvilleen. Varttuneempi väestö oli innostunut Dallasista ja länsimai-sen elämän kuvauksista. Kaiken päälle tuli vielä K-kaupan Väiski, keittiömestari Väinö Purje, joka kaiken kansan nähden leikkasi meheviä paisteja tiskillään. Kun hänellä vielä sattui olemaan miellyttävä hymy ja taito iskeä veikeästi silmää, oli Viron kommunisteilla selittämistä.
Suomen kautta tuli ajantasaista tietoa maailman tapahtumista, mm. Tšekkoslovakian miehityksestä ja Afganistanin sodasta. Välillä viranomaiset yrittivät katkoa katoilta antenneja, häirintäasemia perustettiin ja vastapropagandaa harjoitettiin. Suomen televisio näytti miten suomalaiset elivät arkeaan, työelämäänsä ja harrastuksiaan. Suomalaiset sarjaohjelmat olivat suosittuja. Vuonna 1971 Espooseen pystytetty televisio-masto teki mahdolliseksi melko häiriöttömän katselun.
Koillis-Viron ympäristöongelmat alkoivat herätellä niitäkin, jotka olivat suhtautuneet välinpitämättömästi neuvostovaltaan. Palavan kiven kaivokset saastuttivat ympäristöä ja laskivat pohjaveden tasoa alueella. Narvan lähellä oli kaksi lämpövoimalaa, jotka polttivat palavaa kiveä. Niistä saatiin sähköä kaksi kertaa enemmän kuin Viro tarvitsi, muu osa vietiin Leningradin kautta Suomeen. Neuvostoliitto sai siitä tulot, Viro sai ympäristöhaitat. Oma lukunsa oli Sillamäen uraanirikastamo, jonka jäte oli varastoitu altaaseen aivan Suomenlahden rannalle.
Varsinaiseen vastarintaan virolaiset nousivat siinä vaiheessa. kun venäläiset alkoivat suunnitella Koillis-Viroon uutta fosforikaivosta, jotta Kuolan kaivokset olisi voitu lopettaa. Fosfori oli täällä rikkaampaa, ja etäisyydet olisivat olleet lyhyempiä. Kaivoksen avaaminen olisi merkinnyt paitsi mittavia ympäristöhaittoja, myös venäläisten kaivosmiesten ja heidän perheidensä muuttoa alueelle. Virolaiset puhuivat jopa 100.000:n henkilön määrästä. Vastaavasti ehkä 10.000 virolaista olisi joutunut muuttamaan pois alueelta. Tässä vai-heessa Virossa asui venäjänkielisiä jo noin 30 % väestöstä, ja tähän odotettiin nyt vielä valtaisaa lisäystä.
Ympäristövaikutukset olisivat olleet valtavia siksi, että kaivoksen perustamisesta olisi syntynyt kaivantoja, kuiluja ja pohjaveden turmeltumista alueella, jolta puolet virolaisista saa pohjavetensä. Niinpä mielenosoituk-set levisivätkin kaikkialle, erityisen aktiivisia olivat opiskelijat ja koululaiset. Kun perestroikan kaudella ei voitu ryhtyä kansaa kohtaan radikaaleihin toimiin, suunnitelma haudattiin Moskovassa vähin äänin.
Tähän ympäristökysymysten sarjaan kuului myös Tšernobylin voimalan räjähtäminen 26.4.1986. Iro-nista oli, että tieto Tšernobylin räjähdyksestä alkoi levitä Suomen televisiouutisten kautta. Ensin sadat ja tuhannet virolaiset kertoivat räjähdyksestä työpaikoillaan, ja nimenomaan myös venäjänkielisille työtove-reilleen. Nämä kyselivät muilta ihmisiltä ympäri Viroa. Lopulta kaikki soittelivat asiasta sukulaisilleen ja tuttavilleen ympäri Neuvostoliittoa. Viron kannalta oli murheellista, että jopa 6000 nuorta virolaista miestä määrättiin vasten tahtoaan Tšernobylin korjaustöihin puutteellisin varustein.
Neuvostoliiton sisäinen kehitys
Lopulta kylmä sota ja Neuvostoliiton sisäinen taloudellinen kehitys antoivat mahdollisuuden virolaisten unel-man täyttymiseen. Mihail Gorbatšov ryhtyi valtaan tultuaan voimakkain ottein uudistamaan kommunistista puoluetta. Helmikuussa 1986 pidetyssä puolueen 27. yleiskokouksessa hän toi esille kolme iskulausetta, glasnostin (avoimuuden), perestroikan (uudistukset) ja ulkopolitiikassa käsitteen ”uusi ajattelu”. Jo syksyllä 1987 alkoi kuitenkin vanhoillisten taholta ankara arvostelu glasnostia kohtaan, joskin vapaamielisten suun-nasta vaadittiin myös nopeampia uudistuksia.
Tässä vaiheessa oli vielä voimassa ns. Brežnevin oppi, eli Neuvostoliitto oli valmis muiden ”rauhaa rakastavien sosialististen maiden kanssa tukemaan sotilaallisesti vaikeuksiin joutuneita veljeskansoja”, kuten oli tapahtunut Tšekkoslovakiassa vuonna 1968. Kun talouskasvun taantuminen yhä syveni, julisti Gorbatšov vuonna 1988 Neuvostoliiton luopuvan tästä opista. Samalla annettiin Itä-Euroopan maille oikeus tehdä de-mokraattisia uudistuksia.
Kehityksen pyörää ei enää voitu pysäyttää, vaan seuraavana vuonna 1989 sosialistinen järjestelmä romahti kaikissa näissä maissa Romaniaa lukuun ottamatta. Samalla voitiin katsoa ns. kylmän sodan idän ja lännen välillä päättyneen.
Neuvostoliiton sisällä tilanteeseen ei oltu tyytyväisiä, ja ns. Janajevin juntta suoritti elokuussa 1991 jäl-keenpäin nähtynä farssinomaisen vallankaappauksen syrjäyttääkseen Gorbatšovin. Häntä pidettiin Krimillä vankina kolme päivää (19.–21. elokuuta). Kaappauksen aikana ja sen lähipäivinä Baltian neuvostotasavallat, Ukraina ja Venäjä julistautuivat itsenäisiksi. Venäjällä tämän toteutti Boris Jeltsin. Neuvostoliiton kommunis-tinen puolue lakkautettiin 29.elokuuta 1991 ja Gorbatšov erosi virastaan Neuvostoliiton presidenttinä 25. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä korkein neuvosto päätti Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton purkamisesta.
Näissä olosuhteissa Viron korkein neuvosto teki 20.8.1991 päätöksen itsenäisyydestä. Samalla selitettiin, että kysymys oli jatkuvuudesta, palaamisesta uudelleen itsenäisten valtion joukkoon miehityksen jälkeen. Taustalla oli kansan vahva tuki, maaliskuussa oli pidetty neuvoa antava kansanäänestys, joka korkein prosenttiluvuin asettui itsenäisyysajatuksen taakse.
Viron itsenäisyysjulistus annettiin 20.8. heti seuraavana päivänä, kun Janajevin juntta oli syrjäyttänyt Gorbatšovin. Sen seurauksena neuvostojoukot yrittivät miehittää 21.8 Tallinnan televisiotornin. Valtaus päättyi jo 22. päivänä, kun Janajevin juntta oli kaatunut. Viroa paljon pahemmin kävi Riikassa ja vielä aikaisemmin Vilnassa, jossa keskeisiä hallintorakennuksia suojeltiin rekka-autoista ja ihmisistä muodostetuin muurein. Siellä ei vältytty kuolonuhreilta.
Virossa oli suuri merkitys sillä, että siellä olleiden neuvosto-joukkojen komentajat, amiraali Below ja ilmavoimien komentaja Dudajev olivat päättäneet olla puuttumatta Viron sisäisiin asioihin. Päätös selittynee ainakin osittain sillä, että molemmat olivat itsekin vähemmistökansojen edustajia, Below oli Ingusiasta ja Dudajev oli tšetšeeni. Samanhenkinen ilmapuolustuksesta huolehtinut kenraalimajuri Zijautdin Abdurahmanov oli puolestaan Dagestanista.
Niinpä televisiotornin miehitystä varten jouduttiin tuomaan maahanlaskujoukkoja Venäjän puolelta Pihkovasta. Matti Lukkarin mukaan televisiotornin peloton puolustaja, insinööri Jaanus Kokk nosti tornin molemmat hissit 22. kerrokseen, jossa ovet teljettiin auki. Lisäksi Kokk varautui tyhjentämään freonipullot porraskuiluun, jos sotilaat olisivat yrittäneet nousta portaita pitkin päivystyshuoneeseen. Freoni on ilmaa raskaampaa, ja se olisi tukehduttanut hyökkääjät. Juuri kriittisimmällä hetkellä Tallinnan sotilaskomentaja Below ja pääministeri Savisaar tapasivat maahanlaskujoukkojen komentajan, jonka kanssa ryhdyttiin neu-vottelemaan. Hermoja raastavien tuntien jälkeen saatiin Moskovasta käsky palauttaa joukot tukikohtaansa Venäjän puolella. Savisaar on saanut paljon mainetta ryhdikkäästä esiintymisestään. Ärhentelevälle panssarijoukkojen everstille hän tiettävästi sanoi: ”Eversti, älkää unohtako, että te puhutte nyt itsenäisen valtion pääministerille”.
Monenlaisia ongelmia jäi tämänkin jälkeen avaamatta, yksi kiireisimmistä oli Narvan seudun venäläis-väestön kysymys. Virosta viestitettiin mm. Suomeen, että sikäläiset venäläiset ja ns. Inter-liike pyrkivät samaan kuin Moldovassa oli menetelty Transnistrian alueella, jonne oli pystytetty venäläinen pikkutasavalta. Tämä yritys torjuttiin. Pääosa venäläisistä totesi pian, että Viro takaa heille paremman tulevaisuuden. Tämä on helppo ymmärtää, kun katselee aamuisin Ivangorodin puolelta Narvajoen siltaa pitkin parempien palkkojen perässä Narvaan tulevia satoja työntekijöitä.
Suomen virallinen kanta. Vuosien mittaan on ihmetelty presidentti Koiviston ja Suomen valtiovallan nihkeää suhtautumista Viron hankkeisiin. Kimmo Rentola on kirjoittanut, että läntisten tiedustelupalvelujen johtajat hyvin yksimielisesti ilmaisivat Suomen suojelupoliisille kantanaan, että Baltian maiden tasavaltojen pyrki-myksiä ei tulisi tukea liikaa, etteivät ns. vanhoilliset pääsisi valtaan. Etelä-Suomen Sanomien entinen vara-päätoimittaja Jaakko Koskela kiteytti kolumnissaan valinnutta tilannetta. Seuraavassa on osittain seurattu hänen ajatuksenkulkuaan. Keskeistä oli lännen hellimä ajatus siitä, että Gorbatšov saisi toiminnallaan aikaan rauhallisemman kehityksen ja blokkien välisen lähentymisen. Jos Baltian maat itsenäistyisivät, alkaisi Gorbatšovin lähtölaskenta välittömästi. Presidentti George Bush (isä-Bush) vieraili Helsingissä pariin ottee-seen toipuakseen aikavyöhykkeiden rasituksista Moskovan matkoillaan. Ilmeisesti presidentit Koivisto ja Bush kävivät Neuvostoliiton kysymyksistä myös kirjeenvaihtoa.
Yhtenä selityksenä Koiviston penseään kantaan oli myös se, että hän ei halunnut houkutella Viroa mihin-kään sellaiseen toimintaan, jonka venäläiset verisesti kostaisivat. Mutta kuten Heikki Rausmaa on väitöskir-jassaan osoittanut, Koivisto itse asiassa tuki salassa Viron itsenäistymiskehitystä, mm. rohkaisemalla täkäläistä Tuglas-seuraa aktiivisempaan toimintaan. Hänen kuuluisa lauseensa: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastelle aika paljon”, on koko väitöskirjan nimenä.
Koko tapahtumasarja kulminoitui Venäjän federaation presidenttiin Boris Jeltsiniin. Vallankumouksen toisena päivänä hän sai joukot puolelleen osoittamalla henkilökohtaista urheutta. Hänet muistetaan yhä hyökkäys-vaunun katolle kiipeämisestä. Kun hän julisti Venäjän itsenäiseksi, alkoi Neuvostoliiton hajoaminen.
Miksi sitten Jeltsin ei kyennyt rauhoittamaan Venäjää, vaikka hänellä oli kansan vahva tuki puolel-laan? Jeltsinin demokratiapyrkimykset aiheuttivat vanhaan bysanttilaiseen perinteeseen tukeutuvaan yhteis-kuntaan sekasortoa, jota pian alkava valtion omaisuuden yksityistäminen eli kahmiminen ns. oligarkkien käsiin edesauttoi. Samalla alkoi valtava inflaatio, joka kurjisti tavallista kansaa. Vaikka siis Jeltsinillä oli aluksi kansan tuki, hän ei kyennyt masinoimaan taakseen riittävän lujaa ja yhtenäistä avustajakuntaa; usein hallintotehtävien auetessa monet pikemminkin taistelivat toisiaan vastaan. Tilanne muuttui vasta Jeltsinin kaaduttua, kun KGP:n entiset, yhteen hiileen puhaltavat virkailijat nostivat valtaan edustajansa Vladimir Putinin. Valtaa ovat hänen johdollaan sitten pitäneet valtion turvallisuuskoneistot, turvallisuuspalvelu FSB, poliisi ja armeija. Kuvaan on kuulunut myös ulkoisten uhkien suurenteleminen, jotta huomio sisäisistä ongel-mista saataisiin siirrettyä muualle. Eturivissä ovat tässä suhteessa olleet Baltian maat ja Georgia, ellei Tšetšeniaa oteta lukuun. Nyt on liipasimella ollut Ukraina. Kaikki tämä on antanut johtoryhmälle erityisesti vanhavenäläisten kansallishenkisten tuen.
Kenraali Dudajevin residenssi Tartossa oli Barclay- hotellissa, jonka ovensuussa on edelleen nähtävänä muistotaulu. Ilmeisesti Džohhar Dudajev yritti Tšetšenian presidentiksi tultuaan tuoda maahansa eräänlaista virolaista mallia. Huonolla tuloksella, jonkin ajan kuluessa hän sai surmansa, ja ns. ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi Venäjän sisällä. Hotelli on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Barclay de Tollyn puiston laidalla.
Barclay de Tolly taisteli Suomen sodassa 1808–1809, ja hänet nimitettiin vuonna 1809 Suomen kenraaliku-vernööriksi. Seuraavana vuonna hänestä tehtiin Venäjän sotaministeri ja Napoleonia vastaan taistelleen armeijan ylipäällikkö. Kun Barclay de Tolly vuonna 1818 kuoli, hänen ruumiinsa balsamoitiin ja asetettiin Helmen kunnan Jõgevesten kylässä (Valgan maakunnassa) sijaitsevaan mauseleumiin. Pari vuotta sitten lahtelaiset viron kielen harrastajat kävivät siellä Valgaan asti suuntautuneella matkallaan.
Henkilökohtaisia muistoja
Toukokuussa 1961 Helsingin yliopiston historian opiskelijain yhdistys Kronos ry:n kolmikymmenpäinen joukko pääsi Tallinnassa vähän vahingossa tutustumaan virolaisopiskelijoihin ja harjoittelemaan heidän laulujaan. Niissä kritisoitiin peitetyin sanoin vallitsevaa järjestelmää. Syyskuussa 1980 Lahden historianopettajat kävi-vät tutustumismatkalla Tallinnan 32. Keskkoolissa. Vararehtori kertoi opiskelijain levottomista tunnelmista. Ns. koululaiskapina alkoi samana sunnuntaina, kun aamulla nousimme laivaan. Tästä kuulimme vasta myö-hemmin, eikä meillä tietenkään ollut tähän osaa ei arpaa.
Alla: Tammsaaren patsas oli nuoren miehen kiinnostuksen kohteena kesällä 2012
Barclay de Tolly taisteli Suomen sodassa 1808–1809, ja hänet nimitettiin vuonna 1809 Suomen kenraaliku-vernööriksi. Seuraavana vuonna hänestä tehtiin Venäjän sotaministeri ja Napoleonia vastaan taistelleen armeijan ylipäällikkö. Kun Barclay de Tolly vuonna 1818 kuoli, hänen ruumiinsa balsamoitiin ja asetettiin Helmen kunnan Jõgevesten kylässä (Valgan maakunnassa) sijaitsevaan mauseleumiin. Pari vuotta sitten lahtelaiset viron kielen harrastajat kävivät siellä Valgaan asti suuntautuneella matkallaan.
Henkilökohtaisia muistoja
Toukokuussa 1961 Helsingin yliopiston historian opiskelijain yhdistys Kronos ry:n kolmikymmenpäinen joukko pääsi Tallinnassa vähän vahingossa tutustumaan virolaisopiskelijoihin ja harjoittelemaan heidän laulujaan. Niissä kritisoitiin peitetyin sanoin vallitsevaa järjestelmää. Syyskuussa 1980 Lahden historianopettajat kävi-vät tutustumismatkalla Tallinnan 32. Keskkoolissa. Vararehtori kertoi opiskelijain levottomista tunnelmista. Ns. koululaiskapina alkoi samana sunnuntaina, kun aamulla nousimme laivaan. Tästä kuulimme vasta myö-hemmin, eikä meillä tietenkään ollut tähän osaa ei arpaa.
Alla: Tammsaaren patsas oli nuoren miehen kiinnostuksen kohteena kesällä 2012
Vappuaattona 1988 olin urheiluseurani (Päi-jät-Äijät) riveissä pelaamassa lentopalloa Tallinnan Kalevin yli 50-vuotiaita pelaajia vastaan. Pelin tietysti hävisimme, olihan vastustajamme riveissä mm. entisiä Neu-vostoliiton maajoukkuepelaajiakin. Mutta ilta heidän kerhohuoneellaan oli ikimuistoinen, niin lämmintä kansojen ystävyyttä ei voi kuvitella.
Seuraavana päivänä, eli vappuna seura-simme ensin parituntista virallista paraatia, jonka oli mahtipontinen ja pompöösi, totta kai. Orkestereita, banderolleja, kaiken maailman julistuksia. Mutta sen jälkeen huomasimme Tammsaaren patsaan pienellä aukiolla parin, kolmensadan ihmisen ko-kouksen. Monella oli Viron pienoislippu käsissään, olipa siellä yksi normaalikokoi-nen sinimustavalkeakin. Tiukan tuntuisia puheitakin pidettiin. ”Miten he uskaltavat”, kyselimme toisiltamme.
Mutta emme tienneet, mitä kaikkea oli edellisellä vuosikymmenellä tapahtunut, emmekä sitä, mitä oli tapah-tunut jo samana vuonna tätä ennen. Helmikuun 24. päivänä oli suuri ihmisjoukko juhlinut samalla paikalla Viron tasavallan 70. vuosipäivää. Mitään ei myöskään tiedetty huhtikuun alkupäivinä Toompean linnassa pidetystä ”luovien alojen työntekijäin” kokouksesta, jossa kulttuuriväki vaati, ei nyt sentään valtiollista itse-näisyyttä, mutta laajempia poliittisia oikeuksia sekä taloudellista ja kulttuurillista itsenäisyyttä kuitenkin. Tunnettu vaikuttaja Enn Soosaar on nostanut esille tämän kokouksen merkitystä todeten, että siinä neuvosto-eliitissä asemansa vakiinnuttaneet ensi kerran puhuivat avoimesti siitä, mikä vaivasi enemmistön mieltä.
Ja jatkoa seurasi pian: täysin venäläistynyt Karl Vaino joutui eroamaan Viron kommunistisen puolueen johdosta ja antamaan tilaa Vaino Väljakselle, josta tuli ensimmäinen puoluejohtaja, jolla oli kansan enem-mistön tuki takanaan. Syyskuun 11. päivänä pidettiin Tallinnassa Eestimaa laul -suurtilaisuus, ja lokakuun alussa oli Viron Kansanrintaman (Rahvarinne) I kongressi. Marraskuun 16. päivänä Neuvosto-Viron korkein neuvosto antoi suvereenisuusjulistuksen. Varsinainen itsenäisyysjulistus siirtyi sitten vuoteen 1991 (20.8).
Suomalaiset rockmuusikot olivat omalta osaltaan nostattamassa nuorison itsetuntoa. Elokuun 26.–28. 1998 päivinä pidettiin laululavalla kolmen päivän konserttisarja, jonka nimenä oli Summer Rock. Tilaisuuksissa oli useita ryhmiä ulkomailta, mutta suomalaiset ja eestiläiset veivät kuitenkin päähuomion, erityisesti virolaisten tunteikkaat laulut vapaasta elämästä ”isoisoisän aikaan”. Suuria tähtiä olivat Alo Mattiisen ja Ivo Linna. Yle Teemalla 3.9.2011 esitetyn ohjelman mukaan näyttävää antia toi myös lahtelainen Leningrad Cowboys, joka tätä esiintymistä ajatellen oli vaihtanut entisen nimensä Sleepy Sleepers venäläisiä vähän ärsyttävämpään muotoon. Esityksistä provosoivimpia olivat Sakari Kuosmasen Finlandia, jossa Suomi-sanan tilalle oli muu-tettu sana Eesti (Oi nouse Eesti, nosta korkealle pääs….), ja Juice Leskisen Maamme-laulu, molemmat Leningrad Cowboys-yhtyeen tyylikkäästi säestäminä. Satatuhantisen yleisöjoukon innostuksen koki televisio-ohjelman katsoja vielä tämän jo 20 vuotta vanhan taltioinnin kautta.
Seuraavana päivänä, eli vappuna seura-simme ensin parituntista virallista paraatia, jonka oli mahtipontinen ja pompöösi, totta kai. Orkestereita, banderolleja, kaiken maailman julistuksia. Mutta sen jälkeen huomasimme Tammsaaren patsaan pienellä aukiolla parin, kolmensadan ihmisen ko-kouksen. Monella oli Viron pienoislippu käsissään, olipa siellä yksi normaalikokoi-nen sinimustavalkeakin. Tiukan tuntuisia puheitakin pidettiin. ”Miten he uskaltavat”, kyselimme toisiltamme.
Mutta emme tienneet, mitä kaikkea oli edellisellä vuosikymmenellä tapahtunut, emmekä sitä, mitä oli tapah-tunut jo samana vuonna tätä ennen. Helmikuun 24. päivänä oli suuri ihmisjoukko juhlinut samalla paikalla Viron tasavallan 70. vuosipäivää. Mitään ei myöskään tiedetty huhtikuun alkupäivinä Toompean linnassa pidetystä ”luovien alojen työntekijäin” kokouksesta, jossa kulttuuriväki vaati, ei nyt sentään valtiollista itse-näisyyttä, mutta laajempia poliittisia oikeuksia sekä taloudellista ja kulttuurillista itsenäisyyttä kuitenkin. Tunnettu vaikuttaja Enn Soosaar on nostanut esille tämän kokouksen merkitystä todeten, että siinä neuvosto-eliitissä asemansa vakiinnuttaneet ensi kerran puhuivat avoimesti siitä, mikä vaivasi enemmistön mieltä.
Ja jatkoa seurasi pian: täysin venäläistynyt Karl Vaino joutui eroamaan Viron kommunistisen puolueen johdosta ja antamaan tilaa Vaino Väljakselle, josta tuli ensimmäinen puoluejohtaja, jolla oli kansan enem-mistön tuki takanaan. Syyskuun 11. päivänä pidettiin Tallinnassa Eestimaa laul -suurtilaisuus, ja lokakuun alussa oli Viron Kansanrintaman (Rahvarinne) I kongressi. Marraskuun 16. päivänä Neuvosto-Viron korkein neuvosto antoi suvereenisuusjulistuksen. Varsinainen itsenäisyysjulistus siirtyi sitten vuoteen 1991 (20.8).
Suomalaiset rockmuusikot olivat omalta osaltaan nostattamassa nuorison itsetuntoa. Elokuun 26.–28. 1998 päivinä pidettiin laululavalla kolmen päivän konserttisarja, jonka nimenä oli Summer Rock. Tilaisuuksissa oli useita ryhmiä ulkomailta, mutta suomalaiset ja eestiläiset veivät kuitenkin päähuomion, erityisesti virolaisten tunteikkaat laulut vapaasta elämästä ”isoisoisän aikaan”. Suuria tähtiä olivat Alo Mattiisen ja Ivo Linna. Yle Teemalla 3.9.2011 esitetyn ohjelman mukaan näyttävää antia toi myös lahtelainen Leningrad Cowboys, joka tätä esiintymistä ajatellen oli vaihtanut entisen nimensä Sleepy Sleepers venäläisiä vähän ärsyttävämpään muotoon. Esityksistä provosoivimpia olivat Sakari Kuosmasen Finlandia, jossa Suomi-sanan tilalle oli muu-tettu sana Eesti (Oi nouse Eesti, nosta korkealle pääs….), ja Juice Leskisen Maamme-laulu, molemmat Leningrad Cowboys-yhtyeen tyylikkäästi säestäminä. Satatuhantisen yleisöjoukon innostuksen koki televisio-ohjelman katsoja vielä tämän jo 20 vuotta vanhan taltioinnin kautta.
8.4. San Diego ja Tijuana
Los Angelesista lähtökin tuntui suurelta ja mahtavalta. Kuusikaistainen moottoritie vei etelään ohi Anaheimin. Seitsemäskin kaista vielä oli, mutta se oli pois päin vievä ramppi. Vastaavasti hetken päästä tuli toinen ramppi samaan kohtaan moottoritielle. Autoja vilisti ohitsemme monessa rivissä, bussilla kun oltiin liikkeellä. Pysähdyimme jonkin matkaa ajettuamme ostoskeskukseen, joka sekin oli kuin pieni kaupunki. Nykyään meilläkin on pääteiden varressa kaiken maailman karismaa ja jumboa täynnä liikkeitä laidasta laitaan. Mutta silloin 19 vuotta sitten maalaispoika oli vielä enemmän maalaispoika, varsinkin kun siellä ostoskeskuksessa ei oikein tiennyt minne mennä. Ihmeteltiin valtavia hedelmävarastoja, paljon muualle ei osattu mennäkään. Elokuvateattereitakin oli monin kappalein, taisi olla rukoushuone ja muita ei niin kaupallisia tiloja kaiken maailman kauppojen ja kaiken mahdollisen tavaramäärän keskellä.
Los Angelesista lähtökin tuntui suurelta ja mahtavalta. Kuusikaistainen moottoritie vei etelään ohi Anaheimin. Seitsemäskin kaista vielä oli, mutta se oli pois päin vievä ramppi. Vastaavasti hetken päästä tuli toinen ramppi samaan kohtaan moottoritielle. Autoja vilisti ohitsemme monessa rivissä, bussilla kun oltiin liikkeellä. Pysähdyimme jonkin matkaa ajettuamme ostoskeskukseen, joka sekin oli kuin pieni kaupunki. Nykyään meilläkin on pääteiden varressa kaiken maailman karismaa ja jumboa täynnä liikkeitä laidasta laitaan. Mutta silloin 19 vuotta sitten maalaispoika oli vielä enemmän maalaispoika, varsinkin kun siellä ostoskeskuksessa ei oikein tiennyt minne mennä. Ihmeteltiin valtavia hedelmävarastoja, paljon muualle ei osattu mennäkään. Elokuvateattereitakin oli monin kappalein, taisi olla rukoushuone ja muita ei niin kaupallisia tiloja kaiken maailman kauppojen ja kaiken mahdollisen tavaramäärän keskellä.
Sen sijaan tulo San Diegoon illalla tuntui hyvältä. Mukavan tuntuinen hotelli oli aivan Tyynen meren ran-nan tuntumassa. Oheisen valokuvan otin suoraan huoneemme ikkunasta. Meri näkyy heti palmujen takana vaaleana. Maininkien loiske kuului heti, kun ikkunat avattiin.
Ilta viileni sen verran, että jaksoim-me mennä rantakadulle pienelle kävelylle. Mutta moni muukin oli siellä. Kävelimme kilometrin verran, ja joka puolella oli monenvärisiä nuoria suurissa ryhmissä.
Osa luisteli rullaluistimilla, vieres-sä olevalla rantahietikolla lenkkeil-tiin paita lipattaen housujen päällä. Joku ajoi polkupyörällä, useimmat kävelivät, paljon oli myös paikallaan hengailevia. Välillä oli jopa pientä tungostakin. Muutamien baarien terassit olivat täynnä väkeä. Yht´äkkiä tuli nuori tukevahko mies kovaa juosten ja huutaen, joku oli vienyt hänen pyöränsä. Varas oli vielä näkyvissä, mutta sinne ihmismassojen taa hän tietenkin häipyi. Ei tuntunut oikein kotoiselta. Välillä vähän pelottikin, kun tummat ja mustat pojat tuijottelivat vähemmän ystävällisen näköisinä.
Ilta viileni sen verran, että jaksoim-me mennä rantakadulle pienelle kävelylle. Mutta moni muukin oli siellä. Kävelimme kilometrin verran, ja joka puolella oli monenvärisiä nuoria suurissa ryhmissä.
Osa luisteli rullaluistimilla, vieres-sä olevalla rantahietikolla lenkkeil-tiin paita lipattaen housujen päällä. Joku ajoi polkupyörällä, useimmat kävelivät, paljon oli myös paikallaan hengailevia. Välillä oli jopa pientä tungostakin. Muutamien baarien terassit olivat täynnä väkeä. Yht´äkkiä tuli nuori tukevahko mies kovaa juosten ja huutaen, joku oli vienyt hänen pyöränsä. Varas oli vielä näkyvissä, mutta sinne ihmismassojen taa hän tietenkin häipyi. Ei tuntunut oikein kotoiselta. Välillä vähän pelottikin, kun tummat ja mustat pojat tuijottelivat vähemmän ystävällisen näköisinä.
Olipa laiturilla mittaa. Oikeassa laidassa näkyy laiturin pällä olevia mökkejä, joiden tarkoitus jäi epäselväksi. Tuotiinko laiturin päähän laivalla joitain tavaroita, joita sitten vietiin varastoihin? Etualalla näkyi aamulla liikkuneiden siivousautojen jälkiä. Gallerian kuvista ensimmäisessä on hotellimme kadun puolelta. Seuraa-vissa on rohkeita uimareita melkein maapallon toiselta puolelta. Uimarien takana oleva, tässä vihreältä näyttävä alue ei totisesti ole rantaa, sillä se on tuhansien kilometrien päässä. Kysymys on suurista aalloista, joihin ei tehny mieli pyrkiä.
Seuraavana aamuna ranta oli autio, vain erilaiset siivousautot ajoivat kadulla, osin rantahietikollakin. Suuret kuorma-autot kuljettivat likaantunutta hiekkaa pois. Suurin osa oli rantahietikolle ajautunutta levää. Kello kahdeksan aikoihin uskaltauduimme aaltoihin, pitihän matkalla tutustua tuohonkin mereen. Vesi ei ollut lainkaan kylmää, eivätkä aallot ollenkaan uhkaavia. Mukava oli sukeltaa rantaan tulevan mainingin läpi. Kovin kauas ei uskallettu, muistissa olivat varoitukset siitä, että liian suuret aallot, ja varsinkin merivirrat voivat viedä mennessään. Mutta ranta oli matala eikä vaaraa ollut. Edellisiltana olivat nuoret miehet joukolla vesilautailleet, nyt ei rannalla ollut edes muita uimareita.
Seuraavana aamuna ranta oli autio, vain erilaiset siivousautot ajoivat kadulla, osin rantahietikollakin. Suuret kuorma-autot kuljettivat likaantunutta hiekkaa pois. Suurin osa oli rantahietikolle ajautunutta levää. Kello kahdeksan aikoihin uskaltauduimme aaltoihin, pitihän matkalla tutustua tuohonkin mereen. Vesi ei ollut lainkaan kylmää, eivätkä aallot ollenkaan uhkaavia. Mukava oli sukeltaa rantaan tulevan mainingin läpi. Kovin kauas ei uskallettu, muistissa olivat varoitukset siitä, että liian suuret aallot, ja varsinkin merivirrat voivat viedä mennessään. Mutta ranta oli matala eikä vaaraa ollut. Edellisiltana olivat nuoret miehet joukolla vesilautailleet, nyt ei rannalla ollut edes muita uimareita.
San Diego tuntui miellyttävältä suurkaupungilta. Kiertoajelulla todettiin, että keskustassa oli täälläkin muutaman kadun varrella pilvenpiirtäjiä, mutta muuten rakennuskanta oli huo-mattavan matalaa, ja laajoja omakotialueitakin oli paljon. Erääseen sellaiseen teimme myöhemmin jonkinlaisen oma-toimimatkan, kuten jäljempänä selostan. Kauniita puistoja, sil-toja, merenlahtia ja paljon pur-jeveneitä, tunnelma oli aivan toinen kuin kolkossa Los Ange-lesissa. Moottoritietäkin kyllä oli keskustan tuntumassa,
Nähtävyyksistä tutustuimme ensin vanhaan kaupunkiin ja historialliseen puistoon, mutta pintapuoliseksi pistäytymiseksi se vain jäi. Kävi selville, että sielläkin oli mitä tahansa toimintaa. Oli työpajoja, elokuvaesi-tyksiä, oma teatteri, tequilatehdas, kiertoajeluja. Eri aikoina pitkin vuotta siellä järjestetään tapahtumia, kuvaelmia ja juhlia milloin minkin asian kunniaksi. Epäselväksi jäi, millainen tapahtuman oli Day of the Dead. Sellaiset kuulemma ovat perinteisiä Meksikossa ja muualla Etelä-Amerikassa. Lähinnä arvailin, että oli kysymys jostain kauhujutuista. Ohessa on muutamia näkymiä vanhasta kaupungista.
Nähtävyyksistä tutustuimme ensin vanhaan kaupunkiin ja historialliseen puistoon, mutta pintapuoliseksi pistäytymiseksi se vain jäi. Kävi selville, että sielläkin oli mitä tahansa toimintaa. Oli työpajoja, elokuvaesi-tyksiä, oma teatteri, tequilatehdas, kiertoajeluja. Eri aikoina pitkin vuotta siellä järjestetään tapahtumia, kuvaelmia ja juhlia milloin minkin asian kunniaksi. Epäselväksi jäi, millainen tapahtuman oli Day of the Dead. Sellaiset kuulemma ovat perinteisiä Meksikossa ja muualla Etelä-Amerikassa. Lähinnä arvailin, että oli kysymys jostain kauhujutuista. Ohessa on muutamia näkymiä vanhasta kaupungista.
Muutamat kuvat sieltä täältä laajalta alueelta, eivät riitä alkuunkaan antamaa kuvaa koko vanhasta kaupun-gista. Keskustassa oli isompia vanhoja rakennuksia, ja paljon, paljon kaikenlaista rekvisiittaa, joka toisinaan näytti aika pompöösiltäkin. Kauppoja ja basaarejakin oli tietysti joka kulmassa.
Sea World of California
Tästä ei koko perheen huvipuisto enää parane: laajalla alueella oli monia erilaisia taitavasti opetettujen ja meille ennen tuntemattomien eläinten esiintymispaikkoja. Ravintoloita oli tietysti jokaisen makuun. Jännitystä ja vähän pelkoakin sai kokea erilaisissa simulaattoreissa.
Oheinen tapahtumapuiston esite kertookin jo pääkohtia siitä, mitä siellä muun muassa saattoi nähdä.
Aluksi menimme suurelle altaalle, jossa pääosaa esittivät suuret miekkavalaat eli tappajavalaat (Killer whales) ja välillä vuorollaan myös delfiinit. Laaja katsomo oli täysi, kuten saattoi olettaakin. Kävimme myös katsomassa, mitä jääkarhuille kuuluu. Siinä matkalla näimme hylkeitä, mursuja ja saukkoja. Unohtumaton oli vielä käynti helikopterisimulaattorissa.
Delfiinien temppuihin olimme tutustuneet jo esimerkiksi Tampereen delfinaariossa, ja niitä nähtiin täälläkin. Mutta yllätys oli, että niitä monin verroin suuremmat miekkavalaat kykenivät pääpiirteissään samaan. Laji on suurin delfiinien heimoon kuuluvista valaista, joten tästä kai se niidenkin oppimiskyky on peräisin. Sinänsä ne ovat pahoja petoja, josta myös mainittu tappajavalas nimi johtunee. Luonnossa ne syövät kaikenlaisia meren eläviä, mustekaloja, kaloja, lintuja, jopa hylkeitäkin. Eräässä TV:n luonto-ohjelmassa näytettiin, miten miek-kavalas syöksyi puoliksi maalle ja kaappasi sieltä hylkeen. Sinänsä kuvan osoittama tilanne ei siis ollut tällekään valaalle outo, varsinkin kun tätä temppua varten sille oli tehty eräänlainen lava.
Itse esityksessä oli mukana kolme valasta, jotka tekivät temppujaan valtavassa, osittain läpinäkyvässä altaassa. Ne hyppivät korkealle, kuljettivat kouluttajiaan kuononsa päällä niin kovaa vauhtia, että vesi kuohui ympärillä ja pärskeet lensivät katsomon ensi riveille. Pyrstön läimäytykset veteen kuuluivat kauas. Aikuiset olivat väistyneet vähän kauemmaksi, mutta lapset näyttivät mielellään hakeutuvan lähemmäk-si saadakseen vesikasteen. Kouluttajat ratsastivat valailla ja sukelte-livat niiden kanssa, aivan kuin delfiinienkin kanssa usein tehdään. Erona vain oli valaan koko, suurimmillaan nämä saattavat olla 10 -tonnisia.
Välillä valaat poistuivat ja merileijonat tulivat esille omia numeroitaan suorittamaan. Eräässä sketsissä mies makasi riippumatossa, jonka salvan yksi saukko osasi avata. Kun vielä hylje veti narusta, putosi mies veteen.
Lopuksi seurattiin hengenpelastusnäytöstä. Samalla nähtiin kolmen vesihiihtäjän huikeita temppuja mootto-riveneen vauhdissa. Tehtiin erilaisia hyppyjä ja käännöksiä, taidettiin siinä välillä tehdä jotain pyramidienkin tapaista. Yksi mies kaahasi vesiskooterilla veden pinnalla, ja välillä pinnan allakin. Äkkikäännökset hän teki niin, että vesisuihku varmasti ylettyi katsomon ensimmäiselle penkkiriville, ja taas lapsilauma kirkui ilosta.
Tästä ei koko perheen huvipuisto enää parane: laajalla alueella oli monia erilaisia taitavasti opetettujen ja meille ennen tuntemattomien eläinten esiintymispaikkoja. Ravintoloita oli tietysti jokaisen makuun. Jännitystä ja vähän pelkoakin sai kokea erilaisissa simulaattoreissa.
Oheinen tapahtumapuiston esite kertookin jo pääkohtia siitä, mitä siellä muun muassa saattoi nähdä.
Aluksi menimme suurelle altaalle, jossa pääosaa esittivät suuret miekkavalaat eli tappajavalaat (Killer whales) ja välillä vuorollaan myös delfiinit. Laaja katsomo oli täysi, kuten saattoi olettaakin. Kävimme myös katsomassa, mitä jääkarhuille kuuluu. Siinä matkalla näimme hylkeitä, mursuja ja saukkoja. Unohtumaton oli vielä käynti helikopterisimulaattorissa.
Delfiinien temppuihin olimme tutustuneet jo esimerkiksi Tampereen delfinaariossa, ja niitä nähtiin täälläkin. Mutta yllätys oli, että niitä monin verroin suuremmat miekkavalaat kykenivät pääpiirteissään samaan. Laji on suurin delfiinien heimoon kuuluvista valaista, joten tästä kai se niidenkin oppimiskyky on peräisin. Sinänsä ne ovat pahoja petoja, josta myös mainittu tappajavalas nimi johtunee. Luonnossa ne syövät kaikenlaisia meren eläviä, mustekaloja, kaloja, lintuja, jopa hylkeitäkin. Eräässä TV:n luonto-ohjelmassa näytettiin, miten miek-kavalas syöksyi puoliksi maalle ja kaappasi sieltä hylkeen. Sinänsä kuvan osoittama tilanne ei siis ollut tällekään valaalle outo, varsinkin kun tätä temppua varten sille oli tehty eräänlainen lava.
Itse esityksessä oli mukana kolme valasta, jotka tekivät temppujaan valtavassa, osittain läpinäkyvässä altaassa. Ne hyppivät korkealle, kuljettivat kouluttajiaan kuononsa päällä niin kovaa vauhtia, että vesi kuohui ympärillä ja pärskeet lensivät katsomon ensi riveille. Pyrstön läimäytykset veteen kuuluivat kauas. Aikuiset olivat väistyneet vähän kauemmaksi, mutta lapset näyttivät mielellään hakeutuvan lähemmäk-si saadakseen vesikasteen. Kouluttajat ratsastivat valailla ja sukelte-livat niiden kanssa, aivan kuin delfiinienkin kanssa usein tehdään. Erona vain oli valaan koko, suurimmillaan nämä saattavat olla 10 -tonnisia.
Välillä valaat poistuivat ja merileijonat tulivat esille omia numeroitaan suorittamaan. Eräässä sketsissä mies makasi riippumatossa, jonka salvan yksi saukko osasi avata. Kun vielä hylje veti narusta, putosi mies veteen.
Lopuksi seurattiin hengenpelastusnäytöstä. Samalla nähtiin kolmen vesihiihtäjän huikeita temppuja mootto-riveneen vauhdissa. Tehtiin erilaisia hyppyjä ja käännöksiä, taidettiin siinä välillä tehdä jotain pyramidienkin tapaista. Yksi mies kaahasi vesiskooterilla veden pinnalla, ja välillä pinnan allakin. Äkkikäännökset hän teki niin, että vesisuihku varmasti ylettyi katsomon ensimmäiselle penkkiriville, ja taas lapsilauma kirkui ilosta.
Kukas se sieltä lasin takaa tulee meitä ihmettele-mään ?
Välillä kävimme tervehtimässä ihan oikeita jääkar-huja, jotka touhusivat luolamaisessa viilennetyssä tilassa. Ne taisivat olla vielä pentuja, sillä tyhjillä muovitynnyreillä leikkiminen maistui. Ne uivat ahke-rasti lasiseinäisessä altaassaan, mutta nousivat vä-lillä kulkemaan suurten veden pinnalla olevien putkien päällä.
Välillä kävimme tervehtimässä ihan oikeita jääkar-huja, jotka touhusivat luolamaisessa viilennetyssä tilassa. Ne taisivat olla vielä pentuja, sillä tyhjillä muovitynnyreillä leikkiminen maistui. Ne uivat ahke-rasti lasiseinäisessä altaassaan, mutta nousivat vä-lillä kulkemaan suurten veden pinnalla olevien putkien päällä.
Helikopterisimulaattoriin oli pitkä jono, jonka etenemistä kuitenkin jaksoimme odottaa. Suureen huonee-seen sijoitettiin kerrallaan parikymmentä ihmistä. Jännityksen lisäämiseksi jokaisen piti kiinnittää itsensä penkkiin turvavyöllä. Etukäteen uhattiin, että edessä on myrskyä. Tämän jälkeen suurella skriinillä näytti siltä, että helikopteri nousi huikeaa vauhtia ylös, alla näkyi jääkarhuja, ja sitten oli myös poroja kirmaa-massa hangella. Lumi kimmelsi ja huikeat jäätikkömaisemat olivat edessä. Lattian kallistelu lisäsi vaiku-telmaa.
Hyvin todentuntuisen tunnelman laite onnistui luomaan. Välillä tuntui siltä, että juuri nyt törmätään jää-vuoreen. Myrskytuuli tärisytti ”konettamme”, katsomo heilui ja vaappui, tärisi ja rytkyi. Viime hetkessä saimme väistettyä eteen ilmestyneen vuoren seinämän nousemalla nopeasti ylöspäin.
Rakkaus voi viedä vaikka maailman ääriin
Elettiin 1930-luvun puolenvälin rauhallisia aikoja. Nuori ylioppilasneitonen Päiviö Aro opiskeli kieliä Helsingin yliopistossa. Eräänä päivänä opiskelijat kerääntyivät yliopiston ilmoitustaulun äärelle ihmettelemään sinne saapunutta ilmoitusta. Pari päivää aikaisemmin satamaan oli saapunut amerikkalainen koulutuslaiva, jonka miehistönä oli suuri joukko merivoimien upseereiksi opiskelevia merikadetteja. Ilmoituksessa pyydettiin tyttöjä ilmoittautumaan kadettien daameiksi tanssiaisiin. Myös Päiviö päätti lähteä mukaan.
Illalla hän tapasi hyvin miellyttävän nuoren miehen, sukunimeltään Stuart. Tanssittiin yksi kappale, pian seuraavakin. Lopulta Päiviö viihtyi yhä paremmin nuoren miehen käsivarsilla. Tanssittiin aamunkoittoon asti. Kun ero sitten pian lähestyi, nuoret päättivät ryhtyä kirjeenvaihtoon. Kirjeitä kulkikin yhtä mittaa yli Atlantin. Lopulta mies ehdotti, että mitä me tässä jatkuvasti kirjoitellaan, tule tänne Yhdysvaltoihin ja mennään nai-misiin.
Ei ole tietoa, lähettikö Stuart matkaliput, mutta laivaan Päiviö joka tapauksessa koko suvun kauhistuksek-si astui. Luultavasti ensimmäinen etappi oli Lontoo tai Hull, Englannista kuitenkin se Amerikkaan kulkenut laiva lähti. Perillä Päiviö huomasi, että hänellä ei ole viisumia, eikä hän pääse maihin. Tilanne ratkesi niin, että Stuart tuli laivaan, ja kapteeni vihki heidät valtuutuksiensa nojalla mieheksi ja vaimoksi. Morsiamesta tuli mrs. Päiviö Stuart. Kun päästiin viimein laiturille, oli vastassa hurraava hääväki, ja yhdessä siirryttiin juhlapaikkaan.
Hyvin todentuntuisen tunnelman laite onnistui luomaan. Välillä tuntui siltä, että juuri nyt törmätään jää-vuoreen. Myrskytuuli tärisytti ”konettamme”, katsomo heilui ja vaappui, tärisi ja rytkyi. Viime hetkessä saimme väistettyä eteen ilmestyneen vuoren seinämän nousemalla nopeasti ylöspäin.
Rakkaus voi viedä vaikka maailman ääriin
Elettiin 1930-luvun puolenvälin rauhallisia aikoja. Nuori ylioppilasneitonen Päiviö Aro opiskeli kieliä Helsingin yliopistossa. Eräänä päivänä opiskelijat kerääntyivät yliopiston ilmoitustaulun äärelle ihmettelemään sinne saapunutta ilmoitusta. Pari päivää aikaisemmin satamaan oli saapunut amerikkalainen koulutuslaiva, jonka miehistönä oli suuri joukko merivoimien upseereiksi opiskelevia merikadetteja. Ilmoituksessa pyydettiin tyttöjä ilmoittautumaan kadettien daameiksi tanssiaisiin. Myös Päiviö päätti lähteä mukaan.
Illalla hän tapasi hyvin miellyttävän nuoren miehen, sukunimeltään Stuart. Tanssittiin yksi kappale, pian seuraavakin. Lopulta Päiviö viihtyi yhä paremmin nuoren miehen käsivarsilla. Tanssittiin aamunkoittoon asti. Kun ero sitten pian lähestyi, nuoret päättivät ryhtyä kirjeenvaihtoon. Kirjeitä kulkikin yhtä mittaa yli Atlantin. Lopulta mies ehdotti, että mitä me tässä jatkuvasti kirjoitellaan, tule tänne Yhdysvaltoihin ja mennään nai-misiin.
Ei ole tietoa, lähettikö Stuart matkaliput, mutta laivaan Päiviö joka tapauksessa koko suvun kauhistuksek-si astui. Luultavasti ensimmäinen etappi oli Lontoo tai Hull, Englannista kuitenkin se Amerikkaan kulkenut laiva lähti. Perillä Päiviö huomasi, että hänellä ei ole viisumia, eikä hän pääse maihin. Tilanne ratkesi niin, että Stuart tuli laivaan, ja kapteeni vihki heidät valtuutuksiensa nojalla mieheksi ja vaimoksi. Morsiamesta tuli mrs. Päiviö Stuart. Kun päästiin viimein laiturille, oli vastassa hurraava hääväki, ja yhdessä siirryttiin juhlapaikkaan.
Avioliitosta tuli kaikesta päättäen onnel-linen, nuoripari siirtyi välillä laivastotu-kikohdasta toiseen. Saatiin kaksi poikaa, joista toinen oli pitkään toiminut liiken-nelentäjänä Utahissa, melkein Kalifornian naapurivaltiossa. Toisesta tuli kemisti. Aviomiehen viimeiseksi palveluspaikaksi tuli San Diego, sinne jäätiin myös eläk-keelle. Heillä oli siellä viihtyisä omako-titalo, jossa Päiviö aikanaan leskeksi jäätyään nyt vuonna 1997 eleli. Pari-kymppinen pojantytär oli juuri käymässä isoäitinsä luona.
Mutta ennen kuin tähän päästiin, syttyi toinen maailmansota. Aviomies joutui palvelemaan vuonna 1945 Tyynellä me-rellä Japanin lähivesillä. Pian tuli tieto, että japanilaiset olivat torpedoineet hä-nen laivansa. Stuart oli kuitenkin päässyt pelastusveneeseen, ja siitä toiseen lai-vaan. Mutta sitten kuultiin, että sekin oli torpedoitu. Kesti tuskastuttavat muuta-mat kuukaudet, ennen kuin kotiin tuli mitään tietoa aviomiehen ja isän koh-talosta. Suuri ilo koitti, kun hän lopulta sodan päätyttyä ilmestyi kotiovelle.
Miksi me sitten lähdimme Päiviö Stuartia tapaamaan? Hän oli vaimoni äidin serk-ku, molemmat olivat saman ikäisiä ja olivat olleet samaan aikaan opiskele-massa. Yhteyttä oli pidetty myöhemmin-kin. Päiviö kävi pitkään kerran vuodessa Suomessa katsomassa äitiään ja muita sukulaisiaan. Useat sukulaiset olivat jo ennen meitäkin käyneet häntä San Diegossa tervehtimässä.
Mutta ennen kuin tähän päästiin, syttyi toinen maailmansota. Aviomies joutui palvelemaan vuonna 1945 Tyynellä me-rellä Japanin lähivesillä. Pian tuli tieto, että japanilaiset olivat torpedoineet hä-nen laivansa. Stuart oli kuitenkin päässyt pelastusveneeseen, ja siitä toiseen lai-vaan. Mutta sitten kuultiin, että sekin oli torpedoitu. Kesti tuskastuttavat muuta-mat kuukaudet, ennen kuin kotiin tuli mitään tietoa aviomiehen ja isän koh-talosta. Suuri ilo koitti, kun hän lopulta sodan päätyttyä ilmestyi kotiovelle.
Miksi me sitten lähdimme Päiviö Stuartia tapaamaan? Hän oli vaimoni äidin serk-ku, molemmat olivat saman ikäisiä ja olivat olleet samaan aikaan opiskele-massa. Yhteyttä oli pidetty myöhemmin-kin. Päiviö kävi pitkään kerran vuodessa Suomessa katsomassa äitiään ja muita sukulaisiaan. Useat sukulaiset olivat jo ennen meitäkin käyneet häntä San Diegossa tervehtimässä.
Sinänsä matka ei San Diegon tapaisessakaan kaupun-gissa ollut helppo. Kahdella bussilla mentiin, viimeisel-tä pysäkiltä oli vielä kävelymatkaa pari kilometriä. Omakotialue oli kaunis, hyvin hoidettuja vanhempia taloja, ja meri näkyi kahdelta suunnalta. Purjelaivoja ja niiden mastoja näkyi molemmilla puolilla. Melkein uneliaan rauhallisella alueella näimme liikkeellä kaksi suurta amerikanautoa, molempien kuljettaja lienee ollut 90 vuoden korvilla. Ja mikäpä oli ajellessa, jos matkat suuntautuivat vain lähimpään kauppaan tai kirkkoon. Julkisiin kulkuneuvoihin ei voinut turvautua.
Oheinen kuva on kyllä lähempää San Diegon keskustaa, mutta samanlaisia purjelaivojen ja mastojen muo-dostamia näkymiä oli vähän joka puolella.
Kun miellyttävän vierailun jälkeen lähdön hetki koitti, ilmoitimme kävelevämme jälleen bussille sinne parin kilometrin päähän. ”Ei tule kuuloonkaan, vien teidät hotelliin asti", sanoi Päiviö Stuart ja avasi autotallinsa oven. Siinä sujauksessa hän ajoi auton ulos. ”Isoäiti, voisinko minä ajaa ?” , kysyi pojantytär. ”En ole vähään aikaan ajanut, ja minä tiedän, missä heidän hotellinsa on”. Kivi putosi sydämeltä, pitkälti yli 80-vuotiaan kyyti ei tuntunut turvalliselta. Kiittelimme tyttöä, ja syytä olikin. Ensin piti ajaa sivutietä moottoritien rampille, siitä jonkin matkaa eteenpäin, ja sitten ulos ja toisen moottoritien rampille, ja sitä pitkin perille. Joustavasti tyttö pääsi mukaan vilkkaan liikenteen rytmiin. Kuulimme, että pari vuotta myöhemmin Päiviö Stuart oli ajanut kolarin sisartaan kuljettaessaan. Onneksi he selvisivät aika vähällä, auto kuitenkin ruttaantui pahasti.
Tijuana
Tijuana-nimi syöpyi mieleeni jo kymmeniä vuosia sitten, ja yhtä pitkään olin toivonut joskus voivani vierailla kaupungissa. Syynä oli The Tijuana brass quintet, joka säväytti silloin vihreässä nuoruudessani letkeillä ja svengaavilla latinorytmeillä. Samalla tuli tutuksi trumpetisti Herbert Albert, joka loi monia unohtumattomia kappaleita yhtyeen kanssa. Yhtye kyllä hajosi jo 1969, mutta hän jatkoi soolouraansa muualla. Ihan turha mies hän ei todellakaan ollut, voitti kahdeksan Grammy-palkintoa ja sai tähtensä Hollywoodin Walk of Famel-le. Sen tietysti bongasimme matkamme Los Angeles –vaiheessa.
Herb Albert syntyi Los Angelesissa, kunnostautui ensin lauluntekijänä ja laulusolistina. Myöhemmin hänestä tuli orkesterimuusikko, jolla oli myös mittava sooloura. Hän tuotti mm. tunnettuja instrumentaalihittejä. Täy-tyy tunnustaa, että tätä kirjoittaessani vietin yhden aamupäivän niitä netistä kuunnellen. Herb Albert sattuu olemaan ikätoverini, ja on hienoa todeta, että vuodet eivät ole häntäkään lannistaneet.
Oheinen kuva on kyllä lähempää San Diegon keskustaa, mutta samanlaisia purjelaivojen ja mastojen muo-dostamia näkymiä oli vähän joka puolella.
Kun miellyttävän vierailun jälkeen lähdön hetki koitti, ilmoitimme kävelevämme jälleen bussille sinne parin kilometrin päähän. ”Ei tule kuuloonkaan, vien teidät hotelliin asti", sanoi Päiviö Stuart ja avasi autotallinsa oven. Siinä sujauksessa hän ajoi auton ulos. ”Isoäiti, voisinko minä ajaa ?” , kysyi pojantytär. ”En ole vähään aikaan ajanut, ja minä tiedän, missä heidän hotellinsa on”. Kivi putosi sydämeltä, pitkälti yli 80-vuotiaan kyyti ei tuntunut turvalliselta. Kiittelimme tyttöä, ja syytä olikin. Ensin piti ajaa sivutietä moottoritien rampille, siitä jonkin matkaa eteenpäin, ja sitten ulos ja toisen moottoritien rampille, ja sitä pitkin perille. Joustavasti tyttö pääsi mukaan vilkkaan liikenteen rytmiin. Kuulimme, että pari vuotta myöhemmin Päiviö Stuart oli ajanut kolarin sisartaan kuljettaessaan. Onneksi he selvisivät aika vähällä, auto kuitenkin ruttaantui pahasti.
Tijuana
Tijuana-nimi syöpyi mieleeni jo kymmeniä vuosia sitten, ja yhtä pitkään olin toivonut joskus voivani vierailla kaupungissa. Syynä oli The Tijuana brass quintet, joka säväytti silloin vihreässä nuoruudessani letkeillä ja svengaavilla latinorytmeillä. Samalla tuli tutuksi trumpetisti Herbert Albert, joka loi monia unohtumattomia kappaleita yhtyeen kanssa. Yhtye kyllä hajosi jo 1969, mutta hän jatkoi soolouraansa muualla. Ihan turha mies hän ei todellakaan ollut, voitti kahdeksan Grammy-palkintoa ja sai tähtensä Hollywoodin Walk of Famel-le. Sen tietysti bongasimme matkamme Los Angeles –vaiheessa.
Herb Albert syntyi Los Angelesissa, kunnostautui ensin lauluntekijänä ja laulusolistina. Myöhemmin hänestä tuli orkesterimuusikko, jolla oli myös mittava sooloura. Hän tuotti mm. tunnettuja instrumentaalihittejä. Täy-tyy tunnustaa, että tätä kirjoittaessani vietin yhden aamupäivän niitä netistä kuunnellen. Herb Albert sattuu olemaan ikätoverini, ja on hienoa todeta, että vuodet eivät ole häntäkään lannistaneet.
Yhden päiväkauden vierailulla ei tietenkään ollut mahdollista syven-tää tätä musiikillista puolta. Mutta olihan kaupungissa nähtävää.
Etukäteen ajattelin, että rähjäinen ja pelottava sen kyllä pitäisi olla, onhan Meksiko aivan toista kuin USA. Pilvenpiirtäjiä siellä ei muisti-ni mukaan ollut, pääkaduilla oli kaksi-, korkeintaan kolmikerroksi-sia taloja, ja niissä ns. kivijalka-kauppoja joka makuun. Niissä olikin sitten niin paljon valinnanvaraa, että ei tiennyt, minne oikein sän-täisi. Olo oli kuin sadun aasilla, jo-ka empi kahden heinäkasan välillä niin, että lopuksi kuoli. Vaate- ja nahkatavaraa oli yllin kyllin, usein kauppojen seinät täynnä lattiasta kattoon. Vaikeaksi tilanteen teki vielä se, että meillä ei ollut oikein tarvetta ostaa mitään, emmekä oikein tunteneet perheen nuorisonkaan makua. Turvallisen tuntuistakin näillä pääkaduilla oli, sivummalle ei tietenkään ollut mitään halua mennä.
Etukäteen ajattelin, että rähjäinen ja pelottava sen kyllä pitäisi olla, onhan Meksiko aivan toista kuin USA. Pilvenpiirtäjiä siellä ei muisti-ni mukaan ollut, pääkaduilla oli kaksi-, korkeintaan kolmikerroksi-sia taloja, ja niissä ns. kivijalka-kauppoja joka makuun. Niissä olikin sitten niin paljon valinnanvaraa, että ei tiennyt, minne oikein sän-täisi. Olo oli kuin sadun aasilla, jo-ka empi kahden heinäkasan välillä niin, että lopuksi kuoli. Vaate- ja nahkatavaraa oli yllin kyllin, usein kauppojen seinät täynnä lattiasta kattoon. Vaikeaksi tilanteen teki vielä se, että meillä ei ollut oikein tarvetta ostaa mitään, emmekä oikein tunteneet perheen nuorisonkaan makua. Turvallisen tuntuistakin näillä pääkaduilla oli, sivummalle ei tietenkään ollut mitään halua mennä.
Harva tietäisi tämän rakennuksen tarkoitusta, jos kyselemään alkaisi. Kirkko, taidemuseo tai hallintora-kennus tulisi varmaan ensimmäi-seksi mieleen.
EI todellakaan, sillä se oli palloilu-halli nimeltään El Foro Antiguo Pala-cio Jai Alai, rakennettu heti maail-mansodan jälkeen 1947. Komea julkisivu kiinnosti meitä, ja niin menimme sisään vähän arkaillen. Salissa oli pari miestä harjoittele-massa, ja me katsomossa, muita ihmisiä ei ollut paikalla.
Jai-Alaita on sanottu maailman no-peimmaksi pallopeliksi. Se on bas-kien kauan sitten luoma kansallispeli, jossa lyödään vähän pienempää palloa kuin pesäpallossa, mutta se on erittäin kova. Se on tehty brasilialaisesta kumista, jossa on nylonpinta ja kaksi kerrosta vuohen nahkaa. Pallonlyömiseen tai paremminkin linkoamiseen käytetään cestaa, koveraa ja käyrää mailaa, eräänlaista kourua, joka sidotaan pelaajan käteen. Pallo lentää erittäin kovalla vauhdilla, sillä se saa lisävoimaa cestan käyrästä muodosta. Puhutaan jopa 300:sta kilometristä tunnissa. Vähän sitä kyllä epäilen, sillä esimerkiksi pesäpallossa mailalla lyöty pallo on tutkassa saanut enimmillään vain 187:n kilometrin vauhdin.
Jai- Alaissa lingotaan palloa päätyseinään vuorotellen. Pomppaava pallo otetaan kiinni cestalla, mutta sitä ei saa ottaa kokonaan haltuun vaan se pitää lingota yhtenäisellä liikkeellä takaisin seinään joko suoraan ilmasta tai yhden pompun kautta. Pistelaskusta tai muista hienouksista emme päässeet perille.
Baskimaalla palloa lyötiin ensin kirkon seinään, mutta ensimmäinen sisähalli rakennettiin jo 1798. Yhdys-valtoihin saatiin ensimmäinen halli 1926. Tässä maailmankolkassa Jal-Alain keskittymä onkin Meksikon poh-joisimmassa osassa Tyynen meren puolella ja Kalifornian aivan eteläosissa.
Gallerian kuvissa on ensiksi meksikolaista mainosvärikkyyttä, sitten näkymä toisesta pääkadusta. Loistoakin nähtiin, kuvassa on ilmeisen huippukallis hotelli.
EI todellakaan, sillä se oli palloilu-halli nimeltään El Foro Antiguo Pala-cio Jai Alai, rakennettu heti maail-mansodan jälkeen 1947. Komea julkisivu kiinnosti meitä, ja niin menimme sisään vähän arkaillen. Salissa oli pari miestä harjoittele-massa, ja me katsomossa, muita ihmisiä ei ollut paikalla.
Jai-Alaita on sanottu maailman no-peimmaksi pallopeliksi. Se on bas-kien kauan sitten luoma kansallispeli, jossa lyödään vähän pienempää palloa kuin pesäpallossa, mutta se on erittäin kova. Se on tehty brasilialaisesta kumista, jossa on nylonpinta ja kaksi kerrosta vuohen nahkaa. Pallonlyömiseen tai paremminkin linkoamiseen käytetään cestaa, koveraa ja käyrää mailaa, eräänlaista kourua, joka sidotaan pelaajan käteen. Pallo lentää erittäin kovalla vauhdilla, sillä se saa lisävoimaa cestan käyrästä muodosta. Puhutaan jopa 300:sta kilometristä tunnissa. Vähän sitä kyllä epäilen, sillä esimerkiksi pesäpallossa mailalla lyöty pallo on tutkassa saanut enimmillään vain 187:n kilometrin vauhdin.
Jai- Alaissa lingotaan palloa päätyseinään vuorotellen. Pomppaava pallo otetaan kiinni cestalla, mutta sitä ei saa ottaa kokonaan haltuun vaan se pitää lingota yhtenäisellä liikkeellä takaisin seinään joko suoraan ilmasta tai yhden pompun kautta. Pistelaskusta tai muista hienouksista emme päässeet perille.
Baskimaalla palloa lyötiin ensin kirkon seinään, mutta ensimmäinen sisähalli rakennettiin jo 1798. Yhdys-valtoihin saatiin ensimmäinen halli 1926. Tässä maailmankolkassa Jal-Alain keskittymä onkin Meksikon poh-joisimmassa osassa Tyynen meren puolella ja Kalifornian aivan eteläosissa.
Gallerian kuvissa on ensiksi meksikolaista mainosvärikkyyttä, sitten näkymä toisesta pääkadusta. Loistoakin nähtiin, kuvassa on ilmeisen huippukallis hotelli.
Matkalla Tijuanasta takaisin USA:n puolelle päästiin juohevasti, bussista ulos, ja passi kädessä portista si-sään. Vähän jouduttiin odottelemaan kun bussia tarkastettiin. Paljon pidemmäksi jono muodostui siellä, missä latinolaistaustaiset ihmiset jonottivat.
Matkalla San Diegoon oli mennen tullen tien varressa erikoisia varoitusmerkkejä. Ei mitään hirvimerkkejä, vaan juokseva aikuinen, joka piti kädestä niin ikään juoksevaa lasta. Oltiin alueella, jossa laittomat maahan muuttajat pyrkivät piiloutumaan tien länsipuolella olevaan kitukasvuiseen metsikköön suurten pensaiden suojaan. Yläpuolella pörräsivät helikopterit, joiden valokiilat kuulemma öiseen aikaan luovat epätodellisen tuntuisen tunnelman.
-----------------------------
Matkalla San Diegoon oli mennen tullen tien varressa erikoisia varoitusmerkkejä. Ei mitään hirvimerkkejä, vaan juokseva aikuinen, joka piti kädestä niin ikään juoksevaa lasta. Oltiin alueella, jossa laittomat maahan muuttajat pyrkivät piiloutumaan tien länsipuolella olevaan kitukasvuiseen metsikköön suurten pensaiden suojaan. Yläpuolella pörräsivät helikopterit, joiden valokiilat kuulemma öiseen aikaan luovat epätodellisen tuntuisen tunnelman.
-----------------------------
San Diegosta lensimme sitten ensin San Franciscoon ja sieltä Helsiniin. Tähän päättyykin kertomukseni Ameriikan raitista meidän näkökul-mastamme katsottuna. Iso ja rikas maa, mutta isot ovat ongelmatkin. En puhu tässä enää rahan vallasta, eriarvoistumisesta, enkä edes Ro-nald Trumpista, vaan jostain sellaisesta, jota itsekin silloin 19 vuotta sitten ihmettelimme. (Vrt. Ameriikan raitti 2.)
Eli en malta olla kajoamatta vielä Kalifornian maastopaloihin. Jo silloin 1997 kiinnittivät huomiotamme vuorten rinteillä näkyvät kuivuneet ja paikoin jopa karreksi palaneet pensaikot ja puut. Oheisen kuvan mu-kaan palot keskittyivät myös kesällä 2016 aika lailla sinne Montereyn eteläpuolelle. Kuva on kopioitu suoraan ESS:n sivulta A15/18.8.2016. ESS on käyttänyt lähteenä sivustoa www.fire.ca.gov (STT/AFP). Tie-dotusvälineissä annetut luvut antavat aihetta hämmästelyyn: viidettä vuotta kuivuutta, 80000 ihmistä evakuoitu, tuhansia rakennuksia tu-houtunut. Suurimittainen katastrofi siis.
Eli en malta olla kajoamatta vielä Kalifornian maastopaloihin. Jo silloin 1997 kiinnittivät huomiotamme vuorten rinteillä näkyvät kuivuneet ja paikoin jopa karreksi palaneet pensaikot ja puut. Oheisen kuvan mu-kaan palot keskittyivät myös kesällä 2016 aika lailla sinne Montereyn eteläpuolelle. Kuva on kopioitu suoraan ESS:n sivulta A15/18.8.2016. ESS on käyttänyt lähteenä sivustoa www.fire.ca.gov (STT/AFP). Tie-dotusvälineissä annetut luvut antavat aihetta hämmästelyyn: viidettä vuotta kuivuutta, 80000 ihmistä evakuoitu, tuhansia rakennuksia tu-houtunut. Suurimittainen katastrofi siis.
8.3. Ameriikan raitti 3. Los Angeles
Etelää kohti mentäessä vuoristo alkoi jäädä kauemmaksi, ja lähes asumattomat taipaleet vähenivät. Pikku kaupunkeja ja kyliä alkoi ilmestyä yhä enemmän, näkyipä siellä täällä kotieläimiäkin. Rannat olivat kyllä edelleen jyrkkiä, mutta alhaalla näkyi pitkät matkat hienolta näyttäviä hiekkarantoja. Vähitellen alkoi käydä selväksi, että oltiin lähestymässä suurkaupunkia. Hohdokkaita nimiäkin alkoi tulla esiin, Santa Barbara, Santa Monica, ja lopulta itse Los Angeles.
Etelää kohti mentäessä vuoristo alkoi jäädä kauemmaksi, ja lähes asumattomat taipaleet vähenivät. Pikku kaupunkeja ja kyliä alkoi ilmestyä yhä enemmän, näkyipä siellä täällä kotieläimiäkin. Rannat olivat kyllä edelleen jyrkkiä, mutta alhaalla näkyi pitkät matkat hienolta näyttäviä hiekkarantoja. Vähitellen alkoi käydä selväksi, että oltiin lähestymässä suurkaupunkia. Hohdokkaita nimiäkin alkoi tulla esiin, Santa Barbara, Santa Monica, ja lopulta itse Los Angeles.
Los Angeles on todella suurkaupunki kaikilla mahdollisilla mittareilla mi-tattuna. Väkiluku on ainakin nelisen miljoonaa, ehkä enemmänkin, koko metropolialueella laskutavasta riip-puen melkein kaksikymmentä.
Oikeastaan ei olekaan kysymys yh-destä kaupungista, vaan kaupunki-ryppäästä, jonka jokaisella osalla on osittain oma hallintonsa. Koko alueen pituus on pohjois-eteläsuunnassa 70 kilometriä ja itä-länsisuunnassa mel-kein 50 kilometriä. Pääkadut ovat varsinaisia autopaanoja, pisin taitaa olla 70 kilometriä, kaistoja on mo-lempiin suuntiin usein 3-4, joskus enemmänkin. Julkista liikennettä on kokoon nähden vähän, oma auto on käytännössä välttämätön. Ns. keskustassa on sielläkin väljyyttä ja tilaa autojen tulla ja mennä.
Etnisesti ajatellen valkoisia on alle 50 %, mustia toistakymmentä prosenttia. Täysin valkoisia ilman es-panjalaista tai latinalaisamerikkalaista alkuperää olevia on vain kolmisenkymmentä prosenttia.
Tämänkin kuvan kohdalla täytyy valitella 1990-luvun värifilmejä, ja sumua, joka peittää osin kaupungin keskustaa.
Oikeastaan ei olekaan kysymys yh-destä kaupungista, vaan kaupunki-ryppäästä, jonka jokaisella osalla on osittain oma hallintonsa. Koko alueen pituus on pohjois-eteläsuunnassa 70 kilometriä ja itä-länsisuunnassa mel-kein 50 kilometriä. Pääkadut ovat varsinaisia autopaanoja, pisin taitaa olla 70 kilometriä, kaistoja on mo-lempiin suuntiin usein 3-4, joskus enemmänkin. Julkista liikennettä on kokoon nähden vähän, oma auto on käytännössä välttämätön. Ns. keskustassa on sielläkin väljyyttä ja tilaa autojen tulla ja mennä.
Etnisesti ajatellen valkoisia on alle 50 %, mustia toistakymmentä prosenttia. Täysin valkoisia ilman es-panjalaista tai latinalaisamerikkalaista alkuperää olevia on vain kolmisenkymmentä prosenttia.
Tämänkin kuvan kohdalla täytyy valitella 1990-luvun värifilmejä, ja sumua, joka peittää osin kaupungin keskustaa.
Majoituimme Sunset Boulevardin varrella olevaan hotel-liin. Tullessa poikkesimme kuitenkin pienellä yksityisellä hautausmaalla Marilyn Monroen (1926‒1962) haudalla. Tämä oli hänen kotikaupunkinsa, sillä täällä hän syntyi ja myös kuoli. Harvaa näyttelijää on niin paljon ihailtu ja halveksuttu kuin häntä, olivat sitten niiden halveksijain motiivit mitä tahansa. Ilman muuta hän oli loistava ko-medienne, ja sellaisena oman aikakautensa suuria ido-leita. Ajatellaanpa vaikka elokuvaa Piukat paikat, jota on viime vuosiin saakka näytelty monissa suomalaisissakin teattereissa. Jos kysytään, mikä hänestä ensimmäisenä tulee minun mieleeni, vastaus on helppo antaa. Hänen osasuorituksensa oli varsin mainio Billy Wilderin Kesä-leskessä. Tuon ajan nuori mies muistaa vieläkin erityisen hyvin sen kohtauksen, jossa Marilyn joutui kokoamaan hameitaan metrotunnelista tulevan ilmavirran takia. Aika hyvä laulajakin hän oli, muuten hän ei olisi päässyt laulamaan J.F. Kennedin syntymäpäivillä sitä kuuluisaa lauluaan ”Happy birthday, Mister President”
Loppujen lopuksi Marilynin kohtalo oli kovin ikävä. Rik-kinäinen lapsuus, kolme avioliittoa, kuuluisuuksien, mm. Kennedyn läheinen ja huumeet, joiden yliannostukseen hän kuoli. Huhut hänen viimeisistä hetkistään elävät edelleen melkein kuin epäilykset Kennedyn murhan tekijöistä.
Jo illalla pistäydyttiin vilkaisemassa Sunset Boulevardin liikennettä. Kovin vilkasta siellä oli. Kun hotelliin tultiin vasta n. kello 19, oltiin niin väsyneitä, että laajempi tutustuminen sai jäädä seuraavaan päivään. Tietysti me silloin marssimme pitkin Hollywood Walk of Fame – kävelykatua, jossa koitin sovitella kenkiäni ja kämmeniäni ainakin yhden kuuluisuuden betonilaatassa oleviin jälkiin siellä Grauman´s Chinese Theatren edustalla. Nähtiin myös niitä kuuluisuuksien kunniaksi katuun kiinnitettyjä viisisakaraisia tähtiä. Niitä oli siellä vaikka millä mitalla loputtomalta tuntuva rivi.
Tietenkin piti myös pistäytyä katsomassa penkillä istuvaa Chaplinin pronssipatsasta Bradbury Buildingin aulassa. Istutin vaimon siihen viereen, näppäsin kuvan, joka kyllä epäonnistui pahasti, olisinko heilauttanut kameraa tärkeän hetken tunnistamisessa. Tässä se nyt kuitenkin on todistuksena tuosta tempusta, joka kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan turistin pakolliseen ohjelmaan.
Kaupungin hallinnollinen ydinkeskusta oli suorastaan tympeä, vieri vieressä oli pilvenpiirtäjiä, kuulin muistaakseni jotain jopa 74-kerroksisista. Autot ajoivat pitkin katuja, ihmisiä oli liikkeellä hyvin vähän. Olimme siellä keskiviikkona, mutta kun kaikki virastot ovat viikonloppuina kiinni, keskusta näyttää varmaan vielä enemmän aavekaupungilta. Konserttitalon edustallakin käytiin. Se oli kapellimestari Esa-Pekka Salosen valtakuntaa. Konserttikaudella hänen kuvansa näkyi kuulemma kaikkialla kaupungilla. Talon edustalla näimme suihkulähteen, jossa vesisuihkut kohosivat eri korkuisina ja eri värisinä rytmikkäästi yhdessä ja erikseen, välillä pitkiäkin taukoja tehden.
Loppujen lopuksi Marilynin kohtalo oli kovin ikävä. Rik-kinäinen lapsuus, kolme avioliittoa, kuuluisuuksien, mm. Kennedyn läheinen ja huumeet, joiden yliannostukseen hän kuoli. Huhut hänen viimeisistä hetkistään elävät edelleen melkein kuin epäilykset Kennedyn murhan tekijöistä.
Jo illalla pistäydyttiin vilkaisemassa Sunset Boulevardin liikennettä. Kovin vilkasta siellä oli. Kun hotelliin tultiin vasta n. kello 19, oltiin niin väsyneitä, että laajempi tutustuminen sai jäädä seuraavaan päivään. Tietysti me silloin marssimme pitkin Hollywood Walk of Fame – kävelykatua, jossa koitin sovitella kenkiäni ja kämmeniäni ainakin yhden kuuluisuuden betonilaatassa oleviin jälkiin siellä Grauman´s Chinese Theatren edustalla. Nähtiin myös niitä kuuluisuuksien kunniaksi katuun kiinnitettyjä viisisakaraisia tähtiä. Niitä oli siellä vaikka millä mitalla loputtomalta tuntuva rivi.
Tietenkin piti myös pistäytyä katsomassa penkillä istuvaa Chaplinin pronssipatsasta Bradbury Buildingin aulassa. Istutin vaimon siihen viereen, näppäsin kuvan, joka kyllä epäonnistui pahasti, olisinko heilauttanut kameraa tärkeän hetken tunnistamisessa. Tässä se nyt kuitenkin on todistuksena tuosta tempusta, joka kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan turistin pakolliseen ohjelmaan.
Kaupungin hallinnollinen ydinkeskusta oli suorastaan tympeä, vieri vieressä oli pilvenpiirtäjiä, kuulin muistaakseni jotain jopa 74-kerroksisista. Autot ajoivat pitkin katuja, ihmisiä oli liikkeellä hyvin vähän. Olimme siellä keskiviikkona, mutta kun kaikki virastot ovat viikonloppuina kiinni, keskusta näyttää varmaan vielä enemmän aavekaupungilta. Konserttitalon edustallakin käytiin. Se oli kapellimestari Esa-Pekka Salosen valtakuntaa. Konserttikaudella hänen kuvansa näkyi kuulemma kaikkialla kaupungilla. Talon edustalla näimme suihkulähteen, jossa vesisuihkut kohosivat eri korkuisina ja eri värisinä rytmikkäästi yhdessä ja erikseen, välillä pitkiäkin taukoja tehden.
Universal Studios Hollywood. San Francisco oli tehnyt vaikutuksen monella tapaa. Sen ydinkeskusta mm. oli lopultakijn niin pieni, että siitä sai nopeasti käsityksen. Ihmisiä liikkui muutenkin kuin autoilla ja kaape-livaunuilla, oli kävelijöitä ja erilaisia katuperformansseja joka puolella. Los Angeles taas oli kaikessa suu-ruudessaan paljon kolkompi, etten sanoisi pelottavampikin. Siitä ei näin lyhyellä ajalla oikein saanut otetta. Kun sitten lähdimme monikaistaista moottoritietä kohti Anaheimiä ja lopulta San Diegoa, ei tunnettu min-käänlaista ikävää.
Mutta jotain suurenmoista kaupungissa oli, nimittäin Universal-yhtiön studiot ja kiertokäynti eri puolilla sen laajaa aluetta. Astuimme jonkinlaiseen kiskobussiin, jonka sivut olivat avoimia. Ja sitten meitä vietiin eri elokuvien kuvauspaikoille ja niin, että välillä tuntui siltä, että oltiin keskellä tapahtumia. Ensin jouduimme ajamaan romahtavan sillan yli. Ensiksi romahti muutama tukipaalu alla olevaan lampeen. Silta vaappui ja vapisi, mutta viime hetkessä selvisimme kahtia romahtavan sillan yli.
Mutta jotain suurenmoista kaupungissa oli, nimittäin Universal-yhtiön studiot ja kiertokäynti eri puolilla sen laajaa aluetta. Astuimme jonkinlaiseen kiskobussiin, jonka sivut olivat avoimia. Ja sitten meitä vietiin eri elokuvien kuvauspaikoille ja niin, että välillä tuntui siltä, että oltiin keskellä tapahtumia. Ensin jouduimme ajamaan romahtavan sillan yli. Ensiksi romahti muutama tukipaalu alla olevaan lampeen. Silta vaappui ja vapisi, mutta viime hetkessä selvisimme kahtia romahtavan sillan yli.
Useaan paikkaan oli pysty-tetty vanhoja villin lännen kaupunkeja, tietenkin kulis-seja yhden kadun varrelle. Ja siellä sitten miekkailtiin, roistot ja sheriffit ampuivat toisiaan, sheriffi tietenkin selviytyi voittajana. Vaaniva hai lähestyi onkijaa, ja söi koko ukkelin ja vieläpä haukkasi hänen veneensä-kin. Pian meidän jälkeemme ukkeli kuitenkin nousi omalle paikalleen seuraavaa turisti-vaunua varten.
Yhdessä kohtaa vaunumme ajoi mereen, mutta viime hetkellä se tyhjenikin juuri raiteiden leveydeltä.(Kuva).
Välillä näkyi perusteellisesti rappeutuneita rakennuksia, missähän elokuvissa nekin ovat olleet näytteillä. Vä-lillä jouduttiin öiseen kaupunkiin, jossa ryöstäjät ja murhaajat vaanivat uhrejaan. Pimeässä yössä kuului am-pumista, valot välähtelivät ja aavemainen tunnelma tuntui ulottuvan aina vaunuumme asti. Voimakkain elä-mys kyllä tuli ainakin minun mielestäni maanjäristyksestä, johon ”jouduimme” maanalaisen asemalla. Olim-me maanalaisen vaunussa, joka juuri oli pysähtynyt asemalle. Kohta vaunu kieppui ja kolisi, ympärillä olevat seinät ja rakennelmat romahtelivat. Valoja syttyi ja sammui. Vähän kauempana alkoi tulipalo. Oikean efektin saamiseksi puhallettiin vaunuumme jostain kuumaa ilmaa. Tulenlieskat tuntuivat kuumottavan kasvoja.
Yhdessä kohtaa vaunumme ajoi mereen, mutta viime hetkellä se tyhjenikin juuri raiteiden leveydeltä.(Kuva).
Välillä näkyi perusteellisesti rappeutuneita rakennuksia, missähän elokuvissa nekin ovat olleet näytteillä. Vä-lillä jouduttiin öiseen kaupunkiin, jossa ryöstäjät ja murhaajat vaanivat uhrejaan. Pimeässä yössä kuului am-pumista, valot välähtelivät ja aavemainen tunnelma tuntui ulottuvan aina vaunuumme asti. Voimakkain elä-mys kyllä tuli ainakin minun mielestäni maanjäristyksestä, johon ”jouduimme” maanalaisen asemalla. Olim-me maanalaisen vaunussa, joka juuri oli pysähtynyt asemalle. Kohta vaunu kieppui ja kolisi, ympärillä olevat seinät ja rakennelmat romahtelivat. Valoja syttyi ja sammui. Vähän kauempana alkoi tulipalo. Oikean efektin saamiseksi puhallettiin vaunuumme jostain kuumaa ilmaa. Tulenlieskat tuntuivat kuumottavan kasvoja.
Huikeita muistoja palasi mieleen, kun nähtiin Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvan tapahtumapaikat, pienellä kukkulalla oleva skitsofreenikko Norman Batesin (Anthony Perkins) synkän näköinen kotitalo ja hänen vähän alempana oleva motellinsa, jossa Marion Crane (Janet Leigh) tapasi kohtalonsa. Sihteerikkö Marion oli ka-valtanut työnantajansa rahoja, ajoi autolla pakoon ja ohjautui ränsistyneeltä näyttäneeseen motelliin kaukana valtateiltä.
Psyko on kieltämättä huikean hienon Hitchcockin parhaita töitä. Se sai neljä Oscar-ehdokkuutta. Samalla se vauhditti pääosanesittäjien matkaa Hollywoodin näyttelijäin huippukaartiin. Se taisi olla ensimmäisiä todella hyviä kauhuelokuvia. Ei ihme, että suihkussa veitseniskun saaneen Marionin kauhusta laajentuneet kasvot ovat selkeästi muistissa.
Muistatteko muuten, mikä oli Norman Batesin äidin osuus näissä tapahtumissa ?
Pian kuitenkin pääsimme vähän leppeämpiin tunnelmiin. Vartavasten opetetut eläimet järjestivät näytöksen, jossa esiintyivät ainakin koirat, linnut, sika ja kukko. Stunttimiesten- ja naisten esitykset olivat hurjia. He näyttivät, miten selvitään kaivoon tai sortuvan talon katolta putoamisilta, hirttämiseltä, luotisateesta ja tulipaloista. Kysymys oli oikeasta ajoituksesta, ja tietysti vuosikausien harjoittelusta.
Psyko on kieltämättä huikean hienon Hitchcockin parhaita töitä. Se sai neljä Oscar-ehdokkuutta. Samalla se vauhditti pääosanesittäjien matkaa Hollywoodin näyttelijäin huippukaartiin. Se taisi olla ensimmäisiä todella hyviä kauhuelokuvia. Ei ihme, että suihkussa veitseniskun saaneen Marionin kauhusta laajentuneet kasvot ovat selkeästi muistissa.
Muistatteko muuten, mikä oli Norman Batesin äidin osuus näissä tapahtumissa ?
Pian kuitenkin pääsimme vähän leppeämpiin tunnelmiin. Vartavasten opetetut eläimet järjestivät näytöksen, jossa esiintyivät ainakin koirat, linnut, sika ja kukko. Stunttimiesten- ja naisten esitykset olivat hurjia. He näyttivät, miten selvitään kaivoon tai sortuvan talon katolta putoamisilta, hirttämiseltä, luotisateesta ja tulipaloista. Kysymys oli oikeasta ajoituksesta, ja tietysti vuosikausien harjoittelusta.
Viimeisin esitys oli jonkinlainen tuomiopäivän versio, ihmiskunnan tuho, jonka moni joskus uskoo koittavan. Rekvisiittana oli valtava lampi, joka oli rakennettu satamaksi. Oli rojahtaneita taloja, ruosteisia peltejä ja öljytynnyreitä, autonrenkaita, verkkoja ja vaijereita. Ihmiset hyppivät torneista ja laitureilta uhkaavan musii-kin pauhatessa. Miinat laukeilivat, luodit lensivät ja tulenlieskat levisivät, kaikesta siitä oli pelastauduttava. Pikkulaivat ja pikaveneet huristivat mutkitellen kaiken roinan keskellä kovaa vauhtia ja kovalla metelillä. Lopulta suuri osa lammesta oli tulimerenä.
8.2. Ameriikan raitti 2.
Monterey, Carmel, San Simeon ja San Luis Obispo
San Franciscosta lähdimme Tyynen meren tuntumassa kulkevaa tietä kohti etelää. Tien viiva näkyy piirroksessa vähän myöhemmin. San Franciscosta Los Angelesiin johtava moottoritie jäi kauas sisämaahan vuorten toiselle puolen. Meidän tiemme kulki mm. 17 kilometriä luonnonsuojelualueen halki. Matkan varrella pongattiin meressä tai rantakal-lioilla hylkeitä, merileijonia ja pyöriäisiä.
Monterey, Carmel, San Simeon ja San Luis Obispo
San Franciscosta lähdimme Tyynen meren tuntumassa kulkevaa tietä kohti etelää. Tien viiva näkyy piirroksessa vähän myöhemmin. San Franciscosta Los Angelesiin johtava moottoritie jäi kauas sisämaahan vuorten toiselle puolen. Meidän tiemme kulki mm. 17 kilometriä luonnonsuojelualueen halki. Matkan varrella pongattiin meressä tai rantakal-lioilla hylkeitä, merileijonia ja pyöriäisiä.
Tässä se nyt sitten on, se USA:n yksi eniten kuvatuista puista, Montereyn rannalla kasvava mänty. Niin tuttu se oli, että oli helppo asettua kuvaamaan samaan kohtaan kuin mistä se on ikuistettu suureen määrään kuvateok-sia. Kyllä sillä sisaruskin oli, siitä toinen kuva.
Lajina montereynmänty on levinnyt laajalle, sillä niitä viljellään paljon lauhkeilla alueilla. Puuviljelmillä niitä karsitaan niin perusteellisesti, että ne kasvavat lähes oksattomina. Yleensä niillä on viljelyalueilla selkeä latva, täällä Tyynenmeren rantaviivalla ilmeisesti tuulet ovat tuivertaneet ne tasalatvaisiksi. Kaiketi karulla kasvupai-kallakin on osuutensa. Samanlaisia puita näkyi pitkin matkaa aivan rannan tuntumassa.
Tunnetuin nähtävyys on kävijämäärät laskien kaupungin suurenmoinen akvaariorakennus.
Lajina montereynmänty on levinnyt laajalle, sillä niitä viljellään paljon lauhkeilla alueilla. Puuviljelmillä niitä karsitaan niin perusteellisesti, että ne kasvavat lähes oksattomina. Yleensä niillä on viljelyalueilla selkeä latva, täällä Tyynenmeren rantaviivalla ilmeisesti tuulet ovat tuivertaneet ne tasalatvaisiksi. Kaiketi karulla kasvupai-kallakin on osuutensa. Samanlaisia puita näkyi pitkin matkaa aivan rannan tuntumassa.
Tunnetuin nähtävyys on kävijämäärät laskien kaupungin suurenmoinen akvaariorakennus.
Monterey Bay Aquarium on meren rannassa aivan ve-den äärellä, joten merivettä on helppo pumpata sisään altaisiin ja lasisäiliöihin tuhansien eri olioiden ja noin 600 eri lajin tarpeisiin. Vettä tarvitaan suunnattomat mää-rät. Rakennus on moniosainen, paikoin aika korkeakin. Vuosittain siellä käy nykyään yli kaksi miljoonaan tutus-tujaa. Varsinaisten yleisötilojen lisäksi siellä on myös tutkimusta ja opetusta. Se perustettiin alkumuodossaan vuonna 1914.
Akvaarioissa näkyi monenlaisia kaloja, mustekaloja, merivuokkoja ja muita syvän meren olioita. Altaissa ja akvaarioissa oli jokaiselle lajityypille ominaiset olosuhteet, joillekin ve-denalaiset ympäristöt, saukoille ja muille osittain maalla eläville omansa. Omissa olois-saan liikkuivat maneetit ja ties minkälaiset ja minkäväriset kalat.
Parimetrinen mustekala imukuppeineen ja hyytävine silmineen oli vahva kokemus. Ehkä kuitenkin suurin elämys oli kulkea pitkin pyöreäkattoista käytävää, jonka molemmilla puo-lilla oli vain läpinäkyvää lasia ja vettä, jota oli jopa käytävän ylläkin. Silloin tällöin aivan pään yläpuolella uiskenteli hai, tuntui kuin itse olisi ollut vedessä sen alapuolella. Onneksi vahva lasiseinä oli kuitenkin välissä. Valtava oli kompleksi, ohjattu kulkusuunta vei pää-ovesta vasemmalle ja sieltä myötäpäivään kiertäen monenlaisten altaiden ja lasikaappien kautta, lopuksi noustiin toiseen kerrokseen. Paikoin oli myös lapsille tarkoitettuja nurk-kauksia. Valitettavasti tuon ajan kamerallamme ei sisätiloissa saanut kunnollisia kuvia.
Akvaarioissa näkyi monenlaisia kaloja, mustekaloja, merivuokkoja ja muita syvän meren olioita. Altaissa ja akvaarioissa oli jokaiselle lajityypille ominaiset olosuhteet, joillekin ve-denalaiset ympäristöt, saukoille ja muille osittain maalla eläville omansa. Omissa olois-saan liikkuivat maneetit ja ties minkälaiset ja minkäväriset kalat.
Parimetrinen mustekala imukuppeineen ja hyytävine silmineen oli vahva kokemus. Ehkä kuitenkin suurin elämys oli kulkea pitkin pyöreäkattoista käytävää, jonka molemmilla puo-lilla oli vain läpinäkyvää lasia ja vettä, jota oli jopa käytävän ylläkin. Silloin tällöin aivan pään yläpuolella uiskenteli hai, tuntui kuin itse olisi ollut vedessä sen alapuolella. Onneksi vahva lasiseinä oli kuitenkin välissä. Valtava oli kompleksi, ohjattu kulkusuunta vei pää-ovesta vasemmalle ja sieltä myötäpäivään kiertäen monenlaisten altaiden ja lasikaappien kautta, lopuksi noustiin toiseen kerrokseen. Paikoin oli myös lapsille tarkoitettuja nurk-kauksia. Valitettavasti tuon ajan kamerallamme ei sisätiloissa saanut kunnollisia kuvia.
Lounastauko oli Carmelin (Carmel by the Sea) pikku-kaupungissa Montereyn niemimaan eteläreunalla. Siellä oli muutama tuhat asukasta, mutta puitteet olivat mah-tavat. Monenlaisia taiteen ja musiikin keskuksia oli nä-kyvillä. Kaupunki on ollut kuuluisa mm. siitä, että kau-punginjohtajana toimi aikanaan Clint Eastwood.
Carmelin keskusta oli kuin supermarket, jonka sisäpihal-la komeilivat toinen toistaan komeammat kukkaistutuk-set ja suihkulähteet. Ympärillä oli superkalliita erikois-liikkeitä parissa kolmessa kerroksessa. Varakkaiden ih-misten kesäkaupunki se siis oli. Mitä sitten pienen kes-kustan ulkopuolella oli, sitä emme päässeet näkemään.
Carmelista jatkoimme edelleen kohti etelää. Oikealla puolen näkyi usein meri, vasemmalla taas vuoristoa. Vuorten rinteillä oli yllättävän paljon paikalleen kuivuneita pensaita. Nähtä-västi merituulet tuovat mukanaan kosteutta, joka saa pensaat viheriöimään, mutta par-haan kasvukauden mentyä ne paljolti kuivuvat. Kaliforniaa kiusaavat pensas- ja metsäpa-lot saivat näin selityksensä. Tätä kirjoittaessani sain lukea lehdestä, että heinäkuun lopulla 2016 Los Angelesin luoteispuolelta oli jo 20000 ihmistä joutunut pakenemaan liekkien tieltä. Yli 3000 palomiestä teki parhaansa, mutta aineelliset vahingot olivat mittavat. Ja pahinta oli, että paloa ei vielä parinkaan viikon jälkeen saatu rajoitettua.
Carmelin keskusta oli kuin supermarket, jonka sisäpihal-la komeilivat toinen toistaan komeammat kukkaistutuk-set ja suihkulähteet. Ympärillä oli superkalliita erikois-liikkeitä parissa kolmessa kerroksessa. Varakkaiden ih-misten kesäkaupunki se siis oli. Mitä sitten pienen kes-kustan ulkopuolella oli, sitä emme päässeet näkemään.
Carmelista jatkoimme edelleen kohti etelää. Oikealla puolen näkyi usein meri, vasemmalla taas vuoristoa. Vuorten rinteillä oli yllättävän paljon paikalleen kuivuneita pensaita. Nähtä-västi merituulet tuovat mukanaan kosteutta, joka saa pensaat viheriöimään, mutta par-haan kasvukauden mentyä ne paljolti kuivuvat. Kaliforniaa kiusaavat pensas- ja metsäpa-lot saivat näin selityksensä. Tätä kirjoittaessani sain lukea lehdestä, että heinäkuun lopulla 2016 Los Angelesin luoteispuolelta oli jo 20000 ihmistä joutunut pakenemaan liekkien tieltä. Yli 3000 palomiestä teki parhaansa, mutta aineelliset vahingot olivat mittavat. Ja pahinta oli, että paloa ei vielä parinkaan viikon jälkeen saatu rajoitettua.
Matkan varrella näkyi pikkukaupunkeja, suorastaan kyliä, jotka toivat mieleen ame-rikkalaiset elokuvat. Tällainen kyläpahanen oli myös San Simeon, tuleva yöpymispaik-kamme. Sen läpi kulkevan tien varressa ei kuitenkaan ollut saluunoita, ainoastaan huoltoasema ja pari motellia. Toisessa niistä me yövyimme. Bussimme näkyy pihassa.
Motelli oli kaksikerroksinen, ja jälleen sen mallinen kuin monissa elokuvissa. Huo-neemme oli alakerrassa, mutta välikaton eristys oli niin huono, että yläkerran askeleet kuuluivat. Onneksi siellä oltiin yhtä väsyneitä kuin mekin. Aamulla meille tarjoiltiin ilmeisen tyypillinen kakku-kakku- kakkupulla-aamiainen. Mutta päivän elämys oli vasta odottamas-sa, nimittäin käynti edesmenneen lehtikeisari William Randolph Hearstin (1863‒1951) linnassa. Muutama sieltä ottamani ulkokuva jollain tapaa onnistui, mutta valitettavasti en saanut mitään sisätiloista, tosin roomalaisesta kylpylästä tuli jonkinlainen kuva.
Hearst syntyi varakkaaseen miljonääriperheeseen, mutta onnistui moninkertaistamaan omaisuutensa luomansa lehdistöimperiumin avulla. Hän kieltämättä kehitti sanomalehtiä teknisesti ja sisällöllisesti, mutta varsinaisen menestyksensä hän kuitenkin loi sensaatio-journalismilla. Vuonna 1895 hän osti New York Morning Journalin, jota markkinoitiin käyn-nissä olleella Yhdysvaltain ja Espanjan sodalla, sodan panoksena oli Kuuba.
Hearst kävi veristä taistelua toista suurta kustantajaa Joseph Pulitzeria vastaan. Nimi on monelle tuttu Pulitzerin palkinnosta, jota amerikkalaiset huippujournalistit tavoittelevat vielä nykyäänkin. Kilpailun takia lehtien hinta pudotettiin yhteen senttiin. Pääasiallisena sisältönä olivat väritetyt espanjalaisten julmuudet, joita korostettiin tarkoituksellisesti valituin valokuvin ja kohureportaasein. Orson Welles ohjasi ja kirjoitti 1941 elokuvan nimeltä Citizen Kane, maailman parhaaksikin mainitun. Se oli kattaus Hearstin elämästä.
Keltaisen lehdistön nimitys tuli maailman luultavasti ensimmäisestä sarjakuvasta nimeltä The Yellow Kid. Hearstin sarjakuvan poika laukoi menen tullen hävyttömyyksiä suuntaan jos toiseenkin, vähän niin kuin erään suurvallan presidentin asemaa tavoitteleva henkilö nykyään. Kuuba oli 1800-luvun lopussa Espanjan aikoinaan niin valtavan siirtomaavallan viimeisiä rippeitä. Yhdysvallat etsi vain sopivaa syytä hyökätä sinne. Olen kuullut aikoinaan anekdootin, joka saattoi olla totta, tai sitten ei. Hearst lähetti Kuubaan reportterinsa, joka sähkötti, että ei täällä mitään sotaa ole. ”Tehkää sota”, oli Hearstin vastaus.
Hearst oli perinyt isältään San Simeonista ranchin. Sinne hän rakennutti oikeastaan usean vuosikymmenen ajan linnaansa, nimeltä Hearst Castle. Pienellä kukkulalla on suuri määrä rakennuksia, jotka edustavat useitten rakennustyylien jäljennöksiä. Huoneitakin on kun-nioitettava määrä, 56. Päärakennus näyttää espanjalaiselta kaksitorniselta katedraalilta. Sen ympärillä on kolme vierasmajaa, ulkona on vielä uima-allas ja tenniskenttä. Sen alla on vuorostaan roomalaistyyliin rakennettu kylpylä mosaiikkilattioineen, altaineen ja veis-toksineen. Kokoelmaa täydentää vielä puutarha, joskus alueella on ollut myös eläintarha.
Motelli oli kaksikerroksinen, ja jälleen sen mallinen kuin monissa elokuvissa. Huo-neemme oli alakerrassa, mutta välikaton eristys oli niin huono, että yläkerran askeleet kuuluivat. Onneksi siellä oltiin yhtä väsyneitä kuin mekin. Aamulla meille tarjoiltiin ilmeisen tyypillinen kakku-kakku- kakkupulla-aamiainen. Mutta päivän elämys oli vasta odottamas-sa, nimittäin käynti edesmenneen lehtikeisari William Randolph Hearstin (1863‒1951) linnassa. Muutama sieltä ottamani ulkokuva jollain tapaa onnistui, mutta valitettavasti en saanut mitään sisätiloista, tosin roomalaisesta kylpylästä tuli jonkinlainen kuva.
Hearst syntyi varakkaaseen miljonääriperheeseen, mutta onnistui moninkertaistamaan omaisuutensa luomansa lehdistöimperiumin avulla. Hän kieltämättä kehitti sanomalehtiä teknisesti ja sisällöllisesti, mutta varsinaisen menestyksensä hän kuitenkin loi sensaatio-journalismilla. Vuonna 1895 hän osti New York Morning Journalin, jota markkinoitiin käyn-nissä olleella Yhdysvaltain ja Espanjan sodalla, sodan panoksena oli Kuuba.
Hearst kävi veristä taistelua toista suurta kustantajaa Joseph Pulitzeria vastaan. Nimi on monelle tuttu Pulitzerin palkinnosta, jota amerikkalaiset huippujournalistit tavoittelevat vielä nykyäänkin. Kilpailun takia lehtien hinta pudotettiin yhteen senttiin. Pääasiallisena sisältönä olivat väritetyt espanjalaisten julmuudet, joita korostettiin tarkoituksellisesti valituin valokuvin ja kohureportaasein. Orson Welles ohjasi ja kirjoitti 1941 elokuvan nimeltä Citizen Kane, maailman parhaaksikin mainitun. Se oli kattaus Hearstin elämästä.
Keltaisen lehdistön nimitys tuli maailman luultavasti ensimmäisestä sarjakuvasta nimeltä The Yellow Kid. Hearstin sarjakuvan poika laukoi menen tullen hävyttömyyksiä suuntaan jos toiseenkin, vähän niin kuin erään suurvallan presidentin asemaa tavoitteleva henkilö nykyään. Kuuba oli 1800-luvun lopussa Espanjan aikoinaan niin valtavan siirtomaavallan viimeisiä rippeitä. Yhdysvallat etsi vain sopivaa syytä hyökätä sinne. Olen kuullut aikoinaan anekdootin, joka saattoi olla totta, tai sitten ei. Hearst lähetti Kuubaan reportterinsa, joka sähkötti, että ei täällä mitään sotaa ole. ”Tehkää sota”, oli Hearstin vastaus.
Hearst oli perinyt isältään San Simeonista ranchin. Sinne hän rakennutti oikeastaan usean vuosikymmenen ajan linnaansa, nimeltä Hearst Castle. Pienellä kukkulalla on suuri määrä rakennuksia, jotka edustavat useitten rakennustyylien jäljennöksiä. Huoneitakin on kun-nioitettava määrä, 56. Päärakennus näyttää espanjalaiselta kaksitorniselta katedraalilta. Sen ympärillä on kolme vierasmajaa, ulkona on vielä uima-allas ja tenniskenttä. Sen alla on vuorostaan roomalaistyyliin rakennettu kylpylä mosaiikkilattioineen, altaineen ja veis-toksineen. Kokoelmaa täydentää vielä puutarha, joskus alueella on ollut myös eläintarha.
Rakennukset ja niiden sisätilat ovat uskomaton sekoitus vanhaa antiikkia ja jäljitelmiä. Esi-merkiksi kokonainen puuleikkauksilla koristeltu sisäkatto oli tuotu Italiasta ja pantu vas-taanottohuoneessa betoniseinien päälle. Seiniin oli maalattu tiilikuviot. Joka puolella oli valtavia mattoja ja gobeliineja. Sodan runtelemasta Euroopasta oli ostettu ovia, takkoja ja patsaita, jopa erään kirkon tuolit, jotka sijoitettiin linnan edustustiloihin. Ruokailuhuonees-sa oli vitriineissä valtavia arvokkaita hopeavateja, pikareita ja muita astioita, aivan kuin entisajan eurooppalaisissa linnoissa oli ollut tapana.
Jossain televisio-ohjelmassa kerrottiin joskus myös linnan yksityisestä lentokentästä, jonka kautta monet maailman mahtajat ja viihdemaailman tähdet tulivat paikalle ikään kuin Hearstin hoviksi. Hänellä oli myös yksityinen juna, jolla hän kyyditsi vieraitaan Los Angele-sista ja Hollywoodista.
Jossain televisio-ohjelmassa kerrottiin joskus myös linnan yksityisestä lentokentästä, jonka kautta monet maailman mahtajat ja viihdemaailman tähdet tulivat paikalle ikään kuin Hearstin hoviksi. Hänellä oli myös yksityinen juna, jolla hän kyyditsi vieraitaan Los Angele-sista ja Hollywoodista.
Matkalla näkyi kyllä muutakin amerikkalaista yltäkylläi-syyttä, etten sanoisi mauttomuutta. Ainakin Madonna Inn- niminen hotelli San Luis Obispossa oli tällainen, oli kuin olisi ollut makea kermakakku toinen toisensa päällä, torta på torta. Se on kuulemma hääparien unelmakohde ! Niin pramea ja makea se oli, että minä aloin jo muutaman mi-nuutin päästä voida melkein pahoin. Oheinen kuva kertoo juhlasalin äitelän punaisista väreistä. Sama jatkui vähän eri värein myös makuuhuoneissa, niin myös alakerran naisten- ja miestenhuoneissa. Niin kamala se rakennus kaiken kaikkiaan oli, että en viitsi sitä edes tämän enempää muistella.
Mielellämme lähdimme jatkamaan matkaa Los Angelesiin.
Mielellämme lähdimme jatkamaan matkaa Los Angelesiin.
8.1. Liikkumisen iloa ja rajojen kokeilua
Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna päästettiin Lahden torilla leikkimieli valloilleen. Kyseessä oli neljä päivää kestänyt koko perheen liikuntatapah-tuma ToriSport, jonka tarkoituksena oli tuottaa hyvää mieltä ja yhdessäoloa. Varsinkin lapset saivat siinä toteuttaa liikuntaviettejään, ja tällä kertaa aivan ilmaiseksi. Lajit eivät vaan olleet niitä aivan tavallisia, mutta esimerkiksi pikkuautoilla neppailu on kyllä aika tuttua piha-ajanvietettä.
Paikalla oli myös K3-hyppyrimäki, jos-sa laskettiin pitkin peltikourua hyvin asianmukaisesti kypärään sonnustau-tuneena.
Boulderointiseinä houkutteli kaiken ikäisiä lapsia kiipeilemään. Jännittäväksi asian teki se, että minkäänlaisia valjaita ei ollut käytössä. Pienellä rajatulla kentällä saattoi pelata sählyä ja pehmeällä pallolla jalkapalloa. Yhdellä alueella saattoivat pienemmät lapset kokeilla myös tasapainoaan erilaisissa laitteissa. Kaiken tämän ulkopuolella pelattiin vielä Alasen-järven rannalla rantalentopalloa ja opeteltiin Jiu-Jitsun alkeita. Gallerian kuvissa on yksi-tyiskohtia varsinaisten pallo-otteluiden väliajoilta, jolloin kentillä ei ollut tungosta.
Gallerian viimeisessä kuvassa on juuri valmiiksi saatu neppailualue ennen kilpailun alkua. Telineessä on ajojen symboli, itse tehty puuauto. Valitettavasti ei ollut aikaa jäädä kil-pailua seuraamaan. Lehtitietojen mukaan sen voitti kolmen nuoren aikuisen joukkue, joka oli sonnustautunut ajopukuihin ja -kypäriin. Koko tapahtumapäivien ajan oli ideana liikku-minen leikin varjolla ja hulluttelu, jonka lapset kyllä osaavat, aikuiset valitettavasti har-vemmin.
Paikalla oli myös K3-hyppyrimäki, jos-sa laskettiin pitkin peltikourua hyvin asianmukaisesti kypärään sonnustau-tuneena.
Boulderointiseinä houkutteli kaiken ikäisiä lapsia kiipeilemään. Jännittäväksi asian teki se, että minkäänlaisia valjaita ei ollut käytössä. Pienellä rajatulla kentällä saattoi pelata sählyä ja pehmeällä pallolla jalkapalloa. Yhdellä alueella saattoivat pienemmät lapset kokeilla myös tasapainoaan erilaisissa laitteissa. Kaiken tämän ulkopuolella pelattiin vielä Alasen-järven rannalla rantalentopalloa ja opeteltiin Jiu-Jitsun alkeita. Gallerian kuvissa on yksi-tyiskohtia varsinaisten pallo-otteluiden väliajoilta, jolloin kentillä ei ollut tungosta.
Gallerian viimeisessä kuvassa on juuri valmiiksi saatu neppailualue ennen kilpailun alkua. Telineessä on ajojen symboli, itse tehty puuauto. Valitettavasti ei ollut aikaa jäädä kil-pailua seuraamaan. Lehtitietojen mukaan sen voitti kolmen nuoren aikuisen joukkue, joka oli sonnustautunut ajopukuihin ja -kypäriin. Koko tapahtumapäivien ajan oli ideana liikku-minen leikin varjolla ja hulluttelu, jonka lapset kyllä osaavat, aikuiset valitettavasti har-vemmin.
Lauantaille sattui myös toinen kaupungin urheilua ja torin toimintaa elvyttänyt tapahtuma, nimittäin perinteinen Bike Weekend, jossa poljettiin päivällä maastopyöräilyn marathon-kilpailu Salpausselän maastoissa, lähtökohtana urheilukeskus. Se oli kaikille avoin, mutta oli silti XCM-cupin osakilpailu. Mukana oli harrastajien lisäksi myös maan kärkipään ajajia. Tässä 60 kilometrin maastoajossa voiton korjasi hyvin niukalla marginaalilla Samuel Pökä-lä, joka on myös maantiepyöräilyn kärkinimiä Jesse Kaislavuon rinnalla.
Illalla järjestettiin torilla kansain-välinen BMX-pyörien pyörien big air-kisa, jossa poljettiin pyörät vauhtiin ja hypittiin sitten yli estei-den joskus jopa pää alaspäin. Voi-ton vei hallitseva Suomen mestari Matias Aura. Näyttävimmän tem-pun teki ESS:n mukaan Antti Ris-sanen, joka teki Best Trick-sarjan tempun 360 astetta takaperin väärinpäin. Tästä en kuitenkaan ymmärtänyt mitään, yhtä kaa-mealla tavalla ne tuntuivat kaikki pää alaspäin siellä lentävän.
Lajilla näyttää olevan oma sanas-tonsa kuten vaikkapa lumilautai-lulla. Niistä ei ulkopuolinen pääse hevin selville.
Lajilla näyttää olevan oma sanas-tonsa kuten vaikkapa lumilautai-lulla. Niistä ei ulkopuolinen pääse hevin selville.
Ketkä sitten olivat näiden hienojen tapahtumien taustalla ? Eräät mikkeliläiset lapsuuden pelikaverit järjesti-vät vuonna 2012 kotikaupunkinsa torille tapahtuman, jossa esiteltiin erilaisia liikuntamuotoja ja harrastus-mahdollisuuksia. Hanke jalostui niin, että seuraavana vuonna 2013 perustettiin Torisport Oy, joka jatkoi idean kehittelyä yhteistyökumppanien kanssa. Tämän jälkeen alettiin toiminnasta kiinnostua muuallakin, ensin se laajeni Kuopioon ja nyt Lahteen. Alusta lähtien pidettiin tärkeänä, että kaikki voivat tulla kokeilemaan uusia liikunta- ja yhdessäolomuotoja aivan ilmaiseksi.
Tapahtumien järjestäminen vaatii aika paljon talkootyötä sekä erilaisten laitteiden hankkimista ja pystyt-tämistä. Yhteistyökumppanien avulla on kaiken tämän lisäksi pystytty ohjaamaan mainittava summa vähä-varaisten perheiden liikuntaharrastusten tukemiseen. Urheiluseuroille yhtiö on ostanut erilaisia välineitä, pal-loja, mailoja ja kypäriä.
Vähän samanlainen konsepti tuotti myös edellä mainitun toisenkin tapahtuman, joka siis huipentui Lahden torilla lauantai-iltana. Bike Weekend – tapahtuman organisoi Bike Weekend Productions Oy yhteistyössä Ret-kikunta Racingin, Lahden Pyöräilijäin ja yhteistyökumppanien kanssa
Tapahtumien järjestäminen vaatii aika paljon talkootyötä sekä erilaisten laitteiden hankkimista ja pystyt-tämistä. Yhteistyökumppanien avulla on kaiken tämän lisäksi pystytty ohjaamaan mainittava summa vähä-varaisten perheiden liikuntaharrastusten tukemiseen. Urheiluseuroille yhtiö on ostanut erilaisia välineitä, pal-loja, mailoja ja kypäriä.
Vähän samanlainen konsepti tuotti myös edellä mainitun toisenkin tapahtuman, joka siis huipentui Lahden torilla lauantai-iltana. Bike Weekend – tapahtuman organisoi Bike Weekend Productions Oy yhteistyössä Ret-kikunta Racingin, Lahden Pyöräilijäin ja yhteistyökumppanien kanssa
7.4. Ameriikan raitti 1. San Francisco
Useimmilla vanhemman polven eteläpohjalaisilla on ollut sukulaisia uudella mantereella, USA:ssa ja Kanadassa. Sinne lähtivät aikanaan siirtolaisiksi minunkin enoni ja kolme serkkuani, heistä yksi serkku USA:n puolelle. Minua vanhemmalla polvella heitä on ollut vielä enemmän, esimerkiksi äidilläni yksi veli, lisäksi veli- ja sisarpuolia sekä serkkuja. Minun Amerikan serkkuni kirjeisiin merkitsimme monien vuosien ajan osoitteeksi De Kalb, Illinois, USA. Vanhemmiten hän muutti Floridaan, kuten niin monet suomalaiset ovat tehneet. Itse en koskaan nuorempana ehtinyt matkustaa suuren veden taa. Vuoden 1997 heinäkuussa siihen kuitenkin tarjoutui mahdollisuus.
Useimmilla vanhemman polven eteläpohjalaisilla on ollut sukulaisia uudella mantereella, USA:ssa ja Kanadassa. Sinne lähtivät aikanaan siirtolaisiksi minunkin enoni ja kolme serkkuani, heistä yksi serkku USA:n puolelle. Minua vanhemmalla polvella heitä on ollut vielä enemmän, esimerkiksi äidilläni yksi veli, lisäksi veli- ja sisarpuolia sekä serkkuja. Minun Amerikan serkkuni kirjeisiin merkitsimme monien vuosien ajan osoitteeksi De Kalb, Illinois, USA. Vanhemmiten hän muutti Floridaan, kuten niin monet suomalaiset ovat tehneet. Itse en koskaan nuorempana ehtinyt matkustaa suuren veden taa. Vuoden 1997 heinäkuussa siihen kuitenkin tarjoutui mahdollisuus.
|
Ensimmäisenä etappina oli San Francisco, mutta matkasta tulikin useampiviikkoinen. Kuljimme Tyynen meren rannikkoa myö-täilevää päätietä ensin Montereyn seudulle, sitten San Simeoniin, San Luis Obispoon ja Los Angelesiin. Täältä matka vei San Die-goon, josta pieni poikkeama tehtiin vielä Meksikon puolelle Tijuanan kaupunkiin. San Diegosta lensimme sitten takaisin San Franciscoon ja sieltä kotiin. Kovasti nuo pyhimykset ovat saaneet ni-mikkokaupunkeja tälle alueelle. Los Ange-les viittaa sekin vielä enkeleihin. |
|
Lentokoneen monitorin mukaan etäisyys Helsingistä San Franciscoon oli 8725 kilometriä ja lentoaika 10,07 tuntia. Paikallisaika Helsingissä oli 9,50 ja San Franciscossa 23,50. Lensimme Islannin pohjoispuolitse. Kapteeni kertoi, että tavallisesta poiketen nyt näkyi Islannin koillispuo-lella sijaitseva, Norjaan kuuluva Jan Mayenin saari, tarkemmin sanoen sen korkein kohta hieman pilvien yläpuolella. Yritin saada sitä kuvaan, mutta kameran tekniikka ei riittänyt. Kuvassa tuntuu näkyvän vain pilvimuodostelmia.
Sitten matka jatkui Kanadan kautta sekä Kalliovuorten yli määränpää-hän. Hotellimme Shannon Court sijaitsi kaupungin ydinkeskustassa. Sieltä 9. kerroksesta näimme saman, jonka olimme jo lentokentältä ajaessamme huomanneet: suurin osa kaupungista oli omakotiasutusta, usein talot olivat kolmikerroksisia. Hotellin ikkunaan näkyi myös pil-venpiirtäjiä, osa jopa 30-kerroksisia. Ensimmäinen päivä kului lähitie-nooseen tutustumisessa ja aikaerosta selviämiseen.
Gallerian kuvista ensimmäinen on otettu hotellin ikkunasta, toisessa näkyy katuvilinää ja kolmannessa pilvenpiirtäjiä, joista suurin ei mah-tunut kokonaan tähän kuvatilaan. 1990-luvun kameroiden kuvien tarkkuuden kanssa on vähän niin ja näin. Väritkin ovat haalistuneet, eikä niitä oikein saa korjailtua nykyvaa-timuksia vastaaviksi.
Sitten matka jatkui Kanadan kautta sekä Kalliovuorten yli määränpää-hän. Hotellimme Shannon Court sijaitsi kaupungin ydinkeskustassa. Sieltä 9. kerroksesta näimme saman, jonka olimme jo lentokentältä ajaessamme huomanneet: suurin osa kaupungista oli omakotiasutusta, usein talot olivat kolmikerroksisia. Hotellin ikkunaan näkyi myös pil-venpiirtäjiä, osa jopa 30-kerroksisia. Ensimmäinen päivä kului lähitie-nooseen tutustumisessa ja aikaerosta selviämiseen.
Gallerian kuvista ensimmäinen on otettu hotellin ikkunasta, toisessa näkyy katuvilinää ja kolmannessa pilvenpiirtäjiä, joista suurin ei mah-tunut kokonaan tähän kuvatilaan. 1990-luvun kameroiden kuvien tarkkuuden kanssa on vähän niin ja näin. Väritkin ovat haalistuneet, eikä niitä oikein saa korjailtua nykyvaa-timuksia vastaaviksi.
Kaupungin keskusta tutuksi. Päivälevon jälkeen tutustuttiin kaapelivaunuihin, joilla huristimme mäkiä ylös ja alas aikamoisella kolinalla. Vaunuihin noustiin ja sieltä poistuttiin usein vauhdissa. Monet roikkuivat pyl-väistä kiinni pitäen astinlaudoilla. Kuvassa vaunu on juuri nousemassa mäkeä, taustalla on kuulu Alcatraxin vankila-saari. Toinen kuva on sisältä vaunusta menosuuntaan. Viikon mittaan löysimme tien myös kaapeli-museoon, jossa selvisi miten nämä jo vuonna 1873 liikennöintinsä alkaneet vaunut oikein vieläkin liikkuvat. Alun perin systeemin rakensi muuan kaivosinsinööri kaivoksissa käytetyn periaatteen mukaan. Hevosparko-jen ei enää tarvinnut nääntyä jyrkillä kaduilla vaunuja vetäessään. Koko järjestelmän keskus on samassa museossa, sähkömoottoreilla pyöritetään jättimäisiä pyöriä, joiden kautta niiden muutaman kaapelilinjan kaapelit kulkevat. Risteyskohdissa vaununohjaaja päästää pieneksi hetkeksi irti kaapelista, tarratakseen heti sen jälkeen uudelleen kiinni vaunun alla olevilla laitteilla. Viimeisessä kuvassa on osa kahden dollarin matkalipusta.
Kaapelivaunut olivat kaupungille tunnusomaisia, niin myös erilaiset katutapahtumat, joita nuoret ihmiset järjestivät. Ensimmäisen kerran näimme myös patsaiksi asettuneita ja kauttaaltaan väreillä koristau-tuneita ihmisiä. Aika pitkään jaksoi kuvan nuori mies pysyä samassa asennossa, ja pennoset kilisivät astiaan. Sittemmin muoti levisi Eu-rooppaankin, nykyään se taitaa jo olla laantunut. Erilaisia kotitekoisia musiikkiesityksiä oli vähän joka kulmassa. Ikävin piirre oli se, että näkyvillä oli paljon nuoria miehiä kerjäämässä. Ilmeisesti suurkaupun-ki vetää puoleensa kaikenlaisia syrjäytyneitä ja syrjääntyviä.
Vapaamielinenhän tämä kaupunki on, ei väliä minkälaisia tai minkä värisiä ihmiset ovat. Kaupunki on tunnettu erilaisista vähemmistöis-tään, mm. kuuluisia homobaareja on siellä ja täällä. Ei niitä päälle päin erottanut, mutta kai asiakkaat tietävät muutenkin, minne mennä.
Yllättävän paljon näkyi myös raskaasti ylipainoisia ihmisiä, joiden painoindeksi oli varmaan lähes 40, kun selvän lihavuuden raja on noin 30. Mutta nyt myöhemmin näitä näkyy yhä enemmän Suomessakin, eli perässä mennään.
Vapaamielinenhän tämä kaupunki on, ei väliä minkälaisia tai minkä värisiä ihmiset ovat. Kaupunki on tunnettu erilaisista vähemmistöis-tään, mm. kuuluisia homobaareja on siellä ja täällä. Ei niitä päälle päin erottanut, mutta kai asiakkaat tietävät muutenkin, minne mennä.
Yllättävän paljon näkyi myös raskaasti ylipainoisia ihmisiä, joiden painoindeksi oli varmaan lähes 40, kun selvän lihavuuden raja on noin 30. Mutta nyt myöhemmin näitä näkyy yhä enemmän Suomessakin, eli perässä mennään.
Ensimmäisenä päivänä ehdimme laukata vielä satamaan tarkastele-maan pintapuolisesti kuuluisaa laiturikompleksia, nimeltä Fisherman’s Wharf. Sen nimi tulee kultaryntäyksen aikoihin tulleista kalastusta harrastaneista italialaisista. Varsinainen nähtävyys siitä tuli joitakin vuosikymmeniä sitten. Tarkempi tutustuminen alkoi muutamaa päivää myöhemmin.
Kaupungin sijainti San Franciscon lahden rannalla alkoi vähitellen hah-mottua, samoin se, että Tyyneltämereltä tullaan Golden Gate -sillan alta. Oheisesta piirroksesta olen selvyyden vuoksi jättänyt pois San Franciscon ja San Pablon lahtien yli johtavat muut tiet ja sillat.
Piirrokseen olen merkinnyt hotellimme Shannon Courtin sijainnin numerolla 1, ja Fisherman´s Wharfin numerolla kaksi. Viimeksi mainittu alue oli kyllä paljon laajempi kuin mitä pelkkä ympyrä antaisi käsittää. Se ulottui hyvin laajalle kaupungin sisäosien pohjoisreunalle.
Matkatoimiston seuraavana päivänä järjestämä kaupunkikierros epäonnistui siinä mielessä, että sumun takia emme nähneet läheiseltä kukkulalta avautuvaa panoraamaa. Mutta muuten saatiin yleiskuva kaupun-gista, joka olikin paljon laajempi kuin osattiin odottaakaan. Tietenkin näimme sen monissa kuvissa esiintyvän kadun, jossa on kapeita kaksikerroksisia viktoriaanisen ajan taloja vieri vieressä. Ullakkokerros on niissä kolmantena. Näkymä kadusta on bussin ikkunan läpi otettu.
Kaupungin sijainti San Franciscon lahden rannalla alkoi vähitellen hah-mottua, samoin se, että Tyyneltämereltä tullaan Golden Gate -sillan alta. Oheisesta piirroksesta olen selvyyden vuoksi jättänyt pois San Franciscon ja San Pablon lahtien yli johtavat muut tiet ja sillat.
Piirrokseen olen merkinnyt hotellimme Shannon Courtin sijainnin numerolla 1, ja Fisherman´s Wharfin numerolla kaksi. Viimeksi mainittu alue oli kyllä paljon laajempi kuin mitä pelkkä ympyrä antaisi käsittää. Se ulottui hyvin laajalle kaupungin sisäosien pohjoisreunalle.
Matkatoimiston seuraavana päivänä järjestämä kaupunkikierros epäonnistui siinä mielessä, että sumun takia emme nähneet läheiseltä kukkulalta avautuvaa panoraamaa. Mutta muuten saatiin yleiskuva kaupun-gista, joka olikin paljon laajempi kuin osattiin odottaakaan. Tietenkin näimme sen monissa kuvissa esiintyvän kadun, jossa on kapeita kaksikerroksisia viktoriaanisen ajan taloja vieri vieressä. Ullakkokerros on niissä kolmantena. Näkymä kadusta on bussin ikkunan läpi otettu.
Ruutuasemakaava on hallitseva, kadut kulkevat viivasuorina kilometrikaupalla ja ovat jyrkkiä ala- ja ylämäkiä täynnä. Ei siis ole ihme, että monien elokuvien takaa-ajotilanteita on filmattu täällä. Komealtahan se näyttää, kun auto lentää ilmassa, ja alas laskeutuessa pakoputki iskee katua vastaan kipinöitä. Pitkän kadun varrella ehtii kaupunkikuvakin muuttua, varakkaammalta alueelta siirrytään vaatimattomampiin ympyröihin. Korkeimmat pilvenpiirtäjät ovat sijoittuneet miltei ryppääksi finanssikeskuksen. Sen lähettyvillä on myös Chinatown muistuttamassa edellisen vuosisadan maahanmuuttajista. Ensimmäisenä alla on hotel-limme Shannon Courtin sisäänkäytnti. Matkalla nähtiin myös pätkä sumuista Golden Gate-siltaa, yhtä kau-pungin tunnusomaisimmista maamerkeistä.
Chinatown taitaa olla Amerikan suurimpia, tulihan San Franciscoon 1800-luvun lopulla tulvimalla kiinalaisia sinne onneaan etsimään.
Ihmisiä tässä kaupunginosassa riitti, ja kaupat olivat täynnä jos minkälaista tuotetta, ruuasta ja vaatteista kaikenmaailman härpäkkeisiin. En ole ollut koskaan sellaisessa tungoksessa, en ennen eikä jälkeen. Välillä siinä ihmismassassa ek-syimme toisistamme. Helppoa oli vaimo kuitenkin löytää, sillä hänen päänsä keikkui siellä useimpien yläpuolella alle 170 sentin pituudestaan huolimatta. Itse tunsin olevani jättiläisenä lilliputtien maassa. Meikäläisen makuun ylenpalttista koristeellisuutta siellä oli kaikkialla. Oikeastaan helpotti, kun moisesta kokemuksesta päästiin ulos alueen laidalla.
Ihmisiä tässä kaupunginosassa riitti, ja kaupat olivat täynnä jos minkälaista tuotetta, ruuasta ja vaatteista kaikenmaailman härpäkkeisiin. En ole ollut koskaan sellaisessa tungoksessa, en ennen eikä jälkeen. Välillä siinä ihmismassassa ek-syimme toisistamme. Helppoa oli vaimo kuitenkin löytää, sillä hänen päänsä keikkui siellä useimpien yläpuolella alle 170 sentin pituudestaan huolimatta. Itse tunsin olevani jättiläisenä lilliputtien maassa. Meikäläisen makuun ylenpalttista koristeellisuutta siellä oli kaikkialla. Oikeastaan helpotti, kun moisesta kokemuksesta päästiin ulos alueen laidalla.
Tavarataloihinkin tutustuttiin. Monet olivat kertoneet, että San Franciscosta saa edullisesti upeita vaat-teita. Niinpä mekin ohjauduimme ostoksilla keskustan Macy´s -tavaratalossa, josta ostettiin vaimolle ilta-puku ja muitakin vaatteita. Minulle löytyi kaunis punasävyinen solmio, jota käytän tietyn värisissä puvuissa yhä.
Pistäydyimme myös pika pikaa ylellisessä Saks Fifth Avenuen myymälässä. Kysymyksessä on yhdysval-talainen luksustavaratalojen ketju, jonka juuret ulottuvat perustajaansa Andrew Saksiin ja peräti 1800-luvun lopulle. San Franciscon tavaratalo avattiin vuonna 1952. Nyt 2000-luvun puolella ketjun myymälöitä on vähennetty, mutta tämän korvaukseksi niitä on perustettu muille vauraiden kuluttajien markkinoille, mm. Saudi-Arabiaan, Arabiemiraatteihin, Bahrainiin, Kazakstaniin ja Meksikoon.
Pääsimme kyllä myymälään sisään, mutta henkilökunta ei vähääkään kiinnittänyt meihin huomiota. Ennen kuin vähin äänin peräydyimme ovelle, näimme toisessa kerroksessa kyllä jonkun arabisheikin tyypillisessä valkoisessa kaavussaan istuskelevan sohvalla kun liukas myyjä esitteli luomuksia hänen kahdelle naisseura-laiselleen, vaimoja kai ne olivat. Ei sentään koko haaremia ollut mukana. Amerikassa on myös sellaisia tavarataloja, jotka aukeavat vain puhelimella tilattaessa. Tällainen oli jo siihen aikaan mm. Los Angelesissa. Silti niiden valikoimat ovat yhtä monipuolisia kuin muissakin ns. vähän paremmissa liikkeissä.
Pistäydyimme myös pika pikaa ylellisessä Saks Fifth Avenuen myymälässä. Kysymyksessä on yhdysval-talainen luksustavaratalojen ketju, jonka juuret ulottuvat perustajaansa Andrew Saksiin ja peräti 1800-luvun lopulle. San Franciscon tavaratalo avattiin vuonna 1952. Nyt 2000-luvun puolella ketjun myymälöitä on vähennetty, mutta tämän korvaukseksi niitä on perustettu muille vauraiden kuluttajien markkinoille, mm. Saudi-Arabiaan, Arabiemiraatteihin, Bahrainiin, Kazakstaniin ja Meksikoon.
Pääsimme kyllä myymälään sisään, mutta henkilökunta ei vähääkään kiinnittänyt meihin huomiota. Ennen kuin vähin äänin peräydyimme ovelle, näimme toisessa kerroksessa kyllä jonkun arabisheikin tyypillisessä valkoisessa kaavussaan istuskelevan sohvalla kun liukas myyjä esitteli luomuksia hänen kahdelle naisseura-laiselleen, vaimoja kai ne olivat. Ei sentään koko haaremia ollut mukana. Amerikassa on myös sellaisia tavarataloja, jotka aukeavat vain puhelimella tilattaessa. Tällainen oli jo siihen aikaan mm. Los Angelesissa. Silti niiden valikoimat ovat yhtä monipuolisia kuin muissakin ns. vähän paremmissa liikkeissä.
Oopperan kummitus. Illalla kävimme Curran Theatressa katsomassa Oopperan kummitusta. Heräteostoksena saimme samana päivänä liput enää kaikkein ylimmälle parvelle, jonne kaiken lisäksi kuljettiin aivan eri rapusta, todellinen vaatimattoman kansanosan piippuhylly siis.
Näyttämön kaikkia tapahtumia emme parhaasta kulmasta nähneet, upeat kulissit kyllä nousivat ja laskivat, jotain tulta ja räiskintää siinä oli näin jälkikäteen monen vuoden päästä muistellen. Yleisö palkitsi parhaita suorituksia taputtaen ja välillä jopa huutaen. Pukeutuminen siellä alhaallakin oli kirjavaa, iltapuvuista villapaitaan. Aikamoisella juhlatuulella siellä oltiin muutenkin, ainakin kolme noin kahdeksan-metristä limusiinia smokkipukuisine kuljettajineen odotti ulkona näy-töksen päätyttyä.
Andrew Lloyd Webberin 1986 säveltämät laulut soivat komeasti, ja kolmiodraama hehkui. Oopperastahan tässä ei tiukasti ottaen monen-kaan mielestä ole kysymys, mutta musikaalina se on vailla vertaa. Se on säilyttänyt suosionsa näihin päiviin asti, ja varmaan vielä hyvinkin pitkään. Suomen Kansallisoopperassa sitä esitettiin vuonna 2015. Siellä syvällä Pariisin oopperan kellareissahan se syrjitty kummitus täälläkin naamioituneena eleli. Christinen kanssa laulettu duetto siellä oopperatalon kellarissa jäi soimaan päässä. Helsingissä lavastus oli goottityyli-nen, musta ja oudon tuntuinen, luola ja venematka siellä alhaalla jäivät mieleen. Muistikuvat San Franciscon Curranista ovat jo niin hiipuneet, että en pysty näitä kahden eri aikakauden esityksiä vertaamaan toisiinsa.
Fisherman´s Wharfin laituri 39 on kuuluisa kaupoistaan ja tapahtumistaan, sekä tietysti merileijonista, jotka olivat asettuneet päivälevolle laiturin edustalla oleville lautoille. Pelkästä laiturista kuitenkaan ei ole kyse, sillä noin puolen kilometrin matkalla on kaksikerroksisia rakennuksia keskustoreineen. Ulkokehällä on erilaisia ravintoloita, joista valitsimme erään toisen kerroksen upean kalaravintolan. Ikkunoista oli hauska katsella satamaa, johon tuli ja meni upeita yksityisveneitä toinen toisensa perään. Kauempana ulapalla seilasivat isommat laivat. Aivan lähellä sijaitsi myös Alcatraxin vankilasaari. Sinne meni määräaikoina laiva, mutta se ei mitenkään sopinut aikatauluihimme. Näin minunkin kokemukseni saaresta jäivät vain aikoinaan suurta suosiota saavuttaneen Papillon –elokuvan varaan.
Söimme grillattua lohta vihreiden ja valkoisten spaghettisuikaleiden ja todella maukkaiden maissinjyvien kanssa. Annos oli amerikkalaiseen tapaan iso ja herkullinen. Satama vilisi erilaisia tapahtumia lasten tanssiesitykistä aina sirkustemppuilijoihin asti. Täälläkin oli niitä patsasesiintyjiä; esiintyjä liikahti aina kun raha kilahti rasiaan. Sen jälkeen hän taas jäykistyi.
Oopperan kummitus. Illalla kävimme Curran Theatressa katsomassa Oopperan kummitusta. Heräteostoksena saimme samana päivänä liput enää kaikkein ylimmälle parvelle, jonne kaiken lisäksi kuljettiin aivan eri rapusta, todellinen vaatimattoman kansanosan piippuhylly siis.
Näyttämön kaikkia tapahtumia emme parhaasta kulmasta nähneet, upeat kulissit kyllä nousivat ja laskivat, jotain tulta ja räiskintää siinä oli näin jälkikäteen monen vuoden päästä muistellen. Yleisö palkitsi parhaita suorituksia taputtaen ja välillä jopa huutaen. Pukeutuminen siellä alhaallakin oli kirjavaa, iltapuvuista villapaitaan. Aikamoisella juhlatuulella siellä oltiin muutenkin, ainakin kolme noin kahdeksan-metristä limusiinia smokkipukuisine kuljettajineen odotti ulkona näy-töksen päätyttyä.
Andrew Lloyd Webberin 1986 säveltämät laulut soivat komeasti, ja kolmiodraama hehkui. Oopperastahan tässä ei tiukasti ottaen monen-kaan mielestä ole kysymys, mutta musikaalina se on vailla vertaa. Se on säilyttänyt suosionsa näihin päiviin asti, ja varmaan vielä hyvinkin pitkään. Suomen Kansallisoopperassa sitä esitettiin vuonna 2015. Siellä syvällä Pariisin oopperan kellareissahan se syrjitty kummitus täälläkin naamioituneena eleli. Christinen kanssa laulettu duetto siellä oopperatalon kellarissa jäi soimaan päässä. Helsingissä lavastus oli goottityyli-nen, musta ja oudon tuntuinen, luola ja venematka siellä alhaalla jäivät mieleen. Muistikuvat San Franciscon Curranista ovat jo niin hiipuneet, että en pysty näitä kahden eri aikakauden esityksiä vertaamaan toisiinsa.
Fisherman´s Wharfin laituri 39 on kuuluisa kaupoistaan ja tapahtumistaan, sekä tietysti merileijonista, jotka olivat asettuneet päivälevolle laiturin edustalla oleville lautoille. Pelkästä laiturista kuitenkaan ei ole kyse, sillä noin puolen kilometrin matkalla on kaksikerroksisia rakennuksia keskustoreineen. Ulkokehällä on erilaisia ravintoloita, joista valitsimme erään toisen kerroksen upean kalaravintolan. Ikkunoista oli hauska katsella satamaa, johon tuli ja meni upeita yksityisveneitä toinen toisensa perään. Kauempana ulapalla seilasivat isommat laivat. Aivan lähellä sijaitsi myös Alcatraxin vankilasaari. Sinne meni määräaikoina laiva, mutta se ei mitenkään sopinut aikatauluihimme. Näin minunkin kokemukseni saaresta jäivät vain aikoinaan suurta suosiota saavuttaneen Papillon –elokuvan varaan.
Söimme grillattua lohta vihreiden ja valkoisten spaghettisuikaleiden ja todella maukkaiden maissinjyvien kanssa. Annos oli amerikkalaiseen tapaan iso ja herkullinen. Satama vilisi erilaisia tapahtumia lasten tanssiesitykistä aina sirkustemppuilijoihin asti. Täälläkin oli niitä patsasesiintyjiä; esiintyjä liikahti aina kun raha kilahti rasiaan. Sen jälkeen hän taas jäykistyi.
Muir Woods. Matkalla punapuumetsään kaupungin pohjoispuolella ylitettiin ensin Golden Gate. Bussin ikkunasta otetusta kuvasta saa vain kalpean aavistuksen valtavista vaijerirakennelmista. Kohteemme oli Muir Woodsin kansallispuisto, joka on osa Oregonin eteläosasta Montereyn alueelle San Franciscon eteläpuolelle pitkin Tyynen meren rantaa kapeana vyöhykkeenä ulottuvaa punapuuvyöhykettä.
Korkeimmat puut olivat satametrisiä ja noin 900 vuotta vanhoja. Ne tarvitsevat kasvaakseen valtamereltä tulevaa sumua ja kosteutta.
Korkeimmat puut olivat satametrisiä ja noin 900 vuotta vanhoja. Ne tarvitsevat kasvaakseen valtamereltä tulevaa sumua ja kosteutta.
7.3. Kulta ja kunnia eivät ole ikuisia
Amsterdamin kautta Rion kisoihin
Tämän vuoden Euroopan mestaruuskilpailuihin Suomi lähetti varsin suuren joukkueen. Osalla oli vahvat näytöt, osa lähetettiin vain suurin toivein. Valinnoista ei tällä kertaa etukäteen juuri kuulunut arvostelua, jälkikäteenhän niitä tapaa tulla vähän siihen sävyyn, että mitä minä sanoin. Tämä on tietysti hedelmätön lähestymistapa. Varsinkin nuoret urheilijat ovat oppimassa, ja heille täytyy antaa oikeus epäonnistua. Muistuu mieleeni eräs Marja-Liisa Hämäläinen, jota vielä aivan 1980-luvun alussa aika ilkeästi haukuttiin jatkuvasti pieleen menneiden arvokisojen takia. Mutta sitten tulivat vuoden 1984 Sarajevon talviolympia-laiset, joissa hän voitti kolme kultamitalia. Jatkoakin seurasi. Tänä vuonna Marja-Liisa Kirvesniemi sai ansaitsemansa urheilijaeläkkeen.
Eli nuorille pitää antaa mahdollisuuksia, myös vanhemmille, vaikka heiltä ei olisikaan varmuudella odo-tettavissa menestystä. Ja kuka sen tietää, mitä voi tapahtua. Ylipäätään suuri joukkue on Suomelle eduksi, huomaavathan ulkomaalaisetkin, että olemme mukana. Ja kun joukkue on suuri, näkevät nuoret kyvyt, että heilläkin voi joskus olla mahdollisuuksia päästä mukaan. Enkä paheksuisi sitäkään, että arvokisat olisivat palkkio pitkästä ja menestyksellisestä urasta. Kohtuullisesti meni joukkueelta nytkin, tulihan sieltä se perinteinen keihäsmitali ja muutamia pistesijoja kuten ennenkin.
Eräs ongelma on kyllä jo muhimassa. Antti Ruuskanen sai pronssia kipeästä kyljestään huolimatta. Mutta miten jatkossa? Kaikki neljä 80 metrin miestämme ovat jo kolmikymppisiä, osa jo selvästi yli. Pikkuvammat alkavat lisääntyä. Kaikki neljä ovat siis uransa viimeisissä vuosissa. Mitä tämän jälkeen? Nyt pitäisi vuoroaan olla odottamassa vähintään puolisen tusinaa nuoria 70 metriä heittäneitä. Olen ehkä vähän huonosti seuran-nut tilastoja, mutta ongelma on kuitenkin joka tapauksessa olemassa.
Kuinka kauan urheilijan itse sitten kannattaa epätoivoisesti yrittää pysyä mukana. Jossain vaiheessa tulee pakostakin eteen tilanne, että ratkaisu on tehtävä. Pitkään huipulla olleet alkavat jo kolmikymppisinä olla herkkiä saamaan urheilijoille tyypillisiä vammoja, ikä vie vähitellen muutenkin terän. Paha vain, että urheilija ei ole tilanteessaan yksin, toiveita jatkamiseen saattavat asettaa lähipiiri ja valmentajat, ehkä liitto-, mah-dollisesti seurajohtajatkin.
--------
Kuinka kauan urheilu-uraa kannattaa jatkaa ?
Kun aikaisemmin kommentoin näillä sivuilla tämän vuoden Salpausselän kisoja, valitin, että miesten hiihdon ja erityisesti mäkihypyn tilanne on meillä huono. Yhdyin siis monien samanlaisten pessimistiseen kuoroon. Sitten palkattiin Itävallasta mäkivalmentaja, jolle tietysti pitää antaa työrauha. Mutta jotain pitäisi muuttaa, samaa mieltä ovat lukuisat minua paremmatkin kirjoittajat. Kritisoin erityisesti sitä, että vuodesta toiseen leiritetään menneen ajan suuruuksia unohtaen, että heistä useimpien aika on jo ohi. Nuoriin pitäisi satsata, antaa tukea ja hoitaa sponsoriasioita. Tämä silläkin uhalla, että pariin vuoteen ei minkäänlaista menestystä olisi tulossa.
Jatkan tässä vielä samaa jeremiadiani, tosin seuraavassa viittaan paljolti myös kokeneiden urheilukom-mentaattorien ajatuksiin. Kevään korvalla ainoa ampumahiihdon tähtemme mietti jatkamista. Jos ihminen hankkii talvikaudesta urheilemalla 128.000 euroa, ei ole helppoa siirtyä tavallisiin siviilitöihin. Summa taitaa osoittaa bruttotulot, erilaisia urheilusta johtuvia menoja on kyllä paljon. Mutta jää siitä vielä käteenkin. Sitä paitsi urheilija ei aina itse tee päätöstä, sillä monet muut ovat taloudellisesti hänen menestyksestään riip-puvaisia. On valmentajia, urheilujohtajia, perheenjäseniä ja ehkä sukulaisiakin, ja myös niitä, joille luopu-minen olisi imagohaitta. Joissain kolumneissa jo surkuteltiin, miten käy koko ampumahiihtoliiton, jos Kaisa lopettaa.
Paineita siis hänellä riittää. Lopulta hän päätti jatkaa pari vuotta. En tiedä, mitä Kaisa alkaisi tehdä urheilu-uran jälkeen. Hän on ylioppilas ja on vuosia sitten ainakin aloittanut fysiikan opinnot aineenopetta-jalinjalla. Olkoon miten tahansa, Kaisan aurinkoinen olemus ja luonteva kommunikointikyky kyllä antavat ymmärtää, että hän siviilissäkin ”perkaa etunsa”, kuten Etelä-Pohjanmaalla tavataan sanoa.
Onhan näitä toki muitakin, takavuosien huippu-uimaria valmensi ainakin joskus hänen äitinsä, veli toimi managerina. Tulokset ja tulotkin vähenevät, mutta pahinta on, että samalla tiimalasi tyhjenee. Kolmi- tai nelikymppisenä ei enää ole aikaa ja mahdollisuuksia kouluttautua sellaisin tehtäviin, jotka olisivat olleet aikaisemmin mahdollisuuksien rajoissa. Mutta vielä pahemminkin voi käydä. Hiihtäjät, mäkihyppääjät, uima-rit ja monet muutkin sentään säilyvät terveinä, ainoana rajoitteenaan ikä.
Takavuosina meilläkin hankittiin nousevien ammattinyrkkeilijöiden vastustajiksi ulkomailta kehäraakkeja, joilla joskus oli ollut komeita titteleitä. Kun säälittäviä tyrmäysvoittoja tuli, annettiin niille liian suuri merki-tys. Asia on tulossa jälleen ajankohtaiseksi rehdin ja arvostetun Robert Heleniuksen kohdalla. Kaikki unelmat päättyivät ainakin toistaiseksi 3.4. Johann Duhaupasin oikeaan suoraan kuudennessa erässä. Olisi tietenkin musertavaa todeta, että kaikki olisi menetetty. Helenius kertoi 32 vuotta kestäneen elämänsä aikana keskittyneensä nyrkkeilyyn 17 vuotta. Kun ihminen ja koko ympäristö on tuudittautunut voittamattomuuden harhaan, on pudotus sitäkin hirveämpi. Luultavasti Robert selviää varsin vähäisillä fyysisillä vammoilla, monelle muulle on käynyt paljon pahemmin. Mutta ei selviä hänkään pitkään, jos ura jatkuu tästä eteenpäin. Turha on haaveilla maailman mestaruudesta, kun edes Duhaupas ei ole varteen otettava tekijä maailman todella parhaita vastaan. Toivon hartaasti hienolle urheilijalle hänelle paremmin sopivia tehtäviä. Kaipa sellaisia jostain löytyy. Usein kyllä ystävät kaikkoavat, kun mitään mainetta ei enää ole odotettavissa eikä etuja jaettavissa.
Entisaikaan maatalojen pojat ja tyttäret jatkoivat kotitiloillaan. Monista urheilijoista tuli poliiseja, mutta nyt tämä tie on suurimmaksi osaksi tukossa. Fyysisistä suorituksista saa poliisiammattikorkeakoulun pääsyko-keissa vain 20 % pisteistä, pääpaino on kielellisillä valmiuksilla ja soveltuvuuskokeiden tuloksilla. Eikä mitaleja kysellä. Suuri kiitos pitääkin kohdistaa lajiliitoille, jotka ovat laatineet koulutussuunnitelmia eri oppilaitosten kanssa. Moni saa tätä kautta työtä liikunnan parissa. Iso osa ei kyllä mitään tarvitse, esimer-kiksi dipl. ins. Marjo Matikainen-Karlström kyllä pärjää omillaan, samoin vaikkapa 1980-luvun EM- mitalis-tipainijat dipl. ins. Jukka Rauhala ja hänen veljensä lääket. tri Pekka Rauhala. Monia muitakin tietenkin on. Luulen, että toisaalta useimmat NHL-jääkiekkoilijamme ovat lähteneet rapakon taa pelkkä peruskoulun todistus taskussaan. Ja useimmiten menee hyvin. Eläkerahatkin tulee tienattua, eikä tarvitse harmitella edes Suomen verotusta.
Niin opiskelu kuin urheilu-urakin vaativat täysimääräistä panostamista. Vaikea niitä on yhdistää, ja vaikeaa on ajoissa ratkaista, kumpaan kannattaa enemmän keskittyä. Toisilta se onnistuu, toisilta ei.
Amsterdamin kautta Rion kisoihin
Tämän vuoden Euroopan mestaruuskilpailuihin Suomi lähetti varsin suuren joukkueen. Osalla oli vahvat näytöt, osa lähetettiin vain suurin toivein. Valinnoista ei tällä kertaa etukäteen juuri kuulunut arvostelua, jälkikäteenhän niitä tapaa tulla vähän siihen sävyyn, että mitä minä sanoin. Tämä on tietysti hedelmätön lähestymistapa. Varsinkin nuoret urheilijat ovat oppimassa, ja heille täytyy antaa oikeus epäonnistua. Muistuu mieleeni eräs Marja-Liisa Hämäläinen, jota vielä aivan 1980-luvun alussa aika ilkeästi haukuttiin jatkuvasti pieleen menneiden arvokisojen takia. Mutta sitten tulivat vuoden 1984 Sarajevon talviolympia-laiset, joissa hän voitti kolme kultamitalia. Jatkoakin seurasi. Tänä vuonna Marja-Liisa Kirvesniemi sai ansaitsemansa urheilijaeläkkeen.
Eli nuorille pitää antaa mahdollisuuksia, myös vanhemmille, vaikka heiltä ei olisikaan varmuudella odo-tettavissa menestystä. Ja kuka sen tietää, mitä voi tapahtua. Ylipäätään suuri joukkue on Suomelle eduksi, huomaavathan ulkomaalaisetkin, että olemme mukana. Ja kun joukkue on suuri, näkevät nuoret kyvyt, että heilläkin voi joskus olla mahdollisuuksia päästä mukaan. Enkä paheksuisi sitäkään, että arvokisat olisivat palkkio pitkästä ja menestyksellisestä urasta. Kohtuullisesti meni joukkueelta nytkin, tulihan sieltä se perinteinen keihäsmitali ja muutamia pistesijoja kuten ennenkin.
Eräs ongelma on kyllä jo muhimassa. Antti Ruuskanen sai pronssia kipeästä kyljestään huolimatta. Mutta miten jatkossa? Kaikki neljä 80 metrin miestämme ovat jo kolmikymppisiä, osa jo selvästi yli. Pikkuvammat alkavat lisääntyä. Kaikki neljä ovat siis uransa viimeisissä vuosissa. Mitä tämän jälkeen? Nyt pitäisi vuoroaan olla odottamassa vähintään puolisen tusinaa nuoria 70 metriä heittäneitä. Olen ehkä vähän huonosti seuran-nut tilastoja, mutta ongelma on kuitenkin joka tapauksessa olemassa.
Kuinka kauan urheilijan itse sitten kannattaa epätoivoisesti yrittää pysyä mukana. Jossain vaiheessa tulee pakostakin eteen tilanne, että ratkaisu on tehtävä. Pitkään huipulla olleet alkavat jo kolmikymppisinä olla herkkiä saamaan urheilijoille tyypillisiä vammoja, ikä vie vähitellen muutenkin terän. Paha vain, että urheilija ei ole tilanteessaan yksin, toiveita jatkamiseen saattavat asettaa lähipiiri ja valmentajat, ehkä liitto-, mah-dollisesti seurajohtajatkin.
--------
Kuinka kauan urheilu-uraa kannattaa jatkaa ?
Kun aikaisemmin kommentoin näillä sivuilla tämän vuoden Salpausselän kisoja, valitin, että miesten hiihdon ja erityisesti mäkihypyn tilanne on meillä huono. Yhdyin siis monien samanlaisten pessimistiseen kuoroon. Sitten palkattiin Itävallasta mäkivalmentaja, jolle tietysti pitää antaa työrauha. Mutta jotain pitäisi muuttaa, samaa mieltä ovat lukuisat minua paremmatkin kirjoittajat. Kritisoin erityisesti sitä, että vuodesta toiseen leiritetään menneen ajan suuruuksia unohtaen, että heistä useimpien aika on jo ohi. Nuoriin pitäisi satsata, antaa tukea ja hoitaa sponsoriasioita. Tämä silläkin uhalla, että pariin vuoteen ei minkäänlaista menestystä olisi tulossa.
Jatkan tässä vielä samaa jeremiadiani, tosin seuraavassa viittaan paljolti myös kokeneiden urheilukom-mentaattorien ajatuksiin. Kevään korvalla ainoa ampumahiihdon tähtemme mietti jatkamista. Jos ihminen hankkii talvikaudesta urheilemalla 128.000 euroa, ei ole helppoa siirtyä tavallisiin siviilitöihin. Summa taitaa osoittaa bruttotulot, erilaisia urheilusta johtuvia menoja on kyllä paljon. Mutta jää siitä vielä käteenkin. Sitä paitsi urheilija ei aina itse tee päätöstä, sillä monet muut ovat taloudellisesti hänen menestyksestään riip-puvaisia. On valmentajia, urheilujohtajia, perheenjäseniä ja ehkä sukulaisiakin, ja myös niitä, joille luopu-minen olisi imagohaitta. Joissain kolumneissa jo surkuteltiin, miten käy koko ampumahiihtoliiton, jos Kaisa lopettaa.
Paineita siis hänellä riittää. Lopulta hän päätti jatkaa pari vuotta. En tiedä, mitä Kaisa alkaisi tehdä urheilu-uran jälkeen. Hän on ylioppilas ja on vuosia sitten ainakin aloittanut fysiikan opinnot aineenopetta-jalinjalla. Olkoon miten tahansa, Kaisan aurinkoinen olemus ja luonteva kommunikointikyky kyllä antavat ymmärtää, että hän siviilissäkin ”perkaa etunsa”, kuten Etelä-Pohjanmaalla tavataan sanoa.
Onhan näitä toki muitakin, takavuosien huippu-uimaria valmensi ainakin joskus hänen äitinsä, veli toimi managerina. Tulokset ja tulotkin vähenevät, mutta pahinta on, että samalla tiimalasi tyhjenee. Kolmi- tai nelikymppisenä ei enää ole aikaa ja mahdollisuuksia kouluttautua sellaisin tehtäviin, jotka olisivat olleet aikaisemmin mahdollisuuksien rajoissa. Mutta vielä pahemminkin voi käydä. Hiihtäjät, mäkihyppääjät, uima-rit ja monet muutkin sentään säilyvät terveinä, ainoana rajoitteenaan ikä.
Takavuosina meilläkin hankittiin nousevien ammattinyrkkeilijöiden vastustajiksi ulkomailta kehäraakkeja, joilla joskus oli ollut komeita titteleitä. Kun säälittäviä tyrmäysvoittoja tuli, annettiin niille liian suuri merki-tys. Asia on tulossa jälleen ajankohtaiseksi rehdin ja arvostetun Robert Heleniuksen kohdalla. Kaikki unelmat päättyivät ainakin toistaiseksi 3.4. Johann Duhaupasin oikeaan suoraan kuudennessa erässä. Olisi tietenkin musertavaa todeta, että kaikki olisi menetetty. Helenius kertoi 32 vuotta kestäneen elämänsä aikana keskittyneensä nyrkkeilyyn 17 vuotta. Kun ihminen ja koko ympäristö on tuudittautunut voittamattomuuden harhaan, on pudotus sitäkin hirveämpi. Luultavasti Robert selviää varsin vähäisillä fyysisillä vammoilla, monelle muulle on käynyt paljon pahemmin. Mutta ei selviä hänkään pitkään, jos ura jatkuu tästä eteenpäin. Turha on haaveilla maailman mestaruudesta, kun edes Duhaupas ei ole varteen otettava tekijä maailman todella parhaita vastaan. Toivon hartaasti hienolle urheilijalle hänelle paremmin sopivia tehtäviä. Kaipa sellaisia jostain löytyy. Usein kyllä ystävät kaikkoavat, kun mitään mainetta ei enää ole odotettavissa eikä etuja jaettavissa.
Entisaikaan maatalojen pojat ja tyttäret jatkoivat kotitiloillaan. Monista urheilijoista tuli poliiseja, mutta nyt tämä tie on suurimmaksi osaksi tukossa. Fyysisistä suorituksista saa poliisiammattikorkeakoulun pääsyko-keissa vain 20 % pisteistä, pääpaino on kielellisillä valmiuksilla ja soveltuvuuskokeiden tuloksilla. Eikä mitaleja kysellä. Suuri kiitos pitääkin kohdistaa lajiliitoille, jotka ovat laatineet koulutussuunnitelmia eri oppilaitosten kanssa. Moni saa tätä kautta työtä liikunnan parissa. Iso osa ei kyllä mitään tarvitse, esimer-kiksi dipl. ins. Marjo Matikainen-Karlström kyllä pärjää omillaan, samoin vaikkapa 1980-luvun EM- mitalis-tipainijat dipl. ins. Jukka Rauhala ja hänen veljensä lääket. tri Pekka Rauhala. Monia muitakin tietenkin on. Luulen, että toisaalta useimmat NHL-jääkiekkoilijamme ovat lähteneet rapakon taa pelkkä peruskoulun todistus taskussaan. Ja useimmiten menee hyvin. Eläkerahatkin tulee tienattua, eikä tarvitse harmitella edes Suomen verotusta.
Niin opiskelu kuin urheilu-urakin vaativat täysimääräistä panostamista. Vaikea niitä on yhdistää, ja vaikeaa on ajoissa ratkaista, kumpaan kannattaa enemmän keskittyä. Toisilta se onnistuu, toisilta ei.
7.2. Madeira 2. Santa Maria de Colombo
Toinen matka Madeiralle 26.6 -3.7. 2000
Toinen matka Madeiralle 26.6 -3.7. 2000
Tämä toinen matka oli pitkälti edellisen toisinto, tosin levadakävelyt tehtiin aivan uusiin suuntiin, osin toisenlaisiin maise-miinkin. Tällä kertaa ehdimme tutustua paremmin myös Funchalin kaupunkiin, sen toreihin ja puistoihin. Kauppahallissa oli tarjolla valtavasti kukkia, erilaisia he-delmiä ja vihanneksia. Varsinainen elä-mys oli kuitenkin kalahalli, jossa meille vieraiden lajien määrä oli valtava ja ha-jumaailma suorastaan mykistävä. Hyvin kiintoisa oli erityisesti syvänmeren kala espada, jota muuten saimme pari kertaa syödäksemme myös hotellissa.
Oheisessa galleriassa on ensin kuva Funchalin läpi virtaavasta joesta, sitten hedelmätorilta, ja lopuksi arkkitehtooni-sesti kiinnostavasta kasinosta
Oheisessa galleriassa on ensin kuva Funchalin läpi virtaavasta joesta, sitten hedelmätorilta, ja lopuksi arkkitehtooni-sesti kiinnostavasta kasinosta
Ohjelmaan kuului myös madeiralaisilta lähistöllä olevassa vuoriston maalaisky-lässä. Oli paikallisia ruokia monta lajia, vartaissa paistettuja erilaisia lihoja ja tietysti viinejä. Silmäniloa saatiin taidok-kaista kansantansseista, ja korvaa miel-lyttivät fadolaulut.
Tämänkertaisista levadoista jäi parhaiten mieleen Levada Do Tornos. Pari muuta-kin matkaa tehtiin, mutta olkoon tämä ainoana esimerkkinä jotta ei tulisi tois-toa. Matkaan lähdettiin Funchalin yläpuo-lella sijaitsevan Monten kirkon viereltä. Ensin pientä laskua mutta sitten vartti-tunnin ajan nousua varsinaiselle lähtö-paikalle. Päivä oli kuuma ja aurinkoinen, onneksi kulku viileässä laakeripuumetsässä ja pikku luolissa helpotti. Linnut lauloivat ja kukkaset kukkivat eri väreissä. Oli valtavia hortensiapensaita ja kliivian näköiset kasvit yrittivät sinnitellä vuorenseinämillä valkoi-sia ja punaisia kukkiaan ojennellen. Bellikset yrittivät säilyä levadapolkujen reunamilla.
Luolissa kuljettiin täälläkin, välillä myös aivan ihmisten pihapiirien rajoilla. Kolmannessa kuvassa on lähtö-paikan eli Monten kirkon lähellä oleva näköalatasanne. Sieltä oli upeat näköalat kohti Funchalia ja merta. Nämä ihmiset olivat kokoontuneet seuraamaan, miten jotkut uskaliaat turistit laskettelivat kahden paikallisen miehen ohjaamalla puujalaksisella kelkalle pitkin mutkaista asfalttitietä kohti Funchalia.
Tämänkertaisista levadoista jäi parhaiten mieleen Levada Do Tornos. Pari muuta-kin matkaa tehtiin, mutta olkoon tämä ainoana esimerkkinä jotta ei tulisi tois-toa. Matkaan lähdettiin Funchalin yläpuo-lella sijaitsevan Monten kirkon viereltä. Ensin pientä laskua mutta sitten vartti-tunnin ajan nousua varsinaiselle lähtö-paikalle. Päivä oli kuuma ja aurinkoinen, onneksi kulku viileässä laakeripuumetsässä ja pikku luolissa helpotti. Linnut lauloivat ja kukkaset kukkivat eri väreissä. Oli valtavia hortensiapensaita ja kliivian näköiset kasvit yrittivät sinnitellä vuorenseinämillä valkoi-sia ja punaisia kukkiaan ojennellen. Bellikset yrittivät säilyä levadapolkujen reunamilla.
Luolissa kuljettiin täälläkin, välillä myös aivan ihmisten pihapiirien rajoilla. Kolmannessa kuvassa on lähtö-paikan eli Monten kirkon lähellä oleva näköalatasanne. Sieltä oli upeat näköalat kohti Funchalia ja merta. Nämä ihmiset olivat kokoontuneet seuraamaan, miten jotkut uskaliaat turistit laskettelivat kahden paikallisen miehen ohjaamalla puujalaksisella kelkalle pitkin mutkaista asfalttitietä kohti Funchalia.
Lähitalojen koirat aloittivat oman konserttinsa ensimmäisiä vaeltajia nähdessään, mutta polun vierellä laiduntavat vuohet vähät välittivät meistä. Niitä oli lieassa väliin jyrkilläkin rinteillä. Kaukana alhaalla näkyi Funchal ja vielä kauempana ja laajempana sininen meri.
Matkan päätavoitteena oli jälleen Pico Ruivo, vähällä ei siis ollut tarkoitus antaa periksi. Mutta jälleen kävi vanhanaikaisesti, vai pitäisikö sanoa onnellisesti. Edellisen päivän levadamatkalla tuuli otti märkään selkään niin, että oikeanpuoleinen iso selkälihas kipeytyi. Samalla tuntui vilustumisen ja alkavan flunssan oireita. Lopulta tajusin, ettei tuo vuoren rinnettä ylös rämpiminen enää kuulu tämän ikäisille. Lohdutukseksi päätim-me lähteä bussilla Funchalin yläpuolella sijaitsevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Selkä kipeytyi kyllä enti-sestään, mutta kipu oli kuitenkin tasaisella maalla jollain lailla siedettävä.
Matkan päätavoitteena oli jälleen Pico Ruivo, vähällä ei siis ollut tarkoitus antaa periksi. Mutta jälleen kävi vanhanaikaisesti, vai pitäisikö sanoa onnellisesti. Edellisen päivän levadamatkalla tuuli otti märkään selkään niin, että oikeanpuoleinen iso selkälihas kipeytyi. Samalla tuntui vilustumisen ja alkavan flunssan oireita. Lopulta tajusin, ettei tuo vuoren rinnettä ylös rämpiminen enää kuulu tämän ikäisille. Lohdutukseksi päätim-me lähteä bussilla Funchalin yläpuolella sijaitsevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Selkä kipeytyi kyllä enti-sestään, mutta kipu oli kuitenkin tasaisella maalla jollain lailla siedettävä.
Kasvitieteellinen puutarha, papu-kaijoja ja orkideoita
Kasvit oli jaoteltu alkuperämaitten mukaan. Tutut annansilmät ja ahkera-liisat olivat pieniä pensaita ja joulu-tähdet olivat muodostaneet melkoisia pensaikkoja.
Huikeimmalta taisi näyttää geomet-risesti rakennettu matalien kasvien aukio, jossa oli vuorotellen erivärisiä kukkia, välissä ruohoa. Yhdessä koh-taa oli todellinen erilaisten kaktusten muodostama puistikko, toisessa koh-taa oli palmuja ja altaissa kasvavia vesikasveja.
Papukaijapuistossa oli aikamoinen lajikirjo, monenlaisia ja monenvärisiä lintuja, jotka liikuskelivat tai keikkuivat häkkiensä oksarakennelmilla. Monenlaisia höyheniä ja monenlaisia kirjavia töyhtöjä. Monet olivat yksikseen, jotkut pareittain, pienempiä saattoi olla samassa häkissä useampia. Eräässä ryhmässä yksi oli valtias, joka pääsi ensiksi ja yksinään ruokakupille, Viimeisin rangissa oli se onneton, joka oli nokittu melkein sulattomaksi. Ainoa, jota ei oltu nokittu oli tuo valtias itse.
Puolen kilometriä alempana oli orkideapuutarha, mutta tässä vaiheessa nähtävää ja kuultavaa oli ollut niin paljon, että päivän annos oli jo saatu. Vain pieni vilkaisu riitti.
Aikaa oli tutustua tarkemmin myös itse Funchaliin ja sen puistoihin. Jättimäisiä etelän puita, palmuja vä-hän joka sorttia ja kaikkea muuta, mitä emme onnistuneet tunnistamaan. Kasinon pihallakin käytiin, mutta eihän se tietenkään ollut meikäläisiä varten. Arkkitehtuuri oli kumminkin aika mielenkiintoista.
Kasvit oli jaoteltu alkuperämaitten mukaan. Tutut annansilmät ja ahkera-liisat olivat pieniä pensaita ja joulu-tähdet olivat muodostaneet melkoisia pensaikkoja.
Huikeimmalta taisi näyttää geomet-risesti rakennettu matalien kasvien aukio, jossa oli vuorotellen erivärisiä kukkia, välissä ruohoa. Yhdessä koh-taa oli todellinen erilaisten kaktusten muodostama puistikko, toisessa koh-taa oli palmuja ja altaissa kasvavia vesikasveja.
Papukaijapuistossa oli aikamoinen lajikirjo, monenlaisia ja monenvärisiä lintuja, jotka liikuskelivat tai keikkuivat häkkiensä oksarakennelmilla. Monenlaisia höyheniä ja monenlaisia kirjavia töyhtöjä. Monet olivat yksikseen, jotkut pareittain, pienempiä saattoi olla samassa häkissä useampia. Eräässä ryhmässä yksi oli valtias, joka pääsi ensiksi ja yksinään ruokakupille, Viimeisin rangissa oli se onneton, joka oli nokittu melkein sulattomaksi. Ainoa, jota ei oltu nokittu oli tuo valtias itse.
Puolen kilometriä alempana oli orkideapuutarha, mutta tässä vaiheessa nähtävää ja kuultavaa oli ollut niin paljon, että päivän annos oli jo saatu. Vain pieni vilkaisu riitti.
Aikaa oli tutustua tarkemmin myös itse Funchaliin ja sen puistoihin. Jättimäisiä etelän puita, palmuja vä-hän joka sorttia ja kaikkea muuta, mitä emme onnistuneet tunnistamaan. Kasinon pihallakin käytiin, mutta eihän se tietenkään ollut meikäläisiä varten. Arkkitehtuuri oli kumminkin aika mielenkiintoista.
Kauppamiesten puristuksessa
Oli kyllä kuultu, että lomaosakkeiden kaupassa käytetään varsin hyökkääviä, tai ainakin voimakkaasti suos-tuttelevia keinoja. Tästäkin saatiin kokemuksia, tosin aivan omasta syystä. Oltiin välipäivänä harhailemassa kohti Funchalin keskustaa kun eteemme tupsahti nätti suomalainen tyttö mukamas katugallupia tekemään. Pelin henki oli selvä: ensin lapsellisen helppoja kysymyksiä, joissa ei voinut erehtyä. Sen jälkeen tyttö soitti jonnekin ja ilmoitti kohta, että olimme voittaneet risteilyn Santa Marialla, Kolumbuksen päälaivan kopiolla. Ymmärsimme kyllä mikä on pelin henki. Ajateltiin kuitenkin, että otetaan ilmaiset kahvit ja lippu laivalle. Ilmoitimme heti, että emme osta mitään, ainoastaan käymme tutustumassa kohteeseen.
Meille osoitetussa hotellissa jouduttiin kuitenkin ennennäkemättömään prässiin, imarteluun, suostutteluun ja houkutteluun. Eipä ihme, että monet ovat lomatunnelmissa eksyneet ostamaan lomaosakkeen ja katuneet sitä sitten kuten eräs häämatkalla ollut nuoripari, joka seuraavana päivänä yritti itkien perua kauppojaan.
Oli kyllä kuultu, että lomaosakkeiden kaupassa käytetään varsin hyökkääviä, tai ainakin voimakkaasti suos-tuttelevia keinoja. Tästäkin saatiin kokemuksia, tosin aivan omasta syystä. Oltiin välipäivänä harhailemassa kohti Funchalin keskustaa kun eteemme tupsahti nätti suomalainen tyttö mukamas katugallupia tekemään. Pelin henki oli selvä: ensin lapsellisen helppoja kysymyksiä, joissa ei voinut erehtyä. Sen jälkeen tyttö soitti jonnekin ja ilmoitti kohta, että olimme voittaneet risteilyn Santa Marialla, Kolumbuksen päälaivan kopiolla. Ymmärsimme kyllä mikä on pelin henki. Ajateltiin kuitenkin, että otetaan ilmaiset kahvit ja lippu laivalle. Ilmoitimme heti, että emme osta mitään, ainoastaan käymme tutustumassa kohteeseen.
Meille osoitetussa hotellissa jouduttiin kuitenkin ennennäkemättömään prässiin, imarteluun, suostutteluun ja houkutteluun. Eipä ihme, että monet ovat lomatunnelmissa eksyneet ostamaan lomaosakkeen ja katuneet sitä sitten kuten eräs häämatkalla ollut nuoripari, joka seuraavana päivänä yritti itkien perua kauppojaan.
Tarjous koski rakenteilla olevan viiden tähden hotellin sviittiä, jonka olisi saanut 60000-70000 markalla 30 vuodeksi, me jo pitkälti yli kuu-sikymppiset! Joka vuosi yksi viikko ilmaiseksi, edullista totta kai! Entä sitten lennot, ruokailut ja muut menot sekä tähän jalostuneeseen seuraan sopivat asusteet ja muu elämäntapa ! Mutta jos ei joka vuo-si haluaisikaan Madeiralle, voisi hankkiutua johonkin muuhun yhtä ylelliseen paikkaan jossain muussa yhtä kaukana olevassa maailman-kolkassa. Sopisiko se meille, ulko-ilmaihmisille, jotka mielellämme seikkailemme tutustumassa päivät pitkät uusiin maisemiin ja ihmisten elämään.
Kaikki tehtiin taiteen sääntöjen mukaan, parituntiseen rupeamaan kuului jatkuvaa sulavasti ja liukkaalla supliikilla esitettyä myyntipuhetta. Välilä kutsuttiin paikalle ”päällikkö”, oletettavasti myyjän vaimo vakuut-telemaan ostoksen mielekkyyttä. Olimme jo lähdössä, mutta meidät houkuteltiin vielä rantaan katsomaan rakenteilla olevaa hotellia, vietiin peräti autoilla pari sataa metriä. ”Katsokaa, tuolla olisivat teidän ikku-nanne, sieltä olisi varmaan hauskaa katsoa merta ja merenrantaa”.
Poispääsy alkoi tuntua hankalalta. Lopulta ilmoitin jälleen suoraan, että me emme osta mitään, nyt me lähdemme. ”Tietysti voitte jättää ne laivaliput antamatta, mutta ei se teille hyvää mainosta ole.” Liput saa-tiin, mutta tunnelma oli ennen kokematon: kauppamies näytti masentuneelta. Olimme siis olleet potentiaalisia ostajia, joihin hän nyt oli tuhlannut tuntikausia.
Kaikki tehtiin taiteen sääntöjen mukaan, parituntiseen rupeamaan kuului jatkuvaa sulavasti ja liukkaalla supliikilla esitettyä myyntipuhetta. Välilä kutsuttiin paikalle ”päällikkö”, oletettavasti myyjän vaimo vakuut-telemaan ostoksen mielekkyyttä. Olimme jo lähdössä, mutta meidät houkuteltiin vielä rantaan katsomaan rakenteilla olevaa hotellia, vietiin peräti autoilla pari sataa metriä. ”Katsokaa, tuolla olisivat teidän ikku-nanne, sieltä olisi varmaan hauskaa katsoa merta ja merenrantaa”.
Poispääsy alkoi tuntua hankalalta. Lopulta ilmoitin jälleen suoraan, että me emme osta mitään, nyt me lähdemme. ”Tietysti voitte jättää ne laivaliput antamatta, mutta ei se teille hyvää mainosta ole.” Liput saa-tiin, mutta tunnelma oli ennen kokematon: kauppamies näytti masentuneelta. Olimme siis olleet potentiaalisia ostajia, joihin hän nyt oli tuhlannut tuntikausia.
Santa Maria de Colombo
Seuraavana päivänä löysimme laivan sataman pohjukasta. Resuiset merimiehet 1400-luvun lopun asuissa viimeistelivät sitä lähtökuntoon. Tulimme niin ajoissa, että saatoimme valita itsellemme tuulensuojaiset, hyvät näköalapaikat. Laivakoira tervehti kaikki matkustajat, ja elävä kukko kiekui. Niin päästiin lähtemään, laiva lipui majesteetillisesti ulapalle, tosin dieselmoottorin voimin. Kohta nostettaisiin myös purjeet.
Kun päästiin satamasta ulos, alkoi noin kymmenpäisen delfiinilauman ilakointi laivan ympärillä. Valkovat-saiset delfiinit hyppivät milloin yksikseen, milloin viiden ryhmissä ylös ja alas, milloin oikealla, milloin va-semmalla puolen laivaa. Olivatko ne tottuneet saamaan jotain suuhunsa, en tiedä, ainakaan nyt ei annettu. Oltiin kuin näytöksessä Tampereen delfinaariossa. Erona oli vain se, että esiintyjiä oli niin paljon. Ne seu-rasivat mukana vielä pitkin matkaa. Käännöspaikalla tunnin päässä tarjottiin madeira-viiniä ja jotain hyvin maistuvaa kakkua.
Alkumatka tehtiin vastatuuleen pelkästään diesel-moottorin voimin. Paluumatkan alkaessa yksi merimie-histä nousi ketterästi ylös märssykoriin ja alkoi päästellä purjeita alas takilasta. Tuuli oli heikkoa, joten sen voimalla ei kyllä olisi mihinkään päästy. Vähän matkaa kyllä tultiin tunnelman saamiseksi, mutta sitten piti taas turvautua konevoimaan. Lopuksi mies tuli näytöksenomaisesti alas yhtä köyttä pitkin. Koko kolmitun-tinen vierähti nopeasti todella autenttisen tuntuisessa ympäristössä ja hauskassa seurassa. Ainoa menetys oli se, että tuuli yht´äkkiä sieppasi hyvin palvelleen lippikseni ja vei sen uhrina Ahdin valtakuntaan, vai mitä muinaisajan jumalia siellä Madeiran vesillä sitten ennen aikaan palvottiinkaan.
Seuraavana päivänä löysimme laivan sataman pohjukasta. Resuiset merimiehet 1400-luvun lopun asuissa viimeistelivät sitä lähtökuntoon. Tulimme niin ajoissa, että saatoimme valita itsellemme tuulensuojaiset, hyvät näköalapaikat. Laivakoira tervehti kaikki matkustajat, ja elävä kukko kiekui. Niin päästiin lähtemään, laiva lipui majesteetillisesti ulapalle, tosin dieselmoottorin voimin. Kohta nostettaisiin myös purjeet.
Kun päästiin satamasta ulos, alkoi noin kymmenpäisen delfiinilauman ilakointi laivan ympärillä. Valkovat-saiset delfiinit hyppivät milloin yksikseen, milloin viiden ryhmissä ylös ja alas, milloin oikealla, milloin va-semmalla puolen laivaa. Olivatko ne tottuneet saamaan jotain suuhunsa, en tiedä, ainakaan nyt ei annettu. Oltiin kuin näytöksessä Tampereen delfinaariossa. Erona oli vain se, että esiintyjiä oli niin paljon. Ne seu-rasivat mukana vielä pitkin matkaa. Käännöspaikalla tunnin päässä tarjottiin madeira-viiniä ja jotain hyvin maistuvaa kakkua.
Alkumatka tehtiin vastatuuleen pelkästään diesel-moottorin voimin. Paluumatkan alkaessa yksi merimie-histä nousi ketterästi ylös märssykoriin ja alkoi päästellä purjeita alas takilasta. Tuuli oli heikkoa, joten sen voimalla ei kyllä olisi mihinkään päästy. Vähän matkaa kyllä tultiin tunnelman saamiseksi, mutta sitten piti taas turvautua konevoimaan. Lopuksi mies tuli näytöksenomaisesti alas yhtä köyttä pitkin. Koko kolmitun-tinen vierähti nopeasti todella autenttisen tuntuisessa ympäristössä ja hauskassa seurassa. Ainoa menetys oli se, että tuuli yht´äkkiä sieppasi hyvin palvelleen lippikseni ja vei sen uhrina Ahdin valtakuntaan, vai mitä muinaisajan jumalia siellä Madeiran vesillä sitten ennen aikaan palvottiinkaan.
7.1. Tangon taikaa suviyössä
Kuvittele mielessäsi yli sata metriä pitkää ja parikymmentä metriä leveää kadunpätkää. Ja kuvittele sitä täynnä tanssivia pareja, ei parketilla vaan suoraan asfaltilla. Olet silloin tangomarkkinoilla Seinäjoen Kirkko-kadulla. Etelä-Pohjanmaalla tämäkin on mahdollista. Katutanssit ovat yksi markkinoiden sivutapahtumista, jopa hyvin suosittu. Tämän lisäksi on eri puolilla kaupunkia pitkin loppuviikkoa päivittäin suuri joukko tanssi-kursseja ja muita tilaisuuksia. Lopulta valitaan kuninkaalliset. Tänä vuonna markkinat pidetään viikonloppuna 7.‒10.7. 2016. Jos pidät kiirettä, niin ehdit kyllä. Kuninkaalliset valitaan saman kadun varrella Seinäjoki-Areenassa joen toisella puolella.
Seinäjoen tangomarkkinat ovat tavallaan jatkumoa Lappeenrannan humppafestivaaleille, joita järjestettiin vuosina 1977‒1988. Tässä alkupuolella lähteenä käytetyn Wikipedian artikkeli perustuu paljolti Mikko Vanha-salon väitöskirjaan (Humppaa ! 2009). Festivaaleista tuli kymmeniä tuhansia ihmisiä keräävä vuotuinen kesä-tapahtuma, jonka suosio perustui 1970-luvulla syntyneeseen humppakuumeeseen. Ne lisäsivät muutenkin innostusta kotimaiseen tanssimusiikkiin. Kohokohdaksi muodostuivat pian humppamaratonit, joissa vuoden 1980 voittajapariskunnalle tuli maailmanennätys 65 tuntia ja 15 minuuttia, muutamia taukoja oli välillä. Mutta kun eräät itseään kulttuuripersoonina pitävät henkilöt iskivät kaiken aikaa sumeilematta festivaaleja vastaan, alettiin kaupungissa vähitellen yleisemminkin pelätä liian rahvaanomaista imagoa.
Jopa kaupungin johto jäi pois tapahtumista. Lopulta kaupungin tuki jäi saamatta, ja tapahtumia alettiin järjestää talkoovoimin. Alamäkeen vaikutti myös humppainnostuksen yleinen väheneminen tanssilavoilla. Järjestäjät yrittivät nyt siirtää tapahtumat Lahteen, mutta turhaan. Vielä vuosina 2001‒2002 yrittivät Lap-peenrannan Urheilu-Miehet elvyttää festivaalia, mutta vauhti oli jo hiipunut. Omien muistikuvieni muukaan Eino Grön järjesti joskus 1980-luvulla Lahden kaupunginteatterissa tangoillan, josta olisi ollut hyvä jatkaa. Ehkä täällä hitaiden ihmisten mailla olisi tarvittu hieman enemmän ajatteluaikaa.
Ensimmäisten humppafestivaalien takana olivat vanhat toverukset, juontaja ja kirjailija Heikki Hietamies sekä musiikkitietäjä Ilpo Hakasalo. Kun Lappeenranta luopui, Heikki Hietamies otti yhteyttä Ilmajoen Musiik-kijuhlien taiteelliseen johtajaan, pohjalaiseen monipuoliseen musiikkimieheen Lasse Lintalaan sekä MTV:n ohjelmajohtajaan Tauno Äijälään. Keväällä 1985 perustettiin Tangomusiikin edistämisyhdistys ja samana kesänä järjestettiin ensimmäiset tangomarkkinat. Vuonna 1997 perustettiin Seinäjoen Tangomarkkinat Oy. Heikki Hietamies juonsi tapahtumaa monet, monet vuodet.
Kun ”rahvaanomainen” tanssimusiikki ei enää kelvannut lappeenrantalaisille ja lahtelaisille, ”pohojalaasil-le” se kyllä kelpasi. Siitä tehtiin maakunnan tyylin mukaisesti megatapahtuma, yhtään ei kainosteltu vaan painettiin menemään ”isoosti”. Kai tässä oli mukana jotain kansanluonteestakin. Tulokset ovat kaikkien tiedossa. Kyllä kai kaikki tapahtumat laskien satatuhantisen yleisöjoukon jättämät miljoonat kelpaisivat nyt muuallakin.
Järjestävä yhtiö, televisio ja yhteistyökumppanit lisäsivät panostuksiaan sitä mukaa, kun suosio lisääntyi. Mutta ei pidä unohtaa myöskään sitä mittavaa talkootyötä, mihin urheiluseurat, erilaiset yhdistykset ja yhtei-söt perinteiseen eteläpohjalaiseen tapaan ovat osallistuneet. Siinä on ollut mukana satoja ihmisiä.Talkoilla on hoidettu mm. paikoitusalueita, ohjattu liikennettä, valvottu alueita ympäri vuorokauden ja suoritettu erilaisia järjestysmiestehtäviä.
Mutta nyt vihdoin tangomusiikki kelpaakin Lahteenkin. Seinäjoen Tangomarkkinat Oy ja Lahden MM-hiihdot ovat viime vuoden puolella tehneet aiesopimuksen yhteistyöstä ensi vuoden 2017 pohjoismaisten hiihtolajien maailmanmestaruuskilpailuissa. Tuleeko sinne monotanssit vai mitä, sitä en tiedä. Ehkäpä siellä järjestetään karsintakilpailut varsinaista heinäkuun päätapahtumaa varten. Hyvä, että lahtelaiset vihdoin ottivat lusikan kauniiseen käteen. Kiitos taitaa kuitenkin kuulua MM-hiihtojen kisaorganisaatiolle.
Sitten vielä tuohon katutanssiin. Häpeä tunnustaa, että emme koskaan ehtineet siihen päätapahtumaan Kirkkokadun toisessa päässä. Nurmossa kyllä perheen kanssa paljon vierailtiin, mutta perheen ja isovanhem-pien ehdoilla, eivätkä päivänmäärät ja kellonajat koskaan oikein sopineet kohdalleen. Mutta Kirkkokadun katutansseissa olimme kerran. Kadun varressa olevalla esiintymislavalla esiintyi mm. Jari Sillanpää, joka lauloi komeasti, mutta ehti aina kappaleiden välillä flirttailla lavan edessä tungeksivan monikymmenpäisen, keski-ikää lähenevän naisjoukon kanssa. Miehiä ei siinä juurikaan näkynyt. Hauskaa oli meilläkin, jalat tosin olivat seuraavana päivänä kipeät, kenkä kun esimerkiksi valssissa otti kovin kiinni asfalttiin. Mutta olihan se sen arvoista !
Kuvittele mielessäsi yli sata metriä pitkää ja parikymmentä metriä leveää kadunpätkää. Ja kuvittele sitä täynnä tanssivia pareja, ei parketilla vaan suoraan asfaltilla. Olet silloin tangomarkkinoilla Seinäjoen Kirkko-kadulla. Etelä-Pohjanmaalla tämäkin on mahdollista. Katutanssit ovat yksi markkinoiden sivutapahtumista, jopa hyvin suosittu. Tämän lisäksi on eri puolilla kaupunkia pitkin loppuviikkoa päivittäin suuri joukko tanssi-kursseja ja muita tilaisuuksia. Lopulta valitaan kuninkaalliset. Tänä vuonna markkinat pidetään viikonloppuna 7.‒10.7. 2016. Jos pidät kiirettä, niin ehdit kyllä. Kuninkaalliset valitaan saman kadun varrella Seinäjoki-Areenassa joen toisella puolella.
Seinäjoen tangomarkkinat ovat tavallaan jatkumoa Lappeenrannan humppafestivaaleille, joita järjestettiin vuosina 1977‒1988. Tässä alkupuolella lähteenä käytetyn Wikipedian artikkeli perustuu paljolti Mikko Vanha-salon väitöskirjaan (Humppaa ! 2009). Festivaaleista tuli kymmeniä tuhansia ihmisiä keräävä vuotuinen kesä-tapahtuma, jonka suosio perustui 1970-luvulla syntyneeseen humppakuumeeseen. Ne lisäsivät muutenkin innostusta kotimaiseen tanssimusiikkiin. Kohokohdaksi muodostuivat pian humppamaratonit, joissa vuoden 1980 voittajapariskunnalle tuli maailmanennätys 65 tuntia ja 15 minuuttia, muutamia taukoja oli välillä. Mutta kun eräät itseään kulttuuripersoonina pitävät henkilöt iskivät kaiken aikaa sumeilematta festivaaleja vastaan, alettiin kaupungissa vähitellen yleisemminkin pelätä liian rahvaanomaista imagoa.
Jopa kaupungin johto jäi pois tapahtumista. Lopulta kaupungin tuki jäi saamatta, ja tapahtumia alettiin järjestää talkoovoimin. Alamäkeen vaikutti myös humppainnostuksen yleinen väheneminen tanssilavoilla. Järjestäjät yrittivät nyt siirtää tapahtumat Lahteen, mutta turhaan. Vielä vuosina 2001‒2002 yrittivät Lap-peenrannan Urheilu-Miehet elvyttää festivaalia, mutta vauhti oli jo hiipunut. Omien muistikuvieni muukaan Eino Grön järjesti joskus 1980-luvulla Lahden kaupunginteatterissa tangoillan, josta olisi ollut hyvä jatkaa. Ehkä täällä hitaiden ihmisten mailla olisi tarvittu hieman enemmän ajatteluaikaa.
Ensimmäisten humppafestivaalien takana olivat vanhat toverukset, juontaja ja kirjailija Heikki Hietamies sekä musiikkitietäjä Ilpo Hakasalo. Kun Lappeenranta luopui, Heikki Hietamies otti yhteyttä Ilmajoen Musiik-kijuhlien taiteelliseen johtajaan, pohjalaiseen monipuoliseen musiikkimieheen Lasse Lintalaan sekä MTV:n ohjelmajohtajaan Tauno Äijälään. Keväällä 1985 perustettiin Tangomusiikin edistämisyhdistys ja samana kesänä järjestettiin ensimmäiset tangomarkkinat. Vuonna 1997 perustettiin Seinäjoen Tangomarkkinat Oy. Heikki Hietamies juonsi tapahtumaa monet, monet vuodet.
Kun ”rahvaanomainen” tanssimusiikki ei enää kelvannut lappeenrantalaisille ja lahtelaisille, ”pohojalaasil-le” se kyllä kelpasi. Siitä tehtiin maakunnan tyylin mukaisesti megatapahtuma, yhtään ei kainosteltu vaan painettiin menemään ”isoosti”. Kai tässä oli mukana jotain kansanluonteestakin. Tulokset ovat kaikkien tiedossa. Kyllä kai kaikki tapahtumat laskien satatuhantisen yleisöjoukon jättämät miljoonat kelpaisivat nyt muuallakin.
Järjestävä yhtiö, televisio ja yhteistyökumppanit lisäsivät panostuksiaan sitä mukaa, kun suosio lisääntyi. Mutta ei pidä unohtaa myöskään sitä mittavaa talkootyötä, mihin urheiluseurat, erilaiset yhdistykset ja yhtei-söt perinteiseen eteläpohjalaiseen tapaan ovat osallistuneet. Siinä on ollut mukana satoja ihmisiä.Talkoilla on hoidettu mm. paikoitusalueita, ohjattu liikennettä, valvottu alueita ympäri vuorokauden ja suoritettu erilaisia järjestysmiestehtäviä.
Mutta nyt vihdoin tangomusiikki kelpaakin Lahteenkin. Seinäjoen Tangomarkkinat Oy ja Lahden MM-hiihdot ovat viime vuoden puolella tehneet aiesopimuksen yhteistyöstä ensi vuoden 2017 pohjoismaisten hiihtolajien maailmanmestaruuskilpailuissa. Tuleeko sinne monotanssit vai mitä, sitä en tiedä. Ehkäpä siellä järjestetään karsintakilpailut varsinaista heinäkuun päätapahtumaa varten. Hyvä, että lahtelaiset vihdoin ottivat lusikan kauniiseen käteen. Kiitos taitaa kuitenkin kuulua MM-hiihtojen kisaorganisaatiolle.
Sitten vielä tuohon katutanssiin. Häpeä tunnustaa, että emme koskaan ehtineet siihen päätapahtumaan Kirkkokadun toisessa päässä. Nurmossa kyllä perheen kanssa paljon vierailtiin, mutta perheen ja isovanhem-pien ehdoilla, eivätkä päivänmäärät ja kellonajat koskaan oikein sopineet kohdalleen. Mutta Kirkkokadun katutansseissa olimme kerran. Kadun varressa olevalla esiintymislavalla esiintyi mm. Jari Sillanpää, joka lauloi komeasti, mutta ehti aina kappaleiden välillä flirttailla lavan edessä tungeksivan monikymmenpäisen, keski-ikää lähenevän naisjoukon kanssa. Miehiä ei siinä juurikaan näkynyt. Hauskaa oli meilläkin, jalat tosin olivat seuraavana päivänä kipeät, kenkä kun esimerkiksi valssissa otti kovin kiinni asfalttiin. Mutta olihan se sen arvoista !
6.7. Pallo on pyöreä
On tullut istuttua tiiviisti television ääressä katsomassa EM -jalkapallokisoja. Monet matsit ovat kyllä olleet aika puuduttavia, mutta ilon aiheitakin on ollut. Viimeisin niistä oli Islannin häkellyttävä voitto Englannista maalein 2-1. Vain vähän yli 330.000:n ihmisen kansakunta antoi kyytiä 55 – miljoonaiselle suurvallalle. Luulen, että tämä brexit järkyttää tavallista englantilaista fania ja pubin asiakasta enemmän kuin juuri päättynyt kansanäänestys.
Englannin sisäistä ykkösliigaa pidetään yhtenä maailman kovatasoisimmista, sitä se varmaankin onkin. Helposti vain unohtuu, että taso johtuu paljolti ympäri maailmaa suurella rahalla haalituista tähdistä. Englan-nin monissa alasarjoissa pelaa valtava määrä nuoria; ovatko ulkomaalaiset siis tulppana oman maan kehitys-kykyisten pelaajien edessä? Nöyryyttävän tappion jälkeen myös Suomen maajoukkueen peräsimessä ollut Roy Hodgson erosi. En tiedä, onko hänen toiminnassaan ollut liiemmälti moitittavaa. Suomessa hän nosti aikanaan jonkin verran toiveita omaksumallaan puolustusvoittoisella pelitavalla. Sen jälkeen onkin sitten menty alaspäin. Toivottavasti tulevaisuudessa tapahtuu jotain myönteistä.
Suomen asema jalkapallomaana on sitten asia erikseen, siitä kaikenlaiset kommentaattorit (kuten minäkin täytenä diletanttina) ovat repineet ja tulevat vielä repimään paljon otsikoita. On syytetty kehnoja stadioneita, liian pitkää pelikautta kylmästä keväästä kylmään syksyyn ja yleisöä kun se ei ryntää lehtereille niin paljon kuin jääkiekko-otteluissa. Muistellaan, että Islannissa on rakennettu keinonurmikenttiä ja halleja kaikkien ulottuville. Palloliiton organisaatio ja valmentajatkin ovat tainneet saada osansa. Ehkäpä syy onkin jääkie-kossa kun se kerää kaikki mahdolliset pelaajakyvyt omiin riveihinsä ? Tarkoitan niitä lahjakkaita, nopeita ja kestäviä nuoria, joilla on myös pallosilmää, sitä vaikeasti määriteltävää pelikentän hahmottamista, jota ilman ei suureksi pelaajaksi tulla.
Kaikenlaisia muitakin keikauksia on tullut, entinen mestari Espanja hävisi Italialle. Venäjä lähti jo aikai-semmin vähin äänin kotiin, samoin sen tavallaan hybridisotaa käynyt väkivaltainen kannattajajoukko. Alku-sarjassa pärjäsivät eräät muutkin pienet maat kuin Islanti. Samanlaisia sensaatioita ne eivät kuitenkaan saaneet aikaan. Voi olla, että Islantikin joutuu nöyrtymään rutinoidun Ranskan edessä. Saksa on jälleen vahva mestariehdokas. Mitä tekee sitten Italia, riittävätkö sen rahkeet? Nyt alkuviikosta tuntuu kyllä siltä, että suuret jyräävät edelleen, pienet maat ovat ehkä vain antaneet pikantteja mausteita kaiken keskellä. Aika näyttää, kun loppupelit vihdoin alkavat.
Jälleen näkyi se, että maailmanluokan tähdet tekevät maaleja, joskaan eivät hekään tällä kertaa kovin paljon. Näkyi selvästi, että vahva joukkue petaa paikkoja, joista onnistuu. Lionel Messi turhautui Amerikan maiden mestaruuskilpailuissa (Copa América) keskinkertaiseen Argentiinan joukkueeseensa, ja ilmoitti, että hän lopettaa maaottelu-uransa. Niinhän se onkin, että Barcelonassa hän pääsee helpommin loistamaan Suárezin ja Neymarin rinnalla. Myös Ronaldo on ollut vaisu oman maansa Portugalin joukkueessa, tosin aivan viimeksi hän onnistui. Mutta kyllä hän on maineensa ilman muuta luonut Real Madridin tähtisikermän tukemana. Puolan Robert Lewandowskin tehottomuus taas johtunee nyt enemmän vastustajien sääntöjen rajoilla liikkuneesta pelitavasta.
Miksi suomalaiset eivät tahdo maaotteluissa saada maalihanoja auki, vaikka koko miehistö pelaa amma-tikseen ulkomailla. Mutta jos se johtuukin siitä, ettei meille ole niitä maailmanluokan tähtiä syntynyt sitten Litmasen ja Hyypiän. Pelkkä ammattilaisuus ei sinänsä kovin paljon merkitse, samanlaisia ammattimiehiä on Euroopassa noin lonkalta vetäen varmaan tuhat tai enemmänkin. Uusia litmasia joudumme varmaan odotte-lemaan vielä pitkään. Tai sekin riittäisi, että saisimme riittävästi itsetuntoa ja uskoa omiin kykyihimme islan-tilaisten tapaan. Tai että otettaisiin oppia tämän kevään Suomen nuorista leijonista jääkiekossa, heiltä ei ole rohkeutta ja itsetuntoa puuttunut.
On tullut istuttua tiiviisti television ääressä katsomassa EM -jalkapallokisoja. Monet matsit ovat kyllä olleet aika puuduttavia, mutta ilon aiheitakin on ollut. Viimeisin niistä oli Islannin häkellyttävä voitto Englannista maalein 2-1. Vain vähän yli 330.000:n ihmisen kansakunta antoi kyytiä 55 – miljoonaiselle suurvallalle. Luulen, että tämä brexit järkyttää tavallista englantilaista fania ja pubin asiakasta enemmän kuin juuri päättynyt kansanäänestys.
Englannin sisäistä ykkösliigaa pidetään yhtenä maailman kovatasoisimmista, sitä se varmaankin onkin. Helposti vain unohtuu, että taso johtuu paljolti ympäri maailmaa suurella rahalla haalituista tähdistä. Englan-nin monissa alasarjoissa pelaa valtava määrä nuoria; ovatko ulkomaalaiset siis tulppana oman maan kehitys-kykyisten pelaajien edessä? Nöyryyttävän tappion jälkeen myös Suomen maajoukkueen peräsimessä ollut Roy Hodgson erosi. En tiedä, onko hänen toiminnassaan ollut liiemmälti moitittavaa. Suomessa hän nosti aikanaan jonkin verran toiveita omaksumallaan puolustusvoittoisella pelitavalla. Sen jälkeen onkin sitten menty alaspäin. Toivottavasti tulevaisuudessa tapahtuu jotain myönteistä.
Suomen asema jalkapallomaana on sitten asia erikseen, siitä kaikenlaiset kommentaattorit (kuten minäkin täytenä diletanttina) ovat repineet ja tulevat vielä repimään paljon otsikoita. On syytetty kehnoja stadioneita, liian pitkää pelikautta kylmästä keväästä kylmään syksyyn ja yleisöä kun se ei ryntää lehtereille niin paljon kuin jääkiekko-otteluissa. Muistellaan, että Islannissa on rakennettu keinonurmikenttiä ja halleja kaikkien ulottuville. Palloliiton organisaatio ja valmentajatkin ovat tainneet saada osansa. Ehkäpä syy onkin jääkie-kossa kun se kerää kaikki mahdolliset pelaajakyvyt omiin riveihinsä ? Tarkoitan niitä lahjakkaita, nopeita ja kestäviä nuoria, joilla on myös pallosilmää, sitä vaikeasti määriteltävää pelikentän hahmottamista, jota ilman ei suureksi pelaajaksi tulla.
Kaikenlaisia muitakin keikauksia on tullut, entinen mestari Espanja hävisi Italialle. Venäjä lähti jo aikai-semmin vähin äänin kotiin, samoin sen tavallaan hybridisotaa käynyt väkivaltainen kannattajajoukko. Alku-sarjassa pärjäsivät eräät muutkin pienet maat kuin Islanti. Samanlaisia sensaatioita ne eivät kuitenkaan saaneet aikaan. Voi olla, että Islantikin joutuu nöyrtymään rutinoidun Ranskan edessä. Saksa on jälleen vahva mestariehdokas. Mitä tekee sitten Italia, riittävätkö sen rahkeet? Nyt alkuviikosta tuntuu kyllä siltä, että suuret jyräävät edelleen, pienet maat ovat ehkä vain antaneet pikantteja mausteita kaiken keskellä. Aika näyttää, kun loppupelit vihdoin alkavat.
Jälleen näkyi se, että maailmanluokan tähdet tekevät maaleja, joskaan eivät hekään tällä kertaa kovin paljon. Näkyi selvästi, että vahva joukkue petaa paikkoja, joista onnistuu. Lionel Messi turhautui Amerikan maiden mestaruuskilpailuissa (Copa América) keskinkertaiseen Argentiinan joukkueeseensa, ja ilmoitti, että hän lopettaa maaottelu-uransa. Niinhän se onkin, että Barcelonassa hän pääsee helpommin loistamaan Suárezin ja Neymarin rinnalla. Myös Ronaldo on ollut vaisu oman maansa Portugalin joukkueessa, tosin aivan viimeksi hän onnistui. Mutta kyllä hän on maineensa ilman muuta luonut Real Madridin tähtisikermän tukemana. Puolan Robert Lewandowskin tehottomuus taas johtunee nyt enemmän vastustajien sääntöjen rajoilla liikkuneesta pelitavasta.
Miksi suomalaiset eivät tahdo maaotteluissa saada maalihanoja auki, vaikka koko miehistö pelaa amma-tikseen ulkomailla. Mutta jos se johtuukin siitä, ettei meille ole niitä maailmanluokan tähtiä syntynyt sitten Litmasen ja Hyypiän. Pelkkä ammattilaisuus ei sinänsä kovin paljon merkitse, samanlaisia ammattimiehiä on Euroopassa noin lonkalta vetäen varmaan tuhat tai enemmänkin. Uusia litmasia joudumme varmaan odotte-lemaan vielä pitkään. Tai sekin riittäisi, että saisimme riittävästi itsetuntoa ja uskoa omiin kykyihimme islan-tilaisten tapaan. Tai että otettaisiin oppia tämän kevään Suomen nuorista leijonista jääkiekossa, heiltä ei ole rohkeutta ja itsetuntoa puuttunut.
6.6. Madeira 1. Pico Ruivo
Ensimmäinen matka Madeiralle 13.11.-20.11.1999
Pääsin täysinpalvelleena eläkkeelle Lahden Lyseon lukiosta vuonna 1999. Tunnelmat olivat varmaan samanlaisia kuin kellä tahansa samassa elämänvaiheessa olevalla. Jotain piti myös tehdä, jotain sellaista, mihin ei koskaan aikaisemmin marraskuussa ollut mahdolli-suuksia. Piti jotenkin repäistä. Kohteeksi tuli silloin Aurinkomatkojen liikuntaviikko Madei-ralla. Saari oli kyllä kiinnostanut jo ennenkin, erityisesti eksoottisilta tuntuneet levadat, ylhäällä vuoristossa moneen suuntaan kulkevat kastelukanavat. Niiden varrella on aina kanavaa seuraava kävelypolku, paikoin leveämpi, paikoin kapeampi. Joskus levada kulkee niin lähellä alas viettävää rinnettä, että huolimaton voi pudota pitkin jyrkkää rinnettä kymmeniä metrejä. Saaren korkein kohta, Pico Ruivo (1862 m) myös kiinnosti. Niin hyvin matka onnistui, että lähdimme uudelleen heti puoli vuotta myöhemmin, eli kesäkuussa 2000. Mutta siitä sitten toisessa kolumnissa.
Ensimmäinen matka Madeiralle 13.11.-20.11.1999
Pääsin täysinpalvelleena eläkkeelle Lahden Lyseon lukiosta vuonna 1999. Tunnelmat olivat varmaan samanlaisia kuin kellä tahansa samassa elämänvaiheessa olevalla. Jotain piti myös tehdä, jotain sellaista, mihin ei koskaan aikaisemmin marraskuussa ollut mahdolli-suuksia. Piti jotenkin repäistä. Kohteeksi tuli silloin Aurinkomatkojen liikuntaviikko Madei-ralla. Saari oli kyllä kiinnostanut jo ennenkin, erityisesti eksoottisilta tuntuneet levadat, ylhäällä vuoristossa moneen suuntaan kulkevat kastelukanavat. Niiden varrella on aina kanavaa seuraava kävelypolku, paikoin leveämpi, paikoin kapeampi. Joskus levada kulkee niin lähellä alas viettävää rinnettä, että huolimaton voi pudota pitkin jyrkkää rinnettä kymmeniä metrejä. Saaren korkein kohta, Pico Ruivo (1862 m) myös kiinnosti. Niin hyvin matka onnistui, että lähdimme uudelleen heti puoli vuotta myöhemmin, eli kesäkuussa 2000. Mutta siitä sitten toisessa kolumnissa.
Madeira on todellakin jo pitkään ollut matkailijain suosiossa. ainakin siitä saakka kun lentokentän todella lyhyttä kiitora-taa jatkettiin pitkällä sillalla. Aikaisemmin sinne oli voitu lentää vain pienillä koneilla, nyt päästään sentään aivan normaalikokoisilla. Laskeutuessa kuitenkin tuntui, että nyt mennään mereen, mutta tulihan se kiitoradan alku sieltä sentään koneen alle. Vastaavasti nousussa näytti siltä, että mennään pitkin veden pintaa. Hyvin kuitenkin kaikki meni molemmilla kerroilla.
Saaren pääkaupunki, tai oikeastaan ainoa kaupunki on nimel-tään Funchal. Valtaosa matkailijoista viihtyy koko viikon ajan siitä länteen olevalla rannikolla toinen toistaan upeammissa hotelleissa, saattaapa joku pistäytyä kasinossakin smokki päällä. Rannat ovat niin kiviset, että meriveteen pääsee tu-tustumaan vain varta vasten rakennetuissa uimaloissa. Paljon liikkuneina, ja mm. Italian vuoripoluilla samoilleina meitä ei tuollainen puolilaiska elämä kiinnostanut. Niinpä osallistuim-me kummankin viikon aikana useille levadakävelyille. Yleen-sä ne olivat aika ylhäällä vuoristossa, keskimääräinen matka oli noin 10 kilometriä, usein vähän ylikin. Tavallisesti mentiin alkupäähän bussilla, ja tultiin päätepaikasta bussilla takaisin rannikolle.
Jotkut tuttavamme ovat kertoneet käyneensä Madeiran levadoilla. Tarkemmin kyseltyämme on selvinnyt, että he tarkoittavat Funchalin yhtä tai kahta aivan alarinteellä olevaa kilometrin tai parin pätkää, joilla ei paljon alkuperäistä luontoa, lintuja ja kasvistoa näy. Toista on siellä ylhäällä.
Aika huikeaa oli todeta, että tutut hortensiat kasvoivat villeinä ojan pohjalla. Jo hotellista avautui näkymä banaanilehtoon, ja parvekkeen alapuolella kukkivat streltsiat, ne joita joskus papukaijakukiksikin arkikielessä sanotaan. Niitä molempia oli pitkin matkaa.
Pääsimme myös kulkemaan ohi pikkukylien ja yksittäisten vuoris-totalojen takapihojen poikki. Ihmiset olivat arkiaskareissaan, hoitivat kastelukanavien varassa olevia viljelyksiään ja eläimiään. Oli kaali-maita, pieniä pengerrettyjä perunapeltoja, mangopuita ja omenatar-hoja. Jo marraskuun ensimmäisellä levadalla Machicon laakson ympäri näimme sokeriruokoja, koripajuja, avokadopuita, akaasioita ja eukalyptuspuita. Monet liikkuivat koteihinsa levadapolkuja pitkin. Ja koko ajan näkyvillä olivat mitä suurenmoisimmat näkymät rinteiltä aina merelle saakka.
Ihan näin jyrkkiä levadat eivät aina olleet kuin oheisessa kuvassa. Yleensä vesi juoksi hyvin verkkaisesti tai oli lähes pysähdyksissä. Joskus niissä uiskenteli peräti kalojakin. Alla oleva kuva, samoin kuin gallerian kuvat ovat ensimmäiseltä vaellukselta Machicon laakson ympäri. Se oli eräänlainen verryttelymatka, alle 10 kilometriä. Matka kulki lähellä asutusta, mutta pistäydyttinpä sentään tunnelissakin.
Aika huikeaa oli todeta, että tutut hortensiat kasvoivat villeinä ojan pohjalla. Jo hotellista avautui näkymä banaanilehtoon, ja parvekkeen alapuolella kukkivat streltsiat, ne joita joskus papukaijakukiksikin arkikielessä sanotaan. Niitä molempia oli pitkin matkaa.
Pääsimme myös kulkemaan ohi pikkukylien ja yksittäisten vuoris-totalojen takapihojen poikki. Ihmiset olivat arkiaskareissaan, hoitivat kastelukanavien varassa olevia viljelyksiään ja eläimiään. Oli kaali-maita, pieniä pengerrettyjä perunapeltoja, mangopuita ja omenatar-hoja. Jo marraskuun ensimmäisellä levadalla Machicon laakson ympäri näimme sokeriruokoja, koripajuja, avokadopuita, akaasioita ja eukalyptuspuita. Monet liikkuivat koteihinsa levadapolkuja pitkin. Ja koko ajan näkyvillä olivat mitä suurenmoisimmat näkymät rinteiltä aina merelle saakka.
Ihan näin jyrkkiä levadat eivät aina olleet kuin oheisessa kuvassa. Yleensä vesi juoksi hyvin verkkaisesti tai oli lähes pysähdyksissä. Joskus niissä uiskenteli peräti kalojakin. Alla oleva kuva, samoin kuin gallerian kuvat ovat ensimmäiseltä vaellukselta Machicon laakson ympäri. Se oli eräänlainen verryttelymatka, alle 10 kilometriä. Matka kulki lähellä asutusta, mutta pistäydyttinpä sentään tunnelissakin.
Ribeiro Frio-Lamaceiros-Portela
Sivuutan tässä marraskuun matkamme muut levadat ja keskityn tärkeimmäksi muodostuneeseen, eli 880 metrin korkeudesta alkaneeseen vaellukseen, joka suuntautui Ribeiro Friosta, idyllisestä pikkukylästä Portelan solaan. Tämä oli tärkeä myös siksi, että se ratkaisi pääsymme Pico Ruivolle seuraavana päivänä. Matkalla Funchalista mainittuun lähtöpaikkaan siirryimme merenpinnan tasolta aika ylös. Samalla koimme useita eri ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeitä. Vaelluksella kuljimme noin 12 kilometriä luonnonsuojelu-alueella pitkin ikivanhaa laakeripuumetsää, jossa siellä täällä nähtiin myös lintuja, mm. Madeiran hippiäisiä, saaren pienimpiä lintuja. Välillä näkyi peippospariskuntiakin. Matkalla oli myös solisevia puroja ja lyhyitä tunneleita. Erikoisia olivat myös suuret mustikkapensaat, joiden marjat kylläkin maistuivat juolukalta. Madei-ra on kuuluisa alkuperäisestä kasvistostaan ja eläimistöstään.
Iso kuva ja ensimmäinen pienistä on Ribeiro Friosta, muut matkan varrelta. 1990-luvun kamerat ja värifilmit eivät pystyneet nykyisten digikamerain tasoon, ja niinpä kielekkeen alta kulkevat jäävät kovin haaleiksi. Levada kulkee siinä matkalaisten ja vuorenseinämän välissä. Matkan varrella oli useita putouksia. Mutta kun niitä oli vaikea koko mitaltaan saada kuviin, on tässäkin jäljellä ehkä vain neljännes korkeudesta.
Sivuutan tässä marraskuun matkamme muut levadat ja keskityn tärkeimmäksi muodostuneeseen, eli 880 metrin korkeudesta alkaneeseen vaellukseen, joka suuntautui Ribeiro Friosta, idyllisestä pikkukylästä Portelan solaan. Tämä oli tärkeä myös siksi, että se ratkaisi pääsymme Pico Ruivolle seuraavana päivänä. Matkalla Funchalista mainittuun lähtöpaikkaan siirryimme merenpinnan tasolta aika ylös. Samalla koimme useita eri ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeitä. Vaelluksella kuljimme noin 12 kilometriä luonnonsuojelu-alueella pitkin ikivanhaa laakeripuumetsää, jossa siellä täällä nähtiin myös lintuja, mm. Madeiran hippiäisiä, saaren pienimpiä lintuja. Välillä näkyi peippospariskuntiakin. Matkalla oli myös solisevia puroja ja lyhyitä tunneleita. Erikoisia olivat myös suuret mustikkapensaat, joiden marjat kylläkin maistuivat juolukalta. Madei-ra on kuuluisa alkuperäisestä kasvistostaan ja eläimistöstään.
Iso kuva ja ensimmäinen pienistä on Ribeiro Friosta, muut matkan varrelta. 1990-luvun kamerat ja värifilmit eivät pystyneet nykyisten digikamerain tasoon, ja niinpä kielekkeen alta kulkevat jäävät kovin haaleiksi. Levada kulkee siinä matkalaisten ja vuorenseinämän välissä. Matkan varrella oli useita putouksia. Mutta kun niitä oli vaikea koko mitaltaan saada kuviin, on tässäkin jäljellä ehkä vain neljännes korkeudesta.
Levada oli paikoin aika vaarallinen, toisella puolen oli vuorenseinämä ja toisella puolen kymmenien met-rien pudotus. Välillä kuljettiin vain noin 30 senttiä leveillä betonipoluilla. Ei siinä paljon juttu lentänyt, jokai-nen keskittyi vain omaan kulkemiseensa, kivipaasien ohitukseen louhittujen vuorenreunamien alta ja hämyi-sissä luolissa etenemiseen. Ehkä pahinta oli jatkuva sade ja kylmä pohjoistuuli, joka puhalsi suoraan Atlantil-ta. Tuntui siltä kuin vesipisaratkin olisivat lentäneet vaakasuoraan. Tuuli puhalsi vasemmalta, joten kasvojen vasen puoli oli koko ajan viiman kohteena. Tämä se olikin sitten kohtalokasta ajatellen Pico Ruivolle nousua.
Matkat onnistuivat erinomaisesti, mutta yksi tavoite jäi saavuttamatta kummallakin kerralla, tai oikeas-taan se onnistui silloin marraskuussa, mutta eri tavalla kuin oli ajateltu. Tarkoitan saaren korkeinta kohtaa Pico Ruivoa, joka tietysti kiinnosti.
Lääkärin vastaanotolla
Seuraavan päivän aamupalalla tunsin, että vasemmassa poskessa oli jotain kummallista. Peiliin vilkaisu todisti, että sehän oli siinä syödessä paisunut. Oli tullut sylkirauhasen tulehdus, sylki ei päässyt luonnolliseen tapaan suuhun. Ei muuta kuin pyytämään oppaalta opastusta lääkäriin. Matkatoimiston sopimuslääkäri otti vastaan Funchalissa, vanhassa palatsissa, jonka jokin sali oli jaettu levyseinin useaan eri kopperoon. Sen käynnin muistan aina. Ensiksi lääkäri suuteli vaimoni kättä oikein latinalaisen herrasmiehen ottein. Sen jälkeen hän alkoi puhuttaa minua. Onko teillä kuumetta, hän kysyi. Ei mielestäni. Ja sitten sitä mahdollista kuumetta mitattiin. Lääkäri tuli seisomaan tuolini eteen ja painoi poskensa minun otsaani. Se tapahtui niin luontevasti, että en hämmästykseltäni saanut sanaa suustani.
Kyllä teillä on kuumetta. Sen jälkeen hän alkoi kirjoitella reseptejä useampia ruumiinaukkoja varten. Tuli silmätippoja, nenä- ja korvatippoja, jotain myös suuhun ja vielä kaupan päälle jotain tabletteja. Varmemmak-si vakuudeksi hän teki minulle piirroksen, jossa hän nuolin selvitti, mitä mihinkin kohtaan pannaan. Hän kyllä puhui hyvää englantia, mutta oli tottunut siihen, että varmuuden vuoksi turisteille piti selvittää asia juurta jaksaen. Rohdot sain apteekista, ja ne alkoivat aika pian auttaa.
Matkat onnistuivat erinomaisesti, mutta yksi tavoite jäi saavuttamatta kummallakin kerralla, tai oikeas-taan se onnistui silloin marraskuussa, mutta eri tavalla kuin oli ajateltu. Tarkoitan saaren korkeinta kohtaa Pico Ruivoa, joka tietysti kiinnosti.
Lääkärin vastaanotolla
Seuraavan päivän aamupalalla tunsin, että vasemmassa poskessa oli jotain kummallista. Peiliin vilkaisu todisti, että sehän oli siinä syödessä paisunut. Oli tullut sylkirauhasen tulehdus, sylki ei päässyt luonnolliseen tapaan suuhun. Ei muuta kuin pyytämään oppaalta opastusta lääkäriin. Matkatoimiston sopimuslääkäri otti vastaan Funchalissa, vanhassa palatsissa, jonka jokin sali oli jaettu levyseinin useaan eri kopperoon. Sen käynnin muistan aina. Ensiksi lääkäri suuteli vaimoni kättä oikein latinalaisen herrasmiehen ottein. Sen jälkeen hän alkoi puhuttaa minua. Onko teillä kuumetta, hän kysyi. Ei mielestäni. Ja sitten sitä mahdollista kuumetta mitattiin. Lääkäri tuli seisomaan tuolini eteen ja painoi poskensa minun otsaani. Se tapahtui niin luontevasti, että en hämmästykseltäni saanut sanaa suustani.
Kyllä teillä on kuumetta. Sen jälkeen hän alkoi kirjoitella reseptejä useampia ruumiinaukkoja varten. Tuli silmätippoja, nenä- ja korvatippoja, jotain myös suuhun ja vielä kaupan päälle jotain tabletteja. Varmemmak-si vakuudeksi hän teki minulle piirroksen, jossa hän nuolin selvitti, mitä mihinkin kohtaan pannaan. Hän kyllä puhui hyvää englantia, mutta oli tottunut siihen, että varmuuden vuoksi turisteille piti selvittää asia juurta jaksaen. Rohdot sain apteekista, ja ne alkoivat aika pian auttaa.
Pico Ruivo
En kuitenkaan ollut seuraavanakaan aamuna aivan kunnossa. Menim-me kyllä bussilla sinne Pico Ruivon (1862 metriä) nousun alkuun, mutta matkaan en polkua pitkin jaksanut lähteä. Niinpä ajoimme toisen oppaan kanssa vuoren toiselle puolelle ottamaan kiipijöitä vastaan. Ajoimme pitkin koukeroisia vuoristoteitä ylös rinteitä ja yli laaksojen, välillä auringossa, välillä sumussa. Näin saavuimme paik-kaan nimeltä Achadas da Teixeira. Paikallisen hotellin paikoitusalueelta lähdimme ylöspäin niin, että kivettyä polkua vuoren huipulle tultiin helposti, nousua oli vain vähän, muutamia rappusia siellä täällä.
En kuitenkaan ollut seuraavanakaan aamuna aivan kunnossa. Menim-me kyllä bussilla sinne Pico Ruivon (1862 metriä) nousun alkuun, mutta matkaan en polkua pitkin jaksanut lähteä. Niinpä ajoimme toisen oppaan kanssa vuoren toiselle puolelle ottamaan kiipijöitä vastaan. Ajoimme pitkin koukeroisia vuoristoteitä ylös rinteitä ja yli laaksojen, välillä auringossa, välillä sumussa. Näin saavuimme paik-kaan nimeltä Achadas da Teixeira. Paikallisen hotellin paikoitusalueelta lähdimme ylöspäin niin, että kivettyä polkua vuoren huipulle tultiin helposti, nousua oli vain vähän, muutamia rappusia siellä täällä.
Suurimman osan matkaa vastassamme oli sankka sumu. Siirryimme ensin kuvassa olevalle metsänvar-tijan majalle odottamaan polkua pitkin sinnitteleviä matkalaisia. Suositusaika nousuun sieltä alkuperäisestä lähtökohdasta oli neljä tuntia. Polku oli rankka, paikoin piti kulkea jopa nelinkontin. Ensimmäiset tulivat kuitenkin jonkinlaista kilpalaukkaa jo alta kahden tunnin, ja reilua puolta tuntia myöhemmin olivat kaikki paikalla.
Mitä opimme tästä ? Voin sanoa, että vanheneva ruumis oli paljon viisaampi kuin miehen mieli: mitä tekemistä minulla todella olisi ollut niiden kolmi- ja nelikymppisten kilpailijoiden letkassa !
Huipulle pääsy kuitenkin palkittiin meillekin. Kovin kauas ei päästy näkemään, mutta aika paljon kuiten-kin. Ja tapahtui sellainenkin ihme, että näimme aivan pyöreän pienen sateenkaaren suoraan allamme. Tosin liikkuvat pilvet peittivät sen pian. Kuvan ehdin ottaa, mutta kun siitä tuli heikkolaatuinen, ei sitä kannata tähän laittaa.
Seuraavassa kuvassa ollaan jo niin lähellä huippua, että risti häämöttää. Viimeisessä kuvassa on päästy perille, kuka milläkin tavalla.
Mitä opimme tästä ? Voin sanoa, että vanheneva ruumis oli paljon viisaampi kuin miehen mieli: mitä tekemistä minulla todella olisi ollut niiden kolmi- ja nelikymppisten kilpailijoiden letkassa !
Huipulle pääsy kuitenkin palkittiin meillekin. Kovin kauas ei päästy näkemään, mutta aika paljon kuiten-kin. Ja tapahtui sellainenkin ihme, että näimme aivan pyöreän pienen sateenkaaren suoraan allamme. Tosin liikkuvat pilvet peittivät sen pian. Kuvan ehdin ottaa, mutta kun siitä tuli heikkolaatuinen, ei sitä kannata tähän laittaa.
Seuraavassa kuvassa ollaan jo niin lähellä huippua, että risti häämöttää. Viimeisessä kuvassa on päästy perille, kuka milläkin tavalla.
6.5. Suomalaisten pienet sukukielet ahtaalla
Kesäkuun 15.-17. päivinä pidettiin Lahdessa suomalais-ugrilaisten kansojen maailman-kongressi. Pääjärjestäjänä oli tällä kertaa Suomi-Venäjä - Seura. Mukana oli kaikkiaan 22:n suomalais-ugrilaisen kielen puhujaa. Kysymys on jo pitkästä jatkumosta, sillä ensim-mäinen kongressi pidettiin 1992 Komin tasavallassa Venäjällä. Ilmeisesti tämä liittyi jollain tavalla juuri tapahtuneeseen Neuvostoliiton hajoamiseen. Suojasää jäi tämän jälkeen kuitenkin verrattain lyhyeksi, ja nyt ollaan jo todella huolissaan pienten sukulaiskieltemme säilymisestä.
Kesäkuun 15.-17. päivinä pidettiin Lahdessa suomalais-ugrilaisten kansojen maailman-kongressi. Pääjärjestäjänä oli tällä kertaa Suomi-Venäjä - Seura. Mukana oli kaikkiaan 22:n suomalais-ugrilaisen kielen puhujaa. Kysymys on jo pitkästä jatkumosta, sillä ensim-mäinen kongressi pidettiin 1992 Komin tasavallassa Venäjällä. Ilmeisesti tämä liittyi jollain tavalla juuri tapahtuneeseen Neuvostoliiton hajoamiseen. Suojasää jäi tämän jälkeen kuitenkin verrattain lyhyeksi, ja nyt ollaan jo todella huolissaan pienten sukulaiskieltemme säilymisestä.
Niinpä tämänkertaisen maailmankongressin pohjavireenä olikin enem-män tai vähemmän avoin nykyiseen Venäjään kohdistuva arvostelu. Moniaalla taholla on omankielinen kouluopetus vaarassa, aktivisteja seurataan, eikä suoranainen vainoaminenkaan ole harvinaista. Tähän liittyvät vielä alkuperäis- ja vähemmistökansallisuuksien muut oikeu-det, jotka ovat vaarassa luonnonvarojen hyödyntämisen ja teollisen rakentamisen takia. Suomeen lähetettävien delegaattien määrääkin rajoitettiin, alun perin suunnitellut eri alueiden seurueet supistuivat joissain tapauksissa jopa pariin henkilöön.
Avajaispäivänä suurimman huomion saivat Suomen, Viron ja Unkarin presidentit, Sauli Niinistö, Toomas Hendrik Ilves ja János Áder. Niinistö korosti kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen oikeutta vapaaseen yhteis-kunnalliseen toimintaan. Ilves mainitsi Venäjällä asuvien sukulaiskan-sojen oman kielen taitajien vähenemisen sekä Venäjän taloudellisten pyrkimysten tuoman vaaran kansojen elinmahdollisuuksia vaaran-tavana tekijänä. Àder painotti, että ylimääräisiä kansoja ja tarpeetto-mia kieliä ei ole, kaikki ne ovat kulttuuriperinnön säilymisen takia merkityksellisiä.
Kovin jyrkkiä sanoja ei käytetty, ehkäpä taustalla oli se, että edellisen Hanti-Masijskissa pidetyn kokouksen aikana Venäjän lehdistö syytti Ilvestä etnisten levottomuuksien lietsomisesta. Ylipäätään Sibelius-talon kongressia on moitittu siloitelluista päätöksistä, joiden tuskin kukaan uskoo toteutuvan. Oletettavasti suurin anti olikin siinä, että osanottajien välillä voitiin jakaa kokemusperäistä tietoa ja saada mahdollisuus solmia ystävyyssuhteita. Ehkä tämä antoi mahdollisuuksia uskoa omaan selviytymistaisteluun.
Avajaispäivänä suurimman huomion saivat Suomen, Viron ja Unkarin presidentit, Sauli Niinistö, Toomas Hendrik Ilves ja János Áder. Niinistö korosti kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen oikeutta vapaaseen yhteis-kunnalliseen toimintaan. Ilves mainitsi Venäjällä asuvien sukulaiskan-sojen oman kielen taitajien vähenemisen sekä Venäjän taloudellisten pyrkimysten tuoman vaaran kansojen elinmahdollisuuksia vaaran-tavana tekijänä. Àder painotti, että ylimääräisiä kansoja ja tarpeetto-mia kieliä ei ole, kaikki ne ovat kulttuuriperinnön säilymisen takia merkityksellisiä.
Kovin jyrkkiä sanoja ei käytetty, ehkäpä taustalla oli se, että edellisen Hanti-Masijskissa pidetyn kokouksen aikana Venäjän lehdistö syytti Ilvestä etnisten levottomuuksien lietsomisesta. Ylipäätään Sibelius-talon kongressia on moitittu siloitelluista päätöksistä, joiden tuskin kukaan uskoo toteutuvan. Oletettavasti suurin anti olikin siinä, että osanottajien välillä voitiin jakaa kokemusperäistä tietoa ja saada mahdollisuus solmia ystävyyssuhteita. Ehkä tämä antoi mahdollisuuksia uskoa omaan selviytymistaisteluun.
Torstaina kongerssin osan-ottajat jalkautuivat Lahden alatorille erilaista kultuuri-ohjelmaa esittämään.
Lyhyitä puheitakin pidettiin, mutta pääpaino oli musiikil-la ja tanssilla. Ohessa on poimintoja ohjelmasta, yllä komilainen kuoro esittää oman alueensa kansanlau-luja. Värikkäät kansallispu-vut herättivät ansaittua huomiota.
Toinen esimerkki on niin ikään komilaisuudesta, viehkeät neitoset esittivät tanssinsa ihailtavalla täs-mällisyydellä ja liikunnan riemulla.
Lyhyitä puheitakin pidettiin, mutta pääpaino oli musiikil-la ja tanssilla. Ohessa on poimintoja ohjelmasta, yllä komilainen kuoro esittää oman alueensa kansanlau-luja. Värikkäät kansallispu-vut herättivät ansaittua huomiota.
Toinen esimerkki on niin ikään komilaisuudesta, viehkeät neitoset esittivät tanssinsa ihailtavalla täs-mällisyydellä ja liikunnan riemulla.
Toinen ääni oli kellossa, kun ravintola Torvessa aloitettiin toisena päivänä ns. varjokongressi, eli tilaisuus myös niille joita ei kelpuutettu varsinaisiksi edustajiksi. Siellä arvostelu oli jyrkempää ja avoimempaa. Kielten uhanalaisuutta, ympäristöongelmia ja kansalaisjärjestöjen vaikeuksia tuotiin kriittisemmin esille.
Avoimen varjokokouksen järjestivät Sukukansojen ystävät, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansa-valiokunta, Tuglas-seura sekä virolainen MTÜ U-Pööre. Puhujina oli mm. YK:n alkuperäiskansojen pysyvän foorumin asiantuntijajäsen sekä virolaisen U-Pööre-kansalaisjärjestön aktiivi Oliver Loode. U-Pööre tarkoittaa U-käännöstä. Alustajana oli myös tunnettu lahtelaislähtöinen Venäjän tuntija Jukka Mallinen, jolla on laaja naapurimaahan liittyvä kirjallinen tuotanto. Avoimeen keskusteluun osallistui mm. hiljattain teoksensa Yöper-honen julkaissut Katja Kettu, joka on tutustunut Marin kansaan.
Illan mittaan alkoi runoklubi, jossa runojen lisäksi kuultiin myös musiikkia. Erikoiset soittimet, ukulelebas-so, saha ja puupuhaltimet loivat tunnelmaa. Jukka Mallinen esitti suomentamiaan runoja. Virolainen runoilija Jaak Prozes esitti omien runojensa lisäksi katkelmia teoksestaan ”Onko Putin vepsäläinen?” Kirjan esittelyssä oli mukana kirjan suomentaja Hannu Oittinen.
Eräänlainen kongressin huipennus koettiin niinikään Sibelius-talon konsertissa, jossa esitettiin Harri Ahmaksen ja Jean Sibeliuksen teemaan liittyviä sävellyksiä. Sibelius-talolla oli myös valokuvanäyttelyitä, Meri Koutaniemen näyttely mareista, virolainen kokoelma suomalais-ugreista sekä kokoelma Komin tasavallasta.
Kuvapoiminnoissa nuori nenetsipoika harjoittelee tulevaa elinkeinoaan, kaksi setolaisnuorta musisoi, ja lopuksi pari mordvalaista on pelotöissä.
Avoimen varjokokouksen järjestivät Sukukansojen ystävät, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansa-valiokunta, Tuglas-seura sekä virolainen MTÜ U-Pööre. Puhujina oli mm. YK:n alkuperäiskansojen pysyvän foorumin asiantuntijajäsen sekä virolaisen U-Pööre-kansalaisjärjestön aktiivi Oliver Loode. U-Pööre tarkoittaa U-käännöstä. Alustajana oli myös tunnettu lahtelaislähtöinen Venäjän tuntija Jukka Mallinen, jolla on laaja naapurimaahan liittyvä kirjallinen tuotanto. Avoimeen keskusteluun osallistui mm. hiljattain teoksensa Yöper-honen julkaissut Katja Kettu, joka on tutustunut Marin kansaan.
Illan mittaan alkoi runoklubi, jossa runojen lisäksi kuultiin myös musiikkia. Erikoiset soittimet, ukulelebas-so, saha ja puupuhaltimet loivat tunnelmaa. Jukka Mallinen esitti suomentamiaan runoja. Virolainen runoilija Jaak Prozes esitti omien runojensa lisäksi katkelmia teoksestaan ”Onko Putin vepsäläinen?” Kirjan esittelyssä oli mukana kirjan suomentaja Hannu Oittinen.
Eräänlainen kongressin huipennus koettiin niinikään Sibelius-talon konsertissa, jossa esitettiin Harri Ahmaksen ja Jean Sibeliuksen teemaan liittyviä sävellyksiä. Sibelius-talolla oli myös valokuvanäyttelyitä, Meri Koutaniemen näyttely mareista, virolainen kokoelma suomalais-ugreista sekä kokoelma Komin tasavallasta.
Kuvapoiminnoissa nuori nenetsipoika harjoittelee tulevaa elinkeinoaan, kaksi setolaisnuorta musisoi, ja lopuksi pari mordvalaista on pelotöissä.
6.4. Tyrmäävän hyvä TWD-Länken
Mikä on Lahden omassa lajissaan ylivoimaisin urheiluseura ? Vastaus on helppo, se on TWD- Länken, joka otti tämänvuotisissa Fellmanin ajoissa seitsemän ensimmäistä sijaa vaikka paikalla oli Suomen pyöräilijäin parhaimmisto.
Mikä on Lahden omassa lajissaan ylivoimaisin urheiluseura ? Vastaus on helppo, se on TWD- Länken, joka otti tämänvuotisissa Fellmanin ajoissa seitsemän ensimmäistä sijaa vaikka paikalla oli Suomen pyöräilijäin parhaimmisto.
Pyöräilyn ystäville Fellmanin kortteliajot ovat tärkeä kesän merkki. Ne aloitettiin jo 1930-luvulla. Tällä kertaa oli mukaan ilmoittautunut 13 seuraa ja yli 60 ajajaa. Tapahtuma oli lauan-taina 11.6., ja paikka oli vanha tuttu, eli 1,3 kilometrin katurata samannimisen puiston ympärillä. Voittajan ratkaisi vanhaan ta-paan maaliintulojärjestys kun yksi tunti ja sen päälle viisi kier-rosta oli ajettu. Kierroksella ylösajetut oli vuoron perään suljet-tu kilpailusta. Matkalla oli kahdeksan välikiriä, joiden voittajat myös palkittiin. Lähtö ja maali sijaitsivat Kyösti Kallion kadulla, sieltä reitti kulki pitkin Paasikivenkatua ja Ståhlberginkatua, josta oli lyhyt poikkeama ylös Svinhufvudinkadulle. Sieltä päästiin sitten loppusuoralle kohti maaliviivaa.
Fellmanin ajossa oli tänä vuonna alusta saakka selvät sävelet. Hännisen veljeksis-tä vanhempi, Juho lähti heti alkukierrok-silla irtiottoon. Pian hänet tavoittivat nuo-rempi veli Jaakko ja matkan lopullinen voittaja Jesse Kaislavuo, entinen hyvin menestynyt yhdistetyn hiihdon kilpailija. Kolmikko lisäsi vähitellen etumatkaa yli minuuttiin, eikä pääjoukko pystynyt vuorovedollakaan heitä tavoittamaan. Loppukierroksilla irtosivat pääjoukosta vielä Sami Tiainen ja Samuel Pökälä, molemmat aikaisemminkin hyvin menes-tyneitä, Pökälä on mm. Fellmanin ajon aikaisempi voittaja. Kaislavuo voitti, Jaakko Hänninen oli toinen ja Juho Hänninen kolmas.
Ylemmästä kuvasta selviää, että pääjoukkoa ei näy vielä loppusuoran alussakaan. Pääjoukkoa vetää tässä vaiheessa punapaitaisten joukkue, mutta heti heidän jälkeensä tulee neljä TWD-Länkenin ajajaa, jotka lopussa miehittivät sijat 4.-7. Joukko on jo harventunut, ja jälleen on kaksi miestä tippumassa.
Ylemmästä kuvasta selviää, että pääjoukkoa ei näy vielä loppusuoran alussakaan. Pääjoukkoa vetää tässä vaiheessa punapaitaisten joukkue, mutta heti heidän jälkeensä tulee neljä TWD-Länkenin ajajaa, jotka lopussa miehittivät sijat 4.-7. Joukko on jo harventunut, ja jälleen on kaksi miestä tippumassa.
Palkinnot on jaettu, vasemmalta Jaakko Hänninen (2.), Jesse Kaislavuo (1.) ja Juho Hänninen (3.). Palkintojen jakaja ei malttanut siirtyä sivuun, joten hän peittää tässä neljänneksi sijoittuneen Sami Tiaisen. Äärimmäisenä oikealla oleva polkija palkittiin parhaiten menestyneenä juniorina.
Fellmanin kortteliajot kuuluu tänä vuonna Suomen Pyöräilyunionin Škoda –maantiepyöräi-lycupiin. Seitsemästä erillisestä kilpailusta se oli nyt järjestyksessä toinen. Seuraava koitos oli Porvoossa jo sunnuntaina 12.6. Se on perinteinen alan kuningaskilpailu, joka järjestet-tiin ensimmäisen kerran vuonna 1926. Aloitteen tekijä oli varhaisin pyöräilylegendamme Raul Hellberg, joka sijoittui vuoden 1928 olympiakisoissa kahdeksanneksi ja vuoden 1931 MM-kilpailuissa kymmenenneksi. Nyt tämän sunnuntaisen Porvoon kilpailun voitti Lahdessa viidenneksi tullut Samuel Pökälä. Juho Hänninen aloitti täälläkin reippaasti, repi itsensä irti pääjoukosta, mutta ei lopussa kestänyt Pökälän hyökkäystä.
Mikä ihmeen TWD-Länken rf.?
Kun seuran taustat eivät ole suurelle yleisölle tunttuja, on niitä paikallaan hieman avata. CC Tailwind (TWD) perustettiin vuonna 1995 tukemaan lasten, nuorten ja aikuisten kunto- ja kilpapyöräilyä. Jo vuonna 1945 oli Kristiinankaupungin alueelle perustettu yleisseura IF Länken, joka on urheilua seuranneille ollut tuttu eräiden eri lajeissa menestyneiden urheilijain kautta. Itse asiassa kysymyksessä on eräänlainen urheiluseurarypäs, johon nykyään kuuluu useita itsenäisiä seuroja, yhtenä niistä Länken Cykel. Sen tunnetuimpia kilpailijoita ovat aikoinaan olleet Kjell Carlström ja Jussi Veikkanen.
Nämä kaksi seuraa löivät hynttyyt yhteen ja perustivat 2001 seuran nimeltä TWD-Länken rf kilpailu- ja harrastustoiminnan tehostamiseksi. Erityisesti ajateltiin nuorten kehittämistä niin, että he voisivat siirtyä ajamaan Euroopan amatööri- ja ammattilaistalleissa. Tätä edistääkseen seura alkoi järjestää kansallisia ja kansainvälisiä pyöräilykilpailuja niin maatie- ja katuradoilla kuin maastossakin.
Kansainvälisillä areenoilla.
Yhdistyneen seuran kansainvälisesti menestynein on ollut Jussi Veikkanen, joka ajoi kymmenkunta vuotta ranskalaisessa Pro Tour –joukkueessa (FDJ) ja jatkaa nyt vuodesta 2016 seuran organisaation tehtävissä. Suuret eurooppalaiset tallit ovat varakkaita yrityksiä, joiden palveluksessa on vähintäänkin kymmeniä henkilöitä. Aktiiviaikanaan hän kuului ns. apuajajiin, joiden tehtävänä on auttaa joukkueen suuria tähtiä tuulta halkomalla, muita joukkueita hidastamalla sekä juomia ja ravintopatukoita hakemalla. Tämä tapahtuu niin, että ensin hidastetaan mukana seuraavan huoltoauton vauhtiin ja sitten kiihdytetään takaisin muun joukkueen mukaan juomapullot ja muu tavara kaulalaukussa ja ajopaidan monissa taskuissa.
Yleensä tiimi lähtee kilpailuun noin kymmenellä ajajalla, joilla kaikilla on hyvin vertailukelpoinen palkka, erikoismiehillä tietysti vielä huomattavasti enemmän. Erikoismiehet kamppailevat kokonaiskilpailun voitosta, mahdollisesti ovat myös joko sitkeitä mäkimiehiä tai aina etapin lopussa spurttaavia kiritykkejä. Veikkasen merkitystä korostaa se, että hän on onnistunut pääsemään Italian ympäriajoissa joillakin etapeilla eri vuosina 5. -6. sijoille. Ranskan ympäriajossa hän kerran voitti eräällä etapilla ns. mäkikirejä ja sai vähäksi aikaa pukea päälleen mäkikilpailun johtajan paidan. Eräissä muissa ympäri Eurooppaa ajetuissa toureissa hänellä on ollut vielä huomattavampaa menestystä.
Muitakin kilpailijoita on päässyt ulkomaille. Paavo Paajanen ajoi 2013 luxemburgilaisessa Continental – joukkueessa Differdange Loschessa. Mikko Paajanen oli kansainvälisen pyöräilyliiton valmennuskeskuksessa 2013. Sami Tiainen ja Samuel Pökälä ovat ajaneet eurooppalaisissa amatööriseuroissa.
Fellmanin kortteliajot kuuluu tänä vuonna Suomen Pyöräilyunionin Škoda –maantiepyöräi-lycupiin. Seitsemästä erillisestä kilpailusta se oli nyt järjestyksessä toinen. Seuraava koitos oli Porvoossa jo sunnuntaina 12.6. Se on perinteinen alan kuningaskilpailu, joka järjestet-tiin ensimmäisen kerran vuonna 1926. Aloitteen tekijä oli varhaisin pyöräilylegendamme Raul Hellberg, joka sijoittui vuoden 1928 olympiakisoissa kahdeksanneksi ja vuoden 1931 MM-kilpailuissa kymmenenneksi. Nyt tämän sunnuntaisen Porvoon kilpailun voitti Lahdessa viidenneksi tullut Samuel Pökälä. Juho Hänninen aloitti täälläkin reippaasti, repi itsensä irti pääjoukosta, mutta ei lopussa kestänyt Pökälän hyökkäystä.
Mikä ihmeen TWD-Länken rf.?
Kun seuran taustat eivät ole suurelle yleisölle tunttuja, on niitä paikallaan hieman avata. CC Tailwind (TWD) perustettiin vuonna 1995 tukemaan lasten, nuorten ja aikuisten kunto- ja kilpapyöräilyä. Jo vuonna 1945 oli Kristiinankaupungin alueelle perustettu yleisseura IF Länken, joka on urheilua seuranneille ollut tuttu eräiden eri lajeissa menestyneiden urheilijain kautta. Itse asiassa kysymyksessä on eräänlainen urheiluseurarypäs, johon nykyään kuuluu useita itsenäisiä seuroja, yhtenä niistä Länken Cykel. Sen tunnetuimpia kilpailijoita ovat aikoinaan olleet Kjell Carlström ja Jussi Veikkanen.
Nämä kaksi seuraa löivät hynttyyt yhteen ja perustivat 2001 seuran nimeltä TWD-Länken rf kilpailu- ja harrastustoiminnan tehostamiseksi. Erityisesti ajateltiin nuorten kehittämistä niin, että he voisivat siirtyä ajamaan Euroopan amatööri- ja ammattilaistalleissa. Tätä edistääkseen seura alkoi järjestää kansallisia ja kansainvälisiä pyöräilykilpailuja niin maatie- ja katuradoilla kuin maastossakin.
Kansainvälisillä areenoilla.
Yhdistyneen seuran kansainvälisesti menestynein on ollut Jussi Veikkanen, joka ajoi kymmenkunta vuotta ranskalaisessa Pro Tour –joukkueessa (FDJ) ja jatkaa nyt vuodesta 2016 seuran organisaation tehtävissä. Suuret eurooppalaiset tallit ovat varakkaita yrityksiä, joiden palveluksessa on vähintäänkin kymmeniä henkilöitä. Aktiiviaikanaan hän kuului ns. apuajajiin, joiden tehtävänä on auttaa joukkueen suuria tähtiä tuulta halkomalla, muita joukkueita hidastamalla sekä juomia ja ravintopatukoita hakemalla. Tämä tapahtuu niin, että ensin hidastetaan mukana seuraavan huoltoauton vauhtiin ja sitten kiihdytetään takaisin muun joukkueen mukaan juomapullot ja muu tavara kaulalaukussa ja ajopaidan monissa taskuissa.
Yleensä tiimi lähtee kilpailuun noin kymmenellä ajajalla, joilla kaikilla on hyvin vertailukelpoinen palkka, erikoismiehillä tietysti vielä huomattavasti enemmän. Erikoismiehet kamppailevat kokonaiskilpailun voitosta, mahdollisesti ovat myös joko sitkeitä mäkimiehiä tai aina etapin lopussa spurttaavia kiritykkejä. Veikkasen merkitystä korostaa se, että hän on onnistunut pääsemään Italian ympäriajoissa joillakin etapeilla eri vuosina 5. -6. sijoille. Ranskan ympäriajossa hän kerran voitti eräällä etapilla ns. mäkikirejä ja sai vähäksi aikaa pukea päälleen mäkikilpailun johtajan paidan. Eräissä muissa ympäri Eurooppaa ajetuissa toureissa hänellä on ollut vielä huomattavampaa menestystä.
Muitakin kilpailijoita on päässyt ulkomaille. Paavo Paajanen ajoi 2013 luxemburgilaisessa Continental – joukkueessa Differdange Loschessa. Mikko Paajanen oli kansainvälisen pyöräilyliiton valmennuskeskuksessa 2013. Sami Tiainen ja Samuel Pökälä ovat ajaneet eurooppalaisissa amatööriseuroissa.
6.3. Haluatko tehdä itse oman kirjasi ?
Monilla myöhäisessä keski-iässä olevilla on pöytälaatikkoon kirjoitettuja tekstejä, osa on tarkoitettu lastenlapsille, osa vain omaksi iloksi sitten kun se ehtoopuoli vihdoin koittaa. Se A4 -koko vaan tuppaa olemaan epäkäytännöllinen; lehdet joutuvat helposti erilleen tai ainakin kääntyvät hiirenkorvalle. Ne hukkuvat helposti itseltä, miksi eivät sitten saajilta.
Samoin on kuvien laita. On tavallista, että jälkeenjääneet avaavat mummon tai papan pöytälaatikon ja löytävät sieltä hajanaisia kasoja valokuvia. Sukulaisia ne ihmiset ovat, mutta keitä ja missä kuvat on otettu ? Missä ne isovanhemmat tai omat vanhemmat oikein ovat seikkailleet, ulkomailla vai kotimaassa ?
Mitäpä jos kirjoittaisitkin omat tekstisi ja runosi pienen kirjasen muotoon jälkipolville iloksi! Eikä sen tarvitse olla mikään satojen sivujen opus, muutaman kymmenenkin sivun vihkonen näyttää hyvältä. Sinne voisit sitten liittää kuvia ja kuvatekstejä. Eikä se ole vai-keaa, ei tarvita edes kalliita taitto-ohjelmia, eikä tyyriitä maksuja naapurin nuorelle nör-tille. Tavallinen tekstinkäsittelyohjelmakin käy, kun vaan tietää muutaman hyvän niksin. Ja kuvankäsittelynkin voi kuka tahansa oppia.
Jos olet tällaisia miettinyt, jatka tästä eteenpäin. Aluksi selostan eräitä yleisiä periaat-teita, jotka on hyvä tietää. Lopussa on omatekoiset ohjeet tekstin taittamiseen. Kannattaa kokeilla!
1.Painatus ja myynti
Nyrkkipajojen houkutukset. Monet nyrkkipajat käyttävät tämän artikkelin pääotsikon kaltaista mainos-lausetta. Usein siihen liitetään vielä houkutin, että ”vaikka yksi kirja kerrallaan”. Asiaan kuuluu tietysti se, että kyseinen yritys tekee varsinaiset työt, ja asiakas vie vain tekstin manuaalisesti tai sähköisesti. Kyllähän tälläkin tavalla saa oman kirjan aikaan, mutta hinta saattaa olla aikamoinen yllätys.
Toinen yllätys on se, että kirjoja ei saakaan kaupaksi. Eli asianomainen on niin rakastunut omaan teks-tiinsä, että hän yliarvioi muiden kiinnostuksen. Esimerkiksi omista lapsuusmuistoista ei kannata vieraalta niin monta kappaletta kirjaa tilata. Ei kai ole niin harvinaista, että joku saa muutaman tuhannen euron laskun ja sen vastineeksi suuren pinon kirjoja, jotka jäävät lopulta perinnönjaossa selvitettäväksi – tai sitten peräti suoraan poltettavien roskien joukkoon. Kun teet itse päätyön, hinta putoaa todella paljon.
Myyntikanavat on selvitettävä ennakkoon. Moni puhuu Kirjavälityksestä, mutta se on heti syytä unohtaa. Kirjavälitys vaatii itselleen 40 prosenttia lopullisesta kirjakauppahinnasta. Näin hinta nousee niin suureksi, että tekijälle ei jää mitään, eli hän tekee täysin ilmaista työtä. Luultavasti kustannuksiakaan ei saa makset-tua. Suurilla kustantajilla tilanne on toinen, ne ovat tehneet edullisia diilejä vedoten myytävien kirjojen suureen määrään. Jos kirjalla on paikallista kiinnostusta, kannattaa viedä niitä itse suoraan omaan kirja-kauppaan.
Edellä mainitut karikot olen onneksi ymmärtänyt välttää, paitsi että kerran kokeilin pienellä määrällä Kirjavälitystä. Toisaalta filosofiani on aina ollut toinen: itse kirjan tekeminen on jo arvo ja nautinto sinänsä. Ja edelleen, se on eräs kanssakäymisen muoto, keino ottaa yhteyttä vanhoihin ja uusiinkin tuttaviin.
Jonkun verran olen myynyt paikallisten kirjakauppojen kautta. Kirjojani ovat ostaneet suoraan minulta esimerkiksi Lahden Finlandia-Italian jäsenet, viron opiskelijat ja Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenet. Niin ikään tilauksia on tullut vanhoilta ja uusilta tuttaviltani, samoin joiltakin kirjakaupoilta ympäri Suomea. Viron kirjoja on myyty Suomen Viro-yhdistyksen liiton nettikaupassa. Joitakin olen vienyt lahjaksi syntymäpäivä-sankareille tai muuten vain vieraisille mennessäni. Vaatimatonkin oma kirja on aina parempi kuin tulppaaninippu, joka muutaman päivän päästä lakastuu.
Harrastustoiminta. Kaikki myymäni kirjat olen myynyt pyöristettyyn omakustannushintaan. Suurimmat kustannukset ovat olleet painotalon lasku, runsaat postitus- ja kuljetuskulut ja on ollut muitakin vähäisempiä. Voittoa ei ole tullut, mutta ei tappiotakaan. Ei liioin verotettavaa, vaikka olen asianmukaiset ilmoitukset tehnyt. Eli kysymys on ollut vanhenevan eläkeläisen harrastustoiminnasta, joka tuottaa iloa siitä, että vielä pystyy omaksumaan nykypäivän taitoja. En todellakaan ole ollut mikään diginatiivi. Suhtauduin aikoinaan kalseasti siihen, että lapseni joskus 1980-luvulla naputtelivat yötä myöten Commodore- konettaan. Itse en sitä edes ostanut, vaan vaimo, joka ilmoitti minulle hinnaksi vain puolet todellisesta ! Näin meitä miehiä viedään !
Opin itse tekstinkäsittelyn vasta aivan 1990-luvun alussa, kun minua pyydettiin kirjoittamaan Mukkulan yhteiskoulun 25-vuotishistoriikkia. Pian innostuin käymään Harjulan opiston ATK-kursseilla, joista kuvankä-sittelyn kurssi oli minun kannaltani merkittävin. Lopun olen sitten oppinut kokeilemalla yrityksen ja ereh-dyksen kautta.
Miten olen sitten kirjani tehnyt. Ensinnäkin opin taittamaan tekstin aika omaperäisellä tavalla erään painotalon työntekijän vinkistä. Ei tarvinnut ostaa kallista taitto-ohjelmaa. Tämän kirjoituksen lopussa on yksinkertaiset ohjeet siitä, miten kuka tahansa voi tehdä saman.
Olen käyttänyt jokseenkin pelkästään itse ottamiani valokuvia välttääkseni tekijänoikeuskysymykset. Tunnistettavien henkilökuvien julkaisuun pitää pyytää lupa, vaikka olisi ne itse ottanut. Kun kuvat nykyään saadaan värillisinä, olen ne kirjoja varten kustannussyistä käsitellyt ja muuttanut harmaasävyisiksi. Poikkeuksena ovat olleet kansiin tulevat kuvat. Kuvia on pitänyt myös hieman vaalentaa, sillä painossa ne tummuvat. Kansien esitysgrafiikan teko on sitten ollut jo monimutkaisempaa. Siitä olen selvinnyt pelkän tavallisen OpenOffice –ohjelman avulla.
Kun kaikki on ollut valmista, olen vienyt materiaalin muistitikulla painotaloon. Varsinkin kansista on aina syytä ottaa oikovedos, sillä koneiden asennuksesta riippuen ne eivät aina tule heti sen värisinä kuin on tarkoitus. Olen ottanut aina kerrallaan 100 kappaleen painoksen, sillä se on kirjaa kohti halvempi kuin 50 kappaleen painos. Samaan hintaan olen sitten saanut seuraavat erät.
2. Esimerkkejä omakustannekirjoistani.
Jotta selviäisi, miltä minun opeillani tehdyt kirjat näyttävät, olen liittänyt tähän kolme esimerkkiä. Kaikkien seuraavassa mainitsemieni teosten painokset ovat lopussa. Minulla on jäljellä oikeastaan vain lastenlasten kappaleet sitä aikaa varten kun he lopullisesti muuttavat omilleen. Opiskelijabokseihin niitä on turha vielä viedä. Kirjat ovat lainattavissa Lahden pääkirjastossa, samoin joillakin muillakin paikkakunnilla.
Monilla myöhäisessä keski-iässä olevilla on pöytälaatikkoon kirjoitettuja tekstejä, osa on tarkoitettu lastenlapsille, osa vain omaksi iloksi sitten kun se ehtoopuoli vihdoin koittaa. Se A4 -koko vaan tuppaa olemaan epäkäytännöllinen; lehdet joutuvat helposti erilleen tai ainakin kääntyvät hiirenkorvalle. Ne hukkuvat helposti itseltä, miksi eivät sitten saajilta.
Samoin on kuvien laita. On tavallista, että jälkeenjääneet avaavat mummon tai papan pöytälaatikon ja löytävät sieltä hajanaisia kasoja valokuvia. Sukulaisia ne ihmiset ovat, mutta keitä ja missä kuvat on otettu ? Missä ne isovanhemmat tai omat vanhemmat oikein ovat seikkailleet, ulkomailla vai kotimaassa ?
Mitäpä jos kirjoittaisitkin omat tekstisi ja runosi pienen kirjasen muotoon jälkipolville iloksi! Eikä sen tarvitse olla mikään satojen sivujen opus, muutaman kymmenenkin sivun vihkonen näyttää hyvältä. Sinne voisit sitten liittää kuvia ja kuvatekstejä. Eikä se ole vai-keaa, ei tarvita edes kalliita taitto-ohjelmia, eikä tyyriitä maksuja naapurin nuorelle nör-tille. Tavallinen tekstinkäsittelyohjelmakin käy, kun vaan tietää muutaman hyvän niksin. Ja kuvankäsittelynkin voi kuka tahansa oppia.
Jos olet tällaisia miettinyt, jatka tästä eteenpäin. Aluksi selostan eräitä yleisiä periaat-teita, jotka on hyvä tietää. Lopussa on omatekoiset ohjeet tekstin taittamiseen. Kannattaa kokeilla!
1.Painatus ja myynti
Nyrkkipajojen houkutukset. Monet nyrkkipajat käyttävät tämän artikkelin pääotsikon kaltaista mainos-lausetta. Usein siihen liitetään vielä houkutin, että ”vaikka yksi kirja kerrallaan”. Asiaan kuuluu tietysti se, että kyseinen yritys tekee varsinaiset työt, ja asiakas vie vain tekstin manuaalisesti tai sähköisesti. Kyllähän tälläkin tavalla saa oman kirjan aikaan, mutta hinta saattaa olla aikamoinen yllätys.
Toinen yllätys on se, että kirjoja ei saakaan kaupaksi. Eli asianomainen on niin rakastunut omaan teks-tiinsä, että hän yliarvioi muiden kiinnostuksen. Esimerkiksi omista lapsuusmuistoista ei kannata vieraalta niin monta kappaletta kirjaa tilata. Ei kai ole niin harvinaista, että joku saa muutaman tuhannen euron laskun ja sen vastineeksi suuren pinon kirjoja, jotka jäävät lopulta perinnönjaossa selvitettäväksi – tai sitten peräti suoraan poltettavien roskien joukkoon. Kun teet itse päätyön, hinta putoaa todella paljon.
Myyntikanavat on selvitettävä ennakkoon. Moni puhuu Kirjavälityksestä, mutta se on heti syytä unohtaa. Kirjavälitys vaatii itselleen 40 prosenttia lopullisesta kirjakauppahinnasta. Näin hinta nousee niin suureksi, että tekijälle ei jää mitään, eli hän tekee täysin ilmaista työtä. Luultavasti kustannuksiakaan ei saa makset-tua. Suurilla kustantajilla tilanne on toinen, ne ovat tehneet edullisia diilejä vedoten myytävien kirjojen suureen määrään. Jos kirjalla on paikallista kiinnostusta, kannattaa viedä niitä itse suoraan omaan kirja-kauppaan.
Edellä mainitut karikot olen onneksi ymmärtänyt välttää, paitsi että kerran kokeilin pienellä määrällä Kirjavälitystä. Toisaalta filosofiani on aina ollut toinen: itse kirjan tekeminen on jo arvo ja nautinto sinänsä. Ja edelleen, se on eräs kanssakäymisen muoto, keino ottaa yhteyttä vanhoihin ja uusiinkin tuttaviin.
Jonkun verran olen myynyt paikallisten kirjakauppojen kautta. Kirjojani ovat ostaneet suoraan minulta esimerkiksi Lahden Finlandia-Italian jäsenet, viron opiskelijat ja Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenet. Niin ikään tilauksia on tullut vanhoilta ja uusilta tuttaviltani, samoin joiltakin kirjakaupoilta ympäri Suomea. Viron kirjoja on myyty Suomen Viro-yhdistyksen liiton nettikaupassa. Joitakin olen vienyt lahjaksi syntymäpäivä-sankareille tai muuten vain vieraisille mennessäni. Vaatimatonkin oma kirja on aina parempi kuin tulppaaninippu, joka muutaman päivän päästä lakastuu.
Harrastustoiminta. Kaikki myymäni kirjat olen myynyt pyöristettyyn omakustannushintaan. Suurimmat kustannukset ovat olleet painotalon lasku, runsaat postitus- ja kuljetuskulut ja on ollut muitakin vähäisempiä. Voittoa ei ole tullut, mutta ei tappiotakaan. Ei liioin verotettavaa, vaikka olen asianmukaiset ilmoitukset tehnyt. Eli kysymys on ollut vanhenevan eläkeläisen harrastustoiminnasta, joka tuottaa iloa siitä, että vielä pystyy omaksumaan nykypäivän taitoja. En todellakaan ole ollut mikään diginatiivi. Suhtauduin aikoinaan kalseasti siihen, että lapseni joskus 1980-luvulla naputtelivat yötä myöten Commodore- konettaan. Itse en sitä edes ostanut, vaan vaimo, joka ilmoitti minulle hinnaksi vain puolet todellisesta ! Näin meitä miehiä viedään !
Opin itse tekstinkäsittelyn vasta aivan 1990-luvun alussa, kun minua pyydettiin kirjoittamaan Mukkulan yhteiskoulun 25-vuotishistoriikkia. Pian innostuin käymään Harjulan opiston ATK-kursseilla, joista kuvankä-sittelyn kurssi oli minun kannaltani merkittävin. Lopun olen sitten oppinut kokeilemalla yrityksen ja ereh-dyksen kautta.
Miten olen sitten kirjani tehnyt. Ensinnäkin opin taittamaan tekstin aika omaperäisellä tavalla erään painotalon työntekijän vinkistä. Ei tarvinnut ostaa kallista taitto-ohjelmaa. Tämän kirjoituksen lopussa on yksinkertaiset ohjeet siitä, miten kuka tahansa voi tehdä saman.
Olen käyttänyt jokseenkin pelkästään itse ottamiani valokuvia välttääkseni tekijänoikeuskysymykset. Tunnistettavien henkilökuvien julkaisuun pitää pyytää lupa, vaikka olisi ne itse ottanut. Kun kuvat nykyään saadaan värillisinä, olen ne kirjoja varten kustannussyistä käsitellyt ja muuttanut harmaasävyisiksi. Poikkeuksena ovat olleet kansiin tulevat kuvat. Kuvia on pitänyt myös hieman vaalentaa, sillä painossa ne tummuvat. Kansien esitysgrafiikan teko on sitten ollut jo monimutkaisempaa. Siitä olen selvinnyt pelkän tavallisen OpenOffice –ohjelman avulla.
Kun kaikki on ollut valmista, olen vienyt materiaalin muistitikulla painotaloon. Varsinkin kansista on aina syytä ottaa oikovedos, sillä koneiden asennuksesta riippuen ne eivät aina tule heti sen värisinä kuin on tarkoitus. Olen ottanut aina kerrallaan 100 kappaleen painoksen, sillä se on kirjaa kohti halvempi kuin 50 kappaleen painos. Samaan hintaan olen sitten saanut seuraavat erät.
2. Esimerkkejä omakustannekirjoistani.
Jotta selviäisi, miltä minun opeillani tehdyt kirjat näyttävät, olen liittänyt tähän kolme esimerkkiä. Kaikkien seuraavassa mainitsemieni teosten painokset ovat lopussa. Minulla on jäljellä oikeastaan vain lastenlasten kappaleet sitä aikaa varten kun he lopullisesti muuttavat omilleen. Opiskelijabokseihin niitä on turha vielä viedä. Kirjat ovat lainattavissa Lahden pääkirjastossa, samoin joillakin muillakin paikkakunnilla.
Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle.
Katkelmia voi lukea blogistani kohdasta La bella Italia. Italia on ollut minun miehuusvuosieni suuri rakkaus, ajalta jolloin vielä jaksoi ja innostui. Ke-räsimme vaimoni kanssa kulttuurikokemuksia ja vaelsimme pitkin vuoripolkuja. Mukana on myös runsaasti historiallisia taustoja.
Miten kaikki alkoi ? Lukiovuosina minulla oli kirjeenvaihtotoveri Ravennasta. Neorealistiset, mustavalkoiset elokuvat kertoivat aivan toisen-laisesta, eksoottiselta tuntuvasta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Ilmaston lämpimyys ja uljaat maisemat innostivat. Ei ihme, että sitten opiske-luaikoinani panostin paljon Italian historiaan, tein siitä mm. graduni.
Etukannen kuvan olen ottanut Malcesinen kau-pungin yläpuolelta oliivilehdosta. Kaupunki on Gardajärven itärannalla karkeasti ottaen puoli-välissä. Takannen kuvat ovat Venetsian San Giorgion kirkosta, Bassanon vanhasta puusillasta, viimeiset kaksi ovat Monte Baldon laelta, jälkim-mäinen Gardajärven pohjukan suuntaan. Siellä häämöttävät mm. Rivan ja Torbolen kaupungit. Monte Baldo on suoraan Malcesinen yläpuolella.
Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle.
Katkelmia voi lukea blogistani kohdasta La bella Italia. Italia on ollut minun miehuusvuosieni suuri rakkaus, ajalta jolloin vielä jaksoi ja innostui. Ke-räsimme vaimoni kanssa kulttuurikokemuksia ja vaelsimme pitkin vuoripolkuja. Mukana on myös runsaasti historiallisia taustoja.
Miten kaikki alkoi ? Lukiovuosina minulla oli kirjeenvaihtotoveri Ravennasta. Neorealistiset, mustavalkoiset elokuvat kertoivat aivan toisen-laisesta, eksoottiselta tuntuvasta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Ilmaston lämpimyys ja uljaat maisemat innostivat. Ei ihme, että sitten opiske-luaikoinani panostin paljon Italian historiaan, tein siitä mm. graduni.
Etukannen kuvan olen ottanut Malcesinen kau-pungin yläpuolelta oliivilehdosta. Kaupunki on Gardajärven itärannalla karkeasti ottaen puoli-välissä. Takannen kuvat ovat Venetsian San Giorgion kirkosta, Bassanon vanhasta puusillasta, viimeiset kaksi ovat Monte Baldon laelta, jälkim-mäinen Gardajärven pohjukan suuntaan. Siellä häämöttävät mm. Rivan ja Torbolen kaupungit. Monte Baldo on suoraan Malcesinen yläpuolella.
Suomalais-virolaisia yhteistyötmuotoja Viron maakunnissa
Kirja syntyi tavallaan 2000-luvun viron opiskelun ja meille järjestettyjen matkojen sivutuotteena. Oli kiinnostavaa ottaa etukäteen selkoa tulevista kohteista ja valmistautua paikallisten haastatte-lemiseen. Eli tavallaan pyrin syventämään omia kokemuksiani. Yhtä ja toista voi lukea blogistani kohdasta Naabermaa Eesti.
Olen kyllä harmitellut sitä, että aloitin viron opiskelun niin myöhään kuin vasta muutamia vuosia sitten. Ensimmäisen kerran pääsin Tallin-naan toukokuussa 1961. Neuvostokaudella olin Tallinnasa vielä vuosina 1980 ja 1988. Joka kerta uudet tuttavat jäivät sinne rautaesiripun taa.
Sen jälkeen olen matkaillut monenlaisissa yh- teyksissä ja seurueissa niin monesti, että en tiedä montako kertaa. On käynyt samoin kuin Italian kohdalla, jossain 30. matkan kohdalla oli raja, jolloin laskut menivät sekaisin. Minulla on ollut paljon virolaisia lentopallotuttavia, mutta kun he pääsääntöisesti puhuivat suomea, ei kieliopintoihin senkään takia ollut pakottavaa syytä.
Etukannessa on katu Haapsalusta ja ryhmä lahte-laisia tutustumassa Matsalun luonnonpuistoon Haapsalun eteläpuolella. Takakannen kuvissa ovat Pärnun raatihuone, Jaanin kirkko Viljandissa ja Tarvas -härkä Rakvererssa.
Kirja syntyi tavallaan 2000-luvun viron opiskelun ja meille järjestettyjen matkojen sivutuotteena. Oli kiinnostavaa ottaa etukäteen selkoa tulevista kohteista ja valmistautua paikallisten haastatte-lemiseen. Eli tavallaan pyrin syventämään omia kokemuksiani. Yhtä ja toista voi lukea blogistani kohdasta Naabermaa Eesti.
Olen kyllä harmitellut sitä, että aloitin viron opiskelun niin myöhään kuin vasta muutamia vuosia sitten. Ensimmäisen kerran pääsin Tallin-naan toukokuussa 1961. Neuvostokaudella olin Tallinnasa vielä vuosina 1980 ja 1988. Joka kerta uudet tuttavat jäivät sinne rautaesiripun taa.
Sen jälkeen olen matkaillut monenlaisissa yh- teyksissä ja seurueissa niin monesti, että en tiedä montako kertaa. On käynyt samoin kuin Italian kohdalla, jossain 30. matkan kohdalla oli raja, jolloin laskut menivät sekaisin. Minulla on ollut paljon virolaisia lentopallotuttavia, mutta kun he pääsääntöisesti puhuivat suomea, ei kieliopintoihin senkään takia ollut pakottavaa syytä.
Etukannessa on katu Haapsalusta ja ryhmä lahte-laisia tutustumassa Matsalun luonnonpuistoon Haapsalun eteläpuolella. Takakannen kuvissa ovat Pärnun raatihuone, Jaanin kirkko Viljandissa ja Tarvas -härkä Rakvererssa.
Suomesta Viroon‒Virosta Suomeen.
Oikeastaan tämän kirjan sisällön piti tulla jo edelliseen kirjaan. Mutta sivumäärä olisi noussut aivan liian suureksi. Sinänsä Viron sisäpolitiikan ja talouselämän käsittely on ollut minulle mie-leistä, sillä minulla on ollut opintoja myös valtio-tieteellisen puolelta. Lisäksi kymmenet vuodet olen lukiossa jauhanut yhteiskuntaoppia ja ta-loustietoa. Pari teollisuushistoriaakin on tullut kirjoitettua.
Erityisesti minua on hämmästyttänyt se, miten laajaa kanssakäyminen Suomenlahden yli jo on. Virolaiset pendelöivät meren yli, suomalaisetkin, mutta tekevät lisäksi kaikkea muutakin. Suoma-laiset perustavat yrityksiä halvemman työvoi-man ja verotuksen takia, virolaisetkin Suomeen, mutta vähemmässä määrin. Halutaan puhua kaksoiskaupungeista Hellinna ja Talsinki, suunni-tellaan joskus tulevina vuosikymmeninä ehkä toteutuvaa rautatietunnelia. Kulttuurisilta on maiden välillä toiminut jo toista sataa vuotta, ja sekin on saanut uusia ulottuvuuksia.
Kuvassa on Tallinnan silhuetti laivasta nähtynä sekä vierailu A le Coq -panimossa. Takakannes-sa ovat Eestin Elintarvikkeet Lahdesta ja Pikseke Camping Haapsalusta.
3. Tekstin taittaminen
Jos tarkoituksesi on kirjoittaa useita kirjoja, on syytä hankkia erityinen taitto-ohjelma. Kirjaa tai paria varten se on kuitenkin turhan kallis. Niinpä voit käyttää kehittämääni ”karvalakkiohjelmaa”, jolla selviät aivan hyvin. Sillä olen taittanut kaikki omakustanteeni. Seuraava katkelma näyttää, millaista jälkeä olen saanut aikaan. Katkelma on kirjasta Suomalais-virolaista yhteistyötä Viron maakunnissa. Sivun koko ja teksti ovat kirjan kokoa, harmaa sävy on tullut siitä, että valokuvasin sivun, jotta saisin sen tähän oikeassa koossa. Se on aiheuttanut myös lievän epäselvyyden.
Oikeastaan tämän kirjan sisällön piti tulla jo edelliseen kirjaan. Mutta sivumäärä olisi noussut aivan liian suureksi. Sinänsä Viron sisäpolitiikan ja talouselämän käsittely on ollut minulle mie-leistä, sillä minulla on ollut opintoja myös valtio-tieteellisen puolelta. Lisäksi kymmenet vuodet olen lukiossa jauhanut yhteiskuntaoppia ja ta-loustietoa. Pari teollisuushistoriaakin on tullut kirjoitettua.
Erityisesti minua on hämmästyttänyt se, miten laajaa kanssakäyminen Suomenlahden yli jo on. Virolaiset pendelöivät meren yli, suomalaisetkin, mutta tekevät lisäksi kaikkea muutakin. Suoma-laiset perustavat yrityksiä halvemman työvoi-man ja verotuksen takia, virolaisetkin Suomeen, mutta vähemmässä määrin. Halutaan puhua kaksoiskaupungeista Hellinna ja Talsinki, suunni-tellaan joskus tulevina vuosikymmeninä ehkä toteutuvaa rautatietunnelia. Kulttuurisilta on maiden välillä toiminut jo toista sataa vuotta, ja sekin on saanut uusia ulottuvuuksia.
Kuvassa on Tallinnan silhuetti laivasta nähtynä sekä vierailu A le Coq -panimossa. Takakannes-sa ovat Eestin Elintarvikkeet Lahdesta ja Pikseke Camping Haapsalusta.
3. Tekstin taittaminen
Jos tarkoituksesi on kirjoittaa useita kirjoja, on syytä hankkia erityinen taitto-ohjelma. Kirjaa tai paria varten se on kuitenkin turhan kallis. Niinpä voit käyttää kehittämääni ”karvalakkiohjelmaa”, jolla selviät aivan hyvin. Sillä olen taittanut kaikki omakustanteeni. Seuraava katkelma näyttää, millaista jälkeä olen saanut aikaan. Katkelma on kirjasta Suomalais-virolaista yhteistyötä Viron maakunnissa. Sivun koko ja teksti ovat kirjan kokoa, harmaa sävy on tullut siitä, että valokuvasin sivun, jotta saisin sen tähän oikeassa koossa. Se on aiheuttanut myös lievän epäselvyyden.
Parasta on aloittaa kokeilemalla parin sivun jutulla, sen jälkeen voit jo siirtyä tosissasi kirjan tekoon.
1.Kirjasinlajina eli fonttina voit käyttää Book Antiquaa, sillä se on esimerkiksi varsin yleistä Times New Romania ilmavampi. Fontin koko voi olla 11. Riviväli voi olla ykkönen.
2.Sarkaimet. Teksti pitää kirjoittaa niin, että kirjaimia tulee sivulle noin 55-60, ja rivejä 32. Aseta sarkaimet vaikkapa kohtiin 3,25 ja 13,75, luvun alkava kappale on syytä kuitenkin aloittaa kohdasta 3,00. Sarkaimet tulevat näille kohdin siitä syystä, että teksti tulee keskelle paperia, ja myös numerointi sivun yläosassa osuu kohdalleen. Sivunumeroinnin saat kohdasta Lisää. Ota sieltä sivun yläreuna ja tasaus keskeltä. Numeron muodon saat kohdasta Muotoile sivunumerot.
Miksi tekstin pitää tulla keskelle paperia? Siksi, että kirjapainossa leikataan molemmin puolin paperia pois niin, että leveydeksi tulee noin 15 cm. Korkeudeksi leikataan 21cm.
3.Tekstin tasaus, jotta rivit eivät jäisi eri pituisiksi. Tasoita teksti napsauttamalla työkaluriviltä sitä kohtaa missä on alekkain saman pituisia viivoja. Tämän jälkeen joudut tavuttamaan sanoja.
4. Sivun korkeuden koon voit määritellä niin, että laitat osoittimen rivin 32 loppuun ja napsautat sitten näppäimiä Ctrl ja Enter tässä järjestyksessä. Sivu lukkiutuu ja teksti jatkuu seuraavalle sivulle. Tätä ja muutakin voit seurata napsauttamalla ylhäältä melko oikealta ison P:n peilikuvaa.
Kun sivut on numeroitu, kirjapaino painaa ne digitaalisesti paperin molemmin puolin. Jälki on yhtä hyvää kuin offset-painossa. Sen jälkeen sivut leikataan sopivaan muotoon (tässä 15x21), sivut liimataan yhteen ja lopuksi laitetaan kannet. Kannet voi suunitella hyvinkin yksinkertaisesti. Jos et osaa skannata tai kuvata digikameralla, voit antaa kirjapainolle kansien valokuvat ja niiden tekstin. Jos osaat kuvankäsittelyn , käy kaikki helpommin. Kuvankäsittelyn voi oppia vaikkapa kansalaisopiston kurssilla. Tosin nykykoneissa on jo sellaisenaan käsittelyvaihtoehtoja. Runsas esitysgrafiikka (esim. edellä Viron kirjan kansissa) edellyttää esitysgrafiikan kurssin käyntiä, tai sitten Open Office-ohjelmalla kokeilua. Painotaloja kannattaa kilpailuttaa.
Onnea ensimmäisen oman kirjan tekoon !
1.Kirjasinlajina eli fonttina voit käyttää Book Antiquaa, sillä se on esimerkiksi varsin yleistä Times New Romania ilmavampi. Fontin koko voi olla 11. Riviväli voi olla ykkönen.
2.Sarkaimet. Teksti pitää kirjoittaa niin, että kirjaimia tulee sivulle noin 55-60, ja rivejä 32. Aseta sarkaimet vaikkapa kohtiin 3,25 ja 13,75, luvun alkava kappale on syytä kuitenkin aloittaa kohdasta 3,00. Sarkaimet tulevat näille kohdin siitä syystä, että teksti tulee keskelle paperia, ja myös numerointi sivun yläosassa osuu kohdalleen. Sivunumeroinnin saat kohdasta Lisää. Ota sieltä sivun yläreuna ja tasaus keskeltä. Numeron muodon saat kohdasta Muotoile sivunumerot.
Miksi tekstin pitää tulla keskelle paperia? Siksi, että kirjapainossa leikataan molemmin puolin paperia pois niin, että leveydeksi tulee noin 15 cm. Korkeudeksi leikataan 21cm.
3.Tekstin tasaus, jotta rivit eivät jäisi eri pituisiksi. Tasoita teksti napsauttamalla työkaluriviltä sitä kohtaa missä on alekkain saman pituisia viivoja. Tämän jälkeen joudut tavuttamaan sanoja.
4. Sivun korkeuden koon voit määritellä niin, että laitat osoittimen rivin 32 loppuun ja napsautat sitten näppäimiä Ctrl ja Enter tässä järjestyksessä. Sivu lukkiutuu ja teksti jatkuu seuraavalle sivulle. Tätä ja muutakin voit seurata napsauttamalla ylhäältä melko oikealta ison P:n peilikuvaa.
Kun sivut on numeroitu, kirjapaino painaa ne digitaalisesti paperin molemmin puolin. Jälki on yhtä hyvää kuin offset-painossa. Sen jälkeen sivut leikataan sopivaan muotoon (tässä 15x21), sivut liimataan yhteen ja lopuksi laitetaan kannet. Kannet voi suunitella hyvinkin yksinkertaisesti. Jos et osaa skannata tai kuvata digikameralla, voit antaa kirjapainolle kansien valokuvat ja niiden tekstin. Jos osaat kuvankäsittelyn , käy kaikki helpommin. Kuvankäsittelyn voi oppia vaikkapa kansalaisopiston kurssilla. Tosin nykykoneissa on jo sellaisenaan käsittelyvaihtoehtoja. Runsas esitysgrafiikka (esim. edellä Viron kirjan kansissa) edellyttää esitysgrafiikan kurssin käyntiä, tai sitten Open Office-ohjelmalla kokeilua. Painotaloja kannattaa kilpailuttaa.
Onnea ensimmäisen oman kirjan tekoon !
6.2. Nuorissa on tulevaisuus
Kevään mittaan on Lahden kaupungin kaduilla ja urheilupaikoilla ollut vilskettä, jota on voitu ihastuneina seurata. Yhteistä kaikille tapahtumille on ollut nuorten ihmisten innostus, joka kumpuaa paljolti yhteisölli-syydestä, eli yhdessä tekemisen riemusta. Ohessa on toukokuisia tapahtumia, pari vielä aivan kesäkuun alusta.
Kevään mittaan on Lahden kaupungin kaduilla ja urheilupaikoilla ollut vilskettä, jota on voitu ihastuneina seurata. Yhteistä kaikille tapahtumille on ollut nuorten ihmisten innostus, joka kumpuaa paljolti yhteisölli-syydestä, eli yhdessä tekemisen riemusta. Ohessa on toukokuisia tapahtumia, pari vielä aivan kesäkuun alusta.
Hämeen Partiopiirin paraatiretkipäivää Reissu2016 vietettiin sunnuntaina 15.5. Lah-dessa. Paraati kulki kirjastolta kauppatorille.
Lippukuntia oli mukana 58 ja partiolaisia 1500. Sivullinenkin ihastui sii-hen riemukkaaseen tun-nelmaan, joka lapsista ja nuorista huokui. Parhaat lippukunnat palkittiin marssista ja kehotushuu-doista.
Paraatiretkipäivä huipentui torilla iltapäivänuotioon, jonka aikana pidettiin lyhyitä puheita ja laulettiin Konsta Hietasen johdolla. Laululeikkien lisäksi tanssittiin lahtelaisen rap-yhtyeen tahdissa. Kunniamerkitkin jaettiin.
Lahden Kisapuistossa on toimintaa jokaisena päivänä. Useimmiten se on jalkapalloa, tekonurmella on turnauksia ja harjoituksia. Mutta siellä pelataan muitakin pallopelejä, pesäpalloa, tennistä, lentopalloa, koripalloa ja joskus vähemmän tunnettuja pelejä. Tällainen on mm. haavipallo, jossa eräs lahtelainen seura osallistuu valtakunnalliseen sarjaan. Vanhempi väki on ihastunut mölkkyyn, joka on kotoinen seurapeli.
Lippukuntia oli mukana 58 ja partiolaisia 1500. Sivullinenkin ihastui sii-hen riemukkaaseen tun-nelmaan, joka lapsista ja nuorista huokui. Parhaat lippukunnat palkittiin marssista ja kehotushuu-doista.
Paraatiretkipäivä huipentui torilla iltapäivänuotioon, jonka aikana pidettiin lyhyitä puheita ja laulettiin Konsta Hietasen johdolla. Laululeikkien lisäksi tanssittiin lahtelaisen rap-yhtyeen tahdissa. Kunniamerkitkin jaettiin.
Lahden Kisapuistossa on toimintaa jokaisena päivänä. Useimmiten se on jalkapalloa, tekonurmella on turnauksia ja harjoituksia. Mutta siellä pelataan muitakin pallopelejä, pesäpalloa, tennistä, lentopalloa, koripalloa ja joskus vähemmän tunnettuja pelejä. Tällainen on mm. haavipallo, jossa eräs lahtelainen seura osallistuu valtakunnalliseen sarjaan. Vanhempi väki on ihastunut mölkkyyn, joka on kotoinen seurapeli.
Tässä on menossa Maakuntasarjan pesäpallo-ottelu, jossa Lahden Maila-Veikkoja vastaan oli asettunut Rekolan Pesis Vantaalta. Kohta puoleen 90 -vuotta täyttävä, entisajan mahtiseura LMV on edelleen mainio kasvattajaseura, jolla on vilkasta junioritoimintaa niin poikien kuin tyttöjen puolella. Tällä kertaa kysymys oli miesten ykkösjoukkueesta, mutta nuoriahan nämäkin pelaajat suurimmalta osaltaan olivat. Pelissä nähtiin useita mallikkaita välilyöntejä ja juonikkaita kierteisiä etukentälle. Paljon oli hienoja suorituksia, mutta myös puutteita, jotka ovat tyypillisiä alasarjojen joukkueille.
Lahdessa toimiva Open Mind ry. on toimintaryhmä, joka pyrkii edistämään nuorten energian ja osaamisen saamista hyödylliseen käyttöön. Sen puheessa usein käytetty nimi on Inspis. Toinen tavoite on kiinnittää huomiota ympäristön viihtyisyyteen ja kauneuteen. Sen merkeissä suoritetaan erilaisia tempauksia, milloin maalataan kauniimmiksi töhrittyjä sähkökaappeja ja alikulkutunnelien seiniä, milloin huolehditaan yrttipi-hoista ja kaupunkialueen istutuksista. Näissä merkeissä on syntynyt myös Green Grass –alue Pikku-Vesijär-ven rantaan.
Lahdessa toimiva Open Mind ry. on toimintaryhmä, joka pyrkii edistämään nuorten energian ja osaamisen saamista hyödylliseen käyttöön. Sen puheessa usein käytetty nimi on Inspis. Toinen tavoite on kiinnittää huomiota ympäristön viihtyisyyteen ja kauneuteen. Sen merkeissä suoritetaan erilaisia tempauksia, milloin maalataan kauniimmiksi töhrittyjä sähkökaappeja ja alikulkutunnelien seiniä, milloin huolehditaan yrttipi-hoista ja kaupunkialueen istutuksista. Näissä merkeissä on syntynyt myös Green Grass –alue Pikku-Vesijär-ven rantaan.
Inspis –ryhmä ylläpitää Pikku-Vesijärven rannassa olevaa kioskia ja sen Green Grass –aluetta. Kioskin ympärillä on useita istutuslaatikoita, joista osa on tehty vanhoista purettujen rakennusten tiilistä. Koko alue houkuttelee terassille nauttimaan kioskin vir-vokkeista, tai sitten tullaan sen läheisyyteen nurmi-kolle. Parhaina päivinä se miltei täyttyy perheistä ja nuorisosta. Aikaisemmin kyseinen kioski oli jatku-vasti töhertelijöiden kohteena, mutta nyt sitä ei ole tapahtunut, ehkäpä nämäkin kunnioittavat muiden nuorten yhteistä aktiviteettia.
Samana kuvanoton päivänä 1.6. käytiin stadionilla perinteelliset ja riemukkaat Etelä-Suomen Sanomien viestikilpailut, joista eri luokka-asteiden ns. sukkula-viestit saavutti suurimman suosion. Ohjelmassa oli myös 4x100 metrin viestejä. Yläkoulujen ja lukioiden puistoviesti ulottui Pikku-Vesijärvelle asti. Siellä se kulki mm. tässä kuvatun Green Grass – alueen vieritse.
Loppukesästä on mielenkiintoista nähdä, miten tä-mäkin puu ja nämä yrtit ovat kesän aikana kasva-neet.
Samana kuvanoton päivänä 1.6. käytiin stadionilla perinteelliset ja riemukkaat Etelä-Suomen Sanomien viestikilpailut, joista eri luokka-asteiden ns. sukkula-viestit saavutti suurimman suosion. Ohjelmassa oli myös 4x100 metrin viestejä. Yläkoulujen ja lukioiden puistoviesti ulottui Pikku-Vesijärvelle asti. Siellä se kulki mm. tässä kuvatun Green Grass – alueen vieritse.
Loppukesästä on mielenkiintoista nähdä, miten tä-mäkin puu ja nämä yrtit ovat kesän aikana kasva-neet.
Tämänvuotinen koulujen päättäjäispäivä osui lauantaille 4.6. , joka on myös puolustusvoimain lippujuh-lan päivä. Samana päivänä saivat uudet ylioppilaat lakkinsa, ja he kävivät laskemassa ruusunsa sankaripat-saan, Vapauden Hengettären juurelle. Kaikkien koulujen ylioppilaat lähestyivät vuorollaan patsasta järjestäy-tyneesti muutaman hengen ryhmissä. Ennen tätä oli ylioppilaan puhe, jossa tulivat esille itsenäisyyshisto-riamme keskeiset vaiheet, erityisesti veteraanien merkitys. Veteraanisoittokunta juhlisti tilaisuutta esittä-mällä isänmaallista musiikkia.
Tapahtuman jälkeen uudet ylioppilaat kokoontuivat Ristinkirkon rappusille valokuvausta varten. Joukko kyllä ehti jo vähetä, sillä aika monella näytti olevan kiire juhlimaan kotijoukkojen ja muiden omien juhlavie-raidensa kanssa.
Tapahtuman jälkeen uudet ylioppilaat kokoontuivat Ristinkirkon rappusille valokuvausta varten. Joukko kyllä ehti jo vähetä, sillä aika monella näytti olevan kiire juhlimaan kotijoukkojen ja muiden omien juhlavie-raidensa kanssa.
Yhdenlaista yhteisöllisyyttä edustaa myös YleXpopp 2016 eli Radiokanava YleX:n ilmaiskonsertti, joka pidettiin samana päättäjäispäivänä 4.6. Lahden torilla. Kysymyksessä on vuotuinen kesätapahtu-ma, joka järjestettiin kahtena edellisenä vuonna Oulussa. Tältä näytti esiintymis-lava lauantaina kello 11, jolloin harjoituk-set olivat meneillään. Tapahtuma pääsi vauhtiin kello 16, jolloin Antti Tuisku saa-pui lavalle. Minä en tietenkään silloin ollut mukana, minulle riittää tämänlaatuisen musiikin kuuntelu puolen kilometrin pääs-tä. Mitä mahtoivat miettiä torin kulmilla asuvat, kun raskas bassojumputus tulee sisään piti sitten ikkunoita kiinni tai ei. Tilaisuus jatkui iltamyöhään, ei sentään puolille öin.
Käveleskelin päivällä ESS:n Mediakulman ohi ja kuuntelin hetken ulos tulevaa Radio Voiman ohjelmaa. Siinä haastateltiin erästä tyttöryhmää, joka oli tullut varaamaan paikkansa jo edellisenä iltana. Hyvin oli yö mennyt, turvallistakin oli ollut kun vartijat olivat koko ajan kalliita laitteita vahtimassa. Antti Tuiskua ja Nikke Ankaraa tytöt erityisesti odottivat. No, Tuisku on kyllä eri yhteyksistä tullut tutuksi, mutta kuka ihme se Ankara sitten oikein on !
Käveleskelin päivällä ESS:n Mediakulman ohi ja kuuntelin hetken ulos tulevaa Radio Voiman ohjelmaa. Siinä haastateltiin erästä tyttöryhmää, joka oli tullut varaamaan paikkansa jo edellisenä iltana. Hyvin oli yö mennyt, turvallistakin oli ollut kun vartijat olivat koko ajan kalliita laitteita vahtimassa. Antti Tuiskua ja Nikke Ankaraa tytöt erityisesti odottivat. No, Tuisku on kyllä eri yhteyksistä tullut tutuksi, mutta kuka ihme se Ankara sitten oikein on !
6.1. Italialaistunnelmia museossa ja Ruusulankadulla
Lahden Finlandia-Italia ry. perustettiin toukokuussa 1970. Se jaksaa edelleen hyvin vaikka monet muut tuon ajan vastaavat yhdistykset ovat jo lopettaneet toimintansa. Selitys on siinä, että se on vuosikymmenten mit-taan aina onnistunut muuntamaan toimintaansa ajan mukana. Tietenkin Wellamo -opiston italian kielen kurs-sit tukevat toimintaa.
Viimevuotinen kevätretki suuntautui Italian kansallispäivän (Festa della Republica) merkeissä suurlähe-tystön tiloihin Helsingissä. Kesäkuun 2. päivänä 1946 äänestettiin maalle valtiomuodoksi tasavalta kunin-gaskunnan sijaan. Tämä merkitsi samalla fasismin ajan virallista loppumista. Näissä merkeissä tehty matka täytti kaikki odotukset, tunnelma tilaisuudessa oli mutkaton ja luonteva.
Tällä kertaa (28.5.2016) oltiin kiinnostuneita valokuvaaja Jaakko Heikkilän kansallismuseossa pitämästä näyttelystä nimeltä Veden kätkemiä huoneita. Toisessa esityksessä saatiin hyvä yleiskatsaus erilaisista Suo-messa vallalla olleista huonekalutyyleistä alkaen keskiajalta aina biedermaieriin saakka. Matkan kruunasi ateriointi Suomen ehkä kaikkein italialaisimmassa ruokapaikassa Villettassa Ruusulankadulla.
Kierros Kansallismuseossa
Lahden Finlandia-Italia ry. perustettiin toukokuussa 1970. Se jaksaa edelleen hyvin vaikka monet muut tuon ajan vastaavat yhdistykset ovat jo lopettaneet toimintansa. Selitys on siinä, että se on vuosikymmenten mit-taan aina onnistunut muuntamaan toimintaansa ajan mukana. Tietenkin Wellamo -opiston italian kielen kurs-sit tukevat toimintaa.
Viimevuotinen kevätretki suuntautui Italian kansallispäivän (Festa della Republica) merkeissä suurlähe-tystön tiloihin Helsingissä. Kesäkuun 2. päivänä 1946 äänestettiin maalle valtiomuodoksi tasavalta kunin-gaskunnan sijaan. Tämä merkitsi samalla fasismin ajan virallista loppumista. Näissä merkeissä tehty matka täytti kaikki odotukset, tunnelma tilaisuudessa oli mutkaton ja luonteva.
Tällä kertaa (28.5.2016) oltiin kiinnostuneita valokuvaaja Jaakko Heikkilän kansallismuseossa pitämästä näyttelystä nimeltä Veden kätkemiä huoneita. Toisessa esityksessä saatiin hyvä yleiskatsaus erilaisista Suo-messa vallalla olleista huonekalutyyleistä alkaen keskiajalta aina biedermaieriin saakka. Matkan kruunasi ateriointi Suomen ehkä kaikkein italialaisimmassa ruokapaikassa Villettassa Ruusulankadulla.
Kierros Kansallismuseossa
Ensin meille oli järjestetty museo-kierros, joka varsinaisesti aloitettiin katolisen kirkkosalin muotoon raken-netusta huoneesta, jossa oli alttari-kaappeja, lasimaalauksia ja pyhimys-veistoksia keskiajan kirkoista.
Tämä ns. votiivitaulu on Sääksmäen kirkosta 1600-luvulta. Ajan tavan mu-kaisesti perheenisä on kuvauttanut (maalauttanut) koko perheensä Kris-tuksen ristin juurelle, kaikki kädet ru-kousasennossa, jopa neljä pikkulasta-kin.
Seuraavassa vaiheessa tutustuttiin talonpoikaisen väestön esineistöön, josta monet liittyivät liikkumiseen ja metsästykseen, jotkut olivat juoma- tai ruoka-astioita. Aika pitkään ihailtiin Ruskon kinkerikousaa, puolen metrin korkuista yhdestä puusta tehtyä as-tiaa, jossa oli korkea taidokkaasti veistetty koriste. Nähtävillä oli myös esimerkiksi suksia ja metsästysväli-neitä.
Täältä sitten jatkettiin salista toiseen erinomaisen oppaan johdolla. Kaikkea tässä ei kuitenkaan ole aihetta luetteloida. Aikamoista ihastusta herätti Jakkarilan kartanon sali, jonka seinät olivat täynnä metsästysaiheisia pellavakankaisia tapetteja 1700-luvulla eläneen isännän maun mukaisesti. Muu sisustus oli 1760-luvun roko-kootyyliä. Tästä sitten siirryttiin eri huoneiden ja eri tyylikausien kautta niin, että lopuksi koko joukko istu-tettiin aitoon savupirttiin. Se oli siirretty Jaakkiman Pajasyrjän kylästä vastavalmistuneeseen Kansallismu-seoon vuon-na 1913. Tällaisissa pirteissä valtaosa väestöstä asui vielä 1800-luvun alkupuolella, Itä-Suomes-sa monin paikoin vielä vuosisadan lopulla.
Näin lyhyessä esittelyssä esimerkkien valinta on pakostakin sattumanvaraista. Oheisessa galleriassa näitä nyt kuitenkin on. Ensimmäisessä kuvassa on barokkiajan mahtavankokoinen saksalaisvaikutteinen kaappi 1600-luvulta. Seuraavana on rokokoolipasto 1700-luvulta ja kolmantena kustavilainen kirjoituspöytä saman vuosisadan lopulta. Lopuksi on kokoelma 1700-luvun astioita.
Tämä ns. votiivitaulu on Sääksmäen kirkosta 1600-luvulta. Ajan tavan mu-kaisesti perheenisä on kuvauttanut (maalauttanut) koko perheensä Kris-tuksen ristin juurelle, kaikki kädet ru-kousasennossa, jopa neljä pikkulasta-kin.
Seuraavassa vaiheessa tutustuttiin talonpoikaisen väestön esineistöön, josta monet liittyivät liikkumiseen ja metsästykseen, jotkut olivat juoma- tai ruoka-astioita. Aika pitkään ihailtiin Ruskon kinkerikousaa, puolen metrin korkuista yhdestä puusta tehtyä as-tiaa, jossa oli korkea taidokkaasti veistetty koriste. Nähtävillä oli myös esimerkiksi suksia ja metsästysväli-neitä.
Täältä sitten jatkettiin salista toiseen erinomaisen oppaan johdolla. Kaikkea tässä ei kuitenkaan ole aihetta luetteloida. Aikamoista ihastusta herätti Jakkarilan kartanon sali, jonka seinät olivat täynnä metsästysaiheisia pellavakankaisia tapetteja 1700-luvulla eläneen isännän maun mukaisesti. Muu sisustus oli 1760-luvun roko-kootyyliä. Tästä sitten siirryttiin eri huoneiden ja eri tyylikausien kautta niin, että lopuksi koko joukko istu-tettiin aitoon savupirttiin. Se oli siirretty Jaakkiman Pajasyrjän kylästä vastavalmistuneeseen Kansallismu-seoon vuon-na 1913. Tällaisissa pirteissä valtaosa väestöstä asui vielä 1800-luvun alkupuolella, Itä-Suomes-sa monin paikoin vielä vuosisadan lopulla.
Näin lyhyessä esittelyssä esimerkkien valinta on pakostakin sattumanvaraista. Oheisessa galleriassa näitä nyt kuitenkin on. Ensimmäisessä kuvassa on barokkiajan mahtavankokoinen saksalaisvaikutteinen kaappi 1600-luvulta. Seuraavana on rokokoolipasto 1700-luvulta ja kolmantena kustavilainen kirjoituspöytä saman vuosisadan lopulta. Lopuksi on kokoelma 1700-luvun astioita.
Veden kätkemiä huoneita
Hyvin monella suomalaisella on Venetsiasta samanlaisia kokemuksia. Sieltä löytyvät kanaalit ja vaporetot, Gran Canalen palatsit, Piazza San Marco, Basilica di San Marco ja Palazzo Ducale, ja paljon, paljon muuta. Joskus on aikaa pitkäaikaiseenkin itsenäiseen tutustumiseen ja kuljeskeluun, mutta usein pitää tyytyä jonkinlaiseen pikamarssiin, ja mikä pahinta keskikesän kuumuudessa turistien täyttämillä kaduilla. Siinä samalla unohtuu, että Venetsia on edelleen pitkälti yli kahdensadantuhannen ihmisen koti. Näin suuri väkimäärä siellä edelleenkin asuu, vaikka monet kynnelle kykenevät ovat jo aikoja sitten muuttaneet sitä verrattomasti suurempaan Venetsia Mestreen, joka alkaa sieltä maakannaksen toisesta päästä.
Ahtaita ovat kadut (ital. calle), ja ahdasta on asuminen. Italialaisiin koteihin me tavalliset ihmiset olemme päässeet tutustumaan ehkä vain Donna Leonen dekkareiden perusteella tehdyissä saksankielisissä filmeissä. Siellä olemme nähneet tavallisia koteja, ja joskus jotain sellaistakin, mitä voidaan palatsiksikin sanoa. Palazzo Ducalessa on upeita saleja, mutta ei niitä voi tämän päivän ihmisten asumuksiksi helposti tunnistaa. Eli todella rikkaiden koteihin emme ole päässeet tutustumaan.
Mutta valokuvaaja Jaakko Heikkilä on onnistunut. Erään tuttavansa avulla hän pääsi tutustumaan ensin yhteen, sitten useampiinkin aatelisten koteihin. Asiaa auttoi kyllä se, että hänellä oli esitettävänään eräs aikaisempi kuvateoksensa, joka vakuutti kohdehenkilöt siitä, että asialla ei oltu sensaatiomielessä. Lisäksi hän on maailmalla laajalti tunnettu taiteilija. Kansallismuseon näyttelyssä on esillä noin 50 kuvaa, jotka hän on ottanut vuosina 2005-2015.
Antoisinta on se, että hän on kuvannut niin kaikkein vanhimpien kuin vähän nuorempienkin aatelissukujen jäseniä heidän omimmissa ympäristöissään, mm. mahtavien palatsiensa sisätiloissa. Hän on paitsi dokumen-toinut todella näyttäviä ja juhlavia interiöörejä, myös aavistuksen siitä sukujen historian velvoittamasta elä-mästä, jota nämä ihmiset elävät. Joiltakin se näyttää kuluvan melkoisessa väsähtäneessä joutilaisuudessa, jotkut ovat perinteiden mukaisesti aktiivisia esimerkiksi avustusjärjestöissä.
Voi vain kuvitella, miltä tuntuu liikuskella monien satojen neliöiden asunnoissa, tavallaan kymmenien seinille ikuistettujen esi-isien valvovien ja velvoittavien katseiden alla. Monet kylläkin ovat asettuneet asu-maan vaatimattomammin muualle, mutta kymmenien huoneiden palatsien ylläpidosta pitää kuitenkin vasta-ta. Korjaukset vaatisivat mielettömiä summia. Heikkilällä on myös valokuvia, joista näkyvät hometuhot ra-kennusten alimmissa kerroksissa.
Tuntuu yllättävältä, että aateliset ovat suostuneet istumaan kuvattavina valtavissa saleissaan kaiken komeuden keskellä. En nyt niinkään ajattele sitä punaisiin pukeutunutta vanhaan aatelissukuun kuulunutta naista, joka lepää kyljellään divaanilla. Hän on nimittäin boheemiksi tunnettu taiteilija. Aluksi epäilinkin joidenkin esiintyjien todenmukaisuutta, mutta en enää. Motiiveja kuitenkaan en osaa määritellä.
Kun kaikki kuvat olivat lasin alla, ei valokuvaaminen mitenkään onnistunut. En tiedä olisiko niiden kopioiminenkaan ollut sallittua.
Villetta
Antoisan matkan viimeinen vaihe vietettiin italialaisessa Villetta –nimisessä trattoriassa Ruusulankadulla. Se on Runeberginkadun sivukatu aivan Mannerheimintien lähellä, samalla lähellä Töölön Kisahallia, joka on tosin mainitun valtaväylän toisella puolella. Kadulta katsoen paikka ei ollut kummoinen, kaksi tavallista näyteik-kunaa ja niiden välissä ovi. Eikä se ollut mitenkään ihmeellinen sisältäkään sellaisille, jotka arvostavat tila-vaa salia, valkoisia liinoja pöydillä, uutuuttaan kiiltäviä kalusteita tai juuri maalattuja seiniä. Taulutkin olivat etupäässä painokuvia tai harrastajien piirroksia, sieltähän se Luciano Pavarottikin hymyili koko hammasrivil-lään. Mutta väkeä riitti, joten jokin muu veti väkeä sisälle.
Ravintolatila ei ollut suuruudella pilattu, pöytiä suunnilleen kolmessa rivissä, ei paljon tilaa välissä. Mutta se tunnelma. Näin peri-italialaista ravintolaa en juuri ole Suomessa tavannut, eikä ilmeisesti muukaan yleisö. Tila oli tupaten täynnä, ja aina kun pöytä vapautui, oli uusia asiakkaita muutaman minuutin sisällä tulossa. Onneksi olimme tilanneet pöydät etukäteen, muuten ei iso joukkomme olisi mahtunut sisään ollenkaan.
Hyvin monella suomalaisella on Venetsiasta samanlaisia kokemuksia. Sieltä löytyvät kanaalit ja vaporetot, Gran Canalen palatsit, Piazza San Marco, Basilica di San Marco ja Palazzo Ducale, ja paljon, paljon muuta. Joskus on aikaa pitkäaikaiseenkin itsenäiseen tutustumiseen ja kuljeskeluun, mutta usein pitää tyytyä jonkinlaiseen pikamarssiin, ja mikä pahinta keskikesän kuumuudessa turistien täyttämillä kaduilla. Siinä samalla unohtuu, että Venetsia on edelleen pitkälti yli kahdensadantuhannen ihmisen koti. Näin suuri väkimäärä siellä edelleenkin asuu, vaikka monet kynnelle kykenevät ovat jo aikoja sitten muuttaneet sitä verrattomasti suurempaan Venetsia Mestreen, joka alkaa sieltä maakannaksen toisesta päästä.
Ahtaita ovat kadut (ital. calle), ja ahdasta on asuminen. Italialaisiin koteihin me tavalliset ihmiset olemme päässeet tutustumaan ehkä vain Donna Leonen dekkareiden perusteella tehdyissä saksankielisissä filmeissä. Siellä olemme nähneet tavallisia koteja, ja joskus jotain sellaistakin, mitä voidaan palatsiksikin sanoa. Palazzo Ducalessa on upeita saleja, mutta ei niitä voi tämän päivän ihmisten asumuksiksi helposti tunnistaa. Eli todella rikkaiden koteihin emme ole päässeet tutustumaan.
Mutta valokuvaaja Jaakko Heikkilä on onnistunut. Erään tuttavansa avulla hän pääsi tutustumaan ensin yhteen, sitten useampiinkin aatelisten koteihin. Asiaa auttoi kyllä se, että hänellä oli esitettävänään eräs aikaisempi kuvateoksensa, joka vakuutti kohdehenkilöt siitä, että asialla ei oltu sensaatiomielessä. Lisäksi hän on maailmalla laajalti tunnettu taiteilija. Kansallismuseon näyttelyssä on esillä noin 50 kuvaa, jotka hän on ottanut vuosina 2005-2015.
Antoisinta on se, että hän on kuvannut niin kaikkein vanhimpien kuin vähän nuorempienkin aatelissukujen jäseniä heidän omimmissa ympäristöissään, mm. mahtavien palatsiensa sisätiloissa. Hän on paitsi dokumen-toinut todella näyttäviä ja juhlavia interiöörejä, myös aavistuksen siitä sukujen historian velvoittamasta elä-mästä, jota nämä ihmiset elävät. Joiltakin se näyttää kuluvan melkoisessa väsähtäneessä joutilaisuudessa, jotkut ovat perinteiden mukaisesti aktiivisia esimerkiksi avustusjärjestöissä.
Voi vain kuvitella, miltä tuntuu liikuskella monien satojen neliöiden asunnoissa, tavallaan kymmenien seinille ikuistettujen esi-isien valvovien ja velvoittavien katseiden alla. Monet kylläkin ovat asettuneet asu-maan vaatimattomammin muualle, mutta kymmenien huoneiden palatsien ylläpidosta pitää kuitenkin vasta-ta. Korjaukset vaatisivat mielettömiä summia. Heikkilällä on myös valokuvia, joista näkyvät hometuhot ra-kennusten alimmissa kerroksissa.
Tuntuu yllättävältä, että aateliset ovat suostuneet istumaan kuvattavina valtavissa saleissaan kaiken komeuden keskellä. En nyt niinkään ajattele sitä punaisiin pukeutunutta vanhaan aatelissukuun kuulunutta naista, joka lepää kyljellään divaanilla. Hän on nimittäin boheemiksi tunnettu taiteilija. Aluksi epäilinkin joidenkin esiintyjien todenmukaisuutta, mutta en enää. Motiiveja kuitenkaan en osaa määritellä.
Kun kaikki kuvat olivat lasin alla, ei valokuvaaminen mitenkään onnistunut. En tiedä olisiko niiden kopioiminenkaan ollut sallittua.
Villetta
Antoisan matkan viimeinen vaihe vietettiin italialaisessa Villetta –nimisessä trattoriassa Ruusulankadulla. Se on Runeberginkadun sivukatu aivan Mannerheimintien lähellä, samalla lähellä Töölön Kisahallia, joka on tosin mainitun valtaväylän toisella puolella. Kadulta katsoen paikka ei ollut kummoinen, kaksi tavallista näyteik-kunaa ja niiden välissä ovi. Eikä se ollut mitenkään ihmeellinen sisältäkään sellaisille, jotka arvostavat tila-vaa salia, valkoisia liinoja pöydillä, uutuuttaan kiiltäviä kalusteita tai juuri maalattuja seiniä. Taulutkin olivat etupäässä painokuvia tai harrastajien piirroksia, sieltähän se Luciano Pavarottikin hymyili koko hammasrivil-lään. Mutta väkeä riitti, joten jokin muu veti väkeä sisälle.
Ravintolatila ei ollut suuruudella pilattu, pöytiä suunnilleen kolmessa rivissä, ei paljon tilaa välissä. Mutta se tunnelma. Näin peri-italialaista ravintolaa en juuri ole Suomessa tavannut, eikä ilmeisesti muukaan yleisö. Tila oli tupaten täynnä, ja aina kun pöytä vapautui, oli uusia asiakkaita muutaman minuutin sisällä tulossa. Onneksi olimme tilanneet pöydät etukäteen, muuten ei iso joukkomme olisi mahtunut sisään ollenkaan.
Ruoka oli hyvää, mutta kaikkein parasta oli henkilökunta, kaikki italialaisia, hauskasti suomea puhuvia. Lyhyt ja aika paksu vanhempi mies (kuvassa keskellä) oli selvästi johtaja, hän rahasti, mutta ehti puolijuok-sua tarjoilla, kerätä astioita ja vaihtaa sanan tai pari. Tarjoilussa oli varsinaisesti mukana myös nuori tyttö, ainoa nainen henkilökunnassa. Mutta kaikki tekivät kaikkea, parimetrinen, varmaan ainakin 120 kiloinen mies oli pizzan paistaja, mutta välillä myös tarjoilija ja astioiden kerääjä. Samoin se toinen mies hassun-puoleinen baretti päässään. Neljäs mies, edellisiä nuorempi, hääri keittiössä patojen ja kattiloiden kanssa.
Ravintolakäynti oli oikeastaan oiva päätös matkalle, Lahden Finlandia-Italiahan on viime aikoina järjestänyt italialaisen ruoan kursseja. Ehkäpä sieltä aidosta ympäristöstä löytyi tähänkin joitain vinkkejä.
5.6. Hautausmaan kautta Viro-keskukseen
Ravintolakäynti oli oikeastaan oiva päätös matkalle, Lahden Finlandia-Italiahan on viime aikoina järjestänyt italialaisen ruoan kursseja. Ehkäpä sieltä aidosta ympäristöstä löytyi tähänkin joitain vinkkejä.
5.6. Hautausmaan kautta Viro-keskukseen
Otsikko saattaa tuntua vähän raflaavalta, mutta se kuvaa tiivistetysti Päijät-Hämeen Tuglas-seuran kevätretkeä 19.5. Helsinkiin. Matkalla ennakoitiin Hella Wuolijoen (alk. Ella Maria Murrik 22.7.1886‒2.2.1954) heinäkuus-sa vietettävää 130-vuotissyntymäpäivää.
Mukaan oli saatu Hellan synnyinkunnan Hel-men edustajana kirjastonhoitaja Erja Liivson, joka laski hänen hautamuistomerkilleen kuk-katervehdyksen. Erja Liivson esitelmöi ilta-päivällä Tuglas-seuran tiloissa Hella Wuolijoen varhaisvuosista ja hänen suomeksi kirjoitta-miensa näytelmien esittämisestä viron kielellä Virossa. Niitä ovat esittäneet mm. Pärnun Endla teater ja Viljandin Ugala teater. Osa näytelmistä on kuulunut myös harrastajateat-terien ohjelmistoon.
Isä Ernst Murrik on haudattu samaan hau-taan. Äiti Katerine Murrik lepää Taageperan hautausmaalla Virossa.
Mukaan oli saatu Hellan synnyinkunnan Hel-men edustajana kirjastonhoitaja Erja Liivson, joka laski hänen hautamuistomerkilleen kuk-katervehdyksen. Erja Liivson esitelmöi ilta-päivällä Tuglas-seuran tiloissa Hella Wuolijoen varhaisvuosista ja hänen suomeksi kirjoitta-miensa näytelmien esittämisestä viron kielellä Virossa. Niitä ovat esittäneet mm. Pärnun Endla teater ja Viljandin Ugala teater. Osa näytelmistä on kuulunut myös harrastajateat-terien ohjelmistoon.
Isä Ernst Murrik on haudattu samaan hau-taan. Äiti Katerine Murrik lepää Taageperan hautausmaalla Virossa.
Hietaniemen hautausmaalla tutustuttiin myös joihinkin muihin virolaisten tai Virossa toimineiden henkilöiden hautoihin Pek-ka Linnaisen asiantuntevalla opastuksella. Näitä on hyvin runsaasti, joten poimin niistä vain muutamia sellaisia, jotka syystä tai toisesta kiinnostivat juuri minua. Esimerkiksi Hie-taniemen sankarihautausmaalta tuli kuvattua erään nuoren Suomi-pojan Lembit Palundin hautakivi. Hänen nuori elämän-sä päättyi lokakuussa 1943, eikä hän koskaan päässyt palaa-maan takaisin kotimaahansa.
Aika erikoinen kohtalo oli vapsien eli äärikansallisten Viron entisten vapaussodan sotilaiden järjestön johtajalla Artur Sirkillä, joka joutui epäonnistuneen kapinan jälkeen pakene-maan ulkomaille. Hän kuoli Luxemburgissa epäselvissä olo-suhteissa. Virallinen selitys oli, että hän olisi hypännyt ikkunasta kadulle. Leski toimitti hänen ruumiinsa Suomeen.
Aika erikoinen kohtalo oli vapsien eli äärikansallisten Viron entisten vapaussodan sotilaiden järjestön johtajalla Artur Sirkillä, joka joutui epäonnistuneen kapinan jälkeen pakene-maan ulkomaille. Hän kuoli Luxemburgissa epäselvissä olo-suhteissa. Virallinen selitys oli, että hän olisi hypännyt ikkunasta kadulle. Leski toimitti hänen ruumiinsa Suomeen.
Kulttuurihistoriallista merkitystä on Niinivaaran suvun muistomerkillä. Sen alla lepää myös Eeva Niinivaara, Helsingin yliopiston lehtori, joka on jättänyt vahvan jäljen viron kielen harrastukseen Suomessa. Hänen oppilaansa olivat aktiivisesti mukana perustamassa Tuglas-seuraa toukokuus-sa 1982.
Kuten kirjastonhoitaja Heikki Rausmaa myöhem-min päivällä Viro-keskuksessa kertoi, selvimmin ulospäin näkyvä toiminta oli molempien maiden kulttuurisuhteiden hoitamista. Siinä sivussa orga-nisoitiin laajamittainen avustustoiminta, ja mm. tulevan ulkoministeri Lennart Meren toiminnan tukeminen juuri uuden itsenäistymisen alkuvai-heissa Helsingistä käsin.
Totesin jälleen, kuinka epäkiitollista on kuvata voimakkaassa päivänpaisteessa. Puiden varjot näkyvät selvästi hautapaadessa.
Kuten kirjastonhoitaja Heikki Rausmaa myöhem-min päivällä Viro-keskuksessa kertoi, selvimmin ulospäin näkyvä toiminta oli molempien maiden kulttuurisuhteiden hoitamista. Siinä sivussa orga-nisoitiin laajamittainen avustustoiminta, ja mm. tulevan ulkoministeri Lennart Meren toiminnan tukeminen juuri uuden itsenäistymisen alkuvai-heissa Helsingistä käsin.
Totesin jälleen, kuinka epäkiitollista on kuvata voimakkaassa päivänpaisteessa. Puiden varjot näkyvät selvästi hautapaadessa.
Kulttuurihistoriallisesti vaikuttava on myös profes-sorin, kansanrunoustutkijan Julius Krohnin perhe-kunnan hauta. Hänen jälkeläisistään monet ovat tehneet merkittävän päivätyön kulttuurielämän eri aloilla.
Täällä lepäävät myös Aino Kallas, ja hänen viro-lainen miehensä Oskar Kallas. Kiven huonon kun-non takia tyydyin laittamaan kuvaan vain hauta-kiven nimiosan.
Hautausmaakierroksen jälkeen käytiin ruokailemassa Cafe Ursulassa Kaivopuistossa. Hetken kerittiin ihailla myös vastapäätä sijaitsevan Suomenlinnan aurinkoisesta säästä johtuen hieman utuista silhuettia.
Täällä lepäävät myös Aino Kallas, ja hänen viro-lainen miehensä Oskar Kallas. Kiven huonon kun-non takia tyydyin laittamaan kuvaan vain hauta-kiven nimiosan.
Hautausmaakierroksen jälkeen käytiin ruokailemassa Cafe Ursulassa Kaivopuistossa. Hetken kerittiin ihailla myös vastapäätä sijaitsevan Suomenlinnan aurinkoisesta säästä johtuen hieman utuista silhuettia.
Matkan toinen osa vietettiin Viro-keskuksessa. Ensiksi Heikki Rausmaa selvitti tarkkaan Tuglas-seuran tarkoitusta ja toimintaa. Friedebert Tuglas oli tunnettu kirjailija jo 1930-luvulla. Hänellä oli kyllä tarkoitus venäläisten tullessa paeta Tukholmaan, mutta hieman boheemina miehenä hän ei saanut tarvittavaa rahamäärää kokoon. Aluksi hän joutui epäsuosioon, mutta Stalinin kuoleman jälkeen hänen asemansa korjaantui, häntä pidettiin arvossa jälleen. Hän oli ainoa mahdollinen henkilö, jonka nimissä seura voitiin perustaa ilman, että vastarannalla olisi syntynyt epäluuloja.
Rausmaa esitteli myös Suvilahden vanhan voimala-alueen siirtymistä kulttuuriväen toiminta-alueeksi vuonna 2010. Tuglas-seuran lisäksi samoissa tiloissa on myös Suomen Viro-yhdistysten liiton toimisto. Liitto on 40:n jäsenjärjestönsä voimin tekemässä tavallaan samaa työtä Tuglas-seuran kanssa pienin vivahde-eroin. Pääpaino on paikallisten aktiivisten harrastajien toiminnassa. Lisäksi tutustuimme myös Baltia-kirjastoon, jonka joltain hyllyltä löysin myös erään oman kirjani. Keskuksen yhteydessä ovat vielä Viron matkailun edistämiskeskus, Tarton yliopiston toimipiste, Viron Suomen-instituutti sekä Estonia Enterprise, joka pyrkii lisäämään suomalaisten yritysten toimintamahdollisuuksia Virossa.
Rausmaa esitteli myös Suvilahden vanhan voimala-alueen siirtymistä kulttuuriväen toiminta-alueeksi vuonna 2010. Tuglas-seuran lisäksi samoissa tiloissa on myös Suomen Viro-yhdistysten liiton toimisto. Liitto on 40:n jäsenjärjestönsä voimin tekemässä tavallaan samaa työtä Tuglas-seuran kanssa pienin vivahde-eroin. Pääpaino on paikallisten aktiivisten harrastajien toiminnassa. Lisäksi tutustuimme myös Baltia-kirjastoon, jonka joltain hyllyltä löysin myös erään oman kirjani. Keskuksen yhteydessä ovat vielä Viron matkailun edistämiskeskus, Tarton yliopiston toimipiste, Viron Suomen-instituutti sekä Estonia Enterprise, joka pyrkii lisäämään suomalaisten yritysten toimintamahdollisuuksia Virossa.
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran puheenjohtajan Virpi Kallioisen taitavasti laatima ohjelma päät-tyi jo edellä mainittuun Erja Liivsonin esitel-mään Hella Wuolijoen alkuvaiheista kotiseu-dullaan. Hän myös lahjoitti Tuglas-seuralle Helmestä ja lähiympäristön ihmisistä kertovan kotiseutukirjan, jossa on lukuisa määrä laajoja artikkeleita.
Päivän mittaan matkalaisia kävivät tervehti-mässä myös toiminnanjohtaja Jaana Vasama ja koulutussuunnittelija Järvi Lipasti.
Kahvitilaisuuden ohessa saatoimme tutustua virolaisen Saima Prinksin muotikuvanäyttelyyn. Hän on muoti- ja tekstiilitaiteilija, joka suunnittelee yksilöllisiä vaatteita luonnonmateriaaleista, erityisesti pellavasta. Prinksin tyyliä mainitaan pohjoismaisen geometriseksi ja ele-gantiksi, mitä se sitten tarkoittaneekaan. Prinks on saa-vuttanut monia palkintoja ja kuuluu useaan alan järjes-töön. Muotikuvien lasipinta valitettavasti aiheutti hijastuksia huoneen valoista.
Päivän mittaan matkalaisia kävivät tervehti-mässä myös toiminnanjohtaja Jaana Vasama ja koulutussuunnittelija Järvi Lipasti.
Kahvitilaisuuden ohessa saatoimme tutustua virolaisen Saima Prinksin muotikuvanäyttelyyn. Hän on muoti- ja tekstiilitaiteilija, joka suunnittelee yksilöllisiä vaatteita luonnonmateriaaleista, erityisesti pellavasta. Prinksin tyyliä mainitaan pohjoismaisen geometriseksi ja ele-gantiksi, mitä se sitten tarkoittaneekaan. Prinks on saa-vuttanut monia palkintoja ja kuuluu useaan alan järjes-töön. Muotikuvien lasipinta valitettavasti aiheutti hijastuksia huoneen valoista.
5.5. Ystävyyskaupungit Pärnu ja Vaasa
60 vuotta yhteistyötä
Kuluvana vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta Pärnun ja Vaasan ystävyyskaupunkisopimuksen solmimisesta. Vuosikymmenten mittaan toiminnan sisältö on muuttunut, on ollut suvantokausia ja jälleen elpymistä. Maail-makin on muuttunut, mutta yhteydet elävät yhä. 60-vuotista taivalta juhlistettiin tänä keväänä molemmissa kaupungeissa. Vaasassa tilaisuus pidettiin jo 23.4.2016 kaupungintalolla. Mukana oli esiintymässä myös edus-tajia Pärnusta sekä kaksi kuoroa, toinen oli tietysti Pohjanmiehet, jolla on pitkät perinteet musiikkisillan ra-kentamisessa Suomenlahden yli.
Pärnun tilaisuus pidettiin 21.5.2016, jolloin Vaasan puistossa paljastettiin pärnulaisen kuvanveistäjän Rait Pärgin Kaks Purje –niminen teos. Viro.nyt –lehden numerossa 2/2016 kerrotaan, että tarkkaan ottaen kysy-mys on Pärgin jo aikaisemmin Vaasan Pärnu-puistoon tekemän veistoksen kopiosta. Tämä alkuperäinen ni-meltä Myötätuulta paljastettiin viisi vuotta sitten. Artikkelin kirjoittaja, Pärnu-Vaasa –seuran puheenjohtaja Iira Igasta toteaakin artikkelissaan: ”Hopeiset purjeet tulevat näin molemmissa kaupungeissa symboloimaan kahden Itämeren rannalla sijaitsevan ystävyyskaupungin hedelmällistä yhteistyötä.”
Kaks Purje -teos on juuri paljastettu Pärnun Vaasan Puistossa. Kuvan lähetti minulle pyynnöstäni Vaasan Pärnu-seuran puheenjohtaja Raimo Vahtera. Hän on kuvassa oikealla. Suuret kiitokset !
60 vuotta yhteistyötä
Kuluvana vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta Pärnun ja Vaasan ystävyyskaupunkisopimuksen solmimisesta. Vuosikymmenten mittaan toiminnan sisältö on muuttunut, on ollut suvantokausia ja jälleen elpymistä. Maail-makin on muuttunut, mutta yhteydet elävät yhä. 60-vuotista taivalta juhlistettiin tänä keväänä molemmissa kaupungeissa. Vaasassa tilaisuus pidettiin jo 23.4.2016 kaupungintalolla. Mukana oli esiintymässä myös edus-tajia Pärnusta sekä kaksi kuoroa, toinen oli tietysti Pohjanmiehet, jolla on pitkät perinteet musiikkisillan ra-kentamisessa Suomenlahden yli.
Pärnun tilaisuus pidettiin 21.5.2016, jolloin Vaasan puistossa paljastettiin pärnulaisen kuvanveistäjän Rait Pärgin Kaks Purje –niminen teos. Viro.nyt –lehden numerossa 2/2016 kerrotaan, että tarkkaan ottaen kysy-mys on Pärgin jo aikaisemmin Vaasan Pärnu-puistoon tekemän veistoksen kopiosta. Tämä alkuperäinen ni-meltä Myötätuulta paljastettiin viisi vuotta sitten. Artikkelin kirjoittaja, Pärnu-Vaasa –seuran puheenjohtaja Iira Igasta toteaakin artikkelissaan: ”Hopeiset purjeet tulevat näin molemmissa kaupungeissa symboloimaan kahden Itämeren rannalla sijaitsevan ystävyyskaupungin hedelmällistä yhteistyötä.”
Kaks Purje -teos on juuri paljastettu Pärnun Vaasan Puistossa. Kuvan lähetti minulle pyynnöstäni Vaasan Pärnu-seuran puheenjohtaja Raimo Vahtera. Hän on kuvassa oikealla. Suuret kiitokset !
Pärnun kaupunginorkesteri järjesti samana päivänä 21.5. konserttitalossa ilmaisen konsertin juhlistaak-seen Pärnun ja Vaasan 60 vuotta kestänyttä ystävyyttä. Vaasan kaupunginorkesterin konserttimestari Maano Männi esiintyi niin konserttimestarina kuin solistinakin. Solistit olivat molemmista ystävyyskaupungeista. Ohjelmistossa oli Sibeliuksen ja Toivo Kuulan sävellyksiä, kevyemmältä puolen kuultiin Evald Vainun ja Astor Piazzolan lauluja ja rytmejä.
Yhteyksien ylläpitämisessä on aina ollut mukana useita aktiivisia tahoja. Tällaisia ovat viime aikoina ol-leet mm. Pärnu Vaasa selts, Pärnu Soome selts ja Pärnu Ingerisoomlaste selts. Toiselta puolelta yhteen hii-leen ovat puhaltaneet Vaasa-Pärnu –seura, Vaasan Karjala –seura, Pohjanmiehet –kuoro, LC Vaasa Meri sekä lukuisat yksityiset ja yritykset. Tukea niin ikään ovat antaneet molemmat kaupungit sekä Eesti Kultuurkapi-tal.
Kotka, Vaasa, Porvoo ja Outokumpu tiennäyttäjinä.
Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt rautaesirippu alkoi 1950-luvun mittaan hieman raottua kun Stalinin kuoleman jälkeen haluttiin availla ikkunoita länteen. Ensiksi suuntana oli Suomi, jolla oli ns. ystävälliset naa-puruussuhteet Neuvostoliittoon. Parin vuosikymmenen mittaan monille suomalaisille kaupungeille tarjottiin suhteita eri puolille Neuvostoliittoa. Virosta valittiin sopiviksi kaupungeiksi Tallinna, Pärnu, Kohtla-Järve ja Viljandi. Näin syntyivät ystävyyskuntaparit Tallinna – Kotka, Pärnu – Vaasa, Kohtla-Järve – Outokumpu ja Viljandi – Porvoo. Valinnan perusteet määriteltiin tarkkaan. Kaupungeilla tuli olla mahdollisimman paljon yhteistä, molempien historiallisen roolin tuli olla merkittävä, talous- ja kulttuurielämän vilkasta. Viron puo-lella oli merkitystä vielä sillä, että kaupungeilla ei saanut olla suurta sotilaallista merkitystä. Tästä sitten edettiin niin, että viimeistään 1990-luvulla melkein kaikilla suomalaisilla kaupungeilla ja kunnilla oli ystävä Virossa.
Ensimmäiseksi pioneeriksi ennätti Suomen puolelta Kotka, joka vuonna 1955 solmi suhteet Tallinnaan. Pian kirjoitettiin ystävyysvaihto-ohjelma, jossa oli runsaasti tapahtumia puolin ja toisin, näyttävimpinä erilai-set näyttelyt ja vuodesta 1969 lähtien joka neljäs vuosi järjestetyt Tallinna-päivät Kotkassa ja Kotka-päivät Tallinnassa. Kirjastojen vaihtosopimuksen johdosta Kotkan kaupunginkirjasto sai maamme laajimman viron-kielisen kirjakokoelman. Pekkas-akatemian tilaisuuksissa esiintyi aina joku virolainen kirjailija. Tavanomai-sen yhteydenpidon lisäksi ovat seminaarit sekä virkamiesvaihto ja – koulutus olleet molemmille hyödyksi, vihdoin myös 2000-luvulla erilaiset EU:n projektit..
Heti seuraavana vuonna seurasivat perässä Vaasa ja Pärnu. Tämän yhteistyön alkuvuosikymmeniä on syytä selostaa varsin laajasti siksi, että siitä selviää myös ajankuvaa neuvostoajalta. Yhteistoimista rapor-toidaan hyvin perusteellisesti teoksessa Ystävyyssilta – Sõbrussild 50 (2006), joka syntyi molempien kaupun-kien yhteistyönä yhteisen taipaleen 50-vuotisetapin kunniaksi.
Pärnun raatihuone ( kaupungintalo) edustaa klassista tyyliä ja on siksi Pärnussa pikemminkin harvinaisuus. Sen sijaan erilais-ta funktionalismia siellä on paljon, jonkin verran myös barok-kia. Takana oleva kaupungintalon jatke on lähinnä jugendia lisättynä pienin uusbarokin ja uusgotiikan maustein. Siinä ko-koontuu kaupunginvaltuusto. Pärnun keskusta on monen muun virolaisen kaupungin tapaan säilynyt paljolti ennallaan. Ny-kyään rakennuskantaa on korjattu, ja rikkaiden kaksikerroksi-sia taloja on ilmestynyt parhaille paikoille laitakaupungin puis-tojen äärelle.
Alkuvuosina muodollista yhteydenpitoa.
Mainittu teos Ystävyyssilta-Sõbrussild kertoo, että Vaasan ja Pärnun suhteet syntyivät pikemminkin sattumal-ta kuin pitkäjänteisen suunnittelun tuloksena. Tapahtumiin liittyi jopa kunnallispoliittista komiikkaa. Samassa Vaasan kaupunginvaltuuston kokouksessa oli nimittäin esillä RKP:n ajama vaatimus koirakurin kiristämisestä eli koirien vastaisesta kiinnipitämisestä ja toisaalta SKDL:n vaatima ystävyyskaupunkisuhteen solmiminen Pärnun kanssa. Molemmilla oli vastustajansa ja kiihkeät kannattajansa. Lopulta nämä kaksi asiaa koplattiin niin, että koirakuria ei kiristetty ja Pärnusta tuli ystäväkaupunki. Mainitut puolueet olivat valtuuston suurim-mat, ja ne myös ratkaisivat molemmat asiat.
Luultavasti suurin osa valtuutetuista ei alun alkaen edes tiennyt, missä Pärnu sijaitsi. Mutta kun rinnakkain olivat Pärnu tai joku Neuvostoliiton sisäosissa sijainnut kaupunki, se vei voiton. Jälkeenpäin asiaa yritettiin vielä perustella sillä, että kaupungeilla oli samansuuntaiset pyrkimykset kehittää elinkeinoelämää ja kunnal-lista päätöksentekoa. Ne olivat samankokoiset, ja molemmissa oli satama. Molemmissa oli moottoriteolli-suutta ja puuvillatehdas. Lisäksi korostettiin romanttisesti, että Pärnussa oli alavaa maastoa sekä koivu - ja mäntymetsää, ja jopa pieni määrä ruotsinkielisiäkin! On muistettava, että RKP oli tuohon aikaan Vaasassa mahtitekijä, taisi olla jopa suurin puolue valtuustossa.
Jos ratkaisu oli yllätys vaasalaisille, oli se sitä vielä enemmän pärnulaisille. Kanssakäyminen jatkuikin sitten seuraavan kymmenvuotiskauden varsin muodollisena, ja lähinnä vain valtuustojen lähettämien virallisten valtuuskuntien muodossa. Pärnulaisille Vaasa tietysti tarjosi kurkistusreiän länteen. Kestävintä näinä vuosina aloitetuista hankkeista oli molempien nuorisotoimen keskinäinen yhteydenpito.
Mainittu teos Ystävyyssilta-Sõbrussild kertoo, että Vaasan ja Pärnun suhteet syntyivät pikemminkin sattumal-ta kuin pitkäjänteisen suunnittelun tuloksena. Tapahtumiin liittyi jopa kunnallispoliittista komiikkaa. Samassa Vaasan kaupunginvaltuuston kokouksessa oli nimittäin esillä RKP:n ajama vaatimus koirakurin kiristämisestä eli koirien vastaisesta kiinnipitämisestä ja toisaalta SKDL:n vaatima ystävyyskaupunkisuhteen solmiminen Pärnun kanssa. Molemmilla oli vastustajansa ja kiihkeät kannattajansa. Lopulta nämä kaksi asiaa koplattiin niin, että koirakuria ei kiristetty ja Pärnusta tuli ystäväkaupunki. Mainitut puolueet olivat valtuuston suurim-mat, ja ne myös ratkaisivat molemmat asiat.
Luultavasti suurin osa valtuutetuista ei alun alkaen edes tiennyt, missä Pärnu sijaitsi. Mutta kun rinnakkain olivat Pärnu tai joku Neuvostoliiton sisäosissa sijainnut kaupunki, se vei voiton. Jälkeenpäin asiaa yritettiin vielä perustella sillä, että kaupungeilla oli samansuuntaiset pyrkimykset kehittää elinkeinoelämää ja kunnal-lista päätöksentekoa. Ne olivat samankokoiset, ja molemmissa oli satama. Molemmissa oli moottoriteolli-suutta ja puuvillatehdas. Lisäksi korostettiin romanttisesti, että Pärnussa oli alavaa maastoa sekä koivu - ja mäntymetsää, ja jopa pieni määrä ruotsinkielisiäkin! On muistettava, että RKP oli tuohon aikaan Vaasassa mahtitekijä, taisi olla jopa suurin puolue valtuustossa.
Jos ratkaisu oli yllätys vaasalaisille, oli se sitä vielä enemmän pärnulaisille. Kanssakäyminen jatkuikin sitten seuraavan kymmenvuotiskauden varsin muodollisena, ja lähinnä vain valtuustojen lähettämien virallisten valtuuskuntien muodossa. Pärnulaisille Vaasa tietysti tarjosi kurkistusreiän länteen. Kestävintä näinä vuosina aloitetuista hankkeista oli molempien nuorisotoimen keskinäinen yhteydenpito.
Vuonna 1986 nimettiin Pärnussa Endla -teatterin ja joki-sillan välinen alue Vaasan puistoksi 30 vuotta kestäneen yhteistyön kunniaksi.
Seuraavina vuosikymmeninä vilkkaampaa.
Vihdoin 1960-luvun mittaan alkoi vilkas molemminpuo-lisen kulttuuriviennin kausi. Sen aloitti mieskuoro Poh-janmiehet vuonna 1966, ja pian myös pärnulaisen M. Lüdigin kuoron vierailut Vaasassa muuttuivat säännöl-lisiksi. Pärnulaiset olivat hyvin aloitteellisia kaupunki-laisten ja kansalaisjärjestöjen kanssakäymisessä. Sitä hidasti kuitenkin neuvostoviranomaisten jarrutus, jota molemmin puolin totuttiin nimittämään ”Moskovan mut-kaksi”. Kesällä 1966 saatiin silti Vaasassa solmittua sellainen sopimus, joka poiki tässä vaiheessa näyttelyjen vaihtoa ja koulujen välisiä ystävyyskontakteja. Taloussuhteitakin yritettiin vauhdittaa, mutta turhaan. Vaasas-sa oli tuohon aikaan rakennusalalla paljon työttömyyttä, kun taas Pärnussa oli pulaa osaavasta työvoimasta. Tässä asiassa virolaisilla ei kuitenkaan ollut päätösvaltaa.
1970-luvulla alkoi kulttuurivaihto lisääntyä muutenkin kuin musiikin alalla, joka sekin tietenkin edelleen jatkui. Mukaan tulivat laajalla rintamalla kuvataide ja erityisesti molempien kaupunkien teatterit. Mutta varsinainen Pärnu-buumi syntyi vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen, kun Virosta uskallettiin ottaa yhteyttä yhä useampiin Vaasan virastoihin ja laitoksiin monista eri alojen järjestöistä puhumattakaan. Vuonna 1986 aloitettiin vuorovuosina järjestetyt Vaasa- ja Pärnu- päivät, joihin ottivat osaa kuvataiteilijat, musiikkiyhtyeet, lausujat ja urheilijat. Päivien alussa käytiin yleensä ensimmäiseksi lentopallo-otteluita. Yhtenä buumin seu-rauksena oli Vaasa-Pärnu-seuran perustaminen joulukuussa 1988. Tämän tehtäväksi tuli hyvin laajamittainen avustustyö. Kaikenlaista vietävää kerättiin ruokatavaroista ja vaatteista kodinkoneisiin ja vanhainkotitarvik-keisiin.
Kunnallistekninen asiantuntijavienti oli hyvin merkittävää. Vaasan avulla Pärnuun saatiin Pohjoismaiden investointipankilta laina, jolla äärimmäisen tärkeä puhdistamo ja viemäriverkon kunnostus saatiin aikaan. Apua annettiin myös vesi- ja jätehuollon sekä lämpövoimalan rakentamiseen. Kaatopaikan kunnostamiseksi Vaasasta myytiin halvalla jätteiden tasoituskone, lisäksi lahjoitettiin vanha katuhöylä ja vesilaitokselle kuorma-auto.
Muusta yhteistyöstä mainittakoon vielä Pärnun majoitusolojen kohentamiseksi kunnostettu Vaasa Maja ja keskiasteen oppilaitosten opiskelijavaihdon kehittäminen. Vuodesta 1990 oli vuosittain lyhyen aikaa Vaasan terveyskeskuksessa työskentelemässä muutamia virolaisia lääkäreitä. Järjestöjen yhteistyö lisääntyi myös kaiken aikaa. Varsinainen Pärnu-buumi hiipui vähitellen uuden itsenäistymisen alkuvuosina. Tässä vaiheessa päätettiin, että apua annetaan vain sitä erityisesti pyydettäessä.
Seuraavina vuosikymmeninä vilkkaampaa.
Vihdoin 1960-luvun mittaan alkoi vilkas molemminpuo-lisen kulttuuriviennin kausi. Sen aloitti mieskuoro Poh-janmiehet vuonna 1966, ja pian myös pärnulaisen M. Lüdigin kuoron vierailut Vaasassa muuttuivat säännöl-lisiksi. Pärnulaiset olivat hyvin aloitteellisia kaupunki-laisten ja kansalaisjärjestöjen kanssakäymisessä. Sitä hidasti kuitenkin neuvostoviranomaisten jarrutus, jota molemmin puolin totuttiin nimittämään ”Moskovan mut-kaksi”. Kesällä 1966 saatiin silti Vaasassa solmittua sellainen sopimus, joka poiki tässä vaiheessa näyttelyjen vaihtoa ja koulujen välisiä ystävyyskontakteja. Taloussuhteitakin yritettiin vauhdittaa, mutta turhaan. Vaasas-sa oli tuohon aikaan rakennusalalla paljon työttömyyttä, kun taas Pärnussa oli pulaa osaavasta työvoimasta. Tässä asiassa virolaisilla ei kuitenkaan ollut päätösvaltaa.
1970-luvulla alkoi kulttuurivaihto lisääntyä muutenkin kuin musiikin alalla, joka sekin tietenkin edelleen jatkui. Mukaan tulivat laajalla rintamalla kuvataide ja erityisesti molempien kaupunkien teatterit. Mutta varsinainen Pärnu-buumi syntyi vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen, kun Virosta uskallettiin ottaa yhteyttä yhä useampiin Vaasan virastoihin ja laitoksiin monista eri alojen järjestöistä puhumattakaan. Vuonna 1986 aloitettiin vuorovuosina järjestetyt Vaasa- ja Pärnu- päivät, joihin ottivat osaa kuvataiteilijat, musiikkiyhtyeet, lausujat ja urheilijat. Päivien alussa käytiin yleensä ensimmäiseksi lentopallo-otteluita. Yhtenä buumin seu-rauksena oli Vaasa-Pärnu-seuran perustaminen joulukuussa 1988. Tämän tehtäväksi tuli hyvin laajamittainen avustustyö. Kaikenlaista vietävää kerättiin ruokatavaroista ja vaatteista kodinkoneisiin ja vanhainkotitarvik-keisiin.
Kunnallistekninen asiantuntijavienti oli hyvin merkittävää. Vaasan avulla Pärnuun saatiin Pohjoismaiden investointipankilta laina, jolla äärimmäisen tärkeä puhdistamo ja viemäriverkon kunnostus saatiin aikaan. Apua annettiin myös vesi- ja jätehuollon sekä lämpövoimalan rakentamiseen. Kaatopaikan kunnostamiseksi Vaasasta myytiin halvalla jätteiden tasoituskone, lisäksi lahjoitettiin vanha katuhöylä ja vesilaitokselle kuorma-auto.
Muusta yhteistyöstä mainittakoon vielä Pärnun majoitusolojen kohentamiseksi kunnostettu Vaasa Maja ja keskiasteen oppilaitosten opiskelijavaihdon kehittäminen. Vuodesta 1990 oli vuosittain lyhyen aikaa Vaasan terveyskeskuksessa työskentelemässä muutamia virolaisia lääkäreitä. Järjestöjen yhteistyö lisääntyi myös kaiken aikaa. Varsinainen Pärnu-buumi hiipui vähitellen uuden itsenäistymisen alkuvuosina. Tässä vaiheessa päätettiin, että apua annetaan vain sitä erityisesti pyydettäessä.
Samassa vuoden 1886 tilaisuudessa pystytettiin Vaasan puistoon vaatimaton muistokivi, joka on puiston takaosassa oikealla Endlasta päin katsottaessa. Tässä on kivessä olevan laatan teksti.
Suvantovaiheesta uuteen aikaan
1990-luvun mittaan ystävyyskaupunkisuhteet muuttui-vat, sillä välitön avuntarve Virossa väheni. Lisäksi kunnallispolitiikassa ja –hallinnossa oli jo saatu kaikki tarvittava oppi, mikä oli tarpeen neuvostovallan ankei-den aikojen jälkeen. Virolaiset alkoivat nyt solmia suh-teita myös muihin maihin. Niinpä molempien maiden kaupungit alkoivat tehdä yhteistyötä kansainvälisissä puitteissa ja 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymme-neltä lähtien myös EU:n erilaisissa projekteissa. Sen sijaan kulttuuripuolella ja urheilusuhteissa yhteydet jatkuivat pienen lamakauden jälkeen vilkkaina. Erityi-sesti innostuttiin juhlimaan Vaasan ja Pärnun yhteyk-sien 50-vuotista taivalta vuonna 2006, ja nyt kun 60 vuoden rajapyykki saavutetaan kuluvana vuonna 2016. Jo vuonna 1986 oli nimetty Vaasan puisto teatteri Endlan ja jokisillan väliin. Samalla sinne pystytettiin vaati-maton muistokivi.
1990-luvun mittaan ystävyyskaupunkisuhteet muuttui-vat, sillä välitön avuntarve Virossa väheni. Lisäksi kunnallispolitiikassa ja –hallinnossa oli jo saatu kaikki tarvittava oppi, mikä oli tarpeen neuvostovallan ankei-den aikojen jälkeen. Virolaiset alkoivat nyt solmia suh-teita myös muihin maihin. Niinpä molempien maiden kaupungit alkoivat tehdä yhteistyötä kansainvälisissä puitteissa ja 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymme-neltä lähtien myös EU:n erilaisissa projekteissa. Sen sijaan kulttuuripuolella ja urheilusuhteissa yhteydet jatkuivat pienen lamakauden jälkeen vilkkaina. Erityi-sesti innostuttiin juhlimaan Vaasan ja Pärnun yhteyk-sien 50-vuotista taivalta vuonna 2006, ja nyt kun 60 vuoden rajapyykki saavutetaan kuluvana vuonna 2016. Jo vuonna 1986 oli nimetty Vaasan puisto teatteri Endlan ja jokisillan väliin. Samalla sinne pystytettiin vaati-maton muistokivi.
Seurakunnatkin löysivät toisensa.
Rinnan kaupunkien kanssa syntyi myös Pärnun Eliisabe-tin seurakunnan ja Vaasan suomalaisen seurakunnan yhteistyö. Alkuun päästiin siitä, että vaasalainen lap-sityönohjaaja Liisa Ihamäki tutustui Suomen kirkon py-häkoulukursseilla Järvenpäässä vuonna 1990 Eliisabetin seurakunnan kirkkoherran rouvaan nimeltä Marje Põ-der. Hänen miehensä Andreas Põder oli myöhemmin Viron arkkipiispa. Ihamäki esitti kutsun Vaasaan, virolaisten matka toteutui adventtina samana vuonna.
Kesäkuussa 1991 vaasalaiset pyhäkoulunopettajat teki-vät seurakunnan ensimmäisen matkan Pärnuun. Heidän saapuessaan satoi, kirkon katto vuoti ja lattialla oli äm-päreitä, joihin vesi tippui. Vaasan lisäksi tukea alkoivat pärnulaisille antaa Tapiolan, Lohjan ja Taivalkosken seurakunnat.
Rinnan kaupunkien kanssa syntyi myös Pärnun Eliisabe-tin seurakunnan ja Vaasan suomalaisen seurakunnan yhteistyö. Alkuun päästiin siitä, että vaasalainen lap-sityönohjaaja Liisa Ihamäki tutustui Suomen kirkon py-häkoulukursseilla Järvenpäässä vuonna 1990 Eliisabetin seurakunnan kirkkoherran rouvaan nimeltä Marje Põ-der. Hänen miehensä Andreas Põder oli myöhemmin Viron arkkipiispa. Ihamäki esitti kutsun Vaasaan, virolaisten matka toteutui adventtina samana vuonna.
Kesäkuussa 1991 vaasalaiset pyhäkoulunopettajat teki-vät seurakunnan ensimmäisen matkan Pärnuun. Heidän saapuessaan satoi, kirkon katto vuoti ja lattialla oli äm-päreitä, joihin vesi tippui. Vaasan lisäksi tukea alkoivat pärnulaisille antaa Tapiolan, Lohjan ja Taivalkosken seurakunnat.
Tälläkin saralla on materiaalinen avuntarve vähentynyt vaikeisiin vuosiin verraten, ja pääpaino on siirtynyt yh-teisiin jumalanpalveluksiin. Papit ovat vierailleet saar-naamassa, muut seurakunnan työntekijät tutustumassa toistensa työtehtäviin. Esimerkiksi Vaasan kirkkoherra saarnasi vuonna 2014 Eliisabetin kirkon jumalanpalveluk-sessa ja puhui inkerinsuomalaisten tilaisuudessa. Samal-la matkalla oli myös Huutoniemen kirkkokuoro, joka lauloi messussa ja kävi myös tervehtimässä inkerinsuo-malaisia. Seurakuntamatkoja on tehty, ja vieraita on vastaanotettu. Aktiivisia ovat olleet mm. diakoniapiirin jäsenet. Jokavuotisia rippikouluja on pidetty heinäkuus-sa, majoituspaikkana on ollut Estonia- hotelli.
Pärnun Eliisabetin kirkon alttaritaulu. Kirkko nimettiin sitä rahoittaneen Venäjän keisarinnan Elisabetin mukaan. Se on merkittävimpiä barokkityylisiä sakraalirakennuk-sia koko Virossa ja mm. tunnettu konserttipaikka. Barok-kivaikutteet näkyvät selvästi mm. alttaritaulun kehyk-sissä ja saarnastuolissa.
Kirkon kuvia löytyy myös osiosta 5.2.
Pärnun Eliisabetin kirkon alttaritaulu. Kirkko nimettiin sitä rahoittaneen Venäjän keisarinnan Elisabetin mukaan. Se on merkittävimpiä barokkityylisiä sakraalirakennuk-sia koko Virossa ja mm. tunnettu konserttipaikka. Barok-kivaikutteet näkyvät selvästi mm. alttaritaulun kehyk-sissä ja saarnastuolissa.
Kirkon kuvia löytyy myös osiosta 5.2.
5.4. Pärnusta historialliselle rantatielle
Lahtelaisten viron harrastajien matkasta 5.-8.5.2016 varattiin yksi päivä, perjantai 6.5. yksinomaan Pärnu-maalle. Tavoitteina oli tutustua Tahkurannan ja Häädemeesten mielenkiintoisiin kohteisiin. Vauhti oli lep-poisa, joten ehdittiin nauttia myös aavasta merimaisemasta ja tuulen tuomista tuoksuista. Sen verran kui-tenkin oli kiirettä, että ei ehditty Tahkurannan majakalle katselemaan merelle vieläkin kauemmaksi.
Aluksi ajettiin Pärnun ja Riian välistä valtatietä, mutta sitten poikettiin lähempänä rantaa kulkevalle vanhalle postitielle. Uulun kylän kohdalla osuttiin muistokivelle, jossa kerrottiin, että Venäjän kruununperijä Alexander Aleksandrowitch oli perheineen vieraillut Uulun moisiossa 29.7.1880. Suomessa hänet tunnettiin vuodesta 1881 lähtien nimellä keisari Aleksanteri III (1845‒1894). Mainittuna vuonna 1881 hänen isänsä Aleksanteri II kuoli attentaatin seurauksena. Aleksanteri III:n jälkeen tuli valtaistuimelle Venäjän viimeinen keisari Nikolai II.
Lahtelaisten viron harrastajien matkasta 5.-8.5.2016 varattiin yksi päivä, perjantai 6.5. yksinomaan Pärnu-maalle. Tavoitteina oli tutustua Tahkurannan ja Häädemeesten mielenkiintoisiin kohteisiin. Vauhti oli lep-poisa, joten ehdittiin nauttia myös aavasta merimaisemasta ja tuulen tuomista tuoksuista. Sen verran kui-tenkin oli kiirettä, että ei ehditty Tahkurannan majakalle katselemaan merelle vieläkin kauemmaksi.
Aluksi ajettiin Pärnun ja Riian välistä valtatietä, mutta sitten poikettiin lähempänä rantaa kulkevalle vanhalle postitielle. Uulun kylän kohdalla osuttiin muistokivelle, jossa kerrottiin, että Venäjän kruununperijä Alexander Aleksandrowitch oli perheineen vieraillut Uulun moisiossa 29.7.1880. Suomessa hänet tunnettiin vuodesta 1881 lähtien nimellä keisari Aleksanteri III (1845‒1894). Mainittuna vuonna 1881 hänen isänsä Aleksanteri II kuoli attentaatin seurauksena. Aleksanteri III:n jälkeen tuli valtaistuimelle Venäjän viimeinen keisari Nikolai II.
Uulussa näyttää tuolloin olleen melko suuri laituri, sillä nettitietojen mukaan keisarillinen alus oli siellä laskenut maihin. Oliko heidät sitten tuotu perille pienemmällä veneellä, siitä en saanut selvää. Isäntänä oli Uulun moision isäntä Gotthard Reinhold Staël von Holstein (1819‒1892), baltiansaksalainen aatelismies, joka on jättänyt monet jäljet seutukunnan historiaan.
Seuraavana olikin sitten Viron ehkä kiistellyimmän hahmon, Tahkurannan oman pojan, presidentti Pätsin (1874‒1956) muistopatsas. Kuolinvuoden määrittely on ollut vai-keaa, sillä hän kuoli vankina mielisairaalassa Neuvostolii-tossa. Hänellä oli pitkä poliittinen ura jo ennen ensimmäistä itsenäisyysaikaa, ja myös sen aikana. Vuonna 1934 hän suo-ritti vallankaappauksen, oli ensin maan johdossa riigivanem-nimellä, ja valittiin sitten presidentiksi 1938. Siitä tehtävästä hän joutui luopumaan 1940. Pätsin valtakaudesta vuosina 1934–1940 käytetään nimitystä vaikeneva aika. Puolueet kiellettiin ja poliitikkoja vangittiin.
Vuonna 1939 hän suostui Neuvostoliiton vaatimuksiin saada tukikohtia Virosta. Pian alkoi ankara miehitysvallan aika, ja eri vaiheissa kansalaisia kyydittiin monin kymmenin tuhansin Siperiaan. Nykyisin virolaiset katsovat, että Päts kuitenkin pelasti koko kansankunnan tuhoutumasta. Tosin pari suoma-laista historiantutkijaa on väittänyt, että vastarintaan olisi ollut mahdollisuuksia.
Mikäli aihepiiri kiinnostaa enemmän, seuraavassa on perusteellisempi selvitys Pätsin ajasta.
Vuonna 1939 hän suostui Neuvostoliiton vaatimuksiin saada tukikohtia Virosta. Pian alkoi ankara miehitysvallan aika, ja eri vaiheissa kansalaisia kyydittiin monin kymmenin tuhansin Siperiaan. Nykyisin virolaiset katsovat, että Päts kuitenkin pelasti koko kansankunnan tuhoutumasta. Tosin pari suoma-laista historiantutkijaa on väittänyt, että vastarintaan olisi ollut mahdollisuuksia.
Mikäli aihepiiri kiinnostaa enemmän, seuraavassa on perusteellisempi selvitys Pätsin ajasta.
Vaikealla 1930-luvulla luisuttiin Konstantin Pätsin johdolla järjestelmään, joka sisälsi ajan hengen mukaisesti oikeistodiktatuureihin kuuluneita piirteitä. Hänen asemansa vahvistui erityisesti siitä syystä, että hän kykeni torjumaan ns. vapsien, eli vapaussotaan osallistuneiden äärioikeistolaisten kaappaussuunnitelmat. Eduskunta hajotettiin ja puolueet kiellettiin Pätsin omaa puoluetta lukuun ottamatta. Hän hallitsi pitkään poikkeustila-määräysten avulla.
Viron kohtaloksi koitui Saksan ja Neuvostoliiton välillä 23.8.1939 solmittu ns. Molotov-Ribbentrop -sopi-mus, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa itäosa Puolaa, Baltian maat ja Suomi tulivat Neuvostoliiton etupiiriin. Virolaiset luovuttivat venäläisten lupauksiin uskoen, tai ainakin parasta toivoen heille tukikohtia, joista käsin ja rajalta yli tullen Neuvostoliitto kesäkuussa 1940 sitten miehitti maan.
Nähtävästi presidentti Konstantin Päts ja ylipäällikkö Johan Laidoner uskoivat valitsevansa Virolle vähem-män vaarallisen vaihtoehdon. Virossa on yhä edelleen vahva mielipide siitä, että valittavissa oli vain joko sankarillinen kuolema tai kansakunnan säilyminen, tämä vähän kärjistäen sanottuna. Viro oli tietysti maan-tieteellisesti suurten sotilasmahtien välissä, maa oli pieni, eikä sen armeijakaan ollut kovin iskukykyinen. Lopulta Päts vangittiin vuonna 1940. Imbi Pajun ja Sofi Oksasen kirjassa Kaiken takana oli pelko on paljon puhuva kuva Pätsistä kuulustelujen ja kidutusten jälkeen.
Tätä yleistä käsitystä Pätsin ratkaisusta hämmentämään ilmestyi mies meren takaa, prof. Martti Turtola, joka on kirjoittanut elämäkerrat niin Pätsistä kuin Laidoneristakin (2002 ja 2008). Turtola viittaa siihen, että Viro ei reagoinut millään tavalla rajaloukkauksiin ennen Moskovan tukikohtia koskevien neuvottelujen alkua syyskuussa 1939. Punalaivasto päästettiin merialueelle puolalaisen sukellusveneen etsimisen tekosyyllä. Ilmavoimat eivät reagoineet jatkuviin ylilentoihin. Kaikki meni täysin Stalinin suunnitelmien mukaan. Ras-kaimmin virolaiset ovat ottaneet Turtolan varovasti esittämän väitteen, että Pätsistä tuli kollaboratööri eli yhteistoimintamies.
Kansallissankarin myyttiä on Pätsin ympäriltä pyrkinyt purkamaan myös virolainen Magnus Ilmjärv, jonka tutkimusten lähteet on Suomessa todettu luotettaviksi. Tämän hetken toteamus lieneekin, että Päts oli vähin-täänkin hyvin monitahoinen valtiomies, kuten jäljempänä mainittavassa Vääksyn kokouksessa todettiin. Raul Kuutman kirjaan Suomen-poikien tie (2004) kirjoittamassaan esipuheessa Turtola toteaa vielä, että Virolla oli pieneksi valtioksi kohtuullisen hyvät asevoimat ja vahva suojeluskuntajärjestelmä (Kaitseliit). Kaiketi maan valloittaminen ei olisi ollut kovin helppoa, sillä Narvajoen ja Sinimäkien (Sinimäed) kapeikon lisäksi varsin pitkä Peipsijärvi tarjosi suojaa. Lisäksi Etelä-Viro on varsin mäkistä ja metsäistä.
Hyvän osoituksen virolaisten puolustustahdosta antaa se, että venäläisten vetäytyessä ja saksalaisten lähestyessä luotiin vuonna 1941 Etelä-Virossa nopeasti useiden komppanioiden ja pataljoonien suuruinen sotajoukko. Niin ikään vuoden 1944 ratkaisutaisteluissa Narvan rintamalla virolaiset taistelivat saksalaisten rinnalla venäläisiä vastaan urhoollisesti. Kevään 1944 taistelut Sinimäillä kestivätkin useita kuukausia, niiden aikana onnistui suuri maastapako meren yli, pääasiassa Ruotsiin. Merkittävää on ollut myös se Tarton lähis-töllä käyty taistelu, jossa Suomi-pojilla, Suomen rintamilla sotakokemusta saaneilla virolaisilla, oli kykyä hetkellisesti Pupastveren luona tunkea hyökkäävät venäläiset Emajoen taakse. Voidaan tietysti kysyä, mitä muutaman viikon tai kuukauden viivytys olisi merkinnyt. Olisiko vastaranta riittänyt siihen, että venäläismie-hitystä ei olisi tapahtunut ennen saksalaisten tuloa vuonna 1941 ? Tätä ei tietysti Turtolakaan ryhtynyt apri-koimaan, hänen arvionsa kohdistui nimenomaan vuoden 1939 ratkaisuihin.
Eräänlainen yhteenveto kaikesta edellisestä tehtiin Vääksyssä 11.2.2010 Suomalaisten historiapäivien Viro-osion paneelissa, jossa käsiteltiin Suomen ja Viron erilaista suhtautumista venäläisten vaatimuksiin. Osanottajina olivat professorit Seppo Zetterberg ja Martti Turtola, Viron entinen pääministeri ja puoluejoh-taja, nykyinen kansanedustaja Mart Laar sekä kirjailija ja kolumnisti Jaan Kaplinski. Keskustelussa todettiin, että virolaiset tunsivat saksalaisia kohtaan perinteistä, vuosisatojen takaa periytynyttä epäluuloa, joka mie-luummin syveni, kun saatiin tietää, että heidät oli tavallaan jätetty venäläisten armoille mainitun Molotov-Ribbentropin sopimuksen ja sen lisäpöytäkirjan välityksellä. Näin tuntui luonnolliselta yrittää neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa, olletikin, kun Stalinin tarkoitusperiä ja diktatuuria ei vielä tunnettu. Lisäksi Viron tie-dustelupalvelu oli Saksan yhteyksiensä avulla paremmin selvillä venäläisten valtavasta iskuvoimasta ja sotaa ennakoivista keskityksistä, toisin kuin suomalaiset, joille talvisota tuli yllätyksenä. Virolaiset olivat jo varhain myös selvillä mainitun sopimuksen lisäpöytäkirjasta. Tiedettiin, että ilman ehtoihin suostumista hyökkäys olisi tullut varmasti. Elokuussa 1940 venäläiset liittivät maan Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton osak-si, asevoimillaan painostaen, mutta muodollisen vapaaehtoisesti virolaisten yhteistoimintamiesten avulla. Sama toistui vuonna 1944 lyhyeksi jääneen saksalaismiehityksen jälkeen.
Nykyisten virolaisten kunnioitus Pätsiä kohtaan on tullut voimakkaasti näkyviin mm. siinä, että hänen ve-näläisten hävittämä patsaansa pystytettiin uudelleen 25.6.1989 Tahkurannassa 50 vuotta alkuperäisen pystyttämisen jälkeen. Matti Lukkari kertoo teoksessaan Viron itsenäistyminen (1995), että tilaisuudessa oli läsnä yli 30.000 virolaista. Asialla oli Muinaismuistoyhdistys, jolla oli keskeinen rooli kansallishengen vahvis-tumisessa 1980-luvulla. Venäläisten hävittämiä vapaussodan muistopatsaita pystytettiin uudelleen kaikkiaan 120.
Viron kohtaloksi koitui Saksan ja Neuvostoliiton välillä 23.8.1939 solmittu ns. Molotov-Ribbentrop -sopi-mus, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa itäosa Puolaa, Baltian maat ja Suomi tulivat Neuvostoliiton etupiiriin. Virolaiset luovuttivat venäläisten lupauksiin uskoen, tai ainakin parasta toivoen heille tukikohtia, joista käsin ja rajalta yli tullen Neuvostoliitto kesäkuussa 1940 sitten miehitti maan.
Nähtävästi presidentti Konstantin Päts ja ylipäällikkö Johan Laidoner uskoivat valitsevansa Virolle vähem-män vaarallisen vaihtoehdon. Virossa on yhä edelleen vahva mielipide siitä, että valittavissa oli vain joko sankarillinen kuolema tai kansakunnan säilyminen, tämä vähän kärjistäen sanottuna. Viro oli tietysti maan-tieteellisesti suurten sotilasmahtien välissä, maa oli pieni, eikä sen armeijakaan ollut kovin iskukykyinen. Lopulta Päts vangittiin vuonna 1940. Imbi Pajun ja Sofi Oksasen kirjassa Kaiken takana oli pelko on paljon puhuva kuva Pätsistä kuulustelujen ja kidutusten jälkeen.
Tätä yleistä käsitystä Pätsin ratkaisusta hämmentämään ilmestyi mies meren takaa, prof. Martti Turtola, joka on kirjoittanut elämäkerrat niin Pätsistä kuin Laidoneristakin (2002 ja 2008). Turtola viittaa siihen, että Viro ei reagoinut millään tavalla rajaloukkauksiin ennen Moskovan tukikohtia koskevien neuvottelujen alkua syyskuussa 1939. Punalaivasto päästettiin merialueelle puolalaisen sukellusveneen etsimisen tekosyyllä. Ilmavoimat eivät reagoineet jatkuviin ylilentoihin. Kaikki meni täysin Stalinin suunnitelmien mukaan. Ras-kaimmin virolaiset ovat ottaneet Turtolan varovasti esittämän väitteen, että Pätsistä tuli kollaboratööri eli yhteistoimintamies.
Kansallissankarin myyttiä on Pätsin ympäriltä pyrkinyt purkamaan myös virolainen Magnus Ilmjärv, jonka tutkimusten lähteet on Suomessa todettu luotettaviksi. Tämän hetken toteamus lieneekin, että Päts oli vähin-täänkin hyvin monitahoinen valtiomies, kuten jäljempänä mainittavassa Vääksyn kokouksessa todettiin. Raul Kuutman kirjaan Suomen-poikien tie (2004) kirjoittamassaan esipuheessa Turtola toteaa vielä, että Virolla oli pieneksi valtioksi kohtuullisen hyvät asevoimat ja vahva suojeluskuntajärjestelmä (Kaitseliit). Kaiketi maan valloittaminen ei olisi ollut kovin helppoa, sillä Narvajoen ja Sinimäkien (Sinimäed) kapeikon lisäksi varsin pitkä Peipsijärvi tarjosi suojaa. Lisäksi Etelä-Viro on varsin mäkistä ja metsäistä.
Hyvän osoituksen virolaisten puolustustahdosta antaa se, että venäläisten vetäytyessä ja saksalaisten lähestyessä luotiin vuonna 1941 Etelä-Virossa nopeasti useiden komppanioiden ja pataljoonien suuruinen sotajoukko. Niin ikään vuoden 1944 ratkaisutaisteluissa Narvan rintamalla virolaiset taistelivat saksalaisten rinnalla venäläisiä vastaan urhoollisesti. Kevään 1944 taistelut Sinimäillä kestivätkin useita kuukausia, niiden aikana onnistui suuri maastapako meren yli, pääasiassa Ruotsiin. Merkittävää on ollut myös se Tarton lähis-töllä käyty taistelu, jossa Suomi-pojilla, Suomen rintamilla sotakokemusta saaneilla virolaisilla, oli kykyä hetkellisesti Pupastveren luona tunkea hyökkäävät venäläiset Emajoen taakse. Voidaan tietysti kysyä, mitä muutaman viikon tai kuukauden viivytys olisi merkinnyt. Olisiko vastaranta riittänyt siihen, että venäläismie-hitystä ei olisi tapahtunut ennen saksalaisten tuloa vuonna 1941 ? Tätä ei tietysti Turtolakaan ryhtynyt apri-koimaan, hänen arvionsa kohdistui nimenomaan vuoden 1939 ratkaisuihin.
Eräänlainen yhteenveto kaikesta edellisestä tehtiin Vääksyssä 11.2.2010 Suomalaisten historiapäivien Viro-osion paneelissa, jossa käsiteltiin Suomen ja Viron erilaista suhtautumista venäläisten vaatimuksiin. Osanottajina olivat professorit Seppo Zetterberg ja Martti Turtola, Viron entinen pääministeri ja puoluejoh-taja, nykyinen kansanedustaja Mart Laar sekä kirjailija ja kolumnisti Jaan Kaplinski. Keskustelussa todettiin, että virolaiset tunsivat saksalaisia kohtaan perinteistä, vuosisatojen takaa periytynyttä epäluuloa, joka mie-luummin syveni, kun saatiin tietää, että heidät oli tavallaan jätetty venäläisten armoille mainitun Molotov-Ribbentropin sopimuksen ja sen lisäpöytäkirjan välityksellä. Näin tuntui luonnolliselta yrittää neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa, olletikin, kun Stalinin tarkoitusperiä ja diktatuuria ei vielä tunnettu. Lisäksi Viron tie-dustelupalvelu oli Saksan yhteyksiensä avulla paremmin selvillä venäläisten valtavasta iskuvoimasta ja sotaa ennakoivista keskityksistä, toisin kuin suomalaiset, joille talvisota tuli yllätyksenä. Virolaiset olivat jo varhain myös selvillä mainitun sopimuksen lisäpöytäkirjasta. Tiedettiin, että ilman ehtoihin suostumista hyökkäys olisi tullut varmasti. Elokuussa 1940 venäläiset liittivät maan Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton osak-si, asevoimillaan painostaen, mutta muodollisen vapaaehtoisesti virolaisten yhteistoimintamiesten avulla. Sama toistui vuonna 1944 lyhyeksi jääneen saksalaismiehityksen jälkeen.
Nykyisten virolaisten kunnioitus Pätsiä kohtaan on tullut voimakkaasti näkyviin mm. siinä, että hänen ve-näläisten hävittämä patsaansa pystytettiin uudelleen 25.6.1989 Tahkurannassa 50 vuotta alkuperäisen pystyttämisen jälkeen. Matti Lukkari kertoo teoksessaan Viron itsenäistyminen (1995), että tilaisuudessa oli läsnä yli 30.000 virolaista. Asialla oli Muinaismuistoyhdistys, jolla oli keskeinen rooli kansallishengen vahvis-tumisessa 1980-luvulla. Venäläisten hävittämiä vapaussodan muistopatsaita pystytettiin uudelleen kaikkiaan 120.
Kabli linnujaama vaatetorn
Matkalla pysähdyttiin katselemaan myös merta ja lintuja. Kiireisimmät ehtivät kii-vetä kahteenkin lintutorniin, joista tämä oli jälkimmäinen.
Kiikarien avulla saatiinkin kohteita näky-viin. Ehkäpä parhaaksi anniksi saatiin kuitenkin aavan merimaiseman ihalilemi-nen, sitä maisemaa kun riitti niin pohjoi-seen kuin eteläänkin.
Matkalla pysähdyttiin katselemaan myös merta ja lintuja. Kiireisimmät ehtivät kii-vetä kahteenkin lintutorniin, joista tämä oli jälkimmäinen.
Kiikarien avulla saatiinkin kohteita näky-viin. Ehkäpä parhaaksi anniksi saatiin kuitenkin aavan merimaiseman ihalilemi-nen, sitä maisemaa kun riitti niin pohjoi-seen kuin eteläänkin.
Kapteenin ja laivanvarustajan Jakop Marksonin kotimuseo
on Häärdemeesten kunnassa Kablin kylässä. Nuorimies Jakob Markson työskenteli Mats Grantin laivanraken-nustyömaalla 1870-luvulla. Hän rakastui Grantin nuo-rimpaan tyttäreen Doraan, pari avioitui vuonna 1874. Jakobista tuli pian töiden johtaja ja merikapteeni. Hänen johdollaan rakennettiin vuodesta 1890 aina ensimmäi-seen maailmansotaan saakka 15 kolmi- ja nelimastoista purjelaivaa. Hän kuoli vasta 89-vuotiaana vuonna 1930. Hänen asumastaan talosta muodostettiin sittemmin kapteeni-laivanvarustaja Jakop Marksonin kotimuseo, joka on auki kesäkuusta syyskuuhun.
Kuva: Anneli Tyrväinen
on Häärdemeesten kunnassa Kablin kylässä. Nuorimies Jakob Markson työskenteli Mats Grantin laivanraken-nustyömaalla 1870-luvulla. Hän rakastui Grantin nuo-rimpaan tyttäreen Doraan, pari avioitui vuonna 1874. Jakobista tuli pian töiden johtaja ja merikapteeni. Hänen johdollaan rakennettiin vuodesta 1890 aina ensimmäi-seen maailmansotaan saakka 15 kolmi- ja nelimastoista purjelaivaa. Hän kuoli vasta 89-vuotiaana vuonna 1930. Hänen asumastaan talosta muodostettiin sittemmin kapteeni-laivanvarustaja Jakop Marksonin kotimuseo, joka on auki kesäkuusta syyskuuhun.
Kuva: Anneli Tyrväinen
Museossa saatiin kuulla Marksonin vaiheista. Jäljellä on vielä yhtä ja toista esineistöäkin, vaikka siitä iso osa varastettiin joitakin vuosia sitten. Marksonin sukulaiset ovat vuoronperään esittelemässä, nyt jo viideskin polvi on ehtinyt mukaan. Keskeisin esittelijä on Dora Alviine Kesper, joka on kirjoittanut pari kotiseutukirjaa Kablin kylästä. Dora on neljännen polven jälkeläinen.
Seurueen pelimanni Juha kokeili museon kotiurkuja. Dora Alviine Kesper avusti polkemalla ilmaa palkeisiin. Tulivat mieleen kansakoulu-ajan harmoonit, joiden isoveli tämä soittopeli on.
Lopuksi kotimuseon tiloissa pidettiin viron kielellä tietokilpailu, jonka olivat valmistaneet keskustelukurssin osanottajat muille matkalaisille. Kymmenestä tunnetusta virolaisesta piti valita viisi. Tehtävää vaikeutti se, että annettiin sekä oikeita että vääriä vihjeitä. Keskittymisestä ja palautteesta päätellen kilpailu koettiin mukavana asiaviihteenä.
Seurueen pelimanni Juha kokeili museon kotiurkuja. Dora Alviine Kesper avusti polkemalla ilmaa palkeisiin. Tulivat mieleen kansakoulu-ajan harmoonit, joiden isoveli tämä soittopeli on.
Lopuksi kotimuseon tiloissa pidettiin viron kielellä tietokilpailu, jonka olivat valmistaneet keskustelukurssin osanottajat muille matkalaisille. Kymmenestä tunnetusta virolaisesta piti valita viisi. Tehtävää vaikeutti se, että annettiin sekä oikeita että vääriä vihjeitä. Keskittymisestä ja palautteesta päätellen kilpailu koettiin mukavana asiaviihteenä.
Nautimme lounaan Lepaninan matkailuyrityksen erikoisessa moni-polvisessa ravintolarakennuksessa.
Pääsaliin oli tulossa häätilaisuus, sii-
hen me emme sentään saaneet osal-
listua, vaan jouduimme lähtemään alta pois. Ensi silmäyksellä alue ei näyttänyt aktiivimatkailijalle kovin houkuttelevalta, sillä ympäristössä näkyi parikymmentä pientä lauta-mökkiä. Varsinainen majoitusraken-nus olikin kauempana.
Meri ja hyvä ranta ovat tietysti valt-teina täälläkin. Lisäksi nettisivut lupaavat ympäri vuoden erilaisia aktiviteetteja. tennistä, minigolfia, ja eri-laisia pallopelejä. On mahdollista myös vuokrata polkupyöriä, joilla voi ajella lähellä oleviin kalastajakyliin.
Hotellissa on lisäksi hierontapalveluja, useita erilaisia saunoja ja suolahoitoja. Sisätiloissa on vielä biljardi-pöytäkin. Ryhmille voidaan tilauksesta järjestää rooli-, pallo- ja seurapelejä, melontaa Latvian puolella, lumi-kenkämatkoja ja luontoretkiä Luitemaan suojelualueella. On myös mahdollisuus linturetkille ja historiamat-koille.
Pääsaliin oli tulossa häätilaisuus, sii-
hen me emme sentään saaneet osal-
listua, vaan jouduimme lähtemään alta pois. Ensi silmäyksellä alue ei näyttänyt aktiivimatkailijalle kovin houkuttelevalta, sillä ympäristössä näkyi parikymmentä pientä lauta-mökkiä. Varsinainen majoitusraken-nus olikin kauempana.
Meri ja hyvä ranta ovat tietysti valt-teina täälläkin. Lisäksi nettisivut lupaavat ympäri vuoden erilaisia aktiviteetteja. tennistä, minigolfia, ja eri-laisia pallopelejä. On mahdollista myös vuokrata polkupyöriä, joilla voi ajella lähellä oleviin kalastajakyliin.
Hotellissa on lisäksi hierontapalveluja, useita erilaisia saunoja ja suolahoitoja. Sisätiloissa on vielä biljardi-pöytäkin. Ryhmille voidaan tilauksesta järjestää rooli-, pallo- ja seurapelejä, melontaa Latvian puolella, lumi-kenkämatkoja ja luontoretkiä Luitemaan suojelualueella. On myös mahdollisuus linturetkille ja historiamat-koille.
Samaan hyvien matkailumahdolli-suuksien sarjaan kuuluu myös Luhtretalu Nõmmeotsan kylässä, joka kuuluu Marjamaan kuntaan Raplan maakunnassa. Täällä vierailimme paluumatkalla Pärnusta sunnuntaina 8.5. Maatila on peräisin vuodelta 1874.
Luhtretalu valittiin Viron parhaaksi matkailukohteeksi vuonna 2007. Nykyinen isäntäpari alkoi kunnostaa paikkaa vasta muutamaa vuotta ai-kaisemmin. Paikalla oli tietysti jo päärakennus, mutta riihi ja muut talousrakennukset olivat huonokun-toisia. Piha kasvoi vesakkoa, ja sitä ympäröivät suuret kuuset. Mutta jo vuoden 2005 lopussa ovet avattiin ensimmäisen kerran vieraille. Siihen mennessä oli saatu valmiiksi vierastalo, sauna ja ulkona oleva uima-allas. Riihikin oli saatu peruskorjattua niin, että siellä voitiin syödä ja järjestää tilaisuuksia.
Vuosittain järjestetään kymmeniä häitä, yritystilaisuuksia ja muita erilaisia juhlia. Ruoka valmistetaan talon-väen voimin itse, samoin Luhtren kotiolut. Kokonaisuutta täydentävät laaja oman talon museokokoelma, ten-niskenttä, jousiammuntarata ja lentopallokenttä. Juuri valmistuneessa uudessa saunarakennuksessa on tak-kahuone ja keittiönurkkaus. Päärakennuksessa on omien tilojen lisäksi kuusi huonetta ja sviitti.
Luhtretalu valittiin Viron parhaaksi matkailukohteeksi vuonna 2007. Nykyinen isäntäpari alkoi kunnostaa paikkaa vasta muutamaa vuotta ai-kaisemmin. Paikalla oli tietysti jo päärakennus, mutta riihi ja muut talousrakennukset olivat huonokun-toisia. Piha kasvoi vesakkoa, ja sitä ympäröivät suuret kuuset. Mutta jo vuoden 2005 lopussa ovet avattiin ensimmäisen kerran vieraille. Siihen mennessä oli saatu valmiiksi vierastalo, sauna ja ulkona oleva uima-allas. Riihikin oli saatu peruskorjattua niin, että siellä voitiin syödä ja järjestää tilaisuuksia.
Vuosittain järjestetään kymmeniä häitä, yritystilaisuuksia ja muita erilaisia juhlia. Ruoka valmistetaan talon-väen voimin itse, samoin Luhtren kotiolut. Kokonaisuutta täydentävät laaja oman talon museokokoelma, ten-niskenttä, jousiammuntarata ja lentopallokenttä. Juuri valmistuneessa uudessa saunarakennuksessa on tak-kahuone ja keittiönurkkaus. Päärakennuksessa on omien tilojen lisäksi kuusi huonetta ja sviitti.
Halinga restoran
Kun nyt jo siirryttiin Pärnun eteläpuo-liselta rantatieltä Tallinnan suuntaan, mainittakoon vielä yksi ruokapaikka suoraan Via Baltican varrelta. Kysy-myksessä on Halinga restoran, jok-seenkin tasan 25 kilometriä Pärnun pohjoispuolella. Vielä 1990- luvulla se oli tältä tievälillä ainoa pysähtymisen arvoinen paikka, varmaan se on sitä vieläkin. Melkein samassa pihapiirissä on pienehkö motelli, joka on kesäisin auki.
Halingan ravintolan pitäjä on luullak-seni suomalainen, ja Suomeen sen alkuhistoria 1990-luvun alkuvuosilta muutenkin viittaa. Eräs satakuntalai-nen kaivinkoneyrittäjä oli työskennel-lyt jo edellisellä vuosikymmenellä Tallinnan satamassa. Ongelmaksi oli tullut, missä huoltaa isot koneet. Miehen virolainen avovaimo sai tietää veljeltään, että Halingan kolhoosi oli myymässä konehalliaan halpaan hintaan. Elettiin yksityistämisvaihetta. Hän osti sen ja kohta muitakin halleja siinä ympärillä, taisi sitten vielä rakentaakin jotain, sillä hallit muodostivat yhteisen kompleksin. Ravintolan hän perusti niin, että paikalle rahdattiin Helsingin seudulta parakkimainen entinen lastentarha muutamalla rekalla. Kun elettiin vielä sekavia aikoja, kummassakin kohteessa oli yöllä aseistettu vartija ja useita pelottavasti louskuttavia dobermanneja.
Kun nyt jo siirryttiin Pärnun eteläpuo-liselta rantatieltä Tallinnan suuntaan, mainittakoon vielä yksi ruokapaikka suoraan Via Baltican varrelta. Kysy-myksessä on Halinga restoran, jok-seenkin tasan 25 kilometriä Pärnun pohjoispuolella. Vielä 1990- luvulla se oli tältä tievälillä ainoa pysähtymisen arvoinen paikka, varmaan se on sitä vieläkin. Melkein samassa pihapiirissä on pienehkö motelli, joka on kesäisin auki.
Halingan ravintolan pitäjä on luullak-seni suomalainen, ja Suomeen sen alkuhistoria 1990-luvun alkuvuosilta muutenkin viittaa. Eräs satakuntalai-nen kaivinkoneyrittäjä oli työskennel-lyt jo edellisellä vuosikymmenellä Tallinnan satamassa. Ongelmaksi oli tullut, missä huoltaa isot koneet. Miehen virolainen avovaimo sai tietää veljeltään, että Halingan kolhoosi oli myymässä konehalliaan halpaan hintaan. Elettiin yksityistämisvaihetta. Hän osti sen ja kohta muitakin halleja siinä ympärillä, taisi sitten vielä rakentaakin jotain, sillä hallit muodostivat yhteisen kompleksin. Ravintolan hän perusti niin, että paikalle rahdattiin Helsingin seudulta parakkimainen entinen lastentarha muutamalla rekalla. Kun elettiin vielä sekavia aikoja, kummassakin kohteessa oli yöllä aseistettu vartija ja useita pelottavasti louskuttavia dobermanneja.
Peltihalleihin hän sai ison joukon yrittä-jiä, oli kaksi huonekalukauppaa, antiikki-kauppa, useita erilaisia vaatekauppoja, pari kulta- ja kelloliikettä, nämä ainakin muistan sieltä 1990-luvun puolivälistä. Eräs lahtelainen Stemma-ketjun kaup-
pias perusti yhden huonekaluliikkeistä. Kun hän oli Lions -klubiveli, lähdimme sitä joukolla katsomaan.
Jututin tätä satakuntalaista yrittäjää siellä hänen ravintolassaan. Huomasin heti, että miehellä oli molemmat jalat tukevasti ilmassa, hän laski aivan liian paljon vieressä kulkevan Via Baltican varaan. Kun kymmenkunta vuotta myöhemmin kävimme siellä viron kurssin matkalla, oli jäljellä enää vain eräänlainen kierrrätyskeskus, jota sitäkään ei enää ole. Mutta jos ollaan matkalla Pärnun tuolle puolen eli Latviaan, kannattaa pysähtyä ruokailemaan ajan säästämiseksi. Ravintolaa on laajennettu noista kahden vuosikymmenen takaisista ajoista ainakin kolminkertaiseksi. Internetissä ravintolayritys ilmoittaa toimialakseen kaupan, matkamuistojen ja lahjojen myynnin, juhlien ja tapaamisten järjestelyt sekä ruoka- ja ravintolapalvelut. Ravintola näkyy erinomaisesti google maps –palvelussa kun kuljettaa "näyttäjää" tässä kohdin pitkin Via Balticaa.
Ohessa on kuva kierrätyskeskuksesta kymmenkunta vuotta sitten.
Lopuksi saa puheenvuoron kaikkien lahtelaisten viron opiskelijain ja Päijät-Hämeen Tuglas-seuran uusi ystävä. Hän tuo samalla terveiset Dora Alviine Kesperiltä. Uuden ystävämme tapaamme kaikilla tulevilla matkoillamme, ensiksi Saarenmaalla toukokuun lopulla. (Kuva: Leena Laakkala)
pias perusti yhden huonekaluliikkeistä. Kun hän oli Lions -klubiveli, lähdimme sitä joukolla katsomaan.
Jututin tätä satakuntalaista yrittäjää siellä hänen ravintolassaan. Huomasin heti, että miehellä oli molemmat jalat tukevasti ilmassa, hän laski aivan liian paljon vieressä kulkevan Via Baltican varaan. Kun kymmenkunta vuotta myöhemmin kävimme siellä viron kurssin matkalla, oli jäljellä enää vain eräänlainen kierrrätyskeskus, jota sitäkään ei enää ole. Mutta jos ollaan matkalla Pärnun tuolle puolen eli Latviaan, kannattaa pysähtyä ruokailemaan ajan säästämiseksi. Ravintolaa on laajennettu noista kahden vuosikymmenen takaisista ajoista ainakin kolminkertaiseksi. Internetissä ravintolayritys ilmoittaa toimialakseen kaupan, matkamuistojen ja lahjojen myynnin, juhlien ja tapaamisten järjestelyt sekä ruoka- ja ravintolapalvelut. Ravintola näkyy erinomaisesti google maps –palvelussa kun kuljettaa "näyttäjää" tässä kohdin pitkin Via Balticaa.
Ohessa on kuva kierrätyskeskuksesta kymmenkunta vuotta sitten.
Lopuksi saa puheenvuoron kaikkien lahtelaisten viron opiskelijain ja Päijät-Hämeen Tuglas-seuran uusi ystävä. Hän tuo samalla terveiset Dora Alviine Kesperiltä. Uuden ystävämme tapaamme kaikilla tulevilla matkoillamme, ensiksi Saarenmaalla toukokuun lopulla. (Kuva: Leena Laakkala)
5.3. Endla teater
Kaikki naisista
Meidän lahtelaisten viron kurssiemme opettaja Leili Kujanpää on pitänyt huolta myös kulttuurikokemuksistamme, mm. teatterikäynneistämme. Arvostan kovasti tämän kaltaisia pyrkimyksiä. Minäkin olen matkoillamme käynyt Estoniassa, pari kertaa Rakveressa, kerran Tartossa ja nyt Pärnun yhdessä kulttuurielämän kes-kuksessa Endlassa. Kerran olimme kesäteatterissa Haapsalussa. Monet muut ovat kokeneet teatterielämyksiä vielä useammin.
Alunperin Endla avattiin vuonna 1911, nimen se sai saman nimisestä laulu-seurasta. Alkuvuosikymmenten merkittävimpänä tapahtumana pidetään ensim-mäistä itsenäisyysjulistusta 23.helmikuuta 1918. Se luettiin „kaikille Eestinmaan ihmisille“ rakennuksen parvekkeelta tai paremminkin portaikosta. Tällä erää itse-näisyys jäi kuitenkin vain pariin päivään, sillä saksalaiset joukot olivat jo tulossa Viroon. Rakennus hävitettiin vuonna 1944, uusi rakennus avattiin toiseen paik-kaan vuonna 1967. Välivuosina teatteri toimi tilapäistiloissa. Vuosina 1953‒1988 se tunnettiin Lydia Koidulalle nimettynä Pärnun Draamateatterina.
Kaikki naisista
Meidän lahtelaisten viron kurssiemme opettaja Leili Kujanpää on pitänyt huolta myös kulttuurikokemuksistamme, mm. teatterikäynneistämme. Arvostan kovasti tämän kaltaisia pyrkimyksiä. Minäkin olen matkoillamme käynyt Estoniassa, pari kertaa Rakveressa, kerran Tartossa ja nyt Pärnun yhdessä kulttuurielämän kes-kuksessa Endlassa. Kerran olimme kesäteatterissa Haapsalussa. Monet muut ovat kokeneet teatterielämyksiä vielä useammin.
Alunperin Endla avattiin vuonna 1911, nimen se sai saman nimisestä laulu-seurasta. Alkuvuosikymmenten merkittävimpänä tapahtumana pidetään ensim-mäistä itsenäisyysjulistusta 23.helmikuuta 1918. Se luettiin „kaikille Eestinmaan ihmisille“ rakennuksen parvekkeelta tai paremminkin portaikosta. Tällä erää itse-näisyys jäi kuitenkin vain pariin päivään, sillä saksalaiset joukot olivat jo tulossa Viroon. Rakennus hävitettiin vuonna 1944, uusi rakennus avattiin toiseen paik-kaan vuonna 1967. Välivuosina teatteri toimi tilapäistiloissa. Vuosina 1953‒1988 se tunnettiin Lydia Koidulalle nimettynä Pärnun Draamateatterina.
Nykyinen Endla muistuttaa neuvostoajasta, jolloin rakastettiin seremoniallisia suuria aukioita ja monumen-taalisia rakennuksia aukioiden laidalla. Edessä kohti jokea avautuva puisto kuuluu samaan seremonialliseen kokonaisuuteen. Myöhemmin se nimettiin ystävyyskaupunki Vaasan mukaan Vaasan puistoksi. Toisessa kuvassa näkyy paremmin teatterin ja puiston välillä oleva aukio, jotka käytetään nyt parkkipaikkana. Puiston kuva on otettu teatterin kahvion terassilta, joka näkyy edellisessä kuvassa oikealla ylhäällä.
Itsenäisyysjulistus luettiin siis Pärnussa 23.2.1918 ja vielä uudelleen 24.3. Tallinnassa, Torissa ja Viljandissa.
Tallinnan seremoniaa pidettiin myöhemmin niin tärkeänä, että itsenäisyyspäivää alettiin viettää 24.3. Kuvan jäljennös alkuperäisen teatterin "parvekkeesta" vihittiin 23.2.2008 Rüütli platsilla, jossa sijaitsee myös SEB –pankin talo. Itse-näisyysjulistus on kirjoitettu sen sisällä olevaan lasiseinään fraktuurakirjaimin.
Tallinnan seremoniaa pidettiin myöhemmin niin tärkeänä, että itsenäisyyspäivää alettiin viettää 24.3. Kuvan jäljennös alkuperäisen teatterin "parvekkeesta" vihittiin 23.2.2008 Rüütli platsilla, jossa sijaitsee myös SEB –pankin talo. Itse-näisyysjulistus on kirjoitettu sen sisällä olevaan lasiseinään fraktuurakirjaimin.
Vuonna 2001 rakennuksessa avattiin pääsalin lisäksi toinen näyttämö, jonka nimeksi valittiin 160:n ehdotuksen joukosta paljon kannatusta saanut Küün, eli suomeksi lato. Nimi on kyllä jollain tapaa kuvaava, sillä tummasävyiseen, suorakaiteen muotoiseen tilaan on jyrkästi nousevaan katsomoon ahdettu 150 istumapaikkaa, suuressa salissa niitä on 573.
Ensimmäinen tunnettu näytelmäpiiri on toiminut Pärnussa noin vuonna 1875. Tätäkin aiemmin eli jo 1800-luvun alkupuolella olivat Riian ja Tallinnan näyttelijäryhmät käyneet kaupungissa vierailemassa. Näytelmät esitettiin ladossa, jota valaistiin kynttilöillä ja petrolilampuilla. Aluksi lavaa ja kiinteitä istuimia ei ollut, ne tuotiin paikalle joka kerta erikseen. Vuonna 1821 tehdyn remontin yhteydessä, rakennettiin lava, orkesteritila ja vaatteidenvaihtohuone, samoin laitettiin pysyvät istuimet. Toisen näyttämön nimellä haluttiin siis tehdä kunniaa aikaisempien polvien teattertiharrastukselle.
Kaikki naisista
Tällä kertaa valitsemamme näytelmä esitettiin Küün –näyttämöllä. Täytyy tunnustaa, että olin aluksi vähän epäluuloinen. Ettei vain olisi jonkinlaisten telaketjufeministien pläjäys. Mutta ei, ei sinne päinkään. Miehiä ei ollenkaan mollattu, keskityttiin vain naisten välisiin suhteisiin. Kyllä siellä näyttämöllä yksi mies aina välillä kävi, kohenteli paikkoja mutta ei puhunut yhtään mitään. Hänen pääasiallinen tehtävänsä oli täyttää näyttämö sillä aikaa kun kolme naisnäyttelijää vaihtoi seinän takana vaatteita ja vähän maskejakin. Toisaalta: saattoihan siinä olla jotain symboliikkaa. Millaista, siitähän kaikki saivat tehdä omat päätelmänsä.
Ensimmäinen tunnettu näytelmäpiiri on toiminut Pärnussa noin vuonna 1875. Tätäkin aiemmin eli jo 1800-luvun alkupuolella olivat Riian ja Tallinnan näyttelijäryhmät käyneet kaupungissa vierailemassa. Näytelmät esitettiin ladossa, jota valaistiin kynttilöillä ja petrolilampuilla. Aluksi lavaa ja kiinteitä istuimia ei ollut, ne tuotiin paikalle joka kerta erikseen. Vuonna 1821 tehdyn remontin yhteydessä, rakennettiin lava, orkesteritila ja vaatteidenvaihtohuone, samoin laitettiin pysyvät istuimet. Toisen näyttämön nimellä haluttiin siis tehdä kunniaa aikaisempien polvien teattertiharrastukselle.
Kaikki naisista
Tällä kertaa valitsemamme näytelmä esitettiin Küün –näyttämöllä. Täytyy tunnustaa, että olin aluksi vähän epäluuloinen. Ettei vain olisi jonkinlaisten telaketjufeministien pläjäys. Mutta ei, ei sinne päinkään. Miehiä ei ollenkaan mollattu, keskityttiin vain naisten välisiin suhteisiin. Kyllä siellä näyttämöllä yksi mies aina välillä kävi, kohenteli paikkoja mutta ei puhunut yhtään mitään. Hänen pääasiallinen tehtävänsä oli täyttää näyttämö sillä aikaa kun kolme naisnäyttelijää vaihtoi seinän takana vaatteita ja vähän maskejakin. Toisaalta: saattoihan siinä olla jotain symboliikkaa. Millaista, siitähän kaikki saivat tehdä omat päätelmänsä.
Näytelmän käsikirjoittaja, kroatialainen Miro Gavran saattaa olla meillä vain vähän tunnettu, ainakaan minä en ollut tätä ennen kuullut hänestä. Se ei tietysti mitään todista. Esittelylehtisen mukaan hänen 150 julkaisuaan on käännetty 35 kielelle, ja näytelmiä on esitetty enemmän kuin 250 kertaa eri puolilla maailmaa. Maailman pääkau-punkien ja vähäisempien paikkakuntien luettelo on vakuuttava. Kõik naistest on ensimmäinen hänen Virossa esitetty näytelmänsä.
Gavrani aloitti jo vuonna 1983 kirjoittamalla poliittisesta manipu-loinnista ja taiteilijan elämästä totalitäärisessä järjestelmässä. Hän siirtyi sitten käsittelemään naisten ja miesten välisiä suhteita sekä teemaa vahvoista ja vahvasti tuntevista naisista. Lisäksi hän on kirjoittanut yhdeksän romaania, kahdeksan lasten- ja nuortenkirjaa sekä lyhytproosaa. Palkintojakin on sadellut.
Gavrani aloitti jo vuonna 1983 kirjoittamalla poliittisesta manipu-loinnista ja taiteilijan elämästä totalitäärisessä järjestelmässä. Hän siirtyi sitten käsittelemään naisten ja miesten välisiä suhteita sekä teemaa vahvoista ja vahvasti tuntevista naisista. Lisäksi hän on kirjoittanut yhdeksän romaania, kahdeksan lasten- ja nuortenkirjaa sekä lyhytproosaa. Palkintojakin on sadellut.
Kõik naistest pyrkii luomaan kuvaa naisen koko elämänkaaresta alkaen lastentarhasta ja päätyen vanhuuteen. Keskeisenä ovat ihmissuhteet.
Äiti ei halua päästää irti aikuisista tyttäristään, tenttaa heitä ja kyselee, miksi ei miestä löydy, eikä hän saa lastenlapsia. On sisarkateutta ja aina on joku kolmantena pyöränä vaunussa. Ystävien kesken on valtataistelua, ystävyyskin näyttää olevan sitä, että toinen saa tuntea ylemmyyttä toisen heikkouden tai epäonnen takia. Uraohjus kokee syyllisyyttä siitä, että hänellä ei ole aikaa lapsilleen.
Kiinnostavaa oli pikkutyttöjen kinastelu, jossa näkyi selvästi valtataistelun makua. Kovasti harjoiteltiin verbaalista ilmaisua, siinä kai naiset ovatkin taitavampia. Pojilla nokittelu liittyy enemmän liikunnallisiin valmiuksiin ja uskallukseen tehdä jotain enemmän kuin muut. Tätä poikien osuutta näytelmässä ei tietenkään ollut.
Aika koskettava oli se laulu, jonka pikkutyttönä esiintynyt näyttelijä esitti lastentarhan juhlassa. Sanoitus loppui jotenkin äideille esitettyyn kiitokseen. Pikkutyttö kuitenkin jatkoi itkusilmin heti samaan hengenvetoon, että hän kiittää äitiään, vaikka tämä ei tullutkaan hänen esitystään katsomaan.
Komedia tai tässä tapauksessa paremminkin farssi on vaikea taiteenlaji. Jossain kohdin olisi toivonut jäitä hattuun, hienostuneemmat keinot saattavat joskus olla paljon vaikuttavampia kuin kesäteatterimainen kohel-lus, jota sitäkin välillä oli. Onneksi kuitenkin vähän. Pahimmillaan tämä oli vanhainkotiparodiassa, jossa kaik-ki kolme naista olivat ihastuneita samaan selloa näppäilevään vanhaan mieheen. He liikehtivät tosi kum-mallisesti, varsinkin keskimmäinen, joka roikkui rollaattorinsa varassa kovin vaikeasti. Toisaalta vanhain-kotiromanssit ovat nekin osa elämää. Siinä mielessä kohtaus täydensi kokonaisuutta.
Äiti ei halua päästää irti aikuisista tyttäristään, tenttaa heitä ja kyselee, miksi ei miestä löydy, eikä hän saa lastenlapsia. On sisarkateutta ja aina on joku kolmantena pyöränä vaunussa. Ystävien kesken on valtataistelua, ystävyyskin näyttää olevan sitä, että toinen saa tuntea ylemmyyttä toisen heikkouden tai epäonnen takia. Uraohjus kokee syyllisyyttä siitä, että hänellä ei ole aikaa lapsilleen.
Kiinnostavaa oli pikkutyttöjen kinastelu, jossa näkyi selvästi valtataistelun makua. Kovasti harjoiteltiin verbaalista ilmaisua, siinä kai naiset ovatkin taitavampia. Pojilla nokittelu liittyy enemmän liikunnallisiin valmiuksiin ja uskallukseen tehdä jotain enemmän kuin muut. Tätä poikien osuutta näytelmässä ei tietenkään ollut.
Aika koskettava oli se laulu, jonka pikkutyttönä esiintynyt näyttelijä esitti lastentarhan juhlassa. Sanoitus loppui jotenkin äideille esitettyyn kiitokseen. Pikkutyttö kuitenkin jatkoi itkusilmin heti samaan hengenvetoon, että hän kiittää äitiään, vaikka tämä ei tullutkaan hänen esitystään katsomaan.
Komedia tai tässä tapauksessa paremminkin farssi on vaikea taiteenlaji. Jossain kohdin olisi toivonut jäitä hattuun, hienostuneemmat keinot saattavat joskus olla paljon vaikuttavampia kuin kesäteatterimainen kohel-lus, jota sitäkin välillä oli. Onneksi kuitenkin vähän. Pahimmillaan tämä oli vanhainkotiparodiassa, jossa kaik-ki kolme naista olivat ihastuneita samaan selloa näppäilevään vanhaan mieheen. He liikehtivät tosi kum-mallisesti, varsinkin keskimmäinen, joka roikkui rollaattorinsa varassa kovin vaikeasti. Toisaalta vanhain-kotiromanssit ovat nekin osa elämää. Siinä mielessä kohtaus täydensi kokonaisuutta.
5.2. Suvepealinn Pärnu
Ristiin rastiin pitkin kaupungin katuja
Varsinaiseen kesään on almanakan mukaan vielä pitkä matka, mutta toukokuun alkuun sattunut lämpöaalto sai luonnon virkistymään ja puut lehtiin etuajassa niin Virossa kuin Suomessakin. Tämä näkyi selkeästi esimerkiksi Pärnussa, johon lahtelaisten viron opis-kelijain kurssit tekivät kevätmatkansa. Koivutkin alkoivat kukkia siinä tahdissa, että siite-pölyallergikot saivat kaivella nopeasti matka-apteekkiaan. Toisaalta lämpöaallosta oli hyö-tyäkin; majoituspaikan Villa Wessetin joidenkin huoneiden huonoa ilman laatua saattoi parantaa pitämällä ikkunaa yöllä raollaan. Ilmeisesti pikkuhotellien huonekannasta varsin suuri määrä on talvella poissa käytöstä, ja se kostautuu sitten selvinä hajuhaittoina.
Virossa on tapana lisätä pääkaupunki-epiteetti monenlaisten paikkakuntien nimien yhteyteen niiden erikoisuuksien korostamiseksi. Mutta ainakin tuo Pärnun kesäpääkau-punki -nimitys on osuva, ja sen allekirjoittavat mm. hyvin monet suomalaiset joka vuosi. On upeita uimarantoja, lukuisa määrä erilaisia kylpylöitä, ja niissä paljon hoitoja ja mah-dollisuuksia joutenoloon. Mutta ennen kaikkea kaupungin väljyys, monet upeat puistot ja ulkoilumahdollisuudet tekevät siitä ainutlaatuisen. Erilaisia kulttuuritapahtumia ja urheilu-kilpailujakin on mittava määrä. Itse kaupunkikuvasta voi pongata vaikkapa monenlaisia rakennustaiteen suuntia, säilyihän Pärnun vanha rakennuskanta aika hyvin sodan melskeissä.
Ristiin rastiin pitkin kaupungin katuja
Varsinaiseen kesään on almanakan mukaan vielä pitkä matka, mutta toukokuun alkuun sattunut lämpöaalto sai luonnon virkistymään ja puut lehtiin etuajassa niin Virossa kuin Suomessakin. Tämä näkyi selkeästi esimerkiksi Pärnussa, johon lahtelaisten viron opis-kelijain kurssit tekivät kevätmatkansa. Koivutkin alkoivat kukkia siinä tahdissa, että siite-pölyallergikot saivat kaivella nopeasti matka-apteekkiaan. Toisaalta lämpöaallosta oli hyö-tyäkin; majoituspaikan Villa Wessetin joidenkin huoneiden huonoa ilman laatua saattoi parantaa pitämällä ikkunaa yöllä raollaan. Ilmeisesti pikkuhotellien huonekannasta varsin suuri määrä on talvella poissa käytöstä, ja se kostautuu sitten selvinä hajuhaittoina.
Virossa on tapana lisätä pääkaupunki-epiteetti monenlaisten paikkakuntien nimien yhteyteen niiden erikoisuuksien korostamiseksi. Mutta ainakin tuo Pärnun kesäpääkau-punki -nimitys on osuva, ja sen allekirjoittavat mm. hyvin monet suomalaiset joka vuosi. On upeita uimarantoja, lukuisa määrä erilaisia kylpylöitä, ja niissä paljon hoitoja ja mah-dollisuuksia joutenoloon. Mutta ennen kaikkea kaupungin väljyys, monet upeat puistot ja ulkoilumahdollisuudet tekevät siitä ainutlaatuisen. Erilaisia kulttuuritapahtumia ja urheilu-kilpailujakin on mittava määrä. Itse kaupunkikuvasta voi pongata vaikkapa monenlaisia rakennustaiteen suuntia, säilyihän Pärnun vanha rakennuskanta aika hyvin sodan melskeissä.
Majapaikkana Villa Wesset
Hotellin nimi on tullut juuta-laiseen sukuun kuuluneen henkilön Wesset –nimen mukaan. Suvulla oli Malmö -kadulla pitkään suklaata, kaa-kaota ja konvehteja valmista-nut tehdas. Tämä hotellira-kennus valmistui alunperin huvilaksi vuonna 1928, ho-telliksi se muutettiin vasta vuona 2007, lisärakennus valmistui seuraavana vuonna. Huoneet ovat erikokoisia ja yleensä melko pieniä muuta-mia lukuun ottamatta. Vuosikymmenten mittaan rakennuksessa ehti olla erilaista tuotan-totoimintaa ja asuntola, neuvostoaikana siellä pitivät majaa vielä esimerkiksi insinöörien ja kirjallisten piirien järjestöt. Joitakin kauppojakin siellä ehti olla.
Näin ollen rakennuksesta voi löytää erilaisia kerrostumia. Hissiä ei ole, kolmanteen ker-rokseen asti vievät komeat puuholvirakenteiset, hiukan natisevat portaat, portaita pitkin mennään myös pihan puolella maan pinnan tasalla oleviin huoneisiin. Kaari-ikkunat kerto-vat menneestä suuruuden ajasta. Maailmansotien välisenä aikana muodissa olleen art deco -tyyliin sisustettu ravintolasali on upea. Ravintola on hyvin suosittu taidokkaiden annosten ruokapaikka. Siinä on terassi katon alla, ja vielä laaja ulkoterassikin kadun pinnan yläpuo-lella. Matkaa rantaan on vain muutamia satoja metrejä.
Tulopäivänä, torstaina 5.5. ravintola oli terasseja myöten täynnä. Sisään saapui kovin tutun näköinen mies, toisen vaaleamman seurassa. Jälkeenpäin kuulimme, että hän kyseli pöytää kahdeksan hengen seu-rueelle. Ei löytynyt. Näin meidän Paavo Väyrysemme joutui kääntymään takaisin.
Olev Siinmaan fuktionalismi. Matkan osanottajille annettiin lauantaina 7.5. tehtäväksi selvittää pareittain jotain Pärnun kulttuurielämään kuuluvaa ilmiötä. Kurssitoverini Tarmo oli aikaisemmilla matkoillaan jo ihaillut eräitä Olev Siinmaan (1881‒1948) ranta-alueelle piirtämiä rakennuksia ja niiden muotokieltä. Minäkin kiinnostuin nyt aiheesta, ja niin me aloimme painella pitkin kaupunkia.
Hotellin nimi on tullut juuta-laiseen sukuun kuuluneen henkilön Wesset –nimen mukaan. Suvulla oli Malmö -kadulla pitkään suklaata, kaa-kaota ja konvehteja valmista-nut tehdas. Tämä hotellira-kennus valmistui alunperin huvilaksi vuonna 1928, ho-telliksi se muutettiin vasta vuona 2007, lisärakennus valmistui seuraavana vuonna. Huoneet ovat erikokoisia ja yleensä melko pieniä muuta-mia lukuun ottamatta. Vuosikymmenten mittaan rakennuksessa ehti olla erilaista tuotan-totoimintaa ja asuntola, neuvostoaikana siellä pitivät majaa vielä esimerkiksi insinöörien ja kirjallisten piirien järjestöt. Joitakin kauppojakin siellä ehti olla.
Näin ollen rakennuksesta voi löytää erilaisia kerrostumia. Hissiä ei ole, kolmanteen ker-rokseen asti vievät komeat puuholvirakenteiset, hiukan natisevat portaat, portaita pitkin mennään myös pihan puolella maan pinnan tasalla oleviin huoneisiin. Kaari-ikkunat kerto-vat menneestä suuruuden ajasta. Maailmansotien välisenä aikana muodissa olleen art deco -tyyliin sisustettu ravintolasali on upea. Ravintola on hyvin suosittu taidokkaiden annosten ruokapaikka. Siinä on terassi katon alla, ja vielä laaja ulkoterassikin kadun pinnan yläpuo-lella. Matkaa rantaan on vain muutamia satoja metrejä.
Tulopäivänä, torstaina 5.5. ravintola oli terasseja myöten täynnä. Sisään saapui kovin tutun näköinen mies, toisen vaaleamman seurassa. Jälkeenpäin kuulimme, että hän kyseli pöytää kahdeksan hengen seu-rueelle. Ei löytynyt. Näin meidän Paavo Väyrysemme joutui kääntymään takaisin.
Olev Siinmaan fuktionalismi. Matkan osanottajille annettiin lauantaina 7.5. tehtäväksi selvittää pareittain jotain Pärnun kulttuurielämään kuuluvaa ilmiötä. Kurssitoverini Tarmo oli aikaisemmilla matkoillaan jo ihaillut eräitä Olev Siinmaan (1881‒1948) ranta-alueelle piirtämiä rakennuksia ja niiden muotokieltä. Minäkin kiinnostuin nyt aiheesta, ja niin me aloimme painella pitkin kaupunkia.
Siinmaasta tuli Pärnun kaupunginarkkitehti vuonna 1925. Hän kuoli Ruotsissa, jonne hän pakeni vuonna 1944. Aina maailmansodan puhkeamiseen asti hän ehti suunnitella kaupunkiin monia mielenkiintoisia rakennuksia. Niistä voi tässä yhteydessä ottaa tarkasteltavaksi vain muutamia, enempään emme ehtineet reippaastikaan kävellen tutustua. Siinmaan funktionalismi vertautuu hyvin Alvar Aallon varhai-simman kauden arkkitehtuuriin. Esimerkiksi suoma-laisille hyvin tuttua Pärnun rantahotellia (Pärnu Rannahotell) katsellessa tulee helposti mieleen Aallon kuuluisa Paimion parantola, vaikka niissä ei nyt ihan samankaltaisia elementtejä olekaan. Pärnun rantahotellin suunnittelussa oli mukana myös Anton Soans. Hotelli rakennettiin vuosina 1936‒1937.
Kuvassa on Siinmaan suunnittelema Pärnu Rannakohvik, joka rakennettiin alun perin vuonna 1939. Myö-hemmin sitä on korjailtu ja rekonstruoitu. Sen erikoisuutena on teräsbetonista valettu sienen muotoinen terassi rappusineen. Rakennelma oli aikanaan hyvin uusi ratkaisu.
Kuvassa on Siinmaan suunnittelema Pärnu Rannakohvik, joka rakennettiin alun perin vuonna 1939. Myö-hemmin sitä on korjailtu ja rekonstruoitu. Sen erikoisuutena on teräsbetonista valettu sienen muotoinen terassi rappusineen. Rakennelma oli aikanaan hyvin uusi ratkaisu.
Ehkä kuuluisin on kuitenkin Rüütlikadun alussa kolmiomaisella 158 neliön tontilla oleva, Siin-maan itselleen rakennuttama omakotitalo. Hämmästyttävällä tavalla on kolmikerroksi-seen taloon saatu mahdutettua kaikki tarpeel-liset tilat ja vielä useita parvekkeita. Talo on päällisin puolin entisessä kunnossaan, mutta eräistä lehtiartikkeleista päätellen sisäosia ja kalusteita on osin pilattu harkitsemattomin korjauksin.
Kaupunginarkkitehdin laajaa työnkuvaa ilmen-tää myös näyttävä yleinen käymälä vastapää-tä Vaasan puistoa Õhtukadun ja Akadeemian kulmauksessa lähellä jokisiltaa.(Alempi kuva)
Piirteitä muusta arkkitehtuurista
Lyhyellä edestakaisella ryntäilyllä ei arkkitehtuurista ehdi rakentaa koko-naiskuvaa, pikemminkin vain muuta-man esimerkin jonkinlaisen summit-taisen kokoelman. Omien havaintojem-me ja jostain mieleen tarttuneiden tietojen lisäksi sukkuloimme netissä.
Vanhimmaksi oletimme nyt Hospidalikadun 1600-luvun asuun viime vuosisadan vaihteessa entistetyn entisen vaivaistalon. Katu on saanut nimensä paikalla keskiajalla sijainneesta sai-raalasta. Nykyasu viitannee varhaiseen barok-kiin. Siinä toimii nyt keskiaikaisia ruokia myyvä ravintola Seegi Maja.
Nimi näkyy oikealla ns. tasakerrassa.
Lyhyellä edestakaisella ryntäilyllä ei arkkitehtuurista ehdi rakentaa koko-naiskuvaa, pikemminkin vain muuta-man esimerkin jonkinlaisen summit-taisen kokoelman. Omien havaintojem-me ja jostain mieleen tarttuneiden tietojen lisäksi sukkuloimme netissä.
Vanhimmaksi oletimme nyt Hospidalikadun 1600-luvun asuun viime vuosisadan vaihteessa entistetyn entisen vaivaistalon. Katu on saanut nimensä paikalla keskiajalla sijainneesta sai-raalasta. Nykyasu viitannee varhaiseen barok-kiin. Siinä toimii nyt keskiaikaisia ruokia myyvä ravintola Seegi Maja.
Nimi näkyy oikealla ns. tasakerrassa.
Yllä olevien kuvien Elisabetin luterilainen kirkko edustaa lähinnä barokkia ja uusgo-tiikkaa. Sisällä alttaritaulun kehykset ja saarnastuoli ovat selvemmin barokkivaikut-teisia rönsyilevine muotoineen. Uusgotiikka kuuluu 1800-luvun kertaustyyleihin. Se mukaili myöhäiskeskiajan gotiikan muotoja. Se näkyy mm. ikkunapuitteissa.
Alttaritaulun laitan Pärnun ja Vaasan ystävyys-toimintaa käsittelevän osion yhteyteen.
Kaupungin vanhat portit, bastionit ja kaupungin muurit purettiin ajan mittaan tarpeettomina. Jäljelle jäi vain osa vallihaudoista ja kaupun-gin portti, jonka kautta aikoinaan kulki liikenne Tallinnan ja Pärnun välillä. Portti on 1600-luvulta ja lähinnä barokkia.
Alttaritaulun laitan Pärnun ja Vaasan ystävyys-toimintaa käsittelevän osion yhteyteen.
Kaupungin vanhat portit, bastionit ja kaupungin muurit purettiin ajan mittaan tarpeettomina. Jäljelle jäi vain osa vallihaudoista ja kaupun-gin portti, jonka kautta aikoinaan kulki liikenne Tallinnan ja Pärnun välillä. Portti on 1600-luvulta ja lähinnä barokkia.
Pärnu mudaravila rakennettiin uusklassiseen tyyliin vuonna 1848 aivan hiekkarantojen tuntumaan. Vertai-lukohtia voi Suomesta etsiä vaikkapa Senaatintorin ympärillä olevista Engelin piirtämistä rakennuksista. Tuhoisan tulipalon jälkeen mudaravila korjattiin, tässä työssä oli mukana jälleen kaupunginarkkitehti Siinmaa parin muun henkilön kanssa. Myöhemmin siihen on liitetty siipirakennuksia, ja 2013 suoritettiin muita uudis-tustöitä. Samaan yhteyteen valmistui aivan erityylinen SPA hotelli Hedon.
Rüütlikadulla sijaitsee kaksi vierekkäistä uusgoottilaista punatiilitaloa, sivukatu vain on välissä. Toisessa toimii hotelli Bristol ja toisessa pikaruokala Georg, jonka nimi näkyy kuvassa punaisella.
Pärnu Raekoda (kaupungintalo) rakennettiin 1800-luvun lopulla muotiin tulleeseen klassiseen tyyliin vuona 1911. Myöhemmin se sai jatkeekseen lisäosan, joka on lähinnä jugendia lisättynä pienin uusbarokin ja uusgotiikan maustein.
Jugend eli art nouveau oli eurooppalainen suuntaus, joka vallitsi 1880-luvulta aina ensimmäisen maailman-sodan alkuun. Tässä lisäosassa kokoontuu mm. kaupunginvaltuusto.
Pärnu Raekoda (kaupungintalo) rakennettiin 1800-luvun lopulla muotiin tulleeseen klassiseen tyyliin vuona 1911. Myöhemmin se sai jatkeekseen lisäosan, joka on lähinnä jugendia lisättynä pienin uusbarokin ja uusgotiikan maustein.
Jugend eli art nouveau oli eurooppalainen suuntaus, joka vallitsi 1880-luvulta aina ensimmäisen maailman-sodan alkuun. Tässä lisäosassa kokoontuu mm. kaupunginvaltuusto.
Patsaita tasamaalla.
Jos eri tyylisuuntia edustavien rakennusten kuvaaminen oli melkoista hakuammuntaa, oli se patsaiden osalta vielä hätäisempää. Haaviin osui vain kolme, tunnettu kansallisen he-räämisen keskeinen henkilö, tunnetun teollisuussuvun jäsen ja kolmantena pikemminkin kevyen musiikin taitaja. Nopealla kävelymarssilla ehdittiin ne vielä kuvata. Kaikki nämä on sijoitettu suoraan kadulle tai aukiolle. Tämä poikkeaa meidän tavastamme laittaa patsaat korkean paaden päälle.
Jos eri tyylisuuntia edustavien rakennusten kuvaaminen oli melkoista hakuammuntaa, oli se patsaiden osalta vielä hätäisempää. Haaviin osui vain kolme, tunnettu kansallisen he-räämisen keskeinen henkilö, tunnetun teollisuussuvun jäsen ja kolmantena pikemminkin kevyen musiikin taitaja. Nopealla kävelymarssilla ehdittiin ne vielä kuvata. Kaikki nämä on sijoitettu suoraan kadulle tai aukiolle. Tämä poikkeaa meidän tavastamme laittaa patsaat korkean paaden päälle.
Johann Voldemar Jannsen (1819–1890) oli kansallisen heräämisen ajan merkkihenkilö, sellaiseksi kasvoi myös hänen tyttärensä Lydia Koidula (1843–1886). Pärnussa isä ja tytär toimittivat Pärnu Postimees-lehteä. Koidula oli toimittaja, runoilija ja näytelmäkirjailija. Jannsenin patsas on Rüütlikadulla, Koidulan Koidula-puistossa. Koidulan patsaan kuvaaminen unohtui kiireessä.
Gustav Fabergé ( 1814 Pärnu - 1893 Dresden) oli baltiansaksalainen kultaseppä, joka työskenteli ensin Pärnussa.
Vuonna 1842 silloinen 28-vuotias Gustav Fabergé perusti Pietariin kultasepänliikkeen Bolshaja Morskaja -kadulle. Vuonna 1846 syntyi poika ja perijä Peter Carl Fabergé. Peter Carl on tullut maailmanlaajuisesti tunnetuksi eri-tyisesti keisariperheelle valmistetuista pääsiäismunista. Gustav Fabergén patsas on Pärnussa Konserttitalon edustalla.
Vuonna 1842 silloinen 28-vuotias Gustav Fabergé perusti Pietariin kultasepänliikkeen Bolshaja Morskaja -kadulle. Vuonna 1846 syntyi poika ja perijä Peter Carl Fabergé. Peter Carl on tullut maailmanlaajuisesti tunnetuksi eri-tyisesti keisariperheelle valmistetuista pääsiäismunista. Gustav Fabergén patsas on Pärnussa Konserttitalon edustalla.
Raimond Valgre soittaa haitariaan Kuursaalin edustalla kylpylähotellien rannassa. Hän on tullut suomalaisille tutuksi ennen muuta Saarenmaan valssin säveltämisestä. Kuten usein käy, on tässäkin säveltäjän musiikillisesti arvokkain osa jäänyt suurelta yleisöltä unohduksiin.
5.1. Mahdollisuuksien tori
Lahden kaupungin kansainvälisten ystävyysseurojen markkinoilla on jo pitkä historia. Jos-kus 1980-luvulla käytiin kaupungin aloitteesta neuvotteluja, joiden tuloksena päätettiin yhteisvoimin esitellä eri maiden kulttuuria, oloja ja matkailumahdollisuuksia keskitetysti samassa paikassa yhtenä päivänä. Aluksi tilaisuuksia pidettiin Kansainvälisten markkinoi-den nimellä Ammattikoulun tiloissa, mutta ajan mittaan tilat todettiin suuren kiinnostuksen takia liian pieniksi. Lopulta nimikin vaihtui, nykyään ne järjestetään Mahdollisuuksien torin nimellä Lahden satamassa, osin makasiinin sisätiloissa.
Oheisessa yleiskuvassa näkyy paljon telttoja, lähinnä niiden takasivuja. Yleisö on pakkau-tunut seuraamaan ohjelmaa, jota esitettiin makasiinin laiturilla. Itse makasiinin sisällä oli myös paljon esittelyjä ja yleisöä tietysti tungokseen asti.
Alussa lahtelaiset ns. eurooppalaisseurat olivat aktiivisesti mukana. Tuskin ne ovat minne-kään nytkään hävinneet, mutta tällaiset myynti- ja esittelytapahtumat eivät näköjään enää aina kuulu niiden keskeisimpään toimintaan. Jäljellä näytti sunnuntaina 24.4.2016 kuiten-kin olleen vielä seitsemän, nimittäin Suomi-Venäjä Seura, Suomi-Unkari Seura, Sveitsin Ystävät, Suomi-Puola yhdistys, Lahden Pohjola-Norden, Lahden Suomalais-Saksalainen yhdistys ja Päijät-Hämeen Tuglas-seura. Ei pidä unohtaa myöskään Suomalais-Amerikka-laista seuraa, jolla on edelleen perinteisesti suuri jäsenmäärä.
Oheisessa yleiskuvassa näkyy paljon telttoja, lähinnä niiden takasivuja. Yleisö on pakkau-tunut seuraamaan ohjelmaa, jota esitettiin makasiinin laiturilla. Itse makasiinin sisällä oli myös paljon esittelyjä ja yleisöä tietysti tungokseen asti.
Alussa lahtelaiset ns. eurooppalaisseurat olivat aktiivisesti mukana. Tuskin ne ovat minne-kään nytkään hävinneet, mutta tällaiset myynti- ja esittelytapahtumat eivät näköjään enää aina kuulu niiden keskeisimpään toimintaan. Jäljellä näytti sunnuntaina 24.4.2016 kuiten-kin olleen vielä seitsemän, nimittäin Suomi-Venäjä Seura, Suomi-Unkari Seura, Sveitsin Ystävät, Suomi-Puola yhdistys, Lahden Pohjola-Norden, Lahden Suomalais-Saksalainen yhdistys ja Päijät-Hämeen Tuglas-seura. Ei pidä unohtaa myöskään Suomalais-Amerikka-laista seuraa, jolla on edelleen perinteisesti suuri jäsenmäärä.
Päijät-Hämeen Tuglas-seura oli jälleen pitämässä esillä Viroa, itse järjestämiään matkoja ja kielikursseja. Yhdistys on jä-senmäärältään aika suuri, puo-lentoista sataa jäsentä takaa-vat virkeän toiminnan. Kojussa jaettiin esitteitä ja pääseuran ELO-lehteä sekä myytiin kirjo-ja, arpoja ja haapsalulaisen taiteilija Pilvi Kangron koruja. Loppukesästä yhdistys järjes-tää Narvanmatkan.
”Eurooppalaisseurojen” rinnalle on viime vuosina tullut paljon maahanmuuttajien yhteisöjä ja yhdistyksiä sekä erityisesti heidän ylläpitämiään ruokakojuja. Esillä oli nytkin paljon eksoottisia ruokia, käsitöitä ja muita tuotteita. Heidän osuutensa oheisohjelman suoritta-misessa oli merkittävä. Kuten oheen tapahtuman sivuilta poimittu luettelo kertoo, tarjosi-vat myös erilaiset yleishyödylliset yhdistykset ja katsomukselliset yhteisöt palvelujaan.
”Eurooppalaisseurojen” rinnalle on viime vuosina tullut paljon maahanmuuttajien yhteisöjä ja yhdistyksiä sekä erityisesti heidän ylläpitämiään ruokakojuja. Esillä oli nytkin paljon eksoottisia ruokia, käsitöitä ja muita tuotteita. Heidän osuutensa oheisohjelman suoritta-misessa oli merkittävä. Kuten oheen tapahtuman sivuilta poimittu luettelo kertoo, tarjosi-vat myös erilaiset yleishyödylliset yhdistykset ja katsomukselliset yhteisöt palvelujaan.
Lounaan nauttiminen mark-kinoilla on ollut perinteenä jo monia vuosia. Tällä kertaa ohitimme Suomi-Puola- yh-distyksen teltan ja uskaltau-duimme Etelä-Aasian tun-nelmiin. Nuudeliannos kävi kyllä suomalaiseen makuun, mausteetkaan eivät olleet liian voimakkaita. Tarjottiin kyllä jotain punaista lisä-maustetta, mutta emme uskaltaneet sitä ottaa. Tis-killä oli mitä valita, aina ke-vätrullista varsin eksoottisin-kiin annoksiin.
Oheisessa galleriassa on lisää eräitä esimerkkejä mielenkiintoisista kohteista. Ensimmäisen kuvan kojussa myytiin "aarteita ja elämyksiä Etelä-Aasiasta", seuraavassa kojussa Unkarin gulaššia. Sinibaretit kertoivat perinteellisesti rauhanturvaoperaatioista. Neljännessä kuvassa on renkaita heittelevä nuori jonglööri. Suurta kiinnostusta herätti myös afrikkalaisia rytmejä kaiuttava ryhmä rastatukkaisine maestroineen.
Oheisessa galleriassa on lisää eräitä esimerkkejä mielenkiintoisista kohteista. Ensimmäisen kuvan kojussa myytiin "aarteita ja elämyksiä Etelä-Aasiasta", seuraavassa kojussa Unkarin gulaššia. Sinibaretit kertoivat perinteellisesti rauhanturvaoperaatioista. Neljännessä kuvassa on renkaita heittelevä nuori jonglööri. Suurta kiinnostusta herätti myös afrikkalaisia rytmejä kaiuttava ryhmä rastatukkaisine maestroineen.
Osoituksena Mahdollisuuksien torin runsaasta tarjonnasta olkoon seuraavat pominnat suoraan tapahtuman kotisivuita:
Ohjelma 24.4.2016
11.00 Tervetuloa! Tori alkaa. Avajaispuhe.
11.45 Smile Country Sirkus
12.00 Etnosaari -rummutusta ja afrikkalaista tanssia
12.30 Skarabe - tanssiryhmä
12.45 Päijät-Hämeen Lausujat
13.00 Horizonte Latino - tanssiryhmä
13.30 Thai-tanssia
14.00 Taikuri Halonen
14.30 Horizonte Latino
15.00 Kiitos ja ensi vuonna uudestaan!
Osallistujat:
Suomi-Venäjä-Seuran Lahden osasto ry, Monikulttuurikeskus Multi-Culti, Inspis, Lahden Suomi-Unkari -seura, ShelterBoxtuki ry, Mithu Oy, Unicef, Etnosaari, Sveitsin ystävät, Lahden seudun oppaat, Lahden Suomi-Puola yhdistys, Thai ry, Lahden vapaa-ajattelijat, Luetaan yhdessä-Lahden ryhmä, Lahden akateemiset naiset, Lah-den kansanopisto, Kauneushuone AK & Spa kids, Irti huumeista ry, Lahden Seudun Suomi-Amerikka Yhdis-tys, Lahden Seta, Naisten Pankki Lahti, Ulpukka, Maailmanvaihto ry – ICYE Finland, Päijät-Hämeen lausujat, Lahden Pohjola-Norden ry, Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysturva ry:n Yhteispelillä kohti arjen hyvinvointia, Amnesty, Lahden Suomalais-Saksalainen Yhdistys ry, Sama Aurinko ry, Lahden bahá'í-yhteisö, Horizonte Latino, LC Lahti Vellamot, LC Masto, Hämeen Partiopiiri ja Lahden Katajaiset ry, Lahden Eläkkeensaajat ry, Suomi-Kamputsea seura, Greenpeace Lahti, Vadelmatarha, Päijät-Hämeen Keliakiayhdistys ry, Taikuri Halonen, Scarabe, Lahden Klubitalo, Lahden seudun Invalidit ry, Kapua-hanke, Lahden 4H-yhdistys, Tarina. Perinteet, Historia ja Kulttuuri ry, Lahden Sos.dem. kunnallisjärjestö, Päijät-Hämeen Tuglas-seura, Kontiko ry, Balkanin koirat ry, korunmyyjä Marjo Mikkola, Wild Foods, Ympäristöpalvelut, Vaihto-oppilasjärjestö AFS.
Ohjelma 24.4.2016
11.00 Tervetuloa! Tori alkaa. Avajaispuhe.
11.45 Smile Country Sirkus
12.00 Etnosaari -rummutusta ja afrikkalaista tanssia
12.30 Skarabe - tanssiryhmä
12.45 Päijät-Hämeen Lausujat
13.00 Horizonte Latino - tanssiryhmä
13.30 Thai-tanssia
14.00 Taikuri Halonen
14.30 Horizonte Latino
15.00 Kiitos ja ensi vuonna uudestaan!
Osallistujat:
Suomi-Venäjä-Seuran Lahden osasto ry, Monikulttuurikeskus Multi-Culti, Inspis, Lahden Suomi-Unkari -seura, ShelterBoxtuki ry, Mithu Oy, Unicef, Etnosaari, Sveitsin ystävät, Lahden seudun oppaat, Lahden Suomi-Puola yhdistys, Thai ry, Lahden vapaa-ajattelijat, Luetaan yhdessä-Lahden ryhmä, Lahden akateemiset naiset, Lah-den kansanopisto, Kauneushuone AK & Spa kids, Irti huumeista ry, Lahden Seudun Suomi-Amerikka Yhdis-tys, Lahden Seta, Naisten Pankki Lahti, Ulpukka, Maailmanvaihto ry – ICYE Finland, Päijät-Hämeen lausujat, Lahden Pohjola-Norden ry, Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysturva ry:n Yhteispelillä kohti arjen hyvinvointia, Amnesty, Lahden Suomalais-Saksalainen Yhdistys ry, Sama Aurinko ry, Lahden bahá'í-yhteisö, Horizonte Latino, LC Lahti Vellamot, LC Masto, Hämeen Partiopiiri ja Lahden Katajaiset ry, Lahden Eläkkeensaajat ry, Suomi-Kamputsea seura, Greenpeace Lahti, Vadelmatarha, Päijät-Hämeen Keliakiayhdistys ry, Taikuri Halonen, Scarabe, Lahden Klubitalo, Lahden seudun Invalidit ry, Kapua-hanke, Lahden 4H-yhdistys, Tarina. Perinteet, Historia ja Kulttuuri ry, Lahden Sos.dem. kunnallisjärjestö, Päijät-Hämeen Tuglas-seura, Kontiko ry, Balkanin koirat ry, korunmyyjä Marjo Mikkola, Wild Foods, Ympäristöpalvelut, Vaihto-oppilasjärjestö AFS.
4.7. Kevät keikkuen tulevi(Suomalainen sananlasku)
Huhtikuinen maisema on aika kolkon tuntui-nen, vihreää kyllä näkyy havupuissa, mutta ei kovinkaan paljon muualla. Kevättä entei-levät vain puiden ja pensaiden paisuneet silmut. Säätkin kovasti vaihtelevat, kuten yllä oleva sananlaskukin kertoo. Mutta ke-vään merkkejä on kyllä jo ihmisten mielissä, yhtenä osoituksena siitä on jokavuotinen puutarhanäyttely Lahden Messuhallissa. Tällä kertaa se pidettiin 22.-24.4.2016. Lämpi-mien kuukausien odotusta oli paljon ilmas-sa, sen saattoi aistia tapahtuman väenpal-joudesta.
Pihapiiri-messut olivat todella mielenkiintoinen tapahtuma kaikille viherpeukaloille ja piha-puutarhojen rakentajille, terassi- tai parvekesuunnittelijoita unohtamatta. Nähtävillä oli lukematon määrä kukkia, siemeniä ja sipuleita, mutta myös vinkkejä ruukku- ja parveke-puutarhoista. Oli kalusteita, kasvihuoneita, koneita ja työvälineitä vähän joka lähtöön. Näillä vinkeillä on hyvä lähteä kesän kynnyksellä suunnittelemaan pihoja, grillejä ja jopa saunoja ja porealtaita.
Oma suosikkini oli itsestään kulkeva ruohonleikkuri. Tässä se pyöri keinonurmella mitään leikkaamatta, mutta olen nähnyt sellaisen tosi toimissa pari vuotta sitten Viron Haapsalussa. Leikattavan alueen reunoilla oli langat, jotka panivat sen kääntymään toiseen suuntaan. Kun akku alkoi tyhjetä, se lähti välillä itse laataamaan, pani vain nokkansa jonkinlaiseen töpseliin. Varmaan tällä on käyttöä esimerkiksi golf-kentillä niiltä osin, kun tarvitaan päivittäistä leikkuuta.
Viimeisessä kuvassa on tynnyrisauna, ja sen edessä palju, joita niitäkin näkee jopa kerrostalojen alimpien kerrosten terasseilla. Varsinaisia sähkönsyöppöjä taitavat kyllä olla.
Oma suosikkini oli itsestään kulkeva ruohonleikkuri. Tässä se pyöri keinonurmella mitään leikkaamatta, mutta olen nähnyt sellaisen tosi toimissa pari vuotta sitten Viron Haapsalussa. Leikattavan alueen reunoilla oli langat, jotka panivat sen kääntymään toiseen suuntaan. Kun akku alkoi tyhjetä, se lähti välillä itse laataamaan, pani vain nokkansa jonkinlaiseen töpseliin. Varmaan tällä on käyttöä esimerkiksi golf-kentillä niiltä osin, kun tarvitaan päivittäistä leikkuuta.
Viimeisessä kuvassa on tynnyrisauna, ja sen edessä palju, joita niitäkin näkee jopa kerrostalojen alimpien kerrosten terasseilla. Varsinaisia sähkönsyöppöjä taitavat kyllä olla.
4.6. Auttaako urheilu poliittisen uran luomisessa ?
Osa 2. Urheilevat presidentit
Jos urheilumenestys vauhditti monen kansanedustajaehdokkaan urakehitystä, ei tällä presidentin vaaleissa ole ollut merkitystä. Tosin niin Kekkosen kuin Koivistonkin aikaisem-mat menestykset noteerattiin myönteisesti. Urho Kekkonen, Pielaveden Lepikon torpan poika eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan aikana, jolloin talviset matkat tehtiin paljolti hiihtäen ja kesäiset jalan ellei hevoskyytiä ollut tarjolla. Yleisurheilu oli nuorison ykkösharrastuksia, ja niin nuori Urhokin menestyi korkeushypyssä aina SM-tasolle saakka. Tästä urkeni myös urheilujohtajan ura 1930-luvulla. Jokapäiväisellä lenkillään Seurasaaressa hänen kerrotaan aina mitanneen päivän kuntoa hyppäämällä mahdollisimman ylös polulla olevilla rapuilla.
Metsästys ei ollut hänen alaansa muuta kuin Zavidovon metsissä neuvostojohtajien vieraana. Mutta kalastaja hän oli henkeen ja vereen, ja voi sitä, jonka saalis oli suurempi. Joka talvisilla Lapin matkoilla seurasi aina ns. perässähiihtäjien letka, ohittaa ei voinut. Toisaalta Kekkonen halusi kohtalaisen kovaa seuraa. Mukana tuli olla aina jokin everstin tasoinen hiihtäjä, mutta niitä hyviä hiihtäjiä ei siitä vanhenevasta porukasta oikein löyty-nyt. Pahat kielet väittivät, että kenraalimajuri Yrjö Keinosen nimitys puolustusvoimien komentajaksi vuona 1965 johtui siitä, että hän oli puolustusvoimien yli-ikämiesten (yli 45 v.) hiihtomestari. Niin tai näin, olihan hänellä muitakin ansioita, mm. rinnassaan Mannerheim-risti. Mutta nimitys jäi varmasti korpeamaan niitä muistaakseni 18 häntä virkaiässä vanhempaa kenraalia. Keinonen pani komentaja-aikanaan toimeen eräitä palvelukseen liittyviä uudistuksia.
Kekkosesta tulee mieleen vanhenevienkin miesten kilpailuhenki. Olen monet monituiset kerrat kuunnellut Tapanilan hiihtomajalla innokkaiden hiihtoniilojen puheita, kun nämä vertailevat kilometrejään. Kateellisena ‒ kyllä, mutta tilanteen absurdiudesta ihmeissäni. Mutta hyvä lukijani, ei pitäisi ihmetellä, sillä olenhan itsekin näissä kolumneissa luetellut saavutuksiani, sinänsä kylläkin perin vaatimattomia. Kenenkään ei siis pitäisi tässäkään olla sitä kuuluisaa ensimmäistä kiveä heittämässä !
Kyllä Kekkonen on ilman muuta esimerkillään vaikuttanut liikuntaharrastusten leviä-miseen. Sitä on tehnyt myös Mauno Koivisto, mutta aivan eri lajissa. Koivisto opetteli lentopalloa sotahommissa silloin kun oli vapaata aikaa mm. Lauri Törnin johtamista kauko-partiohommista. Naru vedettiin puiden väliin ja ruvettiin läiskimään. Näissä oloissa ja jo parikymppisenä ei kovin hyvää tekniikkaa pystynyt oppimaan, mutta sen korvasi kova elämänikäinen harjoittelu ja kentälle sopiva pituus, yli 190 senttiä, ja vielä pitkät kädet. Vasta joskus kymmenkunta vuotta sitten muistan hänen ensimmäisen kerran jossain kokoontumisessa valitelleen, että pelkää pelin aikana kaatuvansa. Vuonna 1912 hän lopetti vuotta vaille 90-vuotiaana.
Paljolti Koiviston ja hänen kokoamansa Sikariportaan vaikutuksesta alkoi todellinen veteraanilentopalloilun buumi, satoja joukkueita, useita tuhannen pelaajan massatur-nauksia vuodessa, SM- kisat joka ikäluokassa (viiden vuoden välein) niin naisilla kuin miehilläkin, ja kerran seurajoukkueiden MM-kisat Tampereella vuonna 2000. Kansainvälisiä peliporukoita tuli mukaan Ruotsista, Venäjältä ja erityisesti Virosta.
Minulla oli ilo pelata 20 vuotta lahtelaisessa Päijät-Äijät –seurassa. Koivisto on minua 13 vuotta vanhempi, joten en koskaan päässyt häntä vastaan verkon toiselle puolelle. Mutta lukemattomia kertoja näin hänen pelaavan ja ihastelin hänen vapautunutta olemustaan, kun hän esimerkiksi Töölön Kisahallissa Presidentticupin aikaan ajelehti juomapullo kädes-sä pitkin käytäviä kuin muutkin. Hän lyöttäytyi mielellään keskustelemaan niin monien kaveriensa kuin välillä ventovieraidenkin kanssa. Hän oli yksi meistä. Yhtä luontevasti Koivistoon myös suhtauduttiin. Monet vierasmaalaiset ihmettelivät, miten istuva presidentti voi olla väkeä kuhisevissa paikoissa niin, että vain yksi siviilipukuinen turvamies oli näkö-etäisyydellä. Tämäkin seuraili jossain 10-20 metrin päässä. Meidän mielestämme tämän miehen ainoana tehtävänä oli se, että kukaan humalikko ei tulisi kiittelemään ja kättelemään.
Koivistosta on piirroskuva tämän vuoden kolumnissa kohdassa 1.4. (Veteraanit ja seniorit)
Kun kaksi edellistä presidenttiä oli ollut urheilumiehiä, piti SDP:n puoluetoimiston vuoden 1994 vaalien edellä vakuutella, että Martti Ahtisaarikin on sellainen. Hänestä tehtiin koripalloilija. Luultavasti hän oli nuorena ja paremmin liikkuvana sitä kokeillut, mutta esittelyvideo oli kömpelö ja naiivi. Siinä Ahtisaari heitteli kahdestaan koripalloa maan sen hetken parhaimman pelaajan kanssa, ja voi vain arvata kummalta se sujui paremmin. Kuinkahan kauan filmiä piti polttaa ennen kuin pallo ensimmäisen kerran osui koriin ? Säälittävä video, ei ollenkaan hyvää mainosta todella hienolle ehdokkaalle.
Tarja Halonen piti liikuntapuolella melko matalaa profiilia, presidenttikauden aikana kuitenkin selvisi uintiharrastus ja naisvoimistelutausta. Sauli Niinistö taitaa olla nykyään aika tavallinen, kevyttä ulkoilua, hiihtoa ja kävelyä harrastava kansalainen. Tosin rulla-luistelussa hän näyttää vieläkin olevan tekijämiehiä.
Varhaisemmista presidenteistä ei ole paljon raportoitu. J. K. Paasikiveä on vaikea mieltää urheilumieheksi. Voisi olettaa, että Kyösti Kallio oli nuorena maanviljelijänä kovassa kunnossa, samoin C.G.E.Mannerheim ratsastajana. Pehr Evind Svinhufvudia mainostettiin usein suojeluskuntavääpelinä ja hyvänä ampujana. Näissä kertomuksissa voi olla jonkin verran 1930-luvun lisää. Risto Rytistä, K.J. Ståhlbergista tai Lauri Kristian Relanderista en ole kuullut senkään vertaa. Kukapa tietää, mitä heillä on henkilöhistorias-saan tältä puolelta.
Osa 2. Urheilevat presidentit
Jos urheilumenestys vauhditti monen kansanedustajaehdokkaan urakehitystä, ei tällä presidentin vaaleissa ole ollut merkitystä. Tosin niin Kekkosen kuin Koivistonkin aikaisem-mat menestykset noteerattiin myönteisesti. Urho Kekkonen, Pielaveden Lepikon torpan poika eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan aikana, jolloin talviset matkat tehtiin paljolti hiihtäen ja kesäiset jalan ellei hevoskyytiä ollut tarjolla. Yleisurheilu oli nuorison ykkösharrastuksia, ja niin nuori Urhokin menestyi korkeushypyssä aina SM-tasolle saakka. Tästä urkeni myös urheilujohtajan ura 1930-luvulla. Jokapäiväisellä lenkillään Seurasaaressa hänen kerrotaan aina mitanneen päivän kuntoa hyppäämällä mahdollisimman ylös polulla olevilla rapuilla.
Metsästys ei ollut hänen alaansa muuta kuin Zavidovon metsissä neuvostojohtajien vieraana. Mutta kalastaja hän oli henkeen ja vereen, ja voi sitä, jonka saalis oli suurempi. Joka talvisilla Lapin matkoilla seurasi aina ns. perässähiihtäjien letka, ohittaa ei voinut. Toisaalta Kekkonen halusi kohtalaisen kovaa seuraa. Mukana tuli olla aina jokin everstin tasoinen hiihtäjä, mutta niitä hyviä hiihtäjiä ei siitä vanhenevasta porukasta oikein löyty-nyt. Pahat kielet väittivät, että kenraalimajuri Yrjö Keinosen nimitys puolustusvoimien komentajaksi vuona 1965 johtui siitä, että hän oli puolustusvoimien yli-ikämiesten (yli 45 v.) hiihtomestari. Niin tai näin, olihan hänellä muitakin ansioita, mm. rinnassaan Mannerheim-risti. Mutta nimitys jäi varmasti korpeamaan niitä muistaakseni 18 häntä virkaiässä vanhempaa kenraalia. Keinonen pani komentaja-aikanaan toimeen eräitä palvelukseen liittyviä uudistuksia.
Kekkosesta tulee mieleen vanhenevienkin miesten kilpailuhenki. Olen monet monituiset kerrat kuunnellut Tapanilan hiihtomajalla innokkaiden hiihtoniilojen puheita, kun nämä vertailevat kilometrejään. Kateellisena ‒ kyllä, mutta tilanteen absurdiudesta ihmeissäni. Mutta hyvä lukijani, ei pitäisi ihmetellä, sillä olenhan itsekin näissä kolumneissa luetellut saavutuksiani, sinänsä kylläkin perin vaatimattomia. Kenenkään ei siis pitäisi tässäkään olla sitä kuuluisaa ensimmäistä kiveä heittämässä !
Kyllä Kekkonen on ilman muuta esimerkillään vaikuttanut liikuntaharrastusten leviä-miseen. Sitä on tehnyt myös Mauno Koivisto, mutta aivan eri lajissa. Koivisto opetteli lentopalloa sotahommissa silloin kun oli vapaata aikaa mm. Lauri Törnin johtamista kauko-partiohommista. Naru vedettiin puiden väliin ja ruvettiin läiskimään. Näissä oloissa ja jo parikymppisenä ei kovin hyvää tekniikkaa pystynyt oppimaan, mutta sen korvasi kova elämänikäinen harjoittelu ja kentälle sopiva pituus, yli 190 senttiä, ja vielä pitkät kädet. Vasta joskus kymmenkunta vuotta sitten muistan hänen ensimmäisen kerran jossain kokoontumisessa valitelleen, että pelkää pelin aikana kaatuvansa. Vuonna 1912 hän lopetti vuotta vaille 90-vuotiaana.
Paljolti Koiviston ja hänen kokoamansa Sikariportaan vaikutuksesta alkoi todellinen veteraanilentopalloilun buumi, satoja joukkueita, useita tuhannen pelaajan massatur-nauksia vuodessa, SM- kisat joka ikäluokassa (viiden vuoden välein) niin naisilla kuin miehilläkin, ja kerran seurajoukkueiden MM-kisat Tampereella vuonna 2000. Kansainvälisiä peliporukoita tuli mukaan Ruotsista, Venäjältä ja erityisesti Virosta.
Minulla oli ilo pelata 20 vuotta lahtelaisessa Päijät-Äijät –seurassa. Koivisto on minua 13 vuotta vanhempi, joten en koskaan päässyt häntä vastaan verkon toiselle puolelle. Mutta lukemattomia kertoja näin hänen pelaavan ja ihastelin hänen vapautunutta olemustaan, kun hän esimerkiksi Töölön Kisahallissa Presidentticupin aikaan ajelehti juomapullo kädes-sä pitkin käytäviä kuin muutkin. Hän lyöttäytyi mielellään keskustelemaan niin monien kaveriensa kuin välillä ventovieraidenkin kanssa. Hän oli yksi meistä. Yhtä luontevasti Koivistoon myös suhtauduttiin. Monet vierasmaalaiset ihmettelivät, miten istuva presidentti voi olla väkeä kuhisevissa paikoissa niin, että vain yksi siviilipukuinen turvamies oli näkö-etäisyydellä. Tämäkin seuraili jossain 10-20 metrin päässä. Meidän mielestämme tämän miehen ainoana tehtävänä oli se, että kukaan humalikko ei tulisi kiittelemään ja kättelemään.
Koivistosta on piirroskuva tämän vuoden kolumnissa kohdassa 1.4. (Veteraanit ja seniorit)
Kun kaksi edellistä presidenttiä oli ollut urheilumiehiä, piti SDP:n puoluetoimiston vuoden 1994 vaalien edellä vakuutella, että Martti Ahtisaarikin on sellainen. Hänestä tehtiin koripalloilija. Luultavasti hän oli nuorena ja paremmin liikkuvana sitä kokeillut, mutta esittelyvideo oli kömpelö ja naiivi. Siinä Ahtisaari heitteli kahdestaan koripalloa maan sen hetken parhaimman pelaajan kanssa, ja voi vain arvata kummalta se sujui paremmin. Kuinkahan kauan filmiä piti polttaa ennen kuin pallo ensimmäisen kerran osui koriin ? Säälittävä video, ei ollenkaan hyvää mainosta todella hienolle ehdokkaalle.
Tarja Halonen piti liikuntapuolella melko matalaa profiilia, presidenttikauden aikana kuitenkin selvisi uintiharrastus ja naisvoimistelutausta. Sauli Niinistö taitaa olla nykyään aika tavallinen, kevyttä ulkoilua, hiihtoa ja kävelyä harrastava kansalainen. Tosin rulla-luistelussa hän näyttää vieläkin olevan tekijämiehiä.
Varhaisemmista presidenteistä ei ole paljon raportoitu. J. K. Paasikiveä on vaikea mieltää urheilumieheksi. Voisi olettaa, että Kyösti Kallio oli nuorena maanviljelijänä kovassa kunnossa, samoin C.G.E.Mannerheim ratsastajana. Pehr Evind Svinhufvudia mainostettiin usein suojeluskuntavääpelinä ja hyvänä ampujana. Näissä kertomuksissa voi olla jonkin verran 1930-luvun lisää. Risto Rytistä, K.J. Ståhlbergista tai Lauri Kristian Relanderista en ole kuullut senkään vertaa. Kukapa tietää, mitä heillä on henkilöhistorias-saan tältä puolelta.
4.5. Minä niin mieleni pahoitin
Kun perjantain lehdessä ei vie-railua mainittu päivän tapahtu-missa, pyysin ilmoitukseen vah-vistusta suoraan kirjastosta. Kirjaston tietopalvelu vastasi seuraavasti:
Tuomas Kyrö ei ole tulossa tänään Lahden kirjastoon. ESS:ssä on ollut virheellinen tieto - epäselvää on, mistä lehti tämän tiedon saanut, kirjasto ei ole tällaisesta tilaisuudesta lehteen ilmoittanut.
Tästä minä mieleni pahoitin.
Muutamia vuosia sitten Suomen kirjalliselle taivaalle pyrähti todellinen outolintu, mainio Tuomas Kyrö Janakkalasta. Ja pyrähti vielä sellaisella vauhdilla, että kokoaa kirjastojen auditorioihin ilta illan jälkeen täyden katsomon.
Kulttuuripuolella näyttää olevan niin, että menestystä tulee, kun keksii omaperäisiä ratkaisuja. Laulajalla se voi olla äänen värissä, levytuottajalla ajan valtimolla oleva sanoitus tai sooloesitys, kirjailijalla henkilö-hahmot. Tuomas Kyrön Mielensä pahoittajassa taitaa olla aika paljon häntä itseään, suomalaista jurottelua, liian uudelta tuntuvan vierastamista ja synnynnäistä banaliteettien tajua. Verrokkina voisi olla vaikka edesmennyt Veikko Huovinen, jonka Havukka - ahon ajattelijan suomalaiset aikanaan myös omaksuivat nopeasti itselleen. Ajattelijan maailma taisi kyllä olla vähän optimistisempi kuin Mielensäpahoittajan.
Mielensäpahoittajasta tehtiin viime vuonna onnistunut elokuva, jonka pääosassa oli itseoikeutetusti ilmaisukykyinen Antti Litja. Hänestä tuli kansan suosikki vuonna 1976 Riston Jarvan Loma -elokuvan jälkeen, ja jatkoa seurasi saman ohjaajan seuraavassa elokuvassa nimeltä Jäniksen vuosi. Edellisen filmaamiseen varmaan inspiroi se, että suomalaiset olivat juuri oppineet suurin joukoin tekemään matkoja Välimeren rannoille mm. kuulujen Keihäsmatkojen avulla. Litjassa on ollut samaa kansallista kömpelyyttä ja uuden vieroksuntaa kuin meissä kaikissa suomalaisissa. Jäniksen vuosi oli lisäksi voimakas puheenvuoro luonnonmukaisen, jo paljolti taakse jääneen elämänmuodon puolesta. Litjalla on ollut myös näyttävä teatteriura, joka viime vuonna katkesi vakavaan sairastumiseen.
-----
Tämän päivän jo kuluneiksi muodostuneita muotisanoja on brändääminen. Alun perin sitä toisteltiin liike-elämässä. Piti brändätä tuotteitaan niin, että ne eroaisivat muista edukseen. Taitaa tämä sama sana sopia myös kulttuuripuolelle. Mitä muuta nämä kirjastojen kirjaesittelyt ovat, ellei sitä. Totta kai kirjallisuuden ystävät haluavat tutustua suosikkeihinsa ja syventyä heidän maailmaansa. Taloudellisesti nämä rasittavat kiertueet tuskin kannattavat. Kyrön tapaiselle magneetille kyllä varmaan kohtuullisesti maksetaan, mutta hyöty on jossain muualla. Esillä olo vaikuttaa kirjamyyntiin, ja erityisesti kirjoittajan saamiin kirjastokor-vauksiin. Kirjastot hankkivat kirjoja usein kappalein, kun tietävät lukijain niitä kyselevän.
Toinen brändäyksen keskeinen tapa ovat televisioesiintymiset. Tommy Taberman ja Jari Tervo ymmärsi-vät tämän ensimmäisten joukossa. Tervo ei varmaan koskaan luovu Uutisvuodosta, niin varma tuki se on hänen tunnettavuudelleen. Hänellä on useita mainioita Suomen historiaan jollain tavalla linkittyviä teoksia, mutta ei niin mainioita, että ne voisivat kantaa sellaisenaan loputtomiin. Tuomas Kyrö esiintyy televisiossa Henkka Hyppösen Hyvät ja huonot uutiset -nimisessä hupiohjelmassa samoin kuin hieman tuntemattomampi Miika Nousiainen.
Jotkut televisio-ohjelmat ovat oikein erikoistuneet kulttuuripuolen buffauksiin. Esimerkiksi ohjelmassa Puoli seitsemän on tavan takaa haastateltavana henkilöitä, jotka juuri ovat julkaisseet joko levyn tai kirjan. No uutisiahan ne tietysti ovat, ja tarjokkaista ei ole pulaa. Jotkut kirjailijat ovat onnistuneet tuomaan itseään esille oikein voimalla. Hyvä esimerkki on Juha Itkonen, joka parin kolmen päivän aikana ehti hiljattain kiertää ainakin Puoliseiskan, Uutisvuodon, Aamutv:n ja Radio Ykkösen. Nadja Novak ja Seppo Puttonen osallistuvat tv:n lisäksi Yle Ykkösen puolella säännönmukaisesti kirjailijoiden esille nostamiseen. Varsin taitava brändääjä on myös Hannu Väisänen, joka kävi vähän aikaisemmin saman kierroksen kuin Itkonen, mutta piti vielä samalla Helsingissä taidenäyttelyn. Taisi hän jossain hieman laulaakin, sitäkin hän on aikaisemmin tosissaan opiskellut.
Mitä pahaa sitten näissä buffauksissa on ? Ei oikeastaan mitään, sillä mistä muusta me tavalliset kuluttajat saisimme tietää mitä ajassa liikkuu. Novak ja Puttonen sitä paitsi haarukoivat kirjallista maailmaa aika tarkalla silmällä. Kuuntelen säännöllisesti heidän hyvin tehtyjä ja monipuolisia ohjelmiaan. Tulee vain mieleen, että muodissa olevien levyntekijöiden ja kirjailijoiden takana on varmaan aika monta sellaista, jotka ansaitsisivat huomiota, mutta jäävät brändäämisessä muita jälkeen.
4.4. Auttaako urheilu poliittisen uran luomisessa?
OSA 1. Kansanedustajat.
Suomalaiset ovat urheilukansaa. Voiko tätä kuluneempaa kliseetä enää olla? Kuitenkin siinä on vinha perä, meitä on juostu ja painittu maailmankartalle jo vähintään 1920-luvulta lähtien, oikeastaan jo aiemminkin. Kukapa ei muistaisi hehkuttaa esimerkiksi Hannes Kolehmaisen voittoa ranskalaisesta Jean Bouinista 5000 metrin juoksun viime metreillä Tukholman olympialaisissa 1912 ! Samaan tapaan kansallista itsetuntoa vahvistetaan tämänkin päivän ns. uusissa valtioissa. Urheilua käytetään myös jopa vippaskonstein oman ideologian vahvistamiseksi ja mainostamiseksi, kuten esimerkiksi entisen DDR:n ja nykyisen Venäjän tilanteista tiedetään.
Meissä on kaiketi jäljellä jotain entisajan eränkävijöistä ja kalastajista. Me sota-ajan lapset jouduimme ruumiillisiin töihin heti kun kykenimme, erilainen hyötyliikunnan harrastaminen ja mökkeily ovat aika paljon tätä perua. Kun näitä töitä on nykyään vähemmän, käymme kuntosaleilla, hiihdämme ja juoksentelemmekin sen minkä pystymme. Ainakin me vanhemmat, näistä ysäreistä ja X-sukupolvesta en niinkään tiedä. Kuulem-ma nuoriso on jakautumassa tässäkin suhteessa kahtia: osa laittaa itsensä likoon ja koettelee rajojaan, yhä suurempi osa on käpertynyt sohvannurkkaan älypuhelimiaan käpälöimään.
Tähän poliitikkoja koskevaan jutusteluun antoi yhden sykäyksen se parin tutkijan havainto, että yrityselämän huipulla suositaan ”ajokoiratyyppejä”. Heidän uskotaan kestävän paineita niin, että pystyvät antamaan omistajille yhä enemmän ajastaan. Eli golfin sekä Lapissa hiihtelyn ja ruskettelun rinnalle ovat tulleet puolimaratonit ja triathlonit. En kiellä etteikö mielessä vilahtaisi myös ministeritason tyyppejä.
On kyllä syytä heti edellistä tukien todeta, että aktiivinen liikkuminen antaa elämälle tukevan pohjan. Eräs kansainvälinen liikuntatieteen lehti kirjoitti äskettäin, että 1980-luvulla sitä paljon harrastaneet miehet tienaavat nyt nelikymppisinä 12-25 prosenttia enemmän kuin verrokkiryhmät. Tämä on eräs indikaattori, vaikka myönteiset vaikutukset ovat tietysti laajemmat. Runsas liikkuminen kannattaa aina, vaikka se ei kaikkiin tehtäviin pätevöitäkään. Seuraavassa tarkastellaan muutamien esimerkkien avulla valitsemiemme päättäjien saavutuksia.
Urheilevien kansanedustajien nousu ja uran jatko. Yleensä huippu-urheilijalla on keskittymiskykyä, tahdonvoimaa, sosiaalista mieltä ja kykyä itsehillintään. Kaikki nämä ominaisuudet ovat hyödyksi myös siviilielämässä. Mutta tämä ei riitä, jos koulutuksessa on puutteita, puhuttakoon sitten oppisuorituksista tai kokemuksesta järjestö- tai talouselämässä. Politiikkaan voi pätevöityä monella tavalla, mutta ihan pystymetsästä ei hyviä yksilöitä löydy.
Huippumeloja ja aikansa naisurheilun ikoni Sylvi Saimo oli ensimmäinen urheilija-kansanedustaja, jonka varhaisemmilta vuosiltani muistan. Hän oli aktiivinen Laukaan kunnallispolitiikassa, maalaisliiton (keskustapuolueen) kansanedustaja 1966‒1978, useita kertoja presidentin valitsijamies. Häntä ei siis löydetty pystymetsästä, mutta muuten ei merkittäviä asemia löytynyt. Vielä kevyemmäksi jäi viime vuosikymmenellä suursankari Juha Miedon ura, ehkä siksi että hänellä ei ollut edes kuntapoliitikon taustaa. En tunne ketään muuta, joka olisi niin aidosti ja taitavasti osannut brändätä maakuntahenkisyyttään kuin juuri koko kansan Juha. Mutta sehän ei eduskuntatyössä kovin pitkälle riitä.
Maalaisliitossa tai sen perillisessä samanlaisia kansanedustajia on ollut kyllä muitakin, jotka ovat jääneet ns. ”ynnä muita” –sarjaan. Tällainen oli mm. vuoden 1948 yhdistetyn ylivoimainen olympiavoittaja Heikki Hasu, joka oli eduskunnassa vuosina 1962‒1966 ja 1967‒1970. Sen sijaan Mikkelin Palloilijoiden edustusjoukkueessa kolme vuotta pelanneen Olli Rehnin ura niin kotimassa kuin Euroopan Unionissakin on niin mittava, että edes sen lyhyt selostaminen ei näin pienessä tilassa ole mahdollista. Hän on ollut eduskunnassa kahteen otteeseen, ja nyt mm. elinkeinoministerinä.
Varsin näkymättömiä hahmoja on ollut kokoomuksessakin. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi myös maaotteluja pelannut JYP:in entinen erinomainen maalivahti Sinuhe Wallinheimo, joka on toista kauttaan eduskunnassa. Hän on eduskuntaryhmänsä kolmas varapuheenjohtaja. Kun takana on mittava ura niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ja opintoja Denverin yliopistossa, voisi odottaa hänen kypsyvän ajan mittaan merkittäviin tehtäviin. Jo nyt hän on puolustusvaliokunnan puheenjohtaja.
Mutta en ole koskaan käsittänyt, miksi Marjo Matikainen- Karlstömiä pidettiin koko edustajauransa (2003‒2014) sivuraiteilla. Hän oli paitsi moninkertainen hiihdon arvokisavoittaja, diplomi-insinööri, Espoon kaupunginvaltuutettu, europarlamentaarikko, joka vielä loi huomattavaa uraa myös liike-elämässä. Tosin hän oli lyhyen aikaa puolueen varapuheenjohtaja, mutta siihen se nousu sitten tyssäsi. Kyllä häneltä varmaan kapasiteettia olisi löytynyt.
SKDL:n edustajana toimi pitkään entinen korkeushyppääjä ja voimistelunopettaja Kuuno Honkonen. Kansanedustajana hän oli 1958‒1979, siitä ajasta kymmenen vuotta eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Uransa hän päätti Suomen DDR:n suurlähettiläänä.
SDP:n yhden vuoden kansanedustajana oli hopeamitalipainija Marko Asell. Parasta ainesta puolueessa on ollut kansanedustaja ja ministeri Antti Kalliomäki, entinen seiväshyppääjä ja voimistelunopettaja. Hän saavutti hopeaa Montrealin olympialaisissa 1976, samoin hopeaa Prahan EM-kisoissa 1978. Kolme vuotta aikaisemmin hänestä tuli hallikisojen Euroopan mestari. Tässä on vain muutamia suurimpia saavutuksia. Hän oli kansanedustajana 1983‒2001, kauppa- ja teollisuusministerinä vuosina 1995–1999, valtionvarainminis-terinä 2003‒2005 sekä opetusministerinä 2005‒2007. Ministerinä hän lienee ollut hyvää keskitasoa.
SDP:stä löytyy myös kansanedustaja, jonka tämä asema miltei tuhosi. Oikeastaan hän on paras esimerkki siitä, miten puolueet käyttävät hyväkseen urheilijain julkisuusarvoa ja heittävät sitten sivuun. Kysymyksessä oli 1950-luvun suurin urheilusankari Voitto Hellsten, joka moneen kertaan vaikutti makeisiin voittoihin Ruotsista, usein jopa viimeisen lajin 4x400:n metrin viesteissä. Joskus voitto tuli aivan viime metreillä. Hän saavutti jaetun pronssimitalin Melbournessa 1956, sitä ennen tuli mm. EM-hopeaa vuonna 1954. Eduskunnassa hän oli statistin asemassa, alkoholisoitui toisella kaudellaan ja joutui pitkään kokoamaan itseään. Loppuvuodet hän oli kentänhoitajana Turussa. Fiksu ja tyylikäs mies hän kyllä oli, mutta ilman laajempaa koulutusta tai kunnallispolitiikan kokemusta.
On eduskunnassa ollut toinenkin huippuluokan seiväshyppääjä, nimittäin LKP:n (Liberaalisen kansanpuo-lueen) Eeles Landström Satakunnan vaalipiiristä 1966‒1970. Hän yritti varmistaa itselleen toisen kauden muuttamalla perheineen Lahden Mukkulaan. Yritys jäi haaveeksi, mutta ura jatkui muulla tavalla, hän oli mm. Veikkaus Oy:n projektipäällikkönä 1973‒1976 ja Yleisradion talousasioiden apulaisjohtajana 1976‒1981. Taustalla oli loppututkinto Michiganin yliopistossa ja tehtäviä Rosenlew Oy:ssä Porissa. Landström voitti olympiapronssia Roomassa 1960, oli kaksinkertainen Euroopan mestari ja moninkertainen Suomen mestari muista saavutuksista nyt puhumattakaan. Hänellä taitaa olla Suomen ennätys terässeipäällä (457).
Onko kunnia katoavaista? Urheilulla voi hurmata laajat kansanjoukot, mutta ennen pitkää ne samat joukot voivat myös kääntää peukalonsa alaspäin. Kokoomuksen liikemiespiireissä on syntynyt jonkinlainen vastavoima triathlonisti Alexander Stubbin puoluejohtaja-aseman jatkoa vastaan. Kysymys on varmaan hallituspolitiikasta, osittain hänen kompetenssistaankin. Eli miten pitkälle voi tehdä kompromisseja muiden ministereiden kanssa? Kellokkaana on ollut pitkäaikainen kansanedustaja Eero Lehti. Kokoomuksen puoluejohto julkaisi kevään korvalla avoimen kirjeen, jolla se on pyrkinyt saamaan Stubbille työrauhan. Kuohuntaa siis on, mutta ehkäpä yksinkertaisin selitys on se, että puolueen laidat ovat etääntyneet liikaa toisistaan. Mistä sitten löytyisi todella vahva vastaehdokas, ei se yksinpurjehtija Hjallis Harkimokaan monista saavutuksistaan huolimatta niin kovin vakuuta ! Ehkä se sitten on kaksinkertainen loppututkinnon suorittaja Elina Lepomäki, joka nyt on ilmoittautunut kilpaan.
Monet eivät ole oikein sulattaneet Alexander Stubbin lapsellisia julkisuustemppuja. Lisäksi hänessä on aimo annos hyväosaista kukkopoikaa, jota näin maakunnista käsin on pidetty helsinkiläisenä piirteenä. Hän kuitenkin edustaa puolueessa jonkinlaista keskilinjaa kuten Jyrki Katainenkin, joka aikanaan sai ”fantastisilla puheillaan” sen kuuluisan Sari Sairaanhoitajankin äänestämään. Lepomäen ehdokkuudessa kai nähdään yleisesti markkinaliberaalien liikemiespiirien hanke, eli siinä kuuluu vahvasti EK:n ääni. Eikä vain Jyri Häkämiehen, vaan häntä paljon isompien poikien ääni.
Stubbin uudelleen valinta näyttää varmalta siksi, että kokoomuksen jäsenkunta, samoin kuin eduskuntaryhmän edustajat ovat varsin keskiluokkaisia ihmisiä. Sitä paitsi Sipilän hallitus vetää sen verran oikeistolaista politiikkaa, että laivan keikuttamiseen ei liene liialti haluja.
OSA 1. Kansanedustajat.
Suomalaiset ovat urheilukansaa. Voiko tätä kuluneempaa kliseetä enää olla? Kuitenkin siinä on vinha perä, meitä on juostu ja painittu maailmankartalle jo vähintään 1920-luvulta lähtien, oikeastaan jo aiemminkin. Kukapa ei muistaisi hehkuttaa esimerkiksi Hannes Kolehmaisen voittoa ranskalaisesta Jean Bouinista 5000 metrin juoksun viime metreillä Tukholman olympialaisissa 1912 ! Samaan tapaan kansallista itsetuntoa vahvistetaan tämänkin päivän ns. uusissa valtioissa. Urheilua käytetään myös jopa vippaskonstein oman ideologian vahvistamiseksi ja mainostamiseksi, kuten esimerkiksi entisen DDR:n ja nykyisen Venäjän tilanteista tiedetään.
Meissä on kaiketi jäljellä jotain entisajan eränkävijöistä ja kalastajista. Me sota-ajan lapset jouduimme ruumiillisiin töihin heti kun kykenimme, erilainen hyötyliikunnan harrastaminen ja mökkeily ovat aika paljon tätä perua. Kun näitä töitä on nykyään vähemmän, käymme kuntosaleilla, hiihdämme ja juoksentelemmekin sen minkä pystymme. Ainakin me vanhemmat, näistä ysäreistä ja X-sukupolvesta en niinkään tiedä. Kuulem-ma nuoriso on jakautumassa tässäkin suhteessa kahtia: osa laittaa itsensä likoon ja koettelee rajojaan, yhä suurempi osa on käpertynyt sohvannurkkaan älypuhelimiaan käpälöimään.
Tähän poliitikkoja koskevaan jutusteluun antoi yhden sykäyksen se parin tutkijan havainto, että yrityselämän huipulla suositaan ”ajokoiratyyppejä”. Heidän uskotaan kestävän paineita niin, että pystyvät antamaan omistajille yhä enemmän ajastaan. Eli golfin sekä Lapissa hiihtelyn ja ruskettelun rinnalle ovat tulleet puolimaratonit ja triathlonit. En kiellä etteikö mielessä vilahtaisi myös ministeritason tyyppejä.
On kyllä syytä heti edellistä tukien todeta, että aktiivinen liikkuminen antaa elämälle tukevan pohjan. Eräs kansainvälinen liikuntatieteen lehti kirjoitti äskettäin, että 1980-luvulla sitä paljon harrastaneet miehet tienaavat nyt nelikymppisinä 12-25 prosenttia enemmän kuin verrokkiryhmät. Tämä on eräs indikaattori, vaikka myönteiset vaikutukset ovat tietysti laajemmat. Runsas liikkuminen kannattaa aina, vaikka se ei kaikkiin tehtäviin pätevöitäkään. Seuraavassa tarkastellaan muutamien esimerkkien avulla valitsemiemme päättäjien saavutuksia.
Urheilevien kansanedustajien nousu ja uran jatko. Yleensä huippu-urheilijalla on keskittymiskykyä, tahdonvoimaa, sosiaalista mieltä ja kykyä itsehillintään. Kaikki nämä ominaisuudet ovat hyödyksi myös siviilielämässä. Mutta tämä ei riitä, jos koulutuksessa on puutteita, puhuttakoon sitten oppisuorituksista tai kokemuksesta järjestö- tai talouselämässä. Politiikkaan voi pätevöityä monella tavalla, mutta ihan pystymetsästä ei hyviä yksilöitä löydy.
Huippumeloja ja aikansa naisurheilun ikoni Sylvi Saimo oli ensimmäinen urheilija-kansanedustaja, jonka varhaisemmilta vuosiltani muistan. Hän oli aktiivinen Laukaan kunnallispolitiikassa, maalaisliiton (keskustapuolueen) kansanedustaja 1966‒1978, useita kertoja presidentin valitsijamies. Häntä ei siis löydetty pystymetsästä, mutta muuten ei merkittäviä asemia löytynyt. Vielä kevyemmäksi jäi viime vuosikymmenellä suursankari Juha Miedon ura, ehkä siksi että hänellä ei ollut edes kuntapoliitikon taustaa. En tunne ketään muuta, joka olisi niin aidosti ja taitavasti osannut brändätä maakuntahenkisyyttään kuin juuri koko kansan Juha. Mutta sehän ei eduskuntatyössä kovin pitkälle riitä.
Maalaisliitossa tai sen perillisessä samanlaisia kansanedustajia on ollut kyllä muitakin, jotka ovat jääneet ns. ”ynnä muita” –sarjaan. Tällainen oli mm. vuoden 1948 yhdistetyn ylivoimainen olympiavoittaja Heikki Hasu, joka oli eduskunnassa vuosina 1962‒1966 ja 1967‒1970. Sen sijaan Mikkelin Palloilijoiden edustusjoukkueessa kolme vuotta pelanneen Olli Rehnin ura niin kotimassa kuin Euroopan Unionissakin on niin mittava, että edes sen lyhyt selostaminen ei näin pienessä tilassa ole mahdollista. Hän on ollut eduskunnassa kahteen otteeseen, ja nyt mm. elinkeinoministerinä.
Varsin näkymättömiä hahmoja on ollut kokoomuksessakin. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi myös maaotteluja pelannut JYP:in entinen erinomainen maalivahti Sinuhe Wallinheimo, joka on toista kauttaan eduskunnassa. Hän on eduskuntaryhmänsä kolmas varapuheenjohtaja. Kun takana on mittava ura niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ja opintoja Denverin yliopistossa, voisi odottaa hänen kypsyvän ajan mittaan merkittäviin tehtäviin. Jo nyt hän on puolustusvaliokunnan puheenjohtaja.
Mutta en ole koskaan käsittänyt, miksi Marjo Matikainen- Karlstömiä pidettiin koko edustajauransa (2003‒2014) sivuraiteilla. Hän oli paitsi moninkertainen hiihdon arvokisavoittaja, diplomi-insinööri, Espoon kaupunginvaltuutettu, europarlamentaarikko, joka vielä loi huomattavaa uraa myös liike-elämässä. Tosin hän oli lyhyen aikaa puolueen varapuheenjohtaja, mutta siihen se nousu sitten tyssäsi. Kyllä häneltä varmaan kapasiteettia olisi löytynyt.
SKDL:n edustajana toimi pitkään entinen korkeushyppääjä ja voimistelunopettaja Kuuno Honkonen. Kansanedustajana hän oli 1958‒1979, siitä ajasta kymmenen vuotta eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Uransa hän päätti Suomen DDR:n suurlähettiläänä.
SDP:n yhden vuoden kansanedustajana oli hopeamitalipainija Marko Asell. Parasta ainesta puolueessa on ollut kansanedustaja ja ministeri Antti Kalliomäki, entinen seiväshyppääjä ja voimistelunopettaja. Hän saavutti hopeaa Montrealin olympialaisissa 1976, samoin hopeaa Prahan EM-kisoissa 1978. Kolme vuotta aikaisemmin hänestä tuli hallikisojen Euroopan mestari. Tässä on vain muutamia suurimpia saavutuksia. Hän oli kansanedustajana 1983‒2001, kauppa- ja teollisuusministerinä vuosina 1995–1999, valtionvarainminis-terinä 2003‒2005 sekä opetusministerinä 2005‒2007. Ministerinä hän lienee ollut hyvää keskitasoa.
SDP:stä löytyy myös kansanedustaja, jonka tämä asema miltei tuhosi. Oikeastaan hän on paras esimerkki siitä, miten puolueet käyttävät hyväkseen urheilijain julkisuusarvoa ja heittävät sitten sivuun. Kysymyksessä oli 1950-luvun suurin urheilusankari Voitto Hellsten, joka moneen kertaan vaikutti makeisiin voittoihin Ruotsista, usein jopa viimeisen lajin 4x400:n metrin viesteissä. Joskus voitto tuli aivan viime metreillä. Hän saavutti jaetun pronssimitalin Melbournessa 1956, sitä ennen tuli mm. EM-hopeaa vuonna 1954. Eduskunnassa hän oli statistin asemassa, alkoholisoitui toisella kaudellaan ja joutui pitkään kokoamaan itseään. Loppuvuodet hän oli kentänhoitajana Turussa. Fiksu ja tyylikäs mies hän kyllä oli, mutta ilman laajempaa koulutusta tai kunnallispolitiikan kokemusta.
On eduskunnassa ollut toinenkin huippuluokan seiväshyppääjä, nimittäin LKP:n (Liberaalisen kansanpuo-lueen) Eeles Landström Satakunnan vaalipiiristä 1966‒1970. Hän yritti varmistaa itselleen toisen kauden muuttamalla perheineen Lahden Mukkulaan. Yritys jäi haaveeksi, mutta ura jatkui muulla tavalla, hän oli mm. Veikkaus Oy:n projektipäällikkönä 1973‒1976 ja Yleisradion talousasioiden apulaisjohtajana 1976‒1981. Taustalla oli loppututkinto Michiganin yliopistossa ja tehtäviä Rosenlew Oy:ssä Porissa. Landström voitti olympiapronssia Roomassa 1960, oli kaksinkertainen Euroopan mestari ja moninkertainen Suomen mestari muista saavutuksista nyt puhumattakaan. Hänellä taitaa olla Suomen ennätys terässeipäällä (457).
Onko kunnia katoavaista? Urheilulla voi hurmata laajat kansanjoukot, mutta ennen pitkää ne samat joukot voivat myös kääntää peukalonsa alaspäin. Kokoomuksen liikemiespiireissä on syntynyt jonkinlainen vastavoima triathlonisti Alexander Stubbin puoluejohtaja-aseman jatkoa vastaan. Kysymys on varmaan hallituspolitiikasta, osittain hänen kompetenssistaankin. Eli miten pitkälle voi tehdä kompromisseja muiden ministereiden kanssa? Kellokkaana on ollut pitkäaikainen kansanedustaja Eero Lehti. Kokoomuksen puoluejohto julkaisi kevään korvalla avoimen kirjeen, jolla se on pyrkinyt saamaan Stubbille työrauhan. Kuohuntaa siis on, mutta ehkäpä yksinkertaisin selitys on se, että puolueen laidat ovat etääntyneet liikaa toisistaan. Mistä sitten löytyisi todella vahva vastaehdokas, ei se yksinpurjehtija Hjallis Harkimokaan monista saavutuksistaan huolimatta niin kovin vakuuta ! Ehkä se sitten on kaksinkertainen loppututkinnon suorittaja Elina Lepomäki, joka nyt on ilmoittautunut kilpaan.
Monet eivät ole oikein sulattaneet Alexander Stubbin lapsellisia julkisuustemppuja. Lisäksi hänessä on aimo annos hyväosaista kukkopoikaa, jota näin maakunnista käsin on pidetty helsinkiläisenä piirteenä. Hän kuitenkin edustaa puolueessa jonkinlaista keskilinjaa kuten Jyrki Katainenkin, joka aikanaan sai ”fantastisilla puheillaan” sen kuuluisan Sari Sairaanhoitajankin äänestämään. Lepomäen ehdokkuudessa kai nähdään yleisesti markkinaliberaalien liikemiespiirien hanke, eli siinä kuuluu vahvasti EK:n ääni. Eikä vain Jyri Häkämiehen, vaan häntä paljon isompien poikien ääni.
Stubbin uudelleen valinta näyttää varmalta siksi, että kokoomuksen jäsenkunta, samoin kuin eduskuntaryhmän edustajat ovat varsin keskiluokkaisia ihmisiä. Sitä paitsi Sipilän hallitus vetää sen verran oikeistolaista politiikkaa, että laivan keikuttamiseen ei liene liialti haluja.
4.3. Huhtikuu on kuukausista julmin
Olen aina kokenut huhtikuun kuukausista ikävimpänä, kesään on vielä matkaa, katupöly lisääntyy, talven parhaista päivistä on aikaa. Vähän helpompaa on, jos silloin tällöin sataa vettä, ilma pysyy raikkaampana, eivätkä siitepölytkään niin leviä. Monet eivät tykkää marraskuusta, minä olen sen verran syksyn lapsi, että viilenevät ilmat ja joulukuun odotus auttavat sen kuukauden yli.
Jostain olen joskus lukenut, että huhtikuu on vaarallinen heikkokuntoisille vanhuksille ja pitkäaikaissai-raille. Jotenkin lausuma tuntuisi luontevalta, sillä luontokin on silloin heräämässä, kaikki kasvaa missä on elinvoimaa. Mutta se vaatii ponnistusta, ja kaikilla ihmisillä ei ole uuteen nousuun ja kukintaan enää voimia. Koetin katsella netistä kuukausittaisia kuolintilastoja, mutta en löytänyt tähän mitään viitteitä. Tosin en löytänyt selkeitä iän mukaan jaoteltuja tilastoja. Pidettäköön tämä siis vain ns. kaupunkilegendana kunnes toisin todistetaan.
Mistä sitten tulee tuo otsikko, joka alkoi soida mielessäni. Jotenkin se tuntui sopivan edellä olevaan teemaan. Vai onko vain käynyt niin, että erilaiset ainekset ovat tietämättä sekoittuneet ihmisten mielissä. Mutta niin luontevalta lause tuntuu, että siitä oli syytä ottaa selkoa.
Wikipediasta löysin lopulta lähteen. T.S. Eliot kirjoitti vuonna 1922 modernistisen runon Autio maa, jonka alkuriviltä lause löytyi. Kirjallisuusihmiset ovat selittäneet, että se ilmestyi heti ensimmäisen maailmanso-dan jälkeen kuvaamaan (Lontoon) kaupungin ja ihmiskunnan murtumista ja kuolemaa. Sodan kokemukset olivat tuottaneet länsimaisille optimisteille valtavan pettymyksen. Toivottiin esille uutta ja luomisvoimaista nuoruutta, joka loisi uuden kulttuurin.
”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihottaa
uneliaita juuri kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin”
Kääntänyt Lauri Viljanen
-------------
Mistä sitten tulivat mieleen tällaiset mietiskelyt ? Itse en tietääkseni ole menoteillä, en vielä lähelläkään. Mutta suunnitteilla on matka kotiseudulle, jossa ei enää ole kovinkaan paljon oman aikani ihmisiä. Kotiseu-rakunnan mullissa lepää runsaasti isäni sukua, naapuriseurakunnan äitini sukua, siellä hautausmaan vanhalla puolella. Mutta onko enää karumpaa, mutta samalla opettavampaa paikkaa kuin huhtikuinen hautausmaa ?
Olen ottanut tavakseni käydä aina myös siellä äidin kotiseurakunnan hautausmaan uudemmalla puolella. Kun kirjoitan tätä juttua 13.4.2016, on kulunut päivälleen tasan 40 vuotta Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä, jossa kuoli 40 ihmistä ja kuutisenkymmentä loukkaantui vakavasti. Muistomerkki ja sen läheisyydessä olevat haudat muistuttavat elämän arvaamattomuudesta. Mielessäni on edelleen kuva siunaustilaisuudesta ja valkoisten arkkujen rivistöstä Lapuan tuomiokirkon edustalla. Mutta mikä suunnaton suru ja tuska oli niiden vielä useampien kymmenien ihmisten mielissä, niiden, joiden oma elämäkin tuntui pitkäksi aikaa pysähtyneen. Monissa perheissä piti selittää lapsille, että äiti ei enää tule kotiin. Muutama isäkään ei tullut. Siitä tuli pienen paikkakunnan kollektiivinen trauma, johon vuodet ovat pystyneet tuomaan vain vähän lohdutusta.
Tämän lisäksi uuden hautausmaan toisella suunnalla eräs vaatimaton kivi, jonka alla nukkuu vaimoineen muuan Eemil, jolle ei paljon annettu, mutta niin hänkin vaan vei oman tiensä päästä päähän. Nyt kiveä on korotettu uudella irrallisella osalla, joka on pultattu entisen päälle. Siinä osassa on mm. edellisten pojan Erkin nimi. Hän oli päivämiehenä ainakin kahden pitäjän taloissa. Oli isänsä kaltainen, hieman lapsenmie-linen, hyväntuulinen ja kiltti. Silloin tällöin hän kierteli myöhemmin niissä taloissa, joissa joskus oli ollut töissä. Yhdessä muistikuvassani hän kerrankin istui tuvan penkillä poltellen ja varistaen tuhkaa suoraan sisälle saappaan varteen.
Kymmenkunta metriä tästä on kapean polun toisella puolella pidetyn kunnanlääkäripariskunnan kivi, vähän suurempi, mutta vielä vaatimaton ”kapsäkki”. Jälkikasvu on tiettävästi Amerikassa, seurakunta kuitenkin leikkaa nurmikon kiven ympäriltä. Siitä vielä kymmenkunta metriä on erään neuvoksen hauta, mustaa kiveä, muistikuvani mukaan noin kolme kertaa kolme metriä. Lisäksi on puolen metrin korkuista sivukiveä viitisen metriä. Siitä kai tuli sukuhauta.
On terapeuttista viivähtää tällä alueella. Kolme erilaista elämäntarinaa, mutta kaikilla sama lopputulos. Kolme erilaista hautamuistomerkkiä on pystytetty. Kun elettyä elämää on jo moninkertaisesti enemmän kuin tulevaa, on helppoa välillä irtautua turhamaisista ajatuksista. Siellä Eemilin, lääkäripariskunnan ja neuvoksen muistomerkkien äärellä tulee ajatelleeksi, mikä onkaan elämässä tärkeintä. Tästä perspektiivistä pienet asiat tuntuvat vieläkin pienemmiltä.
Olen siinä iässä, että peräseinä ehkä jo hieman häämöttää, mutta maailmassa on vielä niin paljon mielen-kiintoista, niin paljon saavutettavaa, kirjoitettavaa, onneakin, että ei minulla todellakaan mitään kiirettä ole. Terveyskin on vielä vuosiin nähden hyvä, eikä muutosta ole näköpiirissä. Silti aioin taas keväällä vierailla myös näiden kolmen lepopaikan äärellä.
Olen aina kokenut huhtikuun kuukausista ikävimpänä, kesään on vielä matkaa, katupöly lisääntyy, talven parhaista päivistä on aikaa. Vähän helpompaa on, jos silloin tällöin sataa vettä, ilma pysyy raikkaampana, eivätkä siitepölytkään niin leviä. Monet eivät tykkää marraskuusta, minä olen sen verran syksyn lapsi, että viilenevät ilmat ja joulukuun odotus auttavat sen kuukauden yli.
Jostain olen joskus lukenut, että huhtikuu on vaarallinen heikkokuntoisille vanhuksille ja pitkäaikaissai-raille. Jotenkin lausuma tuntuisi luontevalta, sillä luontokin on silloin heräämässä, kaikki kasvaa missä on elinvoimaa. Mutta se vaatii ponnistusta, ja kaikilla ihmisillä ei ole uuteen nousuun ja kukintaan enää voimia. Koetin katsella netistä kuukausittaisia kuolintilastoja, mutta en löytänyt tähän mitään viitteitä. Tosin en löytänyt selkeitä iän mukaan jaoteltuja tilastoja. Pidettäköön tämä siis vain ns. kaupunkilegendana kunnes toisin todistetaan.
Mistä sitten tulee tuo otsikko, joka alkoi soida mielessäni. Jotenkin se tuntui sopivan edellä olevaan teemaan. Vai onko vain käynyt niin, että erilaiset ainekset ovat tietämättä sekoittuneet ihmisten mielissä. Mutta niin luontevalta lause tuntuu, että siitä oli syytä ottaa selkoa.
Wikipediasta löysin lopulta lähteen. T.S. Eliot kirjoitti vuonna 1922 modernistisen runon Autio maa, jonka alkuriviltä lause löytyi. Kirjallisuusihmiset ovat selittäneet, että se ilmestyi heti ensimmäisen maailmanso-dan jälkeen kuvaamaan (Lontoon) kaupungin ja ihmiskunnan murtumista ja kuolemaa. Sodan kokemukset olivat tuottaneet länsimaisille optimisteille valtavan pettymyksen. Toivottiin esille uutta ja luomisvoimaista nuoruutta, joka loisi uuden kulttuurin.
”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihottaa
uneliaita juuri kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin”
Kääntänyt Lauri Viljanen
-------------
Mistä sitten tulivat mieleen tällaiset mietiskelyt ? Itse en tietääkseni ole menoteillä, en vielä lähelläkään. Mutta suunnitteilla on matka kotiseudulle, jossa ei enää ole kovinkaan paljon oman aikani ihmisiä. Kotiseu-rakunnan mullissa lepää runsaasti isäni sukua, naapuriseurakunnan äitini sukua, siellä hautausmaan vanhalla puolella. Mutta onko enää karumpaa, mutta samalla opettavampaa paikkaa kuin huhtikuinen hautausmaa ?
Olen ottanut tavakseni käydä aina myös siellä äidin kotiseurakunnan hautausmaan uudemmalla puolella. Kun kirjoitan tätä juttua 13.4.2016, on kulunut päivälleen tasan 40 vuotta Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä, jossa kuoli 40 ihmistä ja kuutisenkymmentä loukkaantui vakavasti. Muistomerkki ja sen läheisyydessä olevat haudat muistuttavat elämän arvaamattomuudesta. Mielessäni on edelleen kuva siunaustilaisuudesta ja valkoisten arkkujen rivistöstä Lapuan tuomiokirkon edustalla. Mutta mikä suunnaton suru ja tuska oli niiden vielä useampien kymmenien ihmisten mielissä, niiden, joiden oma elämäkin tuntui pitkäksi aikaa pysähtyneen. Monissa perheissä piti selittää lapsille, että äiti ei enää tule kotiin. Muutama isäkään ei tullut. Siitä tuli pienen paikkakunnan kollektiivinen trauma, johon vuodet ovat pystyneet tuomaan vain vähän lohdutusta.
Tämän lisäksi uuden hautausmaan toisella suunnalla eräs vaatimaton kivi, jonka alla nukkuu vaimoineen muuan Eemil, jolle ei paljon annettu, mutta niin hänkin vaan vei oman tiensä päästä päähän. Nyt kiveä on korotettu uudella irrallisella osalla, joka on pultattu entisen päälle. Siinä osassa on mm. edellisten pojan Erkin nimi. Hän oli päivämiehenä ainakin kahden pitäjän taloissa. Oli isänsä kaltainen, hieman lapsenmie-linen, hyväntuulinen ja kiltti. Silloin tällöin hän kierteli myöhemmin niissä taloissa, joissa joskus oli ollut töissä. Yhdessä muistikuvassani hän kerrankin istui tuvan penkillä poltellen ja varistaen tuhkaa suoraan sisälle saappaan varteen.
Kymmenkunta metriä tästä on kapean polun toisella puolella pidetyn kunnanlääkäripariskunnan kivi, vähän suurempi, mutta vielä vaatimaton ”kapsäkki”. Jälkikasvu on tiettävästi Amerikassa, seurakunta kuitenkin leikkaa nurmikon kiven ympäriltä. Siitä vielä kymmenkunta metriä on erään neuvoksen hauta, mustaa kiveä, muistikuvani mukaan noin kolme kertaa kolme metriä. Lisäksi on puolen metrin korkuista sivukiveä viitisen metriä. Siitä kai tuli sukuhauta.
On terapeuttista viivähtää tällä alueella. Kolme erilaista elämäntarinaa, mutta kaikilla sama lopputulos. Kolme erilaista hautamuistomerkkiä on pystytetty. Kun elettyä elämää on jo moninkertaisesti enemmän kuin tulevaa, on helppoa välillä irtautua turhamaisista ajatuksista. Siellä Eemilin, lääkäripariskunnan ja neuvoksen muistomerkkien äärellä tulee ajatelleeksi, mikä onkaan elämässä tärkeintä. Tästä perspektiivistä pienet asiat tuntuvat vieläkin pienemmiltä.
Olen siinä iässä, että peräseinä ehkä jo hieman häämöttää, mutta maailmassa on vielä niin paljon mielen-kiintoista, niin paljon saavutettavaa, kirjoitettavaa, onneakin, että ei minulla todellakaan mitään kiirettä ole. Terveyskin on vielä vuosiin nähden hyvä, eikä muutosta ole näköpiirissä. Silti aioin taas keväällä vierailla myös näiden kolmen lepopaikan äärellä.
4.2. Painimaton vierellä
Kun on Nurmosta kotoisin, ei voi välttyä painikärpäsen puremalta. Painijaa minusta ei tullut, painista kirjoittaja kylläkin. Kirjoitin yhdessä kahden kollegan, fil.tri Ossi VIIdan ja fil.maist. Lauri Järvisen kanssa Suomen painiliiton historian. Kullakin oli oma osuutensa. Aloitteen tekijänä oli Hannu Kiminkinen, ja vahvana taustatukena oli todellinen tietäjä, dipl. ins. Niilo Lehto. Valitettavasti liitolla ei ollut varoja kirjan painatukseen, DVD- levynä sitä kyllä aika paljon myytiin. Painiliitto on ainoa vanhempi, vakiintunut ja suuri liitto, jolla ei ole painettua historiakirjaa.
Historia valmistui liiton 100-vuotisjuhliin, jotka vietettiin syksyllä 2006 Tallinnan risteilyllä. Ohjelman juontajana oli tunnettu urheiluselostaja Antero Viherkenttä (1933‒2010), hyvä painin tuntija ja entinen huipputason pesäpalloilija, kerran vuoden lukkarikin. Me ikämiehet, Antero ja minä jätimme iltahulinat vähemmälle ja sovimme heti aamusta kävelylenkin sunnuntaihiljaisille Tallinnan kaduille. Matkalla huomasimme, että Ossi Viita, pitkien juoksumatkojen harrastaja oli ottanut mukaansa lenkkikengät ja paineli pitkin kaupungin puistoja.
Nurmon Jymy. No mitä ihmeellistä siinä Nurmossa sitten on, kunta ja paini kun liittyvät urheiluihmisten mielissä kiinteästi yhteen. Aloitetaan 1930-luvusta. Koko vuosikymmenen ajan Nurmo ja Nurmon Jymy dominoivat markkinoita erityisesti vapaapainissa. Kaikissa vuosikymmenen SM-kisoissa voitot menivät siinä aina yhtä lukuun ottamatta joka sarjassa nurmolaisille tai nurmolaissyntyisille. Pieni pitäjä tuotti siis koko Suomelle valmiita mestareita riippumatta siitä, mitä seuraa he työtä etsiessään tulivat edustaneeksi. Kaiken kruununa oli kaksi toisilleen sukua ollutta Pihlajamäen veljessarjaa kirkkaimpana tähtenään kaksinkertainen kultamitalimies Kustaa Pihlajamäki, yksi maan kaikkien aikojen parhaimmista.
Kun on Nurmosta kotoisin, ei voi välttyä painikärpäsen puremalta. Painijaa minusta ei tullut, painista kirjoittaja kylläkin. Kirjoitin yhdessä kahden kollegan, fil.tri Ossi VIIdan ja fil.maist. Lauri Järvisen kanssa Suomen painiliiton historian. Kullakin oli oma osuutensa. Aloitteen tekijänä oli Hannu Kiminkinen, ja vahvana taustatukena oli todellinen tietäjä, dipl. ins. Niilo Lehto. Valitettavasti liitolla ei ollut varoja kirjan painatukseen, DVD- levynä sitä kyllä aika paljon myytiin. Painiliitto on ainoa vanhempi, vakiintunut ja suuri liitto, jolla ei ole painettua historiakirjaa.
Historia valmistui liiton 100-vuotisjuhliin, jotka vietettiin syksyllä 2006 Tallinnan risteilyllä. Ohjelman juontajana oli tunnettu urheiluselostaja Antero Viherkenttä (1933‒2010), hyvä painin tuntija ja entinen huipputason pesäpalloilija, kerran vuoden lukkarikin. Me ikämiehet, Antero ja minä jätimme iltahulinat vähemmälle ja sovimme heti aamusta kävelylenkin sunnuntaihiljaisille Tallinnan kaduille. Matkalla huomasimme, että Ossi Viita, pitkien juoksumatkojen harrastaja oli ottanut mukaansa lenkkikengät ja paineli pitkin kaupungin puistoja.
Nurmon Jymy. No mitä ihmeellistä siinä Nurmossa sitten on, kunta ja paini kun liittyvät urheiluihmisten mielissä kiinteästi yhteen. Aloitetaan 1930-luvusta. Koko vuosikymmenen ajan Nurmo ja Nurmon Jymy dominoivat markkinoita erityisesti vapaapainissa. Kaikissa vuosikymmenen SM-kisoissa voitot menivät siinä aina yhtä lukuun ottamatta joka sarjassa nurmolaisille tai nurmolaissyntyisille. Pieni pitäjä tuotti siis koko Suomelle valmiita mestareita riippumatta siitä, mitä seuraa he työtä etsiessään tulivat edustaneeksi. Kaiken kruununa oli kaksi toisilleen sukua ollutta Pihlajamäen veljessarjaa kirkkaimpana tähtenään kaksinkertainen kultamitalimies Kustaa Pihlajamäki, yksi maan kaikkien aikojen parhaimmista.
Sodan jälkeen tahti jatkui hieman vaatimattomampana, mutta esimerkiksi Lenni Viitala voitti Lontoossa kultaa vuonna 1948. 1950-luku ja pitkälle myös seuraava kulki Melbournen (1956) pronssimitalimiehen Erkki Pentti-län ja moninkertaisen MM-mitalis-tin Tauno Jaskarin merkeissä.
Oma todistusarvonsa on myös oheisella valokuvalla, jossa on Suomen vapaan koko maajoukkue (vasemmalta Ilmari Maunula, Erkki Penttilä ja Tauno Jaskari, kaikki Jymyn miehiä) Manches-terin vuoden 1965 MM-kisoissa. Erkki on jo edesmennyt, kohta 82-vuotias Tauno on edelleen kovassa kunnossa ja harrastaa mm. hiih-toa.
Heidän jälkeensä kunnon vapaa-painijoita ovat enää olleet vain Teuvan Rivakan toisen polven painijat Jukka ja Pekka Rauhala 1970- ja 1980-luvuilla. Dipl. ins. Jukka Rauhala on nykyään Suomen painiliiton puheenjohtaja. Hänen tuomisenaan oli Los Angelesista 1984 pronssimitali. Pekka oli veljensä tapaan myös moninkertainen arvokisamitalisti.
Kaikilla edellä mainituilla on valtava määrä muita saavutuksia kansainvälisesti, ja erityisen paljon Suomen mestaruuksia. Niitä ei tässä ole syytä luetella. Viimeksi mainittuja on eniten Tauno Jaskarilla, kaikkiaan 20. Kukaan ei tietysti voi 20 vuotta pysyä pinnalla, joten määrä selittyy sillä, että mestaruuksia tuli molemmista painimuodoista. Mainittujen henkilöiden jälkeen ainoa varteenotettava vapaapainija on ollut naisten Euroopan mestari Petra Olli, Suomen ehkä suurin mitalitoivo Rion tulevissa kisoissa.
Kyllä Nurmosta on tullut mainioita kreikkalais-roomalaisenkin painijoita, mm. kultamitalimies Jouko Salomäki, Euroopan mestari Juha Ahokas, ja nykyisistä Rami Hietaniemi.
Oma todistusarvonsa on myös oheisella valokuvalla, jossa on Suomen vapaan koko maajoukkue (vasemmalta Ilmari Maunula, Erkki Penttilä ja Tauno Jaskari, kaikki Jymyn miehiä) Manches-terin vuoden 1965 MM-kisoissa. Erkki on jo edesmennyt, kohta 82-vuotias Tauno on edelleen kovassa kunnossa ja harrastaa mm. hiih-toa.
Heidän jälkeensä kunnon vapaa-painijoita ovat enää olleet vain Teuvan Rivakan toisen polven painijat Jukka ja Pekka Rauhala 1970- ja 1980-luvuilla. Dipl. ins. Jukka Rauhala on nykyään Suomen painiliiton puheenjohtaja. Hänen tuomisenaan oli Los Angelesista 1984 pronssimitali. Pekka oli veljensä tapaan myös moninkertainen arvokisamitalisti.
Kaikilla edellä mainituilla on valtava määrä muita saavutuksia kansainvälisesti, ja erityisen paljon Suomen mestaruuksia. Niitä ei tässä ole syytä luetella. Viimeksi mainittuja on eniten Tauno Jaskarilla, kaikkiaan 20. Kukaan ei tietysti voi 20 vuotta pysyä pinnalla, joten määrä selittyy sillä, että mestaruuksia tuli molemmista painimuodoista. Mainittujen henkilöiden jälkeen ainoa varteenotettava vapaapainija on ollut naisten Euroopan mestari Petra Olli, Suomen ehkä suurin mitalitoivo Rion tulevissa kisoissa.
Kyllä Nurmosta on tullut mainioita kreikkalais-roomalaisenkin painijoita, mm. kultamitalimies Jouko Salomäki, Euroopan mestari Juha Ahokas, ja nykyisistä Rami Hietaniemi.
Elämyksiä elämysten perään. Edellä jo mainitsin, että minusta ei tullut painijaa, vaikka ympäristö olisi ollut kuinka otollinen, ja ruumiin rakennekin olisi ollut suotuisa. Tauno Jaskari, naapurin poika ja poika-vuosieni eräs parhaista kavereista yritti minua kyllä kovasti treenata. Koulunkäynti vaati veronsa, lisäksi oli kaksi ylivoimaista estettä. Muutimme pysyvästi Nurmoon vasta silloin kun olin jo 13 –vuotias. Eli olin 13 vuotta jäljessä ikätovereistani. Lisäksi olin hyvin nopeakasvui-nen, rippikouluiässä jo 181 senttiä. Vaikka voimaakin oli, olin hontelo mutta kuitenkin sen verran painava, että samassa painoluokassa hitaammin kasvaneet olivat jo vuosia vanhempia. Kyllä minä kaikki otteet opin, ja onhan niistä myös hyötyä ollut, vielä parikymppisenä tuli osallistuttua joskus leikkimielisiin kisailuihin.
Kuvassa olen parhaan ystäväni Matti Jaskarin kanssa luultavasti kesäl-lä 1950. Olemme saman vuoden poikia. Kuvan otti edellä mainittu Tauno Jaskari, Jaskarit eivät ole sukua keskenään. Matti on kuoromies ja urheilumies henkeen ja vereen, monien kuorojen laulaja ja aikoi-naan myös mm. Suomen ampumahiihtoliiton puheenjohtaja.
Matista tuli ylikonstaapeli, ja hän viettää eläkepäiviään Nurmossa hyvissä voimissa. Hän onnistui painitouhuissa vähän paremmin kuin minä.
Lukemattomia kertoja olen ollut painikilpailujen katsomoissa. Huikeimmillaan spektaakkelit olivat 1940- ja 1950-lukujen vaihteen tienoilla Nurmon Ylipään nuorisoseuran talossa. Painijain esittely alkoi niin, että ensin lavan reunalle asteli paikallinen haitarinsoittaja, joka viritteli marssin Vanhat toverit, Alte Kameraden omana versionaan. Sen tahdissa tulivat painijat esittelyyn raskaan sarjan satakiloiset, joskus vatsakkaat edustajat rinta pystyssä ensimmäisinä. Sen jälkeen koko pieneni, viisikymmenkiloiset olivat viimeisinä. Miehet asettuivat maton neljälle sivustalle. Sen jälkeen alkoi esittely, kukin vuorollaan astui esiin kun nimi ja seura mainittiin. Otteluiden jälkeen oli illalla puolitoista tuntia tanssia.
En koskaan päässyt eturiviin, eikä yleensä kukaan muukaan miespuolinen. Paikkakunnan nuoret naiset olivat varanneet pari ensimmäistä penkkiriviä! Muistui mieleen, mitä koulun biologian opettaja oli kertonut parinmuodostuksesta eläinkunnassa, kumpi osapuoli todella kumppanin valitsee! Suomen kaikkien eniten jäljennetty maalaus on Ferdinad von Wrightin Metsot soitimella. Itsekin olen niitä paljon nähnyt tavallisten kotien seinillä mitä ihmeellisimpinä eritasoisina jäljennöksinä. Se liittyy samaan suureen tarinaan.
Painista on minulle muutenkin ollut iloa. Esimerkiksi pääsin opiskeluaikana väliin pommilla maaotteluihin. Menin messuhallin sivuovelle painijoiden mennessä sisään, Tauno ja pikkuserkku Erkki Penttilä veivät minut ensin pukuhuoneeseen, josta siirryin sujuvasti katsomoon. Kun päällä oli ulsteri, vahtimestarit eivät minua erottaneet painijoiden joukosta. Kesäaikana paitasillaan meno olisi ehkä tyssännyt.
Alleksandr Karelin. Viimeisen todella mieleen jäävän elämyksen koin Tampereen MM-kisoissa vuonna 1996. Dipl. ins. Niilo Lehto oli päätoimikunnan puheenjohtaja, eli kilpailujen johtaja. Hän lähetti minulle vapaaliput. Komeita olivat ottelut, järjestelyt hyviä ja tunnelma mainio kuten aina. Ottelut käytiin kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa. Niistä nyt ei kuitenkaan mitään erityistä jäänyt mieleen. Mutta katsomon ja kahvilan välisestä käytävästä kyllä.
Vastaani tuli painitrikoissa koko 1990-luvun todennäköisesti maailman paras painija Aleksadr Karelin, voittamaton koko vuosikymmenen ajan. Sivuutimme toisemme puolen metrin päästä. Monesta lukijasta tämä saattaa tuntua aika vähäpätöiseltä tapahtumalta, mutta olen varma, että se olisi sykähdyttänyt ketä tahansa painin tuntijaa. Ajatelkaapa miestä, jolla on pituutta hieman yli kaksi metriä, painoa 130 kiloa, yhtä vähän rasvaa kuin pikkusarjojen miehillä, sixbag ja kaikki. Jalkaterä yli puolimetriä, kädet kaksi kertaa suuremmat kuin tavallisella treenatulla miehellä. Lisäksi hyväntuulisen ja hyväntahtoisen näköinen. Kolminkertainen kultamitalisti, yhdeksänkertainen maailmanmestari, 12-kertainen Euroopan mestari jne. !
Aleksandr, ”Siperian karhu” istuu nykyään Venäjän duumassa kansanedustajana. Mikä sitten teki hänestä niin ylivoimaisen. Vastaus on yksikertainen: ylivoimaiset voimat. Ei hän pystypainissa yleensä mitään erityistä esittänyt, niskasta saattoi viedä ja pusertautua taakse. Mutta mattopainissa hänen voimansa pääsivät oikeuksiinsa. Nykypaini on siinä mielessä köyhtynyt, että matossa vyörytys on ylivoimaisesti käytetyin ote, tapahtui se sitten sillan kautta tai muuten. Jotkut kyllä pystyvät junttanostoon tai takavyönostoon. Tämän vuoden EM-paineissa eräs voittaja hallitsi kravatin, eli sellaisen väännön, jossa otteen alkuvaiheissa etupuolelta otetaan pää ja toinen käsi puristukseen.
Karelin sen sijaan käytti jo miltei unohtunutta käsivarsivääntöä kuin Kustaa Pihlajamäki parhaina aikoinaan 1930-luvulla. En ollut aikoihin liioin nähnyt nelsonia tai puolinelsonia, jotka molemmat vaativat kovia voimia. Ne kuuluivat Karelinin valikoimaan. Joskus hän jatkoi puolinelsonista vyörytykseen. Näillä eväillä hän järjestään kukisti vastustajansa.
Näin nurmolaisena vaan harmittelen, että mainio Juha Ahokas, pihlajamäkisten sukua hänkin, joutui varsin usein ensimmäisellä tai toisella kierroksella Karelinin käsittelyyn. Komeahan Juhankin ura silti oli, Euroopan mestaruus ja upeita arvo-otteluiden useita palkintosijoja. Sama kohtalo oli pitkään muillakin. Mutta kaikki loppuu aikanaan, niin Kareliniltakin. Hän kärsi vuoden 2000 olympialaisten loppuottelussa niukan tappion 1-0 amerikkalaiselle Rulon Gardnerille. Kaiken voittaneena hän siirtyi syrjään. Gardnerista en ole sen koommin kuullut mitään, Karelinista, suuresta legendasta kylläkin.
Kuvassa olen parhaan ystäväni Matti Jaskarin kanssa luultavasti kesäl-lä 1950. Olemme saman vuoden poikia. Kuvan otti edellä mainittu Tauno Jaskari, Jaskarit eivät ole sukua keskenään. Matti on kuoromies ja urheilumies henkeen ja vereen, monien kuorojen laulaja ja aikoi-naan myös mm. Suomen ampumahiihtoliiton puheenjohtaja.
Matista tuli ylikonstaapeli, ja hän viettää eläkepäiviään Nurmossa hyvissä voimissa. Hän onnistui painitouhuissa vähän paremmin kuin minä.
Lukemattomia kertoja olen ollut painikilpailujen katsomoissa. Huikeimmillaan spektaakkelit olivat 1940- ja 1950-lukujen vaihteen tienoilla Nurmon Ylipään nuorisoseuran talossa. Painijain esittely alkoi niin, että ensin lavan reunalle asteli paikallinen haitarinsoittaja, joka viritteli marssin Vanhat toverit, Alte Kameraden omana versionaan. Sen tahdissa tulivat painijat esittelyyn raskaan sarjan satakiloiset, joskus vatsakkaat edustajat rinta pystyssä ensimmäisinä. Sen jälkeen koko pieneni, viisikymmenkiloiset olivat viimeisinä. Miehet asettuivat maton neljälle sivustalle. Sen jälkeen alkoi esittely, kukin vuorollaan astui esiin kun nimi ja seura mainittiin. Otteluiden jälkeen oli illalla puolitoista tuntia tanssia.
En koskaan päässyt eturiviin, eikä yleensä kukaan muukaan miespuolinen. Paikkakunnan nuoret naiset olivat varanneet pari ensimmäistä penkkiriviä! Muistui mieleen, mitä koulun biologian opettaja oli kertonut parinmuodostuksesta eläinkunnassa, kumpi osapuoli todella kumppanin valitsee! Suomen kaikkien eniten jäljennetty maalaus on Ferdinad von Wrightin Metsot soitimella. Itsekin olen niitä paljon nähnyt tavallisten kotien seinillä mitä ihmeellisimpinä eritasoisina jäljennöksinä. Se liittyy samaan suureen tarinaan.
Painista on minulle muutenkin ollut iloa. Esimerkiksi pääsin opiskeluaikana väliin pommilla maaotteluihin. Menin messuhallin sivuovelle painijoiden mennessä sisään, Tauno ja pikkuserkku Erkki Penttilä veivät minut ensin pukuhuoneeseen, josta siirryin sujuvasti katsomoon. Kun päällä oli ulsteri, vahtimestarit eivät minua erottaneet painijoiden joukosta. Kesäaikana paitasillaan meno olisi ehkä tyssännyt.
Alleksandr Karelin. Viimeisen todella mieleen jäävän elämyksen koin Tampereen MM-kisoissa vuonna 1996. Dipl. ins. Niilo Lehto oli päätoimikunnan puheenjohtaja, eli kilpailujen johtaja. Hän lähetti minulle vapaaliput. Komeita olivat ottelut, järjestelyt hyviä ja tunnelma mainio kuten aina. Ottelut käytiin kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa. Niistä nyt ei kuitenkaan mitään erityistä jäänyt mieleen. Mutta katsomon ja kahvilan välisestä käytävästä kyllä.
Vastaani tuli painitrikoissa koko 1990-luvun todennäköisesti maailman paras painija Aleksadr Karelin, voittamaton koko vuosikymmenen ajan. Sivuutimme toisemme puolen metrin päästä. Monesta lukijasta tämä saattaa tuntua aika vähäpätöiseltä tapahtumalta, mutta olen varma, että se olisi sykähdyttänyt ketä tahansa painin tuntijaa. Ajatelkaapa miestä, jolla on pituutta hieman yli kaksi metriä, painoa 130 kiloa, yhtä vähän rasvaa kuin pikkusarjojen miehillä, sixbag ja kaikki. Jalkaterä yli puolimetriä, kädet kaksi kertaa suuremmat kuin tavallisella treenatulla miehellä. Lisäksi hyväntuulisen ja hyväntahtoisen näköinen. Kolminkertainen kultamitalisti, yhdeksänkertainen maailmanmestari, 12-kertainen Euroopan mestari jne. !
Aleksandr, ”Siperian karhu” istuu nykyään Venäjän duumassa kansanedustajana. Mikä sitten teki hänestä niin ylivoimaisen. Vastaus on yksikertainen: ylivoimaiset voimat. Ei hän pystypainissa yleensä mitään erityistä esittänyt, niskasta saattoi viedä ja pusertautua taakse. Mutta mattopainissa hänen voimansa pääsivät oikeuksiinsa. Nykypaini on siinä mielessä köyhtynyt, että matossa vyörytys on ylivoimaisesti käytetyin ote, tapahtui se sitten sillan kautta tai muuten. Jotkut kyllä pystyvät junttanostoon tai takavyönostoon. Tämän vuoden EM-paineissa eräs voittaja hallitsi kravatin, eli sellaisen väännön, jossa otteen alkuvaiheissa etupuolelta otetaan pää ja toinen käsi puristukseen.
Karelin sen sijaan käytti jo miltei unohtunutta käsivarsivääntöä kuin Kustaa Pihlajamäki parhaina aikoinaan 1930-luvulla. En ollut aikoihin liioin nähnyt nelsonia tai puolinelsonia, jotka molemmat vaativat kovia voimia. Ne kuuluivat Karelinin valikoimaan. Joskus hän jatkoi puolinelsonista vyörytykseen. Näillä eväillä hän järjestään kukisti vastustajansa.
Näin nurmolaisena vaan harmittelen, että mainio Juha Ahokas, pihlajamäkisten sukua hänkin, joutui varsin usein ensimmäisellä tai toisella kierroksella Karelinin käsittelyyn. Komeahan Juhankin ura silti oli, Euroopan mestaruus ja upeita arvo-otteluiden useita palkintosijoja. Sama kohtalo oli pitkään muillakin. Mutta kaikki loppuu aikanaan, niin Kareliniltakin. Hän kärsi vuoden 2000 olympialaisten loppuottelussa niukan tappion 1-0 amerikkalaiselle Rulon Gardnerille. Kaiken voittaneena hän siirtyi syrjään. Gardnerista en ole sen koommin kuullut mitään, Karelinista, suuresta legendasta kylläkin.
4.1. Tien päällä Päijät-Hämeessä
Kevät etenee hyvää vauhtia ja ihmiset suuntaavat kohti kesää. Pyöräilijöitä näkee yhä enemmän, ja itsekin haluaisin vielä mukaan. Oma harrastukseni juontuu aina 1940-luvulta, jolloin sen ajan lasten tapaan opin ajamaan osin naisten pyörällä, osin miesten pyörällä tangon välistä, kuten tavattiin sanoa. Se oli sitä aikaa, jolloin polvet olivat joka kesä ruvella niin, että tuskin ehtivät aina kunnolla parantuakaan. Mitään lasten- tai nuorisopyöriä ei silloin kukaan osannut kuvitellakaan. Mutta riemu oppimisesta oli tietysti yhtä suuri kuin aina myöhemminkin.
Seuraavalla vuosikymmenellä oli monen vuoden jakso, jolloin kaikki maaseutukylän pojat kulkivat joukolla urheilemassa, jossain heitettiin kiekkoa ja työnnettiin kuulaa, jossain tiedettiin olevan pituushyppypaikka tai korkeushyppytelineet. Ja tietysti joka pihassa pelattiin pesäpalloa tai ainakin lyötiin palloa tallin seinään. Rippikoulun jälkeen alkoivat tanssiaismatkat, ja jälleen suurella porukalla. Joku 10 tai 20 kilometriä suuntaansa ei painanut mitään, vaikka ei siihen aikaan pyörissä ollut vaihteita. Ja kun vartuttiin, alkoivat saattomatkat, ja matkat sen kuin pitenivät. Ei sekään tietysti painanut, jos kesäyö oli lämmin ja odotuksia täynnä.
Asevelvollisuusaika ja opiskeluvuodet Helsingissä aiheuttivat monen vuoden tauon. Seuraavan pidemmän matkan sitten teinkin vastavihityn vaimoni kanssa kesällä 1962. Ensin ajettiin Tampereelta Valkeakoskelle ja Sääksmäelle hänen veljensä vuokraamalle huvilalle. Tampereen-Valkeakosken tie oli vasta valmistumassa. Sen ojanpenkan viimeistelyjä tehtiin vankityövoimalla. Yövyttyämme lähdimme mutkaista hiekkatietä Hämeenlinnaan, jossa oletimme saavamme yösijan vaimoni erään naissukulaisen tilavasta huvilasta Aulankoa vastapäätä. Vaimoni isän vanhapiikaserkku ei kuitenkaan ottanut vihjailujamme kuuleviin korviinsa, ja niin jatkoimme samana päivänä matkaa Hyvinkäälle. Muistaakseni sen päivän osuudeksi tuli 130 kilometriä, siitä puolet mutkaisia ja mäkisiä sorateitä, ja tietenkin ilman vaihteita. Olimme siihen aikaan parhaimmillamme, vähän oltiin väsyneitä, mutta ei se enää seuraavana päivänä paljon tuntunut.
Pitänee mainita, että sama silloin vastavihitty vaimo pyöräilee, ui, hiihtää ja jopa luistelee edelleen nyt vuonna 2016 !
Kevät etenee hyvää vauhtia ja ihmiset suuntaavat kohti kesää. Pyöräilijöitä näkee yhä enemmän, ja itsekin haluaisin vielä mukaan. Oma harrastukseni juontuu aina 1940-luvulta, jolloin sen ajan lasten tapaan opin ajamaan osin naisten pyörällä, osin miesten pyörällä tangon välistä, kuten tavattiin sanoa. Se oli sitä aikaa, jolloin polvet olivat joka kesä ruvella niin, että tuskin ehtivät aina kunnolla parantuakaan. Mitään lasten- tai nuorisopyöriä ei silloin kukaan osannut kuvitellakaan. Mutta riemu oppimisesta oli tietysti yhtä suuri kuin aina myöhemminkin.
Seuraavalla vuosikymmenellä oli monen vuoden jakso, jolloin kaikki maaseutukylän pojat kulkivat joukolla urheilemassa, jossain heitettiin kiekkoa ja työnnettiin kuulaa, jossain tiedettiin olevan pituushyppypaikka tai korkeushyppytelineet. Ja tietysti joka pihassa pelattiin pesäpalloa tai ainakin lyötiin palloa tallin seinään. Rippikoulun jälkeen alkoivat tanssiaismatkat, ja jälleen suurella porukalla. Joku 10 tai 20 kilometriä suuntaansa ei painanut mitään, vaikka ei siihen aikaan pyörissä ollut vaihteita. Ja kun vartuttiin, alkoivat saattomatkat, ja matkat sen kuin pitenivät. Ei sekään tietysti painanut, jos kesäyö oli lämmin ja odotuksia täynnä.
Asevelvollisuusaika ja opiskeluvuodet Helsingissä aiheuttivat monen vuoden tauon. Seuraavan pidemmän matkan sitten teinkin vastavihityn vaimoni kanssa kesällä 1962. Ensin ajettiin Tampereelta Valkeakoskelle ja Sääksmäelle hänen veljensä vuokraamalle huvilalle. Tampereen-Valkeakosken tie oli vasta valmistumassa. Sen ojanpenkan viimeistelyjä tehtiin vankityövoimalla. Yövyttyämme lähdimme mutkaista hiekkatietä Hämeenlinnaan, jossa oletimme saavamme yösijan vaimoni erään naissukulaisen tilavasta huvilasta Aulankoa vastapäätä. Vaimoni isän vanhapiikaserkku ei kuitenkaan ottanut vihjailujamme kuuleviin korviinsa, ja niin jatkoimme samana päivänä matkaa Hyvinkäälle. Muistaakseni sen päivän osuudeksi tuli 130 kilometriä, siitä puolet mutkaisia ja mäkisiä sorateitä, ja tietenkin ilman vaihteita. Olimme siihen aikaan parhaimmillamme, vähän oltiin väsyneitä, mutta ei se enää seuraavana päivänä paljon tuntunut.
Pitänee mainita, että sama silloin vastavihitty vaimo pyöräilee, ui, hiihtää ja jopa luistelee edelleen nyt vuonna 2016 !
Päijät-Hämeen pyörävaellus. Todellinen pyöräilyinnostukseni alkoi joskus 1970-luvun lopulla kun Päijät-Hämeen maakuntaliiton silloinen toiminnanjohtaja Kari Tavaila keksi järjestää leikkimielisen kilpailun. Se jatkui koko 1980-luvun. Kukin harrastaja sai maksusta hakea kortin, johon voi kerätä leimoja eri puolilta maakuntaa. Yleensä leimat sai jostain huoltoasemalta, kahvilasta, baarista tai muusta sellaisesta paikasta, joka oli joka päivä mahdollisimman pitkään auki. Tässä vaiheessa hankin itselleni 12-vaihteisen retkipyörän. Kunnon kypärää ei silloin vielä kaupoista löytynyt, minäkin ajelin pitkään jonkinlainen nahkapaksunnoksista tehty laite päässäni. Kunnon kypärät tulivat myyntiin vasta myöhemmin.
Kun leimoja kertyi 10 kappaletta, pääsi osallistumaan arvontaan. Palkinto ei ollut kummoinen, ja niitä oli vain yksi. Lisäksi sai mitalin, jonka toisella puolella oli vuorotellen jonkin kunnan vaakuna. Mutta tässä oli oiva keino narrata itseään lähtemään liikkeelle. Parhaina vuosina harrastajia löytyi monia satoja. Osa tosin jätti useampia täytettyjä kortteja. Kovakuntoisimmilla oli tavoitteena saada leimoja joka pisteestä, jotkut hurjimmat jopa parin päivän aikana kaikista yhteen menoon. Se edellytti yleensä yöpymistä kaukaisemmissa kohteissa. Oheisessa kartakkeessa ovat näkyvillä mainitut kohteet lukuun ottamatta Sysmää ja Hartolaa, jotka olivat meikäläiselle liian kaukana yhtenä päivänä ajettaviksi. Lähimmäksi tätä suuntaa pääsin ajelemalla pari kertaa Vääksystä kevyenliikenteen väylää ns. majakalle Pulkkilanharjun eteläpäähän. Oheisena on kuva ajallisesti viimeisestä mitalistani. Siinä on Hartolan vaakuna ja vuosiluku 1991, jolloin kai pyörävaellus päättyi. Kääntöpuolella oli mitaleissa aina sama kuvio ja siinä alkamisaika 1980.
Siihen aikaan järjestettiin seuratasolla tästä kilpailusta erillään kolmipäiväisiä Päijänteen ympäriajoja. Jyväskylään ajettiin kahdessa osassa itäpuolta, ja kolmantena länsipuolta yhteen menoon Lahteen saakka. Tästä retkestä en edes haaveillut, sillä olisin tarvinnut välttämättä palautuspäiviä. Kolmen päivän ja lähes 300 kilometrin urakka olisi ollut minulle mahdoton.
Kun leimoja kertyi 10 kappaletta, pääsi osallistumaan arvontaan. Palkinto ei ollut kummoinen, ja niitä oli vain yksi. Lisäksi sai mitalin, jonka toisella puolella oli vuorotellen jonkin kunnan vaakuna. Mutta tässä oli oiva keino narrata itseään lähtemään liikkeelle. Parhaina vuosina harrastajia löytyi monia satoja. Osa tosin jätti useampia täytettyjä kortteja. Kovakuntoisimmilla oli tavoitteena saada leimoja joka pisteestä, jotkut hurjimmat jopa parin päivän aikana kaikista yhteen menoon. Se edellytti yleensä yöpymistä kaukaisemmissa kohteissa. Oheisessa kartakkeessa ovat näkyvillä mainitut kohteet lukuun ottamatta Sysmää ja Hartolaa, jotka olivat meikäläiselle liian kaukana yhtenä päivänä ajettaviksi. Lähimmäksi tätä suuntaa pääsin ajelemalla pari kertaa Vääksystä kevyenliikenteen väylää ns. majakalle Pulkkilanharjun eteläpäähän. Oheisena on kuva ajallisesti viimeisestä mitalistani. Siinä on Hartolan vaakuna ja vuosiluku 1991, jolloin kai pyörävaellus päättyi. Kääntöpuolella oli mitaleissa aina sama kuvio ja siinä alkamisaika 1980.
Siihen aikaan järjestettiin seuratasolla tästä kilpailusta erillään kolmipäiväisiä Päijänteen ympäriajoja. Jyväskylään ajettiin kahdessa osassa itäpuolta, ja kolmantena länsipuolta yhteen menoon Lahteen saakka. Tästä retkestä en edes haaveillut, sillä olisin tarvinnut välttämättä palautuspäiviä. Kolmen päivän ja lähes 300 kilometrin urakka olisi ollut minulle mahdoton.
Retkikohteet. Aloitin kevään yleensä niin, että pyöräilin Vääksyyn (7) tai sitten Messilään (2). Urheilukeskuksen kohde (1) oli niin lähellä, että se meni aivan suupalana. Vääksyyn tuli Mukkulasta matkaa 20 kilometriä. Messilän matka oli siinä mielessä mielekäs, että sieltä Jalkarannan kautta palatessa oli jyrkkä nousu. Siinä sai testattua itsensä, eli sai tietoa, missä vaiheessa mentiin. Se oli aika rankka siitä syystä, että kevyen liikenteen väylä nousee siinä ajotietä ylemmäksi. Eli ei välitetty louhia tarpeeksi rinnettä, tuli halvemmaksi. Vastaavaa kyllä löytyi muualtakin maakunnasta.
Iltalenkiksi sopivat myös pyöräily Orimattilaan (3) tai Pajulahteen (4). Orimattilaan ajettiin vielä silloin ns. vanhaa tietä, joka kulki metsänreunoja pitkin, nykyinen uusi tie oikaisee Pennalasta eteenpäin. Orimattilasta tulee mieleeni yksi aika typerä ja lapsellinen juttu. Olimme 10 vuotta nuoremman veljeni kanssa sopineet vedonlyönnistä, jonka tavoitteena oli laihduttaminen. Palkinnoksi olimme sopineet konjakkipullon. Sovitun mittauspäivän aamuna pyöräilin Orimattilaan, saunoin kotona ja ajoin sen jälkeen autolla 330 kilometriä Nurmoon. En syönyt tai juonut koko aikana mitään. Kun pääsin perille, todettiin, että minä voitin vedon. Ajatelkoon tästä nyt kukin mitä tahtoo.
Yhtenä lauantaiaamuna ajattelin, että minähän en ole koskaan käynyt Artjärvellä (11). Koko päivähän siinä meni, kilometrejä kertyi muistaakseni 140. Mutta mikä oli ajellessa, maisemat olivat kauniita, ja sai mennä omaa tahtiaan. Ylipäätään ajo tuntui muulloinkin yleensä hyvältä. Aina kun kymmenkunta kilometriä oli takana, kone tuntui käyvän loistavasti. Ilmeisesti aivot saivat lisää happea, ajatus lensi, monet kirjalliset ideatkin tulivat mieleen. Ei ole väärin väittää, ettenkö olisi pyörän selässä ratkonut monia väitöskirjaani liittyneitä ongelmia tai saanut ideoita muihinkin kirjallisiin töihini.
Heinola (6) oli aivan kohtuumatkan päässä, kilometrejä taisi tulla mennen tullen 60. Useita kertoja kävin myös Vierumäellä (5), joskus pyöräilin sieltä Pajulahteen tai pohjoiskautta Rakokiveen. Ylipäätään Päijät-Hämeen eteläosien pikkutiet tulivat tutuiksi, esimerkiksi Järvelään (8) ajoin useimmiten suoraan tai sitten silloisen Hämeenkosken (9) kautta. Joskus ajoin Vääksystä Hämeenkoskelle ja sieltä Lahteen. Kärkölästä jatkoin pari kertaa Hausjärven kautta Hyvinkäälle mökillemme. Useimmiten mökkimatka kuitenkin sujui ns. vanhaa maantietä pitkin Mäntsälään ja sieltä Hyvinkäälle. Sinne matkaa kertyi Mukkulasta 75 kilometriä.
Yleensä ajoin yksin, sillä samanveroista kumppania ei hevin olisi löytynyt, parempia kylläkin. Kerran tein aika mukavan yhteisreissun. Lähdimme silloin 17-vuotiaan poikani kanssa mökille ja sieltä aamulla Kauniaisiin hänen kummisetänsä luo. Matka sujui jouhevasti, poika veti koko ajan kolmivaihteisellaan ja minä peesaten 12-vaihteisella perässä. Seuraavana päivän tulimme joskus puolenpäivän jälkeen mökille takaisin. Mutta sitten poika muisti, että tänäänhän tulee jalkapallon MM-otteluita televisiosta. Ei muuta kuin matkaan, ja toiset 70 kilometriä heti siihen päälle. Kymmenkunta kilometriä ennen Lahtea takaamme tuli joku kunnon pyöräilijä ohi. Poika innostui lähtemään hänen matkaansa ja huomasi vasta joskus vajaan kilometrin päässä, että isähän taisi katketa siellä jokseenkin tasaisella tiellä. Ajelin hänet kiinni, kehotin menemään omaa vauhtiaan: ”kyllä minä täältä ennen pitkää omaa tahtiani tulen”. Kerkesinhän minäkin vielä sitä ottelua katsomaan, eikä se suinkaan aivan lopussakaan ollut.
Oma lukunsa oli Padasjoki (10), jonne edestakaisin kertyi 100 kilometriä. Joskus ajelin sieltä Lammin kautta Lahteen, tai sitten päinvastoin. Padasjoella kävin useimmiten kahvilla sikäläisen historianopettajan ja hänen opinto-ohjaajavaimonsa luona. Matka Vääksystä Padasjoelle oli kyllä aika vaarallinen, valkoisen viivan jälkeen oli asfalttia paikoin vain parikymmentä senttiä ennen tien hiekkaviertä. Tällä osalla koin useaan otteeseen, että ammattiautoilijat ohittivat turvallisen matkan päästä, jotkut Ladan rotiskot ajoivat melkein kiusalla kyynärpäitäni viistäen. Aika mielenkiintoinen tunne tuli, kun takaa ajanut rekka vetäisi mäessä minut mukaansa imuun. Nopeamminhan se mäen ylämäki silloin kulki. Kerran pelkäsin todella, sillä molemmista suunnista tuli rekka, ja ne ohittivat toisensa kohdallani. Ajattelin, että en minä hiekalle voi ajaa, sitten ainakin kaadun kohti ojaa. Jatkoin ajamista ja onnistuin pysymään pystyssä.
Iltalenkiksi sopivat myös pyöräily Orimattilaan (3) tai Pajulahteen (4). Orimattilaan ajettiin vielä silloin ns. vanhaa tietä, joka kulki metsänreunoja pitkin, nykyinen uusi tie oikaisee Pennalasta eteenpäin. Orimattilasta tulee mieleeni yksi aika typerä ja lapsellinen juttu. Olimme 10 vuotta nuoremman veljeni kanssa sopineet vedonlyönnistä, jonka tavoitteena oli laihduttaminen. Palkinnoksi olimme sopineet konjakkipullon. Sovitun mittauspäivän aamuna pyöräilin Orimattilaan, saunoin kotona ja ajoin sen jälkeen autolla 330 kilometriä Nurmoon. En syönyt tai juonut koko aikana mitään. Kun pääsin perille, todettiin, että minä voitin vedon. Ajatelkoon tästä nyt kukin mitä tahtoo.
Yhtenä lauantaiaamuna ajattelin, että minähän en ole koskaan käynyt Artjärvellä (11). Koko päivähän siinä meni, kilometrejä kertyi muistaakseni 140. Mutta mikä oli ajellessa, maisemat olivat kauniita, ja sai mennä omaa tahtiaan. Ylipäätään ajo tuntui muulloinkin yleensä hyvältä. Aina kun kymmenkunta kilometriä oli takana, kone tuntui käyvän loistavasti. Ilmeisesti aivot saivat lisää happea, ajatus lensi, monet kirjalliset ideatkin tulivat mieleen. Ei ole väärin väittää, ettenkö olisi pyörän selässä ratkonut monia väitöskirjaani liittyneitä ongelmia tai saanut ideoita muihinkin kirjallisiin töihini.
Heinola (6) oli aivan kohtuumatkan päässä, kilometrejä taisi tulla mennen tullen 60. Useita kertoja kävin myös Vierumäellä (5), joskus pyöräilin sieltä Pajulahteen tai pohjoiskautta Rakokiveen. Ylipäätään Päijät-Hämeen eteläosien pikkutiet tulivat tutuiksi, esimerkiksi Järvelään (8) ajoin useimmiten suoraan tai sitten silloisen Hämeenkosken (9) kautta. Joskus ajoin Vääksystä Hämeenkoskelle ja sieltä Lahteen. Kärkölästä jatkoin pari kertaa Hausjärven kautta Hyvinkäälle mökillemme. Useimmiten mökkimatka kuitenkin sujui ns. vanhaa maantietä pitkin Mäntsälään ja sieltä Hyvinkäälle. Sinne matkaa kertyi Mukkulasta 75 kilometriä.
Yleensä ajoin yksin, sillä samanveroista kumppania ei hevin olisi löytynyt, parempia kylläkin. Kerran tein aika mukavan yhteisreissun. Lähdimme silloin 17-vuotiaan poikani kanssa mökille ja sieltä aamulla Kauniaisiin hänen kummisetänsä luo. Matka sujui jouhevasti, poika veti koko ajan kolmivaihteisellaan ja minä peesaten 12-vaihteisella perässä. Seuraavana päivän tulimme joskus puolenpäivän jälkeen mökille takaisin. Mutta sitten poika muisti, että tänäänhän tulee jalkapallon MM-otteluita televisiosta. Ei muuta kuin matkaan, ja toiset 70 kilometriä heti siihen päälle. Kymmenkunta kilometriä ennen Lahtea takaamme tuli joku kunnon pyöräilijä ohi. Poika innostui lähtemään hänen matkaansa ja huomasi vasta joskus vajaan kilometrin päässä, että isähän taisi katketa siellä jokseenkin tasaisella tiellä. Ajelin hänet kiinni, kehotin menemään omaa vauhtiaan: ”kyllä minä täältä ennen pitkää omaa tahtiani tulen”. Kerkesinhän minäkin vielä sitä ottelua katsomaan, eikä se suinkaan aivan lopussakaan ollut.
Oma lukunsa oli Padasjoki (10), jonne edestakaisin kertyi 100 kilometriä. Joskus ajelin sieltä Lammin kautta Lahteen, tai sitten päinvastoin. Padasjoella kävin useimmiten kahvilla sikäläisen historianopettajan ja hänen opinto-ohjaajavaimonsa luona. Matka Vääksystä Padasjoelle oli kyllä aika vaarallinen, valkoisen viivan jälkeen oli asfalttia paikoin vain parikymmentä senttiä ennen tien hiekkaviertä. Tällä osalla koin useaan otteeseen, että ammattiautoilijat ohittivat turvallisen matkan päästä, jotkut Ladan rotiskot ajoivat melkein kiusalla kyynärpäitäni viistäen. Aika mielenkiintoinen tunne tuli, kun takaa ajanut rekka vetäisi mäessä minut mukaansa imuun. Nopeamminhan se mäen ylämäki silloin kulki. Kerran pelkäsin todella, sillä molemmista suunnista tuli rekka, ja ne ohittivat toisensa kohdallani. Ajattelin, että en minä hiekalle voi ajaa, sitten ainakin kaadun kohti ojaa. Jatkoin ajamista ja onnistuin pysymään pystyssä.
Lahdesta Nurmoon. Tuohon aikaan ei liikenne ainakaan pikkuteillä ollut kummoinen, mutta kyllä niitä vaaranpaikkoja silti oli. Nykyään ei enää tulisi mieleenkään ajella sellaisia teitä, tosin ei siihen enää kuntoakaan olisi. Mutta siihen aikaan vielä uskoi itseensä, kuten pyöräilymatka Nurmoon osoitti. Siihen kului aikaa viisi päivää, niistä yhden päivän ja kaksi yötä vietin työtoverini Matti Reinikan mökillä Keurusselän rannalla. Ajopäivinä tuli kilometrejä vaatimattomat noin 70, paitsi viimeisenä Ähtäristä Nurmoon 130 kilometriä. Ajatuksena oli tulla myöhemmin takaisin samaa reittiä, mutta mieli muuttui. Ei kunnon puolesta, sillä ajelin Etelä-Pohjanmaalla seuraavina päivinä kolmisensataa kilometriä. Olin siihen aikaan vasta viisikymppinen. Panin kuitenkin pyörän junaan, sillä Suomen korpimaita ajellessa oli joskus tylsää, aika tuli pitkäksi. Metsätaipaleilla saattoi mennä tunti ja kaksikin ilman että näkyi yhtäkään autoa, ihmisistä nyt puhumattakaan.
Kaikki pyörämatkani tein tietenkin ilman kännykkää, eihän niitä siihen aikaan ollut. Nykyään kukaan ei enää lähde ilman puhelinta edes kaupungille. Onneksi ei mitään ikävää koskaan sattunut. Kuminkin jouduin vuosien mittaan paikkaamaan vain kaksi kertaa, kerran Heinolassa, ja sitten tuolla Etelä-Pohjanmaan matkalla Lehtimäellä. Vettä ei kummassakaan paikassa ollut lähellä, joten kuuntelin, mistä kohtaa vuoto tuli. Ikävin tapahtuma sattui samalla Lehtimäellä eräässä maantieleikkauksessa joitakin kilometrejä myöhemmin. Huomasin kyllä etäältä, että siellä korkealla kallion päällä oli pari keskenkasvuista poikaa. Kun tulin kohdalle, heitti kumpikin kiven minua kohti. Toinen heitto jäi lyhyeksi, mutta toinen kivi kimposi asfaltista pyöräni runkoon, ei onneksi pinnoihin. Kun vauhti oli kova ja mäki pitkä, en katsonut asiakseni enää mennä heidän peräänsä.
Vuodet jättivät jälkensä. Näistä ajoista sitten matkat vähitellen lyhenivät, ainoa vähän pidempi 1990-luvun puolivälin reitti kulki Ahtialan, Villähteen ja Orimattilan Pennalan kautta. Mittariin tuli vaivaiset 60 kilometriä. Siirryin sitten sellaisille lyhyemmille reiteille kuten Salpakankaan ja Hollolan kirkonkylän kautta Lahteen. Vähitellen huomasin, että Lahdessahan on kaupungin alueella aika paljoin hyviä kevyen liikenteen väyliä. Ja testejäkin sai tehdä, ellei muualla niin ainakin Kärpäsenmäessä. Harmikseni vaan joskus tämän vuosituhannen puolella piti jo siinäkin välillä pysähtyä kävelemään.
Olen ollut tästä vaatimattomasta pyöräilyhistoriastani kyllä hyvilläni, sehän oli kuin olisin pannut sen ajan hyvää kuntoa pankkiin näitä raihnaisempia vuosia varten. Joskus vaan itsekseni ihmettelen, olinko se todella minä. joka jatkuvasti näitä yli 100:n kilometrin päivämatkoja ajoin !
Jokaisella tarinalla on loppunsa, iloinen tai haikea. Viime keväänä lahjoitin vanhan kunnon retkipyöräni pojanpojalleni. Kyllä se varmaan hyvin huollettuna häntäkin vielä pitkään palvelee.
3.6. Eastern Tournament 25.-27.3. 2016
Lahden koripalloväkeä kohtasi vuosi sitten kova kolaus, kun perinteinen NMKY joutui konkurssin jälkeen luopumaan liigasta. Uutta tulevaisuuden uskoa on nyt luonut entistä nuoremmilla miehillä aloittanut Lahti Basketball, joka pelasi tänä vuonna 1B -divisioonassa ja selvitti jo tiensä seuraavalle sarjaportaalle eli 1A -divisioonaan. Taitaa olla niin, että takaisin koripalloliigaan ei enää ole kovin pitkä matka.
Nuorisotyö on Namikan jäljiltä edelleen vahvaa. Yksi sen osoitus on jo vuodesta 1995 jatkunut Eastern Tournament, jossa tälläkin kertaa oli yli sata joukkuetta, monet myös ulkomailta. Tämä merkitsee suurta määrää kehityskelpoisia, eri-ikäisiä poikia ja tyttöjä. Järjestäjänä on Namika Lahti Juniorit ry. Huippuvuosi oli 2003, jolloin määrää jouduttiin rajoittamaan niin, että joukkueita oli 249, niistä 111 ulkomailta. Ilmeisesti aikaisessa vaiheessa oleva pääsiäinen verotti nyt jonkin verran osanottajia. Koneisto on vuosien mittaan rutinoitunut, nykyaikaistunut, ja kaikki oheistoiminnot, majoitus ja ruokailut sujuivat jälleen mallikkaasti. Tähän on tarvittu valtava määrä vanhempien uhrautuvaa vapaaehtoistyötä.
Poikien sarjat olivat syntymävuosien mukaan 00,02,04,05,06, ja tyttöjen 02,04,07, lisäksi oli sarjoja nuorille aikuisille. Seurasin tarkemmin lauantaina 26.3. yhtä poikien 04 ottelua, mm. siksi että siinä oli hyvinkääläisen yleisseuran Hyvinkään Pontevan (HyPo 04) vastustajana Orissaare Rock 04 Viron Saarenmaalta.
Lahden koripalloväkeä kohtasi vuosi sitten kova kolaus, kun perinteinen NMKY joutui konkurssin jälkeen luopumaan liigasta. Uutta tulevaisuuden uskoa on nyt luonut entistä nuoremmilla miehillä aloittanut Lahti Basketball, joka pelasi tänä vuonna 1B -divisioonassa ja selvitti jo tiensä seuraavalle sarjaportaalle eli 1A -divisioonaan. Taitaa olla niin, että takaisin koripalloliigaan ei enää ole kovin pitkä matka.
Nuorisotyö on Namikan jäljiltä edelleen vahvaa. Yksi sen osoitus on jo vuodesta 1995 jatkunut Eastern Tournament, jossa tälläkin kertaa oli yli sata joukkuetta, monet myös ulkomailta. Tämä merkitsee suurta määrää kehityskelpoisia, eri-ikäisiä poikia ja tyttöjä. Järjestäjänä on Namika Lahti Juniorit ry. Huippuvuosi oli 2003, jolloin määrää jouduttiin rajoittamaan niin, että joukkueita oli 249, niistä 111 ulkomailta. Ilmeisesti aikaisessa vaiheessa oleva pääsiäinen verotti nyt jonkin verran osanottajia. Koneisto on vuosien mittaan rutinoitunut, nykyaikaistunut, ja kaikki oheistoiminnot, majoitus ja ruokailut sujuivat jälleen mallikkaasti. Tähän on tarvittu valtava määrä vanhempien uhrautuvaa vapaaehtoistyötä.
Poikien sarjat olivat syntymävuosien mukaan 00,02,04,05,06, ja tyttöjen 02,04,07, lisäksi oli sarjoja nuorille aikuisille. Seurasin tarkemmin lauantaina 26.3. yhtä poikien 04 ottelua, mm. siksi että siinä oli hyvinkääläisen yleisseuran Hyvinkään Pontevan (HyPo 04) vastustajana Orissaare Rock 04 Viron Saarenmaalta.
Oheisessa kartassa näkyy Orissaaren kunta aivan Saarenmaan pohjoisosassa pohjoi-sempana olevalle Muhun saarelle vievän kannaksen eteläpäässä. Asukkaita on yli 2000, saaren pääkaupunkiin Kuressaareen on noin 50 kilometriä, Tallinnaan mannermaalle noin 160 kilometriä.
Emoseura Orissaare Sport on niin ikään laaja-alainen yleisseura, eräs aivan Saaren-maan parhaita. Orissaaren kunta ja Tarton yliopiston Academic Sports Club ovat tehneet yhteistyösopimuksen koripallon kehittämiseksi Saarenmaalla. Koulutukseen osallistuu vakituisesti satakunta harrastajaa edustaen eri ikäluokkia aina senioripelaajiin saakka. Tavoitteena on, että mahdollisimman monet aivan nuoret pojat ja tytöt saadaan mukaan, jotta parhaista voitaisiin kehittää todellisia huippuja. Mutta tietenkin kaikille halutaan tuottaa elämyksiä, joukkoon kuulumisen tunnetta ja hyvää kuntoa.
Emoseura Orissaare Sport on niin ikään laaja-alainen yleisseura, eräs aivan Saaren-maan parhaita. Orissaaren kunta ja Tarton yliopiston Academic Sports Club ovat tehneet yhteistyösopimuksen koripallon kehittämiseksi Saarenmaalla. Koulutukseen osallistuu vakituisesti satakunta harrastajaa edustaen eri ikäluokkia aina senioripelaajiin saakka. Tavoitteena on, että mahdollisimman monet aivan nuoret pojat ja tytöt saadaan mukaan, jotta parhaista voitaisiin kehittää todellisia huippuja. Mutta tietenkin kaikille halutaan tuottaa elämyksiä, joukkoon kuulumisen tunnetta ja hyvää kuntoa.
Ottelu päättyi hyvinkääläisten voittoon mahdollisimman pienellä erolla, eli kahdella pisteellä. Aluksi virolaisten pari kolme heittäjää repivät viiden pisteen johdon. Voittajajoukkue kuitenkin puolusti vahvasti, ja ehkä sillä oli vähän laajempi materiaali.
Kuvassa on ensimmäinen kova koitos Orissaaren poikien korilla. Peli oli niin nopeaa, että pallo ehti piiloon pelaajien väliin.
Kuvassa on ensimmäinen kova koitos Orissaaren poikien korilla. Peli oli niin nopeaa, että pallo ehti piiloon pelaajien väliin.
Kuvaaja ei aivan ehtinyt kuvata kättely-seremoniaa, joten tässä joukkueet jo lähtevät kentältä. Hyvinkääläisillä on valkeat asusteet, virolaispojilla mustat.
Kun sarjan kaikki joukkueet olivat otelleet jokaista vastaan, olivat tulos-luettelossa ensimmäisinä KaU ja Nala 04 kahdeksalla pisteellä. Sunnuntaina näiden kahden kesken taisteltiin vielä lopullisesta ykkössijasta. Perussarjan kolmonen HyPo ja nelonen Orissaare Rock selvittivät kumpi saa pronssimitalit. Kahdelle viimeiselle (EBT 05 ja Nala 05) jäi tehtäväksi selvittää loput sijat. Tässä vaiheessa osat vaihtuivat kolmosen ja nelosen välillä. Kun HyPo oli voittanut perussarjassa Orissaaren kahdella pisteellä, kävi nyt toisin, se hävisi yhdellä pisteellä. Näin pronssimitalit menivät Viron Saarenmaalle.
Kävin jossain vaiheessa vilkaisemassa, mitä muilla kentillä tapahtui. Voi sitä liikunnan riemua ja yhteisestä menestymisestä iloitsemista! Ja jos jollekin sattui moka, niin toiset siinä kävivät ystävällisesti vähän hartioi-hin tuuppaamassa ja lohduttamassa niin kuin aikuistenkin peleissä.
Millaisia pelaajia sitten näistä nuorista tulee ? Toisista näki kyllä, että tekijäainesta on. Erityisesti pienet vikkelät takamiehet liikkuivat liukkaasti, kuljettivat pompotellen ja etsivät syöttölinjoja. Mutta 12-vuotiaat ovat pituuskasvussa vähän eri tahdissa. Ehkäpä niitä todellisia sankareita tulee niistä pitkistä pojista, jotka vielä kömpelösti seisoskelivat korin lähellä syöttöjä odottamassa. Kunhan vielä saavat nopeutta ja notkeutta, voi heissä olla Suomen koripallon tulevaisuus.
Kun sarjan kaikki joukkueet olivat otelleet jokaista vastaan, olivat tulos-luettelossa ensimmäisinä KaU ja Nala 04 kahdeksalla pisteellä. Sunnuntaina näiden kahden kesken taisteltiin vielä lopullisesta ykkössijasta. Perussarjan kolmonen HyPo ja nelonen Orissaare Rock selvittivät kumpi saa pronssimitalit. Kahdelle viimeiselle (EBT 05 ja Nala 05) jäi tehtäväksi selvittää loput sijat. Tässä vaiheessa osat vaihtuivat kolmosen ja nelosen välillä. Kun HyPo oli voittanut perussarjassa Orissaaren kahdella pisteellä, kävi nyt toisin, se hävisi yhdellä pisteellä. Näin pronssimitalit menivät Viron Saarenmaalle.
Kävin jossain vaiheessa vilkaisemassa, mitä muilla kentillä tapahtui. Voi sitä liikunnan riemua ja yhteisestä menestymisestä iloitsemista! Ja jos jollekin sattui moka, niin toiset siinä kävivät ystävällisesti vähän hartioi-hin tuuppaamassa ja lohduttamassa niin kuin aikuistenkin peleissä.
Millaisia pelaajia sitten näistä nuorista tulee ? Toisista näki kyllä, että tekijäainesta on. Erityisesti pienet vikkelät takamiehet liikkuivat liukkaasti, kuljettivat pompotellen ja etsivät syöttölinjoja. Mutta 12-vuotiaat ovat pituuskasvussa vähän eri tahdissa. Ehkäpä niitä todellisia sankareita tulee niistä pitkistä pojista, jotka vielä kömpelösti seisoskelivat korin lähellä syöttöjä odottamassa. Kunhan vielä saavat nopeutta ja notkeutta, voi heissä olla Suomen koripallon tulevaisuus.
3.5. Kärsimystie
Lahden kuudes Kärsimystie-näytelmä esitettiin pitkänäperjantaina ja lauantaina, kenraali oli kiirastorstaina. Ensimmäisen kerran tapahtuma järjestettiin vuonna 2000. Silloin ihmisiä oli liikkeellä jopa noin 20.000, eli tungos oli paikoin valtava. Kun kulkue lähti kaupungintalolta pitkin Rautatienkatua ja kääntyi Vuorikadulle, tuli suorastaan ahtaan paikan kammo. Etenemään pääsi vain puolen metrin askelin, kunnes väki tuppaantui lähituntumalta seisomaan Marianpuiston kohdalle Viimeisen ehtoollisen näytöstä seuraamaan. Kun olimme vaimoni kanssa osana Jerusalemin rahvasta asianmukaisesti pukeutuneina, pääsimme jo torilla lähemmäksi Kaifaan ja Pilatuksen palatseja. Tunnelma oli tungoksesta huolimatta harras. Tällä kertaa oli kenraali mukaan luettuna kolme esitystä, joten kaikki eivät tulleet mukaan samana iltana.
Kaikki sujui jo ensimmäisen vuoden 2000 esityksen käsikirjoittajan, edesmenneen teatterinjohtaja Paavo Liskin suunnitelmien mukaisesti. Ohjaajana oli toista kertaa hänen poikansa näyttelijä Petri Liski. Jeesuksen roolissa oli totutusti Lahden kaupunginteatterin tunnustettu näyttelijä Tapani Kalliomäki. Kalliomäen suoritus oli intensiivinen ja koskettava. Tuottajana oli viidettä kertaa Raili Varpola.
Avainrooleissa oli kokenutta ja osaavaa väkeä, lisäksi yleisöjoukon mukana kulki runsaasti aikakauden pukuihin sonnustautunutta katurahvasta ja roomalaisia sotilaita. Katurahvas valitti ja mekkaloi niin kuin varmaan tehtiin siihenkin aikaan. Taitavat tanssijat elävöittivät tunnelmaa niin temppelin (kaupungintalon) edustalla kuin Golgatan mäellä ennen ristiinnaulitsemista. Puvut oli valmistettu ammattivoimin. Upeat lavastukset oli tehty Wellamon kansanopistopiirissä. Esitys oli näin ollen suuren joukon yhteinen voiman-ponnistus. Kuorot kulkivat autenttisuutta lisätäkseen yleisön joukossa, samoin osan matkaa seurakunnan puhallinorkesteri. Paavo Liskin aikanaan valitsemat virret veivät tapahtumia eteenpäin ja sitoivat ne toisiinsa. Nuorempaa väkeä kiinnostivat aasi ja sen varsa kaupungintalon edustalla. Lehdestä lukemani tiedon mukaan nauhoitetun kukonlaulun takana oli Särkiön pappispariskunnan kesy kukko Augusto. En tiedä oliko se henkilökohtaisesti paikalla, mutta mahdollisen ramppikuumeen takia ei voitu tehdä ns. live-esitystä.
Lahden kuudes Kärsimystie-näytelmä esitettiin pitkänäperjantaina ja lauantaina, kenraali oli kiirastorstaina. Ensimmäisen kerran tapahtuma järjestettiin vuonna 2000. Silloin ihmisiä oli liikkeellä jopa noin 20.000, eli tungos oli paikoin valtava. Kun kulkue lähti kaupungintalolta pitkin Rautatienkatua ja kääntyi Vuorikadulle, tuli suorastaan ahtaan paikan kammo. Etenemään pääsi vain puolen metrin askelin, kunnes väki tuppaantui lähituntumalta seisomaan Marianpuiston kohdalle Viimeisen ehtoollisen näytöstä seuraamaan. Kun olimme vaimoni kanssa osana Jerusalemin rahvasta asianmukaisesti pukeutuneina, pääsimme jo torilla lähemmäksi Kaifaan ja Pilatuksen palatseja. Tunnelma oli tungoksesta huolimatta harras. Tällä kertaa oli kenraali mukaan luettuna kolme esitystä, joten kaikki eivät tulleet mukaan samana iltana.
Kaikki sujui jo ensimmäisen vuoden 2000 esityksen käsikirjoittajan, edesmenneen teatterinjohtaja Paavo Liskin suunnitelmien mukaisesti. Ohjaajana oli toista kertaa hänen poikansa näyttelijä Petri Liski. Jeesuksen roolissa oli totutusti Lahden kaupunginteatterin tunnustettu näyttelijä Tapani Kalliomäki. Kalliomäen suoritus oli intensiivinen ja koskettava. Tuottajana oli viidettä kertaa Raili Varpola.
Avainrooleissa oli kokenutta ja osaavaa väkeä, lisäksi yleisöjoukon mukana kulki runsaasti aikakauden pukuihin sonnustautunutta katurahvasta ja roomalaisia sotilaita. Katurahvas valitti ja mekkaloi niin kuin varmaan tehtiin siihenkin aikaan. Taitavat tanssijat elävöittivät tunnelmaa niin temppelin (kaupungintalon) edustalla kuin Golgatan mäellä ennen ristiinnaulitsemista. Puvut oli valmistettu ammattivoimin. Upeat lavastukset oli tehty Wellamon kansanopistopiirissä. Esitys oli näin ollen suuren joukon yhteinen voiman-ponnistus. Kuorot kulkivat autenttisuutta lisätäkseen yleisön joukossa, samoin osan matkaa seurakunnan puhallinorkesteri. Paavo Liskin aikanaan valitsemat virret veivät tapahtumia eteenpäin ja sitoivat ne toisiinsa. Nuorempaa väkeä kiinnostivat aasi ja sen varsa kaupungintalon edustalla. Lehdestä lukemani tiedon mukaan nauhoitetun kukonlaulun takana oli Särkiön pappispariskunnan kesy kukko Augusto. En tiedä oliko se henkilökohtaisesti paikalla, mutta mahdollisen ramppikuumeen takia ei voitu tehdä ns. live-esitystä.
Esitys oli siis jo kuu-des, edellinen oli neljä vuotta sitten. Tapahtu-mien järjestys ja paikat olivat samat jo vakiin-tuneet:Jerusalemin temp-peli kaupungintalon edus-talla, Viimeinen ehtoolli-nen Marianpuistossa, Hii-livalkea Hakkapeliitta-pat-saalla, Kaifaan ja Pilatuk-sen palatsit torilla, Juu-daksen hirttäytyminen ja Marian talo Mariankadulla ja lopuksi ristiinnaulitse-minen ja ylösnousemis-kohtaus Ristinkirkon edustalla. Kaikki tapahtumat osuivat samalle Mariankadun linjalle kaupungintalon ja Ristinkirkon välille.
Kaifas oli juutalaisten ylimmäinen pappi ja oikeusistuimen korkein tuomari (Kuvassa käsi koholla). Hän tuomitsi Jeesuksen jumalanpilkasta, sillä tämä koettiin uhkana juuta-laisten uskonnolliselle identiteetille. Lisäksi vähälukuinen juutalainen eliitti pelkäsi temppe-litulojensa ehtyvän, olihan Jeesus mm. kaatanut rahanvaihtajien pöydän ja vähän muitakin pöytiä, kuten aivan esityksen alussa nähtiin. Tämän jälkeen Jeesus luovutettiin roomalaisil-le.
Kaifas oli juutalaisten ylimmäinen pappi ja oikeusistuimen korkein tuomari (Kuvassa käsi koholla). Hän tuomitsi Jeesuksen jumalanpilkasta, sillä tämä koettiin uhkana juuta-laisten uskonnolliselle identiteetille. Lisäksi vähälukuinen juutalainen eliitti pelkäsi temppe-litulojensa ehtyvän, olihan Jeesus mm. kaatanut rahanvaihtajien pöydän ja vähän muitakin pöytiä, kuten aivan esityksen alussa nähtiin. Tämän jälkeen Jeesus luovutettiin roomalaisil-le.
Maaherra Pontius Pilatus (Kuvassa vasemmalla ylemmällä portaalla, Jeesus on keskellä) taivuteltiin tuomitsemaan hänet kuolemaan ristillä. Pilatuksen oma asema oli siinä mielessä vaikea, että eri puolilla Rooman jättimäistä valta- kuntaa oli tätä ennen sattunut kapinoita, jotka vaaransivat verojen keräämistä maailmanvallan tarpeisiin. Siksi kai hän näki tarpeelliseksi rauhoittaa paikallista ylimystöä.
Kärsimystie oli vaikuttava ja harrasta mieltä herättävä kokemus. Upeat lavastukset, valot pimeässä illassa, puvut ja erinomainen näyttelijätyö loivat puitteet, joiden äärellä Jeesuksen ristintie tuli lähelle. Välillä tuntui kuin olisi itse ollut marssimassa samassa joukossa parisen tuhatta vuotta sitten. Tapahtumiin saattoi samaistua ja jopa punnita omaakin elämäntilannettaan.
Yhden tähän liittyvän tulkinnan monien paikkakuntien kärsimystie-esityksistä löysin Kansan Raamattu-seuran edellisen viikon Sana-lehdestä. Päätoimittaja Heli Karhumäki, vuosikymmenten takaisen koulutoverini tytär kirjoitti päätoimittajan palstallaan seuraavasti :
”Meidät on kutsuttu sydämissämme kulkemaan Jeesuksen rinnalla se tie, jolla suosio vaihtui pilkkahuutoihin ja juutalaisen ylimystön yllyttämään väärään kuolemantuomioon Rooman hallinnon käsissä. Kauhean teloituksen kautta oikeus lopulta voitti, koska Jeesuksen kuolema oli hänen vapaaehtoinen uhrinsa ihmisten lunastamiseksi, hän maksoi velkamme”.
On varmaan niin, että nöyryytetty, halveksittu tai väärin kohdeltu ihminen voi samaistaa maalliset tuskansa Jeesuksen ristiin, ristin kantamiseen. Arkikielessäkin puhutaan, että kullakin on oma ristinsä, oli se sitten mitä tahansa. Kristus vapautti meidät paitsi toisten ihmisten väärältä tuomiolta ja teoilta, mutta myös niiltä synneiltä, jotka kumpuavat omasta pahasta sisimmästämme.
Yhden tähän liittyvän tulkinnan monien paikkakuntien kärsimystie-esityksistä löysin Kansan Raamattu-seuran edellisen viikon Sana-lehdestä. Päätoimittaja Heli Karhumäki, vuosikymmenten takaisen koulutoverini tytär kirjoitti päätoimittajan palstallaan seuraavasti :
”Meidät on kutsuttu sydämissämme kulkemaan Jeesuksen rinnalla se tie, jolla suosio vaihtui pilkkahuutoihin ja juutalaisen ylimystön yllyttämään väärään kuolemantuomioon Rooman hallinnon käsissä. Kauhean teloituksen kautta oikeus lopulta voitti, koska Jeesuksen kuolema oli hänen vapaaehtoinen uhrinsa ihmisten lunastamiseksi, hän maksoi velkamme”.
On varmaan niin, että nöyryytetty, halveksittu tai väärin kohdeltu ihminen voi samaistaa maalliset tuskansa Jeesuksen ristiin, ristin kantamiseen. Arkikielessäkin puhutaan, että kullakin on oma ristinsä, oli se sitten mitä tahansa. Kristus vapautti meidät paitsi toisten ihmisten väärältä tuomiolta ja teoilta, mutta myös niiltä synneiltä, jotka kumpuavat omasta pahasta sisimmästämme.
Loppunäkymän tunnel-ma ennen ylösnouse-muskohtausta oli raken-nettu voimakkain valoin ja värein.
Surevien seuraajien hahmot erottuvat por-taille levitettyä punaista kangasta vasten.
Näytelmän voisi ulottaa vielä tämän ajan yhteiskunnallisiinkin ongelmiin. Sana-lehden mukaan Helsingin vastaavan näytelmän (Via Crucis) käsikirjoittaja, pastori Veli-Pekka Hänninen on kritisoinut vallanpitäjien turhantärkeyttä ja inhimillisyyden unohtamista byrokratiassa. Esitys kuvaa lehden mukaan aikamme viittä haavaa: kaiken mittaamista rahassa, tarkoituksettomuuden tunnetta, pelkoa, epäoikeudenmukaisuuteen turtumista ja kuoleman kieltämistä.
Surevien seuraajien hahmot erottuvat por-taille levitettyä punaista kangasta vasten.
Näytelmän voisi ulottaa vielä tämän ajan yhteiskunnallisiinkin ongelmiin. Sana-lehden mukaan Helsingin vastaavan näytelmän (Via Crucis) käsikirjoittaja, pastori Veli-Pekka Hänninen on kritisoinut vallanpitäjien turhantärkeyttä ja inhimillisyyden unohtamista byrokratiassa. Esitys kuvaa lehden mukaan aikamme viittä haavaa: kaiken mittaamista rahassa, tarkoituksettomuuden tunnetta, pelkoa, epäoikeudenmukaisuuteen turtumista ja kuoleman kieltämistä.
3.4.Näköyhteys Venäjälle
Alkuvuodesta 2016 Sallan ja Raja-Joosepin raja-asemille tuli Venäjältä kuin tyhjästä tuhatkunta turvapaikanhakijaa. Heitä tuli ensin polkupyörillä kuten Norjaan, sitten ikälopuilla autoilla. Tukikohtana oli Kantalahden kaupunki Vienanmeren rannalla. Romuautoista syntyi nimenomaan Raja-Jooseppiin näyttävä kokoelma. Niitä riitti myös Sallan Kelloselkään. Pian selvisi, että tulijat olivat ostaneet matkan ja saattajat joltain taholta, joka pyrki lyömään rahoiksi.
Kovasti mietittiin, mistä oikein oli kysymys. Valtiojohto otti yhteyttä Venäjälle, ja molempien maiden viranomaisetkin pitivät kokouksia. Julkisuudessa alkoi keskustelu siitä, oliko nyt kysymys hybridisodasta, sillä uhkaamisesta vai mistä. Vai oliko tarkoitus näyttää, että kyllä meiltä tarvittaessa väkeä riittää ! Kuten tiedetään, Venäjällä on pyrkimys lyödä kiilaa EU:n jäsenvaltioiden välille mm. pakotteiden vähentämiseksi. Tulijoina oli nimenomaan Venäjällä jo oleskelleita vierastyöläisiä, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin taloudellisten ongelmien takia. Puhuttiin peräti 36 maan kansalaisista.
Vähitellen alkoi saada kannatusta käsitys, että suuressa maassa ei kaikki olisikaan aivan johdon hanskassa. Parin kuukauden epätietoisuuden jälkeen kuultiin, että Putin oli vaatinut raja-alueesta vastaavaa Venäjän korkeinta turvallisuuselintä FSB:tä selvittämään asiaa. Jonkin ajan kuluttua tiedotettiin, että asian tiimoilta oli tehty useita pidätyksiä. Oli todettu, että liikkeellä oli ollut eräänlainen mafia, ehkäpä myös taskujensa täyttöä toivovat viranomaisetkin. Ilmeisesti suomalaiset viranomaiset olivat saaneet tällaisia tietoja pakolaisilta. Nämä kai sitten välitettiin eteenpäin naapurimaan johdolle.
Salla jäi tulijoiden määrässä heti alussa Raja-Joosepin varjoon. Tuli kuitenkin mieleen, että vuonna 2006 lahtelainen hiihtoporukkamme pääsi Sallan Ruuhitunturilta katselemaan Venäjän puolella siintäviä vanhan Sallan tuntureita (kuva). Kunta oli jaettu rauhanteossa kahtia. Yllä oleva pääotsikko lupaa siis aivan liikaa, mutta sopivalta aasinsillaltahan tämä kirjoitusta aloittaessani tuntui. Sinänsä tämä artikkeli sopii tähän rakoon, sillä se on jatkoa aikaisimmille talvisen Pallaksen muisteluille. Ja jos oikein syitä etsitään, niin vietetäänhän nyt maaliskuun puolessa välissä tuon matkan 10-vuotismuistoa.
Alkuvuodesta 2016 Sallan ja Raja-Joosepin raja-asemille tuli Venäjältä kuin tyhjästä tuhatkunta turvapaikanhakijaa. Heitä tuli ensin polkupyörillä kuten Norjaan, sitten ikälopuilla autoilla. Tukikohtana oli Kantalahden kaupunki Vienanmeren rannalla. Romuautoista syntyi nimenomaan Raja-Jooseppiin näyttävä kokoelma. Niitä riitti myös Sallan Kelloselkään. Pian selvisi, että tulijat olivat ostaneet matkan ja saattajat joltain taholta, joka pyrki lyömään rahoiksi.
Kovasti mietittiin, mistä oikein oli kysymys. Valtiojohto otti yhteyttä Venäjälle, ja molempien maiden viranomaisetkin pitivät kokouksia. Julkisuudessa alkoi keskustelu siitä, oliko nyt kysymys hybridisodasta, sillä uhkaamisesta vai mistä. Vai oliko tarkoitus näyttää, että kyllä meiltä tarvittaessa väkeä riittää ! Kuten tiedetään, Venäjällä on pyrkimys lyödä kiilaa EU:n jäsenvaltioiden välille mm. pakotteiden vähentämiseksi. Tulijoina oli nimenomaan Venäjällä jo oleskelleita vierastyöläisiä, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin taloudellisten ongelmien takia. Puhuttiin peräti 36 maan kansalaisista.
Vähitellen alkoi saada kannatusta käsitys, että suuressa maassa ei kaikki olisikaan aivan johdon hanskassa. Parin kuukauden epätietoisuuden jälkeen kuultiin, että Putin oli vaatinut raja-alueesta vastaavaa Venäjän korkeinta turvallisuuselintä FSB:tä selvittämään asiaa. Jonkin ajan kuluttua tiedotettiin, että asian tiimoilta oli tehty useita pidätyksiä. Oli todettu, että liikkeellä oli ollut eräänlainen mafia, ehkäpä myös taskujensa täyttöä toivovat viranomaisetkin. Ilmeisesti suomalaiset viranomaiset olivat saaneet tällaisia tietoja pakolaisilta. Nämä kai sitten välitettiin eteenpäin naapurimaan johdolle.
Salla jäi tulijoiden määrässä heti alussa Raja-Joosepin varjoon. Tuli kuitenkin mieleen, että vuonna 2006 lahtelainen hiihtoporukkamme pääsi Sallan Ruuhitunturilta katselemaan Venäjän puolella siintäviä vanhan Sallan tuntureita (kuva). Kunta oli jaettu rauhanteossa kahtia. Yllä oleva pääotsikko lupaa siis aivan liikaa, mutta sopivalta aasinsillaltahan tämä kirjoitusta aloittaessani tuntui. Sinänsä tämä artikkeli sopii tähän rakoon, sillä se on jatkoa aikaisimmille talvisen Pallaksen muisteluille. Ja jos oikein syitä etsitään, niin vietetäänhän nyt maaliskuun puolessa välissä tuon matkan 10-vuotismuistoa.
Maaliskuussa 2006 hiihtoporukkamme ajoi Sallaan kun Pallaksen keittiössä sattui tulipalo. Tulimme Sallatuntureille, jotka ovat joitakin kilometrejä kirkonkylästä etelään Kuusamoon johtavan tien varrella (9). Kyllä me Venäjällekin kirkonkylästä johtavan tien huomasimme, mutta sinnehän meillä ei ollut mitään asiaa. Varsinainen hiihtokeskus ja pujottelurinteet sijaitsevat tunturilla, jota silloin kutsuttiin Pie-neksi Pyhätunturiksi (1). Sen koillispuolella sijaitsee suurempi ns. Suuri Pyhätunturi, jolla on korkeutta 478 metriä. Nyttemmin näistä nimistä on virallisesti luovuttu, koska ne sekoitettaisiin helposti Pelkosenniemen Pyhätunturiin. Niinpä nykyään molempia nimitetään yhdessä Salla-tuntureiksi. Samaan ryhmään kuuluu sitten mui-takin, mm. jo aikaisemmin mainittu Ruuhitun-turi.
Tekstissä sulkeissa olevat numerot viittaavat oheiseen karttaan. Heti pujottelurinteeseen tieltä pyrittäessä näkyy Hotelli Revontuli (2). Se pyrkii ulkomuodollaan näyttämään revon-tulen lainehtivilta muodoilta, joita iltaisin voidaan vielä tehostaa värivaloin. Heti sen takana on tunturin laskettelurinne.
Meidän ruokailumme järjestettiin hotellissa, osa asui siellä, osa upeissa höylähirsiraken-nuksissa, mm. meidän kolmen hengen ryhmämme. Siellä oli tupa, keittiö, makuuhuone ja parvi. Lisäksi oli oma sauna, suihku ja kaksi WC:tä. Takkaan ehdittiin laittaa tuli vain kerran, niin kiireisiä oltiin. Tuvan olohuoneesta oli upea näkymä mäntymetsään, jonka puiden välistä tunturi pilkotti. Päärakennuksessa kävimme myös pari kertaa tanssimassa. Pienen matkan päässä oli urheilutalo, jossa voi harrastaa sisälajeja.
Ensimmäisinä päivinä hiihtelimme kovassa pakkasessa ensin viiden kilometrin kuntolatua, sitten ns. Pikku-Pyhätunturin ympäri (3). Sinne huipulle laskettelumäkien alkuun meistä ei kukaan tiettävästi uskaltautunut. Tunturin voi kiertää kummin päin tahansa. Me teimme sen vastapäivään, jolloin alkumatka sujui mukavasti pikkuhiljaa ylemmäksi nousten. Lopussa oli kova ja vaativa lasku, jossa piti välillä jarrutella. Päinvastoin kierrettäessä alussa on vastaavasti rankka nousu. Matkaa tuli kymmenkunta kilometriä. Paikoin saatoimme katsella ylöspäin, miten laskettelijat tulivat alas.
Meidän ruokailumme järjestettiin hotellissa, osa asui siellä, osa upeissa höylähirsiraken-nuksissa, mm. meidän kolmen hengen ryhmämme. Siellä oli tupa, keittiö, makuuhuone ja parvi. Lisäksi oli oma sauna, suihku ja kaksi WC:tä. Takkaan ehdittiin laittaa tuli vain kerran, niin kiireisiä oltiin. Tuvan olohuoneesta oli upea näkymä mäntymetsään, jonka puiden välistä tunturi pilkotti. Päärakennuksessa kävimme myös pari kertaa tanssimassa. Pienen matkan päässä oli urheilutalo, jossa voi harrastaa sisälajeja.
Ensimmäisinä päivinä hiihtelimme kovassa pakkasessa ensin viiden kilometrin kuntolatua, sitten ns. Pikku-Pyhätunturin ympäri (3). Sinne huipulle laskettelumäkien alkuun meistä ei kukaan tiettävästi uskaltautunut. Tunturin voi kiertää kummin päin tahansa. Me teimme sen vastapäivään, jolloin alkumatka sujui mukavasti pikkuhiljaa ylemmäksi nousten. Lopussa oli kova ja vaativa lasku, jossa piti välillä jarrutella. Päinvastoin kierrettäessä alussa on vastaavasti rankka nousu. Matkaa tuli kymmenkunta kilometriä. Paikoin saatoimme katsella ylöspäin, miten laskettelijat tulivat alas.
Reitiltä näimme myös hieman koilliseen ole-van Ison Pyhätunturin, kuten keskimmäinen gallerian kuvistakin osoittaa.
Kovaan pakkaseen (-25 astetta) varustautu-neen hiihtäjän kuva on edellä mainittujen kahden ladun sekä Kaunisharjun reitin (4) risteyskohdasta. Viimeksi mainittu suuntautui etelään, reitti oli helppo. Se oli vaihtelevaa tunturi- ja harjureittiä pituudeltaan noin 12 kilometriä. Matkalla oli hirsistä rakennettu Kaunisharjun laavu (5)
Suurimman vaikutuksen teki Ruuhitunturi, jonka pitkää loivaa rinnettä oli mukava hiihdellä eteenpäin (n. 16 km).
Kovaan pakkaseen (-25 astetta) varustautu-neen hiihtäjän kuva on edellä mainittujen kahden ladun sekä Kaunisharjun reitin (4) risteyskohdasta. Viimeksi mainittu suuntautui etelään, reitti oli helppo. Se oli vaihtelevaa tunturi- ja harjureittiä pituudeltaan noin 12 kilometriä. Matkalla oli hirsistä rakennettu Kaunisharjun laavu (5)
Suurimman vaikutuksen teki Ruuhitunturi, jonka pitkää loivaa rinnettä oli mukava hiihdellä eteenpäin (n. 16 km).
Ensimmäiset neljä kilometriä sujuteltiin jängäl-lä, josta vähitellen noustiin Hangasjärveltä ja sen laavulta (6) eteenpäin. Hangasjärven laa-vun ja Sallatunturien välisessä maastossa on Ämmin lähde, joka kuplii kautta vuoden. Ylös-päin noustessa pääsimme eräänlaiseen satu-metsään, sillä joka ainoa puu oli tykkilumen peittämä. Pitkään näkyi vain valkoista lunta ja haamunkaltaisia puita. Ennen lakea eräänlai-sessa latujen risteyspaikassa oli kahvila (7), josta lähti alaspäin viettävä latu. Se kiersi tunturin etelä- ja itäpuolta Hangasjärvelle.
Ruuhitunturin laella oli pienehkö näkötorni (8), josta otin tämän tarinan alussa olevan ensim-mäisen kuvan Venäjän-näkymästä. Tämä kuva on tornin juurelta Suomen puolelle. Taustalla on entinen ns. Suuri Pyhätunturi.
Ylöspäin meno Ruuhitunturille tapahtui aika jouhevasti, mutta vielä jouhevammin tultiin alas. Löysimme ladun, joka tarjosi pitkät liut aina tunturin juurelle asti, neljä kilometriä tultiin aika haipakkaa. Onneksi välillä oli pari kolme tasaisempaa kohtaa, jossa saatiin auraamalla vauhtia vähän vähemmäksi. Vähän pelkäsimme, että joku hitaampi voi olla edessämme, tai sitten joku mömmeltäjä kiipeilee vastaan ylöspäin. Mitään todellista vaaranpaikkaa ei kuitenkaan eteen tullut.
Ylöspäin meno Ruuhitunturille tapahtui aika jouhevasti, mutta vielä jouhevammin tultiin alas. Löysimme ladun, joka tarjosi pitkät liut aina tunturin juurelle asti, neljä kilometriä tultiin aika haipakkaa. Onneksi välillä oli pari kolme tasaisempaa kohtaa, jossa saatiin auraamalla vauhtia vähän vähemmäksi. Vähän pelkäsimme, että joku hitaampi voi olla edessämme, tai sitten joku mömmeltäjä kiipeilee vastaan ylöspäin. Mitään todellista vaaranpaikkaa ei kuitenkaan eteen tullut.
3.3. Talvisia muistoja Pallastuntureilta
Omien kokemusteni mukaan hiihtokelit loppuvat Lahdessa viikon tai parin kuluttua Salpausselän kisoista. Joskus harvoin kelejä on riittänyt maaliskuun lopulle, jopa huhtikuun puolelle, mutta silloin tuulten pudottamat neulaset jo kiusaavat. Kadut voivat kyllä olla kuivat, mutta vähän ylempänä harjulla on vielä lunta. Kerran lähdin aamulla huhtikuiselle hiihtolenkille, mutta neulasten takia se jäi lyhyeksi. Täydensin sitä välittömästi pienellä pyörälenkillä.
Hiihtokelien loppuminen siirtää monien ajatukset Lappiin. Vuosikausien ajan lähdimme mekin maaliskuun ensimmäisellä tai toisella viikolla Savikon Eijan porukoissa Muonion Pallakselle. Matkat onnistuivat järjestään mainiosti, joten muistot niistä lämmittävät vieläkin. Eija nimettiin jonakin vuonna Lahden positiivisimmaksi henkilöksi, eikä suotta. Kun matkat ovat monestakin syystä jo loppuneet, on muistelujen aika.
Tavallisesti puhutaan Pallaksesta, vaikka samalla alueella on useita pienehköjä tuntureita eli keroja, korkeimpana 809 metriä korkea Taivaskero (numero 2 oheisessa kartakkeessa). Se on tullut tunnetuksi mm. siitä, että sen laella sytytettiin olympiatuli heinäkuussa 1952. Kreikasta tulleeseen tuleen se yhdistettiin Torniossa, josta se kuljetettiin etapeittain Helsinkiin.
Omien kokemusteni mukaan hiihtokelit loppuvat Lahdessa viikon tai parin kuluttua Salpausselän kisoista. Joskus harvoin kelejä on riittänyt maaliskuun lopulle, jopa huhtikuun puolelle, mutta silloin tuulten pudottamat neulaset jo kiusaavat. Kadut voivat kyllä olla kuivat, mutta vähän ylempänä harjulla on vielä lunta. Kerran lähdin aamulla huhtikuiselle hiihtolenkille, mutta neulasten takia se jäi lyhyeksi. Täydensin sitä välittömästi pienellä pyörälenkillä.
Hiihtokelien loppuminen siirtää monien ajatukset Lappiin. Vuosikausien ajan lähdimme mekin maaliskuun ensimmäisellä tai toisella viikolla Savikon Eijan porukoissa Muonion Pallakselle. Matkat onnistuivat järjestään mainiosti, joten muistot niistä lämmittävät vieläkin. Eija nimettiin jonakin vuonna Lahden positiivisimmaksi henkilöksi, eikä suotta. Kun matkat ovat monestakin syystä jo loppuneet, on muistelujen aika.
Tavallisesti puhutaan Pallaksesta, vaikka samalla alueella on useita pienehköjä tuntureita eli keroja, korkeimpana 809 metriä korkea Taivaskero (numero 2 oheisessa kartakkeessa). Se on tullut tunnetuksi mm. siitä, että sen laella sytytettiin olympiatuli heinäkuussa 1952. Kreikasta tulleeseen tuleen se yhdistettiin Torniossa, josta se kuljetettiin etapeittain Helsinkiin.
Pallastunturit ovat Enontekiöltä läheltä Hettaa lähtevän tunturiketjun eteläisin osa. Ounastunturilta pohjoisesta kulkee Pallakselle vaellusreitti, joka on kesäisin hyvin suosittu. Jo ennen sotia perustettu Pallas-Ounastunturin kansallispuisto on vuodesta 2005 lähtien kuulunut vielä isompaan kokonaisuuteen, eli Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Metsähallituksen luontokeskus sijaitsee samassa pihapiirissä Pallaksen hotellin kanssa.
Paikallisten hienojen maisemien ja talviurheilumahdollisuuksien löytä-jänä pidetään Suomen Naisten lii-kuntaliittoa, jonka aloitteesta val-mistui upea funkistyylinen hotelli vuonna 1938. Saksalaiset räjäyt-tivät sen 1944 vetäytyessään Suo-mesta kohti Norjaa.
Nykyisen hotellin vanhin, eli hirsinen osa rakennettiin 1948 hieman alemmaksi kuin entinen kivirakennus. Samalla aloitettiin latuverkoston kehittäminen. Ensim-mäinen hiihtohissi tuli vuonna 1953 Palkaskerolle. Jossain vaiheessa siitä luovuttiin. Muut kaksi Lauku-kerolla ovat uudempia. Hiihtohisseistä huolimatta alue on leimallisesti hiihtäjien hallussa. Pienehkössä hotellissa järjestetään kyllä sesonkiaikoina iltatansseja, mutta sieltä puuttuvat Lapin matkailukeskuksissa muuten yleiset hulapaloot. Vuonna 2006 hotellin toimintaan tuli katkos, kun keittiössä syttyi tulipalo
Hotelli Pallas kuuluu nykyään Lapland Hotels-ketjuun, jonka pääomistajana on varsinaisen aikaisemman leipätyönsä jo aikoja sitten jättänyt lääkäri Pertti Yliniemi. Yliniemen isä perusti aikanaan viitisenkymmentä vuotta sitten Olokselle hotellin ja hiihtokeskuksen. Olos tunnetaan mm. siitä, että pohjoismaiset ja muutkin hiihtohuiput käyvät siellä loppusyksystä talven ensimmäiset kilpailunsa. Se on Pallakselta suoraan länteen, muutaman kilometrin päässä Muonion kirkonkylästä.
Gallerian viimeinen kuva on hotellihuoneen ikkunasta, jonka alta on lingottu tien tapainen auki.
Nykyisen hotellin vanhin, eli hirsinen osa rakennettiin 1948 hieman alemmaksi kuin entinen kivirakennus. Samalla aloitettiin latuverkoston kehittäminen. Ensim-mäinen hiihtohissi tuli vuonna 1953 Palkaskerolle. Jossain vaiheessa siitä luovuttiin. Muut kaksi Lauku-kerolla ovat uudempia. Hiihtohisseistä huolimatta alue on leimallisesti hiihtäjien hallussa. Pienehkössä hotellissa järjestetään kyllä sesonkiaikoina iltatansseja, mutta sieltä puuttuvat Lapin matkailukeskuksissa muuten yleiset hulapaloot. Vuonna 2006 hotellin toimintaan tuli katkos, kun keittiössä syttyi tulipalo
Hotelli Pallas kuuluu nykyään Lapland Hotels-ketjuun, jonka pääomistajana on varsinaisen aikaisemman leipätyönsä jo aikoja sitten jättänyt lääkäri Pertti Yliniemi. Yliniemen isä perusti aikanaan viitisenkymmentä vuotta sitten Olokselle hotellin ja hiihtokeskuksen. Olos tunnetaan mm. siitä, että pohjoismaiset ja muutkin hiihtohuiput käyvät siellä loppusyksystä talven ensimmäiset kilpailunsa. Se on Pallakselta suoraan länteen, muutaman kilometrin päässä Muonion kirkonkylästä.
Gallerian viimeinen kuva on hotellihuoneen ikkunasta, jonka alta on lingottu tien tapainen auki.
Nykyään konserniin kuuluu mm. yhdeksän hotellia, safariyrityksiä ja Muoniossa Volkswagenin testirata. Konsernin tavoitteena on ollut laajentaa Pallaksen hotellia kuusi kertaa suuremmaksi. Hanketta vastustamaan perustettiin kansanliike. Kun hotelli sijaitsee kansallispuistossa, tarvittaisiin sitä varten lakimuutos. Minulla ei ole tietoa sen viimeaikaisista vaiheista. Muonion kunnalle majoituskapasiteetin kasvu olisi tietysti taloudelli-sesti merkittävää, joten ainakin siellä ollaan valmiita kaavoituksen muuttamiseen.
Pallaksen hotellilta (1) lähtee latuja eri suuntiin. Varmaan eniten käytetty on se, joka alkaa pitkällä kilometrin loivalla laskulla suoraan kohti länttä. Laskun jälkeen on mahdollis-ta jatkaa oikealle viiden tai kymmenen kilometrin lenkille. Suoraan eteenpäin päästään Mäntyrovan majalle(3), ja sen kohdalta joko Jerismajalle (4) tai Torassieppiin (5), jonne molempiin on hotellilta matkaa noin 16 kilometriä, edes-takaisin 32 kilometriä. Jotkut hiihtäjät jatkavat länteen suoraan Olokselle, jonne matkaa tulee vielä kymmenkunta kilometriä enemmän.
Kerran viikossa tehtiin aina Muonioon ostos- ja tutustu-mismatka niin, että hotellilta tulivat bussiin ensin jalkaisin liikkuvat ja palautumispäivää viettävät. Sen jälkeen poi-mittiin hiihtäjiä Jerismajalta, Torassiepistä tai Olokselta. Paluukuljetus tuli suoraan hotellille. Joskus ajettiin suoraan taitelija Veli Koljosen ateljeelle Särkijärvelle hänen töitään katselemaan. Ateljeerakennus on osittain kolmikerroksinen kelopuulinna. Koljonen on tavallaan perinyt Reidar Säres-töniemen asemaa lappilaisena muotitaiteilijana.
Mäntyrovan kautta kulkevan ladun lisäksi hiihdettiin Jerismajalle välillä raskaampaa reittiä eli ohi Pallaskeron ja Mustavaaran (9), lopulta Sammaltunturin (10) yli. Matkan lopulla oli erittäin jyrkkä lasku, jossa piti välillä pitkäänkin aurata. Suoraan pohjoiseen päästiin ensin Nammalakurun majalle (6), sieltä Montellin majalle (7) ja lopulta Vuontis-pirtille (8), joka sijaitsee Vuontisjärven rannalla. Matkaa tälle raskaalle reitille tuli 20 kilometriä. Kaikki nämä reitit tuli kokeiltua.
Kerran viikossa tehtiin aina Muonioon ostos- ja tutustu-mismatka niin, että hotellilta tulivat bussiin ensin jalkaisin liikkuvat ja palautumispäivää viettävät. Sen jälkeen poi-mittiin hiihtäjiä Jerismajalta, Torassiepistä tai Olokselta. Paluukuljetus tuli suoraan hotellille. Joskus ajettiin suoraan taitelija Veli Koljosen ateljeelle Särkijärvelle hänen töitään katselemaan. Ateljeerakennus on osittain kolmikerroksinen kelopuulinna. Koljonen on tavallaan perinyt Reidar Säres-töniemen asemaa lappilaisena muotitaiteilijana.
Mäntyrovan kautta kulkevan ladun lisäksi hiihdettiin Jerismajalle välillä raskaampaa reittiä eli ohi Pallaskeron ja Mustavaaran (9), lopulta Sammaltunturin (10) yli. Matkan lopulla oli erittäin jyrkkä lasku, jossa piti välillä pitkäänkin aurata. Suoraan pohjoiseen päästiin ensin Nammalakurun majalle (6), sieltä Montellin majalle (7) ja lopulta Vuontis-pirtille (8), joka sijaitsee Vuontisjärven rannalla. Matkaa tälle raskaalle reitille tuli 20 kilometriä. Kaikki nämä reitit tuli kokeiltua.
Minun ehkä rankin hiihtomatkani kulki kerran Vuontispirtiltä Pallakselle, eli edelliseen nähden päinvastaiseen suuntaan. Heti alussa 4-5 kilometrin nousu Montellin majalle oli rankka, ja minä lähes 70-kymppinen ja kookkaanpuoleinen valuin koko ajan letkassa taaemmaksi. Loppu-matkalla en sentään katkennut, kun pieni neljän hengen seurueemme valitsi helpomman reitin jänkiä pitkin. Kovakuntoisimmat kulkivat kuvassa olevalta Nammalakurulta Pallak-selle yli tunturien. Rajoituksistani huolimatta olen aina rakastanut hiihtämistä, mikäpä sen parempaa liikuntaa olisikaan.
Oma lukunsa olivat sitten Eijan johtamat sik-sak –nousut tunturien kuvetta pitkin ylös. Vuonna 2000 mentiin Laukukeron (11) rinnettä ylös, lähtö oli hiihtohissin asemalta. Tunturin kuvetta noustiin pehmeässä lumessa hankea pitkin viis-toon. Ensimmäiset avasivat latua umpihankeen, minä ja muut ei niin kenialaistyyppiset kuntoili-jat olimme viimeisinä. Omalta kohdaltani kyllä edellä kulkijain tekemä latu paikoin upposi allani. Pääsin kyllä joukon jatkona ylös tunturin huipulle, mutta kova tuuli oli siellä kylmettää minut. Minulla oli mukana ohut lisäanorakki, jossa oli pelkkä kangas, ei vuoria. Kokemukses-ta tiesin, että se kuitenkin auttaa muun vaatetuksen lisänä. Mutta miten sen saisi päälle, kun tuuli uhkasi riistää sen käsistäni suoraan laaksoon? Pidin toisesta hihasta kiinni ja vaate liehui vaakasuorassa kuin mikäkin lippu. Lopulta sain sen päälleni kahden kaverin auttamana.
Tunturin toisella puolella laskimme alaspäin taas sik-sakkia, meillähän oli tavalliset hiihtosukset. Mutta siellä tuuli kuljetti ohutta lunta pitkin hankea niin, että sen kohokohtia ei näkynyt. Niinpä seurasi hauska näytelmä: minne vain katsoi, aina siellä joku oli juuri kupsahtamassa. Lopulta kaikki pääsivät onnellisesti alas kokoontumispaikalle, josta jatkettiin vähän helpompaa reittiä hotellille.
Toisen kerran menimme samalla tavalla tunturiin seuraavana vuonna, monet kyllä vielä senkin jälkeen seuraavina vuosina. Minulle kuitenkin kaksi reissua riitti. Tällä toisella matkalla mentiin hotellilta oikealle Palkiskerolle (12). Sieltä näkyi aivan upeasti Raattaman kylä tunturijonon itäpuolelta.
Tunturin toisella puolella laskimme alaspäin taas sik-sakkia, meillähän oli tavalliset hiihtosukset. Mutta siellä tuuli kuljetti ohutta lunta pitkin hankea niin, että sen kohokohtia ei näkynyt. Niinpä seurasi hauska näytelmä: minne vain katsoi, aina siellä joku oli juuri kupsahtamassa. Lopulta kaikki pääsivät onnellisesti alas kokoontumispaikalle, josta jatkettiin vähän helpompaa reittiä hotellille.
Toisen kerran menimme samalla tavalla tunturiin seuraavana vuonna, monet kyllä vielä senkin jälkeen seuraavina vuosina. Minulle kuitenkin kaksi reissua riitti. Tällä toisella matkalla mentiin hotellilta oikealle Palkiskerolle (12). Sieltä näkyi aivan upeasti Raattaman kylä tunturijonon itäpuolelta.
3.2. Finlandia-hiihto elää ja kukoistaa
Finlandia-hiihtoja alettiin järjestää Hämeenlinnasta Lahteen vuonna 1974. Lähtö tapahtui Katumajärveltä, ja reitti kulki pääasiassa peltoaukeiden ja useiden pikkujärvien kautta Salpausselälle. Kun lumi- ja jääolot olivat joinakin vuosina vaikeita, jouduttiin 1990-luvulla viidesti hiihtämään vain Lahdessa ja Hollolassa. Vuodesta 2001 tämä järjestely jäi pysyväksi. Samalla alkuperäinen 75 kilometriä supistettiin runsaaseen 50 kilomet-riin. Tänä vuonna pisimmäksi matkaksi tuli 42 kilometriä, sillä Hollolan pelloille ei saatu riittävästi pysyvää lunta. Nyt kisailtiin jo 43. kerran.
Pitemmät matkat keräsivät molempina päivinä runsaasti osanottajia, 32 kilometrin ja 20 kilometrin matkat tuntuvasti vähemmän. Kilpailijat lähetettiin tuhannen hiihtäjien erissä, viisitoista minuuttia taisi olla väliä. Varsinaiset kilpahiihtäjät pääsivät lähtemään ensimmäisessä erässä ensimmäisinä. Numerojärjestykseen vaikuttivat myös aikaisemmat suoritukset. Kun ensimmäisen erän jälkeen lähdimme hiihtostadionilta, tuli puolen kilometrin päässä vielä ainakin yksi hiihtäjä rinnassaan numero, joka oli yli 5000:n.
Kuvassa on lauantain (27.2.) ensimmäinen tuhannen hiihtäjän erä odottelemassa lähtölupaa
Finlandia-hiihtoja alettiin järjestää Hämeenlinnasta Lahteen vuonna 1974. Lähtö tapahtui Katumajärveltä, ja reitti kulki pääasiassa peltoaukeiden ja useiden pikkujärvien kautta Salpausselälle. Kun lumi- ja jääolot olivat joinakin vuosina vaikeita, jouduttiin 1990-luvulla viidesti hiihtämään vain Lahdessa ja Hollolassa. Vuodesta 2001 tämä järjestely jäi pysyväksi. Samalla alkuperäinen 75 kilometriä supistettiin runsaaseen 50 kilomet-riin. Tänä vuonna pisimmäksi matkaksi tuli 42 kilometriä, sillä Hollolan pelloille ei saatu riittävästi pysyvää lunta. Nyt kisailtiin jo 43. kerran.
Pitemmät matkat keräsivät molempina päivinä runsaasti osanottajia, 32 kilometrin ja 20 kilometrin matkat tuntuvasti vähemmän. Kilpailijat lähetettiin tuhannen hiihtäjien erissä, viisitoista minuuttia taisi olla väliä. Varsinaiset kilpahiihtäjät pääsivät lähtemään ensimmäisessä erässä ensimmäisinä. Numerojärjestykseen vaikuttivat myös aikaisemmat suoritukset. Kun ensimmäisen erän jälkeen lähdimme hiihtostadionilta, tuli puolen kilometrin päässä vielä ainakin yksi hiihtäjä rinnassaan numero, joka oli yli 5000:n.
Kuvassa on lauantain (27.2.) ensimmäinen tuhannen hiihtäjän erä odottelemassa lähtölupaa
Osanottajamäärät kasvoivat alkuvuosina tasaisesti, ja vuonna 1982 päästiin ensimmäisen kerran yli 10.000 hiihtäjään. Kaksi vuotta myöhemmin osanottajia oli yli 13.000. Tällöin päästiin Guinnesin ennätysten kirjaan maailman suurimpana massahiihtotapahtumana. Alun perin hiihdettiin vain perinteistä, välillä kokeiltiin myös vapaata, joka jäi perinteisen rinnalle lopullisesti vuodesta 2007. Hiihtäjien määrässä ei enää ole päästy 1980-luvun lukumääriin, vaan ne ovat vähitellen painuneet alle 5000:n. Osansa osanottajien määrän vähenemiseen on ollut sääoloilla, esimerkiksi tänä vuonna monet viivyttelivät ilmoittautumistaan, kun eivät tienneet hiihde-täänkö enää. Voi olla myös niin, että autoistuvassa Suomessa ei nykypolvi enää tunne viehtymystä rajojensa kokeiluun samalla tapaa kuin ennen. Onneksi parin edellisen viikon lumisateet pelastivat hiihdon. Finlandia-hiihto kuuluu Worldloppet- sarjaan Ruotsin Vaasa- hiihdon ja useiden Euroopan kilpailujen tapaan.
Lähtölaukaus on kajahtanut. Jos-sain siellä etupäässä ovat niin Riitta-Liisa Roponen kuin Mikko Koutaniemikin. Valotaulussa näkyy hiihtäjien joukko hieman eri näkökulmasta.
Lauantai 27.2. oli perinteisen päi-vä. Kukaan miehistä ei päässyt irti-ottoon, joten maaliviivalle saavuttiin tiukasti taistellen. Tämän vuoden voiton vei miesten sarjassa Sami Jauhojärven valmentama Mikko Koutaniemi. Puolen sekunnin sisään ehtivät maaliin myös Niko Koskela, Aleksei Dvoskin ja Juho Mikkonen, tässä järjestyksessä. Moneen kertaan voittanut Kari Varis oli kuudes ja tunnettu aktiivi Ville Nousiainen kahdeksas.
Riitta-Liisa Roponen voitti odotetusti naisten sarjan, mutta Maija Hakala jäi vain 3,9 sekuntia. Seuraavana oli Salpausselällä ennestään tuttu Anni Kainulainen. Mainittakoon, että kaikkien tuntema Jari Isometsä on edelleen hyvässä kunnossa, hän tuli sijalle 28. kymmenisen minuuttia Koutaniemelle jääneenä. Hän voitti Riitta-Liisa Roposta ajassa puolisen minuuttia. Roponen olisi ollut miesten sarjassa sijalla 31.
Sunnuntaina 28.2. hiihdettiin vapaata. Lauantaina kompuroinut Kari Varis otti omansa, nyt jo kymme-nennen kerran. Riitta-Liisa Roponen oli tällä kertaa naisten sarjassa ylivoimainen, naisten paras vapaan taitaja kun on jo vuosia Suomessa ollut. Aika paljon puhuu se, että tulosluettelon mukaan Roposen sijoitus miesten sarjassa olisi ollut 12. Kaksi miestä oli lisäksi samalla sekuntiluvulla ja kolmaskin vielä aivan lähellä. Jos kymmenyksiä ei lasketa olisi hän siis ollut 10 ensimmäisen joukossa !
Kaikkiaan osanottajia oli yli 4000. Jostain syystä järjestäjät eivät ole lopullista määrää ilmoittaneet julki-suuteen, ainakaan sitä ei lehtien palstoilla ole ollut. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti kiitettävästi lauantain kilpailusta komean kuvakavalkaadin kanssa, mutta sunnuntaina lienee puhti kadonnut, kun selostusta sai etsiä kauan. Uutinen oli vaatimaton, jotkut paikalliset ottelutkin olivat nyt paljon tärkeämpiä.
Gallerian kuvista vasemalla ensimmäisen lähtöerän hiihtäjät kiirehtivät Suurhallin varusteiden luovutuksesta stadionille. Latu kulki aivan läheltä Messilän laskettelukeskusta, mutta kukaan ei ehtinyt käydä siiihen tutustumassa. Myös Tapanilassa oli tankkauspiste, ja tärkeä se olikin. Muutama päivä myöhemmin kuhina oli siellä jo tauonnut, ja paikat oli saatu siistittyä. Lahden kaupungin urheilutoimi oli kiitettäväti ehtinyt laittamaan ladut luistelijain jäljiltä hyvään kuntoon. Paras osa koko talvesta oli alkanut, ladut eivät olisi voineet olla enää paremmassa kunnossa.
Lauantai 27.2. oli perinteisen päi-vä. Kukaan miehistä ei päässyt irti-ottoon, joten maaliviivalle saavuttiin tiukasti taistellen. Tämän vuoden voiton vei miesten sarjassa Sami Jauhojärven valmentama Mikko Koutaniemi. Puolen sekunnin sisään ehtivät maaliin myös Niko Koskela, Aleksei Dvoskin ja Juho Mikkonen, tässä järjestyksessä. Moneen kertaan voittanut Kari Varis oli kuudes ja tunnettu aktiivi Ville Nousiainen kahdeksas.
Riitta-Liisa Roponen voitti odotetusti naisten sarjan, mutta Maija Hakala jäi vain 3,9 sekuntia. Seuraavana oli Salpausselällä ennestään tuttu Anni Kainulainen. Mainittakoon, että kaikkien tuntema Jari Isometsä on edelleen hyvässä kunnossa, hän tuli sijalle 28. kymmenisen minuuttia Koutaniemelle jääneenä. Hän voitti Riitta-Liisa Roposta ajassa puolisen minuuttia. Roponen olisi ollut miesten sarjassa sijalla 31.
Sunnuntaina 28.2. hiihdettiin vapaata. Lauantaina kompuroinut Kari Varis otti omansa, nyt jo kymme-nennen kerran. Riitta-Liisa Roponen oli tällä kertaa naisten sarjassa ylivoimainen, naisten paras vapaan taitaja kun on jo vuosia Suomessa ollut. Aika paljon puhuu se, että tulosluettelon mukaan Roposen sijoitus miesten sarjassa olisi ollut 12. Kaksi miestä oli lisäksi samalla sekuntiluvulla ja kolmaskin vielä aivan lähellä. Jos kymmenyksiä ei lasketa olisi hän siis ollut 10 ensimmäisen joukossa !
Kaikkiaan osanottajia oli yli 4000. Jostain syystä järjestäjät eivät ole lopullista määrää ilmoittaneet julki-suuteen, ainakaan sitä ei lehtien palstoilla ole ollut. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti kiitettävästi lauantain kilpailusta komean kuvakavalkaadin kanssa, mutta sunnuntaina lienee puhti kadonnut, kun selostusta sai etsiä kauan. Uutinen oli vaatimaton, jotkut paikalliset ottelutkin olivat nyt paljon tärkeämpiä.
Gallerian kuvista vasemalla ensimmäisen lähtöerän hiihtäjät kiirehtivät Suurhallin varusteiden luovutuksesta stadionille. Latu kulki aivan läheltä Messilän laskettelukeskusta, mutta kukaan ei ehtinyt käydä siiihen tutustumassa. Myös Tapanilassa oli tankkauspiste, ja tärkeä se olikin. Muutama päivä myöhemmin kuhina oli siellä jo tauonnut, ja paikat oli saatu siistittyä. Lahden kaupungin urheilutoimi oli kiitettäväti ehtinyt laittamaan ladut luistelijain jäljiltä hyvään kuntoon. Paras osa koko talvesta oli alkanut, ladut eivät olisi voineet olla enää paremmassa kunnossa.
Monenmoista tarinaa on Finlandia-hiihdon tapahtumista vuosien mittaan kertynyt. Joskus nuoret miehet kerskuivat sillä, että olivat kisaan osallistuessaan ensimmäistä kertaa suksilla sinä talvena. Siis suoraan kylmiltään !
Nyt jo yli 90-vuotias Siiri Rantanen voitti naisten hiihdon moneen kertaan ja näytti samalla kantapäitään suurimmalle osalle miesten puolen kuntohiihtäjiä. Minulla oli aikoinaan työtovereina kaksi kelpo kuntoi-lijaa, jotka osallistuivat erilaisiin tapahtu-miin, Lassen hölkkään ja taisi siinä joku ma-ratonikin mennä. Finlandia-hiihtojen alkaessa toinen oli nelikymppinen, ja toinen kymmen-kunta vuotta nuorempi. Joka ainoa kerta he suunnittelivat, että nyt tänä vuonna kyllä Siiri voitetaan! Meni kuitenkin toistakym-mentä vuotta ennen kuin tämä tapahtui. Siiri oli tällöin jo pitkälti yli 60-vuotias. Lukemattomat lahtelaiset miehet ovat Salpausselän laduilla hiihdellessään läpi vuosikymmenten tottuneet siihen, että ”siinä se Siiri nyt menee ohi, eikä yhtään odota”.
Nyt jo yli 90-vuotias Siiri Rantanen voitti naisten hiihdon moneen kertaan ja näytti samalla kantapäitään suurimmalle osalle miesten puolen kuntohiihtäjiä. Minulla oli aikoinaan työtovereina kaksi kelpo kuntoi-lijaa, jotka osallistuivat erilaisiin tapahtu-miin, Lassen hölkkään ja taisi siinä joku ma-ratonikin mennä. Finlandia-hiihtojen alkaessa toinen oli nelikymppinen, ja toinen kymmen-kunta vuotta nuorempi. Joka ainoa kerta he suunnittelivat, että nyt tänä vuonna kyllä Siiri voitetaan! Meni kuitenkin toistakym-mentä vuotta ennen kuin tämä tapahtui. Siiri oli tällöin jo pitkälti yli 60-vuotias. Lukemattomat lahtelaiset miehet ovat Salpausselän laduilla hiihdellessään läpi vuosikymmenten tottuneet siihen, että ”siinä se Siiri nyt menee ohi, eikä yhtään odota”.
Joskus Finlandia-hiihdon alkuaikoina minuakin vähän pakotteli lähteä mukaan, mutta järki voitti kun en ole suksille syntynyt. Kovimmaksi suoritukseksi jäi Laurin hiihto Janakkalassa joskus kolmikymppisenä. Matka oli 60 kilometriä. Rasitus tuli kyllä vieläkin suuremmaksi, sillä hienoinen vesisade liukastutti ladun niin, että puusuksiin en saanut kunnon pitoa. Samoilla suksilla osallistuin kevättalvella 1970 järjestetylle Hollolan kirkolle suuntautuneelle hiih-toretkelle. Reitti kulki suunnilleen samoilla paikoin kuin nyt perinteellisen kilpailu lauantaina.
Sinänsä Salpausselän maastot tulivat parin kol-men vuosikymmenen aikana tutuiksi, niin Messilät, Tiirismaat kuin Hälvälät ja Salpakankaatkin. Yleensä lähdin joko Mukkulasta tai sitten Tapanilasta, pisim-millään matkat olivat yleensä 20 kilometrin luokkaa.
Lahden torille on saatu uusi kiintopiste, laskuri josta nähdään miten paljon on aikaa tulevien MM-kisojen alkuun. Melkein vuoden päivät näkyi olevan kuvanottohetkellä jäljellä !
Sinänsä Salpausselän maastot tulivat parin kol-men vuosikymmenen aikana tutuiksi, niin Messilät, Tiirismaat kuin Hälvälät ja Salpakankaatkin. Yleensä lähdin joko Mukkulasta tai sitten Tapanilasta, pisim-millään matkat olivat yleensä 20 kilometrin luokkaa.
Lahden torille on saatu uusi kiintopiste, laskuri josta nähdään miten paljon on aikaa tulevien MM-kisojen alkuun. Melkein vuoden päivät näkyi olevan kuvanottohetkellä jäljellä !
3.1.Päästiinhän sitä ladulle !
Kulunut talvi on ollut erikoinen. Vai voiko näitä ilmastonmuutosajan talvia enää erikoisiksi sanoa. Vielä tammikuun alussa lunta oli tuskin nimeksikään. Sen verran oli kyllä pakkasia, että loppiaisen aikoihin saatiin Kisapuistoon muutamaksi päiväksi jonkinlainen luistelukenttä. Sen jälkeen alkoi kolmisen viikkoa kestänyt kova pakkaskausi, joka vaihtui helmikuussa suunnilleen samanpituiseen leutoon aikaan. Nyt satoi vettä ja räntää niin, että vähätkin lumet sulivat. Onneksi helmikuun loppua kohti mentäessä talvi alkoi antaa merkkejä tulostaan niin, että sekä Salpausselän kisat että Finlandia-hiihto saatiin kunnialla vietyä läpi.
Tavalliseen hiihtelyyn ei oikeastaan ollut koko aikana mahdollisuuksia. Kyllähän sinne Hiihtostadionille ja sen lähiladuille oli lunta tykitetty, mutta kuka tämänikäinen sinne nyt olisi aktiivikilpailijoiden tai muiden hiihtoniilojen sekaan voinut mennä. Oliko nyt sitten tulossa jo kolmas talvi, jolloin ei tilille olisi tullut metriäkään? Edellisenä vuonna olin kyllä jo tuonut sukset kellarivarastosta parvekkeelle. Mutta lopulta vein ne takaisin sellaisenaan.
Mutta nyt tapahtui toisin. Sunnuntaiaamuna 28.2. eli Finlandia-hiihtojen toisena päivänä vaimo tuli sanomaan, että tänäänhän on sitten se päivä, jolloin hän saa määrätä, mitä tänään tehdään. Liekö seurannut tarkkaan sitä parisuhdeterapeutti Tony Dunderfeltin TV-ohjelmaa ( Elämä pelissä), jossa muutamat julkkisparit setvivät parisuhteensa solmukohtia kesäisellä Saarenmaalla. Kun 54. hääpäivä on onnellisesti takanapäin, ovat pahimmat solmut meidän kohdaltamme auenneet jo vuosia sitten. Mutta hauskaahan hänestä oli ottaa samanlainen linja kuin Dunderfeltillä oli.
En minä aivan mukisematta lähtenyt. Harjulla ovat luisteluhiihtäjät kaiken aamua sotkeneet latuja. On nuoskakeli ja järven jäällä on vettä. Mutta ei siinä mikään auttanut, vasta-argumentitkin olivat valmiina. ”Onhan meillä koko päivä aikaa. Kuvittele, että olemme Lapissa. Otetaan reppuun kaakaota ja evästä”.
Kulunut talvi on ollut erikoinen. Vai voiko näitä ilmastonmuutosajan talvia enää erikoisiksi sanoa. Vielä tammikuun alussa lunta oli tuskin nimeksikään. Sen verran oli kyllä pakkasia, että loppiaisen aikoihin saatiin Kisapuistoon muutamaksi päiväksi jonkinlainen luistelukenttä. Sen jälkeen alkoi kolmisen viikkoa kestänyt kova pakkaskausi, joka vaihtui helmikuussa suunnilleen samanpituiseen leutoon aikaan. Nyt satoi vettä ja räntää niin, että vähätkin lumet sulivat. Onneksi helmikuun loppua kohti mentäessä talvi alkoi antaa merkkejä tulostaan niin, että sekä Salpausselän kisat että Finlandia-hiihto saatiin kunnialla vietyä läpi.
Tavalliseen hiihtelyyn ei oikeastaan ollut koko aikana mahdollisuuksia. Kyllähän sinne Hiihtostadionille ja sen lähiladuille oli lunta tykitetty, mutta kuka tämänikäinen sinne nyt olisi aktiivikilpailijoiden tai muiden hiihtoniilojen sekaan voinut mennä. Oliko nyt sitten tulossa jo kolmas talvi, jolloin ei tilille olisi tullut metriäkään? Edellisenä vuonna olin kyllä jo tuonut sukset kellarivarastosta parvekkeelle. Mutta lopulta vein ne takaisin sellaisenaan.
Mutta nyt tapahtui toisin. Sunnuntaiaamuna 28.2. eli Finlandia-hiihtojen toisena päivänä vaimo tuli sanomaan, että tänäänhän on sitten se päivä, jolloin hän saa määrätä, mitä tänään tehdään. Liekö seurannut tarkkaan sitä parisuhdeterapeutti Tony Dunderfeltin TV-ohjelmaa ( Elämä pelissä), jossa muutamat julkkisparit setvivät parisuhteensa solmukohtia kesäisellä Saarenmaalla. Kun 54. hääpäivä on onnellisesti takanapäin, ovat pahimmat solmut meidän kohdaltamme auenneet jo vuosia sitten. Mutta hauskaahan hänestä oli ottaa samanlainen linja kuin Dunderfeltillä oli.
En minä aivan mukisematta lähtenyt. Harjulla ovat luisteluhiihtäjät kaiken aamua sotkeneet latuja. On nuoskakeli ja järven jäällä on vettä. Mutta ei siinä mikään auttanut, vasta-argumentitkin olivat valmiina. ”Onhan meillä koko päivä aikaa. Kuvittele, että olemme Lapissa. Otetaan reppuun kaakaota ja evästä”.
Ja niin sitten lähdettiin Vesijärven jäälle. Mukava tunne tuli siitä, että hiihto vielä kulki, eikä lihasmuisti ollut mihinkään kadonnut. Vaikka ei sitä oikein kai hiihtämiseksi voinut sanoa, kunnon latua ei ollut, piti mennä välillä pitkin hiihtämätöntä kohtaa. Suksen pohjaan tuli jäätä, ja meinasin pari kertaa mennä nenälleni. Pari kolme kilometriä selvittiin kunnialla. Lopulta lähdettiin kotiin. Kaakao jäi juomatta, mutta tulihan se hiihtokausi avattua ! ”Eikö vaan ollut mukavaa ulkoilla raittiissa ilmassa”, kuului riemukas ja tyytyväinen toteamus viereltä. Lupasin lähteä loppuviikosta harjulle, jonne varmaan jo pian avataan uudet ladut Finlandia-hiihtäjien jäljiltä.
Radiomastokuvasta nälyy, miten harmaata oli. Toisessa kuvassa on kappale latua, jota jalan-kulkijat ovat tarponeet. Pintaan pyrkivä vesikin melkein näkyy.
Saihan siellä lohdutukseksi ottaa valokuvia, ellei muuta niin todisteluksi mahdollisille epäi-lijöille. Täytyy kyllä todeta, etteivät Vesijärven rantamat niin kauniilta näyttäneet, lunta ei ollut puissa, valkoista oli vain järven jäällä. Ilma oli leuto, aurinko ei paistanut. Mutta ei myöskään pahemmin tuullut, mikä näytti harmittavan ilmaan yrittäviä riippuliitäjiä.
Saihan siellä lohdutukseksi ottaa valokuvia, ellei muuta niin todisteluksi mahdollisille epäi-lijöille. Täytyy kyllä todeta, etteivät Vesijärven rantamat niin kauniilta näyttäneet, lunta ei ollut puissa, valkoista oli vain järven jäällä. Ilma oli leuto, aurinko ei paistanut. Mutta ei myöskään pahemmin tuullut, mikä näytti harmittavan ilmaan yrittäviä riippuliitäjiä.
2.8. Terveisiä Salpausselältä
Vuoden 2016 Salpausselän kisojen järjestelyt onnistuivat niin hyvin, että ensi vuoden MM-kisoja varten ei tarvitse tehdä paljon muutoksia. Ladut olivat profiililtaan onnistuneita. Ainoa korjattava kohta oli ilmeisesti hiihtostadionilla aivan loppusuoran alussa oleva tiukka mutka, jossa muutamat sprinttihiihtäjät kolaroivat. Sen sijaan kuuluisa J-mutka vähän aikaisemmin ei näyttänyt tuottavan vaikeuksia. Tuuli aiheutti taas ongelmia, yksi yhdistetyn hyppykilpailu jouduttiin kokonaan peruuttamaan. Viimeisen päivän mäkikilpailu jouduttiin siirtämään 130 metrin mäestä 100 metrin mäkeen. Tuuli on kyllä ollut tänä vuonna ongelmana miltei kaikkialla.
Vuoden 2016 Salpausselän kisojen järjestelyt onnistuivat niin hyvin, että ensi vuoden MM-kisoja varten ei tarvitse tehdä paljon muutoksia. Ladut olivat profiililtaan onnistuneita. Ainoa korjattava kohta oli ilmeisesti hiihtostadionilla aivan loppusuoran alussa oleva tiukka mutka, jossa muutamat sprinttihiihtäjät kolaroivat. Sen sijaan kuuluisa J-mutka vähän aikaisemmin ei näyttänyt tuottavan vaikeuksia. Tuuli aiheutti taas ongelmia, yksi yhdistetyn hyppykilpailu jouduttiin kokonaan peruuttamaan. Viimeisen päivän mäkikilpailu jouduttiin siirtämään 130 metrin mäestä 100 metrin mäkeen. Tuuli on kyllä ollut tänä vuonna ongelmana miltei kaikkialla.
Tunnelma oli entisaikojen tapaan lois-tava, ja Antero Mertaranta liekeissä, niin kuin tavataan sanoa. Visuaalinen ilme näytti hyvätä, myyntikojuja oli tarpeeksi, Suurhallissa oli hyvä ravin-tola ja juhlapaikka esiintymislavoi-neen. Ihmisten lahjoittamat valtavat määrät suksia täydensivät sisätilojen näyttävyyttä. Oheisohjelma ja yleis-puitteet onnistuivat todella hyvin.
Mutta jotenkin jäi silti vähän plaihu olo, aivan kuin sunnuntaina keskipäivällä lumisateessa. Pääkatsomo ei ollut edes puolillaan väkeä. Kaikki halukkaat mahtuivat lipan alle sadetta pitämään.
Galleriassa on liukkaasti liikkuvia hiihtäjiä, ensimmäisessä kuvassa naiset tulevat suksien vaihtoon, seuraavissa on miehiä matkalla. Kuvien epätarkkuus johtuu paitsi lumisateesta, myös hiihtäjien vauhdista.
Lunta tuli edellisinä päivinä riittävästi. Varmasti sitä on tarpeeksi myös ensi vuonna, tykitys auttaa, ja ehkä sitä myös säilötään kesän yli purujen alle sinne vanhan raviradan suuntaan. Lunta ei siis tarvitse tuoda Pohjois-Karjalasta junalla, kuten muistaakseni tapahtui vuonna 1973. Junalla pääsee aivan hiihtostadionin vierelle. Asiaa auttaa lisäksi se, että ladut kiertelevät lähimaastossa TV:n ja nyky-yleisön toivomuksesta. Vielä 1970-luvun alussa pisin hiihtolenkki vei aina Tiirismaan mastolle saakka.
Seuraavassa vaiheessa lenkkiä lyhennettiin niin, että Hakalaukun vaarallisen mäen kautta laskettiin Messilän pelloille, ja siitä jatkettiin kohti maalia. Mäen alla olevan kaarteen lähet-tyvillä oli kaatumisten varalta ahkio ja muutama lääkintäsotilas, jotka olisivat vetäneet tapaturman sattuessa tielle ambulanssin luo. Ja kaatumisiahan sattui, tosin mitään vaka-vaa ei tapahtunut. Kaatumisista johtuen kai latuja taas lyhennettiin niin, että ne kiertelivät Tapanilan hiihtomajan lähettyvillä. Aste asteelta tultiin sitten aina vaan lähemmäs hiihto-stadionia, tällä kertaa pisimmät ladut olivat vain 3,75 kilometriä. Katsomossa olevat katsojat siis hyötyivät, vastaavasti suksilla ladun varteen tulo on hankaloitunut niiltä, jotka haluavat nähdä hiihtäjiä aivan vierestä.
Tuosta Hakalaukun mäestä oli minulla omiakin kokemuksia. Joskus 1970-luvun lopulla sain päähäni laskea yksikseni sen alas. Oli pääsiäinen, luisto oli todella kehno, joten arvelin selviäväni. Ja selvisinhän minä, mutta läheltä piti. Mäki oli kolmiosainen, ensimmäisessä tuntui siltä, että olisin tullut monikerroksisen talon katolta alas. Seuraava vaihe oli loivempi, mutta vauhti kiihtyi silti huonosta luistosta huolimatta. Tässä vaiheessa alkoi pelottaa: jos kaadun, olen varmasti lepikossa, ja sieltä tuskin osattaisiin ainakaan samana päivänä etsiä. Niinpä yritin pysyä pystyssä. Vaikein kohta oli kolmas osa mäkeä, se jossa oli se mutka. Kun pääsin Messilän pellolle, olin hiestä märkä, jalat olivat täysin hapoilla, ja koko ruumis tärisi. Kunnioitus oikeita hiihtäjiä kohtaan kyllä lisääntyi. Kaikkea sitä on siis hulluuksissaan ja voimiensa tunnossa tullut tehtyä. Eikä edes ollut kännyköitä, ei mitään millä pyytää apua !
Seuraavan gallerian kuvissa näkyy lumisateinen ja muutenkin melkein harmaasävyinen maisema. Ensimmäisenä on upouusi hiihtosilta, jota pitkin hiihtäjät hyökkäävät molempiin suuntiin. Taustalla näkyy Intiaanikukkulan ns. J-mutka, joka on aiheuttanut järjestäjille monina vuosina päänvaivaa. Keskimmäisenä on yleiskuva Intiaanikukkulasta. Sen sivustaa lasketaan kohti maalia. Vielä 1960-luvulla siinä seisoi vanha puumäki, josta laskettiin kohti nykyistä stadionia ja pääkatsomoa.
Kolmantena ovat Karpalon kolme pikkumäkeä. Yksi niistä on huonokuntoisena käyttökiel-lossa. Onko tässä symboliikkaa ? Mäenlasku ei ole enää vahvimpia lajejamme. Vielä 1970-luvulla oli useissa kaupunginosissa vieläkin pienempiä hyppyreitä, joilta sitten siirryttiin taitojen karttuessa Karpaloon ja lopulta kolmeen betonimäkeen.
Seuraavassa vaiheessa lenkkiä lyhennettiin niin, että Hakalaukun vaarallisen mäen kautta laskettiin Messilän pelloille, ja siitä jatkettiin kohti maalia. Mäen alla olevan kaarteen lähet-tyvillä oli kaatumisten varalta ahkio ja muutama lääkintäsotilas, jotka olisivat vetäneet tapaturman sattuessa tielle ambulanssin luo. Ja kaatumisiahan sattui, tosin mitään vaka-vaa ei tapahtunut. Kaatumisista johtuen kai latuja taas lyhennettiin niin, että ne kiertelivät Tapanilan hiihtomajan lähettyvillä. Aste asteelta tultiin sitten aina vaan lähemmäs hiihto-stadionia, tällä kertaa pisimmät ladut olivat vain 3,75 kilometriä. Katsomossa olevat katsojat siis hyötyivät, vastaavasti suksilla ladun varteen tulo on hankaloitunut niiltä, jotka haluavat nähdä hiihtäjiä aivan vierestä.
Tuosta Hakalaukun mäestä oli minulla omiakin kokemuksia. Joskus 1970-luvun lopulla sain päähäni laskea yksikseni sen alas. Oli pääsiäinen, luisto oli todella kehno, joten arvelin selviäväni. Ja selvisinhän minä, mutta läheltä piti. Mäki oli kolmiosainen, ensimmäisessä tuntui siltä, että olisin tullut monikerroksisen talon katolta alas. Seuraava vaihe oli loivempi, mutta vauhti kiihtyi silti huonosta luistosta huolimatta. Tässä vaiheessa alkoi pelottaa: jos kaadun, olen varmasti lepikossa, ja sieltä tuskin osattaisiin ainakaan samana päivänä etsiä. Niinpä yritin pysyä pystyssä. Vaikein kohta oli kolmas osa mäkeä, se jossa oli se mutka. Kun pääsin Messilän pellolle, olin hiestä märkä, jalat olivat täysin hapoilla, ja koko ruumis tärisi. Kunnioitus oikeita hiihtäjiä kohtaan kyllä lisääntyi. Kaikkea sitä on siis hulluuksissaan ja voimiensa tunnossa tullut tehtyä. Eikä edes ollut kännyköitä, ei mitään millä pyytää apua !
Seuraavan gallerian kuvissa näkyy lumisateinen ja muutenkin melkein harmaasävyinen maisema. Ensimmäisenä on upouusi hiihtosilta, jota pitkin hiihtäjät hyökkäävät molempiin suuntiin. Taustalla näkyy Intiaanikukkulan ns. J-mutka, joka on aiheuttanut järjestäjille monina vuosina päänvaivaa. Keskimmäisenä on yleiskuva Intiaanikukkulasta. Sen sivustaa lasketaan kohti maalia. Vielä 1960-luvulla siinä seisoi vanha puumäki, josta laskettiin kohti nykyistä stadionia ja pääkatsomoa.
Kolmantena ovat Karpalon kolme pikkumäkeä. Yksi niistä on huonokuntoisena käyttökiel-lossa. Onko tässä symboliikkaa ? Mäenlasku ei ole enää vahvimpia lajejamme. Vielä 1970-luvulla oli useissa kaupunginosissa vieläkin pienempiä hyppyreitä, joilta sitten siirryttiin taitojen karttuessa Karpaloon ja lopulta kolmeen betonimäkeen.
Tasavallan ykköshiihtäjä seurasi kiin-nostuneena kisoja. Lumitilanteesta joh-tuen ei kilometrejä vielä juurikaan ollut kertynyt. Varsin optimistisesti hän suh-tautui tulevien itsenäisyyden juhlavuo-den MM-kisojen onnistumiseen. Miesten menestys kyllä harmitti, mutta toivonki-pinääkin hän piti yllä.
Eivät ne tämän vuotiset kisat minunkaan mielestäni todellakaan kaikilta osin on-nistuneet, eivät ainakaan suomalaisten kannalta. Norjalaiset dominoivat meitä, mutta vaikeuksia oli muillakin mailla. Heidän nelos- ja viitosvoittonsa kyllä harmittivat. Naisten osalta ei ole ongel-mia, puolen tusinaa potentiaalista voit-tajaa on tulevana talvena mahdollisuus laittaa matkaan. Pahiten floppasivat Suomen mäkimiehet, ei tainnut ketään suomalaista päästä karsinnoista, ei ainakaan toiselle kierrokselle.
Näin sivusta seuraajan mielestä suoma-laisista miehistä ainakin osa on selvästi hiihtouransa lopussa olevia veteraaneja. Ei heitä liioin alkupäässä näkynyt. Kovasti hehkutettiin Lari Lehtosta, joka ylti 14. sijalle. Siinä mielessä se oli aimo suoritus, että hän oli kärsinyt pitkään jalkavaivoista. Nuori Ilkka Herola tietysti yhdistetyn puolella teki miehen työn. Ehkä siitä Iivo Niskasestakin vielä jotain tulee, kunhan pääsee lepäämään liiallisesta harjoittelusta tulleen rasituksen pois.
Oheisohjelmasta suosituimpia olivat varmaan nuorten akrobaattien esitykset, joista tässä on näkyvissä vain yksi numero. Suurhallin ravintolapalvelut toimivat hyvin. Etualalla näkyy ihmisten lahjoittamista suksista tehtyä aitaa. Sukset säilytetään ensi vuoden MM- kisoja varten. Mäkikatsomoakin hellittiin, sillä Karpalossa oli valotaulu, jossa tällä kertaa oli esillä naisten 7,5+7,5 -kisan voittajakolmikon kukitus.
Eivät ne tämän vuotiset kisat minunkaan mielestäni todellakaan kaikilta osin on-nistuneet, eivät ainakaan suomalaisten kannalta. Norjalaiset dominoivat meitä, mutta vaikeuksia oli muillakin mailla. Heidän nelos- ja viitosvoittonsa kyllä harmittivat. Naisten osalta ei ole ongel-mia, puolen tusinaa potentiaalista voit-tajaa on tulevana talvena mahdollisuus laittaa matkaan. Pahiten floppasivat Suomen mäkimiehet, ei tainnut ketään suomalaista päästä karsinnoista, ei ainakaan toiselle kierrokselle.
Näin sivusta seuraajan mielestä suoma-laisista miehistä ainakin osa on selvästi hiihtouransa lopussa olevia veteraaneja. Ei heitä liioin alkupäässä näkynyt. Kovasti hehkutettiin Lari Lehtosta, joka ylti 14. sijalle. Siinä mielessä se oli aimo suoritus, että hän oli kärsinyt pitkään jalkavaivoista. Nuori Ilkka Herola tietysti yhdistetyn puolella teki miehen työn. Ehkä siitä Iivo Niskasestakin vielä jotain tulee, kunhan pääsee lepäämään liiallisesta harjoittelusta tulleen rasituksen pois.
Oheisohjelmasta suosituimpia olivat varmaan nuorten akrobaattien esitykset, joista tässä on näkyvissä vain yksi numero. Suurhallin ravintolapalvelut toimivat hyvin. Etualalla näkyy ihmisten lahjoittamista suksista tehtyä aitaa. Sukset säilytetään ensi vuoden MM- kisoja varten. Mäkikatsomoakin hellittiin, sillä Karpalossa oli valotaulu, jossa tällä kertaa oli esillä naisten 7,5+7,5 -kisan voittajakolmikon kukitus.
Hiihtoliitto saa kyllä ottaa huonosta menestyksestä syyt niskoilleen. Pitäisikö siellä joh-dossakin suuren luudan lakaista ? Miksi tuetaan uransa lopussa olevia hiihtäjiä ja mäki-miehiä, joista jokainen maallikkokin huomaa, että parhaat vuodet ovat kaukana takana? Tottakai he itse vielä yrittävät, ovathan sponsori- ja muut tuet usein sitä luokkaa, että samoihin työtuloihin ei siviilityössä aina päästä. He roikkuvat vielä mukana, vaikka parhaat vuodet työuran aloittamiseen tai opiskeluun kuluvat.
Olisiko syytä tehdä radikaali muutos ? Tunnustetaan reilusti, että nyt kynnetään pari- kolme vuotta syvällä, mutta sitten aloitetaan nousu uudelleen uusilla nuorilla lupauksilla. Heille siis tuet ja leiritykset. Hiihtoliitto yrittää nyt etsiä ulkomailta mahdollisimman hyvää mäkivalmentajaa. Mutta onko tässäkään mitään järkeä, kun hyviä hyppääjiä ei ole. Men-nään vaan näillä kotimaisilla, ja sijoitetaan nekin rahat nuorten kykyjen kasvattamiseen !
Ehkäpä silloin saadaan Salpausselän kisoihin katsojiakin enemmän kuin tämänvuotinen 20.000, joka oli kaikkien aikojen pohjanoteeraus. Kaukana ovat entisajan satatuhantiset katsojajoukot, kaukana jopa viimevuotinen lähes 40.000.
Olisiko syytä tehdä radikaali muutos ? Tunnustetaan reilusti, että nyt kynnetään pari- kolme vuotta syvällä, mutta sitten aloitetaan nousu uudelleen uusilla nuorilla lupauksilla. Heille siis tuet ja leiritykset. Hiihtoliitto yrittää nyt etsiä ulkomailta mahdollisimman hyvää mäkivalmentajaa. Mutta onko tässäkään mitään järkeä, kun hyviä hyppääjiä ei ole. Men-nään vaan näillä kotimaisilla, ja sijoitetaan nekin rahat nuorten kykyjen kasvattamiseen !
Ehkäpä silloin saadaan Salpausselän kisoihin katsojiakin enemmän kuin tämänvuotinen 20.000, joka oli kaikkien aikojen pohjanoteeraus. Kaukana ovat entisajan satatuhantiset katsojajoukot, kaukana jopa viimevuotinen lähes 40.000.
2.7. Hannu Oittinen ‒Viron sillan rakentaja
Virolaisen kirjallisuuden viikkoa vietettiin 13.2.‒18.2.2016. Sen aikana kuusi virolaista kirjailijaa ja yksi suomentaja kiersivät Suomea ja pitivät useita kirjallisuusiltoja. Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ja Lahden pääkirjaston vieraaksi saapui kääntäjä, tietokirjailija, kriitikko ja runoilija Hannu Oittinen. Häntä jututti seuran jäsen, itsekin pääseuran kääntäjäklubiin kuuluva Eero Hankala.
Virolaisen kirjallisuuden viikkoa vietettiin 13.2.‒18.2.2016. Sen aikana kuusi virolaista kirjailijaa ja yksi suomentaja kiersivät Suomea ja pitivät useita kirjallisuusiltoja. Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ja Lahden pääkirjaston vieraaksi saapui kääntäjä, tietokirjailija, kriitikko ja runoilija Hannu Oittinen. Häntä jututti seuran jäsen, itsekin pääseuran kääntäjäklubiin kuuluva Eero Hankala.
Helsingissä 1959 syntynyt Oitti-nen opiskeli Helsingin yliopistos-sa suomea, viroa, unkaria sekä eri kirjallisuusaineita. Hän on toiminut mm. erilaisissa kustan-nusalan tehtävissä sekä viron ja suomen kielen opettajana.
Suuri yleisö tuntee hänet par-haiten vapaana kaunokirjallisuu-den kääntäjänä ja kirjailijana. Hän puhuu äidinkielensä suo-men lisäksi viroa, ruotsia, eng-lantia, saksaa ja unkaria sekä ymmärtää myös eräitä muita kieliä.
Kuvassa Hannu Oittinen (vas.) ja Eero Hankala
Oittiselle on myönnetty auktorisoidun, eli laillisesti pätevien asiakirjojen kääntäjän ase-ma vuonna 2008 suunnassa viro-suomi. Hän oli jo sitä ennen virallinen kääntäjä vuodes-ta1994. Hän kuuluu Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon, Suomen tietokirjailijoihin sekä Suomen arvostelijoiden liittoon. Hän on toiminut pariin otteeseen Tuglas-seuran johtokun-nassa sekä Võrolaisten ystävien puheenjohtajana sen perustamisesta lähtien (2002). Hänelle on vuonna 2001 myönnetty Viron valkoisen tähden ritarikunnan kolmannen luokan kunniamerkki (Valgetähe kolmanda klassi orden).
Oittinen on suomentanut useita virolaisia romaaneja, novelleja ja runokokoelmia sekä ollut suomentajana mukana eri kokoomateoksissa. Hän on kääntänyt myös esseitä, artikkeleita tai muita asiatekstejä. Samoin hän on julkaissut tai ollut mukana julkaisemassa matkaoppaita sekä kielenhuoltoa koskevia teoksia. Hän on kirjoittanut arvosteluja eri lehtiin ja toimittanut monia kirjoja.
Viron kustannusmaailma muuttui täysin uuden itsenäisyyden alussa, kun kaupalliset kustantajat aloittivat toimintansa. Kirjoja kustannetaan ja ostetaan nykyään paljon, vaikka ne ovat suhteellisen kalliita. Mutta kierto on nopeaa, jo vuoden kuluttua kirjoja saattaa saada parilla eurolla. Virolaiset ovat lisäksi löytäneet sähköiset kirjat meitä nopeammin. Virosta suomeen kääntäjiä on toista kymmentä, mutta heillä on erilaiset profiilit. Vuodessa käännetään kymmenkunta kirjaa, joskus tilapäisesti enemmänkin.
Hannu Oittisella on ollut runsaasti tilaustöitä, tai sellaisia, joihin on saatu rahoitusta muualta. Teosten määrä on huomattava, samoin käännettyjen virolaisten nykykirjailijoiden määrä. Viimeisiä hänen käännöksiään on julkaissut Like. Tätä kautta ovat ilmestyneet esimerkiksi veljesten Rein Raudin (Rekonstruktio) ja Mihkel Raudin (Musta pori näkku, suomeksi Rapa roiskuu) teokset. Edellinen on ihmissuhdekuvaus, jälkimmäisen pääosassa ovat rokkarit. Oittisen kääntämän Tiit Aleksejevin Pyhiinvaellus –teoksen on julkaissut turkulainen Sammakko.
Raud on tällä hetkellä Helsingin yliopiston japanin kielen professori. Aikaisemmin hän toimi myös Tallinnan yliopiston rehtorina. Tiit Aleksejev on opiskellut Tarton yliopistossa keskiajan historiaa. Hänen teoksensa Pyhiinvaellus (Palveränd) kuvaa ensimmäistä ristiretkeä (1095-1099). Hänen tarkoituksensa on laajentaa ristiretkien kuvaus trilogiaksi. Seuraavassa on muutama sana Rekonstruktiosta ja Pyhiinvaelluksesta.
Oittinen on suomentanut useita virolaisia romaaneja, novelleja ja runokokoelmia sekä ollut suomentajana mukana eri kokoomateoksissa. Hän on kääntänyt myös esseitä, artikkeleita tai muita asiatekstejä. Samoin hän on julkaissut tai ollut mukana julkaisemassa matkaoppaita sekä kielenhuoltoa koskevia teoksia. Hän on kirjoittanut arvosteluja eri lehtiin ja toimittanut monia kirjoja.
Viron kustannusmaailma muuttui täysin uuden itsenäisyyden alussa, kun kaupalliset kustantajat aloittivat toimintansa. Kirjoja kustannetaan ja ostetaan nykyään paljon, vaikka ne ovat suhteellisen kalliita. Mutta kierto on nopeaa, jo vuoden kuluttua kirjoja saattaa saada parilla eurolla. Virolaiset ovat lisäksi löytäneet sähköiset kirjat meitä nopeammin. Virosta suomeen kääntäjiä on toista kymmentä, mutta heillä on erilaiset profiilit. Vuodessa käännetään kymmenkunta kirjaa, joskus tilapäisesti enemmänkin.
Hannu Oittisella on ollut runsaasti tilaustöitä, tai sellaisia, joihin on saatu rahoitusta muualta. Teosten määrä on huomattava, samoin käännettyjen virolaisten nykykirjailijoiden määrä. Viimeisiä hänen käännöksiään on julkaissut Like. Tätä kautta ovat ilmestyneet esimerkiksi veljesten Rein Raudin (Rekonstruktio) ja Mihkel Raudin (Musta pori näkku, suomeksi Rapa roiskuu) teokset. Edellinen on ihmissuhdekuvaus, jälkimmäisen pääosassa ovat rokkarit. Oittisen kääntämän Tiit Aleksejevin Pyhiinvaellus –teoksen on julkaissut turkulainen Sammakko.
Raud on tällä hetkellä Helsingin yliopiston japanin kielen professori. Aikaisemmin hän toimi myös Tallinnan yliopiston rehtorina. Tiit Aleksejev on opiskellut Tarton yliopistossa keskiajan historiaa. Hänen teoksensa Pyhiinvaellus (Palveränd) kuvaa ensimmäistä ristiretkeä (1095-1099). Hänen tarkoituksensa on laajentaa ristiretkien kuvaus trilogiaksi. Seuraavassa on muutama sana Rekonstruktiosta ja Pyhiinvaelluksesta.
Rekonstruktiossa syöpäsairas Enn Patrik haluaa tietää taiteilijatalon palossa kuolleen ainoan lapsensa Annin kohtalosta. Lopulta selviää, että kysymyksessä oli neljän henkilön joukkoitsemurha. Päähenkilö ei jaksa ymmärtää tapahtunutta, ja miettii tietenkin sitä, miten ja miksi isän ja tyttären maailmat olivat ajautuneet erilleen. Tästä syntyy romaanin jännite.
Samaan yhteyteen liittyy myös koko suvun vaiheiden rekonstruoiminen pienten muistissa säilyneiden tapahtu-mien kautta. Viron nykyhistoria on taustalla antamassa perspektiiviä.
Samaan yhteyteen liittyy myös koko suvun vaiheiden rekonstruoiminen pienten muistissa säilyneiden tapahtu-mien kautta. Viron nykyhistoria on taustalla antamassa perspektiiviä.
Palveränd on historiallinen seikkailuromaani. Päähenkilö Dieter lähtee ristiretkeläisten mukaan Etelä-Ranskasta, saapuu Konstantinopoliin ja haaveilee Jerusalemin ja koko Pyhän Maan vapauttamisesta muhamettilaisten vallasta. Aleksejev on tutkinut keskiaikaa ja matkustanut oletetun reitin vaiheilla. Hän pohdiskelee ristiretkeläisten ajatuksia ja syitä siihen miksi matkaan yleensä lähdettiin. Karu arki- elämä sekä ristiretkeläisten keskinäiset kahinat ja suhteet saavat myös realistisen kuvaksensa. Ylimykset ja rivimie- het, mukana seuraavat kauppiaat, erilaiset asiamiehet ja roskaväki värittävät tilanteita.
Matkalla kohdataan kaikenlaisia vaikeuksia, verisiä tais- teluita, tauteja ja vihamielisiä valloitettujen alueiden ihmi- siä. Jerusalemiin ei edes päästä, matka pysähtyy Antio-kiaan. Päähenkilö on rahvaan riveistä ponnistanut melskei-sissä oloissa eteenpäin. Jotenkin keskiaikaista elämää kuvaavaan romaniin istuu se, että hän vihdoin vanhuksena viettää katumuksentekijän elämää luostarissa.
Matkalla kohdataan kaikenlaisia vaikeuksia, verisiä tais- teluita, tauteja ja vihamielisiä valloitettujen alueiden ihmi- siä. Jerusalemiin ei edes päästä, matka pysähtyy Antio-kiaan. Päähenkilö on rahvaan riveistä ponnistanut melskei-sissä oloissa eteenpäin. Jotenkin keskiaikaista elämää kuvaavaan romaniin istuu se, että hän vihdoin vanhuksena viettää katumuksentekijän elämää luostarissa.
2.6. Meitä vakoiltiin, me vakoilimme
Tuli jo aikaisemmin kehuttua tämänvuotista historiapäivien tarjontaa. Lauantaina iltapäi-vällä tarjottiin Puusepän verstaalla esitelmiä kolmesta naispoliitikosta, entisestä IKL:n kansanedustajasta Hilja Riipisestä, SKDL:n Hertta Kuusisesta ja maalaisliiton Marjatta Väänäsestä. Kiinnostuin kuitenkin enemmän Puusepänsalin kolmesta vakoilua koskevasta esityksestä.
Tuli jo aikaisemmin kehuttua tämänvuotista historiapäivien tarjontaa. Lauantaina iltapäi-vällä tarjottiin Puusepän verstaalla esitelmiä kolmesta naispoliitikosta, entisestä IKL:n kansanedustajasta Hilja Riipisestä, SKDL:n Hertta Kuusisesta ja maalaisliiton Marjatta Väänäsestä. Kiinnostuin kuitenkin enemmän Puusepänsalin kolmesta vakoilua koskevasta esityksestä.
Hertta Kuusisesta olin jo lukenut Heidi Köngäksen kirjan ja katsonut TV-elokuvan. Hilja Riipinen tietysti on aina kiinnostava, olihan hän kouluni Lapuan yhteislyseon rehtori. Hän opetti saksaa aina silloisen oppikoulun seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla. Mutta kun syksyllä 1953 siirryimme seitsemännelle, lähti hän eläkkeelle, erikoisesti vasta vähän ennen 70. syntymäpäiväänsä. Jos joku haluaa lukea, mitä olen aikaisemmin hänestä kirjoittanut, avatkoon tämän blogin yläpalkista kohdan Nurmoosta lähtöösin. Sieltä löytyy järjestyksessä seitsemäntenä kohta nimeltä Rehtori ja koulu osana lapualaista yhteiskuntaa.
Vakoilijoita ja pomminheittäjiä
Helsingin yliopiston tutkija FT Aleksi Mannio käsitteli monelle kuulijalle aikaisemmin tuntematonta aihetta. Esitelmän alaotsikkona oli Suomi, virkavalta ja venäläiset taistelujär-jestöt 1918-1939.
Mannion mukaan 1920-luvun ja vielä 1930-luvunkin Suomessa oli runsaasti Neuvostovenäjään suuntautunutta aktiivisuutta, jossa päätekijöinä olivat venäläiset emigrantit. Heidän tarkoi-tuksenaan oli suistaa Venäjä sekasortoon niin, että jonkinlainen vastavallankumous voisi tapahtua. Leningradiin tehtiin useita pommi-iskuja, ja joitain jopa Moskovaankin.
Erityisesti 1920-luvun alussa meno rajan yli oli helppoa, sillä vähäisen Rajajoen yli saattoi paikoin jopa kahlata. Eikä rajan ylittäminen rautateitsekään vielä ollut kovin vaikeaa. Ainakin aluksi kaikki tapahtui armeijan yleisesikunnan tieten, ellei joskus jopa sen avustamana. Emigranteilla oli hyvät yhteydet myös eri Euroopan maihin, erityisesti Ranskaan.
Helsingin yliopiston tutkija FT Aleksi Mannio käsitteli monelle kuulijalle aikaisemmin tuntematonta aihetta. Esitelmän alaotsikkona oli Suomi, virkavalta ja venäläiset taistelujär-jestöt 1918-1939.
Mannion mukaan 1920-luvun ja vielä 1930-luvunkin Suomessa oli runsaasti Neuvostovenäjään suuntautunutta aktiivisuutta, jossa päätekijöinä olivat venäläiset emigrantit. Heidän tarkoi-tuksenaan oli suistaa Venäjä sekasortoon niin, että jonkinlainen vastavallankumous voisi tapahtua. Leningradiin tehtiin useita pommi-iskuja, ja joitain jopa Moskovaankin.
Erityisesti 1920-luvun alussa meno rajan yli oli helppoa, sillä vähäisen Rajajoen yli saattoi paikoin jopa kahlata. Eikä rajan ylittäminen rautateitsekään vielä ollut kovin vaikeaa. Ainakin aluksi kaikki tapahtui armeijan yleisesikunnan tieten, ellei joskus jopa sen avustamana. Emigranteilla oli hyvät yhteydet myös eri Euroopan maihin, erityisesti Ranskaan.
Vakoojakoulu
Tunnetun tietokirjailijan Mikko Porvalin aihe Vakoojakoulu käsitteli sitä, miten suomalaiset jatkosodan aikana koulut-tivat joukoittain venäläisiä sotavankeja lähetettäväksi rajan taakse. Heidät lähetettiin venäläisissä sotilaspuvuissa, vaikka tämä oli Haagin sopimuksessa 1907 kielletty. Suurin osa heistä taval-la tai toisella paljastui, osa ilmoittautui myös itse kotimaahan saavuttuaan. Miten paljoin tietoa suomalaiset toi-mintaa jatkaneilta saivat, sitä ei Porvali tarkemmin avannut.
Yleensä tiedustelutoiminta tapahtui meilläkin useaa tietä, oli lehdistö- ja diplomaattikanavia, ilmavalokuvausta, radiotiedustelua ja kaukotiedustelua eli kaukopartiotoimintaa. Venäläisten sotavankien lähettämistä kutsuttiin asiamiestieduste-luksi. Sen ongelmana oli sopivien henkilöiden löytäminen, kielitaito oli tietenkin kaikilla riittävä. Jos heidän sijastaan olisi lähetetty suomalaisia, olisi pelkästään kulttuurieroista saattanut johtua välitön kiinni joutuminen. Kirjallisuudesta löytyy paljon venäläisten desanttien lapsuksia, eli yksinkertaisia Suomessa paljastumiseen johtaneita virheitä. Tällaisia olisi saattanut tapahtua myös suomalaisille Neuvostoliitossa.
Entisille sotavangeille opetettiin myös sähkötystä. Siinä totutettiin asianomaista tämän tietämättä tekemään pieni yhden kirjaimen virhe. Jos tämä virhe toistui saadussa viestissä, tiedettiin, että se oli aito. Virheetön titaaminen taas kertoi, että lähetetty mies oli paljas-tunut.
Koulutukseen piti saada antibolshevistisia henkilöitä. Lisäksi etsittiin boheemeja tyyppejä, joilla oli mielikuvitusta sekä eläytymis- ja sopeutumiskykyä. Fyysinen kunto oli tietysti tärkeää. Porvali kertoi myös esimerkkitapauksen onnistuneesta värväyksestä. Hän oli Paul Vesselov (s.1910), siviiliammatiltaan juristi, ortodoksisen kirkon jäsen ja tunnus-tuksellinen kristitty. Hän oli saanut Neuvostoliitossa vuoden vankeusrangaistuksen uskontonsa vuoksi. Aluksi hän palveli työjoukoissa, mutta siirrettiin sitten puna-armeijan jalkaväkipataljoonan taloudenhoitajaksi. Hän jäi vangiksi syksyllä 1941 kun suomalaiset motittivat pataljoonan. Miten hän onnistui, sitä ei Porvali maininnut.
Tunnetun tietokirjailijan Mikko Porvalin aihe Vakoojakoulu käsitteli sitä, miten suomalaiset jatkosodan aikana koulut-tivat joukoittain venäläisiä sotavankeja lähetettäväksi rajan taakse. Heidät lähetettiin venäläisissä sotilaspuvuissa, vaikka tämä oli Haagin sopimuksessa 1907 kielletty. Suurin osa heistä taval-la tai toisella paljastui, osa ilmoittautui myös itse kotimaahan saavuttuaan. Miten paljoin tietoa suomalaiset toi-mintaa jatkaneilta saivat, sitä ei Porvali tarkemmin avannut.
Yleensä tiedustelutoiminta tapahtui meilläkin useaa tietä, oli lehdistö- ja diplomaattikanavia, ilmavalokuvausta, radiotiedustelua ja kaukotiedustelua eli kaukopartiotoimintaa. Venäläisten sotavankien lähettämistä kutsuttiin asiamiestieduste-luksi. Sen ongelmana oli sopivien henkilöiden löytäminen, kielitaito oli tietenkin kaikilla riittävä. Jos heidän sijastaan olisi lähetetty suomalaisia, olisi pelkästään kulttuurieroista saattanut johtua välitön kiinni joutuminen. Kirjallisuudesta löytyy paljon venäläisten desanttien lapsuksia, eli yksinkertaisia Suomessa paljastumiseen johtaneita virheitä. Tällaisia olisi saattanut tapahtua myös suomalaisille Neuvostoliitossa.
Entisille sotavangeille opetettiin myös sähkötystä. Siinä totutettiin asianomaista tämän tietämättä tekemään pieni yhden kirjaimen virhe. Jos tämä virhe toistui saadussa viestissä, tiedettiin, että se oli aito. Virheetön titaaminen taas kertoi, että lähetetty mies oli paljas-tunut.
Koulutukseen piti saada antibolshevistisia henkilöitä. Lisäksi etsittiin boheemeja tyyppejä, joilla oli mielikuvitusta sekä eläytymis- ja sopeutumiskykyä. Fyysinen kunto oli tietysti tärkeää. Porvali kertoi myös esimerkkitapauksen onnistuneesta värväyksestä. Hän oli Paul Vesselov (s.1910), siviiliammatiltaan juristi, ortodoksisen kirkon jäsen ja tunnus-tuksellinen kristitty. Hän oli saanut Neuvostoliitossa vuoden vankeusrangaistuksen uskontonsa vuoksi. Aluksi hän palveli työjoukoissa, mutta siirrettiin sitten puna-armeijan jalkaväkipataljoonan taloudenhoitajaksi. Hän jäi vangiksi syksyllä 1941 kun suomalaiset motittivat pataljoonan. Miten hän onnistui, sitä ei Porvali maininnut.
Vakoilu kylmän sodan aikana
Professori Kimmo Rentola selvitti ensin yleisesti vakoilutoiminnan taustaa, eli sitä miksi tiedustellaan. Hän erotti viisi kokonaisuutta:
1) varmennetaan vastapuolen aikei-ta, toimia ja taustaa,
2) ennakoidaan tapahtumia ja trendejä sekä varaudutaan niihin,
3) selvitetään toisten resursseja, haetaan tekniikan ja talouden hyötyjä,
4) pidetään auki kanavaa hoitaa arkoja asioita hiljaa niin, että kiistettävyys säilyy ja
5) tarkkaillaan omia kansalaisia ulkomailla.
Millainen on sitten se maailma, missä toimitaan, mitä tekevät ystävät ja viholliset ? Ensinnäkin ystäviä ovat sellaiset, joiden kanssa on yhteinen vihollinen, ystävä ilmoittaa itsestään ja antaa olennaista tietoa oikeaan aikaan. Ystävän edustajat eivät liioin toimi liikaa isäntämaansa etuja vastaan. Viholliset sen sijaan salailevat asemamaassaan henkilökuntaansa, toimivat selän takana ja värväilevät isäntämaansa kansalaisia. Viholliset toimivat epärehellisesti tietojen vaihdossa, eli vedättävät ja pyrkivät muutenkin horjuttamaan isäntämaataan.
Tiedustelutoimintaan kuului keskeisenä Supon eli suojelupoliisin yhteistyö eri suuntiin, lähimpänä viiteryhmänä muut pohjoismaat. Pääkumppaneista olivat britit (SIS) pitkään ykkösiä, sitten CIA, joka mm. antoi Suomeen poliittista rahoitusta voidakseen sitä kautta vaikuttaa toimiin Neuvostoliittoa vastaan. Mitä näiltä yhteistyökumppaneilta sitten saatiin, ainakin dataa NL:n toiminnasta ja toimijoista, loikkaritietoa sekä laitteita ja resursseja. Erikoinen ongelma syntyi kun lännestä värvättiin heti sodan jälkeen suomalaisia entisiä kaukopartiomiehiä vakoilemaan Neuvostoliiton alueella. Osa jäi sille tielleen, lisäksi oli aina vaarana, että NL olisi laittanut syyn suomalaisten päälle.
Yhtenä ongelmana oli CoCoM, eli länsiliittoutuneiden perustama tuonti- ja vientialan järjestö, joka perustettiin juuri kylmän sodan alkuvaiheissa säätelemään huipputekniikan vientiä SEV:n ja Varsovanliiton maihin. Suomi ei puolueettomana maana voinut suoraan osallistua Neuvostoliiton vastaiseen teknologiakieltoon. Tämä kierrettiin siten, että eräille tuotteille ei kauppa-ja teollisuusministeriössä myönnetty vientilupaa. CoCoM lopetettiin kylmän sodan jälkeen vuonna 1994.
Päävastustajana oli tietenkin KGB. Neuvostoliitto kykeni vakavasti uhkaamaan Suomen suvereniteettia. KGB oli Suomessa yhtä iso kuin muiden maiden vakoiluelimet yhteensä. Se pyrki salaamaan toimiaan ja väkeään. Se pyrki myös värväämään Suomen kansalaisia. Suomeen ulotti toimintansa lisäksi GRU, joka Neuvostoliiton asevoimien osana suoritti sotilastiedustelua. Se harjoitti eri puolilla länsimaissa elektronista tiedustelua ja aloitti teollisuusvakoilun.
Suomen Neuvostoliiton politiikan erikoispiirteitä oli, että kaikkein tärkeimpiä yhteyksiä ei hoidettukaan suurlähetystön kautta, vaan suoraan ns. KGB-linjaa pitkin Moskovaan, aivan Kremlin huipulle. Se oli eräänlainen takatie, jossa voitiin toimia huomaamattomasti, estää väärinkäsityksiä ja selvittää, mitä toinen todella halusi. Samalla varmistettiin, että kotimaiset kommunistit eivät päässeet ”bluffaamaan” NL:n tuella. Suomessa oli KGB:n edustajina korkeatasoisia henkilöitä, useat heistä (mm. Jelisejev, Kotov ja Vladimirov) nousivat KGB:n kenraaleiksi. Näistä Vladimirov tuli erityisen tunnetuksi vaikutusvallastaan. Suurlähettiläinä oli joskus selvästi lahjattomampaa väkeä.
KGB-kanavan seurauksena syntyi erikoinen ns. kotiryssäjärjestelmä. Poliittisessa elämässä jopa ylpeiltiin sillä, että kontakteja oli. Mutta kun itsesensuuri ei aina riittänyt, joitakin vähäisempiä tietoja välillä tihkui itään. Kekkonen oli kyllä mestari tässäkin, hän esimerkiksi syötti tarkoituksella itse kirjoittamiaan raportteja vaikkapa presidentin mielialoista. Kekkosta kuultiin muutenkin, hän esimerkiksi poistatti lähetystövirkailija Albert Akulovin maasta, kun tämä yritti värvätä erästä kokoomusvaikuttajaa. Ilmeisesti KGB suositteli vuonna 1956 Hruštšoville Kekkosen tukemista presidentinvaaleissa. Tuki jatkui tämän jälkeenkin.
Professori Kimmo Rentola selvitti ensin yleisesti vakoilutoiminnan taustaa, eli sitä miksi tiedustellaan. Hän erotti viisi kokonaisuutta:
1) varmennetaan vastapuolen aikei-ta, toimia ja taustaa,
2) ennakoidaan tapahtumia ja trendejä sekä varaudutaan niihin,
3) selvitetään toisten resursseja, haetaan tekniikan ja talouden hyötyjä,
4) pidetään auki kanavaa hoitaa arkoja asioita hiljaa niin, että kiistettävyys säilyy ja
5) tarkkaillaan omia kansalaisia ulkomailla.
Millainen on sitten se maailma, missä toimitaan, mitä tekevät ystävät ja viholliset ? Ensinnäkin ystäviä ovat sellaiset, joiden kanssa on yhteinen vihollinen, ystävä ilmoittaa itsestään ja antaa olennaista tietoa oikeaan aikaan. Ystävän edustajat eivät liioin toimi liikaa isäntämaansa etuja vastaan. Viholliset sen sijaan salailevat asemamaassaan henkilökuntaansa, toimivat selän takana ja värväilevät isäntämaansa kansalaisia. Viholliset toimivat epärehellisesti tietojen vaihdossa, eli vedättävät ja pyrkivät muutenkin horjuttamaan isäntämaataan.
Tiedustelutoimintaan kuului keskeisenä Supon eli suojelupoliisin yhteistyö eri suuntiin, lähimpänä viiteryhmänä muut pohjoismaat. Pääkumppaneista olivat britit (SIS) pitkään ykkösiä, sitten CIA, joka mm. antoi Suomeen poliittista rahoitusta voidakseen sitä kautta vaikuttaa toimiin Neuvostoliittoa vastaan. Mitä näiltä yhteistyökumppaneilta sitten saatiin, ainakin dataa NL:n toiminnasta ja toimijoista, loikkaritietoa sekä laitteita ja resursseja. Erikoinen ongelma syntyi kun lännestä värvättiin heti sodan jälkeen suomalaisia entisiä kaukopartiomiehiä vakoilemaan Neuvostoliiton alueella. Osa jäi sille tielleen, lisäksi oli aina vaarana, että NL olisi laittanut syyn suomalaisten päälle.
Yhtenä ongelmana oli CoCoM, eli länsiliittoutuneiden perustama tuonti- ja vientialan järjestö, joka perustettiin juuri kylmän sodan alkuvaiheissa säätelemään huipputekniikan vientiä SEV:n ja Varsovanliiton maihin. Suomi ei puolueettomana maana voinut suoraan osallistua Neuvostoliiton vastaiseen teknologiakieltoon. Tämä kierrettiin siten, että eräille tuotteille ei kauppa-ja teollisuusministeriössä myönnetty vientilupaa. CoCoM lopetettiin kylmän sodan jälkeen vuonna 1994.
Päävastustajana oli tietenkin KGB. Neuvostoliitto kykeni vakavasti uhkaamaan Suomen suvereniteettia. KGB oli Suomessa yhtä iso kuin muiden maiden vakoiluelimet yhteensä. Se pyrki salaamaan toimiaan ja väkeään. Se pyrki myös värväämään Suomen kansalaisia. Suomeen ulotti toimintansa lisäksi GRU, joka Neuvostoliiton asevoimien osana suoritti sotilastiedustelua. Se harjoitti eri puolilla länsimaissa elektronista tiedustelua ja aloitti teollisuusvakoilun.
Suomen Neuvostoliiton politiikan erikoispiirteitä oli, että kaikkein tärkeimpiä yhteyksiä ei hoidettukaan suurlähetystön kautta, vaan suoraan ns. KGB-linjaa pitkin Moskovaan, aivan Kremlin huipulle. Se oli eräänlainen takatie, jossa voitiin toimia huomaamattomasti, estää väärinkäsityksiä ja selvittää, mitä toinen todella halusi. Samalla varmistettiin, että kotimaiset kommunistit eivät päässeet ”bluffaamaan” NL:n tuella. Suomessa oli KGB:n edustajina korkeatasoisia henkilöitä, useat heistä (mm. Jelisejev, Kotov ja Vladimirov) nousivat KGB:n kenraaleiksi. Näistä Vladimirov tuli erityisen tunnetuksi vaikutusvallastaan. Suurlähettiläinä oli joskus selvästi lahjattomampaa väkeä.
KGB-kanavan seurauksena syntyi erikoinen ns. kotiryssäjärjestelmä. Poliittisessa elämässä jopa ylpeiltiin sillä, että kontakteja oli. Mutta kun itsesensuuri ei aina riittänyt, joitakin vähäisempiä tietoja välillä tihkui itään. Kekkonen oli kyllä mestari tässäkin, hän esimerkiksi syötti tarkoituksella itse kirjoittamiaan raportteja vaikkapa presidentin mielialoista. Kekkosta kuultiin muutenkin, hän esimerkiksi poistatti lähetystövirkailija Albert Akulovin maasta, kun tämä yritti värvätä erästä kokoomusvaikuttajaa. Ilmeisesti KGB suositteli vuonna 1956 Hruštšoville Kekkosen tukemista presidentinvaaleissa. Tuki jatkui tämän jälkeenkin.
2.5. Kekkosen takapiru
Vuoden 2016 Suomalaiset Historiapäivät (5.-6.2.2016) toi eteemme tavallistakin upeam-man kattauksen mielenkiintoisia esitelmiä. Jopa niin upean, että välillä oli vaikea päättää ketä kävisi kuulemassa. Perjantaina valinta oli helppo, suomalaisella puolella se tietysti oli Mannerheim, jota koskevista luennoista edellinen artikkelini kertoo. Mutta erityisesti lauantaina iltapäivällä piti jo ruveta surffailemaan. Alkuiltapäivästä oli kolme Kekkosta koskevaa luentoa, Kekkosen urheilukaverit (Kalle Virtapohja) , Kekkosen ystävät (Maarit Tyrkkö) ja Kaarlo Hillilä: Kekkosen takapiru (Timo J. Tuikka). Ehdin kuuntelemaan vain viimeksi mainittua.
Vuoden 2016 Suomalaiset Historiapäivät (5.-6.2.2016) toi eteemme tavallistakin upeam-man kattauksen mielenkiintoisia esitelmiä. Jopa niin upean, että välillä oli vaikea päättää ketä kävisi kuulemassa. Perjantaina valinta oli helppo, suomalaisella puolella se tietysti oli Mannerheim, jota koskevista luennoista edellinen artikkelini kertoo. Mutta erityisesti lauantaina iltapäivällä piti jo ruveta surffailemaan. Alkuiltapäivästä oli kolme Kekkosta koskevaa luentoa, Kekkosen urheilukaverit (Kalle Virtapohja) , Kekkosen ystävät (Maarit Tyrkkö) ja Kaarlo Hillilä: Kekkosen takapiru (Timo J. Tuikka). Ehdin kuuntelemaan vain viimeksi mainittua.
Aluksi Tuikka kertoi Hillilän (1902-1965) avainkoke-muksesta Viron itsenäi-syystaistelussa. Marienburgissa maaliskuussa 1919 peräti 16-vuotiaana sotaan karannut Hillilä haa-voittui itse lievästi, mutta näki vuotta nuoremman vel-jensää kaatuvan. Tästä alkoi koko elämän kestävä ryssä-viha. Ylioppilaana Hillilä alkoi juopotella, mutta pelastus tuli – tietysti naisen hahmossa. Elsa Nordlund veti hänet takaisin elämään. Hän aloitti lakitieteen opinnot, ja tapasi näissä merkeissä hengenheimolaisensa Urho Kekkosen. Kumpikin liittyi Etsivän Keskuspo-liisin henkilökuntaan (EK). Tuikka kertoi, että töitä tehtiin, ryypättiin, mutta siitä huolimat-ta myös valmistuttiin. Kumpikin sai erinomaisen tiedustelukoulutuksen, josta oli myöhem-min suurta hyötyä, erityisesti ns. Kylmän sodan aikana.. Tässä vaiheessa tulee väkisinkin mieleen, että Vladimir Putinilla oli samanlainen tausta. Hän oli KGB:n everstiluutnantti DDR:ssä Berliinin muurin murtumiseen saakka.
Lähtö Etsivästä Keskuspoliisista tuli kuitenkin sen jälkeen kun 24- ja 25-vuoitiaat kaverukset yrittivät kaataa päällikkönsä Esko Riekin. Tämän jälkeen he siirtyivät julkisesti kannattamaan ja tukemaan aitosuomalaisuutta, josta oli tullut ylioppilaiden ja hyvin monien muidenkin suomalaisten suuri aate. Heistä tuli myös Akateemisen Karjalaseuran (AKS) jäseniä. Jotain pysyvää EK:sta muutenkin jäi, Kekkonen oli tavannut siellä viehät-tävän työntekijän, Sylvi Uinon.
Seuraava tavoite oli vallata konservatiivinen agraaripuolue maalaisliitto liberaalimpiin käsiin. Vuonna 1938 Kekkonen junaili ystävänsä Lapin läänin maaherraksi. Tässä vaiheessa jo sisäministeriksi ehtinyt Kekkonen joutui sivuraiteille yritettyään lopettaa IKL:n. Jatkosodan syttymisen jälkeen Hillilä tuli yllättäen hyvin toimeen Pohjois-Suomessa rintamavastuun ottaneiden saksalaisten joukkojen komentajien kanssa. Tämä siitä huo-limatta, että hän oli selvästi ns. antinatsi. Haihatteluakin oli. Kun saksalaisten voittokulku Venäjällä vielä oli voimissaan, kaverukset suunnittelivat vuonna 1941 rajantakaisten alueiden hallinnon uudelleen järjestelyä: Kekkosesta piti tulla Itä-Karjalan ja Hillilästä Kuolan alueen johtaja ! Muodostettiin myös eräänlainen jatkosodanajan varjokabinetti, jota Tuikka pitää hyvin tehokkaana tiedustelukoneistona. Siihen kuuluivat Hillilä, Kekko-nen, silloinen ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö Aaro Pakaslahti ja tässä vaiheessa Kekkosen avustajakaariin tullut Kustaa Vilkuna, joka oli tällöin jatkosodan ajan Valtion tiedoituslaitoksen päällikkö.
Tuikan mukaan mainittu ryhmä tuli vuoden 1942 kesän ja syksyn kuluessa siihen käsitykseen, että Saksa häviää sodan. Tästä seurasi täysi suunnan muutos. Elokuun alussa 1944 Mannerheim valitsi Hillilän sisäministeriksi. Hän oli politiikan huipulla ja Rytin, Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen luottomies. Sisäministeri Hillilä muutti hetkessä ystävälliset ja luottamukselliset suhteet saksalaisiin vastaaviin suhteisiin neuvotoliitto-laisten kanssa. Tuikka nimeääkin Hillilän yhdeksi Suomen historian taitavimmaksi machiavellistiksi. Termihän tarkoittaa poliittisen pelin käyttämistä isänmaan hyväksi, samalla tietysti myös tekijänsä hyväksi. Joku voisi nimetä hänet myös reaalipoliitikoksi aivan vaikkapa Kekkosen tapaan.
Kustaa Vilkuna oli nostamassa Hillilää, mutta sitten kun tämä kompastui viinaan, Vilkuna asettui selkeästi vain Kekkosen taakse. Kaksikko Hillilä-Vilkuna teki korvaamattomia pal-veluksia Kekkoselle niin presidentinvaaleissa kuin ajan kansainvälisissä tiedusteluasioissa-kin. Hillilä joutui alkoholin takia vähitelllen sivuraiteille ja taitava PR-mies ja propagandisti Arvo Korsimo otti hänen paikkansa. Kekkonen ei kuitenkaan unohtanut elämänikäistä ystäväänsä, vaan nimitti hänet Kelan johtajaksi. Vuoden 1962 presidentinvaaleissa nimitys otettiin vaaliaseeksi Kekkosta vastaan. Hillilä joutui vähäksi aikaa syrjään, mutta palasi pian uudelleen Kelaan. Alkoholi uuvutti Hillilän lopullisesti ja hän kuoli vuonna 1965
Lähtö Etsivästä Keskuspoliisista tuli kuitenkin sen jälkeen kun 24- ja 25-vuoitiaat kaverukset yrittivät kaataa päällikkönsä Esko Riekin. Tämän jälkeen he siirtyivät julkisesti kannattamaan ja tukemaan aitosuomalaisuutta, josta oli tullut ylioppilaiden ja hyvin monien muidenkin suomalaisten suuri aate. Heistä tuli myös Akateemisen Karjalaseuran (AKS) jäseniä. Jotain pysyvää EK:sta muutenkin jäi, Kekkonen oli tavannut siellä viehät-tävän työntekijän, Sylvi Uinon.
Seuraava tavoite oli vallata konservatiivinen agraaripuolue maalaisliitto liberaalimpiin käsiin. Vuonna 1938 Kekkonen junaili ystävänsä Lapin läänin maaherraksi. Tässä vaiheessa jo sisäministeriksi ehtinyt Kekkonen joutui sivuraiteille yritettyään lopettaa IKL:n. Jatkosodan syttymisen jälkeen Hillilä tuli yllättäen hyvin toimeen Pohjois-Suomessa rintamavastuun ottaneiden saksalaisten joukkojen komentajien kanssa. Tämä siitä huo-limatta, että hän oli selvästi ns. antinatsi. Haihatteluakin oli. Kun saksalaisten voittokulku Venäjällä vielä oli voimissaan, kaverukset suunnittelivat vuonna 1941 rajantakaisten alueiden hallinnon uudelleen järjestelyä: Kekkosesta piti tulla Itä-Karjalan ja Hillilästä Kuolan alueen johtaja ! Muodostettiin myös eräänlainen jatkosodanajan varjokabinetti, jota Tuikka pitää hyvin tehokkaana tiedustelukoneistona. Siihen kuuluivat Hillilä, Kekko-nen, silloinen ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö Aaro Pakaslahti ja tässä vaiheessa Kekkosen avustajakaariin tullut Kustaa Vilkuna, joka oli tällöin jatkosodan ajan Valtion tiedoituslaitoksen päällikkö.
Tuikan mukaan mainittu ryhmä tuli vuoden 1942 kesän ja syksyn kuluessa siihen käsitykseen, että Saksa häviää sodan. Tästä seurasi täysi suunnan muutos. Elokuun alussa 1944 Mannerheim valitsi Hillilän sisäministeriksi. Hän oli politiikan huipulla ja Rytin, Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen luottomies. Sisäministeri Hillilä muutti hetkessä ystävälliset ja luottamukselliset suhteet saksalaisiin vastaaviin suhteisiin neuvotoliitto-laisten kanssa. Tuikka nimeääkin Hillilän yhdeksi Suomen historian taitavimmaksi machiavellistiksi. Termihän tarkoittaa poliittisen pelin käyttämistä isänmaan hyväksi, samalla tietysti myös tekijänsä hyväksi. Joku voisi nimetä hänet myös reaalipoliitikoksi aivan vaikkapa Kekkosen tapaan.
Kustaa Vilkuna oli nostamassa Hillilää, mutta sitten kun tämä kompastui viinaan, Vilkuna asettui selkeästi vain Kekkosen taakse. Kaksikko Hillilä-Vilkuna teki korvaamattomia pal-veluksia Kekkoselle niin presidentinvaaleissa kuin ajan kansainvälisissä tiedusteluasioissa-kin. Hillilä joutui alkoholin takia vähitelllen sivuraiteille ja taitava PR-mies ja propagandisti Arvo Korsimo otti hänen paikkansa. Kekkonen ei kuitenkaan unohtanut elämänikäistä ystäväänsä, vaan nimitti hänet Kelan johtajaksi. Vuoden 1962 presidentinvaaleissa nimitys otettiin vaaliaseeksi Kekkosta vastaan. Hillilä joutui vähäksi aikaa syrjään, mutta palasi pian uudelleen Kelaan. Alkoholi uuvutti Hillilän lopullisesti ja hän kuoli vuonna 1965
2.4. Millainen Mannerheim ?
Pitkä matka kansallissankariksi
Carl Gustaf Emil Mannerheim 1867-1951
Suomalaiset historiapäivät Lahdessa 5.-6.2.2016 toi esille takuuvarman kohteen, Mannerheimin, peräti vielä kolmen tunnetun henkilön esittelemänä. Professori Markku Jokisipilä puhui Mannerheimin nykykuvasta, professori Matti Klinge Mannerheim-myytistä ja Suomen Pankin pääjohtaja Mannerheimista ja kansallisesta sovinnosta, osin mikkeliläisestä näkökulmasta nähtynä. Lopuksi oli vielä keskustelu päivän aiheista. Eipä ihme, että tilava Puusepän sali Lahden Sibeliustalossa oli viimeistä istumapaikkaa myöten täynnä. Kuulijain keski-ikä vain oli kovin korkea, harmaata oli jokseenkin jokaisen hiuksissa.
Professori Markku Jokisipilä totesi, että viisikymppinen Venäjän armeijan aristokraattinen kenraali, vielä äidinkieleltään ruotsinkielinen, oli vuonna 1917 suomalaisille kaikkea muuta kuin tutulta tuntuva tyyppi. Sisällissodan jälkeen toinen puoli kansasta oli ymmärrettävästi katkera häntä kohtaan.
Miten hänestä sitten tuli sellainen sankari, joka hän suomalaisille tällä hetkellä on. Vuonna 2004 hänet valittiin suosituimmaksi suomalaiseksi. Nyt vuosina 2010—2015 hänestä on julkaistu 26 kirjaa ja noin 200 laajaa ja vakavasti otettavaa aikakauslehti- tai sanomalehtiartikkelia. Itsenäisyyden juhlavuoteen 2017 mennessä on tekeillä kaksi elokuvaa. Wikipediaa on hänestä julkaistu 59 kielellä. Ja jos lasketaan nettiosumia, jättää hän selvästi taakseen nykyiset ministerit ja jopa Jari Litmasen ja Teemu Selänteenkin.
Tosin onhan häntä ryöstöviljeltykin. On myyty t-paitaa, julkaistu nukkeanimaatio (Uralin perhonen) ja Keniassa tehty elokuva Musta Mannerheim. On ollut tahallista ja tahatonta väärinymmärrystä. Oma lukunsa ovat olleet ne lukuisat lahtaritarinat, jotka ovat osassa kansaa siirtyneet polvesta polveen.
Jokisipilä totesi, että monivaiheiset ja dramaattiset Suomen historian käänteet muuttivat käsitystä hänestä, ja hän itsekin muuttui. Ymmärrettiin hänen merkityksensä maan kohtalonvaiheissa.
Pitkä matka kansallissankariksi
Carl Gustaf Emil Mannerheim 1867-1951
Suomalaiset historiapäivät Lahdessa 5.-6.2.2016 toi esille takuuvarman kohteen, Mannerheimin, peräti vielä kolmen tunnetun henkilön esittelemänä. Professori Markku Jokisipilä puhui Mannerheimin nykykuvasta, professori Matti Klinge Mannerheim-myytistä ja Suomen Pankin pääjohtaja Mannerheimista ja kansallisesta sovinnosta, osin mikkeliläisestä näkökulmasta nähtynä. Lopuksi oli vielä keskustelu päivän aiheista. Eipä ihme, että tilava Puusepän sali Lahden Sibeliustalossa oli viimeistä istumapaikkaa myöten täynnä. Kuulijain keski-ikä vain oli kovin korkea, harmaata oli jokseenkin jokaisen hiuksissa.
Professori Markku Jokisipilä totesi, että viisikymppinen Venäjän armeijan aristokraattinen kenraali, vielä äidinkieleltään ruotsinkielinen, oli vuonna 1917 suomalaisille kaikkea muuta kuin tutulta tuntuva tyyppi. Sisällissodan jälkeen toinen puoli kansasta oli ymmärrettävästi katkera häntä kohtaan.
Miten hänestä sitten tuli sellainen sankari, joka hän suomalaisille tällä hetkellä on. Vuonna 2004 hänet valittiin suosituimmaksi suomalaiseksi. Nyt vuosina 2010—2015 hänestä on julkaistu 26 kirjaa ja noin 200 laajaa ja vakavasti otettavaa aikakauslehti- tai sanomalehtiartikkelia. Itsenäisyyden juhlavuoteen 2017 mennessä on tekeillä kaksi elokuvaa. Wikipediaa on hänestä julkaistu 59 kielellä. Ja jos lasketaan nettiosumia, jättää hän selvästi taakseen nykyiset ministerit ja jopa Jari Litmasen ja Teemu Selänteenkin.
Tosin onhan häntä ryöstöviljeltykin. On myyty t-paitaa, julkaistu nukkeanimaatio (Uralin perhonen) ja Keniassa tehty elokuva Musta Mannerheim. On ollut tahallista ja tahatonta väärinymmärrystä. Oma lukunsa ovat olleet ne lukuisat lahtaritarinat, jotka ovat osassa kansaa siirtyneet polvesta polveen.
Jokisipilä totesi, että monivaiheiset ja dramaattiset Suomen historian käänteet muuttivat käsitystä hänestä, ja hän itsekin muuttui. Ymmärrettiin hänen merkityksensä maan kohtalonvaiheissa.
Pääjohtaja Erkki Liikanen tarjosi Mannerheimin muuttu-misesta aika maanläheisen ja uskottavan selityksen. Hän keskitti sanottavansa neljään teemaan:
- Miten kansallinen eheyty-minen sisällissodan jälkeen ja ennen talvisotaa oli mahdollista?
- Mikä oli Mannerheimin osuus kansallisessa ehey-tymisessä?
- Miksi sisällissodan haavat olivat silti auki taas toisen maailmansodan jälkeen?
- Miksi Mannerheim jakoi kaupunginvaltuustoja vielä 1960-luvulla. Esimerkkinä oli Liikasen kotikaupunki Mikkeli.
Kansallinen eheytyminen tapahtui Liikasenkin mukaan suunnilleen siten kuin jokainen koulussa historiankirjansa lukenut tietää. Lapuanliike keskeytti jo 1920-luvun lopulla alkaneen suotuisan rakennustyön. Mutta samalla se ääritoiminnallaan vahvisti entisestään eheytykseen pyrkivien voimaa. Presidentti Kallion aikana aloittivat ns. punamultahalli-tukset, joissa maalaisliito ja sosiaalidemokraatit olivat pääosassa. Työmarkkinoilla lisääntyi molemminpuolinen ymmärrys, joka sitten sinetöityi talvisodan aikana ns. tammikuun kihlaukseen.
Monelle kuulijalle oli uutta se muutos, mikä Mannerheimissä itsessään tapahtui. Heti sisällissodan jälkeen hän arvosteli kovin sanoin hallituksen armahduspolitiikkaa, Kun hän vielä 1918 vaati, että valkoisille haavoittuneille piti sotasairaalassa antaa suurempi leipäannos kuin punaisille, oli pian jo toinen ääni kellossa. Kun Liikasesta tuli SPR:n puheenjohtaja vuonna 2008, hän ehti tutkimaan yhdistyksen arkistoja.
Vuonna 1920 oli jo aloittanut Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto, jonka keskeisenä aloitteentekijänä oli kenraalin sisar, vapaaherratar, ylihoitaja Sophie Mannerheim. Seuraavana vuonna Mannerheim suostui Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajaksi luokkatoveri ja sotakirurgi Richard Faltinin ehdotuksesta. Faltin oli hoitanut kuumesairaan Mannerheimin terveeksi Japanin sodassa 1905 Mukdenin Venäjälle tappiollisen taistelun jälkeen. Sophie Mannerheim oli ollut ylihoitajana samassa sairaalassa. Näissä järjestötehtävissä Mannerheim tutustui sotien seurausten nurjempiin puoliin. Samalla oli mahdollisuus korostaa epäpoliittisuutta 1920-luvun alkupuolen tilanteessa. Nämä tehtävät muuttivat vastaavasti vasemmiston suhtautumista häneen 1930-luvun lopussa.
Miksi sisällissodan haavat olivat vielä auki 1960-luvulla? Pääsyy oli se, että sodan uhreista oli puolin ja toisin erilaisia tietoja, joita monenlaiset legendat vielä värittivät. Väinö Linnan täällä Pohjantähden alla oli ensi askel kansalliseen sovintoon. Lopullisen selvityksen antoi professori Jaakko Paavolainen, joka 1960-luvulla kirjoitti kaksi tunnettua teostaan Punain terrori ja Valkoinen terrori. Nämä saivat osakseen valtavaa huomiota ja osaltaan lisäsivät ymmärrystä.
Mikkelin kaupunginvaltuustossa riideltiin Mannerheimin patsaan paikasta. Alun perin sitä toivottiin torille, mutta yhden henkilön aktiivisuudesta johtuen se sijoitettiin sivummalle. Syynä olivat kyseisen henkilön omat traumat, mm. hän joutui perheensä kanssa kaksivuotiaana vangiksi Fellmanin pelloille Lahdessa. Vaikka äidit ja lapset lähetettiin pian kotiin, jäi mm. kyseisen henkilön isä kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen.
Professori Matti Klinge aloitti henkilökohtaisilla muistoillaan Mannerheimin hautajaisista vuonna 1951. Hän jatkoi kuvauksillaan erilaisista järjestöistä, joihin hän itse oli kuulunut. Yhteen aikaan hän toimi myös Mannerheim-museon intendenttinä kehittäen sanojensa mukaan sen toimintaa. Hänen mielestään oli erityisen tärkeää, että Suomella oli kansainvälisissä yhteyksissä mahdollisuus käyttää hyväkseen Mannerheimin tapaista aristokraattista, Venäjän hovin toimintaa nähnyttä ja maailmasodan kenraalin asemassa ollutta henkilöä. Kun hän itsenäistymisen jälkeen neuvotteli Euroopan pääkaupungeissa, hänen henkilölaadulleen annettiin arvoa ajan hengen mukaisesti. Hän puhui sujuvasti kuutta kieltä. Lopuksi Klinge lohkaisi, että monipuolinen kielitaito olisi tärkeää vieläkin niille, jotka nykyisin johtavat Suomen ulkopolitiikkaa.
Monelle kuulijalle oli uutta se muutos, mikä Mannerheimissä itsessään tapahtui. Heti sisällissodan jälkeen hän arvosteli kovin sanoin hallituksen armahduspolitiikkaa, Kun hän vielä 1918 vaati, että valkoisille haavoittuneille piti sotasairaalassa antaa suurempi leipäannos kuin punaisille, oli pian jo toinen ääni kellossa. Kun Liikasesta tuli SPR:n puheenjohtaja vuonna 2008, hän ehti tutkimaan yhdistyksen arkistoja.
Vuonna 1920 oli jo aloittanut Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto, jonka keskeisenä aloitteentekijänä oli kenraalin sisar, vapaaherratar, ylihoitaja Sophie Mannerheim. Seuraavana vuonna Mannerheim suostui Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajaksi luokkatoveri ja sotakirurgi Richard Faltinin ehdotuksesta. Faltin oli hoitanut kuumesairaan Mannerheimin terveeksi Japanin sodassa 1905 Mukdenin Venäjälle tappiollisen taistelun jälkeen. Sophie Mannerheim oli ollut ylihoitajana samassa sairaalassa. Näissä järjestötehtävissä Mannerheim tutustui sotien seurausten nurjempiin puoliin. Samalla oli mahdollisuus korostaa epäpoliittisuutta 1920-luvun alkupuolen tilanteessa. Nämä tehtävät muuttivat vastaavasti vasemmiston suhtautumista häneen 1930-luvun lopussa.
Miksi sisällissodan haavat olivat vielä auki 1960-luvulla? Pääsyy oli se, että sodan uhreista oli puolin ja toisin erilaisia tietoja, joita monenlaiset legendat vielä värittivät. Väinö Linnan täällä Pohjantähden alla oli ensi askel kansalliseen sovintoon. Lopullisen selvityksen antoi professori Jaakko Paavolainen, joka 1960-luvulla kirjoitti kaksi tunnettua teostaan Punain terrori ja Valkoinen terrori. Nämä saivat osakseen valtavaa huomiota ja osaltaan lisäsivät ymmärrystä.
Mikkelin kaupunginvaltuustossa riideltiin Mannerheimin patsaan paikasta. Alun perin sitä toivottiin torille, mutta yhden henkilön aktiivisuudesta johtuen se sijoitettiin sivummalle. Syynä olivat kyseisen henkilön omat traumat, mm. hän joutui perheensä kanssa kaksivuotiaana vangiksi Fellmanin pelloille Lahdessa. Vaikka äidit ja lapset lähetettiin pian kotiin, jäi mm. kyseisen henkilön isä kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen.
Professori Matti Klinge aloitti henkilökohtaisilla muistoillaan Mannerheimin hautajaisista vuonna 1951. Hän jatkoi kuvauksillaan erilaisista järjestöistä, joihin hän itse oli kuulunut. Yhteen aikaan hän toimi myös Mannerheim-museon intendenttinä kehittäen sanojensa mukaan sen toimintaa. Hänen mielestään oli erityisen tärkeää, että Suomella oli kansainvälisissä yhteyksissä mahdollisuus käyttää hyväkseen Mannerheimin tapaista aristokraattista, Venäjän hovin toimintaa nähnyttä ja maailmasodan kenraalin asemassa ollutta henkilöä. Kun hän itsenäistymisen jälkeen neuvotteli Euroopan pääkaupungeissa, hänen henkilölaadulleen annettiin arvoa ajan hengen mukaisesti. Hän puhui sujuvasti kuutta kieltä. Lopuksi Klinge lohkaisi, että monipuolinen kielitaito olisi tärkeää vieläkin niille, jotka nykyisin johtavat Suomen ulkopolitiikkaa.
2.3. 5, 5 prosenttia
Keski-Lahden seurakunta sai uuden vakinaisen kirkkoherran 31.1. Äänestysprosentti oli tuo otsikossa mainittu 5,5 %. Vaikka se edellisellä kerralla oli 3,7 , kasvu ei aiheuta suurta riemua. Pikemminkin tekee mieli repostella nykyistä kirkkoherrojen vaalijärjestelmää. Varmuuden vuoksi korostettakoon, että nyt valittu, entinen v.t. (virkaa jo tilapäisesti hoitanut) kirkkoherra oli varmaan aivan hyvä valinta. Näin ajattelen, vaikka en tunne häntä muuta kuin saarnastuolista ja alttarilta.
Keski-Lahden seurakunta sai uuden vakinaisen kirkkoherran 31.1. Äänestysprosentti oli tuo otsikossa mainittu 5,5 %. Vaikka se edellisellä kerralla oli 3,7 , kasvu ei aiheuta suurta riemua. Pikemminkin tekee mieli repostella nykyistä kirkkoherrojen vaalijärjestelmää. Varmuuden vuoksi korostettakoon, että nyt valittu, entinen v.t. (virkaa jo tilapäisesti hoitanut) kirkkoherra oli varmaan aivan hyvä valinta. Näin ajattelen, vaikka en tunne häntä muuta kuin saarnastuolista ja alttarilta.
Ensinnäkin tuo vaalisijoille asettelu. Se periytyy luultavasti säätyvallan ajalta jostain 1800-luvulta. Mene ja tiedä, ehkä siinä voisi olla joitain kaikuja peräti puhdasoppisuuden ajalta 1600-luvulta.
1700-luvulla oli kahdenlaisia seurakuntia, osa oli kuninkaallisen konsistorin alaisia, osa tuomiokapitulin alaisia. Viimeksi mainituissa papista äänestivät säätyläiset manttaalin eli maaomaisuuden mukaan. Jos yksimielisyyteen ei päästy, valitsi tuomiokapituli jonkun kolmesta ehdok-kaasta. Järjestelmä säilyi 1800-luvun alkupuolelle. Jossain vaiheessa sitten koko kansa pääsi valitsemaan kolmesta ehdok-kaasta. Vuosilukua en pysty osoittamaan.
Pitkään ajateltiin, että tuomiokapitulien piti suojella oppimatonta kansaa harha-opeilta. Valtiollisesti elettiin keskitetyn vallan aikaa, yhteiskunnassa piti vallita selvä järjestys. Kysymys harhaoppisuu-desta ei enää ole niin keskeinen. Tämän päivän tiedotusympäristössä kyllä selvitetään, mitä suuntausta kukakin hakija edustaa. Mutta ehdokasasettelu on silti sitkeä vanha jäänne, jota ei jatkuvista keskusteluista huolimatta ole saatu poistettua. Kappalaisten kohdalla muutos kyllä jo on tapahtunut.
Toinen juuri on peräisin 1800-luvun tiukasta sääty-yhteiskunnasta. Talonpoikaissukuinen pappi ei yleensä päässyt kirkkoherraksi muuta kuin naimalla jonkun vaikutusvaltaisen kirkkoherran tyttären. Toinen mahdollisuus oli naida kuolleen papin leski ja ottaa samalla lapsikseen hänen ehkä suurikin lapsilaumansa. Vaimokin saattoi olla tuntuvasti nuorta pappia vanhempi. Oli syntynyt pappissukuja, joiden etua tuomiokapitulit tavallaan ehdokasasettelulla valvoivat.
1800-luvulla elettiin autonomian aikaa Venäjän keisarin alaisena. Hänelle oli tärkeää, että Suomen kaltaisessa rajamaassa oltiin hänelle lojaaleja. Virkamiehet ja papisto oli syytä pitää tyytyväisenä.
Virkavuodet saivat ylennyksissä suuren merkityksen, niin myös vaalisijoille asettelussa. Itsenäisessä Suomessa laitettiin lakiin kohta, jonka mukaan virkamiesten valinta- ja ylennysperusteina olivat tutkinnot ja koeteltu kansalaiskunto. Tämä viimeksi mainittu tarkoitti silloin paljolti virkavuosia. Niinpä valtion virastoissa päälliköksi yleensä valittiin iäkäs hakija, joka usein oli esteenä viraston ja myös päätettävien asioiden kehittämiselle. Tämä perinne alkoi lopullisesti murtua vasta 1900- luvun toisella puoliskolla, silloinkin joskus kohun saattelemana. Tosin poliitikkojen hyväveli-järjestelmä oli jo kauan ollut vaikuttamassa, ja vaikuttaa tietysti edelleenkin.
Lopuksi palaan vielä takaisin tuohon vaalisijoille asetteluun. Kaukana menneisyydessä haluttiin oppimattomalle kansalle osoittaa, ketä olisi viisainta papinvaalissa äänestää. Tämä on kyllä jo kauan sitten menettänyt merkitystään. Lisäksi seurakunnan jäsenillä on ollut jo pitkään oikeus asettaa esimerkiksi oman paikkakunnan poika tai tyttö neljännelle vaalisijalle, tosin anojien määrän on pitänyt olla huomattava. Eivätkä ne seurakuntalaiset muutenkaan enää piittaa mitään tuomiokapitulin antamasta järjestyksestä. Tuomiokapitulit voisivat aivan hyvin luopua koko asettelusta.
1700-luvulla oli kahdenlaisia seurakuntia, osa oli kuninkaallisen konsistorin alaisia, osa tuomiokapitulin alaisia. Viimeksi mainituissa papista äänestivät säätyläiset manttaalin eli maaomaisuuden mukaan. Jos yksimielisyyteen ei päästy, valitsi tuomiokapituli jonkun kolmesta ehdok-kaasta. Järjestelmä säilyi 1800-luvun alkupuolelle. Jossain vaiheessa sitten koko kansa pääsi valitsemaan kolmesta ehdok-kaasta. Vuosilukua en pysty osoittamaan.
Pitkään ajateltiin, että tuomiokapitulien piti suojella oppimatonta kansaa harha-opeilta. Valtiollisesti elettiin keskitetyn vallan aikaa, yhteiskunnassa piti vallita selvä järjestys. Kysymys harhaoppisuu-desta ei enää ole niin keskeinen. Tämän päivän tiedotusympäristössä kyllä selvitetään, mitä suuntausta kukakin hakija edustaa. Mutta ehdokasasettelu on silti sitkeä vanha jäänne, jota ei jatkuvista keskusteluista huolimatta ole saatu poistettua. Kappalaisten kohdalla muutos kyllä jo on tapahtunut.
Toinen juuri on peräisin 1800-luvun tiukasta sääty-yhteiskunnasta. Talonpoikaissukuinen pappi ei yleensä päässyt kirkkoherraksi muuta kuin naimalla jonkun vaikutusvaltaisen kirkkoherran tyttären. Toinen mahdollisuus oli naida kuolleen papin leski ja ottaa samalla lapsikseen hänen ehkä suurikin lapsilaumansa. Vaimokin saattoi olla tuntuvasti nuorta pappia vanhempi. Oli syntynyt pappissukuja, joiden etua tuomiokapitulit tavallaan ehdokasasettelulla valvoivat.
1800-luvulla elettiin autonomian aikaa Venäjän keisarin alaisena. Hänelle oli tärkeää, että Suomen kaltaisessa rajamaassa oltiin hänelle lojaaleja. Virkamiehet ja papisto oli syytä pitää tyytyväisenä.
Virkavuodet saivat ylennyksissä suuren merkityksen, niin myös vaalisijoille asettelussa. Itsenäisessä Suomessa laitettiin lakiin kohta, jonka mukaan virkamiesten valinta- ja ylennysperusteina olivat tutkinnot ja koeteltu kansalaiskunto. Tämä viimeksi mainittu tarkoitti silloin paljolti virkavuosia. Niinpä valtion virastoissa päälliköksi yleensä valittiin iäkäs hakija, joka usein oli esteenä viraston ja myös päätettävien asioiden kehittämiselle. Tämä perinne alkoi lopullisesti murtua vasta 1900- luvun toisella puoliskolla, silloinkin joskus kohun saattelemana. Tosin poliitikkojen hyväveli-järjestelmä oli jo kauan ollut vaikuttamassa, ja vaikuttaa tietysti edelleenkin.
Lopuksi palaan vielä takaisin tuohon vaalisijoille asetteluun. Kaukana menneisyydessä haluttiin oppimattomalle kansalle osoittaa, ketä olisi viisainta papinvaalissa äänestää. Tämä on kyllä jo kauan sitten menettänyt merkitystään. Lisäksi seurakunnan jäsenillä on ollut jo pitkään oikeus asettaa esimerkiksi oman paikkakunnan poika tai tyttö neljännelle vaalisijalle, tosin anojien määrän on pitänyt olla huomattava. Eivätkä ne seurakuntalaiset muutenkaan enää piittaa mitään tuomiokapitulin antamasta järjestyksestä. Tuomiokapitulit voisivat aivan hyvin luopua koko asettelusta.
Toiseksi, onko kirkkoherran välitön eli koko seurakunnan suorittama vaalikaan enää välttämätön? Tuskin. Tuomiokapitulit ovat jo myöntäneet jonkin verran välillisen vaalin lupia eri puolille maata. Itsenäisissä seurakun-nissa niitä ovat saaneet kirkkovaltuustot ja yhtymään kuuluvissa seurakunnissa seurakuntaneuvostot. Tämä pitäisi saa-da mahdolliseksi kaikkialla.
Mainituilla valituilla luottamuselimillä on kyllä täydet mahdollisuudet tutkia paperit, haastatella hakijat, kenties jopa asettaa soveltuvuustutkintaan aivan kuin muuallakin yhteiskunnassa tehdään. Tosin psykologin lausunto soveltuvuudesta kirkkoherran virkaan annetaan jo seurakunnan johtamisen tutkinnon yhteydessä. Tuomio-kapitulille voisi tietenkin edelleen kuulua pätevyyden vahvistaminen. Luottamuselimet voisivat itse valita osan hakijoista pitämään vaalisaarnoja ja alttaripalveluksia, esittäyty-mään yleisesti ja osallistumaan erilaisiin seurakunnan työmuotoihin. Ja kyllä sana leviää, entisestä työpaikasta tihkuu tietoja siitä koetellusta kansalaiskunnostakin.
Olen ymmärtänyt, että tuomiokapituleilta ovat hakeneet lupaa välillisen vaalin toimit-tamiseen erityisesti ne seurakunnat, jotka ovat halunneet painottaa erilaisia tärkeinä pitämiään toimintamuotoja, tai sitten hakijain kielitaitoa, kansainvälistä kokemusta, ekumenian harrastusta tai muiden uskontojen tuntemusta.
Muutos ei varmaan kaikilla pienemmillä paikkakunnilla silti olisi mieleen, sillä erilaiset suuntaukset ja ehkä laajat sukulaispiiritkin haluaisivat mahdollisesti edelleen masinoida kirkkoherranvaaleissa väkensä runsaana vaaliuurnille ehdokkaansa hyväksi. Kun äänestysprosentit pysyvät alhaisina, valinta on usein varma.
Mainituilla valituilla luottamuselimillä on kyllä täydet mahdollisuudet tutkia paperit, haastatella hakijat, kenties jopa asettaa soveltuvuustutkintaan aivan kuin muuallakin yhteiskunnassa tehdään. Tosin psykologin lausunto soveltuvuudesta kirkkoherran virkaan annetaan jo seurakunnan johtamisen tutkinnon yhteydessä. Tuomio-kapitulille voisi tietenkin edelleen kuulua pätevyyden vahvistaminen. Luottamuselimet voisivat itse valita osan hakijoista pitämään vaalisaarnoja ja alttaripalveluksia, esittäyty-mään yleisesti ja osallistumaan erilaisiin seurakunnan työmuotoihin. Ja kyllä sana leviää, entisestä työpaikasta tihkuu tietoja siitä koetellusta kansalaiskunnostakin.
Olen ymmärtänyt, että tuomiokapituleilta ovat hakeneet lupaa välillisen vaalin toimit-tamiseen erityisesti ne seurakunnat, jotka ovat halunneet painottaa erilaisia tärkeinä pitämiään toimintamuotoja, tai sitten hakijain kielitaitoa, kansainvälistä kokemusta, ekumenian harrastusta tai muiden uskontojen tuntemusta.
Muutos ei varmaan kaikilla pienemmillä paikkakunnilla silti olisi mieleen, sillä erilaiset suuntaukset ja ehkä laajat sukulaispiiritkin haluaisivat mahdollisesti edelleen masinoida kirkkoherranvaaleissa väkensä runsaana vaaliuurnille ehdokkaansa hyväksi. Kun äänestysprosentit pysyvät alhaisina, valinta on usein varma.
2.2.
Lahden Polttimo - kotimarkkinoilta Itämeren alueelle
Frigrenit ja Relanderit
Alku kotimarkkinoilla
Lahden Polttimo Oy – Lahtis Bränneri Ab, nykyinen Polttimo Oy on on ollut merkittävä osa Lahden talouselämää jo kohta 133 vuotta. Se on edustanut täällä perheyritysten parhaita perinteitä. Omistajuus ja johto ovat pysyneet saman suvun piirissä. Polttimolla on aina osattu ottaa huomioon ajan merkit. On vaihdettu painopistettä tuotantosuuntien välillä, on laajennettu toimintaa ensin kotimassa ja vuodesta 1970 lähtien ulkomailla. Yritys on hyvä esimerkki kansainvälistymisestä.
Vuonna 1883 aloitettiin viinan valmistus, josta yrityksen alkuperäinen nimi tulee. Vuonna 1897 tuli päätuotteeksi hiiva, ja 1934 päästiin uuteen nousuun uuden päätuotteen maltaan valmistuksella. Tänä kotimaisen laajentumisen aikana pääomistajia olivat Ferdinand Frigrén (1860–1922) ja Anders Enok Frigren (1894–1970), isä ja poika.
1970-luvulla tehtiin omistusjärjestelyjä, joiden jälkeen yhtiön johtoon tuli viimeksi mainitun tyttärenpoika Harald Relander. Hänen taustatukenaan oli aluksi Anders Enok Frigrenin toinen vaimo Mary Frigren, ja tietysti oma isä Gustaf Relander, joka oli yhtiön hallituksen jäsenenä 25 vuotta. Nykyään Harald Relanderin poika Pär-Gustaf Relander on hallituksen puheenjohtaja ja omistaja yhdessä isänsä Harald Relanderin kanssa. Toimitusjohtajana on nyt Ilkka Kylmälä.
Lahden Polttimo - kotimarkkinoilta Itämeren alueelle
Frigrenit ja Relanderit
Alku kotimarkkinoilla
Lahden Polttimo Oy – Lahtis Bränneri Ab, nykyinen Polttimo Oy on on ollut merkittävä osa Lahden talouselämää jo kohta 133 vuotta. Se on edustanut täällä perheyritysten parhaita perinteitä. Omistajuus ja johto ovat pysyneet saman suvun piirissä. Polttimolla on aina osattu ottaa huomioon ajan merkit. On vaihdettu painopistettä tuotantosuuntien välillä, on laajennettu toimintaa ensin kotimassa ja vuodesta 1970 lähtien ulkomailla. Yritys on hyvä esimerkki kansainvälistymisestä.
Vuonna 1883 aloitettiin viinan valmistus, josta yrityksen alkuperäinen nimi tulee. Vuonna 1897 tuli päätuotteeksi hiiva, ja 1934 päästiin uuteen nousuun uuden päätuotteen maltaan valmistuksella. Tänä kotimaisen laajentumisen aikana pääomistajia olivat Ferdinand Frigrén (1860–1922) ja Anders Enok Frigren (1894–1970), isä ja poika.
1970-luvulla tehtiin omistusjärjestelyjä, joiden jälkeen yhtiön johtoon tuli viimeksi mainitun tyttärenpoika Harald Relander. Hänen taustatukenaan oli aluksi Anders Enok Frigrenin toinen vaimo Mary Frigren, ja tietysti oma isä Gustaf Relander, joka oli yhtiön hallituksen jäsenenä 25 vuotta. Nykyään Harald Relanderin poika Pär-Gustaf Relander on hallituksen puheenjohtaja ja omistaja yhdessä isänsä Harald Relanderin kanssa. Toimitusjohtajana on nyt Ilkka Kylmälä.
Lahden Polttimon rakennukset 1950-luvun loppupuolen asussaan.
Ensimmäisessä rakennuksessa Niemenkadun varrella vasemmalla sijaitsivat viljan vastaanotto, viljavarasto sekä konttori, toisessa vanha mallastamo ja kolmannessa toinen viljavarasto. Takana vasemmalla näkyy mehutehdas, jossa sodan aikana valmistettiin mm. liemivoimaa. Sodan jälkeen siinä oli hiivatehtaan suolavarasto. Vanhan mallastamon takana olivat mallassiilot ja niistä oikealle vanha hiivatehdas sekä vanha verstasrakennus. Piipun vieressä oikealla oli lämpövoimala, sen takana viljavarasto ja Vesijärven rannassa venevaja. Etualalla näkyy Loviisan kapearaiteisen rautatien jatke, joka aikanaan vei Mukkulan tiilitehtaalle saakka. Tässä vaiheessa tehdasalue oli jo myös yhdistetty valtakunnan rataverkkoon nykyistä reittiä Joutjärven kautta. Rakennukset on vuonna 1997 tunnistanut hiivamestari Aaro Vesanen. PY kuva-arkisto. Polttimon historian (Latikka 2003) kuvitusta
Ensimmäisessä rakennuksessa Niemenkadun varrella vasemmalla sijaitsivat viljan vastaanotto, viljavarasto sekä konttori, toisessa vanha mallastamo ja kolmannessa toinen viljavarasto. Takana vasemmalla näkyy mehutehdas, jossa sodan aikana valmistettiin mm. liemivoimaa. Sodan jälkeen siinä oli hiivatehtaan suolavarasto. Vanhan mallastamon takana olivat mallassiilot ja niistä oikealle vanha hiivatehdas sekä vanha verstasrakennus. Piipun vieressä oikealla oli lämpövoimala, sen takana viljavarasto ja Vesijärven rannassa venevaja. Etualalla näkyy Loviisan kapearaiteisen rautatien jatke, joka aikanaan vei Mukkulan tiilitehtaalle saakka. Tässä vaiheessa tehdasalue oli jo myös yhdistetty valtakunnan rataverkkoon nykyistä reittiä Joutjärven kautta. Rakennukset on vuonna 1997 tunnistanut hiivamestari Aaro Vesanen. PY kuva-arkisto. Polttimon historian (Latikka 2003) kuvitusta
Lahden Polttimon ja Suomen Hiivan tehdasrakennusten sijainti Polttimon tontilla 1990-luvulla.
Oikean laidan selitysteksti viittaa samalla rivillä olevaan rakennuk-seen. Myöhemmässä värikuvassa on siilorakennus toiselta puolelta eli kaupungin keskustasta päin nähtynä. Mukkulan päässä on viimeisenä Maltax Oy:n uutetehdas. Konttori-rakennus Niemenkadun varrella on muuhun rakennuskantaan nähden tietysti kooltaan vaatimaton. Kuvasta puuttuu rautatie, joka johtaa Nie-menkadun poikki suoraan siilora-kennuksiin.
Polttimon historian (Latikka 2003) kuvitusta.
Oikean laidan selitysteksti viittaa samalla rivillä olevaan rakennuk-seen. Myöhemmässä värikuvassa on siilorakennus toiselta puolelta eli kaupungin keskustasta päin nähtynä. Mukkulan päässä on viimeisenä Maltax Oy:n uutetehdas. Konttori-rakennus Niemenkadun varrella on muuhun rakennuskantaan nähden tietysti kooltaan vaatimaton. Kuvasta puuttuu rautatie, joka johtaa Nie-menkadun poikki suoraan siilora-kennuksiin.
Polttimon historian (Latikka 2003) kuvitusta.
Kansainvälistyminen:
- Kansainvälistyminen aloitettiin Ruotsista vuonna 1971 perustamalla yhteisyritys Nord-Malt Ab., jolla oli Söderhamniin Gävlen pohjoispuolelle rakennettu tehdas. Polttimo merkitsi sen osakkeista 51 %, panimojätti Prippsin puristuksiin joutuneet 11 pienpanimoa yhteensä 39 % ja Ruotsin maataloustuottajain keskusjärjestö ( SLR eli Svenska Lantmännens Riksförbund) 10 %.
- Vuonna 1997 syntyi Polttimon (62,5 %) ja SLR:n (37,5 %) yhdessä omistama Svenska Malt Ab, jonka mallastamon paikaksi päätettiin Halmstad Göteborgin eteläpuolelta Ruotsin länsirannikolta. Paikan valintaan vaikuttivat toisaalta raaka-aineen saanti eteläisimmän Ruotsin laajoilta ja suotuisilta viljanviljelyalueilta, toisaalta myös lastausmahdollisuudet suoraan paikkakunnan satamasta eri puolille maailmaa. Mainittakoon, että Söderhamnin mallastamo todettiin eri syistä vähitellen kannattamattomaksi, ja se lopetettiin 2000-luvun ensi vuosikymmenellä.
- Vuonna 1997 Polttimo ja Liettuan toiseksi suurin panimo Kalnapilis perustivat tasaomistuksella yhteisyrityksen nimeltä UAB Litmalt, jonka mallastamo sijaitsee Pohjois-Liettuassa Panevézys –nimisellä paikkakunnalla. Vuonna 2001 perustettiin Viking Malt Oy, johon kaikki mainitut mallastamot fuusioitiin. Polttimo omisti nyt Viking Maltista 62,5 %, Svenska Lantmännens Riksförbund loput.
- Vuodesta 1997 tuorehiivan valmistus siirtyi kokonaan Lahteen kun Suomen Hiiva Oy ostettiin Rajamäeltä. Tuotanto jatkui Polttimon tontilla Lahdessa. Vuonna 2006 yritys myytiin kanadalaisen Lallemandin Itävallassa sijaitsevalle tytäryhtiölle (Lallemand GmbH). Yritys jatkaa kuitenkin edelleen samassa paikassa Niemen kaupunginosassa. Polttimo Yhtiöt saattoi tämän jälkeen keskittyä pääliiketoimintaansa eli viljaan perustuvan mallas- ja mallasuutetoiminnan kehittämiseen.
- 1990-luvulla kokeiltiin yhteistoimintaa Virossa siten, että yhdessä Sakun oluttehtaan kanssa perustettiin yhteisyritys Saku Linnas AS, joka omisti pienen paikallisen mallastamon. Alku näytti hyvältä, mutta sitten nähtiin, että ohraa ei Virosta saatu tarpeeksi. Sitä jouduttiin tuomaan Suomesta ja Tanskasta. Kun EU-maista tuli Viroon suuria määriä subventoitua mallasta, jouduttiin mallastamo myymään vuonna 1993 Saku Ölletehas AS:lle yhtiön purkamista varten. Kuuden vuoden kokeilu oli päättynyt.
- Lahtelaiset kokeilivat samaan aikaan Virossa muutakin elintarvikealan liiketoimintaa. Polttimon omistama Suomen Hiiva Oy ja ruotsalainen Jästbolag Ab ostivat vuonna 1995 muodostetun yhteisyrityksen Nordic Yeast kautta AS Tartu Pärmitööstus–nimisen hiivatehtaan. Pian kuitenkin huomattiin, että sen volyymit ja tuotteiden taso eivät riittäneet ulkomaista kilpailua vastaan. Tehtaan toiminta lopetettiin parin vuoden kuluttua. Yhtiö osti myös Latvian ainoasta hiivatehtaasta nimeltä Rigas Raugs enemmistön eli 51%. Se siirtyi Suomen Hiivan mukana Lallemandille.
Polttimoyhtiöiden rakennuksista näyttävimpiä ovat vilja- ja mallassiilot. Kuva on otettu Lahden kaupungin keskustan suunnasta käsin kesällä 2013.
7. Vuonna 2001 tapahtui uusia järjestelyjä. Tällöin muodostettiin konserniyritys Polttimoyhtiöt Oy. Siihen kuuluu ensinnäkin Viking Malt Oy, joka harjoittaa mallastuotantoa Toisena osana on Senson Oy, joka tarjoaa tuote- ja sovellusratkaisuja erityisesti juoma- ja elintarviketeollisuuden tarpeisiin. Tuotteita on myös meijeri-, leipomo-, makeis- ja valmisruokateollisuudelle. Siihen kuuluvat Maltax Oy, Biofincon Oy sekä LP-tutkimuskeskus.
8. Kansainvälistymisen tähän mennessä viimeisin vaihe toteutettiin vuodenvaihteessa 2015-2016 ostamalla Tanskasta panimojätti Carlsbergin Danish Malting Group A/S, jolla oli Tanskan mallastamon lisäksi kaksi muuta Puolassa, paikkakunnilla nimeltä Sierpc ja Strzegom. Samalla tehtiin Carlsbergin kanssa pitkäaikainen maltaan toimitussopimus. Tämän jälkeen Viking Maltilla on viisi mallastamoa. Kaupan mukana tuli Puolasta myös paahdetun maltaan tuoteyksikkö, joka täydentää erikoismallasvalikoimaa. Niillä on kysyntää erityisesti pienpanimoissa, joita on jatkuvasti tullut lisää. Mallasta myydään enenevässä määrin myös leipomoille. Tämä viimeisin ostos on hyvin suurta luokkaa, Viking Maltin liikevaihto lisääntyy 90 miljoonaa euroa, joka prosenteissa on 60 %. Viking Malt nouseekin nyt suuruudessa Euroopassa 5. sijalle, ja maailmanlaajuisesti siitä tulee yhdeksäs. Viking Maltin toimitusjohtaja on nykyään Antti Orkola.
9. Vuonna 2014 Polttimo-konsernin liikevaihdosta (152 milj.eur/v.) syntyi 80 % viennistä ja ulkomaiden toiminnoista. Venäjä on vanhastaan ollut erittäin tärkeä markkina-alue, ei vähiten siksi, että saman raideleveyden rautatievaunut voitiin lastata suoraan Polttimon siiloista. Tosin panimomaltaita ei enää mene entisessä määrin, joten vienti on siihen suuntaan pääosin paahdettuja ja erikoismaltaita. Lahdesta menee Venäjän ja entisten Neuvostotasavalojen lisäksi lähinnä naapurimaihin Norjaan, Viroon ja Ruotsiinkin. Ainakin aikaisemmin listalla olivat myös Japani ja Skotlanti, jotka valmistivat Polttimon maltaista whiskyä. Viking Maltin päävientimaita ovat jo pitkään olleet Latinalaisen Amerikan maat, erityisesti Venezuela. Sinne maltaat on laivataan nyt Halmstadista.
7. Vuonna 2001 tapahtui uusia järjestelyjä. Tällöin muodostettiin konserniyritys Polttimoyhtiöt Oy. Siihen kuuluu ensinnäkin Viking Malt Oy, joka harjoittaa mallastuotantoa Toisena osana on Senson Oy, joka tarjoaa tuote- ja sovellusratkaisuja erityisesti juoma- ja elintarviketeollisuuden tarpeisiin. Tuotteita on myös meijeri-, leipomo-, makeis- ja valmisruokateollisuudelle. Siihen kuuluvat Maltax Oy, Biofincon Oy sekä LP-tutkimuskeskus.
8. Kansainvälistymisen tähän mennessä viimeisin vaihe toteutettiin vuodenvaihteessa 2015-2016 ostamalla Tanskasta panimojätti Carlsbergin Danish Malting Group A/S, jolla oli Tanskan mallastamon lisäksi kaksi muuta Puolassa, paikkakunnilla nimeltä Sierpc ja Strzegom. Samalla tehtiin Carlsbergin kanssa pitkäaikainen maltaan toimitussopimus. Tämän jälkeen Viking Maltilla on viisi mallastamoa. Kaupan mukana tuli Puolasta myös paahdetun maltaan tuoteyksikkö, joka täydentää erikoismallasvalikoimaa. Niillä on kysyntää erityisesti pienpanimoissa, joita on jatkuvasti tullut lisää. Mallasta myydään enenevässä määrin myös leipomoille. Tämä viimeisin ostos on hyvin suurta luokkaa, Viking Maltin liikevaihto lisääntyy 90 miljoonaa euroa, joka prosenteissa on 60 %. Viking Malt nouseekin nyt suuruudessa Euroopassa 5. sijalle, ja maailmanlaajuisesti siitä tulee yhdeksäs. Viking Maltin toimitusjohtaja on nykyään Antti Orkola.
9. Vuonna 2014 Polttimo-konsernin liikevaihdosta (152 milj.eur/v.) syntyi 80 % viennistä ja ulkomaiden toiminnoista. Venäjä on vanhastaan ollut erittäin tärkeä markkina-alue, ei vähiten siksi, että saman raideleveyden rautatievaunut voitiin lastata suoraan Polttimon siiloista. Tosin panimomaltaita ei enää mene entisessä määrin, joten vienti on siihen suuntaan pääosin paahdettuja ja erikoismaltaita. Lahdesta menee Venäjän ja entisten Neuvostotasavalojen lisäksi lähinnä naapurimaihin Norjaan, Viroon ja Ruotsiinkin. Ainakin aikaisemmin listalla olivat myös Japani ja Skotlanti, jotka valmistivat Polttimon maltaista whiskyä. Viking Maltin päävientimaita ovat jo pitkään olleet Latinalaisen Amerikan maat, erityisesti Venezuela. Sinne maltaat on laivataan nyt Halmstadista.
AS A le Coq on iisalmelaisen Olvi Oyj:n tytäryhtiö. Sen pääasiallinen tuotan-tolaitos sijaitsee Tartossa, josta kuva on. A le Coq tuottaa maltaan Viking Malt Oyj:n liettualaiselta mallastamolta Panevézysistä, paahdetut ym. erikois-maltaat Lahdesta. Kuvassa tehtaaseen saapuu lahtelaisia viron opiskelijoita.
Päijät-Hämeen viljaklusteri
Polttimon ja Polttimoyhtiöiden työllistävä vaikutus ei Lahdessa koskaan ole ollut suuren suuri, mutta työnantajana se on aina ollut vankka ja vakaa. Taloudellisesti yritys on ollut erityisen merkittävä ohranviljelijöille, jotka ovat voineet solmia pitkäaikaisia viljelysopi-muksia. Vuonna 2002 alettiin Lahdessa ja Päijät-Hämeessä kehittää viljaklusteria, jonka merkittävänä osana yritys on ollut.
Klusteri sai alkunsa siten, että Polttimon silloinen toimitusjohtaja Mikko Maunula kutsui paikallisten viljaa jalostavien yhtiöiden edustajat koolle neuvottelevaan kokoukseen. Näin syntynyt yhteenliittymä kattaa nyt koko Hämeen, mutta 80-90 prosenttia siitä sijoittuu Päijät-Hämeeseen. Klusteri jakaantuu yli 1000 henkilöä työllistävään olut- ja juomaketjuun sekä melkein 1200 henkilöä työllistävään leipäketjuun. Niiden alkupäässä ovat viljelijät, juomaketjulla noin 450 ohran sopimusviljelijää ja leipäketjulla 500 rukiin, ohran ja vehnän viljelijää. Viljaklusterin johto koostuu kummankin haaran, MTK:n ja vähittäiskaupan edustajista. Sen alaiset toimikunnat suunnittelevat paitsi oman alansa toimintaa, myös yhteistyömuotoja. Lahden Seudun Kehitys Ladec Oy hoitaa nykyisin toiminnan rutiineja ja käytännön järjestelyjä.
Leipäketjuun kuuluu noin 500 viljelijää sekä yrityksistä Fazer Mylly, Vääksyn Mylly, Suomen Hiiva, Fazer Leipomot, Sinuhe, Pulla-Pojat, Villähteen Leipä ja Pekan Leipä. Loppupäässä ovat kaupat, ravintolat ja kahvilat.
Olut- ja juomaketjun alkupäässä on noin 450 sopimusviljelijää, jotka toimittavat mallasohraa Viking Malt Oy:lle. Oluen valmistusta tapahtuu Hartwallin, Teerenpelin ja Hollolan Hirven panimoissa, Teerenpelin tislaamossa tehdään whiskyä, mallasuutteita ja entsyymejä taas Oy Maltax Ab:n uutetehtaalla sekä sahtia useissa kohteissa (Lammin Sahti, Sahtikrouvi, Orimattilan tilausahti ja Tiinan Sahti).
Artikkeli perustuu teokseen Oy Lahden Polttimo Ab:n vaiheet 1983-2003 (Olavi Latikka 2003), yritysten verkkosivuihin ja haastatteluihin.
Polttimon ja Polttimoyhtiöiden työllistävä vaikutus ei Lahdessa koskaan ole ollut suuren suuri, mutta työnantajana se on aina ollut vankka ja vakaa. Taloudellisesti yritys on ollut erityisen merkittävä ohranviljelijöille, jotka ovat voineet solmia pitkäaikaisia viljelysopi-muksia. Vuonna 2002 alettiin Lahdessa ja Päijät-Hämeessä kehittää viljaklusteria, jonka merkittävänä osana yritys on ollut.
Klusteri sai alkunsa siten, että Polttimon silloinen toimitusjohtaja Mikko Maunula kutsui paikallisten viljaa jalostavien yhtiöiden edustajat koolle neuvottelevaan kokoukseen. Näin syntynyt yhteenliittymä kattaa nyt koko Hämeen, mutta 80-90 prosenttia siitä sijoittuu Päijät-Hämeeseen. Klusteri jakaantuu yli 1000 henkilöä työllistävään olut- ja juomaketjuun sekä melkein 1200 henkilöä työllistävään leipäketjuun. Niiden alkupäässä ovat viljelijät, juomaketjulla noin 450 ohran sopimusviljelijää ja leipäketjulla 500 rukiin, ohran ja vehnän viljelijää. Viljaklusterin johto koostuu kummankin haaran, MTK:n ja vähittäiskaupan edustajista. Sen alaiset toimikunnat suunnittelevat paitsi oman alansa toimintaa, myös yhteistyömuotoja. Lahden Seudun Kehitys Ladec Oy hoitaa nykyisin toiminnan rutiineja ja käytännön järjestelyjä.
Leipäketjuun kuuluu noin 500 viljelijää sekä yrityksistä Fazer Mylly, Vääksyn Mylly, Suomen Hiiva, Fazer Leipomot, Sinuhe, Pulla-Pojat, Villähteen Leipä ja Pekan Leipä. Loppupäässä ovat kaupat, ravintolat ja kahvilat.
Olut- ja juomaketjun alkupäässä on noin 450 sopimusviljelijää, jotka toimittavat mallasohraa Viking Malt Oy:lle. Oluen valmistusta tapahtuu Hartwallin, Teerenpelin ja Hollolan Hirven panimoissa, Teerenpelin tislaamossa tehdään whiskyä, mallasuutteita ja entsyymejä taas Oy Maltax Ab:n uutetehtaalla sekä sahtia useissa kohteissa (Lammin Sahti, Sahtikrouvi, Orimattilan tilausahti ja Tiinan Sahti).
Artikkeli perustuu teokseen Oy Lahden Polttimo Ab:n vaiheet 1983-2003 (Olavi Latikka 2003), yritysten verkkosivuihin ja haastatteluihin.
2.1. Henri Cartier-Bresson (1908-2004)
Annoin sukulaisten houkutella itseni Ateneumiin. Siellä totesin, että Henri Cartier-Bresson oli juuri niin hyvä kuin lehdistä olin jo aiemmin lukenut. Vähän viime tinkaan tämä jäi, sillä näyttely oli viimeisiä päiviä auki.
Retrospektiivisessa näyttelyssä oli kolmisensataa kuvaa, kaikki mustavalkoisia, ja varmaan kaikki selkeää todistusaineistoa historiallisesti merkittävistä tapahtumista ympäri maailmaa. Esitteessä puhuttiin Espanjan sisällissodasta, keskitysleirien vankien vapauttamisesta, Mao Tsetungin marssista Kiinan sisällissodan ajoilta jne. Kiinnostavia olivat myös henkilökuvat, joissa esiintyivät mm. filosofi Jean-Paul Satre, maalarit Henri Matissa ja Pablo Picasso sekä kirjailija Sidonie-Gabrielle Colette.
Cartier-Bressonilla oli taito vangita filmille tärkeitä hetkiä, monesti yllätyksellisiä, sellaisia jotka onnistuivat vain tarkalla ajoituksella. Digitaaliajalla on mahdollista ottaa pitkiä sarjoja ja valita sitten niitä kuvia, jotka parhaiten tuntuvat onnistuneen. Kuvia voi käsitelläkin. Tätä mahdollisuutta ei Cartier-Bressonilla ollut, ja niinpä kuvaus perustuikin täydelliseen ajoitukseen, valmiuteen aavistella, mitä kohta tapahtuu. Tottakai filmiä paloi turhaankin. Toisaalta monessa kuvassa saattoi nähdä asetelmallisuutta ja poseerausta, vaikka muuta väitettiinkin. Tämä tuli selvimmin esille muotokuvissa, joissa kohteet katsoivat suoraan kameraan.
Henri Cartier-Bresson matkusteli Euroopassa vuosikymmenten ajan ja kierteli muun muassa Ranskassa, Italiassa, Espanjassa, Englannissa ja Saksassa. Esitteen mukaan ” hänen matkojensa anti jälkipolville on paljon enemmän kuin pelkkä kokoelma valokuvia. Hänen kuvansa heijastavat ihmisten välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja, yksilöitä ja heidän käyttäytymistään, rituaaleja ja kansanjoukkoja. Ne kertovat Euroopasta ja kaikesta siitä, minkä varaan maanosan kulttuurinen, uskonnollinen ja yhteiskunnallinen identiteetti rakentuu. ” Tämä siis Euroopasta, samanlaista voisi sanoa kaikista muistakin maanosista, joissa hän ihmeellisen elämänsä varrella oli vieraillut.
Annoin sukulaisten houkutella itseni Ateneumiin. Siellä totesin, että Henri Cartier-Bresson oli juuri niin hyvä kuin lehdistä olin jo aiemmin lukenut. Vähän viime tinkaan tämä jäi, sillä näyttely oli viimeisiä päiviä auki.
Retrospektiivisessa näyttelyssä oli kolmisensataa kuvaa, kaikki mustavalkoisia, ja varmaan kaikki selkeää todistusaineistoa historiallisesti merkittävistä tapahtumista ympäri maailmaa. Esitteessä puhuttiin Espanjan sisällissodasta, keskitysleirien vankien vapauttamisesta, Mao Tsetungin marssista Kiinan sisällissodan ajoilta jne. Kiinnostavia olivat myös henkilökuvat, joissa esiintyivät mm. filosofi Jean-Paul Satre, maalarit Henri Matissa ja Pablo Picasso sekä kirjailija Sidonie-Gabrielle Colette.
Cartier-Bressonilla oli taito vangita filmille tärkeitä hetkiä, monesti yllätyksellisiä, sellaisia jotka onnistuivat vain tarkalla ajoituksella. Digitaaliajalla on mahdollista ottaa pitkiä sarjoja ja valita sitten niitä kuvia, jotka parhaiten tuntuvat onnistuneen. Kuvia voi käsitelläkin. Tätä mahdollisuutta ei Cartier-Bressonilla ollut, ja niinpä kuvaus perustuikin täydelliseen ajoitukseen, valmiuteen aavistella, mitä kohta tapahtuu. Tottakai filmiä paloi turhaankin. Toisaalta monessa kuvassa saattoi nähdä asetelmallisuutta ja poseerausta, vaikka muuta väitettiinkin. Tämä tuli selvimmin esille muotokuvissa, joissa kohteet katsoivat suoraan kameraan.
Henri Cartier-Bresson matkusteli Euroopassa vuosikymmenten ajan ja kierteli muun muassa Ranskassa, Italiassa, Espanjassa, Englannissa ja Saksassa. Esitteen mukaan ” hänen matkojensa anti jälkipolville on paljon enemmän kuin pelkkä kokoelma valokuvia. Hänen kuvansa heijastavat ihmisten välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja, yksilöitä ja heidän käyttäytymistään, rituaaleja ja kansanjoukkoja. Ne kertovat Euroopasta ja kaikesta siitä, minkä varaan maanosan kulttuurinen, uskonnollinen ja yhteiskunnallinen identiteetti rakentuu. ” Tämä siis Euroopasta, samanlaista voisi sanoa kaikista muistakin maanosista, joissa hän ihmeellisen elämänsä varrella oli vieraillut.
Kun kuvia oli niin paljon, alkoi niihin jossain vaiheessa turtua. Valtavasta määrästä oli pakko valita joitain sellaisia, jotka itseä parhaiten puhuttelivat. Esimerkiksi kahden pyylevän pariskunnan ateriahetki luonnon helmassa vaikutti seesteisellä tunnelmallaan. Ateria oli juuri päättynyt ja lautaset olivat tyhjiä. Lähinnä oleva mies täyttää viinilasia. Tyynen veden pinnassa näkyy mahdollisesti juuri heidän veneensä varjo.
Kaikkein pisimmäksi ajaksi pysähdyin katsomaan leikkivä lapsia Berliinin muurin varjossa vuonna 1962, eli kuva oli aivan muurin alkuajoilta. Vastakohdat on siinä tuotu hienosti esiin. Pienemmät lapset olivat syventyneet omiin leikkeihinsä, joita muuri ei pahemmin häirinnyt. Suurin tyttö oli kuullut jotain muurin takaisesta elämästä, ehkä jännittäviä juttuja ammutuista länteen pyrkijöistäkin. Muuri vain on niin korkea, että sinne ei oikein ylety näkemään. Tähän kuvaan, niin kuin moneen muuhunkin, kuvaaja oli onnistunut vangitsemaan liikettä, tässä ponnistusta ylemmäksi kohti muurin harjaa.
Kokoelmassa on myös kuvia aikuisista miehistä, jotka seisovat jollain korokkeella katsomassa itään. Mutta jos yksi teos pitää valita, niin olkoon se sitten tämä lapsista kertova. Se toi myös mieleeni omat kokemukseni, jotka ovat kyllä niinkin myöhäiseltä ajalta kuin vuodelta 1988, vähän toista vuotta ennen muurin purkamista.
Tosin en käynyt tuolloin Berliinissä, muistomerkiksi jätetyn muurin osan näin vasta tämän vuosituhannen alussa. Mutta vuonna 1988 pääsin katsomaan, millä tavalla DDR muuten esti kansalaisiaan loikkaamaan länteen. Osallistuin bussimatkaan, jossa matkustettiin Ruotsin Trelleborgista lautalla Rostockiin ja sieltä suoraan Hampuriin. Rostockissa bussi tyhjennettiin ja kaikki matkatavarat purettiin satama-aukiolle. Nimilistat vietiin konttoriin, ja odotteluajasta päätellen ne kirjattiin tarkasti ylös.
Vihdoin päästiin matkaan. Tie kulki DDR:n puolella paikoitellen melkein rajan pinnassa. Korkea piikkilanka-aita oli monesti vain muutaman kymmenen metrin päässä. Välissä oli kapea alue, joka oli huolellisesti äestetty niin, että varmaan pieneläintenkin jalanjäljet olisivat siinä näkyneet. Matkan aikana näimme kolmeen kertaan, kun joku sotilas pyöräili kivääri selässä pitkin tien laitaa. Joka kerralla hihnan päässä jolkotteli vielä iso susikoira.
Sitten tultiin raja-asemalle. Tavarat tyhjennettiin jälleen ja koppalakkiset sotilaat tutkivat bussin sisältä ja ulkoa. Joku ryömi bussin alaosassa tyhjässä tavaratilassa. Lopulta nimilistat oli verrattu, ja raja aukeni. Länsi-Saksan puolella joku tullivirkailija tuli bussiin ja pyysi nostamaan passit esiin. Niitä sinikantisia sitten vilkuteltiin, virkailija seisoi vajaan minuutin verran kuljettajan vieressä ja poistui sitten. Tanskan rajalla viitattiin bussia eteenpäin, ei edes pysäytetty.
Kokoelmassa on myös kuvia aikuisista miehistä, jotka seisovat jollain korokkeella katsomassa itään. Mutta jos yksi teos pitää valita, niin olkoon se sitten tämä lapsista kertova. Se toi myös mieleeni omat kokemukseni, jotka ovat kyllä niinkin myöhäiseltä ajalta kuin vuodelta 1988, vähän toista vuotta ennen muurin purkamista.
Tosin en käynyt tuolloin Berliinissä, muistomerkiksi jätetyn muurin osan näin vasta tämän vuosituhannen alussa. Mutta vuonna 1988 pääsin katsomaan, millä tavalla DDR muuten esti kansalaisiaan loikkaamaan länteen. Osallistuin bussimatkaan, jossa matkustettiin Ruotsin Trelleborgista lautalla Rostockiin ja sieltä suoraan Hampuriin. Rostockissa bussi tyhjennettiin ja kaikki matkatavarat purettiin satama-aukiolle. Nimilistat vietiin konttoriin, ja odotteluajasta päätellen ne kirjattiin tarkasti ylös.
Vihdoin päästiin matkaan. Tie kulki DDR:n puolella paikoitellen melkein rajan pinnassa. Korkea piikkilanka-aita oli monesti vain muutaman kymmenen metrin päässä. Välissä oli kapea alue, joka oli huolellisesti äestetty niin, että varmaan pieneläintenkin jalanjäljet olisivat siinä näkyneet. Matkan aikana näimme kolmeen kertaan, kun joku sotilas pyöräili kivääri selässä pitkin tien laitaa. Joka kerralla hihnan päässä jolkotteli vielä iso susikoira.
Sitten tultiin raja-asemalle. Tavarat tyhjennettiin jälleen ja koppalakkiset sotilaat tutkivat bussin sisältä ja ulkoa. Joku ryömi bussin alaosassa tyhjässä tavaratilassa. Lopulta nimilistat oli verrattu, ja raja aukeni. Länsi-Saksan puolella joku tullivirkailija tuli bussiin ja pyysi nostamaan passit esiin. Niitä sinikantisia sitten vilkuteltiin, virkailija seisoi vajaan minuutin verran kuljettajan vieressä ja poistui sitten. Tanskan rajalla viitattiin bussia eteenpäin, ei edes pysäytetty.
1.4.Veteraanit ja seniorit
Joskus vuosia sitten seisoskelin yksikseni Lahden torilla odottelemassa Mukkulaan menevää bussia. Seurakseni ilmestyi nuorehko mies, joka tuli paikalle vähän epävarmoin askelin. Kohteliaasti hän pyyteli anteeksi, vaikka ei siihen mitään syytä ollut. Hän kertoi olevansa alkoholisti, joka ei oikein ole saanut otetta elämästään. Kävi selville, että hän oli ollut kaksi kautta rauhanturvaajana Libanonissa. Uutta rekrytointia hän piti virheenä, mutta kun työpaikkaa ei ensimmäisen pestin jälkeen löytynyt, tuli taas lähdettyä. Tällä kertaa tuli eteen tiukkoja paikkoja, henkikulta tuntui välillä olevan todella vaarassa. Määräajan hän sai kuitenkin palveltua, mutta ikävät muistot alkoivat vaivata öisin.
Hän oli yrittänyt saada apua, mutta pelkkiin pillereihinhän ne lääkärikäynnit jäivät. Hän kertoi, että esimerkiksi Norjassa kaikki oli toisin, rauhanturvaajaveteraanit saivat tarpeen vaatimaa lääkinnällistä, psyykkistä ja psykososiaalista kuntoutusta. Mitään tällaista ei Suomessa silloin ollut.
Tämä pieni tapahtuma tuli mieleeni, kun luin Etelä-Suomen Sanomissa 25.1.2016 olleen pääkirjoituksen. Siinä kerrottiin, että puolustusministeriö lähettää rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä olleille noin 45000 suomalaiselle kortin, jossa on veteraanitunnus. Kortti oikeuttaa rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä vammautuneille pääsyn hoitopaikkoihin, joissa saa valtiokonttorin tukemaa hoitoa.
Useat kymmenet suomalaiset ovat vammautuneet mainituissa tehtävissä, viitisenkymmentä on kuollut, psyykkisesti vammautuneista ei ole tarkkaa tietoa. Tähän viimeksi mainittuun ryhmään kai kuului myös se nuorimies, jonka vuosia sitten tapasin.
Ensimmäiset rauhanturvaajat lähetettiin Suezille vuonna 1956. Olin päässyt siviiliin saman vuoden toukokuussa; hiukan se hakemusten lähettäminen kyllä kiinnosti, mutta rohkeus ei riittänyt. Tuskin niin nuorta olisi edes otettu, korkeintaan olisin päässyt tavalliseksi jääkäriksi. Näin jälkeenpäin tietysti voi sanoa, että ratkaisu oli oikea, pääsinhän sitten heti opintoihin käsiksi. Keskikouluaikainen luokkatoverini, eräs Lauri A. aloitti juuri Suezilta pitkän rauhanturvaajan uransa ja siirtyi aikanaan armeijasta eläkkeelle ylivääpelinä.
Pääkirjoituksen mukaan on kuulunut ääniä, että veteraani-sanaa pitäisi käyttää vain sotiemme veteraaneista. Kieltämättä sanaa on kyllä käytetty varsin väljästi, vieläkin esimerkiksi Lentopalloliiton kilpailutoiminnassa kaikista 45 -vuotta täyttäneistä. Joskus 1980-luvulla se oli sikäli kohdallaan, että kaikissa vähänkin vanhemmissa joukkueissa oli sodan käyneitä pelaajia, Mauno Koivisto tietysti etunenässä. Sivumennen sanoen: tänä vuonna järjestetään lentopallon SM- kisoja alkaen 45 -vuotiaista niin, että vanhimpien sarjat ovat miehillä yli 84 ja naisilla yli 75 vuotta !
Muutenkin saatetaan tavallisessa puheessa veteraani-nimike antaa iäkkäämmille henkilöille, jos he ovat jo jättäneet aktiiviajan taakseen. Jossain on tosin nimitystä muutettu, esimerkiksi entinen veteraaniopettajien liitto on nyt Opetusalan Seniorijärjestö. Jotenkin se seniori-nimike sopiikin juuri opettajille, vaikka eiväthän ne eläkeläiset enää kaipaa kateederille, varsinkaan jos uutta elämää on vietetty jo useampia vuosia.
Vuoden 2012 presidentin-vaalien edellä entinen presidentti Mauno Koivisto osallistui keskusteluun presidentin vallan rajoitta-misesta. Palkittu piirtäjä Kalevi Laalo, itsekin vete-raanipelaaja ja hyvä kaverini, oivalsi liittää tilanteen Koiviston lempihar-rastukseen. Marraskuussa 1923 syntynyt Koivisto oli vähän tätä ennen joutunut luopumaan pelaamisesta. ESS 21.1.2012
1.3. Katsastus
Tuli käytyä jälleen katsastuksessa, ties kuinka monennen kerran, onhan minulla ollut auto jo vuodesta 1965 lähtien. Vaikka homma nykyään sujuu hyvin juohevasti, tulevat aina mieleen varhaisemmat kokemukset. Ensimmäisellä kerralla Hämeenlinnassa se sujui niin, että auto oli parkissa kadulla, ja katsastusmies yritti kurkistella alustaa kyljellään jalkakäytävällä maaten. Tietenkin hän sitä ennen oli kokeillut pyöriä heiluttamalla, oliko mahdollisesti jotain klappia.
Siitä en mitään traumaa saanut, mutta kyllä myöhemmin Lahdessa oli välillä melko lähellä. Ennen varsinaisen katsastusaseman valmistumista homma hoidettiin Niemen rannassa vanhassa teollisuushallissa, jossa auto ajettiin asianmukaisen tarkistusmontun päälle. Siihen aikaan katsastusmiehet olivat valtion virkamiehiä, ja niin itsestään tietoisia, että taisivat kuvitella itsensä melkein ministerien veroiseksi. Eivät he mitään puhuneet, eivätkä jäykkinä seisoneet autojen omistajat uskaltaneet senkään vertaa.
Kerran jopa vaihdoin auton, yhdeksän vuotta ajetun Ford Consul Cortinan sen jälkeen kun katsastusmies oli aikansa naputellut vasaralla ja tökkinyt alustaa ruuvimeisselillä. Varmaan hän koki kärsineensä henkilökohtaisen ammatillisen tappion, kun mitään ei löytynyt. Alustan suojaus oli vielä 1960-luvulla uutta, mutta olin huolehtinut siitä. Ajattelin, että hän kyllä seuraavalla kerralla lyö alustaan niin suuria reikiä, että en siitä selviä. Tappioksi tämä jäi, sillä erehdyin ostamaan erään tuttavan osaksi omistamasta liikkeestä uuden englantilaisen auton, merkiltään Sunbeam. Se oli pahaksi onneksi seitsemästä autostani se kaikkein huonoin, hyvä etten jäänyt välillä maantielle. Cortinan sen sijaan näin liikenteessä vielä 15 -vuotiaana, eräs työkaveri jopa vuotta myöhemmin.
Tuli käytyä jälleen katsastuksessa, ties kuinka monennen kerran, onhan minulla ollut auto jo vuodesta 1965 lähtien. Vaikka homma nykyään sujuu hyvin juohevasti, tulevat aina mieleen varhaisemmat kokemukset. Ensimmäisellä kerralla Hämeenlinnassa se sujui niin, että auto oli parkissa kadulla, ja katsastusmies yritti kurkistella alustaa kyljellään jalkakäytävällä maaten. Tietenkin hän sitä ennen oli kokeillut pyöriä heiluttamalla, oliko mahdollisesti jotain klappia.
Siitä en mitään traumaa saanut, mutta kyllä myöhemmin Lahdessa oli välillä melko lähellä. Ennen varsinaisen katsastusaseman valmistumista homma hoidettiin Niemen rannassa vanhassa teollisuushallissa, jossa auto ajettiin asianmukaisen tarkistusmontun päälle. Siihen aikaan katsastusmiehet olivat valtion virkamiehiä, ja niin itsestään tietoisia, että taisivat kuvitella itsensä melkein ministerien veroiseksi. Eivät he mitään puhuneet, eivätkä jäykkinä seisoneet autojen omistajat uskaltaneet senkään vertaa.
Kerran jopa vaihdoin auton, yhdeksän vuotta ajetun Ford Consul Cortinan sen jälkeen kun katsastusmies oli aikansa naputellut vasaralla ja tökkinyt alustaa ruuvimeisselillä. Varmaan hän koki kärsineensä henkilökohtaisen ammatillisen tappion, kun mitään ei löytynyt. Alustan suojaus oli vielä 1960-luvulla uutta, mutta olin huolehtinut siitä. Ajattelin, että hän kyllä seuraavalla kerralla lyö alustaan niin suuria reikiä, että en siitä selviä. Tappioksi tämä jäi, sillä erehdyin ostamaan erään tuttavan osaksi omistamasta liikkeestä uuden englantilaisen auton, merkiltään Sunbeam. Se oli pahaksi onneksi seitsemästä autostani se kaikkein huonoin, hyvä etten jäänyt välillä maantielle. Cortinan sen sijaan näin liikenteessä vielä 15 -vuotiaana, eräs työkaveri jopa vuotta myöhemmin.
Vuodet vierivät. Cortina romutettiin nelisenkym-mentä vuotta sitten. Kuvan nuorimies on hänkin kohta jo viisikymppinen
Cortinan ostin aikoinaan vähän epätavallisemmasta autoliikkeestä, sillä sen nimi oli Varkauden Kello- ja Kulta Monialayritys siis. Omistaja oli erään silloisen työtoverini sukulainen. Rahoitus järjes-tyi niin, että ostimme toisen työtoverin kanssa samaan aikaan ja samasta paikasta samanmerkkiset autot, ja sitten paikallisessa KOP:n konttorissa teimme ristiin vekselit.
Katsastusasemien yksityistäminen oli aivan oikeaan osunut toimenpide. Jokaisesta käynnistä on sen jälkeen jäänyt hyvät muistot, niin myös tästä viimeisestä Lahden Holmassa. Läpi meni ilman huomautuksia. Siinä sitten kaikessa rauhassa jutusteltiin jo 16 vuotta palvelleen menopelin vierellä. Eihän siihen toki vielä ole paljon ikäänsä nähden kilometrejä kertynyt, keskustassa asutaan ja turhat kaahailut ovat jo aikoja sitten jääneet taa. Eihän tuo 113.400 nyt niin paljon olekaan, huollot on tehty ajallaan ja jokseenkin pelkästään asfalttiteitä on ajeltu. Enimmät kilometrit kertyvät kesämökkireissuista ja sukulaisvierailuista. Viime aikoina iso osa on tullut pojanpojan kesätöiden aikaisista ajoista. Hänen isänsä on kuvassa äitinsä sylissä.
Cortinan ostin aikoinaan vähän epätavallisemmasta autoliikkeestä, sillä sen nimi oli Varkauden Kello- ja Kulta Monialayritys siis. Omistaja oli erään silloisen työtoverini sukulainen. Rahoitus järjes-tyi niin, että ostimme toisen työtoverin kanssa samaan aikaan ja samasta paikasta samanmerkkiset autot, ja sitten paikallisessa KOP:n konttorissa teimme ristiin vekselit.
Katsastusasemien yksityistäminen oli aivan oikeaan osunut toimenpide. Jokaisesta käynnistä on sen jälkeen jäänyt hyvät muistot, niin myös tästä viimeisestä Lahden Holmassa. Läpi meni ilman huomautuksia. Siinä sitten kaikessa rauhassa jutusteltiin jo 16 vuotta palvelleen menopelin vierellä. Eihän siihen toki vielä ole paljon ikäänsä nähden kilometrejä kertynyt, keskustassa asutaan ja turhat kaahailut ovat jo aikoja sitten jääneet taa. Eihän tuo 113.400 nyt niin paljon olekaan, huollot on tehty ajallaan ja jokseenkin pelkästään asfalttiteitä on ajeltu. Enimmät kilometrit kertyvät kesämökkireissuista ja sukulaisvierailuista. Viime aikoina iso osa on tullut pojanpojan kesätöiden aikaisista ajoista. Hänen isänsä on kuvassa äitinsä sylissä.
1.2. Pentti Aallonen in memoriam 26.12.2015
Tapaninpäivänä 2015 edesmennyt Pentti Aallonen oli suomalainen urheilulegenda, mutta paljon muutakin. Hän oli seurajohtaja, joka astui velkaisen Lahden Kimmon peräsimeen ja luotsasi sen selville vesille. Sen seuraaja Kimmo Volley pelasi muutamia vuosia Aallosen eväillä näyttävästi, mutta on nyt vajonnut vaatimattomaksi paikallisseuraksi. Ihmisenä Pentti oli lämmin ja ystävällinen, hän sai ystäviä runsaasti myös varsinaisen lentopalloväen ulkopuolelta.
Tapaninpäivänä 2015 edesmennyt Pentti Aallonen oli suomalainen urheilulegenda, mutta paljon muutakin. Hän oli seurajohtaja, joka astui velkaisen Lahden Kimmon peräsimeen ja luotsasi sen selville vesille. Sen seuraaja Kimmo Volley pelasi muutamia vuosia Aallosen eväillä näyttävästi, mutta on nyt vajonnut vaatimattomaksi paikallisseuraksi. Ihmisenä Pentti oli lämmin ja ystävällinen, hän sai ystäviä runsaasti myös varsinaisen lentopalloväen ulkopuolelta.
Lentopalloilun asiantuntijaryhmä valitsi Pentin Suomen lentopalloilun siihen asti kaikkien aikojen parhaaksi vuonna 1995. Tätä edelsi mm. valinta vuoden lentopalloilijaksi viisi kertaa (1963,1964,1968,1970, ja 1971). Hänen takanaan oli 153 maaottelua, joka tuohon aikaan oli aivan tavoittamaton määrä. Ainoana suomalaisena hän osallistui kolmiin MM-kisoihin, Moskovassa 1962, Prahassa 1966 ja Sofiassa 1970. Suomalaista ylintä lentopallosarjaa hän pelasi 392 ottelua neljällä eri vuosikymmenellä, useimmiten kapteenina kuten usein maaotteluissakin.
Lentopallon opit hän sai Kullankukkulan Milkissä, ns. miljoonakylässä ja Länsiharjun koululla, jonka opettaja oli innokas lajin harrastaja. Milkin, eli miljoonakylän nimi tuli samaan aikaan rakennetuista taloista, joissa oli runsaasti lapsia. Siellä olivat myös Lahden Kimmon alkujuuret. Seura voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa vuonna 1960, jolloin joukkueen nuorin, eli Pentti oli ehtinyt juuri täyttää 18 vuotta (s.24.5.1942). Kaikkiaan seura sai 1960-luvulla kolme mestaruutta, toiset kaksi vuosina 1962 ja 1964. 1970-luvun loppuun mennessä hopeaa tai pronssia tuli yhteensä yhdeksän kertaa.
Pentti teki pitkän työuran Lahden kaupungin mittamiehenä ja heidän esimiehenään. Vaimo Raili löytyi hänkin lentopallokentiltä, ja sinne johdateltiin myös tyttäret Anne ja Kati. Annesta tuli lopulta tenniksen ammattilainen ja valmentaja, jonka kotipaikka on jo pitkään ollut Hongkong.
Henkilökohtaiset muistoni Pentistä alkoivat heti Lahteen tulomme jälkeen 1970- luvun alussa. Mielessä ovat yhä edelleen sarjan ratkaisuottelut, joissa saman vuosikymmenen ja seuraavankin alussa Lahden urheilutalon seinät olivat venyä niin katsojien määrästä kuin valtavasta metelistäkin. Kimmon maestrona hääri aina Pentti Aallonen. Hän oli nykymitoin ajatellen lentopalloilijaksi lyhyt, vain 183 senttiä, sattumalta yhtä pitkä kuin minäkin. Mutta ns. pomppu oli mittaan nähden valtava, taito samoin. Jollain tavoin hän iskulyönnissä näki vastustajan ns. plokin ja kenttäpelaajien sijoittumisen kokonaisvaltaisesti. Kuuluisa oli hänen rannekääntönsä, jolla hän useimmiten ohitti vastustajien torjuntaan valmistautuneet kädet.
Jäähdyttelyvaiheessa hän liittyi Päijät-Äijät –nimiseen veteraaniseuraan, jossa oli muitakin entisiä sarjapelaajia, ja sitten myös meitä muita, pelkästään innostuneita puulaakipelaajia. Päijät-Äijät ry on paikallisen vanhan lentopallokonkari Aimo Lahden luomus. Hän luotsasi seuraa lähemmäs 30 vuotta. Aikanaan Mauno Koivistosta liikkeelle lähtenyt vanhenevien miesten lentopalloharrastus oli saanut valtavat mittasuhteet, useine yli 100 joukkuetta käsittäneine turnauksineen. Päijät-Äijätkin osallistuivat joka ikäluokalla SM-kisoihin ja kerran Tampereella pidettyihin seurajoukkueiden MM-kisoihinkin. Ikäluokat olivat viiden vuoden välein aina 45-vuotiaista 80-vuotiaisiin.
Olin Penttiä vanhempi, mutta pari-kolme kertaa sain kunnian pelata joissakin turnauksissa hänen kanssaan 50-vuotiaissa. Häntä odotti loistava ura myös näissä puitteissa, mutta sitten kohtalo astui peliin. Hän pysähtyi kuuliaisesti punaisiin valoihin, mutta takaa tuleva rysäytti voimalla perään. Niska vaurioitui, seurasi useita leikkauksia, ja pelaaminen jäi.
Pentti oli innokas sukututkija ja hallitsi tietokoneella monia toimintoja. Hän auttoi ystävällisesti minua kuvien käsittelyssä, kun valmistelin ensimmäistä kotiseutukirjaani enkä vielä silloin hallinnut tekniikkaa. Erityisesti tällöin tutustuin häneen ihmisenä, hänen ystävällisyyteensä ja valoisaan luonteenlaatuunsa. Pelasin Päijät-Äijissä tasan 20 vuotta, ja koko ajan hänen vanhemman veljensä Jussin (Juhanin) kanssa samassa joukkueessa. Hänkin oli entinen maajoukkuemies, näitä otteluita oli hänelle tullut kaikkiaan 11. Samaa sydämellistä luonteenlaatua myös hän osoitti. Jussin kanssa meidän peliuramme loppui suunnilleen samaan aikaan polvileikkauksiin ja tekonivelten laittoon. Kova paikka se oli meillekin, mitä se sitten oli Pentille, joka sentään liikkui Jussiinkin nähden aivan toisella tasolla, minusta nyt puhumattakaan.
Hyvän ihmisen muisto elää kauan hänen mentyäänkin. Pentti tulee aina olemaan lentopalloväen keskuudessa esimerkki niin pelaajana kuin ihmisenäkin.
1.1. Januksen kasvot
Tammikuu on saanut useissa eurooppalaisissa kielissä nimensä latinankielisen ianuaris -kuukauden mukaan. Janus oli roomalainen ovien ja porttien kaksikasvoinen jumala, jonka toiset kasvot katsoivat sisään taloon, toiset ulos, eli käsitteellisesti ottaen, toiset menneisyyteen, toiset tulevaan. Näin uuden vuoden alkaessa toivomme usein uudelta vuodelta parempaa kuin entiseltä, joskin muistelemme lämmöllä ainakin niitä myönteisiä tapahtumia, joita olemme juuri jättäneet taa.
Blogin kirjoittaja on vähän samaa maata: ajankohtaiset asiat ovat edelleen etusijalla, mutta välillä tulee mieleen samaan yhteyteen kuuluneita sattumuksia aikaisemmalta ajalta. Tässä vuoden ensimmäisessä kirjoituksessa käsittelen historiallisia asioita, ensin joulun ja loppiaisen ajankohtaa, ja sitten sitä, mistä myös nyt alkaneen vuoden kuukausien monissa kielissä esiintyvät nimet oikein ovat syntyneet.
Miksi joulua vietetään nimenomaan joulukuun 25. päivänä? Kukaan ei tiedä tarkkaan mihin aikaan vuodesta Jeesus syntyi. Niinpä joulunvieton ajankohta onkin vakiintunut kulttuurisista kerrostumista käsin. Merkittävää siinä mielessä on ollut, että monilla alueilla on vanhastaan talvipäivänseisauksen aikoihin vietetty tärkeitä juhlia. Ajankohtahan on kiehtova: päivät alkavat pidentyä, siinä on varhaiskansojen mielestä täytynyt olla jotain maagista. Vahvimmin on ilmeisesti vaikuttanut roomalaisten Sarturnalia-juhla, joka juliaanisen kalenterin mukaan sijoittui juuri joulukuun 25. päivään. Kirkko vahvisti saman päivän Jeesuksen syntymäjuhlan päiväksi 350-luvulla. Samalla ikään kuin ”peitettiin” Saturnalian pakanalliset menot, jotka vähitellen jäivät kristillisen joulunvieton jalkoihin.
Kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa pitkin ajanlaskumme alun kolmea ensimmäistä vuosisataa kunnes keisari Konstantinus Suuri (306—337) laillisti kristinuskon vuonna 313. Samaan aikaan valtiovalta alkoi kukistaa sen kilpailijoita, joista merkittävin oli idästä levinnyt mysteeriuskonto Mithran oppi. Sekin oli valtakunnallinen uskonto, jonka temppeleitä oli vielä 200-luvulla kaikkialla Rooman valtakunnan alueella.
Loppiaista vietetään tammikuun 6. päivänä. Katolisessa, luterilaisessa ja anglikaanisessa kirkoissa, sekä muissa länsimaisissa kirkoissa, jotka noudattavat kirkkovuoden kalenteria, loppiaista vietetään varhaisella keskiajalla muodostuneen perinteen mukaisesti Itämaan tietäjien Betlehemiin saapumisen muistopäivänä. Niinpä monissa katolisissa maissa lapset saavat lahjansa juuri loppiaisena, niin kuin Jeesuslapsikin sai itämaan tietäjiltä. Näiden nimet olivat 700-luvulla vakiintuneen käsityksen mukaan Caspar, Melchior ja Balthasar. Ortodoksisessa kirkossa loppiainen on Vapahtajan kasteen juhla.
Roomalainen kalenteri muuttui useaan otteeseen, ja vihdoin Caius Julius Caesarin aikana rakentui hänestä nimensä saanut juliaaninen kalenteri, jota sitten hänen seuraajansa keisari Augustus muokkasi. Kehityksen monia vaiheita ei ole syytä tässä käydä läpi, ja niinpä hyppään suoraan tähän Augustuksen ( 63 eKr. – 14 jKr.) aikaiseen vaiheeseen, josta monissa nykykielissä käytössä olevat kuukausien nimet saivat alkunsa.
Varhaisin roomalainen kalenteri tosin oli alkanut maaliskuusta, sillä silloin lähdettiin sotaretkille, talviaikana ei taisteltu. Sen peruna ovat vuoden viimeisten kuukausien vieläkin käytössä olevat nimet: september, october, novembris ja december, tässä kuitenkin alkuperäisessä latinalaisessa muodossaan. Ne muodostuivat lukusanoista seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen. Henkilönimistä ovat muodostuneet martius (Mars, sodan jumala), maius (kasvun jumala Maia), iunius (pääjumalan Jupiterin vaimo Juno), Iulius (Caius Julius Caesar) ja augustus (keisari Augustus).
Augustuksen aikana muokattiin muutenkin Caesarin ajan versiota. Kun Caesar oli määrännyt omalle kuukaudelleen (iulius) 31 päivää, ei uudeksi keisariksi tullut Augustus halunnut olla huonompi, ja niinpä elokuussakin (augustus) on nyt myös 31 päivää. Yksi päivä otettiin helmikuusta (februarius).
Muitten kuukausien etymologiasta vielä sen verran, että englanninkielisen wikipedian mukaan aprilis tulee latinan sanasta aprire (avata), eli kysymyksessä oli kuukausi, jolloin puut avasivat silmunsa ja aloitettiin kevään touko- ja muut työt. Februarius tuli latinan sanasta februo, puhdistaa. Se oli puhdistautumisen ja uhraamisen aikaa.
Juliaanisessa kalenterissa oli karkauspäivä joka neljäs vuosi. Kun vuoden keskipituus on vähän enemmän kuin 365 päivää, aiheutui tästä ajan mittaan virhe. Tätä on korjattu gregoriaanisessa kalenterissa, joka on saanut nimensä paavi Gregorius XIII:n mukaan. Siinä karkauspäiviä vähennettiin. Hän julkaisi sitä koskevan bullan vuonna 1582. Eräissä maissa se otettiin käyttöön jo 1500-luvulla. Ruotsissa ja Suomessa kalenteriin siirryttiin 1753 jättämällä pois 11 päivää. Kun Venäjällä oli vanha ajanlasku aina vuoteen 1918 saakka, jouduttiin autonomisessa Suomessa (1809‒1917) kaikki asiakirjat päivittämään kahdella päiväyksellä.
Lopuksi vielä meidänkin ajanlaskumme pohjana olevat kuukausien nimet latinankielisisessä muodossa:
Ianuarius
Februarius
Martius
Aprilis
Maius
Iunius
Iulius
Augustus
September
October
Novembris
December
Tammikuu on saanut useissa eurooppalaisissa kielissä nimensä latinankielisen ianuaris -kuukauden mukaan. Janus oli roomalainen ovien ja porttien kaksikasvoinen jumala, jonka toiset kasvot katsoivat sisään taloon, toiset ulos, eli käsitteellisesti ottaen, toiset menneisyyteen, toiset tulevaan. Näin uuden vuoden alkaessa toivomme usein uudelta vuodelta parempaa kuin entiseltä, joskin muistelemme lämmöllä ainakin niitä myönteisiä tapahtumia, joita olemme juuri jättäneet taa.
Blogin kirjoittaja on vähän samaa maata: ajankohtaiset asiat ovat edelleen etusijalla, mutta välillä tulee mieleen samaan yhteyteen kuuluneita sattumuksia aikaisemmalta ajalta. Tässä vuoden ensimmäisessä kirjoituksessa käsittelen historiallisia asioita, ensin joulun ja loppiaisen ajankohtaa, ja sitten sitä, mistä myös nyt alkaneen vuoden kuukausien monissa kielissä esiintyvät nimet oikein ovat syntyneet.
Miksi joulua vietetään nimenomaan joulukuun 25. päivänä? Kukaan ei tiedä tarkkaan mihin aikaan vuodesta Jeesus syntyi. Niinpä joulunvieton ajankohta onkin vakiintunut kulttuurisista kerrostumista käsin. Merkittävää siinä mielessä on ollut, että monilla alueilla on vanhastaan talvipäivänseisauksen aikoihin vietetty tärkeitä juhlia. Ajankohtahan on kiehtova: päivät alkavat pidentyä, siinä on varhaiskansojen mielestä täytynyt olla jotain maagista. Vahvimmin on ilmeisesti vaikuttanut roomalaisten Sarturnalia-juhla, joka juliaanisen kalenterin mukaan sijoittui juuri joulukuun 25. päivään. Kirkko vahvisti saman päivän Jeesuksen syntymäjuhlan päiväksi 350-luvulla. Samalla ikään kuin ”peitettiin” Saturnalian pakanalliset menot, jotka vähitellen jäivät kristillisen joulunvieton jalkoihin.
Kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa pitkin ajanlaskumme alun kolmea ensimmäistä vuosisataa kunnes keisari Konstantinus Suuri (306—337) laillisti kristinuskon vuonna 313. Samaan aikaan valtiovalta alkoi kukistaa sen kilpailijoita, joista merkittävin oli idästä levinnyt mysteeriuskonto Mithran oppi. Sekin oli valtakunnallinen uskonto, jonka temppeleitä oli vielä 200-luvulla kaikkialla Rooman valtakunnan alueella.
Loppiaista vietetään tammikuun 6. päivänä. Katolisessa, luterilaisessa ja anglikaanisessa kirkoissa, sekä muissa länsimaisissa kirkoissa, jotka noudattavat kirkkovuoden kalenteria, loppiaista vietetään varhaisella keskiajalla muodostuneen perinteen mukaisesti Itämaan tietäjien Betlehemiin saapumisen muistopäivänä. Niinpä monissa katolisissa maissa lapset saavat lahjansa juuri loppiaisena, niin kuin Jeesuslapsikin sai itämaan tietäjiltä. Näiden nimet olivat 700-luvulla vakiintuneen käsityksen mukaan Caspar, Melchior ja Balthasar. Ortodoksisessa kirkossa loppiainen on Vapahtajan kasteen juhla.
Roomalainen kalenteri muuttui useaan otteeseen, ja vihdoin Caius Julius Caesarin aikana rakentui hänestä nimensä saanut juliaaninen kalenteri, jota sitten hänen seuraajansa keisari Augustus muokkasi. Kehityksen monia vaiheita ei ole syytä tässä käydä läpi, ja niinpä hyppään suoraan tähän Augustuksen ( 63 eKr. – 14 jKr.) aikaiseen vaiheeseen, josta monissa nykykielissä käytössä olevat kuukausien nimet saivat alkunsa.
Varhaisin roomalainen kalenteri tosin oli alkanut maaliskuusta, sillä silloin lähdettiin sotaretkille, talviaikana ei taisteltu. Sen peruna ovat vuoden viimeisten kuukausien vieläkin käytössä olevat nimet: september, october, novembris ja december, tässä kuitenkin alkuperäisessä latinalaisessa muodossaan. Ne muodostuivat lukusanoista seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen. Henkilönimistä ovat muodostuneet martius (Mars, sodan jumala), maius (kasvun jumala Maia), iunius (pääjumalan Jupiterin vaimo Juno), Iulius (Caius Julius Caesar) ja augustus (keisari Augustus).
Augustuksen aikana muokattiin muutenkin Caesarin ajan versiota. Kun Caesar oli määrännyt omalle kuukaudelleen (iulius) 31 päivää, ei uudeksi keisariksi tullut Augustus halunnut olla huonompi, ja niinpä elokuussakin (augustus) on nyt myös 31 päivää. Yksi päivä otettiin helmikuusta (februarius).
Muitten kuukausien etymologiasta vielä sen verran, että englanninkielisen wikipedian mukaan aprilis tulee latinan sanasta aprire (avata), eli kysymyksessä oli kuukausi, jolloin puut avasivat silmunsa ja aloitettiin kevään touko- ja muut työt. Februarius tuli latinan sanasta februo, puhdistaa. Se oli puhdistautumisen ja uhraamisen aikaa.
Juliaanisessa kalenterissa oli karkauspäivä joka neljäs vuosi. Kun vuoden keskipituus on vähän enemmän kuin 365 päivää, aiheutui tästä ajan mittaan virhe. Tätä on korjattu gregoriaanisessa kalenterissa, joka on saanut nimensä paavi Gregorius XIII:n mukaan. Siinä karkauspäiviä vähennettiin. Hän julkaisi sitä koskevan bullan vuonna 1582. Eräissä maissa se otettiin käyttöön jo 1500-luvulla. Ruotsissa ja Suomessa kalenteriin siirryttiin 1753 jättämällä pois 11 päivää. Kun Venäjällä oli vanha ajanlasku aina vuoteen 1918 saakka, jouduttiin autonomisessa Suomessa (1809‒1917) kaikki asiakirjat päivittämään kahdella päiväyksellä.
Lopuksi vielä meidänkin ajanlaskumme pohjana olevat kuukausien nimet latinankielisisessä muodossa:
Ianuarius
Februarius
Martius
Aprilis
Maius
Iunius
Iulius
Augustus
September
October
Novembris
December
