2022

Vuoden 2022 artikkelit:
Artikkelien nimet ovat ilmestymisjärjestyksessä, itse artikkelit käänteisessä järjestyksessä. Sulkeissa olevat numerot kertovat järjestyksen vuoden alusta lähtien. Jos haluat tarkastella muita aihealueita, napsauta yläpalkista. Vuosien 2014-2020 uutuudet löydät kohdasta ​more.

Tammikuu
1. (1.) Uusi vuosi ja vanhat kujeet
2. (2.) Mäntän Serlachiukset 1. Gustaf Adolf (1830-1901)
3. (3.) Mäntän Serlachiukset 2-3. Gösta Michael (1876-1942) ja
​          Ralph Erik (1901-1980)
​4. (4.) Mäntän Serlachiukset 4. Gustaf Fredrik (1935-2009)
5. (5.) Janne Ahonen (44 v. ) jaksaa yhä
6. (6.) Nouseeko idän uhka jälleen ? 
7. (7.) Viereltä viedään hyviä kavereita
​8. (8.) Karjan kanssa saksalaisia pakoon rajajoen yli
Helmikuu 
​1. (9.) Kun on jo pihalla ihan kaikesta
​2. (10.) Entä jos ? Elämän vaihtoehtoja
3. (11.) Täsmälleen 60 vuotta sitten, 10.2.1962
4. (12.) Käpertyneet vihreät romuttivat unelmansa
5. (13.) Outoa, häiritsevää ja taitavaa sanailua
6. (14.) Miten Suomen luonto voi muuttua vuoteen 2100 mennessä ?
​7. (15.) Talvikisamenestys kapealla pohjalla
​8. (16.) Naamiot ovat pudonneet, ja sodan julmat kasvot ovat tulleet näkyviin
9. (17.) Hyväuskoiset valtiomiehet hidastelivat
Maaliskuu
1. (18.) Suomalaiset historiapäivät XXIII
​2. (19.) Urheilun etiikka ja moraali
​3. (20.) Vaihtoehtoiset totuudet
4. (21.) Isovihasta Ukrainan tapahtumiin
​5. (22.) Evakkomatkalle Talvisodan jälkeen
6. (23.) Rikospoliisien  työkenttä
​7. (24.) Putinin Venäjän hyökkäys on kestänyt jo kuukauden ajan
​8. (25.) Kremlin nyrkki iskee
Huhtikuu
1. (26.) Auta minut kuolemaan !
2. (27.) Torppaako Orb​​án Suomen Nato -haaveet ?
3. (28.) Pääministeri vastasi lyhyesti  ja lakonisesti
4. (29.) Muumimamman virhearviot
​5. (30.) Irja Askola - lasikattojen murtaja
​6. (31.) Huhtikuu on kuukausista julmin
​7. (32.) Avasiko Olli Rehn kirjallaan presidenttipelin ?
8. (33.) Kalevi Laalon pitkä piirtäjän ura
​9. (34.) Olli Rehn kirjaa menneet ja katsoo tulevaan
​Toukokuu
1. (35.) Malvasta Lahden vetovoimakohde
​2. (36.) Viron ja Venäjän ortodoksikirkot
3. (37.) Vihreiden tarina taitaa hiipua
​4. (38.) Radikalisoitumista ja vallankäyttöä Ranskassa
5. (39.) Kirjoittajat eivät jää koskaan eläkkeelle 1.
​6. (40.) Mattssonin aukio Malskilla heräsi eloon
​7. (41.) Alpo Rusi : Kremlin kortti
8. (42.) Mankelit ja skuutit
9. (43.) Kevät on kulkueiden aikaa myös Lahdessa
Kesäkuu
1. (44.) Juha Siltala analysoi maailman muutosta
​2. (45.) Sotilasmusiikin juhlaa Pikku-Vesijärvellä
3. (46.) Kaja Kallas muodostaa Viroon uutta hallitusta
4. (47.) Wladimir Putinin "historiallinen tehtävä"
5. (48.) Venäjän ainaiset laajentumispyrkimykset
6. (49.) Malva antaa runsaasti elämyksiä 
7. (50.) Öyhöttäminen somessa on ongelma
8. (51.) Onko lautamiesjärjestelmä jo vanhentunut ? 
Heinäkuu
​1. (52.) Kasakka ottaa kaiken mitä irti saa
2. (53.) Kirjailija Joel Haahtelan Jaakobin portaat
3. (54.) Donna Leon vie Venetsian kujille ja kanaville
4. (55.) Italian muistoja pääsee taas kartuttamaan
​5. (56.) Kaikenlaisia kulkijoita Mattssonin aukiolla
6. (57.) Puutarhatontut Tervo ja Halme
7. (58.) Helsingin olympialaiset 70 vuotta sitten
8. (59.) Viimeiset parhaat vapaapainimestykset
​9. (60.) Kaja Kallas aloittaa toisen hallituksensa kanssa
10. (61.) Hyvää Augustuksen kuukautta jokaiselle!
Elokuu
1. (62.) Koskenkorva kiinnostaa kovasti
​2. (63.) Italian hallituskipuilulla on pitkät taustat
3. (64.) Malva jaksaa kiinnostaa kaikenikäisiä
4. (65.) Kankeata cha-cha-chata
5. (66.) Koskenkorva jaksaa kiinnostaa
​6. (67.) Kun hybris iskee
​7. (68.) Jari Raatikainen valottaa hämäriä puuhia
8. (69.) Suomi kukkii Hangosta Nuorgamiin
​9. (70.) Kaikenlaisia Venetsialaisia sitä onkin olemassa
Syyskuu
1. (71.) Siirrytään jo vähitellen asiakysymyksiin !
2. (72.) Ilallinen puistotiellä paljaan taivaan alla
3. (73.) Tunteikas jälleennäkeminen 
4. (74.) Pyöräretkiä pitkin Hämettä ja Pohjanmaata
5. (75.) Lautapalttoo - kuvaus naisen kasvusta omaan elämään
​6. (76.) Suomessa on patriarkalismin jäänteitä
​7. (77.) Hotakainen näkee pintaa syvemmälle
​8. (78.) Onko maailmankuvani muuttunut ?
9. (79.) Lahden tämän syksyn kalamarkkinat
Lokakuu
​1. (80.) Puhaltavatko oikeistotuulet nyt yli Euroopan ?
2. (81.) TTK - Tanssii tähtien kanssa
3. (82.) Sandberg vie lukijat Lahden rannoille ja ulkoilualueille
​4. (83.) Epäilyksiä venäläisten myyräntyöstä Suomessa
5. (84.) Syksyn viimeiset lehdet Kirkkopuistossa
6. (85.) Moilan Tuntematon perkaa perheongelmia
​7. (86.) Varjonyrkkeilyä Viestikoekeskuksen ympärillä
​8. (87.) Tuttujen kansalaisten elämän käännekohtia
9. (88.) Omat varhaiset kirjalliset harrastukseni
Marraskuu
1. (89.) Satamaan saadaan näköalaportaat
2. (90.) Vera Vala loihtii jännitystä Milanoon
3. (91.) Kätevä&Tekevä -messut Lahdessa
4. (92.) Viro, Ukraina ja Venäjä 
5. (93.) Viron energiatalouden tulevaisuus 
6. (94.) Afganistan on vaikeasti valloitettava maa
7. (95.) Isä Matteo ja Nino Cecchini seikkailevat
Joulukuu
1. (96.) Päijät-Hämeen Tuglas-seura on selvinnyt koronavuosista
​2. (97.) Häkämiehen ja Meriläisen Epäpyhä liitto
3. (98.) Suomen marsalkan muskettisoturit
4. (99.) Lahden Joulukylä 10.12-18.12.2022
5. (100.) Mattssonin aukio joulukuussa 2022
6. (101.) Hyvää Joulua !
​7. (102.) Milloin lehtori huomaa vanhentuneensa ?

                  Vuoden 2023 puolella tulossa mm.  -  Olli Jalosen Stalker vie mukanaan 1- 2                                                                          -  Miksi lentopallo "kuoli" Lahdesta ?

7. (102.) Milloin lehtori huomaa vanhentuneensa ?

Elämä on siinä mielessä armeliasta, että kohtuukuntoisen ihmisen ei tarvitse kovin paljon murehtia vuosien vierimistä. Ei tämä minunkaan elämäni ole sujunut niin kovin mutkattomasti, mutta jotenkin on kuitenkin tullut taaplailtua tyylilläni, vahaa sanontaa mukaillakseni. Sairauksia ja vastuksia on tullut aivan tarpeeksi, ja vaikka muille jaettavaksi. Onneksi mitään lopullista ei kuitenkaan ole tullut vielä eteen. Kun nyt ollaan vuoden 2022 viimeisissä päivissä, tuntuisi luontevalta antaa jonkinlainen kokonaiskuvaus menneestä, vaikka nyt ei olekaan kysymys vain yhtä vuotta koskevasta tilinteosta.
     Edelliseen viitaten joskus kuitenkin tulee kuin tyhjästä tilanteita, jolloin oikein hätkähtää, että miten tuokin oikein on mahdollista. Tulimme kerran ainakin kymmenen vuotta sitten Lapista bussikyydillä Ristinkirkon paikoitusalueelle. Siellä oli äitiään vastassa muuan Tiina, joka iloiseen tapaansa kertoi minulle: ”Minusta on tullut jo mummu”. Tuntui kuin olisi kulunut vasta pieni aika siitä, kun lukiolaiset Tiina ja Seppo suloisella tavalla hakeutuivat toistensa seuraan. Sitä syrjäsilmällä katsoessa tuli oikein aurinkoinen mieli synkän syksynkin keskelle.
     Kun oikein kaivelin muistisopukoita, niin tuli mieleeni, että urani vanhimmat oppilaat olivat syntyneet jo vuonna 1941 ! Tämä tapahtui eräässä maaseutukoulussa, jossa olin kesken opintojeni keskikoululuokilla viransijaisena yhden lukukauden.  Yleensä oppikouluun siirryttiin neljännen kansakoululuokan jälkeen, mutta täällä oli monia, jotka olivat käyneet viisi tai kuusikin luokkaa, mm. matkojen takia. Kun sitten vielä vähän tuplattiin, niin ehtihän sitä ikää kertyä aina 19. vuoteen saakka!
     Hiljattain oli Etelä-Suomen Sanomissa pitkä reportaasi Jarmo ”Jake” Ropposen eläkkeelle siirtymisestä. Olin tutustunut häneen lukuvuonna 1969-1970, jolloin olin juuri tullut Mukkulaan. Lukio ei vielä silloin ollut kasvanut täyteen kokoonsa, joten minulla oli opetettavana pari luokkaa keskikoulun puolelta. Ja siellä sitten oli se pienikokoinen, ahkera ja todella vilkas nuori Jarmo, joka näytti olevan joka paikassa yht´aikaa. Ja aina hyväntuulisena, miellyttävänä ja kohteliaana. Ymmärrän hyvin, että hän onnistui luomaan Kortteliliigasta suuren organisaation. Jäseniä on 3500, lähinnä keski-ikäisiä ihmisiä. Sellaisena se on ilman muuta ehkä kansanterveydellisesti katsoen tärkein hanke, mitä Lahdessa on synnytetty. Hänellä oli Lyseon lukiossa yli parikymmentä vuotta sitten tytär, yhtä miellyttävä kuin isänsä. Oltiin siis jo toisessa polvessa. Jakea en ole aikoihin enää tavannut. itse en paljon ole liikkeellä, enkä häntä enää tuntisikaan, aika paljon hän on lehtikuvienkin perusteella näöltään muuttunut, niin kuin minäkin.
     Muutama päivä sitten oli lehtijuttua myös Risto Paulamäestä, joka hänkin näyttää jo olevan 68-vuotias eläkeläinen. Hyvät muistot on hänestäkin. Toki näitä eläkeläisiä on tullut jo aikaisemminkin vastaan, ja aina yhtä miellyttävää on ollut heitä tavata. Erään huomion olen heistä ja vähän nuoremmistakin tehnyt. Hyvin menestyneet, myös valtakunnan huippupaikoille ehtineet, ovat kaikki olleet hyvin miellyttäviä ja kohteliaita. Järjestään oli niin, että heiltä olivat jo lukiossa pahimmat vuodet jääneet taakse, jos niitä nyt oli ollutkaan. Myöhästynyttä murrosikää ei liioin ollut. Kun vielä koulussakin menestyttiin, niin mukavaahan heidän kanssaan oli työskennellä. Näistä huipulle ehtineistä tulevat ensiksi mieleen eversti Risto Kolstela, Hämeen rykmentin viimeinen komentaja ja Sari Baldauf (s. Niiranen), vahvasti esillä ollut yritysjohtaja ja hallitusammattilainen, nykyinen Nokian, aikaisemmin Fortumin hallituksen puheenjohtaja. Sarille ei koskaan tarvinnut taloustiedon vaikeimpiakaan asioita rautalangasta vääntää. Yksi kohtaus minua on jälkeenpäin vähän nolottanut. Vaasan kauppakorkeakoulu oli juuri aloittanut vuosi pari aikaisemmin toimintansa, joten sinne oli helpompi päästä kuin esimerkiksi Helsinkiin. Olin patistanut sinne jo aikaisemminkin joitakin nuoriamme, heitä on sieltä kyllä valmistunutkin. Kun ehdotin tätä Sarille, hän vastasi kiltisti ja kohteliaasti: ”Minä olen kyllä kuitenkin ajatellut pyrkiä Helsinkiin!”
     Näistä miellyttävistä tapaamisista tulee mieleen joitakin peruslahtelaisia, keskikoululuokilta vaikkapa nyrkkeilyvalmentaja Kari Korhonen, kunnallispoliitikko Hannu Himanen, tai kulmakuntamme postinkantaja, jonka nimeä en kehtaa suoraan kysyä, mutta jonka kanssa hyvät huomenet heitämme aina tavatessamme, ja muutamat ystävälliset sanat siinä samassa. Lukiosta ylikonstaapeli Heikki Vahvelainen, Stalan Tuija Rajamäki, aikoinaan teollisuuden tiedotushommissa ollut Pia Kontunen-Lindholm tai ESS:n Matti Hilska ja Jukka Airo. Näistäkin monet ovat jo pitkään olleet eläkkeellä tai vähintäänkin eläkeiän kynnyksellä. Matti kirjoitti minusta pari lehtijuttua, kun olin julkaissut kirjojani. Aikoinaan Historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon opettajien Liitto sai aikaan sen, että kaikkien oppikoulujen ensimmäisillä luokilla opetettiin yhden vuoden ajan kokeilumielessä yhteiskuntaoppia. Kokeilu lopetettiin kuitenkin vähin äänin, sillä aihepiiri oli tuon ikäisille lapsille vähän vaikea.  Jukka Airo oli yksi tuollainen ”kokeilukappale”, joten meidän yhteistyömme jatkui keskeytyksittä kaikki kahdeksan vuotta. Jukka oli monessakin asiassa positiivinen tapaus, yhdessä aivan ainutlaatuinen. Korostin aina abiturienteille, että reaalikokeessa ei kannata tyytyä vastaamaan vain yhden ainoan aineen kysymyksiin, siis kaikkiin kymmenen kysymykseen, koska esimerkiksi laudatur voisi olla silloin vaikeasti saavutettava. Kaikki muut uskoivat, mutta Airo ei. Hän vastasi kaikkiin kymmeneen historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon kysymyksiin. Tuloksena oli puhdas laudatur! Synnynnäinen lahjakkuus siis, joten eipä hänen kirjoituksissaan ja kolumneissaan ole mitään ihmettelemistä. Jostain lehtikuvasta vaan totesin, että ne muutamat vuodet, joiden aikana emme ole tavanneet, ovat häntäkin, nyt jo 60-vuotiasta muuttaneet. Minua suurin osa entisistä oppilaista ei varmaan ole enää pitkään aikaan ulkonäöltä tunnistanut.

Hyvää uutta vuotta! Ensi vuoden puolella ilmestyy yläpalkkiin kohta Uutta 2023. Aikaisemmilta vuosilta löydät kirjoituksia joko suoraan yläpalkista tai kohdasta "more".

6. (101.) Hyvää Joulua !

5. (100.) Mattssonin aukio joulukuussa 2022

Vuodet eivät ole toistensa kaltaisia. Olemme asuneet näillä kulmilla jo 17 vuotta, ja yleensä pieni Mattssonin aukiomme on ollut joulukuussa joko lumettomana, tai sitten aivan pienen lumipeitteen alla. Tällä kertaa tilanne on toinen. Lumikasat ovat valtavia, läpiajon estämiseksi tuodut betonilampaatkin ovat miltei lumen peitossa. Aluetta hallinnoiva autohalliyhtiö joutuu nyt ajattamaan kuorman jos toisenkin jonnekin lumenkaatopaikoille.

Kesäisin näkyy paljon aukiota ylittäviä jalkamiehiä ja sähköpotkulautailijoita, joukossa on myös rollaattorikansaa ja ”mankelin” ajajia. Näin talvella onkin hiljaisempaa, miltei kaikista kesäajoneuvoista on nyt luovuttu. Iltamyöhään ei ole näkynyt edes rusakoita miettimässä, minkä talon sisäpihalla voisi tällä kertaa syödä ruohoa ja istutuksia.
​     Hyvin on aluetta hallinnoiva autohalliyhtiö hoitanut tuon lumien aurauksen. Viime päivinä on jo joskus neljän aikoihin aamuyöstä alkanut kuulua lunta auraavien traktoreiden ääniä. Kuorma-autot varmaan kohta aloittavat lumen pois ajoa jopa kolme metriä korkeista kasoista. Mihin sitten kaikki lumi ajetaan, siitä minulla ei ole käsitystä. Onko siellä tilaa, vai pitääkö avata uusia paikkoja?
​     Se hyvä puoli kaikessa tässä nykytilanteessa nyt on, että talvilajien harrastajat ja ammattilaiset pääsevät vauhtiin. Ensilumille varsinaiset hiihtoniilot ovat jo päässeet viime vuonna säilötyllä lumella siellä jossain hyppyrimäkien takana. Mikä parasta, tällä kertaa ei ilmeisesti tarvitse tuskailla Salpausselän kisojen onnistumisen kanssa. Vaikka mistä sen tietää, keväthän voi sekin tulla entistä aikaisemmin!

4. (99.) Lahden Joulukylä 10.12.-18.12.2022

​Lahden Joulukylä (10.12-18.12.) avattiin perinteellisin menoin, ja voisi sanoa, että perinteellisin tavaroin ja tapahtumin.  Tapahtumalavalla nähdään niin Lahden Nuorisoteatteria, Lahden Tanssiopiston lasten ryhmää, Lahden Musiikkiopistoa, Lotilan koululaisia ja paljon muuta. On tonttujumppaa, yhteislaulua ja seurakunnan adventtihartautta, tarinatuokioita ja niin paljon yhtyeitä ja yksittäisiä laulajia, että niitä on turha yrittää mahduttaa muutamalle riville. Joulupukki on tietysti paikalla koko ajan, häntä voi käydä tervehtimässä joulupukin majalla. Joulukylässä ja sen laidoilla on tarjolla monenlaisia ruoka- ja ravintolapalveluja aina Santa Fén terästettyjä glögejä myöten. Tiistaina 13.12. on erityinen Lasten Talvikarnevaalien päivä. Kaiken  kukkuraksi alueella on suuri määrä kojuja, joista myydään tavanomaista joulutilpehööriä, paljon myös lahjoiksi sopivaa tavaraa. Heräteostoihin on siis myös helppo langeta.

 Joulukylän portti Aleksanterinkadun puolella on yhtä houkutteleva kuin aina ennenkin. Heti portin jälkeen myydään kuusia.  Täältä on suora yhteys torin sydämeen mahtavan joulukuusen äärelle. Tällä kertaa kuusi on tavallista juhlavampi saatuaan kauniin lumipeitteen. Tietä perille viitoittaa suurikokoinen olkipukki​

​Kun mennään vähän pidemmälle, tullaan joulupukin lasisen iglun malliselle majalle, jossa hän voi kaiken kansan nähden työskennellä. Välillä hän kuitenkin tulee ulos tervehtimään lapsivieraita. Niin on käynyt tässäkin tapauksessa, hän on kuitenkin jäänyt kuvassa äidin ja lapsen taakse. Kuvaaminen olikin vähän vaikeaa, sillä kuvanoton päivänä väkeä oli paljon liikkeellä, lapsia ja aikuisia velloin niin paljon, että kuvia ei oikein oikeana aikana päässyt ottamaan. Tässäkin tapauksessa katsojapari liikahti juuri pukin eteen.

​Lapsille oli kuusen vierelle varattu oma paikka, joka näkyy myös kuvatauluista. Lähellä oli myös seimi, jonka seurakunnat olivat entiseen tapaan huolella ja taidolla valmistaneet.

​Kaupustelijain kojurivistöjä oli vaikea päästä kuvaamaan niin ikään väenpaljoudesta johtuen. Aina joku pääsi pujahtamaan kiinniostavien kohteiden eteen. Toisaalta ihmisiä ei oikeastaan voi kuvata ilman lupaa, joten tämänkin takia piti usein perääntyä. Mutta makkaranpaistopaikalla päästiin sentään lähelle asian ydintä. Ilman tällaista palvelua ei suurta kansanjuhlaa oikein voi järjestääkään!

3. (98.) Suomen marsalkan muskettisoturit

Carl Gustaf Emil Mannerheim oli sotavoimaimme ylipäällikkönä viime sotien aikana korvaamaton. Ei niin, että hän olisi ollut joka tilanteessa erehtymätön, mutta hän oli sellainen auktoriteetti, joka sitoi yhteen niin kenraalikunnan kuin tavallisen kansankin. Lapsen silmissä hän oli Jumalan jälkeen seuraava, tai ehkä vielä enemmänkin. Tunsin silloin syvästi, että kotirintamalla ei ollut mitään hätää, kun meillä oli Mannerheim. Hän tuntui olevan sellainen tukipylväs, johon jokainen sai nojata, niin lapset kuin aikuisetkin.
​
     Mieleen ei tuolloin tullut sen enempää lasten kuin aikuistenkaan, että hän oli alituiseen vihollisen silmätikkuna, moneen kertaan häntä yritettiin surmata, mutta epäonnistuttiin kerta toisensa jälkeen, olkoon sitten syynä ollut amatöörimäisesti toteutetut hankkeet, viime hetken katumus, tai pelkkä hyvä onni. Mikko Tynin kirjoittama mielenkiintoinen Marsalkan muskettisoturit selvittää näitä tilanteita kiitettävällä tavalla. Tutkimustyön perusteellisuudesta kertovat monet seikat, esimerkiksi pelkästään lähdeviitteet ja lähdeluettelo sisältävät noin 70 sivua. Tähän tulee lisäksi vielä muita liitteitä niin, että kolmisatainen varsinainen tekstiosa paisuu sadalla lisäsivulla.
     Kun 1950-luvun lopulla aloitin historian opiskelun Helsingin yliopistossa, olivat tutkimusaiheet jo muuttuneet, eikä Mannerheim monia enää tutkimusmielessä kiinnostanut. Ei sota-aikana, eikä sen jälkeenkään kukaan siviili-ihminen oikeastaan kiinnittänyt huomiota siihen, että Mannerheim oli tietysti vaarassa koko aktiivisen sotilasjohtaja-aikansa. Oikeastaan heräsin ensimmäisen kerran näihin kysymyksiin vasta Jari Tervon Troika-romaanin myötä sen ilmestymisaikoina vuoden 2008 jälkeen. Siinä Tervo selostaa varsin tarkkaan kenties vakavinta tilannetta, mitä ylipäätään tapahtui. Kysymys oli huhtikuussa 1920 pidetystä Tampereen valtauksen kaksivuotisjuhlaparaatista, jonka aikana Venäjältä tulleen emigranttikommunistien ryhmän piti hänet ampua. Ampujaksi arvalla valittu kuitenkin jänisti viime hetkellä, kun hän oli vain 15 metrin päästä kohteesta.
     Kirja on myös kunnianosoitus niille kymmenille ja taas kymmenille henkivartijoille, jotka Tyni nyt mainitsee nimeltä aina heidän alkuperäisiä joukko-osastojaan ja muita tietoja myöten. Kirjaa täydentää myös kuvaliite, joka kertoo, miten nämä miehet siellä jossain taustalla päähenkilöille huomaamattomina seurasivat ympäristöä valmiina tarttumaan asioihin, jos oli tarvis. Kaiken kaikkiaan kysymyksessä on mielenkiitoinen lisä Mannerheimiä koskevaan erittäin laajaan kirjallisuuteen.
--------- 

Kirjan sisältöön pääsee ehkä helpoimmin silmäilemällä kirjan lopussa olevaa liitettä numero kaksi, jossa Tyni luettelee melkein 30 sellaista tilannetta, joissa Mannerheim olisi voinut olla vaarassa menettää henkensä. Tosin ainakin muuttama tilanne on ollut sellainen, että tiedot ovat puutteellisia, ja enemmänkin spekulatiivisia. Joukossa oli myös vaaratilanteita liikenteessä, Mikkeliin osuneet pommitukset ja muut tilanteet, joista on vain arveluja. Näistä voi sitten edetä varsinaiseen tekstiin, jossa tilanteita selvitetään laajemmin.

​Tapaukset on rajattu vuosiin 1918-1946, eli sisällissotamme alusta Mannerheimin siirtymiseen yksityiselämään lyhyen presidenttikauden jälkeen. Kuvaavaa on, että vielä vuoden 1945 lopussa hän kuljetti mukanaan myrkkykapselia, tosin enemmänkin sellaisen tapauksen varalta, että hänetkin olisi viety sotasyyllisyysoikeuteen, kuten useat muut maamme sodan ajan johtajat. Neuvostoliitto, tai pikemminkin Stalin näyttää melko varhain päättäneen, että Mannerheimiin ei kosketa, mitkä sitten hänen vaikuttimensa lienevät lopulta olleetkaan.

---

​Ensimmäinen todellinen murhayritys tapahtui, kuten edellä jo totesin, emigranttikommunistien ryhmän toimesta Tampereen valtauksen muistoparaatissa huhtikuussa 1920. Useaan kertaan hän joutui myös keskelle pommituksia, mutta ei ole viitteitä siitä, että niitä olisi kohdistettu nimenomaan Mannerheimiin. Muutaman kerran Mikkelin seudulle pudotettiin lentokoneesta desantteja, lähinnä suomalaissyntyisiä kommunisteja, jotka kuitenkin kaikki saatiin ajoissa kiinni. Rintamakäyntienkin varalle oli suunniteltu partisaanihyökkäyksiä, joissa kuitenkaan ei ollut riittävää tehoa. Monissa tapauksissa arvokasta työtä tehneet, päämajan valvontaosaston alaiset ”Marsalkan muskettisoturit” ehtivät ensin. Kaikkiaan heitä oli lähes sata, tyypillisimmillään Mannerheimiä suojasi kerrallaan noin kymmenhenkinen vartiosto. Kaiken varalta pidettiin yhteyttä myös siviilipuolen virkamiehiin.  
     Mikko Tyni näyttää kirjanneen kaikki mahdolliset marskin turvallisuuteen liittyneet tapahtumat, aina epävarmoja ja legendamaisia tapahtumia myöten. Yksi tällainen oli Nyrkki-lehdessä julkaistu kertomus suomalaisen turvamiehen leikittelystä, jossa hän osoitti leikitellen Adolf Hitleriä pistoolillaan. Tapahtumaa eivät etäisyydestä johtuen huomanneet sen enempää suomalaiset kuin saksalaisetkaan arvovieraat.

​Adolf Hitler oli saapunut onnittelemaan marsalkka Mannerheimia tämän 75-vuotisjuhlapäivän johdosta 4.6.1942.

​Tässä kirjaan otetussa kuvassa päähenkilöiden välissä on kenraalisotamarsalkka Wilhelm Keitel, ja taaempana kaksi henkivartijaa osana suurempaa ryhmää. 

---

2. (97.) Häkämiehen ja Meriläisen Epäpyhä liitto

Teoksen nimi tuntui ensi silmäyksellä tarkoittavan kirjoittajia, joita en ennakolta olisi mitenkään voinut kuvitella työpariksi. Molemmat ovat kyllä olleet kansanedustajia, mutta siihen se sitten jääkin. Rosa Meriläiselle taisi kausia kertyä vain se yksi ainoa. Häkämiehellä taas oli aika pitkäkin ura, joka alkoi kansanedustajana 1987-1998, jatkui myös ministerinä, ja päättyi vuonna 2003 eroamiseen sisäministeriön kansliapäällikön virasta naishenkilöön kohdistuneen pahoinpitelyn ja siitä seuranneen sakkotuomion seurauksena. Tämän jälkeen hän otti vauhtia asianajajan töistä ja alemmista kunnallisista viroista, sekä kahdenkin kunnan kunnanjohtajan tehtävistä. Elokuussa 2012 hänen virkauransa oli taas nousussa, ensin hänet valittiin Lounais-Suomen aluehallintoviraston ylijohtajaksi, sen jälkeen vuonna 2015 Varsinais-Suomen liiton maakuntajohtajaksi.
     Kirjalliset kykynsä Kari Häkämies oli osoittanut jo aiemmin kirjoittamalla 13 teosta, jotka ovat olleet lähinnä poliittisesta ympäristöstä innoituksensa saaneita rikosromaaneja. Häkämiehen lapsuudenperhe oli todellinen kokoomusperhe. isä Erkki Hakamies oli pitkään kansanedustajana, ja nuorempi veli Jyri Häkämies oli myös kansanedustaja, ministeri ja nykyään Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja, eli iso pamppu työnantajaleirissä. Jyri Häkämiehestä jäi tällaisen satunnaisen seuraajan mieleen hänen tulevia aikoja ennakoiva lausuntonsa. Hän kertoi jossain ulkomaisille seuraajille, että Suomella on kolme kohtalokasta ulkopoliittista vaaraa, ja ne ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.
     Rosa Meriläinen oli siis vihreiden kansanedustajana yhden kauden 2003-2007, mutta hänellä on ollut mittava ura kunnallispolitiikassa ja vihreiden toiminnassa. Vuodesta 2018 lähtien hän on toiminut Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry:n pääsihteerinä. Kirjallista toimintaakin on kertynyt laskelmieni mukaan yhdeksän teoksen verran. Listalla on myös monia muita yhteiskunnallisia tehtäviä, sekä teatteri- ja televisioesityksiä
     Kun edellä viittasin olevani satunnainen politiikan seuraaja, niin mainitaan nyt myös joitain käsityksiäni Meriläisestäkin. Muistan nimenomaan hänen kansanedustajakaudeltaan eräitä värikkäitä lauseita, joita lehdet kärkkäästi toistivat. Niinpä olen aika varma, että tässä yhteisteoksessa on kirjan prologi hänen kirjoittamaansa.  Siinä on nimittäin muutaman sivun verran niin vahvaa yhdyntäkuvausta, että en moista ole koskaan lukenut niistä kirjoista, joita olen tavannut ostaa tai lainata kirjastoista. Tämänkin kirjan lainasin Lastu-kirjastosta sisällöstä sen enempää tietämättä. Itse tapahtuma on juonen kannalta irrallinen, joten sen tarkoituksena on ilmeisesti ollut vain vetää satunnaisia selailijoita tekemään ostopäätöksiä kirjakaupassa.
-------  

Epäpyhä liitto näyttää kuitenkin kaikista ennakkoluuloista huolimatta olleen hedelmällinen: molemmat ovat voineet sijoittaa siihen osaamistaan. Häkämies politiikkaa ja yritysmaailmaa, Meriläinen ekologisia ja muita vihreille tärkeitä kysymyksiä. Energiapolitiikassakin päästään syvälle aikana, jolloin Venäjä oli vielä keräämässä joukkojaan Ukrainan rajalle.  Monilta osin teos tuntui hyvin ajankohtaiselta. Aika hyvän kirjan kaksikko oli näistä aineksista saanut aikaan. Monen dekkarin kompastuskivenä on ollut sinänsä jouhevan ja johdonmukaisen sisällön kompasteleva päättäminen. Tässäkään suhteessa ei ole moitteen sijaa.

​Varsinaisesti kirja lähtee liikkeelle siitä, että toimittaja Timo Ruuti saa mystillisen viestin, että tulevassa valtio-omisteisen energiayhtiö Podex Powerin yhtiökokouksessa tapahtuu jotain hyvin yllättävää. Tässä vaiheessa tulee helposti mieleen Fortum, mutta se lienee vailla perusteita. Ruuti oli joskus hankkinut muutaman osakkeen, joiden avulla hän saattoi mennä mukaan. Alkutunnelmat olivat tavanomaiset: suurosakkailla oli edustajansa, mutta pääluvultaan suuren enemmistön muodostivat pienosakkaat, joita kiinnostivat enemmän runsaat tarjoilut ja tuttujen tapaaminen. Mutta eräässä vaiheessa tunnelma sähköistyi: yhtiön toimitusjohtaja löytyi ammuttuna. Sitä tutkimaan saapui mm. pyörätuolissa istuva rikostutkija Sara Silas, joka muuten oli toinen osapuoli prologissa yksityiskohtia myöten esitetyssä yhdyntäkuvauksessa.

---

Podex Power Oyj oli energiajätti, pörssiyhtiö, jota omistivat Suomen valtio, muutama venäläisfirma ja valtava joukko sijoittajia ympäri maailmaa. Yhtiö oli ollut todellinen tulosautomaatti ja hyvä osingonmaksaja. Vasta aivan viime aikoina oli ympäristöliike alkanut sitä arvostella. Yhtiökokous eteni totuttuun tapaan, mutta sitten tapahtui yllätys, sen hallitukseen juntattiin ulkomaisten eläkeyhtiöiden ja Norjan öljyrahaston äänin kaksi yllätysjäsentä, Aalto-yliopiston professori Maarit Vaarala ja suurelle yleisölle tuntematon Paulus Harkko, filosofian tohtori ja kouluttaja. Molemmilla oli joitain kytköksiä ympäristöliikkeeseen. Toimittaja Timo Ruuti sai tästä junttauksesta etukäteen nimettömän ilmoituksen ja hän kirjoitti Iltalehteen skuupin. Ruuti joutui ympäristöliikkeen kanssa tekemisiin myös siten, että hänen tyttärensä pyöri mukana niissä piireissä, ja oli isänsä ihmeeksi hyvin fanaattinen.
     Tapahtumat etenivät sitten niin, että Podex Powerin pääjohtaja Henrietta Kekoni kaapattiin juoksulenkiltä pakettiautoon, huppu vedettiin päähän ja kädet sidottiin. Vähän myöhemmin hänet löydettiin kadulta ammuttuna. Alkoi kiivastahtinen tutkinta ja spekulaatiot, olihan Kekoni aivan avainasemassa ollut teollisuusjohtaja. Samalla alkoivat epäilykset kulkea myös itse yhtiön hallituksessa. Pääministeri ja elinkeinoministeri olivat tuohon aikaan keskustalaisia, ja jos mielikuvitusta riitti, hiuksen hienoja viitteitä oli Sipilän hallituksen suuntaan. Maaseutuväestö oli viime aikoina ollut häviäjän asemassa. ”Turpiin oli tullut turpeen alasajossa, maataloudelta vaadittiin mahdottomia ilmastonmuutoksen nimissä, ja metsäteollisuuden rakennemuutos runteli pahoin kaukana Helsingistä olevia paikkakuntia ja metsänomistajia”. Samanlaisia ajatuksia tosin on esitetty myös viime aikoina.
     Vihreät uhkasivat lähteä maan hallituksesta ellei heidän vaatimuksiaan oteta huomioon. He vaativat Podex Powerin osakkeiden siirtämistä pois valtionomisteiselta Solidiumilta suoraan valtioneuvoston kanslian alaisuutteen, jolloin ne tulisivat paremmin poliittisten pyrkimysten kohteeksi. Edelleen oli spekulointia amerikkalaisten ja venäläisten omistajien suuntaan. Tämän rinnalla kulki henkilökohtaisia pyrkimyksiä, joita ei kuulusteluista huolimatta saatu selville. Yhtiön hallituksen jäsenetkin vaikenivat mielipiteistään. Vahvinta henkilökohtaista valtaa köytti yhtiön hallituksen puheenjohtaja Niclas Ibrasson, jota kukaan ei oikein uskaltanut pistää kovin lujille, pelättiin hänen eroamistaan välittömästi.
     Kieltämättä tämä yhtiön hallituksen sisällä käytävä köydenveto kuvaa Kari Häkämiehen perehtyneisyyttä kulissien takaiseen yritysmaailmaan, mausteina olivat ilmeisesti sitten Meriläisen tiedot ns. vihreästä siirtymästä ja sen asettamista vaateista. Soppaa sekoitti myös venäläinen konsultti, joka yritti vielä lobata myös Rosatomin puolesta Fennovoiman suurhankkeessa sen suunnitellessa Hanhikiven ydinvoimalaa. Tutkinta kiihtyi edelleen, kun Ibrasson joutui murhayrityksen kohteeksi. Tosin tarkkuuskiväärin luoti osui vain olkapäähän. Tapahtumia ahkerasti jäljittävä toimittaja Timo Ruuti sai yhden tärkeän vihjeen aikaisemmin ympäristöasioihin hurahtaneelta tyttäreltään, johon välit olivat parantuneet sitä myöten kun tämä oli ottanut etäisyyttä fanaattiseen poikakaveriinsa.
     Kirjan loppupuolella kirjoittajat tarjoavat lukijoille jos jonkinlaisia koukkuja, kuten hyvälle dekkarille kuuluukin. Kekonin murhaan ja Ibrassonin tapon yritykseen tarjotaan milloin minkinlaisia ehdokkaita, siinä tarkoituksessa tarvotaan niin kotimaisten kuin ulkolaistenkin mahdollisten syyllisten parissa. Puolen välin jälkeen tapahtumat vievätkin mukanaan niin, että kirjaa ei mielellään laske hetkeksikään kädestään. Liike-elämän huipulle tarjotaan näköaloja, joita harvemmin tavallinen lukija saa. Hyviin tapoihin kuuluu, että tällaisessa kirjan esittelyssä ei kuitenkaan loppuratkaisuja mainita. En tee sitä nytkään.
     Kirjan motoksi voi löytää monenlaisia ehdotuksia, yhtenä mielenkiintoisimpana pidän kahta viimeisen sivun lausetta: ”Luulen, että bisneksessä ja politiikassa tapahtuu jatkuvasti kamalia asioita, jotka eivät koskaan tule julkisuuteen. Eikä niissä ole kyse rikoslain määrittelemistä rikoksista, vaikka moni ihminen luhistuu niiden myötä loppuiäkseen”. Viitataanko tässä myös omakohtaisiin kokemuksiin?

1. (96.) Päijät-Hämeen Tuglas-seura on selviytynyt                    koronavuosista

Päijät-Hämeen Tuglas-seura kärsi tietenkin koronaepidemian vuosista monien muiden yhdistysten tapaan. Nyt näyttää siltä, että se on hyvää vauhtia toipumassa, kuten tilaisuudet ja osallistujien määrät osoittavat. Toukokuussa seuran ryhmä vieraili Tallinnan matkallaan Viron parlamentissa, Estonia-teatterissa ja taidemuseo Kumussa, Näin jatkettiin jokavuotisia matkailuperinteitä. Toukokuussa osallistuttiin myös ”vieraskielisten” seurojen yhteiseen myyjäistapahtumaan Lahden satamassa. Yhdistyksen ”klubi” eli viron kielen omaehtoinen keskustelutyhmä on sitkeästi kokoontunut varsinkin taas syksyn tullen keskiviikkoisin Multi Cultissa, kaupungin kielenopiskelijoille ja harrastajille tarkoitetuissa tiloissa Päijänteenkadun alussa. Nyt marraskuussa ovat samassa paikassa alkaneet kerran kuussa myös seuran yleistapaamiset ohjelmineen. Tilausbussilla matkustettiin Helsingin Kaapelitehtaalle Martin markkinoille kuulemaan mielenkiintoisia, ajankohtaisia esityksiä, ja katsastamaan, mitä tällä kertaa oli myynnissä.  Vironkielinen Jumalanpalvelus järjestetään tänäkin vuonna, tällä kertaa joulukuun alussa Joutjärven kirkossa.
     Vuonna 1998 perustetun seuran puheenjohtajana on viimeiset 10 vuotta toiminut Virpi Kallioinen, joka on jatkanut Leili Kujanpään (2004-2011) työtä sen jälkeen kun tämä palasi pysyvästi takaisin Tallinnaan asumaan. Hän on kuitenkin ollut tämänkin jälkeen ”hengessä mukana” mm. ottamalla vastaan seuran matkailuryhmiä.
     Oheinen kuva on otettu seuran 20-vuotisjuhlassa 2018. Istumassa vasemmalta lukien ovat 2000-luvun alkuaikojen monivuotinen puheenjohtaja Arvi Rautio, juhlaesitelmän pitänyt suurlähettiläs Kirsti Narinen ja nykyinen puheenjohtaja Virpi Kallioinen (2012- ). Pöydän ääreen on tullut keskustelemaan Kuusalun kansallispukuun pukeutunut Anneli Kont, joka jatkaa Wellamo-opiston kielikurssien pitämistä vuosina 2004-2011 puheenjohtajana toimineen Leili Kujanpään jälkeen.

​​Seuraavat tiedot ovat Suomen Viro-yhdistysten liiton lehden Viro.nyt Anneli Kontista kertovasta artikkelista. Hän on valmistunut 1989 Tallinnan musiikkiakatemiasta kuoronjohtajaksi ja musiikinopettajaksi. Hän on toiminut vuosina 1990-2010 kansanmusiikin opettajana Viljandin kulttuuriakatemiassa ja Sibelius- akatemiassa vuonna 1992 perustetussa MeNaiset-vokaaliyhtyeessä. Hän tekee väitöskirjaa Sibelius- akatemiaan. Tällä hetkellä hän toimii viron kielen ja kulttuurin opettajana ja Päijät-Hämeen Tuglas-seuran johtokunnan jäsenenä.

---

​Multi Culti on Lahden kaupungin omistama huoneisto, jota voivat käyttää kaikki vieraskieliset ja vieraita kieliä harrastavat ryhmät. Siellä toimii myös lapsille tarkoitettuja harrastuspiirejä. Huoneisto sijaitsee osoitteessa Päijänteenkatu 1, aivan Vesijärvenkadun tuntumassa. Aikoinaan Vesijärvenkadulta oli suora yhteys, tuohon aikaan paikkaa nimitettiin Viiskulmaksi. Yhteys kuitenkin suljettiin, sillä samassa kohtaa oli myös Kirkkokadun risteys. Komea antiikkia mukaileva veistos antaa viitteitä kadun myöhemmälle osalle sijoittuvasta kulttuuritalosta, jossa toimii mm. Malva, Taide- ja julistemuseo. 

​Syystalvisessa kuvassa Multi Cultin huoneisto on vasemmalla olevan kerrostalon ”kivijalassa”. Jotain valoja siellä nyt kuvan ottohetkelläkin näkyi. Vesijärvenkadun toisella puolella näkyy rakennus, jota ainakin aikaisemmin kutsuttiin Vuorelman kulmaksi siellä sijainneen tunnetun käsityöliikkeen mukaan. Kuvassa on myös osa Päijänteenkadun ”porttina” toimivasta taideteoksesta.

Viroa koskevia asioita käsitellään myös seuraavissa artikkeleissa:36, 46, 92 ja 93 / 2022

7. (95.) Isä Matteo ja Nino Cecchini seikkailevat

Isä Matteon tutkimuksia on pyörinyt televisiossa jo vuodesta 2000 lähtien. Tutustuin sarjaan sattumalta vasta pari vuotta sitten, ja jäin heti koukkuun. Tässäkin tapauksessa pätee sama vanha totuus: jos näyttämöllä tai filmissä pitää asiat laittaa överiksi, niin se pitää tehdä kunnolla. Italialaiset näköjään osaavat nauraa itselleen, tämäkin sarja on tulvillaan lapsenomaista katolista uskoa, taikauskoa, pöyhkeilyä ja herkullisia tyyppejä. Lisäksi varsinkin tuo ylivääpeli Cecchini on vielä hyvin taitava näyttelijä, kömpelö ja vähän yksinkertaiseltakin näyttävä, mutta myös tarvittaessa mahtipontinen ylpeilijä. Tekstin mukaan hänen esittämänsä hahmo on kotoisin Messinasta, ja meidän silmissämme hän näyttääkin sisilialaiselta tomppelilta, jolla on kaikkia noita ominaisuuksia. Hän on lisäksi herra talossaan, ja täynnä vanhoja uskomuksia ja asenteita. Erinomainen näyttelijäsuoritus, välillä nöyrää olemusta, välillä pöyhkeää kukkoilua.
     Jätän runsaan näyttelijäjoukon tässä lähes mainitsematta, heitä ja heidän oikeita nimiään löytyy kyllä Googlesta. Tosin tuon pappi Matteon nimi täytyy mainita, hän on yhtä paljon hengen mies kuin ovela rikosten ratkaisija, ja suorastaan akrobaattinen liikkuja, monien toimintaelokuvien sankari. Ja mies on jo 83-vuotias, niinpä hänet päästetäänkin viimeisessä jaksossa eläkkeelle. Tämän tapahtuu vähän aasinsiltaa käyttäen, hänet kidnapataan kotoaan yön pimeydessä työskentelemään jonnekin Afrikkaan alkuperäiskansan pariin. Tilalle tulee don Massimo, nuorempi mies, joka oli harjoitellut hyvin nöyrän lammasmaista ilmettään. Aasinsiltoja kyllä käytetään muutenkin aina välillä, kun tarina ei oikein muuten etenisi. Pitkästyttävimpiä kohtia ovat ne, joissa isä Matteo saa syylliset tunnustamaan raamatunlauseita ja pyhimystarinoita kertomalla.
     Täytyy ihailla isä Matteon, eli Terence Hillin liikunnallisuutta. Kohtauksiin on haluttu kieltämättä lisätä myös hyvin harjoiteltua, räjähtävää toimintaa ja uskaliaita temppuja. Olen kerta toisensa jälkeen esimerkiksi ihaillut sitä, miten isä Matteo ajaa polkupyörällään vauhdilla alamäkeen kaupungin mutkikkaita katuja, väliin yli matalien portaidenkin. Kuvausryhmässä on täytynyt olla paljon väkeä pelkästään kadunkulmissa estämässä muita kulkijoita. Varmaan on etukäteen pitänyt myös varoittaa kulmakunnan asukkaita pysymään kotona. Ei näitä ajoja ole tietenkään pitänyt usein toistaa, riittää kun tapahtumaa on kuvattu monella eri kameralla eri suunnista. Näin on saatu muihinkin jaksoihin vaikutelma, että päähenkilö kurvailee vähän väliä hengenvaarallisesti pitkin kaupunkia.
     Rakkauttakin löytyy, erityisesti seurataan karabinieerikapteenien romansseja eri jaksoissa syyttäjien tai kaupunginjohtajien kanssa, tosin yksi kapteeneista vie vihille ylivääpelin tyttären. Tietysti sattuu kommelluksia, tilannekomiikkaa on, ja muita aika hölmöjäkin käänteitä. Naisista tulee etualalle pappilan kotiapulainen Natalie, joka pirskahtelee ja huitoo välillä kuin voisimme italialaisnaisen pahimmillaan tekevän. Koko muukin porukka täyttää tehtävänsä ketään sen enempää mainitsematta tai kehumatta. Muutama viikko sitten sarja siirtyi Teemalle. Samalla siihenkin tuli kaksoisjaksoja, joiden seuraaminen on kyllä ollut vähän hankalaa, kun osat yksi ja kaksi sattuvat usein eri viikoille.

Ohessa kuvakaappaus esitysjakson K10 esittelystä. Isä Matteo ja ylivääpeli Cecchini neuvonpidossa.

​Kun pääosassa on myös joukko karabinieereja, on paikallaan todeta, että kysymyksessä on puolustusministeriön alainen, sotilaalliseen tapaan järjestetty rikospoliisi aina arvoasteita myöten. Se on eräänlainen puolisotilaallinen santarmilaitos. Cecchini on maresciallo. Tätä arvoastetta on neljä eri tasoista, Cecchini näyttää saaneen ylennyksiä niin, että hän on olkamerkkien mukaan ylin, eli maresciallo maggiore. Suomalainen versio olisi lähinnä ylivääpeli tai sotilasmestari. Se on ylin aliupseerin arvo. Sen yläpuolella on kolmen tason luutnantteja ja kolmen tason kapteeneja. Näköjään karabinieeriarvoja on paljon, joten urapolku voi olla hyvinkin pitkä. Samaa henkilöä voidaan palkita ylennyksillä moneen kertaan, mikä tietysti lisää omanarvon tuntua.  Jätän tässä arvoasteiden selostamisen sikseen, mutta mainitsen vielä, että esimerkiksi kenraaleja on viittä lajia, ja siinä välissä on vielä joukko everstejä ja everstiluutnantteja, ja majureita.  Toinen matkailijallekin näkyvä poliisiryhmä, järjestys- ja liikennepoliisi on sisäministeriön alainen. Heidän virka-asunsa on  sininen, lähimmä keskisininen. Tämän lisäksi on muitakin organisaatioita, paikallispoliiseja, talouspoliisit ja niin edelleen.
     Mikä sitten olisi kokonaisarvio sarjasta ?  Kieltämättä se on hyvää viihdettä, jos malttaa suhtautua siihen vähän lapsenomaisesti liikoja miettimättä. Kieltämättä se myös antaa Italiasta kiinnostuneille aivan relevanttiakin tietoa tapakulttuurista, ruokailuista, kaupunkinäkymistä ja -elämästä, miksei myös yhteiskunnan rakenteesta. Kuvauspaikkoina ovat Gubbion ja Spoleton pikkukaupungit Keski-Italiassa Umbrian maakunnassa vähän Roomasta pohjoiseen. Kukapa kieltää vaikkapa joskus poikkeamasta siellä Rooman matkalla!

6. (94.) Afganistan on vaikeasti valloitettava maa

Monet ovat yrittäneet valloittaa, mutta aina on palattu verissäpäin pois
Elokuussa 2021 USA:n ja sotilasliitto Naton joukot irtautuivat Afganistanista, jonne oli tunkeuduttu syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen vuona 2001.  Historia toisti tässä itseään: hyökkääjät olivat joutuneet poistumaan sieltä yksi toisensa jälkeen. Britit pyrkivät saamaan maan haltuunsa siirtomaakilpailun aikaan 1800-luvulla, Neuvostoliitto ns. kylmän sodan aikaan 1980-luvulla, ja nyt siis USA. Ja joka kerta Afganistan on palannuti entiselleen, hyökkääjät ovat yritelleet uudistuksia, mutta aina ne ovat valuneet hiekkaan, tai pitäisikö sanoa: aavikoille ja vaikeakulkuisiille vuorille. Raskaimman taakan kantoivat aina tietysti afganistanilaiset, oli sotaa. sortoa ja korruptiota. Kehenkään ei voinut luottaa, ei poliisiin, poliitikoihin eikä virkamiehiin. Jotain väliaikaista kehitystä oli tapahtunut kaupungeissa, mutta maaseudulla elettiin aina kuten ennenkin.  
     Ensimmäisessä afgaanisodassa vuosina 1838-1842 englantilaiset pyrkivät silloisesta Intiasta käsin laajentamaan valtapiiriään Venäjän rajoille. Tuloksena oli täysi katastrofi, afgaanit tappoivat pääosan paluumatkalle lähteneistä briteistä. Paljon paremmin ei käynyt myöskään toisessa afgaanisodassa 1878-1880, jolloin Britannia ja Venäjä yrittivät laajentaa sinne reviiriään. Kolmannessa afgaanisodassa 1919 britit tunnustivat maan itsenäisyyden jo kolmen kuukauden kuluttua.
     Vuonna 1978 Afganistanissa syntyi sisällissota kommunistien ja osan armeijasta noustessa kapinaan. Puhdistukset kohdistuivat uskonoppineisiin ja vanhaan eliittiin. Seurauksena oli kuitenkin kapinoita, ja pääkaupunki Kabulin menetys. Neuvostoliitto lähti tukemaan kapinallista hallintoa ja juuttui Afganistanin vuorille ja sekaviin poliittisiin oloihin kymmeneksi vuodeksi. Sota söi maan taloudellista asemaa ja loi pohjaa vuonna 1991 tapahtuneelle valtakunnan hajoamiselle. Talebanit pääsivät valtaan, ja myös terroristijärjestö Al-Qaida sai jalansijaa.
     Vuonna 2001 USA liittolaisineen lähti erityisesti jahtaamaan terroristeja. joiden se katsoi olleen World Trade Centerin katastrofin takana. Mielessä oli myös oopiumin tuotannon vähentäminen ja maan runsaiden mineraalivarojen hyödyntäminen, ehkä myös olojen länsimaistaminen. Mutta amerikkalaisille kävi niin kuin kaikille muillekin Afganistanin asioihin sekaantuneille, lopulta piti poistua maasta verukkeita esittäen. Mikään ei oleellisesti ole muuttunut tämänkään jälkeen.
--------- ​

Operaatio Aavikon ketun kirjoittaja Helena Immonen on kirjan esittelytekstin mukaan sissiradisti ja reservinupseeri sekä turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt journalismin ja viestinnän ammattilainen, joka työskentelee Puolustusvoimain pääesikunnassa media-analyytikkona. Tätä kirjaa on edeltänyt esikoisdekkari Operaatio Punainen kettu, joka niin ikään liikkui Afganistanin maisemissa. Aihepiiri on ajankohtainen, ja kirjoittaja näyttää tuntevan sen. Kirjan jälkisanoissa kiitettyjen, tunnettujen asiantuntijain joukko kertoo siitä, että tapahtumat olisivat voineet tapahtua juuri esitetyllä tavalla.

​Teoksen eräs arvo on kertoa tosipohjaisesti rauhanturvaajien elämästä Afganistanissa. Esimerkiksi näin: ”Kun portit avautuivat ja tukikohta jäi taakse, sotilas ei saanut tuntea pelkoa. Ei saanut ajatella. että seuraavassa mutkassa saattoi olla miina tai sitä seuraavan mutkan takana talebanien väijytys. Jos tällaisille ajatuksille antoi tilaa, ei voinut hoitaa tehtäväänsä. Joni oli kärsinyt traumaperäisestä stressihäiriöstä, mutta hakenut siihen apua. Hän oli tuntenut, että tunteet oli painettava piiloon, mutta sitten kun oli mahdollista, ne oli käsiteltävä.”

---

Uuden kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat siitä, että suomalainen upseeri Joakim Karhu salamurhattiin keskellä Joensuuta pahamaineisella novitšok-hermomyrkyllä. Ennen kuolemaansa hän ehtii kuitenkin lähettää reservin luutnantti Riina Koivulle salaperäisen postikortin. Vähän aikaisemmin oli päättynyt Suomen ja Venäjän välinen sota, joka näyttää olleen laajempikin konflikti, koska Gotlannissakin oli taisteltu. Tilanne oli nyt kuitenkin uusi, sen keskiössä oli nimenomaan Afganistan.
     Riinan veli Joni Koivu palveli suomalaisessa kriisinhallintajoukossa Afganistanissa. Elettiin viimeisiä kuukausia ennen länsijoukkojen vetäytymistä, kun Jonin ryhmä joutui yllättäen Yhdysvaltojen ohjusiskun sijaiskärsijäksi. Ryhmä oli ollut tapaamassa hulppeassa erämaatalossa jotain afganistanilaista päällikköä. Heidän tietämättään talon yhdessä siivessä majaili myös USA:n terroristiksi määrittelemä mies, jota nyt ohjuksella jahdattiin. Iskun seurauksena osa suomalaisistakin kaatui, Joni selvisi, mutta ajautui taistelijaparinsa Antin kanssa eroon ryhmästään. He joutuivat sotketuksi mukaan CIA:n salaiseen tehtävään Afganistanissa. 
     Kahden suomalaisen ja johtajana toimineen kouliintuneen amerikkalaisen ryhmä joutui hakemaan Iranin rajalta ”paketin”. Mutta yhteysmiehet oli rajalla tapettu, joten yön pimeydessä ryhmän piti poiketa Iranin puolelle.  ”Pakettia” ei saatu, mutta löydettiin nuori nainen, joka pakeni vainoajiaan. Hänen isänsä oli jollain tavalla pettänyt iranilaisia. Häntä lähdettiin sitten Afganistanin puolella viemään omiensa luokse. Ryhmä päätyi lopulta afganistanilaisten sotilaiden luolaan, josta Jonin kaveri Antti löysi sellaiset radiolaitteet, joilla saatiin yhteys Suomeen, ja sitä kautta olinpaikan koordinaatit sinne tiedoksi. Helikopterit tulivat pelastamaan heidät, ja pian he pääsivät myös Suomeen. 
   Riinan aviomies Mikael Koivu työskenteli Tiedustelulaitoksella. Hänet määrättiin tutkimaan suomalaisupseerin, Joakim Koivun salamurhaa, ja pian hänelle selvisi tapaukseen liittyvien panosten vakavuus. Joakim Karhu olikin ollut amerikkalaisille vakoillut kaksoisagentti, jonka koodinimi oli ollut Kärppä. Samaan aikaan Riina selvitteli murhatun upseerin hänelle jättämiä vihjeitä. Myös Venäjän sotilastiedustelun agentit olivat vihjeiden perässä, ja vaarallinen kilpajuoksu salaisuuden selvittämiseksi alkoi, joten tapahtumien painopiste siirtyi Suomeen. 
     Tapahtumat etenivät sitten aivan kuin parin vuoden takaisen Vastaamon tapauksessa. Mikael Koivu sai hätkähdyttävän viestin, että kaikki suomalaisten terveystiedot oli hakkeroitu kantapalvelusta (Kanta.fi) ja vuodettu Tor-verkkoon. Päälle päätteeksi joku oli tehnyt hakukoneen, jolla saattoi välittömästi päästä sotilaiden, poliitikkojen, poliisien, jokaisen suomalaisen terveystietoihin. Selvisi, että ”valtiollinen taho” oli päässyt sisälle tietoihin Ahvenanmaan keskussairaalan kautta. Myös Venäjän Maarianhaminan konsulaatti vilahti selityksissä. Tämän jälkeen selvitettiin tapahtumien kulkua, ja mietittiin valtionjohdon kanssa vastatoimia. Hakkereista ei saatu selkoa. 
     Rinnan tämän kanssa siirtyy katse taas Afganistaniin, josta amerikkalaiset ja heitä tukevat joukot olivat juuri lähteneet. Mutta jostain kaupungista piti pelastaa ryhmä, jossa oli kaksi anerikkalaista ja yksi suomalainen. Joni Koivu joutuu taas lähtemään matkaan, kaikki tämä tapahtuu amerikkalaisten erikoismiesten kanssa. Seuraavat luvut sisältävät sitten aika jännittävää tarinaa kahdella suunnalla, Afganistanissa ja toisaalta Suomessa. Yhteyksiä näillä tutkintalinjoilla on, yhtenä niistä juuri Joakim Karhu ja hänen toimintansa. 
     Kirjan loppuluvuissa kuvataan, miten kaksoisagentti Joakim Karhun salaiset paperit löydettiin Suomessa järven pohjaan lasketusta arkusta. Vielä tapahtui kuvitellulla Haapajärven asevarikolla räjähdys, ja tärkeä tietokone oli samalla anastettu. Sisäministeriö, keskusrikospoliisi ja suojelupoliisi hälytettiin, itärajan rajanylityspaikat suljettiin. Lopputapahtumat siirtyivät venäläisomistuksessa olevaan hulppeaan hirsihuvilaan Mikkelin lähellä. Tietokoneen paikallistamisjärjestelmä toimi aina, kun se otettiin suojakääreistä ulos. Lopullinen paikannus saatiin tiedustelulennokin ottamalta kuvalta. Oikeastaan tämä vaihe olikin aika mielenkiintoinen, sillä siinä selostettiin teknisiä yksityiskohtia, joita saatiin tilanteesta välitettyä Helsinkiin. 
 
Varsin lennokas ja ajankohdasta innoituksensa saanut tämä kirja on. Kiinnostavaa on myös se tieto, mitä Afganistanista ja erityisesti tiedustelumenetelmistä annetaan. Paikoitellen teksti elää todella vauhdikkaasti, joten muidenkin kuin dekkarien ystävien kannattaisi siihen tarttua.

5. (93.) Viron energiatalouden tulevaisuus
Suomen Viro-yhdistysten Liiton (Svyl) lehti Viro.nyt (4/2022) pitää esillä myös nykyajan suuria energiapoliittisia ongelmia, joita Venäjän häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan on aiheuttanut. Ne koskevat joko suoraan tai välillisesti koko Eurooppaa. Samaan aikaan pitäisi kuitenkin luopua fossiilisista polttoaineista, mikä Virossa tarkoittaisi ennen muuta ns. palavan kiven, eli öljyliuskeen käytön vähittäistä lopettamista. Mihkel Annus on liittänyt artikkelinsa oheen myös kuvan valtavasta vanhan kaivoksen tuhkamäestä Kiviõlissä Itä-Virunmaalla (Rakveresta itään ja Narvasta länteen).

​Kiviõli perustettiin vuonna 1922, ja se sai kaupungin oikeudet 1946. Kiviõli syntyi öljyliuskeen eli palavan kiven löydösten myötä. Kaupungin nimi tarkoittaakin kiviöljyä, joka on pitkään ollut tärkeä teollinen tuote. Sen lähelle on syntynyt suuri tuhkavuori, jonka rinteillä sijaitsee seikkailukeskus. Vuori on jaettu kahtia - laskettelumäellä sijaitsevat pisimmät laskettelurinteet, lumilautailupuisto ja snowtubing-rata. Kesäisin vuorella on kuntopolku, downhill- ja maastoautoradat sekä 700-metrinen köysirata. Vuoren toisella puolella on Motokeskus, ja siellä on Viron ensimmäinen MM-osakilpailujen rata. Radan pituus on 1950 m, korkeusero 26 metriä.
     Venäjältä tuotujen ja johdettujen fossiilisten polttoaineiden (öljyn ja maakaasun) käytön lopettaminen on aiheuttanut myös Viron energiatalouteen suuria muutoksia. Kasvavien energialaskujen ja niistä johtuvan inflaation takia joutuvat kaikki yhteiskunnan jäsenet kärsimään joko suoraan tai välillisesti. Nyt arvostetaan entistä enemmän energian säästämistä. Samalla etsitään aktiivisesti mahdollisuuksia tuottaa itse sähköenergiaa ja uusia lämmitysvaihtoehtoja. Yhä enemmän on pyritty turvautumaan rajat ylittävään yhteistyöhön. Samalla on ryhdytty etsimään uusiutuvia energianlähteitä. Tällä tarkoitetaan ennen muuta aurinko- ja tuulienergiaa, jonkun verran myös maalämpöä ja vähemmän aaltoenergiaa.
     Vielä muutamia vuosia sitten uusiutuvasta energiasta puhuttiin lähinnä keinona ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Tässä hengessä Euroopan Unionin jäsenmaat olivat jo asettaneet tavoitteita muutoksen hillitsemiseksi. Mutta nyt muuttuneen geopoliittisen tilanteen takia puhutaan myös energiaturvallisuudesta ja varautumisvalmiudesta. Tähän asti on riippuvuus palavasta kivestä määrittänyt energiataloutta. Kun vesivoimaa ei liiemmälti ole, on käännytty rakentamaan aurinkovoimaloita ja tuulipuistoja, joiden määrä on kuitenkin jäänyt paljon pienemmäksi kuin esimerkiksi Suomessa. Aurinkosähköasemat ovat viimeisen kolmen vuoden aikana lisääntyneet niin, että niiden lukumäärä ja sähköverkkoon ohjautuvan virran määrässä Viro on noussut henkeä kohden Euroopassa seitsemännelle sijalle. Virossa on noin 11.000 aurinkosähköpaneelien sähköä tuottavaa tahoa. Se on pisimmälle ehtineistä valtioista myös pohjoisin. Ylipäätään halua uusiutuvan energian käyttöönottoon on halua, mutta jossain määrin sitä rajoittaa lakien ja määräysten sekä teknillisten esteiden olemassaolo.

Osa tuhkavuoren yhdestä rinteestä sen huipulta artikkelin mukaan.

Lopultakaan en ole kovin tyytyväinen tuohon artikkeliin, sillä se on oikeastaan vain jo tunnettujen asioiden pyöritystä ilman konkretiaa. Mihkel Annus on Viron uusiutuvan energian yhdistyksen (Eesti Taastuvenergia Koda) johtaja, joten kyllä hänellä olisi ollut mahdollisuuksia perusteellisempaan käsittelyyn. Jäin kaipaamaan mm. tietoja tuulimyllyjen sijoittelusta saarille ja merialueille. Suomen ja Viron välillä on käytössä kaksi sähkön merikaapeliyhteyttä, niitä on varmaan olemassa Virosta myös länteen Ruotsiin. Lisäksi olisi ollut mielenkiintoista lukea siitä, onko Virossa suunnitelmia ns. pienydinvoimaloiden hankkimisesta, tai suunnitelmia vetytalouteen siirtymisestä joskus tulevaisuudessa.
     Edelleen hän ei maininnut mitään Suomen Inkoon ja Viron Paldiskin välillä kulkevasta maakaasuputkesta, joka nimellä Balticconnector on kai jo liitetty Keski-Euroopan kaasuverkkoihin. Aikaisemmin on ilmoitettu, että LNG-kaasun kuljetus- ja säilytysalus olisi tulossa Amerikasta joulukuussa Inkooseen, mutta Annus ei sanonut siitäkään mitään. Nesteytettyä maakaasua voidaan kuljettaa LNG-säiliöaluksilla pitkiäkin matkoja. Normaalissa ilmanpaineessa maakaasu pysyy nesteenä, jos sen lämpötila on alle −163 °C. Tämän vuoksi sen kuljettamiseen tarvitaan erikoisrakenteinen, hyvin lämpöeristetty säiliöalus. 

4. (92.) Viro, Ukraina ja Venäjä
Juuri ilmestyneessä Suomen Viro-yhdistysten Liiton (Svyl) lehdessä Viro.nyt 4/2022 on virolaisen kirjailijan Kulle Raigin laaja artikkeli, jonka otsikkona ovat nuo kolme sanaa. Artikkelin alussa on lyhyt yhteenveto, joka houkuttelee lukemaan: 

Kulle Raig (s. 1940) on Suomessa hyvin tunnettu henkilö, samoin kuin myös televisiosta tuttu Suomen Viron-instituutin johtaja Kristi Raik. Nimien lähes samanmuotoisuus saattaa sekoittaa. Kulle Raig on aikaisemmin toiminut mm. Svyl:in toiminnanjohtajana ja Viro.nyt -lehden päätoimittajana. Hänen kirjallinen tuotantonsa on merkittävä.
     Haluavatko tavalliset venäläiset sotaa, löytyykö sodalle vastavoimia ja miten toisaalta virolaiset suhtautuvat sotaan tai mahdolliseen jännityksen lisääntymiseen Baltiassa. Näitä kysymyksiä Kulle Raig pohtii artikkelissaan. Osansa saavat tietysti myös Kremlin kontrolloimat tv-kanavat.
     Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten venäläiset ovat läpi tunnetun historian hyökänneet Suomeen kerran tai pari vuosisadassa, tappaen, raiskaten ja hävittäen. Olen puhunut eräänlaisesta ylisukupolvisesta ajatuspaineesta, joka on saanut alkunsa kenties traumaattisesta mongolihyökkäyksestä 1200-luvulla ja eräänlaisesta isovenäläisestä kompleksista, valloittamisen pakosta, joka on myös tukenut valtaan päässeitä tsaareja kansalaisten silmissä.  Katson, että tämä näkemys saa tukea myös Kulle Raigin artikkelista.
     Kirjoittajan mukaan imperiumiajatus istuu tiukasti venäläisen ihmisen selkäytimessä. Putinin suunnittelema ja Venäjän dominoima panslavistinen venäläinen maailma ei voisi toteutua ilman Ukrainaa. Ukraina on Venäjälle pakkomielle. Kulle Raigin mukaan jossain kyselyssä oli Venäjän kansasta 60 % kannattanut päätöstä hyökätä Kiovaan.
     Valtio on venäläisille lähinnä uskonnollinen käsite, jota korostaa se, että patriarkka Kirill on antanut sodalle siunauksensa. Sotaa pitää käydä Äiti-Venäjän puolesta, ja siitä johtuvia kärsimyksiäkin pitää sietää. Sen takia kaduille ei voi odottaa sotaa vastustavia satoja tuhansia mielenosoittajia. Vasta syyskuussa julistettu osittainen liikekanallepano herätti ihmiset, mutta ei kaduille, vaan tarpeen vaatiessa poistumaan maasta. Artikkelin mukaan poistujia oli 600.000-700.000. Monet älymystön jäsenet, taitelijat, näyttelijät ja julkkikset ovat tuominneet sodan – mutta ulkomailta käsin. Eivät edes sotilaiden äidit ja vaimot ole saaneet ääntään kuuluviin maan sisällä. Joitain varovaisia ääniä on kuultu julkisuudessa varsin korkeallakin taholla, mutta Kremlin kontrolloimat televisiokanavat ja valtionterrori ovat pitäneet nekin kovin varovaisina.
    Virossa on varsin suuri venäläisväestö, joka tietysti on enemmän tai vähemmän pitänyt yllä suhteita entiseen kotimaahansa. Vihdoin on kuitenkin saatu teknisesti estettyä venäläiskanavien pääsy julistamasta omaa sanomaansa.  Huomattavaa on, että virolaiset ovat avanneet ukrainalaisille sydämensä ja kukkaronsa, on tehty paljoin vastaanottokeskusten perustamiseksi, on perustettu kouluja ja laajennettu entisiä ukrainankielisiä luokkia. Pakolaisia on tullut noin 110.000, joka on maan väkilukuun nähden todella suuri kansainvälisestikin katsoen.
     Toistaiseksi Virossa ei ole lamauttavaa pelkoa sodan laajenemisesta Itämeren rannoille. Naton suojaan luotetaan. Monet kyllä ajattelevat, että liittolaiset ehtivät paikalle ehkä vasta sen jälkeen, kun esimerkiksi Viro on jo vallattu. Tätä pelkoa nyt kyllä hieman helpottavat Naton Tapan ja Ämarin sotilastukikohdat. Ukrainan sodan lopputulosta ei vielä ilmeisesti pitkään aikaan tiedetä, mutta jo nyt kansallismielisyys ja halu oman kansan ja kulttuurin puolustamiseen ovat Virossakin entisestään nousseet.  

​3. (91.) Kätevä&Tekevä -messut Lahdessa

Korona-ajasta emme viime tietojen mukaan vielä ole pääsemässä, mutta aika arkiseksi taudinkuva on jo muuttunut, varsinkin kun ajattelee niitä lukuisia massatapahtumia, joita järjestetään entisaikojen malliin. Tämä pätee myös käsityöihmisten suurtapahtumaan, joka järjestettiin Lahden Messukeskuksessa marraskuun ensimmäisessä viikonvaihteessa. Vai pitäisikö sanoa, että käsityönaisten, sillä miehille on yleisöä tarkastellen jäänyt vain kuljettajan, mahdollisesti rohkaisijan osa. Vähän heitä oli paikalla. Ja onhan se tietysti ollut tärkeää yhteistä laatuaikaa niille pariskunnille, jotka olivat yhdessä tulleet messuille.
     Messuilla oli kyllä todella runsauden pulaa. Esillä oli kieltämättä runsaasti erilaisia mielenkiintoisia tuotteita, oli työpajoja ja erilaista ohjelmaa. Väkeä oli kuitenkin niin paljon, että kohteista ei parhaalla tahdollakaan saanut yksityiskohtaisia kuvia ilman, että olisi pitänyt kuvata myös ihmisiä. Ja siitähän eivät he olisi tykänneet ilman, että olisi pitänyt monelta pyytää lupa kuvaamikseen. Sen takia tässäkin on esillä vain yleiskuvia, ja niistäkin vain muutama esimerkki. 

Sitten niihin yksityiskohtiin sanallisesti. Esillä oli valtava määrä erilaisia valmiita tuotteita, oli paljon käsityö- ja askartelutekniikoita, oli Koulutuskeskus Salpauksen ja Suomen Diakoniopiston toteuttamia, kestävään kehitykseen kohdistuvia sanallisia näytöksiä. Materiaalia oli hankittu kirpputoreilta, roskiksista, jätelavoilta ja varastoista. Itä-Hämeen Martat esittelivät omia keksintöjään, joilla voidaan saada esimerkiksi vaihtoehtoja muovikelmuille.

Paljon oli sellaista, josta miehet eivät olleet kuulleetkaan, kuten esimerkiksi se Vasenkätisten Neulekirja. He tuskin tulivat esityksestä hullua hurskaammaksi, mutta monet naiset kyllä innostuivat kokeilemaan näitä oppeja. Hengenravintoa saattoi saada psykoterapeuttien luennoista. Kotiinkaan ei tarvinnut lähteä tyhjin käsin, sillä Finlandia Kirjan valtavasta ilmaisten kirjojen varastosta saattoi niitä ottaa mukaan vaikka kassillisen. Eri asia sitten on, kannattiko se, kun monen kirjahyllyt jo nyt pursuavat esimerkiksi tietokirjoista, jotka jäävät näin digiaikana käyttöä vaille.

​Aikaisemmin olen raportoinut Kätevä&Tekevä -messuista marraskuussa 2015 (11.2./2015). Sitä pääsee lukemaan yläpalkin  kohdasta ”more”.

---

2. (90.) Vera Vala loihtii jännitystä Milanoon

Dekkarikirjailijana parhaiten tunnettu Vera Vala julkaisi nyt kahdeksannen kirjansa, nyt nimellä Italialainen peli. Nimen muodostuminen selviää melko nopeasti: shakkia harrastava kirjailija on keksinyt rungoksi tunnetun, shakkikilpailuissa aikanaan paljon käytetyn pelin avauksen. Jokainen luku on nimetty siirrolla, ensimmäisessä luvussa on valkean sotilas ruutuun e 4. Kirjan myötä selviää, onko pelin etenemisellä jotain yhteyksiä kirjan tapahtumiin ja lopputulokseen.
    Tuo nimi Vera Vala tietysti herättää kummastusta, onhan kirjailija supisuomalainen juuriltaan, syntymäpaikka on Seinäjoki. Hänen oikea nimensä on Wikipedian mukaan Veera Alanärä. Harvinainen nimi, niin harvinainen, että en minäkään Seinäjoelta (Nurmosta) lähtöisin olevana ollut sitä koskaan aikaisemmin kuullut. Hän on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Roomassa, ja psykologiaa Milanon yliopistossa, tarkemmin sanoen oikeuspsykologiaa. Tämä näkyy myös hänen kirjassaan.
    Aluksi Vera Vala harhaili opintojen perässä, yritti yhtä ja toista Suomessa ja myös Italiassa, jonne hän muutti italialaisen rakkautensa perässä. Sen jälkeen hän toimi jonkin aikaa lentoemäntänä, kunnes tapasi nykyisen miehensä. Hän on kertonut muuttaneensa Italiassa neljään otteeseen, ensin tietysti Roomaan, sitten sen lähelle pikkukaupunkiin Tolfaan, Torinoon ja lopulta nykyiseen asuinpakkaansa Milanoon. Jossain välissä hän asui miehineen myös Seychelleillä.  Milano on hyvin kansainvälinen kaupunki, joka on saanut aikojen kuluessa vaikutteita lukuisten valloittajien kulttuureista. Näistä milanolaiset ovat valinneet itselleen parhaita puolia. Siksi siellä on kirjailijalle ehtymättömiä inspiraation lähteitä
    Olen tätä ennen lukenut jo muutamia hänen kirjoistaan, nimiltään ainakin mm. Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa ja Aprikoosiyöt. Kaikkien aikaisempien sankarittarena oli Adriana de Bellis, kuvitteellisen etsivätoimiston osakas. Uusimman kirjan sankaritar on Salla Kotka, ja kuinka ollakaan, hänen oikeuspsykologian yliopisto-opintojaan ohjaa mainittu de Bellis. Kirja alkaa kuvauksella hänen pitämästään luennosta, jossa tietysti on paljon muistumia Vera Valan omalta opintieltä. Sallan tie vie sitten de Bellisin suosituksesta erään oikeuspsykiatri Ruth Segren luo. Samalla hän siirtyy myös puolustusasianajajana toimivan Segren tyttären Maran palvelukseen tämän etsivätoimistossa. Siellä työskentelee myös hänen poikapuolensa Davide, aika erikoinen tyyppi. joka pyrkii heti alussa ottamaan Sallalta luulot pois. Davide uskoi, että Mara oli palkannut Sallan vakoilemaan häntä.
-------- 
​Italian kieltä ja sen historiaa aikanaan tutkinut haluaa tietysti katsoa, mitä kirjailija kertoo Milanosta ja nimenomaa italialaisista. Ja löytyyhän sieltä yhtä ja toista: esimerkkejä oikeudenistunnoista, perheiden jokapäiväisestä elämästä, ruokakulttuurista ja asenteista, jotka jossain määrin poikkeavat suomalaisista.  Tosin eurooppalaiset ovat jo pitkään olleet vuorovaikutuksessa toisiinsa, eli eihän tässä nyt kovin paljon eroja ole. Mutta miehiä kohtaan kirjailija antaa väliin täyslaidallisen. ”Miksi mikään ei toiminut tässä hiivatin maassa ? Ei virastoissa, ei rakennustyömailla eikä varsinkaan autokorjaamoissa, vaan Luisan piti kyylätä sielläkin, että hommat tuli tehdyksi. Miehet olivat kaikki samanlaisia, jahkailevia donjuaneita, eivätkä saaneet mitään valmiiksi ilman nalkutusta.” (s. 75).

​Kirjassa on reilut 400 sivua, useimmiten aika luontevaa ja sujuvaa tekstiä. Väliin kyllä riittää jahkailuakin, joten sivumäärää pienentämällä olisi siitä saatu kiinteämpi, ja siten joka kohdiltaan kiinnostavampi teos. Onneksi kirjoittaja kuitenkin omaa kirjoittamisen taidon, joten kyllähän tämä laatudekkarista käy. Uhkaavaa tunnelmaakin on, mutta millään raakuuksilla ei mässäillä. Salla Kotkalle on punottu mielenkiintoinen henkilöhistoria, jota värittävät ahdistavat lapsuuden muistot, joissa jo kuolleella suomalaisella äidillä ja italialaisella isoäidillä on omat osuutensa. Kirjassa on pääpaino Sallan työharjoittelussa ja työssä etsivätoimistossa. Milanon poliisin murharyhmän toiminta jää sivuosaan.
​
​Shakki on kirjassa sikäli mukana, että jokainen luku on otsikoitu kirjan nimen mukaisesti Italialaisen pelin siirtojen mukaan. Etsivätoimiston johtaja selventää ”pelin henkeä” uudelle toimihenkilölleen siten, että kuningas on toimiston johtaja, vastapuolen kuningas syyttäjä. ”Ja te, jotka teette töitä puolustuksen hyväksi, olette lähettejä ja ratsuja. Aivan kuin shakissa, puolustuksen on ennakoitava vastapuolen strategia. On oltava koko ajan pari siirtoa edellä. On estettävä vastapuolta saamasta asiakkaasta shakkimattia. Siihen tarvitaan lähettien, ratsujen ja sotilaiden yhteistyötä.”

---

1. (89.) Satamaan saadaan näköalaportaat

Oheinen kuvasarja kertoo satama-alueen kunto- ja näköalaportaiden rakentamisesta loka-marraskuussa 2022. Ne on suunniteltu mutkitteleviksi niin, että maisemallisesti arvokkaat puut ja isot kivet säästetään, uusia puita istutetaan suurimpiin aukkoihin. Portaikko on 2,5 metriä leveä, ja pituutta sille on tulossa 120 metriä. Nyt ollaan suunnilleen puolivälissä. Rakennelman  toinen päätepiste on Olavi Lanun Hellä Kivi -veistos Kariniemen puiston järven puoleisella reunalla.
     Rakentaminen viivästyi alkuperäisistä suunnitelmista valitusten takia. Pro Puu -yhdistys, Kariniemi-seura sekä Karirannankujan asukkaat vastustivat rakennelmaa tälle paikalle, koska pitivät sitä näöltään raskaana ja häiritsevänä. Yhdistykset ja asukkaat olivat ehdottaneet, että portaiden lähtöpaikka olisi sijoitettu Satamaradanpolun ja Pikku-Vesijärven puiston kulmaan, josta nyt lähtee loppuosaltaan aika kivinen polku Kariniemen puistoon. Olen liittänyt tähän myös kuvan mainitusta kohdasta.
     Sinänsä en oikein ymmärrä syytä noihin valituksiin. Pro Puu ja Kariniemi-seura ovat osallistuneet niihin tavallaan viran puolesta osoittaakseen, että ovat olleet hereillä. Ainoa. jolla olisi voinut olla syytä, oli tunnettu ja palkittu muusikko Martti Peippo. lahtelaisten hyvin tuntema klarinetisti ja kapellimestari. Hän osti nettitietojen mukaan vuonna 1998 entisajan asemapäällikön, G.W. Söderströmin ilmeisesti Terijoelta aikoinaan tuottaman komean huvilan, joka siintää yhdessä esillä olevassa kuvassa. Siellä on Peipon asunto, harjoitustiloja sekä tiloja sovitus- ym. muuta musiikkityötä varten. Suippokattoinen ja punakattoinen pienempi rakennus oli aikoinaan isomman rakennuksen tornina.
     Portaikon saamisesta saavat lenkkeilijät ja maiseman ihastelijat olla mielissään. Tasanteille tulee penkkejä, mahdollisesti pöytiäkin, ja näkymät Vesijärvelle ovat tietysti mitä parhaimmat. Sinänsä portaikot ovat nykyään muotia: Helsingissä niitä on useita, ja esimerkiksi Malminkartanossa on 347 askelta. Myös Heinolassa sellainen on, ilmeisesti myös Hollolassa, mutta tietysti vaatimattomampina laitoksina. 

9. (88.) Omat varhaiset kirjalliset harrastukseni

Aikaisemmin olen komentoinut toimittaja Riitta Kylänpään kirjaa nimeltä Nyt vasta näen. Sen perusajatuksena on, että ihminen pystyy vasta ikääntyneenä näkemään elämässään sellaisia käännekohtia, jotka ovat vaikuttaneet hänen myöhempiin vaiheisiinsa. Kylänpää on osoittanut, että useimmilla menestyneillä henkilöillä on pienestä lapsesta saakka ollut uinumassa taipumuksia, jotka suotuisissa oloissa ovat vieneet vauhdilla heidän kehitystään eteenpäin. Seurasikin ajatus, että jospa minäkin voisin jotenkin liittyä tuohon joukkoon, tietenkin sillä varauksella, että olen itse piirtänyt vähän matalampaa kaarta kuin monet Kylänpään henkilöt. Ikääntyminen kuitenkin antaa jonkinlaista oikeutta ryhtyä pohtimaan samoja asioita.
     Aloitin pitkäksi venyneen koulu-urani Mäntän Koskelan kansakoulussa 1.9.1943. Koulu oli kävelymatkan päässä, oppitunnit ja opettajat ilmeisestikin samanlaisia kuin kouluissa yleensä. Kouluun mennessä en osannut lukea, joten en voi laskea ansiokseni sitä, miten monet Kylänpään henkilöt ilmoittivat oppineensa jo viisivuotiaina. Oikeastaan minun oppimiseni sujui hitaasti, ainakin vanhempieni myöhempien selostusten mukaan. En tiedä onko tuossa perää, vai kuvittelivatko he sen tapahtuvan nopeammin. He siis yrittivät opettaa minua, onnistuivatkin. Todellinen oivallus syntyi siinä kohtaa, jossa Aapisessa oli vasemmalla sivulla kirjain O, ja esimerkkinä omena, ja mitä kaikkea siitä nyt sitten voi keksiäkään. Oikealla sivulla oli kirjain P ja siitä syntyvä Polle. Hevonen tietysti oli esimerkkinä kiehtovassa piirroskuvassa, edellisellä sivulla oli värikäs omenapuu.
     Kun alkuun oli päästy, kaikki loksahti paikalleen, ja edistyminen jatkui nopeasti. Keväällä 1944 kävin äitini kanssa Mäntän kirjastossa lainamaassa kirjan, joka kertoi metsän eläinten rakentamasta yhteisestä kodista. Kirjan nimeä en muista, mutta se oli alku monille tuhansille myöhemmin lukemilleni teoksille. Ensimmäisistä kirjallisista harjoituksista minulla on kirjallisia todisteita saman vuoden marraskuulta, nimittäin isoisälleni kirjoittamani kirje. Kirjoitin kyllä sitä aikaisemmin kirjeen isoisäni talossa majailevan karjalaisperheen pojalle Matille, mutta Matti ei varmaan ollut kynämiehiä, koska vastausta en saanut.
     Samana syksynä kyllä kirjoitin muutakin. Mäntässä sijaitsi sotasairaala, johon oli tuotu muuan Urho Ulvila, vaikeasti haavoittunut lapualainen. Hän oli kotoisin Ruhan Mataraojalta noin neljän tai viiden kilometrin päästä äitini kotitalosta. Vanhempani kävivät hänen luonaan useana iltana juottamassa hänelle mustaviinimarjamehua. Myöhemmin Urho uskoi, että mehun juonti ja tuttujen ihmisten seura hänet pelastivat.
     Miten tämä sitten liittyy kirjoitusharrastuksiini? Minulla oli vuonna 1941 syntynyt pikkusisar Kaarina, jota vanhempani eivät oikein voineet jättää yksin nukkumaan. Siksi he pestasivat minut valvomaan myöhäiseen iltaan, jotta hän ei mahdollisesti herätessään lähtisi vanhempia etsimään. Suostuttelukeino ei ollut niitä aivan tavallisimpia: he antoivat useana iltana minulle kaksipuolisen konseptiarkin ja lyijykynän, Kun he palasivat kotiin, oli minulla valmiina kolmen sivun mittainen salapoliisikertomus. Harmittaa vain, että en aikoinani ymmärtänyt säilyttää näitä tuotoksia.
​     Oheinen kirjeeni säilyi siksi, että isoisä säilytti sen, ja antoi sen minulle vasta aikuisiälläni. Kirjeessä mainitut Irma ja Aira olivat tätejäni ja Jalamari oli Airan aviomies, Armas heidän vuonna 1940 syntynyt poikansa.  Pupuja eli kaneja elätettiin siihen aikaan ruoaksi, osaksi myös turkin takia. Sukset olivat jostain syystä jääneet Nurmoon. Kirje oli päivätty 20.11.1944, joten olin silloin toisella luokalla. Koulua oli ehditty käydä vain vähän aikaa, sillä tuona vuonna sotatilan vuoksi koulut alkoivat vasta lokakuun puolivälissä. Tätä toista luokkaa olin siis käynyt vasta kuukauden päivät. Kirje kertokoon sitten tuon ajan koululaisen koulunkäynnistä. Kovin on kirjepaperia käsitelty likaisin käsin, ja paperikin on haurasta.

​Tästä se siis alkoi: myöhemmin kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa aineesta laudaturin ja aikanaan väittelin filosofian tohtoriksi Suomen historiasta. Olen kirjoittanut 15 tietokirjaa, useimmat historiasta. Ylioppilasaineeni nimi oli Suomen kirkko kahdeksan vuosisadan aikana. Kirjoitusvuonna 1955 oli kulunut juuri tuo aika ensimmäisestä ristiretkestä Suomeen vuonna 1155. Aine oli ns. asia-aine, en minä koskaan ole kovin mielelläni muutenkaan kirjallisessa tuotannossani hehkutellut linnunlauluja tai aamuruskoja, joihin omien kouluaikojeni äidinkielenopettajilla tuntui oleva kova veto.

​Tämä viimeinen valokuva on otettu huhtikuussa 1944 Oiva-sedän sankarihautajaisten aikoihin. Taustalla näyttää vielä olevan kasa lunta. Tätini Irma muokkasi tavallisesta lasten päähineestä suikan, johon tietysti kiinnitettiin kokardi. Rakas Vanha Musta oli jo yli 20-vuotias tamma, joka sieti vähän kokemattomampaakin hevosmiestä. Nuoruusajalla kaikki hevosten kanssa tehtävät työt tulivat tutuiksi. 

---

8. (87.) Tuttujen kansalaisten elämän käännekohtia
Kun ihminen on ehtinyt viimeisille vuosikymmenilleen, alkavat oman elämän vaiheet selkiytyä, mikä on ollut tärkeää, mikä vähemmän merkityksellistä. Usein tulee ajateltua aika suuriakin filosofisia kysymyksiä, vaikkapa niin, että miten minusta on tullut tällainen kuin olen, entä jos joskus olisin valinnut toisin. Mitkä tapahtumat ovat muokanneet minua, milloin tuleva elämänpolkuni on alkanut hahmottua.
    Suomen Kuvalehden toimittaja Riitta Kylänpää on tarttunut tähän problematiikkaan siten, että hän haastatteli joukkoa tunnettuja kansalaisia. Syntyi teos, jossa 14 eri aloilla kunnostautunutta henkilöä pohti menneitä vaiheitaan. Sen nimeksi tuli Nyt vasta näen. Nimi kertoo siitä, että edellä olevat kysymykset alkavat selkiytyä vasta seniori-iässä, jos nyt sitten selviävät kunnolla pohjia myöten edes silloinkaan. Eräistä haastattelemistaan henkilöistä hän oli aikaisemmin kirjoittanut jo oman kirjan.

​Osa kirjoituksista on ehkä jo julkaistu Suomen Kuvalehdessä tai muualla. On vaikeaa sanoa, mikä on Kylänpään tekstiä, ja mikä haastateltavan. Joka tapauksessa tässä nyt on kirja, joka on sujuva ja jopa hauska, koomisia piirteitäkin on runsaasti. Suosikkini on Pentti Linkolaa koskeva luku. Siinä tulee mainiosti esille hänen erikoislaatuisuutensa, miltei riemukkaalla tavalla. Hän oli molempien vanhempiensa puolelta tunnettua kulttuurisukua, niissä olivat mm. yliopiston professorit rehtoreita ja kanslereita myöten edustettuina. Levoton poika ei kuitenkaan mahtunut tavallisiin raameihin, ja yliopisto-opinnot jäivät melkein jo alkuvaiheissa kesken. Syy oli se, että hän löysi linnut, joista tuli hänen intohimonsa ja elämäntyönsä. Suuri yleisö tuntee hänet myös kalastajana, pasifistina ja luonnonsuojelijana, joka herätti laajasti ihastusta ja vihastusta.

---

Kylänpään kirjan kansi vähän vinosta suunnasta kuvattuna. Kirjaimet ovat kullattuja, ja niistä voi ottaa kuvan vain tietystä kulmasta siten, että valo osuu niihin.

​Tragiikkaa kyllä löytyi monesta muustakin kirjoituksesta. Esimerkiksi eturivin graafikkomme, värejäkin käyttävänä taitelijanakin myöhemmin tunnettu Ulla Rantanen joutui perheineen evakkoon kun hän oli aivan pieni. Äitinsä mukana hän oleskeli pitkään Eskilstunassa Ruotsissa, tuli sitten Suomeen, jossa koulunkäynti tietysti oli vaikeaa. Hän ohjautui ennen pitkää taideopintoihin, sai osakseen kannustusta ja myös perusteellista lyttäämistä. Rantasen kohdalla toteutui sama kaava, joka on ollut tuttua monelle muullekin kulttuurielämän edustajalle, yksikin tukeva henkilö niistä piireistä saattoi auttaa itsetunnon kehittymisessä ja oman tien löytämisessä. Useat haastatellut henkilöt ovat korostaneet jonkun lapsuuden ajan aikuisen ihmisen positiivista merkitystä elämän suuntautumisessa.
     Jokainen osio näyttää sisältävän paljon viime vuosikymmenten kulttuurihistoriaa. Annikki Tähti kertoi Helsingin pommituksista, lyhyestä kaudestaan sotalapsena Ruotsista, koulunkäynnistään, joka katkesi töihin hakeutumisen, ja sitten nopeaan nousuun lähteneen laulajanuran myötä. Hän syntyi Kallion kaupunginosassa työläisperheen lapsena, eikä moniin vuosiin edes käynyt Pitkänsillan toisella puolella kaupunkia. Hänen kertomuksessaan vilahtaa monia sotien jälkeisen ajan kevyen musiikin orkestereita Onni Gideonista Olli Hämeeseen ja Erik Lindströmiin. Joitain vuosia hän lauloi myös miehensä Pentti Tiensuun orkesterissa. Brita Koivusen kanssa heistä alkoi tulla todellisia tähtiä, Annikki Tähdelle tuli kilpailuvoittoja ja kultalevyjä. Muistatko Mopnrepos´n, Kunigaskobra ja monet muut kappaleet tanssittivat yleisöä. Muistan nämä hyvin omakohtaisestikin, sillä kesällä 1954 elin hulluinta kauttani tanssilavoilla. Annikki Tähteä en koskaan livenä nähdyt, sen sijaan kyllä esimerkiksi Laila Kinnusen Hämäläisosakunnassa. Suurin idolini Olavi Virta asui jonkin aikaa samassa talossa Meritullinkato 10:ssä.
    Kirjaan haastateltujen joukossa on edustajia hyvin monelta elämänalalta. Liike-elämää ja tekniikan taitamista edustaa Tauno Matomäki, hän oli vielä pari vuosikymmentä sitten maan vaikutusvaltaisimpia teollisuusjohtajia. Hän oli mm. Rauma-Repolan ja myöhemmin Repolan pääjohtaja. Hän ei todellakaan syntynyt kultalusikka suussa jonkun omistajasuvun perillisenä. Hänen lähtönsä tapahtui syrjäisestä Matomäen kylästä jostain Nakkilan syrjäkulmilta.  Seutu oli Länsi-Suomen rukoilevaisuuden aluetta, joten hänenkään kodissa ei ollut muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta. Musiikkina oli vain kodeissa ja seuroissa kuullut Achreniuksen vuonna 1790 kirjoittaman laulukirjan virret. Tähän ympäristöön, tai nimenomaan nuoren Taunon elämään tulivat sitten aste asteelta pelimannimusiikki ja koulujen kirjastoista löytyneet niteet. Maailmankuva laajeni, samalla lahjakas nuori mies alkoi raivata tietään ensin lukion ja sitten Turun teknillisen korkeakoulun kautta. Katkelma on täynnä todella mielenkiintoisia kohokohtia, joiden kautta Tauno Matomäestä tuli sitten valtakunnallinen vaikuttaja.
    Kuten edellä jo mainitsin, kirjassa on 14 mielenkiintoista lukua. Jotta tästä kolumnista ei tulisi kovin pitkä, riittäkööt nämä edellä olevat nyt esittelyksi. Näitä sivuja plaratessani tuli mieleen, että tuota ikäluokkaahan minäkin suurin piirtein olen. Niinpä sitten ajattelin kertoa vähän omastakin kehityksestäni. Mutta jotta tästä ei tulisi nyt kovin pitkää kirjoitusta, päätin sitten esitellä sitä seuraavassa eri kirjoituksessa. Kaikenlaisista vaihtoehdoista valitsin tutustumisen kirjalliseen kulttuuriin ja kirjoittamiseen. Tämä teksti tulee näkyviin tässä blogissa myöhemmin.

7. (86.) ​Varjonyrkkeilyä Viestikoekeskuksen ympärillä

Helsingin Sanomien Viestikoekeskuksen tiedoista julkaisema lehtijuttu on joulukuusta 2017 lähtien on ollut paljon esillä. Siinä on riittänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kuten tavataan sanoa. Tiedetään, että sille oli tarkoitus laittaa jatkoa myöhemmissä numeroissa. Alkoi tapahtumasarja, jossa on ollut esillä niin kysymykset salaisen tiedon luonteesta ja sen käytöstä, sanavapaudesta, tai toimittajien oikeudesta olla ilmoittamatta lähdettään. Tähän tarvitaan lyhyt katkelma, josta selviää mistä mm. oli kysymys.
----------
Wikipedian mukaan Helsingin Sanomien toimittajat Laura Halminen ja Tuomo Pietiläinen julkaisivat Helsingin Sanomissa joulukuussa 2017 viestikoekeskuksen ensimmäiseen tietoturvaluokkaan kuuluvia, runsaat kymmenen vuotta vanhoja tietoja. Silloinen pääesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Timo Kivinen, teki asiasta poliisille esitutkintapyynnön. Toimittaja Halmisen yrittäessä hävittää asuintalonsa kellarissa tietokonettaan sen akku syttyi palamaan, ja hän joutui hälyttämään palokunnan. Paikalle saapui myös poliisipartio, joka teki kotietsinnän.
     STT:n tietojen mukaan vuonna 2016 eläköitynyttä kontra-amiraali Georgij Alafuzoffia epäillään tietovuototutkinnassa.  Poliisi, Puolustusvoimat ja keskusrikospoliisi eivät ole vahvistaneet asiaa. Viestikoelaitoksesta uutisoi myös Keskisuomalainen jo HS:ia aiemmin. Artikkeleiden asiakokonaisuuksista kävi selville mm., että viestikoelaitos oli kiinnostunut Venäjän alueen ilmatilassa tapahtuvista operaatioista.
Artikkelin aikoihin valmisteltiin uutta tiedustelulakia, jossa viestikoekeskukselle suunniteltiin oikeutta seuloa ja avata verkkoviestintää.
    Toukokuussa 2017, puoli vuotta ennen viestikoekeskusjutun julkaisua, Halminen paljasti puolustusvoimille, että lehden toimituksella oli hallussaan salaisia asiakirjoja. Helsingin Sanomien toimitus ei tiennyt Halmisen yhteydenotosta. Halmisen tekemän ilmiannon jälkeen puolustusvoimien upseeri tapasi Halmisen useita kertoja ja tutustui lehden hallussa olleeseen aineistoon.
---------
Näin oli siis Wikipediassa. Tapahtumat etenivät sitten niin, että Laura Halminen yritti, kuten jo mainittiin, vasaroimalla tuhota kellarissa tietokoneensa kovalevyä. Hän joutui kuitenkin kutsumaan paikalle palokunnan, jonka jäljessä tuli myös poliisi. Tapahtuivat kotietsintä, esitukinta ja oikeudenkäynti, jossa artikkelin tekijät ja heidän lähiesimiehensä nimettiin. Vastaava päätoimittaja Kaius Niemi jäi syytösten ulkopuolelle.
         Risto Uimonen, entinen Julkisen sanan neuvoston pitkäaikainen puheenjohtaja, ja Risto Kunelius, Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan johtaja, olivat sitä mieltä, että uutisoinnissa käytiin lain rajalla, mutta jos rikos oli tapahtunut, syyllinen ei ollut media vaan tiedon vuotaja.
     Kaiken tämän jälkeen tällainen omassa kuplassaan elävä eläkeläismies on ymmällään, kuten kai useimmat nuoremmatkin. Keskeistä olisi käsittääkseni tuo edellisen kappaleen viimeisen lauseen sisältö: Kuka oli tiedon vuotaja? Oliko se isänsä puolelta venäläissukuinen Suomen kansalainen, kontra-amiraali Georgij Alafuzoff ? Tietysti pitäisi myös kysyä, mitä ihmettä niissä tiedoissa oli sellaista, joka ei kestäisi päivänvaloa. Tai oliko niissä jotain sellaista, jota ei Venäjän tiedusteluväki tiennyt ennestään. Suojellaanko tällä kaikella joitain tärkeitä henkilöitä ja niin edelleen. Näinhän ne huhut sitten leviävät.
    Asia on pahasti levällään. Esitutkintaa on tehty, mutta mahdollisten syytteiden nostamiseksi ei aikaa enää ole paljon jäljellä. Alkaa tuntua siltä, että ei tiedetä, keiden varpaille pitäisi astua, keiden ei, suojelevatko jotkut ihmiset toisiaan, vetäytyvätkö jotkut asemansa taakse? Onko niin, että joskus kymmenen vuoden kuluttua joku asioista perillä oleva kirjoittaa koko keissistä kirjan, jossa kaikki salaisuudet selvitetään. Samalla hän selvittää, mitä jo nyt olisi pitänyt tehdä. Paha vain, että en ole sitä itse enää lukemassa.

6. (85.) Moilan Tuntematon perkaa perheongelmia
Miten joku kirja valikoituu luettavaksi ja kommentoitavaksi? Usein se tapahtuu aika summittaisesti sanomalehdissä olevien luetteloiden perusteella. Näin tapahtui myös nyt, kun tartuin Jussi Moilan teokseen nimeltä Tuntematon. Tuntematon sotilas, päättelin heti. Olin sikäli oikeassa, että sen päähenkilö otti tehtäväkseen luoda uuden kuunnelmaversion Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Kehyskertomuksen mukaan tekijä valikoitui siihen eräänlaisen uuden aallon edustajana, jonka näkemykset ehkä poikkeaisivat aiemmista, muun muassa Edvin Laineen ensimmäisestä, jopa eräänlaisen kulttimaineen saaneesta filmatisoinnista. Tuntematon sotilas liikuttaa yhä, ei ainoastaan itsenäisyyspäivän uusintojen voimalla, vaan myös uusien näkemysten rakentuessa. Tästä ovat sitten olleet osoituksena niin Rauni Mollbergin kuin viimeksi Aku Louhimiehen versiot.
     Tuntemattoman sotilaan ilmestyminen oli eräs nuoruuteni kohokohtia. Se tapahtui vuonna 1954. Olimme silloin lukiolaisia, maailmankuva oli heräämässä, ja tietysti viime sotien tapahtumat kiinnostivat. Olimme sodan aikana pikkulapsia, ja jos mitään suurempia menetyksiä ei ollut tapahtunut, jäivät tapahtumat melko kaukaisiksi. Eräs varoissaan ollut luokkatoveri osti kirjan, luki sen miltei siltä seisomalta, ja alkoi lainata sitä meille muille yölainaksi. Luultavasti sain sen joskus lauantaina, silloinhan meillä oli vielä kuusipäiväinen kouluviikko. Hyvissä ajoin olinkin sitten saanut kirjan loppuun, ennen kuin sunnuntaiehtoo ehti mailleen.
Kirjan vastaanotto oli vanhemman väen keskuudessa ensin vaihtelevaa. Eräs Lapuan yhteiskoulun naislehtori vouhusi, että ”eihän suomalainen sotilas voinut olla semmoinen!” Tämä jos mikä sai meihin poikiin vauhtia.   
​     Lapuan eliitti, pääosassa ns. körttiläiset olivat taipuvaisia isänmaalliseen pateettisuuteen, siellähän se lapuanliikekin syntyi vuonna 1930. IKL:n eli Isänmaallisen kansanliikkeen vaikutus oli siellä aina lakkauttamiseensa saakka vahva. Useimmat heränneet olivat kokoomuslaisia, mutta esimerkiksi meidän sukumme oli kaikilta osiltaan maalaisliittolaisia ja ns. tapakristittyjä. Kanssakäyminen sujui kuitenkin yleensä toisiinsa sopeutuen, mutta tietysti tiedettiin tarkkaan, mihin ryhmään kukin kuului.
---------- ​

Sana tuntematon alkoi pian saada kirjassa muutakin merkitystä. Päähenkilöt Ilmari ja Camilla olivat muuttaneet Helsingistä pienemmälle paikkakunnalle, josta Camilla oli saanut hyvin palkatun työn orkesterin johtajana. Ilmarista oli tullut paikallisen teatterin dramaturgi, joka alkoi dramatisoida uudelleen, tässä tapauksessa kenties kuinka monetta kertaa Linnan teosta. Siihen samaan sattuivat sitten molempien kulttuurilaitosten yt -neuvottelut, huoli omasta, mutta vielä enemmän muiden henkilöiden työstä. Kumpikin puoliso oli niin omiin ongelmiinsa juuttunut, että parisuhteen hoitaminen oli jäänyt sivuseikaksi. Lilja-tyttären kuljettaminen päiväkotiin kyllä muistettiin, ja saatiin jotenkin aikataulutkin järjestettyä. Mutta sitten Camilla lähti orkesterinsa kanssa esiintymismatkalle Helsinkiin, jossa tapahtui pieni episodi, suuteleminen perhetuttu Juhon kanssa. Tapahtuma sai kohta todellista laatuaan suuremman merkityksen, alkoi loputon keskustelu ja asian setviminen. Tällaisessa tilanteessa tapahtumat sitten jatkuivat, käänteet seurasivat toisiaan. Yksityiselämässäkin oltiin tuntemattoman edessä.




​Ilmarilla oli pähkäilemistä myös Tuntemattoman sotilaan dramatisoinnin kanssa. Hän oli jäänyt miettimään erityisesti sitä kohtausta, jossa suomalaiset sotilaat vierailevat petroskoilaisten naisten majapaikassa. Laineen filmissä he istuivat tuoleilla säyseästi kuin rippikoulupojat, pyysivät vain Veraa tanssimaan. Paljon enempää ei tapahdu Louhimiehenkään versiossa. Aku Hirviniemen näyttelemä Hietanen kuitenkin herää aamulla Veran vierestä. Syntyi kaunis tarina, jossa kumpikin oli täysillä mukana. Niin ikään Rahikaisen toiminta jää enemmän arvailujen ja vihjailujen varaan. Eletään kuitenkin valloitussodan aikaa, ja välillä kuolemanpelossa taistelleille nuorille miehille tulee paineiden purkamisen hetki, jolloin helposti syyllistytään melkein mihin tahansa, kuten muistakin armeijoista, ja nyt esimerkiksi venäläisistä sotilaista Ukrainassa tiedetään.
     Ilmari ei päässyt mitenkään yli Camillan ja Juhon tapaamisesta. Hän jatkoi puolisonsa pommittamista niin, että tämän kärsivällisyys alkoi huveta. Moila kuvaa mielenkiintoisesti sitä, miten päähenkilö alkoi saada sanomisiinsa ja suhtautumiseensa sairaalloisia piirteitä. Perheen yhteinen matka Pariisiin antoi ensin uutta ajateltavaa, mutta stressi alkoi täälläkin purkautua. Väistämättä tuli mieleen, että Moila taisi tässä kuvata oman mielensä järkkymistä, samalla kun kuvaili päähenkilönsä piinaavia ajatuksia Camillan menettämisestä. Moilasta tiedetään, että hän oli ollut psykiatrisessa sairaalassa hoidettavana, joten tässä oli ainakin osaksi kysymys eräänlaisesta omasta sairaskertomuksesta.
     Pariskunnan avioliiton tila selviää hyvin seuraavasta katkelmasta (Camillan sanoin): ”Olennaista nyt ei oo kuitenkaan se, mitä Juhon kanssa tapahtui, vaan se, mitä sun ja mun välillä tapahtuu. Mä en pysty enää palaamaan sellaseen suhteeseen, että mä olen sulle näkymätön. Että sä kohotat olkapäitä kun mä puhun ihastumisesta toiseen. Mun loppuelämä ei voi olla sellasta, ei vaan voi. Mä en halua sellasta suhdetta, jossa ei huomata toista.” Ilmari alkoi anella, lupasi muuttua, osti lahjoja, toi kukkia ja ”pörräsi” hänen ympärillään, yritti kaikin tavoin osoittaa, että häntä ei kannattaisi jättää. Inttäminen jatkui.
     Välillä Ilmari tunsi olevansa kuin Tuntemattoman sotilaan Riitaoja. joka halvautui pelosta. ”Kaikkihan me ollaan sisältä jakautuneita. Kaikkien meidän sisällä on Riitaoja, mutta on myös Lehto, joka hakkaa sitä raukkaa.” Ilmari koki, että hänen oli pärjättävä, hän häpesi heikkouttaan. Lopulta hän kuitenkin suostui sairaalahoitoon, josta sitten palasi ainakin jossain määrin parantuneena. Suurena tukena oli vaimo Camilla, todella vahva nainen, joka avioeron uhatessakin kesti, ehkä myös pariskunnan kolmivuotiaan Lilja-tyttären vuoksi. Turvaverkkojakin löytyi, mutta Camillan panos oli ratkaiseva.

---

5. (84.) Syksyn viimeiset lehdet Kirkkopuistossa

Tehdäänpä pieni kävelyretki syksyisessä Kirkkopuistossa sen pohjoislaidalla. Mallaskatu yhdistää Kolkankadun ja Päijänteenkadun. Tällaiselta se näytti aivan lokakuun 2022 alussa, kun ensimmäiset kovat tuulet olivat jo puhaltaneet. Vielä enemmän tuulet olivat riepotelleet Mattssoninaukion istutuksia, niiden harvinaisempia pensaita. Ennen niin rehevät kasvustot olivat lohduttomasti harventuneet. ​

Mallaskadulta päästiin sitten Ristinkirkon pohjoisen puolen portaille. Tässä ollaan niiden alapäässä Päijänteenkadun varrella. Kirkko näkyy portaitten päässä.
      Kun Ristinkirkon rappusista noustaan ensimmäinen osa, päästään Väinö Hovilan puistotielle. Oikealle menevä polku johtaa mäen yli Kirkkokadulle. Seuraavan kuvan olen ottanut toiseen suuntaan, eli Lahdenkadulle päin. Vasemmalla siintää Lahden yhteiskoulun nurkka.

Toiset rappuset nousevat puistotieltä Kulmakadun lopusta Rautatienkadun alussa olevalle suihkulähteelle, jota vartioi kolmen tyylitellyn naisen ryhmä, Launeen neidot. Näkymä on rappusten puolivälistä yli Päijänteenkadun Kulmakadulle.
      Jos samalta kohdalta katsotaan kohti Ristinkirkkoa, aukeaa tällainen näkymä. Alhaalla oikealla on Väinö Hovilan puistotie, ja vielä sen alapuolella Päijänteenkatu.

Kierros päättyy Kirkkokadulle Ristinkirkon torin puoleiselle pääsisäänkäynnille.

​4.(83.)Epäilyksiä venäläisten myyräntyöstä Suomessa

Ilta-Sanomissa oli viikon alkajaisiksi juttu siitä, miten sinisilmäiset suomalaiset ovat myyneet kritiikittömästi kiinteistöjä venäläisille useimpien lentokenttiemme läheisyydestä, monesti ennen kiitotietä alkavalta laskeutumislinjalta. Myös muiden liikenneyhteyksien ja sähkölinjojen läheisyydestä rakennuksia löytyy. Joissakin asutaan, jotkut ovat tyhjillään ikään kuin salaperäisiä asukkaita odottamassa. Väkeähän tänne on lappanut lisää vielä viisumirajoitusten jälkeenkin. Puolustusvoimat ovat kyllä viime aikoina jonkin verran käyttäneet etuosto-oikeutta uusien kohteiden osalta. 
     Joissain tapauksissa on kyllä toimittu moitteettomalla tavalla. Esimerkiksi Airistolla Turkuun johtavan pääasiallisen vesiväylän varrelta Krp ratsasi päärakennuksen, ja suurin osa saarista on nyt muilla omistajilla. Ei siis tapahtunut samaa kuin Ilkka Remeksen dekkarissa nimeltä Jäätyvä helvetti, josta kirjoitin blogiini vuonna 1918. Se löytyy kohdasta 76, osoitteesta https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2018.html Lainaan tuosta kirjoituksesta oheen katkelman. Tämän vuoden tapahtumien, esimerkiksi Nord Stream-iskujen jälkeen sen teksti tuntuu entistä ajankohtaisemmalta. Energia- ja tietoliikenneyhteydet näyttävät olevan uhattuina, niin maalla kuin meren pohjassa.

​Remes kirjoitti mielikuvituksellisen tarinan, että Venäjällä Vladimir Putin oli syrjäytetty, siirretty jonnekin hoitolaitokseen kuin Gorbatšov aikoinaan ns. Janajevin juntan epäonnistuneen vallankumouksen aikaan vuonna 1991. Putinin tilalle presidentiksi oli tullut vieläkin kansallismielisempi mies, joka oli päättänyt laajentaa sotilaallisia toimia edelleen Viroon ja Suomeen. Suomen sähköturvallisuudesta huolehtivan Fingridin sivut oli hakkeroitu ja täytetty virheohjelmilla. Samaan aikaan maassa jo pitkään venäläisten loma-asunnoissa majailleet sabotöörit kävivät siellä täällä räjäyttelemässä muuntoasemia. Vähä vähältä valtakunnanverkon eri osat sammuivat. Oli keskitalvi, pakkasta oli yli 20 astetta. Jäätyvä helvetti siis pääsi valloilleen. Jälki oli sen mukaista: pakkaskuolemia, täyteen ahdettuja evakuointipaikkoja ilman vettä ja saniteettitiloja, kulkutauteja, elintarvikkeiden ryöstelyä kaupoista jne.
     Viimeistään tässä vaiheessa tulivat mieleen Airiston Helmen omistukset Turusta lähtevän, Suomen huoltovarmuuden ja ulkomaan viestiliikenteen kannalta tärkeän reitin varrelta. Tuli myös mieleen juuri Suomessa vierailleen pääministeri Dmitri Medvedevin kiemurtelut pressitilaisuudessa viime viikolla. Hän venytti lyhyen vartensa täyteen pituuteen ja leimasi vaivautuneesti hymyillen suomalaisten huolet vähintäänkin sairaasta mielestä johtuviksi. Kehon kieli kertoi, että Krp:n johtama suuroperaatio ja valtavan tietomäärän takavarikointi tulivat mahdollisesti ikävänä yllätyksenä. Näin siis Remes kirjoitti vuonna 2015.

Täytyy sanoa, että kyllä oli kylmäävää luettavaa. Seuraavaksi Remes alkoi kuvailla Airiston Helmen tukikohtaa, josta ammuttiin singolla tuleen merellä kulkeva tankkeri. Sitten alkoi Naantalin öljynjalostamon tuhoaminen. Mutta enemmän kuin nämä jännityskirjaan kirjatut tapahtumat, minua ihmetytti se, miten tarkkaan Remes kuvaili jo vuonna 2015 mainitun tukikohdan omistussuhteita, rakennuksia ja suojalaitteita. Tuskin kirjailija on päässyt tarkastelemaan salaisia tietoja, joten arvaukset olivat yllättävän tarkkoja. Samalla hän moitti Suomen viranomaisia sinisilmäisyydestä, ja piikki lähti myös Halosen ja Tuomiojan suuntaan. Näin ajatellen siis Krp:n johtama rynnäkkö oli jopa odotettavissa oleva asia. Ihmeellistä on kuitenkin se, ettei lomakeskuksesta osattu viedä pois asiakirja-aineistoa ja digitaalista tavaraa, jotka näin joutuivat suomalaisten käsiin. Myöhemmin kuullaan, mitä niistä selviää. Veronkiertoa ja rahanpesua epäillään, toivotaan tietysti, että muutakin tulee esiin.
     Teoksen ensimmäinen osa on kuin pelättävissä olevien tapahtumien historiankirjoitusta. Toisessa ja kolmannessa osassa on kyllä aika paljon takaa-ajoja sekä mielikuvituksellisia seikkailuja kunnon agenttitarinoiden tapaan. Kolmannessa osassa kuitenkin siirrytään taas kuviteltavissa olevien mahdollisuuksien puolelle. Venäläiskiinteistöissä ympäri Ahvenenmaata tehdään remontteja, pihoissa seisoo pakettiautoja ruotsalaisen remonttifirmojen kylkimaalauksin. Venäläinen lentopallojoukkue saapuu Ruotsin laivalla, Maarianhaminassa on suuri IT-alan konferenssi, matkustajia tulee ja menee. Lopulta Maarianhaminan lentokenttä miehitetään ja suurista kuljetuskoneista alkaa tulla laskuvarjosotilaita melkein taivaan täydeltä. Ken hallitsee Ahvenanmaata, hallitsee myös Itämeren pohjoisosaa ja Tukholmaan meneviä reittejä. Lopulta Suomi nöyrtyy vuokraamaan Hankoniemen ja Ahvenanmaan Venäjälle.

​Faktaa ja fiktiota, mutta hyytävää siksi, että näin ne tapahtumat kai etenisivät, jos etenevät. Eli etsitäänpä ajoissa vanhat villavaatteet sieltä komeroiden kätköistä, ostetaan säilykkeitä ja pattereita radioihin, ja ladataan puhelinten vara-akut! Toivottavasti talvesta tulee leuto, leudompi kuin pitkiin aikoihin!  

3. (82.)
​Sandberg vie lukijat Lahden rannoille ja ulkoilualueille

Timo Sandberg on varsin tuottelias kirjailija, jonka menestys perustuu osaksi siihen, että henkilögalleria sijoittuu nimenomaan Lahteen. Se on etu, sillä lukijat seuraavat mielellään tuttuja Lahden katuja, rantoja, luontokohteita, ja tietysti urheilupaikoissa ja ravintolamaailmassa liikkuvia henkilöitä. Muutamissa viimeisimmissä teoksissa on päähenkilönä ollut konstaapeli Otso Kekki, jolla on ollut monen vanhemman lahtelaisen muistama esikuvakin. Niissä tapahtumat keskittyivät ns. Reunanpalstan asuntoalueelle, joka sijaitsi kaupungin läpi aikoinaan kulkeneen kapearaiteisen junanradan itäpuolelle, erotuksena hyvinvoivan kansanosan asumasta keskikaupungista. Tällä kertaa hän on kuitenkin päätynyt komisario Erkki Heittolaan, nyt jo 12. kerran. Kirjan nimenä on salaperäiseltä ja mystiseltä kuulostava sana Kuolontuoksu.
     Heittola oli muuttanut Lahteen rakastettunsa, rikosylikonstaapeli Taru Lundin perässä. Parin seurustelu oli alkanut jo Järvenpään poliisilaitoksella, mutta siellä se oli herättänyt kiusallista huomiota. Nyt asuttiin jälleen yhdessä, mutta pian rakkaudessa kuitenkin alkoi ilmetä ryppyjä. Tosin ne ajan mittaan oikenivat. Kirjan keskeisin osa oli aluksi selvittää Lapakiston ulkoilualueella tapahtunutta miehen murhaa. Uusi poliisipäällikkö oli kuitenkin kiinnostunut myös parikymmentä vuotta aikaisemmin sattuneesta naisen murhasta Isosaaressa Vesijärven rannalla, Lahden kaupunkialueesta hiukan pohjoiseen.  Uudelleen viritetyn tutkinnan yhteydessä selvisi sitten jotain sellaista, mikä tuntui liittävän nämä kaksi tapausta yhteen.

​Sandberg osaa kyllä rikosromaanin tärkeimmät puitteet. Hän marssittaa paikalle epäillyltä vaikuttavia henkilöitä, mm. yhden aikaisempaan tutkintaan osallistuneen poliisimiehenkin. Jotenkin myös Lapakistossa surmattu mies oli esillä jo Isosaaren tapauksessa. Yhtenä varteenotettavana mahdollisuutena on entinen merimies Kauno Kuohuvirta, joka palaa kahdenkymmenen vuoden merillä olon jälkeen Lahteen. Kirjoittaja antaa hänestä vihjeitä, jotka saattaisivat sopia myös aikaisempaan veritekoon. Hän käsittelee näitä, ja eräitä muitakin henkilöitä sillä tavalla, että ainakaan heti alkuun ei tiedä, mikä on vihjettä, mikä harhautusta. Mielenkiinto siis säilyy.
     Kirjoittaja tuntuu tuntevan hyvin poliisitutkinnan vaiheet, ja antaa siitä lukijoilleen kiinnostavia kuvauksia. Lahtelaisena hän osaa mainita myös erilaisia kaupunkilaisille tuttuja tuon ajan ilmiöitä. Hän muistaa nuorison suosiman ravintola Nuutin, osallistui ehkä myös siihen katuja kiertävään ralliin, jonka aikana pojat yrittivät saada tyttöjä autojensa kyytiin. Hän kuvailee ansiokkaasti Lahden näkymiä ja kiinnostavia kohteita, esimerkiksi ns. Tallinpassin pikkujärveä jopa runollisesti. Eräs naispuolinen talviuimareihin juuri liittynyt henkilö käy autiolla järvellä uimassa aamutuimaan, nauttii usvaisesta aamusta ja kylmästä vedestä. Yhdellä käynnillään hän joutuu kuitenkin löytämään rantavedestä alastoman naisen ruumiin, jota ilmeisesti oli yritetty vetää piiloon hyppytornien alle.


​     Tallinpassin virallinen nimi on Mytäjärvi, se sijaitsee jääkaudelta peräisin olevassa osittain syvässä supassa. Järvi on Hämeenlinnantien ja rautatien välissä, lähellä alkavaa Helsingintietä, siis miltei kaupungin ydinkeskustassa. Tieltä katsottaessa näkyy järven eteläpuolella idyllinen pientaloalue. Yhdessä taloista sijaitsi vuosikymmeniä sitten Lahden Alueen Partiolaiset ry:n toimitilat. Olin joskus kuskannut sinne poikaani kauan sitten. Aika lähellä ovat myös vanhat veturitallit. Tallinpassin nimi tuli siitä, että järvestä otettiin vettä höyryvetureihin.
     Arvoitukset jatkuivat tämänkin jälkeen, sillä myös Alasenjärven rannalta löytyi kuollut nainen. Siis kolme murhattua naista, vanhin tapaus oli kymmenen vuoden takaa. Myös miehen surma Lapakistossa liittyi näihin, mutta ei suinkaan sillä tavalla, kuin lukija helposti olisi olettanut. Yllätyksellisyys, eli kunnon dekkarin eräs peruspiirteistä siis täyttyi tämänkin teoksen osalta. Hyvää oli myös se, että tapahtumat etenivät loogisesti, samoin tutkintaan osallistuneiden ja vähän muidenkin henkilöiden rakkausasiat. Ne oli kuvattu sen verran rohkeasti, että tämäkin puoli houkuttelee lukemaan kirjan loppuun.

---

2. (81.) TTK - Tanssii tähtien kanssa

TKK – Tanssii tähtien kanssa on useastakin syystä noussut tänä syksynä aivan uudelle tasolle. Ensinnäkin kaikkien kilpailuun osallistuneiden lähtötaso on aikaisempiin verrattuna ollut keskimäärin tavallista paljon parempi. Enää ei ole ollut mukana ketään sellaista, josta jo ensin kerralla olisi nähnyt, että hän on heti putoamisvaarassa. Kyllä näiden nyt jo pudonneidenkin taidoilla saadaan ihailevia katseita ainakin tanssilavoilla ja sukujuhlissa. Tässä vaiheessa ei myöskään voi arvata voittajia, niin tasaisen hyviä monet parit ovat.
     Toiseksi puitteet on pystytty luomaan välillä suorastaan loistaviksi. Ehkä paras osoitus tästä saatiin sunnuntaina 2,10,. jolloin vuorossa olivat tanssijoiden omat tarinat. Yhden jos toisenkin silmäkulmat välillä kostuivat, sillä parit onnistuivat jopa uskottavasti tuomaan nämä elämän käännekohdat esityksessään esille. Ja entä sitten rekvisiitta, voi hyvänen aika sentään. Oli niin useita täysosumia, että ei niistä juuri voi toista toisen edelle asettaa, niin suurenmoisia show-aineksia harvoin nähdään.
     Näistä spektaakkeleista mainitsen muutamia asettamatta niitä mihinkään erityiseen järjestykseen. MTV:n ajankohtaistoimittaja Jaakko Loikkanen muisteli erästä taulua, joka oli tuonut hänelle voimaa ja lohtua. Hänen ja tanssipari Ansku Bergströmin asuihin oli ompelimossa kirjattu aistikkaasti taulun värejä, ja koko näyttämö ja esiintymisalue sädehtivät samoissa väreissä. Siim Liivik ja Katri Mäkinen esiintyivät virolaisissa kansallispuvuissa Siimin kotimaan mukaan. Tosin jotain yhteyksiä Katrillakin oli Suomenlahden eteläpuolelle, koska haastattelutilanteessa hänkin puhui sujuvasti ja taitavasti viroa. Alkukin oli upea, Saarenmaan valssista heidän esityksensä lähti, ja alussa väriä ja tunnelmaa loi samoin vaatetettu tanssiryhmä.

​Sonja Kailassaari oli lapsena saanut innoituksensa isoisältään Felix Forsmanilta, joka oli aikanaan ohjannut Kulkurin valssi -elokuvan. Kailassaaren ja Matti Puron wieninvalssin aluksi ruutuun ilmestyi pimeästä vanhaan 1930-luvun tyyliin taulu: TTK esittää. Sali pidettiin puolivaloilla, jolloin syntyi aluksi tunnelma, että elettiin mustavalkoisen filmin aikaa. Tanssi palkittiin illan parhaan parin tittelillä. Kuvat ovat Matti Puron facebook-päivityksestä 3.10.2022.

---

​     Marko Vuoriheimo eli Signmark on yhdessä parinsa Anniina Koivunimen kanssa tehnyt historiaa. Marko on ollut TTK:n ensimmäinen kuuro osanottaja. Hän on selvinnyt urakastaan mainiosti. Marko tuntee musiikin basson kehossaan, ja lisäksi hän on osannut herkästi vaistota parinsa askeleet. Anniina on vanha tekijä, sillä hän voitti kisan edellisenä vuonna yhdessä Ernest Lawsonin kanssa. Ernest oli tänä vuonna siirtynyt toimittamaan ohjelmaa yhdessä Vappu Pimiän kanssa. Tulee mieleen, että Anniina osaa myös tavallaan ”viedä” Markoa niin, että tämä aistii askeleet jollain erityisen herkällä tavalla., eli Anniina oli tavallaan Markon instrumentti.
     ​Benjamin Peltonen teki cha cha -sävelten tahtiin oman musiikkinsa. Lähtökohtana oli se hetki. jolloin nuori Benjamin oli hyväksynyt olevansa homoseksuaali. Tanssinopettaja Saana Akiola oli suunnitellut Benjaminin musiikin varaan koreografian, joka sai jakamatonta kiitosta tuomareilta. Oli kuulemma upeaa liikunnallisuutta ja varmaa askellusta, ja nopeita ajoituksia, joista selvittiin hienosti.
     Aika valtava panostus on näihin juhliin siis satsattu. Suuri määrä ammattilaisia on rekrytoitu. En tarkoita tässä nyt pelkästään tuomareita tai tanssinopettajia, en pelkästään suurenmoista orkesteria ja laulusolisteja, vaan kaikkia niitä lukuisia tekijöitä, jotka ovat yhdessä luoneet illuusioita ja silmänruokaa. Jokaiselle esiintyjäparille on pitänyt ompelimossa loihtia aivan uudet tilanteeseen sopivat asut, on pitänyt valita valot ja niin edelleen. Ompelijoidenkin joukossa näyttää olevan todellisia taiteilijoita. Kaikki tämä on pitänyt nitoa yhteen, eli tärkeitä johtohenkilöitä on tarvittu suunnittelussa ja toteutuksessa.  Paljon on tehty näkymätöntäkin työtä yhteisen hyvän vuoksi. Tuotantoyhtiö on satsannut paljon resursseja, ei yksinomaan näkyvään toteutukseen, vaan myös rahoitukseen. Katsomoa on suurennettu sitten viime näkemän, mutta pääsylipputulot eivät kyllä mitenkään riitä kaiken tämän pyörittämiseen. Yhteistyökumppaneilla on tietysti mainoksineen myös ollut merkittävä asema.
     Seuraavana sunnuntaina siirrytään sitten jo pari vuotta käytännössä olleeseen formaattiin, eli tähtioppilaat saivat arpoa itselleen parin. Tällä kertaa enemmistöksi tulivat puhtaat mies- ja naisparit. Oletetaan, että lähteminen yhdeksi kerraksi toisen opettajan ohjattavaksi antaisi joitain uusia ideoita ja näkemyksiä. Ettei vain kävisi taas niin onnellisesti kuin viime kerralla: tähtioppilas Elina Gustafsson ja opettaja Ansku Bergström muuttivat lopulta yhteen!

---

1. (80.) Puhaltavatko oikeistotuulet nyt yli Euroopan ?
Vapaissa demokratioissa politiikka on aaltoliikettä, kansa kyllästyy vuoron perään toiseen ja toiseen suuntaukseen. Yhtenä viimeisimmistä muutoksista Ruotsin oikeistoblokki sai kolmen paikan enemmistön valtiopäiville huolimatta siitä, että sosiaalidemokraatit saivat edelleen suurimman puolueen aseman.  Vasemmistoblokki jäi toiseksi pienempien puolueiden äänisaaliin huvetessa. Oikeistohallitusta ollaan nyt muodostamassa, mutta senkään tie ei ehkä ole niin selkeä, sillä blokkiin kuuluvat liberaalit vierastavat ruotsidemokraatteja, jotka se näkee äärioikeistolaisina. Englannin uusi pääministeri Liz Truss sanoo vievänsä konservatiivipuoluetta enemmän oikealle ihanteensa, vuosina 1979-1990 pääministerinä olleen Margaret Thatcherin linjoille.  Ranskan presidentti Emmanuel Macron valittiin viimeksi presidentiksi pienenevin marginaalein äärioikeiston ehdokkaan Marine Le Penin hengittäessä jo miltei niskaan. Suomessa odotetaan jännityksellä ensi huhtikuun eduskuntavaaleja, sillä kokoomuksen ja perussuomalaisten oppositiopolitiikkaa monet pitävät menestyneenä.
     Italiassa tapahtui kuluneella viikolla selvä siirtymä oikealle. Oikeistokoalitio sai äänistä 44 prosenttia, josta Giorgia Melonin Italian veljet (Fratelli d`Italia) sai 26,4 prosenttia, Matteo Salvinin Lega noin yhdeksän ja Silvio Berlusconin Eteenpäin Italia (Forza Italia) kahdeksan. Tätä täydensi vielä pikkuruinen Noi Moderati. Italia saa ilmeisesti ensimmäisen naispuolisen pääministerinsä, Giorgia Melonin Italian veljistä.
     Italian veljet on ilmoittanut edustavansa kansalliskonservatiivista politiikkaa, arvostelijat ovat nähneet siinä kaikuja muinaisesta Benito Mussolinin fasistipuolueesta, minkä Meloni on tietysti kieltänyt. Kommentaattorit ovat myös kiistelleet siitä, pitäisikö puolue sijoittaa poliittisella kartalla äärioikealle. Perinteitä ja jyrkkiä katolisia perhearvoja se ainakin edustaa, pyrkii torjumaan maahanmuuttoa ja seksuaalista vapautta. Suhtautuminen kansainväliseen politiikkaan ja Euroopan Uninoniin luultavasti jyrkkenee. Aseita Italian horjuvaan talouteen se tuskin löytää lääkkeitä, julkinen velka tuntuu jatkuvasti kasvavan, talouskasvu on hidasta, ja eri suuntiin vetäviä on yllin kyllin.
     On siis odotettavissa entiseen tapaan horjuvaa sisäpolitikkaa, varsinkin kun Melonin niskaan ovat hengittämässä myös tulevat hallituskumppanit, Matteo Salvini oikeistopopulistisen Legan ja Silvio Berlusconi, keskustaoikeistolaisen Forza Italian johtajat. Molemmat ovat aikaisemmin olleet vuosia pääministerinä, Berlusconi jopa kolmeen kertaan, joten kunnianhimoa edelleenkin varmaan riittää.  Ulkopolitiikassa ei ole suuria eroja, mainittavin lienee kuitenkin Giorgia Melonin myönteinen kanta Ukrainaa kohtaan. Molemmat muut ovat pitäneet melko pitkään yllä suhteita Putiniin, joskin ovat niistä sittemmin luopuneet.
     Italian veljet kyllä asettaa lähes yksin hallituksen askelmerkit, sillä kaksi muuta tuskin saavat vähäisen äänimääränsä takia vaikutusvaltaisia ministeriposteja, jos ollenkaan. Kaupantekoa ne tietysti saattavat harjoittaa, jos malttavat uhata Melonia erolla hallituksesta. Kylmät tosiasiat tekevät maasta kyllä aika EU  -uskollisen. Italia on saamassa koronaelvytyspaketista melkein 200 miljardia euroa, jos se seuraa edellisen pääministerin, Mario Draghin vasemmistoenemmistöisen hallituksen asettamia ja EU:n hyväksymiä reunaehtoja. Puolueisiin sitoutumaton Draghi oli entinen hyvin vaikutusvaltainen Euroopan keskuspankin pääjohtaja. Italia on saamassa myös mittavaa tukea Euroopan keskuspankin valtionlainojen osto-ohjelmasta. Venäjän kaasua tosin vielä tulee putkia pitkin, mutta nyt ollaan vähitellen siirtymässä yhä enemmän Algerian asiakkaaksi.  
-----
Olen seurannut Silvio Berlusconin vaiheita paitsi historioitsijana ja yhteiskuntaopin opettajana, myös perin inhimillisestä syystä: olemme samanikäisiä, Berlusconi on parisen viikkoa vanhempi. Varsinaisesta ihailusta ei tietenkään ole kysymys, mutta jotenkin hänen vauhtinsa kiinnostaa, se nimittäin ei ole hiipumassa. Italian viimeisten vaalien aikaisista kuvista näemme, että ryhti, hymy ja valkaistut hampaat ovat entisellään. Liikehtiminen on kankeampaa, mutta jalat toimivat ilmeisesti vielä kohtuullisen hyvin. Aivan samaa ei voi sanoa toisesta ikätoveristani, joulukuussa vuosiaan täyttävästä paavi Franciscuksesta, jota jo työnnettiin osan aikaa rullatuolissa taannoisella Kanadan matkalla. Hengen paloa hänelläkin silti riittää.
     Mutta sitten takaisin siihen Berlusconiin, joka aloitti kolmannen kerran pääministerinä vuonna 2008. Vladimir Putin oli siirtynyt vaaliteknillisistä syistä välillä Venäjän pääministeriksi keväällä 2008. Hän pysähtyi eräällä matkallaan onnittelemaan Berlusconia vaalivoiton selvittyä. Nastolalainen pilapiirtäjä Kalevi Laalo esitti Etelä-Suomen Sanomissa 17.4.2008 oivaltavan näkemyksen: hän näki Putinissa Stalinin hahmon. Ihan näin selviä eivät pääministerien suhteet jatkossa kuitenkaan olleet. Berlusconi erehtyi Putinista aivan samoin kuin esimerkiksi sinisilmäiset maidensa johtajat, Saksan Merkel ja Suomen Halonen.

9. (79.) Lahden tämän syksyn  kalamarkkinat
Järjestyksessä 25. kalamarkkinat järjestettiin Lahden satamassa kahden vuoden tauon jälkeen 23.- 25.9. Järjestäjänä oli jälleen Lions Club Lahti/Vesijärvi. Tapahtuman tuotto käytetään Lahden seudun nuorten tukemiseen. Ennakkotietojen mukaan tuoreen kalan myyjiä on ollut vähemmän kuin ennen. Se johtunee Päijänteen ja Vesijärven kalastajien vähenemisestä, ehkä jotkut ovat lopettaneet kuluneiden kahden koronavuoden aikana. Järjestimme lauantaina omasta puolestamme pienen kommandoryhmän käymään paikalla. Ryhmämme totesi, että kansa oli kyllä palannut markkinoille koronatauon jälkeen varsin runsaslukuisena vanhaan malliin.
     Myytävänä oli tuoretta kalaa, erilaisia kalatuotteita, mutta myös perunaa, sipulia ym. maataloustuotteita, satamamakasiinissa myös käsitöitä ja muuta tällaiseen tapahtumaan sopivaa tilpehööriä. Ruokailukin oli mahdollista.  Vanhan ajan hyvä tunnelma vallitsi, varsinkin muikunpaistopisteillä oli jopa pitkiä jonoja
    LC Lahti Vesijärvi perustettiin kaupungin järjestyksessä toiseksi klubiksi jo vuonna 1956. Maan ensimmäinen tuli Helsinkiin vuonna 1950, joten lahtelaiset olivat siis todella hyvissä ajoin matkassa. Vesijärven klubi on edelleen voimissaan, vaikka parin viimeisen vuosikymmenen aikana on useita muita klubeja lakkautettu innostuksen puutteessa.

​Ryhmän saaliina tuotiin kotiin pääasiassa paistettuja muikkuja rasiassa sekä muikkusäilykkeitä. Seuraavissa kuvissa on kaikkea muuta myynnissä ollutta tavaraa. Yhdessä kuvassa on näkyvissä markkinoiden reipasta mainontaa.

8. (78.) Onko maailmankuvani muuttunut ?

Alkaneella vuosikymmenellä on tapahtunut paljon sellaista, jota ei osattu odottaa, tuli covid ja sitten Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Ilmastonmuutoskin etenee. Tämä innosti Ylen teettämään tutkimusta siitä, miten suomalaiset ovat kokeneet nämä tapahtumat, eli onko maailmankuva muuttunut, ja missä ikäluokissa eniten. Kysymykseen vastanneista 53 prosenttia ilmoitti maailmankuvansa muuttuneen erittäin tai melko paljon viimeisten kahden vuoden aikana. Muutokset olivat suurimpia nuorissa ja työikäisissä, vähemmän eläkeläisissä. Erityisesti nuoret naiset ovat olleet huolestuneita. Tutkimuksen tekijät mainitsivat, että monet eläkeläiset ovat kaivaneet muistoistaan sota-ajan tunnelmia 1940-luvun alusta tai välittömästi sen jälkeiseltä ajalta. Näin ollen esimerkiksi tuo hyökkäys Ukrainaan ei tunnu niin mullistavalta tapahtumalta kuin mitä se tuntuu nuorilla.
     Itse olin sota-ajan lapsi, joka tosin selvisi aika vähällä. Rakastettu Oiva-setä kyllä kaatui, mutta mitään muuta järisyttävää ei suvussamme tapahtunut. Perheemme asui tuohon aikaan Mäntässä Keski-Suomessa, ei siis lähelläkään sotatoimialuetta tai pommitettuja kaupunkeja. Lisäksi minut lähetettiin aina välillä elintarviketilanteen huonontuessa Nurmoon isovanhempieni luo. Kulkutaudeista minulla kyllä on muistoja, Mäntässäkin oli jonkinlainen lavantautiepidemia, ja tulirokkokin oli voimissaan. Ei se siis minuun tai perheeseeni tarttunut, mutta itse sana tulirokko aiheutti pelkoa, ja kohahdutti minua aina kun sanan kuulin. Sota-aika oli vielä keuhkotuberkuloosin aikaa, ja vasta penisilliinin tulo käyttöön lannisti sen. Koulussakin tehtiin ns. calmette-kokeita, ja jaettiin rokotuksia. Nämä kulkutauditkin kulkivat ohitsemme, tai koko suvun ohi.
     Jos minulta kysytään tuota covid-taudin pelotevaikutusta, niin kyllä se jonkinasteista pelkoa, tai ainakin varovaisuutta aiheutti. Siinä mielessä maailmankuva kyllä muuttui. Alkoi tuntua siltä, että kulkutaudeista saattaa tulla koko ihmiskunnalle kohtalonkysymys. Covidin perusmuoto meni kyllä pian ohi, mutta variaatiot variaatioiden perään antoivat olettaa, että ne jäisivät ihmiskunnan riesaksi vuodesta toiseen. Myöhemmin saatiinkin lääkäreiltä ja virkamiehiltä vahvistus, että se tulee jossain muodossa aina pyörimään ihmiskunnassa, aivan kuten influenssa jo on tehnyt vuosikymmeniä. Maailmankuvani siis tältä osin muuttui, varsinkin kun ministeri Krista Kiuru osasi pelotella kerta toisensa jälkeen, että ”meidän pitää suojella ikäihmisiä”. Kuulun itse näihin, ja kun perussairauksiakin on, niin vetäydyimme vaimoni kanssa vapaaehtoiseen karanteeniin jo pari vuotta sitten. Maskia yritin pitää kaupassa, mutta kun se kävi rasittavaksi, yritin olla mahdollisimman paljon poissa ihmisten ilmoilta. Onneksi samanikäinen vaimoni on yhä niin kovassa kunnossa, että maskin pito ei ole hänelle ollut mikään ongelma.
     Entä sitten se Venäjän aloittama sota. Kyllä Ukrainasta tulleet suru-uutiset, kuvat ja kertomukset ovat säväyttäneet, vaikka en itse ollut mukana missään pommituksissa Venäjän hyökätessä Suomeen marraskuussa 1939. Mänttään putosi ns. jatkosodassa vain muutama pommi, mutta nekin putosivat kauppalan laitamille, eivätkä edes tavoittaneet Serlachiuksen paperitehdasta, jonne hyökkääjä yritti osua. Tietysti lapsen mieltä järkytti se, että pommit osuivat pariin omakotitaloon, eikä kuolonuhreiltakaan vältytty.
    Mutta kun olen historiantutkija, ei tässä tämän vuoden helmikuussa alkaneessa Venäjän ”erikoisoperaatiossa” ole ollut mitään yllättävää. Venäläiset ovat hyökänneet Suomeen jatkuvasti joka vuosisadan aikana, joskus pariin kolmeenkin kertaan. Suomalaisten muistissa on erityisesti se, miten Ison vihan aikana 1710- luvulla maan yli vyöryi raakojen venäläisten hyöky tappaen ja raiskaten. Nuoria ihmisiä viettiin orjiksi Venäjälle, kukaan ei tiedä kuinka monista sadoista tai tuhansista oli kysymys. Ei siis mitään uutta auringon alla, lehtitietojen mukaan Venäjä on nyt kaapannut paljon ukrainalaislapsia alueilta, joita se oli valloittanut. Mitenkä tässä nyt sitten sitä maailmankuvaa muuttamaan. Teoriani on, että raakalaismaisten mongolien hyökkäys Keski-Venäjälle saakka 1200-luvulla kylvi venäläiseen sieluun jotain sellaista, mikä näkyy tänäkin päivänä. Kysymys olisi siis ylisukupolvisesta käyttäytymismallista., joka pääsee aina ilmiasuun, kun sairas ja häikäilemätön diktaattori pääsee rajoittamattomaan valtaan samanmielistensä tukemana. Kyllä kai ne Hitler ja Stalin hekin uskoivat toteuttavansa maailmanhistoriallista tehtävää valtakuntansa laajentamiseksi. Ja kun oman kansan vastustus oli saatu nujerrettua, pääsivät pimeyden vallat liikkeelle.
    Ilmastonmuutos ymmärrettävästi pelottaa nuoria, vanhempia vähemmän, he kun uskovat itse ehtivänsä ”alta pois”. Korkeintaan lasten tai lastenlasten kohtalo hieman arveluttaa, mutta lopullinen tuho, ja valtavat väestönsiirrot ja mahdolliset laajat sodat tuntuvat kaukaisilta. Tutkimusta kommentoineet psykiatrit muistavat silti korostaa, ettei unelmointia ja tulevaisuuden suunnittelua kannata lopettaa, vaikka maailmantilanne tarjoaakin paljon epätoivoa luovia elementtejä, sillä ne ylläpitävät omaan elämään liittyvää toiveikkuutta.
     Itse lisäisin tähän vielä sen, että ihmiskunta on aina saanut aikaan uusia keksintöjä ja lääkkeitä, ilmastonmuutoskin on jo nyt ymmärretty ainakin länsimaissa. Suursodatkin on opittu välttämään, ja demokraattinen järjestelmäkin on vallannut alaa. Läntinen Eurooppa on yhdentynyt, suuret eurooppalaiset valtiot eivät enää aloita maailmansotia kuten viime vuosisadalla kahteenkin kertaan. Ehkä se Putininkin valta tukehtuu omaan mahdottomuuteensa, kiitos sankarillisesti taistelleiden ukrainalaisten!

7. (77.) Hotakainen näkee pintaa syvemmälle
Pitääkö olla huolissaan on vuodesta toiseen ollut varsin suosittu televisio-ohjelma. Varsinkin alkuvuosina se tuntui tuovan jotain uutta, huumoripitoista, kieli poskessa tehtyä sanan selitystä, vääntelyä sinne ja tänne aivan uudella ja odottamattomalla tavalla. Ainakin minun mielestäni ohjelma tuntuu nyt kohta vetelevän viimeisiään, tekohengitystä kyllä saatetaan antaa, mutta jää epäselväksi, kuinka kauan se auttaa.
     Ohjelmalle on käymässä samoin kuin monelle muulle vastaavalle aikaisemmin. Sanoma ja tekotapa väljähtyvät, eikä se enää pärjää alalle tunkeutuvien uusien yrittäjien kanssa. Tällä kertaa merkit ovat hyvin selvät, ja nimenomaan siksi, että pitkäaikainen jäsen ja ohjelman kannattelija, kirjailija Kari Hotakainen jää pois. Hänen hiukan kyyniset rinnastuksensa, leikkauksensa ja yllättävyytensä olivat usein se syy, miksi ohjelmaa haluttiin katsoa. Kaksi muuta kirjailijaa eivät ole koskaan olleet samaa luokkaa, Miikka Nousiainen on kyllä parhaimmillaan onnistunut, mutta Tuomas Kyrö harvemmin. Sen lisäksi Kyrö on viljellyt alatyylisiä juttuja, ehkä niistä pitäviä katsojia miellyttääkseen. Samoin juontaja Jenni Pääskysaaren takki näyttää olevan jo tyhjä, jos se nyt yleensä on täysi ollutkaan. Linja on valitettavasti ollut vähän samanlainen kuin Kyröllä.
     Tuntuu myös siltä, että hieman lyö jo tyhjää myös ohjelman taustatiimillä, joka niitä huolia katsojien nimissä väsää. Vai ovatko nekin esiintyjien yhdessä jonkinlaisessa ideapalaverissa kokoamia ?
     Kari Hotakainen haluaa nyt keskittyä kirjallisiin töihinsä. Ehkä myös säännöllinen televisioon vääntäytyminen on alkanut kyllästyttää. Kaikkea mielenkiintoista on nyt siis jatkossa lupa odottaa. Pääsin Hotakaisen tuotantoon kiinni jo heti hänen palkitun romaaninsa Juoksuhaudantie tekstin mukana. Siinä oli erinomaista parisuhteen kuvausta, muutama varomaton sana puolisolle, ja siitä jatkuva piina. Keinoksi löytyi vimmainen rakennustyö, jolla päähenkilö toivoi saavansa perheensä takaisin. Tällä kertaa pöydällä on ollut hänen uusimpansa, nimeltä Opetuslapsi. Keskityn tässä nyt siihen, en esimerkiksi ala kertaamaan hänen saavutuksiaan, kirjojaan, runojaan, käsikirjoituksiaan tai palkintojaan 40-vuotiselta kirjailijan uralta. Niistä riittäisi tarinaa useammankin kolumnin verran.   
------- 
     Opetuslapsen kehystarina on sellainen, että vaikeista oloista kotoisin oleva sijoituslapsi Maria lähtee kostamaan kokemiaan nöyryytyksiä. Ensin saa osansa mansikanviljelijä, joka oli salaa kuvannut poimijoita pyllistelemässä mansikkapenkkien välissä. Sen jälkeen oli kasvatuskodin vuoro. Kysymys oli melko vauraasta perheestä, jossa hän ei ollut omien lasten tapaan saanut lämpöä osakseen, pikemminkin häntä sanallisesti nöyryytettiin. Perhe pyrki antamaan itsestään ulospäin valistunutta ja humaania kuvaa. ”Sijoitusnarttu”, tyhmä, laiska ja lihava olivat sanoja, joita ei hänelle suoraan sanottu, mutta jotka kuitenkin jotenkin ohimennen lipsahtelivat ulkopuolisille puhuttaessa.

” Menen keittiöön. Täällä (sijaisäiti) Kirsti valmistaa sunnuntaisin lähiruokaa. Vastuullisesti kasvatettu ja säälimättömästi tapettu vasikka haetaan lähitilalta sähköautolla neljänkymmenen kilometrin päästä. Lautaselle siivutettu vasikka esitellään perheen sosiaalisessa mediassa.”
    Olkoon tämä näyte Hotakaisen terävästä tekstistä. Se kuvastaa todellisuutta monen perheen asenteista. Tai otetaan vielä toinen esimerkki samalta sivulta. ”He kuiskivat jotain olohuoneessa. Selkäni takana. Rotat. Juonivat. Rapistelevat. Loiseläjät. Kuormasta syöneet. Ulkokultaiset hurskastelijat. Viherpesijät. Lensivät kaukokohteisiin ja istuttivat puun. He elivät yltäkylläisen elämän, jättivät taakseen poltetun maan ja lunastivat itselleen sähköllä taivaspaikan.” Tämä kaikki siis Marian sanomana.

Näiden alkulukujen jälkeen siirrytään sitten kirjan varsinaiseen pääosaan. Omien vanhempien surkeat elämänvaiheet, sijaisvanhempien kylmyys ja ulkokultaisuus ovat ajaneet hänet tuuliajolle, katkeraksi erityisesti hyvin voivien kansalaisten ylimielisyyttä ja pinnallisuutta vastaan. Oli syntynyt suunnitelma kidnappauksesta, oli sopiva paikkakin varattu. vanha hylätty huoltoasema, jossa Maria oli aikanaan ollut töissä, rasvaillut ja korjaillut autoja niiden alla montusta käsin. Kohteiksi oli valikoitunut purjehtiva ja vaatimattomuuttaan korostava lääkäri, nälkäisiä halveksiva ravintolakriitikko ja onttoa taidepuhetta suoltava näyttelijä. Ja vilahtaapa tarinassa myös Marian ajattelua ymmärtämään pyrkivä rikostutkijakin.
     Hotakaisen maine todellisena fabuloitsijana kyllä saa tästä osiosta nostetta. Ennen kaappausta Maria on kuulemassa yleisötilaisuutta purjehtivan lääkärin viimeisestä maailmanympäripurjehduksesta. Hänen lisäkseen puheenvuoroja käyttävät sponsorien edustajat hänen molemmilla puolillaan. Lääkäri kiittelee kattohuopatehtaan ja sitten vanhusvaippojen myyjää. Ravintolakriitikko syö hänen nähtensä taas monipuolisen ravintola-aterian, jossa on sen seitsemän sorttia. Sivuosiin juuttunut näyttelijä on katkeroitunut ja työpaikkansa juorujen nujertama. Maria poimi kaikki mainitut henkilöt yksitellen houkutellen ensin pakettiautonsa luo muka radiotoimittajan ominaisuudessa. Sen jälkeen kumivasara puhui ja nippusiteet ja suukapulat saivat käyttöä. Sen jälkeen ajettiin edellä mainitulle autiolle huoltoasemalle.
     Jotta en paljastaisi huoltoaseman tapahtumia ja tarinan sinänsä onnistunutta lopetusta, lopetan tähän. Lisään kuitenkin vielä kappaleen näytteeksi Hotakaisen tyylistä, vastaavia löytyisi yllin kyllin muitakin: ”Tosiasioita kuorrutettiin ja peiteltiin, synnit selitettiin virheiksi, saastaiset yritykset olivat yhtäkkiä hyvin ekologisia, ennakkoluuloiset esiintyivät suvaitsevaisina, ruisleivässä oli 28 prosenttia ruista, ja pappien oli pakko esiintyä leppoisina humoristeina, joille toki maistui lasillinen hyvässä seurassa, sielunvihollisesta ei saanut puhua, vaikka Saatana oli levittäytynyt kaikkialle. Ja huonon omantunnon puhdistusaineita oli saatavissa kaikkialla. Matkustettiin ympäri maailmaa ja laitettiin kymmenen euroa kuukaudessa merten puhdistamiseen. Luontoa tuhottiin, mutta sitä arvostettiin puheissa. Alkuperäiskansoja ihailtiin, heidän mailleen rakennettiin hotelli. Kalaa kalapuikoissa sanottiin kalaksi, mutta ne kuorrutettiin sahajauholla.”
​ 
     Kari Hotakaisen tekstiä ei ole helppoa lukea, niin vauhdikasta ja riittävän moniselitteistä hänen tekstinsä on. Ei siksi, etteikö se ei tässäkin olisi sujuvaa, nokkelaa tai johdonmukaista. Kyllä se oli kaikkea tätä ja vähän enemmänkin. Mutta Marian kohtaloa selvitetään, pohjia myöten hänen kokemiaan ikäviä asioita juurta jaksaen mainiten. Hotakainen onnistuu kuvaamaan ja kritisoimaan kaikenlaisia tapahtumia. Mutta voidaan sanoa, että jokaisessa tällaisessa tapauksessa on jotain totta. Ja mikä parasta, lukija joutuu itsekin peilaamaan käytöstään ja sanomisiaan, ja se on yhdeltä teokselta paljon se.

6. (76.) Suomessa on patriarkalismin jäänteitä
Televisiosta tuttu Luova johtaja Jani Halme on kirjoittanut eräässä kolumnissaan, että tuskin mistään toisesta ammattikunnasta käytetään yhtä pölyttynyttä ja pöhköä sananpartta kuin sairaanhoitajista: ”Sisar hento valkoinen”. Sorja ja viaton nuori nainen. Kyseessä on toki vain sanonta, mutta siinä kiteytyy paljon siitä virheellisestä mielikuvasta, joka liitetään sairaanhoitajiin.
     Edelleen hoitajien edellytetään olevan yhdistelmä empatiaa, nöyryyttä ja palvelualttiutta. Pakollisiin hyveisiin kuuluu myös vähään tyytyminen. Nuo vinoutuneet käsityksemme johtavat siihen, etteivät poliitikot kykene tekemään viisaita sotepäätöksiä, eivätkä sairaanhoitajat saa kykyjään vastaavia töitä.
     ”Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen”, tätä laulua lauloi yhtenä ensimmäisistä Georg Malmstén Dallapén solistina 1930-luvun puolivälissä. Tarkoitus oli kaunis, eräänlainen kunnianosoitus ja ansaittu tunnustus suomalaiselle naiselle. Mutta siihen sisältyi kuitenkin eräänlainen taka-ajatus naisen asemasta ja palvelutehtävistä.

      Syyttävä sormi on syytä suunnata myös entisajan johtaviin sairaanhoitajiin ja silloisiin kellokkaisiin. Joka paikassa, erityisesti uusia hoitajia rekrytoitaessa korostettiin ammatin kutsumusluonnetta. Siinä oli myös uskonnollisen pateettisuuden vivahteita, oli valtava määrä luonnetestejä jne. Tätä puolta on Helsingin Diakonissalaitos menneinä vuosina vienyt pisimmälle. Usein valitut olivat ns. parempien perheiden tyttäriä. jotka tulivat palkallaan toimeen myös Helsingissä. Ammatin arvostus on nyt laskenut, ja hakijoiden määrä on vähentynyt.
      Tällä hetkellä eletään työmarkkinapolitiikassa aivan uutta vaihetta. Eduskunnassa ollaan säätämässä valmiuslakia, joka pakottaisi sairaanhoitajat sakon uhalla töihin niillä muutamilla sairaaloiden teho-osastoilla, joille hoitajajärjestöt ovat julistaneet lakon. Pari sairaanhoitopiiriä on saanut käräjäoikeuksilta toimenpidekiellon, jotta teho-osaston potilaiden hoito, ja useassa tapauksessa myös henki saataisiin turvattua. Ilmeisesti toinen tai molemmat instanssit näistä estävät lakon syntymisen. Sairaanhoitopiiri ja kunnallinen työnantaja palkkaneuvottelujen toisena osapuolena näyttäisivät siis saavan voiton. Toisaalta näin radikaalit toimenpiteet lakko-oikeutta vastaan mahdollisesti saavat suuren yleisön mielipiteet kääntymään hoitajien puolelle. On kysymys peruoikeudesta mennä lakkoon tarvittaessa. Ehkä tätä kautta palkkaneuvottelut saadaan heidän kannaltaan suotuisampaan päätökseen.
     Tosiasia on, että hoitajien palkat ovat jäätyneet lähes entiselleen, jatkuvasti on annettu lupauksia, mutta aina ne on tosipaikan tullen saatu työnantajapuolella torjuttua. Tulee mieleen esimerkiksi kivikasvoinen Markku Jalonen, kuntapuolen työnantajaien päämies, joka on asettunut jyrkkään vastahankaan. Voi tietysti olla, että hän laulaa taustaväkensä lauluja, mutta kovin muutoshaluiselta hän ei silti näytä. Entinen pääministeri, kokoomuksen Jyrki Katainen puhui kauniisti ”Sari sairaanhoitajasta” ilman että oli mitään aikomustakaan kuunnella heitä. Äänet kuitenkin kelpasivat.
 
Mistä siis oikein on kysymys. Väitän, että Suomessakin on nähtävissä patriarkalismin jäänteitä. Ei siinä määrin kuin muslimimaissa, ääriesimerkkinä Afganistan, tai edes katolisissa maissa. Kuitenkin esimerkiksi erään selvityksen mukaan rakennusinsinöörin, ilmeisesti ns. opistoinsinöörin peruspalkka on 1000 euroa korkeampi kuin teho-osaston sairaanhoitajan. Tekee mieli asettaa kysymys, mikä hänen työssään on arvokkaampaa tai vaikeampaan kuin sairaanhoitajalla? Jokainen sairaalassa hoidettavana ollut on nähnyt monenlaisia koneita ja vempaimia heidän käytössään, teho-osastoilla ja muissa erityislaitoksissa kaikkein  eniten. Tietenkin sairaanhoitaja työskentelee lääkärin ohjauksessa ja valvonnassa, mutta silti hän joutuu itsenäisesti tekemään ratkaisuja, joita ei toki kuka tahansa pysty tekemään.
 
Loppukaneettina lisäisin tähän, että en puhu omassa asiassani, en myöskään kenenkään läheiseni puolesta. Tämän ammattikunnan jäseniä ei lähipiirissäni ole.
 
Hyvä lukijani, kuka hoitaa Sinua kun tulet vanhaksi tai sairastut? Sairaanhoitajapula on jo nyt tosiasia.

5. (75.) 
​Lautapalttoo, kuvaus naisen kasvusta omaan elämään
Tuli tilattua esikoiskirjailija Anna Englundin teos Lautapalttoo oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin esittelytekstissä mainittiin, että siinä kuvataan pohjalaista ja toisaalta helsinkiläistä elämää 1930-luvulla. Syntyperäisenä eteläpohjalaisena ja historian ammattilaisena ajattelin heti, että siinä olisi kysymys lapuanliikkeen pimeistä puolista vuosikymmenen alkupuolella. Sitten mainittu liike lakkautettiin, ja saman vuosikymmenen puolivälin jälkeen syntyi maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien hallitusyhteistyö, joka yhdisti kansaa. Hyökkäävä venäläinen vainolainen erehtyi luulemaan maatamme heikoksi, aivan kuten tänä vuonna Putin ukrainalaisista konsanaan. 
     Toisaalta odotin, että kirjan kuvaama pohjalainen arkielämä toisi mukanaan joitain uusia oivalluksia tai omaa tietämystäni lisäävää arkirealismia. Tässä suhteessa en erehtynytkään, mutta pettymyksekseni huomasin heti alkusivuilta, että Keski-Pohjanmaasta, oikeastaan Kokkolan kaupungin lähiseuduista kirjassa olikin kysymys. Muutamat silloin tällöin käytetyt murresanatkin olivat siltä suunnalta kotoisin. Niitä käytettiin kuitenkin säästeliäästi, joten oikeastaan ne vain elävöittivät tekstiä. Lapuanliikkeeseen vain viittailtiin, joskus kuitenkin ohimennen todettiin, miten pari mustiin paitoihin sonnustautunutta miestä tuli kahvilaan, mutta he käyttäytyivät silloin kuin muutkin ihmiset. Paidan vaakasuora raita rinnassa oli kuitenkin sininen, joten kaikki heidät tunnistivat kuten liivijengiläiset nykyään.

​Sinänsä kokkolalaissyntyinen kirjoittaja selvisi tehtävästään moitteetta. Uutta oli kuvaus kahden naisen välisestä orastavasta rakkaudesta. Toinen oli ruumisarkkuja valmistavan Ilmarin vaimo Elina, jonka tehtävänä oli sisustaa arkut tekstiileillä, ompelija kun oli ammatiltaan. ”Arkku oli jonkinlainen kulkuväline kahden maailman välissä, eräänlainen asuste ja ikuinen sänky”. Sen takia sitä piti valmistella kaikin tavoin huolellisesti ja pieteetillä, ja tietenkin vainajan jälkeensä jättämiä surevia ajatellen.
   
​ Yhtenä päivänä verstaalle saapui helsinkiläinen Lydia tilaamaan kuolleelle enolleen arkkua. Tilauksen jälkeen piti tulla vielä jotain varmistamaan. Lopulta Lydia tilasi Elinalta talvipalttoon, jota tietenkin piti käydä useaan kertaan sovittamassa. Kuin huomaamatta naiset alkoivat tehdä yhdessä kävelyretkiä, joiden aikana lähestyttiin, ellei vielä tässä vaiheessa fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Syyllisyyden tuntuaan Elina yritti lievittää lämmittämällä suhdettaan mieheensä, yhteys kun oli ainakin osittain viilentynyt lapsettomuuden ja jatkuvien keskenmenojen takia. Välillä jotain leimahtikin, mutta vain väliaikaisesti. Taustalla hääri myös kovasanainen anoppi Manta, joka purki omia patoutumiaan. 

---

Ja näin edelleen. Huomiota kiinnitti hienovarainen kuvaus naisten suhteen kehittymisestä, tai olisiko kysymys päähenkilön Elinan biseksuaalisuudesta, sillä fyysinen suhde Ilmariinkin jollain tavalla säilyi. Taitavaa kerrontaa, joka pani miettimään, miten tuttu tuo aihepiiri itse kirjoittajalle oli henkilökohtaisesti. Sitten alkoivat kirjeet kulkea, ja lopulta Elena keksi keinon matkustaa muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja Lydian luo. Hän oli Ilmarin kanssa päättänyt hankkia kutomakoneen, jonka käyttämiseen tarvittiin valmistava kurssi.
     Elena ei ollut matkustellut kotiseutunsa ulkopuolella, ja Helsinki oli kuin toinen maailma. Lydia kuljetti häntä nähtävyydeltä toiselle, käytiin Lydian valokuvanäyttelyssä ja kuuntelemassa teosofista luentoa. Elokuviin meno oli sekin ihmeellistä. Viikon kuluttua oli aika palata taas kotiin. Kirjeet kulkivat, Elena odotteli postiljoonin tuloa aamuisin. Mutta aina joskus Manta ehti ensin, ja Elena jäi ilman viestejä. Kiertotietä ne joutuivat poliisin haltuun, ja Elenaa ruvettiin kuulustelemaan, elettiinhän vielä 1930-lukua. Lopulta tilanne kriisiytyi niin, että Elenan oli pakko paeta jälleen Lydian luo. Mutta vähitellen asiat järjestyivät ja Elenasta tuli Helsingissä menestyvän ompeluliikkeen osakas.  
----
Odotukseni pohjalaisen maaseutuelämän arkisesta puolesta ainakin osaksi toteutuivat. Aivan aluksi oli kuvaus hautajaisista, esimerkiksi siitä, miten vainajan arkku oli kotipihalla auki ennen kirkolle lähtöä. Välittömästi tulikin mieleeni huhtikuu vuonna 1944, jolloin rakastettu Oiva-setä oli Nurmossa viimeistä kertaa kotipihalla ennen sankarihautaan kätkemistä. Arkku oli avoin, muutama nuori kuusi pystyssä sen ympärillä ikään kuin saattoväkenä. Kuoroa ei ollut, mutta pääpuolessa lauloi Hipin myllyn omistaja Eino Hemminki, joka komealla äänellään oli varmaan saatellut puolet alueen ihmisistä viimeiselle matkalleen. Einon pojasta Martista, ikätoveristani, tuli pidetty ja taitava kanttori-urkuri, joka teki työtään kutsusta myös muissa seurakunnissa. Hän viettää vanhuuden päiviään edelleen Nurmossa.
     Uusi aika toi mukanaan uudet menetelmät. Molemmat isovanhempani ja vanhempani vietiin hautausta odottamaan kappelin kellarissa olevaan jäähdytettyyn huoneeseen. Täältä heidät sitten vuorollaan nostettiin itse kappeliin, kannet avattiin viimeisiä tervehdyksiä varten. Sitten kantajat kantoivat arkun tuon lyhyen matkan alttarille, ja sitten sukuhaudan viimeisen leposijan ääreen.

4. (74.) Pyöräretkiä pitkin Hämettä ja Pohjanmaata
Tämä kertomus on jatkoa sille polkupyörän kuvalle, jonka laitoin blogiini edellisellä kerralla. Vanha sanonta kuuluu, että kun nuori mies rehkii ja urheilee, niin se on kuin pankkiin panisi. Nyt näillä vuosilla saan sitten nostaa noiden vuosien uurastukseni
​tuloksia ! Suunnilleen kuusikymppisenä tein viimeisen pidemmän vaelluksen. Ajoin Lahden Mukkulasta Ahtialaan, ja sieltä Villähteelle Nastolan puolelle, ja edelleen Orimattilan Pennalaan ja sieltä kotiin Mukkulaan. Matkaa kertyi laskelmieni mukaan noin 60 kilometriä. Sen jälkeen pisimmät ajot suuntautuivat Salpakankaan kautta Hollolan kirkolle ja sieltä rantatietä kotiin. Nämä lenkit olivat noin 17 kilometrin pituisia. Mutta pian jo huomasin, että Lahden kaupungin alueella on minun käyttööni aivan tarpeeksi kevyen liikenteen väyliä, joita pitkin pääsee katsomaan miltä eri kaupunginosat näyttävät.
     Lopullisesti retket lyhenivät ja pian loppuivatkin, kun tasan 14 vuotta sitten sain molempiin polviini tekonivelet. Ainakin osittain leikkaukseen jouduin sen takia, että olin pelannut 50 vuotta lentopalloa, välillä hyvin intensiivisestikin. Siinä oli sitä jatkuvaa verkolla hyppimistä ja kentällä steppailua.  Olen kyllä tavannut sanoa, että kyllä se oli sittenkin näiden polvileikkausten väärti. Normaalielämää tekonivelet eivät juurikaan ole haitanneet, olen käynyt monet kerrat Lapissa ruskaretkillä, ja täällä Lahdessa olen vähän hiihdellytkin. Mutta mäkien ylös polkeminen alkoi olla työlästä. Esimerkiksi voimieni päivinä selvisin helposti kerralla ylös Kärpäsen mäistä, mutta nyt piti valtaosan samaa matkaa työntää pyörää. Niinpä annoinkin sen sitten pojanpojalleni.
     Välillä olen muistellut, miten helposti me nuoret aikoinaan polkaisimme vaihteettomilla pyörillä tansseihin parin kymmenen kilometrin päähän, eikä se tuntunut missään, ei edes paluumatkalla. Vähän haikeana olen myös kuunnellut ikätoverini, kolme kuukautta nuoremman Tarmo Tikan kertomuksia Viron kiertomatkoista, joita hän on vielä hiljakkoin helposti polkenut huomattavasti nuorempien kanssa, nyt jo reippaasti yli 80 -vuotiaana.  Mutta muistellahan aina voi, ja siitä on nyt seuraavassa esimerkkejä.

Päijät-Hämeen pyörävaellus. Joskus 1980-luvulla Päijät-Hämeen maakuntaliitto keksi järjestää ns. Päijät-Hämeen pyörävaelluksen, jossa piti kerätä korttiin yhteensä vähintään 10 leimaa nimetyiltä kohdilta eri paikkakunnilla. Kiersin niitä monena vuonna. Muodollinen kiihoke oli se, että kymmenen leiman jälkeen saattoi osallistua arvontaan, jossa oli yksi, suhteellisen pieniarvoinen palkinto. Mutta sen avulla kymmenet, jopa sadatkin asukkaat saatiin pyörien päälle. Leimaus suoritettiin yleensä paikallisissa kahviloissa.      
​

Oheiseen kuvioon olen merkinnyt paikkakunnat, joilla olien Päijät-Hämeen pyörävaelluksilla käynyt, joillakin todella monta kertaa, mutta esimerkiksi vain kerran Artjärvellä (nro 11), jonne tuli Lahden Mukkulasta edestakaisin 140 kilometriä. 

Joskus ajoin myös Padasjoelta Lammin, ja Vääksystä Hl Kosken kautta Lahteen, lisäksi myös Kärkölästä Mäntsälään, ja sieltä Lahteen.​

​1.Urheilukeskus, Lahti, 2. Messilä. 3. Orimattila. 4.Pajulahti. 5. Vierumäki, 6. Heinola, 7.  Vääksy, 8, Järvelä, 9. Hämeenkoski, 10. Padasjoki, 11, Artjärvi.

---

Laitan tähän oheen vielä piirroksen Lahdesta Nurmoon Etelä-Pohjanmaalle ulottuneesta retkestäni kesäkuussa vuonna 1985. Olin keväällä suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon, ja nyt piti päästä vähän tuulettumaan. Iso pyörä oli päällä, ja piti päästä takaisin normaaliolotilaan.  ​

​Lahdesta Nurmoon. Tuohon aikaan ei liikenne teillä ollut kummoistakaan, mutta kyllä niitä vaaranpaikkoja silti oli. Nykyään ei enää tulisi mieleenkään ajella vilkasliikenteisiä teitä, tosin ei siihen enää kuntoakaan olisi. Mutta siihen aikaan vielä sitä uskoi itseensä, kuten pyöräilymatka Nurmoon osoitti. Siihen kului aikaa viisi päivää, niistä yhden päivän ja kaksi yötä vietin työtoverini Matti Reinikan mökillä Keurusselän rannalla. Välipäivänä Matti kuljetti minua mm. Haapamäellä, jossa olin aikoinani aloittanut oppikoulun.
​     Varsinaisina ajopäivinä tuli kilometrejä vaatimattomat noin 70, paitsi viimeisenä Ähtäristä Nurmoon 130 kilometriä. Silloin jouduttiin kiertämään Alavudelta Kuortaneen Mäyryn kautta. Ajatuksena oli tulla myöhemmin takaisin samaa reittiä, mutta mieli muuttui. Ei kunnon puolesta, sillä ajelin Etelä-Pohjanmaalla seuraavina päivinä kolmisensataa kilometriä. Panin kuitenkin pyörän junaan, sillä Suomen korpimaita ajellessa oli joskus tylsää, aika tuli pitkäksi. Metsätaipaleilla saattoi mennä tunti ja kaksikin ilman että näkyi yhtäkään autoa, ihmisistä nyt puhumattakaan.

---

​Muita esimerkkejä. Kaikki pyörämatkani tein tietenkin ilman kännykkää, eihän niitä siihen aikaan ollut. Nykyään kukaan ei enää lähde ilman puhelinta edes kaupungille. Onneksi ei mitään ikävää koskaan sattunut. Kuminkin jouduin vuosien mittaan paikkaamaan vain kaksi kertaa, kerran Heinolassa, ja sitten tuolla Etelä-Pohjanmaan matkalla Lehtimäellä. Vettä ei kummassakaan paikassa ollut lähellä, joten kuuntelin, mistä kohtaa vuoto tuli. Ikävin tapahtuma sattui samalla Lehtimäellä eräässä maantieleikkauksessa joitakin kilometrejä myöhemmin. Huomasin kyllä etäältä, että siellä korkealla kallion päällä oli pari keskenkasvuista poikaa. Kun tulin kohdalle, heitti kumpikin kiven minua kohti. Toinen heitto jäi lyhyeksi, mutta toinen kivi kimposi asfaltista pyöräni runkoon, ei onneksi pinnoihin. Kun vauhti oli kova ja mäki pitkä, en katsonut asiakseni enää mennä heidän peräänsä.

Olin jo aivan unohtaa pari aikaisemmin tekemääni pidempää matkaa, joten lisään ne vielä tähän. Kesällä 1962 pyöräilimme nuorikkoni kanssa Tampereelta Hyvinkäälle Sääksmäen kautta. Siellä yövyimme sukulaisten kesäasunnolla. Loppumatkalle Hyvinkäälle kertyi pitkälti toista sataa kilometriä. Huomiolle pantavaa on, että molemmilla oli vaihteettomat pyörät. Mutta silloinhan me olimme parhaassa isässä. Erikoisin muisto tältä matkalta oli se, että vielä uuden kolmostien vierustoja kunnostettiin vankityövoimalla.
     Huomattavasti myöhemmin (1984) ajoimme silloin 17-vuotiaan, nuoremman poikani kanssa Lahdesta Kauniaisiin. Menomatkalla yövyimme mökillämme Hyvinkäällä, joten tuo n. 140 kilometrin matka katkesi kahteen osaan. Mutta seuraavana päivänä Kauniaisissa huomasimme, että illalla olisi televisiosta tulossa joku jalkapallo-ottelu, jota ehdottomasti piti päästä seuraamaan. Niinpä sitten ajoimmekin kotiin yhtä soittoa. Matka meni hyvin, poika veti koko ajan edellä kolmivaihteisellaan, ja minä sinnittelin paremmalla, 12-vaihteisella retkipyörällä perässä. Lopulta noin 10 kilometriä ennen Lahtea kehotin häntä jatkamaan omaa vauhtiaan. Tulin kotiin joskus puoli tuntia häntä myöhemmin. Itse olin tuohon aikaan vielä reippaasti alle viiden kymmenen. Nyt tuo sama poika on jo puolivälissä kuudetta vuosikymmentään ja jatkaa vanhan pyöräni selässä.
Näitä matkoja nyt voisi mainita vielä muitakin, mm. mökille Hyvinkäälle poljin monet kerrat, yleensä Mäntsälän kautta, joskus myös Hausjärven kautta. Yhden päivän vietin käymällä Hyvinkäältä tutustumassa Porvooseen, jne.
 
Kuntoilu siis kannattaa aina, sillä ”se on kuin pankkiin panisi”. Sota-ajan lapsena jouduin jo varhain tarttumaan ruumiillisen työhön. Olen muuten Suomessa niitä aivan nuorimpia, jotka suuremmassa mitassa suorittivat syyskyntöjä kahden hevosen vetämällä fältillä, eli auralla. Kymmenkunta vuotta nuoremmat veljeni olivat jo traktorimiehiä. Yhden kesämökin olen rakentanut, eivätkä lapio- ja kirvestyöt suinkaan loppuneet noihin nuoruusvuosiin.   

​Uskon vakaasti, että ilman aikaisempien vuosikymmenten jatkuvaa ja monipuolista rehkimistä en olisi näillä geeneillä koskaan selvinnyt edes näille vuosille, joilla nyt olen. Osansa siihen on siis myös niillä lukuisilla kilometreillä, joita olen aikoinani pyörän selässä taivaltanut.

3. (73.) Tunteikas jälleennäkeminen

​Tämän 12-vaihteisen polkupyörän ostin joskus 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, silloin kun yli nelikymppisenä havahduin jälleen kerran kohentamaan kuntoani. Yli 60 -vuotiaaksi sillä ajelin melko säännöllisesti, vuosi vuodelta tosin yhä harvemmin ja lyhenevin lenkein. Joskus kymmenkunta vuotta sitten annoin sen pojanpojalleni, joka myös kartutti pyörän kilometrejä. Jossain vaiheessa kuitenkin vaihteisto ja muut hienot vempeleet alkoivat pettää. Se tuskin johtui holtittomasta ajosta tai vastaavasta, kymmenien vuosien kulutus kuitenkin kostautui joihinkin osiin. Pojanpoika vei sen sitten isälleen, joka käytti pyöräkorjaamossa. Siellä sitten osoittautui, että aika vähällä osien vaihdolla selvittiin, mm. laakerit ja muut komponentit olivat tuon valmistumisajankohdan mukaisesti lujaa laatua. Näin pyörä kulkee edelleen. Pyöränkorjaaja sanoi, että nyt se kestää kovaa ajoa toiset reilut 40 vuotta.
     Usein kertaan niitä vaiheita, joita olemme pyöräni kanssa yhdessä kokeneet. Matkat olivat usein niin pitkiä, että nyt jo hirvittää. Siihen aikaan ei 50 kilometriä ollut matka eikä mikään. Joku 140 kilometriä päivässä ei olisi tosi urheilijoille ollut kuin suupala, minulle se oli jo siellä voimien ylärajoilla. Nyt tätä kovaa ajoa jatkaa poikani, joka itsekin on jo ehtinyt ikämiehen ikään hänkin.

2. (72.) Ilallinen puistotiellä paljaan taivaan alla

Perjantaina 2.9. puolenpäivän aikaan oli pöytiä ja penkkejä levitetty illallisvieraiden varalta koko Väinö Hovilan puistotien mitalta. Kun aika koitti, tunnelma oli viileästä syysilmasta huolimatta korkealla, ja ainakin vielä kello 21:n tienoilla iloinen puheensorina kuului katettujen pöytien äärestä. Työporukat, yhdistykset ja muut ryhmät olivat lähteneet liikkeelle.  Tosin aivan kaikkia pöytiä ei ollut varattu, oheiset kuvat on otettu Päijänteenkadulta käsin Ristinkirkon portaiden alapäästä Vesijärvenkadun suuntaan. Siitä Lahdenkadun suuntaan pöydät olivat jääneet tyhjiksi. Aamuun mennessä ne ja Päijänteenkadun Bajamajatkin oli jo viety pois, turvallisuussyistä tietenkin.
     Pöydät oli voinut varata etukäteen, piti tulla omin eväin tai ravintolan herkuin varustautuneina. Vihdoinkin päästiin jatkamaan jo ennen koronaa alkanutta perinnettä, jonka tautitilanne oli pariksi vuodeksi keskeyttänyt. Juhlavaa oli, oli valkoiset liinat ja hyvät tarjoilut, kunhan vielä olisi ollut edellisen perjantain sää, jotta ei olisi joutunut pistämään toppatakkeja niskaan! Tempaus kuului osana Mastofestareihin, joita vietettiin eri tavoin ympäri kaupunkia.
     Olin yhdessä edellisessä jutussani kaivannut toimintaa myös Viiskulmaan, eli siihen Päijänteenkadun näyttävän portin edustalle. Nyt sillä kauniisti kivetyllä alueella oli ennen illan pimenemistä pidetty katutanssikilpailut. Torilla oli tietysti koko ajan musiikkia ja muuta toimintaa, samoin eri puolilla kaupunkia. Tähän samaan tapahtumaketjuun osui tietysti myös taide- ja julistemuseo Malvalle yleisöäänestyksellä tullut kaupunkikeskuksen elävöittäjän tunnustus.

Koko kaupunki siis alkaa jälleen elää ankeiden vuosien jälkeen.

1. (71.) Siirrytään jo vähitellen asiakysymyksiin !
Kohu Sanna Marinin ympärillä ei näytä aivan heti laantuvan. Itse tapahtumaa suuremmaksi asiaksi näyttää muodostuvan se, että harvoin pääministeriin meillä päin on liittynyt samanlaista mediajulkisuutta. Vihjaukset seksistä ja alkoholinkäytöstä kiehtovat mieliä, ei vain meillä, vaan erityisesti myös ulkomailla, ehkä siellä vieläkin enemmän. Asiaa ei helpota yhtään se, että selvät ylilyönnit näyttävät liittyvän juhliin osallistuneisiin, ehkä sinne soluttautuneisiin ns. pintajulkkiksiin.
      Tottakai myös poliittiset vastustajat ovat aktivoituneet. Laskevissa kannatusluvuissaan kipuileva perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra on vihjaillut peräti välikysymyksen teosta. Häntä on seuraillut esimerkiksi kansanedustaja Leena Meri YLE :n A-studiossa ja kristillisten puheenjohtaja Sari Essayah. Hallituskumppanit ovat vakuutelleet luottamustaan pääministerille. Siellä pidetään kiinni hallitusohjelman toteuttamisesta, ja osoitetaan ymmärrystäkin. Tosin joillain yksittäisellä ministerillä voi mielessä häilähtää ajatus, että kohu voi seitsemän kuukauden päästä olevissa vaaleissa sataa suoraan oman puolueen laariin. Marinilla on oman puolueen tuki myös siitä yksinkertaisesta syystä, että puolueella ei ole asettaa ketään tilalle. Hänen takanaan on selvä tyhjiö. Tasokkaita kandidaatteja on ehkä vain ryhmäpuheenjohtaja Antti Lindtman, mutta hänen aikansa ei vielä ole tullut.
     Tapaus on tietysti saanut liikkeelle kaikenlaista väkeä, mm. niitä, joilla on asemansa puolesta jotain sanottavaa, tai sellaisia ovat joka paikassa työntämässä itseään esiin. Eräänlainen jokapaikan höylä on myös Mikael Jungner, joka ainakin tällä kertaa edusti järjen ääntä. Torstain 25.9. aamutelevisiossa hän osoitti syyttävällä sormella Marinin avustajakuntaa. Hän kyllä antoi heille hyvän todistuksen ammattitaidosta, mutta esitti myös kritiikkiä. Sanna Marin on niin vahva ja menestynyt persoona, että avustajakunnasta on tullut hänen opetuslapsiaan, ei sparraajia, joita jokainen johtavassa asemassa oleva tarvitsee. Tässä suhteessa Jungner lähenee aikaisemmin esittämääni vertausta Rooman keisarista ja orjasta, jonka tehtävänä oli menestyksen hetkellä kuiskata herransa korvaa: ”Muista, että olet kuolevainen”.
     Mikä sitten lopultakin oli Marinin rike, se ei totisesti ollut bilettäminen ja pikku nousuhumalassa lauleskelu. Virhe oli siinä, että hän syystä tai toisesta kokosi seurueeseensa kaikenlaisia pintaliitäjiä, eli aika epäluotettavaa sakkia. Käsi sydämelle vanhempi väki: kuka ei joskus nuorempina vuosinaan olisi ollut päättömästi hillumassa tilaisuuden tullen? Me vanhemmatkin olisimme valmiita lähtemään liikkeelle, jos olisi kuntoa, tai niitä vanhoja hyviä kavereita vielä olisi elossa, ja muullakin kuin sängyn pohjalla. ”Gaudeamus igitur, iuvenes dum  sumus” ja lopuksi: ” Post jugundam juventutem, post molestam senectutem, nos habebit humus.” Hyvin vapaasti suomennettuna suunnilleen näin: Riemuitkaamme, kun vielä olemme nuoria. Ihanan nuoruuden ja tylsän vanhuuden jälkeen joudumme mullan alle.
     Eli antaa mennä vaan, lauloi aikanaan jo Esa Pakarinen, ja jotkut muut vielä hänen jälkeensäkin. Jokaista kriitikkoa ei kannata kuunnella. Sitä paitsi kohu alkaa jo laantua, vanhan totuuden mukaan Suomeen mahtuu    vain yksi sensaatio kerrallaan. Nyt syksyn alkaessa tilalle alkaa tunkeutua niitä muitakin. 

9. (70.)
Kaikenlaisia Venetsialaisia sitä onkin olemassa
​Kokkolan seudun kesäasukkailla on jo pitkään ollut tapana viettää kesän lopettajaisia ja kaupunkiin siirtymistä sytyttämällä yhdessä tulia rannoille huviloiden eteen. Tunnelma on pimenevässä elokuun illassa ollut hyvin lämmin ja loppukesän tenhoa täynnä. Joskus joku oli keksinyt antaa tälle nimeksi Venetsialaiset, joka ehkä on ollut aika osuvakin luonnehdinta.
     Venetsialaisista on tullut vuosien saatossa kesäkauden suurin vuosittainen yleisötapahtuma Keski-Pohjanmaalla. Perinteikkään juhlan painopiste on nyt kuitenkin siirtynyt huvila-alueilta Kokkolan kaupungille, jossa konsertit, urheilutapahtumat ja kulkueet ovat tarjonneet elämyksiä. Tapahtumat ovat alkaneet tänäkin vuonna toriohjelmalla, lauantaina päivällä lastenohjelmalla ja yhteislaululla. Varsinainen iltajuhla järjestettiin uudessa tapahtumapuistossa tunnettujen artistien voimin. Varsinainen ilotulitus seurasi tämän tilaisuuden jälkeen kello 01.30.
 
Nyt tuo Venetsialaiset-nimitys on laajentunut niin, että niitä vietetään vähän joka puolella, oli siellä sitten vettä tai ei. Laskin paikallisesta lehdestä, että Päijät-Hämeessäkin niitä vietettiin seitsemällä paikalla, useimmissa veden äärellä ainakin ilotulituksin ellei kokkoa ollut saatu rakennettua. Listalla olivat Lahdestakin Herrasmannin ja Messilän uimarannat. Tällaisenaan ne ovat kuitenkin kalpea kopio siitä, mitä Kokkolassa tapahtuu. Mutta ehkä niissä saatiin aikaisiksi jonkinlaista veden, tulen ja valojen juhlaa.
     Jonkinlainen pohjanoteeraus meillä päin oli kahvila-paahtimo Kahiwan järjestämä tilaisuus taidemuseo Malvan edustalla Päijänteenkadulla. Täällä Venetsialaiset olivat sitä, että noin 50 metrin matkalle oli kadulle järjestetty vanhan tavaran myyntiä. Oikeastaan myynnissä oli vain vaatetavaraa,”rätei ja lumpui”, kuten alikersantti Hietanen Tuntemattomassa sotilaassa puuskahti.
     Kaiken lisäksi kauppa ei näyttänyt juurikaan käyvän, näinhän kuulemma on alkanut olla jo yleisemminkin kirppareilla. Aikanaan käytetyn tavaran kauppa oli oikein muotiasia. Nyt ihmiset seisoskelivat tai istuskelivat kadun Kirkkopuiston puoleisilla reunakivillä, kulkivat läpi alueen, tapasivat tuttaviaan ja nauttivat muuten kesäillasta. Pienessä katoksessa soitteli yksinäinen dj jonkinlaista jumputtavaa taustamusiikkia, onneksi kuitenkin niin pienellä volyymilla, ettei se paljon häirinnyt. 

​Oheisen kuvan olen ottanut noin kello 14, jolloin ilmeisesti suurin ryysis oli jo tapahtunut, jos sitä nyt olisi edes ollutkaan. Siellä sisällä Kahiwan tiloissa kyllä lehtijutun mukaan oli jotain toimintaa. Mutta venetsialaiseksi ei tätä kuitenkaan hyvällä tahdollakaan voinut nimittää.

Toisessa kuvassa näkyy vanhan Mallasjuoman rakennuksen toisella puolella oleva museon lisäosa, jonka muraali on mielestäni pirteä ja museon linjaan hyvin sopiva. Kun en ole sitä aikaisemmin julkaissut, niin tässä se nyt on!

8. (69.) Suomi kukkii Hangosta Nuorgamiin

 Päijänteenkadun toiseen päähän on ilmestynyt porttimainen kukka-asetelma, jonka edessä on seloste Hangosta Nuorgamiin, eli päästä päähän Suomea ulottuvasta mainosrynnäköstä, joksi tätä kai voisi sanoa. Sen toteuttajiksi mainitaan Lahdessa Keijunkehrä, Kukkakaristo ja Kukkakauppa Villiviini.  En tiedä missä päin kaupunkia tuon nimiset kukkakaupat sijaitsevat, mutta kaiketi niitä käyttävät paremmin muistavat.
    Aika vähissä minusta oikeat kukkakaupat Lahdessa ovat, yhden tiedän Lahdenkadun varrelta vähän edempää keskustasta, toisen Hämeenkadulta. Oletan, että kysymyksessä on koko maan kauppojen yhteiskampanja markettien yhä laajentuneiden valikoimien takia. Tosin suurempia juhla-asetelmia tietysti haetaan juuri noista vakiintuneista liikkeistä.
     Mikäpä siinä, eloa ja iloahan tuokin asetelma tietysti kovin yksinäiseksi jääneen portin eteen tuo. Sen edessä on myös avoinna pieni kivetty kenttä, joka sopisi joihinkin pienempiin tapahtumiin. Reunakivet kirkkopuiston mäkeä vasten kävisivät vaikka istuimiksi. 

---

7. (68.) Jari Raatikainen valottaa hämäriä puuhia
Jari Raatikainen on entinen poliisi ja nykyinen vakuutustarkastaja. Hänen esikoiskirjansa Syndikaatti lähtee räväkästi liikkeelle, iso mies Janne Markkuaho istuu kellon jo siirtyessä pikkutunneille vanhan vaaleansinisen Volgan takapenkillä matkalla kuoppaista tietä kohti Petroskoita. Vanhan Volgan etuakseliston nivelet olivat huonoilla teillä antaneet periksi jo kauan sitten, joten matkassa sinänsä olisi jo ollut kestämistä. Mutta istuminen takapenkillä kahden nahkatakkisen venäläismiehen välissä kädet taakse raudoitettuina antoi sille lisämausteen.

​Jari Raatikainen tietää mistä puhuu, aivan ilmeisesti hän kertoo kokemuksistaan pitkän uransa ajalta. Kirja on laaja, yli 400 sivua, ja se on ladottu aika pienellä fontilla. Tämä ei tietysti välttämättä haittaa, mutta joka suuntaan poikkeavat rönsyt kyllä tekivät etenemisen vähän raskaaksi. Kun meikäläinen on enemmänkin tottunut televisoin ns. saksalaisdekkareihin ja vähän pehmoisempiin otteisiin, löi Raatikaisen teksti kyllä aika lailla ”päin näköä”. Mutta tällaista se ammattirikollisten maailma varmaankin on, petoksia, väkivaltaa, pelkoa, kuolemaa. Kaiken takana on tietysti raha. Toiminta vaan verhotaan välillä laillisen liiketoiminnan kaapuun.
     Vakuutustarkastaja Raatikainen tuntee hyvin vakuutuspetosten laajan kirjon. Hän suuntaa syyttävän sormensa tiettyihin lääkäreihin, jotka hyvin usein ovat antaneet esimerkiksi pienten liikennevahinkojen perusteella työkyvyttömyydestä todistavia lääkärinlausuntoja. Ja kuten Raatikainen toteaa, heidän perässään kulkevat aina ne samat asianajajat, jotka pitävät rahaa ainoana moraalinaan. Nämä esiintyvät oikeusaleissa agressiivisesti, ja yrittävät vakuuttaa vakuutusyhtiön edustajien erehtyvän, kaiketi pätemättömyyttään. ”Onko todistaja aivan varma, että on nähnyt tämän pyörätuoliin sidotun henkilön kaverinsa soranlevitystalkoissa ym. Onko teillä lääketieteellistä koulutusta, jaahas ei ole” jne.

Pienenä sivuhuomautuksena todettakoon, että joskus kuuluu myös sellaisia ääniä, että vakuutusyhtiöiden omat lääkärit ja juristit, mahdollisesti myös Raatikaisen tapaiset vakuutustarkastajat ovat työnantajiensa uskollista väkeä. Eli onko heidän tehtävänsä puolestaan osoittaa, että vakuutuskorvausta ei tarvitse maksaa vaikka syytä olisi?

---

​Mutta miten tuon ensimmäisessä kappaleessa mainitun Janne Markkuahon tarina alkoi? Alunperin se lähti liikkeelle pienen rakennusliikkeen omistajan Heikki Vesterisen liiketoimista. Tämä onnistui ujuttamaan omia miehiään suurempien rakennusfirmojen palkkalistoille, eli hän toimi vuokratyönvälittäjänä.  Ajan mittaan tähän liittyi myös naisten välittämistä heistä kiinnostuneille miehille. Mutta sitten isompi firma, liivijengi Syndikaatti huomasi hänen menestyksensä, ja sai hänet leipiinsä. Vesterisen virolainen vaimo oli hänen tärkein liikekumppaninsa, ja pian kuvaan tuli myös virolaisen rahan peseminen lailliselta näyttävän liiketoiminnan kautta. Mutta sitten oli tuo yhteiseen toimintaan osallistunut, edellä mainittu Markkuaho kadonnut suuri määrä virolaisten Syndikaatille pestäväksi tuotua rahaa mukanaan. Jari Raatikaisen teosta voi lukea myös informaationa tai miksikäs ei, lainvalvojien oppikirjana siitä, miten talousrikollisten toiminta tapahtuu.
     Myöhemmin nähdään sitten, miten korjausrakentamisesta käydään kovaa kulissien takaista kamppailua, tarjouksia tekevät yritykset hinaavat hintoja yhteistuumin ylöspäin, ja ulkomaalaisille työntekijöille maksetaan mitä sattuu. Firmat jättävät velvoitteensa maksamatta. Jos ne menevät konkurssiin, perustetaan heti uusia tilalle. Kierot vakuutusyhtiö Elämänsuojan vakuutustarkastajat ja Syndikaatti ottavat omansa päältä pois. Raatikainen kuvaa myös sitä, miten osa yrityksistä toimii jonkin bulvaanin nimissä, tämä on usein huumausaineiden sekakäyttäjä. Jonkin yrityksen pääasiallisena tehtävänä on vain tehdä kuittikauppaa ilman varsinaista toimintaa. Monimutkaisilla alihankintaketjuilla hämärrettiin niin yritysten kuin henkilöittenkin suhdetta toisiinsa.
     Kirjassa on sinänsä valaisevaa tekstiä ja taustoitusta tavallisellekin lehdenlukijalle. Hyvä on välillä nähdä hieman sinne ihmiselämän pimeämmällekin puolelle!

6. (67.) Kun hybris iskee

Antiikin Roomassa rakennettiin aina uuden isomman voiton kunniaksi triumfikaari, jonka läpi keisari tai voitokas sotapäällikkö ajoi voitonjuhlissa hevosten vetämissä vaunuissa. Sitten seurasivat jalan voittoisat sotajoukot tai heidän edustajansa, sitten joukko kahleissa olevia sotavankeja, ja lopuksi tuotiin sotasaalista.
​     Miksi nyt palaan tuohon aikaan, ollaanhan nyt 2020-luvun Suomessa. Siksi, että tuon sotapäällikön vierellä seisoi samassa vaunussa orja, jonka tehtävänä oli jatkuvasti toistaa sanoja: ”Muista, että olet kuolevainen”. Nyt näyttää siltä, että Suomen nuorella pääministerillä ei ole ollut tuollaista kuiskaajaa, on päinvastoin ollut ympärillä nuorten bilehaluisten ihmisten joukko, joka on humaltunut pääministerin huomiosta.
​
     Sanna Marinin ura on tähän asti ollut huimaava: ensin koko kausi Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajana, sitten ministerinä ja pääministerinä. Paljon tärkeitä kokouksia, varmaa, ihailua herättävää puhetta ja asioiden hallintaa. Näyttää kuitenkin siltä, että jokaiselle tulee joskus menestyksen raja vastaan. Marinin kohdalla sen rajan on tuonut Marin itse.
     Jo jonkin aikaa on näyttänyt siltä, että Marin on nauttinut roolistaan kuvankauniina nuorena naisena. Hän on oikealla tavalla osannut korostaa ominaisuuksiaan pukeutumalla ja esiintymällä. Sen verran saa toki nuori nainen olla narsisti, että nauttii Luojan suomista avuista. Onhan se ollut virkistävääkin, aivan liian kauan olemme joutuneet seuraamaan pönäköitä vanhenevia pukumiehiä, jotka toki ovat lasia kallistaneet, mutta siitä ei ole tällä tavoin tehty julkista. On mielenkiintoista seurata, miten demarien kenttäväki tulee reagoimaan; onhan tunnettua, että puolueen jäsenten keski-ikä on korkea, ehkä jossain 50:n ja 60:n välillä, ellei peräti lähempänä tätä jälkimmäistä.
     Itse tapahtumassa nyt ei oikeastaan ole ollut mitään erityisen moitittavaa. Mutta viinanhuuruisista tapahtumista julkisuuteen tulleet videonpätkät aiheuttavat kyllä lommoja pääministerimme julkisuuskuvaan. Uskottavuuden heikkeneminen on aina vakava asia. Tapahtuneen ylilyönnin selitykseksi ei oikein kelpaa se, että Marin tavoittelee nuorisoa politiikkaan. Pahempi painajainen on se, että hänen esiintymisensä on syöttö suoraan Venäjän propagandaihmisten lapaan. Tästä tulemme vielä näkemään esimerkkejä. Mistä löytyy se totuuksia korvaan puhuva henkilö, kun esimerkiksi vaisun oloisesta aviomiehestäkään ei toisen viulun soittajana siihen ole? Ainakin pitäisi valita itselleen luotettavammat bailukaverit. Ja onko pakko mennä irvistelemään ja hoilaamaan kameralle kuin kameralle? 

5. (66.) Koskenkorva jaksaa kiinnostaa
Iltapäivälehdet tarjoavat päivittäin monenlaista aineistoa, on hyödyllistä tietoa maailmantapahtumista, kotimaanuutisia ja myös viihdettä, kaikki ns. vakiintunutta lehdistöä viihteellisemmässä muodossa. Tälle puolelle sijoittuu ilman muuta myös Ilta-Sanomissa mainittu Me Naiset -lehden kysely, jossa etsittiin Suomesta erikoisimpia, jopa hassujakin paikannimiä. Kuten saattoi olettaa, osa sisältää viitteitä seksuaalielämään, osa oli muuten vain hauskoja, vaikka ne eivät alun perin joskus sellaisia olisi olleetkaan.
     Neljänneksi sijoittui Koskenkorva, josta syntyperäisillä eteläpohjalaisilla on vähän toisenlainen kuva kuin muualla Suomessa asuvilla. Kysymyshän on Ilmajoen kunnassa olevasta kylästä, joka on kosken äärellä, vieressä tai lähellä, miten vain. Joki on tässä vaiheessa Ilmajoki-nimellä, lopulta se kaikki sivujokien vedet koottuaan virtaa Kyrönjokena, ja laskee sitten Vaasan pohjoispuolella Pohjanlahteen.
​
     Minut lähetettiin joskus vuosien 1942 ja 1943 vaihteen tienoilla sodan vuoksi huonontuneen elintarviketilanteen takia muutamaksi kuukaudeksi hoitoon isovanhempieni luo Nurmoon. Siltä ajalta on tietysti paljon mieluisia muistoja, joista tietysti eräät ovat nousseet päällimmäisiksi. Yhtenä niistä oli ihan tavallinen hetki pohjalaisessa tuvassa, ja sen koko ikkunaseinän mittaisella penkillä. Isoisä istui penkillä ja tahtoi rauhoittaa levottoman tenavan touhuja sanomalla: ”Tuu nyt Olavi istumahan tähän mun korvalle.” Silloin opin tuon sanan merkityksen.
     Vuonna 1939 tuohon Koskenkorvan kylään perustettiin väkiviinatehdas, jolla on tietysti ollut monenlaista hyvinvointia lisäävää vaikutusta niin Ilmajoen kunnalle kuin laajemminkin ympäristöön. Se tarjosi tehdastyötä, ja ennen muuta lisääntyviä ansiomahdollisuuksia ohranviljelijöille. Jostain luin, että se kuluttaa 15 prosenttia suomalaisesta ohrantuotannosta. Koskenkorvalla tislataan 96-prosenttista etanolia, joka kuljetetaan säiliövaunuissa, nykyään kai enemmänkin säiliöautoilla Rajamäelle Hyvinkään lounaispuolelle, jossa se valmistetaan Koskenkorvan viinaksi. Koskenkorvalla valmistuu määrällisesti vielä enemmän muita tuotteita, mäskipohjaista liemirehua sikaloille, kymmenin tonnein hiilidioksidia kaasuntuotannosta tunnetuille AGA-yhtiöille, sekä tärkkelystä paperitehtaille.
    Paikan valintaan vaikutti mm. se, että sen kautta kulki Suupohjan rata Seinäjoelta Kaskisiin, sekä kantatie 67 Tampereelta Seinäjoelle. Raaka-aineen saantikin oli kunnossa, alue oli merkittävää perunan- ja ohranviljelyaluetta. Alunperin raaka-aineena käytettiin perunaa, nyttemmin vain ohraa. Alueella on myös merkittäviä pohjavesivaroja.
------
Miksi sitten Koskenkorva sana niin kiehtoo suomalaisia? Jollain tavalla huvittavana pidetään myös viina-sanaa. Aikoinaan seura- ym. näytelmissä, nykyään kai kaikenkarvaisissa stand up-koomikoiden esityksissä saa varmat naurut vain sanomalla sanan viina. Jotain syvää haavaa suomalaisten sielussa täytyy olla, kun Koskenkorvan nimikin pääsee niin ylös hassujen paikannimien äänestyksissä. Selityshän on helppo: raivoraittiit kansanedustajat ja lobbarit saivat aikaan kieltolain vuosiksi 1919-1932. Ja kuten olettaa saattoi, sitä lakia rikottiin oikein urakalla, oli salakuljetusta ja kotipolttoisen valmistusta aivan käsittämättömissä määrin. Pahinta oli ehkä se, että yleinen lainkunnioituskin tahtoi rapistua, vähälukuiset poliisit olivat vaikeuksissa. Koko touhulle opittiin naureskelemaan, ja se on tainnut sitten siirtyä ylisukupolviseksi mielenlaaduksi. Vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänesti sen kumoamisen puolesta.
     Tiedättehän, että näin syntyi salaperäinen numerosarja 543210 ! Se taitaa vieläkin kuulua kaikenlaisten tietokilpailujen ja varsinkin ns. pubi-visailujen kysymysarsenaaliin.
 
Kulunut kesä alkaa vähitellen kaartua syksyksi. Tulevat elokuun pimeät, mutta vielä lämpimät illat ja yöt. Ottakaahan lukijani nyt se läheinen ihminen siihen korvalle ja puhukaa asiaan kuuluvia kauniita sanoja!

4. (65.) Kankeata cha-cha-chata
Edellä olevilla sanoilla alkaa Suomen Kuvalehden numeron 30 laaja artikkeli Antti Kaikkosesta, hyvin menestyneestä puolustusministeristämme. Viittaus hänen TTK - eli Tanssii tähtien kanssa -menestykseensä on enemmänkin kertomuksen ryydittämistä, pientä vihjettä siitä, että Kaikkosella on ollut tällainenkin vaihe menneisyydessään. Tapahtuma on tietenkin vain pehmentänyt aktiivisen poliitikon julkisuuskuvaa, tehnyt hänet inhimillisemmäksi ja kansalaisille läheisemmäksi.
     ”Kanki-Kaikkosen” tanssijanura jatkui hänelle itselleen yllätykseksi pitempään kuin hän oli kiireiseen aikatauluunsa sijoittanut. Vuoden 2008 ohjelmassa Antti ja hänen opettajansa Satu Markkanen saivat melkein joka kierroksella huonoimmat pisteet tuomareilta, mutta kansa äänesti heidät jatkoon kahdeksan kertaa. Sijoitus oli lopulta neljäs.
     Miksi tanssipari äänestettiin jatkoon kerta toisensa jälkeen? Tavallisin selitys on ollut se, että ihmiset halusivat nauraa julkisuuden henkilölle, siitä tuli kuin eräänlainen peli, jossa haluttiin olla mukana. Mutta kyllä tässä oli muutakin, ihailuakin. Kaiketi siinä oli protestia nykykilpatanssin hiottuja kuvioita kohtaan, joku saattoi niissä nähdä turhaa keikistelyäkin. Loppujen lopuksi Kaikkonen oppi askelet kohtuullisen sulavasti, mutta ison, 187 senttiä pitkän miehen kankeus tuli tietysti näkyviin. Mutta totuuden vuoksi on sanottava, että hän tanssi paremmin kuin miehet keskimäärin. Paremmin kuin nekin, joille on käynyt hyvin nuoruuden lavatansseissa, tai jotka ovat niittäneet sukujuhlissa ihailevia katseita. Lisäksi ohjelmassa esiintyi eri vuosina huonompiakin, minun ehdokkaani tähän kategoriaan olisi olut Risto-Matti Ratia, joka selvästikään ei ymmärtänyt tapahtuman luonnetta.
     Elina Järvisen Suomen Kuvalehden artikkeli antoi monipuolisen kuvan puolustusministerin arjesta. Jatkuvaa esillä oloa, lausuntoja, matkustamista, adjutantin mukaan hänellä oli pelkästään viime maaliskuussa 16 matkaa. Politiikkaa seuraavat ihmettelivät jo hänen jaksamistaan: ristiin rastiin ympäri Eurooppaa, EU:n ja Naton kokouksia, välillä pistäytyminen Yhdysvalloissakin. Ja mies on näyttänyt olevan koko ajan tehtäviensä tasalla. Ei ihme, että hän on mukana presidenttipörssin kaavailuissakin. Tosin keskustalla on jo ennestään hyvin vahva ehdokas, eurooppalaisissa kuvioissa meritoitunut Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn.
     Suomella on lähimenneisyydessä ollut muitakin pystyviä puolustusministereitä. Ennen vanhaan puolustusministerin posti oli eräänlainen jakojäännös, tehtävä, joka annettiin vähemmän meritoituneelle henkilölle. Mutta esimerkiksi Sipilän hallituksessa tällä paikalla oli myös kova tekijä, filosofian tohtori, dosentti ja pitkäaikainen kansanedustaja Jussi Niinistö. Hänelle nyt vaan kävi vähän kalpaten, perussuomalaisten kylkeen jäänyt sinisten puolue kärsi haaksirikon, ja lopultakin Niinistö löysi itsensä Keski-Pohjanmaalta pienen Kannuksen kunnanjohtajana. On odotettavissa, että viisikymppinen Niinistö vielä nähdään jossain vaiheessa tärkeämmissä tehtävissä.

3. (64.) Malva jaksaa kiinnostaa kaikenikäisiä

Vanhoihin Mallasjuoman tehdastiloihin ja uuteen lisärakennukseen on syntynyt laaja kulttuurikeskittymä, josta löytyy runsas määrä tähän asti varastoon jätettyjä taideteoksia, monet Viipurin museon ajalta, sekä julistetaiteen ja muotoilun parhaita saavutuksia. Talo avattiin näiden osalta huhtikuussa 2022, mutta muuten siihen oli jo muuttanut omiin kerroksiinsa runsaasti työhuoneita ja toimistotiloja tarvitsevia. Alimmassa kerroksessa sijaitsevat lisäksi vuonna 2020 ovensa avanneet Panimopub, Paahtimokahvilla Kahiwa ja Bistro.
     Malskin rakennukseen mahtuu luovaa työtä, kokouksia, yhdessä tekemistä, taidetta, konsertteja, elämän makuja (myös juomaa, ruokaa). Iso osa tiloista on vuokrattu näitä tiloja kehittäville toimijoille. Lisäksi vanhassa tehdasrakennuksessa on lähes 400 neliön kokoinen ja yli seitsemän metriä korkea Sammiosali, joka on täysin uniikki konserttien ja tuotantojen areena. Tiiliseinäisen salin takaosassa on noin 80 neliöinen lisäosa sekä lisäksi backstage -huone esiintyjille.  
     Pienyrittäjiä kiinnostanee mahdollisuus osallistua Malski Officen co-working -yhteisöön, josta on mahdollisuus saada työyhteisön tukea aivan toisella tavalla kuin vaikkapa kotitoimistoissa. Tarjolla ovat huippunopeat verkkoyhteydet, mahdollisuus skannaukseen, omiin pilvipalvelukansioihin ja korjausapua. Toimistossa voi työskennellä 24/7, tulostus, tee, kahvi ja keittiön käyttö kuuluvat vuokraan. Talossa on tarjolla myös yhdeksän suurempaa toimistokokonaisuutta, joissa on oma keittiönurkkaus ja WC.

Toinen käynti museon puolella
Olin talossa käymässä toista kertaa, tällä kertaa vaimoni syntymäpäivän merkeissä, ja parikymmenpäisen juhlakansan mukana. Juhlan järjestäjä oli päättänyt näyttää suureksi osaksi muualta tulleille jotain lahtelaista uniikkia. Käynti osoittautui täysosumaksi, niin vanhat kuin nuoret kymmenvuotiaatkin nauttivat. Kun juhlapäivällinen oli syöty muualla, ei enää jäänyt paljon aikaa tutustua joka kerrokseen. Mutta Maarten Baas ja hänen omaperäiset  ratkaisunsa siellä ensimmäisessä kerroksessa olivat jo yksistään viihdyttäviä.

​Taide- ja julistemuseon sisäänkäyntikin on jo komea. Tulijoita tervehtii heti alussa kolmen kerroksen korkuinen, seitsemän eri alojen osaajien muodostaman Ekho -collectiven luoma teos Ahto. Tämä seitsemän jäsenen kollektiivi koostuu taiteen, muotoilun ja teknologian asiantuntijoista.  
​     Ahto tutkii veden erilaisia olomuotoja, ja se muuttaa muotoaan kävijöiden ja ohi kulkevien liikkujien mukaan. Välillä kuviot olivat hyvinkin levollisia, mutta paikalle pysähtyneiden lisääntyessä tuntuu kuin jonkinlainen tulivuorenpurkaus laavavirtoineen olisi päässyt valloilleen. Äänimaisemakin muuttuu. 15 metriä korkea valogalleria kuuluu Malvan omaan taidekokoelmaan, joten se lienee pysyvästi esillä eräänlaisena tunnuksena.
​    Kuva on otettu 3. kerroksesta alaspäin, etualalla on näkyvissä kaidetta. Ulko-ovi on  alhaalla alimpana.Seurueemme nuorimmat jäsenet innostuivat kokeilemaan sen muutoksia käsiään heiluttamalla ja hyppimällä.

---

Ajan puutteen vuoksi seurue keskittyi tällä kertaa siis vain Maarten Baasin (s.1978) tuotantoon ensimmäisessä kerroksessa. Hän on eräs tämän hetken merkittävimmistä muotoilijoista, jonka töissä on myös paljon ilkikurisuuttaa, leikillisyyttä ja vähän kapinallisuuttakin. Jo vuonna 2002 hän herätti huomiota hollantilaisen Design Academyn lopputyöllään, jossa hän poltti huonekaluja, joita sitten käsitteli epoksihartsilla.

Varsinaiseen näyttelytilaan tultaessa vasemmalla on heti Maarten Baasin sarjaan Savi kuuluvat kolmetoista värikästä tuuletinta, jotka humisevat ja sekoittavat ilmaa. Hontelot jalat kannattelevat tuulettimien raskaita päitä.

​Esittelytekstin mukaan tässä voi kuvitella näkevänsä hellyttävän meduusaperheen. Kaikki Savi-sarjan teokset on muovailtu synteettisestä savesta, joka kovettuu itsestään. Sitä käytetään laajemminkin kuvanveistossa ja tietysti pienten esineiden muovailussa. Kaikki sarjan työt ovat hänen pienryhmänsä tekemiä yksilöllisiä uniikkikappaleita.

---

Sivuhuoneessa oleva videoinstallaatio mahtui kuvaan vain osittain, jotta sen osat tulisivat terävämpinä näkyviin. Todellisuudessa se oli koko seinän mittainen. Esillä on YouTubesta kerättyjä tuhansia lyhyitä videon pätkiä, joissa poliitikot, poptähdet, vloggaajat, somevaikuttajat ja tavalliset ihmiset julistavat ajattelevansa suuria asioita. Jokaiselta ruudulta kuului koko ajan kaikenlaista julistusta. Teos on saanut innoituksensa ranskalaisen filosofin René Descartesin (1596-1650) kuuluista sanoista ”ajattelen, siis olen (cogito, ergo sum)”. Hänen mielestään rationaalinen ajattelu riittää todisteeksi olemassaolosta.

​Baas toteaa. että huomiotaloudesta on tullut merkittävä yhteiskuntia muokkaava voima, ja sosiaalinen media tarjoaa alustan kenelle tahansa, joka haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Baas sanoo: ”Elämme maailmassa, jossa voi helposti jakaa minkä tahansa idean koko maailmalle tai ottaa muiden ideoita omaan käyttöönsä. Decartesin sanat on meidän aikanamme paisutettu äärimmäisyyksiin.” 

---

​Siirrymme sitten tilasta toiseen, vilkaisimme välillä suuren sienen muotoista lasi- ja metalliteosta. Se oli jonkinlainen muistuma sirkuksen karusellista erikokoisine, maassa olevine tuoleineen.

---

​Varsin raflaavalta tuntui sarja, jossa seisoo seitsemän hiiltynyttä huonekalua, iso osa niistä on tuoleja. Ne kuuluivat Baasin lopputyöhön nimeltä Smoke, ja jokaisen taustalla on seinällä video, jossa tämä lähinnä barokkikauden kaluste on ensin osittain poltettu ja sitten käsitelty läpinäkyvällä epoksihartsilla. Se on taas saanut huonekalut käyttökelpoisiksi. Tämä sarja avasi Baasille tien aina New Yorkia myöten. Hänen mielestään polttaminen on symbolinen teko: esikuvista irtautuminen on välttämätön kenelle tahansa muotoilijalle, joka haluaa löytää oman tyylinsä. Ainoa 2000-luvun esine rivistössä on Favela- tuoli, joka on tehty raakalaudasta Brasilian slummien eli faveloiden tapaan.

---

​Vastakkain asetetut ”huutotorvet” örisevät vuoron perään toisilleen. Miehen jatkeena on jättimäinen huutotorvi, josta koko ajan kuului jonkinlaista kähinää. Nuoriso päätteli, että tässä on tyypillinen televisiossakin nähty poliitikkojen väittely. Olisikohan kysymys pienestä pilkasta kaikkia ns. someöyhöttäjiä kohtaan?
Elämme joukkoviestinnän, sosiaalisen median ja ympärivuorokautisen uutisvirran aikaa. Usein mielipiteet tuntuvat tärkeämmiltä kuin faktat. Puhummeko siis jatkuvasti toistemme päälle, ja kilpailemme siitä, kumpi ammuu äänekkäämmin?

---

​Kellot, yksi iso, puolen tusinaa kaappikelloa, kaikkien kellotaulusta näkyi läpi video, jossa mies vuoroin pyyhki pois minuuttiviisarin, vuoroin maalasi uuden. Ja kaikki tapahtui reaaliajassa. eli aika kului ja viisari vaihdettiin sen mukaan minuutti minuutilta.

​Seinällä oli vielä sähkökello, jossa niin ikään numerot muuttuivat. Mikä sitten oli asian sisältö? Liittyikö se jotenkin ajan kulumiseen ja sen kokemiseen, tajusiko mies siellä videossa hänen oman aikansa vähitellen myös kuluvan. Kaikki tämä jäi mysteeriksi. Myös tekninen toteutus ihmetytti. Oliko tarkoitus vain kyseenalaistaa käsityskykymme, ehkä asenteemmekin. Mene ja tiedä. Siinähän olisi kaikille pohdittavaa.

---

Viimeisessä kuvassa on seinältä lattialle ulottuva ”koski”, jossa on läppärin ruutuja vaihtuvine kuvineen. Sen taustalla oli myös koskelle tyypillistä kohinaa. 

​Aika kuluu, sisältyykö tähänkin jokin ihmiselämän viisaus? Baas panee kyllä joka käänteessä ajattelemaan ja ihmettelemään, pääasiassa hän kuitenkin saa katsojansa hämilleen. Sekö onkin hänen taiteilunsa ja muotoilunsa perimmäinen tarkoitus: mitään ei pidä pitää itsestään selvänä, aina on vaihtoehtoja, ja aina on olemassa toisenlainen todellisuus. Ravisteluahan me mattimeikäläiset eritysesti tarvitsemme, ehkä siitä sitten syntyy jotain uutta! 

---

2. (63.) Italian hallituskipuilulla on pitkät taustat
Italian poliittinen elämä on ollut repivää oikeastaan koko sotien jälkeisen ajan. Tämä panee miettimään, onko Italian poliittisessa ja kulttuurielämässä jotain sellaista, mikä aiheuttaa esimerkiksi parlamenttipuolueiden välille jatkuvia kiistoja. Samat ongelmat, inflaatio, energian ja elintarvikkeiden kallistuminen koettelevat kaikkia muitakin EU- ja euromaita samalla tavalla.  Italian poliittinen sekasorto on sitäkin huolestuttavampaa, koska sen kansantalous on kolmanneksi suurinta koko EU:ssa. Takavuosina pelastettiin talouskurimukseen joutunut Kreikka, mutta se olikin vain pikkutekijä koko paletissa. Italia on lisäksi koko euroalueen velkaisin ja koko maailman kolmanneksi velkaisin valtio.
     Mikä siis mättää? Lempiajatukseni on ollut, että katolinen uskonto kasvattaa ihmisistä eräänlaisia ”hällä väliä” tyyppejä. Jos tulee tehtyä jotain väärin, mennään rippituoliin ja saadaan papilta synninpäästö. Ajaudutaan helposti kohtalon huomaan. Tässä on sikäli perusteita, että EU:ssakin pärjäävät parhaiten ”protestanttiset” valtiot. Muistammehan, että Luther korosti aikoinaan sitä, että ahkera työ on sekin Jumalanpalvelua. Kansansivistyksen kohottamista, koulutusta ja lukutaitoa pidettiin tärkeinä. Mutta tämäkin jää korkeintaan vain osatotuudeksi, sillä pärjääväthän toki muut Etelä-Euroopan valtiot Italiaa paremmin, olkoonkin, että nekin kamppailevat milloin taloudenpidon, kapinaliikkeiden tai alueellisen separatismin kanssa.

Italian alueet 1800-luvun lopulla: 1. Sardinian kuningaskunta (Piemonte mannermaalla ja Sardinian saari), 2. Lombardia, 3. Venetsia (Itävallalta 1866), 4. Etelä-Tiroli (Maailmansodan jälkeen 1918), 5. Parma, 6. Modena, 7.Toscana, 8. Kirkkovaltio, 9. Molempain Sisiliain kuningaskunta. 10. Kirkkovaltion viimeinen osa 1870. 

​Voidaan myös katsoa kauemmaksi historiaan, aina Italian 1800-luvulle saakka. Vielä tuolloin Italia oli monen naapurimaan osittaisessa omistuksessa. Yhdistyminen alkoi vasta 1859, jolloin Sardinian kuningaskunta löi koko Pohjois-Italiaa hallinneen itävallan joukot. Suunnilleen samoihin aikoihin tunnettu vapaustaistelija Giuseppe Garibaldi yhdisti Etelä-Italian aina Napolia myöten. Tämän jälkeen vähä vähältä monet pikkuvaltiot ja lopulta paavin johtama kirkkovaltiokin yhdistyivät Italiaan. Kun Pohjois-Italian jo vanhastaan vuosisatojen aikana vaurastuneet, entiset kaupunkivaltiot pärjäsivät edelleen taloudellisesti hyvin, syntyi vahva juopa pohjoisen ja etelän välille.



​Eikä edes Roomaa kunnioitettu, sitä pidettiin, joissain piireissä kai vieläkin, muun Italian tuella elävänä. Kun eräänlainen osavaltioperinne on ollut vahvaa, ei keskushallintoa suinkaan kunnioiteta niin paljon kuin esimerkiksi Pohjoismaissa. Veronkiertoakaan ei pidetä yhtä suurena rikoksena.

Nykyinen Italian valtio on siis kokoonpantu 1800-luvulla lukuisista pikkuvaltioista, on ollut naapurimaista peräisin olleita virtauksia, kymmenkunta yleisesti puhuttua kieltä, fasismin perinteitä Mussolinin ajoilta, rankkaa vasemmistoradikalismia, joka aiheutti vielä 1970-luvulla terroritekoja. Kaiken tämän lisäksi Italiassa vaikuttaa ainakin kolme mafialiikettä, Sisilian jo vähän laantunut nimeltään Cosa nostra, Napolin seudun Camorra ja viime aikoina kovasti vahvistunut ’Ndrangheta Calabrian seudulta (”Italian saappaan” kärjestä).
     Suomessa jo vuodesta 1988 lähtien asunut Anton Monti on teoksessaan Minne menet Italia? kuvannut maan nykytilannetta seuraavasti: Perinteinen poliittinen jako oikeistoon ja vasemmistoon on pitkälti kadonnut, populistiset ääriliikkeen saavat lisää kannatusta. Viihde- ja kulttuurimaailma on ollut rajujen muutosten kourissa. Suurimman menestystarinan kirjaa omakseen Calabrian mafia `Ndrangheta, joka on kasvanut perinteisestä maaseutujen paikallisrikollisuudesta kansainväliseksi tekijäksi, ja mm. kokaiinikaupan maailmanlaajuiseksi hallitsijaksi. Montin mukaan sen vuotuinen voitto on 50 miljardia euroa. Hän pitää sitä Italian menestyneimpänä yrityksenä.

Hajanainen nykyjärjestelmä
Italian nykyinenkin puoluejärjestelmä on ollut täynnä hajaannusta. Ensimmäisenä politiikkaan toi populismin Silvio Berlusconi (”varhaisin Trump”), joka näyttää tv-kuvien mukaan vieläkin kuukautta vaille 86-vuotiaana häärivän taustalla oman puolueensa Forza Italian johtajana. Hänen jälkeensä on populismia edustanut erityisesti Legan Matteo Salvini,
     Viimeksi on yhdistymistä yrittänyt Mario Draghi, entinen Euroopan keskuspankin pääjohtaja ja yleisesti yli valtakunnan rajojen arvostettu huipputekijä. Hän tuli puoluepolitiikan ulkopuolelta, alan ammattilaisena. Mutta ei hänkään tässä sekamelskassa näytä onnistuneen, keväällä ensin Viiden tähden liike veti tukensa pois, sitten myös Lega ja Forza Italia. Viiden tähden liike katsoi, että halliuksen suunnittelema perheille tuleva inflaatio- ja kustannustuki oli liian pientä helpottamaan elinkustannusten nousun aiheuttamaa painetta. Draghi joutui eroamaan, hänen hallituksensa jatkaa nyt toimitusministeriönä syksyyn ja uusiin parlamenttivaaleihin saakka. Tällä hetkellä gallupeissa näyttää menestyneen parhaiten äärioikeiston Fratelli d`Italia. Näyttää siltä, että EU-kriittiset puolueet olisivat vahvoilla.
     Ei siis hyvältä näytä, mahtaako syksykään tuoda parannusta. Ongelmallista on, että Italiaa ei pitäisi päästää konkurssiin kaikesta huolimatta. Italialaiset osaavat kyllä käyttää hyvin kaikki EU:n tuet, tosin korruptio syö niiden vaikutuksista osan. Tähän soppaan yrittää vielä laittaa lusikkansa myös Venäjä, joka on houkutellut mm. äärioikeistolaisia puolueita puolelleen ympäri Eurooppaa.

Italian tämän päivän parlamenttipuolueet suuruusjärjestyksessä:
-Viiden tähden liike, suoraa demokratiaa, populismia, euroskeptisyyttä
-Lega Nord. äärioikeistoa, populismia, pohjoisen paikallispolitiikkaa
-Demokraattinen puolue, sosialidemokratiaa
-Forza Italia, liberaalikonservatismi, kristillisdemokratiaa, populismia
-Fratelli d`Italia, oikeistolaisuutta, kansalliskonservatismia, euroskeptillisyyttä, nationalismia
-Italia Viva, keskustaoikeistoa, sosiaaliliberalismia
-Liberio e uguali, vasemmistolaisuutta, ekososialismia, sosiaalidemokratiaa

Laitan tähän vielä kartakkeen, joka kuvaa puolueiden vahvoja alueita. Edellisissä parlamenttivaaleissa 2018 Viiden tähden likke ja Lega Nord jakoivat koko niemimaan tavallaan kahtia, toinen oli vahvoilla toisessa, ja toinen toisessa osassa maata, kuten oheinen Wikipediasta kopioitu kartta osoittaa. Kysymyksessä oli edustajainhuoneen voimasuhteet, mutta varsin samanlaiset ne olivat myös toisessa kamarissa, eli senaatissa. Raja kulkee suunnilleen Napolin kohdalla. Tämä kahtiajako on oikeastaan vanhaa historiallista perua, sillä vielä 1800-luvun alkupuolella tätä eteläistä osaa hallitsi ns. Molempain Sisiliain kuningaskunta.

---

Edustajainhuoneen vaalin enemmistöt alueilla vuoden 2018 parlamenttivaaleissa, keltainen alue Viiden tähden liike, sininen Pohjoisen liitto Lega, punainen Keskusta-vasemmisto, harmaa Etelä-Tirolin kansanpuolue. Muiden puolueiden kannatus jakautui tasaisemmin koko maahan, Senaatin jakautuma oli varsin samanlainen.
 

---

1. (62.) Koskenkorva kiinnostaa kovasti
Iltapäivälehdet tarjoavat päivittäin monenlaista aineistoa, on hyödyllistä tietoa maailmantapahtumista, kotimaanuutisia ja myös viihdettä, kaikki ns. vakiintunutta lehdistöä viihteellisemmässä muodossa. Tälle puolelle sijoittuu ilman muuta myös Ilta-Sanomissa mainittu Me Naiset -lehden kysely, jossa etsittiin Suomesta erikoisimpia, jopa hassujakin paikannimiä. Kuten saattoi olettaa, osa sisältää viitteitä seksuaalielämään, osa on muuten vain hauskoja, vaikka niitä ei alun perin joskus vuosisatoja sitten sellaisiksi olisi tarkoitettukaan,
     Neljänneksi sijoittui Koskenkorva, josta syntyperäisillä eteläpohjalaisilla on vähän toisenlainen kuva kuin muualla Suomessa asuvilla. Kysymyshän on Ilmajoen kunnassa olevasta kylästä, joka on kosken äärellä, vieressä tai lähellä, miten vain. Joki on tässä vaiheessa Ilmajoki-nimellä, lopulta se kaikki sivujokien vedet koottuaan virtaa Kyrönjokena ja laskee sitten Vaasan pohjoispuolella Pohjanlahteen.
     Minut lähetettiin joskus vuosien 1942 ja 1943 vaiheten tienoilla sodan vuoksi huonontuneen elintarviketilanteen vuoksi muutamaksi kuukaudeksi hoitoon isovanhempieni luo Nurmoon. Siltä ajalta on paljon mieluisia muistoja, joista tietysti eräät ovat nousseet päällimmäisiksi. Yhtenä niistä oli ihan tavallinen hetki pohjalaisessa tuvassa, ja sen koko ikkunaseinän mittaisella penkillä. Isoisä istui penkillä ja tahtoi rauhoittaa levottoman tenavan touhuja sanomalla: ”Tuu nyt Olavi istumahan tähän mun korvalle.” Silloin opin tuon sanan merkityksen.

     Vuonna 1939 tuohon Koskenkorvan kylään perustettiin väkiviinatehdas, jolla on tietysti ollut monenlaista hyvinvointia lisäävää vaikutusta niin Ilmajoen kunnalle kuin laajemminkin ympäristöön. Se tarjosi työtä, ja ennen muuta lisääntyviä ansiomahdollisuuksia ohranviljelijöille. Jostain luin, että se kuluttaa 15 prosenttia suomalaisesta ohrantuotannosta. Koskenkorvalla tislataan 96-prosenttista etanolia, joka kuljetetaan säiliövaunuissa, nykyään kai enemmänkin säiliöautoilla Rajamäelle Hyvinkään lounaispuolelle, jossa se valmistetaan Koskenkorvan viinaksi. Koskenkorvalla valmistuu määrällisesti vielä enemmän muita tuotteita, mäskipohjaista liemirehua sikaloille, kymmenin tonnein hiilidioksidia kaasuntuotannosta tunnetuille AGA-yhtiöille, sekä tärkkelystä paperitehtaille.
    Paikan valintaan vaikutti mm. se, että sen kautta kulki Suupohjan rata Seinäjoelta Kaskisiin, sekä kantatie 67 Tampereelta Seinäjoelle. Raaka-aineen saantikin oli kunnossa, alue oli merkittävää perunan- ja ohranviljelyaluetta. Alunperin raaka-aineena käytettiin perunaa, nyttemmin vain ohraa. Alueella on myös merkittäviä pohjavesivaroja.
------
Miksi sitten Koskenkorva sana niin kiehtoo suomalaisia? Jollain tavalla huvittavana pidetään myös viina-sanaa. Aikoinaan seura- ym. näytelmissä, nykyään kai kaikenkarvaisissa stand up-komikoiden esityksissä saa varmat naurut vain sanomalla sanan viina. Jotain syvää haavaa suomalaisten sielussa täytyy olla, kun Koskenkorvan nimikin pääsee niin ylös hassujen paikannimien äänestyksissä. Selityshän on helppo: raivoraittiit kansanedustajat ja lobbarit saivat aikaan kieltolain vuosiksi 1919-1932. Ja kuten olettaa saattoi, sitä lakia rikottiin oikein urakalla, oli salakuljetusta ja kotipolttoisen valmistusta aivan käsittämättömissä määrin. Pahinta oli ehkä se, että yleinen lainkunnioituskin tahtoi rapistua, vähälukuiset poliisit olivat vaikeuksissa. Koko touhulle opittiin naureskelemaan, ja se on tainnut sitten siirtyä ylisukupolviseksi mielenlaaduksi. Lopulta vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänesti sen kumoamisen puolesta.
     Tiedättehän, että näin syntyi salaperäinen numerosarja 543210 ! Se taitaa vieläkin kuulua kaikenlaisten tietokilpailujen ja varsinkin ns. pubi-visailujen kysymysarsenaaliin.
 
Kulunut kesä alkaa vähitellen kaartua syksyksi. Tulevat elokuun pimeät, mutta vielä lämpimät illat ja yöt. Ottakaahan lukijani nyt se läheinen ihminen siihen korvalle ja puhukaa asiaan kuuluvia kauniita sanoja!

10. (61) Hyvää Augustuksen kuukautta jokaiselle !

Tällä hetkellä eletään heinäkuun viimeistä, eli 31. päivää. Huomenna olemme jo elokuussa, jossa niin ikään on 31 päivää. Jos syvennymme hetken kuukausien nimiin ja niiden syntyetymologiaan, on tämä 31.päivän sijainti helppo muistaa. Ja kaikki alkoi, kuinkas muuten, kun ne ”vanhat roomalaiset” taas olivat olleet asialla. Seuraavaa tekstiä olen osittain julkaissut jo aiemmin, vuosia sitten. Mutta kertaushan on opintojen äiti. Muistutan vielä, että roomalaiset sanat ovat useimpien eurooppalaisten valtakielien versioissa mukana, meillä Suomessa on nimet paljolti muutettu. Heinäkuu kai kertoo heinänteosta ja elokuu viljelysadon kypsymisestä ja korjaamisesta jne.
​
Roomalainen kalenteri muuttui useaan otteeseen, ja vihdoin Caius Julius Caesarin aikana rakentui hänestä nimensä saanut juliaaninen kalenteri, jota sitten hänen seuraajansa keisari Augustus muokkasi. Kehityksen monia vaiheita ei ole syytä tässä käydä läpi, ja niinpä hyppään suoraan tähän Augustuksen ( 63 eKr. – 14 jKr.) aikaiseen vaiheeseen, josta monissa nykykielissä käytössä olevat kuukausien nimet saivat alkunsa.

​Varhaisin roomalainen kalenteri tosin oli alkanut maaliskuusta, sillä silloin lähdettiin sotaretkille, talviaikana ei taisteltu. Sen peruna ovat vuoden viimeisten kuukausien vieläkin käytössä olevat nimet: september, october, novembris ja december, tässä kuitenkin alkuperäisessä latinalaisessa muodossaan. Ne muodostuivat lukusanoista seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen. Henkilönimistä ovat muodostuneet martius (Mars, sodan jumala), maius (kasvun jumala Maia), iunius (pääjumalan Jupiterin vaimo Juno), Iulius (Caius Julius Caesar) ja augustus (keisari Augustus).
 
Augustuksen aikana muokattiin muutenkin Caesarin ajan versiota. Kun Caesar oli määrännyt omalle kuukaudelleen (iulius) 31 päivää, ei uudeksi keisariksi tullut Augustus halunnut olla huonompi, ja niinpä elokuussakin (augustus) on nyt myös 31 päivää. Yksi päivä otettiin helmikuusta (februarius).
 
Muitten kuukausien etymologiasta vielä sen verran, että englanninkielisen wikipedian mukaan aprilis tulee latinan sanasta aprire (avata), eli kysymyksessä oli kuukausi, jolloin puut avasivat silmunsa ja aloitettiin kevään touko- ja muut työt. Februarius tuli latinan sanasta februo, puhdistaa. Se oli puhdistautumisen ja uhraamisen aikaa. Ianuaris tuli kaksikasvoiseksi mielletystä oven jumalasta Januksesta, jonka toiset kasvot katsoivat taaksepäin, toiset eteenpäin, siis edelliseen ja alkavaan vuoteen.
 
Juliaanisessa kalenterissa oli karkauspäivä joka neljäs vuosi. Kun vuoden keskipituus on vähän enemmän kuin 365 päivää, aiheutui tästä ajan mittaan virhe. Tätä on korjattu gregoriaanisessa kalenterissa, joka on saanut nimensä paavi Gregorius XIII:n mukaan. Siinä karkauspäiviä vähennettiin.  Hän julkaisi sitä koskevan bullan vuonna 1582. Eräissä maissa se otettiin käyttöön jo 1500-luvulla. Ruotsissa ja Suomessa kalenteriin siirryttiin 1753 jättämällä pois 11 päivää. Kun Venäjällä oli vanha ajanlasku aina vuoteen 1918 saakka, jouduttiin autonomisessa Suomessa (1809‒1917) kaikki asiakirjat päivittämään kahdella päiväyksellä.
 
Lopuksi vielä meidänkin ajanlaskumme pohjana olevat kuukausien nimet latinankielisisessä muodossa:

Ianuarius
Februarius
Martius
Aprilis
Maius
Iunius
Iulius
Augustus
September
October
Novembris
December
 
Augustus keskitti kaiken vallan itselleen
Pari tuhatta vuotta sitten, tarkemmin sanoen vuonna 14 kuoli Rooman ensimmäiseksi keisariksi mielletty Augustus, alkuperäiseltä nimeltään Octavianus. Adoptioisänsä Caius Julius Caesarin murhan jälkeen hän pystyi eri vaiheissa tuhoamaan kilpailijansa 13 vuotta kestäneessä verisessä sisällissodassa. Hän nousi yksin valtaan ja tätä valtaa hän alkoi sitten vahvistaa niin, että oli pian itsevaltias. Itse hän väitti pelastaneensa Rooman tasavallan. Todellisuudessa siitä jäi jäljelle vain kuori. Vain harvat tajusivat hänen pyrkimyksiään ennen kuin se oli myöhäistä. Hän oli propagandan mestari ja säälimätön kansan manipuloija.

Keisari Augustukselta kävi käsky…
​Augustus laajensi Rooman valloituksia niin, että Välimerestä oli itse asiassa tullut Rooman valtakunnan sisämeri. Ja kun valtakunta oli laaja, oli koko ajan pelättävissä separatistisia pyrkimyksiä, niin myös Palestiinassa, jossa vähäisetkin merkit kansannoususta pyrittiin tukahduttamaan. Pontius Pilatus, Juudean roomalainen prokuraattori, maaherra, oli mm. tässä mielessä avainasemassa. Jeesuksen toiminta herätti roomalaisten mielessä huomiota, varsinkin kun se näytti heidän silmissään oudolta. Näin Jeesuksesta ei tullutkaan maallista separatistijohtajaa, vaan hänen vaikutuksensa ulottuikin sitä syvemmälle, mitä enemmän vuosisatoja kului.
Tuo kansan verollepano kuului roomalaisvallan kontrollitoimenpiteisiin, sen ajan salainen poliisi halusi tietää, kuka missäkin asui. Pilatus oli mm. aikaisemmin kukistanut verisesti juutalaisten vastarinnan keisarinpalvontaa kohtaan.

​Tuntuiko näissä riveissä olevan joitain tämän päivän kaikuja. Roomalaisilla ei ollut tykistöä, jolla olisivat pommittaneet kokonaisia väkirikkaita kaupunkeja maan tasalle, ja samalla tappaneet tuhansittain suojattomia ihmisiä. Teurastus saattoi silti olla vieläkin julmempaa, käytössä olivat miekat ja keihäät, ja pahaa jälkeä niilläkin saatiin aikaan. Samaan aikaan pidettiin yllä propagandaa siitä, että oltiin oikealla asialla, turvattiin oikea maailmanjärjestys hajottavia voimia vastaan. Estettiin vieraiden kansojen vapautuminen tai liittoutuminen ns. väärään suuntaan. Eikö mikään ole muuttunut vuosisatojen tai -tuhansien aikana?

​Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen, ei ole mitään uutta auringon alla. (Saarnaaja 3:15) 

9. (60.) Kaja Kallas aloittaa toisen hallituksensa kanssa

Kuten oletettiin, Kaja Kallasen uuteen hallitukseen tulivat hänen oman reformipuolueensa lisäksi sosiaalidemokraatit ja oikeistopuolue Isamaa. Kaikki 15 ministeripaikkaa jaettiin tasan näiden välillä. Hallitus saatiin kokoon, voisi sanoa, pikavauhtia, sillä tuleviin eduskunta- eli riigikoguvaaleihin on aikaa enää noin seitsemän kuukautta. Muita vaihtoehtojakaan ei juuri ollut, sillä esimerkiksi keskustan ja oikeistoradikaalin EKREn mahdollista koalitiota karsastettiin. Kolmantena siihen olisi tullut Isamaa, joka nyt on mukana myös Kallasen toisessa ministeristössä. Käytän tässä sukunimen genetiivin virolaista muotoa.
     Kaja Kallas näyttää nyt ansaitsevan kannuksiaan omana itsenään. Ei voi kieltää, etteikö hänen isänsä olisi toiminnallaan tasoittanut hänen tietään. Ainakin hän saattoi nimensä avulla verkostoitua nuoresta lähtien laajasti tärkeiden ihmisten kanssa. Siim Kallas (s.1948) aloitti valtiollisen toimintansa jo kommunistikaudella, jolloin hän jo leimautui taitavana talousasiain tuntijana. Kallas kuului niihin merkittäviin henkilöihin, joita uusi valtio saattoi käyttää täysimääräisesti hyväkseen. Monet heistä nousivat tehtäviinsä ns. kansanrintaman riveistä. Maan itsenäistymisen jälkeen vuosina 1991–1995 Siim Kallas oli Viron keskuspankin pääjohtaja. Hän oli yksi rahauudistuksen pääarkkitehdeista 1990-luvun alussa. Viro otti 1992 käyttöön kruunun, joka sidottiin Saksan markkaan. Hän oli perustamansa reformipuolueen puheenjohtajana vuodet 1994–2004. Kallas oli maan pääministerinä (2002­-2003), ulkoministerinä (1995-­1996) ja valtiovarainministerinä (1999--2002).
     Kesän 2004 eurovaaleissa Siim Kallas valittiin Europarlamenttiin, ja syksyllä 2004 José Manuel Barroson EU-komission komissaariksi. Valtionvarainministerinä Kallas oli vahvasti mukana neuvottelemassa maan liittymisestä Euroopan Unioniin, ja pääministerinä puolestaan mukana edistämässä liittymistä Natoon. Hän pyrki myös Viron presidentiksi, mutta ilmeisesti hänet katsottiin tässä vaiheessa jo siinä määrin menneisyyden mieheksi, että häneen ei laajoissa kansankerroksissa enää luotettu. Hänen aikanaan ajamansa uusliberalistinen linja muistettiin, vaikkakin sen avulla Viro saatiin nopeasti nousemaan taloudellisesti vankempaan asemaan. Mutta varsinkin veropolitiikan tuloksena oli merkittävä yhteiskunnallisten erojen kasvu.
 
Entä sitten Kaja Kallas (s. 1977) itse? Hän valmistui Tarton yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta vuonna 1999. Hän on toiminut asianajajana Virossa, sekä lyhyen aikaa sekä Pariisissa että Helsingissä. Hän suoritti MBA -tutkinnon vuonna 2009. Hän oli Euroopan parlamentin jäsenenä 2014-2018. Hänet valittiin reformipuolueen puheenjohtajaksi 2018, kansanedustajaksi todellisena ääniharavana Riigikogun vaaleissa vuonna 2019, ja maan ensimmäiseksi naispuoliseksi pääministeriksi vuonna 2021. Hänen takanaan on päättyneinä yksi avioliitto ja yksi avoliitto. Tästä liitosta hänellä on yksi tytär. Nykyinen puoliso on sijoituspankkiiri Arvo Hallik vuodesta 2018.
----------
Kaja Kallasen ensimmäinen hallitus kaatui ristiriitoihin keskustapuolueen kanssa. Uuden hallituksen tehtäväkenttä on monestakin syystä vaikea. Aikaa uusiin vaaleihin on vain kuukausia, joten erimielisyyksien hiomiseeni ei ole paljon aikaa.  Monet uudet ministerit ovat uusia ja kokemattomia, onpa pari Isamaan ministeriä tulossa aivan ulkopuolelta politiikan. Pahat kielet väittävät, että heitä olisi ollut voimakkaasti ajamassa eräs oligarkki, jos tätä nimitystä nyt voi Viron kansalaisista käyttää.  Taloustilanne on tässä maailmantilanteessa vaikea, varsinkin jos Venäjän vastapakotteet pääsevät täydellä voimalla vaikuttamaan myös Virossa.
     Aivan uutena tavoitteena on lopettaa venäjänkielinen kouluopetus koko Virossa viimeistään vuoteen 2030 mennessä. Syitä on monia. Venäjänkielisissä kouluissa on suuri pätevien opettajien pula. Näitä kouluja käyneet oivat joutuneet aloittamaan jatko-opinnot horjuvammalta pohjalta kuin vironkielisissä kouluissa opiskelleet. Monien viron kielen taito on myös niin heikko, ett se on rajoittanut sijoittumista virkauralle. Keskustapuolue haraa kuitenkin voimallisesti vastaan, sillä pääosa varsin suuresta venäjänkielisestä vähemmistöstä äänestää sitä.
     Presidentti Alar Karis on todennut, että monia uudistuksia on tehtävä kiireesti, mutta silti ne saattavat vaikuttaa vuosikymmeniä. Postimees-lehden mukaan hän on myös painottanut valtakunnan turvallisuutta ja kansalaisten toimeentulon turvaamista.
     Ministeriposteista tulee lehden mukaan reformipuolueelle pääministerin, puolustusministerin, maatalousministerin, rahaministerin ja sosiaaliministerin postit. Isamaaalle tulevat seuraavat ministeritehtävät: kasvatus ja- informaatiotekniikan, opetus- ja tiedeministerin, oikeusministerin, valtionhallinnon sekä ulkomisterin tehtävät. Sosiaalidemokraateille tulevat ympäristöministeri, kulttuuriministeri, talous- ja infrastruktuurin ministeri, sisäministeri sekä terveys- ja työministeri.

Lopuksi esitän kertauksenomaisesti jo aikaisemmin esittämäni Viron nykyisten parlamenttipuolueiden luettelon:
Viron reformipuoluetta (Reformierakond) on nimitetty keskustaoikeistolaiseksi, sillä se tukee vapaata yritys- ja talouspolitiikkaa. Se kannattaa nykyistä tasaverotusta. 101-jäsenisessä Riigikogussa sillä on nyt 34 paikkaa, jolla määrällä se on järjestyksessä suurin.
Viron keskustapuolue (Keskerakond), eli entinen hallituskumppani edustaa sosiaaliliberalismia ja suosittelee Suomen mallin mukaista progressiivista verotusta. Monet pitävät sitä Viron jyrkimmin vasemmistolaisena. Sillä on paljon venäjänkielisiä äänestäjiä. Paikkoja on 26.
Konservatiivinen kansanpulue ( Eesti Konservatiivne Rahvaerakond, EKRE) on oikeistossa, ja sitä pidetään kansalliskonservatismin edustajana. Tunnuslause on: ”Viro alkaa kotoa”, eli se haluaa virolaisen elinvoimaisuuden säilyttämistä. Paikkoja on 19.
Isänmaalla (Isamaa) on yllään keskustaoikeiston määritelmä. Se on konservatiivinen, ehkä tavallaan myös verrattavissa muiden maiden kristillisdemokraattisiin puolueisiin. Paikkoja on 12.
Sosiaalidemokraattinen puolue (Sotsiaaldemokraatlik Erakond) edustaa sosiaalidemokratiaa ja sosiaalista markkinataloutta tähtäimessään hyvinvointivaltio. Paikkoja on 10.

8. (59.) Viimeiset parhaat vapaapainimestykset

Yllä oleva kysymys tuli mieleeni, kun seurasin Helsingin olympiakisojen 70-vuotisjuhlista televisioituja ohjelmia. Tai oikeastaan paremmin: kun katselin naapurin pojan, nyt 88-vuotiaan Tauno Jaskarin ryhdikästä olemusta ja selkeää esiintymistä. Taunohan oli nimenomaan vapaapainija, vaikka pärjäsikin Suomessa myös ns. klassillisessa, eli kreikkalais-roomalaisessa.
     Tästä sitten ajatukset siirtyivät nimenomaan Nurmon Jymylle jo itsenäisyytemme alkuajoista lähtien tulleisiin menestyksiin, jotka ovat tulleet etupäässä vapaapainissa, kirkkaimpina tähtinään mm. vuoden 1936 Berliinin kisojen kultamitalisti Kustaa Pihlajamäki, ja Lontoon 1948 kisojen Lenni Viitala.  Vuoden 1965 MM-kisoissa koko Suomen joukkueen muodostivat nurmolaiset Tauno Jaskari, Erkki Penttilä ja Ilmari Maunula. Heidän jälkeensä tulleista menestyneistä suomalaisista vapaapainijoista muistan enää vain Rauhalan veljekset Jukan ja Pekan Teuvan Rivakasta. Jukka on viimeinen tässä painilajissa olympiamitalin saavuttanut suomalainen painija (Los Angeles 1984). Jukalla, Suomen Painiliiton nykyisellä puheenjohtajalla oli myös menestystä MM-kisoissa ja tietysti Suomen mestaruuksia. Hänen veljensä Pekka oli myös menestynyt vapaapainija, hän sijoittui neljä kertaa EM-kisoissa hopealle. Hän on vuorostaan viimeinen arvokisoissa menestynyt vapaapainija. Rauhalan veljesten jälkeen on kyllä yrittäjiä ollut, mutta vähiin ovat menestykset jääneet kreikkalais-roomalaiseen verrattuna.

Suomen maajoukkue Manchesterin MM-kisoissa vuonna 1965, allekirjoittaneen Nurmon historia III:n kuvitusta. Vasemmalta naapurikylän poika Ilmari Maunula, pikkuserkku Erkki Penttilä ja naapurin poika Tauno Jaskari. Erkistä tuli pronssimitalimies Melbournen kisoissa 1956. Taunolla oli useita palkintosijoituksia MM-kisoissa. Suomen mestaruuksia näillä miehillä oli yhteensä pitkälti yli 30:n. Ilmari ja Erkki ovat molemmat jo ehtineet rajan taa, Tauno on edelleen skarpissa kunnossa.

Toki ovat nurmolaiset pärjänneet myös kreikkalais-roomalaisessa, muistetaanpa nyt esimerkiksi Jouko Salomäen, ja viimeksi Juha Ahokkaan  ja Rami Hietaniemen saavutukset. Mutta sitten itse pääasiaan, miksi vapaapainissa ei enää menestytä, vaikka kilpailutoimintaa kotimaassa on edelleen SM-kisoja myöten. Kysymys on mahdollisesti painikulttuurin muutoksesta ja siitä, että Suomessa painotetaan erityisesti voimaa, ei niinkään nopeutta. Nopeutta pitää tietysti olla myös kreikkalais-roomalaisessa, mutta siinä painitaan pääasiassa pystyssä, kun taas vapaapainissa ”mennähän jalakoohin”. Otevalikoima on kaikenlaisten jalkasaksien ja muiden jalankäyttöjen takia monipuolisempi. Toisaalta kuitenkin on syytä muistaa, että esimerkiksi yhden kuuluisimman vapaapainijamme, edelleen Nurmon Jymyn Kustaa Pihlajamäen bravuuriotteita oli säälimätön kädenvääntö mattopainissa. Tätä en ole nähnyt enää edes kreikkalais-roomalaisessa, lukuun ottamatta 1990-luvun raskaan sarjan valtiasta Venäjän Aleksandr Karelinia, joka onkin ollut sitten asia aivan erikseen. Tampereen MM-kisoissa 1965 olin kilpailujen johtajan, ystäväni ja koulutoverini Niilon Lehdon kutsumana katsomossa. Satuin yksin tulemaan Karelinia vastaan pitkässä ja kapeassa käytävässä. Karelin väisti kohteliaana miehenä, ja varsinkin minä väistin, en niin treenattua 130-kiloista ole koskaan nähnyt, sikspäkit ja kaikki!
     Jos ajatellaan Nurmon Jymyn loistavia vapaapainijoita aina 1920-luvun lopulta lähtien, niin kaikille heistä on ollut ominaista kaksi asiaa, he ovat olleet ns. pikkusarjojen painijoita, mutta kokoonsa nähden äärimmäisen voimakkaita ja tietysti nopeita. Tauno Jaskarikin on vähän yli 160-senttinen, ja oheisesta kuvasta päätellen eivät muutkaan viimeiset mestarit olleet paljon pidempiä. Isot ja kankeat miehet eivät niin hyvin sovellu mattopainiin, suomalaiset ja pohjoismaalaiset varsinkaan. Niinpä iso osa lajin mestareista onkin viime aikoina tulleet ns. lämpimistä maista.
    Lisään tähän vielä vähän sivusta seuraajan ärhentelyjä. Otevalikoima näyttää myös kreikkalais-roomalaisessa köyhtyneen. Ratkaisevaa on useimmiten mattopainijakson vyörytys, ensin junnataan alkupystyn ajan, ja sitten vyörytetään. Monet ovat kehittyneet siinä todella taitaviksi. Minusta pitäisi laittaa vielä sellainen sääntö, että vyöryttää saisi vaan yhden kerran ottelua kohti, jotta joskus nähtävissä oleva vyörytysmylly päättyisi. Köyhtymistä osoittaa myös se, että joskus ottelut ratkaistaan sillä, että toinen pystyy puskemaan vastustajansa maton ulkopuolelle. Siitäkin saa yhden, ehkä sen ratkaisevan pisteen.
……
Tällaisessa henkilökohtaisessa blogissa on varmaan lupa hieman hairahtua pääasiasta. Muutimme perheemme kanssa Nurmoon isän kotitaloon vuonna 1949, jolloin olin jo 13- vuotias. Tauno yritti kyllä saada minustakin painijaa, mutta huonolla menestyksellä, olin nimittäin ikäisekseni hyvin nopeakasvuinen, ja siis hontelo. Samaan painoluokkaan olisi poikapaineissakin ollut tulossa pari vuotta vanhempia ikänsä treenanneita. Lisäksi olin jo menettänyt nuo 13 vuotta varhaisimmista treenivuosistani. Myöhemmin keskityin enemmän koulun käyntiin. Ei tullut painijaa, mutta kuitenkin painista kirjoittava.
     Olen elämässäni yhden kerran mennyt maksamatta urheilukilpailuihin. Se tapahtui jossain vaiheessa 1950-luvun lopulla, kun olin jo Helsingissä opiskelemassa. Oli alkamassa Suomi-Ruotsi-maaottelu, ja niin Tauno kuin Erkkikin olivat Suomen joukkueessa mukana. Pojat järjestivät niin, että minä marssin painijain joukossa vahtimestarien ankarien silmien alla suoraan pukuhuoneeseen, ja sieltä sitten vähin äänin Pikku-Messuhallin, eli nykyään Töölön kisahallin katsomoon. Raamit kyllä riittivät ulkonaisesti, mutta kovin vähän todellista painijaa minussa oli, jos ollenkaan. Töölön kisahalli kyllä tuli tutuksi, kun vuosina 1987-2003 osallistuin joukueessani Päijät-Äijät Presidentticupiin, joka oli vuosittain järjestetty, yli 50-vuotiaiden pelaajien lentopalloturnaus Mauno Koiviston Sikariportaan johdolla.
​

7. (58.) Helsingin olympialaiset 70 vuotta sitten
Helsingin olympialaiset heinäkuussa 1952 olivat vasta sodasta toipuvalle Suomelle tavattoman merkityksellinen tapahtuma. Silloin onnistuttiin osoittamaan Suomen selviytymistä niin itselle kuin myös koko muulle maailmalle.  Kisat sisälsivät suuren määrän kohokohtia aina Paavo Nurmen suorittamasta olympiatulen sytyttämisestä moniin ennätyksiin, ja tietysti meidän kannaltamme urheilijoidemme menestyksiin saakka. Kun samaan aikaan sotakorvausten maksaminen Neuvostoliitolle oli aivan loppusuoralla, tuntui siltä, että koko maailma olisi avautumassa.
     Olympiakisoja on nyt muisteltu järjestämällä juhlaviikko, jonka aikana pääkaupungissa oli paljoin maksuttomia tilaisuuksia. Ne huipentuivat olympiastadionilla vietettyyn Olympiapäivään, viikon päätapahtumaan. Sen kuluessa saattoivat kaikki kokeilla erilaisia lajeja asiantuntijain opastukselle. Lajikirjo oli laaja, oli vanhoja tuttuja, mutta myös uusia vähemmän tunnettuja, erityisesti nuorisoa kiinnostavia lajeja. Järjestäjänä oli Suomen Olympiakomitea yhteistyökumppaneinaan Helsingin kaupunki, Olympiastadion, Urheilumuseo ja tietysti Olympiakomitean omat jäsenjärjestöt ja yhteistyökumppanit. Urheilun ja liikunnan keskus Tahto järjesti Helsingin kisoja laajasti ja monipuolisesti esittelevän näyttelyn.
     Erityisen suurella lämmöllä ajateltiin niitä monia vuoden 1952 sankareita, jotka vielä olivat jaksaneet tulla paikalle vanhoja muistoja verestämään. Useimmilla oli liikkuminen jo hankalaa, sillä olihan heille useimmille tullut mittariin jo rapiat 90 vuotta. Oli rullatuolia, keppejä, ja joillakin jo saattajakin mukana. Yksi vetreimmistä oli painija Tauno Jaskari, joka osallistui 18-vuotiaana vapaapainiin sarjassa alle 52 kiloa. Televisiossa esitetyissä katkelmissa hän liikkui sujuvasti vielä kuin häntä paljon nuoremmat miehet.  Eipä siis ihme, että selostajat olivat poimineet hänet haastateltavakseen, selkeästi ja kisojen merkitystä kuvaten hän esiintyikin. Oheinen kuvakin kertoo vireydestä. Hän on vielä 88-vuotiaana Nurmossa harrastanut säännöllisesti lenkkeilyä, joka kylläkin on aivan viime aikoina muuttunut kävelyksi, usea kilometri kuitenkin päivässä vielä taittuu. Vielä muutama vuosi sitten hän saalisti huomattavan määrän hiihtokilometrejä niin kotipaikkakunnalla kuin kimppakämpällä Lapissakin. Ja ns. vapaalla tyylillä tietenkin!

Kuvakaappaus Heikki Ali-Hokan ja Paavo Forsbergin selostuksesta Helsingin olympiastadionilla 20.7.2022. Mukana oli useita 70 vuoden takaisia suomalaisia osallistujia, mm. kuvan Tauno Jaskari.

Muistan, miten naapurin poika Taunon pääsy olympialaisiin oli merkittävä tapahtuma koko Nurmossa. Varsinaiset menestykset koittivat kuitenkin vasta myöhemmin. Tuli useita olympiakisoja, muutamia palkintosijoja MM-kisoissa, ja peräti 20 Suomen mestaruutta. Niitä tuli molemmissa painimuodoissa, vapaassa ja kreikkalais-roomalaisessa. Tähän tulivat lisäksi vielä maaottelut ja monet muut tärkeät kilpailut,

6. (57.) Puutarhatontut Tervo ja Halme
Tarvitaan kaksi raskaasti ylipainoista miestä, ilmeettömät kasvot, melkein kuin Buster Keatonilla mykkäelokuvissa sata vuotta sitten, rohkeaa heittäytymistä uusiin rooleihin, lisäksi omaperäisiä ja helposti omaksuttavia ajatuksia, jonkin verran näyttelijäntaipumuksiakin. Kas siinä on resepti suomalaiseksi junttihuumoriksi vuonna 2022! Puutarhatontut -termi tuli näiden herrojen keskinäisistä repliikeistä. Molemmat miehet näyttävät tuiki tavallisilta ikäluokkansa miehiltä, ovat näöltään tuttuja ja turvallisia.
     Korjataan nyt kuitenkin hieman. Kirjailija Jari Tervo ja luova johtaja Jani Halme ovat toki paljon muutakin kuin vain suosittuja komediahahmoja, vaikka he ovatkin saaneet parhaillaan pyörivälle tv- sarjalleen miljoonayleisön. Tervo on moneen kertaan kykynsä osoittanut kirjailija, joka on nyt vaihteeksi siirtynyt tv-hommiin, viimeksi esityslistalla on ollut jatkosarja Kylmän sodan Suomi. Pelkästään romaaneja hänen tilillään on hätäisesti laskien parikymmentä, lisäksi runoja, novelleja ym.  Jani Halme käyttää ammattinimikettä Luova johtaja parissakin media-alan yrityksessä. Google on kirjannut hänen ansiolistaansa ison joukon vuosien mittaan esitettyjä ohjelmia, jotka ovat puuttuneet yllättäviin uusiin aiheisiin. Nykyään hänet tunnetaan ehkä parhaiten myös tv 1:n aamuteeveen viikoittain esitetyistä keskusteluohjelmista.

Kaverukset ovat nyt työryhmineen laatineet 10-osaisen huumoripitoisen matkadokumentin tosisuomalaisuuteen tutustumiseksi. Aluksi käytiin tutkimassa Venäjän rajaa, sitten siirryttiin länsirajalle, käytiin seuraamassa pesäpalloa parin jakson verran, sitten käännyttiin tutkimaan suomalaisten luontosuhdetta, ja kuinka ollakaan: lopuksi selvitettiin suomalaisten suhdetta viinaan.

​Oheinen kuvakaappaus itse ohjelmasta osoittaa, miten tarkkaan yksityiskohdatkin on harkittu.  Kaverukset istuvat bussin odottajille rakennetussa katoksessa jossain päin Suomea. Jotenkin siitä paistaa harvaan asutun maaseudun hiljaisuus ja autius. 

---

Vielä nostalgisemman tunteen olisi saanut aikaan maitolaituri, jollainen on joskus saattanut olla myös tällä paikalla. Alunperin maanviljelijät muodostivat eräänlaisia meijeririnkejä, joiden muutamat jäsenet kukin vuorollaan veivät maitotonkat aamulla meijeriin, odottivat sitten iltapäivään meijerillä, ja jakoivat sitten vasikoille tarkoitetun kuoritun maidon takaisin taloihin, mukana oli lisäksi tilausten mukaisesti voipaketteja. Maitotili nostettiin sitten kuun vaihtuessa säästöpankista. Olin itse isoisäni mukana tällaisilla matkoilla 1940-luvun alkupuolella, hevoskyydillä kierrettiin tässä tapauksessa kahdeksan talon pihapiirin kautta. Joskus vuosikymmenen lopussa joku yrittäjä alkoi kerätä tonkkia pienellä kuorma-autollaan, ja joka talon oli rakennettava tien varteen oma tai yhteinen maitolava, jolta pienen kuorma-auton lavalle oli helpompi nostaa niitä tonkkia. Sitten joskus sitä seuraavalla vuosikymmenellä tulivat lypsykoneet, tilatankit ja isommat kuorma-autot, joiden omaan tankkiin maidot imettiin, ja näin maito löysi tehostetusti tiensä meijerille.
     Monen mieleen ovat dokumentteja seuratessa tulleet myös Rikun ja Tunnan Madventures-ohjelmat. Vaikka tuotantoyhtiö taitaakin olla sama, ovat sarjat aivan omia tuotteitaan. Matkalla liikkuva asuntoauto sitoo tavallaan jaksot yhteen. Näköjään pääosan esittäjät kuitenkin yöpyivät muualla, välillä jopa Imatran valtionhotellissa. Tuskin kertaakaan teltassa, vaikka sellainenkin käsitys välillä pyritään luomaan. Tietysti tätä hotellia on syytä ohimennen esittääkin, onhan se sen verran kuuluisa, aikoinaan erityisesti maan mahtajien suosiossa. Vaikka koko tuotantoryhmä ei autoon mahdu ainakaan nukkumaan, onhan se oiva apu siirtymisessä paikasta toiseen. Jonkinlaista road movie-tunnelmaahan sillä pyrittiin myös luomaan.
     Sarja valmistui varmaan jo edellisenä kesänä, joten esimerkiksi Ukrainan sota ei siinä tule näkyviin. Suhtautuminen Venäjään on juuri niin suotuisaa, kuin se oli ennen helmikuuta 2022. Kyllähän sarjalla on toki muitakin ansioita kuin vain huvittaa katsojia. Itseäni kiinnosti kovasti ajeleminen pitkin itärajaa aina pohjoiseen saakka. Niitä tienoita en ole tuntenut lainkaan. Sama toistuu tietenkin myös länsirajalla. Täällä kuitenkin ohjelman ydin muuttui oikeastaan vain yhden väittämän varaan. Tosin kyllähän me olemme ruotsalaisille vähän kateellisia, turha sitä on kieltää. Ruotsi selvisi sodasta paljon helpommalla, pääsi aloittamaan talouselämänsä kasvun heti sodan loppuessa, ja kasvatti etumatkaansa. Näennäisesti se oli puolueeton, mutta se toimitti kyllä raaka-aineita Saksalle sodan aikana.
     Yleissivistystähän ne kaksi pesäpalloon liittyvää jaksoakin kasvattavat. Tosin pesäpalloseudulta kotoisin olevalle ne eivät tarjonneet mitään uutta. Tahko PIhkalan ansiot amerikkalaisen baseballin muuntamisessa toiseen muotoon tuli hienosti esille. Pihkala oli vahvasti isänmaallinen mies, eikä hänen vaikutustaan tässäkään mielessä pidä ihmetellä. Kuollut, haavoittunut, kotipesä, syöksyminen ym. ovat tietysti termejä, jotka on lainattu sotilaskoulutuksesta. Suojeluskunnathan lajin aikanaan tekivätkin tunnetuksi.
     Luontosuhde saa sekin kahden jakson verran tilaa. Perin juurin kaupunkilaisiksi tunnustautuneet tekijät pistävät välillä huumoriksi, ja näyttelevät olevansa avuttomampia kuin ovatkaan. Halme on asunut iät ajat idän rajan tuntumassa Parikkalassa, eikä se Tervon Romaniemikään nyt mikään metropoli ole. Tervo yllättää Suomen linnuston tuntemuksellaan. Ja viihtyväthän herrat toki metsässä hekin. Teltassakin muka yövytään, ainakin näin uskotellaan, ja kalaa fileerataan.
     Viinaa ei tietenkään tällaisessa osittain sketsimäisessä sarjassa voi ohittaa. Pontikkaa, kossua ja sahtia tietysti maistellaan, nehän niitä suomalaisia perustuotteita ovat. Ollaanpa vieläpä sattumoisin jossain hääjuhlassakin, jossa teemaan saadaan tiettyä syvyyttä. Ja jotta päästäisiin mahdollisimman lähelle oletettua suomalaisuuttaa, valmistetaan jopa omaa kiljua. Ja onhan se suomalaista, harva mies on päässyt tätä ainetta ohittamaan, onhan se ”poika” pulputtanut milloin missäkin, jopa sotaharjoitusten talvisessa teltassa, kuten kevättalvelta 1956 Niinisalon ampumaleiriltä muistan. Kieltolakia ja sen ajan salakuljetustakin muistellaan.
     Välillä pistäydytään Ilmajoen kunnan Koskenkorvalla jututtamassa tehtaan edustajaa. Mielenkiintoinen käynti, johon harvalla on mahdollisuuksia. Ohi ovat lukemattomat ihmiset minun laillani ajaneet kohti Seinäjokea, itse tehdasta ei siinä tien tuntumassa voi huomaamatta ohittaa. Palatessa käydään myös eräässä sahtipanimossa Lammilla. Pontikkatehtaalle ei sentään päästä siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei tiettävästi rintamailla enää ole käynnissä. Synkkään kuusimetsään mennään silti asiasta filosofeeraamaan. Vähän sivistyneemmin tavallaan käyttäydytään, kun repertuaariin liitetään vielä viinien ja oluiden maistelua. Käydään myös eräässä häätilaisuudessa kuokkimassa. Viimeisessä osiossa palataan vielä kieltolain aikaan ja käydään tutustumassa museoon, jossa on näytillä aito 1930-luvun salakuljetusauto ja nopea moottorivene.
​
     Koko ohjelman tyylilajiksi oli valittu verkkainen, viipyilevä kerronta, jota sävytti Tervon aika monotoninen puhetapa. Sukkeluuksia kuultiin, mutta kovin moni niistä kääntyi kuitenkin jonkinlaisiksi puujalkavitseiksi. Tervon aikaisemmat tv:n asiaohjelmat ovat mielestäni olleet tyyliltään ja sujuvuudeltaan onnistuneempia. Hänen kaikkein parasta ja ominaista aluettaan on kuitenkin kirjallisuus, jonka parissa hän on saavuttanut merkittäviä voittoja.

5. (56.) Kaikenlaisia kulkijoita Mattssonin aukiolla

Ymmärrettävistä syistä on tullut seurattua viime aikoina pienen Mattssonin aukion tapahtumia tavallistakin tarkemmin. Malskin kaupunginosassa aivan Lahden keskustan tuntumassa on äkkiä laskien kymmenkunta kerrostaloa, useimmissa on omistusasuntoja, niissä pieniä ja suuria asuntoja, onpa joukossa kai kolme aivan puhdasta vuokrataloakin. Tästä johtuen aukiollakin liikkuu hyvin monenlaista väkeä.
​     Näkyvissä on välillä oikein rollaattorien kokoontumisajoja, välillä tulee joku sähkökäyttöisellä tuolilla tai istumamopolla, tai miksi niitä nyt nimitetään. Yksi sähkökäyttöinen, pitkin jalkakäytäviä ajeleva paksupyöräinen selvä mopokin välillä näyttäytyy. Useimmat liikkuvat jalan, ja tyylejä on monenlaisia. Elämän kirjo koko rikkaudessaan tulee näkyviin. Mutta sitten vähän väliä suihkaa joku elämänsä parilla ensi kymmenellä oleva sähköpotkulaudalla, vähän varttuneemmat kaupungin mankeleilla. Näistä kolmesta kirjoitin aikaisemmin artikkelin, Mattssonin aukio näyttää olevan niiden kaikkien eräänlainen välietappi. Aina välillä joitain lautoja tai pyöriä viedään firman varikolle korjattavaksi, välillä niitä tuodaan takaisin.
     Uusinta uutta on eräänlainen sähkökäyttöinen surffilauta, jolla eräs lähitalon nuori mies käy harjoittelemassa melkein päivittäin. Sitten hän poistuu jollekin lähikadulle. Autojen läpiajon estämiseksi aukion toisessa laidassa on rivissä viisi betonilammasta, joiden luona tuo nuorimies harjoittelee, pujottelee kuin koirat agilityharjoituksissa. Homma on varmaan aika vaikeaa, joten täytyy kunnioittaa nuoren miehen sinnikkyyttä ja taitoa. Mitähän kaikkea sitä vielä keksitäänkin!

​Lopuksi hieman yleiskuvaa vähän epätavallisemmasta perspektiivistä, jotta tuo paksupyöräinen sähkömopokin saataisiin näkyviin. Se on yksityisomistuksessa, mutta sopiihan se toki hyvin kaupungin mankelienkin joukkoon ! Taustalla näkyy edellisissä kuvissakin esiintyviä betonilampaita. Vierellä on laajan autohallin ilmanottoaukko sekä laatikkoistutuksia, joilla niilläkin on sama läpiajoa vaikeuttava tehtävä kuin lampaillakin.

Kun tässä on nyt näitä erilaisia kulkijoita lueteltu, niin mainittakoon vielä yksi. Jokseenkin joka ilta kaupungin hiljennettyä noin kello 23:n jälkeen, ilmestyy aukiolle rusakko, joka suunnistaa sitten jonnekin noista taloyhtiöiden sisäpihoista herkkuruohoja etsimään. Joskus yli 10 vuotta sitten silloiselle rusakolle kävi huonosti. Aukeat alueet olivat silloin isompia, suurin osa Malskin nykyisistä kerrostaloista oli rakentamatta. Eräänä yömyöhänä alueella vaelteli nälkäisen näköinen kettu. Sen jälkeen sitä jänistä ei näkynyt. Tätä kai se suomalaisten kaupunkien luonnonläheisyys myös tarkoittaa!

4. (55.) Italian muistoja pääsee taas kartuttamaan
Kun ulkomaan matkojen rajoitukset ovat lopulta poistuneet, suuntaavat tietysti monet Italiankin ystävät etelään. Toivottavasti syksymmällä on mahdollista jollain tapaa kuulla tai lukea matkoistanne, se ilahduttaisi erityisesti meitä jo kotimaahan sidottuja. Näkisimme mielellämme valokuvia, kertomuksia ja myös linkkejä, joita italialaisilta sivustoilta tarjotaan. Niitä olisi sitten mukava syksyn mittaan tarkastella.
     Olen ottanut yhdeksi esimerkiksi tähän Gardajärven kaupunkien, Malcesinen ja Rivan linkit. Ne esittävät virtuaalisia matkoja Monte Baldolle ja Gruppo della Rocchettalle. Maisemat ovat upeita, niiden avulla olemme voineet kotona tavoittaa uudelleen niitä tunnelmia, joita paikan päällä joskus aikoinaan koimme.
     Kirjoitin Lahden Finlandia-Italia ry:n kehittämään kirjoitusvalikoimaan muistelmakatkelman nimellä Ihmeellinen Monte Baldo. Sen lopussa totesin, että viidettä kertaa emme enää vuorelle voi päästä muuta kuin virtuaalisesti. Tällöin ajattelin lähinnä valokuvakokoelmaani. Mutta sitten aloin googlata, ja kuinka ollakaan, sieltähän löytyikin videoita, joita pyörittelin moneen kertaan, niin ihmeissäni olin.  Niinpä haluan nyt täydentää tätäkin kirjoitustani näillä linkeillä.
     Video näyttää sen, miten köysiradan kapiini nousee Malcesinesta ensin San Michelen väliasemalle ja sitten päätepisteeseen noin 1700 metrin korkeudella. Tätä selventää myös oheinen piirros. Siinä näkyy niin funivian suora reitti kuin maastossa kulkeva polku kohti huippua. Sitäkin kautta kerran nousimme huipulle. Videosta näkyy vuoren huipun toisella puolella ollut tie, jota kulkiessamme meidät yllätti matalalla kulkenut pilvi. Näkyvyyttä oli lopulta vain muutama metri. Järven puolella olevat niityt näkyvät myös, samoin se näköalapaikka, jossa kuvasin Gardajärven pohjoista pohjukkaa. Siellä siintävät niin Riva kuin Torbolekin, sekä niiden välissä oleva matalahko Monte Brionen vuori. Rivan taustalla on upea Gruppo della Rocchetta, jossa tuli kiipeiltyä monen monta kertaa silloin kun vielä olimme voimissamme. Siellä samoin kuin Monte Brionella on I maailmansodan aikaisia muulipolkuja ja sotavarustuksia. Tuttuja maisemia, ja kiipesimme mekin joskus vaijerista kiinni pitäen! Hyvää virtuaalimatkaa myös sinne Rivan yläpuolelle!

https://www.youtube.com/channel/UCcn7Rds_GDWEBrDSQ06LJng
https://www.youtube.com/watch?v=JGmhmEjPxio
​

​Köysiradan linja näkyy tietysti suorana, Monte Baldolle kulkeva polku mutkittelevana maastoon sopeutuen. Lopuksi on esillä Gruppo della Rocchettalta ottamani valokuva Rivasta, Brionesta ja Torbolesta, jostain  sieltä 1990-luvun alkupuolelta. Torbolea tosin näkyy Monte Brionen takaa vain hitusen, etualan Rivastakin vain osa.

3. (54.) Donna Leon vie Venetsian kujille ja kanaville
Donna Leonin uusimman Brunetti-sarjan teoksen ilmestyminen on varma kevään merkki, yksi erikoisemmasta päästä. Niitä on ilmestynyt jo 29, eli miltei yksi vuodessa. Sarjaa täydentää vielä teos Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan.  Kirjojen sankarina on koko ajan ollut komisario Guido Brunetti, jonka seikkailuja suomalaisetkin ovat rakastaneet. Donna Leonin kirjoja on täällä myyty peräti 700.000 kappaletta! Samaa on tapahtunut eräissä muissakin maissa. Lisäksi jotkut matkatoimistot ovat järjestäneet matkoja kirjojen tapahtumapaikoille, ainakin yhtenä kesänä myös Suomesta. Muutama vuosi sitten nähtiin televisiossa saksalaisten hänen kirjojensa pohjalta tekemä elokuvasarja.
     Syntyjään yhdysvaltalainen Donna Leon lähti kotimaastaan vuonna 1965. Siitä lähtien hän on toiminut matkanjohtajana, englannin ja englanninkielisen kirjallisuuden opettajana eri puolilla maailmaa. Venetsiaan hän pysähtyi 1980-luvulla, mutta muutti vähän aikaa sitten Sveitsiin kyllästyttyään kaupungin turistipaljouteen. Kirjoja on käännetty lukuisille kielille, mutta ei italiaksi. Kirjailija on siitä kieltäytynyt, sillä hän on pitänyt tapanaan suomia italialaista byrokratiaa, lahjontaa ja ns. hyvä veli -käytäntöä. 

uällä kertaa keskiössä ovat ympäristökysymykset, ja huoli Venetsian tulevaisuudesta. Ennen kaupungissa oli pelätty talvea ja lämmityskautta, mutta nyt nähtiin kesä ainakin yhtä vaarallisena. Pelottavana virtana kaupunkiin saapuvat suuret risteilyalukset ja lisääntynyt vaporettoliikenne pahentaa ilman laatua. Siihen tulee lisäksi vielä autojen ja bussien valtava lisäys Piazzale Romalle, josta väki sitten jalkautui kaupungin kanaville ja calleille. Yksi Euroopan suurimmista teollisuuskeskittymistä Venzia Mestressä aiheuttaa päästöjä, jotka leviävät lännestä tuulen mukana. Sateitakaan ei tuona vuonna ollut tullut aikapäiviin. Ihmiset alkoivat jo miettiä, entä jos sateita ei enää tulekaan, on vain jokasyksyisiä tulvia. Mitä jos kanavat kuivuvat ja pohjavesi loppuu?

​Mutta on kaikissa hänen kirjoissaan paljon muutakin kuin vain ympäristökysymyksiä ja rikosten selvittelyä. On italialaista ajankuvaa ja Brunettien perheen somaa ja sopuista perhe-elämää. Venetsiaa tarkastellaan kaikista ajateltavista näkökulmista käsin, tosin varsinkin sokkeloisen kaupungin kujilla on vaikea aina pysyä perässä pelkkien paikannimien avulla. Se vaatisi ainakin kaupungin kartan pitämistä jatkuvasti esillä.

​Kirjailija kuljettaa päähenkilöään, komisario Guido Brunettia pitkin kanaaleja, siltoja, kujia ja toreja sellaisella vauhdilla, että esimerkiksi minä en oikein aina pysty seuraamaan mukana, viimeisestä Venetsian matkastanikin on jo sen verran aikaa. Mutta onhan siellä aina paljon tuttuakin, Canal Grande, Rialton silta, San Marcon tori kaikkine rakennuksineen, muutamat saaret ja muut nähtävyydet.
----------- 
Viimeisimmässä kirjassa, nimeltä Pimeillä vesillä, kertomus alkaa saattokodista nimeltä Fatebenefratelli. Sinne oli eräästä yksityisestä vanhainkodista juuri siirretty muuan signora Toso, jolla on yht´äkkiä asiaa poliiseille. Komisario Brunetti lähtee paikalle yhdessä toisen komisarion, Claudia Griffonin kanssa. Viimeisillään oleva rouva pystyy vain vaivoin kertomaan, että hänen miehensä, viikkoa aikaisemmin moottoripyöräonnettomuudessa surmansa saanut miehensä Vittorio Fadalto on murhattu. Lisäksi hän sanoi arvoituksellisesti, että hänen miehellään oli ”pahaa rahaa”. Paljon muuta hän ei ehtinyt kertoa, sillä kuolema saapui nopeasti elvytysyrityksistä huomatta. Syöpä oli vienyt alla 40-vuotiaan ihmisen nopeasti.
     Tästä sitten alkaa vähitellen avautua teoksen juoni. Donna Leon on kieltämättä taitava kirjoittaja. Hän punoo juonta niin, että lopputulos ei suinkaan selviä liian aikaisin. Teksti vie mennessään. Oman lisänsä tuo Venetsia, monien unelmien pääkohde ja muistojen aarreaitta. Elettiin heinäkuun alkupuolta, ja kaikki ihmiset olivat helteiden kanssa lujilla. Jonkinlaista kohtalonyhteyttähän tässä toki oli, sillä myös Lahdessa oli kesällä 2022 kesäkuun vaihtuessa heinäkuuhun toista viikkoa ihmisiä koettelevat helteet, monta päivää oltiin noin 30. asteen lukemissa.
    Olen käynyt Venetsiassa viisi kertaa, kerran jopa kaksi viikkoa yhteen menoon, vuonna 1970 eräällä kurssilla. Näiden kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana on tietysti tapahtunut muutoksia, joista ehkä päällimmäisenä tulee ensiksi mieleen turistimäärien jatkuva kasvu. Se tuli erityisen selväksi viimeisellä matkallamme vuonna 2006. Donna Leon antaa tästä kehityksestä uusimmassa kirjassaan oivan selostuksen seuraavasti. ”Rialton tienoilla väkeä oli kuin sotaelokuvissa, joissa linnoitetun kaupungin asukkaat pyrkivät pakoon porttien kautta: miehiä, naisia, lapsia, kaikki niin perin juurin tolaltaan tappiosta ja antautumisesta, että he kykenivät liikkumaan vain laahustaen, eivät edes kunnolla kävellen.” Kukin ajautui ihmisvirran mukana tietämättä määränpäätä. Aurinko porotti jo valmiiksi palaneita kasvoja, hikiläikät levisivät selässä ja hartioilla. Baaritkin olivat täynnä, Brunetti pääsi kuitenkin jossain kohtaa irtautumaan marssirivistöstä Campo Santa Marinalla, jossa massa alkoi purkautua. Sieltä hän pääsi oikoteitä paikat tuntien lähestymään kohti Questuraa, poliisiasemaa.

​Ohessa on katukuvaa Rialton sillalta nähtynä vuonna 2006. Rialto on ehkä tunnetuin Canal Granden yli johtava silta. Suoraan eteenpäin kulkien pääsee tästä San Marcon torille. 

---

​Brunettin aikaisempi kumppani, ylikonstaapeli Vianello on kyllä kuvissa mukana, mutta vielä enemmän toinen komisario, Claudia Griffon.  Apulaispoliisipäällikkö Patta mahtailee edelleen, ja sihteeri, signorina Elettra on yhä varsinainen tietokonevelho, joka hakkeroi Brunettille sellaisiakin tietoja, jotka ovat salaisia. Poliisilaitoksen muukin henkilökunta vilahtelee taustalla.
     Vähitellen käy selville, että Fadalton kohtalo liittyi jotenkin hänen työtehtäviinsä, joihin kuului käydä tarkastamassa Venetsiaan johtavien vesijohtojen kuntoa ja veden laatua, erityisesti niihin kuuluvat epäpuhtauksista kertovien sensorien tarkistaminen ja niistä ilmoittaminen. Guido Brunetti käy kuulustelemassa vesihuollosta huolehtivaa laboratorion henkilökuntaa, saman laitoksen, jonka palveluksessa Fadalto oli ollut. Vähitellen tuntui jotain epäilyttävää löytyvänkin.
     Signorina Elettran löytämien linkkien avulla päästiin tutkimaan erästä Piavejoen vedenottamoa, joka oli alttiina tulville. Kartoista nähtiin kaikki lähellä olevat tilat, sekä maa-alueet, joiden sisältämiä rakennuksiakin päästiin ilmakuvista tarkastelemaan. Joissakin rakennuksissa oli erilaisia varastoja, yhdessä sähköjohtoja ja autonosia valmistava tehdas. Vähitellen Brunettin ja Griffonin suunnittelema rengas alkoi kiristyä, Fadalton moottoripyöräonnettomuus johtui takaa tulleen auton töytäisystä, ja rahaa näytti kulkeutuneen palkkiona veden haitallisten aineiden pitoisuuksien peittelyyn.

Seuraava kuvani kertoo jotain Venetsian sivukanavien sokkelomaisuudesta ja silloista. Kuvan olen ottanut myös vuonna 2006. 

2. (53.) Kirjailija Joel Haahtelan Jaakobin portaat
Kirjailija ja psykiatri Joel Haahtelan teokset eivät aina avaudu ensilukemalta, jotain mystistä ja ihmismielen syvyyksissä olevaa ne aina tuntuvat sisältävän. Mistä ihmeestä esimerkiksi noissa Jaakobin portaissa oikein saattoi olla kysymys? En ole koskaan käynyt Jerusalemissa, mutta täytyy tunnustaa, että jotain hyvin kiehtovaa siinä kaupungissa on. Arabit, juutalaiset ja kristityt, kaikki he kirkkokuntineen, lahkoineen ja eri suuntauksineen, kaikki he pitävät tätä kaupunkia omanaan. Tuntuu siltä, että koko ajan tilanne on räjähdysherkkä, kuten koko Israelissa. Raketteja ammutaan ja välillä pommitetaankin molemmin puolin Gazan rajaa, Länsirannastakin riidellään. Enemmän tai vähemmän eletään toisaalta menneisyydessä, toisaalta nykyisyydessä, tulevaisuuteenkin nähden on erilaisia odotuksia. 
     Historioitsija kun olen, ajatukset karkaavat vähän väliä Israelin valtion muodostamiseen. Se itsenäistyi brittihallinnon alta YK:n jakosuunnitelman mukaisesti vuonna 1948, ja heti alkoi ns. itsenäisyyssota. Osa alueesta tuli israelilaisille, osa arabeille. Vaikeaa on ollut tämänkin jälkeen, oli Suezin kriisi 1956 ja ns. Kuuden päivän sota 1967. Näihin ja muihin selkkauksiin ei tässä vaiheessa kuitenkaan ole syytä puuttua.
     Kun päällisin puolin tarkastelin Haahtelan tuotantoa, näyttää niissä toistuvan joitain samanlaisia piirteitä. Ensinnäkin kysymyksessä on melko usein matka johonkin aika eksoottiseen kaupunkiin. Aivan kuin me muutkin, Haahtela varmaan halusi tällä tavalla aika ajoin ”tyhjentää päänsä”, eli irtautua jokapäiväisistä rutiineista. Toiseksi niissä esiintyy myös usein joku maalaus renessanssin tai barokin ajalta, vaikeasti tämän päivän tasolta ymmärrettävin aihein. Tyypillistä on, että hän pyrkii kirjoissaan pääsemään käsiksi ihmismielen syvyyksiin. Vastaavaa olen tavannut oikeastaan vain kerran, silloin kun Jyrki Erra kirjoitti kolmisen vuotta sitten dekkarin. jonka keskiössä oli Caravaggio, barokin ajan italialainen mestari, jonka uskonnollissävytteisissä maalauksissa oli valon ja varjon vaihtelua, jolla oli oma nimensä, chiaroscuro. Tästä teoksesta kirjoitin lokakuussa 2020. Se on siellä alusta lukien numerossa 78.
​------------  

täytyy tunnustaa, että Joel Haahtelan Jaakobin portaat oli jo ei-kirjallisistakin syistäkin niin kiinnostava, että se oli helppo ottaa se lukuohjelmaan, tosin kyllä vaimoni suosittelemana. Ensimmäisenä kiinnitti huomiotani tämän pienoisromaanin koko, vain 192 sivua, ja nekin tavallista pienikokoisempia. Viime vuosina on kirjan kuin kirjan normipituudeksi muodostunut vähintään 400 sivua tai enemmänkin. Siinä sitten joudutaan jaarittelemaan välillä niin, että vähemmän innostunut kaunokirjallisuuden lukija pitkästyy.
    Tunnustan, että olen viime aikoina jättänyt kesken muutamia kovin laajoja kirjoja, joten ne eivät ole edes päässeet blogiini. Jonkun Miki Liukkosen tuhatkunta sivua tuntuvat jo sellaisenaan olevan niin luotaan työntäviä, että en edes yritä sellaista lainata. Liukkonen saattaa olla todella älykäs ja lahjakas kirjailija, ainakin sellaisena häntä on mainostettu. Uskon, että olen hänen kanssaan aivan eri levelillä, jääkiekkokieltä käyttääkseni. Ajattelen, että minun ei tässä elämässä enää tarvitse moisiin kamppailuihin ryhtyä. Vaimo kyllä meillä lukee enemmän, joku vuosi sitten hän pisteli jopa Volter Kilven Alastalon salissa menemään, ja jaksoi vielä esitelmöidäkin minulle siitä, kertoi jopa otteita sieltä täältä. Liukkosesta hän ei vielä ole puhunut mitään, saa nähdä, milloin se päivä koittaa, jos koittaakaan.

---

 ​--------
Haahtelan kirja alkaa siitä, että päähenkilö saa puhelinsoiton Jerusalemista. Soittaja on lääkäri Elisheva, joka kertoo hänen veljensä olevan hoidettavana sikäläisessä psykiatrisessa sairaalassa. Lääkäri soitti puhelinnumeroon, joka oli löytynyt Ilja -nimisen veljen papereista. Hän tarvitsisi nyt saattajan päästäkseen takaisin Suomeen. Perillä käy selväksi, että Ilja oli sairastunut Jerusalemin syndroomaan, todelliseen sairauteen, jota Elisheva kuvaa todellisuudentajun katoamisena, maanisena haltioitumisena ja oman identiteetin liudentumisena. Sitä tavataan yleensä turisteilla, joilla kaikilla on ollut mukanaan tuomiaan toiveita, pelkoja, kaipuita ja suruja, jotka tämä kaupunki paljastaa ja saa puhkeamaan ilmiasuunsa. Tekstistä löysin myös yhteenvedon, jonka mukaan monet tulevat tähän kaupunkiin valtavien kysymysten kanssa, ja he myös odottavat suuria vastauksia. Nämä eivät kuitenkaan aina kulkeneet käsi kädessä, ainakaan ajallisesti.
     Ja löytyiväthän ne Jaakobin portaatkin aikanaan. Kertoja majoittui sairaalassa käynnin jälkeen veljensä Iljan asuntoon, ja löysi sieltä veljesten isoisän, entisen merimiespapin muistikirjan. llja oli tutkinut sitä, mutta myös vanhaa painokuvaa, joka esitti José de Riberan vuonna 1639 maalaamaa teosta Jaakobin uni. Taulussa partainen mies nukkuu tai uneksii puun juurella kivi päänalusenaan. Hän näkee unta taivaaseen asti ulottuvista portaista, joita pitkin enkelit kulkevat edes takaisin. Portaiden yläpäässä on itse Jumala. Tästä kaikesta on esitetty erilaisia selityksiä, joita niitä sitten googlasin. Selitykset olivat kuitenkin niin moninaisia ja käsittämättömiä. joten en ala niitä nyt tähän kirjaamaan. Ne ovat tietysti löydettävissä netissä ensin taiteilijan nimeä googlaamalla. Taideteoksestakin oli siellä kuva.
     Kirjoittaja kulkee ympäri Jerusalemia, etsii uutisissa näkyviä paikkoja ja miettii, mistä löytäisi sellaisia, jotka mainitaan Raamatussakin. Jaakobin portaiden täytyi olla myös jossain, ja niitähän Iljakin oli etsinyt. Jerusalemissa käyneille nämä kulkemiset varmaan osaksi tuntuvat tutuilta. Mutta osaa Haahtela innostua myös kauniista näkymistä, joista seuraavassa on yksi esimerkki. ” Myöhään illalla astuin ulos kattoterassille ja kurkistin reunan yli. Näin tiheään talvisumuun peittyvän kadun, katulamppujen kosteat haloefektit. Mutta taivaalle pilvien väliin ratkesi sininen uoma, jossa pilkotti tähtiä, kuin puiden silmuja, joiden valkolehdykät purskahtivat ulos avaruuden pimeään.” Kattoterassi oli sama, jossa hän miltei päivittäin tapasi psykiatri Mihályn, vanhan miehen. joka istui viltin suojaamana markiisin alla. Hänen kanssaan syntyi syvällisiä keskusteluja.
     Oma lukunsa oli sitten ollut veljesten isä, joka ei koskaan oikein toipunut vaimonsa kuolemasta. Hän rakensi ullakolle oikeaa kajuuttaa muistuttavan rakennelman, jota hän kunnosteli päivät pitkät. Sinänsä tämä ei ollut ihme, sillä hän oli ammatiltaan laivanrakennusinsinööri. Viitisentoista vuotta äidin kuoleman jälkeen hän hankki puisen purjeveneen, jonka peräpeiliin laittoi vaimonsa nimen. Vähitellen hän oppi myös purjehtimaan sillä, kerta kerralta yhä kauemmas. Näiltä kahdenkeskisiltä matkoilta jäi rakkaita muistoja. Veneestä isä sitten aikanaan löytyi kuolleena, ei kuitenkaan mereltä, vaan telakalta kuivalla maalla.
​
     Mihály vei kerran hänet kotiinsa syömään. Hän totesi, että Genesiksen mukaan Jaakob uneksi Betelistä, mutta kukaan ei tiennyt, missä se oikeastaan sijaitsi. ”Tässä kaupungissa kaikki kuitenkin kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä”. Rabbien mukaan Betel sijaitsi Temppelivuorella, Salomonin temppelin kaikkein pyhimmän kohdalla. Paratiisikin oli sijainnut Jerusalemin kohdalla, ja Aadam ja Eeva makasivat haudattuina vanhan kaupungin laidalla. Viimeistään tässä vaiheessa putosin kärryiltä, koko teksti oli lisäksi täynnä Haahtelan elämänkokemuksia, muistumia käydyistä opinnoista ja luetuista teksteistä. Tuli mieleen, onko Haahtelalla itselläänkin menossa joku prosessi, totuuden tai mielenrauhan etsimiseksi jostain, mikä ei ole tavallisen ihmisen ulottuvilla.
     Kuvaukset Jerusalemin vanhasta kaupungista ovat kiinnostavia. Haahtela vaeltaa vanhan muurin jälkeen läpi kristittyjen, sitten muslimien korttelien ja saapui sitten basaarikadulle, jonka pikkupuodeissa myydään kaikenlaista uskonnollista rihkamaa, lisäksi persialaisia mattoja, silkkikankaita, vesipiippuja, kirjailtuja tyynyjä ja taidokkaasti veistettyjä puurasioita. Hän kaivoi esiin isoisänsä muistikirjan ja laittoi sen päälle Iljan piirtämän kuultopaperin. Kuultopaperin alta pilkottivat isoisän kirjoittamat sanat Jaakobin portaat. Näytti siltä, että hän oli enää vain muutaman korttelin päässä rastilla merkitystä paikasta.
​
     Monenlaisia totuuksia ja uskomuksia kirja on tulvillaan. Mutta on paljon sellaistakin, mikä tuntuu sisältävän ikiaikaisia totuuksia. Esimerkiksi Mihály kertoo, että kaikkein syvin osamme jää aina piiloon, sillä mitään pysyvää ydintä ei ollutkaan, vaan se minkä kuvittelemme ytimeksi ja lopulliseksi totuudeksi, muuttuu joka hetki. ”Kaikki muuttuu, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen on lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ole huomenna sama kuin tänään.” Mutta kun Mihaly kertoi potilaistaan, hän puhuikin itsestään. Hän aloitti vastaanottonsa joka aamu samoin toivein: kenties tänään vastaanotolle saapuisi ihminen, jota hän oli aina odottanut.
     Kirjan loppuluvut sisältävät yllättäviä käänteitä, jotka pitävät jännitettä yllä.  Isoveli Ilja parantuu, mutta kertoja- minä vuorostaan sairastuu samaan Jerusalemin syndroomaan. Käy esille, että hänenkin entisessä elämässään oli selvitettäviä tunteita, kaipuuta ja kipeitäkin muistoja. Päätelmä on, että Jaakobin portaat löytyvätkin meistä itsestämme. Tästäkin veljekset sitten selviävät, ja aikaisemmin menetetty työpaikkakin Suomessa korvautuu uudella, ei tosin niin hohtavalla kuin mitä oli menetetty. Työ antikvariaatissa antaa mahdollisuuden työskennellä kirjojen parissa. Kirjat antavat voimaa, ja ehkä tästä syystä kirjan loppuluvuissa onkin paljon siteerauksia maailmankirjallisuudesta.
     Mitä opimme tästä, kuuluu vanha slogan. Ainakin sen, että huolehtiessamme toisista ihmisistä hoidamme samalla itseämme, kuljemme pitkin omia Jaakobin portaitamme vaikka emme tiedostakaan sitä. Missä ne omat Jaakobin portaamme ovat, jonkinlaista kahden maailman välissä olevaa aluetta se on vai mitä muuta, sitä Haahtela jättää meidät mietiskelemään.  

1. (52.) ”Kasakka ottaa kaiken mitä irti saa”

Oikeastaan tuo lause kuuluu alkuperäisenä niin, että kasakka ottaa sen, mikä on löyhästi kiinni. Tässä muodossa presidentti Niinistökin sen mainitsi taannoisessa puheessaan maanpuolustuskurssin avajaisissa. Tällaisena se tunnetaan Venäjällä, mutta otsikkoon laittamani muoto taitaa paremmin vastata suomalaisten tuntoja ja historiallisia kokemuksia vuosisatojen ajalta.
     Kuten aikaisemmin olen todennut, idän vainolainen on kautta vuosisatojen käynyt ainakin kerran vuosisadassa tunkeutumassa pahoin aikein maahamme. Lähinnä tästä ovat kärsineet maan itäosat, mutta muutaman kerran on aalto huuhtoutunut yli koko maan.
     Kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin mitä Ukrainan kansa nyt saa kokea. Venäjä tuntuu pommittavan järeillä aseilla, välillä kansainvälisesti kielletyilläkin, maan kaupunkeja niin, että kohta ei kaikkialla ole kiveä kiven päällä. Kun ukrainalaiset ovat saaneet joitakin kaupunkeja vallattua takaisin, on löytynyt joukkohautoja, joissa on ollut kymmenittäin teloitettuja siviilejä. Naisia on raiskattu, jopa lapsiakin.
     Perääntyvät venäläiset joukot ovat ottaneet mukaansa paitsi arvoesineitä, myös tietokoneita, kodin koneita, ja muuta sellaista, jota on voinut helposti kuljettaa pois. ”Kasakka ottaa kaiken minkä irti saa”, on taas kerran toteutunut. Tähän liitän vastaavia perimätietoja äitini suvusta Lapuan Ruhasta, jossa vaikeita aikoja elettiin mm. Suomen sodan 1808-1809 aikana. Vielä paljon vaikeampaa oli ollut Ison vihan aikaan 1710-luvulla.
     Kuvassa oleva äitini kotitalo on rakennettu aivan 1800-luvun alkuvuosina, joten venäläisten tullessa se oli vielä joiltain osin keskeneräinen.  Seuraava muistelma sijoittuu sinne. Kuva on otettu joskus 1930-luvulla, joskus parikymmentä vuotta sitten talo purettiin.

​Suomen sodassa 1808-1809 oli kolme vaihetta. 1) Ensin venäläinen sotaväki kulki pohjoista kohti perääntyvien suomalais-ruotsalaisten joukkojen perässä kahta tietä, Pohjanmaan ja Savon kautta. Näin myös Lapuan ja Nurmon siviiliväestö joutui kokemaan sodan kauhuja. 2) Osat vaihtuivat sitten Oulun eteläpuolella Siikajoella ja Revonlahdella. Ns. kesäsodassa 1808 venäläiset joutuivat puolestaan peräytymään molemmilla suunnilla. He hävisivät vielä esimerkiksi Lapuan taistelun 14.7.1808, mutta sen jälkeen sotatapahtumat kääntyivät jälleen. 3) Tuloksena oli venäläisten lopullinen voitto suomalais-ruotsalaisesta armeijasta. Suomi joutui Haminan rauhassa 1809 Venäjän valtaan aina vuoteen 1917 saakka. Alkoi ns. autonomian aika.
     Väestö siirtyi venäläisjoukkojen tieltä täälläkin suurimmaksi osaksi pakoon piilopirteille. Muu Nyrhilän väki oli paennut tilan sivupalstoille Mar­jasaloon eli ns.  ”Venäjänsaareen”, ja vain talon emäntä oli jäänyt huolehtimaan juuri valmistuneesta, vielä hirsiseinäisestä talosta. Kuvassa on näkyvissä paljon myöhemmin lisätty pystylaudoitus. Talo oli siihen aikaan vielä osaksi keskentekoinen, mm. suuren tuvan välikaton kattolaudat olivat vielä puoleksi irrallaan.
 
Muistitiedon mukaan paikalle osui eräs venäläinen sotilas. Mitä sitten tapahtui, tästä on perimätietona tarjottu kahdenlaista kertomusta. Toisen mukaan emäntä pakeni ullakkokerrokseen tuvan päälle, ja sotilas lähti tavoittelemaan häntä. Emäntä tunsi välikaton lautojen heikot kohdat ja kulki varmasti tuettujen kohtien kautta. Sotilas sen sijaan rynnisti suoraan emäntää tavoitellen. Laudat pettivät, ja hän putosi itseään loukaten alas tuvan lattialle. Tämän jälkeen emännälle tuli kiire Marjasaloon muiden luo. Hän kuitenkin huomasi, että lampaat olivat jääneet aitaukseen portin taa. Ne olisivat olleet helppo saalis, jolla venäläisen miehistön ruokahuoltoa varmaan olisi pian voitu parantaa. Hän kävi vaivihkaa aukaisemassa portin, ja päästi lampaat pakoon jo lähes täyteen mittaan kasvaneeseen ruispeltoon.
 
Toisen tarinan mukaan emäntä oli valmistanut venäläisille upseereille ruokatarjoilun. Sen aikana eräs sotilas oli mennyt ullakolle hakemaan sinne sijoitettua arvokasta kangaspakkaa. Kun emäntä huomasi sen, hän tönäisi jotenkin niitä kattolautoja, ja sotilas putosi alas. Ruokailijat nauroivat hänen onnettomuudelleen. Lampaiden päästäminen ruishalmeeseen kuului myös tähän stooriin.
 
Kuten yleensäkin, perimätiedot eivät säily sellaisenaan, tulee lisäyksiä ja poistoja, tässäkin on kysymys parin vuosisadan aikavälistä. Ehkä tätä jälkimmäistä oli helpompi tarjota jälkipolville, olihan siinäkin sankaruutta, mutta ei mahdollisia raadollisia piirteitä.

8. (51.) Onko lautamiesjärjestelmä jo vanhentunut?

Iltalehden päätoimittaja Perttu Kauppinen otti 21.5. kantaa Keski-Suomessa tapahtuneeseen raiskausjuttuun, jossa maallikkotuomarit, eli lautamiehet äänestivät Jyväskylän käräjäoikeudessa ammattituomarin kannan kumoon 2-1. Pääargumenttina oli ”yleisen elämänkokemuksen perusteella” se, että kohteena ollut nainen osallistui muutama kuukausi teon jälkeen tv-ohjelmaan. Näin ei kuulemma oikea uhri voisi tehdä.  Niinpä 21- vuotias tekijä säästyi parin vuoden vankeusrangaistukselta.  Ammattituomarin mielestä naisen kertomus tapahtuneesta oli uskottava.
     Ottamatta kantaa kyseiseen tapaukseen, on syytä kerrata, millainen tuo lautamiesjärjestelmä alioikeuksissa eli käräjäoikeuksissa oikein on. Kysymyksessä on järjestelmä, jossa maallikkotuomarit osallistuvat ammattituomarin kanssa asioiden ratkaisemiseen. Meillä puhuttiin ennen vain lautamiehistä, nykyään myös maallikkotuomareista. Joissakin muissa maissa on käytössä valamiesjärjestelmä, joka vastaa sitä jollain tapaa. Lautamiesten, eli nykyään siis maallikkotuomarien käyttö luotiin keskiajalla, ajatuksena oli, että näin saataisiin näkyville kansan oikeustaju, paikalliset olot ja ns. yleinen elämänkokemus. Varmaan se olikin tarpeen aikana, jolloin tuomarit olivat syntyisin kaukana virka-alueistaan ja peräisin ylimmistä yhteiskuntaluokista, meillä he olivat järjestään ruotsinkielisiä.
     Nykyään maallikkotuomarit valitsee kunnan- tai kaupunginvaltuusto, eli he ovat luottamushenkilöitä. Heidän määräänsä on aikojen kuluessa supistettu, ja vuodesta 2009 lähtien heitä käytetään vain vakavampien ja yhteiskunnallisesti merkittävimpien rikosten käsittelyssä. Nämä ovat lähinnä henkirikoksia, seksuaalirikoksia, törkeitä ryöstöjä ja tuhotöitä.
     Järjestelmää kohtaan on esitetty runsaasti arvostelua. Useimmat lautamiehet ovat luonnollisesti fiksuja ja asioista perillä olevia henkilöitä, miehiä ja naisia. Mutta joukossa on myös heitä, joille käsillä olevat tapaukset pitää juurta jaksaen selostaa, ja siihen menee aikaa. Joskus myös puoluekanta saattaa vaikuttaa. Länsimaisen kulttuurin mukaan hallintovalta ja oikeudenkäyttö pitäisi lisäksi pitää viimeistä piirtoa myöten erillään. Lautamiespaikat ovat tietysti haluttuja, siitä maksetaan korvausta, ja puolueet haluavat palkita uskollisia jäseniään, kuten palkitaan myös kunnallisilla lautakuntapaikoilla tai kunnallisten yritysten hallituspaikoilla. Paikallistuntemuksellakaan ei nykyään ole enää suurempaa merkitystä, tuomaritkin on rekrytoitu eri kansankerroksista. Niinpä suurin osa tuomareista ja heidän järjestöistään haluaa luopua koko järjestelmästä. On huomattavaa, että nykyäänkin on suuremmissa ja vaikeimmista jutuissa käytössä ns. kahden ammattituomarin järjestelmä. Siihen ei siis päälle enää tarvittaisi lautamiehiä.
-------
Minunkin suvussani on ollut lautamiehiä. Varsin legendaarisen aseman sai Lapuan Ruhassa asunut Jaakko Eskola (1869-1962), lautamiehenä 1904-1959, äitini vanhemman sisarpuolen mies. Hän oli jo 90-vuotiaana taas ehdolla. Kyläläisten mielestä hän oli mies paikallaan, ”koska se muistaa niin hyvin vanahoja asioota”. Kai niillä vanhoillakin asioilla saattoi siihen aikaan olla merkitystäkin, nimenomaan joissakin taloudellisissa riita- ja rikosasioissa. Tilanteen ratkaisi kuitenkin hänen poikansa, serkkupuoleni, joka hänkin oli lähestymässä 70. vuoden ikää. Hän sanoi isälleen: ”Jääkää te nyt isä pois, jotta mullekin jäis aikaa olla!”
     Kyläläiset olivat hänen kanssaan toista mieltä, ja valitsivat sen kulmakunnan lautamieheksi vasta 30-vuotiaan täysserkkuni Heikki Nyrhilän (1930-2020) toisesta sukuhaarasta.  Hänkin ehti olla lautamiehenä 30 vuotta. Kumpikin mainituista henkilöistä sai aikanaan herastuomarin arvon pitkäaikaisesta lautamiehen urastaan.
     Jaakko Eskolan kunniaksi on vielä mainittava, että hän toimi vuosikymmeniä hyvin lukuisissa erilaisissa kunnallisissa, kirkollisissa, osuustoiminnallisissa, maataloudellisissa ym. luottamustehtävissä. Palkintoja ja kunniamerkkejä kertyi, valtakunnallisiakin. Eteläpohjalaisia elämänkertoja -teoksessa hänen ansiolistansa on todella hengästyttävän komea. Mihin olisi mies päätynytkään ilmaisen peruskoulun ja lukion aikakaudella? 

7. (50.) Öyhöttäminen somessa on ongelma

Kirjoittajaryhmä Johannes Koponen, Minea Koskinen ja Jussi Pullinen on kirjoittanut mielenkiintoisen, tähän aikakauteen sidoksissa olevan teoksen nimeltä Öyhökratia. Kirjan takakannessa on jo aika selventävä esittely: ” Elämme öyhökratiassa. Siellä valtaa käytetään twiiteillä, tykkäyksillä ja meemeillä – ja kohde olet sinä”. Sana twiitit tulivat ensi kerran laajemmin tajuntaan presidentti Donald Trumpin aikana. Hän käytti niitä pääasiallisena viestintävälineenään. Muistaakseni twitterin takana oleva yhtiö on sittemmin kieltänyt sieltä hänen tilinsä, eli mahdollisuus oman propagandan tekemiseen tätä kautta näyttäisi olevan suljettu.

Tekijät selventävät heti kirjan alussa, mitä öyhöttäminen tarkoittaa. Kielitoimiston sanakirjan mukaan se on vouhkaamista, jankuttamista tai häiritsevää käyttäytymistä. Öyhöttäjistä kirjoittajaryhmä mainitsee, että he ovat esimerkiksi sosiaalisessa mediassa yllättäen paikalle tulleita ihmisiä, jotka esittävät omia mielipiteitään äänekkäästi jyräten. He ovat tunteikkaita ja usein myös hyökkääviä. He esiintyvät eräänlaisina opettajina, he tietävät paremmin kertoa, miten asiat ovat ja ihmettelevät, miten toiset ihmiset voivat olla sokeita ja yksinkertaisia. He eivät pyrikään keskustelemaan, vaan tuuttaavat asiansa nopeasti ilmoille ja poistuvat paikalta.

​Me tavalliset ihmiset voimme sivuuttaa öyhötykset vinosti hymyillen, mutta toisin on esimerkiksi päättäjien laita. He pelkäävät niin twitterin kuin facebookin myrskyjä ja sovittavat toimintansa niin, että heihin ei päästäisi kiinni. Tällaisissa tapauksissa öyhöttäjät voivat vaikuttaa haitallisesti demokraattiseen elämänmenoomme. Tekijät väittävät, että pari vuotta sitten Kirsi Piha luovutti Helsingin kaupungin ylipormestarin viran ehdokkuuden juuri tästä syystä. Hän oli kokoomuksen liberaalimman siiven ehdokas ja olisi ilmeisesti tullut valituksi. Mutta 468 twitter-viestiä saivat hänet luopumaan. Konservatiivit osoittivat voimansa. 

---

​Yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisesta käydään kovaa kilpailua, pienikin joukko äänekkäitä kirjoittajia voi saada julkisen keskustelun muuttamaan suuntaansa. Koronapandemia tai #metoo-liike voisivat olla esimerkkeinä. Internet saa asian kuin asian leviämään hetkessä ympäri maailman. Yhtenä esimerkkinä voisivat olla Black Lives Matter -mielenosoitukset, joista tiedettiin todella pian esimerkiksi Lahdessa, jossa uuden taide- ja viestintämuseo Malvan ulkoseinille muraaleja tilauksesta suorittaneet tekijät maalasivat lauseen näyttävästi ylös seinälle ennen varsinaisen työn aloittamista.
     Tekijät toteavat, että öyhökratia ei ole vain huono tai hyvä asia. Se on olotila, jossa olemme, ja se ei ole mihinkään häviämässä. Kirjan tekijät eivät halua teoksessaan esittää vain somemaailman kohuja, vaan he pyrkivät myös selittämään somevaikuttajien, toimittajien, aktivistien ja poliitikkojen tekemisiä. Kaiken kaikkiaan esillä on mielenkiintoinen näkökulma aikamme ilmiöstä. 

6. (49.) Malva antaa runsaasti elämyksiä

Lahden Finlandia-Italia ry:n johto yritti koko kevään ajan varata opastettua kiertokäyntiä Malvaan, eli Lahden taide- ja julistemuseoon. Lopulta se onnistui kesäkuun 15. päivänä. Kokemus oli mukaan päässeille kaikin puolin hieno. Ei ole ollenkaan liioiteltua, että tätä museota on verrattu eräisiin Suomen kaikkein merkittävimpiin vastaaviin laitoksiin.
     Jo sisäänkäyntikin oli komea. Meitä tervehti heti alussa kolmen kerroksen korkuinen, seitsemän eri alojen osaajien muodostaman Ekho -collectiven luoma teos Ahto. Tämä seitsemän jäsenen kollektiivi koostuu taiteen, muotoilun ja teknologian asiantuntijoista.  Ahto tutkii veden erilaisia olomuotoja, ja se muuttaa muotoaan kävijöiden ja ohi kulkevien liikkujien mukaan. Välillä kuviot olivat hyvinkin levollisia, mutta paikalle pysähtyneiden lisääntyessä tuntui kuin jonkinlainen tulivuorenpurkaus laavavirtoineen olisi päässyt valloilleen. Äänimaisemakin muuttui. 15 metriä korkea valogalleria kuuluu Malvan omaan taidekokoelmaan, joten se  lienee pysyvästi esillä eräänlaisena tunnuksena. Kuva on otettu 3. kerroksesta alaspäin, etualalla on näkyvissä kaidetta.

​Kiertokäynti alkoi 5. kerroksesta, jossa oli aluksi esillä teollisen suunnittelun tuotteita 1950-1970 -luvuilta. Näyttelyn tämä osa kantoi nimeä Juuret, aarteita kokoelmista. Siinä oli paljon huonekaluja, mutta mukana oli myös käyttöesineistöä ja monen muistamia myyntituotteita.

​Heti alussa kiinnitti huomiota Askon lanseeraama 1960-luvun Bonanza –sohva, mutta myös muut huonekalut ja värikkäät ikkunaverhot olivat samalta ajalta. Kalusto sai nimensä Virginia Cityn kaupunkiin Nevadaan sijoittuneesta televisiosarjasta, joka lähes ensimmäisenä lajissaan oli meillä hyvin paljon seurattu. Ponderosan tilan omistajaperhe tuli todella tutuksi. Sohvan runko oli massiivipuuta ja istuintyynyt erityisen korkealaatuista nahkaa. Ei siis ihme, että kalusto oli melkein kuin uusi.

---

​Samassa kerroksessa oli myös erityisesti Viipurin museosta saatuja tauluja, ja lisäksi todellisena katseen vangitsijana Johannes Takasen veistos. Tähän voin kirjata vain muutamia töitä esimerkeiksi.  Museon todelliseksi aarteeksi mainittiin Akseli Gallen-Kallelan Keitele vuodelta 1905. Siitä on olemassa neljä versiota, tämän Lahdessa olevan lisäksi yksi on National Galleryssä, kolmas Akseli Gallen-Kallelan museosäätiöllä ja neljäs suomalaisella yksityishenkilöllä Espanjassa. Kysymyksessä on suomalainen järvenselkä, taustalla saari ja kauempana sininen metsänranta. Katsoja voi itse arvata vuodenajan.





Minua kiinnosti tätäkin enemmän Eero Järnefeltin maisemakuva Kolilta. Se on tyylipuhdas kansallisromanttinen työ, joka sykähdyttää tämänkin ajan katsojaa. Hän kävi Kolilla monta kertaa vuosien 1892 ja 1936 välillä, ja maalasi siellä useita teoksia, myös tämän syysmaiseman. Valokuva ei ole väreiltään aivan tarkalleen onnistunut, ja vähän hämärässä otettu kuva jää muutenkin vähän vinoksi kännykkäkameran suuntaamisen takia. 

---

Malvan toinen pääosa on julistemuseo. Lahden kansainvälinen julistetriennale järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1975, ja nyt on meneillään jo 21. kerta. Triennale on julistetaiteen katselmus, jonka osina ovat ympäristöjulisteet, koti ja asuminen (puu kestävän kehityksen osana), sekä aatteelliset, sosiaaliset ja kulttuurijulisteet.

​Nyt olimme jo siirtyneet 3. kerroksen suureen saliin, jossa ihmeteltiin kaiken runsauden keskellä. Lopulta päätin miltei summanmutikassa kuvata vain yhden julisteen nimeltä Frutti di mare. Siinä on mereen joutunutta muovikrääsää solmittuna kalan muotoon, sanoma tulee heti selväksi, niin kuin kaikissa muissakin julisteissa. Siellä salissa tunsi olevansa todellisen runsauden keskellä, ei oikein ollut selvää mihin milloinkin olisi sännännyt. 

---

​Viimeisenä esittelen tässä Maarten Baasin (s.1978) töitä, viimeisinä, mutta ei suinkaan vähäisimpinä, päinvastoin. Hän on eräs tämän hetken merkittävimmistä muotoilijoista, jonka töissä on myös paljon ilkikurisuuttaa, leikillisyyttä ja vähän kapinallisuuttakin. Jo vuonna 2002 hän herätti huomiota hollantilaisen Design Academyn lopputyöllään, jossa hän poltti huonekaluja, käsitteli niitä jollain aineella ja rakensi niistä uusia. Näitä tuotoksia näyttelyssä on useita.

​Alakerran huoneissa on runsaasti hänen töitään, jotka kerta kerran jälkeen hätkähdyttävät. Mutta niitä ihmetellessä tavallaan itsenkin vapautuu, yksi jos toinen on niitä ihastellessaan löytänyt itsestäänkin pienen kapinallisen. Viimeisessä huoneessa on joukko ihmisen koossa olevia kaappikelloja, joiden kellotaulun viisareita sisällä olevat ihmiset muuttavat, digitaalisuutta vai videotaidetta tai jotain muuta, näyttelyssä käyneet päätelkää itse.
​

Baasin töiden saaminen Lahteen on ollut todella suurtyö, niitähän on maailmankuuluissa julkisissa kokoelmissa, New Yorkia. Lontoota ja tietysti Amsterdamin Rijksmuseeumiakin myöten. 

​Tähän olen kuvannut vain kolme työtä, ensimmäisessä on seinältä lattialle ulottuen jonkinlaisia läppärin ruutuja vaihtuvine kuvineen. Se oli kuin vuolas koski, jonka taustalla oli myös sellaiselle tyypillistä kohinaa. 

Toisessa on jonkinlainen muistuma sirkuksen karusellista erikokoisine ja erinäköisine tuoleineen.

​Kolmannessa miehen jatkeena on jättimäinen huutotorvi, josta koko ajan kuului jonkinlaista kähinää. Olikohan kysymys pienestä pilkasta kaikkia ns. someöyhöttäjiä kohtaan?

---

5. (48.) Venäjän ainaiset laajentumispyrkimykset

Olen aikaisemmin useaan kertaan viitannut siihen, että Suomi on rajamaana saanut osansa itäisen naapurinsa valtapyrkimyksistä. Idän vainolainen on vuosisadasta toiseen ollut enemmän tai vähemmän uhkana. Suomen itäosat ovat kärsineet enemmän, mutta kyllä ne epätoivotut vieraat pääsivät aika ajoin myös syvälle sisämaahan. Seuraavassa on lyhyt kertaus näistä tapahtumista vuosisata vuosisadalta. Niistä selviää, että kysymyksessä on ikiaikainen ongelma.
     Yleisesti ottaen 1900-luvun viimeiset vuosikymmenet ja vielä tämän vuosituhannen alku ovat olleet jatkuvan positiivisen kehityksen aikaa. Sotia on kyllä jatkuvasti käyty ympäri maailmaa, mutta kun ne ovat olleet meistä kaukana, olemme niihin turtuneet. Olemme pitäneet jatkuvaa rauhantilaa luonnollisena asiana. Olemme turtuneet syvään uneen, josta Ukrainan tapahtumat ovat meitä nyt herätelleet.  
     Suomen alueet ovat aina olleet taistelujen kohteena. Jo varhain rautakaudella idän vainiolainen teki ryöstöretkiä maamme sisäosiin vesistöjä pitkin. Tätä varten vesireittien varrelle varustettiin suuri joukko muinaislinnoja joidenkin vaikeasti valloitettavien kallioiden tai jyrkkien mäkien päälle. Aivan huipulle rakennettiin vielä hirsisalvoksia, varustauduttiin jousilla ja keihäillä sekä varattiin kiviä hyökkääjien päälle heitettäväksi. Näin varustetuille alueille sinne mäkien tai kallioiden päälle koottiin sitten suojaan ihmiset, karja, elintarvikkeet ja tarpeelliset kallisarvoiset esineet. Miten sitten tiedettiin, milloin vainolainen oli tulossa? Esimerkiksi Vanajaveden vesistöön rakennettiin nykyisen Hämeenlinnan alueelta Janakkalan Hakoisista alkaen linnoitusketju, jossa merkkitulet ilmoittivat vaarasta aina nykyiselle Tampereelle saakka. Varsin tunnettu on mm. Sääksmäen muinaislinna. Joskus 1930-luvulla nuorisoseurat järjestivät kokeen, jossa vainotulia sytytettiin eteläisimmistä linnoituksista lähtien pohjoisimpiin.  Havaittiin, että ketju oli käytännössä toimiva.
​
Venäjän syntyvaiheet
Venäjän syntyyn oli vaikutusta mm. skandinaavisilla viikingeillä, joiden tärkein idäntie kulki Suomenlahdelta Nevajoen kautta Laatokalle. Sieltä päästiin Olhavanjokea etelään Ilmajärvelle, jonka rannoille syntyi Novgorodin kaupunki. Se vaurastui ja vahvistui niin, että se yritti myöhemmin valloittaa Ruotsilta Suomen itäisiä alueita. Ilmajärveltä viikinkien matka jatkui eri jokia pitkin aina Dneprille nykyisen Ukrainan alueelle, ja sieltä Mustallemerelle ja Konstantinopoliin. Kiova keskuksena muodostui 1000-luvun taitteessa vahva valtio, joka pian kuitenkin hajosi pieniksi ruhtinaskunniksi, jotka taas olivat helppoa saalista Aasiasta 1200-luvulla vyöryneille mongolien ratsuarmeijoille. Moskovan ruhtinaskunta oli tuolloin sen verran sivussa, että se säilyi mongolivalloituksilta. Näin siitä tuli ennen pitkää Venäjän keskus.
     Mongolien valloitukset perustuivat paljolti siihen, että he olivat tottuneet taistelemaan jalkaväkeä vastaan miekoin hevosten selässä istuen. Alun perin valloitukset aloitti Aasiassa Tšingis-kaani, jonka kuoltua valtaan nousi hänen poikansa Batu-kaani. Tämä hyökkäsi Venäjälle 1230-luvulla. Matkalla surmattiin ihmisiä kymenenintuhansin raa`alla tavalla. Kaupunkeja, mm. Kiova hävitettiin maan tasalle.  Vuonna 1242 mongolit perustivat pääkaupunkinsa Sarain Volgan alajuoksulle. Siellä oli eräiden tietojen mukaan peräti 600.000 asukasta.
     Mongolivallasta on runsaasti erilaisia kertomuksia. Venäjän ruhtinaskuntien, myös Moskovan piti maksaa heille veroa. Se tapahtui varsin nöyryyttävin menoin. Ruhtinaiden piti lähestyä kaanin valtaistuinta nöyrästi kumarrellen, ja viimeiset metrit ryömien. On selvää, että ruhtinaat veivät tämän saman tavan omiin hoveihinsa ja alamaistensa, kenties näiden perheidenkin kiusaksi.
     Mongolivallan vaikutus Venäjän kehitykseen oli hyvin haitallinen. Sen aikana Venäjän yhteydet Eurooppaan ja Bysanttiin katkesivat. Kaupunkeja tuhoutui, kulttuurinen ja valtiollinen kehitys pysähtyi. Vähitellen mongolivalta kuitenkin hiipui ja Moskovan merkitys Venäjän keskuksena kasvoi. Sitä alettiin pian pitää Itä-Rooman eli Bysantin perillisenä. Iivana IV nousi siellä valtaan isänsä jälkeen, ja ortodoksinen kirkkokin tunnusti hänet tsaariksi. Hänen aikanaan tsaarista tuli itsevaltias, joka piti kovaa väkivaltaa käyttäen alamaisensa kurissa. Tästä hän sai lisänimen Iivana Julma.
​
Ruotsinvallan aika Suomessa
Kun Ruotsi oli ulottanut valtiollisen valtansa Suomeen, alettiin käydä jatkuvia sotia idän vainiolaisia vastaan. Vanha Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, ja se kulki Pohjanlahdelta nykyisen suunnitellun ydinvoimalan alueelta Hanhikivestä kaakkoon Pähkinäsaareen Nevajoen suuhun.
     Vuosina 1555-1557 käytiin Kustaa Vaasan ollessa Ruotsin kuningas ns. ”Suuri Venäjän sota”, jonka jälkeen Kustaa lähetti Moskovaan rauhaa hieromaan delegaation, jonka yhtenä jäsenenä oli Turun Piispa Mikael Agricola, tunnettu mm. Suomen uskonpuhdistajana ja kirjakielen luojana.  Turkulainen kirjailija ja tutkija Roope Lipasti on kirjoittanut tästä teoksen nimeltä Mikaelin kirja. Siinä hän kirjoittaa tsaari Iivanan tapaamisesta Moskovassa seuraavasti: ”Heidät ohjattiin palatsin pieneen juhlasaliin. Sen takaosassa oli taitavasti puusta veistetty kahden miehen korkuinen valtaistuin, johon oli upotettu kalliita kiviä ja joka oli osin kullattu. Istuimen pylväät suippenivat ylhäällä teräviksi kärjiksi ja istuimen yläpuolelle oli maalattu itsevaltiaan vaakuna ja kuvia hänen urotöistään. Herra Iivana istui siellä muita korkeammalla ja piti kädessään hopeista valtikkaa. Hänen päässään oli samettivuorattu kruunu loistavine kivineen ja yllään silkkinen, kultalangoin koristeltu kaapu. Tsaarin molemmin puolin seisoi kaksi sotilasta. joilla oli olallaan miehenmittaiset hopeiset kirveet.” Tsaari Iivana oli pelkästään vihainen, ja käski delegaation palata kotiin terveisin, että koska Kustaa Vaasa on häntä alempiarvoisempi, tämän pitää tästä lähin asioida vain Novgorodin käskynhaltijan kanssa. Paljon muitakin vastaavia kertomuksia on olemassa.
     Seuraava suurempi sota oli ns. Pitkä viha, joka kesti 25 vuotta. Raja vedettiin sen päätyttyä vuonna 1595 Täyssinän rauhassa Saimaalta aina Jäämerelle saakka.  
     Tämän vaiheen jälkeen alkoi Venäjällä hajaannuksen aika, tapahtui vallankumouksia toisensa jälkeen, usein tapahtui myös valtaa pitävien selviä murhia. Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi-Suomen raja oli kaukaisimmillaan idässä, sillä silloin maahan kuuluivat Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni. Nämä valloitukset menetettiin Suuren Pohjan sodan välien selvittelyissä, jolloin raja asettui Uudenkaupungin rauhassa 1721 karkeasti ottaen suunnilleen nykyisille kohdille.
​
Pietari Suuresta nykyaikaan
Varsinaisesti Venäjä eheytyi vasta Pietari Suuren aikana 1700-luvun alussa. Pietari kukisti Ruotsi-Suomen Suuressa Pohjan sodassa, rauha tuli siis vuonna 1721. Siinä Venäjälle luovutettiin mm. Kaakkois-Suomi suunnilleen nykyistä rajaa myöten, Viro ja Liivinmaa sen eteläpuolelta. Vuosina 1741-1743 ns. Hattujen sodan jälkeen Venäjä sai vielä Suomesta alueita Kyminjokea myöten.
     Suomi liitettiin kokonaan Venäjään vuonna 1809 Napoleonia vastaan käytyjen sotien sivutuotteena. Vähitellen keisarikunta ulottui Itämerestä Tyynelle valtamerelle ja jopa Alaskaan aina siihen saakka, kun se myytiin amerikkalaisille. Keisarivalta kukistui vuonna 1917 ja alkoi Neuvostoliiton aika, joka vuorostaan päättyi hajoamiseen ja osavaltioiden itsenäistymiseen vuonna 1991. Tälle kaudelle osuivat myös Suomelle katkerat sotavuodet 1939-1944.
-------
Kuten aikaisemmin totesin, Wladimir Putin on hiljattain todennut, että Pietari Suuri ei suinkaan ollut valloitusretkillä, vaan hän Putinin sanojen mukaan vain palautti vanhat alueet takaisin Venäjään. Lisäksi hän totesi, että sama historiallinen tehtävä oli nytkin edessä. Tämän ”palauttamisen” hän kokee omaksi maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen.

4. (47.) Wladimir Putinin ”historiallinen tehtävä”
Toisen maailmansodan loppuvaiheissa Neuvostoliitto pyrki Stalinin jiohdolla saamaan valtaansa lisää alueita niin Aasian kuin Euroopankin puolelta. Kun Neuvostoliitto romahti 1991, alettiin länsimaissa naiiviin tapaan olettaa, että sen suurin osavaltio, juuri itsenäistynyt Venäjä liittyisi nyt ainakin jossain määrin demokraattisten ja ihmisoikeuksia kannattavien maiden joukkoon. Toisin kävi, Venäjästä ei tullut sitä mitä odotettiin.

     Esimerkiksi Saksan pitkäaikainen liittokansleri Angela Merkel ja Suomen presidentti Tarja Halonen ovat joutuneet jälkikäteen katkerasti itsekseen toteamaan, että pieleen taisi mennä ja pahasti. Merkel rakensi Saksan talouselämää vuosikaudet venäläisen kaasun varaan, ja Halonenkin piti Putiniin yhteyttä tulevaa tilannetta ymmärtämättä. Olihan näitä haihattelijoita enemmänkin, entinen pääministeri Esko Aho oli venäläisen Sberbankin johtokunnassa aivan viime aikoihin asti. Toinen entinen pääministeri Paavo Lipponen taas konsultoi, eli edisti kaasuputkien rakentamista Itämeren pohjassa Saksaan. Olihan näitä paljon muitakin, joita voisimme näin jälkiviisaina syytellä.
     Wladimir Putin oli aikansa lapsi, hän syntyi vuonna 1952 kymmenkunta vuotta kotikaupunkinsa Leningradin raa`an piirityksen jälkeen. Hänestä tuli vakooja, joka lähetettiin Saksaan. Hän sai katkerasti todistaa Berliinin muurin murtumisen, ja uuden Venäjän vaikean ensi vuosikymmenen. Näitä kokemuksia nyt saamme tänä päivänä todistaa, tällainen elämän kaari oli todella tuottanut henkilökohtaisia pettymyksiä.
     Mutta onhan näissä meidän tämän hetken koettelemuksissamme toki muutakin: Venäjän ikiaikainen laajenemishalu ja 1200-luvun mongolivalloittajilta geeniperimään sijoittunut valloittajien raakuus ja häikäilemättömyys. Tällä en tarkoita keskuudessamme tai Venäjällä elävää tavallista venäläisväestöä, vaan valtaan päässeitä henkilöitä, jotka yksi toisensa perästä ovat kokeneet velvollisuudekseen nostaa pyhän äiti-Venäjän taas loistoonsa. Tätä on tukenut Venäjän ortodoksikirkko, joka samalla on sekin saanut otteen kansasta.
    Wladimir Putin on pitänyt Neuvostoliiton hajoamista 1900-luvun suurimpana geopoliittisena onnettomuutena. Hän näkee tässä suuren historiallisen tehtävänsä.  Perjantaina 10.6. nähtiin Suomen tv:n ykköskanavan aamulähetyksessä katkelma, jossa Putin oli joidenkin nuorten sikäläisten yrittäjien luona jutustelemassa. Hän totesi silloin, että Pietari Suuri ei valloittanut Suuressa Pohjan sodassa vuosina 1700-1721 uusia maita (osaa Kaakkois-Suomesta,  Viroa ja Liivinmaata sen eteläpuolelta, osia Ukrainasta), vaan palautti vanhoja omia maita takaisin Venäjän yhteyteen. Hän antoi ymmärtää, että näiden alueiden palauttaminen on nykyajan velvollisuus. ”Nyt tämä sama kohtalo on langennut meille”. Putin näkee itsensä rakentamassa Venäjän imperiumia uudelleen.
    Venäjä on hyökännyt Suomeen kautta historian noin sadan vuoden välein, joskus useamminkin. Aina on toistunut sama kaava: miehet on tapettu ja naiset raiskattu, nuoria ihmisiä on viety orjiksi Venäjälle. Nyt voidaan sanoa Ukrainasta samaa vuonna 2022.

​Viimeksi Venäjä hyökkäsi Suomeen noin 80 vuotta sitten, vuosina 1939-1944.

3. (46.) Kaja Kallas muodostaa Viroon uutta hallitusta

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna Päijät-Hämeen Tuglas-seura järjesti erinomaisen Tallinnan matkan upeine käyntikohteineen. Matkasta kiinnostuneet voivat lukea tarkemmin Tarmo Virtasen hienoista selostuksista osoitteesta lahenuutisia.vuodatus.net. Kuvat olen kaapannut samasta osoitteesta. Kun en itse kuntoni takia voinut olla matkassa, halusin kuitenkin olla tavallaan hengessä mukana. Kun matkalaiset tutustuivat retkellään myös Viron Riigikogun palatsiin Toompealla, tulivat mieleeni Viron nykyiset hallituspulmat.

​Oikeistolaisen reformipuolueen ja monissa suhteissa vastakkaisia tavoitteita edistäneen keskustapuolueen yhteinen hallitustaival on loppumassa. Ristiriidat tulivat sen verran suuriksi, että presidentti Alar Karis erotti pääministerin esityksestä keskustapuolueen ministerit. Pääministeri Kaja Kallas on tällä hetkellä neuvottelemassa puolueelleen uusia hallituskumppaneita. Tässä tarkoituksessa hän on siirtänyt katseensa sosiaalidemokraatteihin ja Isänmaa -puolueeseen. Aivan helppoa tämä ei tule olemaan, sillä edellinen on leimallisesti vasemmistolainen ja jälkimmäinen oikeistolainen. Sosiaalidemokraatit ovat asettaneet ehdoksi, että Isänmaan tulee ehdottomasti olla mukana, muuten hekin jäävät syrjään. Konservatiivista kansanpuoluetta (EKRE), lähinnä Suomen perustuslaillisiin verrattavaa puoluetta ei haluta mukaan.

​​Kuka oikein onkaan tämä Kaja Kallas? Hän tuli Riigikogun jäseneksi vasta viime vaaleissa vuonna 2019, sitten reformipuolueen puheenjohtajaksi ja pääministeriksi jo 2021. Hänellä on takanaan juristin ja talousoppineen tutkinnot, toimintaa asianajajana ja muutamia vuosia myös Euroopan parlamentissa. Hän on 44-vuotias, parisuhteessa kolmatta kertaa. Yleisesti kuitenkin katsotaan, että hänen tietään tasoitti 1990-luvun voimakkaan pääministerin, isänsä Siim Kallasin maine. Nythän tyttärellä on sitten mahdollisuus osoittaa, mistä puusta hänet on tehty.
     Millaisia osuuksia nykyiset parlamentissa olevat puolueet nyt hallitsevat? Siitä on seuraavassa luettelo. Todettakoon ensin, että vihreät (Rohelised) supistui pelkäksi ympäristöpuolueeksi ja poistui Riigikogun kuvioista käytössä olevan viiden prosentin äänikynnyksen takia. Seuraavassa on siis pelkästään luettelo nykyisistä parlamenttipuolueista. Enemmistöhallituksen muodostaminen ei ole niinkään helppoa, kuten luettelo osoittaa.

​Viron reformipuoluetta (Reformierakond) on nimitetty keskustaoikeistolaiseksi, sillä se tukee vapaata yritys- ja talouspolitiikkaa. Se kannattaa nykyistä tasaverotusta. 101-jäsenisessä Riigikogussa sillä on nyt 34 paikkaa, jolla määrällä se on järjestyksessä suurin.
Viron keskustapuolue (Keskerakond), eli nykyinen hallituskumppani edustaa sosiaaliliberalismia ja suosittelee Suomen mallin mukaista progressiivista verotusta. Monet pitävät sitä Viron jyrkimmin vasemmistolaisena. Sillä  on paljon venäjänkielisiä äänestäjiä. Paikkoja on 26.
Konservatiivinen kansanpulue ( Eesti Konservatiivne Rahvaerakond, EKRE) on oikeistossa, ja sitä pidetään kansalliskonservatismin edustajana. Tunnuslause on: ”Viro alkaa kotoa”, eli se haluaa virolaisen elinvoimaisuuden säilyttämistä. Paikkoja on 19.
Isänmaalla (Isamaa) on yllään keskustaoikeiston määritelmä. Se on konservatiivinen, ehkä tavallaan myös verrattavissa muiden maiden kristillisdemokraattisiin puolueisiin. Paikkoja on 12.
Sosiaalidemokraattinen puolue (Sotsiaaldemokraatlik Erakond) edustaa sosiaalidemokratiaa ja sosiaalista markkinataloutta tähtäimessään hyvinvointivaltio. Paikkoja on 10.

---

2. (45.) Sotilasmusiikin juhlaa Pikku-Vesijärvellä

Ihmiset alkavat vapautua parivuotisesta painajaisesta. Tämä näkyi selvästi perjantaina 3.6. Pikku-Vesijärven puiston vähintäänkin tuhatpäisestä kuulijajoukosta, joka oli ryhmittynyt kuulemaan ja nauttimaan kolmen sotilassoittokunnan konsertista. Soittokunnat olivat koko Suomen kattavalla kiertueellaan, ja nyt pysähdyttiin Lahdessa. Illan aloitti Ilmavoimien Big Band, joka pitää majaansa Tikkakoskella Jyväskylän kupeessa. Myöhemmin esiintyivät vielä Laivaston soittokunta ja Varusmiessoittokunta. Ilmavoimien soittajat puhalsivat lähinnä bluesia, muilla repertuaari oli vähän laajempaa.
     Tunnin kestäneen konsertin loppupuolella lavalle ilmestyi solisteiksi kolmihenkinen naistrio, joka näkyy kuvan vasemmassa laidassa. Heistä keskemmälle päin katsottaessa näkyy Kummeleistakin tuttu hahmo Heikki Silvennoinen, ”Kangasalan Clapton”, jonka monipuolisesta muusikonurasta ei alan ulkopuolella ole kovinkaan paljon tietoa. Sekin vähä peittyy helposti Kummelien ja muiden televisioesiintymisten taakse. Konsertti kyllä antoi virtuoosimaisesta kitaran käsittelystä selvän kuvan, vaikkakin orkesterien puhaltimien pauhu osittain peitti hänen soittoaan alleen. Välillä hän tuttuun lakoniseen tapaansa teki jonkun välijuonnon. Paljon hänen ei tarvinnut puhua, kun tuhatpäinen väki hörähteli hänen hyväntuulisille ja hyvää makua uhkuneille heitoilleen. Ehkäpä kansa oli Kummelinsakin tarkkaan seurannut! Pari alttosaksofonistia esitti tyylikkäitä sooloja. Sitä varmaan olivat myös laulajatrion esitykset, vaikkakin sanat jäivät vanhoilta korvilta kuulematta kaiken pauhun keskellä. Osa suuresta orkesterista jäi tämän kuvan ulkopuolelle.  

​Koskaan en ole tässä puistossa nähnyt sellaista väenpaljoutta kuin nyt. Olen sentään ollut täällä jos minkäkinlaisissa tilaisuuksissa lukuisia kertoja. Inspis Lahti ry:n myyntimaja ja sen edustan terassikin peittyivät väkijoukon taa. Ihmisiä oli pitkin aluetta aina vanhan kesäteatterin penkkejä, ranta-aluetta ja hieman Kariniemen rinteitäkin myöten. Monilla oli mukanaan kannettavia tuoleja, siellä täällä oli ryhmiä tavallaan leiriytyneinä yhteen musiikkia kuulemaan. Ja se musiikki kyllä kuului, olivat ihmiset sitten katsomossa tai missä tahansa esiintymislavan etu-, taka- tai sivupuolilla. Koronan henkisestä rasituksesta vapautumisesta tämäkin juhla oli oiva osoitus. Kuva tietenkin esittää vain osaa katsomosta.

1. (44.) ​Juha Siltala analysoi maailman muutosta
Vuonna 1957 syntynyt Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala on oiva esimerkki huippulahjakkaasta ihmisestä, jonka koko elämä kertoo etenemisestä ja uusista valloituksista tiedon portailla ikään kuin jatkumona aikaisemmille vaiheille.  Hänet on tunnettu erityisesti psykohistorioitsijana, aktiivisena luennoitsijana ja yhteiskunnallisena kommentaattorina. Hänen alun perin psykoanalyysiin pohjautuva tutkimusotteensa oli aikanaan uutta tiedeyhteisössä, joka paljolti oli keskittynyt poliittiseen historiaan. Tosin siitähän hän oikeastaan itsekin aloitti, sillä jo 27-vuotiaana kirjoitettu erinomainen väitöskirja Lapuan liikkeestä (Lapuan liike ja kyyditykset 1930) oli vielä tätä suuntausta, tosin uusin maustein.
     Oikeastaan minun pitäisi tuntea hänet paremminkin, onhan hän saman pitäjän poikia. Mutta ikäeroa on, aloittelin opintojani Helsingin yliopistossa hänen syntymänsä aikoihin, ja muutenkin elämäntaipaleeni on kulkenut paljon matalammalla kaarella. Väittelin sen verran myöhään, että mahdollisuuksia yliopistollisiin virkoihin ei pätkätöitä lukuun ottamatta ollut, eikä oikein olisi ollut haluakaan esimerkiksi tulotason takia. Keski-ikäisenä ei kannattanut enää aloittaa.
​     Siltala syntyi opettajapariskunnan Heikki ja Anna-Maija Siltalan perheeseen Alavudella, jossa vanhemmat  olivat silloin opettajina sikäläisellä Vetämäjärven koululla. Varsin pian kuitenkin muutettiin pitäjänrajan yli Nurmon eteläisimpään kylään Kouraan. Minä taas elelin poikavuosiani lähempänä Lapuaa pohjoisimmassa kylässä Alapäässä, joka oli saanut nimensä Nurmonjoen juoksun mukaan.  Nuori Juha kävi peruskoulunsa Nurmossa, lukion kuitenkin Seinäjoella, sillä tätä opinahjoa ei Nurmossa silloin vielä ollut. Parikymmentä vuotta sitten Nurmon kunta liitettiin maakunnan kasvavaan keskukseen Seinäjoen kaupunkiin.
     Siltalan isä Heikki oli yhteiskunnallisesti toimelias kunnallismies. Kun hän pääsi eläkkeelle, siirtyi perhe asumaan Nurmon nousevalle asuntoalueelle Hyllykalliolle. Äiti Anna-Maija ehti vielä jonkin aikaa olla opettajana Nurmon kirkonkylän koulussa. Hyllykalliolta olikin jo lyhyt matka Seinäjoelle. Nurmo oli noina vuosina ja vielä nykyäänkin vilkas urheilupaikkakunta, tunnettu erityisesti painista, pesäpallosta ja muistakin palloilulajeista. Tähän toimintaan nuori Juha ei osallistunut, hänen maailmansa täyttivät lapsesta lähtien kirjat ja tiedonhankinta. Laaja lukeneisuus sai lähtökohdat jo tässä vaiheessa.
---------
Juha Siltala toimi ennen professoriksi tuloaan (1997) useissa erilaisissa tutkimusassistentin ja tutkijan viroissa, jotka muodostivat selvät portaat tieteen virkatiellä etenemisessä. Tälle selvemmin psykoanalyysista vaikutteita saaneelle tielle hän astui seuraavissa teoksissaan, joista lyhyt ja summittainen luettelo seuraa tässä jäljempänä.  Niistä ajallisesti oli ensimmäisenä Suomalainen ahdistus, alaotsikkona Huoli sielun pelastuksesta. Siinä hän käsitteli herännäisyysjohtaja Paavo Ruotsalaisen psyykkisiä tarpeita. siitä heijastuneista vaikutuksia yleensä heränneisiin ja ehkä myös koko suomalaiseen psyykeen. Tätä kirjaa en häpeäkseni ole lukenut, mutta se on kohta seuraavana listalla. Olen entinen Lapuan yhteiskoulun oppilas ja muutenkin tuon herännäisseudun kasvatti, joten minullakin ehkä on samanlaisia vähemmän positiivisia kokemuksia liikkeen toiminnasta. Miehen kunnia -niminen teos kertoo modernin miehen taistelusta häpeää vastaan, sekin saattaisi koskettaa. Tuntuu siltä, että Siltala on tarttunut suorastaan perustavalla tavalla suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin, lisäksi mm. sisällissodan psykohistoriaan, työelämän huonontumiseen, nuorison elämään tai keskiluokan asemaan nyky-yhteiskunnassa. 

​Uusin teos Pandemia on rakentunut useamman vuoden aikana, mutta ajankohtaisuus tulee esille jo nimestä. Kun Siltala on jo ehtinyt eläkeiän kynnykselle, ajattelin ensin, että kysymyksessä olisi jonkinlainen yhteenveto hänen aikaisemmasta tuotannostaan tavalla, joka on tuttua monen muun professorin kirjallisesta toiminnasta tässä vaiheessa. Mutta ei, uutta ja säkenöivää on luvassa koko 700 sivun mitalta, siihen sitten vielä tulee parisataa sivua lähdeviitteitä ja lähteitä. Aikamoinen urakka kun laina-aikaa on vain pari viikkoa, ja joka lukukappaletta pitää pureskella tarkkaan. Kai kirja täytyy ostaa itselle.

      Mutta miten sitten voisi laatia ytimekästä esittelytekstiä tällaiseen blogiin, jolla pitäisi olla tavallisenkin lukijan suuntaan vetoa ? Ratkaisuni on tällä kertaa poikkeuksellinen. Kirjan takakannen teksti on niin hyvin ja keskitetysti laadittu, että siitä on vaikea pistää paremmaksi. Kirjasta riittäisi kirjoitettavaa useampiinkin teksteihin.
​     Takakannestakin jo selviää, miten paljon ihailtu globaalisuus, eli suomalaisella vähän kömpelöllä käännöksellä ilmaistuna maapalloistuminen, on tullut ainakin osittain tiensä päähän.


​Pandemia antoi sysäyksen, joka pakotti siirtämään alihankintoja lähemmäksi varsinaista tuotantoa, laittoi ihmisiä etätöihin tietokoneiden ääreen digiloikkaa tekemään. Turha liikematkailu ympäri maailmaa väheni, se pani osan ihmisistä vetäytymään kakkosasunnoille, uusia keksintöjä on tehty, ympäristökin tuntuu kiittävän. Monessa maassa keskuspankit ovat tilanteen vaikeutuessa laittaneet lisää rahaa liikkeelle, hallitusten suorittamaa velkaelvytystäkään ei enää pidetä niin pahana. 

---

9. (43. ) Kevät on kulkueiden aikaa myös Lahdessa

Lauantaille 28. toukokuuta osui Lahdessa kolme värikästä tapahtumaa. Aikajärjestyksessä ensimmäisenä nähtiin Aleksin leveällä jalkakäytävällä ja torilla Samba Maracanãn esityksiä. Tuntia myöhemmin torilta lähti Lahti Pride-kulkue satamaan, ja kolmantena LUT-yliopiston tohtoripromootion kulkue marssi torin läpi Ristinkirkon sankarihaudoille. 

Sambakoulun väki lähti liikkeelle Vesijärvenkadun ja Aleksanterinkadun kulmasta. Täältä he siirtyivät samban tahdissa pitkin Aleksanterinkadun levitettyä jalkakäytävää. Yleisöä tungeksi reitin varrella ja varsinkin päätapahtumassa Torikadulla, jossa esiinnyttiin myös salsaa ja argentiinalaista tangoa tanssien. Yleisömuuri oli niin sankka, että en virusten pelossa neljästä rokotuksesta huolimatta uskaltanut tunkea mukaan. Melkein samoin kävi jo matkalla.

Nuorena on vitsa väännettävä ! Tässä on mainitun sambakoulun kulkueen alkupää. Aivan viimeisinä tuli pari mummoikäistä, jotka olivat pukeutuneet vitivalkoisiin asuihin, joissa he näyttivät aivan entisajan mahtavilta kuningattarilta

---

​Aluksi oli tarkoituksena kuvata myös Pride-kulkuetta, mutta jatkuva seisoskelu kadun varrella otti jo sen verran lujille, että oli vääntäydyttävä kotimatkalle. Pride-väkeä oli siinä vaiheessa kerääntynyt alatorille vähintäänkin saman verran kuin oli ollut sambakulkueessa, tai oikeastaan jo paljon enemmänkin. Torilta poistuessamme vastaan tuli poika- ja erityisesti tyttöpareja sateenkaariliinoja, lippuja tai kylttejä heiluttaen. Jo tässä vaiheessa saattoi huomata, että kysymyksessä oli hyvin voimaannuttava tapahtuma.

​Akateeminen juhlakulkue alkoi sen verran myöhään, että sekin jäi näkemättä. Se alkoi kello 15 kaupungintalolta ja suuntasi Ristinkirkolle. Promootio ja juhlakulkue järjestettiin nyt Lahdessa ensimmäistä kertaa. Kulkueeseen osallistuivat yliopiston rehtori, dekaanit, professorit sekä tohtoreiksi ja kunniatohtoreiksi vihittävät. Promootiot ja kulkueet ovat osa pitkän perinteen jatkumoa. Lappeenrannan-Lahden yliopiston historiassa tapahtumat olivat seitsemänsiä lajissaan.

Oheisen kuvan olen siepannut facebookista ja sen jälkeen olen sitä hieman rajannut. Kuvan on Rautatienkadulta ottanut fb-kaverini Päivi Teutari.

​Edellisenä päivänä oli Sibelius-talossa jo pidetty miekanhiojaiset, ja lauantaina puolelta päivin promootioakti, eli varsinainen vihkimistapahtuma.  Lahdessa promovoitiin joukko kauppatieteiden ja filosofian tohtoreita, sekä heidän lisäkseen 11 tekniikan ja viisi kauppatieteiden kunniatohtoria. Lahtelaisille tutuimpia olivat entinen kaupunginjohtaja Kari Salmi, uusi tekniikan kunniatohtori ja Jalo Paananen, uusi kauppatieteiden kunniatohtori. Salmella oli Lahdessa pitkä kunnallismiehen ura ja erityisesti merkittävä osuus Sibelius-talon aikaan saamisessa Lahteen. Myöhemmin hän on toiminut mm. ARA:n johtajana ja Suomalaisten historiapäivien puheenjohtajana. Jalo Paananen kasvatti pienestä, alkuaan yhden miehen start-upista suuren ja merkittävän metallialan yrityksen Peikko -groupin.

8. (42.) Mankelit ja skuutit
Sähkö on tämän päivän sana, kaikkea mahdollista pyritään muuttamaan sähköllä tai ladattavilla akuilla toimivaksi. Ukrainan sodan ja sen heijastusvaikutusten takia sähköistäminen etenee edelleen entistä nopeammin esimerkiksi teollisuuteen, autoihin ja asuntojen lämmittämiseen. Kaasun ja öljyn tuonti Venäjältä loppuu, eikä entisiin fossiilisiin polttoaineisiinkaan enää oikein ole paluuta. Joskus kyllä hiipii pieni pelko puseroon, entäpä jos maailmankirjat menevät niin sekaisin, että esimerkiksi itäinen naapurimme onnistuisi hakkeroimaan tai peräti tuhoamaan sähkön saantimme.

​Sinänsä sähköön siirtyminen on hyvinkin toivottavaa, se on päästötöntä, helposti käsiteltävää ja ainakin toistaiseksi riittävän halpaakin.

​Viime aikoina on myös kevyen liikenteen laitteisiin panostettu. Ympäri suurimpia kaupunkeja on ilmestynyt kaupunkipyöriä, ja ainakin kahdenlaisia vuokrattavia skuutteja, ja siihen sitten vielä itse ostetut laitteet päälle.
​
Kaupunkipyörien, kuten skuuttienkin sesonki alkaa huhtikuun lopussa ja kestää seitsemän kuukautta. Katukuvaan on Lahdessakin tullut 250 sähköpyörää ja 31 Mankeli-asemaa, niistä yksi Mattssonin aukiolle, joka on  Malskin alueella, siitä on ensimmäinen kuva. Pyörien käyttö vaatii rekisteröitymisen tunnistautumalla ja pyörät on varustettu gps-tunnistimella.

---

​Kaupunkipyörien nimittäminen mankeleiksi viittaa vanhoihin hyviin aikoihin. Niiden koko kauden kausilippu (7 kk) maksaa 50 euroa. Tarjolla on lisäksi viikko- ja päivälippuja. Pyörien käyttöönotto ja palauttaminen tapahtuu asemilla. Asemia on yli 30, mm. torilla, urheilukeskuksessa, pääkirjastolla, Pikku-Veskulla ja satamassa, matkakeskuksessa on kaksi kappaletta, Launeen ja Paavolan kaupan alueilla sekä Niemen kampuksella.
     Kaupunki on hankkinut kaupunkipyörät kokonaisvaltaisena palveluna. Pyörät toimittaa tšekkiläinen Freebike s.r.o. Eli palveluntarjoaja hoitaa pyörien ja asemien lisäksi niiden huollon ja ylläpidon sekä asiakaspalvelun ja lainausjärjestelmän.
     Pyörien operaattori tasaa pyörien määrää asemapaikoilla päivittäin ja vaihtaa samalla pyörien akut. Niin kaupunkipyörillä kuin sähköpotkulaudoilla näyttää jossain Lahden alueella olevan varikko, jonne vahingoittuneita laitteita viedään korjattavaksi. Tyhjentyneitä akkuja käydään vaihtamassa, ja pikkukorjauksiakin voidaan tehdä paikan päällä. Isossa pakettiautossa on tilaa myös työkaluille.

Ensimmäisessä valokuvassa on myös yksi Tier-yhtiön sähköpotkulauta eli skuutti. Tier on toukokuussa 2018 perustettu saksalainen startup-yritys, joka vuokraa sähköpotkulautoja. Sillä on toimintaa yhteensä 21 Euroopan kaupungissa ja 11 maassa, mukaan lukien kaikissa Pohjoismaissa. Yritys nousi uutisiin myös Suomessa sen laajennettua toimintaansa Helsinkiin maaliskuussa 2019. Lahden määristä ei ole tietoa, mutta todella paljon niitä tuntuu olevan.     

​ Laudat voidaan jättää melkein minne tahansa, kunhan ne laitetaan sen verran sivuun, että ne eivät haittaa jalankulkua. Huoltoauto kuitenkin pyrkii niitäkin laittamaan yhteen tietyille vilkasliikenteisille paikoille. Seuraavassa kuvassa on TIer-lautoja kauniissa rivissä Malskilla.

​Lähemmistä ohjeista mainittakoon seuraavaa. Ladataan sovellus, rekisteröidytään, lisätään maksutapa. Kartalta etsitään lähin laite ja se avataan skannaamalla QR-koodi. Kuulemma sähköpotkulaudalla ajamiseen oppii paremmin kuin polkupyörällä! Mutta jo nämä ohjeet karsivat valtaosan vanhemmista henkilöistä pois käyttäjäkunnasta, puhumattakaan sitten niillä surffailemisesta.

---

Toinen ulkolainen yritys, alun perin ruotsalainen, haalean punaisissa väreissä esiintyvä Voi saapui Suomeen vähän myöhemmin.   Myös siinä ladataan ensin sovellus ja luodaan tili. Tämän jälkeen laitteesta voi nähdä lähimmät vapaat laitteet, aivan kuin Tierinkin turkooseissa laitteissa.
 ​    Varsin samalla tavalla menetellään siis VOI-laudan kanssa. Kun määränpäähän on saavuttu, lopetetaan ajo sovelluksesta. Molemmilla laudoilla voi ajaa ja pysäköidä miltei missä tahansa, kunhan muistaa sijoittaa laitteen turvalliseen paikkaan. Erona kaupunkipyöriin on se, että skuuttien ajojen pitää tapahtua tiettyjen alueiden sisäpuolella. Jos vyöhykerajan ylittää. laite lakkaa toimimasta. Luulen kuitenkin, että maksulaite jää toimimaan, kunnes laitteen taluttaa takaisin sallitulle alueelle.

Vaikuttaa siltä, että nuo Tier-yhtiön laudat ovat enemmän käytössä. Ehkäpä siksi, että ne tulivat aikaisemmin markkinoille, ja monet käyttäjät ovat ensin tulleet niiden kanssa tutuiksi, oppineet sovellukset ja tekniikan niiden parissa.
 
 Joitakin huomioita olen tehnyt eräänlaisella mututuntumalla myös käyttäjien iästä. Sähköpotkulaudoilla ajelevat ovat selvästi nuorempia, ikähaarukka kulkee jossain 12 vuodesta 20:een, tai ehkä vähän yli. Laudat näyttävät myös olevan miellyttäviä ”seurusteluvälineitä”. Jos laudalle sijoittuu määräysten vastaisesti kaksi henkilöä, on taaempana olevan mukavaa pitää tiukasti sen edessä seisovan ajajan vyötäröstä kiinni.

​Sen sijaan kaupunkipyörien käyttäjien keski-ikä on selvästi korkeampi, usein matkassa on myös keski-ikäisiä, joille sähköisesti kirjautumisessa ole vaikeuksia. Mutta ei niin paljon hyvää. ettei jotain pahaakin. Varsin vakaviakin onnettomuuksia on tapahtunut, eniten pikkutunneilla, kun maistissa olevat ihmiset ovat lähteneet kotimatkalle. Joissain kaupungeissa viikonloppuöisin on sähkölautoihin pitänyt asentaa alennetut 15 kilometrin tuntinopeudet, kun huippunopeudet ovat muuten 25 kilometriä tunnissa. Muistelen, että viikonloppukiellostakin olisi puhuttu, en kuitenkaan ole varma asiasta.
​    Minusta tuo 15 kilometriä voisi olla jatkuva rajoitus, sen verran hurjaa tuo nuorten ihmisten puikkelehtiminen jalankulkijainkin seassa on ollut. Tosin itselleni ei ole tapahtunut mitään vaarallisia tilanteita, mutta varmaan monelle yhtä ikääntyneelle on. Nuoret ihmiset eivät liioin ymmärrä, että vanhat ihmiset, usein vähän huonokuuloisina ja kaihisilmin, eivät osaa reagouda niin nopeasti kuin nuoret.

--------- 
Ensimmäisen kerran näimme sähköpotkulautojen käyttöä vuosi sitten, kun saimme vieraiksemme kaksi veljestä, pojanpoikiamme molemmat, silloisia lukiolaisia. Pojat päättivät lähteä uimaan jollekin uimarannalle. Ensin katsottiin puhelimesta, missä päin on Möysän uimaranta, sitten lähimpien lautojen sijainti. Niillä sitten ajettiin Möysään, ja jätettiin ne jollekin sopivalle kadunpätkälle. Uinnin aikana laudat olivat häipyneet, joten katsottiin seuraavien sijainti. Näin helppoa se siis on !

---

7. (41.) Alpo Rusi: Kremlin kortti
Suurlähettiläs Alpo Rusi työskenteli 1990-luvulla presidentti Martti Ahtisaaren (1994-2000) kabinetissa neuvonantajana. Hän on kirjoittanut Suomen sisäpolitiikkaan liittyen useita kirjoja, viimeisimpänä teoksena on Kremlin kortti. Yhtenä vaikuttimena tähän on ollut halu selvittää, jäikö Ahtisaaren edeltäjältä Mauno Koivistolta (1982-1994) ns. luurankoja kaappiin. Koiviston yleinen mainehan on esimerkiksi suhteissa Venäjään mitä puhtoisin.
     Ensimmäisen kerran tulin tietoiseksi Alpo Rusista aivan 2000-luvun alussa, kun Supo, eli Suojelupoliisi aloitti tutkinnan hänen yhteyksistään DDR:ään. Asia sai tavattomasti huomiota, osittain myös siitä syystä, että hänen ystävänsä, pääjohtaja Olli Rehn otti näkyvästi kantaa hänen puolestaan. Kohu sai suuret mittasuhteet mm. siitä syystä, että Rusin sanoin: ”media söi Supon kädestä”. Lopulta kuitenkin selvisi, että Supo oli sekoittanut syyttämänsä Alpo Rusin hänen veljeensä Jukka Rusiin, jolla lienee ollut joitakin yhteyksiä toimiessaan talouselämän tehtävissä. Mutta aivan tästä ei pelkästään ollut varmaan kysymys, joltain taholta yritettiin Alpo Rusia edelleen syyllistää. Tapahtumien jälkeen kirjoittamassaan teoksessaan Vasemmalta ohi hän oli nimennyt DDR:n ja Venäjän yhteyksistä yli kymmenen nimeä, joukossa mm. entiset pääministerit Kalevi Sorsa ja Paavo Lipponen. Aivan tarkkaan ei tunneta, ketkä olivat olleet Supon etsivien taustalla. Alpo Rusi kuitenkin viimein vapautettiin syytteistä, ja hänet on kuluneina vuosikymmeninä nimitetty suurlähettilääksi eri maihin. Pätevyyttähän hänellä kyllä kaikkeen tähän oli, joten mistään hyvityksestä ja vahingonkorvauksesta tuskin on ollut kysymys.
     Vaikka ns. Rusin tapauksesta on jo kulunut kaksikymmentä vuotta, ei ainakaan minulle ole selvinnyt, kuka, ketkä tai mikä oli lopultakin hänen vainoamisensa takana. Eikä se selviä hänen kirjoistaankaan, ellei sitten joku pysty lukemaan asioita rivien välistä. Kai hän vielä joskus selvittää asian perin pohjin. Siihen vaan varmaan menee niin paljon vuosia. että ainakin minulta jää aika kesken.
--------- 

​Mutta sitten tähän uusimpaan teokseen Kremlin kortti. Kahden vuoden kuluttua ollaan Suomelle valitsemassa uutta presidenttiä Sauli Niinistön jälkeen. Niinistö on nyt remmissä jo toista kautta, joten hän ei enää voi tulla uudelleen valituksi. Jostain lehtijutusta näin, että jollain paikkakunnalla oli pari silmäntekevää herättelemässä kansanäänestystä hänen jatkokautensa tueksi. Oltaisiin siis siinä samassa vaiheessa kuin 1973, jolloin presidentti Kekkosen taustajoukot halusivat torpata suosioon päässeen Veikko Vennamon mahdollisuudet. Kun sosiaalidemokraatit olivat hankkeessa tiiviisti mukana, herää kysymys, yritettiinkö silloin heikentää myös jo 1968-1970 pääministerinä (sitä ennen valtionvarainministerinä) toimineen Mauno Koiviston mahdollisuuksia ajaa puolueen puheenjohtajan Kalevi Sorsan edelle. Seurasi ns. poikkeuslakiäänestys, joka toi vanhenevalle Kekkoselle vielä viisi vuotta lisää.
     Tästä ei sitten ole pitkä matka siihen, että aloin mielessäni kerrata Kekkosen jälkeisten presidenttien uraa. Seurasi kolmen sosiaalidemokraattisen presidentin värisuora, joskaan kukaan heistä ei suuremmin antanut poliittisen taustansa näkyä, ainakin jokainen jätti pois jäsenkirjansa. Koivisto (1982-1988 ja 1988-1994) oli alusta lähtien hyvin suosittu, myös siksi, että hänen avullaan saatiin sivuutettua niin Vennamo, vähän karismaansa menettänyt Kalevi Sorsa kuin Venäjän toivoma, silloin jo alkoholisoitunut Ahti Karjalainen. Tosin keskustapuolue oli jo hänestä luopunut, ehdokkaaksi oli nostettu Johannes Virolainen.

---

​Koiviston maine koko kansan presidenttinä säilyi mm. siksi, että hän toi suomalaisen politiikan keskiöön taas parlamentarismin, mm. hän ajoi presidentin vaalikausien supistamista kahteen. Myös hän selviytyi maatamme vahtivan neuvostojohdon kanssa, hän oli solminut joitain henkilösuhteita jo pääministerikaudellaan. Tätä puolta tullaan varmaan vielä tutkimaan tulevaisuudessa, sieltä kuitenkaan ei löytyne mitään haamuja. Toinen tutkimuskohde voi vielä olla se, että hän pystyi vesittämään joidenkin teollisuusmiesten taloudellisista kikkailuista nostetut tutkimukset. Pahat kielet sanoivat, että syynä olisi ollut myös hänen entisen vävynsä mahdollisesti hämärät toimet.
     Yksi selvä virhearvio hänen toiminnastaan kyllä löytyy. Tavallinenkin asioiden seuraaja ihmetteli sitä, miten nurjasti hän suhtautui Viron uudelleen itsenäistymishankkeisiin. Tajuttiin, että hän halusi olla myötämielinen Neuvostoliiton viimeiselle puoluejohtajalle Mihail Gorbatšoville, joka kieltämättä oli laittanut liikkeelle monenlaisia uudistushankkeita.  Tähän on nyt tuonut uutta valaistusta juuri tuo tohtori Alpo Rusin uusin teos Kremlin kortti - KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991. Siinä hän toteaa, että Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB oli ulottanut lonkeronsa Suomen poliittiseen elämään paljon syvemmälle kuin on ymmärrettykään. Rusin selvitykset vuosien 1984-1985 vakoilutoiminnasta ovat esimerkiksi hyvin perusteellisia, ja tuota aikaa aktiivisesti eläneelle mielenkiintoisia. Niiden referointi tällaisessa lyhyessä esityksessä ei kuitenkaan ole kohderyhmänkään kannalta mielekästä.
     Suomessa tervehdittiin myönteisesti päätöstä inkeriläisten paluumuutosta heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Aloite tuli Venäjältä. Ajatus oli kaunis, heidän esi-isänsä olivat muuttaneet Suomesta historiamme eri vaiheissa. Mutta Rusi pitää heidän kutsumistaan virhearviona, sillä se turmeli Inkerinmaan itsenäistymismahdollisuudet. Se oli Rusin mielestä KGB:n syötti, jonka Mauno Koivisto nielaisi. Koiviston toiminta ohitti laillisen päätöksentekoprosessin, eli hallituksen ja eduskunnan. Ehdotus tuli KGB:n Helsingin päälliköltä ensi Supon päällikölle Seppo Tiitiselle, joka välitti sen Koivistolle. Venäjä halusi päästä eroon haitallisista vähemmistöistä. Todettakoon, että inkeriläisten asumille alueille oli perustettu kansallisia kulttuuriseuroja, Inkerin liittoja, joten huoli oli Venäjän mielestä aiheellinen. Koivisto suhtautui Baltian maidenkin itsenäistymiseen peläten Venäjän hajoamista, koska hän oli luottanut Gorbatšoviin. Tästä johtui myös aluksi nurja suhteutuminen Viron itsenäistymispyrkimyksiin. Tässä vaiheessa virolaisten hankkeet Venäjästä irtautumiseen olivat jo pitkällä.  Koivisto myös karsasti Natoa ja oli epäileväinen EY:n, sittemmin EU:n suhteen.
     Rusi käy kirjassaan läpi lukuisia tapauksia, joissa Suomea pyrittiin Neuvostoliiton suunnalta pitämään erossa Natosta ja estettiin integroitumasta liialti länteen.  Hän myös väittää, että Maarianhaminan ja Turun konsulaatit toimivat käytännössä KGB:n tiedusteluasemina. Viime aikoina on tullut esiin juuri tuo Maarianhaminan konsulaatti, koska katsotaan, että sillä ei oikeastaan nykyään ole muuta tehtävää kuin vahtia Ahvenanmaan puolueettomuutta ja valmistella sen haltuunottoa, kunhan tilanne on siihen kypsä.
     Koivistoa ympäröi myös useita sosiaalidemokraattien poliitikkoja, joilla oli yhteyksiä ns. kotiryssiinsä. Näistä  Rusi mainitsee pääministeri Kalevi Sorsan ja kansliapäällikkö Jaakkoa Kalelan. Sorsasta Rusi kertoo sellaisen tiedon, jota ei juuri Suomessa ole aikaisemmin tiedetty. Tämä oli puoluesihteeriksi Suomessakin pitkään toimineen Albert Akulov- nimisen diplomaatin löytö. Sorsa oli UNESCO:n tehtävissä Pariisissa 1960-1965. Pariisissa tutustuminen oli alkanut.
     Eli Alpo Rusin mukaan Koivistonkin jäljiltä on sittenkin jäänyt ns. poliittisia luurankoja. Hän nostaa myös näkyville Koiviston kansliapäällikön Jaakko Kalelan, joka jatkoi tehtävässään Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen kausilla vuoteen 2005 saakka. Rusi väittää, että hän piti säännöllisesti yhteyttä KGB:n everstiluutnanttiin Albert Kozloviin, joka oli Suomessa viisi vuotta jo 1972-1977. Rusi ei kuitenkaan väitä, että Kalela olisi ollut KGB:n värväämä agentti. Hän selostaa kirjassaan laajasti erilaisia arkistotutkimuksia, niiden tuloksia ja niistä syntyneitä oletuksia, joita ei tässä yhteydessä ole suuremmin syytä selvitellä.
     On syytä myös muistaa, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteita hoidettiin ”kaksilla raiteilla”. Toisaalta rutiiniomaiset maiden suhteet hoidettiin suurlähettilään johdolla normaalina virkatyönä. Toisaalta suora yhteys Neuvostoliiton johtoon ja sen kovaan ytimeen saatiin suurlähetystössä majailevien KGB:n (1954-1991) ja sen seuraajan FSB:n edustajien kautta. Tämän lisäksi lukuisilla poliitikoilla oli ns. ”kotiryssiä”, joiden kanssa periaatteessa seurusteltiin aivan normaaleissa kanssakäymisen puitteissa. Suomalaisista tietysti aika paljon riippui, miten paljon he puhuivat omasta työstään. Aika kuvaava on Rusin toteamus siitä, miten diplomatia ja vakoilu ovat kuin ”siamilaiset kaksoset”. Neuvottelevat virkamiehet tarvitsevat sekä diplomaattista raportointia että ajantasaista tiedustelutietoa.
     Joitakin asioita pitää kuitenkin vielä mainita, sillä ne jäivät, niin kuin sanotaan ”päässä soimaan”. Ensinnäkin hänen arvionsa ”Janus-kasvoisesta Gorbatšovista”. Eli hän ei suinkaan ollut niin uudistusmielinen kuin uskottiin. Vähitellen ns. glasnostin, eli avoimuuden aika paljasti hänen harrastamansa bluffin. Toinen oli Rusin kysymys siitä, sekaantuiko Neuvostoliiton KGB jotenkin Palmen murhaan vuonna helmikuussa 1986. Asiassa on edelleen useita ongelmakohtia, ei vähiten murhan selvittelyn amatöörimäisyys heti alkuvaiheissa. Ainakin KGB vaikutti agenttiensa avulla eräisiin Ruotsin ulkopoliittisiin linjauksiin. Toki Neuvostoliitto pyrki myös Suomessa vaikuttamaan esimerkiksi hallituskokoonpanoihin. Myös Tšernopolin ydinonnettomuus saman vuoden huhtikuussa saa osakseen yhden alaluvun. Tuo onnettomuushan toi näkyviin neuvostojärjestelmän heikkouksia.
     Alpo Rusin väite Venäjän ortodoksisesta kirkosta täytyy vielä mainita, sillä se näkyy vieläkin Venäjän ja siis Putinin toiminnassa. Symbolisesti tämä näkyy siinä, että patriarkka Kirill kulkee aina Putinin vanavedessä näyttävissä uskonnollisissa ja valtiollisissa tilaisuuksissa. Rusi toteaa, että Koiviston mielestä idän kirkko edusti ”enemmän hartautta, läntinen toimintaa”. Häneltä oli Rusin mukaan jäänyt huomaamatta, että pitkäaikaisen mongolivalloituksen jäljiltä aina 1200- luvulta lähtien ortodoksinen kirkko oli muuttunut raakalaistuneen Venäjän valtion osaksi.  
     Kirjan lopussa on sivukaupalla luetteloita niistä suomalaisista merkittävistä henkilöistä, joihin venäläiset ja itäsaksalaisen diplomaatit ja vakoojat ovat olleet yhteydessä. Luettelot ovat vieläkin kiinnostavia, vaikka noista ajoista on jo kulunut yli 30 vuotta. Rusin teos on kaiken kaikkiaan tavattoman perusteellinen, kaikkia mahdollisia käänteitä ja koukeroita kuvaava. Sellaista kai se todellinenkin elämä suurvallan kainalossa on ollut. Uskottavuutta lisää jokaisen luvun lopussa oleva tavattoman laaja ja yksityiskohtainen lähdeluettelo. Siihen tuskin kukaan asiantuntevakaan tutkija erityisemmin pääsee käsiksi.

6. (40.) Mattssonin aukio Malskilla heräsi eloon

​Luulisi, että Mattssonin aukio Lahdessa olisi pienen kulmakunnan toiminnan keskus. Tähän asti se on ollut aika hiljainen sen jälkeen, kun Mallasjuomalta alueen omakseen ostaneen Hartwallin panimon itsestään muistoksi jättämä jakeluauton pienoismalli vietiin pois kolmisen vuotta sitten. Siihen saakka se oli ollut monien pienten lasten perhekuntien käyntikohde, jonka lavalle oli hauska kiipeillä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun varhaisnuoret löysivät sen. Aluksi kaikki näytti sujuvan hyvin, joskus saattoi puolen tusinaa tyttöä ja poikaa istuskella sen päällä, osa lavan reunoilla, pari kappaletta kopin päälläkin. Mitään keskusteluja ei käyty, mutta jokaisella oli puhelin kädessään, ja niitä sitten kylki kyljessä näppäiltiin.
     Mutta sitten alkoi auto kärsiä käytössä, ja sitten se poistettiin lopullisesti. Tämä johtui pääasiassa siitä, että jotkut pojat olivat kuin soitimella, yrittivät tehdä sivussa seuraaviin tyttöihin vaikutusta: hypittiin ylös kopin ja ”moottoritilan” päälle, ja taas kädet levittäen mäkihyppääjiä matkien alas. Tytöt seurasivat näytöstä kuin koppelot von Wrightin kuuluisassa metsoja esittävässä taulussa. Kyllähän siinä auton päällä yhtä ja toista muutakin tapahtui. Kun kerran en yöllä saanut unta, huomasin nuoren pariskunnan baarien sulkemisen jälkeen lähentelevän toisiaan lavan reunalla. Oli pimeä aika vuorokaudesta, katulamput eivät olleet täydellä teholla syttyneet. Tästä tuskin mitään vakavia vaurioita syntyi.
     Viime aikoina on parvekkeelta avautunut varsin vähän nähtävää. Kerran päivässä ovat kyllä meneillään eräänlaiset rollaattorien kokoontumisajot. Muutama arvokas rouva siellä pitää juttutuokiota. Ja tietenkin teini-ikäiset suihkaavat sähköpotkulaudoillaan alueen läpi. Itse asiassa alue on eräänlainen sähkökäyttöisten kaupunkipyörien ja kahden ulkolaisen firman omistamien sähköpotkulautojen varikkopaikka. Autolla läpiajo ei enää onnistu, koska aluetta on rajattu eräänlaisilla betonilampailla.

     Lauantaina 14. 5. alkoi kuitenkin elonmerkkejä ilmestyä. Vietettiin jonkinlaista hyvän liikenteen aamupäivää, tosin mitään virallista nimikettä ei tapahtumalle tietääkseni annettu. Paikalla oli esimerkiksi Kierrätyskeskus Patinan korjattujen pyörien kauppa, jonka valikoimasta on kuvassa vain osa. Olipa siellä joku lastenpyörä, ja yksi rollaattorikin! Toisessa reunassa oli suuri Team Rynkebyn (Good morgning!) standi. Kysymyshän on eurooppalaisesta hyväntekeväisyyspyöräilystä, jossa kerätään rahaa vakavasti sairaille lapsille, tässä Suomen tapauksessa Aamu Säätiölle ja Sylva ry:lle, eli syöpää sairastaville lapsille. Viime aikoina joukkueita on ollut seitsemästä maasta, Suomestakin useita. Joukkueet maksavat itse kulunsa, muitta keräävät lahjoituksia retkiltään, jotka huipentuvat Pariisiin heinäkuussa. Jättimäisen standin takana kuvassa on näkyvissä Liikenneturvan informaatiopiste.

​Oma neuvonta- ja esittelypaikkansa oli myös tunnetulla varttuneiden pyöräilijäin seuralla Royal Cycling Team ry:llä. Siellä sai neuvontaa, ja oli myös mahdollista kirjoittautua mukaan. Kysymys on lahtelaisesta kuntourheiluseurasta, joka tukee ja kannusta pyöräilyä iästä riippumatta. Se järjestää yhteistä lenkkeilyä ja muuta toimintaa. Tänä vuonna kausi avattiin 9.5. pyöräilemällä Vesijärven ympäri. Seura on perustettu 1980. Sen tunnuksena ovat trikolorivärit Ranskan ympäriajon kunniaksi, vaikka sinne ei tietysti osallistuta muuta kuin sitä lähinnä tiedotusvälineistä seuraten. Ryhmäajoja järjestetään mm. peesiavun takia ja yhteishengen kohottamiseksi. Valitettavasti kuvan värit eivät näy kovin tarkasti auringonvalon takia. Kuvassa näkyy myös ulkomaisen Voi-yrityksen punasävyisiä sähköpotkulautoja odottamassa käyttäjiään.

​Viimeisessä kuvassa on joukko Lahden Nuorisoteatterin aktiiveja ryhmittynyt yhden mankelin, eli kaupunkipyörän kanssa kuvaan. Nuoret ovat rooliasuissaan, ainakin siellä näyttää olevan mustekaloja ja muita kummallisuuksia. Teatteri järjestää ympäristöaiheisen kaupunkiseikkailun 21.5. Pikkuteatterissa Loviisankadulla. Seikkailu sijoittuu vuoteen 2040, jolloin ympäristön hätätilaan yritetään saada ratkaisua aikamatkustuksesta, mutta sitten aikakoneen koodi joutuu hukkaan kuten on maapallollekin vaarana käydä. Esitys on tarkoitettu lapsille kuudesta ikävuodesta ylöspäin.

5. (39.) Kirjoittajat eivät jää koskaan eläkkeelle 1.

Aihe alkoi kypsyä mielessäni luettuani ESS:sta Hannu Niklanderin kirjoituksen professori Matti Klingen (s.1936)  viimeisimmästä Päiväkirjasarjan niteestä. Se on jo 23. osa, joten professorilla näyttää luovuutta edelleen riittävän. Itse lehtikirjoitus tuntui aluksi hieman yliampuvalta, paljon oli kiittelyä tyyliin ”Emeritusprofessori solmii jälleen oppineisuuden ja lennokkuuden punosta”. Tai sitten: ”Päiväkirja etenee kuin orkesterisävellys”. Ja niin edelleen. Kiittelyä riittää, sillä näinhän kuuluu monen mielestä Klingen kohdalla aina tehdäkin! Samaan kuoroon kuuluu tietysti myös MTV:n uutisten toimittaja, joka on kirjoittanut kirjan takakanteen mm. sanat: ”Klinge on aina osannut briljeerata. Siinä on myös professorin hohto – hänen tekstinsä ovat tavanomaisuudesta kohoavia, mutta paikoin myös pilke silmäkulmassa luettavia sivistäviä pienoisesseitä”. Näin kirjoitetaan erityisesti  silloin, kun kirjaa halutaan saada kaupaksi. Eipä silti: kirjan luettuani aloin hieman kääntyä suopeammaksi mainittujen kirjoittajien tekstille.
     Myönnän, että helposti hairahdun nurjamielisyyteen Klingen suhteen, mutta kai hänestä voisi joku myös jotain kriittistäkin kirjoittaa. Tulin tuntemaan hänet jo syksyllä 1957, kun molemmat aloittelimme historian opiskeluja Helsingin yliopistossa. Professori Eino Jutikkalan luennoilla sali oli yleensä aivan täysi, mukana oli eri vuosina aloittaneitä opiskelijoita. Mutta Klinge kyllä huomattiin. Hän saapui lähimmän kaverinsa Kari Tarkiaisen kanssa hyvin istuva puku yllään, rusetti kaulassa ja näyttä​vä taskunenäliina puvun rintataskussa. Kontrasti muuhun opiskelijakuntaan oli selvä, elettiinhän vielä sodanjälkeisiä niukkoja aikoja. Missään seminaareissa tai vastaavissa en heidän kanssaan ollut, sillä he opiskelivat pääasiassa ruotsinkielisen professorin johdolla.
     Molemmilla mainituilla oli takanaan helsinkiläinen, kaksikielinen suku, jossa oli paljon tunnettuja jäseniä, Tarkiaisella kirjailijoita ja kirjallisuuden tutkijoita, Klingen isä oli yksi KOP:n, eli Nordean edeltäjän johtajista, valuuttaosaston päällikkö. Tarkiainen teki ensin pitkän päivätyön Ruotsin arkistolaitoksessa, ja jäi eläkkeelle Suomen valtionarkiston pääjohtajan paikalta. Klingestä tuli Helsingin yliopiston ruotsinkielisen puolen historian professori. Molempien muista saavutuksista tietysti voisi kirjoittaa yhtä ja toista positiivista vaikka kuinka paljon. Mutta myös lähtökohdat olivat todella mahtavia, alkoivat urat, joita tuskin olisikaan voinut tärvellä. Tosin samaan tietysti päästiin vaatimattomammistakin lähtökohdista, esimerkkeinä nyt vaikkapa historian professorit Osmo Jussilla ja Heikki Ylikangas, molemmat jokseenkin samaa vuosikertaa, minulle hyvin tuttuja molemmat. Molemmat ovat 2010-luvulla ikään kuin yhteenvetona kirjoittaneet komeat kokoomateokset tuotannostaan. Jussila on jo siirtynyt rajan taakse, Ylikangas pitää puheita ja jatkaa vielä ainakin bloginsa kirjoittamista.
     Kuten näkyy, tämän jutun otsikon perässä on numero 1. Myöhemmin palaan vielä mainittuihin kahteen professoriin, jotka tunsin paremmin, heistä molemmista jäi pelkästään myönteiset myuistot.
------
Mutta palataanpa sitten tuohon Klingen viimeisimpään nimeltä Terätön veitsi ilman kahvaa. Niklander selvittää, että nimi juontuu Klingen esittelemän Georg Lichtenbergin 1798 esittämästä logiikan paradoksista: Ein Messer ohne Klinge, an welchem der Stiel fehlt. Professori on ilmeisesti valinnut esseeseensä juuri tämän aiheen, koska Klinge tarkoittaa terää. Sanaleikkiä siis, sinänsä nokkelaa, kahvaton veitsi ilman terää!
     Poimin seuraavassa kirjasta sivujärjestyksessä mielenkiintoisimpia kohtia, erityisesti niitä, joiden oletan kiinnostavan lukijoitani.  En siis luo mitään toisiaan seuraavia lukuja kuten ei Klingekään ole tehnyt. Hänen kappaleidensa otsikkoina ovat yksinkertaisesti vain päivänmäärät, ensimmäisenä on 6.7.2020, viimeisenä 30.6.2021. Aika usein päivämäärä on tuonut hänen mieleensä jotain, mitä on tapahtunut juuri noina päivinä joskus menneisyydessä. Siitä on sitten syntynyt essee, joka joskus on pidempi ja aika tyhjentävä, usein myös ohimennen yhdellä kappaleella tehty huitaisu, aivan kuin jotain piti tuostakin päivästä kirjoittaa paremman puutteessa.
     Heinäkuun 28:ntena 2019 hän referoi ja kommentoi Dan Ekholmin kirjaa Jörn Donnerista. Se sisältää paljon oppinutta kirjallista vertailua, mutta myös selostuksia hänen julkisesta roolistaan. Sekä Donner että Klinge olivat molemmat Kruunuhaan poikia, asuivat melko lähekkäin, kävivät ”latinalyseon”, mutta eivät tunteneet siinä vaiheessa toisiaan. Ehkä syynä oli muutaman vuoden ikäero. Monet aikaisemmat Donnerit tunnetaan suomalaisesta kulttuurihistoriasta, samoin äidinpuolen von Bonsdorffit. Donnerin varhaisimpaan elämään vaikutti valtavan positiivisesti suomenkielinen lastenhoitaja.
     Tämän jälkeen Klinge kertoo Donnerin läpimurtoteoksesta nimeltä Raportti Berliinistä. Myöhemmässäkin tuotannossa ovat Berliini ja Wien olleet tärkeitä, elokuvien tuotannossa sen sijaan amerikkalaisuus ja ruotsalaisuus. Ylipäätään on kiinnostavaa lukea Donnerin sinänsä jo tutuistakin elämänvaiheista, samoin siitä, miten satunnaiset tapaamiset hänen kanssaan eivät luoneet syvempää yhteyttä, ehkä molemmat olivat liian samanlaisia.  Klinge piti Donneria häikäilemättömänä ja itsekkäänä, mikä tuli näkyviin myös Suomi-Ruotsi-seuran epäonnistuneena hankkeena.
     Välillä Klinge kertoo elokuussa norjalaisen Thor Heyerdahlin purjehduksesta alkeellisella balsapuulautalla Perusta Tyynen meren kaukaisemmille saarille Tällä hän todisti asutuksen leviämistä muinoin tuossa suunnassa. Välillä hän viittaa myös Putinin maailmankuvaan, joka kumpuaa yhteisöllisyydestä ja kollektiivisuudesta, kun taas amerikkalainen liberalismi pohjautuu individualismiin ja kilpailuun. Hän poikkeaa ohimennen myös kommentoimassa Suomen sisäpolitiikkaa, ja poikkeaahan hän vielä siinä, miten Suomi aikanaan osallistui siirtomaahankintoihin Ruotsin osana, tosin kovin suuria alueita ei valloitettu. Merkittävin taisi olla vuonna 1631 Delaware-joen suistoon perustettu alue nykyisen New Yorkin tienoilla. Venäjän kaudella oltiin mukana Siperian ja Keski-Aasian eräiden osien kolonisoinnissa.
     Mitä pidemmälle kirjassa etenin, sitä myötämielisemmin aloin suhtautua myös Hannu Niklanderin kolumniin Etelä-Suomen Sanomissa. Klingen päiväkirja näyttääkin antavan humanistille aika paljon ajatusvirikkeitä, tietty itsekeskeisyyskään ei enää häiritse. Tässä kertomukseni vaiheessa vaan tulee yhä vaikeammaksi poimia lukijoitten silmien eteen sopivia kohteita, siinä määrin runsaita ne ovat. Mutta yritetään nyt vielä vähän sieltä ja täältä.
     Useimmille on tuttu Pentti Linkola, josta ainakin voi sanoa sen saman, hän oli oman tiensä kulkija. Ensin Klinge oli katsomassa hänestä kertovaa elokuvaa, sitten hän kuvaa aiheesta käytyä paneelikeskustelua. Hän ihaili Linkolan yksinkertaista elämää, lintuineen, hevosineen, perunapeltoineen, kalasaaleineen ja polkupyörineen. Kaiken taustalla kuitenkin oli oman kulttuurimme perikadon uhka. Klingen kanssa tekisi mieli yhtyä näihin ajatuksiin.
     Syyskuun 3:ntena Klinge kirjoitti mielenkiitoisesta episodista, jossa pääsankarina oli Robert Kajanus, Helsingin sinfoniaorkesterin kuulu kapellimestari. Kenraalikuvernööri F.A. Seyn oli pyyhkinyt senaatin budjettiesityksestä pois kaikki kulttuuri- ja terveysalan määrärahaesitykset. Klinge kirjoittaa hyvin mielenkiintoisen, jopa jännittävän kertomuksen siitä, miten Kajanus matkusti Pietariin, onnistui tapaamaan tiettyjä tuntemiaan kulttuuri-ihmisiä ja keisarin sukulaisia, ja pääsi lopulta pääministerin puheille. Ja kuinka ollakaan, määrärahat palautettiin esitykseen. Pääministerin valtava huone ja valtava pöytä toivat heti mieleen ne samat mahtipontiset lavastukset, joita olemme saaneet nähdä Putinin ilmestyessä hallituksensa istuntoon, ja tietysti siitä jättimäisestä pöydästä, jossa jopa omat ministeritkin istuvat mahdollisimman kaukana ”keisaristaan”.
     Syyskuun 25:ntena hän kirjoitti monisivuisen esityksen Otavan toimitusjohtajana toimineesta Heikki A. Reenpäästä. Kirjoituksessa tulivat esille niin Reenpään sukuhistoria aina esi-isästä, herännäisyyspappi Henrik Renqvististä (alkuaan Kukkonen) alkaen. Samalla tulivat esille suomalaisen sivistyshistorian eräät verkostot, jotka kietoutuivat SYK:n, Helsingin Suomalaisen yhteiskoulun, Otavan ja muidenkin kulttuurilaitosten vaiheisiin. Varsin valaiseva selostus, mutta sen moninaisuudesta on vaikeaa irrottaa yksityiskohtia tähän kolumniin.
     Välillä Klinge tarttuu tutkijan otteella mm. nuorten historioitsijoiden laajaan kokoomateokseen Aatelin historia Suomessa (kirjoittajan päivänmäärä on 16.10.2019). Tähän hänellä on runsaasti kompetenssia mm. vuonna 1958 hyväksytyn laudaturtyön pohjalta. Ja kun kysymyksessä on Klinge, hän ei unohda mainita, että se oli hyväksytty korkealla arvosanalla. Hän arvostelee teosta mm. siitä, että se ei ota huomioon sitä, että aateli oli yleinen eurooppalainen ilmiö, ja olisi pitänyt viitata ainakin naapurimaiden historiaan. Tämän jälkeen hän antaa kattavan kuvan siitä, miten aateli ja kuningasvalta olivat eri aikoina ristiriidassa toisiinsa nähden. Tämä koonti antaa mielihyvää myös lukijalle, antaahan se oivan kertauksen problematiikkaan. Hänen mielestään kirjasta puuttuu monia aateliskulttuurin muotoja.
     Varsin laajan katsauksen hän antaa myös kolonialismista, jonka yhtenä vahvana seurauksena oli laajamittainen orjakauppa, johon esimerkiksi Afrikassa osallistuivat myös eri alueiden alkuperäiset päälliköt. Hän katsoo, että nykyään vallitseva valvonta kuuluu myös läheisesti nimikkeen piiriin, joskin uusin muodoin. USA vaikuttaa itselleen läheisillä alueilla Naton organisaation avulla, Neuvostoliitollakin oli muita maita hallinnassaan. Aikaisemmista ajoista voi mainita eri Euroopan maiden, jopa Ruotsinkin kauppakomppaniat, ajan suurfirmat, jotka harrastivat kauppaa siirtomaiden kanssa, tietysti emämaalle edullisin ehdoin.
     Päivi Laineen kirja Suutarinpojasta Venäjän tiedeakatemian akateemikoksi. A.J. Sjögrenin ura Pietarissa 1820-1885 saa Klingeltä suopean vastaanoton. Kiinnostava ja monivaiheinen päähenkilön ura onkin. Tukeakin tuli matkan varrella, muutenhan kuvatunlainen sosiaalinen nousu ei olisi ollut mahdollista. Suuri merkitys oli Iitin seurakunnan papistolla, joka opetti ruotsia ja kustansi opinnot Porvoon kymnaasissa. Hänen elämäntyönsä kielitieteilijänä ei saanut aikalaisilta riittävästi huomiota, ja hän jäi näin aikansa merkkimiehen M.A. Castrénin varjoon.
     Useissa marraskuun päiväkirjamerkinnöissä Klinge käsittelee minulle vieraita kohtia venäläisessä kirjallisuudessa ja osaksi yleisessä kielitieteessä, mutta löytyyhän siellä marraskuun lopusta hyvin kiinnostavaakin, ja uuttakin. Kirjoittaja toteaa, että Nikolai II:n lyhyellä hallituskaudella1894-1917 Suomessa elettiin eräistä venäläistämisyrityksistä huolimatta aika onnellista aikaa. Talous edistyi, arkkitehtuuri kukoisti ja rakennuskanta uudistui, tiedemiehet ja taitelijat saivat arvostusta myös ulkomailla, kirjallisuus ja sanomalehdet vakiinnuttivat asemiaan, puhelinlaitos rakennettiin ja valtiollisessa elämässä saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta. Syntyi jopa moderni puolueverkosto. Mutta Venäjä ei ollut tyytyväinen Suomen erillisasemaan varsinkaan ensimmäisen maailmansodan lähestyessä. Kun Suomen oma sotaväki oli lakkautettu, välttyivät suomalaiset joutumasta sotaan Venäjän puolelle pientä vapaaehtoisjoukkoa lukuun ottamatta.
     Marras-joulukuun vaihteessa Klinge kirjoittaa niin Paasikiven muistelmien julkaisemisesta kuin arvioi hänen käyttämänsä sanan ”hirmuinen” juuria. Häntä kiinnostaa muutenkin aate- ja kulttuurihistoriassa käytettyjen sanojen semantiikka. Näissä kappaleissa mennään aina kreikan ja latinan kielten lähtökohtiin saakka. Sen jälkeen analysoidaan mm. Bellmanin, Glunttien Wennerbergin, Evet Tauben ja Povel Ramelin tuotantoa. Göran Schildtistä kertova elämäkerta saa usean sivun huomion. Tämä oli monipuolinen kulttuurihenkilö, mutta laajemmin tunnettu purjehtijana, joka kirjoitti kiinnostavia matkakirjoja. Muistelmista puheen ollen, Klinge mainitsee myös Lahdessakin tunnetun, Taideteollisen korkeakoulun opettajan ja johtajan Antti Hassin postuumisti julkaistut muistiinpanot ja dokumenttikokoelmat. Niistä selviää ns. taistolaiskauden kiihkeät vaiheet, monet epäilyt, jotka suuntautuivat pieneltä osalta myös joskus Klingeenkin.
---------
Käsiteltyään välillä USA:n presidentinvaihdosta, Klinge palaa muistoissaan omaan pro gradu -tutkimukseensa 1600-luvun aateliskasvatuksesta. Vähän aikaisemmin hän kirjoitti pitkän selvityksen ranskalaisesta kulttuuriantropologista nimeltä Pierre Bourdieu. Tämä laajensi kiinnostuksensa kohteita siihen, miten sosiaalinen luokka vaikuttaa henkilön myöhempään kehitykseen. Ylempien luokkien lapsilla on ollut paremmat mahdollisuudet menestyä erityisesti kulttuurielämässä, joskin esimerkiksi Suomen koulu-uudistukset ovat hieman tasoittaneet tätä kuilua. Jotenkin tuntuu siltä, että nämä ylempien sosiaaliluokkien kysymykset ovat erityisesti kiinnostaneet Klingeä. Hän palaa aihepiiriin vielä helmikuun alussa kerraten mm. politiikassa tällä hetkellä korkealla olevien henkilöiden sukutaustoja unohtamatta toki myöskään kulttuurielämää. ”Nimi ja tausta katsotaan kyvykkyyden ja varsinkin luotettavuuden osoituksiksi”, hän toteaa. Tai sitten: ”syntyminen johonkin eliittiperheeseen on myönteistä, koska silloin lapset ja nuoret saavat ilmaiseksi tärkeää kasvatusta ja valmennusta”. Tuntuu siltä, että Klinge kertoo tässä myös itsestään.
     Teoksen viimeiset luvut täyttyvät edelleen ansiokkaista kirjallisuuden ja kulttuuri-ilmiöiden analyyseistä. Muistelmissa ja päiväkirjanomaisissa teoksissa on kuitenkin yksi selvä yhteinen piirre. Muistelijat kirjoittavat teoksiaan usein siitä syystä, että menneet pahat teot tai epäonnistumiset halutaan kääntää kirjoittajalle voitoksi. Ihan tällaisesta ei toki Klingen kohdalla ole kyse, mitäpä katumista tai peittelemistä hänellä voisikaan olla. Mutta kumpikin kirjallisuuden muoto on sikäli paljastavaa, että niissä, samoin kuin tietysti kaikenkarvaisissa blogeissakin, kirjoittaja joutuu aina panemaan itsensäkin likoon. Kirjoittajat kertovat, miten itse ovat asiat kokeneet, missä ovat olleet mukana, ja mitä savuttaneet. Matti Klingekään ei tee tässä suhteessa poikkeusta, liian monessa katkelmassa tuo itsensä esiin tuottaminen aiheuttaa lukijassa tympeyttä, olkoonkin, että hänen oppineisuuttaan ja taitojaan ei käy kieltäminen.

4. (38.) Radikalisoitumista ja vallankäyttöä Ranskassa
Annastiina Heikkilä ei ole vain kaunis katsella televisiossa, vaan myös varteenotettava kommentaattori ja kirjailijakin. Kirjoitin hänen aikaisemmasta kirjastaan Miksi Ranska raivoaa (2019) blogiini jo ilmestymisvuonna (87/2019 Ranskan keltaliiviliike). Siinä hän käsitteli Emmanuel Macronin vauhdilla alkanutta ensimmäistä presidenttikautta, jonka loisto alkoi kuitenkin pian himmentyä. Tunnetuin vaihe oli ns. keltaisten liivien kapina, jossa painotettiin Ranskan eri alueiden kehityseroja, joita nimenomaan globalisaatio oli jyrkentänyt. Vaikka Le Penin äärioikeistolainen puolue nousi miltei tasoihin, pääsi Macron vielä toisellekin kaudelleen nyt keväällä 2022, osaksi varmaan Ukrainan sodan tuoman epävarmuuden takia.  Edellä mainittu keltaliiviliike, polttoaineiden kallistuminen ja muutkin levottomuudet toivat selvästi ja nopeasti esille sen, mikä saattoi toteutua muissakin maissa, mm. Suomessa. Ranskan olosuhteet olivat nostaneet esille oikeistoradikalismin, josta osansa on saanut myös Suomi.
     Edellisestä innostuneena lainasin myös hänen toisen teoksensa, Vapaus valita kohtalonsa (2022). Sisällöllisesti se jatkaa edeltäjänsä tietä, saamme kuvauksia eliitin vallankäytöstä ja unelmien radikalisoitumisesta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon vaatimusten hengessä. Jotain siis on jäänyt jäljelle Ranskan suuresta vallankumouksesta vuonna 1789. Tällä kertaa on kuitenkin kysymys romaanista, jossa ranskalaisalgerialainen Anissa ja suomalaisalgerialainen Lea taistelevat epäkohtia vastaan.
​     Tytöt olivat tutustuneet yläkoulussa, Anissa oli nyt ravintolassa töissä, Lea oli päässyt yliopistoon. Anissa on Ranskassa syntynyt muslimitaustainen nuori nainen, Lea on muuttanut Ranskaan 14-vuotiaana suomalaisen äitinsä ja ranskalaisen isänsä kanssa. Vanhemmat olivat eronneet, ja äiti on muuttanut takaisin Suomeen. Anissan tapauksessa poikaystävä oli kuollut poliisimiehen väkivallan uhrina. Lea taas tunsi itsensä yliopistossa ulkopuoliseksi pääkaupungin eliittinuorten keskellä.
     Molempia päähenkilöitä yhdistää Algeria, joka oli ollut vuosikymmeniä Ranskan siirtomaa. Miehityksestä vapautumisen jälkeen oli alkanut verinen sisällissota. Sen jälkivaiheet ovat osa muun tekstin rinnalla kulkevaa Anissan isoäidin Rahman kertomusta.  Armeijalla ja presidentillä oli sodan peruna vahvat valtaoikeudet. Epävakautta lisäsi myös hallinnon korruptoituneisuus. Ranskan siirtomaajärjestelmä oli jättänyt paljon rakenteellisia ja psykologisia seurauksia. Lea ja Anissa eivät aluksi näistä asioista juurikaan puhuneet, vaan pitäytyivät yhteisissä arkisissa aiheissa.  
--------
Kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat Loire -joen suussa Atlantin rannikolla sijaitsevan Nantesin kaupungin satama-alueella järjestetyistä pippaloista, joissa musiikin ja yhdessä olon katkaisee rynnäkköpoliisien hyökkäys kesken ilottelun. Kyynelkaasua ja kumiluoteja ammutaan, ja syntyy kaaos. Ihmiset joutuvat erilleen kavereistaan. Seuraavana päivänä selviää, että Anissan poikaystävä löytyy kuolleena joesta. Lea joutuu opintojensa takia seuraavana päivänä lähtemään luotijunalla Pariisiin. Hän kuitenkin lupaa apuaan poikaystävän kohtalon selvittämisessä. Hän opiskelee Sciences Po-yliopistossa, jota pariisilaiset eliittinuoret käyvät. Annastiina Heikkilällä on myös itsellään kokemuksia ranskalaisesta yliopistomaailmasta, koska hän oli ollut siellä aikanaan nuorena vaihdossa.
    Anissa on varma siitä, että poikaystävä Dario oli kuollut poliisien ylimitoitetun väkivallan uhrina. Viranomaiset kieltäytyivät tutkimasta tapausta, joten hän päätti tehdä kaikkensa asian selvittämiseksi. Laki ei kuitenkaan ole kaikille sama, ja Anissakin joutui tutkinnan kohteeksi uhkailtuaan väkivaltaisia ja rasismista syytettyjä poliiseja.
     Lea ei oikein viihdynyt huippuyliopistossaan hienostelevien ja viisastelevien eliittiopiskelijoiden seassa. Ei oikein edes silloin, kun hän seurasi vallankumoushenkisen Raphaёlin toimia Voltairen patsaan sotkemiseksi. Lopultakin näiden opiskelijain toiminta oli Lea mielestä jonkinlaista näennäisvallankumouksellisuutta, olkoonkin, että Voltaire oli jotenkin sotkeutunut aikanaan orjakauppaan. Puuhat näyttivät paremminkin siltä, että haluttiin irtiottoa liian hallitsevista vanhemmista, vaikka itse lopulta jäätiin samaan tilaan, osaksi valtaeliittiä.  

​Annastiina Heikkilä kirjoittaa sujuvasti, ja monissa kohdin hyvin asiantuntevasti. Hän johdattaa meitä ranskalaiseen elämäntapaan ja katselemaan erilaisia kaupunki- ja maaseutunäkymiä niin kuin paikan päällä työskentelevältä voi odottaakin. Kolonialismin muistot, rasismi ja eri alueiden eriarvoisuus tulevat hyvin näkyviin, samoin ns. eliitin vallankäyttö ja poliisin väkivaltaiset otteet.

​Kirjan rakennekin puoltaa paikkaansa. Tosin paikoin vedetään liiankin yksinkertaisia viivoja, ei kuitenkaan niin, että oltaisiin lähelläkään mitään viihdekirjallisuutta. Voi olla, että kirjallisuuskriitikoilla olisi tästä paljonkin sanottavaa, mutta minulle tämä kirja meni pääpiirteissään täydestä. Kansikuvan valintaa kuitenkin kummastuin, siinähän esiintyy nuori nainen hiukset levällään ilman, että syntyy mitään selvää yhteyttä itse tekstiin. Kuvan pohjana oleva epäselvä kartake saattaa kuvata Pariisin Riemukaaren ympäristöä. Kai tämä liikenteen solmukohta jotenkin symboloi kirjailijan mielestä nykyisen Ranskan ongelmia.

---

3. (37.) Vihreiden tarina taitaa hiipua
Aika provokatorinen tuo otsikon ilmaisema väite kieltämättä on, aivan näin ei sentään kai ole käymässä. Vaikeuksia kuitenkin on luvassa, kuten olemme huomanneet. Suomen kansa on tottunut lukemaan gallupeja poliittisesta kehityksestä. Ei aina muisteta, että lopultakin on kysymys ennusteista, jotka voivat lyhyessäkin ajassa muuttua poliittisten suhdanteiden mukaan. Harva kiinnittää huomiota siihen. että aina uusien ennusteiden tullessa ilmoitetaan mahdollinen virhemarginaali, joka saattaa joskus olla jopa kolmen prosentin luokkaa.
     Kokonaiskuvaa virhemarginaalit tosin eivät muuta. Viimeisessä gallupissa kokoomus porskutti edelleen selvässä johdossa. Syynä on ollut tietysti oppositioasema, mutta myös se, että puolue on selkeästi esiintynyt Natoon liittymisen puolesta. Edellisestä kerrasta tosin tuli hieman laskua, ehkäpä siksi, että monet muutkin puolueet alkoivat ilmoitella siirtymälle myönteisiä kantoja. Päähallituspuolue sosiaalidemokraatit on ollut pitkään selvä kakkonen, mikä tietysti on hallituspuolueelta hyvä saavutus. Osan kunniasta saa tietysti pääministeri Sanna Marin, jonka esiintyminen ja osaaminen on herättänyt luottamista.
​     Seuraava taistelupari, perussuomalaiset ja keskusta kalastelevat samoilla apajilla, maaseudulla ja syrjäseuduilla, niihin luettuina myös jotkut kaupunkien lähiöt. Aivan kuin Ranskan keltaliivit pari vuotta sitten osoittivat, syrjäseudut ja vähätuloiset ihmiset ovat globalisaation pyörteissä joutuneet keskuksia huonompaan asemaan. Polttoaineiden ja lannoitteiden hinta muun muassa on ollut yhteisen huolen aiheina. Perussuomalaisten kannatusta lienee heikentänyt se, että ehdoton ja kategorinen maahan muuton arvostelu ei enää Ukrainan tapahtumien jälkeen tuo niin paljon pisteitä puolueen laariin.
     Varsin kiintoisaa on, että vasemmistoliitto on pitkän tauon jälkeen näyttänyt päässeen vihreiden edelle, Tosin kysymys on vain hyvin pienestä erosta, kumpikin puolue pyörii jossain siinä yhdeksän prosentin paikkeilla. Virhemarginaalin käyttö saattaisi hyvinkin muuttaa järjestyksen päinvastaiseksi. On kuitenkin huomattavaa, että molemmat puolueet kamppailevat jokseenkin samoista äänestäjistä, ja puolueilla on perussanoman osalta aika lähellä toisiaan olevat ohjelmat.
     Vuosia sitten vihreät olivat selvästi edellä keskustaa, ja he ilmoittivat joskus jopa tavoittelevansa pääministeripuolueen asemaa. Muutama vuosi sitten oltiin yli 17 prosentin lukemissa. Tuo tapahtui taitavan provokaattorin, Ville Niinistön puheenjohtajakaudella. Räyhäkäs esiintyminen ja joka asiaan tarttuminen viehätti radikaaleja piirejä. Nyt Niinistö on siirtynyt ”eläkepäiviksi” Euroopan parlamenttiin, jota jotkut ovat joskus kutsuneet ilkeästi ”vanhojen norsujen hautausmaaksi”.
     Mutta vihreiden alamäessä on muitakin syitä. Vihreiden sanoma perustui paljolti ilmastomuutokseen, ja vaatimukseen ns. vihreän siirtymän aloittamisesta. Mutta kuluneet pari vuotta ovat kypsyttäneet myös muut puolueet pitämään samoja asioita esillä. Nuo tulevaisuuden uhkakuvat on tavalla tai toisella todettu aiheellisiksi joka puolella. Yhden asian liikkeille pakkaa käymään aina jokseenkin samalla tavalla. Vuonna 1965 perustettiin Suomessa Liberaalinen Kansanpuolue yhdistämällä sen ajan sirpalepuolueet Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto. Perustaminen johtui myös silloisen kokoomuksen varsin konservatiivisesta linjasta. Uuden puolueen nuoret johtajat innostivat joukkojaan, tosin mitään kovin suurta puoluetta siitä ei koskaan tullut. Vihdoin 1980-luvun alussa se sulautui Keskustapuolueeseen. Suurin syy sen häipymiseen johtui siitä, että muissakin oikeistopuolueissa siirryttiin vapaamielisempään suuntaan. Kokoomuksessakin tuli vähitellen valtaan uusi, nuorempi sukupolvi. Liberaalien puolueelle ei enää jäänyt tilaa Suomen puoluekartalla.
     En kuitenkaan halua ennustella vihreille aivan samaa kohtaloa, onhan heidän johdossaan aika kyvykkäitäkin henkilöitä, joskaan kukaan heistä ei ole profiloitunut suuren luokan tekijäksi Pekka Haavistoa lukuunottamatta. Hänelle olisi varmaan käyttöä muuallakin, esimerkiksi jollain vaikutusvaltaisella paikalla Suomen ulkoasiainhallinnossa. Nykyiset ministerit vaikuttavat kyllä päteviltä, mutta puolueelle naisvaltaisuus ja selkeä Helsinki-keskeisyys eivät myöskään ole pitkän päälle etu. 

2. (36) Viron ja Venäjän ortodoksikirkot
Tähän kirjoitukseen sain virikkeitä kahdelta taholta. Ensinnäkin minua on aina häirinnyt Wladimir Putinin ja Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirillin yhteistyö. Se välittyy uutiskuvistakin, Putin kulkee edellä ja Kirill ikään kuin koirana perässä. Putin suutelee pyhäinkuvia ja tekee ristinmerkkejä, ja Kirill seuraa taustalla. On vaikeaa kuvitella, että Venäjän diktaattori olisi harras uskovainen, lieneekö patriarkkakaan? Iltalehdessä 24.4.2022 oli uutinen pääsiäisyön messusta Moskovassa heti Odessan asutusalueelle tehdyn ohjusiskun jälkeen. Saatujen tietojen mukaan siinä kuoli kahdeksan siviiliä, mukana kolmen kuukauden ikäinen vauva. Patriarkka Kirill julisti ensin:”Kristus on noussut ylös”. Heti perään seurakunta, Putin mukana vastasi filmissäkin näkyen: ”totisesti hän on ylösnoussut.”
     Mutta kyseessä onkin jo vuosisatoja kestänyt yhteys, kumpikin valta paitsi hallitsee ihmismieliä, myös tukee toisiaan. Näiden kahden instanssin varaanhan se valta Venäjällä sitten nojautuu.
     Toinen virike tuli siitä, että Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ryhmä vierailee toukokuun lopulla Viron parlamentissa, Estonia-teatterissa ja taidemuseo Kumussa. Näistä parlamentti on ainoa, missä en ole käynyt, enkä pääse nytkään, syynä ikävuosien tuomat liikkumisvaikeudet. Pystyn kyllä pyörimään täällä Lahden keskustassa, mutta ulkomaanmatkoilla en enää pärjää nuorten matkalaisten tahtiin.

Samalla Toompean mäellä, oikeastaan saman torin varrella Parlamentin kanssa on Viron keskeisimmän Moskovan patriarkaattiin kuuluvan ortodoksisen kirkon temppeli, todella upea Aleksanteri Nevskin katedraali. Sijainti näkyy oheisesta Google mapsistä kopioimastani kartakkeesta. Toompealle alakaupungista jalkaisin tulevat kulkevat Pikk jalg-nimistä katua pitkin. ​

---

​Virossa on kaksi ortodoksista kirkkokuntaa, toisen pääpaikka on Moskova, toisen Konstantinopoli. Suomen ortodoksit kuuluvat jälkimmäisen alaisuuteen, kuten myös määrällisesti suurin osa Vironkin seurakunnista. Tosin Moskovan alaisissa on suurempi väkimäärä, johtuen itäisen Viron ja Tallinnan Neuvostovallan ajan siirtolaisuudesta. Ohessa on aiheeseen liittyen kopioituna luku kirjastani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa (ISBN 978-952-93-1101-9). Sitä on saatavissa myös kirjastoista.
 
Viron ortodoksiset kirkot
 
Heti neuvostovallan alussa uudet vallanpitäjät lakkauttivat Viron ortodoksisen Konstantinopolin alaisen laillisen kirkon. He perustivat sen tilalle Moskovan patriarkaatin hiippakunnan.  Se vihki papeiksi pääasiassa venäläisiä ja vain aivan harvoin virolaisia. Mutta senkin asema oli tukala, omaisuus oli valtiollistettu ja kaikesta piti sopia vallanpitäjien kanssa. Kirkollisia toimituksiakaan ei saanut pitää kuin tiukasti rajoitetuissa tiloissa.
     Neuvostovallan ajalla noin 80 % Viron ortodoksisista kirkoista tuhoutui tai kärsi vaurioita. Silloinen Tallinnan ja Viron metropoliitta joutui kaiken aikaa sukkuloimaan kirkon ja kommunistihallinnon välissä. Myöhemmin hänet on tunnettu Moskovan ja koko Venäjän patriarkkana nimellä Aleksei II. Hän kuoli vuonna 2008.
Lakkautetun eli laillisen kirkon (EAÕK) synodi jatkoi toimintaansa Ruotsissa (ja Yhdysvalloissa) osana ekumeenista Konstantinopolin patriarkaattia. Sen autonomiaa ei koskaan lakkautettu, vaikka se toimi vain niissä maissa, joissa oli virolaisia pakolaisia. Autonomia saatettiin toimivaksi Virossa jälleen vuonna 1996. Aivan vastaavaa oli tapahtunut Viron valtiolle, vuonna 1991 todettiin, että kysymys oli jatkuvuudesta, palaamisesta uudelleen itsenäisten valtioiden joukkoon miehityksen jälkeen. Moskovan patriarkaatti ei tätä hyväksynyt vaan rekisteröi oman hiippakuntansa nimellä Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksinen kirkko (MPEÕK).
 
Kun Viro itsenäistyi uudelleen vuonna 1991, tuli ongelmaksi se, kumpaan suuntaan ortodoksien tuli orientoitua, Moskovaan vai Konstantinopoliin. Pakolaiskirkko ja suuri osa maassa olevista syntyperäisistä virolaisista ortodokseista vierasti miehitysajan kokemustensa takia ajatusta Moskovan patriarkaattiin kuulumisesta. Avuksi tulivat suomalaiset, jotka arkkipiispa Johanneksen johdolla tukivat Viron kirkon palauttamista takaisin Konstantinopolin alaisuuteen.
     Välit Venäjän kirkon alaisiin ortodokseihin tietysti huononivat, erityisesti välejä hiersi kysymys kirkon omaisuudesta. Omaisuus oli takavarikoitu valtiolle, joka nyt siis oli Viron itsenäinen tasavalta. Kesken kaikkien kiistojen vuonna 1996 Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi päätti palauttaa Viron kirkon autonomian ja ottaa se jälleen alaisuuteensa. Suomen kirkon arkkipiispa Johannes määrättiin Viron kirkon väliaikaiseksi johtajaksi locum tenens, eli oman toimensa ohella.

Venäjän kirkon reaktio oli voimakas. Se katkaisi rukousyhteyden ja samalla myös ehtoollisyhteyden niin Konstantinopolin patriarkaatin kuin myös Suomen ortodoksisen kirkon kanssa, ja tietysti Viron apostolisen ortodoksisen kirkon kanssa, jota se ei edes tunnustanut omaksi kirkokseen. Seurakunnista suurin osa valitsi Konstantinopolin alaisen Viron kirkon, mutta jäsenmäärällisesti suuremmaksi jäi Moskovan alainen kirkko. Tämä johtui siitä, että Neuvostoliiton aikana maahan oli muuttanut suuri määrä venäläisväestöä.
     Omaisuuden palauttaminen tuotti eniten ongelmia Tallinnassa. Kaupunginoikeus päätti jo vuonna 1991 tunnustaa Tukholmassa oleskelleen pakolaissynodin Viron ortodoksisen kirkon jatkajaksi. Nyt sen tehtävät siirtyivät Viron apostolisen kirkon valitsemalle uudelle synodille, joka tuli hallinnoimaan myös omaisuutta.  Suuria ongelmia syntyi siitä, että Tallinnan ortodoksinen katedraali (Aleksanteri Nevskin katedraali) oli Venäjän kirkkoon kuuluvien hallinnassa. Asia ratkaistiin lopulta niin, että se jäi heille pitkällä vuokrasopimuksella ja nimellisellä vuokralla. Myös muualla päädyttiin samankaltaisiin ratkaisuihin.
     Näin saatiin rukousyhteys palautumaan Suomen ja Moskovan välille. Viron apostolista ortodoksista kirkkoa ei Moskovan patriarkaatti edelleenkään tunnusta. Tästä syystä Venäjän kirkko ei ole yleensä osallistunut niihin maailmanlaajuisiin kokouksiin, jossa Viron kirkko on ollut osallisena. Arkkipiispa Johannes vetäytyi Viron kirkon johdosta vuonna 1999, kun apostolisen kirkon johtoon valittiin Ranskasta piispa Stefanos. Hänen lisäkseen kirkolla oli kaksi muutakin piispaa, Pärnun ja Saaren piispa Aleksander ja Tarton piispa Felija. Virossa on myös ortodoksista seminaaritoimintaa sekä mm. Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostari Saarenmaalla.
 
Viro on kuitenkin pääasiassa luterilainen maa, ja eniten on tietysti näitä seurakuntia. Mutta kirkkojen ja new age -henkisyyden kanssa uskontojen markkinoilla kilpailee Virossa myös uudelleen elvytetty, esikristilliseen perinteeseen pohjautuva pakanausko, viroksi maausk. Suomeksi voisi puhua "vironuskosta", koska kyse on nimenomaan tämän maan uskonnollisesta perinteestä.  

1. (35.) Malvasta Lahden vetovoimakohde

Huhtikuun 29. päivänä koitti sitten se suuri hetki, Lahden Malva, eli visuaalisten taiteiden museo avattiin yleisölle Malskilla siellä Kirkkopuiston kupeessa. Tosin sankka kutsuvierasten joukko oli päässyt jo edellisinä päivinä tutustumaan niin Lahden omiin, paljolti varastoissa pidettyihin taideteoksiin, julistetaiteen parhaisiin tuotoksiin ja muotoilun saavutuksiin. Minä tyydyin vielä tällä kertaa vain ihailemaan ulko-ovea, odotan aikaa, jolloin tungosta ei ole enää niin paljon. Minut on kyllä rokotettu jo neljä kertaa, mutta kun nuori mies Sauli Niinistökin sairastui kolmen rokotuskerran jälkeen, niin jostain ne virukset saattaisivat siis tunkeutua minunkin sieraimiini. Myönnän kyllä, että tässä on vähän sitä kuuluisaa luulotautiakin. Mutta kun yli kaksi vuotta sitten Krista Kiuru alkoi pelotella, niin jotenkin se on jo mennyt minunkin veriini, niin kuin on monen muunkin ikäihmisen kohdalla käynyt.
     Netti ja lehdet ovat näinä päivinä tästä paikasta tulvillaan kuvia ja selostuksia, joten tuskinpa osaisin tuoda niihin mitään uutta. Mutta ehkä siellä kerroksissa myöhemmin kierrellessäni saatan nähdä tai kokea jotain sellaista, joka ainakin tässä omassa kapeassa kuplassani tuntuu merkitykselliseltä.
     Uudella museoyhdistelmällä on kunnianhimoiset tavoitteet: maan suurimpien ja maineikkaimpien museoiden tuntumaan niin kävijöiden kuin heidän jättämiensä pääsymaksujenkin suhteen. Tähän on ilman muuta mahdollisuuksia. Sijainti ja historiallinen tausta ovat ainutlaatuisia. Liikkeelle myös lähdettiin komeasti, vetonaulaksi hankittiin hollantilainen taiteilija ja muotoilija Maarten Baas. Tähän yhteyteen liitettiin vielä eri kerroksissa olevat kansainvälinen julistetriennaali ja omien kokoelmien Juuret -näyttely. Mukana on myös merkittäviä lahtelaisia muotoilun innovaatioita. 
     Kaikkiaan 70 vuotta se kesti, mutta vihdoinkin ollaan maalissa. Ei tämä vuosimäärä Lahdessa niin kovin ihmeellinen ole, pikkupolitikointia ja suoranaista typeryyttäkin on tullut esille niin monessa muussakin kohdassa. Ylivertainen taitaa sittenkin olla Sibelius-talon kohtalo reilut parikymmentä vuotta sitten. Kun sen menestys alkoi selvitä, niin  kyllä siinä oli monella vänkyrällä selittelemistä. Monet vaikenivat kokonaan, sillä omia etujakin ajettiin härskisti. Mutta vielä pitäisi saada paljon muutakin maaliin, Kisapuiston saneeraus on vielä aivan alkutekijöissään, Ranta-Kartanon uimahalli ja monet muutkin odottavat tulemistaan. 

9. (34.) Olli Rehn kirjaa menneet ja katsoo tulevaan
Olli Rehnin teos Onnellisten tasavalta ei ole muistelmateos siinä perinteellisessä muodossa, joita toimittajat ja erilaiset muut skribentit väsäävät kuvien kera tyyliin lapsuus. nuoriuus, työelämä. perhe jne. Joskus vaikuttaa siltä, että vuosilukujen ja kaikkien mahdollisten käänteiden tarkka luetteleminen olisi kaikkein tärkeintä. Kyllä nämä käänteetkin tässäkin kirjassa siellä jossain rivien välissä tulevat näkyviin, mutta suurempien linjojen ohessa. Hän nostaa keskeisiksi aiheiksi kysymykset siitä, millainen on Suomen kansalaisen asema, tai Suomen asema maailmassa, Euroopan Unionin jäsenenä tai aggressiivisen ja laajentumishaluisen Venäjän naapurina. 

​Hän valittaa sitä, että ulkopoliittista keskusteluamme vaivaa usein historiattomuus, ei muisteta esimerkiksi talvi- tai jatkosodan taustoja ja seurauksia. Hän muistuttaa siitä, että olemme ulkopolitiikallamme ja uskottavalla puolustuksellamme voineet laajentaa liikkumatilaa ja turvallisuuttamme. Yhteiskuntamme sisäisellä eheydellä ja toimintakyvyllä on jatkossakin suuri merkitys. Modernissa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa toki esiintyy aina etu- ja muita ristiriitoja, ja poliittinen kenttä on toki meilläkin aika pirstaleinen ja työmarkkinakenttäkin on käymistilassa. Mutta kaikki ongelmat pitäisi onnistua ratkomaan maan edun kannalta parhain päin. Yhtenä kirjan tavoitteena on kannustaa lukijoita rakentavaan kansalliseen itsetutkisteluun. Eräänlaisena yhteenvetona Rehn esittää, että hän pyrkii heijastamaan idealismia ilman illuusioita ja realismia ilman kyynisyyttä. ”Pitkäjänteiset perivät lopulta maan.”

---

  Ensimmäinen luku Tasavalta ja suomalaisuus kannattaa lukea tarkasti, koska se on oivaa yhteenvetoa Suomen historiasta aina itsenäisyyden alkuajoista lähtien. Jo Venäjän vallan aikana alkoi suomalaisuusaate vahvistua ja opittiin laillisuustaistelua autonomian ja länsimaisen oikeusjärjestyksen puolesta. Kun sitten itsenäisyys koitti, ehdittiin vielä valita saksalainen kuningas, joka kuitenkin peruutti tulonsa Saksan romahtaessa ensimmäisen maailmansodan lopussa. Mutta tasavalta siis voitti ja demokratia laajeni raskaan sisällissotavaiheen jälkeen. Alkoi kansallinen eheytyminen, joka selittää menestyksellisen puolustustaistelun vuosina 1939-1944. Meillä oli onni saada vahvoja presidenttejä, jotka valtapolitiikan raameissakin saivat vähä vähältä maata ujutettua läntisiin yhteisöihin, Paasikiven-Kekkosen linja vei meidät lopulta Koiviston aikana EU:n porteille.
     Ja Olli ei olisi Olli, ellei kirjassa olisi mitään jalkapallosta. Se on ollut hänelle elämänpituinen kumppani, ensin Mikkelin Palloilijoissa peräti mestaruussarjaa myöten, ja vielä nykyäänkin Helsingissä hyvien kavereiden kanssa. Mutta luku ei sisällä vain lueteltuja tietoja, vaan eräänlaista jalkapallofilosofiaa, ja sitä, mitä se harjoittajilleen antaa. Jos Rehnistä tulee seuraava presidentti, liittyy hän lukuisien edeltäjiensä seuraan. Urho Kekkonen oli luku sinänsä, niin myös Mauno Koivisto pitkällä ja kunnioitettavalla lentopallon peliurallaan, joka loppui vasta reilusti yli kahdeksankymppisenä. Sauli Niinistö saattaa vieläkin yllättää Helsingin jääkentillä saapuen sinne luistimineen ja mailoineen sellaista ”höntsäpeliä” pelaamaan.
     Ennen kuin Rehn lopettaa ensimmäisen alaluvun Tasavalta ennen ja tänään, hän ehtii vielä käsitellä suomalaisuuden myyttejä, sukupuolten tasa-arvoa monelta kantilta, yritteliäisyyttä ja selviytymistä aina maahanmuuttajiin ja moderniin suomalaisuuteen saakka. Näistä luvuista henkii lukeneisuus ja eri alojen tuntemus huomattavalla tavalla.

​Toisessa pääluvussa Suomen asema maailmassa on paljon asiaa, Rehn vetää suuria linjoja aina Anders Chydeniuksesta Urho Kekkoseen, ja lukuisiin kansantalouden teoreetikkoihin ja ajattelijoihin aivan meidän päiviemme tunnettuihin nimiin saakka, niin meillä kuin ulkomailla. Oman alalukunsa saa esimerkiksi Suomen taloudellinen nousu aina 1860-luvun muutoksista ja talouselämän kaikin puolisesta vapautumisesta lähtien. Avainsana oli vapaakauppa ja kansainvälinen liberalismi, johon Suomikin pääsi mukaan. Suomi oli osana Pohjoismaista luterilaista hengenelämää, joka korosti koululaitosta ja yritteliäisyyttä.  Luterilaisen ja katolisen maailman välisiä eroja oli muuten korostanut jo 1864-1920 elänyt talousfilosofi Max Weber, joka ainakin oli minun aikani opinnoissa vahvasti esillä silloin joskus 1950-luvun ja 1960-luvun taitteessa. Samoin oli esillä Rehninkin korostama John Maynard Keynes, joka vaati valtion aktiivista osallisuutta talouselämään. Näin lyhyessä esityksessä ei ole mahdollista purkaa kaikkea sitä tietämystä, jota Rehn on tähänkin lukuun ladannut. Keskittyneesti tätäkin piti lukea huolimatta historian opintojen yhteyteen sitomieni kansantalouden ja valtio-opin arvosanoistani.
     Suomalaisen turvallisuuspolitiikan suuri nimi oli tietysti Carl Gustaf Emil Mannerheim, jonka maineeseen Olli Rehnillä oli mikkeliläisenä lähituntuma lapsuudesta lähtien. Rehn kertoo, että nykyään Mannerheimiä pidetään myös koko Pohjolan, ja myös erityisesti Ruotsin puolustajana. Ruotsin entisen Carl Bildtin sanoin, ilman Suomen torjuntataisteluja Tornionjoen länsipuolellekin olisi ulottunut kylmä viima. Mutta arvostettiin häntä idässäkin: Pietarissa paljastettiin vuonna 2016 muistolaatta kiitoksena hänen palveluksistaan Venäjällä ensimmäisen maailmansodan vuosina.
     Mannerheimin viisaista päätöksistä Rehn mainitsee mm. seuraavat kaksi: Mannerheim kieltäytyi hyökkäämästä Leningradiin vuosina 1941-1943 Saksan vaatimuksista huolimatta, ja Suomen johtaminen rauhaan vuonna 1944. Nämä tapahtumat jättävät varjoonsa hänen tekemänsä mahdolliset virheet, joita jälkiviisaasti on joskus otettu esille. Mannerheimin ajattelussa korostui geopolitiikka, johon kaikki Suomen johtomiehet eivät välttämättä kyenneet kiinnittämään huomiota. Lopuksi Rehn analysoi Suomen käymiä sotia tv-sarjan Sodan ja rauhan miehet, sekä useiden historiantutkijain teosten pohjalta. Hän toteaa, että Suomi taisteli oikeastaan kaksi talvisotaa, ensi vaiheen torjuntataistelut aina vuoden 1939 lopulle saakka, ja sitten loppuosa, jonka alkaessa kansainvälinen paine kohdistui Neuvostoliittoon. Ratkaisevaa oli ollut Suomen kansan osoittama yksimielisyys ja sen nojassa tehty vastarinta. Joten tulee nyt mieleen Ukraina, aseapu ja muukin tuki näyttää nyt sen taistelussa runsaammalta kuin alussa. Onko sillä riittävää merkitystä, sen näemme lähikuukausina.  
     Luvun lopussa Rehn pohtii pienen valtion turvallisuusintressejä ja sitä keskustelua, jota nyt käydään niin ns. Nato-optioista ja liittymisestä lopultakin sotilasliittoon. Onko Putinilla ollut järkeä ajaessaan Suomea ja Ruotsia Natoon, hän kysyy.  Luku päättyy tärkeään totuuteen: kansallinen yksituumaisuus on voimavara turvallisuuspolitiikassa.
​
Luvussa Millenniaalien maailma kirjoittaja luo katseensa tulevaisuuteen, eli lähivuosikymmeniin. Suuret ikäluokat ovat nyt jo pääosin eläköityneet, työelämässä toimivat paljolti 1960-1970-luvuilla syntyneet, mutta yhä suuremmassa määrin myös jo millenniaalit, eli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin syntyneet. Heistä suuri määrä on myös ns. diginatiiveja. Ennusteiden luominen Suomen tulevasta taloustilanteesta on välttämätöntä, mutta kovin usein ne epäonnistuvat, kuten esimerkiksi 1990-luvun alussa, jolloin taloudellinen toimeliaisuus niiasi pahemman kerran. Vielä vaikeampaa on poliittisten käänteiden ennustaminen. Nokia teki 1990-luvulla merkittäviä kehitysaskeleita matkapuhelinalalla, mutta vuosikymmentä myöhemmin kosketusnäyttöön perustuvat puhelimet tulivat tilalle. Kysynnän ja tarjonnan vaihtelut vaikuttavat, kuten esimerkiksi Keynes on osoittanut. Mutta on ollut paljon yllättäviä tapahtumia, kuten esimerkiksi vuoden 2008 finanssikriisi. Ennusteet eivät useinkaan toteudu sellaisinaan, mutta ne auttavat pelkistämään erilaisia skenaarioita, joita voidaan analysoida pahankin päivän varalle.
     Tulevaisuuden megatrendejä on kolme, ensinnäkin geopolitiikan paluu ja moninapaisuuden nousu maailmanpolitiikassa. Globalisaatio taantuu, ja se vaikuttaa kansainväliseen järjestelmään. Toiseksi tulossa on vihreä siirtymä sekä digitaalisuuden lisääntyminen taloudessa ja työelämässä. Kolmantena on merkkejä käänteisen ideologisen identiteetin lisääntymisestä politiikassa. Tämä tarkoittaa suhtautumista ilmastonmuutokseen, maahanmuuttajiin ja ylipäätään kansainvälisyyteen.
     Rehn näkee maailmanpolitiikassa tällä hetkellä kolme napaa: USA, Kiina ja Euroopan Unioni. Venäjä ei ole taloudellinen suurvalta, vaikka se pystyykin käymään tuhoisia sotia. Sen voima perustuu fossiilisen energian vahvaan asemaan. Yhdysvallat on maailman suurin pääomamarkkina, joten dollarin hegemonia jatkuu. Siksi sen asettamat pankki- ja rahoitusjärjestelmän pakotteet purevat kovimmin. Noin puolet maailmankaupasta käydään dollareilla, seuraavana tulee euro vähän alle 20 prosentilla.
     Aikamme suurin kysymys on Yhdysvaltain ja Kiinan välinen suhde. Niiden välillä on voimakas jännite, joka voi viedä uuteen kylmään sotaan. Kiinan asevoimat ovat merkittävästi lisänneet läsnäoloaan mm. Etelä-Kiinan merialueilla ja yleensäkin Aasiassa. Maailma on tavallaan myös jakautunut kahteen teknologiseen vaikutuspiiriin sen jälkeen, kun Kiina kielsi Googlen, Facebookin ja useiden muiden teknologiayritysten toiminnan maassa. Venäjä kylläkin iskee rajoja ja railoja Eurooppaan, kuten tällä vuosituhannella on jo nähty. Siellä on päässyt vallalle ns. isovenäläinen mentaliteetti, joka koettelee kaikkia rajanaapureita. Suomi on hyötynyt suuresti toisen maailmansodan jälkeen luodusta sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä. Sen meneillään oleva murros aiheuttaa uhkia, mutta EU antaa meille selkänojaa erityisesti kauppapolitiikan ja rahatalouden saralla.

Ilmastoahdistus vai kestävä markkinatalous?  Luvun otsikko on oikeastaan aika tyhjentävä. Siinä Olli Rehn siirtyy tulevaisuutemme perimmäisten kysymysten äärelle. Etenkin nuoret, milleniaalit ja zillenniaalit kokevat, että nykymenon seuraukset olisivat ihmiskunnan tulevaisuudelle dramaattiset. Ilmaston lämpenemistä pitäisi ruveta hidastamaan entistä ponnekkaammin tehokkaammilla toimilla, joista yksi tärkeimmistä olisi kivihiilen käytön lopettaminen. Sitten kirjassa seuraa selostuksia joukosta tärkeitä tulevia kokouksia ja arvioita toimenpiteiden etenemisestä eri puolilla maapalloa. Kestävä kehitys on kolmiyhteys, joka sisältää taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen ulottuvuuden. Kehitystä ovat hidastaneet mm. 2000-luvun alun finanssikriisi, koronapandemia ja sodat.
     Avainkysymys onkin, miten saada markkinatalous kestävälle pohjalle ja ns. sosiaalisen markkinatalouden muodossa. Kansalaisten pitää myös saada osallistua päätöksentekoon tieteen ja tutkimuksen tuomalta arvopohjalta. Eurooppa on ollut edellä kävijänä ilmastopolitiikassa, muut maanosat ovat seurailleet mikä milläkin aikataululla. Suomi on kärkimaita. On tärkeää, että tässä suhteessa kehitetään iskunkestävyyttä, eli jos talous ja yhteiskunta ovat vahvalla tolalla, ne kestävät myös erilaisia häiriöitä ja vaikuttamisyrityksiä ulkopuolelta.
     Sosiaalinen epävarmuus ja taloudellinen eriarvoisuus loivat aikoinaan USA:n keskilännessä jo 1800-luvulla populismin aallon, jonka keskellä Euroopassa nykyäänkin elämme.  Se on monitahoinen ilmiö, jolle on vaikeaa antaa mitään yhteistä nimittäjää, eri maissa siihen voi olla erilaisia syitä. Tämän jälkeen Rehn kertaa populismin teoreetikoiden ajatuksia eurooppalaisista esikuvista aina Timo Soiniin saakka. Loppupäätelmänä hänellä on ajatus, että kun populismi jyllää, demokratia on vaarassa. Yhtenä tärkeänä esimerkkinä on ns. ”alueiden kosto”. eli taloudellinen ja muu kehitys ei ole monessakaan valtiossa kulkenut yhtä jalkaa. Kukoistavien kaupunkien ja maaseudun takapajuisempien alueiden välillä on syvä juopa, kaikki hyvä tuntuu kertyneen juuri kaupunkeihin ja muihin suurimpiin keskuksiin. Yhtenä asiana tulee minulle heti mieleen parin vuoden takainen keltaliivien liike Ranskassa. On vain niin, että valtaan päästyään populistipuolueet eivät useinkaan pysty esittämään toteutuskelpoisia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Viimeisessä tämän pääluvun alanimikkeessä Rehn pohtii kysymystä epätäydellisestä Euroopasta. Siinä tietysti EU on keskiössä monellakin tapaa. Sen ns. pehmeä vaikutusvalta on toiminut monilla alueilla, mm.  Länsi-Balkanilla, mutta monella muulla suunnalla ei. Euroopan yhdentymiskehitykseen sitoutuneilla mailla, esimerkiksi Suomella, on ollut selkeä kansallisen menestyksen perusta.

​Mustat kirjekuoret: yrittäjyys- ja teollisuuspolitiikka tuntuvat Olli Rehnistä puheenollen sopivan hyvin seuraavana luvun nimeksi, sillä hänen isänsä Tauno Rehn teki elämäntyönsä yrittäjänä, erikoisalanaan varaosien kauppa ja korjaamopuoli. Äiti Vuokko Rehnillä oli ura kansanedustajana, joten omena ei voinut kauas puusta pudota. Mustat kirjekuoret viittaavat siihen monimutkaiseen neuvottelutilanteeseen, jota käytiin toukokuussa 2015 Sipilän hallitusta muodostettaessa. Rehnin osalle tuli silloin elinkeinoministerin tehtävä, eli hän pääsi tavallaan omille juurilleen. Sen jälkeen seuraa perusteellinen selvitys siitä, miten hän joutui hoitamaan Talvivaaran ja Fennovoiman useiden hallitusten aikana kertynyttä, pääosin yhtiöiden itsensä aiheuttamaa hankalaa perintöä. Sotkamoon perustettiin valtionyhtiö Terrafame Oy (suomeksi Nälkämaa!), joka putsasi vanhan Talvivaaran pesän. Hanhikiven voimalan toimilupakysymys periytyi edellisiltä hallituksilta. Hanhikiven taival on jälkikäteen katsoen varsinainen kokoelma onnettomia ratkaisuja. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan pani sen ehkä lopullisesti jäihin, onhan sen osakekannasta iso osa venäläisellä Rosatomilla.
     Rehn tekee selkoa myös kotimaisista sijoituskohteista, Helsinkiin rakennettavasta, itä-länsi suunnassa kulkevasta Raide-Jokerista ja erinäisistä elinkeinovapauteen liittyvistä ratkaisuista. Yhtenä kuriositeettina oli kaupan aukioloaikojen vapauttaminen. Kilpailukykysopimus, eli kuuluisa Kiky saa selostusta sivukaupalla. Rehn selvittää, että kysymyksessä edettiin kolmen korin kautta: ensimmäisessä oli lakiuudistuksia, toisessa maltillinen palkkaratkaisu ja kolmannessa paikallisten sopimusten ja henkilöstön edustuksen kehittäminen. Tämän laajan katsauksen jälkeen seuraa kirjoittajan pohdintoja rahapolitiikasta ja julkisesta taloudesta, joka tarpeeksi vahvana voi antaa elvytysvaraa taantuman koittaessa.

​Loppuluku Huomisen tasavalta alkaa pohdinnalla ylisukupolvisesta oikeudenmukaisuudesta pohjautuen yhteiskuntafilosofi John Ralwsin ajatuksiin. Perusajatuksena on, että resursseja ei pidä siirtää tulevien sukupolvien käytöstä ja tulevaisuuden ongelmien ratkaisemisesta nykyisten ongelmien ratkaisemiseen. Hänen teoriansa on tärkeä tasavaltalaisen yhteiskunnan peruskirja. Monien kannatettavien asioiden lisäksi on kuitenkin huomattava, että perustuslain raskas tulkinta on hidastanut monien uudistusten, mm. sote-uudistuksen joustavampaa kehittämistä ja nopeuttamista. Tähän lisäisin muuallakin esittämäni oman käsitykseni, että kun kaikki asiat viedään valiokuntiin, sotesta puheen ollen perustuslakivaliokuntaan, aina löytyy jostakin joku pörröpäinen dosentti tai nuori professori, joka lausunnon antajana haluaa lisätä omaa mainettaan pilkuntarkkana puhujana.
     Sitten siirrytään käsittelemään kysymystä, miksi olemme jäljessä muista Pohjoismaista? Tuottavuus, työllisyys ja väestökehitys saavat oman lukunsa. Suomi tarvitsisi myös lisää osaajia ja työperäistä maahanmuuttoa. Rehn mainitsee terveysteknologian Suomen salaiseksi aseeksi, eli tarkemmin sanoen alan yritysten kasvun ja laajenemisen muualle maailmaan. Maininnan saa myös mm. Oulun yliopiston ICT-klusteri ja Lappeenrannan-Lahden yliopiston päästöttömän ja uusiutuvan energian kehittäminen. Yrittäjien asemaa olisi parannettava, erityisesti esimerkkinä mm. alustatyöläisten olosuhteet. Työmarkkinajärjestelmässä on parannettavaa, päätöksenteon pullonkauloja olisi poistettava ja tasavallan strateginen johtaminen olisi saatava kuntoon., kriisijohtamiseen pitäisi tarpeen vaatiessa ryhtyä tarmokkaasti.

​Loppusanoissa Rehn toteaa, että Suomi on 150 vuodessa noussut köyhästä ja syrjäisestä kehitysmaasta yhdeksi maailman vauraimmista ja myös tasa-arvoisimmista yhteiskunnista. Mutta tasavaltalaisuus tarvitsee päivitystä, on avattava ovia enemmän kansainvälisyyteen ja uusiin innovaatioihin, on siirryttävä aidosti kestävän kehityksen tielle ja huolehdittava turvallisuudestamme uhkakuvien allakin.
​     Loppukaneetit kuuluvat seuraavasti: Ei ole etenkään tämän päivän milleniaalien ja zilleniaalien edun mukaista jäädä jumiin vanhan liiton juoksuhautoihin. Muu maailma kun ei odota edes maailman onnellisinta kansaa.  

8. (33.) Kalevi Laalon pitkä piirtäjän ura
Pääsiäisenä tuli päätökseen Kalevi Laalon eli Kerberoksen 29 vuotta kestänyt työrupeama Etelä-Suomen Sanomissa. Ei 79-vuotias Kalevi suinkaan pensseleitään ja kyniään santaan pistä, luovan taitelijan kuten kirjoittajankin voima jatkuu niin pitkään kuin työvälineitä käsissä pysyy, tai sormet näppäimillä liikkuvat. Hän aloitti journalistina ja sitten pilapiirtäjänä, siinä sivussa sitten syntyi paitsi omien töiden kirjajulkaisuja, myös mm. yrityshistoriikkeja.
     Kalevi Laalon kanssa tutustuimme lentopallon senioriseuran Päijät-Äijien harjoituksissa. Jossain vaiheessa hän vain loukkasi sormiaan, mikä piirtäjälle saattaa olla kohtalokasta. Pahempaa siitä ei kuitenkaan tullut, mutta varotoimenpiteenä hän päätti lopettaa ainakin tämän laatuisen palloilun. Tämän jälkeen vaihdoimme ajoittain sähköposteja, mm. hän lahjoitti minulle vanhan ystävyyden hengessä oikeuden käyttää omissa kirjoissani paria hänen aiheeseen sopivista piirroksistaan. Ne ovat jäljennettyinä tässä jäljempänä.
     Pilapiirroksiin liittyy eräs rajoittava piirre. Vaikka ne miten silloin julkaisuhetkellä aamukahvipöydässä herättäisivätkin hilpeyttä, ovat ne kuitenkin hetken lapsia. Kun poliittinen tai muu herkullinen tilanne on ohi, alkaa myös piirrokseen sisällytetty, kiteytetty sanomakin kohta unohtua. Näin on käynyt kaikille, aina Kari Suomalaista myöten. Myöhemmän ajan lukijat joutuvat kotvan aikaa hieromaan muistinystyröitään, eikä sisältö enää välttämättä aukea. varsinkaan jos alan yleissivistys on ohut.
     Mitä sitten nimimerkki Kerberos tarkoittaa. Wikipediassa se kiteytetään lyhyeen lauseeseen: Kerberos oli  Kreikan mytologiassa koira, joka vartioi Haadeen valtakunnan, manalan porttia. Kerberoksen tehtävänä oli päästää ainoastaan kuolleiden haamut sisään manalaan, ja estää niitä pääsemästä sieltä pois. Sillä oli useita päitä, useimmiten lukumääräksi kerrotaan kolme. En tiedä miksi Laalo valitsi sen nimimerkikseen, mutta voisin ajatella, että niin journalistit kuin piirtäjätkin ovat ns, vallan vahtikoiria, joiden tehtävänä on estää yksipuolista informaatiota, ja siten suojella meitä muita kuolevaisia. 

Laalolta saamistani kuvista ensimmäinen kuvaa kahta diktaattoria, Putinia ja Berlusconia. Kieltämättä Berlusconi hallitsi pitkään Italian yleistä mielipidettä luomansa suuren informaatioimperiumin avulla, mutta kun hänellä ei ollut väkivaltakoneistoa, ei hän koskaan kyennyt nousemaan uudeksi Mussoliniksi. Putin sen sijaan täyttää molemmat ehdot, vastustelevat ja kyseenalaistavat äänet on murskattu viime vaiheessa kovaotteisen poliisin ja armeijan tuella. Tai sitten vastustajat on ajettu maanpakoon, murhattu kadulla tai myrkyttämällä.


​

​On kerrottu, että Stalin antoi tahallaan kymmenien miljoonien ihmisten kuolla nälkään myymällä joinain vuosina Neuvostoliiton viljasadon saadakseen ulkomaan valuuttaa uuden valtion tarpeiksi. Ukrainastakin kuoli nälänhätään ehkä parikymmentä miljoonaa. Toistaiseksi Putinilla on vielä matkaa tähän. Kovin ottein Kiinakin on säilyttänyt valtiollisen yhtenäisyyden laajassa maassaan. Kuvan ajankohtaisuus oli siinä. että Putin poikkesi Afrikasta tultuaan onnittelemassa Berlusconia vaalivoiton johdosta. Henkinen yhteyskin löytyy. 
Tapahtumaa voi laajemmin tarkastella blogistani kohdasta 19/2 uutta 2018. Se on siellä otsikolla Berlusconi jaksaa. Napsauta yläpalkista kohtaa ”more” niin sieltä pääset vuoteen 2018. Kuva löytyy myös teoksestani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle, ISBN 978-952-92-4584-0.
     ​Alun perin laivoilla laulajana aloittanut, sittemmin lakitieteen tutkinnon suorittanut Silvio Berlusconi loi omaisuutensa rakennusbisneksessä rakennuttamalla Milanoon kokonaisen kaupunginosan. Mistä hän sai alkupääoman, ja mistä jatkorahoitusta, sitä ei julkisuudessa aivan varmasti tiedä juuri kukaan. Ei taida kukaan tietää sitäkään, miten Putin loi oman imperiuminsa.

---

Sitten voinkin jo siirtyä leppoisempiin tunnelmiin. Näimme molemmat, Kalevi ja minä, Mauno Koiviston pelaavan lentopalloa samoissa turnauksissa. Olimme kuitenkin niin paljon nuorempia, että emme koskaan päässeet verkon vastapuolelle. Rajoitukset presidentin valtaoikeuksiin alkoivat jo vuonna 2000. Silloin säädettiin tärkeimpänä muutoksena mm., että Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Moniin ratkaisuihin tarvitaan myös eduskunnan suostumus. Vuonna 2012 tulivat vielä eräät lisärajoitukset valtaoikeuksiin. Siitä tuli Laalon oivallus piirroksen taustaksi. Kuvan ja kuvatekstin olen kopioinut suoraan teoksestani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa (ISBN 978-952-93-1101-9), s. 134)

---

7. (32.) Avasiko Olli Rehn kirjallaan presidenttipelin?
Maaliskuussa 60 vuotta täyttänyt Olli Rehn on ehtinyt olla monessa mukana: nuorisopoliitikkona 1980-luvun lopulla, kansanedustajana ensimmäisen kerran vuodesta 1991, miltei keskeytyksettä vuosina 1995-2015 eri tehtävissä Euroopan parlamentissa, mm. EU:n komissaarina, sen jälkeen taas eri tehtävissä Suomessa, ja vuodesta 2018 lähtien Suomen Pankin pääjohtajana. Koulutukseltaan hän on valtiotieteiden kandidaatti 1989 (vastasi silloin maisteria), ja filosofian tohtori Oxfordin yliopistossa 1996.     

​Edellisessä kappaleessa oli pikakatsaus hänen uraansa, joka on mittava. Niin mittava, että hänen uusimmalta teokseltaan Onnellisten tasavalta (2022) saattoi odottaa juuri sitä mitä sieltä saadaankin: näkemyksiä, syvällistä tietoa ja rakentavaa kritiikkiä. Ajoituskin on onnistunut, kahden vuoden kuluttua Suomeen valitaan uusi presidentti Sauli Niinistön kahden kauden jälkeen.

​Kirja on siinä määrin kiinnostava, että palaan siihen vielä myöhemmin.

---

​Ymmärtääkseni Rehn saattaa olla Suomen seuraava presidentti, mikäli ei mitään aivan odottamatonta tapahdu. Ainakin hänet valitaan keskustan ehdokkaaksi, ketään muuta yhtä koulutettua, kokenutta ja muutenkaan sopivaa ehdokasta ei siitä puolueesta löydy. Tulevaisuuden hahmo, eli puolustusministeri Antti Kaikkonen on kyllä onnistunut ministerinpostissaan moitteetta, joskus vähän kompastellut Matti Vanhanen on jo lopettelemassa uraansa. Paavo Väyrysen kohdalta juna meni ohi jo kolmisen vuosikymmentä sitten. Puheenjohtaja Annika Saarikko ei touhuilustaan huolimatta vaikuta kovin vakuuttavalta. 1990-luvulla erinomaisena pääministerinä toiminut Esko Aho tärveli mahdollisuuksiaan siirtymällä poliittisen uransa jälkeen venäläisen suurpankin, Sberbankin hallituksen jäseneksi. Alkuvuodesta 2022 hän on tosin eronnut sieltä. Yllätyksekseni hän oli keskiviikkona 13.4. mukana suositussa kolmosen viihdeohjelmassa nimeltä Pitääkö olla huolissaan. Tarkoitus oli varmaan pehmentää julkisuuskuvaa, missä hän hyvin onnistuikin. Sain käsityksen, että häneltäkin ilmestyy kirja ensi syksynä. Mitä tämä sitten tarkoittaa, sitä en osaa sanoa. Ikäkin kyllä olisi sopiva, toukokuussa 68 vuotta.
     Vähissä ovat muidenkin puolueiden ehdottoman varmat ehdokkaat. Sanna Marin on tehtävissään tähän mennessä toiminut loistavasti. Ensin hän oli yhden vaalikauden ajan Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajana, valinta tapahtui jo silloin kun hän oli tuskin kolmikymppinen. Sen jälkeen hän on antanut vahvat näytöt sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana ammattiyhdistysjyrä Antti Rinteen jälkeen. Varsinaisesti vasta pääministerikausi on osoittanut hänen ainutlaatuisen lahjakkuutensa. On ollut ilo seurata hänen tv-esiintymisiään, älykästä ja varmaa puhetta ilman kompastelua. Mutta tuleeko vuosi 2024 hänelle sittenkin hieman liian varhain? Mutta demareista ei taida ketään muutakaan mahdollista löytyä, nuori Antti LIndtmankin on vasta kasvamassa vaativiin tehtäviin eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Eero Heinäluoma joutui jo sivuraiteille ja loppusijoituspaikkaansa EU:n parlamenttiin. Sieltä tietysti voisi Jutta Urpilainen jossain vaiheessa tulla taas Suomeen, tosin hänen komissaarinpestinsä Afrikan asioista huolehtivana komissaarina ei paljon anna mahdollisuutta kunnostautua näyttävästi. Erkki Tuomioja edustaa menneitten vuosikymmenten kaartia. Vielä enemmän siihen kaartiin kuuluu jo yli 80-vuotias Paavo Lipponen, jolla aikanaan oli kova hinku EU:n johtopaikoille. Hänen poliittisen uransa viime vaiheisiin kuului venäläisjohtoisen Nord Stream-kaasuyhtiön konsulttina toimiminen. Nyt jo yli seitsemänkymppinen Erkki Liikanen on  tehnyt aika lailla samanlaisen uran kuin Olli Rehn, mutta Tarja Halosen pitkä 12 vuoden kausi taisi pitää hänet liian kauan sivussa.
     Kokoomuksessa tilanne on vielä epäselvä. Tietenkin pitää mainita Petteri Orpon nimi. Takavuosina hän vaikutti enemmänkin yli-innokkaalta partiopojalta, mutta on vuosien mittaan saanut kosolti lisää vaikutusvaltaa ja uskottavuutta. Varapuheenjohtajat Antti Häkkänen ja Elina Valtonen ovat kyllä olleet näkyvillä, mutta ovat jääneet puheenjohtajansa taustalle. Euroopan parlamentistakaan ei apuja ole luvassa.  Entinen monivuotinen pääministeri ja EU:n komissaari Jyrki Katainen on tällä hetkellä kirjoittamaton lehti. Ansioita olisi vaikka muillekin jakaa. Sitran, eli Suomen itsenäisyyden juhlarahaston johtajan edut ovat kuitenkin niin huomattavat, että halukkuutta ei ehkä löydy. Tosin hän on viime aikoina hieman aktivoitunut, ainakin annettujen haastattelujen perusteella arvioiden. Entinen Helsingin kaupungin ylipormestari Jan Vapaavuori lähti Olympiakomitean hallituksen puheenjohtajaksi ottaakseen vauhtia suurempia tehtäviä varten. Kevään 2022 ns. Mika Lehtimäen tapaus ja Vapaavuoren nuoruusajan rötöstely painavat kuitenkin aika lailla hänen repussaan. Viime vuodet Italiassa kansainvälisen yliopiston professorina ollut Alexander Stubb on nyt tullut useaankin otteeseen julkisuuteen, ehkä vuosi 2024 mielessään. Pääministerinä hän tekeytyi liiankin kansanomaiseksi menettäen siten arvovaltaansa. Ensi vuoden eduskuntavaalit saattavat näyttää kokoomuksen mahdollisten ehdokkaiden marssijärjestyksen.  
     Vihreiden kyvykäs ulkoministeri Pekka Haavisto selvisi edellisissä kaksissa vaaleissa loppusuoralle Sauli Niinistön kanssa. Vaikka hommat ovat nytkin sujuneet mallikkaasti, ei tämä kolmas kerta enää ehkä toisi samanlaista tulosta, syynä tietysti on vihreiden alamäki. Saattaa olla, että EU:ssa hyvää jälkeä tehnyt Heidi Hautala voisi olla häntä kiinnostuneempi ehdokkuudesta. Nykyinen EU-parlamentaarikko Ville Niinistö nosti puheenjohtajana roimasti vihreiden vaalimenestystä. Mutta hänkin taitaa olla jo menneisyyden miehiä. Perussuomalaisten ehdoton tämän hetken tähti on Jussi Halla-aho, jonka viisaat ja harkitut lausunnot eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana ovat ihastuttaneet. Ero hänen edeltäjäänsä, helluntailaiseen saarnaajaan Mika Niikkoon on ollut huima. Pienemmistä puolueista ei minun näkemykseni mukaan löydy ketään sellaista, jolla olisi mahdollisuuksia. Puheenjohtajat kai sieltä valitaan ehdokkaiksi, jotta kansalaiset tietäisivät, että heidänkin puolueensa on olemassa.
​
     Tietysti kaksi vuotta on pitkä aika, ja maailma voi silloin olla aivan toisen näköinen. Joten kyllä näitä spekulointeja tullaan varmasti käymään vähän joka paikalla, niin politiikan ammattilaisten kuin meidän sivusta seuraavien diletanttienkin piirissä. 

6. (31.) Huhtikuu on kuukausista julmin
Käytämme arkisessakin puheessa usein sananparsia ja sitaatteja, joiden alkuperää emme tunne. Yllä olevaan sain viittauksen eräästä Yleisradion musiikkiohjelmasta lauantaina 9. 4. Jotenkin se tuntuisi sopivan tämänkin vuoden huhtikuuhun. Välillä on aurinko paistanut ja lämmin virtaus on tuonut jopa kymmenkunta lämpöastetta, mutta sitten on taas alkanut sataa räntää, tuulla voimakkaasti niin, että liian aikaisin vaihdetuissa kevätvarusteissa on alkanut palella. Mutta sitten taas uusi päivä tai uudet päivät ovat tuoneet lämpöä ja uuden odotusta. Mielialakin on tuntunut nousevan, kevät on herättänyt luonnon ja meidät ihmisetkin siinä samalla, nuoret varsinkin.
     Tuo otsikon säe on peräisin T.S.Eliotin runosta Autio maa (The Waste Land) vuodelta 1922. Eliot oli vaikutusvaltainen modernisti. Runossa on kaikkiaan 434 riviä. Sen tunnettuihin kohtiin lukeutuvat "huhtikuu on kuukausista julmin" (ensimmäinen rivi) ja myöhemmin: "minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua".

Wikipedian mukaan Autio maa rakentuu vastakohtapareille ja yllättäville rinnastuksille. Sen teemoina ovat kulttuurin kuihtuminen länsimaalaisille optimisteille valtavan pettymyksen aiheuttaneen ensimmäisen maailmansodan jäljiltä, ja myyttinen luomisvoimainen nuoruus, joka ehkä voisi luoda uuden kulttuurin.
     Runo alkaa seuraavalla kappaleella. Se sisältää monenlaisia muitakin uudelleen elpymiseen, uudistumiseen ja palautumiseen viittaavia säkeitä. Vertauskuvia löytyy !

​”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihottaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin”
…….
En tiedä tuosta kulttuurin kuihtumisesta, mutta talouselämä ainakin kärsii Ukrainan sodan jäljiltä, tulee inflaatiota, hintojen nousua ja varmaan myös stagflaatiota, eli talouden taantumaa ja työttömyyttä. Globaalitkin markkinat hieman hyytyvät, mutta siinä voi piillä myös uuden nousun mahdollisuus. Raaka-aineita ja komponentteja aletaan tilata lähempää, enemmän jopa omasta maasta, kaikki ei ole niin valtamerien takana. Irtautuminen Venäjän fossiilisesta energiasta voi lähivuosina saada Euroopassa aikaan vihreän siirtymän investointibuumin. Varmaan voidaan myös puhua sodan jälkeisestä jälleenrakentamisesta, Euroopan maat rientävät tukemaan maahan lyödyn Ukrainan kehitystä. Tämä tietysti sen jälkeen, kun uusi kevät koittaa ja ”sireenit nousevat kuolleesta maasta”. Hirvittävistä kuvista ja kaikesta muustakin huolimatta ainakin uskomme uuden kevään tuloon.

5. (30.)  Irja Askola - lasikattojen murtaja

Irja Askolasta tuli Suomen ensimmäinen naispiispa vuonna 2010. Tapahtuma sai Suomen uskovaisissa aikamoista kiehuntaa, aina piispoja myöten. Sanan säilä viuhui tavalla, jota sivistyneet ihmiset tuskin saattoivat kuvitellakaan. Vihaposti ylitti kaikki entiset ennätykset, mutta se mobilisoi myös kannattajat, jotka tasapainottivat viestien määrää ja sisältöjä. Askola kesti paineet, antoipa jopa postinsa pro gradua tekevän teologian opiskelijan käytettäväksi. Aki Kekkosen tutkielma nimeltä Vihapostilla on kaikkien luettavissa Helsingin yliopiston Helda-palvelussa.

​Askolan valinta piispaksi oli seuraava etappi tiellä, joka alkoi 6.3.1988 kun Suomessa ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi. Sitä oli tapahtunut joidenkin maiden luterilaisissa kirkoissa jo aikaisemmin, joissain sitä ei tehdä vieläkään., kuten ei ollenkaan katolisissa ja ortodoksisissa kirkoissa. Apostoli Paavalin kanta sieltä ensimmäiseltä vuosisadalta e.a.a. kantaa yhä. Uskon asioista ei kiistellä, kuuluu vanha sanonta. Tuskinpa mistään voikaan löytää niin ehdottomia omaan totuuteensa uskovia kuin juuri vanhoillisista uskonnollisista piireistä.
--------- 

---

Sitten on syytä siirtyä itse tekstiin. Kirjan kirjoittaja, valtiotieteiden lisensiaatti Anne Mattson on tehnyt tarkkaa työtä, jopa joissakin kohdin niin uutterasti, että teksti todella puuduttaa. Askolan sukutaustaa selvitetään juurta jaksaen vuosilukujen tarkkuudella aina kaukaisempia sukulaisia myöten. Tämän laskisin kyllä kirjoittajalle viaksi, ellei takana mahdollisesti ole kohteen oma toivomus, mahdollisesti tapa selkiyttää oman taustansa ongelmia. Perheen ja suvun tragediat ja saavutukset vaatimattomalla virkauralla tai työväenliikkeen luottamustehtävissä olisi voinut kuitata vähän yleisimmillä huomioilla.
     Kirja etenee sitten Irja Askolan vaiheita seuraten ensin kouluvuosista ja opiskelusta teologisessa tiedekunnassa Geneven vuosiin, ja lopulta piispan vaaliin ja virassa toimimiseen.  Koulu sujui hyvin teoreettisissa aineissa, mutta tärkeämmän kasvualustan antoi kirjasto, ja sitten seurakuntayhteisö. Askola on kuvannut koulupolkuaan ja opettajiaan, koululaisten rientoja, ja tietysti ns. kouludemokratiaa, jonka kiivaimmat vuodet sattuivat juuri hänen kouluvuosiinsa. Hänet valittiin kouluneuvostoon, mutta vieläkin aktiivisemmin hän osallistui seurakunnan toimintaan. Yllättäviä ristiriitaisuuksia sieltäkin löytyi, hän joutui kokemaan myös tilanteita, joissa häntä ei pidetty oikeana uskovaisena.
     Sitten siirrytään opiskeluvuosiin Helsingissä, ja sieltähän löytyi paljon sellaista, mitä minäkin olin kokenut, tosin noin 14 vuotta aikaisemmin: ahdasta asumista vuokralaisena ja aina Leppäsuonkadun Domusta myöten, niukkaa toimeentuloa ja ruokataloutta. Erona oli kuitenkin se, että minä opiskelin alkuun Nurmon Säästöpankista ottamani henkilökohtaisen lainan turvin, Askola oli jo päässyt valtion takaamien opintolainojen piiriin. Lisärahoitusta saimme kumpikin stipendeistä ja sijaisuuksista, molemmat entisissä oppikouluissamme. Irja Askola tosin oli sitten parina kesänä myös Lauritsalassa sijaitsevan entisen seurakuntansa kesäteologina. Jotain hän kertoo myös seurustelusuhteistaan, jotka kuitenkin jäivät aika viattomalle tasolle.
     Lauritsalassa alkoi kuitenkin pian ahdistaa, ja niin hän kulkeutui erääseen seminaariin Saksan Mainziin, ja sitten siellä töihin erääseen laboratorioon. Opiskeluelämää teologisessa tiedekunnassa Askola myös kuvaa, ja sitä jyrkkää erimielisyyttä, mikä vallitsi erilaisten suuntausten välillä. Ylioppilaiden kristillinen yhdistys YKY ei sekään oikein hänelle sopinut, ja monet asiat avautuivat vasta sitten kun hän liittyi Raittilan piiriin. Pekka ja Anna-Maija Raittila olivat syntyjään kuuluneet lestadiolaisiin, mutta he olivat jo tehneet sinne pesäeroa. Tätä kautta hän ihastui myös ranskalaiseen Taizé- yhteisöön, jonka henkisenä johtajana oli roomalaiskatolinen isä Roger. Kansainvälisyys alkoi muutenkin kiinnostaa, ja se sai huipennuksensa, kun hän sai jo valmiustuttuaan stipendin Chicagoon, samoin Saksaan. Erityisesti Chicago mullisti hänen ajatteluaan. Kansainvälinen ura alkoi hahmottua.
     Akateeminen ura Suomessa ei kiinnostanut, lyhyellä assistenttikaudellaan hän oli nähnyt millainen raadollinen kilpailu professuureista ja muistakin asemista siellä vallitsi. Samaa minäkin näin Jyväskylän yliopistossa, esimerkiksi historian professori ja saman alan apulaisprofessori olivat aika surkuhupaisissa väleissä keskenään. Väitöskirjaa tehdessäni sain kokea alemmalta virkakunnalta aika epämiellyttävää käytöstä, joka kuitenkin kokonaan muutti suuntaa, kun selkeästi selitin kahden kesken muutamille henkilöille, että en tule koskaan kilpailemaan Jyväskylän yliopiston viroista.
     Aivan uutta suuntaa merkitsi myös valinta Järvenpään seurakuntaopiston konferenssikeskuksen sihteerin virkaan. Ja taas löytyi yhtymäkohtia, minäkin tunsin hyvin virkaan ensiksi valitun Pekka Palhon. Hänen vammautumisensa jälkeen toiseksi tullut Askola sai tehtävän. Sieltä olivat ponnistaneet monet muutkin kirkollisessa elämässä kunnostautuneet aina arkkipiispa Martti Simojoesta alkaen. Erityisesti Askolaa inspiroi kansainvälinen konferenssitoiminta, kotimaiset kulttuuritapahtumat ja päätään nostanut feministiteologia, jonka esikuvana oli Jeesuksen äiti Maria. Samalla alettiin pohtia naispappeuden mahdollisuuksia, siihen saatiin virikkeitä muista Pohjoismaista, mutta myös kauempaa maailmalta. Myös hänet vihittiin papiksi 18.8.1988 useiden muiden naisten mukana. Näinä aikoina yhteydet muualle maailmaan lisääntyivät, samoin ekumenia, jonka Askola tunsi hengelliseksi kodikseen. Opiston rauhantyö sai kuuluisuutta myös ulkomailla, josta saapui kirkollisen ja kulttuurielämän vaikuttajia pitämään kokouksiaan. Hänet valittiin pian Suomen ekumeenisen neuvoston kansainväliseen jaostoon, ja myös sen hallitukseen. Kaikki tämä johti aikanaan Geneveen, Euroopan Kirkkojen Konferenssin projektisihteeriksi.
      Irja Askolan Geneven vuodet kuluivat Euroopan Kirkkojen Konferenssissa (EKK), eräänlaisessa kirkkojen EU:ssa, joka pyrki jo ns. kylmän sodan maailmassa kirkkojen väliseen vuoropuheluun, hengellisen elämän vahvistamiseen ja eri kristillisten tunnustuskuntien yhteistyöhön. Ainoastaan suurin kristillinen kirkko, roomalaiskatolinen kirkko ei ollut sen jäsen. Hänen tehtävänään oli organisoida suuria tapahtumia, mm. EKK:n yleiskokousta Prahassa vuonna 1992, jolloin vuoden 1989 mullistukset tuntuivat vielä joka puolella, niin käytännön järjestelyjen vaikeutumisessa kuin edelleen vellovien poliittisten erimielisyyksien takia. Sekasorrosta huolimatta järjestelyt onnistuivat. Seuraava pesti oli kirkkojen välisen avun ja naistyön toimialasihteerin tehtävät. Tästä syntyikin miltei kymmenvuotinen työrupeama. Yhtenä tehtävänä oli Venäjän ortodoksisen kirkon ja Baltian kirkkojen sovitteluprosessi. Kirkkojen välisen avun antaminen kohtasi väliin erityisongelmia Neuvostoliitosta eriytyneissä maissa, esimerkiksi Romaniassa. Romanian ortodoksisen kirkon ja vähemmistöasemassa olevan Unkarin Reformoidun kirkon edustajien saaminen yhteisen pöydän ääreen oli todiste Askolan neuvottelutaidoista.
     Pääosa Askolan toimikauden töistä kuuluivat Kirkkojen maailmanneuvoston ekumeeniseen ns. ”naisten vuosikymmeneen”, jonka aikana naisia rohkaistiin toimimaan kirkkojen tehtävissä. Tämä vei hänet tutkimus- ja sovittelumatkoille mm. Thaimaahan ja Myanmariin.  Vuoden 2019 alkupuolella hän siirtyi kutsun saatuaan Suomen Diakonia-ammattikorkeakouluun Diakiin osallistumaan koulutuspoliittisiin uudistuksiin Järvenpäästä käsin. Järvenpäässä ilmapiiri oli tulehtunut, ja hän alkoi katsella muita tehtäviä. Sattumalta hän sai tiedon kappalaisen sijaisuudesta Alppilan seurakunnassa Helsingissä. Hän siirtyi siis seurakuntatyöhön ensi kerran sitten Lauritsalan kesäteologikausien ja sijaisuuksien. Pian hänet valittiin myös kirkolliskokousedustajaksi. Kun laaja Helsingin hiippakunta jaettiin kahtia, hänestä tuli Espoon hiippakunnan teologinen erityisavustaja uudistusmielisyytensä ja kansainvälisten kokemustensa ansiosta. Hän sai monelta taholta tukea Mikkelin hiippakunnan piispanvaaliin, mutta sai todeta hiippakunnan valitsijain olevan paljon vanhoillisempia kuin etelämpänä.

Kirkon kevät
Tällä nimellä kutsuttiin kampanjaryhmää, joka koottiin Irja Askolan tueksi Helsingin piispan vaalin edellä. Nimitys sopisi muutenkin tuolle vuodelle 2010, sillä maaliskuussa arkkipiispaksi oli valittu toinen kirkon vapaamielisimpään siipeen kuulunut teologi Kari Mäkinen. Askolan valinta vahvisti instituution uskottavuutta ja sanoman vilpittömyyttä. Kirkko ei enää saanut olla ”harmaa tai kaljupäinen pönäkkä ukko”, kuten Kirkko ja kaupunki- lehden päätoimittaja Seppo Simola kirjoitti. Kaiken kaikkiaan kirkon sisällä alkoi melkoinen pöhinä, jossa myös konservatiiviset piirit kokoilivat rivejään. Kirkon perinteet, seksuaalivähemmistöt ja naiseus hallitsivat keskustelua. Raamattu ja Paavali kertautuivat keskusteluissa. Valinnan jälkeen suhteet muihin kristillisiin kirkkoihin sulivat, kiitos Askolan laajan toiminnan ekumeenisissa yhteyksissä.
    Irja Askola muutti vanhoja perinteitä monella tapaa. Hän ei tullut vanhoista pappissuvuista, konservatiivisista piireistä, herätysliikkeistä, eikä hänellä ollut esimerkiksi tohtorin tutkintoa. Seurakuntavuodetkin olivat vähäisiä, ei ollut esimerkiksi kirkkoherrakokemustakaan. Tausta oli vähävarainen sosiaalidemokraattinen suku, tukena ei edes ollut aviomiestä. Mutta tukea tuli kylläkin monilta aikaisemmin tutuilta kirkonmiehiltä, heidän puolisoiltaan ja tavallisilta ihmisiltäkin, unohtamatta esimerkiksi Tuomiokirkon pääsuntiota tai teologista sihteeriäkään.
     Ensimmäinen koetinkivi Askolalle ja ehkä vielä enemmän arkkipiispa Mäkiselle oli Yleisradion järjestämä ns. homo -ilta, jossa kansanedustaja Päivi Räsänen löi vastustajiaan raamatulla niin, että paukkui. Kumpikaan ei ollut läsnä, mutta joutuivat korjailemaan vahinkoja. Samassa lokakuussa 2010 kirkosta erosi yli 40.000 jäsentä, osa piti kirkkoa liian vanhoillisena, osa liian vapaamielisenä. Itselleni jäi mielikuva siitä, miten mukana ollut Mikkelin piispa Seppo Häkkinen leimautui varsin saamattomaksi sanomisiltaan, ilmeisesti peläten varsin konservatiivisen hiippakuntansa arvioita.
     Irja Askolasta tuli tavallaan erityinen ”mediapiispa”, sillä hän suostui monenlaisiin haastatteluihin, hän antoi niitä mm. naistenlehdille, mikä tietysti oli konservatiivisissa piireissä kauhistus. Hän ajatteli saavuttavansa tällä tavalla myös niitä, jotka eivät jatkuvasti availleet kirkollisia julkaisuja. Mutta kaikki ei sujunut aivan korrekteissa puitteissa, erityisesti Iltalehden toimittajat pitivät tapanaan yrittää kiristämällä häneltä arkaluonteisia henkilökohtaisia asioita seksuaalisuhteita ja alkoholinkäyttöä myöten. Eräät hänen nimeltä mainitsemansa toimittajat leikkivät tutkivaa journalismia ja kyttäilivät kaikkia mahdollisia tiedonmuruja.
     Vihaposti ja häirintä nousivat uskomattomiin mittoihin, kun hän siunasi erään miesparin lähetystehtävään. En voi niitä tässä kerrata, mutta uskomattoman hirveitä monet viestit ja puhelut olivat. Taitaa olla niin, että ns. tosiuskovaisissa on paljon myös häiriintyneitä ihmisiä. Toisenlaistakin palautetta tuli runsaasti, kun hän pakolaiskriisin aikana 2015 esiintyi kansalaistorilla muutamien valtiovaltaa ja kansalaisjärjestöjä edustaneiden henkilöiden rinnalla puhujana. Mutta aivan ilman säröääniä ei tämäkään sujunut. Näitä kirjan rivejä lukiessani tuli mieleen, että kaikkea tätä ja Irja Askolan pelottomuutta tarvittiin, jotta kirkko saisi inhimillisemmän leiman. Hän sai koko ajan tärkeää tukea niin arkkipiispa Kari Mäkiseltä, Porvoon piispalta Björn Wikströmiltä, mutta myös Turun piispalta Kaarlo Kallialalta. Muut piispat pysyivät joko vaiti, tai antoivat jollain tapaa ymmärtää, että olivat toisella puolella. Se näkyi myös piispainkokouksissa. Kuva sopii hyvin myös omaan mielikuvaani, etelässä oltiin suvaitsevaisempia, ja mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä ehdottomammiksi kannat muuttuivat, niin johtavan papiston kuin ns. kristikansan piirissä.
     Yhden laajan luvun ajan kirjottaja on tehnyt selkoa Askolan työtehtävistä, ns. virallisista kuin tavallaan epävirallisistakin. Luku on kuitenkin laaja, enkä jaksa niitä nyt tässä referoida. Ainakin sain sellaisen vaikutelman, että piispa on aina ollut hyvin työteliäs, ja jakanut aikaansa vaivojaan säästämättä. Yhden tapauksen haluan kuitenkin omasta kokemuksestani nostaa esiin. Piispa Irja suoritti kirkkoherran virkaanasettamisen Rekolan seurakunnassa Vantaalla vuonna 2014.  Jumalanpalveluksen jälkeen vietettiin vielä läheisessä seurakuntasalissa pienimuotoista juhlaa. Tietenkin piispan asu ja asema tässä tilaisuudessa asettivat hänet aivan erityiseen asemaan. Mutta kyllä hänestä henki sellaista valloittavaa karismaa, jota en juuri koskaan ollut aikaisemmin kenenkään muun henkilön kohdalla todennut.  
     Ulkomaiset kontaktit ovat sisältönä kirjan yhdelle viimeisistä luvuista. Osan tärkeitä henkilöistä Irja Askola tunsi ekumeenisista ympyröistä jo entuudestaan, osin myös laajan kielitaitonsa takia. Aika mielenkiitoinen oli Helsingin ortodoksisen piispa Ambrosiuksen johtaman, Konstantinopoliin kohdistuneen matkan tarina. Siellä läntisen ortodoksisen kirkon päämies jopa pyysi Askolan juhlapöydässä oikealle puolelle vierelleen, eli kunniapaikalle istumaan. Samalla tulivat esiin Suomen ortodoksisen kirkon sisällä hiertäneet ihmissuhteet, arkkipiispa Leo teki kantelun patriarkalle siitä, että Ambrosius oli vienyt Askolan pyhän liturgian aikana Uspenskin katedraalin alttarille vastavierailun aikana. Myönteistä suhtautumista saatiin myös silloin, kun Irja Askola vuoronsa mukaisesti johti Suomen kolmen kirkkokunnan valtuuskuntaa (Askola, Ambrosius ja katolisen kirkon piispa Teemu Sippo) Roomaan. Paavi Franciscus suhtautui häneen hyvin lämpimästi.
     Entä sitten tuo lasikattojen rikkominen? Irja Askiolan siirryttyä eläkkeelle Suomeen on tullut tähän mennessä kaksi naispiispaa: Espoon piispa Kaisamari Hintikka ja Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen. Hintikalla on myös vahva kansainvälinen tausta, Leppänen taas oli pitkään ollut arkkihiippakunnan tuomiokapitulin avustajana ja dekaanina. Hän aukoi vuorostaan uria siinä mielessä, että hän oli lähtöisin lestadiolaisista piireistä, kuitenkin liikkeen suvaitsevaisemmasta osasta. Suomen arkkipiispa on Tapio Luoma, joka aloitti aikanaan Espoon hiippakunnan piispana.

4. (29.) Muumimamman virhearviot
Pilapiirtäjän työ vaatii henkistä hereillä oloa; täytyy nimittäin jatkuvasti tunnistaa ja aistia, mitä ympäristössä tapahtuu, lähellä ja kaukana. EES:n Kerberos, eli Kalvi Laalo osui torstaina 7.4. 2022 naulan kantaan. Piirros palautti mieliin presidentti Halosen toiminnasta sellaisia piirteitä, joita nuorempi väki ei ehkä samalla tavalla pysty kokemaan. Nimitys muumimamma oli kai ruotsalaisten antama. Syynä oli Halosen valtiovierailuillakin kantama isokokoinen käsilaukku, joka sitten myöhemmin kyllä jäi sikäläisen hovietiketin mukaisesti adjutanttien huoleksi. Jotenkin tuo nimitys antaa kuvaa Halosen koko persoonasta, myönteisine ja negatiivisina piirteinä.​

​Minulle Halosen ajasta on päällimmäiseksi jäänyt kolme asiaa. Hän ajoi vuonna 2012 yhdessä rauhanjärjestöjen kanssa suomalaiset kansainväliseen miinankieltosopimukseen, joka oli tehty jo 1997 Ottawassa Kanadan pääkaupungissa.  Ajatus oli tietysti hyvä, maastoon jääneet maamiinat vammauttivat taistelujen tauottua paljon ihmisiä varsinkin kehitysmaissa, ja olihan niistä Suomessakin kokemuksia erityisesti Lapin sodan jälkeisiltä vuosina. Tämän jälkeen Suomessa on panostettu maamiinat korvaaviin muihin järjestelmiin, mutta edelleenkin Suomessa on paljon niitä asiantuntijoita, jotka pitäisivät niitä maanpuolustuksen kannalta tärkeinä.

Päätin kirjoittaa omia muistojani tukeutuen myös kommentaattorien selostuksiin, yhtenä heistä Ilta-Sanomien Timo Haapala. Sivuutan tässä Halosen äidilliset tempaukset, joista näyttävin oli tietysti se, kun hän valokuvaajien edessä suoristeli presidentti Bushin solmiota. Sen sijaan hänen hyväuskoinen luottamuksensa presidentti Putinin persoonaan oli asia, josta tullaan vielä kirjoittamaan paljon. Halonen oli presidenttinä vuosina 2000-2012, jolloin pehmeissä ja lapsellisen hyväuskoisissa piireissä vielä uskottiin Venäjästäkin tulevan demokraattinen, länsimaihin verrattava maa. Ilmeisesti Suomessa oli johtopaikoillakin paljon niitä, jotka uskoivat venäläisten vakuutteluihin tiedustelun kautta tulleista tiedoista välittämättä.
​     Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg, tuttu mm. viimeaikaisista tv-keskusteluista, on korostanut tätä Halosen hyväuskoisuutta, jolle ehkä oli jotain perusteita vielä vuosina 2000-2001. Mutta pian alkoi tapahtua. Ensimmäisen kerran havahduttiin muuttuneeseen tilanteeseen upporikkaan oligarkin, Mihail Hodorkovskin oikeudenkäyntien yhteydessä. Ensimmäisen vankeustuomionsa hän sai vuonna 2005, vankeutta ja työleirituomiota tuli sitten toinen toisensa perään. Tosin hänet armahdettiin vuonna 2013, jolloin hän poistui maasta. Hänet on nähty Putinille vaarallisena kilpailijana, hänhän aika avoimesti pyrki Venäjän presidentiksi.
     Mutta Halonen ei herännyt. Hän julisti Forsbergin mukaan vielä vuonna 2005, että Suomi ja Venäjä jakavat samat ideologiset päämäärät, kuten demokratian, ihmisoikeudet, oikeusvaltion ja hyvän hallinnon. Eli romanttinen hyväuskoisuus jyräsi reaalipoliittisen ajattelun yli. Forsbergin mukaan hän myös vastusti Natoa ja jopa EU:n turvatakuita. Häntä on koko ajan säestänyt vanha taistelutoveri Erkki Tuomioja, joka ihan viime päivinäkin on osoittanut karsastavansa liian läheisiä suhteita läntisiin suurvaltoihin.
     Eräänlainen pohjakosketus löytyy aivan nykypäiviltä. kun Halonen meni julistamaan, että Baltian maat liittyivät Natoon, koska ne olivat ”tottuneet Neuvostoliiton aikana kollektiiviseen turvajärjestelmään”. Tästä nousikin Virossa suuri haloo, eräät diplomaatit aina entistä presidentti Ilvestä myöten antoivat tulla täydeltä laidalta, siinä samassa saivat lunta tupaan myös demarivaikuttajat Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen ja Eero Heinäluomakin. Sieltä etelästä kuului ääniä, että oman presidentinperintönsä tuhoaminen jo omana elinaikana on melkoinen saavutus.  Virossa oli kysymys vapauden puutteesta, sääntötaloudesta ilman ihmisoikeuksia. Neuvostoliitto ei ollut Virolle turvajärjestelmä vaan vankila.
​
     Täytynee vielä palata Tarja Halosen uran alkuvaiheisiin. Hänen työuraansa kuuluu mm. melkein vuosikymmen SAK:n lakimiehenä, vuosia myös pääministeri Kalevi Sorsan eduskuntasihteerinä. Kansanedustajaksi hänet valittiin ensimmäisen kerran vuona 1979. Eduskuntaurallaan hän oli usean eri valiokunnan puheenjohtajana tai varapuheenjohtajana, kolme kertaa myös ministerinä. Ansiolistasta löytyy merkittäviä kansainvälisiä tehtäviä jo ennen presidenttikausia. Komea ansiolista kerta kaikkiaan. Hän oli ollut kiinnostunut ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksistä, jotka vuosituhannen vaihteessa saivat runsaasti vastakaikua.
     Maamiinakysymyksen ja tuon Bushin solmion oikomisen lisäksi muistelen, että jossain vaiheissa Halonen ja Putin kuvattiin käsi kädessä, kylki kyljessä. Kerberoksen piirroksessa on tietysti myös se kissa, jonka Halonen sai lahjaksi, ei Putinilta, vaan häntä välillä ”sijaistaneelta” Dmitri Medvedeniltä. Sen saapuminen Tolstoi -Junalla Helsingin rautatieasemalle, oli tietysti suuri seurapiiritapaus. Pelkistetty piirros siis aiheutti paljon muistitakautumia, varmaan muillekin kuin vain minulle.

---

3. (28.) Pääministeri vastasi lyhyesti ja lakonisesti
Aina välillä tulee katsottua televisiosta eduskunnan kyselytuntia, ainakin silloin kun siellä on esillä joku uusi tai tärkeä asia. Yleensä asianomainen ministeri esittää vastauksensa sujuvana monologina alkulauseineen ja taustoineen. Tärkeää tietysti on, että vastauksesta henkii myötätunto kysyjää kohtaan ainakin niin paljon, että hän tuntee itsensä onnistuneeksi. Usein puhemies joutuu ministerin vastauksen pidentyessä naputtamaan pöytää merkiksi siitä, että tulisi jo lopettaa.
     Torstain 7.3. kyselytunnilla pääministeri Sanna Marin vastasi kuitenkin melkein ennätyksellisesti Valta kansalle -puolueen kansanedustajalle Ano Turtiaiselle. Hänen kysymyksensä kuului jokseenkin tarkkaan seuraavasti: ”Lähipäivinä tulee kuluneeksi 30 vuotta Suomen ja Venäjän solmimasta valtiosopimuksesta. Miten hallitus aikoo juhlistaa tapahtunutta? ” Tähän pääministeri Sanna Marin vastasi:” Vallitsevissa olosuhteissa ilmeisesti ei millään tavalla”.
     Entinen raskaan sarjan voimanostaja Turtiainen saavutti aikanaan WPO-liiton maailmaennätyksen 405,5 kiloa maastavedossa. Sanna Marin ei vastauksellaan Suomen ennätystä saanut, sillä sen saavutti kansanedustaja Matti Kekkonen (1928-2013) toimiessaan kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä Rafael Paasion hallituksessa 1967-1968. Kyselytunnilla eräs silloisen SKDL:n kansanedustaja kysyi häneltä seuraavasti: ”Onko hallitus tietoinen siitä, että työttömyys on suurta vauhtia lisääntymässä?” Matti Kekkosen vastaus oli ytimekäs: ”Kyllä”.
     Tätä ei varmaan kukaan pääse voittamaan. Matti Kekkonen oli suuren Urho Kekkosen poika, joka valittiin eduskuntaan vuosiksi 1958-1970. Muistelen, että hän oli Paasion hallituksessa ns. pätkäministerinä, eli hän jatkoi muutaman kuukauden jonkun jo eronneen jälkeen. Myöhemmin hän teki pitkän virkauran maatalousministeriön yleisellä osastolla hallitusneuvoksena ja osastopäällikkönä.
     Kun nyt tuli mainittua tuo Turtiaisen maailmanennätys maastavedossa, niin mainittakoon vielä Kekkosten ennätyksetkin. Urho Kekkonen saavutti Suomen ennätyksen vauhdittomassa kolmiloikassa ja voitti Suomen mestaruuden korkeushypyssäkin joskus 1930- luvulla. Kolmiloikan tulos oli yli yhdeksän metriä. Muistan tuon myös siksi, että aikanaan yritin itsekin sitä sitkeästi huonolla menestyksellä. Kekkosten suku taisi olla oikein loikkaajien sukua, sillä Matti Kekkonenkin hyppäsi parhaimmillaan vauhdillisessa kolmiloikassa ennätyksekseen 14,45 metriä, jolla heltisi SM -.pronssia vuonna 1953.

2. (27.) Torppaako Orbán Suomen Nato-haaveet ?

Viktor Orbánin Fidesz -puolue voitti odotettuakin selvemmin Unkarin vaalit. Yli kahden kolmanneksen paikkamäärä antaa sille parlamentissa vapaat kädet jatkaa entistä politiikkaa, jossa vähät välitetään median riippumattomuudesta tai monista kansalaisoikeuskysymyksistä. Vaalia seuranneet ovat selostaneet, että nimenomaan Unkarin maaseudun ja pikkukaupunkien väki on nykyhallinnon aikana tuntenut taloutensa olleen turvattua. Tässä tilanteessa eivät demokratian pelisäännöt paljon kiinnosta. Henkilöpalvontakin on huipussaan, sitä on taitavasti rakennettu vuosien mittaan.
​
Unkari on ollut ongelma EU:ssa yhdessä Puolan kanssa, eikä se tästä suinkaan helpotu. Unkari on saanut EU:lta runsaasti rahoitusta, mikä on ollut sille tietysti tärkeintä. Uuden tilanteen on luonut Ukrainan sota, Orbánin tiedetään olevan hyvää pataa Putinin kanssa. Tämä korostui muutama viikko sitten, kun hän kävi neuvottelumatkalla Moskovassa. Putinin tavoitteena on hajottaa EU, tai ainakin heikentää sitä niin, että Venäjän tavoitteet täyttyisivät. Matka palveli tietysti tätä tarkoitusta. Mutta todennäköistä on ollut myös se, että siellä puhuttiin Suomen ja Ruotsin kiinnostuksesta Natoa kohtaan. Kuten tiedetään, voi yksikin Naton jäsenmaa torpata uuden jäsenen hyväksymisen.  Ja juuri Unkari voisi olla se, sehän on paitsi EU:n, myös Naton jäsenmaa.
     Suomessa on alkamassa viikkoja kestävä valmistelu, jota tällä hetkellä tekee erityinen ”Nato-nyrkki”. Kaikki vaaleissa menestyneet puolueet lähettävät edustajansa tähän puhemies Vanhasen johdolla toimivaan suunnitteluryhmään. Kiinnostavaa on, otetaanko huomioon Unkarin tai kenties Turkin mahdollinen vastustus. Pari viikkoa sitten Britannian, Hollannin, Pohjoismaiden ja Baltian maiden edustajat kokoustivat lähinnä arktiseen alueeseen kuuluvien kysymysten äärellä. Olisiko tästä mahdollista muodostaa entistä pienempi ja kiinteämpi yhteisö Itämeren valtioista, siis mukaan vielä Saksa, Puola ja selkätueksi USA, ehkä Ranskakin! Osallistuminen sotilaallisiin operaatioihin olisi tämän koalition puitteissa helpompaa, eihän esimerkiksi Suomella ole niin suurta kiinnostusta Välimeren maiden, Balkanin tai itäisen Euroopan pikkumaiden asioihin, ei myöskään päinvastoin.
     Itämeren reunavaltioilla on ongelmana paitsi Venäjän liikenne Pietarista käsin, myös Kaliningradin huippuunsa varusteltu alue Puolan ja Liettuan välillä. Suomessakin on vihdoin herätty pitkän rauhallisen ajan turtuneisuudesta todellisuuteen: emme tosiaankaan halua, että meidän kaupungeistamme joskus välitettäisiin samanlaisia kuvia kuin nyt Ukrainasta.  

1. (26.) Auta minut kuolemaan !
Harva ihmiselämän vaihe herättää niin paljon pelkoa, epävarmuutta ja asenteita kuin juuri kuolema. Terhokodin pitkäaikainen johtajalääkäri Juha Hänninen on nyt julkaissut kokemuksiaan ja ajatuksiaan esittelevän teoksen, jonka nimi saattaa joitakin hätkähdyttää. Hän käsittelee siinä tilanteita, joissa saattohoito ei enää auta, tilanteita, joissa joudutaan ajattelemaan kuolinapua. Hänninen kuvaa Suomen tilannetta seuraavalla tavalla: ” Sillä aikaa kun ministeriön työryhmä kinastelee kuolinavun käsitteistä ja lääkärit ovat jumissa omissa poteroissaan, parantumattomasti sairaat ihmiset etsivät apua tullin ohi tuotavista lääkeaineista ja itsemurhaan opastavilta verkkosivuilta. Miksi ?”
    Korostan sitä, että ainakaan vielä en itse ole siinä pisteessä, että joutuisin harkitsemaan näitä kysymyksiä omalta kohdaltani. Ikää on jo kyllä kertynyt, useita sairauksia on selätetty, uusia pikkuvikoja ja vähän suurempiakin ilmenee vähän väliä. Liikkuminen on vaikeutunut, mutta mitään isompaa ei ainakaan ole tiedossa. Elämä maistuu vielä hyvältä monestakin syystä. 

Mutta kirja ohjaa väistämättä muistelemaan pitkän elämäni ajalta joitakin tuttaviani, jopa ystäviäkin, jotka saattoivat, ja todennäköisesti tekivätkin henkilökohtaisen ratkaisun, eli hakivat kuolinapua. Mutta se vaatii tietoa ja runsaita varoja. Muistelen erityisesti erästä menneiden vuosien tuttavaani, joka puolivälissä kuudetta vuosikymmentään oli tulossa suomalaisen kulttuurielämän näkyvimmille paikoille. Mutta sitten hänessä todettiin pahanlaatuinen aivokasvain. Kun Suomessa ei tällaista voitu leikata, kerrottiin, että hän lähti Sveitsiin operoitavaksi. Luulin silloin, että siellä lääketiede ja leikkauskäytännöt olisivat olleet niin korkeatasoisia, että sieltä olisi voinut saada apua. Pian kuitenkin kuulin yhteisiltä tuttaviltani, että mitään ei ollut tehtävissä. Pian tämän jälkeen hän kuoli. Saattoi kuolla jo siellä Sveitsissä.

Viime vuosikymmenellä eräs teollisuusmies haki samaan vaivaan apua USA:sta, palasi pian Suomeen ja kuoli heti tämän jälkeen. Uskon, että he, molemmat aikanaan tehokkaita ja osaavia miehiä, olivat tehneet ratkaisun, jollaisesta ei tämän päivän Suomessa puhuta.


​Näillä taustoilla aloin tutkia Juha Hännisen tekstiä.  Ensimmäisessä varsinaisessa luvussa Hänninen käsittelee eri uskontojen suhtautumista eutanasiaan. Se on melkein yksinomaan kielteinen. Elämä nähdään pyhänä, ja sen päättäminen ei ole ihmisen asia. Lääkärikunta kipuilee monella tapaa, toisaalta nähdään velvollisuudeksi auttaa sietämättömässä tilanteessa olevaa potilasta, monesti ajatellaan lainsäädäntöä, eli voiko lääkärin kliininen autonomia ohittaa potilaan itsemääräysoikeuden. Lääkäriliitot pyrkivät ammattikunnan suojelemiseen pikemmin kuin potilaan kärsimysten lopettamiseen kuoleman avulla. Juristien ratkaisuissa on ollut, että ratkaisuja ei voi pohjata pelkästään lääkärinetiikkaan. Hänninen pohtii näitä kysymyksiä monipuolisesti, myös muiden maiden käsityksiä vertaillen. Suomessakin on lukuisia lääkäreitä, jotka olisivat valmiita antamaan kuolinapua, kunhan sen oikeudellinen asema ja lääkärin oikeusturva olisi selvitetty. 

​Juha Hänninen oikoo monia vääriä käsityksiä. Luvussa Kun saattohoito ei asuta, hän kertoo seuraavaa. ”Usein esitetään, että saattohoitoa tulisi kehittää riittävän hyväksi ja kuolinavun eri muotoja harkittaisiin vasta sen jälkeen. Ajatus on hyvä, mutta valitettavan epätosi. Kukaan ei tunnu kieltävän, että on ihmiskohtaloita, joissa kuolema on paras vaihtoehto.” Edelleen hän toteaa, että parhaat asiantuntijat löytyvät sieltä, missä ei ole mitään kosketusta itse asiaan. Yksi näistä on kirkko ja pahimpia sen edustajista ovat uskossaan varmat henkilöt.
     Hänninen toteaa, että viimeisimmän tiedon mukaan esimerkiksi Isossa-Britanniassa on 6000 ihmistä, jotka eivät saa riittävää kivunlievitystä elämänsä viimeisinä kolmena kuukautena, vaikka olisivat olleet parhaassa mahdollisessa saattohoidossa. Lisäksi hän kertoo hyvin järkyttäviä tapauksia eräiden syöpäpotilaiden viimeisistä hetkistä. Sen verran järkyttäviä ne ovat, että en viitsi niitä tähän toistaa.
     Seuraavassa luvussa on kertomusta siitä, miten eutanasian ja ns. kuolinavun järjestäminen tapahtuu Alankomaissa ja USA:n Oregonin osavaltiossa. Tapahtumat etenevät hyvin säädellysti ja avun antaminen tapahtuu tarkkojen reunaehtojen vallitessa. Kysymyksessä ei ole yksinomaan vain kuolevan henkilön oma tahto, vaan tilanne tarkistetaan monen lääkärin toimesta ja vielä valvovan lääkärin seuratessa tapahtumien kulkua. Vähän myöhemmin hän kertoo, miten Sveitsissä apua annetaan Dignitas-yhdistyksen klinikoilla, mutta jälleen tietyllä tavalla kontrolloidusti.
     Hännisen kirja on todella perusteellinen, jopa siinä määrin, että maallikko ja vielä elämässä kiinni oleva henkilö miltei tukehtuu sen yksityiskohtiin. Hakuteoksena se on varmaan parhaimmillaan niille, joille se on jollain tapaa ajankohtainen. Kuoleman lähestyessä vaan ihminen on niin lopussa, että ei useinkaan itse enää saa ratkaisua tehtyä. Saattohoidossa voidaan tarvittaessa kyllä nukuttaa ja antaa voimakkaita kipulääkkeitä, mutta eiväthän ne silti aina auta. Näin ollen ihmisparka jää hyväsydämisen lääkärin tai jonkin läheisen armoille. Monissa sairauksissa kyllä tietoisuus ja ajattelukyky säilyvät lähes loppuun asti, mutta kukapa henkilö silloinkaan yksin enää ehtii toimia.
     Tämä kirja pitää lukea silloin, kun voimat ovat vielä tallella. Kirjan runsaan sisällön vuoksi jäljennän tähän vain mahdollisimman monta otsikkoa. Ehkä ne antavat joitain viitteitä siitä, mitä sieltä löytyy. Kirjassa esitellään mm. kuolinavun nykylainsäädäntöä Suomessa, vastakkaisia mielipiteitä sekä lääkärien, hoitajien ja pappien suhtautumista. Lisäksi pohditaan sitä, milloin kärsimys on sietämätöntä ja kuinka kuolemista voisi avustaa, miten lääkäri tai omaiset voivat avustaa itsemurhassa. Asian ongelmallisuutta osoittaa myös lääkäriliiton suhtautuminen, vaikka ilmeisesti suurin osa lääkäreistä olisi kuolinavun puolella. 

---

8. (25.) Kremlin nyrkki iskee
​Maailma ei ole enää entisenlaisensa helmikuun 24. päivän jälkeen. Näin voidaan sanoa, ja syystäkin. Sota jatkuu edelleen Ukrainassa, maata tuhotaan kaikin tavoin, ja suurin pakolaisaalto sitten toisen maailmansodan on meneillään. Saattaa olla, että Putin samalla ajaa Suomea Natoon, siltä ainakin nyt näyttää. Pari vuotta sitten luin Ilkka Remeksen (Petri Pykälän) kirjan Jäätyvä helvetti, jossa hän pyrki osoittamaan miten Suomi olisi valloitettavissa samoin keinoin kuin nyt Ukrainalle uhkaa käydä. Teos on tietysti mielikuvituksen tuotetta, mutta ihmeen todentuntiselta se vaikuttaa. Pari vuotta sitten kirjoitin kirjasta blogiini, nyt on kai paikallaan kerrata ainakin osaa tuosta kirjoituksesta. Kuka takaa, että Suomi ei olisi järjestyksessä seuraavana, ei ehkä aivan pian, mutta esimerkiksi kymmenen vuoden, tai parin vuosikymmenen päästä? Jäljet pelottavat, sanoivat vanhat roomalaiset. Julmat mongolit valtasivat ratsujoukkoineen 1200-luvulla paitsi Pohjois-Aasiaa, myös Eurooppaa aina nykyisiä Saksan ja Puolan alueita sivuten. Samalla tavalla on meillekin tullut idän vainooja suunnilleen kerran sadassa vuodessa, katkerammin muistetaan vielä Isoviha oli 1710-luvulta, Venäjä valloitti Suomen myös 1800-luvun alussa, ja yritti sitä taas 1939-1940 ja toisen kerran heti 1941. Siitä on nyt kulunut osapuilleen 80 vuotta.
Jäätyvässä helvetissä Remes pyrki osoittamaan, miten helposti Suomi olisi Krimin tai Itä-Ukrainan tyyliin valloitettavissa. Hän kertoo siitä, miten venäläiset ovat jo kauan ostaneet maakappaleita ja huvilatontteja tärkeitten strategisten paikkojen, esimerkiksi sähkön kantaverkon solmukohtien ja sotilastukikohtien läheltä. Remes kuvitteli, miten eri puolille nousseisiin huviloihin saapui Suomeen vaivihkaa venäläisiä kommandoryhmiä, jotka kohde kerrallaan lamauttavat sähköverkot koko Suomessa keskellä kylmintä talvikautta. Vähän aikaa sitten esillä olleen Airiston helmen edustalla upotettiin tankkeri keskelle Turkuun tulevaa syväväylää ja hyökättiin Naantalin öljynjalostamolle. Kaikki oli tietysti mielikuvitusta, mutta tekstin paino oli siinä, että näinhän se valloittaminen tapahtuu, jos tapahtuu.
​     Ilkka Remes syntyi kaikkein kaakkoisimmassa Suomessa, Luumäellä, jossa hän kirjoitti myös ylioppilaaksi. Tämä selittänee osaksi hänen tuotantoaan, jossa venäläisuhka usein on läsnä. Alueellahan on paljon naapurimaan ihmisten hankkimia huviloilta. Uusi teos Kremlin nyrkki taas viittaa Itämeren piirissä sattuneisiin valtapoliittisiin aseiden kalisteluihin. Neuvostoliitto piti aikoinaan Itämerta lähes sisämerenään. Kuten tiedetään, nykyisellä Putinin Venäjällä on halua ottaa takaisin menetettyjä alueita. Näin Itämerikin on tullut mukaan sen strategioihin.
     Tämän uudemman kirjan tapahtumat alkavat Ahvenanmaalta. Raakaöljyä kuljettavalla tankkerilla alkaa tulipalo ja se ajautuu Ahvenanmaan saariston tuntumassa pois kurssistaan ja saa pohjakosketuksen. Venäläiset saavat luvan pelastaa miehistöä helikoptereilla, joita on samaan aikaan lähettyvillä Venäjän järjestämässä laivaston sotaharjoituksessa. Mutta helikoptereista ei Maarianhaminan lentokentälle purkaudukaan merimiehiä, vaan sotilaita, jotka ottavat alueen haltuunsa.
     Samaan aikaan alkaa Venäjän laajamittainen hyökkäys Suomeen kaikkien nykytekniikan mukaisten aseiden voimalla. Iskander -ohjuksilla pommitetaan lentokenttiä, tuhotaan tutka- ja viestikeskuksia. Pian saapuvat myös suurikokoiset dronet ja tietysti helikopterit. Helsinkiä pommitetaan. Apuja ei ole mistään tulossa, ja myös ahvenanmaalaisten tiukasti vaalima, sopimuksin vahvistettu kansainvälinen puolueettomuus on kohta kuin muisto vain. Mutta tapahtumasta alkaa suurempikin kansainvälinen selkkaus, johon lopulta Kiinakin sekaantuu. Se tulee Suomen avuksi ja saa täältä sillanpääaseman omia tarkoituksiaan varten.
     Kirja osoittaa sen, miten perinpohjin Ilkka Remes on harkinnut kaikenlaisia mahdollisuuksia, mitä ikinä onkaan olemassa. Pahinta vain on taas se, että iso osa hänen dystopiastaan voisi aivan hyvin toteutua. Tavaton määrä teknistä tietoa pursuaa kirjan sivuilta. Mutta mitään siitä ei ulkopuolinen, asiaan vihkiytymätön osaa torjua. Kokonaisuus on kyllä johdonmukainen, mutta myös pelottava ja pahaenteinen. Näinköhän tässä joskus käy?

Mikä mies Remes oikein on? Tapahtumat, uskomattomalla voimalla tehdyt hyökkäykset, avuttomuus suurvallan edessä, kuin siteeksi sommitellut rakkaustarinat ja muu aineisto alkavat kyllä kaikessa vauhdikkuudessaan jo painaa liiaksi päälle. Onko Venäjä todella asetekniikassaan niin edistyksellinen, onko sillä loputon asearsenaali ja taloudellisesti tukeva asema, eikö sen pidäkään ajatella kansainvälisiä seurauksia, ja niin edelleen. Väkisinkin tulee mieleen, että Remes haluaa tieten tahtoen romaaneillaan järkytellä meitä kaikessa rauhassa tavanomaisia askareitamme suorittavia ihmisiä. Tähänkin kyllä on aihetta, mutta onko liika aina liikaa? En nyt haluaisi vihjaista, että kysymyksessä olisi jonkinlainen moraalista puolustusta pieneltä osalta horjuttamaan pyrkivä trolli, mutta ainakin kirjojen menekki on taattu, varsinkaan kun ne ovat taitavaa tekoa.
​     Ja silti: eiväthän suomalaiset uskoneet myöskään vielä marraskuussa vuonna 1939 Neuvostoliiton hyökkäävän! Kysymyksiä jää paljon ilmaan.​

7. (24) Putinin Venäjän brutaali hyökkäys
            on kestänyt jo kuukauden ajan

Helmikuun 24. päivänä pitkäaikaisen rauhantilan turruttama Eurooppa heräsi todellisuuteen. Alkoi Ukrainan epätoivoinen taistelu itsenäisyydestään. Nyt tasan kuukautta myöhemmin 24.3. saattaa olla jonkinlainen rajapyykki, tai ainakin voi jotain toivoa sarastaa. Brysselissä pidetään tänään EU:n, Naton ja talouselämän vaikuttajaryhmän G 7:n huippukokoukset, joihin tulee mukaan myös USA:n presidentti Joe Biden. Huomenna hän vierailee Puolassa, joka on saanut vastaanottaa suurimman osan Ukrainan pakolaisista. Minulla oli jo valmiina sodan vaiheita kuvaava kirjoitus, jonka laitan tähän oheen ikään kuin muistutuksena siitä, mitä on jo tapahtunut,
………… 
Kuusi kenraalia ja parikymmentä everstiä
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on kestänyt jo kokonaisen kuukauden, eikä loppua näy. Puolustajien vastarinta on yllättänyt siitäkin huolimatta, että kysymyksessä on sentään yli 40 miljoonainen kansa, joka on ollut jatkuvassa sotatilassa jo kahdeksan vuotta aina Krimin niemimaan ja Itä-Ukrainan Luhanskin ja Donetskin alueiden anastamisesta saakka. Kahdeksan vuotta on pystytty suunnittelemaan puolustusta samaan aikaan, kun muu Eurooppa on tuudittautunut hurskaaseen uneen. Eurooppa on ostamansa öljyn ja maakaasun rahoilla tehnyt mahdolliseksi Putinin nousun. Kaikkein tärkeintä on puolustustahto, Ukrainassa on tiedetty, mitä Venäjä pohjimmiltaan on.
     Putinin Venäjä oli kerännyt pääosan iskuvoimastaan eri puolille Ukrainan rajoja, osaksi myös vasallinsa, Valko-Venäjän puolelle. Amerikkalaiset kyllä osasivat satelliiteillaan ja muilla keinoillaan tiedustella, mutta muuta apua heiltä ei ensin liiennyt. Pian kuitenkin annettiin merkittävää aseapua. Nato jäi syrjään, jotta vältyttäisiin suoralta sodalta Venäjän ja USA:n välillä. Tuntuukin siltä, että presidentti Biden antaa ukrainalaisten sotia ja kuluttaa Venäjän voimia, ja ilmestyy sitten jotenkin muuten näyttämölle. Biden ja muut lännen johtajat suhtautuvat kieltämättä aika kyynisesti ukrainalaisten kärsimyksiin, pääasia on, että Putin ei saa tahtoaan läpi.  Pakotteet tietysti vaikuttavat pidemmällä aikavälillä, mutta tähän akuuttiin tilanteeseen ne eivät tuo helpotusta.
     Aika monelle tuli sittenkin yllätyksenä, että Venäjä ei onnistunut panemaan Ukrainaa muutamassa päivässä polvilleen. Sota toi selvällä tavalla esille hyökkäävän armeijan puutteet. Huolto alkoi pian sakata, onhan Ukraina aika laaja maa. Armeija marssii vatsallaan, kuuluu vanha sanonta. Mutta se tarvitsee myös polttoainetta, varaosia, lisäaseistusta ynnä muuta. Ukrainalaiset osasivat kuluttaa hyökkääjää ovelalla taktiikalla, pienten tehokkaiden ryhmien tuli kulutti Venäjän voimia. Venäjän eri sotilaspiireistä kootut joukot kärsivät koordinaation puutteista, myöskään maa, meri- ja ilmavoimia ei ole saatu tarpeeksi hyvin pelaamaan yhteen. Ei siis ihme, että Putin raivostui, käytti kovaa kieltä ja käyttäytyi muutenkin mieleltään sairaan tavoin.
     Jonkinlaisena yllätyksenä oli sekin, että peräti kuusi kenraalia on jo saanut surmansa. everstejä ja everstiluutnantteja vieläkin enemmän. Miten se oli mahdollista, ylimpien upseerienhan tulee johtaa joukkoja selustasta, ei edestä kuten nuorempien upseerien. Selitystä ovat antaneet neuvostotaktiikkaan perehtyneet asiantuntijat. Neuvostoliitossa hyökkäykseen mentiin suurella massalla, jopa ajaen miehiä eteenpäin, joskus jopa kovat piipussa, kuten aikoinaan Suomen Talvisodassa. Ajateltiin, että miehiä riittää, ja valtava määrä pelottaa ja murskaa vastarinnan. Jotain samaa on nykyisen Venäjän sodankäynnissä, ainakin se, että viestintä ja komentoyhteydet ontuvat. Tästä syystä kenraalit joutuivat menemään etulinjaan räyhäämään. He olivat sitten hyviä maaleja tarkka-ampujille. Tukea tiedolle kenraalien kaatumisesta antaa se. että kaikkien nimet on mainittu. Paljon on venäläistä miehistöä lisäksi kaatunut ja vammautunut, eräiden tietojen mukaan pelkäst ään kaatuneita on noin 17.000..
     Ukrainalaiset tarkka-ampujat poimivat mielellään korkeimpia upseereita tähtäimeensä. Suomessa kaikkein menestynein ampuja oli Jatkosodan aikana Simo Häyhä, joka ylennettiin ilman vaadittavia koulutuksia suoraan vänrikiksi. Hänen kerrotaan ampuneen aikakin 200, joidenkin lähteiden mukaan viisi ja puolisataa vihollista. Hänellä oli käytössään tavallisella avotähtäimellä varustettu Pystykorva-kivääri. Nimitys tulee piipun suulla olevista kahdesta ylöspäin suuntautuvasta ”siivestä”, jotka auttoivat tähtäämisessä.
     Kun olin armeijassa kohta 70 vuotta sitten, saavutin I luokan kivääriammuntamerkin samanlaisella aseella. Ampua piti usealta etäisyydeltä, pisin matka oli 300 metriä. Ei sieltä enää napakymppejä tullut, mutta jollain tavalla laukaukset kuitenkin osuivat tauluun. Tämän päivän tarkkuuskiväärit ovat aivan toista luokkaa. On kiikaritähtäimiä, etäisyysmittareita ja muita hienouksia. Joskus on mukana vielä tähystäjä, joka arvioi erikoislaitteillaan etäisyyksiä, ja korjaa tulta. Hänellä on usein myös käytössään pimeänäkölaitteita ja muita hienouksia. Osumatarkkuutta riittää aina 2500 metriin saakka, Irakin sodassa voitiin todeta luodin osuneen tiettyyn isis -taistelijaan 3500 metrin päästä.
     Mihin sitten sota päättyy, sillä päättyyhän se joskus. Luultavasti Venäjä suostuu rauhaan, jos maayhteys Itä-Ukrainasta Krimille saadaan varmistettua. Siinä saattaa Mariupolin kaupunki olla viimeisenä esteenä. Tämän jälkeen Putin voisi propagandakoneistollaan osoittaa kotirintamalleen, että ”sotilaallisen operaation” tavoitteet oli saavutettu. Ja kun diktatuurista on kysymys, saadaan omien kriittiset äänenpainot painettua alas.
    Länsimainen lehdistö on tuonut esille käsityksiä Putinin mielentilan järkkymisestä. Tämä lienee toiveajattelua, eikä mitään taustaryhmien vallankumousta ole odotettavissa. Liian monen edut on kytketty hänen kohtaloonsa. Ei korppi korpin silmää puhkaise. Opposition ääni on tukahdutettu väkivallalla. Lisääntyneet kaatuneiden luvutkin painetaan villaisella, sotilaiden äideillä tai muilla omaisilla ei paljon sananvaltaa ole. Sodanvastaisen pahvikyltin Venäjän ykköskanavan uutislähetykseen tuonut Maria Ovsjannikovaakin odottaa 20 vuoden vankeus. Häntä syytetään maanpetoksesta.
     Päinvastoin Neuvostoajan alueellista suurvaltaa havitteleva Putin saa lisää vettä propagandamyllyynsä. Siltä pohjalta on hyvä ponnistaa. Vaikka sota on yhdistänyt eri ryhmiä niin Suomessa kuin Euroopassa, tuskin tässä vaiheessa vielä tapahtuu riittävää ryhdistäytymistä. Ei ennen kuin Euroopan keskeiset valtiot, Ranska ja Saksa tuntevat itsensä uhatuiksi. EU on valitettavasti vain keskustelukerho. Jos se saa jalkeille 5000:n miehen nopean toiminnan joukot, niin mihin ne riittävät? 

​Tilanteessa on hyvin paljon vaaran tuntua. Entä jos Putin joutuu ahdistetuksi nurkkaan? Miten ihminen reagoi, kun unelmat ovat sortuneet eikä mitään hyvää ole enää saavutettavissa? Muistamme, miten natsien Saksa yritti saada viime hetkellä V 2 -raketeilla Englannin polvilleen. Laittaako Putin kaikki yhden kortin varaan, ja turvautuu kemiallisiin tai biologisiin aseisiin, vai peräti rajoitetulle alueelle vaikuttaviin taktisiin ydinaseisiin?   

6. (23.) Rikospoliisien työkenttä
Tulipa otettua välillä käteen ihan oikea dekkari erilaisten kaunokirjojen ja tietokirjojen jälkeen. Jostain lehtiartikkelista sain vinkin, että tässä olisi kirjoittaja, joka tietää mistä kirjoittaa. Niko Rantsi on Keskusrikospoliisissa työskentelevä rikosylikonstaapeli, jonka meriittilistaan kuuluvat mm. Turun terrori-iskun tutkinnanjohto ja osallistuminen ns. tsunamijutun uhrien tunnistamiseen. Hänen edellistä romaaniaan Sinun edestäsi vuodatettu en ole lukenut. Tämä Kuka viereesi jää on kuulemma sille eräänlainen jatko-osa, mutta kylä se itsenäisenäkin teoksena toimii mainiosti.
      Teoksen parasta antia oli ilman muuta vaativan rikospolisityön esittely. Ei tämä mikään tapausseloste ole, mutta siinä määrin Rantsi on kokemuspiiristään ja erilaisista hänelle tutuista tapauksista poiminut, että kyllä tästä ainakin jonkinlaisen kuvan saa. Tuleepa mieleen sellainenkin ajatus, että kuvatunlaista rikosten valmistelua, tutkintaa ja poliisin peitetoimintaa tapahtuu aivan tavallisina päivinä niillä samoilla kaduilla, ravintoloissa, lenkkipoluilla tai missä vaan missä me tavalliset ihmiset kuljemme, mutta emme huomaa mitään erikoista. Murhaajat ja poliisit kulkevat samoissa ihmisjoukoissa, samoilla tietämillä kuin me tavallisetkin ihmiset tästä kaikesta mitään tietämättöminä.

 Poliisilla on kaikenlaisia paineita, on vaaran tuntua, epäonnistuneita tilanteita, ja myös esimerkiksi kuolinviestien vientiä Tässäkin teoksessa pitkään kadoksissa olleen vainajan puoliso ja alaikäiset pojat joutuvat vaikean tilanteen eteen. Niin vaikean, että kokeneenkaan poliisimiehen virkailmeet tahtovat murtua. Paineet ulottuvat myös perhe-elämään, naispoliisin jatkuva yhdessä työssä olo partiokaverin kanssa aiheuttaa helposti mustasukkaisuutta, käyntejä perheterapeutilla kuten tässäkin teoksessa.

​Oman stressinsä aiheuttavat aseelliset voimankäyttötilanteet. Kaiken pitäisi tapahtua tarkkaan säädösten mukaan tietyissä tilanteissa ja tietyissä määrin. Eräs kokenut poliisi sanoi minulle vähän värittäen monia vuosia sitten, että päätös voimankäytöstä pitää tehdä parissa sekunnissa ahtaassa käytävässä, liikenneruuhkassa tai ostoskeskuksessa. Sitten korkein oikeus päättää vuosia myöhemmin äänin 2-1 oliko kysymyksessä poliisin osalta rikos vai ei. Tuli sitten tuomio tai ei, niin aina tilanne tuottaa traumaattisen kokemuksen, jota kantaa mielessään aina hautaan asti.


--------- 
​Tarinan keskiössä ovat erään ammattirikollisryhmän Bulletsien jäsenet. Nimet ovat tietysti keksittyjä, mutta itse tarina tuskin kokonaan. Eräs ryhmässä löyhästi mukana ollut Jussi Lehto oli tehnyt pikaistuksissaan tapon. Mutta ratkaisevaksi hänelle muodostui velkasuhde ryhmän johtohahmoon Pertti Mäkeen. Lopulta Lehdon luut löytyivät vuosien perästä jostain Nuuksion tienoilta metsän eläinten kaluamina. Oikeushammaslääkäri tunnisti lopulta hänen jäänteensä. Mainittu Pertti Mäki asui sittemmin etelä-Ranskassa, josta käsin hän hoiti verkostoaan, olivat ryhmän jäsenet sitten vankilassa tai vapaudessa. Mäen kiinnisaamisessa olikin sitten aikamoinen työ, paljon jäljittämistä ja muuta poliisityötä.
     Yhtenä juonteena on myös Mäkeen ja hänen alaisiinsa liittyvä kiristysjuttu. Venäläisrouva Julia kaapataan, ja hänen miestään, rikollinen hänkin, kiristetään. Tämä joutuu ottamaan tallelokerostaan ison kasan timantteja, jotka luovutettuaan hän saa vaimonsa takaisin. Tapahtumat keskittyvät moottoritien huoltoasemalle, on postausta, seurantaa ja tietysti ammuntaa moottoritiellä. Lopulta konnia saadaan kiinni, myös Mäki. Kaikkia kuulustellaan ja jutut etenevät.
----------
Kirja on vetävästi kirjoitettu, ja sitä on vaikea jättää kesken. Erityisen antoisaa on tutustua poliisin työtapoihin, sinnikkääseen jäljitystyöhön ja lukuisten palasten solmimiseen yhteen. Erityisesti kuvaus keskusrikospoliisin verkkorikostutkintayksiköstä tuo aivan uutta perspektiiviä. Taktiset rikostutkijat ”kärräävät” viikoittain kotietsinnöillä takavarikoituja älypuhelimia, kannettavia tietokoneita, muistitikkuja. Rikolliset teot selviävät nykyään myös taskun pohjalta löytyneen puhelimen muistikortista, kryptatusta läppäristä tai muusta salatusta tallennusalustasta. Siellä ovat myös huumekauppaan liittyvät viestit ja velkalistat, lapsipornomateriaali, väärennetyt dokumentit ja terrori-iskun materiaalit. Tutkimushuone on lisäksi täynnä tietokoneen raatoja, adaptereita ja eripaksuisia johtoja.  
     Vilahtaapa tekstissä itse Karhu-ryhmäkin, ja muutenkin poliisissa eletään joskus aivan suuren maailman tyyliin. Yhtenä sivujuonteenakirjassa on vielä narkomaani Maija, jonka yhteiseloa väkivaltaisen miehensä kanssa kuvataan. Pariskunta murtautui kerrostalojen kellarikomeroihin, suorittipa pienimuotoisen ryöstön kaupassakin. Kun on elämänsä elänyt tavallisten, kunniallisten ihmisten joukossa, saa tästäkin kuplaansa todentuntuisen ”totuuskylvyn”.  
     Kaiken kaikkiaan tässä on ilmeisen hyvä kuvaus kaikista poliisityön puolista, alamaailman kovapintaisista ihmisistä, yhteiskunnan reunamille sysätyistä reppanoista ja kylmistä murhamiehistäkin. Kyseessä on meille tavallisille ihmisille varsin uusi ja hieman hämmentäväkin kokemus. Poliisien työn vaativuus ja vaarallisuus tulivat hyvin esille, myös vaikutukset perhe-elämään. Esimerkiksi sovituista määräajoista ei aina pystytty pitämään kiinni, työ kun vaati usein yli virka-ajan menneitä tutkimuksia. 

---

5. (22.) Evakkomatkalle Talvisodan jälkeen
Kauhavalaisen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Merja Mäen uusin teos Ennen lintuja osui käteeni useasta syystä. Karjalaistaustainen tekijä kirjoittaa ajankohtaisesta aiheesta, vihollisen raakalaisuudesta ja sen aiheuttamasta jatkuvasta pelosta, työläästä evakkomatkasta ja vaivalloisesta sopeutumisesta uusiin oloihin. Venäjä on taas tänä keväänä ollut asialla. Kirjan keskiössä olleet kalastuksesta elantonsa saaneet ihmiset joutuivat Talvisodan jälkeen vuonna 1940 jättämään omaisuutensa ja kaikkensa Laatokan saareen jossain Sortavalan lähistöllä. Tie vei sitten outoihin oloihin Seinäjoelle, jonne perheen isällä oli lapsuuden ajan kosketuksia. Kysymys oli siis Talvisodasta (1939-1940), mutta ajatukset siirtyivät heti Ukrainaan, jonka kansa nyt tällä kertaa kärsii suuren naapurimaansa suurvaltapyrkimyksistä.
     Toisellakin tavalla aihe tuntui tutulta. Olen syntyjäni eteläpohjalainen, kotipaikkani on ollut Nurmo, joka viimeisimmän kuntaliitoksen myötä liitettiin Seinäjoen kaupunkiin. Molemmat ovat lapsuudestani ja nuoruudestani minulle perin juurin tuttuja. Kesällä 1944 Jatkosodan loppuvaiheissa olin isovanhempieni talossa ja koin samat pelot ja epävarmuudet, tosin laimentuneempina, olihan kysymys Länsi-Suomesta, eli kaukana sotatoimista olevasta alueesta. Tietenkin minua myös yritettiin suojella kaikkein dramaattisimmista vaiheista. Mutta muistan hyvin niin talossa työtä tehneen venäläisen sotavangin kuin vähän myöhemmin meille majoittuneen karjalaisperheenkin. Mieleeni tulvivat myös tuon ajan tunnot niin pohjalaisten kuin karjalaistenkin puolelta. Päälle päätteeksi kirjan päähenkilö, nuori toimelias nainen joutui jatkosodan edellä (1941-1944) työhön Seinäjoen sotasairaalaan, jossa myös kaksi minun vähän yli parikymppistä tätiäni työskentelivät.
     Kovin paljon en kirjasta kuitenkaan tuttuja asioita löytänyt, ehkä kuitenkin jotain kantaväestön ja siirtolaisten suhteista. Kun evakkoja tuli vuonna 1944 Nurmon rautatieasemalle, muistutti isoäitini isoisääni, että muista tuoda sitten vain pieni perhe. Sieltä tulikin sitten pariskunta, jolla oli kaksi lasta. Nyt tulee helposti mieleen se Veikko Lavin Evakon laulu, jonka Anneli Saaristo unohtumattomalla tavallaan tulkitsi. Kyllähän meilläkin ensin vähän kitkaa oli, vaikka pian molemmat emännät mahtuivat laittamaan ruokiaan saman tuvan suuren avotakan vierellä olevan hellan ääreen ruokiaan laittamaan. Samat tunnot olivat vallalla tietysti myös tuon Talvisodankin  jälkeen. 
---------- 

Kirja alkaa kuvauksella sortavalalaisesta sirpalesuojasta, johon oli ahtautunut suuri joukko ihmisiä, heidän joukossaan kirjan päähenkilö Alli ja hänelle luonnonlääkintää opettava tuttavarouva. Ahdasta oli, ja Alli karkasi suin päin yli jäiden saareen perheensä luo. Tämän jälkeen kirjassa siirrytään kalastajaperheen elämän kuvauksiin, venäläisten pommikoneiden uhka oli aina läsnä, ja mm. jäljet piti sen takia pihamaalla lakaista perässään umpeen.
​
Sirpalesuoja oli hirsistä ja laudoista tehty kyhäelmä, joka oli peitetty paksuilla kerroksilla multaa ja hiekkaa. Lähistölle putoavat pommit tärisyttivät sitä, mutta onneksi ei sentään tullut täysosumaa. Aivan samanlainen sirpalesuoja oli saman Talvisodan aikana myös Mäntässä perheemme asuman pienkerrostalon pihamaalla. Kertaakaan sinne ei sentään tarvinnut mennä, vaikka pari kertaa Serlachiuksen paperitehdasta tavoittelevat koneet pudottivat pommeja. Ne ajautuivat kuitenkin pikkukauppalan keskustan ulkopuolelle. Lumen peittämä suuri kumpare pihamaalla jäi kuitenkin pikkupojan mieleen. Seuraavana keväänä se purettiin, eikä sitä Jatkosodan aikana enää uudelleen rakennettu.



​Mutta sitten koitti kirjan päähenkilöillekin maaliskuun 13. päivä, rauha ja evakkotaival. Rautatieasemalla oli todellinen kaaos, hangessa oli mm. ajopelejä ja huonekaluja, joita toivorikkaat asukkaat olivat tuoneet kuljetusta varten, Optimistisesti oli mukaan liitetty nimilappuja ja Sortavalan osoitteita, tarkkaa kohdetta Sisä-Suomesta kukaan ei oikein tiennyt. Osa karjasta ja ihmistä mahtui junan kyytiin, Alli ja hänen raskaana oleva kälynsä Sylvi lähtivät kuljettamaan hevosta rekineen sekä yhtä tiinettä lehmää pitkin maantietä. Monenlaisten vaiheiden jälkeen selvittiin lopulta Seinäjoelle ja tavattiin junalla sinne tulleet muut perheenjäsenet.
     Perheenisän vanhin veli oli perinyt vanhempien talon, jota edelleen asutti. Vanhemmat olivat jo kuolleet, ja nuorempi veli perheineen sai asettua heiltä jääneeseen syytinkitupaan, eli erilliseen rakennukseen pihan toisella laidalla. Pientä kitkaa syntyi vaikka oltiin lähisukulaisia. Kesken kaiken miniällä, eli Sylvillä todettiin keuhkotauti, hänet vietiin sotasairaalaan, jossa lopulta jouduttiin tekemään keisarinleikkaus, kun Sylvi alkoi menehtyä. 
​       Keskosena syntynyt lapsi nimeltä Laina selvisi sairaalahoidossa. Allista tehtiin sairaalan puhelinvastaaja, ja hänet majoitettiin sairaanhoito-oppilaiden asuntolaan. Samalla hän osallistui keskosvauvan hoitoon. Sairaala oli perin juurin hierarkkinen. Osastonhoitaja simputti alaisiaan sairaalassa, ja asuntolanhoitaja asuntolassa. Allikin kohtasi yhtä ynseää ja kohtuutonta käytöstä kuten oli jo aikaisemminkin saanut koko elämänsä ajan tuntea ilmeisesti mielenterveydeltään sairaalta äidiltään. Eräässä sairaalassa tapahtuneesta kohtauksesta selvisi, että Allin äiti oli koko ajan tuntenut syyllisyyttä ennen uutta avioliittoa syntyneestä Alli-tyttärestään. Tästä johtui hänen kolkko kohtelunsa.
     Sitten tuli loppukesä, ja Alli joutui lähtemään asuntolasta osittain muiden asukkaiden nurjan suhtautumisen takia. Sairaalassa toipilaana ollut Vilho järjesti hänet talkooavuksi läheiseen kotiinsa, suureen maataloon, jossa tarvittiin työvoimaa. Pohjalaisen ja karjalaisen mentaliteetin erot tulivat täälläkin näkyviin, emäntä oli hyvin ystävällinen, mutta isäntä kiroili mennen tullen. Kävi selville, että ”Pohjanmaan isännillä ja emännillä ei ole vaivoja, ainakaan jos ihmiseltä itseltään kysyy. Eikä kysellä saa kukaan muu kuin lääkäri”. ” Täällä jokaisen on ansaittava oma paikkansa työllä, eikä silloin parane olla vaivainen, ei emännän eikä isännän.”  Ja sitten Karjalasta: ” Kotona kyllä kalaniekat kertoivat vaivoistaan tuttavilleen, vaikka ne pitikin kantaa urhoollisesti valittamatta.”
     Vähitellen jää alkoi sulaa. Talon emäntä purki sydäntään: ”Pelkäsin ensin, että teistä karjalaisista olisi vaivaa, ja että te olisitte kuin venäläiset. Mutta moni karjalainen on puhelias ja iloinen. Sehän teitä auttaa kotiutumaan uuteen paikkaan”. Näillä lauseilla kirjailija tuleekin kertoneeksi ehkä keskeisimmän heimojen välistä epävarmuutta aiheuttaneen syyn. Mutta Alli oli hyvä työihminen, ja sillä hän valloitti Vilhon vanhempien sydämet. Vilho pääsi vihdoin kotiin, ja useamman käänteen jälkeen nuoret löysivät toisensa. Taakse jäivät epäluulot ja pari Allille kateellista hoitajaa, nuoripari vihittiin vihdoin, ja pieni Lainakin saatiin adoptoitua. Viimeinen episodi oli se, että Alli vieraili vielä Laatokan kotisaarella, jonne muu perhe oli jo palannut. Mutta hänen elämänsä oli jo Etelä-Pohjanmaalla, ja kotitalosta jäljelle jäänyt takka ja savupiippu olivat nekin enää muisto vain.
-------
Vastaavia tarinoita syntyi toki muuallakin. Kotikyläämme Nurmossa jäi vuonna 1944 vain yksi evakkotyttö miniäksi, toiselle puolen jokea Enemmänkin olisi toki saanut jäädä, sillä kulmakunta oli samalla lailla sisäänlämpiävää ja takapajuista kuin yleensä muuallakin maaseudulla. Pari karjalaismiestä jäi sotaleskien puolisoiksi, heidätkin satun muistamaan. Toinen oli mm. Osuusteurastamo Itikan sisäänostaja. Mainittu tehdaslaitos tunnetaan nykyään nimellä Atria, sillä Etelä-Pohjanmaan ulkopuolella ei lehmää eteläpohjalaismurteessa merkinnyt Itikka ollut tunnettu. Nurmon kirkolta Ylistaroon vievän tien varrelta pakkolunastettiin 1940-luvun lopulla karjalaisille eräästä suurtilasta asutustiloja. Alue oli kuitenkin niin kaukana, että tulin tuntemaan tuon alueen nuoria vasta lähempänä 1950-luvun puoliväliä tanssilavoilla.

---

4. Isovihasta Ukrainan tapahtumiin
Tunnettu historioitsija, filosofian tohtori ja dosentti Teemu Keskisarja on paitsi tuottelias tutkija ja kirjoittaja, myös ahkera esiintyjä erilaisissa tilaisuuksissa. Historiateoksia hänen tilillään on reilut parikymmentä, siihen tulevat vielä muiden kanssa yhdessä kirjoitetut ja vielä kolumnit sekä artikkelit päälle. Kieli on luistavaa, ote terävä ja usein hieman yllättäväkin. Aihepiiri on laaja, siihen kuuluvat niin sota- kuin rikollishistoria, mutta myös yrityshistoriikit ja suurmieselämäkerrat.

​Keskisarja esiintyi viimeksi Seinäjoen kaupungin Peräseinäjoen kirjastossa videoidussa luennossa 8.2.2022. Esityksen nimenä oli Etelä-Pohjanmaan sotahistoriaa Napuesta 1714 Länkipohjaan 1918. Molemmat taistelut ovat kieltämättä olleet aika käänteentekeviä. Napuen taistelu liittyi Suuren Pohjansodan (1700-1721) siihen vaiheeseen, kun Ruotsi eri puolilla Pohjois -ja Keski-Eurooppaa seikkailtuaan hävisi Pietari Suuren Venäjälle. Se joutui Uudenkaupungin rauhassa luovuttamaan mm. Kaakkois-Suomen karkeasti määritellen suunnilleen nykyrajoja pitkin. Venäjä oli onnistunut miehittämään koko Suomen 1713-1721. Tämä aika oli miehittäjän raakalaisuuden takia tuskallista aikaa, siitä tuli sitten nimitys Isoviha. Tältä ajalta on kirjattu useita taisteluita eri puolilta Suomea. Isonkyrön pitäjän Napuen taistelu taisi vuonna 1714 olla sitten se viimeinen niitti, joka avasi kaikki padot. Hävitys oli lähes totaalista, ihmisiä murhattiin, naisia raiskattiin ja suuri määrä erityisesti nuoria ihmisiä vietiin orjiksi Venäjälle. Osa päätyi aateliskartanoihin Sisä-Venäjälle, kasakat myös möivät heitä suuren määrän Pietarissa.


 Länkipohjan taistelu taas kuului Suomen sisällissodan 1918 tapahtumiin. Se käytiin sen aikaisen Längelmäen pitäjän keskustaajamassa, joka kuntaliitosten jälkeen on kuulunut Jämsään. Maaliskuussa 1918 käyty taistelu oli sisällissodan sen aikaisista taisteluista siihen asti ankarin. Sen voittaminen avasi valkoisille tien kohti Tamperetta. He pääsivät Vilppulaan juuttuneen rintaman selustaan Orivedelle. Voitto oli valkoisille myös henkisesti merkittävä. Punaisilla oli suuret menetykset, ja niitä lisäsivät myös valkoisten suorittamat teloitukset, joissa eri lähteiden mukaan kuoli 80-100 punaisten taistelijaa.
---------- 
Oletin Keskisarjan kertovan paitsi Napuesta ja Isovihasta, myös tuosta Länkipohjasta sisällissodan osana. Ilmeisesti Euroopan nykyisen tilanteen takia hän keskittyi nimenomaan sotien syihin. Päähuomio osui Ruotsi-Suomen sotiin, ja suomalaisten osuuteen lähinnä taistelujen suurimman taakan kantajina. Siitä hän siirtyi sitten Suomen sisällissodan 1918 ja sitten talvisodan syihin sivuten myös Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.
     Ruotsi-Suomen sotien syyt ovat olleet pääasiassa taloudellisia. Myös ikivanha sotien syttymissyy oli esillä, suuri valtio on aina ennen pitkää halunnut valloittaa pienet tai heikkouden tilassa olleet naapurinsa. Kuningas ja aateliset halusivat nytkin valloittaa alueita saadakseen aikaan verotuloja ja taloudellista kasvua. He eivät itse joutuneet kestämään sodan kurimuksia, Keskisarjan sanoin: eivät joutuneet kuuntelemaan raatokärpästen ininää tai välskärien suorittamia luiden sahaamisia amputaatioiden takia. Suomea joku on nimittänyt Ruotsin siirtomaaksi tuohon aikaan. Keskisarjan mielestä parempi ilmaus olisi ollut riistomaa. Mökeissään asuneet ruotusotilaat vietiin ensin, eikä paluuta useinkaan ollut. Sen jälkeen otettiin ns. sotaväenotoilla nuoria miehiä. Suomen ainoa käytettävissä oleva luonnonrikkaus olikin tuolloin nuoret miehet.
     Napuen taistelu vuonna 1714 eteni surkeasti, pitkälti kenraali Armfeltin virheiden, jos kohta myös suomalaisten sotilaiden huonojen varustusten takia. Armfelt määräsi joukkonsa hyökkäämään venäläisten kimppuun aukealla pellolla. Täydellinen tappio seurasi, kun nämä olivat oivaltaneet saarrostaa suomalaiset metsien kautta. Tappioiksi on laskettu 2645 kaatunutta, joka on suurin yhden päivän tappiomäärä kaikki Suoimen myöhemmätkin sodat mukaan laskien. Tämän jälkeen venäläisillä oli vapaa pääsy aina Tornionjoelle asti ja siitäkin eteenpäin. Kaikenlaista pahuutta harjoitettiin, kurjuutta lisäsivät monen vuoden ajan vielä nälkä ja erilaiset taudit. Tämän kauden muisto on jäänyt pysyvästi mieleen, jopa niin, että ne ovat uudelleen nousseet esille kun on kuultu venäläisten häikäilemättömistä otteista Ukrainassa.
     Joskus on painotettu, että Suomen sisällisota vuonna 1918 oli nimenomaan luokkasota. Keskisarja torjuu täysin tämän väitteen, sillä Suomi oli tuohon aikaan Euroopan ehkä tasa-arvoisin maa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on iskostanut monien mieleen ajatuksen, että se oli nimenomaan torpparien eli maanvuokraajien sota. Sitä se saattoi olla juuri Linnan kotiseudulla Urjalassa ja Lounais-Suomen vaurailla alueilla, mutta ei missään tapauksessa muualla Suomessa, jossa torpparit ja talolliset olivat hyvin usein jopa sukulaisia. Vanhin poika peri talon, ja nuoremmista tuli torppareita. Ruokapulaakaan ei voi sanoa syyksi, sillä nälkää ei ollut.
     Keskisarja korosti inhimillisiä sodan syitä. Venäjällä oli tapahtunut vallankaappaus, keisari oli syösty vallasta. Vaikutusvaltaiset, yleensä hyvin koulutetut sosialistijohtajat halusivat seurata esimerkkiä, ja saivat massat liikkeelle. Jääkärit puolestaan oli koko ajan koulutettu sotimaan, tosin alun perin venäläistä sortovaltaa vastaan. Heidän oli luontevaa lähteä mukaan. Lisäksi Mannerheim oli virkaheitto venäläinen kenraali, jonka tulevaisuus näytti huonolta, hän oli tavallaan tyhjän päällä.
     Talvisodan syynä ei niinkään ollut Leningradin turvallisuus. vaan ikiaikainen tavoite: isompi haluaa vallata pienemmän. Taustapontimena oli vielä muutakin, Suomen Venäjään nähden hyvin kehittynyt teollisuus, luonnonvarat, ja mm. Petsamon nikkeli. Suomen mahdollisuudet Goljatia vastaan tuntuivat heikoilta, mutta syntyi talvisodan henki, Suomea kannatti puolustaa, erimielisyydet sivuutettiin, kaikilla tuntui olevan menetettävää. Tätä vahvistivat ensimmäiset voitot, mm. Tolvajärven taistelu antoi lisää uskoa. Saman kynnyksen yli on nyt myös Ukraina päässyt, ainakin toistaiseksi on käyty menestyksellistä torjuntataistelua. Uskotaan, että pariviikkoiset epäonnistumiset heikentävät hyökkäävää Venäjää.   

---

3. (20.)  Vaihtoehtoiset totuudet
Kun Donald Trump tammikuussa 2017 piti virkaanastumispuhettaan, oli Yhdysvaltain kongressitalon portaiden edustan laaja puistoalue puolityhjä. Hän pakotti kuitenkin seuraavana päivänä lehdistösihteerinsä valehtelemaan, että alue oli täynnä ihmisiä, heitä oli jopa enemmän kuin Obaman aikana. Eräs Trumpin avustaja loi häntä puolustaessaan käsitteen alternative facts, vaihtoehtoiset totuudet. Tässä vaiheessa monet suomalaisetkin havahtuivat viimein näkemään, miten paljon ns. valeuutisia tulvii erityisesti somessa, usein monissa painetuissakin sanomalehdissä, televisiosta puhumattakaan. Tällaisesta on tunnettu mm. Fox News -kanava USA:ssa. Nykyisellä Venäjällä tämän kaltainen menettely on saavuttanut huippunsa, johtavina orkesterin johtajina Vladimir Putin ja ulkoministeri Sergei Lavrov.

​Tästä toiminnasta antaa perusteellisen kuvan pitkään USA:ssa oleskellut toimittaja-kirjailija Markus Tiittula, joka on juuri julkaissut teoksen nimeltä Taistelu totuudesta. Sen alaotsikkona on lausepari Mikä salaliittotarinoissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? Hän listaa suuren joukon erilaisia teorioita, ja pyrkii selvittämään, millaiset ihmiset niihin uskovat, ja millaisiin tarkoituksiin ne soveltuvat. Heti johdannossa hän mainitsee esimerkkeinä vaikkapa käsityksiä siitä, että Suomea ei ensinkään ole olemassa, tilalla on vain merta, jonka venäläiset ja japanilaiset ovat jakaneet keskenään kalastusta varten. Edelleen natsit ovat asuneet kuussa toisesta maailmansodasta lähtien. Meitä hallitsevat muotoaan muuttavat liskoihmiset, jotka ovat soluttautuneet jopa Englannin kuninkaalliseen perheeseen. Ja niin edelleen.

Aika vakiintunut käsitys on, että keskimääräinen amerikkalainen on vähän koulutettu, ja tietyllä tavalla tyhmempi kuin vastaava suomalainen, joka voi ylpeillä vaikkapa ns. Pisa -tutkimuksilla. Tosin kärkisijat tässä luokittelussa ovat kyllä tippuneet syystä tai toisesta vuosituhannen alkuun nähden. Ylipäätään vähäinenkin medianlukutaito riittää kaikkein hulluimpien käsitysten alas ampumiseen, mutta on paljon myös tahallaan irti päästettyjä, hienovaraisempia yrityksiä, joilla pyritään vaikuttamaan ns. kyberhyökkäysten keinoin. Termi tarkoittaa verkkohyökkäystä, eli netissä tehtyä systemaattista hyökkäystä jotain nettisivustoa vastaan.  Esimerkkeinä on usein mainittu Venäjän valtiollinen trollitehdas Pietarissa, tai yksittäiset tai ryhmissä tehdyt tunkeutumiset toisen valtion tärkeitä yhteyksiä sääteleville palvelimille. Ukrainan sodan aika näyttää olevan näiden kulta-aikaa.

​Tiittulan esimerkeistä on valtaosa USA:sta. Monista niistä hänellä on jopa valokuvia. Lisään tähän niistä luetteloa, mutta jätän syvemmät analyysit mahdollista myöhempää käyttöä varten. Donald Trumpin kannattajat ryntäsivät kongressitaloon loppiaisena 2021 heti hänen pitämänsä ponnekkaan puheensa jälkeen. Ilmeisesti Trump ei suoraan provosoinut heitä, mutta näin he tilanteen kokivat. Kummallisesti pukeutuneet ihmiset, tavallisten ohella, uskoivat todella taistelevansa hyvän puolesta pahaa vastaan. Yksi sitkeimmistä uskomuksista on se, että ihminen ei koskaan ole käynyt kuussa. Paljon kannatusta on saanut ja edelleen saa väite, että maa on litteä levy, eikä mikään pallo. On olemassa erityinen järjestö, joka väittää, että World Trade Centerin kaksoistornit räjäytettiin, sillä teräspalkit eivät kuulemma pala. Suomalaisen MV-lehden toimittajat kirjoittivat, että ”köyhät islamistiterroristit” eivät olisi pystyneet iskemään USA:n taloudellisen ja poliittisen mahdin ytimeen.
      Koronapandemia on saanut valtavan määrän fanaattisia vastustajia liikkeelle, kuten esimerkiksi rokotevastaisista mielenosoituksista olemme saaneet nähdä. Esimerkiksi Eduskuntatalon edessä syksyllä 2021 nähdyssä mielenosoituksessa sanottiin rokotekampanjan takana olevan tyranniaa, natsimeininkiä ja ”globalistien” salaliittoa. Luettelo ja Tiittulan valokuvat ovat niin hengästyttäviä, että niiden kertominenkin kyllästyttää. Hänen tarkoituksensa on kuitenkin osoittaa, että ihmismielen syövereissä on voimia, joita ns. tavallisen ihmisen on vaikea käsittää, Niistä on kuitenkin hyvä olla ainakin jonkin verran selvillä.
     Ennen lopetusta mainitsen vielä muutamia uskomuksia. Holokaustia ja kaasukammioita ei ole koskaan ollut, presidentti Obama onkin ollut ugandalainen kommunistivauva. Tämä tieto oli itseltään Trumpilta. Jumalan vihaan viitataan melkein asiassa kuin asiassa, mitään evoluutiota ei ihmiskunnan historiassa ole ollut, ilmastomuutosta ei ole käynnissä. Erityisesti on viime aikoina esiin noussut QAnon -liike, joka on ulottanut vaikutuksensa Suomeenkin. Sen sisälle mahtuu miltei mitä tahansa, mutta lähinnä se on amerikkalainen äärioikeistolainen liike, jonka taustalla väitetään olevan Q-niminen henkilö.  Liikkeen piirissä väitetään, että Donald Trump käy salaista sotaa kansainvälistä rikollisliigaa vastaan. Valtaosan näistä rikollisista väitetään kuuluvan maan demokraattiseen puolueeseen.
     Kyllähän näitä ”vaihtoehtoisia totuuksia satelee”, eikä vähiten Ukrainan sodan johdosta. Venäläiset ovat kuulemma tulleet pelastamaan ihmisiä Ukrainan natsien ja narkomaanien muodostamalta hallitukselta. Näinhän itse Putin sanoi.  Mitään sotaa ei varsinaisesti ole ollut, on vain vähäinen sotilaallinen operaatio, jota Ukrainan asukkaat ovat pyytäneet!!

---

2. (19.) Urheilun etiikka ja moraali
Suomalaisten historiapäivien (4.-5.2.) ensimmäisenä mielenkiintoisena osuutena oli perjantain urheilun etiikkaa ja moraalia käsittelevä jakso, johon kuului kolme esitystä. Se tuntui sopivan tähän hyvin ajatellen parhaillaan käynnissä olevia talvikisoja. Tosin kansainvälisiin kysymyksiin ei nyt kuitenkaan tartuttu. Ensiksi luennoi FT dosentti Riikka Turtiainen (kuva 1) siitä, miten naisurheilijain, erityisesti jalkapalloilijoiden näkyvyys mediassa muuttui viime vuosisadan mittaan. Toisena esitelmöi televisiostakin tuttu urheilutoimittaja Juha Kanerva (kuva 2) siitä, miten HIFK proletarisoitui 1930-luvun mittaan. Lopuksi FT, tietokirjailija Kalle Virtapohja (kuva 3) toi esille suomalaisen legendaarisen takavuosien vaikuttajan Lauri ”Tahko” Pihkalan ansioita.
          Poimin  tähän blogiini päivien runsaasta tarjonnasta juuri sen, minkä ajattelin  lähinnä kiinnostavan lukijoitani.

Ensimmäisiä naisjoukkueiden virallisia jalkapallo-otteluja käytiin jo 1890-luvulla, mutta vasta 1920-luvulla oli kansainvälisten vuoro. Kansainvälinen kattojärjestö FIFA jopa kielsi vuosina 1921-1971 naisten jalkapallon viralliset ottelut. Ensimmäiset MM-kisat pidettiin vihdoin Kiinassa 199! (FIFA Women`s World Cup) Olympialaji siitä tuli 1996. Arvostus lisääntyi lopulta niin, että esimerkiksi mm. YLE alkoi vähitellen näyttää naisten pelejä. Maskuliinisen nationalismin perinne siis vähitellen väistyi. Tähän asti oli arvostettu vain yksilölajeja. Vähitellen kansallinen identiteetti ajoi sukupuolen ohi. Kansallissankaruus oli kuitenkin silti todennäköisempää juuri yksilölajeissa kuin jalkapallossa. 

​Dosentti Riikka Turtiainen totesi, että tämän päivän naisjalkapalloilulla on  niin  paljon viihdearvoa ja painavaa sanomista, että urheilumedialla ei ole enää varaa sivuuttaa sitä. Edellä kävijänä oli USA, jossa syrjiminen osattiin pian kääntää huumoriksi, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi YLE näytti jo vuoden 1919 kaikki naisten MM- ottelut suomeksi ja ruotsiksi selostettuina kattavin studio-osuuksin. Ehkä kaikkein merkittävin asian edistäjä on ollut USA:n kärkipelaaja Megan Rapinoe, joka on ollut myös avoimesti poliittisena ja seksuaalivähemmistöjä edustavana roolimallina. Hänellä oli vuoden 1919 lopussa yli kaksi miljoonaa seuraajaa Instagramissa. Sen lisäksi hän oli kisojen paras maalintekijä.

---

Toimittaja Juha Kanerva keskittyi helsinkiläisen suurseuraan HIFK:n historiaan ja sen jäsenistön sosiaaliseen muutokseen. Opin nyt, että seuran nimi on ilman lyhenteitä Idrottsföreningen Kamraterna Helsingfors, ei siis mikään klubi, kuten olin siitä viimeisestä kirjaimesta tulkinnut. Alunperin kielikysymys ei seurassa ollut niin keskeinen, mutta vuonna 1902 suomenkieliset ja naiset joutuivat sivuun seuran toiminnasta. Mutta sitten tuli eduskuntauudistus ja RKP:n vallan heikkeneminen valtakunnanpolitiikassa. IFK herätettiin henkiin vuonna 1907 osana vastarintaa suomalaisuusliikkeelle. Urheilun avulla pyrittiin saamaan nuoriso mukaan. Eri vaiheiden jälkeen syntyi myös keskusjärjestö SFI eli Svensa Finlands Idrottsförbund vuonna 1916.

​1920-luvun lopulla kielisuhteet kuitenkin muuttuivat. HIFK on ollut keskittynyt erityisesti palloilulajeihin ja yleisurheiluun. Nyt kuitenkin eräät intomieliset nyrkkeilyn harrastajat alkoivat houkutella työpaikkojen avulla muista seuroista helsinkiläisiä nyrkkeilijöitä, jotka suurelta osalta olivat paitsi suomenkielisiä myös työläistaustaisia. Koko 1930-luku käytiinkin seurassa jatkuvaa kamppailua nyrkkeilyn ympärillä, vihdoin  1940-luvulla tämän lajin harrastus hiipui. 

---

​Lauri Pihkala (1888-1981) oli suomalaisessa urheiluelämässä kymmenien vuosien ajan keskeinen henkilö. Hänen vaikutuksensa on ulottunut olympiaurheilusta kansanliikuntaan ja urheilukasvatukseen. Aika pian unohtuivat hänen toimensa sisällissodassa ja erityisesti ns. Harmoisten murhenäytelmässä, jossa surmattiin punaisten kenttäsairaalan potilaat lääkäreineen ja hoitajineen. 

Filosofian tohtori Kalle Virtapohja kertoi miten Pihkalasta tuli sodan jälkeen  suojeluskuntien esikunnan urheilutarkastaja, Suomen urheilulehden päätoimittaja jne. Paljon on keskusteltu myös hänen läheisistä suhteistaan toisen maailmansodan aikana saksalaiseen urheilujärjestöön Kraft durch Freude ja sen lomatoimintaan. Kun hän jäi siitä pois, yritti hän hankkia tilalleen Yhtyneitten Paperitehtaiden johtajan Juuso Waldenin, joka niin ikään on ollut urheilumies henkeen ja vereen.
     Lauri Pihkalan osuus Suomen liikuntakasvatuksesta on ollut niin moninainen, että on parasta jäljentää tähän Virtapohjan esittelemä luettelo niistä hankkeista, jotka olivat pelkästään hänen aikaansaannoksiaan, tai ainakin ovat olleet hänen aloitteistaan lähtöisin.

---

​Tahko Pihkalan olen nähnyt kerran livenä, kuten tavataan sanoa. Olimme vaimoni kanssa menneet naimisiin helmikuun alussa 1962, jolloin saimme vuokratuksi ensimmäisen yhteisen asunnon Helsingin Maunulasta. Joskus kevättalvella olin hiihtelemässä Helsingin keskuspuistossa, kun vastaan tuli tuttu hahmo.  Erityisesti jäivät mieleen eräänlaiset käsien suojat, eräänlaiset kyynärvarresta solmimalla kiinnitetyt pussit, joiden sisään jäivät kämmenet ja sauvojen päät. Ilmeisesti hän suojasi niitä pakkasella. Mitenkään ihmeellinen ei hänen vauhtinsa ollut. Tosin hän oli silloin 74-vuotias, mutta silti tämän päivän saman ikäset pitävät aivan toisenlaista vauhtia yllä. Mutta siihen aikaan niin vanhojen ihmisten viihtyminen laduilla oli tuiki harvinaista.   

---

 1. (18.) Suomalaiset historiapäivät XXIII
Suomalaiset historiapäivät -tapahtuma on samannimisen yhdistyksen vuosittain helmikuussa järjestämä Suomen ja lähialueiden historiaa eri teemojen kautta valottava seminaari. Historiapäivien tilaisuudet ovat yleisölle avoimia ja maksuttomia. Seminaariin on osallistunut vuosittain toistatuhatta kuulijaa. Esiintyjiksi kutsutaan aina kulloisenkin teeman asiantuntijoita yliopistomaailmasta ja yhteiskuntaelämän huipulta. Perjantain 4.2.2022 avauspuheenvuoron jälkeen julkaistiin Historian Ystäväin liiton valitsema vuoden historiateos. Samalla jaettiin ns. elämäntyöpalkinnot. Lauantain ohjelmaan kuuluu aina  rinnakkainen ruotsinkielinen luentosarja, jonka tuottaa Historiska föreningen i Finland.

​Ensimmäiset Suomalaiset historiapäivät järjestettiin vuonna 2000 kongressikeskus Fellmannissa Lahdessa. Vuonna 2011 siirryttiin suuren kävijämäärän takia Sibeliustaloon. Avaajina ovat toimineet monet henkilöt yhteiskunnan huipulta, Tarja Halosesta Irja Askolaan, unohtamatta vaikkapa monia huippupoliitikkoja tai talouselämän kärkinimiä. Tällä kertaa avauksen suoritti Opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen.
     Vuoden historiateoksena palkittiin akatemiatutkija Timo Miettisen teos Eurooppa, poliittisen yhteisön historia. Tekijä tunnetaan myös monista viime aikojen tv-esiintymisistä erilaisissa paneeleissa. Alkuaan filosofina aloittaneen ja sittemmin pääasiassa historiantutkijaksi siirtyneen Miettisen kirja sai kiitosta erityisesti Euroopan poliittisten, filosofisten ja aatehistoriallisten juurien selvittämisestä aina antiikista lähtien. Miettinen ei suinkaan päästä lukijoitaan helpolla, palkitsemistilaisuudessakin korostettiin, että kirjaa pitää lukea ajatuksella luku luvulta, toki sitä voi käyttää myös hakuteoksena. Näihin ajatuksiin voin itsekin yhtyä, harvoin on käsiini osunut niin syvälle luotaavaa historiateosta. Siinä oli sivumäärästä riippumatta pureskeltavaa monen päivän ajaksi.
     Samassa yhteydessä annettiin myös kaksi kunniamainintaa, Toisen saivat Marjo-Riitta Antikainen ja Erkki Tuomioja teoksestaan Edelläkävijä Aino Malmberg – aktivisti, feministi, sosialisti sekä toisen Politiikka-Suomi ja sen tv- tuotanto. Malmberg (1865-1933) oli poliitikko ja kirjailija, joka joutui lähtemään Suomesta Englantiin vuonna 1910 osallistuttuaan Venäjän vastaiseen toimintaan. Hän osallistui useisiin kansainvälisiin konferensseihin ympäri maailmaa. Suomen itsenäistyttyä hänen maanpakoaikansa päättyi. Politiikka-Suomi oli viime vuoden tv:n dokumenttisarja, jossa eri aikojen poliitikot pääsivät ääneen. Se on saanut kiitosta erityisesti paitsi historialaisesta tarkkuudesta, myös siitä, että se toi esille sodan jälkeisten aikojen huippupoliitikkojemme inhimillisen puolen.
 
Lopuksi palkittiin elämäntyöpalkinnolla kaksi näkyvää historiantutkimuksen edustajaa, professori Marjatta Hietala, sekä filosofian tohtori ja lehdistöneuvos Jyrki Vesikansa, monella tapaa myös Historian Ystävien yhdistyksessä ansioitunut uurastaja. Hietalalla on takanaan pitkä ja menestyksekäs yliopistoura ja myös kansainvälisiä tunnustuksia. Vesikansa, vanha tuttu opiskeluaikojeni lopulta, on ollut nimenomaan journalisti ja mm. aikoinaan Uuden Suomen päätoimittaja.
 
Yksi uurastaja pitää vielä mainita, nimittäin Historiapäivien hallituksen puheenjohtaja Kari Salmi, entinen Lahden kaupunginjohtaja ja sittemmin korkea virkamies, mm. ARA:n eli Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen toimitusjohtaja. Se siirrettiin valtion hajasijoitusohjelman mukaisesti vuonna 2008 Helsingin Pasilasta Lahteen. Hän lausui tervetuliaissanat myös tällä kertaa.
      Itse tutustuin Salmeen vuonna 1989 kun hän vielä oli Lahden kaupungin apulaisjohtaja. Eräänä syyskesän päivänä silloinen Lahden opetuspäällikkö Olavi Kärppä oli kutsunut muutaman henkilön seurueen Alasen järven rannalla sijaitsevaan huvila-asuntoonsa viettämään iltaa ja saunomaan. Myöhään illalla Kärpän kanssa jäivät jatkamaan vielä Hämeen lääninhallituksen osastopäällikkö Esko kangas ja koulutoimentarkastaja Veikko Jurama. Kari Salmi oli matkalla omalla autollaan, ja hän toi minut ystävällisesti kotiini Mukkulan KIlpiäisiin. Myöhemmin olemme tavanneet usein juuri näillä historiapäivillä.
 
Historiapäivien esitelmät näytettiin koronan takia nyt toista kertaa striimattuina, tekijänä oli lahtelainen Videomakersin Studio. Striimaaminen onnistui taaskin hyvin, kuvat ja ääni olivat selviä. Mutta tietenkin puuttui yksi tärkeä elementti, ihmisiä täynnä olevan suuren salin tunnelma. Ja ennen muuta tietysti en voinut tavata vanhoja tuttuja, opiskelu- ja työtovereita eri vuosilta ja eri elämän vaiheista. Toisaalta tuskin heitä enää olisi juurikaan ollut paikalla, vaikka korona ei olisi asettanut rajoituksia. Yksi toisensa jälkeen on jo lopullisesti poistunut, eivätkä varsinkaan muualla asuvat enää aivan nuorimpia lukuun ottamatta olisi jaksaneet paikalle saapuakaan. 

9. (17.) Hyväuskoiset valtiomiehet hidastelivat
USA pystyi tiedustelutietojensa avulla seuraamaan tarkasti Venäjän valmisteluja Ukrainan rajan tuntumassa. Siitä huolimatta Venäjä pystyi yllättämään kaikki lännen yhteisöt Ukrainasta puhumattakaan. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi määräsi kaikki reserviläiset palvelukseen vasta tunteja ennen sotatoimien alkua. Tietenkin valmistelutoimenpiteitä oli jo tehty aikaisemmin, mutta varmaan ne olivat vielä pahasti kesken. Meilläkin näkyneessä televisiolähetyksessä hän valitti, että Ukrainan kansa oli jätetty yksin.
     EU:n huippukokouksessa myöhään illalla 24.2. 2022 sovittiin Venäjään kohdistettavista pakotteista. Ne ulottuivat finanssisektorille, energiaan, liikenteeseen, vientiin ja viisumipolitiikkaan.  Niitä kovasti hehkutettiin, mutta monen asiantuntijain voimin on todisteltu, että niiden vaikutus olisi vain osittainen, joten ne tuskin saisivat Putinia polvilleen. Putinin ja ulkoministeri Lavrovin omaisuuden jäädyttäminen oli vain kosmetiikkaa.
     Esillä oli myös Venäjän sulkeminen ulos ns. Swift - järjestelmästä, jonka kautta kulkee yli 10.000 pankin maksuviestejä 200 maassa. Sen kautta kulkee myös yli 90 prosenttia Venäjän kansainvälisestä maksuliikenteestä. Kuten Iltalehden kolumnisti Kreeta Karvala totesi, se olisi saanut maan ulkomaankaupan todellisiin vaikeuksiin. Tuntuu siltä, että niin EU:n kuin USA:nkin pakotteet ovat vain pintahoitoa. joilla ei ole todellista vaikutusta. ”Pääsyylliseksi” Karvala mainitsi Saksan liittokanslerin Olaf Scholzin, koska maan energiariippuvuus Venäjästä on kestämättömän suuri. Totta on, että Scholz ei persoonanakaan ole kovin vakuuttava. Onnettomuudekseen Saksa taannoin teki eräänlaisen ”vihreän aallon” ajelemana jopa päätöksen ydinreaktoriensa alasajosta.
     Vaikuttaa siltä, että lännen johtajat ripustautuivat pitkään rauhantilaan turtuneina siihen harhaiseen kuvitelmaan, että nykypäivänäkin kaikki osapuolet käyttäytyisivät sivistyneesti ja kompromisseja etsien. Tulee mieleen 1930-luku, jolloin eräs Adolf Hitler nähtiin poloisena nousukkaana, jonka uhma ennen pitkään lauhtuisi. Münchenin konferenssissa 1938 kaikki sen ajan suurvallat myöntyivät Hitlerin vaatimuksiin saada vallata Tšekkoslovakian ns. sudeettialueet, jotka käsittivät noin 20% maan pinta-alasta. Ne muodostivat puolustukselle tärkeän vyön Saksaa vastaan. Siinä samassa meni paljon tärkeää teollisuutta, mm. suurin osa kaivannaisteollisuudesta ja metsäalasta. Siellä sijaitsivat mm. Škodan tehtaat. Kotiin palatessaan Yhdistyneen kuningaskunnan eli Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlain heilutti lentokentällä konferenssin sopimuspaperia ja sanoi unohtumattomat sanat: ”Tässä on rauha meidän ajallemme”. 
     Ukrainan tilanteessa ei tietenkään pitäisi maalata mitään pahoja ennustuksia seinälle. Mutta riittääkö Putinille pitkän päälle pelkkä Ukraina. Vanhaan Neuvostoliittoon kuului vielä paljon muutakin, mm. Baltian maat, joiden naapurissa on jo tukikohtakin, Kaliningradin lujasti varustettu alue. Häviön uhatessa hän saattaa myös pidäkkeettömästi turvauitua jopa ydinaseisiin. Kun Hitlerin Saksan häviö oli jo lähellä, kehitettiin ns. kostoase, V1 ja sen kehittyneempi versio V2, rakettiase, jota oli sen ajan ilmatorjunnalla ja hävittäjillä mahdotonta torjua. Onneksi niitä riitti Lontoon tuhoamista varten vain pieni määrä. Melkein valmiina olivat myös suihkuhävittäjät. Kaikkia niitä olisi käytetty, jos aikaa olisi ollut enemmän. Putinillakin on vaara harhautua omassa kaikkivoipaisuudessaan vielä mihin tahansa yrityksiin.
--------
Tässä vaiheessa alkaa jossakin takaraivossa kummitella vuosi 2024 ja Suomen presidentin vaali. Sauli Niinistö on ollut mies paikallaan, hän on nauttinut arvostusta ns. maailman mahtajien keskuudessa. Saattaa silti olla, että Putin on käyttänyt myös häntä hyväkseen kuten monia muitakin presidenttejä. Ranskan Macron on yrittänyt keskustella vielä hyökkäyksen tapahduttuakin hänen kanssaan, ehkä Macron ei ole vieläkään luopunut virhearviostaan.
     Niinistön kaudet ovat katkolla, mistä siis saisimme tilalle jonkun yhtä pystyvän henkilön? Tietenkin kaikki pienpuolueetkin asettavat ensimmäisellä kierroksella omia heppoisiakin ehdokkaitaan näkyäkseen poliittisella kartalla. Voi tietysti olla, että kansa on viisaampaa ja keskittää ääniään jo tässä vaiheessa yli puoluerajojen potentiaalisille ehdokkaille, joilla olisi mahdollisuuksia toisella kierroksella. Henkilön pitäisi olla jämerä ja kokenut, luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan vahva persoona. Me emme tarvitse enää pelkkiä rauhanneuvottelijoita tai suurvaltojen päämiesten solmionoikojia, täyttä rautaa sellaisen henkilön pitäisi olla.  

8. (16.) Naamiot ovat pudonneet,
             ja sodan julmat kasvot ovat tulleet näkyviin
Otsikon mukainen lause taitaa jäädä elämään kaikkien tunnistamana sloganina. Presidentti Sauli Niinistö on tunnettu taitavana sanankäyttäjänä, hieman kryptisenäkin, ja tästä saatiin taas todiste Presidentin linnasta televisioidussa haastattelutilaisuudessa Ukrainaan tehdyn  hyökkäyksen alkajaispäivänä 24.2.2022.  Hän tarkoitti sitä, että presidentti Putinin kanssa käydyt neuvottelut loppuivat, ja Putinin tarkoitusperät tulivat vihdoin kaikkien näkyville.
​
     Monet ovat todistelleet, että Putinin toiminnan takana ovat historialliset, koko Venäjän kansaan juurtuneet käsitykset suuresta ja mahtavasta isänmaasta, kuten entisessä kansallislaulussakin sanottiin. Mutta taustalla on myös Putinin oma trauma. Hänen koko nuoruuden aikuinen toimintansa oli suuntautunut Neuvostoliiton palvelemiseen, hän kunnostautui, kouluttautui Venäjän salaisen palvelun vakoojaksi. ja sai toiminta-alueekseen unelmakohteen, Saksan. Mutta kovin pitkään hän ei ehtinyt tointaan hoitaa, kun Berliinin muuri murtui 1989 ja lopulta Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Ei ihme, että hän on useaan otteeseen todennut, että Neuvostoliiton hajoaminen on ollut koko tämän vuosisadan suurin geopoliittinen onnettomuus. Hänen henkilökohtaiset unelmansa romuttuivat tilanteessa, jossa nuori mies oli pääsemässä unelmauralleen.
     Monet ovat myös korostaneet sitä, että Venäjä laajeni menneinä aikoina vähä vähältä sotien ja selkkausten kautta Itä-Euroopan suurvallaksi, joka siinä samassa joutui konflikteihin läntisten naapuriensa kanssa, Tulppana olivat Keski-Euroopan suuret maat, silloiset Preussi, Itävalta ja vähän kauempana oleva Ranskakin. Pohjoisessa esteenä oli Ruotsi-Suomi, joka oli jonkinlainen alueellinen suurvalta aina Suureen Pohjan sotaan 1700-1721 saakka. Suurin katkos Venäjän laajentumisesta tapahtui 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla. jolloin mongolivalta ulottui Aasiasta Keski-Euroopan rajoille saakka. Mongolisotilaat tunnettiin erityisen raakoina tappajina, joka myös saattoi jättää joitakin muistijälkiä pitkälle tulevaisuuteen.
     Muistijälkiä on toki suomalaisillakin, ainakin historiasta kiinnostuneilla. Isonvihan aika Suuren Pohjan sodan loppuaikoina raunioitti suuret alueet eri puolilla Suomea, siviiliväestöä tapettiin ja raiskattiin surutta, ja suuri joukko nuoria ihmisiä vietiin orjiksi Venäjälle, muistaakseni on puhuttu 80:sta henkilöstä. Seuraavan kerran venäläinen sotaväki liikkui edes takaisin pitkin maata Suomen sodan aikana 1808-1809. Siitä kuluikin sitten aikaa aina vuoteen 1940, jolloin talvisota alkoi. Vuonna 1941 lähdettiin hakemaan hyvitystä talvisodassa menetetyille alueille saman aikaan Saksan hyökkäyksen kanssa, alkoi jatkosota, joka sekin päättyi suomalaisten kannalta katkerasti.
     Presidentti Kekkosen ajoilta on suomalaiseen politiikkaan juurtunut vahva käsitys neuvottelujen merkityksestä. Toki niitä edelleen on pidetty tärkeinä, mutta kyllä nämä helmikuun lopun tapahtumat vuonna 2022 Ukrainassa ovat antaneet kylmän suihkun ympäri Eurooppaa. Ollaanko nyt taas siirtymässä ennalta arvaamattomaan, vaaralliseen vaiheeseen?

Olemmeko me seuraavana vuorossa? Putinin ympärille kokoontunut klikki näki Ukrainan vahvistuvassa demokratiassa uhan omalle asemalleen alistetun ns. tavallisen kansan yläpuolella. Demokratian henkeä ei saanut päästää Venäjän rajojen sisäpuolelle. 

7. (15.) Talvikisamenestys kapealla pohjalla
Koko alkaneen viikon ajan on hehkuteltu Suomen menestystä, saimmehan me peräti kahdeksan mitalia! Näin paljon ei ole kertynyt sitten Naganon kisojen vuonna 1998, silloin saaliina oli kaksitoista mitalia, kaksi kultaa, neljä hopeaa ja kuusi pronssia. Kisojen tilastoissa Suomi oli 11. sijalla. Tämän kertaisen saaliin loisteessa kelpaa siis olympiakomitean ja hiihtoliiton herrojen paistatella.

Kieltämättä jotain hyvin merkittävää tapahtui, nimenomaan miesten jääkiekkojoukkue voitti kultaa. Sitä ei himmennä edes se, että maailman parhaat jääkiekkoilijat pysyivät tiukasti NHL:n otteluissa, ja sekä Kanada että USA tulivat taas mukaan sekulijoukkueilla.  Jääkiekko on kuitenkin elämää suurempi asia, ja kansakunta saattoi nyt ensi kerran hengittää yhteen tahtiin vielä liikkeellä olevasta koronaviruksesta huolimatta. Kansakuntaa yhdistävät asiat ovat aina merkittäviä. Tekeillä on suurjuhla olympiastadionilla, ja senhän kansakunta tietysti on ansainnut. Voimme unohtaa sen, että USA:n ja Kanadan joukkueet olivat ainakin tällä kertaa tavallista heikompia. Sen sijaan ne jättivät naisten joukkueemme kylmästi pronssille. Ihailtavaa on, että molemmat mitalijoukkueet tulevat nyt yhdessä stadionille.
     Kaikki hyvin siis, vai onko sittenkään. Mitalit tulivat kahdessa lajissa, jääkiekossa ja maastohiihdossa. Maastohiihdon mitaleja saivat viimeisiä olympiakisojaan käyvät Niskasen sisarukset ja Krista Pärmäkoski yhteensä kuusi, tosin parhaassa iässä oleva sprintterilupaus Joni Mäki ylti Iivon vanavedessä hopealle parisprintissä.  Naganossa mitaleja tuli myös yhdistetyssä, mäkihypyssä ja freestylessä, ampumahiihdossa ja viestihiihdossa. Myöhemmin tältä vuosituhannelta niitä tuli vielä kerran myös luistelussa ja curlingissa. Lajikirjo on siis huomattavasti supistunut.
     Miten tähän on tultu? Mäkihypystä ja yhdistetystä on jo pitkään tiedetty, että panostukset on jo pitkään suunnattu huipulla olevien valmennukseen ja muuhun tukemiseen. Nuorisovalmennus on lyöty laimin. Surkuhupaista oli mm. se, että pitkälti yli nelikymppinen Janne Ahonen voitti melkein kylmiltään talven SM-kisoissa peräti pronssia! Nyt näyttää samaa tapahtuneen myös freestylessä. Olympiakomitean, lajiliittojen ja valmentajien ei siis pitäisi nukkua öitään niin hyvin, kuin nyt tekevät.
     Kahdeksan mitalin taakse on hyvä vetäytyä, kukaan ei ainakaan juuri nyt muista muissa lajeissa tehtyjä laiminlyöntejä. Tuuletus siellä johtopaikoilla pitäisi kuitenkin heti aloittaa, eläkeviroissaan olevat pamput pitäisi syrjäyttää ja uusia tuulia olisi saatava tilalle.
     Hiihtolajeissa menestymisen ymmärtää, sillä lajin valmennus ja myös lukiokoulutus on keskitetty paljolti Sotkamoon ja Vuokattiin. Jääkiekko on niin suosittu yleisölaji, että se vetää parhaita valmentajia aivan samoin kuin potentiaalisia urheilulahjakkuuksia, jotka olisivat pärjänneet muissakin lajeissa. Missä viipyvät ampumahiihdon, mäkihypyn ja yhdistetyn valmennuskeskukset, missä freestylen keskitetty koulutus? Niilläkin alkaisi jo olla kiire!

6. (14.) Miten Suomen luonto voi muuttua
              vuoteen 2100  mennessä ?
”Kaikkialla maapallolla ilmasto muuttuu ja lämpötilat nousevat. Suomessa lunta ja pakkasta on aiempaa vähemmän ja helteistä kesäsäätä enemmän. Vesisateita tulee yhä enemmän ympäri vuoden. Lehtipuut valtaavat suomalaisia metsiä etelässä, männyt pohjoisessa. Metsissä liikkuu uusia eläimiä. Linnusto ottaa siivet alleen ja muuttaa muutamia satoja kilometrejä pohjoisemmaksi. Samalla myös perhoset pakenevat kohti pohjoista ja etelästä lehahtaa uusia siivekkäitä tilalle. Etelässä viljellään vesimelonia ja maissia, kun ilmasto-olosuhteet muistuttavat nykyistä Keski-Eurooppaa. Samalla Etelä-Suomen ilmasto siirtyy Lappiin.”

​Näin kaikkien tuntema meteorologi Kerttu Kotakorpi kertoo jo kirjansa esipuheessa tulevien 80 vuoden muutoksista. Asiallisesti liikoja pelottelematta, mitään dystopiaa ei hänen kirjansa siis ole. Tosin hän sivuuttaa kirjassaan väestömuutokset, Afrikasta ja Aasiasta tulee uusia kansainvaelluksia, joista saatiin esimakua ja ensioireita vuonna 2015. Euroopan unioni on yrittänyt katkaista pakolaistulvaa frontex-rajavalvontajoukkojensa, osin myös Turkille ja Libyalle suollettujen miljardien avulla. Tulee väistämättä mieleen antiikin Rooman kohtalo. Sielläkin onnistuttiin ensin tukkimaan rajat, mutta sitten lähti hunnikuningas Attila valloitusretkille jostain nykyisen Unkarin tienoilta. Hänen joukkojensa matka jatkui Po-joen alueelle. Kohta alkoi raja vuotaa muuallakin, ja sitten tapahtui romahdus. Näin kai se meilläkin tapahtuu, ei minun ikäpolveni, eikä kai lastemmekaan aikana. Miten käy sitten lastenlasten, se onkin sitten jo eri juttu.

Mutta palataanpa takaisin Kerttu Kotakorven kirjaan. Se pohjautuu vahvaan lähdepohjaan, matemaattisesti muodostettuihin ilmastomalleihin, verkkosivustoihin ja alan kirjallisuuteen. Teos on selkeästi tietokirja, en ihmettelisi, jos se vaikka seuraavalla kerralla olisi tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana. Ennustaminen 80 vuoden päähän on tietysti epävarmaa, ja riippuvaista monenlaisista muuttujista. Esimerkiksi valtavat tulivuorenpurkaukset tai Siperian ikijään sulaminen ja metaanikaasujen vapautuminen saattavat muuttaa tilannetta radikaalisti.

Itse lisäisin vielä vähän dystopia-ajatusta tavoitellen mahdollisen asteroidin törmäämisen maahan. Nykyäänhän osataan niidenkin lentoradat laskea. Hiljattain maan ohitti joku sellainen isompi käsittämättömällä nopeudella, mutta kuitenkin riittävän kaukana, ainakin tällä kertaa.

​Kirja kannattaa lukea myös sen takia, että Kotakorpi esittelee kansantajuisesti useita sellaisia käsitteitä, joita nykykeskustelussa käytetään. Ekosysteemi, toiminnallinen eliöiden kokonaisuus on varmaan useimmille tuttu. Hiililähde ja hiilinielu ovat paljon esillä, luonnon monimuotoisuus, tulokaslajit ja vieraslajit kuuluvat useiden meidän sanastoomme. Mutta on siellä vähän vieraampiakin, joihin kannattaa tutustua.
     Kirja etenee sitten esittelemällä muutoksia eri vuodenaikoina, jokaisesta näistä on omat lukunsa. Alkuun päästään kuitenkin luvulla nimellä Elämänkehä. Aurinko ja maan ympärillä oleva ilmakehä tekevät elämän maapalolla mahdolliseksi. Ilmakehä suodattaa auringonsäteilyä siten, että se kyllä päästää sitä maapallon pinnalle, mutta heijastaa sitä ilmakehän reunalta myös takaisin avaruuteen. Näin olosuhteet maapallolla ovat siedettävät, vaikkakin ääripäät tuntuvat hurjilta: joissain paikoissa voi olla noin 60 astetta lämmintä, joissakin 90 astetta pakkasta.
     Ilmakehän koostumuksesta on 78 prosenttia typpeä ja 21 prosenttia happea. Jäljelle jää yksi prosentti, mutta siihen kuuluu jalokaasuja, joilla on ratkaiseva merkitys elämäämme maapallolla. Kirjailija selvittää perusteellisesti hiilidioksiinin merkitystä ja sen syntyvaiheita. Vielä tehokkaampi lämmittäjä on metaani. Ihmisten ilmakehään päästämiä aineita ovat lisäksi freonit, jotka hävittävät napa-alueiden yläpuolelta otsonia, syntyy ns. otsoniaukkoja. Ilmakehässä on myös vesihöyryä, jolla on oleellinen merkitys maapallon elämässä, mutta se on myös ns. kasvihuonekaasu. Kun se lisääntyy. lisääntyy myös maapallon lämpötila.
     Valtameret kattavat maapalon pinta-alasta valtaosan, eli 71 prosenttia. Meret sitovat lämpöä ja pitävät elinolosuhteitamme siedettävinä. Mutta tässäkin tullaan joskus yli rajan. Meret sitovat ihmisten ilmakehään syytämästä hiilidioksidista kolmanneksen, Kun merivesi lämpenee, sen kyky sitoa hiilidioksidia heikkenee. Ilmaston lämpenemisestä johtuen napajäätiköt ovat alkaneet sulaa, ja se tuo sitten omat ongelmansa.
----------
Mutta pysytäänpä sitten Suomessa. Edellä jo mainitsin, että Kotakorpi esittelee tulevia muutoksia vuodenajasta toiseen. Tummuvat talvet alkavat alaluvuilla Hyvästit paukkupakkasille ja Loputtomat talvisateet. Tulee tulvia, rakennukset ja teiden rakenteet ovat kovilla. Hanget hupenevat ja luontokappaleet ovat tiukoilla. Alaluvut kertovat Saimaan norppien ja Lapin porojen tulevista kohtaloista, hirvieläimistä, joista nimenomaan etelästä muuttavat pärjäävät hyvin. Villipuput, rusakot ja metsäjänikset saavat oman ennustuksensa, samoin ketut ja muut pedot. Sammakot ja matelijat ovat muutospaineissa, mutta ”pikkupirulaiset”, punkit ja erilaiset syöpäläiset kyllä lisääntyvät.
     Luvussa Kevään ensi säteet hän kuvaa miten kevät on pidentynyt lyhentyneen talven johdosta Länsi-Suomessa kuukauden verran. Sen huomaavat erityisen selvästi siitepölyallergikot, jotka saattavat joutua kärsimään vaivastaan jopa kahdeksan kuukautta. Pohjoisessa kärsitään kevättulvista, etelässä taas kuivuudesta. Kuivuus siis korventaa. Mutta paikoin etelästä tulee paisuva vilja-aitta. Kasvukausi pitenee paikoin kahdellatoista viikolla. Pellot ovat uusia kasveja pullollaan, etelässä viljellään mm. maissia ja jossain jopa vesimelonia, Varsinais-Suomesta löytyy viinitarhoja. Mutta lisääntyvät sateet ovat pelloille rasituksena, ja päästöt vesistöihin lisääntyvät. Torjunta-aineita tarvitaan yhä enemmän. Taivas hiljenee, eli tiettyyn aikaan linnusto vähenee tai se muuttuu eteläisempien lajien tullessa pohjoiseen muuttavien tilalle. Tässä vaiheessa täytyy antaa Kotakorvelle erityistunnustus hyvin laaja-alaisesta kasvien ja eläimistön tuntemuksesta, erityisesti hän näyttää tutustuneen linnuston lajikirjoon. Valitan, että tällaisessa lyhyessä esittelyssä voin vain viitata hänen esille tuomaansa laajaan aineistoon.
     Kuumenevat kesät alkaa jo nykyäänkin tutulla aiheella: ihmiset suosivat hoidettuja nurmikoita niittyjen sijaan. Alkaa Niittykukkien kurimus. Kun kesät aikaistuvat ehtivät niittykasvit jo kukkia ennen kuin pölyttäjät pääsevät aloittamaan. Pikkulinnut eivät saa entiseen tapaan ruokaa poikastensa ruokkimiseen. Vieraslajit, kuten Amerikasta kotoisin oleva lupiini ja Aasiasta tullut jättiputki runsastuvat sitkeistä ponnisteluista huolimatta.
     Hyönteiset ja pölyttäjät vähenevät radikaalisti, myös lantaa hajottavat kuoriaiset ympäristömyrkkyjen takia. Kotakorpi esittää kattavan koosteen erilaisten kovakuoriaisten, kärpästen ja pistiäisten kohtalosta. Ilmaston lämpeneminen tuo kuitenkin jonkin verran etelän lajikkeita. Ylipäätään elinympäristön muuttuessa niin hyönteisten kuin kasvienkin herkimmät lajit joutuvat ahdinkoon.
     Itämeri on herkkä ja haavoittuvainen ekosysteemi, ja niinpä Kotakorpi nimittääkin sitä Laskevan auringon mereksi. Se on maailman toiseksi suurin makean veden allas, mutta kuitenkin aika pieni, suurin syvyyskin on vain 55 metriä. Sillä on paljon rantaviivaa monissa valtioissa, joiden elämänmeno ja poliittiset intressit oivat hyvin erilaisia. Sen valuma-alue on itse mereen nähden nelinkertainen. Asukastiheys ja maankäyttötavat vaihtelevat, erityisesti fosforista ja typestä koostuva ravinnekuorma on liian suuri. Itämeri rehevöityy ja happikato ulottuu pohjassa yhä laajemmalle. Suolaimpulssit Tanskan salmien kautta auttavat, mutta niitä tapahtuu lian harvoin. Kun lämpötila nousee, ravinnekuorma kasvaa ja rehevöityminen lisääntyy. Lajisto köyhtyy, mutta mm. sinilevä lisääntyy.  Suolaisuuden vähentäminen vähentää merellisiä kalalajeja ja viileän veden kalat uivat yhä pohjoisemmaksi. Kansainvälinen meriliikenne on tuonut uusia lajeja, mutta myös esimerkiksi loisia.
     Suomessa on laskentatavasta riippuen ainakin yli 100.000 järveä. Yli 500 neliömetrin järviä on laskettu jopa 168.000. Mutta ne ovat vesimäärältään pieniä ja sen takia alttiita muutoksille valunnassa, haihtumisessa, lämpötilassa ja ravinteiden määrässä. Happikadosta hän antaa esimerkin Lahden Vesijärveltä. Eri kalalajit soputuvat muutoksiin eri lailla, jotkut selviävät, mutta monet arvokalat kärsivät. Padot ja voimalaitokset ovat hävittäneet suuren osan vaelluskaloista. Rehevöitymisestä ovat kärsineet erityisesti jokihelmisimpukka eli raakku ja myös jokirapu. Sitä korvaamaan istutettiin aikoinaan amerikkalaista täplärapua. Lopuksi Kotakorpi keskittyy vielä kesäkauden ja ilmaston lämpenemisen vaikutuksiin Suomen metsissä. Erityisesti metsän lajisto on murroksessa. Metsillä on tärkeä asema hiilen sitojana. Sitten hän siirtyy käsittelemään hirvieläinten merkitystä sekä metsän tuholaisia, tauteja ja myrskytuhoja. Maastopalotkin saavat hänen tekstistään osansa.
      Viimeisin luku on saanut nimen Syksy saa.  Syksystä on tullut yhä sateisempi ja pilvisempi sekä entistä pidempi talven kustannuksella. Ilmaston vaikutus ulottuu myös ruskaan, sen määrään ja värikkyyteen. Soistamme on ojitettu noin puolet, joten niiden entinen merkitys vesitalouteen on muuttunut. Samoin ovat päästöt lisääntyneet. Hiilipitoista turvetta poltettiin kauan suruttomasti, vasta viime aikoina on tultu toisiin ajatuksiin. Kaikkein eniten ovat muuttuneet pohjoisen suot, mm. räme- ja palsasuot ovat vähentyneet. Niiden mukana on hävinnyt tärkeitä ekosysteemejä.
     Matalapainemyrskyt ovat lisääntyneet, yksittäiset myrskyt saattavat aiheuttaa suuriakin tuhoja.  Roudattomassa maassa kasvavat puut ovat niille erityisen alttiita. Voimakkaat matalapaineet aiheuttavat myös meritulvia, meren pinta on kasvanut eniten Suomenlahdella. Monet etelän kaupungit joutuvat varautumaan entistä enemmän meren pinnan vaihteluihin. Meriveden nousua tapahtuu kaikkialla maailmassa mm. lämpölaajenemisen takia sekä Grönlannin ja vuoristojen jäiden sulamisen kautta. Pahentuva kuivuus aiheuttaa ongelmia myös Suomen eräiden osien pohjaveden määrässä.

​Jälkisanoissa Kerttu Kotakorpi antaa kuitenkin jonkinlaista lohtua toteamalla, että Suomen luonto ei kuluvan vuosisadan aikana sentään muutu täysin toiseksi. Pääpiirteissään vuodenajat ja sääilmiöt ovat suunnilleen entisen tapaisia. Ilmaston muutokseen heränneet ihmiset voivat itse toiminnallaankin tehdä paljon. Mutta kyllä koko kirjan vähän pessimistinen pohjavire säilyy, kun hän lopuksi maalaa seinälle useita mahdollisia katastrofimahdollisuuksia.

---

5. (13) Outoa, häiritsevää ja taitavaa sanailua
Olin joskus vuoden 2015 tienoilla katsomassa visuaalisen runouden näyttelyä eräässä lahtelaisessa galleriassa. Sen takana oli ryhmä, jonka paljolti pääkaupunkiseudulta olevat jäsenet tuntuivat olevan harrastuksessaan intohimoisen innokkaita. Uskalsin olla ainakin sitä mieltä, että jotain merkittävää, mutta minulta vielä salattua viisautta näytteille asetetuissa teksteissä ja tauluissa saattoi olla. Tosin en muista niistä enää juuri mitään, joten kovin syvästi ala ei siis näyttänyt minua koskettaneen. Tai muistan siltikin jotain hämärästi: runoja hotellin vastaanoton lomakkeella tai kauppakuitin muodossa. Taisi siellä olla myös joitain etuperin ja takaperin kirjoitettuja toteamuksia.

Kun myöhemmin kävin ns. Taiteiden yössä, kohtasin vähän samanlaiaia tilanteita. Tapahtuma oli asettautunut eri puolille Lahtea, niin  myös Malskille. Kun aikanaan kirjoitin tästä käynnistä blogissani, jäljennän nyt siitä tekstiä myös tämän otsikon alle. Tapasin siellä Malskilla kirjallisissa piireissä tunnetun Heikki Sauren, joka oli tuonut paikalle dadakone-runogeneraattorinsa. Sille oli etukäteen syötetty sinänsä tarkoituksettomia sanoja, joista monet olivat löytyneet pois heitetyistä kauppalapuista ja kaikenlaisesta roskasta. Ihmiset saivat yhtä nappia painelemalla sieltä ulos oman runonsa. 
 
​Oma tuotokseni näkyy oheisesta kuvasta. Mainittu generaattori poimi muististaan sattumanvaraisia sanoja, joita se asetti sattumanvaraiseen järjestykseen. Aavistelin, että tuossa visuaalisessa runoudessa on kyllä jotain ideaa ja merkitystä, näin lyhyessä esittelyssä en kuitenkaan saanut langan päästä kunnolla kiinni. Kai alan harrastajilla sitten on se viisaus, joka minulta valitettavasti puuttuu.

---

​Tässä oli siis minun uhraukseni visuaalisen runouden alttarille. Tähän visuaalisen runouden ryhmään kuului myös tuntemani fil.maisteri Sami Liuhto, jonka erilaisia tuotoksia olen lukenut, mm. pari nidettä hänen Tusinaromaanit-sarjastaan. Eräänlaisena jatkumona on nyt myös hänen uusimpansa, jonka nimi on kaikessa eksoottisuudessaan Iskut iso kello kuiski. 

​Oheisena on näytteillä Runografi-sivustoilla oleva tohtorikoulutettava Reeta Holopaisen kritiikkirjoitus, josta olen lainannut myös yllä olevan tämän jutun otsikon. Täytyy tunnustaa, että olen edelleen ymmälläni, siinä on joko jotain erittäin merkittävää, tai sitten ei. Ajattelin, että on parempi turvautua itseään perehtyneempien näkemyksiin. Arvoisa lukijani voisi tietenkin itse yrittää ratkaista tätä ongelmaa kirjan hankkimalla.
 
Runografi-sivusto luetteloi ja arvostelee vuoden 2021 jälkeen julkaistut runoteokset. Sen takana on yhdistys nimeltä Nihil Interit ja kriitikkoryhmä, joka on saanut tukea Suomen Kulttuurirahastolta ja henkistä tukea erilaisilta alan toimijoilta.

Sami Liuhto
ISKUT ISO KELLO KUISKI
128 sivua
ntamo 2021
ISBN 9789522158277

---

Outoa, häiritsevää ja taitavaa sanailua

Reeta Holopainen​
Kotimaisen kirjallisuuden tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta

Jos Sami Liuhdon Tyhjiö-teossarjan kahdeksannen osan Iskut iso kello kuiski haluaa kiteyttää muutamaan adjektiiviin, olisivat ne varmaankin outo ja häiritsevä. Liuhto viskoo kieltä menemään sellaisella omintakeisuudella, että lukija meinaa uuvahtaa merkitysten hämäryyteen – tai omaan tyhmyyteensä. Absurdien litanioiden ja pseudopalindromia muistuttavien sanojen täyteisiä runoja lukiessa tulee tämän tästä sellainen olo, että nyt taisi jokin kielellinen temppu tai nokkela viittaus jäädä oivaltamatta. Se, että tekijä on onnistunut luomaan näin kummallisen ja härnäävän kokonaisuuden, on ilman muuta taidokasta.
     Liuhdon runoissa ylhäiset ja alhaiset rekisterit sekoittuvat postmoderniin tapaan iloisesti mullin mallin, ja teksteissä sukellellaan niin kalevalaisissa kuin raamatullisissakin tunnelmissa: sivuilla vilahtelee anuksia, peniksiä, Kainia ja Isakia, emoja ja noitia. Mitään koherenttia eeppistä kertomusta tai puhuttelevia temaattisia kerroksia en ainakaan itse onnistunut hahmottamaan, mutta virtuoottisen kummallisia yhdistelmiä ja lukijan erittäin onnistunutta kiusimista säkeet ehdottomasti sisältävät: ”Iso käyrä / kielen nakilla / olon aseet ojentuvat / nyt eleettä te pojat.”  
     Eräs teoksessa toistuva motiivi on suomen kielessä eksoottiselta kalskahtava sana ”amok”, joka Wikipedian mukaan tarkoittaa malaijin kielellä hallitsemattomuutta. Liekö tällä merkityksellä intentionaalista yhteyttä runojen amokeihin, mutta hallitsemattomuuden käsite eittämättä leimaa osuvasti teoksen lukukokemusta ja lukijan sukkulointia sen sanastollisessa viidakossa. Esimerkiksi nimellä ”Hauska paska” -otsikoitu runo osoittaa, miten hämmentäviin yhteyksiin ”amok” runoissa yhdistyy: ”Avaan: amok / alussa rapea / taisto uliseva / alipaino usko / manan asuja / häkä raaka / meni altoksi / sinä testaat sepät / sievät siepatut”.
     Edellä siteeratun kaltaisia säkeitä lukiessa tuntuu kuin poukkoilisi katkeilevien assosiaatioiden ja erikoisia lausekkeita muodostavien käsitteiden kaoottisessa sekametelissä, joka ärsyttää, paikoin naurattaa ja kiehtoo kuin toisella kielellä kirjoitettu loitsu. Runot väistävät onnistuneesti rationalisoivaa lukutapaa ja vaikuttavat näin pysyttelevän lukijan kontrollin ulottumattomissa.
     Koska runojen sisällöt tuntuvat halki teoksen enemmän tai vähemmän käsittämättömiltä, tuo Iskut iso kello kuiski mieleen itävaltalaisen kirjallisuusteoreetikko Eva Müller-Zettelmannin implisiittisen metalyriikan käsitteen. Metalyriikka tarkoittaa runouteen itseensä viittaavaa runoutta ja sen alalaji implisiittinen metalyriikka taas epäsuorasti ilmenevää metalyriikkaa, jonka yksi muoto on runon sisällön mielettömyys tai ylikuormittuminen. Liuhdon runojen merkitysten lainalaisuuksia koettelevat, hullunkurisuutta hipovat säkeet vievät lukijan mietteet runouden olemuksen äärelle ja haastavat pohtimaan, mitä runous lopulta on ja missä menee kielellisen innovatiivisuuden ja hölynpölyn välinen raja. Näissä kysymyksissä riittääkin purtavaa.

​Purtavaa todella riittää, mutta kai minunkin sisälläni on jokin pieni anarkisti, joka viehättyy tämän kaltaisista kummallisuuksista.

4. (12.) Käpertyneet vihreät romuttivat unelmansa

Maanantain 7.2.2022 Etelä-Suomen Sanomien kakkossivulla oli kaksi kirjoitusta. jotka jossain määrin kuuluvat yhteen. Ensinnäkin toimittaja Ari Helminen kirjoitti vihreiden selvästi havaittavasta alamäestä otsikolla, jonka olen lainannut tämänkin kolumnin tunnukseksi. Toiseksi pääkirjoitustoimittaja Jukka Airo kiinnitti huomiota erääseen asiaan, joka myös linkittyy vihreiden ajatusmaailmaan. Hänen otsikkonsa Erämaasusi teki politiikkaa, kertoo siitä, miten Pohjois-Suomen hallinto-oikeus torppasi Maa- ja metsätalousministeriön päätöksen sallia susien kannanhoidollista metsästystä Kuhmon korvissa lähinnä yhden lauman osalta.
     Edellisen puheenjohtajan Ville Niinistön kaudella vihreillä vielä meni hyvin, jopa niin hyvin, että Niinistö toivoi menestyksen kantavan aina pääministeripuolueeksi saakka. Vuoden 1917 kuntavaaleissa vihreät saivatkin muhkean, yli kolmen prosentin voiton päätyen lukuun 12.5. Siitä jäätiin prosentin verran vuoden 1919 eduskuntavaaleissa, mutta sen jälkeen kyyti on ollut kylmää, kuten Helminen totesi. Aluevaaleissa tulos oli enää 7,4 prosenttia. Tähän on kyllä huomautettava. että se heidän suurin kannatuksensa tulee Helsingistä, joka ei omana Sote-alueena ollut mukana vaalissa.
     Vihreät ajavat nyt Ville Niinistönkin mukaan yhä kapeammalla kärjellä yrittäen vakuuttaa yhä kapeampaa kannattajajoukkoa. Kun ennen tavoiteltiin yleispuolueen sisältöjä, nyt on jääty vain ilmasto- ja osittain myös ihmisoikeuspolitiikan puolelle. Samaan arvostelijoiden kuoroon on nyt tullut mukaan myös puolueen puheenjohtaja ennen Niinistöä, Osmo Soininvaara, joka syyttää vihreitä feminismistä ja vulgaarivasemmistolaisuudesta. Ongelmana on, että johtavissa luottamustehtävissä on pelkästään naisia, eikä puolueen politiikka enää edes kiinnosta miehiä tai vanhempaa väkeä. Kun puolue vielä on nykyään hyvin lähellä vasemmistoa, ovat koulutetut kaupunkilaiset kääntyneet muualle.
     Tähän voisi kuitenkin lisätä, että onhan vihreillä varapuheenjohtajana yksi kiintiömies. ilmastotutkija Atte Harjanne, joka kuitenkaan ei esiintymisissään ole ollut oikein vaikuttava. Muistamme myös, miten kävi perusteellisesti flopanneen Touko Aallon puheenjohtajan pestissään. Pekka Haavisto joutui ensin paikkamaan hänen loppukauttaan, kunnes Maria Ohisalo astui remmiin.
     Ari Helminen toteaa, että puolue on käpertynyt ilmasto- ja tasa-arvokysymyksiin. Se haluaa miellyttää mm. nuoria elokapinallisia ja on ottanut oman linjansa turvapaikkakysymyksiin nähden. Tuli tässä mieleen, että sisäministeri, tavallaan siis poliisiministeri Krista Mikkonen ei ottanut jämerää kantaa toistaiseksi päättyneeseen convoy-mielenosoitukseen, jossa kanadalaisen mallin mukaan tukittiin illan ja yön ajaksi Helsingin keskustaa ajoneuvoilla ja mielenosoittajilla. Ari Helminen toteaa lopuksi, että vihreät kyllä ajavat tärkeitä asioita mutta elävät omassa kuplassaan, eli ovat vieraantuneet arjesta.
     Tähän voisi lisätä vielä yhden syyn. Vihreät toivat esille todella tärkeitä asioita, kuten esimerkiksi ilmastonmuutoksen. Mutta kun eräät muutkin puolueet ovat omaksuneet samoja ajettavia asioita, ei heidän kapealle tontilleen enää tahdo löytyä tilaa. Puoluehistoriasta voi löytää jopa analogisen tapauksen. Aikanaan patavanhoillisesta kokoomuksesta erottautui joskus 1960-luvulla ryhmä, joka valovoimaisten nuorten johtajiensa johdolla järjestäytyi Liberaaliseksi kansanpuolueeksi. Mutta seuraavan vuosikymmenen mittaan vapaamielisyyttä omaksuttiin myös kokoomuksen toisessa siivessä, samoin muissa puolueissa, joten uusi yrittäjä ennen pitkää näivettyi. Samantyyppinen näivettyminen uhkaa nyt myös vihreitä Siitä on tulossa vasemmistolainen pienpuolue esimerkiksi vasemmistoliiton tapaan.
---------
Sudet ovat hitaasti laajentaneet reviirejään asutuille seuduille. Ei niitä kuitenkaan jolkottele Helsingissä. Näitä sinänsä sympaattisia eläimiä voi siellä nähdä korkeintaan Korkeasaaressa, jos sielläkään. Pääkaupunkilaisten vihreiden on vaikea tunnistaa sitä huolta ja pelkoa, jota nämä eläimet talojen pihoilla vieraillen sekä kotieläimiä ja metsästyskoiria tappaen aiheuttavat. Joissain harvoissa tapauksissa ovat vanhemmat joutuneet varmuuden vuoksi maksamaan lapsilleen taksikyytejä saadakseen nämä turvallisesti kouluun ja takaisin. Terveellinen ihmispelko on näistä laumoista häviämässä, joten ns. kannanhoidollinen metsästys on saanut kannatusta. Mutta mm. ilmasto- ja ympäristöministeri Emma Kari on torpannut kaatolupia. Vihreät ja vasemmistoliittolaiset ovat olleet sitä mieltä, ettei mm. Kuhmossa elelevä suuri lauma häiritse ihmisiä. Yleisempi käsitys on, että juuri rajoitettu kannanhoidollinen metsästys takaisi niin ihmisten ja kotieläinten turvallisuuden, mutta myös elinvoimaisen susikannan.

3. (11) Täsmälleen 60 vuotta sitten, 10.2.1962

​Niin ne vuodet kuluvat. Paljosta  saamme olla kiitollisia. Näissä merkeissä katsomme edelleen eteenpäin. 

2. (10.) Entä jos ? Elämän vaihtoehtoja
Viime vuoden loppupuolella esitettiin TV 1:ssä Jari Tervon isännöimää sarjaa nimeltä Entä jos ? Siinä ruodittiin viime vuosisadan merkittäviä historiallisia tapahtumia ja pohdittiin, millaisia olisivat olleet seuraukset, jos tapahtumat olisivatkin saaneet toisen käänteen. Seuranaan hänellä oli joukko asiantuntijoita, jotka olivat teams-yhteydessä niin, että myös television katselijat saattoivat nähdä heidän vuoron perään esittelevän mielipiteitään. Ohjelmalla oli selvä viihteellinen luonne, siinä jossiteltiin asioita pieni hymynkare suupielessä. Historioitsijana en oikein sulattanut kaikkia johtopäätöksiä, tapahtumilla kun useimmiten on ollut hyvin pitkät taustakehitykset, joskin sattumillekin täytyy antaa kyllä sijansa.

Vähän pidemmälle vietynä voitaisiin tietysti yksilötasolla väittää, että elämä on kokonaisuudessaankin sattumien summaa. Ihminen ei voi valita vanhempiaan, ei voi valita niitä geenejä, jotka hedelmöityshetkellä ratkaisevat paljolti sen, millaiseksi elämä muodostuu. Ja sama jatkuu edelleen, millaisen koulutuksen saa, kenen kanssa pariudutaan, miten pärjätään työelämässä, ja miten haetaan toisia töitä tai virkoja. Jos esimerkiksi minä en 1950-luvun lopulla olisikaan hakeutunut opiskelemaan Helsinkiin, vaan sen sijaan vaikkapa Turkuun, tuskin olisin koskaan tavannut vaimoani, jonka kanssa olemme helmikuun 10. päivänä tulleet pitäneeksi yhtä jo tasan 60 vuotta. Olisin ehkä ajautunut aivan toisille paikkakunnille töihin jne. En tiedä, olisiko elämäni ollut toisessa tapauksessa sen parempaa tai huonompaa, kuka tietää.
     Jälkeenpäin voi tietysti arvioida tilanteita ja huomioida, mitä olisi todella voinut tapahtua. Minulla on ollut ajokortti vuodesta 1960 lähtien, olen omistanut kuusi autoa, joilla kaikilla olen ajanut pitkälti toista sataa tuhatta kilometriä. Tuohon määrään on varmaan sattunut osumaan paljon sellaisia tapahtumia, joita en ole olenkaan huomannut, mutta jotka olisivat aiheuttaneet huonoksi kääntyessään arvaamatonta vahinkoa. Jotkut tapahtumat kylläkin ovat jääneet mieleen, ne ns. vähältä piti tapahtumat. Eli tällaisessa tapauksessa voisi todella kysyä, entä jos?
     Otetaanpa autoilusta yksi esimerkki. Joskus 1970-luvulla isäni ilmoitti meille, että jos ostatte kalkkunanpoikasia, niin kesän aikana hän voi Nurmossa ruokkia niitä kanalassaan. Niinpä monena vuona ostimme kymmenen kalkkunanpoikaa, joita sitten pyhäinpäivän aikoihin lähdimme Nurmoon teurastamaan ja valmistamaan, kynittiin höyhenet, poistettiin sisälmykset jne. Kotiin lähtiessämme meillä oli taas kerran täysi lasti kalkkunanlihaa auton peräkontissa. Päätiet olivat sulia, mutta sivutiet olivat paikoin jäässä, samoin teiden varsilla olevat levennykset. Jossain Parkanossa päätimme jostain syystä pysähtyä yhdelle sellaiselle, siinä oli tienpätkää, joka sitten vähän myöhemmin päättyi taas varsinaiselle ajotielle. Hiljensin kyllä vauhtia, minulla oli nastarenkaat, mutta ne eivät kuitenkaan täysin pitäneet. Nostin jalkani oikeaoppisesti kaasulta ja kytkimeltä, mutta auto liikkui kuitenkin sivuluisua aivan alueen reunaan kunnes pysähtyi kulottuneeseen korkeahkoon heinikkoon. Jos vauhtia olisi ollut vähänkin lisää, olisi auto pudonnut kolmisen metriä syvään rotkoon ja katon kautta ympäri. Nipin napin se kuitenkin pysähtyi. Siihen aikaan autoissa oli etupenkeillä kaksipistevyöt, takana ei mitään. Ja siellä olivat meidän alle kymmenvuotiaat lapsemme istumassa. Kun auto vihdoin pysähtyi, nousin ulos ja kävelin muutaman minuutin ajan edes takaisin, ennen kuin pystyin jatkamaan matkaa. Siispä voisin kysyä, entä jos?
     Tai palataanpa 1940-luvun alkuvuosien Mänttään. Isäni oli aloittanut uransa alussa vanhempana konstaapelina Mäntän poliisilaitoksella. Reservin upseerit ja aliupseerit oli jo määrätty sotaan, isäni oli reservin korpraalina tämän jälkeen ainoa parhaassa isässä oleva poliisi, jo eläkeikään ehtineen nimismiehen ja 55-vuotiaan ylikonstaapelin alaisena. Mutta niin sitten kävi käsky hänellekin, ja hän ehti jo reppu selässä Mäntän yhteiskoululle pöydän ääreen henkilötietojaan antamaan. Mutta sitten tuli soitto lääninhallituksesta tai sotilaspiiristä. Sieltä tuli yksinkertainen määräys, lähettäkää Latikka kotiin, häntä ei määrätä rintamalle. Mistä tämä johtui ? Selvisi, että nimismies oli soittanut suoraan maaherralle, ja ilmoittanut, että sinä päivänä, kun Latikka viedään, hän jättää välittömästi eroilmoituksen eläkkeelle siirtymistä varten. Eläkevuodet olivat jo tulleet täyteen. Mänttä oli täydennysjoukkojen kokoamiskeskus, ja nimismies ilmoitti, että hän ei iäkkään ylikonstaapelin kanssa kahdestaan enää pysty järjestystä ylläpitämään.
​     Toinen vähältä piti tilanne sattui joskus talvikaudella 1956-1957. Pääasiallinen lämmitys oli suuressa tuvassa avotakan varassa. Siinä oli kyllä ns. kierto, jonka avulla lämpö varastoitui ja hohkasi ympäristöön. Kerran vanhemmat olivat kuitenkin sulkeneet pellit liian aikaisin, ja häkä levisi koko huoneeseen. Isäni heräsi joskus aamuyöllä, pyrki niin sanotusti nurkan taakse, mutta pyörtyi matkalla ulko-ovelle. Jotenkin hän kuitenkin horjahti vasten ovea, joka avautui laajaan kylmänä olevaan ulkoeteiseen. Näin vanhempani selvisivät vain vähäisellä päänsäryllä. Mitä olisi voinut tapahtua? Itse olin juuri täyttänyt 20 vuotta, en siis vielä sen ajan mittapuun mukaan ollut edes täysi-ikäinen. Sisar oli keskikoulussa ja nuoremmat veljet vielä kansakoulun alaluokilla. Olisimme tarvinneet yhteisen holhoojan, ja kuka olisi hoitanut maatilaa ja eläimiä, kun minä olin lähdössä opiskelemaan! ​ 

​Oma lukunsa ovat sitten omat henkilökohtaiset seikkailut vaikkapa Italian vuoristoissa tai suomalaisilla maanteillä polkupyörän selässä. Lukuisat kerrat olemme vaimon kanssa kulkeneet pitkin vuoripolkuja, välillä aika vaikeissakin paikoissa. On nähty jyrkkiä kivikoita tai esimerkiksi vuoren kylkeen kiinnitettyjä rautatikkaita.

​Joskus on tullut kuljettua pitkin jyrkänteen päällä olevia polkuja pitäen toisella kädellä vuoren seinään kiinnitettyä vaijeria. Toiselle suunnalle ei paljon parannut vilkuilla, siellä oli kymmenien metrien pudotus puolen metrin päässä polusta. Oheisessa kuvassa on oikealla näkyvissä kiveen pultattu rauta, joka kannattelee vaijeria. Ihan näin jyrkkä ei sentään polku ollut, kuva vähän vääristää. Mutta sen kapeus kyllä näkyy.

---

​Joskus 1970-lopulla Päijät-Hämeen maakuntaliitto keksi järjestää ns. maakuntapyöräilyn. Toimistosta sai hakea kortin, johon sai kerätä leimoja eri pakkakunnilta. Leimat saatiin useimmiten kahviloista tai muista pitkään auki olevista kohteista. Syksyllä sai sitten viedä kortin toimistoon arvontaa varten. En koskaan voittanut mitään, ei tosin juuri kukaan muukaan kymmenistä tai sadoista pyöräilijöistä, sillä palkintoja oli vain yksi ja sekin silloisilta markkamääriltään vaatimaton. Oheiseen kaavioon olen sijoittanut mainitsemani paikkakunnat, joilla moneen kertaan vierailin.

1. Urheilukeskus, 2. Messilä, 3. Orimattila, 4. Pajulahti, 5. Vierumäki, 6. Heinola, 7. Vääksy, ​8. Järvelä. 9. Hämeenkoski, 10, Padasjoki, 11. Artjärvi 

Oma lukunsa oli Padasjoki (10), jonne edestakaisin kertyi 100 kilometriä. Joskus ajelin sieltä Lammin kautta Lahteen, tai sitten päinvastoin. Matka Vääksystä Padasjoelle oli kyllä aika vaarallinen, tien reunan valkoisen viivan jälkeen oli asfalttia paikoin vain parikymmentä senttiä ennen tien hiekkaviertä. Tällä osalla koin useaan otteeseen, että ammattiautoilijat ohittivat turvallisen matkan päästä, jotkut Ladan rotiskot ajoivat melkein kiusalla kyynärpäitäni viistäen. Aika mielenkiintoinen tunne tuli, kun takaa ajanut rekka vetäisi mäessä minut mukaansa imuun. Nopeamminhan se ylämäki silloin kulki. Kerran pelkäsin todella, sillä molemmista suunnista tuli rekka, ja ne ohittivat toisensa kohdallani. Ajattelin, että en minä hiekalle voi ajaa, sitten ainakin kaadun kohti ojaa. Jatkoin ajamista ja onnistuin pysymään pystyssä. ​

---

Pitempiäkin matkoja tuli poljettua. Useaan kertaan ajelin mökille Hyvinkäälle. Kerran teimme silloin 17-vuotiaan nuoremman poikani kanssa kahden päivän matkan Kauniaisiin ja takaisin. Kesäkuussa 1985 lähdin polkemaan Etelä-Pohjanmaalle lapsuudenkotiini.  Oheisesta kaaviosta selviävät päiväetapit. Ne olivat noin 70 kilometriä pitkiä, paitsi viimeinen 130 kilometriä. Yhden päivän ja kaksi yötä viivyin Keuruulla työtoverini Matti Reinikan mökillä. Alkuperäinen tarkoitus oli tulla takaisin samalla tavalla. Mutta kun esimerkiksi Keuruun ja Ähtärin välillä en tuntikausiin nähnyt edes autoja, ihmisistä puhumattakaan, laitoin pyörän lopulta junaan. Tosin sitä ennen ajelin maakunnassa pari yli 100 kilometrin lenkkiä.  ​

​ Kaikki pyörämatkani tein tietenkin ilman kännykkää, eihän niitä siihen aikaan ollut. Nykyään kukaan ei enää lähde ilman puhelinta edes kaupungille. Onneksi ei mitään ikävää koskaan sattunut. Kuminkin jouduin vuosien mittaan paikkaamaan vain kaksi kertaa, kerran Heinolassa, ja sitten tuolla Etelä-Pohjanmaan matkalla Lehtimäellä, joka oli Ähtärin jälkeen. Vettä ei kummassakaan paikassa ollut lähellä, joten kuuntelin, mistä kohtaa vuoto tuli. Ikävin tapahtuma sattui samalla Lehtimäellä eräässä maantieleikkauksessa joitakin kilometrejä myöhemmin. Huomasin kyllä etäältä, että siellä korkealla kallion päällä oli pari keskenkasvuista poikaa. Kun tulin kohdalle, heitti kumpikin kiven minua kohti. Toinen heitto jäi lyhyeksi, mutta toinen kivi kimposi asfaltista pyöräni runkoon, ei onneksi pinnoihin. Kun vauhti oli kova ja mäki pitkä, en katsonut asiakseni enää mennä heidän peräänsä.

---

1. (9.) Kun on jo pihalla ihan kaikesta
Yllä olevan otsikon lainasin Kalle Veirton pakinasta, jonka hän julkaisi ESS:ssa 29.1.2022. Siinä hän kommentoi samalla aukeamalla olevia lehden raatilaisten suorittamia arvosteluita uusista Uuden musiikin kilpailun viisuehdokkaita. Mutta sitten hän laajensi sanomansa koskemaan laajemminkin televisiotuotantoa. Humoristisessa tekstissään hän epäili olevansa jo ulkona kaikesta, kun ei ymmärrä tiettyjä kansalle tarjottuja ohjelmatuotteita.
 
​Pihalla koen olevani minäkin, kun silmäilin noita raadin arvosteluja. Otetaanpa hieman esimerkkejä. Tommi Läntinen leimataan jonkinlaiseksi fossiiliksi, sellaiseksi, joita kuitenkin pitää kilpailuun ottaa mukaan kokonaistasapainon vuoksi. Lopuksi ihmetellään, miksi hänen kappaleensa Elämä kantaa on peräti Haloo Helsingin virittämää, vaikka se edustaa jo vanhentunutta rock-genreä. Olen täysin eri mieltä. Kappale on rytmikästä ja melodista musiikkia, jossa on jokin sanomakin taustalla. Kyllä hän ansaitsisi vielä reilusti kuusikymppisenä enemmän kuin vain tuon ”kiintiökonkarin” nimikkeen.
     Tähän vielä lisään vähän omianikin. Eipä saanut suurempaa ylistystä edes Rasmus, joka sentään on loistanut jo vuosia maineellaan. Lauri Ylönenkin näyttää olevan laulajana vähän  ”vanhaa kamaa”. Ainoa ilmeisesti hyväksytty oli tuo Ram, pam pam, ilmeinen diskokappale. Jotenkin sekään ei minusta tuntunut epämiellyttävältä, ilmeisesti rytmikkyytensä ansiosta. Tosin videoesittelyssä on vihjauksia seksiin ja väkivaltaan, ja onhan siellä välissä pari kirosanaksikin käsitettävää ilmaisua. Lopullinen voittaja selviää vasta sitten, kun nuoriso, plus miinus parikymppiset pääsevät äänestämään. Eräs yleinen piirre noissa uusissa laulajissa kyllä minua ärsyttää, nuorten naisten jonkinlainen ”naukuminen”, tuntuu siltä, että äänenkäyttöharjoitukset olisi nykyään laajasti lyöty laimin. Tämä ei koske vain tätä kilpailua, vaan laajemmalti kaikkea laulamista. Aikaisemmin oli myös jonkinlaista takakireää, jopa nenäänsä honottamistakin, mutta onneksi se nyt on jäänyt vähemmälle.
     Kyllä siinä äänenkäytössä ja puheilmaisussa olisi toivomisen varaa myös puhepuolen esiintyjillä, jopa juontajillakin. Esimerkiksi yhteiskunnallisiin ja poliittisiin aiheisiin erikoistunut Kalle Haatanen puhuu kuin kuuma peruna suussa. Änkyttää ja sokeltaa niin, että ei tahdo selvää saada. Kalle Veirto on ottanut asiakseen lohmia joitakin suuren suosion saaneita tv-ohjelmia, kuten Elämäni biisiä, Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa ja Puoli seitsemää, jopa Kulttuuricoctailiakin, joskin se saa puolittaisen hyväksynnän. Näissä ei kyllä tuossa äänenkäytössä ole valittamista, mieluummin päinvastoin. Sen sijaan runsaista rikossarjoista olemme samaa mieltä, en minäkään niitä jaksa katsoa sen enempää kuin kaikenlaisia viihdekilpailujakaan.
     Taitaa siis olla niin, että en minä kai ihan pihalla näistä kuvioista sentään ole. Populaariohjelmiakin katson, mutta en toki väistä kulttuuriohjelmiakaan, joskaan minulla ei ole tarvetta todistella olevani kultturellisempi tai jotenkin tavallisen elämän yläpuolella. Välipalaksi menee jopa tuo Puoli seitsemänkin, joskin välillä kyllä tuntuu, että se on joidenkin kirjailijain ja muusikoiden kirjan-, tai levynjulkistamistilaisuus. Elämäni biisi on riippuvainen osallistujista, kuten monet muutkin ohjelmat. Tanssii tähtien kanssa on hieno ohjelma, tanssitaiteen juhlaa. Suosikkeihini kuuluvat vielä aamun televisiolähetykset, jossa ykkösen puolella vuorottelevat päivittäin erilaiset aiheet. En aina ymmärrä kaikkea mitä kulttuurista, tieteestä, digiohjelmista tai edes taloudestakaan puhutaan, mutta osanottajat osaavat olla kiinnostavia, ja luovat mielenkiintoista henkeä ympärilleen. Arto Nyberg ja Juho-Pekka Rantala ovat minusta mainioita pelkillä perinteellisillä puheohjelmillaan.

8. (8.) Karjan kanssa saksalaisia pakoon rajajoen yli
Rosa Liksom on maineensa ansainnut. Harvoin käteen sattuu kirjaa, joka hänen tämän kertaisensa tavoin tempaisi mukaansa. Teos kuvaa Lapin kansan matkaa ensin kohti etelää Tornion joen vartta, sitten joen yli. Keskeisenä toimijana on keskenkasvuinen tyttö, jonka vastuulle oli annettu talon lehmikarjan kuljetus pitkin syyskuisia teitä. Lehmät poukkoilivat välillä ojan yli metsään tai sekaantuivat toisten talojen karjoihin. Paikalla hääri myös nuori sonni, joka oli juuri huomannut olevansa elämänsä kunnossa. Oman makunsa karavaanin kulkemiseen toi kostea sää ja tilapäiset yöpymispaikat, väliin jossakin ladossa, ja väliin rakovalkeallakin.
     Samaan suuntaan oli muitakin menijöitä hätäisesti kerätyn välttämättömimmän omaisuuden kanssa. Eloisa kuvaus on seuraavakin.” Vasthan tukli piironki, laiastavettävän kansi, astiakaappi, pirtin pöytä, mustuhneita paistinpannuja, komuuti, kungastooli, kukkalauta, enkelitaulu sekä kannellisia tuohivakkoja, rukki, juuripytty, taikinatiinu, pulleita paperisäkkejä, joista yhessä oli reikä josta pilkotti värikäs ryijy, puulaatikoita ja kangasnyssyköitä, rikkinäiset poron valjaat, katkehneita aisoja, heinäharavia, pläkkirautapatoja, ja vääntynyt kihveli”. Liksomin käyttämä meän kieli ensin hieman oudoksutti, mutta jo toisella sivulla se alkoi tuntua luontevalta. 

Heti kirjan kannessa on joen kulkua kuvaavan lainehtivan rivin mukaisena eräänlainen motto:"Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä."
     Lapin sota ei vielä ollut alkanut, joten saksalaiskolonnia kulki teitä pitkin, ja karjankuljettajat joutuivat välillä ajamaan karjansa pitkin ojan pohjia ja ohjaamaan metsäpoluille. Kaikkien vastuksien jälkeen päästiin Väylän, eli Tornionjoen ylityspaikalle, josta lautta kuljetti karjan toisensa jälkeen yli. Lähtöpaikalla oli välillä todellinen kaaos. Monet lehmät piti väkisin ja lyömälläkin pakottaa lautalle, joidenkin kohdalla riitti pelkkä maanittelu. Ruotsalaisia sotilaita oli auttamassa, samoin suomalaisia nostomiehiä. Kaiken yllä oli kuitenkin uhka, että saksalaiset haluaisivat viedä lautan mukanaan ylävirtaan omia kuljetuksiaan varten. Lopulta kuitenkin oli keskushenkilömme kotikarjan vuoro, ja päästiin yli.
​
​     Sen jälkeen alkoi pitkä ja raskas vaellus ruotsalaisilla maanteillä. Ensin kuitenkin ihmiset marssitettiin tutkimuksiin syöpäläisten varalta. Seurasi kertomusta siitä, miten kaikenlaisia ihmisiä seisotettiin alasti ensin saunottamista ja sitten peseytymistä varten, kaikki sikin sokin. Keskushenkilömme teki vertailuja kunkin ihmisen, naisten ja miesten varustuksista. Sen jälkeen jouduttiin taas maantielle pitkin joen vartta suuntana pohjoinen. Matkalla oli myös kaikenlaisia vaikeuksia, lehmien sorkat kipeytyivät ja yksi vasikkakin ehti syntyä. Lopulta tultiin majoituspaikkaan suureen kirkonkylään, josta sitten saatiin seurata joenvarsitalojen ja rakennusten palamista vastarannalla Suomen puolella. Saksalaiset moottoripyöräpartiot heittivät palopommeja rikotuista ikkunoista sisään, ja poistuivat sitten paikalta siirtyäkseen seuraavaan kylään tai yksityisten rakennusten luo. Lapin sota oli alkanut ja saksalaiset noudattivat poltetun maan taktiikkaa peräytyessään suomalaisten edellä kohti pohjoista ja lopulta Norjaan.
     Rosa Liksom (Anni Ylävaara) on syntyisin Ylitorniolta, joten hän on lapsuudestaan lähtien kuullut vuosien 1944-1945 tapahtumista. Lisäksi hän on haastatellut teostaan varten useita henkilöitä. Näin ollen hänen tekstinsä on lähellä tietokirjallisuutta, tietysti kaunokirjallisin maustein. Karjan kuljetuksen vaiheet tuntuvat todellisilta, mutta ehkä nuoren kertojahenkilön matkassa äitiään etsimään on jo enemmän mielikuvituksen tuotetta. Isä oli rintamalla, ja raskaana ollut äiti oli jotenkin harhautunut matkasta aivan karjankuljetusretken alkuvaiheissa. Lopulta äiti löytyi pitkän etsiskelyn jälkeen eräältä pakolaisleiriltä, mutta hänen mielenterveytensä oli järkkynyt, varsinkin kun hänen leirillä syntynyt lapsensa pian kuoli. Sinänsä tämä leirikuvauskin kaikkine vaiheineen ja huonoine talvisine olosuhteineen lisää lukijan ymmärtämystä leiriläisten oloista.
     Mutta sitten sota loppui, ja palaaminen kotikonnuille alkoi. Kertoja toimitti ensin jälleen raskaana olevan äitinsä lauttarantaan, ja lähti sitten hakemaan talon karjaa sieltä pohjoisempaa. Isä oli päässyt käymään lomalle kyseiselle leirille. Hänen kohtalokseen tuli kuitenkin Suomen puolella kuolla häkään majoituspaikassa. Värikkäiden vaiheiden jälkeen karjakin tuotiin lautalle ja monen päivän jälkeen kotikonnuille. Matkan varrella nähtiin saksalaisten jälkeensä jättämiä tuhoja, kotitalokin oli puoleksi tuhottu, muut rakennukset oli poltettu. Vähitellen kuitenkin päästiin elämään kiinni, kertojan setä osti maat ja elikot, äiti matkusti kaupunkiin ja tämä kertojana toiminut tytär Ruotsiin.
     Kyllähän Liksomilla on tätä kirjaa kirjoittaessaan toki ollut paljonkin kirjallisia ansioita, luonnonkuvausta, ihmismielen luonnehdintaa, kuvausta siitä, miten ihmiset poikkeuksellisina aikoina näyttävät ajelehtivan suurempien voimien heittelemänä. Mutta samalla hän on kartoittanut Lapin kansan vaikeuksia noina vuosina. Tiesin kyllä entuudestaan, että eräänlainen kansainvaellus Ruotsiin tapahtui, ja ihmiset joutuivat mm. katselemaan kyliensä tuhoamista Tornionjoen, eli Väylän toisella puolella. Mutta Liksomin teksti tuo esille tuon ajan kasvot kaikessa rujoudessaan, kysymyksessä ei suinkaan ollut mikään auvoinen vierailu joen toisella puolella. Sieltä löytyi kyllä ystävällisiäkin ihmisiä, mutta tulijain suuren määrän takia jouduttikin organisoimaan kuljetukset ja leirit lupalappuineen, ja tiukkoine sääntöineen. Majapaikatkin leireissä olivat mitä sattuu. Ruotsin syrjäseuduilla eivät olosuhteet olleet helpot, eivät edes sellaiset kuin meillä vuoden 2015 suuren pakolaisaallon aikana. Me viimeisten vuosikymmenien Lapin kävijät emme ymmärrä, mitä kaikkea kulkemiemme maanteiden varsilla silloin tapahtui. 

---

7. (7.) Viereltä viedään hyviä kavereita.
Vanheneminen on lopultakin kovin tuskallista, tai ainakin ahdistavaa. Näen ja kuulen vielä hyvin, ja ymmärryskin on vielä ainakin omasta mielestäni kohdallaan. Mutta kaikenlaista muuta kremppaa on kuitenkin ilmennyt, monta tautia on selätetty, mutta yhtä ja toista tuntuu vuosi vuodelta, ja joskus jopa kuukausi kuukaudeltakin ilmenevän. Kuka tietää kuinka monta niitä on vielä lähtökuopissa odottamassa. Uuden viikon alkaessa tulee joskus mieleen, että mitähän tällä kerralla on tulossa.

​Tämä tuli mieleen kun totesin, että monet vanhat ystävät ja kaverit ovat taas lähteneet yksi kerrallaan. Vuosi 2021 oli viikatemiehelle erityisen satoisa, puoli tusinaa ja ehkä vähän ylikin. Meillä oli Nurmossa aikoinaan poikaporukka, joka ensin 1940-luvun lopulla kierteli kyliä ja talojen pihoja kaikenlaisia yleisurheilulajeja ja pesäpalloa harrastaen. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella alkoivat tytöt kiinnostaa, ja siitä alkoi sitten tanssilavakierre kaikenlaisine kommelluksineen. Tällä porukkavaiheella oli meille kaikille hyvin suuri myönteinen merkitys, suurempi kuin silloin nuorina edes ymmärsimme.
     Tästä poikaporukasta on nyt tänä vuonna siirtynyt ajasta ikuisuuteen kaksi vuoden 1936 poikaa, Arto Hemminki ja Kanadaan jo varhain muuttanut Reijo Martikkala, moni muu aikaisempina vuosina heitä ennen. Jäljellä olemme enää vain me kaksi, eläkkeellä oleva ylikonstaapeli Matti K. Jaskari ja minä. Meillä on edelleen hyvä yhteys, samoin kuin minulla ja vuotta vanhemmalla, entisellä urheilutoimenjohtajalla Juhani Kujalalla. Häneen tutustuin jo silloin tanssilavakaudella, ja paremmin vielä silloin kun 1990-luvun alussa kirjoitin teosta nimeltä Nurmon historia III.
     Mutta ei tässä sentään vielä kaikki. Luokkatoverini, entinen Vaasan kauppaopiston englannin kielen lehtori Jussi Yli-Panula menehtyi varhain keväällä. Ehkä kaikkein lähimmäksi kuolema tuli syksyllä, kun lahtelainen, vuonna 1939 syntynyt historian,yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtori, tohtori Reino Kallio oli lähtövuorossa. Salakavalasti alkanut syöpä ei paljon merkkejä etukäteen antanut, loppu tuli nopeasti. Hänet olin tuntenut ainakin 70 vuotta, eli siitä lähtien kun hänen serkkunsa, edellä mainittu Jussi Yli-Panula oli hänet minulle esitellyt. Helsingin Sanomista näin, että entinen esimieheni Hämeen lääninhallituksesta, kouluosaston päällikkö Esko Kangas oli saanut sinne muistokirjoituksen. Hänkin oli syntynyt vuonna 1936. Hän oli suuren osan työurastaan suorittanut erityisopettajana ennen kuin suoritti Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteiden maisterin tutkinnon.
     Tuo Jyväskylän yliopisto oli 1960-luvulla ja 1970-luvulla melkoinen kouluvirkamiesten hautomo, jossa monet pohjaltaan kansakoulunopettajat suorittivat 1970-luvun koulu-uudistuksen edellä tutkintojaan. Esko Kankaan ehdottomasti paras lahjakkuus oli hänen loistava puhetaitonsa, sen varassa ja politiikkaan osallistuttuaan hän oli edennyt hyvin pitkälle. Samalla huomasin, että minä olen nyt entisistä Hämeen läänin kouluosaston virkamiehistä taas täälläkin ainoana elossa. Osa silloisista koulutoimentarkastajista oli jo silloin iäkkäitä, esimerkiksi Martti Helenoro, jonka tunsin melkoisena humanistina, ja Juhani Torsti, joka kuitenkin tamperelaisena jäi vähän vieraammaksi. Hän tekikin melko paljon etätöitä ja neuvontamatkoja Tampereella ja lähialueilla. Lapualta kotoisin ollut Veikko Jurama oli erityisesti vanhojen ala-asteen johtajien suosikki, muuten vähän erilaisia mielipiteitä herättävä.
     Eniten jäin kuitenkin entisistä koulutoimentarkastajista kaipaamaan vuonna 1939 syntynyttä Uljas Syväniemeä, alkuaan englannin kielen lehtoria. Minulla on ollut tapana sanoa, että hän oli kouluosaston ylivoimaisesti paras virkamies, parhaiten perillä asioista ja persoonanakin luotettava. Kun vihreänä koulutoimentarkastajana aloitin Hämeen lääninhallituksessa, huomasin pian, että epäselvissä kysymyksissä kannatti kääntyä hänen puoleensa. Asia selvisi aina viidessä minuutissa, jonkin toisen pakeilla piti olla puoli tuntia, eikä asia kaikkien luona selvinnyt ollenkaan. Uljas myös pelasti minut eräästä hankalasta tilanteesta. Kun ns. vanhoja läänejä oltiin lakkauttamassa, siirryin kesällä 1990 Lahden Lyseon lukion lehtoriksi. Aluejaon vuoksi minun olisi vielä toukokuussa 1990 pitänyt käydä kuulustelemassa saman koulun kuvaamataidon opettajaa alkoholinkäytön takia. Uljas suoritti sen minun puolestani. Sitten syksyllä Lahden kaupungin kouluvirasto sai mainitun henkilön siirrettyä sairaseläkkeelle. Hän oli kylläkin jo silloin sen verran lopussa, ettei hänestä olisi samassakaan opettajainhuoneessa harmia ollut. 
    Luetteloa voisin jatkaa vieläkin pidemmälle, esimerkiksi työtovereihin eri kouluissa tai lentopallokavereihin, joita heitäkin on  kaatunut vuoron perään viimeistään 80 vuotta täytettyään. Yksi ainoista vielä kunnossa olevista on Juhani Aallonen, jonka kanssa pelasin samassa seniorijoukkueessa tassan 20 vuotta. Hän asuu näillä meidän kulmillamme, joten hänet näet melkein viikottain.     
     Kyllähän tässä on jo oppinut hakeutumaan nuorempien seuraan mm. parissa yhdistyksessä ja Lahden Lyseon eläkeläisopettajien piirissä. Muissa jäsenissä on kyllä jo aika nuoria, itse olen ollut eläkkeellä jo yli 22 vuotta. Tämä koronakausi vaan on  katkaissut nämäkin yhteydet. Toisaalta olen kyllä siinä mielessä onnekas, että yksin neljän seinän sisällä ei tätä maailmaa tarvitse ihmetellä. Vaimon kanssa vietämme timanttihääpäivää (60 v.) ensi kuussa. Kaksi poikaa ja seitsemän lastenlasta myös auttavat pysymään elämässä kiinni. Kolmen nuoremman sisaruksen kanssa pidämme edelleen yhteyttä, samoin mm. noiden kahden edellä jo mainitsemani nuoruuden ystävän kanssa.

6. (6.) Nouseeko Idän uhka jälleen?

Vaikka Venäjän satatuhantinen armeija tehokkaine sotakoneineen kolkutteleekin Ukrainan portteja, ulottuvat siitä jonkinlaiset laineet, tai ainakin väreet myös tänne Pohjolaan. On kuultu vihjailuja siitä, että Suomen ja Ruotsin itsenäinen asema sotilasliittojen välissä ei ole kaikkialla mieleen, varsinkaan kun molemmat valtiot ovat asemoituneet niin omien julistustensa kuin esimerkiksi EU:n kautta selvästi länteen. Vaikka ulkoministeri Sergei Lavrov televisiossa julistikin molempien maiden oikeutta omiin valintoihinsa, kuvittelemme helposti sieltä jostain takaa kuulevamme menneisyyden kaikuja. Vastigia terrent, jäljet pelottavat, sanoivat vanhat roomalaiset.
     Suomella on monien vuosisatojen varrelta kokemuksia idän uhasta. Vainolainen on lukemattomia kertoja tullut itärajan takaa. Vahvimmat muistot ovat Isosta vihasta 1700-luvun alusta, Napoleonin sotien ajalta 1800-luvun alusta ja toisen maailmansodan ajalta. Venäjä on aina ollut laajentumishaluinen, eikä tämä aika tee poikkeusta. Neuvostoliiton hajoaminen on trauma. joka painaa yhä. Venäjä ei ole pitkään aikaan ollut enää sellainen maailmanmahti kuin edeltäjänsä. USA:n vastakumppani onkin nyt ollut Kiina. Toisen luokan suurvallan asema ei kelpaa Venäjälle. Mutta on näissä Putinin johtamissa operaatioissa kysymyksessä muutakin, nimittäin sisäpoliittiset ulottuvuudet.
     Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991 pitkän kehityksen päätteeksi. Vastarinta alkoi konkretisoitua ensin Unkarissa vuonna 1956 ja sitten vielä vakavampana Tšekkoslovakiassa 1968. Muitakin oireita ilmaantui, mm. Gdanskin telakan lakko vuonna 1980. Se sai aikaan lakkoaallon koko Puolassa, ja sitä ryyditti omalla tavallaan vielä puolalainen paavi Johannes Paavali II. Näiden lisäksi oli eri puolilla pienempää liikehdintää, joka ei aina ulottunut maailmanlehdistön sivuille. Lopullisen romahduksen sai sitten aikaan yhä kurjistuva talous, jota jatkuva kilpavarustelu edelleen heikensi.
     Ikään kuin analogiana näihin tapahtumiin ovat nyt ilmenneet vaikeudet Venäjän hallinnossa. Tosin ne heijastuvat selvemmin entisiin neuvostovaltioihin, vaikka takavuosina havaittiin Venäjälläkin vahvoja protesteja. Ensin nousivat Ukrainan, sitten Valko-Venäjän asukkaat ja nyt viimeksi kazakstanilaiset. Ukrainassa meno muuttui, Valko-Venäjällä ja Kazakstanissa näköjään on saatu laajamittaisella väkivallalla protestit loppumaan, mutta kytemään ne kyllä jäävät. Emme edes tiedä, kuinka monella taholla tapahtuu jotain pinnan alla. Tyytymättömyyttä riittää myös itse Venäjällä, jossa kaikki hallintoa arvostelevat ihmiset on toistaiseksi syrjäytetty, surmattu tai teljetty vankilaan, kuten esimerkiksi Navalnyi.
     Venäjä koostuu lukuisista eri kansoista ja kieliryhmistä. Jättivaltion koossa pitäminen on siksi työlästä, ja se tarvitsee mielellään ulkopoliittisia menestyksiä.  Krimin ja Ukrainan eräiden itäosien valtaaminen nosti hetkeksi Putinin suosioluvut todella korkealle. Mutta hän tarvitsee yhä uusia menestyksiä, jotta sisäpolitiikan liikehdinnät saadaan pysymään kurissa. Siksi hänen tekemänsä aloitteet, tai oikeastaan lännen suuntaan suunnattu sanelupolitiikka onkin niin vaarallista.
     Vladimir Putin on tyylipuhdas neuvostoajan kasvatti, nuorena Berliiniin lähetetty vakooja ja isänmaansa uskollinen soturi. Mutta ei hän yksin haikaile entisen Neuvostoliiton suuruuden palauttamista. Hänen takanaan on erilaisten oligarkkien ja korkeiden virkamiesten armeija, joka onnistui rosvoamaan Neuvostoliiton konkurssipesästä kaiken mahdollisen. Vaikka Putin itse osoittaisi sovinnollisuuttakin, tämä hänen taustallaan oleva kansanosa kyllä pitää huolen, että heidän edustajakseen valtaan nostama Putin myös pysyy asemassaan. Hänen itsensä pitää vain jatkuvasti osoittaa pätevyytensä.
-----
Kuluneena viikolla on pidetty kolme Venäjän toivomaa kokousta, USA:n, Naton ja Etyj:n kanssa. Myönteistä on, että ainakin on päästy puheväleihin, tuloksista kai ei oikein voi puhua. Venäjä on esittänyt moneen suuntaan ulottuvia vaatimuksia, tai ainakin varoittanut seurauksista. Myös Suomi ja Ruotsi ovat saaneet osansa, vaikka ne ovatkin olleet sivuasemassa. Näyttää siltä, että nimenomaan Ukraina on se pahin kivi kengässä. Ukrainan valtaus ei silloin vuosia sitten onnistunut kertaheitolla, vain Krim ja tiettyjä Donbassin alueita, Donetsin joen allas saatiin 2014. Kysymys on lähinnä Luhanskin ja Donetskin alueista, jotka ovat yksipuolisesti julistautuneet kansantasavalloiksi Venäjän suojeluksessa. Sotatila Ukrainaa vastaan jatkuu yhä, joukkoja on molemmin puolin rajaa juoksuhaudoissa. Tämä tietysti syö Venäjänkin voimavaroja, ja tuottaa mainehaittaa valtakunnan sisällä. Mahdollisesti Putin haluaa ratkaista Ukrainan kysymyksen nyt kertaheitolla. USA on ilmoittanut hyökkäyksestä seuraavan ennen näkemättömät pakotteet sekä aseapua, jotta 40-miljoonainen Ukraina voisi käydä venäläisjoukkoja vastaan sissisotaa. Ukrainan ratkaisu ei siis olisi mikään läpihuutojuttu.
     Viimeisiä tietoja on, että Ukrainan valtionhallinnon sivuille on tehty valtava kyberhyökkäys. Tämä näyttäisi edeltävän hyökkäystä myös rajojen yli. Viimeisimmät tiedot kertovat, että Venäjä on siirtänyt Kuolasta Itämerelle kuusi maahanlaskualusta, siis sotalaivaa. Niitä tarkkailemaan on tullut ainakin yksi Naton laiva, Tilanne on pakottanut Ruotsin tiivistämään entisestään Gotlannin saaren puolustusta. Uhkaa on jo ennestään ollut olemassa, sillä Venäjän Kaliningradin huippuunsa varustettu sotilastukikohta on Itämeren toisella rannalla. Valmiutta on lisätty myös Karlskronan laivastotukikohdassa aivan eteläisimmässä Ruotsissa. Se tuli kuuluiskasi vuonna 1981 kun neuvostoliittolainen sukellusvene ajoi siellä karille seikkailtuaan ensin tukikohdan saaristoisilla vesillä, tietysti pinnan alla. On myös epäilty, että Venäjä olisi siirtänyt lyhyen- ja keskimatkan ohjuksia asemiin Krimillä. On vaikea kuvitella, että joukkojen keskitykset Ukrainan itärajan tuntumassa ja muu varustautuminen olisi tehty vain pelottelumielessä.
     Tiedämme nyt kuitenkin, että maanantaina 17.2. suurin osa Venäjän sotalaivoista on jo poistumassa Itämereltä. Todennäköisesti ne olivat tuomassa jotain Kaliningradiin, kukaan ei tietenkään tarkkaan tiedä mitä. Olkaamme siis mieluummin optimisteja! Ehkä Venäjälle riittää se, ett se on vaatimuksineen ja uhkauksineen nyt saanut asemoitua itsensä entistä paremmin suurvaltojen neuvottelupöytiin. Sotatoimien eskaloituminen tuntuu tässä vaiheessa epätodennäköiseltä, aikaa on kulunut, ja lännessä on ehditty valmistautua. Sota Ukrainassakaan ei tunnu todennäköiseltä, riskit ovat liian suuria. Ehkä Venäjä tyytyy vain ottamaan suoraan haltuunsa mainittuja Donbassin alueita, joita se on tähän asti hallinnut ns. Ukrainan separatistien avulla.

5. (5) Janne Ahonen (44 v.) jaksaa yhä 

Kalevi Laalo, vanha lentopallokaveri vuosien takaa osui ESS:ssa tänään lauantaina 15.1. ihan nappiin. Kuinka monta menestyvää nykyistä mäkihyppääjää arvoisat lukijani, osaatte Lahdesta luetella? Minulle ei tule mieleen juuri yhtäkään. Täytyy tutkia tarkkaan huomenna sunnuntaina 16.1. betonimäessä alkavien SM-kisojen tuloslistat, jotta voisin muuttaa skeptistä ennakkokäsitystäni! Kisoissa ovat mukana mm. Janne Ahonen ja hänen poikansa Mico Ahonen (20 v.). Kiinnostavaa !

Olivatko asiat silloin ennen paremmin? Yleensä ei, mutta joissain asioissa kylläkin. Täytyy tietysti muistaa, että nuoriso ja vähän varttuneemmatkin harrastavat monia uusia, aivan erinomaisia lajeja. Vanhoista on paljolti luovuttu. Harrastajamäärät tietysti ovat vähän joka puolella tämän viheliäisen koronan takia vähentyneet, mutta toivotaan, että uudet tuulet alkavat taas pian puhaltaa.
     Kun syksyllä 1969 aloitin lehtorina Mukkulan yhteiskoulussa, pidettiin kaikissa oppikouluissa talvella hiihtopäivä. Meillä koko koulu hiihti yli Vesijärven Rautakankareelle, ja sieltä Tapanilan ohi hiihtokeskukseen, ja sieltä edelleen jään yli Mukkulaan. Tämä toistui vuosittain. Matkalla tavattiin muiden koulujen opettajia ja oppilaita. Kun vuonna 1990 palasin ns. vanhojen läänien lakkauttamisen takia Hämeen lääninhallituksen koulutoimentarkastajan virasta taas koulutyöhön, tällä kertaa Lyseon lukioon, ei useimmilla oppilailla edes ollut omia suksia! Nykyään usein valitellaan, että koulun hiihtopäivät ja hiihtoharrastukset yleensäkin tappoivat koko harrastuksen. Varmaan joidenkin kohdalla. Nuoret ovat aika kilpailuhenkisiä, ja toisista jälkeen jääminen koettiin raskaaksi. Mutta jotkut osasivat ottaa hiihtämisen oikealla tavalla. Esimerkiksi silloin  vuonna 1970 Amerikasta tullut vaihto-oppilas sivakoi urhoollisesti Rautakankareelle ja takaisin. Hän oli ilmeisesti ensimmäistä kertaa suksilla, tuskin viimeistä​kään.
     Kun tuolloin 1970-luvulla lähti hiihtelemään metsiin, näkyi siellä kumpareitten päällä pieniä hyppyreitä, useimmiten varta vasten puusta rakennettuja, melkein joka kaupunginosassa. Lisänä olivat tietysti poikien lumesta ja havuista itse rakentamat pikkuhyppyrit, jollaisia minäkin olin joskus noin kymmenvuotiaana silloisilla kotipaikkakunnillani rakentelemassa. Karpalon mäet olivat kovassa käytössä, ja monet uskaltautuivat myös kokeilemaan suurissa hyppyreissä, jotka rakennettiin jokseenkin tasan 50 vuotta sitten. Isossa betonissa se Janne Ahonenkin aloitti jo 14-vuotiaana. Kyllähän näitä nuoria mäkimiehiä näillä tanhuvilla edelleenkin liikkuu, mutta suurempaan maineeseen ei heistä ole viime aikoina kukaan kohonnut. Niitä metsikköjen pikkumäkiä ei enää ole, ja se kertoo tietyn osaltaan mäkikulttuurin ohentumisesta. Sieltä olisi nassikoiden mahdollista aloittaa, ja siirtyä sitten Karpaloon ja niihin suuriin mäkiin.

Jälkikirjoitus:

Janne Ahonen voitti pronssia suuren mäen SM-kisoissa. Pitäisikö sieltä hiljattain lopettaneiden joukosta etsiä muitakin entisiä mestareita, jotta saataisiin Suomen mäkihyppy taas nousuun !

4.(4.) Mäntän Serlachiukset 4.
          Gustaf Fredrik (1935-2009)
Johdanto

Teemu Keskisarjan kirjoittama henkilökuva nimeltä Vuorineuvos Gustaf Serlachius (1935-2009) ja Mäntän kadonnut aika alkoi kiinnostaa minua jo heti ilmestyessään pääasiassa kolmesta syystä. Ensinnäkin Teemu Keskisarja ei ole kirjoittajana aivan tavallisesta päästä, vaan sanankäytössään välillä aika räväkkä ja ilmaisultaan paikoin aika yllättävä. Hänen aihevalintansa on ollut myös tavallisuudesta poikkeavaa, osana tuotannostaan hän on tutkinut Suomen historian pimeitä puolia, rikoksia ja muuta tavallisesta elämästä poikkeavaa.  Hän on tohtori ja Helsingin yliopiston dosentti, mutta varsinaisesti tuntee lukeva yleisö hänet hyvin tuotteliaana tutkijana melkein tyyliin kirja ja vuosi. Tuntuukin, että hän viihtyy paremmin tietokirjailijana ilman laajempia yliopistollista opetus- ja hallintovelvollisuuksia ja kamppailua professorien viroista. Tässä on turha ruveta enempää selostamaan hänen tuotantoaan, joka myös sisältää paljon teollisuuteen ja talouselämään historiaa luotaavia teoksia. Täytyy kuitenkin mainita, että hän on jo ennen tätä teosta kirjoittanut myös Mäntän teollisuuden suurta alkajaa G.A. Serlachiusta (1830-1901) koskevan kirjan, jonka nimi oli Vihreän kullan kirous.
     Toisena kiinnostuksen syynä ovat kaksi Serlachiuksen nimellä kulkevaa museota, joissa on tullut pariin kertaan vierailtua. Molemmat ovat Gösta Serlachiuksen taidesäätiön omistamia ja hallinnoimia. Toinen tunnetumpi on nimeltään yksinkertaisesti Gösta, ja se sijaitsee muutaman kilometrin päässä Mäntän keskustasta Vilppulan suuntaan. Tänä vuonna on erityisesti hehkutettu sen ennakkoluulotonta aktiivisuutta myös uusimman taiteen esittelemiseksi. Se on viimeksi onnistunut hankkimaan kuuluisan katutaiteilija Banksyn näyttelyn. Museo nimeltä Gustaf sijaitsee puolestaan G.A. Serlachius Oy:n entisessä pääkonttorirakennuksessa aivan Mäntän keskustassa.
     Kolmas syy ovat omat kokemukset. Perheemme asui Mäntässä vuosina 1939-1944, eli aikana, jolloin kiinnostus ympäristöön ja kaikenlaisiin tapahtumiin voimallisesti heräsi. Silloisen pienen kauppalan kadut ja maastokohdat, ja tietysti itse tehdasalue syöpyivät niin voimakkaasti mieleen, että niiden mielikuvien avulla minulla on myöhemminkin ollut helppo suunnistaa. Tänäkin päivänä pystyisin liikkumaan arvelematta pitkin nykyisen kaupungin katuja. Yksi voimakkaimmista tapahtumista oli lokakuussa 1942 kuolleen patruunan, Gösta Michael Serlachiuksen surusaatto. Muistan vieläkin ruumisvaunun, sitä seuranneet autot ja valtavat kävelevät ihmismassat matkalla pitkin nykyistä Länsitorinkatua kohti kirkkoa. Seisoin Länsitorinkadun ja Hallituskadun kulmassa.
     Lopuksi ennen Keskisarjan uusimman teoksen esittelyä on paikallaan luetella tehdasta johtaneet Serlachiukset isästä poikaan. Ainoa poikkeus tästä sarjasta oli mainittu Gösta Michael Serlachius, joka oli ensimmäisen patruunan ja Mäntän tehtaiden luojan G.A. Serlachiuksen veljenpoika, Hän avioitui mainitun henkilön tyttären kanssa, joten linja pysyi suvussa. Kaikista neljästä on valmistunut henkilöhistoriallinen tutkimus, tekijät olen maininnut sulkeissa nimien perässä. Keskisarjan lisäksi on tekijänä ollut tohtori Oula Silvennoinen (Paperisydän, Gösta Serlachiuksen elämä. ja Savunharmaa eminenssi. R. Erik Serlachiuksen elämä ja aika).

​G.A. Serlachius 1830-1901 (Keskisarja)
Gösta Michael Serlachius 1876-1942 (Silvennoinen)
Ralph Erik Serlachius 1901-1980 (Silvennoinen)
Gustaf Fredrik Serlachius 1935-2009 (Keskisarja)

Vuorineuvos Gustaf Serlachius ja Mäntän kadonnut aika

​Tämän Serlachiusten sukuhistorian neljännen teoksen lukeminen oli kiintoisaa paitsi asiatietojen takia myös siksi, että jotain muistin Mäntästä juuri noina 1940-luvun vuosilta. Hän oli ikätoverini, ja oli kiintoisaa seurata sitä, miten hänen koulutustaustansa eteni. Syntymävuoden perusteella hänen olisi pitänyt aloittaa kansakoulu syksyllä 1942 Mäntän Koskelan kansakoulussa. Mutta ei häntä täällä nähty, hän kävi koulunsa Helsingissä ruotsinkielisessä alakoulussa, ja siirtyi sitten legendaariseen ruotsinkielisen sivistyneistön ja varakkaiden liikemiesten maineikkaaseen Lärkaniin. Sen jälkeen hän kuitenkin muutti linjaansa, hän ei suinkaan siirtynyt verkostoitumaan Hankenille, helpommin sisään päästävään Ruotsalaiseen kauppakorkeakouluun, vaan opiskeli suomenkielisessä kauppakorkeakoulussa.

​En malta olla vertaamatta tätä omaan historiaani: aloitin siinä samassa Koskelan kansakoulussa syksyllä 1943, jonka jälkeen koulu-urani jatkui maalaiskansakouluissa ja Lapuan yhteiskoulussa ennen opiskelun aloittamista Helsingin yliopistossa. Jos Serlachius joutui tekemään töitä suomen kielensä kanssa, kävi minulle samoin ruotsin kielen kanssa. Verkostoiduin toki minäkin, mutta aivan toisen tason tavallisten suomalalaisten kanssa.

​Serlachius sai joltain amerikkalaiselta pohatalta stipendin erääseen huippukouluun jo lukioaikana, valmistuttuaan hän opiskeli vielä eräässä hyvin kalliissa kansainvälisessä yliopistossa Sveitsissä. Ensi askeleena Mäntän tehtaan johtoon hän sai olemalla aluksi jonkin aikaa yhtiön omistaman Kaukaan tehtaan toimitusjohtajana Jyväskylässä. Eräänlaisena valmistautumisena tuleviin tehtäviin, hän kokeneempien konkarien seurassa reissasi ympäri maailmaa, erityisen perusteellisesti Neuvostoliitossa, joka oli hyvin merkittävä koko GAS:n menestykselle. Teos antaa hyvän kuvan firman kansainvälisistä yhteyksistä, laajoista markkinoista eri puolilla maailmaa. Myös saamme lukea erilaisten paperilaatujen menestyksestä ja erityisesti pehmopaperin merkityksestä., samoin sellun valmistamisesta. Itse Gustaf Serlachiuksesta Keskisarja toteaa seuraavaa: "Syntyperä, opinnot. käytännön harjoitus, näköalat lähelle ja kauas, esimerkit ja opastajat, juurevuus, lännen ja idän tuntemus, onkohan melkein ikinä nuori suomalainen liikemiesollut näin valmis tehtäväänsä?” Kuitenkin hänellä oli ”puoliorpo olo”, haluanko kantaa patruunavastuuta kuin isä, isoisä ja isoäidinisä (yrityksen perustaja G.A. Serlachius).
     Nuorempi Gustaf Serlachius näyttää olleen koko ajan kuin myrskyn silmässä: Suomessa oli varsin monta paperitehdasta, niiden välillä oli kilpailua, kampitustakin. Kansainväliset suhdanteet vaihtelivat, ja työväkikin otti niistä kaiken irti, oli lakkoja, eli entinen patriarkaalinen, rauhallinen meno ei jatkunut.
     Keskisarja on paneutunut kiitettävällä tavalla myös ruohonjuuritason kysymyksiin. Niistä henkii maanläheinen tunnelma, oli sitten kysymys tehtaan hallinnon kehityksestä, ympäristökysymyksistä tai vaikkapa metsästysretkistä, joiden yhteydessä kutsutut teollisuusjohtajat pohjustivat kauppojaan ja muita liikesuhteita. Erityisesti fasaanijahdit olivat suosittuja, oikeammin oli kysymys tarhattujen lintujen teurastuksesta, mutta sekin riitti asianmukaiseen pukeutumiseen ja metsästysaiheisiin ruokailuihin. Ympäristöliike alkoi vähitellen kiinnittää huomiota tehtaan alapuolisten vesien tilaan, joka oli huonontunut, pahimmillaan alajuoksulla jopa 30 kilometrin päähän. Kokonaan ei sen vaatimuksia voitu torjua, mutta jonkinlaista viivytystaistelua silti käytiin, joitain pikku myönnytyksiä, mutta silti oltiin tiukasti toiminnan tehokkuuden puolesta. Varsin kiintoisaa oli myös luku tehtaan viestintämahdollisuuksien muuttumisesta, paperille kirjoitettiin yhä, mutta vähitellen myös digitalisointi eteni. Käsivälitteinen keskus palveli pitkään, mutta sitten tapahtui muutoksia niin, että miltei tulee mieleen Nokian puhelinten kehitysvaiheet.
     1900-luvun kahdella viimeisellä vuosikymmenellä talouden turbulenssit yhä jatkuivat, osittain ne olivat lähtökohdiltaan kansainvälisiä. Firmoja yhdistettiin, pankkeja samoin, joka puolella pelättiin, että ei vaan jäätäisi yksin tai erilleen. Suomessa tilanne vei mm. Metsäliiton ja Serlachiuksen yhdistymiseen – syntyi Metsä-Serla, toiseksi suurliittoutumaksi Enso-Gutzeitin jälkeen. Osapuolilla oli osittain erilaiset painopistealueet, joten ne eivät juurikkaan kilpailleet vahvoilla aloillaan. Gustafilla oli malttia luopua vanhasta tyylistä uusien tilanteiden edessä. Seurasi sopeutumista, leikkauksia ja yt-neuvotteluja. Vuosikymmenen lopussa mullistukset jatkuivat, Neuvostoliitto hajosi ja pankkien keskenkin tapahtui uusjakoja. Metsä-Serlan sisällä kamppailut jatkuivat, ja lopulta vuona 1992 Gustaf Serlachius irrottautui osakevaihtojen avulla koko firmasta. Sitä ennen hän kuitenkin onnistui varmistamaan riittävät voitot ja Serlachiusten taidesäätiön toiminnan. Pitkä linja Gustaf Adolf Serlachiuksen aloittamasta teollisuustoiminnasta päättyi alettuaan syykuussa 1868.
     Mänttää kohtasi raju rakennemuutos. Tehtaita ajettiin alas. väkeä muutti toisaalle, ja erilaiset sosiaaliset ongelmat lisääntyivät itsemurhia myöten. Paperiteollisuudessa keskittyminen jatkui, kohta oli jäljellä vain kolme suurta, UPM, Stora Enso ja Metsä Group. Vähitellen myös vanhojen sukujen edustajat häipyivät yritysten korkeimmalta huipulta. Oli siirrytty kasvottomien omistajien ja hallitusammattilaisten sikaan. Nyt ajettiin osakkeen omistajien etua myös Suomen ulkopuolella.  Monet kaipasivat entisiä patruunojen aikoja. Mutta kasvollisen, kansallisen kapitalismin Suomessa 1920-1970-luvulla, kuten Keskisarja kirjoittaa, rahan ja vallan miehet olivat leikkineet liike-elämän sotaleikkejään, joissa pääoma ei suinkaan aina vuotanut työläisten tai yhteiskunnan hyväksi.
     Gustaf Serlachius ei suinkaan jäänyt puille paljaille. Hänellä oli pari prosenttia Repolaa, mutta kun se oli yhdistynyt useiden muiden yhtiöiden kanssa UPM-Kymmene Oyj:n osaksi, arvo nousi huomattavasti. Kun UPM oli murtautunut maailmanluokkaan, kävi selväksi, että Gustaf oli moninkertaistanut suvun omaisuuden. Lisäksi hänellä oli hallussaan pitkään erilaisia hallituspaikkoja, mutta ei enää sitä päälle kaatuvaa vastuuta, jota hän oli aikaisemmin joutunut kantamaan. Henkilökohtaisessa elämässä ei kuitenkaan sujunut yhtä hyvin. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut yllättäen, toisen vaimon, entisen ruotsalaisen lentoemännän kanssa avioliittoa kesti kymmenen vuotta. Kolmas vaimo, rempseä Tita-Maria oli kotoisin rantaruotsalaiselta seudulta. 

---

Gustafin lempilapsi Taidesäätiö vaurastui hyvää vauhtia Nokian osakkeillaan, ja pian hän saattoi ostaa todella merkittäviä ja kalliita teoksia Mänttään taidemuseoiden Gösta ja Gustaf kokoelmiin. Näin luotiin pohja näiden museoiden kukoistukselle, kaukana maan todellisista keskuksista. Samaa soittoa alkoivat myös Mäntän Kuvataideviikot ja Mäntän Musiikkijuhlat.  Mänttä nousi muutenkin uudelleen, nyt pikemminkin pk-yritysten ja voimakkaan sivistyselämänsä ehdoilla. Sellunkeiton loputtua Mäntässä jatkoi vielä suurteollisuutena Metsä Tissuen pehmopaperitehdas. Muitakin tuotteita kehiteltiin. Joenniemen museon uudisrakennus myötäilee metsän ja kartanon historiaa. Vaikka Gustaf Serlachiuksella ei ollut perijää, elää suvun tarina museon ja koko Mänttä-Vilppulan taustalla. 

​Joenniemessä on Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmia ollut esillä jo vuodesta 1945 lähtien. Vuonna 2014 päärakennuksen viereen rakennettiin uusi puurakenteinen paviljonki, joka on yhdistetty päärakennukseen lasiseinäisen käytävän kautta. Sen jatkona ovat vielä ravintola ja uusimmat näyttelytilat lähempänä järven rantaa. Samalla toiminta laajeni myös nykytaiteeseen. Nykymuodossaan taidemuseossa on ympäri vuoden konsertteja, teatteriesityksiä ja seminaareja. 

Gösta-museosta on blogikirjoitukseni kesäkuulta vuonna 2016 (nro 11/6). Siellä on mm. lisää omia kuviani. https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2016.html

---

3.(3.) Mäntän Serlachiukset 2-3.
           Gösta Michael (1876-1942) ja
​           Ralph Erik (1901-1980) 
Dosentti Keskisarjan ohella Serlachiusten sukusaagan esittelyyn on osallistunut myös tohtori Oula Silvennoinen, joka niin ikään on kirjoittanut heistä kaksi kirjaa, toisen taidemesenaattinakin tunnetusta Göstasta, toisen hänen pojastaan Ralph Erikistä, eli Är Eerikistä, kuten aikakauden mänttäläiset tottuivat sanomaan. Valitettavasti minulla ei ollut tilaisuutta tutustua kumpaankaan Silvennoisen teokseen, mutta halusin kuitenkin tämän sarjan tähän blogiin täydellisenä. Niinpä tyydyn tällä kertaa jäljentämään niistä vain kustantajan (Siltala) kirjoittamat luonnehdinnat. Tämän lisäksi olen liittänyt Göstan kohdalle myös itse Joenniemen museosta ottamiani kuvia. Molemmista seuraavista Serlachiuksista olen liittänyt otsikoiksi Silvennoisen kirjojen nimet.

Mutta ennen tekstejä liitän tähän vielä lukijaa ajatellen koko sarjan vuosilukuineen, ja myös kirjoittajien nimet vielä mainiten.

G.A. Serlachius 1830-1901 (Keskisarja)
Gösta Michael Serlachius 1876-1942 (Silvennoinen)
Ralph Erik Serlachius 1901-1980 (Silvennoinen)
Gustaf Fredrik Serlachius 1935-2009 (Keskisarja)

Paperisydän : Gösta Serlachiuksen elämä 
Gösta Serlachius oli sotienvälisen ajan Suomen tärkeimpiä ja vaikutusvaltaisimpia teollisuusmiehiä. Metsäteollisuusjohtajana hän nosti G. A. Serlachius Osakeyhtiön suuryritykseksi ja kansainväliseen menestykseen. Nopealiikkeinen liikemies ei kaihtanut riskejä, ja yhtiön kiihkeinä kasvuvuosina elettiin monesti kuin veitsen terällä. Vuoden 1918 valkoisen armeijan pääintendenttinä toiminut Serlachius kohosi tärkeäksi poliittiseksi taustavaikuttajaksi 1920- ja 1930-luvun Suomessa. Kotipaikkakuntaansa Mänttää hän hallitsi yhtiönsä kautta patriarkan tavoin.
     Kovan teollisuusjohtajan julkisivun takaa löytyi kauneuden rakastaja ja kuvataiteiden suosija. Akseli Gallen-Kallelan, Emil Wikströmin ja Pekka Halosen kaltaiset Suomen taiteen kultakauden suurnimet kuuluivat Gösta Serlachiuksen henkilökohtaisiin ystäviin ja suosikkeihin. Keräämänsä maailmanluokan taidekokoelman säilymisestä huolehtimaan Serlachius perusti Mänttään nimeään kantavan taidesäätiön. Kokoelma on nykyään nähtävillä Serlachiuksen kodikseen rakennuttamassa Joenniemen kartanossa.
     Suoraviivaisen tahtoihmisen henkilökohtainen elämä oli täynnä intohimoa ja tragiikkaa. Omaa elämää varjostivat lapsen kuolema ja avioero, läheisten kohtaloissa toistuivat niin konkurssit, romahdukset, mielenterveys- kuin alkoholiongelmatkin. Filosofian tohtori ja historiantutkija Oula Silvennoinen kertoo kuinka G. A. Serlachius Osakeyhtiöstä kehittyi silti määrätietoisten uudistusten myötä vakaa ja monipuolinen puunjalostuskonserni. Ennen kaikkea Paperisydän kertoo päähenkilöstään, toimintatarmoisesta ja väkevästä persoonasta yhtiön johdossa.

Taidemuseo Gösta, joka perustettiin suvun vanhaan residenssiin Joenniemen kartanoon hieman kaupungin ulkopuolelle Vilppulan tien varteen. Taidemuseo Gustaf kaupungin keskustassa jäi tällä kertaa käynnistämme väliin. ​Vuonna 2014 päärakennuksen viereen rakennettiin uusi puurakenteinen paviljonki, joka on yhdistetty päärakennukseen lasiseinäisen käytävän kautta. Sen jatkona ovat vielä ravintola ja uusimmat näyttelytilat lähempänä järven rantaa. Samalla toiminta laajeni myös nykytaiteeseen. Nykymuodossaan taidemuseossa on ympäri vuoden konsertteja, teatteriesityksiä ja seminaareja. ​

Gösta Serlachiuksen työ niin merkittäväksi kasvaneen paperitehtaan kuin taidemuseonkin hyväksi katkesi hänen kuolemaansa vuonna 1942. Perheemme asui isämme työn takia Mäntässä vuosina 1939‒1944. Tältä ajalta minulla on paljon muistoja tapahtumista, joita rekisteröin pian kouluikään tulevan pojan tarkoilla silmillä. Lokakuussa 1942 seisoin seuraamassa Gösta Serlachiuksen surusaattoa nykyisessä Länsitorinkadun ja Hallituskadun kulmassa niin, että Mäntän kivikirkko näkyi selvästi edessäpäin. Koko kadun mitalta tuli ruumisvaunujen perässä autoilla, mutta pääasiassa kävellen mustiin pukeutunutta väkeä. Pystyn yhä näkemään täyden kadun silmissäni. Käsitykseni mukaan Helsingissä kuollutta Serlachiusta vietiin silloin kirkkoon siunattavaksi, ja sen jälkeen kauempana sijaitsevalle hautausmaalle.

​Gösta-museosta on blogikirjoitukseni kesäkuulta vuonna 2016 (nro 11/6). https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2016.html

​Savunharmaa eminenssi : R. Erik Serlachiuksen elämä ja aika
     R. Erik Serlachiuksen elämä vaikutti ennalta viitoitetulta. Vuonna 1901 Mäntässä syntynyt Ralph Erik Serlachius oli metsäteollisuussuvun vesa, G. A. Serlachius -konsernin omistaja-johtajan ja tunnetun kuvataiteiden suosijan Gösta Serlachiuksen vanhin poika. Lapsesta saakka isä valmensi poikaansa tuotantoprosessit ja markkinointitekniikat hallitsevaksi yritysjohtajaksi. Syntymässä perijäksi voidellun tie ei ollut helppo kulkea, mutta R. Erik osoitti olevansa isänsä veroinen, näkemyksellinen industrialisti, joka vei määrätietoisesti yrityksensä maailmanmarkkinoille.
     R.  Erik Serlachiuksesta tuli Urho Kekkosen presidenttikausien poliittinen taustavaikuttaja ja vientiteollisuuden huipulla istuvan vuorineuvospiirin keskeinen, väsymättömältä tuntuva moottori. Politiikan taustavaikuttajana Serlachius ajoi asioita mieluiten metsästys- ja kalareissujen yksityisissä keskusteluissa, illallispöydissä ja kabineteissa.
    R. Erik Serlachiuksen elämäkerta avaa näkymän vauraan teollisuussuvun elämään, jossa aineellinen yltäkylläisyys ei kyennyt suojaamaan ihmiselämän arvaamattomuuksilta ja murhenäytelmiltä. Serlachiuksen itsevarmuutta uhoavan pinnan alla oli ristiriitojen mies, kansanomainen kosmopoliitti, sujuvasti viittä kieltä puhunut maailmankansalainen, joka kuitenkin tunsi olonsa kotoisaksi vain synnyinseudullaan Mäntässä. R. Erik Serlachius oli teollisuuspatruunoiden suvun viimeinen, joka persoonallisuutensa voimalla kykeni vielä hetken ylläpitämään jo mennyttä maailmaa. Hänen kuoltuaan kaikki tuli Mäntässä ja Suomessa muuttumaan. 

2. (2.) Mäntän Serlachiukset 1. 
​            Gustaf Adolf (1830−1901) 
Mänttä, nykyisellään Mänttä-Vilppula on aina pysynyt mielessäni aika sadunhohtoisena, tai ainakin lämpimänä kuvana. Syy on siinä, että perheeni muutti Mänttään talvisotavuonna 1939, ja jatkoi sitten matkaansa Etelä-Pohjanmaalla vasta joulun tienoilla 1944. Näihin vuosiin sattuivat parhaat pikkupoikavuoteni, tietoisuuden ja maailmankuvan herääminen. Koulun aloitin syksyllä 1943 Mäntän Koskelan kansakoulussa.
     Olen vieraillut paikkakunnalla useaan otteeseen, ensin lukiolaisena, sitten koulutoimentarkastajana Mäntän yhteiskoulussa, kahteen kertaan lentopallojoukkueen huoltajana Lions-liiton SM-kisoissa sekä pariin otteeseen Mäntän taidemuseoissa. Mieluisia muistoja on ollut, mutta tietysti mielessä olleet etäisyydet ovat kaventuneet, eikä samaa tunnelmaa tietenkään enää muutenkaan ole löytynyt.
     Sota ei pikkupojan maailmaan paljon tunkeutunut, varmaan vanhemmat suodattivat siitä tulevia tietoja. Vuonna 1939 oli pienkerrostalomme pihalla sirpalesuoja, joka tarpeettomana sitten siitä vähin äänin hävisi. Mäntän yhteiskoulussa oli joukkojen koontikeskus, ja se jos jokin tarjosi mielenkiintoista nähtävää. Oli ns. muodossa marssivia sotilaita, saksalaisia maastoajoneuvoja kolmine pyöräpareineen, ja milloin mitäkin sellaista nähtävää, jota oli hauska seurata aidanraosta. Isohkon lammen toisella puolen oli G,A. Serlachiuksen tehdas, jota viholliskoneet tietysti tavoittelivat. Pommit kuitenkin ohjautuivat syystä tai toisesta aivan taajaman reunoille, jossa pari omakotitaloa sai täysaseman. Tehtaasta miltei ainoa muisto oli se, että kerran jonotimme äitini kanssa kuorittua maitoa tehdaskompleksin vieressä olevan meijerin pihalla.
     Tämän vuosituhannen ensi vuosina tulivat muistot mieleen, kun Lahden satamaan kiinnittyi muutamaksi vuodeksi hinaaja nimeltään Mänttä III, joka nyttemmin on sieltä poistunut jonnekin muualle. Sama hinaaja veti tukkilauttoja sieltä Keurusselän puolelta kapean salmen läpin mainitsemalleni lammelle, eli suoraan tehtaan eteen. Kun vihellys kuului, ryntäsin aina junanradan Koskelan seisakkeelle vähän korkeammalta katsomaan tukkilautan tuloa. Kerran kävi niinkin, että meno ulkohuussiin keskeytyi, ja välillä piti istua tielle, jotta mitään pahempaa ei olisi ehtinyt tapahtua. Tuo huussi oli aikamoinen laitos, se oli eräänlainen viiden perheen rivitalo, eli jokaisella perheellä oli omansa.
--------- 
​​Eipä siis ihme, että suurella mielenkiinnolla avasin dosentti Teemu Keskisarjan mainion teoksen Vihreän kullan kirous, G.A. Serlachiuksen elämä ja afäärit. Päähenkilö oli kyllä rantaruotsalaista sukua, mutta oli sieltä köyhimmästä päästä, nimismiehenä toiminut isä kuoli 51-vuotiaana jättäen jälkeensä vaimon ja kuusi lasta, joista Gustaf Adolf oli vasta 12-vuotias. Vuosien mittaan hänestä tuli eri vaiheiden jälkeen nerokas uudistaja, keksijä ja kehittäjä. Matkoillaan hän osui Keuruulle, ja sieltä Keurusselän toiselle puolelle Mäntän koskelle, jonka merkityksen hän tajusi. Keski-Suomen erään osan laajat metsät kiinnostivat, mutta ennen pitkää pelkkä sahaus ei riittänyt, Serlachius kehitti myös puuhiokkeen ja lopulta myös paperin valmistusta. Syntyi vireä tehdaspaikkakunta, joka liitettiin rautateiden ja Hangon sataman kautta muuhun maailmaan.
     Serlachius vaikutti suuresti siihen, että rautatie Tampereelta kohti pohjoista vedettiin Vilppulan ja Haapamäen kautta Seinäjoelle. Siellä vuorostaan toinen suurliikemies, vaasalainen kauppias Abraham Falander (aateloituna Wasastjerna) oli perustanut Östermyran ruukin. Hänen poikansa Gustaf Adolf loi perinnöstään monipuolisen tehdasyhteisön, ja hän oli toinen rautaien suuntaamiseen vaikuttanut henkilö. G.A. Serlachius lisäsi liikeyhteyksiä myös rakennuttamalla kapearaiteisen rautatien Mäntästä Vilppulaan. Sellainen se oli vielä ”minunkin aikanani”. Myöhemmin siitä tuli normaalirata, henkilöliikenne siltä on kuitenkin jo kauan sitten lopetettu.

G.A. Serlachius ei ollut valtiomies, poliitikko eikä edes kulttuuri-ihminen sanan ahtaassa merkityksessä. Mutta suurliikemiehenä hän osallistui tavalla jos toisellakin kansallisiin projekteihin, sillä autonomia, sitten itsenäisyys ja sivistyskansaksi kohoaminen edellyttivät uudenaikaista liike-elämää. Keskisarja valittaakin sitä, että patruunat harvemmin niputetaan globaaleiksi merkkimiehiksi Paavo Nurmen ja Jean Sibeliuksen seuraan. Äidinkielestään huolimatta hänestä tuli fennomaani, joka ihmetteli ruotsinkielisten vahvaa osuutta talouselämässä, ja yleensä julkisessa elämässä.  Vastoinkäymisiä tosin tapahtui, hän innovoi ja investoi niin paljon, että pankkimiehet pitivät häntä ajoittain suuruudenhulluna. Luottotappioita tuli. Puunhankinta-alueilla hänen väkensä tekivät usein pahaa jälkeä, perinteiset elinkeinot kärsivät. Vastakkaisuuttaa lisäsi vielä hänen aggressiivinen luonteensa. Keskisarjan mukaan hän kahakoi virkeimpinä vuosinaan kymmenillä eri rintamilla.
     Keskisarjan kerronta on ilmeikästä ja kiinnostavaa. Tästä voi tietysti näin suppeassa esityksessä tuoda esille vain erilaisia käännekohtia. Gustaf Adolf joutui keskeyttämään opinnot jo yläalkeiskoulussa. Tämän jälkeen hän hakeutui apteekkarin oppiin Mikkeliin ja sitten Helsinkiin. Vähitellen hän suoritti farmaseutin ja sitten proviisorin tutkinnot, ja oppi siinä sivussa kirjanpitoa. Tampereella hänestä tuli apteekkari, kun apteekin omistaja kuoli. Vähitellen hän laajensi toimintaansa myös toisille aloille, ja niin ikään puutavarakauppa tuli tutuksi.

Näihin aikoihin paperia tehtiin vaatelumpuista, mutta myös puun merkitystä raaka-aineena tutkittiin, lähinnä puuhiokkeen muodossa. Nälkävuodet 1866-1868 olivat suuri katastrofin myös tamperelaiselle liike-elämälle. Serlachiuksella oli paljon velkoja ja päälle päätteeksi myös osa apteekista paloi. Hän sai kuitenkin lopulta sen myytyä. Serlachiusta ei tämän jälkeen sitonut Tampereelle mikään. Perheen elättäminen ei liioin rasittanut, sillä neljästä lapsesta vain yksi lapsi oli elossa. Kun hän vielä oli riitaantunut eräiden paikallisten teollisuusmiesten kanssa, oli katse suunnattava aivan toisaalle.
     Serlachius varusti käyttöönsä pienehkön purjeveneen, ja hankki sille miehistön, viisi tai kuusi pohjalaista kirvesmiestä. jotka ilmeisesti olivat tulleet kerjäläisinä Tampereelle. Purjehdittiin Näsijärveltä Keurusselälle, välillä kannasten kohdalla laivaa maata pitkin vetäen. Tultiin lopulta Mäntän koskelle, johon pysähdyttiin. Majoittauduttiin Koskelan taloon, jossa oli jonkinlainen kestikievari. Nimi säilyi, mekin asuimme sotavuosina Koskelan kylässä, jonka kansakoulua itse kävin. Vuonna 1868 Serlachius osti Mäntän kosken koskioikeudet, ja niin puuhiomon rakentaminen saattoi alkaa. Puuhiomo oli valmis jo 1869, ja niin vesivoima johdettiin männän avulla pyöriviin hiomakiviin, jotka irrottivat puupölkyistä lastuja. Poistoveden mukana kulkeutunut massa saatiin koottua siivilästä.  Menetelmä on jokseenkin samanlainen kuin on näytillä Verlan teollisuusmuseossa entisten Jaalan ja Valkealan välisellä alueella nykyisessä Kouvolan kaupungissa. Verlan tehdas on nykyään maailmanperintökohde.
     Seuraavat vuosikymmenet olivat taloudellisesti raskasta aikaa, jatkuvaa luottojen etsimistä ja vekselien kirjoittamista. Kassakriisi oli aina lähellä.  Moniin entisiin liikekumppaneihin aikanaan saadut yhteydet kangertelivat. Jonkinlaisen helpotuksen toi se, että Viipurissa 1872 perustettu Pohjoispankki hyväksyi Serlachiuksen luottokelpoisuuden. Vaikka liikepankit kehittyivät ja kasvattivat antolainaustaan, luottoja ei tyrkytetty ja niiden aneleminen oli nöyryyttävää kelle hyvänsä. Välillä oli jo vaarana, että hänet olisi haettu konkurssiin.
     Raaka-aineen kuljetukset onnistuivat melko hyvin uittamalla, mutta valmiin tuotteen saaminen merkkinoille tuotti alkuun vaikeuksia. Yhteen aikaan hioketta kuljetettiin kirkkoveneillä etelämmäksi Kuorevedelle, josta sitä vietiin kärrypelillä Längelmäen Länkipohjaan, josta se laivattiin höyrylaivaan. Laivalla päästiin melko helposti Valkeakoskelle, mutta siellä oleva kanava oli vielä keskeneräinen, joten taas piti siirtyä kärrypeliin. Tämän jälkeen päästiinkin sitten taas laivalla Hämeenlinnaan ja sieltä rautatietä eteenpäin. Varsin mielenkiintoinen on jakso, jossa Keskisarja kertoo, miten Serlachius sai monen mutkan kautta yleisen mielipiteen sille kannalle, että rautatietä oli jatkettava Tampereelta Seinäjoelle Vilppulan kautta. Erityisen tärkeää oli saada Keski-Suomen valtiopäivämiehet ja Vaasan kauppiaat puolelleen. Ja vielä tärkeämpää oli Agathon Meurmanin ja itse J.V. Snellmanin saaminen puolelleen. Kielipolitiikallakin oli merkitystä. Vilppulasta oli Mänttään matkaa vain kymmenkunta kilometriä. Sille välille rakennettiin myöhemmin kapearaiteinen rautatie.
     Serlachius joutui kamppailemaan kriisistä toiseen, mutta parissa kymmenessä vuodessa hän oli onnistunut luomaan teollisuuskeskuksen, jossa oli kaksi puuhiomoa, paperitehdas paperi ja pussikoneineen, kaksi sahaa ja monta pikkuverstasta. Serlachiuksesta alkoi 1880-luvun lopussa tulla jo suurliikemies.  
     Omat lukunsa saavat tehtaalaisten asunnot, kaupat ja terveydelliset olot. Jonkinlainen koulukin perustettiin. samoin tehtaan kauppa, jossa sai muuttaa palkkaseteleitä tavaroiksi. Perustettiin tietysti vapaapalokunta ja kirjastokin. Mäntästä kehittyi pian Keuruun suurin kylä, joka jätti jälkeensä Keurusselän pohjoisrannalla sijaitsevan kirkonkylänkin. Korkeakulttuurin tukemisesta on oma päälukunsa, eräät kultakauden taiteilijat saivat Serlachiuksesta mesenaattinsa. Maan ruotsinkielinen sivistyneistö, samoin kuin suomenkieliset ja ruotsinkieliset vanhojen sukujen vauraat yrittäjät eivät aina antaneet Serlachiukselle sitä arvoa, jonka hän katsoi ansainneensa.
     G.A. Serlachiuksella riitti vuosikymmenten mittaan onnettomuuksia, oli useita tulipaloja, velkojat ahdistelivat ja maanviljelyskin epäonnistui. Hänen ja patronessan lapsista menehtyi kolme poikaa aivan pieninä, ja neljäskin kymmenvuotiaana. Ainoa poika Axel syntyi vuonna 1964 ja eli varsin pitkään, aina vuoteen 1921 sakka. Axel ei kuitenkaan tuhlaavaisuuden taipumuksensa takia onnistunut johtamaan tehtaita, vaan konkurssi uhkasi, ja firma sai holhoojahallituksen kun vielä Venäjän vientikin takkusi. Mutta sitten tapahtui käänne parempaan konjunktuurien muuttuessa ja pelastus koitti tälläkin kertaa. Joka tapauksessa oltiin pankkien valtikan alla. Holhoojahallitus kuitenkin pelasti tilanteen liittämällä yritykset kartelleihin maan sisällä. Konkurssinuhkakin väistyi, mutta vaikeuksia riitti senkin jälkeen.

     Lopulta tuli eteen kysymys. kuka jatkaa yritysten johdossa? Axelissa ei ollut suurliikemiehen ainesta. ja niin isä tutustui veljensä Gösta-nimiseen poikaan, joka oli harjoitellut Manchesterissä paperin myyntiä. Hän tuli Mänttään konttoristiksi, mutta sai pian suurempiakin rooleja. Hän avioitui G.A. Serlachiuksen Sigrid-tyttären kanssa. Avioliitto oli todistajien mukaan rakkausavioliitto. Göstan tähti alkoi nousta sitä mukaan kuin Axelin tuhlaavaisuus ja näköalattomuus tulivat tunnetuimmiksi. Ratkaisua kiirehti myös G.A. Serlachiuksen halvaantuminen, vaikka hän toipuikin lähes työkuntoon. Gösta Michael Serlachius toimikin tehtaiden patruunana aina sotavuosiin saakka. Hän kuoli vuonna 1942 marraskuussa. Olin kadunkulmassa seuraamassa, kun hänen pitkä hautaussaattonsa kulki läpi Mäntän kohti kirkkoa.
​
     Lopuksi on aiheellista täsmentää Serlachius-suvun patruunoiden luetteloa. Kaikista neljästä on kirjoitettu vahvaa ammattimaista historiaa. Ensimmäisestä ja neljännestä on kirjoittanut dosentti Teemu Keskisarja, kahdesta keskimmäisestä tutkijatohtori Oula Silvennoinen. Gustaf Fredrik Serlachiuksesta kirjoitan blogiini myöhemmin.

G.A. Serlachius 1830−1901 (Keskisarja)
Gösta Michael Serlachius 1876−1942 (Silvennoinen)
Ralph Erik Serlachius 1901−1980 (Silvennoinen)
Gustaf Fredrik Serlachius 1935−2009 (Keskisarja)

---

1. (1) Uusi vuosi ja vanhat kujeet
Uusi vuosi ja uudet kujeet, tavataan sanoa. Tämä ei nyt ainakaan tämän blogin kohdalla pidä paikkaansa, vanhoilla mennään. Luvassa on viikossa pari juttua tai kolumnia, miten niitä nyt sitten halutaankin kutsua. Maailmalla kyllä riittää tapahtumia ja ihmeteltävää, hyviä kirjoja ilmestyy, ja muitakin kulttuuritapahtumia järjestetään. Eli mieluummin on olemassa runsauden pulaa.
     Uusi vuosi taittui täällä meidän asuinalueellamme hyvin rauhallisesti, kadut olivat tyhjinä, eikä rakettejakaan lennätelty. Tämän seudun väki ei siis rahaa Kiinaan lähetellyt, sieltähän nuo raketit ja pommit ovat peräisin. Joskus parikymmentä vuotta sitten eri puolilla kaupunkia aloittivat rakettien lähettelijät jo paukkeensa pitkin viikkoa, nykyään se on onneksi rajattu vain tiettyihin vuodenvaihteen ilta- ja alkuyön tunteihin.  Lisäksi Lahden kaupungin keskusta on rauhoitettu kokonaan.
     Me emme liioin olleet missään riekkumassa ja läähättämässä. Ei se tosin koronan takia olisi ollut edes mahdollista ravintolamaailmassa. Katselimme rauhassa ykköseltä Hectorin haastattelua ja vääntäydyimme nukkumaan heti kolmosen uutisten jälkeen. Joskus kahdentoista paikkeilla pauketta alkoi etäisesti unen läpi kuulua, ilmeisesti Radiomäellä ammuskeltiin kuten tapana on ollut. Että sellainen uuden vuoden yö.
     Tuo Heikki Harman haastattelu kuuluu kuluneena viikkona kuultuun ja nähtyyn ”Itse asiassa kuultuna”-sarjaan, jota Juho-Pekka Rantala vetää eleettömästi ja tyylikkäästi. Tällä kertaa ovat ohjelmassa esiintyneet Tarja Halonen, Ritva Oksanen, Eeva-Riitta Siitonen, Antti Aarnio-Wihuri ja nyt siis Hector. Tulossa on vielä ainakin Kaari Utrio. Aikaisemmin on esitelty useita muita suomalaisia vaikuttajia. Juho-Pekka Rantalan tyyli on vähän samanlaista kuin Arto Nybergilläkin, ei turhaa sähellystä tai typeriä kilpailuja, pelkkää asiaa tyylikkäästi ja syvällisesti vaikeitakaan asioita kaihtamatta. Juho-Pekka Rantala antaa haastateltavien puhua vapaasti, eikä esimerkiksi asemoi itseään puolelle tai toiselle, kuten Marja Sannikka eräässä viimeisimmässä ohjelmassaan.
     Aamulla huomasin, että sekä minulle että vaimolleni oli yön mittaan tullut runsaasti onnentoivotusviestejä jälkipolvilta, oli tullut yksi videon pätkäkin Vaasassa nähdystä ilotulituksesta. Tänään on mitä soveliain talvisää ja vaimo arpoo nyt lähteäkö tällä kertaa luistelemaan vai hiihtämään. Minä olen jo viime vuonna päättänyt, että moiset puuhat riittävät osaltani jo tähän elämään, harrastakoot ne, joille ne vielä maistuvat.

Hiihtämään hän sitten lopulta lähti, sen retken tuloksena on kaksi kuvaa, kumpikin on otettu hiihtoretkellä Pikku-Vesijärvellä 1.1.2022 iltapäivällä kello 15 aikaan.