Vuoden 2018 artikkelit:
Uusin artikkeli on aina ensimmäisenä
heti otsikkoluettelon jälkeen.
(Jos haluat tarkastella muita aihealueita,
napsauta yläpalkista. Vuosien 2014,
2015 ja 2016 uutuudet löydät kohdasta
more).
Tammikuu
1. Uuden vuoden juhlintaa
2. Katseet menneestä tulevaan
3. Trump ja Huhtasaari
4. Purjehdus vapauteen
5. Paratiisi Ristnan niemellä
6. Õnnepalun paratiisi nykyään
7. Suomalais-virolaista elokuvayhteistyötä
8. Sisällisodasta 100 vuotta
9. Ketkä ovat mukana vielä kuuden vuoden kuluttua ?
Helmikuu
1. (10) Kenestä uusi arkkipiispa ?
2. (11) Pian valitaan väärä arkkipiispa
3. (12) De rerum natura - Maailmankaikkeudesta
4. (13) Kahdeksan vuorta
5. (14) Suomalaiset historiapäivät 9.-10.2.2018
6. (15) Suomen ystävä Maimu Berg
7. (16) Onnittelemme virolaisia ystäviämme
8. (17) Arkkipiispan vaalin toinen kierros
Maaliskuu
1. (18) Kojonkoski lähtee, kuka tulee tilalle ?
2. (19) Hän on täällä jälleen - Berlusconi jaksaa
3. (20) Täydellisen lauseen kuolema
4. (21) Päijät-Hämeen Tuglas-seura 20 vuotta
5. (22) Juhlavaa ja kodikasta
6. (23) Kuljemme kevättä kohden
7. (24) Emadepäev - Äitienpäivä
8. (25) Johannes-passiosta hiljaiselle viikolle
Huhtikuu
1. (26) Kuvia huhtikuisesta Lahdesta
2. (27) Rekonstruktio (Rein Raud)
3. (28) Rikki revitty maa
4. (29) Pranglin saaren värikkäät rannat
5. (30) Timo Mustakallio - sympaattinen sankaritenori
6. (31) Liikkumisen uutuudet
7. (32) Islannissa ei ole perhosia
8. (33) Kansallinen veteraanipäivä Lahdessa
Toukokuu
1. (34) Vappumuistoja
2. (35) Wellamon talvikurssien näytteet
3. (36) Mahdollisuuksien tori 2018
4. (37) Lasnamäen lunastaja
5. (38) Valkoiset, punaiset, muut
6. (39) Oppivelvollisuuslaki 1921 kansan yhdistäjänä
7. (40) Terveisiä kesäisestä Viljandista 1
8. (41) Terveisiä kesäisestä Viljandista 2
9. (42) Terveisiä kesäisestä Viljandista 3
Kesäkuu
1. (43) Kuumaa kamppailua Kisapuistossa
2. (44) Hennalan naismurhat
3. (45) Kansainväliset suurmarkkinat
4. (46) Maanpuolustus kuuluu kaikille
5. (47) Olemmeko kulkemassa kohti maailmanloppua ?
6. (48) Kädentaidot kunniaan
7. (49) Juhannus on meillä herttainen
8. (50) Toiseksi viimeinen näyttely
Heinäkuu
1. (51) Kesähäät Suomen suvessa
2. (52) Jalkapalloa puolelta jos toiseltakin
3. (53) Pallo on pyöreä
4. (54) Mokullan kartanon kohtalonhetket
5. (55) Italia kiinnostaa suomalaisia 1
6. (56) Italia kiinnostaa suomalaisia 2
7. (57) Italia kiinnostaa suomalaisia 3
8. (58) Modernia kadunvieritaidetta
Elokuu
1. (59) Torin liikuntatapahtuma
2. (60) Reippaat viipurilaiset
3. (61) Nuoruuden lähde (Donna Leon)
4. (62) Saksalan maisterin omenatarha
5. (63) Kuolema sypressin alla
6. (64) Iloinen Viron-juhla 18.8.
7. (65) Cheek on tärkeämpi kuin luulinkaan
Syyskuu
1. (66) Ilosia aikoja
2. (67) LMV kompastui Kisapuistossa
3. (68) Neeme Järvi orkestereineen Sibeliustalossa
4. (69) Tammsaaren Maan lupaus n:o 1
5. (70) Tammsaaren Maan lupaus n:o 2
6. (71) Kokonaisturvallisuus tänään
7. (72) Savua ja pauketta Karpalon kentällä
Lokakuu
1. (73) Murheellista jälkeä Mukkulassa
2. (74) Nuoren tasapainoisuus ennustaa menestystä
3. (75) Aavan meren tuolla puolen
4. (76) Jäätyvä helvetti
5. (77) Aino Kallas - kahden maan kirjailija
6. (78) Eligiuksen perilliset Lahdessa
7. (79) Lumen tuloa odotellessa
8. (80) Mitä seurakuntavaalit kertovat meille ?
Marraskuu
1. (81) Napit vastakkain
2. (82) Viljandi paadimees
3. (83) Joulun ensiodotusta
4. (84) Helvi Jürisson - rakastettu runoilija
5. (85) Miten Neuvostoliiton hajoamiskehitys alkoi
6. (86) Korttitalo huojuu
7. (87) Kalifornian metsäpalot
8. (88) Lapsuusmuistoja 1940-luvulta 1
9. (89) Lapsuusmuistoja 1940-luvulta 2
10.(90) Kirjoittamisen alkutaipaleella
Joulukuu
1. (91) Terveisiä Martin markkinoilta 1
2. (92) Terveisiä Martin markkinoilta 2
3. (93) Terveisiä Martin markkinoilta 3
4. (94) Tõnu Õnnepalu ja Jouko Väisänen
5. (95) Partiolaisten juhlapäivä 6.12.2018
6. (96) Lionsklubit ongelmissa
7. (97) LC Lahti Jalkarannan nousu ja hiipuminen
8. (98) Huoleton on hevoseton poika
9. (99) Teemu Keskisarjan Aleksis Kivi
10. (100) Lahden joulukylä 15.12.-22.12.2018
11. (101) Lahden gospelkuoro vakuutti kuulijansa
12. (102) Odotamme Malskin valmistumista
13. (103) Hyvää Uutta Vuotta !
Uusin artikkeli on aina ensimmäisenä
heti otsikkoluettelon jälkeen.
(Jos haluat tarkastella muita aihealueita,
napsauta yläpalkista. Vuosien 2014,
2015 ja 2016 uutuudet löydät kohdasta
more).
Tammikuu
1. Uuden vuoden juhlintaa
2. Katseet menneestä tulevaan
3. Trump ja Huhtasaari
4. Purjehdus vapauteen
5. Paratiisi Ristnan niemellä
6. Õnnepalun paratiisi nykyään
7. Suomalais-virolaista elokuvayhteistyötä
8. Sisällisodasta 100 vuotta
9. Ketkä ovat mukana vielä kuuden vuoden kuluttua ?
Helmikuu
1. (10) Kenestä uusi arkkipiispa ?
2. (11) Pian valitaan väärä arkkipiispa
3. (12) De rerum natura - Maailmankaikkeudesta
4. (13) Kahdeksan vuorta
5. (14) Suomalaiset historiapäivät 9.-10.2.2018
6. (15) Suomen ystävä Maimu Berg
7. (16) Onnittelemme virolaisia ystäviämme
8. (17) Arkkipiispan vaalin toinen kierros
Maaliskuu
1. (18) Kojonkoski lähtee, kuka tulee tilalle ?
2. (19) Hän on täällä jälleen - Berlusconi jaksaa
3. (20) Täydellisen lauseen kuolema
4. (21) Päijät-Hämeen Tuglas-seura 20 vuotta
5. (22) Juhlavaa ja kodikasta
6. (23) Kuljemme kevättä kohden
7. (24) Emadepäev - Äitienpäivä
8. (25) Johannes-passiosta hiljaiselle viikolle
Huhtikuu
1. (26) Kuvia huhtikuisesta Lahdesta
2. (27) Rekonstruktio (Rein Raud)
3. (28) Rikki revitty maa
4. (29) Pranglin saaren värikkäät rannat
5. (30) Timo Mustakallio - sympaattinen sankaritenori
6. (31) Liikkumisen uutuudet
7. (32) Islannissa ei ole perhosia
8. (33) Kansallinen veteraanipäivä Lahdessa
Toukokuu
1. (34) Vappumuistoja
2. (35) Wellamon talvikurssien näytteet
3. (36) Mahdollisuuksien tori 2018
4. (37) Lasnamäen lunastaja
5. (38) Valkoiset, punaiset, muut
6. (39) Oppivelvollisuuslaki 1921 kansan yhdistäjänä
7. (40) Terveisiä kesäisestä Viljandista 1
8. (41) Terveisiä kesäisestä Viljandista 2
9. (42) Terveisiä kesäisestä Viljandista 3
Kesäkuu
1. (43) Kuumaa kamppailua Kisapuistossa
2. (44) Hennalan naismurhat
3. (45) Kansainväliset suurmarkkinat
4. (46) Maanpuolustus kuuluu kaikille
5. (47) Olemmeko kulkemassa kohti maailmanloppua ?
6. (48) Kädentaidot kunniaan
7. (49) Juhannus on meillä herttainen
8. (50) Toiseksi viimeinen näyttely
Heinäkuu
1. (51) Kesähäät Suomen suvessa
2. (52) Jalkapalloa puolelta jos toiseltakin
3. (53) Pallo on pyöreä
4. (54) Mokullan kartanon kohtalonhetket
5. (55) Italia kiinnostaa suomalaisia 1
6. (56) Italia kiinnostaa suomalaisia 2
7. (57) Italia kiinnostaa suomalaisia 3
8. (58) Modernia kadunvieritaidetta
Elokuu
1. (59) Torin liikuntatapahtuma
2. (60) Reippaat viipurilaiset
3. (61) Nuoruuden lähde (Donna Leon)
4. (62) Saksalan maisterin omenatarha
5. (63) Kuolema sypressin alla
6. (64) Iloinen Viron-juhla 18.8.
7. (65) Cheek on tärkeämpi kuin luulinkaan
Syyskuu
1. (66) Ilosia aikoja
2. (67) LMV kompastui Kisapuistossa
3. (68) Neeme Järvi orkestereineen Sibeliustalossa
4. (69) Tammsaaren Maan lupaus n:o 1
5. (70) Tammsaaren Maan lupaus n:o 2
6. (71) Kokonaisturvallisuus tänään
7. (72) Savua ja pauketta Karpalon kentällä
Lokakuu
1. (73) Murheellista jälkeä Mukkulassa
2. (74) Nuoren tasapainoisuus ennustaa menestystä
3. (75) Aavan meren tuolla puolen
4. (76) Jäätyvä helvetti
5. (77) Aino Kallas - kahden maan kirjailija
6. (78) Eligiuksen perilliset Lahdessa
7. (79) Lumen tuloa odotellessa
8. (80) Mitä seurakuntavaalit kertovat meille ?
Marraskuu
1. (81) Napit vastakkain
2. (82) Viljandi paadimees
3. (83) Joulun ensiodotusta
4. (84) Helvi Jürisson - rakastettu runoilija
5. (85) Miten Neuvostoliiton hajoamiskehitys alkoi
6. (86) Korttitalo huojuu
7. (87) Kalifornian metsäpalot
8. (88) Lapsuusmuistoja 1940-luvulta 1
9. (89) Lapsuusmuistoja 1940-luvulta 2
10.(90) Kirjoittamisen alkutaipaleella
Joulukuu
1. (91) Terveisiä Martin markkinoilta 1
2. (92) Terveisiä Martin markkinoilta 2
3. (93) Terveisiä Martin markkinoilta 3
4. (94) Tõnu Õnnepalu ja Jouko Väisänen
5. (95) Partiolaisten juhlapäivä 6.12.2018
6. (96) Lionsklubit ongelmissa
7. (97) LC Lahti Jalkarannan nousu ja hiipuminen
8. (98) Huoleton on hevoseton poika
9. (99) Teemu Keskisarjan Aleksis Kivi
10. (100) Lahden joulukylä 15.12.-22.12.2018
11. (101) Lahden gospelkuoro vakuutti kuulijansa
12. (102) Odotamme Malskin valmistumista
13. (103) Hyvää Uutta Vuotta !
Joulukuu
13. (103) Hyvää Uutta Vuotta !
Kirjoitan tällä hetkellä vuoden viimeisiä rivejä. Lähiaikoina siirryn kohtaan Uutta 2019. Entinen, eli Uutta 2018 löytyy edelleen yläpalkista. Jos haluat tietää mitä olen näitäkin aikaisemmin kirjoittanut, voit kääntyä klikkaamaan ensin kohtaa ”more”. Sieltä sitten pääset vuosiin 2014, 2015, 2016 ja 2017. Yläpalkista löytyy lisäksi vielä kertomuksia elämäni eri vaiheista sekä yhtä ja toista Italiasta ja Virosta, eli ihan samoin kuin ennenkin.
Myös alkavana vuonna on tarkoitus jatkaa maailman ihmettelemistä laajalla skaalalla. Vähän fiilingistä tai ajankohtaisista kokemuksista johtuen sinne tulee erilaista kulttuuria, urheilua, yhteiskunnallisia kysymyksiä, politiikkaa, vähän historiaa ja kaikkea muuta mahdollista mitä mieleen pälkähtää. Monista asioista kirjoitan omista lähtökohdistani käsin, vilahtaapa siellä yhtä ja toista vuosikymmenten mittaan matkaan kertynyttä. Toivon, että voin kertomuksillani tavoittaa edelleen lukijoitani.
Olen moneen kertaan korostanut, että ensisijaisesti kirjoitan itselleni, olen aina kirjoittanut jotain, enkä osaa lopettaa ennen kuin läheiseni alkavat huomautella. Aikoinaan kirjoitin väitöskirjan lisäksi tilaustöitä, niiden loputtua kokeilin omakustanteita ja keksimääni taitto-ohjelmaa. Nyt sekin on nähty, ja nyt on sitten näiden pikkukirjoitelmieni vuoro. Eli nautin kirjoittamisesta. Lisäksi yritän tietoisesti työntää kauemmaksi niitä vuosia, jotka vääjäämättä ovat meidän kaikkien edessämme.
Mieluista on ollut todeta, että laskimen mukaan lukijoitakin on ollut, yleensä päivittäistä grafiikkaa tarkastellen karkeasti ottaen noin 30, joskus enemmän joskus vähemmän. Ennätys 144 kävijää osui niihin aikoihin kun Päijät-Hämeen Tuglas-seura vietti keväällä 20-vuotisjuhliaan. Seuran taholta mainittiin kirjoituksestani. Edellisen kerran tulivat suunnilleen samat luvut kirjoitettuani pari vuotta sitten nekrologin tuttavastani ja suuresta ihanteestani Pentti Aallosesta, jonka Suomen Lentopalloliitto nimesi vuonna 1996 Suomen siihen asti kaikkein parhaimmaksi lentopalloilijaksi. Tätä kirjoitusta pitivät esillä entiset lentopallokaverini.
Vuosi 2019 tulee olemaan mielenkiintoinen, kuinkas muuten. Suomessa on kahdet tärkeät vaalit, eikä koskaan voi tietää, mitä maailman mahtavimmilta voidaan odottaa. Olemme juuri päätelleet vuoden 1918 muistamista, myöhäissyksyllä tulee kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan syttymisestä. Noilta ajoilta ovat minunkin ensimmäiset aidot muistikuvani, vaikka sota ei minua millään tavalla koskettanutkaan.
Mutta paljon on varmaan tulossa myös iloisia asioita, sellaisia, jotka kohottavat mieltä ja tekevät elämästä elämisen arvoisen.
Lahden kaupungintalon edustalla pidettiin aaton juhla, jonka ilotulitusta yritin bongata matkan päästä.
Kirjoitan tällä hetkellä vuoden viimeisiä rivejä. Lähiaikoina siirryn kohtaan Uutta 2019. Entinen, eli Uutta 2018 löytyy edelleen yläpalkista. Jos haluat tietää mitä olen näitäkin aikaisemmin kirjoittanut, voit kääntyä klikkaamaan ensin kohtaa ”more”. Sieltä sitten pääset vuosiin 2014, 2015, 2016 ja 2017. Yläpalkista löytyy lisäksi vielä kertomuksia elämäni eri vaiheista sekä yhtä ja toista Italiasta ja Virosta, eli ihan samoin kuin ennenkin.
Myös alkavana vuonna on tarkoitus jatkaa maailman ihmettelemistä laajalla skaalalla. Vähän fiilingistä tai ajankohtaisista kokemuksista johtuen sinne tulee erilaista kulttuuria, urheilua, yhteiskunnallisia kysymyksiä, politiikkaa, vähän historiaa ja kaikkea muuta mahdollista mitä mieleen pälkähtää. Monista asioista kirjoitan omista lähtökohdistani käsin, vilahtaapa siellä yhtä ja toista vuosikymmenten mittaan matkaan kertynyttä. Toivon, että voin kertomuksillani tavoittaa edelleen lukijoitani.
Olen moneen kertaan korostanut, että ensisijaisesti kirjoitan itselleni, olen aina kirjoittanut jotain, enkä osaa lopettaa ennen kuin läheiseni alkavat huomautella. Aikoinaan kirjoitin väitöskirjan lisäksi tilaustöitä, niiden loputtua kokeilin omakustanteita ja keksimääni taitto-ohjelmaa. Nyt sekin on nähty, ja nyt on sitten näiden pikkukirjoitelmieni vuoro. Eli nautin kirjoittamisesta. Lisäksi yritän tietoisesti työntää kauemmaksi niitä vuosia, jotka vääjäämättä ovat meidän kaikkien edessämme.
Mieluista on ollut todeta, että laskimen mukaan lukijoitakin on ollut, yleensä päivittäistä grafiikkaa tarkastellen karkeasti ottaen noin 30, joskus enemmän joskus vähemmän. Ennätys 144 kävijää osui niihin aikoihin kun Päijät-Hämeen Tuglas-seura vietti keväällä 20-vuotisjuhliaan. Seuran taholta mainittiin kirjoituksestani. Edellisen kerran tulivat suunnilleen samat luvut kirjoitettuani pari vuotta sitten nekrologin tuttavastani ja suuresta ihanteestani Pentti Aallosesta, jonka Suomen Lentopalloliitto nimesi vuonna 1996 Suomen siihen asti kaikkein parhaimmaksi lentopalloilijaksi. Tätä kirjoitusta pitivät esillä entiset lentopallokaverini.
Vuosi 2019 tulee olemaan mielenkiintoinen, kuinkas muuten. Suomessa on kahdet tärkeät vaalit, eikä koskaan voi tietää, mitä maailman mahtavimmilta voidaan odottaa. Olemme juuri päätelleet vuoden 1918 muistamista, myöhäissyksyllä tulee kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan syttymisestä. Noilta ajoilta ovat minunkin ensimmäiset aidot muistikuvani, vaikka sota ei minua millään tavalla koskettanutkaan.
Mutta paljon on varmaan tulossa myös iloisia asioita, sellaisia, jotka kohottavat mieltä ja tekevät elämästä elämisen arvoisen.
Lahden kaupungintalon edustalla pidettiin aaton juhla, jonka ilotulitusta yritin bongata matkan päästä.
12. (102) Odotamme Malskin valmistumista
Muutimme juuri valmistuneeseen taloon Malskin kaupunginosaan keväällä 2005. Kerrostaloasunto kaikkien tarvittavien palvelujen läheisyydessä tuntui houkuttelevalta vaihtoehdolta. Silloiset rakennuttajat Skanska ja OKO (nyk. Lemminkäinen) lupasivat, että koko alue tulee valmiiksi vuonna 2012. Seitsemän vuotta enemmän siihen meni, sillä viimeisin talo vanhan panimorakennuksen jatkeena valmistuu muuttokuntoon ensi kesänä. Vuonna 2008 alkaneella lamalla oli tietysti vaikutuksensa viivästymiseen.
Muutimme juuri valmistuneeseen taloon Malskin kaupunginosaan keväällä 2005. Kerrostaloasunto kaikkien tarvittavien palvelujen läheisyydessä tuntui houkuttelevalta vaihtoehdolta. Silloiset rakennuttajat Skanska ja OKO (nyk. Lemminkäinen) lupasivat, että koko alue tulee valmiiksi vuonna 2012. Seitsemän vuotta enemmän siihen meni, sillä viimeisin talo vanhan panimorakennuksen jatkeena valmistuu muuttokuntoon ensi kesänä. Vuonna 2008 alkaneella lamalla oli tietysti vaikutuksensa viivästymiseen.
Toinen lisähoukutin oli Malskin taidekeskuksen suunnittelu. Vuonna 2005 talossa pidettiin aika laajoja taidenäyttelyitä, oli taidevuokraamon ja taiteilijaseuran tiloja. Puolipittoreski kahvila oli melko laajassa käytössä, sillä siellä sai muutakin, esimerkiksi keittoja. Pidinpä minäkin siellä kerran syntymäpäiväjuhlani noin 30:lle sukulaiselle ja ystävälle. Kun siellä vielä oli taidetta seinillä ja pari veistostakin, ympäristö sai kiitosta.
Tässä vaiheessa alkoivat epäilykseni herätä. Kerran oli asetettu näyttävästi esille luonnospiirustukset tilojen tulevasta kehittämisestä. Kaiken huippu oli se, että rakenteilla olevan uudisrakennuksen paikalta sittemmin purettuun vanhaan keittämöön olisi yläkertaan tehty viiniravintola ja kellariin olutkapakka. Vanha savupiippu oli vielä silloin pystyssä ja sen laajaan tyviosaan oli tarkoitus sijoittaa narikka, eli vaatteiden säilytyspaikka. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi tuntua, että onpa taitelijoilla tosiaankin molemmat jalat tukevasti ilmassa.
Jonkin ajan kuluttua taidenäyttelyt loppuivat ja Taiteilijaseura lainaamoineen muutti ns. Uuteen Kipinään Saimaankadun ja Aleksanterinkadun loppupään kulmaukseen. Tämän jälkeen vetovastuu siirtyi uudelle yhdistykselle ja Lahden Vanha Panimo -yhtiölle. Siihen saatiin heti alkuun luottamusta herättävää ja laajaa kokemusta hankkinutta väkeä. Heidän aikanaan rakennus sai peltikaton, muutamia kattohuoneistoja ja myös ulkopintoja puhdistettiin. Mutta sen jälkeen alkoi suvantovaihe, hartiat taisivat tälläkin porukalla sittenkin olla vähän liian kapeat. Perustavanlaatuista työtä kuitenkin tehtiin, ja kaupungin kanssa alettiin neuvotella taidemuseon siirrosta Vesijärvenkadulta tähän vanhaan Mallasjuoman rakennukseen. Tässä vaiheessa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että rakennuksen kylkeen tulisi rakentaa lisäosa taidemuseota varten. Vanha osa saneerattaisiin kaikenlaista muuta toimintaa varten.
Vuoden 2018 lopussa alkoivat pasmat selkiintyä. Lahtelainen Kinos Property Investiment hankki rakennuksen pääomistajaksi pohjoismaisen sijoitusyhtiön nimeltä Brunswick Real Estate. Se hallinnoi puolestaan Kielo-nimistä sijoitusyhtiötä, joka on ostanut mm. Aran huoneiston Vapaudenkadulta ja kiinteistöjä muualtakin Suomesta. Lahden kaupungista tulee nyt Kielon vuokralainen taidemuseon osalta. Uskotaan, että ulkomaisten sijoittajien kiinnostus Lahtea kohtaan voisi lisääntyäkin, koska Lahdestakin on tullut yliopistokaupunki LUT:in eli Lappeenrannan ja Lahden teknillisen yliopiston osana. Olisiko niin, että kaupungin uskottavuus kehittyvänä alueena tulisi kaiken tämän myötä kasvamaan?
Suunnitelmissa on, että keskus avaisi toimintansa vuonna 2020. Tällöin siellä päästäisiin näkemään messuja ja konsertteja. Lupaavalta näyttää sekin, että tulevista tiloista on vuokraamatta enää viidesosa. Rakennukseen sijoittuvat lisäksi ravintola, joitain kokoustiloja, pienpanimotoimintaa ja erilaisia yrityksiä. Näistä monet ovat jollain tavalla taiteeseen tai muotoiluun kytkeytyviä.
Ensin siis rakennettiin pilvilinnoja, jotka arjen talouden edessä sortuivat. Mutta nyt alkaa todella tapahtua. Vuosi 2019 on tässäkin mielessä toivoa täynnä.
Tässä vaiheessa alkoivat epäilykseni herätä. Kerran oli asetettu näyttävästi esille luonnospiirustukset tilojen tulevasta kehittämisestä. Kaiken huippu oli se, että rakenteilla olevan uudisrakennuksen paikalta sittemmin purettuun vanhaan keittämöön olisi yläkertaan tehty viiniravintola ja kellariin olutkapakka. Vanha savupiippu oli vielä silloin pystyssä ja sen laajaan tyviosaan oli tarkoitus sijoittaa narikka, eli vaatteiden säilytyspaikka. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi tuntua, että onpa taitelijoilla tosiaankin molemmat jalat tukevasti ilmassa.
Jonkin ajan kuluttua taidenäyttelyt loppuivat ja Taiteilijaseura lainaamoineen muutti ns. Uuteen Kipinään Saimaankadun ja Aleksanterinkadun loppupään kulmaukseen. Tämän jälkeen vetovastuu siirtyi uudelle yhdistykselle ja Lahden Vanha Panimo -yhtiölle. Siihen saatiin heti alkuun luottamusta herättävää ja laajaa kokemusta hankkinutta väkeä. Heidän aikanaan rakennus sai peltikaton, muutamia kattohuoneistoja ja myös ulkopintoja puhdistettiin. Mutta sen jälkeen alkoi suvantovaihe, hartiat taisivat tälläkin porukalla sittenkin olla vähän liian kapeat. Perustavanlaatuista työtä kuitenkin tehtiin, ja kaupungin kanssa alettiin neuvotella taidemuseon siirrosta Vesijärvenkadulta tähän vanhaan Mallasjuoman rakennukseen. Tässä vaiheessa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että rakennuksen kylkeen tulisi rakentaa lisäosa taidemuseota varten. Vanha osa saneerattaisiin kaikenlaista muuta toimintaa varten.
Vuoden 2018 lopussa alkoivat pasmat selkiintyä. Lahtelainen Kinos Property Investiment hankki rakennuksen pääomistajaksi pohjoismaisen sijoitusyhtiön nimeltä Brunswick Real Estate. Se hallinnoi puolestaan Kielo-nimistä sijoitusyhtiötä, joka on ostanut mm. Aran huoneiston Vapaudenkadulta ja kiinteistöjä muualtakin Suomesta. Lahden kaupungista tulee nyt Kielon vuokralainen taidemuseon osalta. Uskotaan, että ulkomaisten sijoittajien kiinnostus Lahtea kohtaan voisi lisääntyäkin, koska Lahdestakin on tullut yliopistokaupunki LUT:in eli Lappeenrannan ja Lahden teknillisen yliopiston osana. Olisiko niin, että kaupungin uskottavuus kehittyvänä alueena tulisi kaiken tämän myötä kasvamaan?
Suunnitelmissa on, että keskus avaisi toimintansa vuonna 2020. Tällöin siellä päästäisiin näkemään messuja ja konsertteja. Lupaavalta näyttää sekin, että tulevista tiloista on vuokraamatta enää viidesosa. Rakennukseen sijoittuvat lisäksi ravintola, joitain kokoustiloja, pienpanimotoimintaa ja erilaisia yrityksiä. Näistä monet ovat jollain tavalla taiteeseen tai muotoiluun kytkeytyviä.
Ensin siis rakennettiin pilvilinnoja, jotka arjen talouden edessä sortuivat. Mutta nyt alkaa todella tapahtua. Vuosi 2019 on tässäkin mielessä toivoa täynnä.
Jonnekin tänne Päijänteenkadun puoleisen seinän puoliväliin ilmestyy aikanaan uuden kulttuurikeskuksen näyttävä sisäänkäynti.
11. (101) Lahden gospelkuoro vakuutti kuulijansa
Muutaman vuoden tauon jälkeen osallistuimme gospelkuoron konserttiin Ristinkirkossa 21.12.2018. Mikään ei oikeastaan ollut muuttunut, Marjaana Turusen rakentama kuoro lauloi yhtä hyvin kuin ennenkin. Tällä välin Turuselle oli annettu Vuoden positiivisimman lahtelaisen titteli vuonna 2017. Vuoden kanttoriksi hänet oli nimetty jo vuonna 2012. Intoa ja energiaa, ja tietysti myös taitoa ja näkemystä näyttää riittävän edelleen.
Kuoro on jo sinänsä vaikuttava nähtävyys, noin 60 laulajaa ja yhdeksänmiehinen ammattiorkesteri sen tukena. Kuorossa miehiä ei paljon ollut, alta kymmenen, joten naiskuorohan tämä pääasiassa on. Arvostustakin se on saanut, se oli vuoden 2016 Talent -kilpailun finalisti. Vuonna 2009 se osallistui TV:ssa Suomen Paras kuoro -kilpailuun. Nyt sen CospelCristmas –joulukonsertilla oli jo meneillään 23. kerta.
Kuorolla on vuosien mittaan ollut hyvin nimekkäitä solisteja. Tällä kertaa olivat mukana Elias Kaskinen, Krista Siegfrieds ja iki-ihana Ira Multaharju. Kaskisen esiintyminen konsertin alkuvaiheissa ei meikäläistä sytyttänyt, tuntui melkein siltä kuin olisin ollut rockkonsertissa. Parikymppiset ja muut nuoret aikuiset varmaan kyllä olivat toista mieltä. Sama koskee aika paljon Krista Siegfriedsiä, joka yritti välillä ottaa yleisönsä myös veikeilemällä ja välispiikeiilä. Varsinaista juontajan tehtävää suoritti onnistuneesti Laura Siltala, jonka aurinkoinen olemus ja sujuva esiintyminen miellyttivät. Suuren maailman tyyliin hän vaihtoi pari kertaa iltapukua illan mittaan.
Mutta varsinaiseen tunnelmaan päästiin vasta Ira Multaharjun tultua. Nyt tuntui jo siltä, että oltiin gospelkonsertissa. Vähän mielikuvitusta käyttäen, mieleen tulivat jo syvän etelän puuvillapellot, eli tämän musiikkilajin syntysijat. Kuvittelisin laulun perusteella, että jostain siltä suunnalta suomalaisen Iran laulajanlaatu voisi hyvinkin olla peräisin. Ainakin hänen tyyliin sopiva äänensä, rytmitajunsa ja muukin esiintymisensä svengasi kunnolla. Sitä kristillistä ilosanomaa hän kuoron kanssa sananmukaisesti toi kuultaville.
Ira Multaharju on nettitietojen mukaan valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta pääaineenaan uskontotiede. Tutkimusten painopiste on ollut afroamerikkalaisessa kulttuuriperinteessä. Hän on toiminut Suomen viranomaisiin nähden asioimistulkkina ranskan, portugalin, espanjan ja englannin kielillä, luennoitsijana, laulusolistina, tanssinopettajana sambakoulussa, matkanjohtajana Euroopassa, Länsi-Afrikassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa ym.ym. Tässä on vain muutamia kohtia hänen ansioluettelostaan, joka vakuuttaa kenet tahansa hänen perinpohjaisesta perehtyneisyydestään niin gospelmusiikkiin kuin sen kulttuuritaustaankin.
Mutta konsertin onnistumiseen vaikuttavat myös taustajoukot. Äänisuunnittelu ja sen toteutus saivat kiitosta. Erityisen upeasti tunnelmaa loi valaistus: pimeään kirkkosaliin oli suunnattu kymmenen pääasiassa sinistä valoa heijastavaa valonheitintä. Alttarialueen seinille heijastettiin vuoroin erilaisia suomalaisia maisemia, lumikuormaansa kantavista havupuista kesäisempiinkin tunnelmiin. Välillä aiheen mukaan satoi lunta tai heijastettiin erilaisia maallisempiakin joulun symboleja tai loihdittiin muuta väri-iloittelua. Saarnastuolin viereen heijastettiin tarkkaa näkymää solisteista ja kuorosta. Tämä olikin tarpeen, sillä kirkko oli täpösen täynnä. Niin täynnä, että välillä pyydettiin tiivistämään istumista.
Valokuvia yrittäville tilanne oli haastava, puolihämärä kirkko, alttariseudulla paljon valoa. Kun vielä jouduin istumaan melkein takaosassa, olin vaikean tilanteen edessä. Toivottavasti oheisista, kahdesta puhelimella otetusta kuvasta niiden puutteista huolimatta kuitenkin jotenkin välittyy kirkossa vallinnut ainutlaatuinen tunnelma. Toisessa niistä punaiseen pukeutuneen Krista Sigfridsin seurana ovat joulutontut. Välillä nämä mainiot tanssijat esittivät myös enkeleitä. Tanssivina enkeleinä he olivat jo aikaisemmin ennen konsertin alkua vastaanottaneet kirkon portailla torin suunnasta saapuvia konserttivieraita.
Muutaman vuoden tauon jälkeen osallistuimme gospelkuoron konserttiin Ristinkirkossa 21.12.2018. Mikään ei oikeastaan ollut muuttunut, Marjaana Turusen rakentama kuoro lauloi yhtä hyvin kuin ennenkin. Tällä välin Turuselle oli annettu Vuoden positiivisimman lahtelaisen titteli vuonna 2017. Vuoden kanttoriksi hänet oli nimetty jo vuonna 2012. Intoa ja energiaa, ja tietysti myös taitoa ja näkemystä näyttää riittävän edelleen.
Kuoro on jo sinänsä vaikuttava nähtävyys, noin 60 laulajaa ja yhdeksänmiehinen ammattiorkesteri sen tukena. Kuorossa miehiä ei paljon ollut, alta kymmenen, joten naiskuorohan tämä pääasiassa on. Arvostustakin se on saanut, se oli vuoden 2016 Talent -kilpailun finalisti. Vuonna 2009 se osallistui TV:ssa Suomen Paras kuoro -kilpailuun. Nyt sen CospelCristmas –joulukonsertilla oli jo meneillään 23. kerta.
Kuorolla on vuosien mittaan ollut hyvin nimekkäitä solisteja. Tällä kertaa olivat mukana Elias Kaskinen, Krista Siegfrieds ja iki-ihana Ira Multaharju. Kaskisen esiintyminen konsertin alkuvaiheissa ei meikäläistä sytyttänyt, tuntui melkein siltä kuin olisin ollut rockkonsertissa. Parikymppiset ja muut nuoret aikuiset varmaan kyllä olivat toista mieltä. Sama koskee aika paljon Krista Siegfriedsiä, joka yritti välillä ottaa yleisönsä myös veikeilemällä ja välispiikeiilä. Varsinaista juontajan tehtävää suoritti onnistuneesti Laura Siltala, jonka aurinkoinen olemus ja sujuva esiintyminen miellyttivät. Suuren maailman tyyliin hän vaihtoi pari kertaa iltapukua illan mittaan.
Mutta varsinaiseen tunnelmaan päästiin vasta Ira Multaharjun tultua. Nyt tuntui jo siltä, että oltiin gospelkonsertissa. Vähän mielikuvitusta käyttäen, mieleen tulivat jo syvän etelän puuvillapellot, eli tämän musiikkilajin syntysijat. Kuvittelisin laulun perusteella, että jostain siltä suunnalta suomalaisen Iran laulajanlaatu voisi hyvinkin olla peräisin. Ainakin hänen tyyliin sopiva äänensä, rytmitajunsa ja muukin esiintymisensä svengasi kunnolla. Sitä kristillistä ilosanomaa hän kuoron kanssa sananmukaisesti toi kuultaville.
Ira Multaharju on nettitietojen mukaan valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta pääaineenaan uskontotiede. Tutkimusten painopiste on ollut afroamerikkalaisessa kulttuuriperinteessä. Hän on toiminut Suomen viranomaisiin nähden asioimistulkkina ranskan, portugalin, espanjan ja englannin kielillä, luennoitsijana, laulusolistina, tanssinopettajana sambakoulussa, matkanjohtajana Euroopassa, Länsi-Afrikassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa ym.ym. Tässä on vain muutamia kohtia hänen ansioluettelostaan, joka vakuuttaa kenet tahansa hänen perinpohjaisesta perehtyneisyydestään niin gospelmusiikkiin kuin sen kulttuuritaustaankin.
Mutta konsertin onnistumiseen vaikuttavat myös taustajoukot. Äänisuunnittelu ja sen toteutus saivat kiitosta. Erityisen upeasti tunnelmaa loi valaistus: pimeään kirkkosaliin oli suunnattu kymmenen pääasiassa sinistä valoa heijastavaa valonheitintä. Alttarialueen seinille heijastettiin vuoroin erilaisia suomalaisia maisemia, lumikuormaansa kantavista havupuista kesäisempiinkin tunnelmiin. Välillä aiheen mukaan satoi lunta tai heijastettiin erilaisia maallisempiakin joulun symboleja tai loihdittiin muuta väri-iloittelua. Saarnastuolin viereen heijastettiin tarkkaa näkymää solisteista ja kuorosta. Tämä olikin tarpeen, sillä kirkko oli täpösen täynnä. Niin täynnä, että välillä pyydettiin tiivistämään istumista.
Valokuvia yrittäville tilanne oli haastava, puolihämärä kirkko, alttariseudulla paljon valoa. Kun vielä jouduin istumaan melkein takaosassa, olin vaikean tilanteen edessä. Toivottavasti oheisista, kahdesta puhelimella otetusta kuvasta niiden puutteista huolimatta kuitenkin jotenkin välittyy kirkossa vallinnut ainutlaatuinen tunnelma. Toisessa niistä punaiseen pukeutuneen Krista Sigfridsin seurana ovat joulutontut. Välillä nämä mainiot tanssijat esittivät myös enkeleitä. Tanssivina enkeleinä he olivat jo aikaisemmin ennen konsertin alkua vastaanottaneet kirkon portailla torin suunnasta saapuvia konserttivieraita.
10. (100) Lahden joulukylä 15.12.-22.12.2018
Lahden joulukylään oli tällä kertaa tuotu paljon uutta, josta komea myöhemminkin käytettävä portti oli yksi. Sen sijaan taustalla näkyvä joulupukki on toki kuulunut rekvisiittaan jo aikaisemminkin. Vähän myöhemmin eräs nuori kansalainen rohkaistui äitinsä sylissä esittämään omia toiveitaan. Portin molemmin puolin oli suuret valkoiset sammiot, joihin oli pystytetty ilmeisesti lehdettömiä pihlajia. Heti toisella puolen olevat kuuset toivat omalla tavallaan metsän ja luonnon tuntua. Komea, entisiä hieman kapeampi joulukuusi tietysti hallitsee koko aukiota. Valojen sytyttyä tunnelma sen kuin paranee.
Suunnilleen joulupukin tapaamispaikkaa vastapäätä sijaitsi esiintymislava, jossa parhaillaan kuvan oton aikaan Lahden yhteiskoulun musiikkiluokan ryhmä oli aloittelemassa esitystään. Lahden nuorisoteatterin edustajat olivat juuri poistuneet ja antaneet heille tilaa. Yhteiskoululaisten jälkeen tulivat paikalle Koulutuskeskus Salpauksen esiintyjät. Olimme tarkoituksella valinneet vierailua varten tiistain aamupäivän, jotta kylässä olisi väljempää. Samalla aukiolla oli vielä nuotiopaikka ja sitä reunustavat penkit.
Lahti Energian torille rakentama jäärata oli jo tiistaina aamupäivällä pienten luistelijain käytössä. Jossain vaiheessa myöhemmin päivällä halukkaat saivat opastusta Lahden taitoluistelijoilta tai Lahti Ringetteltä kuten varmaan muinakin päivinä. Kortteliliiga on suunnitellut joka päivälle myös leikkimielisiä jääkiekko-otteluita, kuitenkin pehmeillä palloilla, sillä lyöntilaukaukset saattaisivat nostaa kovat kiekot yli aitauksen yleisön joukkoon.
Aivan jääradan vieressä oli alue, jota kutsuttiin lastenmaailmaksi. Kuljimme paikan ohi sen verran nopeasti, että ainakaan minä en päässyt selville kuvassa näkyvän paketeista tehdyn tornin merkityksestä. Joitain metsäneläinten tunnistamistehtäviä siinä ympärillä kuitenkin suoritettiin, joten siihen kai se sitten kuului.
Siellä harrastettiin myöhemmin myös tonttuleikkejä ja muuta liikuntaa, varmaan musiikkiakin. Toimintaa ohjasivat seurakuntien ja Lahden diakoniaopiston väki. Seurakunnilla oli lähistössä laavu, tai paremminkin teltta, jossa sai kupin kuumaa talvihetken iloksi.
Määrällisesti eniten tietysti oli erilaisia myyntikojuja, kymmenittäin. En jäänyt tarkemmin katsomaan, mitä siellä myytiin kun joululahjat oli tullut jo hankittua aikaisemmin. Monenlaista käsityötavaraa, paljolti villasta kudottua siellä oli ja kaikenlaista tilpehööriä, jota en jaksanut tarkkaan katsoa enkä tässä selostaa. Väkeä kuitenkin parveili jo nyt aamupäivälläkin kojujen ympärillä, joten kyllä niillä tietysti paikkansa on tämän kaltaisilla markkinoilla. Glühweiniä (hehkuviiniä) ei näkynyt, joten tämä osa saksalaisten markkinoiden matkimisesta jäi pois. Ja sitähän sai torin ympärillä olevista anniskelupaikoista, jos piti tarpeellisena.
Vähän sivummalle oli pysäköity palvelubussi Linkku, jonka ympärillä ei väkeä parveillut. Pari vanhempaa rouvaa oli kuitenkin kyselemässä neuvoja.
Siellä harrastettiin myöhemmin myös tonttuleikkejä ja muuta liikuntaa, varmaan musiikkiakin. Toimintaa ohjasivat seurakuntien ja Lahden diakoniaopiston väki. Seurakunnilla oli lähistössä laavu, tai paremminkin teltta, jossa sai kupin kuumaa talvihetken iloksi.
Määrällisesti eniten tietysti oli erilaisia myyntikojuja, kymmenittäin. En jäänyt tarkemmin katsomaan, mitä siellä myytiin kun joululahjat oli tullut jo hankittua aikaisemmin. Monenlaista käsityötavaraa, paljolti villasta kudottua siellä oli ja kaikenlaista tilpehööriä, jota en jaksanut tarkkaan katsoa enkä tässä selostaa. Väkeä kuitenkin parveili jo nyt aamupäivälläkin kojujen ympärillä, joten kyllä niillä tietysti paikkansa on tämän kaltaisilla markkinoilla. Glühweiniä (hehkuviiniä) ei näkynyt, joten tämä osa saksalaisten markkinoiden matkimisesta jäi pois. Ja sitähän sai torin ympärillä olevista anniskelupaikoista, jos piti tarpeellisena.
Vähän sivummalle oli pysäköity palvelubussi Linkku, jonka ympärillä ei väkeä parveillut. Pari vanhempaa rouvaa oli kuitenkin kyselemässä neuvoja.
Joulun merkityksen korostamiseksi oli aivan keskeiselle paikalle kuusen lähettyville rakennettu seimiasetelma. Sen vieressä oli enkelin hahmoa mukaileva kehikko, johon sai kukin ripustaa paperikaistaleita.
9. (99) Teemu Keskisarjan Aleksis Kivi
Teemu Keskisarja on mielenkiintoinen mies. Hän ei ole mikään helsinkiläinen kukkopoika vaan pikemminkin hän näyttää maalaisäijältä, jonka jokaista salaviisaalta tuntuvaa sanaa ja karheaa kielikuvaa odotetaan. Muuten ei voi selittää sitä, että hän on nyt vuoden 1918 satavuotistilaisuuksissa vetänyt kymmenet luentosalit ja joskus teatterisalitkin täyteen.
Kyllähän dosentti Keskisarjalla on substanssiosaamista. Tieteellisesti arvostettuja teoksia on syntynyt kuin liukuhihnalta, lähteiden käyttöön ja johtopäätösten tekoon ei ole ollut liiemmälti huomauttamista. Hänelle ei ole ollut välttämätöntä jäädä yliopistoon roikkumaan ja pätkätöitä tekemään, elanto on kysytylle luennoitsijalle ja taitavalle kirjoittajalle tullut muutenkin. Joskus 1990-luvulla alkoivat yliopistot saada rahoitusta suoritettujen tutkintojen lukumäärän mukaan. Tämän takia luotiin järjestelmä, jossa tohtoriopiskelijaa tuetaan kädestä pitäen pitkän aikaa. Tästä on sitten ollut seurauksena määrän lisääntyminen, laadusta en tiedä. Työttömiä ja pätkätöillä eläviä tohtoreita on nykyään satoja, ellei peräti tuhansia. Keskisarja olisi kyllä omin avuinkin päässyt päämääräänsä.
Viimeisin julkaistu teos Aleksis Kivestä jatkaa Keskisarjan taattua laatua. Hän on tutustunut perusteellisesti niin ennen kirjoitettuihin teksteihin kuin nyt löytämiinsä uusiin lähteisiin. Ilmaisu on värikästä ja hän tuo esille entisajan elämää kaikessa raadollisuudessaan, jos myös niitä onnen hetkiä, mitä näissäkin oloissa on koettu. Ajateltakoon vaikka sitä, miten hän kuvaa Palojoen kylän ja toisaalta Helsingin Kruunuhaan elämää 1800-luvulla.
Teemu Keskisarja on mielenkiintoinen mies. Hän ei ole mikään helsinkiläinen kukkopoika vaan pikemminkin hän näyttää maalaisäijältä, jonka jokaista salaviisaalta tuntuvaa sanaa ja karheaa kielikuvaa odotetaan. Muuten ei voi selittää sitä, että hän on nyt vuoden 1918 satavuotistilaisuuksissa vetänyt kymmenet luentosalit ja joskus teatterisalitkin täyteen.
Kyllähän dosentti Keskisarjalla on substanssiosaamista. Tieteellisesti arvostettuja teoksia on syntynyt kuin liukuhihnalta, lähteiden käyttöön ja johtopäätösten tekoon ei ole ollut liiemmälti huomauttamista. Hänelle ei ole ollut välttämätöntä jäädä yliopistoon roikkumaan ja pätkätöitä tekemään, elanto on kysytylle luennoitsijalle ja taitavalle kirjoittajalle tullut muutenkin. Joskus 1990-luvulla alkoivat yliopistot saada rahoitusta suoritettujen tutkintojen lukumäärän mukaan. Tämän takia luotiin järjestelmä, jossa tohtoriopiskelijaa tuetaan kädestä pitäen pitkän aikaa. Tästä on sitten ollut seurauksena määrän lisääntyminen, laadusta en tiedä. Työttömiä ja pätkätöillä eläviä tohtoreita on nykyään satoja, ellei peräti tuhansia. Keskisarja olisi kyllä omin avuinkin päässyt päämääräänsä.
Viimeisin julkaistu teos Aleksis Kivestä jatkaa Keskisarjan taattua laatua. Hän on tutustunut perusteellisesti niin ennen kirjoitettuihin teksteihin kuin nyt löytämiinsä uusiin lähteisiin. Ilmaisu on värikästä ja hän tuo esille entisajan elämää kaikessa raadollisuudessaan, jos myös niitä onnen hetkiä, mitä näissäkin oloissa on koettu. Ajateltakoon vaikka sitä, miten hän kuvaa Palojoen kylän ja toisaalta Helsingin Kruunuhaan elämää 1800-luvulla.
Palojoesta hän kirjoittaa seuraavasti: ” Palojoen kylä oli tiheä rykennelmä harmaita maalaamattomia taloja, torppia, mäkitupia ja töllejä, pihapiirissä navetat, tallit, läävät, aitat, riihet ja vajat. Kaiken todennäköisyyden mukaan Aleksis syntyi saunassa. Elettiin kadon ja kulkutautien vuotta 1834, mutta koti oli verrattain kylläinen. Kaksikerroksista, taitekattoista ja hieman liian näyttävää asuinrakennusta huhuttiin Adlercreutzien tai Eerikin sedän, metsärosvo Matti Stenvallin rahoittamaksi. (Isä) Eerikki Stenvall oli toimeentuleva käsityöläinen. Maata hän ei omistanut, vuokralla oli muutama peltosarka ja laidunta. Joskus Stenvallit olivat osakkaina kaskissa, joskus ostivat rukiita. Kolme lehmää heruivat kotitarpeen, hevosella pääsi räätälikeikoille ympäri pitäjää”
Eerikki oli asunut lapsuudessaan Helsingissä, joten hän osasi ruotsia. Hän osasi lukea ja kirjoittaa, auttoipa hän naapureitaan erilaisten asiakirjojen teossa. Mutta miksi Keskisarja mainitsee Adlercreutzit ? Eerikki oli virallisesti merimies Antti Stenvallin ja nurmijärveläisen Maria Juhontyttären poika. Mutta lapsen siittämisen aikaan Antti oli merillä, joten joku muu oli ollut asialla. Vaikka näyttöä puuttuu, uskottiin että tämä olisi ollut tuomari Carl Henrik Adlercreutz. Maailmanhistoriassa on ollut paljon esimerkkejä vastaavasta: vanhempi mies on ottanut vaikeuksiin joutuneen nuoren naisen vaimokseen. Näin ollen Aleksis Kivelläkin olisi ollut pisara aatelisverta suonissaan. Siltä suunnalta myös tasoitettiin hänen tietään.
Eerikki oli asunut lapsuudessaan Helsingissä, joten hän osasi ruotsia. Hän osasi lukea ja kirjoittaa, auttoipa hän naapureitaan erilaisten asiakirjojen teossa. Mutta miksi Keskisarja mainitsee Adlercreutzit ? Eerikki oli virallisesti merimies Antti Stenvallin ja nurmijärveläisen Maria Juhontyttären poika. Mutta lapsen siittämisen aikaan Antti oli merillä, joten joku muu oli ollut asialla. Vaikka näyttöä puuttuu, uskottiin että tämä olisi ollut tuomari Carl Henrik Adlercreutz. Maailmanhistoriassa on ollut paljon esimerkkejä vastaavasta: vanhempi mies on ottanut vaikeuksiin joutuneen nuoren naisen vaimokseen. Näin ollen Aleksis Kivelläkin olisi ollut pisara aatelisverta suonissaan. Siltä suunnalta myös tasoitettiin hänen tietään.
Seuraavassa on muutamia poimintoja Katajanokalta. Siellä oli parisataa meren pieksämää mökkiä, joiden turvekatoilla vihersi nurmi ja lasi-ikkunoita korvasivat luukut. Tänne Aleksis pääsi ukko Granbergin ”hökkelikouluun”. Ainoat isot tiilitalot olivat vankila ja kasarmi. Aleksis sai kortteerin vartiopäällikkö Winbladin työsuhdeasunnosta aivan vankilan kupeesta. Kun kynttilät olivat kalliita, tuikkivat laitakaupungilla iltaisin päreet kuten maaseudullakin. Palovartijat kailottivat yöllä kellonaikoja. Myös keskikaupungilla aivan keskeisiä kortteleita lukuun ottamatta lemusivat sisäpihojen lehmät, kanat ja siat.
Myöhemmin hän pääsi yläalkeiskouluun, mutta kuten Keskisarja toteaa, vähän eksyksissä Aleksis palloili. Kortteeri vaihtui alinomaa, kotoa tuli eväsnyyttejä, rahaa tuskin lainkaan. Läksyt eivät maittaneet. Mutta osasi hän kuitenkin verkostoitua, joten syrjäytyjä hän ei ollut. Hän kävi teatterissa seisomapaikoilla tai meni sinne pummilla. Noin 16-vuotiaana hän käsikirjoitti ja ohjasi ruotsinkielisen näytelmän, kulissit laitettiin jonnekin vankilarakennuksen pihapiiriin. Hän näytteli itse pääosan ja sai muita yläalkeiskoulun oppilaita muihin osiin. Tässä vaiheessa hän myös luki jo erilaisia maailmankirjallisuuden merkkiteoksia.
Mutta sairauspoissaoloja alkoi kertyä, ja hän jäi toiseksi viimeiselle, eli kolmannelle luokalle. Luonnossa samoileminen oli mieluisampaa kuin koulunkäynti. Mutta kirjalliset harrastukset jatkuivat, ja yläalkeiskoulun rehtori, dosentti Fredrik Cygnaeus alkoi kiinnittää häneen huomiota. Lopulta Cygnaeus ja J.V. Snellman näkivät hänessä nousevan kyvyn, ja niin hän viimein sai ylioppilastutkinnonkin suoritettua joulukuussa 1858. Cygnaeus itse otti suullisen tentin vastaan.
Maaliskuussa 1859 Kivi kirjoittautui Helsingin yliopistoon, jossa työskentelivät Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöt, mainittu Cygnaeus, J.V. Snellman, Elias Lönnrot, Sakari Topelius ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Kivi opiskeli kaikkea mahdollista, hajottikin vähän itseään, kirjoitti ensimmäisiä merkittävimpiä teoksiaan, ja jäi vähän tuuliajolle, mihin myös jatkuvasti toistuvat sairauskohtaukset vaikuttivat. Fennomania oli nousussa 1860-luvulla, ja niinpä hän voitti murhenäytelmällään Kullervo Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoituskilpailun. Verkostoituminen jatkui, ja hänen tuttavuuteensa tulivat sellaiset nimet kuin Emil Nervander, Kaarlo Bergbom, Thiodolf Rein ja Julius Krohn, kaikki sivistyshistoriassamme hyvin tunnettuja henkilöitä. Mutta muuten hän oli tuuliajolla kunnes 48-vuotias mamselli Charlotta Lönnqvist majoitti hänet 1864‒1871 Fanjunkarsin torppaansa Sipoossa. Täällä hän eli vapaata kirjailijan elämää ja sai metsästellä mielin määrin, pudottipa Siuntiossa satamäärin oravia ja metsoja, teeriä ja riekkoja. Charlotta antoi hänen samoilla, ainoastaan vaati nuijimaan omassa pihassaan sudenkuoppaan pudonneita susia.
Charlotta Lönnqvist oli ”Suomen historian köyhin ja paras mesenaatti”. Aivan tyhjätasku hän ei ollut, sillä hän kiersi kokkaamassa pitkin pitäjää. Ei Aleksiskaan aivan paikoillaan pysynyt, välillä hän pistäytyi Helsingissä. Omasta pitäjästä myös löytyi sivistyneistöä, jonka kanssa seurustella. Keskisarjan ansioksi on myös luettava se, että hän kuljettaa Kiven tarinan sivussa 1860-luvun valtavaa kehitystä. Saatiin oma valuutta, oli ensimmäinen liikepankki ja maatalouden hypoteekkikassa, perustettiin kansakouluja ja maatalousopetusta. Valtiopäivätkin kokoontuivat 50 vuoden jälkeen. Helsingin rakentaminen aloitti puutavarakaupan, rakennettiin maanteitä ja vuonna 1862 ensimmäinen rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan. Sanomalehdet paisuivat, tiedot, taidot ja uudet tavat levisivät. Kaikesta tästä Kivi oli selvillä, mutta samalla hän havainnoi kansanelämää ja vähän ylhäisempien elämää taivuttaakseen ne sitten kirjoittamiensa kirjojen kansien väliin.
Kivi roikkui yliopiston kirjoissa kuusi vuotta 1859‒1864 ilman vakavaa pyrkimystä kouluttautua johonkin ammattiin. Hän kävi kyllä luennoilla. Stipendejäkin herui sieltä ja täältä, Kullervosta hänelle maksettiin tekijänpalkkiota, Nummisuutareistakin jotain ennakkoa. Kortteerikin löytyi Helsingistä sieltä ja täältä tuttavien luota, samoin ilmaiset ateriat. Lainoja, avustuksia ja hätäapua löytyi. Jos ne ehtyivät, täytyi välillä hiippailla Charlottan leipiin.
Keskisarja tekee perusteellisesti selkoa Kiven elämäntavoista. Työtä vieroksuva tämä oli, ja alkoholinkäytöstä Keskisarjalla on useita esimerkkejä niin Helsingistä kuin maaltakin. Sen sijaan Kiven rakkauselämä näyttää jääneen mysteeriksi, niin kuin kaikille niille muillekin, jotka pohjaavat käsityksensä kirjallisiin lähteisiin tai muihin näyttöihin. Keskisarja on käynyt läpi kunnioitettavan määrän säilyneitä kirjeitä, joista hän ei kuitenkaan ole löytänyt mitään merkittävää. Jopa ”Charlotta- suhde on Kivi-elämänkertojen ikuinen arvoitus ”. Hän päätyy käsitykseen, että heidän välillään oli vain syvä ystävyys ja molempia miellyttänyt asumisjärjestely. Ikäeroakin oli 19 vuotta, mikä toki ei esimerkiksi valtiomiespiireissä nykyään ole mikään yllätys. Piikoja maaseudun kartanoissa oli vaikka millä mitalla, mutta siltäkään suunnalta ei mitään ole löytynyt. Keskisarja toteaa, että vaikka Kivellä oli paljon ystävyyssuhteita akateemisessa elämässä toimivien miesten kanssa, ”Kivessä ei liene ollut homoainesta.”
August Ahlqvististä tuli Kiven pahin vastapukari. Hän oli syntyisin epäsäätyisestä suhteesta Kuopiossa, äiti oli palvelijatar ja isä silloinen vänrikki Johan Mauritz Nordenstam, josta myöhemmin tuli kenraali, Suomen suuriruhtinaskunnan pääministeri ja yliopiston varakansleri. Tiensä Ahlqvist kuitenkin raivasi lahjakkuudellaan ja häikäilemättömyydellään. Hän hankki joukon vihollisia, joten Kivi ei suinkaan ollut ainoa, joka joutui hänen hampaisiinsa. Hänellä oli tapana puukottaa selkään ja rintaan todellisia tai luuloteltuja vastustajiaan. Professori Ahlqvist kärsi merkittävän imagotappion kun Kivi sai Nummisuutareistaan valtionpalkinnon, ja professorin Säkeneitä jäi toiseksi. Kohtalokkaaksi osoittautui sitten myöhemmin kamppailu Seitsemän veljestä - teoksen arvosta.
Seitsemän veljestä.
Vaikka Kiven elämä oli alkoholin ja jopa välillä sekoilunkin täyttämää, hän kirjoitti kuitenkin jatkuvasti näytelmiä ja pienempiä töitä. Sairauksiakin oli, kuin ihmeen kaupalla hän oli selvinnyt nuoruusaikojen lavantaudeista ja keuhkokuumeista. ”Kivitauti munuaisissa” oli silti ainaisena seuralaisena. Menestystäkin tuli, sellaista oli varsinkin Lean esitys Bergbomin hiljakkoin avatussa suomalaisessa teatterissa, joka oli nykyisen Kansallisteatterin alkuvaihe. Päätähdeksi saatiin tuon ajan valovoimainen tähti, Charlotte Raa, joka lyhyellä varoitusajalla oppi ulkoa osansa, tosin kovin vierasmaalaisesti, mutta maagilliselta kuulostavasti murtaen. ”Salillinen suomenkielisiä myötäeli äidinkielen jumalanpalvelusta”. Ensiesityksen menestys oli valtava, siitä jäi osattomaksi ainoastaan Aleksis Kivi, joka ei uskaltanut teatterin ulko-ovea pidemmälle, pakeni junaan ja ajoi veljensä luo.
Kiven pääteosta kuvatessaan Keskisarjan kertojanlaatu pääsee oikein kukoistukseensa. ”Konstiniekan kehityspolku oli mutkitellut siellä ja täällä, mutta vasta Fanjunkarsissa hän sai valmista, täyttä ja kokonaista. Ympäristö ei rentouttanut ja raukaissut vaan viritti ääritilan. Suojaton susi (Kiven ilmaisu) poti hedelmällistä harmitusta ja viuhutti hanhensulkaa tappotahtia. Runojen ja näytelmien – enimmäkseen hyvien välitöiden –lävitse ryskyi ratkaiseva jätti urakka”.
Ja edelleen: ”Maisemaa muistojen taikavoimasta ja Siuntiostakin, lapsuuden leikkejä, eränkäynnin elämyksiä ja tuttujen paranneltuja juttuja, tyyppejä tavattuja, yhdisteltyjä ja keksittyjä, muinaistaruja, metsänotuksia, talonpojan toimia ja sinkoilevaa aatosta. Koko komeus kotomaan kuvastimessa, kaikkien aikojen äidinkielellä”. Hyvin on Keskisarja Kivensä opiskellut, ellei sitten ole sanankäytössä peräti hengenheimolaisia! Puhekielestä, kuullun ymmärtämisestä pulppusi Kiven äidinkielinerouden lähde.
Kivi kirjoitti romaaniaan vaikeana aikana, sillä vuosina 1867‒1868 Suomessa olivat ennen näkemättömät nälkävuodet, sellaiset joita ei sen jälkeen ole tullut. Kiven Siuntiotakaan kauhut eivät ohittaneet, joskin kantaväestö selvisi jollain lailla. Tämäkin luku on niin mestarillista tekstiä, että sitä piti lukea ainakin kahteen kertaan. Vaikka noina vuosina tapahtui paljon väärinkäytöksiäkin, Kivi ei pujottanut Seitsemään veljekseen päivänpolitiikkaa. Pohjavire oli usko, toivo ja rakkaus suomalaisuuteen.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli tuohon aikaan eräänlainen myöhempien aikojen opetusministeriö, sillä oli käytössään määrärahoja, mutta niille oli paljon käyttöä. Lopulta seura hyväksyi Kiven pääteoksen: ”Isänmaalliselle kirjallisuudelle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä saataisi painon kautta yleisön luettavaksi”. Luvattu tekijänpalkkio 700 markkaa oli suhteellisesta suuruudestaan huolimatta liian vähän, jotta korviaan myöten joka suuntaan velkautunut Kivi olisi voinut olla tyytyväinen. Taloudellisista syistä Seitsemän veljestä julkaistiin ensin Nowelli-Kirjaston vihoissa, joskin myöhemmin luvattiin kirjan painattamista kokonaisuutena.
Murskaavaa kritiikkiä. Professori August Ahlqvistilla oli suuria murheita. Kolme hänen lapsistaan kuoli tulirokkoon. Hän hävisi murskaluvuin Snellmanille Suomen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtajan vaalissa. Hän ei päässyt mukaan edes eräisiin toimikuntiin. Kun Ahlqvist sitten Finlands Allmänna Tidningin parissa numerossa perusteellisesti ja karkein sanoin seivästi Kiven pääteoksen, on tässä nähtävissä myös kostoa koko kirjallisuusseuraa kohtaan. Ahlqvist sotki suohon koko teoksen niin perusteellisesti, että tällaista tuskin on missään minkään muun kohdalla tapahtunut. Meidän aikamme Seppo Heikinheimo ja Jukka Kajava ovat häneen verrattuina olleet kilttejä setiä.
Kivi ei ollut rempseä raikulipoika, joka olisi ottanut kritiikin rennosti. Nahka ei ollut parkkiintunut, ja itsetunto oli muutenkin hauras. Pahinta oli myös se, että puolustajia ei heti alkuun löytynyt enempää seurasta kuin fennomaanienkaan piiristä. Oman lisänsä toi talonpoikaissäädyn vahva mies, Agathon Meurman, joka yhtyi Ahlqvistin kiritiikkiin.
” Ahlqvistin urostyö ja vuosien 1869‒1871 monipuoliset onnettomuudet pommittivat kumoon miehen, joka horjui luontojaankin. Kivi ei kuitenkaan kaatunut kertalaakista eikä lyhyestä kuurosta, vaan vähitellen riutui pois, ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä, niin kuin on käynyt monen muunkin puutteessa ja kärsimyksessä eläneen neron.”
Aleksis Kiven tie vei Lapinlahden mielisairaalan kautta veljensä Alpertti Stenvallin luo. Tämä oli tehnyt kunnan kanssa sopimuksen, jonka hintaan kuuluivat ravinto, vaatetus ja asunto. Hinta vuodelta 1872 oli viisi tynnyriä ruista. Aivan loppuun tuo vuosi ei ehtinyt kulua, sillä kuolinyö oli 31.12.1872.
”Minä elän, elän” olivat Keskisarjan mielestä Suomen historian parhaat viimeiset sanat.
Viisi päivää myöhemmin saapui hautajaisiin ensimmäisen luokan junanvaunullinen herroja ja puoliherroja, monet Pohjalaisesta osakunnasta. Suurmiehen hautajaiset hän sai, kiittävän muistopuheen ja kaksoiskvartetin laulun. Vuonna 1877 paljastettiin hautamuistomerkki Tuusulan hautausmaalla, Wäinö Aaltosen veistämä pronssipatsas puolestaan Rautatientorilla Kansallisteatterin edustalla lokakuussa 1939.
Myöhemmin hän pääsi yläalkeiskouluun, mutta kuten Keskisarja toteaa, vähän eksyksissä Aleksis palloili. Kortteeri vaihtui alinomaa, kotoa tuli eväsnyyttejä, rahaa tuskin lainkaan. Läksyt eivät maittaneet. Mutta osasi hän kuitenkin verkostoitua, joten syrjäytyjä hän ei ollut. Hän kävi teatterissa seisomapaikoilla tai meni sinne pummilla. Noin 16-vuotiaana hän käsikirjoitti ja ohjasi ruotsinkielisen näytelmän, kulissit laitettiin jonnekin vankilarakennuksen pihapiiriin. Hän näytteli itse pääosan ja sai muita yläalkeiskoulun oppilaita muihin osiin. Tässä vaiheessa hän myös luki jo erilaisia maailmankirjallisuuden merkkiteoksia.
Mutta sairauspoissaoloja alkoi kertyä, ja hän jäi toiseksi viimeiselle, eli kolmannelle luokalle. Luonnossa samoileminen oli mieluisampaa kuin koulunkäynti. Mutta kirjalliset harrastukset jatkuivat, ja yläalkeiskoulun rehtori, dosentti Fredrik Cygnaeus alkoi kiinnittää häneen huomiota. Lopulta Cygnaeus ja J.V. Snellman näkivät hänessä nousevan kyvyn, ja niin hän viimein sai ylioppilastutkinnonkin suoritettua joulukuussa 1858. Cygnaeus itse otti suullisen tentin vastaan.
Maaliskuussa 1859 Kivi kirjoittautui Helsingin yliopistoon, jossa työskentelivät Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöt, mainittu Cygnaeus, J.V. Snellman, Elias Lönnrot, Sakari Topelius ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Kivi opiskeli kaikkea mahdollista, hajottikin vähän itseään, kirjoitti ensimmäisiä merkittävimpiä teoksiaan, ja jäi vähän tuuliajolle, mihin myös jatkuvasti toistuvat sairauskohtaukset vaikuttivat. Fennomania oli nousussa 1860-luvulla, ja niinpä hän voitti murhenäytelmällään Kullervo Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoituskilpailun. Verkostoituminen jatkui, ja hänen tuttavuuteensa tulivat sellaiset nimet kuin Emil Nervander, Kaarlo Bergbom, Thiodolf Rein ja Julius Krohn, kaikki sivistyshistoriassamme hyvin tunnettuja henkilöitä. Mutta muuten hän oli tuuliajolla kunnes 48-vuotias mamselli Charlotta Lönnqvist majoitti hänet 1864‒1871 Fanjunkarsin torppaansa Sipoossa. Täällä hän eli vapaata kirjailijan elämää ja sai metsästellä mielin määrin, pudottipa Siuntiossa satamäärin oravia ja metsoja, teeriä ja riekkoja. Charlotta antoi hänen samoilla, ainoastaan vaati nuijimaan omassa pihassaan sudenkuoppaan pudonneita susia.
Charlotta Lönnqvist oli ”Suomen historian köyhin ja paras mesenaatti”. Aivan tyhjätasku hän ei ollut, sillä hän kiersi kokkaamassa pitkin pitäjää. Ei Aleksiskaan aivan paikoillaan pysynyt, välillä hän pistäytyi Helsingissä. Omasta pitäjästä myös löytyi sivistyneistöä, jonka kanssa seurustella. Keskisarjan ansioksi on myös luettava se, että hän kuljettaa Kiven tarinan sivussa 1860-luvun valtavaa kehitystä. Saatiin oma valuutta, oli ensimmäinen liikepankki ja maatalouden hypoteekkikassa, perustettiin kansakouluja ja maatalousopetusta. Valtiopäivätkin kokoontuivat 50 vuoden jälkeen. Helsingin rakentaminen aloitti puutavarakaupan, rakennettiin maanteitä ja vuonna 1862 ensimmäinen rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan. Sanomalehdet paisuivat, tiedot, taidot ja uudet tavat levisivät. Kaikesta tästä Kivi oli selvillä, mutta samalla hän havainnoi kansanelämää ja vähän ylhäisempien elämää taivuttaakseen ne sitten kirjoittamiensa kirjojen kansien väliin.
Kivi roikkui yliopiston kirjoissa kuusi vuotta 1859‒1864 ilman vakavaa pyrkimystä kouluttautua johonkin ammattiin. Hän kävi kyllä luennoilla. Stipendejäkin herui sieltä ja täältä, Kullervosta hänelle maksettiin tekijänpalkkiota, Nummisuutareistakin jotain ennakkoa. Kortteerikin löytyi Helsingistä sieltä ja täältä tuttavien luota, samoin ilmaiset ateriat. Lainoja, avustuksia ja hätäapua löytyi. Jos ne ehtyivät, täytyi välillä hiippailla Charlottan leipiin.
Keskisarja tekee perusteellisesti selkoa Kiven elämäntavoista. Työtä vieroksuva tämä oli, ja alkoholinkäytöstä Keskisarjalla on useita esimerkkejä niin Helsingistä kuin maaltakin. Sen sijaan Kiven rakkauselämä näyttää jääneen mysteeriksi, niin kuin kaikille niille muillekin, jotka pohjaavat käsityksensä kirjallisiin lähteisiin tai muihin näyttöihin. Keskisarja on käynyt läpi kunnioitettavan määrän säilyneitä kirjeitä, joista hän ei kuitenkaan ole löytänyt mitään merkittävää. Jopa ”Charlotta- suhde on Kivi-elämänkertojen ikuinen arvoitus ”. Hän päätyy käsitykseen, että heidän välillään oli vain syvä ystävyys ja molempia miellyttänyt asumisjärjestely. Ikäeroakin oli 19 vuotta, mikä toki ei esimerkiksi valtiomiespiireissä nykyään ole mikään yllätys. Piikoja maaseudun kartanoissa oli vaikka millä mitalla, mutta siltäkään suunnalta ei mitään ole löytynyt. Keskisarja toteaa, että vaikka Kivellä oli paljon ystävyyssuhteita akateemisessa elämässä toimivien miesten kanssa, ”Kivessä ei liene ollut homoainesta.”
August Ahlqvististä tuli Kiven pahin vastapukari. Hän oli syntyisin epäsäätyisestä suhteesta Kuopiossa, äiti oli palvelijatar ja isä silloinen vänrikki Johan Mauritz Nordenstam, josta myöhemmin tuli kenraali, Suomen suuriruhtinaskunnan pääministeri ja yliopiston varakansleri. Tiensä Ahlqvist kuitenkin raivasi lahjakkuudellaan ja häikäilemättömyydellään. Hän hankki joukon vihollisia, joten Kivi ei suinkaan ollut ainoa, joka joutui hänen hampaisiinsa. Hänellä oli tapana puukottaa selkään ja rintaan todellisia tai luuloteltuja vastustajiaan. Professori Ahlqvist kärsi merkittävän imagotappion kun Kivi sai Nummisuutareistaan valtionpalkinnon, ja professorin Säkeneitä jäi toiseksi. Kohtalokkaaksi osoittautui sitten myöhemmin kamppailu Seitsemän veljestä - teoksen arvosta.
Seitsemän veljestä.
Vaikka Kiven elämä oli alkoholin ja jopa välillä sekoilunkin täyttämää, hän kirjoitti kuitenkin jatkuvasti näytelmiä ja pienempiä töitä. Sairauksiakin oli, kuin ihmeen kaupalla hän oli selvinnyt nuoruusaikojen lavantaudeista ja keuhkokuumeista. ”Kivitauti munuaisissa” oli silti ainaisena seuralaisena. Menestystäkin tuli, sellaista oli varsinkin Lean esitys Bergbomin hiljakkoin avatussa suomalaisessa teatterissa, joka oli nykyisen Kansallisteatterin alkuvaihe. Päätähdeksi saatiin tuon ajan valovoimainen tähti, Charlotte Raa, joka lyhyellä varoitusajalla oppi ulkoa osansa, tosin kovin vierasmaalaisesti, mutta maagilliselta kuulostavasti murtaen. ”Salillinen suomenkielisiä myötäeli äidinkielen jumalanpalvelusta”. Ensiesityksen menestys oli valtava, siitä jäi osattomaksi ainoastaan Aleksis Kivi, joka ei uskaltanut teatterin ulko-ovea pidemmälle, pakeni junaan ja ajoi veljensä luo.
Kiven pääteosta kuvatessaan Keskisarjan kertojanlaatu pääsee oikein kukoistukseensa. ”Konstiniekan kehityspolku oli mutkitellut siellä ja täällä, mutta vasta Fanjunkarsissa hän sai valmista, täyttä ja kokonaista. Ympäristö ei rentouttanut ja raukaissut vaan viritti ääritilan. Suojaton susi (Kiven ilmaisu) poti hedelmällistä harmitusta ja viuhutti hanhensulkaa tappotahtia. Runojen ja näytelmien – enimmäkseen hyvien välitöiden –lävitse ryskyi ratkaiseva jätti urakka”.
Ja edelleen: ”Maisemaa muistojen taikavoimasta ja Siuntiostakin, lapsuuden leikkejä, eränkäynnin elämyksiä ja tuttujen paranneltuja juttuja, tyyppejä tavattuja, yhdisteltyjä ja keksittyjä, muinaistaruja, metsänotuksia, talonpojan toimia ja sinkoilevaa aatosta. Koko komeus kotomaan kuvastimessa, kaikkien aikojen äidinkielellä”. Hyvin on Keskisarja Kivensä opiskellut, ellei sitten ole sanankäytössä peräti hengenheimolaisia! Puhekielestä, kuullun ymmärtämisestä pulppusi Kiven äidinkielinerouden lähde.
Kivi kirjoitti romaaniaan vaikeana aikana, sillä vuosina 1867‒1868 Suomessa olivat ennen näkemättömät nälkävuodet, sellaiset joita ei sen jälkeen ole tullut. Kiven Siuntiotakaan kauhut eivät ohittaneet, joskin kantaväestö selvisi jollain lailla. Tämäkin luku on niin mestarillista tekstiä, että sitä piti lukea ainakin kahteen kertaan. Vaikka noina vuosina tapahtui paljon väärinkäytöksiäkin, Kivi ei pujottanut Seitsemään veljekseen päivänpolitiikkaa. Pohjavire oli usko, toivo ja rakkaus suomalaisuuteen.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli tuohon aikaan eräänlainen myöhempien aikojen opetusministeriö, sillä oli käytössään määrärahoja, mutta niille oli paljon käyttöä. Lopulta seura hyväksyi Kiven pääteoksen: ”Isänmaalliselle kirjallisuudelle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä saataisi painon kautta yleisön luettavaksi”. Luvattu tekijänpalkkio 700 markkaa oli suhteellisesta suuruudestaan huolimatta liian vähän, jotta korviaan myöten joka suuntaan velkautunut Kivi olisi voinut olla tyytyväinen. Taloudellisista syistä Seitsemän veljestä julkaistiin ensin Nowelli-Kirjaston vihoissa, joskin myöhemmin luvattiin kirjan painattamista kokonaisuutena.
Murskaavaa kritiikkiä. Professori August Ahlqvistilla oli suuria murheita. Kolme hänen lapsistaan kuoli tulirokkoon. Hän hävisi murskaluvuin Snellmanille Suomen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtajan vaalissa. Hän ei päässyt mukaan edes eräisiin toimikuntiin. Kun Ahlqvist sitten Finlands Allmänna Tidningin parissa numerossa perusteellisesti ja karkein sanoin seivästi Kiven pääteoksen, on tässä nähtävissä myös kostoa koko kirjallisuusseuraa kohtaan. Ahlqvist sotki suohon koko teoksen niin perusteellisesti, että tällaista tuskin on missään minkään muun kohdalla tapahtunut. Meidän aikamme Seppo Heikinheimo ja Jukka Kajava ovat häneen verrattuina olleet kilttejä setiä.
Kivi ei ollut rempseä raikulipoika, joka olisi ottanut kritiikin rennosti. Nahka ei ollut parkkiintunut, ja itsetunto oli muutenkin hauras. Pahinta oli myös se, että puolustajia ei heti alkuun löytynyt enempää seurasta kuin fennomaanienkaan piiristä. Oman lisänsä toi talonpoikaissäädyn vahva mies, Agathon Meurman, joka yhtyi Ahlqvistin kiritiikkiin.
” Ahlqvistin urostyö ja vuosien 1869‒1871 monipuoliset onnettomuudet pommittivat kumoon miehen, joka horjui luontojaankin. Kivi ei kuitenkaan kaatunut kertalaakista eikä lyhyestä kuurosta, vaan vähitellen riutui pois, ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä, niin kuin on käynyt monen muunkin puutteessa ja kärsimyksessä eläneen neron.”
Aleksis Kiven tie vei Lapinlahden mielisairaalan kautta veljensä Alpertti Stenvallin luo. Tämä oli tehnyt kunnan kanssa sopimuksen, jonka hintaan kuuluivat ravinto, vaatetus ja asunto. Hinta vuodelta 1872 oli viisi tynnyriä ruista. Aivan loppuun tuo vuosi ei ehtinyt kulua, sillä kuolinyö oli 31.12.1872.
”Minä elän, elän” olivat Keskisarjan mielestä Suomen historian parhaat viimeiset sanat.
Viisi päivää myöhemmin saapui hautajaisiin ensimmäisen luokan junanvaunullinen herroja ja puoliherroja, monet Pohjalaisesta osakunnasta. Suurmiehen hautajaiset hän sai, kiittävän muistopuheen ja kaksoiskvartetin laulun. Vuonna 1877 paljastettiin hautamuistomerkki Tuusulan hautausmaalla, Wäinö Aaltosen veistämä pronssipatsas puolestaan Rautatientorilla Kansallisteatterin edustalla lokakuussa 1939.
8. (98) Huoleton on hevoseton poika
Näin otsikoi kirjailija Unto Seppänen vuonna 1947 ilmestyneen romaaninsa. Vanha sanonta sopii nyt myös minuun: kuukauden verran sitten kaupittelin pois viimeisen autoni. Asia oli muhinut mielessäni jo kauan, asumme keskustassa, auto oli jo tullut vanhaksi ja kilometrejä oli kertynyt useana vuonna vain noin 500. Aikaisemmin niitä tuli vähän enemmän, kun yksi pojanpojista lainasi silloin tällöin. Mutta nyt hän on jo ostanut omansa, paljon uudemman. Trafi on rokottanut vuosittain kolmisensataa ja vakuutusyhtiö liikennevakuutuksena kevytkaskon kanssa melkein kuusisataa. Laskekaa siitä sitten, mitä tulee kilometriä kohti !
Ostin ensimmäisen autoni Ford Consul Cortinan toukokuussa 1965, ja vasta nyt olen taas ilman. Ostopaikka oli nimeltään Varkauden Kello- ja Kulta. Harva sellaisessa on kauppoja tehnyt. Todellisuudessa omistaja oli jo kauan pitänyt myös autokauppaa, mutta vanhan yrityksensä nimen alla. Hän oli erään senaikaisen kollegani lähisukulainen, ja tämän suosituksesta minä liikkeeseen astuin. Enkä katunut, auto oli sen ajan mittapuun mukaan hyvä. Tätä osoittaa sekin, että vieläkin sellaisilla ajetaan joitain jokamiesralleja, historiallisten auton ralleista puhumattakaan.
Näin otsikoi kirjailija Unto Seppänen vuonna 1947 ilmestyneen romaaninsa. Vanha sanonta sopii nyt myös minuun: kuukauden verran sitten kaupittelin pois viimeisen autoni. Asia oli muhinut mielessäni jo kauan, asumme keskustassa, auto oli jo tullut vanhaksi ja kilometrejä oli kertynyt useana vuonna vain noin 500. Aikaisemmin niitä tuli vähän enemmän, kun yksi pojanpojista lainasi silloin tällöin. Mutta nyt hän on jo ostanut omansa, paljon uudemman. Trafi on rokottanut vuosittain kolmisensataa ja vakuutusyhtiö liikennevakuutuksena kevytkaskon kanssa melkein kuusisataa. Laskekaa siitä sitten, mitä tulee kilometriä kohti !
Ostin ensimmäisen autoni Ford Consul Cortinan toukokuussa 1965, ja vasta nyt olen taas ilman. Ostopaikka oli nimeltään Varkauden Kello- ja Kulta. Harva sellaisessa on kauppoja tehnyt. Todellisuudessa omistaja oli jo kauan pitänyt myös autokauppaa, mutta vanhan yrityksensä nimen alla. Hän oli erään senaikaisen kollegani lähisukulainen, ja tämän suosituksesta minä liikkeeseen astuin. Enkä katunut, auto oli sen ajan mittapuun mukaan hyvä. Tätä osoittaa sekin, että vieläkin sellaisilla ajetaan joitain jokamiesralleja, historiallisten auton ralleista puhumattakaan.
jokaTässä ollaan ylpeinä Cortinan vierellä. Kuvan nuorimies minun viimeisen autoni Nissanin osti tarkoituksenaan laittaa siihen ylimääräinen jarru, jotta voisi opettajaa nuorinta tytärtään ajamaan. Firman leasing-autoon jarrua ei voi laittaa, eikä hänen vaimonsakaan olisi antanut omaansa tähän tarkoitukseen. Nykyään opetusluvan saa ilman erillistä tutkintoa, ja muutenkin määräykset ovat helpottuneet.
Yllä oleva kuva on kesältä 1968, kun olimme vaimon kanssa ensimmäistä kertaa lähdössä kaksistaan matkalle. Se suuntautui Trondheimiin, Vaasasta iltalaivalla Sundsvalliin, sieltä yötä myöten Östersundin leirintäalueelle. Kaksi seuraavaa yötä vietimme Trondheimissä, ja aikaa kaupunkiin tutustumiseenkin oli. Lopulta tultiin Uumajan kautta takaisin. Pojat jätettiin isovanhempien huomaan, mutta lähtöhetki ei onnistunut ilman haikeutta.
Olin ajanut kuorma-auton kortin toukokuussa 1960. Puolen tunnin ajokertoja kertyi tasan seitsemän, joten ei siinä kovin suurta rutiinia ehtinyt kertyä. Joskus 1970-luvulla tuli sellainen säädösmuutos, että kuorma-auton kortin olisi voinut vaihtaa rekka-auton korttiin esittämällä lääkärintodistuksen. Sen verran oli järkeä päässä, että en moiseen ryhtynyt. Ymmärsin, että rekkakuskilla pitäisi ajoon olla aivan toisenlainen koulutus. Kymmenen vuotta nuorempi veljeni vaihtoi kortin, mutta ei koskaan ajanut rekalla metriäkään. Pari kertaa minäkin vain olin ollut kuorma-auton ratissa. En ymmärtänyt silloin, enkä nytkään, miksi moinen asetus oli mennyt läpi. Nykyinen henkilöautiokorttini on voimassa vielä kolmisen vuotta, mutta tuskin enää menen auton rattiin. Uudempiin autoihin on tullut jo sellaista tekniikkaa, että sitä pitäisi vielä opetella.
Cortinaa pidin yhdeksän vuotta ja kilometrejä kertyi puolentoista sataa tuhatta. Olisin pitänyt pidempäänkin, mutta hermostuin viimeisessä katsastuksessa, kun katsastusmies hakkasi alustaa kuin tikka. Hän varmaan kärsi henkilökohtaisen tappion kun ei löytänyt vikaa yhdeksän vuotta ajetusta autosta. Kuten vanhempi polvi muistaa, tuohon aikaan katsastusmiehet olivat isoja ja pelottavia herroja, varmaan mielestään pääministeristä seuraavia. Katsastustoiminta oli valtion monopoli. Kun toiminta siirtyi yksityisiin firmoihin, tyyli muuttui: nykyään katsastuksessa käynti on yleensä hyvin myönteinen kokemus, kahvitkin saa kaiken päälle.
Seuraavan auton merkki oli Sunbeam, jonka kanssa sitten oli kaikenlaisia hankaluuksia. Sillä kyllä käytiin koko perheen voimalla teltan kanssa Tanskassa aina Saksan rajalla. Sieltä tultiin Göteborgin kautta Osloon ja Ruotsin poiki Kapelskäriin. Joskus vuoden 1980 tienoilla hankin ison Talbotin, jolla toin eräältä Tuuloksen sahalta kerralla niin paljon ohuita vuorilautoja, että saatoin niillä vuorata rivitaloasuntomme toisen kerroksen aulan. Sen jälkeen seurasi Mazda, sitten Mitsubishi ja Volvon ns. pienempi versio, ja lopulta viimeisin eli Nissan Primera, joka on seuraavassa kuvassa. Monella autolla ajoin saman, keskimäärin ehkä 130 tuhatta kilometriä.
Yllä oleva kuva on kesältä 1968, kun olimme vaimon kanssa ensimmäistä kertaa lähdössä kaksistaan matkalle. Se suuntautui Trondheimiin, Vaasasta iltalaivalla Sundsvalliin, sieltä yötä myöten Östersundin leirintäalueelle. Kaksi seuraavaa yötä vietimme Trondheimissä, ja aikaa kaupunkiin tutustumiseenkin oli. Lopulta tultiin Uumajan kautta takaisin. Pojat jätettiin isovanhempien huomaan, mutta lähtöhetki ei onnistunut ilman haikeutta.
Olin ajanut kuorma-auton kortin toukokuussa 1960. Puolen tunnin ajokertoja kertyi tasan seitsemän, joten ei siinä kovin suurta rutiinia ehtinyt kertyä. Joskus 1970-luvulla tuli sellainen säädösmuutos, että kuorma-auton kortin olisi voinut vaihtaa rekka-auton korttiin esittämällä lääkärintodistuksen. Sen verran oli järkeä päässä, että en moiseen ryhtynyt. Ymmärsin, että rekkakuskilla pitäisi ajoon olla aivan toisenlainen koulutus. Kymmenen vuotta nuorempi veljeni vaihtoi kortin, mutta ei koskaan ajanut rekalla metriäkään. Pari kertaa minäkin vain olin ollut kuorma-auton ratissa. En ymmärtänyt silloin, enkä nytkään, miksi moinen asetus oli mennyt läpi. Nykyinen henkilöautiokorttini on voimassa vielä kolmisen vuotta, mutta tuskin enää menen auton rattiin. Uudempiin autoihin on tullut jo sellaista tekniikkaa, että sitä pitäisi vielä opetella.
Cortinaa pidin yhdeksän vuotta ja kilometrejä kertyi puolentoista sataa tuhatta. Olisin pitänyt pidempäänkin, mutta hermostuin viimeisessä katsastuksessa, kun katsastusmies hakkasi alustaa kuin tikka. Hän varmaan kärsi henkilökohtaisen tappion kun ei löytänyt vikaa yhdeksän vuotta ajetusta autosta. Kuten vanhempi polvi muistaa, tuohon aikaan katsastusmiehet olivat isoja ja pelottavia herroja, varmaan mielestään pääministeristä seuraavia. Katsastustoiminta oli valtion monopoli. Kun toiminta siirtyi yksityisiin firmoihin, tyyli muuttui: nykyään katsastuksessa käynti on yleensä hyvin myönteinen kokemus, kahvitkin saa kaiken päälle.
Seuraavan auton merkki oli Sunbeam, jonka kanssa sitten oli kaikenlaisia hankaluuksia. Sillä kyllä käytiin koko perheen voimalla teltan kanssa Tanskassa aina Saksan rajalla. Sieltä tultiin Göteborgin kautta Osloon ja Ruotsin poiki Kapelskäriin. Joskus vuoden 1980 tienoilla hankin ison Talbotin, jolla toin eräältä Tuuloksen sahalta kerralla niin paljon ohuita vuorilautoja, että saatoin niillä vuorata rivitaloasuntomme toisen kerroksen aulan. Sen jälkeen seurasi Mazda, sitten Mitsubishi ja Volvon ns. pienempi versio, ja lopulta viimeisin eli Nissan Primera, joka on seuraavassa kuvassa. Monella autolla ajoin saman, keskimäärin ehkä 130 tuhatta kilometriä.
Kilometrejä kertyi siis melko paljon, mutta hyvällä tuurilla seilattiin. Kolareita tuli tasan kaksi, eivätkä nekään olleet pahoja. Joskus 1960-luvun lopulla ajoin silloisen Metsäliiton edustusauton perässä pitkin sivutietä, jonka pinta oli kaljaman liukas. Yht´äkkiä iso auto pysähtyi kuin seinään. Syykin selvisi: tietä oli ylittänyt fasaani, eikä kuski tietenkään voinut ajaa sen yli kun kyydissä oli pääjohtaja ja hänen rouvansa minkkiturkeissaan. Minä en fasaania nähnyt, joten liuuin kevyellä Cortinallani auton perään." Se maksaa, joka ajaa perään”, julisti korskea suuri johtaja käskemään tottuneella äänellään. Olin silloin voimissani, ja ajattelin, että jos olisimme kahden, katselisit p-le kohta ojan pohjalta.
Remontti ei tullut kalliiksi, minulta painui lyttyyn vain maski, ja lasku oli silloisessa rahassa 180 markkaa. Pääsin jatkamaan välittömästi matkaa. Illalla soitin kuskille Helsinkiin ja kysyin sen amerikanraudan vaurioita. Kuski kertoi, että oli tullut vain pieni lommo, ja sekin tavaraluukun reunassa olevaan listaan. Hän oli ottanut sen irti ja napautellut suoraksi. Toinen sattui kymmenkunta vuotta sitten kun tulin sivutieltä päätielle. Risteys oli jäinen, lumiset penkat korkeita, takana oleva oli melkein puskurissa kiinni, ja niin osuin juuri silloin ohittavaan autoon. Asia saatiin sovittua paikanpäällä, kummallekaan ei käynyt kuinkaan, ja vauriot korjattiin minun vakuutuksestani. Pari bonusta siinä meni.
Vähältä piti - tilanteita saattoi olla paljonkin, mutta niitä ei liikenteessä aina edes ehdi huomata. Pahin niistä sattui joskus 1970-luvulla. Olimme itsenäisyyspäivän aikoihin olleet Nurmossa koko perheen voimin teurastamassa kalkkunoitamme. Isäni oli luvannut kasvattaa niitä 10 kappaletta kunhan vain itse ”raamastamme” ne. Kaulat katkaistiin, sisälmykset poistettiin ja höyhenet kynittiin kuuman veden avulla. Kaikki kymmenen olivat takakontissa. Jossain Parkanon tienoilla päätimme ajaa tien sivussa olleelle pysähdyspaikalle. Se ei ollut välittömästi tien sivussa, vaan päätieltä koukkasi eräänlainen sivutie muutaman kymmenen metriä, ja sitten taas tielle. Päätie oli sula, mutta tuolla sivutiellä oli ohuen lumikerroksen alla jäätä. Tulin aika maltillista vauhtia, jarrutin, ja huomasin kauhukseni, että nastat eivät pitäneetkään. Lopetin oikeaoppisesti jarrutuksen ja nostin kytkintä. Siitä huolimatta auto meni sivuluisuun. Onneksi siinä tien reunassa oli kulottunutta ruohoa, johon sivuluisu päättyi. Puolen metrin päässä alkoi kolmisen metriä syvä rotko. Perheen elämä olisi saattanut muuttua totaalisesti. Edessä oli ajan tavan mukaan kaksipistevyöt, takana lapsilla ei mitään. Nousin autosta ja kävelin vähän aikaa, kunnes taas saatoin jatkaa.
Onnea on ollut myös siinä mielessä, että tielle jäimme vain kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hajosi Talbotista virranjakaja joskus 1980-luvulla. Ajelimme Helsingistä Lahteen ns. vanhaa Helsingintietä ja pääsimme noin 10 kilometrin päähän päämäärästämme. Liftasin sen jälkeen Hennalan huoltoasemalle, josta sain puhelinyhteyden hinausautoon. Kännyköitä ei tuohon aikaan vielä ollut. Toinen kerta sattui 1990-luvulla Nurmosta tullessa Oriveden ja Pälkäneen välisellä kovin mutkaisella ja mäkisellä osuudella. Ihmettelin miksi pyyhkijän sulat alkoivat liikkua hitaammin. En kiinnittänyt siihen sitten enää mitään huomiota, pikemminkin vilkuilin taaksepäin, sillä perässämme tuli poliisin siviiliauto sisällä kaksi virkapukuista konstaapelia vilkkaasti keskustellen. Kymmenkunta kilometriä myöhemmin autoni pysähtyi totaalisesti todella pahassa paikassa. Sain virkakunnasta kyllä todella miellyttävän kokemuksen, miehet lykkäsivät autoni pienen metsätien puolelle ja soittivat vielä hinausauton paikalle. Laturi oli hajonnut, se vaihdettiin Tampereella. Jäi vaivaamaan, olinko kiitellyt riittävän hyvin näitä kahta maanteiden ritaria.
Järkisyyt siis veivät tekemään päätökseni. Ajattelin myös, että joskushan tämäkin loppuu, vaikka kunto nyt onkin hyvä. Joskus alkukesästä tapasin monikymmenvuotisen tuttavani sosiaalineuvos Erkki Hokkasen apteekissa, jossa hän oli jo vuoroaan odottamassa. Kun istuin hänen viereensä hän kysyi: ”Onko kevät mennyt kohtuullisesti”. Totesin, että tuohan on hyvä ilmaisu, kun olemme jo näillä vuosikymmenillä. Niin, palatakseni tämän jutun sisältöön: koskaanhan ei tiedä mitä edessä on, kohtuullista varmaankin, mutta riittäisikö se kovin pitkään ratin takana.
Vähältä piti - tilanteita saattoi olla paljonkin, mutta niitä ei liikenteessä aina edes ehdi huomata. Pahin niistä sattui joskus 1970-luvulla. Olimme itsenäisyyspäivän aikoihin olleet Nurmossa koko perheen voimin teurastamassa kalkkunoitamme. Isäni oli luvannut kasvattaa niitä 10 kappaletta kunhan vain itse ”raamastamme” ne. Kaulat katkaistiin, sisälmykset poistettiin ja höyhenet kynittiin kuuman veden avulla. Kaikki kymmenen olivat takakontissa. Jossain Parkanon tienoilla päätimme ajaa tien sivussa olleelle pysähdyspaikalle. Se ei ollut välittömästi tien sivussa, vaan päätieltä koukkasi eräänlainen sivutie muutaman kymmenen metriä, ja sitten taas tielle. Päätie oli sula, mutta tuolla sivutiellä oli ohuen lumikerroksen alla jäätä. Tulin aika maltillista vauhtia, jarrutin, ja huomasin kauhukseni, että nastat eivät pitäneetkään. Lopetin oikeaoppisesti jarrutuksen ja nostin kytkintä. Siitä huolimatta auto meni sivuluisuun. Onneksi siinä tien reunassa oli kulottunutta ruohoa, johon sivuluisu päättyi. Puolen metrin päässä alkoi kolmisen metriä syvä rotko. Perheen elämä olisi saattanut muuttua totaalisesti. Edessä oli ajan tavan mukaan kaksipistevyöt, takana lapsilla ei mitään. Nousin autosta ja kävelin vähän aikaa, kunnes taas saatoin jatkaa.
Onnea on ollut myös siinä mielessä, että tielle jäimme vain kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hajosi Talbotista virranjakaja joskus 1980-luvulla. Ajelimme Helsingistä Lahteen ns. vanhaa Helsingintietä ja pääsimme noin 10 kilometrin päähän päämäärästämme. Liftasin sen jälkeen Hennalan huoltoasemalle, josta sain puhelinyhteyden hinausautoon. Kännyköitä ei tuohon aikaan vielä ollut. Toinen kerta sattui 1990-luvulla Nurmosta tullessa Oriveden ja Pälkäneen välisellä kovin mutkaisella ja mäkisellä osuudella. Ihmettelin miksi pyyhkijän sulat alkoivat liikkua hitaammin. En kiinnittänyt siihen sitten enää mitään huomiota, pikemminkin vilkuilin taaksepäin, sillä perässämme tuli poliisin siviiliauto sisällä kaksi virkapukuista konstaapelia vilkkaasti keskustellen. Kymmenkunta kilometriä myöhemmin autoni pysähtyi totaalisesti todella pahassa paikassa. Sain virkakunnasta kyllä todella miellyttävän kokemuksen, miehet lykkäsivät autoni pienen metsätien puolelle ja soittivat vielä hinausauton paikalle. Laturi oli hajonnut, se vaihdettiin Tampereella. Jäi vaivaamaan, olinko kiitellyt riittävän hyvin näitä kahta maanteiden ritaria.
Järkisyyt siis veivät tekemään päätökseni. Ajattelin myös, että joskushan tämäkin loppuu, vaikka kunto nyt onkin hyvä. Joskus alkukesästä tapasin monikymmenvuotisen tuttavani sosiaalineuvos Erkki Hokkasen apteekissa, jossa hän oli jo vuoroaan odottamassa. Kun istuin hänen viereensä hän kysyi: ”Onko kevät mennyt kohtuullisesti”. Totesin, että tuohan on hyvä ilmaisu, kun olemme jo näillä vuosikymmenillä. Niin, palatakseni tämän jutun sisältöön: koskaanhan ei tiedä mitä edessä on, kohtuullista varmaankin, mutta riittäisikö se kovin pitkään ratin takana.
7. (97) LC Lahti Jalkarannan nousu ja hiipuminen
Jalkarannan klubi perustettiin vuonna 1878, aivan 1980-luvun taloudellisen nousun kynnyksellä. Jalkarannan kaupunginosan uudisrakentaminen oli jo tuossa vaiheessa vauhdissa, uusia omakotitaloja syntyi lisää, osaksi rivitalojakin, yleensä useimmat ainakin osaksi velkarahoituksella. Monet pitkän linjan ammattilaiset olivat päässeet hyviin töihin, ja yleinen optimismi vallitsi. Uuteen kaupunginosaan muuttaminen herätti halun yhteistoimintaan, niin syntyivät mm. Jalkaranta-seura ja oma lionsklubi.
Olin klubin jäsenenä 1982‒2007. Olin hyvin tyytyväinen monestakin syystä. Toisaalta klubi eli vahvaa nousukautta sekin, aktiviteetteja oli paljon ja veljien ammattijakautuma oli mielenkiintoinen. Lukion historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtorina sain itsekin tätä kautta paljon ammatissani sovellettavaa tietoa.
Aktiviteetit
Jokainen klubi on pitänyt tavoitteenaan ainakin yhtä sellaista aktiviteettia, joka näkyy ja kuuluu sekä samalla vielä kokoaa mahdollisimman monta veljeä yhteiseen ja yhteishenkeä lisäävään puuhaan. Meillä se oli alussa Myllysaari-päivä, mutta sitten aivan 1980-luvun alusta Jalkarantapäivä, ohjelmallinen myyjäistapahtuma, johon ladyjen kanssa järjestettiin monenlaista oheistoimintaa. mm. kahvitusta, makkaranmyyntiä, tikanheittoa, laserammuntaa, ongintaa, nostokoneella ylös nostamista, paloauton esittelyä ym. Lavalla esiintyvät olivat pääasiassa kaupunginosan omia nuoria. Aktiviteettirahaa saatiin lisäksi pöytäpaikkojen myynnistä. Tilaisuutta edelsi aina edellisinä lauantaina Jalkarannan markettien edessä pidetty arpojen myyntirynnäkkö. Jalkarantapäivän tehtävät olivat kuitenkin siinä määrin vaativia, että yhtään muuta aktiviteettia ei pienehkö klubimme (30 veljeä) enää jaksanut vuoden aikana hoitaa. Tämän takia Lions-Liiton järjestämät Punainen sulka-keräykset koettiin rasittavina.
Ajan mittaan innostuttiin tekemään teatteriretkiä lähikaupunkien pikkuteattereihin, joihin ei muuten olisi tullut lähdettyä. Oltiin mm. Kouvolassa ja Mikkelissä, jossa samalla tutustuttiin Päämajamuseoon ja Viestikeskus Lokkiin. Lopuksi oli yhteinen illallinen teatteriravintolassa.
Vuosittain järjestettiin säännöllisesti lähitienoille yhden veljemme johdolla ruskaretki, johon sai ottaa lapsia ja lastenlapsia mukaan. Metsästysporukka teki syksyisin matkoja Kinnulaan eräälle metsästysmajalle. Pyssymiehiä on yleensä mukana vain kaksi tai kolme, mutta muut ovat mukana nauttimassa luonnosta, saunomisesta ja yhdessäolosta. Joskus puolen tusinaa meistä ajoi junalla Kemijärvelle ja sieltä Suomulle yhden veljen mökille, jossa toiset laskettelivat, toiset hiihtivät. Yleensä retkeilyryhmien jäsenmäärät vaihtelivat vuosittain, jotkut olivat mukana kaikilla matkoilla, jotkut vain joillakin.
Kevätretki suunnattiin yleensä Baltiaan, käytiin mm. Pärnussa, Sakussa, Tartossa ja Riikassa. Matkoilla oli aina jonkinlainen asiallinen tavoite. Pärnussa käytiin katsomassa erään klubiveljen kaupungin lähelle perustamaa huonekaluliikettä. Saku tuli ohjelmaan siksi, että Lahden Polttimolla oli yhteen aikaan siellä yhteismallastamo. Tartossa taas kiinnostivat yliopisto ja sen ympäristö, Riiassa vanha jugendkeskusta ja Jurmalan merenranta-alue. Joskus oltiin ilman varsinaista tavoitetta yhdessä laivalla, jossa voitiin parhaiten toteuttaa ladyjen toiveita päästä tanssimaan!
Eikä tässä kaikki, klubista löytyi tenniksen pelaajia, golfaajia, shakinpelaajia ja joka sortin penkkiurheilijoita. Syksyisin kilpailtiin joskus klubin karting -mestaruudesta yleensä noin 15 hengen voimin, osa heistä oli perheenjäseniä.
Vuosittainen klubijuhla siirrettiin jossain vaiheissa tammikuun alkuun, ja se nimettiin Nuutti-juhlaksi vanhojen suomalaisten perinteiden mukaan. Niihin saatiin omin neuvoin yleensä tyylikkäitä televisiossa nähtyjen viihdeohjelmien ”toisintoja”.
Ammattijakautuma
Yhtenä syynä klubiin liittymiseen oli kaikilla verkostoituminen, vaikka ei tuollaista sanaa vielä silloin käytetty. Ammattijakautuma oli meillä klubin parhaina aikoina lähes optimaalinen. Erikoisuutena oli esimerkiksi ”lainkäytön värisuora”, kaksi ylikonstaapelia, joista toinen oli talousrikospuolelta, kaksi asianajajaa, syyttäjä, käräjätuomari ja kaupunginvouti, eli vielä perintäkin tuli mukaan. Edelleen: kaksi lukion lehtoria, joista toinen oli valittu yläasteen rehtoriksi sekä yksi luokanopettaja-rehtori. Esiupseereita oli kaksi, samoin lääkäreitä, ortopedi ja kuvantamisen ylilääkäri. Suurehkojen teollisuuslaitosten johtajia oli kaksi, toinen Rautesta ja toinen Lahden Polttimosta. Määrällisesti eniten oli teollisuuden ja kaupan toimihenkilöitä, oli myös useita yksityisyrittäjiä.
LC-liiton lentopalloilun SM-kultaa vuonna 2004
Joskus 1980-luvun lopulla havaittiin, että aika moni oli jossain vaiheessa ja ainakin jollakin tasolla pelannut lentopalloa. Niin sitten ryhdyttiin etsimään harjoitusvastustajia, ensin haastettiin joidenkin koulujen opettajia, sitten muita lionsklubeja. Lopulta voitimme pari kertaa C-piirin mestaruuskilpailut ja pääsimme sen tehtyämme Lions-liiton SM-kilpailuihin. Menestys ei tuossa vaiheessa 1990-luvun alussa ollut kehuttava, ainakin toisella kertaa taisimme jäädä peräti viimeisiksi.
Mutta vuosikymmenen mittaan klubiin alkoi liittyä parempia pelaajia samalla kun meitä vanhimpia siirtyi vähitellen huoltopuolelle. Menestystä alkoi pian tulla ja vuoteen 2003 mennessä olimme sijoittuneet liiton kisoissa kaikkiaan neljä kertaa hopealle. Vaikka joillakin pelaajistamme oli peräti mestaruussarjan tai ykkössarjan kokemusta, niin aina löytyi Oulusta tai Torniosta sellainen joukkue, joka oli pitkin talvea tahkonnut yhdessä jossain Lentopalloliiton alasarjassa. Heillä oli edullisempi ja tasaisempi ikärakenne ja kosolti enemmän turnauskestävyyttä. Ainakin pari kertaa voitimme loppuottelussa ensimmäisen erän, mutta sitten jo ikääntyneet ja vähän harjoitelleet avainpelaajamme alkoivat väsyä, eikä ns. tail breakissa ollut enää mitään mahdollisuuksia.
Lopulta keväällä 2004 loksahti Mäntässä kaikki paikalleen. Kenelläkään avainpelaajistamme ei ollut työesteitä, eikä sellaisia kremppoja, etteivätkö huoltajat olisi selvinneet niiden hoitamisessa. Tilanne oli tiukka, mutta lopulta viimeinenkin vastustaja taipui loppuottelussa. Keväällä 2005 LC Lahti Jalkaranta palasi edellisen vuoden voiton jälkeen Kuusamossa hopeakantaan, nyt jo peräti viidennen kerran. LC Loimaa oli joukkueena tasaisempi ja nuorempi, joten viime aikoina jo vähän löysemmin harjoitelleet tekijämiehet eivät jaksaneet aivan loppuun asti. Kun seuraavina vuosina ei yhtä hyvää menestystä enää niin paljon tullut, lentopalloharrastus alkoi hiipua klubin kanssa yhtä jalkaa.
Olin pitkään yksi joukkueen huoltajista, mutta sitten pitkät matkat alkoivat tuntua rasittavilta. Olin mukana ainakin Oulussa, kaksi kertaa Mäntässä, kerran Kuusamossa ja Ilomantsissa. Varsinkin Ilomantsin matka tuntui rankalta, sillä aktiivipelaajien ehdotuksesta lähdettiin Lahdesta omalla bussilla lauantaiyönä kello yksi, jotta ehdittiin ensimmäiseen aamun peliin! Monella oli töitä vielä perjantaina.
Lopun alkua
Lentopallo näytti pelastavan klubin toiminnan. Toisin kuitenkin kävi. Mukaan haalituilla pelaajilla ei ollutkaan riittävää harrastusta muihin aktiviteetteihin, ei aina edes kuukausikokouksiinkaan. Tämä tietysti tuotti pettymystä sille peruskannattajajoukolle, joka sekin oli vähentynyt ja vanhentunut. Kuukausikokouksiin kyllä vielä tultiin vanhoja kavereita tapaamaan, mutta kenelläkään ei kohta enää ollut intoa tehdä muuta kuin välttämättömät muodolliset tehtävät. Niinpä klubi päätettiin viimein lakkauttaa vuonna 2014. Toki vielä vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla jotain yritettiin, mm. osallistuttiin Lahdessa järjestettyjen lasten ja nuorten power cup -lentopalloturnausten majoitusjärjestelyihin. Kerran oltiin mukana karavaanimessujen pysäköintitehtävissä.
Jalkarannan lionsklubi kuvasi omalla tavallaan yleistä kehitystä 1980-luvulta 2010-luvulle. Ensin suurta innostusta ja tulevaisuudenuskoa, jota omakotitalot ja rivitalot Jalkarannassa myös kuvasivat. Mutta sitten Neuvostoliitto hajosi ja vienti Venäjälle tyssäsi, erityisesti tekstiiliteollisuudessa ja muuallakin. Digitalisointi oli jo alullaan, ja kaikkien toimihenkilöiden koulutus ei riittänyt uudenlaisten tehtävien edessä. Tuli yt - neuvotteluja ja irtisanomisia. Osa toimihenkilöistä siirtyi ns, yksinyrittäjiksi, tulotaso laski ja pessimismi sai vallan. Klubin keskeisin perustajajäsen oli ollut intomielinen Juha Kosonen, joka viimeksi toimi erään vakuutusyhtiön yhteyspäällikkönä. Hänen kuolemansa vaikean sairauden jälkeen vuonna 1998 kieltämättä heikensi muiden aktiivisuutta.
Myös aikakauden henki oli muutenkin muuttunut, eikä lionstoiminnalla ollut enää sellaista hohtoa kuin ennen. Se näkyi juhlissakin. Kymmenvuotisjuhlissa 1988 joka miehellä oli yllään smokki, ja ladyt olivat pukeutuneet sen mukaan. Kymmenen vuotta myöhemmin oli jokaisella vielä ns. tumma puku, eikä seuralaistenkaan asuissa ollut moittimista. 25-vuotistilaisuus pidettiin Ravintola Voitossa urheilukeskuksessa varsin arkisissa merkeissä, ohjelmakin oli niukkaa.
Viimeiset kokoukset ja hallitus tekivät varmaan hyvää työtä jo vähentynein resurssein. Päätös lakkauttamisesta oli silti oikea, niin vaikealta kuin se tuntuikin. Mutta muistot elävät, ja mieli palaa usein niihin parhaisiin vuosiin ja veljiin, joihin on saatu tutustua. Oli upeaa saada olla mukana tässä työssä.
Jalkarannan klubi perustettiin vuonna 1878, aivan 1980-luvun taloudellisen nousun kynnyksellä. Jalkarannan kaupunginosan uudisrakentaminen oli jo tuossa vaiheessa vauhdissa, uusia omakotitaloja syntyi lisää, osaksi rivitalojakin, yleensä useimmat ainakin osaksi velkarahoituksella. Monet pitkän linjan ammattilaiset olivat päässeet hyviin töihin, ja yleinen optimismi vallitsi. Uuteen kaupunginosaan muuttaminen herätti halun yhteistoimintaan, niin syntyivät mm. Jalkaranta-seura ja oma lionsklubi.
Olin klubin jäsenenä 1982‒2007. Olin hyvin tyytyväinen monestakin syystä. Toisaalta klubi eli vahvaa nousukautta sekin, aktiviteetteja oli paljon ja veljien ammattijakautuma oli mielenkiintoinen. Lukion historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtorina sain itsekin tätä kautta paljon ammatissani sovellettavaa tietoa.
Aktiviteetit
Jokainen klubi on pitänyt tavoitteenaan ainakin yhtä sellaista aktiviteettia, joka näkyy ja kuuluu sekä samalla vielä kokoaa mahdollisimman monta veljeä yhteiseen ja yhteishenkeä lisäävään puuhaan. Meillä se oli alussa Myllysaari-päivä, mutta sitten aivan 1980-luvun alusta Jalkarantapäivä, ohjelmallinen myyjäistapahtuma, johon ladyjen kanssa järjestettiin monenlaista oheistoimintaa. mm. kahvitusta, makkaranmyyntiä, tikanheittoa, laserammuntaa, ongintaa, nostokoneella ylös nostamista, paloauton esittelyä ym. Lavalla esiintyvät olivat pääasiassa kaupunginosan omia nuoria. Aktiviteettirahaa saatiin lisäksi pöytäpaikkojen myynnistä. Tilaisuutta edelsi aina edellisinä lauantaina Jalkarannan markettien edessä pidetty arpojen myyntirynnäkkö. Jalkarantapäivän tehtävät olivat kuitenkin siinä määrin vaativia, että yhtään muuta aktiviteettia ei pienehkö klubimme (30 veljeä) enää jaksanut vuoden aikana hoitaa. Tämän takia Lions-Liiton järjestämät Punainen sulka-keräykset koettiin rasittavina.
Ajan mittaan innostuttiin tekemään teatteriretkiä lähikaupunkien pikkuteattereihin, joihin ei muuten olisi tullut lähdettyä. Oltiin mm. Kouvolassa ja Mikkelissä, jossa samalla tutustuttiin Päämajamuseoon ja Viestikeskus Lokkiin. Lopuksi oli yhteinen illallinen teatteriravintolassa.
Vuosittain järjestettiin säännöllisesti lähitienoille yhden veljemme johdolla ruskaretki, johon sai ottaa lapsia ja lastenlapsia mukaan. Metsästysporukka teki syksyisin matkoja Kinnulaan eräälle metsästysmajalle. Pyssymiehiä on yleensä mukana vain kaksi tai kolme, mutta muut ovat mukana nauttimassa luonnosta, saunomisesta ja yhdessäolosta. Joskus puolen tusinaa meistä ajoi junalla Kemijärvelle ja sieltä Suomulle yhden veljen mökille, jossa toiset laskettelivat, toiset hiihtivät. Yleensä retkeilyryhmien jäsenmäärät vaihtelivat vuosittain, jotkut olivat mukana kaikilla matkoilla, jotkut vain joillakin.
Kevätretki suunnattiin yleensä Baltiaan, käytiin mm. Pärnussa, Sakussa, Tartossa ja Riikassa. Matkoilla oli aina jonkinlainen asiallinen tavoite. Pärnussa käytiin katsomassa erään klubiveljen kaupungin lähelle perustamaa huonekaluliikettä. Saku tuli ohjelmaan siksi, että Lahden Polttimolla oli yhteen aikaan siellä yhteismallastamo. Tartossa taas kiinnostivat yliopisto ja sen ympäristö, Riiassa vanha jugendkeskusta ja Jurmalan merenranta-alue. Joskus oltiin ilman varsinaista tavoitetta yhdessä laivalla, jossa voitiin parhaiten toteuttaa ladyjen toiveita päästä tanssimaan!
Eikä tässä kaikki, klubista löytyi tenniksen pelaajia, golfaajia, shakinpelaajia ja joka sortin penkkiurheilijoita. Syksyisin kilpailtiin joskus klubin karting -mestaruudesta yleensä noin 15 hengen voimin, osa heistä oli perheenjäseniä.
Vuosittainen klubijuhla siirrettiin jossain vaiheissa tammikuun alkuun, ja se nimettiin Nuutti-juhlaksi vanhojen suomalaisten perinteiden mukaan. Niihin saatiin omin neuvoin yleensä tyylikkäitä televisiossa nähtyjen viihdeohjelmien ”toisintoja”.
Ammattijakautuma
Yhtenä syynä klubiin liittymiseen oli kaikilla verkostoituminen, vaikka ei tuollaista sanaa vielä silloin käytetty. Ammattijakautuma oli meillä klubin parhaina aikoina lähes optimaalinen. Erikoisuutena oli esimerkiksi ”lainkäytön värisuora”, kaksi ylikonstaapelia, joista toinen oli talousrikospuolelta, kaksi asianajajaa, syyttäjä, käräjätuomari ja kaupunginvouti, eli vielä perintäkin tuli mukaan. Edelleen: kaksi lukion lehtoria, joista toinen oli valittu yläasteen rehtoriksi sekä yksi luokanopettaja-rehtori. Esiupseereita oli kaksi, samoin lääkäreitä, ortopedi ja kuvantamisen ylilääkäri. Suurehkojen teollisuuslaitosten johtajia oli kaksi, toinen Rautesta ja toinen Lahden Polttimosta. Määrällisesti eniten oli teollisuuden ja kaupan toimihenkilöitä, oli myös useita yksityisyrittäjiä.
LC-liiton lentopalloilun SM-kultaa vuonna 2004
Joskus 1980-luvun lopulla havaittiin, että aika moni oli jossain vaiheessa ja ainakin jollakin tasolla pelannut lentopalloa. Niin sitten ryhdyttiin etsimään harjoitusvastustajia, ensin haastettiin joidenkin koulujen opettajia, sitten muita lionsklubeja. Lopulta voitimme pari kertaa C-piirin mestaruuskilpailut ja pääsimme sen tehtyämme Lions-liiton SM-kilpailuihin. Menestys ei tuossa vaiheessa 1990-luvun alussa ollut kehuttava, ainakin toisella kertaa taisimme jäädä peräti viimeisiksi.
Mutta vuosikymmenen mittaan klubiin alkoi liittyä parempia pelaajia samalla kun meitä vanhimpia siirtyi vähitellen huoltopuolelle. Menestystä alkoi pian tulla ja vuoteen 2003 mennessä olimme sijoittuneet liiton kisoissa kaikkiaan neljä kertaa hopealle. Vaikka joillakin pelaajistamme oli peräti mestaruussarjan tai ykkössarjan kokemusta, niin aina löytyi Oulusta tai Torniosta sellainen joukkue, joka oli pitkin talvea tahkonnut yhdessä jossain Lentopalloliiton alasarjassa. Heillä oli edullisempi ja tasaisempi ikärakenne ja kosolti enemmän turnauskestävyyttä. Ainakin pari kertaa voitimme loppuottelussa ensimmäisen erän, mutta sitten jo ikääntyneet ja vähän harjoitelleet avainpelaajamme alkoivat väsyä, eikä ns. tail breakissa ollut enää mitään mahdollisuuksia.
Lopulta keväällä 2004 loksahti Mäntässä kaikki paikalleen. Kenelläkään avainpelaajistamme ei ollut työesteitä, eikä sellaisia kremppoja, etteivätkö huoltajat olisi selvinneet niiden hoitamisessa. Tilanne oli tiukka, mutta lopulta viimeinenkin vastustaja taipui loppuottelussa. Keväällä 2005 LC Lahti Jalkaranta palasi edellisen vuoden voiton jälkeen Kuusamossa hopeakantaan, nyt jo peräti viidennen kerran. LC Loimaa oli joukkueena tasaisempi ja nuorempi, joten viime aikoina jo vähän löysemmin harjoitelleet tekijämiehet eivät jaksaneet aivan loppuun asti. Kun seuraavina vuosina ei yhtä hyvää menestystä enää niin paljon tullut, lentopalloharrastus alkoi hiipua klubin kanssa yhtä jalkaa.
Olin pitkään yksi joukkueen huoltajista, mutta sitten pitkät matkat alkoivat tuntua rasittavilta. Olin mukana ainakin Oulussa, kaksi kertaa Mäntässä, kerran Kuusamossa ja Ilomantsissa. Varsinkin Ilomantsin matka tuntui rankalta, sillä aktiivipelaajien ehdotuksesta lähdettiin Lahdesta omalla bussilla lauantaiyönä kello yksi, jotta ehdittiin ensimmäiseen aamun peliin! Monella oli töitä vielä perjantaina.
Lopun alkua
Lentopallo näytti pelastavan klubin toiminnan. Toisin kuitenkin kävi. Mukaan haalituilla pelaajilla ei ollutkaan riittävää harrastusta muihin aktiviteetteihin, ei aina edes kuukausikokouksiinkaan. Tämä tietysti tuotti pettymystä sille peruskannattajajoukolle, joka sekin oli vähentynyt ja vanhentunut. Kuukausikokouksiin kyllä vielä tultiin vanhoja kavereita tapaamaan, mutta kenelläkään ei kohta enää ollut intoa tehdä muuta kuin välttämättömät muodolliset tehtävät. Niinpä klubi päätettiin viimein lakkauttaa vuonna 2014. Toki vielä vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla jotain yritettiin, mm. osallistuttiin Lahdessa järjestettyjen lasten ja nuorten power cup -lentopalloturnausten majoitusjärjestelyihin. Kerran oltiin mukana karavaanimessujen pysäköintitehtävissä.
Jalkarannan lionsklubi kuvasi omalla tavallaan yleistä kehitystä 1980-luvulta 2010-luvulle. Ensin suurta innostusta ja tulevaisuudenuskoa, jota omakotitalot ja rivitalot Jalkarannassa myös kuvasivat. Mutta sitten Neuvostoliitto hajosi ja vienti Venäjälle tyssäsi, erityisesti tekstiiliteollisuudessa ja muuallakin. Digitalisointi oli jo alullaan, ja kaikkien toimihenkilöiden koulutus ei riittänyt uudenlaisten tehtävien edessä. Tuli yt - neuvotteluja ja irtisanomisia. Osa toimihenkilöistä siirtyi ns, yksinyrittäjiksi, tulotaso laski ja pessimismi sai vallan. Klubin keskeisin perustajajäsen oli ollut intomielinen Juha Kosonen, joka viimeksi toimi erään vakuutusyhtiön yhteyspäällikkönä. Hänen kuolemansa vaikean sairauden jälkeen vuonna 1998 kieltämättä heikensi muiden aktiivisuutta.
Myös aikakauden henki oli muutenkin muuttunut, eikä lionstoiminnalla ollut enää sellaista hohtoa kuin ennen. Se näkyi juhlissakin. Kymmenvuotisjuhlissa 1988 joka miehellä oli yllään smokki, ja ladyt olivat pukeutuneet sen mukaan. Kymmenen vuotta myöhemmin oli jokaisella vielä ns. tumma puku, eikä seuralaistenkaan asuissa ollut moittimista. 25-vuotistilaisuus pidettiin Ravintola Voitossa urheilukeskuksessa varsin arkisissa merkeissä, ohjelmakin oli niukkaa.
Viimeiset kokoukset ja hallitus tekivät varmaan hyvää työtä jo vähentynein resurssein. Päätös lakkauttamisesta oli silti oikea, niin vaikealta kuin se tuntuikin. Mutta muistot elävät, ja mieli palaa usein niihin parhaisiin vuosiin ja veljiin, joihin on saatu tutustua. Oli upeaa saada olla mukana tässä työssä.
6. (96) Lionsklubit ongelmissa
Lionsklubeilla on Lahdessa ollut aina itsenäisyyspäivänä perinteeksi muodostunut yhteinen juhlatilaisuus sankarihaudoilla. Mutta 6.12.2018 tätä ei enää ollut. Pitkä perinne puheineen, seppeleenlaskuineen ja marsseineen on loppunut. Kuulin muulta taholta, että aietta leijonilla oli ollut, mutta klubit eivät enää jaksaneet edes yhteistoimin panna juhlaa pystyyn.
Klubien ukkoutuminen ja väsyminen oli kyllä ollut jo pitkään tiedossa. Sinänsä lionsliikkeellä on ollut suuri merkitys sen parhaina vuosina, on tehty sosiaalista työtä järjestämällä myyntiä ja myyjäisiä, arpajaisia ja Lahdessa myös ns. leijona-ajo. Kerätyt varat on laitettu aina johonkin hyvään kohteeseen, esimerkiksi nuorison hyväksi. Lisäksi on autettu sotaveteraaneja taloudellisesti ja myös työsuorituksin, järjestetty suurisuuntaisia kalamarkkinoita ja muita vastaavia tilaisuuksia. Oman jäsenistön kunnossa pitämiseksi on ollut maastoretkiä, urheilutilaisuuksia, erityisesti lentopallo-otteluita. Oma merkityksensä on ollut silläkin, että on voitu tutustua muissa ammateissa toimivien veljien työtehtäviin. Eli on pyritty verkostoitumaan, kuten nykyään tavataan sanoa.
Lions-klubeissa on jo parikymmentä vuotta käyty jatkuvaa keskustelua järjestön tulevaisuudesta. Veljiä eroaa ja ikäjakautumasta johtuen heitä kuolee koko maassa yhä tiheämpään tahtiin, klubeihin tulijat taas vähenevät. Yleistä tyytymättömyyden mutinaa toimintaa kohtaan on kuultu jo pitkään vähän sieltä sun täältä.
Usein kuulee väitteen, että uusi aika tuntuu kulkeneen vanhakantaisten leijonien ohi kuin huomaamatta. Joskus 1950-luvulla klubiin pääseminen tuntui hienolta, se oli sosiaalista nousua, ehkä jossain yhden klubin paikkakunnalla vieläkin. Jäykät USA:sta kopioidut kokousmuodollisuudet, lapselliset sakottamiset, monenlaiset jatkuvat keräykset ja muut juhlavat muodollisuudet eivät enää kiinnosta tämän ajan nuoria miehiä, joilla nyt on lisäksi paljon enemmän mahdollisuuksia muuhun osallistumiseen. Kovin moni ansaitsee leipänsä tavalla tai toisella ”pyörien päällä”, joten aikaakin on vähemmän. Toisaalta vanhenevien miesten aktiviteetti laskee. Ja kuka nuori tuntisi olonsa kotoisaksi siellä ukkojen joukossa.
Monet ovat olleet sitä mieltä, että nyt eivät riitä julkilausumat tai toiminta-ajatukset, pitää tehdä jotain uutta. Klubien määräkin on varsin suuri. Laskin, että yksin Lahdessa oli vielä toistakymmentä vuotta sitten 13 klubia, joka oli tämän kokoiseen kaupunkiin liikaa. Vaikeassa tilanteessa piti päästä klubien yhdistämiseen toiminnan turvaamiseksi. Näin on käynytkin, Lahdessa lukumäärä on jo yhdeksän, mutta ainakin parissa harkitaan vakavasti lakkauttamista. Onpa jossain yritetty houkutella jäseniä toisista klubeista omien rivien täydentämiseksi.
Onneksi pitkään aikaan ei enää ole ollut kuvernöörejä, jotka omaa gloriaansa kiillottaakseen esittäisivät toimintatavoitteekseen klubien määrän yltiöpäisen lisäämisen! Näillä tyypeillä on takavuosina ollut harrastusta oman sosiaalisen nousunsa edistämiseen tälläkin tavalla. Rivijäsenien mielestä johtoportaille on ollut kovin tärkeää edustautua USA:ssa, saada järjestön korkeita kunniamerkkejä, järjestää näyttäviä juhlia ja pitää yllä tuntuvaa byrokratiaa. Kansainväliset ja liiton omat jäsenmaksut ovat lohkaisseet paikallisklubien omista jäsenmaksuista jopa kaksi kolmasosaa.
Rotaryt ovat eräänlainen rinnakkaisjärjestö ja joissain määrin aika samanlainen. Molemmissa on tehty sosiaalista työtä ja verkostoiduttu. Molemmilla on amerikkalainen tausta. Mutta jäsenistössä on eroja. Rotaryissä on pääsääntöisesti ylempää johtajajoukkoa, ja ylempiä virkamiehiä, joilla myös on mahdollisuus irtautua kerran viikossa keskellä päivää yhteiselle lounaalle. Leijonat taas ovat pääsääntöisesti pitäneet klubikokouksensa kerran kuussa jonain arki-iltana. Varain keruu on rotareilla usein tapahtunut niin, että jokainen on maksanut taskuistaan sovitut summat, tai sitten on pantu firmat maksamaan. Leijonat taas ovat keränneet rahansa yhteisellä toiminnalla, jolla parhaimmillaan on tietysti ollut myös jäsenistöä yhdistävä vaikutus. Klubien juokseviin menoihin molemmat ovat tietysti keränneet rahaa jäsenmaksuin.
Tämä kolumni on eräänlainen yleisjohdanto, johon liittyy seuraavalla kerralla kertomus LC Lahti Jalkarannasta. Eli kerron millaista oli sen nousu 1980-luvulla, odotteleva ja tulevaisuutta aavisteleva tunnelma 1990-luvulla ja vähittäinen hiipuminen 2000-luvulla.
Lionsklubeilla on Lahdessa ollut aina itsenäisyyspäivänä perinteeksi muodostunut yhteinen juhlatilaisuus sankarihaudoilla. Mutta 6.12.2018 tätä ei enää ollut. Pitkä perinne puheineen, seppeleenlaskuineen ja marsseineen on loppunut. Kuulin muulta taholta, että aietta leijonilla oli ollut, mutta klubit eivät enää jaksaneet edes yhteistoimin panna juhlaa pystyyn.
Klubien ukkoutuminen ja väsyminen oli kyllä ollut jo pitkään tiedossa. Sinänsä lionsliikkeellä on ollut suuri merkitys sen parhaina vuosina, on tehty sosiaalista työtä järjestämällä myyntiä ja myyjäisiä, arpajaisia ja Lahdessa myös ns. leijona-ajo. Kerätyt varat on laitettu aina johonkin hyvään kohteeseen, esimerkiksi nuorison hyväksi. Lisäksi on autettu sotaveteraaneja taloudellisesti ja myös työsuorituksin, järjestetty suurisuuntaisia kalamarkkinoita ja muita vastaavia tilaisuuksia. Oman jäsenistön kunnossa pitämiseksi on ollut maastoretkiä, urheilutilaisuuksia, erityisesti lentopallo-otteluita. Oma merkityksensä on ollut silläkin, että on voitu tutustua muissa ammateissa toimivien veljien työtehtäviin. Eli on pyritty verkostoitumaan, kuten nykyään tavataan sanoa.
Lions-klubeissa on jo parikymmentä vuotta käyty jatkuvaa keskustelua järjestön tulevaisuudesta. Veljiä eroaa ja ikäjakautumasta johtuen heitä kuolee koko maassa yhä tiheämpään tahtiin, klubeihin tulijat taas vähenevät. Yleistä tyytymättömyyden mutinaa toimintaa kohtaan on kuultu jo pitkään vähän sieltä sun täältä.
Usein kuulee väitteen, että uusi aika tuntuu kulkeneen vanhakantaisten leijonien ohi kuin huomaamatta. Joskus 1950-luvulla klubiin pääseminen tuntui hienolta, se oli sosiaalista nousua, ehkä jossain yhden klubin paikkakunnalla vieläkin. Jäykät USA:sta kopioidut kokousmuodollisuudet, lapselliset sakottamiset, monenlaiset jatkuvat keräykset ja muut juhlavat muodollisuudet eivät enää kiinnosta tämän ajan nuoria miehiä, joilla nyt on lisäksi paljon enemmän mahdollisuuksia muuhun osallistumiseen. Kovin moni ansaitsee leipänsä tavalla tai toisella ”pyörien päällä”, joten aikaakin on vähemmän. Toisaalta vanhenevien miesten aktiviteetti laskee. Ja kuka nuori tuntisi olonsa kotoisaksi siellä ukkojen joukossa.
Monet ovat olleet sitä mieltä, että nyt eivät riitä julkilausumat tai toiminta-ajatukset, pitää tehdä jotain uutta. Klubien määräkin on varsin suuri. Laskin, että yksin Lahdessa oli vielä toistakymmentä vuotta sitten 13 klubia, joka oli tämän kokoiseen kaupunkiin liikaa. Vaikeassa tilanteessa piti päästä klubien yhdistämiseen toiminnan turvaamiseksi. Näin on käynytkin, Lahdessa lukumäärä on jo yhdeksän, mutta ainakin parissa harkitaan vakavasti lakkauttamista. Onpa jossain yritetty houkutella jäseniä toisista klubeista omien rivien täydentämiseksi.
Onneksi pitkään aikaan ei enää ole ollut kuvernöörejä, jotka omaa gloriaansa kiillottaakseen esittäisivät toimintatavoitteekseen klubien määrän yltiöpäisen lisäämisen! Näillä tyypeillä on takavuosina ollut harrastusta oman sosiaalisen nousunsa edistämiseen tälläkin tavalla. Rivijäsenien mielestä johtoportaille on ollut kovin tärkeää edustautua USA:ssa, saada järjestön korkeita kunniamerkkejä, järjestää näyttäviä juhlia ja pitää yllä tuntuvaa byrokratiaa. Kansainväliset ja liiton omat jäsenmaksut ovat lohkaisseet paikallisklubien omista jäsenmaksuista jopa kaksi kolmasosaa.
Rotaryt ovat eräänlainen rinnakkaisjärjestö ja joissain määrin aika samanlainen. Molemmissa on tehty sosiaalista työtä ja verkostoiduttu. Molemmilla on amerikkalainen tausta. Mutta jäsenistössä on eroja. Rotaryissä on pääsääntöisesti ylempää johtajajoukkoa, ja ylempiä virkamiehiä, joilla myös on mahdollisuus irtautua kerran viikossa keskellä päivää yhteiselle lounaalle. Leijonat taas ovat pääsääntöisesti pitäneet klubikokouksensa kerran kuussa jonain arki-iltana. Varain keruu on rotareilla usein tapahtunut niin, että jokainen on maksanut taskuistaan sovitut summat, tai sitten on pantu firmat maksamaan. Leijonat taas ovat keränneet rahansa yhteisellä toiminnalla, jolla parhaimmillaan on tietysti ollut myös jäsenistöä yhdistävä vaikutus. Klubien juokseviin menoihin molemmat ovat tietysti keränneet rahaa jäsenmaksuin.
Tämä kolumni on eräänlainen yleisjohdanto, johon liittyy seuraavalla kerralla kertomus LC Lahti Jalkarannasta. Eli kerron millaista oli sen nousu 1980-luvulla, odotteleva ja tulevaisuutta aavisteleva tunnelma 1990-luvulla ja vähittäinen hiipuminen 2000-luvulla.
5. (95) Partiolaisten juhlapäivä 6.12.2018
Itsenäisyyspäivän iltana olimme lähdössä Lahden lionsklubien järjestämään, perinteiseen juhlatilaisuuteen sankarihaudoille. Lähdimme kaupungille kuitenkin hyvissä ajoin, sillä kello 16.30 oli Vuorikadun koululta lähdössä partiolaisten soihtukulkue Ristinkirkkoon lupauksenantamisjuhlaan. Seurasimme kulkuetta perille asti, ja sen jälkeen menimme vielä heidän juhlaansa. Juhlan loputtua tapasin erään partiolaisten johtajan, joka kertoi, että leijonien tilaisuutta ei nyt pidetä, ovat kuulemma väsyneet sen järjestämiseen. Kun Lahdessa vielä tämän vuosisadan alussa oli 13 klubia, nyt niitä on enää yhdeksän, ja kahdessa niistäkin mietitään vakavasti lopettamista.
Itsenäisyyspäivän iltana olimme lähdössä Lahden lionsklubien järjestämään, perinteiseen juhlatilaisuuteen sankarihaudoille. Lähdimme kaupungille kuitenkin hyvissä ajoin, sillä kello 16.30 oli Vuorikadun koululta lähdössä partiolaisten soihtukulkue Ristinkirkkoon lupauksenantamisjuhlaan. Seurasimme kulkuetta perille asti, ja sen jälkeen menimme vielä heidän juhlaansa. Juhlan loputtua tapasin erään partiolaisten johtajan, joka kertoi, että leijonien tilaisuutta ei nyt pidetä, ovat kuulemma väsyneet sen järjestämiseen. Kun Lahdessa vielä tämän vuosisadan alussa oli 13 klubia, nyt niitä on enää yhdeksän, ja kahdessa niistäkin mietitään vakavasti lopettamista.
Palaan tähän lions -asiaan vielä myöhemmin. Näitä partiolaisia seuratessamme meidänkin juhlatunnelmamme kohosi. Noin sata metriä pitkä soihtukulkue oli vaikuttava näky kulkiessaan pitkin Aleksanterinkadun polkupyöräväylää, sitten torin poikki ja Mariankatua kirkolle. Lapset ja nuoret kulkivat onnellisen näköisinä soihtujaan kantaen. Tuli mieleen, että yhteisöllisyyden kokeminen on parhaita mahdollisia tunteita mitä ihminen voi kokea, tunne kuulumisesta joukkoon on parasta varustautumista syrjäytymistä vastaan. Emme aina muista, miten tärkeää työtä partiolaiset, erilaiset nuorisojärjestöt ja urheiluseurat tekevätkään.
Seuraavassa näkyy enää kulkueen häntäpää, perässä kulkevat peheenjäsenet ja muu yleisö.
Seuraavassa näkyy enää kulkueen häntäpää, perässä kulkevat peheenjäsenet ja muu yleisö.
Sama yhteisöllisyyden henki jatkui vielä kirkossakin. Lahden seurakuntayhtymän kasvatustyön sihteeri Mauno Nivala piti alkuhartauden, jossa hän viittasi ensin Suomen itsenäisyyden merkitykseen ja siihen millaista on elää tällaisessa maassa kuin Suomi. Puhe oli mainio, selkokielinen, oikealla tavalla hitaasti puhuttu. Kokeneena partiojohtajana hän tiesi tarkalleen, miten lapsille ja nuorille pitää puhua. Kohokohta oli partiolupauksen antaminen, ensin sudenpennut, sitten seikkailijat ja lopuksi tarpojat. Voi hyvin uskoa, että lupauksen antajat muistavat tämän hetken pitkään. Lupauksen ottivat vastaan Lahden alueen partiolaiset ry:n hallituksen puheenjohtaja Lasse Lehtinen sekä pienten ja vähän isompien partiolaisten lähijohtajat. Tilaisuudessa esiintyi vielä kitaraduo, ja lopuksi laulettiin yhdessä Lahden maakuntalaulu.
4. (94) Tõnu Õnnepalu ja Jouko Väisänen
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenten käsiin on parin viime vuoden aikana sattunut useampikin Tõnu Õnnepalun teos. Ensin luettiin Mandalaa ja sitten ainakin Paratiisia. Ensimmäisellä kerralla minulle jäi Mandalan lukemisesta kysymysmerkkejä, joita sitten keskusteluissa muiden kanssa pääsin selvittämään. Siksi kirjoitin vuoden 2017 tammikuussa teoksesta kahteen kertaan (Uutta 2017, numerot 2 ja 5)
Saman vuoden 2017 marraskuussa innostuin Paratiisista, kiitos Martin markkinoiden ja siellä tapahtuneen Õnnepalun haastattelun. Haastattelijana oli suomentaja Jouko Väisänen, joka saadaan nyt Lahteen ensi tiistaina 11.12. Multi-Cultiin. Õnnepalu tuli nuorena, 22-vuotiaana vastavalmistuneena opettajana Hiiumaan Ristnan niemelle, jossa kyläyhteisö eli elämää, joka muistutti menneistä vuosikymmenistä. Kirjailija asui siellä 13 vuotta ja kasvoi omien sanojensa mukaan siellä aikuiseksi kokien tämän seudun toisena kotiseutunaan. Havumetsät tuoksuivat, meri vaahtoili ja kylmä ruoho tuntui varpaiden välissä. Siellä hän tutustui vanhojen perinneammattien harjoittajiin, oppi hiljentymään ja ihailemaan luonnon rauhaa. Hiidenmaalainen Paratiisi on jo aikoja sitten kadonnut, ja useimmat Õnnepalun tuntemat ihmiset ovat kuolleet, kyläkin on tyhjentynyt. Kirjailija pohti tekemiään valintoja, ja totesi, että onni ei välttämättä löydy suurista kaupungeista Tallinnasta tai edes esimerkiksi Pariisista.
Keskustelu eteni niin, että Väisänen kysyi suomeksi ja Õnnepalu vastasi viroksi. Läsnä oli myös erinomainen tulkki, joka kirjoitti ilmeisesti pikakirjoituksella kirjailijan vastaukset, jotka hän käänsi tarkasti ja yhtään pysähtelemättä.
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenten käsiin on parin viime vuoden aikana sattunut useampikin Tõnu Õnnepalun teos. Ensin luettiin Mandalaa ja sitten ainakin Paratiisia. Ensimmäisellä kerralla minulle jäi Mandalan lukemisesta kysymysmerkkejä, joita sitten keskusteluissa muiden kanssa pääsin selvittämään. Siksi kirjoitin vuoden 2017 tammikuussa teoksesta kahteen kertaan (Uutta 2017, numerot 2 ja 5)
Saman vuoden 2017 marraskuussa innostuin Paratiisista, kiitos Martin markkinoiden ja siellä tapahtuneen Õnnepalun haastattelun. Haastattelijana oli suomentaja Jouko Väisänen, joka saadaan nyt Lahteen ensi tiistaina 11.12. Multi-Cultiin. Õnnepalu tuli nuorena, 22-vuotiaana vastavalmistuneena opettajana Hiiumaan Ristnan niemelle, jossa kyläyhteisö eli elämää, joka muistutti menneistä vuosikymmenistä. Kirjailija asui siellä 13 vuotta ja kasvoi omien sanojensa mukaan siellä aikuiseksi kokien tämän seudun toisena kotiseutunaan. Havumetsät tuoksuivat, meri vaahtoili ja kylmä ruoho tuntui varpaiden välissä. Siellä hän tutustui vanhojen perinneammattien harjoittajiin, oppi hiljentymään ja ihailemaan luonnon rauhaa. Hiidenmaalainen Paratiisi on jo aikoja sitten kadonnut, ja useimmat Õnnepalun tuntemat ihmiset ovat kuolleet, kyläkin on tyhjentynyt. Kirjailija pohti tekemiään valintoja, ja totesi, että onni ei välttämättä löydy suurista kaupungeista Tallinnasta tai edes esimerkiksi Pariisista.
Keskustelu eteni niin, että Väisänen kysyi suomeksi ja Õnnepalu vastasi viroksi. Läsnä oli myös erinomainen tulkki, joka kirjoitti ilmeisesti pikakirjoituksella kirjailijan vastaukset, jotka hän käänsi tarkasti ja yhtään pysähtelemättä.
Vuoden 2017 Martin markkinoiden keskustelutapahtuman innoittamana kirjoitin blogiini vuoden 2018 alussa kaksi kirjoitusta, ensin otsikolla Paratiisi Ristnan niemellä (Uutta 2018, tammikuu n:o 5). Toisen nimeksi tuli Õnnepalun paratiisi nykyään (tammikuu n:o 6). Siinä yritin etsiä oikeita kirjailijan tarkoittamia paikkoja aikaisemmin Hiidenmaalle vuonna 2015 tekemämme matkan ja sen kuvien avulla (kelaa takaisin päin). Jään kiinnostuneena odottamaan, mitä Väisäsellä on ensi tiistaina sanottavana.
3. (93) Terveisiä Martin markkinoilta 3
Musiikkiesitykset
Avinurme puhkpilliorkester soitti osin varsin traditionaalista musiikkia, mutta myös jatsahtavaa ranskalaista ja latinalais-amerikkalaista, joukossa myös tuttua ohjelmistoa. Yli kymmenen hengen soittajistossa olivat edustettuina kaikki keskeiset puhallinsoittimet aina edellisessä kolumnissa mainitun kirjailija Indrek Koffin soittamaa piccolotrumpettia myöten. Hän on kuvassa äärimmäisenä vasemmalta.
Avinurme oli vielä ennen vuoden 2017 paikallishallintouudistusta itsenäinen kunta. Nykyään se kuuluu Mustveen kapunkiin ns. kauppalana. Se sijaitsee Avijõen varrella. Pienen paikkakunnan orkesterina se on kyennyt varsin mittaviin suorituksiin, sillä se on tehnyt yhteistyötä mm. Viron kansallisen sinfoniaorkesterin (ERSO) ja Viron musiikkiakatemian kanssa. Salaisuus on siinä, että harrastelijamuusikoiden rinnalla soittaa myös ammattilaisia. Mainittakoon, että ERSO esiintyi syksyn mittaan Sibelius-talossa Lahdessa.
Musiikkiesitykset
Avinurme puhkpilliorkester soitti osin varsin traditionaalista musiikkia, mutta myös jatsahtavaa ranskalaista ja latinalais-amerikkalaista, joukossa myös tuttua ohjelmistoa. Yli kymmenen hengen soittajistossa olivat edustettuina kaikki keskeiset puhallinsoittimet aina edellisessä kolumnissa mainitun kirjailija Indrek Koffin soittamaa piccolotrumpettia myöten. Hän on kuvassa äärimmäisenä vasemmalta.
Avinurme oli vielä ennen vuoden 2017 paikallishallintouudistusta itsenäinen kunta. Nykyään se kuuluu Mustveen kapunkiin ns. kauppalana. Se sijaitsee Avijõen varrella. Pienen paikkakunnan orkesterina se on kyennyt varsin mittaviin suorituksiin, sillä se on tehnyt yhteistyötä mm. Viron kansallisen sinfoniaorkesterin (ERSO) ja Viron musiikkiakatemian kanssa. Salaisuus on siinä, että harrastelijamuusikoiden rinnalla soittaa myös ammattilaisia. Mainittakoon, että ERSO esiintyi syksyn mittaan Sibelius-talossa Lahdessa.
Svjata Vatra sen sijaan oli kaikkea muuta kuin traditionaalinen soittajisto, ei ainakaan esiintymisessään. Ohjelmistossa oli paljon baltialaisia ja ukrainalaisia melodioita ja folkmusiikkia vahvasti punk-tyyliin sovitettuna. Yhtyeen johtaja ja trumpetisti Ruslan Trochynskyj on varmaan se ukrainalainen jäsen, muut kolme ovat virolaisia. Heidän soitiminaan olivat kitara, lyömäsoittimet, mm. rumpu, säkkipilli ja munniharppu. Jokainen yhtyi myös lauluun. Rytmiä, menoa ja meininkiä oli siinä määrin, että se vangitsi vanhemmatkin kuulijat. Erityismaininnan ansaitsee yhtyeen johtaja, joka viuhtoi vetopasuunoineen kuin entisajan heinämies, välillä hän nosti soitintaan kohti kattoa, välillä vasemmalle ja oikealle. Koreografiakin oli sellainen, että heikkokuntoisempaa hirvitti. Upea oli tämäkin kokemus kuitenkin.
Kuva epäonnistui toisaalta valojen, toisaalta liikkeen takia. Yritin sen vuoksi muuttaa väritystä niukemmaksi.
Kuva epäonnistui toisaalta valojen, toisaalta liikkeen takia. Yritin sen vuoksi muuttaa väritystä niukemmaksi.
Vanausuliste lastekoor Rusalia herätti etukäteen odotuksia, jotka näyttivätkin toteutuvan konsertin alussa. Yhdeksän tyttöä ja kaksi poikaa lauloivat ensin kaksi vanhauskoisten hengellistä laulua perinteisiin asuihin sonnustautuneina. Konsertin toisessa osassa pään peittävät huivit riisuttiin ja ruvettiin laulamaan kansanlauluja. Veikeästi kyllä mutta ei riehakkaasti, pikemminkin vakaasti. Ainoa huumoripläjäys tuli siitä, että toinen pojista alkoi kuljettaa pitkin kuororivistöä jonkinlaista pehmolelua, jonka kättä jokainen sai puristaa. En tiedä mikä se oli vaikka poika siirtyi katsomon puolelle tervehtimään katsojia, minäkin sain puristaa sen ilmeisesti jänikseltä vaikuttavan olennon kättä. Vaimo kyllä sanoi, että se oli selvästi nalle, mutta minä olin lähempänä.
Tilaisuuden kuuluttaja kertoi ennen kuoron järjestäytymistä, miten vanhauskoiset itse asiassa ovat olleet jonkinlaisena esteenä venäläisiä vastaan. Syynä on toisaalta jollain tavalla erilainen uskonkäsitys, mutta siihen se ei kuitenkaan varsinaisesti perustu. Itsenäisyysvaiheessa vuonna 1991 Narvan seudun venäläiset yrittivät perustaa Inter-nimisen kansanliikkeen, joka olisi ajanut Viron itäosien liittämistä Venäjään. Vanhauskoiset eivät kuitenkaan siihen liittyneet. Sen sai aikaan Lennart Meri, joka vieraili heidän luonaan kertomassa virolaisten kannan asiaan. Yhteisymmärrystä lisäsi nimenomaan se, että Meri oli karkotettuna oppinut kirkkoslaavin kieltä, jota hän nyt saattoi käyttää keskusteluissa.
Jõgeva muusikakooli tütarlaste ansambel koostui kymmenestä nuoresta naisesta, jotka opiskelevat mainitussa oppilaitoksessa. Heidän repertuaariinsa kuului mm. saman musiikkikoulun entisen oppilaan Alo Matiisenin lauluja. Hänellä oli aikanaan uudelleen itsenäistymisen alkuvaiheissa suuri merkitys.
Tilaisuuden kuuluttaja kertoi ennen kuoron järjestäytymistä, miten vanhauskoiset itse asiassa ovat olleet jonkinlaisena esteenä venäläisiä vastaan. Syynä on toisaalta jollain tavalla erilainen uskonkäsitys, mutta siihen se ei kuitenkaan varsinaisesti perustu. Itsenäisyysvaiheessa vuonna 1991 Narvan seudun venäläiset yrittivät perustaa Inter-nimisen kansanliikkeen, joka olisi ajanut Viron itäosien liittämistä Venäjään. Vanhauskoiset eivät kuitenkaan siihen liittyneet. Sen sai aikaan Lennart Meri, joka vieraili heidän luonaan kertomassa virolaisten kannan asiaan. Yhteisymmärrystä lisäsi nimenomaan se, että Meri oli karkotettuna oppinut kirkkoslaavin kieltä, jota hän nyt saattoi käyttää keskusteluissa.
Jõgeva muusikakooli tütarlaste ansambel koostui kymmenestä nuoresta naisesta, jotka opiskelevat mainitussa oppilaitoksessa. Heidän repertuaariinsa kuului mm. saman musiikkikoulun entisen oppilaan Alo Matiisenin lauluja. Hänellä oli aikanaan uudelleen itsenäistymisen alkuvaiheissa suuri merkitys.
2. (92) Terveisiä Martin markkinoilta 2
Maalaustaidetta ja kirjallisuutta
Konrad Mägi. Vanhaan tapaan myös tämänkertaisilla vuoden 2018 Martin markkinoilla oli panostettu paljon ajankohtaisen virolaisen kirjallisuuden ja musiikin esittelyyn. Kun lahtelainen bussiseurueemme ehti paikalle, oli Kirjakahvila Koidulassa kuitenkin käynnissä ohjelmasta hieman poiketen Viron yhden merkittävimmän maalaustaiteilijan, Konrad Mägin (1878-1925) taiteilijaelämäkerran esittely. Tulimme sen verran myöhään, että pääosa keskusteluista oli jo käyty. Näin ollen myös tilaisuuden anti jäi meidän kohdallamme hieman ohueksi.
Jaana Vasaman haastateltavana oli taiteenkeräilijä Enn Kunila. Suurimman huomion sai kuitenkin presidentti Tarja Halonen, jolla näytti olevan henkilökohtainen suhde Mägin taiteeseen. Pientä leikkimielistä kiistelyäkin syntyi sen jälkeen kun Kunila mainitsi, että kysymyksessä oli Pohjoismaiden paras taiteilija. Hän otti vertauskohteeksi Suomen kultakauden suuret nimet. Jotain siteitä tälläkin taiteilijalla näytti Suomeen olleen, ainakin hän oleskeli pitkään Ahvenanmaalla Önningebyn taiteilijasiirtokunnassa. Otin keskustelevasta ryhmästä kuvan, mutta esiintymistilan voimakkaat valot jättivät kasvot kalpeiksi, enkä saanut niitä tietokoneella korjattua. En oikein kehdannut mennä aivan näin arvovaltaisten vieraiden nenän alle kuvaamaan.
Niinpä jouduin täydentämään tietojani Wikipediaan turvautuen. ” Ahvenanmaalla Mägi maalasi teoksia, jotka olivat jugendtyyliä, mutta Pariisissa hän innostui impressionismista ja fauvismista. Vuoden 1918 paikkeilla Mägi omaksui ekspressionismin, joka hänen mielestään vastasi tunnetasolla parhaiten ajan levottomuuteen” . Wikipediassa on myös näihin kausiin kuuluvia hyvin tyypillisiä kuvia, joita en kuitenkaan ryhdy tähän jäljentämään.
Leelo Tungal. Seuraava kirjailija kiinnosti kovasti, olihan hänen kolmen Seltsimees laps -teoksensa perusteella juuri tehty elokuva. Tungalilla on takanaan pitkä ura runoilijana ja lastenkirjailijana, mutta suureen tunnettavuuteen hän kohosi juuri mainituilla teoksilla ja elokuvalla. Koskettavaa tietenkin on, että hän oli itse se pieni tyttö, jonka äiti vietiin hänen silmiensä edessä Siperiaan vankileirille. Äiti pääsi palaamaan vasta Stalinin kuoltua, riutuneen näköisenä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.
Leelo Tungal. Seuraava kirjailija kiinnosti kovasti, olihan hänen kolmen Seltsimees laps -teoksensa perusteella juuri tehty elokuva. Tungalilla on takanaan pitkä ura runoilijana ja lastenkirjailijana, mutta suureen tunnettavuuteen hän kohosi juuri mainituilla teoksilla ja elokuvalla. Koskettavaa tietenkin on, että hän oli itse se pieni tyttö, jonka äiti vietiin hänen silmiensä edessä Siperiaan vankileirille. Äiti pääsi palaamaan vasta Stalinin kuoltua, riutuneen näköisenä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.
Leelo-tytär uskoi, että äiti pääsee palaamaan, jos hän on oikein kiltti. Niinpä hän osallistui aktiivisesti myös pioneeritoimintaan. Syy äidin pidättämiseen tuli nytkin esille, kysymyksessä oli kielletty kirjallisuus ja jostain piirongin laatikosta löytynyt sini-musta-valkea lippu.
Mika Keränen on tunnetuimpia Viron suomalaisia, mm. tämän vuoden Tarton kaupunginkirjailija. Syynä suosioon on hänen lapsille osoitettu laaja tuotantonsa. Kirjojen avulla ovat myös aloittelevat viron kielen harrastajat päässeet tutustumaan Tarttoon, sen kaupunginosiin ja lasten seikkailuihin.
Hänen kanssaan astui estradille Indrek Koff, joka myös on kirjoittanut pääasiassa lapsille. Keränen on kääntänyt, koulinut, eli sopeuttanut Suomeen hänen vuonna 2010 julkaisemansa runoteoksensa Eestluse elojõust. Suomennos kulkee nimellä Oi Suomi on. Kaverukset pääsivät yhteisesiintymisessään vertailemaan virolaisuuden ja suomalaisuuden luonnetta, sanomisia ja sitä millaisia arkikielen ja puhekielen ilmaisut ovat. Vähän ennen tätä tilaisuutta Indrek Koff esiintyi osana Avinurmen puhallinorkesteria. Hän näytti siinä soittavan piccolotrumpettia.
Mika Keränen on tunnetuimpia Viron suomalaisia, mm. tämän vuoden Tarton kaupunginkirjailija. Syynä suosioon on hänen lapsille osoitettu laaja tuotantonsa. Kirjojen avulla ovat myös aloittelevat viron kielen harrastajat päässeet tutustumaan Tarttoon, sen kaupunginosiin ja lasten seikkailuihin.
Hänen kanssaan astui estradille Indrek Koff, joka myös on kirjoittanut pääasiassa lapsille. Keränen on kääntänyt, koulinut, eli sopeuttanut Suomeen hänen vuonna 2010 julkaisemansa runoteoksensa Eestluse elojõust. Suomennos kulkee nimellä Oi Suomi on. Kaverukset pääsivät yhteisesiintymisessään vertailemaan virolaisuuden ja suomalaisuuden luonnetta, sanomisia ja sitä millaisia arkikielen ja puhekielen ilmaisut ovat. Vähän ennen tätä tilaisuutta Indrek Koff esiintyi osana Avinurmen puhallinorkesteria. Hän näytti siinä soittavan piccolotrumpettia.
Kai Aareleid oli eräs odotetuimmista esiintyjistä, sillä hänen neuvostoajan Tarttoon sijoittuva romaaninsa Korttitalo on saanut täällä suurta kiitosta. Sen vironkielinen nimi on Linnade põletamine. Siinä ajankuvaa luodaan osaksi pienen Tiina-tytön, välillä murrosikäisen Tiinan ja myös aikuisen Tiinan kokemana. Toinen kaari syntyy Tiinan ja toisen varhaisteinin, nuoren venäläispojan keskinäisestä ihastumisesta ja erosta kun pojan upseeri-isä siirretään muualle. Kääntäjää Aareleid ei tarvinnut, sillä dramaturgiopinnot Suomen Teatterikoulussa olivat tuottaneet täydellisen suomen kielen taidon. Sinänsä esitys ei tuonut mitään uutta, hän vain kertaili kirjansa sisältöä. Mutta olihan hän kaikin puolin ihastuttava tuttavuus. Niinpä kehotankin rullaamaan blogiani vähän taaksepäin, sillä sieltä löytyy runsasta komentointia kohdasta ”Korttitalo huojuu”, numerosta 86.
Ei tarvinnut tulkkausta myöskään entinen Viron Suomen suurlähettiläs Jaak Jõerüüt, vaikka eihän hän sentään aivan suomalaiselta natiivilta kuulostanut kuten Aareleid. Molempia haastateltiin yhdessä. Jõerüüt on julkaissut juuri teoksen nimeltä Viron lähettiläänä Suomessa ja muissa maissa. Siinä on muistikuvia ja kokemuksia ja vielä sitä, miltä tuntuu kun kirjailijasta tehdään yht’äkkiä suurlähettiläs ilman aikaisempaa diplomaattikoulutusta ja -kokemusta. Hän on julkaissut monia runoja, romaaneja, novelleja, esseitä ja artikkeleita, jotka ovat tehneet hänestä merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan.
Ei tarvinnut tulkkausta myöskään entinen Viron Suomen suurlähettiläs Jaak Jõerüüt, vaikka eihän hän sentään aivan suomalaiselta natiivilta kuulostanut kuten Aareleid. Molempia haastateltiin yhdessä. Jõerüüt on julkaissut juuri teoksen nimeltä Viron lähettiläänä Suomessa ja muissa maissa. Siinä on muistikuvia ja kokemuksia ja vielä sitä, miltä tuntuu kun kirjailijasta tehdään yht’äkkiä suurlähettiläs ilman aikaisempaa diplomaattikoulutusta ja -kokemusta. Hän on julkaissut monia runoja, romaaneja, novelleja, esseitä ja artikkeleita, jotka ovat tehneet hänestä merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan.
1. (91) Terveisiä Martin markkinoilta 1
Yleisesittely ja Peipsimaan muistoja
Bussimatka Martin markkinoille on perinteisesti ollut yksi Päijät-Hämeen Tuglas-seuran syksyisiä kohokohtia. Aika suurella joukolla oltiin matkassa nytkin 24.11.2018. Saatiin nähdä jälleen virolaisten tuotteiden, pääasiassa vaate- ja ruokatavaroiden runsautta ja kaiken kruununa upeaa kulttuuriohjelmaa. Lopultakin matkalaisten kasseihin näytti löytyneen lähinnä kirjoja ja erilaisia tallenteita, ei niinkään esimerkiksi kuuluisia savustettuja juustoja ja makkaroita. Joku löysi kyllä taitavasti kirjotun villatakin tai pikkumaistiasia kotiväelle. Matka oli mieleinen myös siksi, että voitiin tavata sellaisiakin Viron ystäviä. joita ei oltu pitkään aikaan nähty.
Yleisesittely ja Peipsimaan muistoja
Bussimatka Martin markkinoille on perinteisesti ollut yksi Päijät-Hämeen Tuglas-seuran syksyisiä kohokohtia. Aika suurella joukolla oltiin matkassa nytkin 24.11.2018. Saatiin nähdä jälleen virolaisten tuotteiden, pääasiassa vaate- ja ruokatavaroiden runsautta ja kaiken kruununa upeaa kulttuuriohjelmaa. Lopultakin matkalaisten kasseihin näytti löytyneen lähinnä kirjoja ja erilaisia tallenteita, ei niinkään esimerkiksi kuuluisia savustettuja juustoja ja makkaroita. Joku löysi kyllä taitavasti kirjotun villatakin tai pikkumaistiasia kotiväelle. Matka oli mieleinen myös siksi, että voitiin tavata sellaisiakin Viron ystäviä. joita ei oltu pitkään aikaan nähty.
Suuren hallin loppupään parveke oli otettu johonkin muuhun käyttöön, joten sinne en päässyt yleisnäkymää kuvaamaan. Täytyy siis lainata edellisen vuoden kuvaa. Sinänsä näkymä oli aika lailla samanlainen, alkupäässä matkailuneuvontaa, sitten vaatteita ja lopuksi (tässä kuvaajaa lähinnä) ruokaosasto.
Tällä kertaa esittelymaakuntina olivat Peipsimaa ja siihen liittyvä Vooremaa. Peipsimaa ulottuu Vasknarvasta Värskaan, ja koko ajan ollaan näköyhteydessä Peipsijärveen, Euroopan neljänneksi suurimpaan järveen, jota kehutaan vielä Euroopan kalarikkaimmaksikin. Siihen laskee 240 jokea ja puroa, mutta sillä on vain yksi laskujoki, Narvajoki. Kaiketi suurin Peipsijärveen laskeva joki on Ema-jõki, joka lähtee Võrtsjärvestä Keski-Virosta ja kulkee Tarton kaupungin halki. Nauhamaisen alueen ainoa kaupunki on Mustvee, joka sekin kuuluu pikkukaupunkiluokkaan. Alueella olevat vanhauskoiset ovat Virossa aika pienenä vähemmistönä, koko maassa heitä lienee noin 15.000, aidosti menoja harrastavia lienee muutama tuhat.
Peipsimaa on kulttuurillisesti monipuolinen, siihen ovat jättäneet jälkensä virolaiset talonpojat, venäläiset vanhauskoiset, setukaiset ja baltiansaksalaiset aateliset. Baltiansaksalaisten näkyvin muisto on Skotlannista vaikutteita saanut, uusgoottilainen, paroni von Nolcken1880-luvulla rakennuttama Alatskiven linna. Sen maat otettiin valtiolle Viron itsenäistyttyä kuten muuallakin Virossa. Neuvostoaikana siellä toimi kolhoosi. Nyt sen taitaa omistaa Alatskiven kunta. Näkyviä muistoja ovat myös monet rukoushuoneet, jotka kuvaavat tämän päivän vanhauskoisten elämää.
Vanhauskoiset periytyvät niistä ortodokseista, jotka lähtivät 1600-luvun puolivälissä pakoon kun Venäjän keisari ja patriarkka heidän mielestään modernisoivat Venäjän kirkkoa liikaa Konstantinopolin patriarkan vaatimusten mukaan. Vanhauskoisia vainottiin, ja heitä pakeni eri puolille Venäjän raja-alueita. Nykyluterilaisen mielestä muutokset eivät olleet kovinkaan suuria, mutta ehkä ristinmerkin tekeminen kahden sormen sijasta kolmella oli sitä asianomaisten mielestä. Luultavasti merkittävämpiä eroja löytyi liturgiasta ja jumalanpalvelusteksteistä. Jos pappia ei ole, palvelusta voi johtaa maallikko, joka voi myös olla nainen.
Vanhauskoisten tuliaisina oli myös vihannesviljely, jonka kuuluisinta osaa ovat sipulit. Oletin, että myynnissä olisi olut kuvissa näkyviä suuria letitettyjä sipuliterttuja. Niitä näkyi kuitenkin vain Kirjakahvila Koidulan näyttämökoristeina olevissa kuvissa, tai taisi siinä olla muutama aitokin. Yksittäisiä sipuleita oli viisaasti kyllä myynnissä, sillä eihän nykyperheissä niin paljon syödä viikossa tai parissa kuukaudessakaan. Peipsiläiseen ruokakulttuuriin kuuluvat tietysti ennen muuta kalat, mutta myös muut puutarhan tuotteet, pasteijat ja pataruoat, ja tietysti juomana on samovaarissa valmistettu tee. Täällä Martin markkinoilla alueen matkailumainonnan keskipisteenä oli Peipsijärvi ja sieltä monet aktiviteetit.
Peipsimaan muistoja kertyi meille lahtelaisille mm. vuonna 2012 tehdyn matkan aikana. Matkalta jäi talteen muutamia valokuvia. Ensimmäisinä on tienviitta Rajan kylän kellotornille, joka on seisonut yksinäisenä sotavuodesta 1944 lähtien, sen jälkeen kun kirkko tuhoutui. Jumalanpalvelukset pidetään vasemmalla näkyvässä kappelissa eli tsasounassa.
Tämän jälkeen on Kallasten kylän kohdalla oleva monta metriä korkea punahiekkainen vähäinen näköalatorni, kylänäkymä ja iloisia matkalaisia vuonna 2012 Rajan kylän raitilla. Naisilla on huivit alueen ihmisiä kunnioittaen. Yhtään miestä ei näköjään osunut juuri tähän kuvaan.
Jatkokolumneissa palaan Martin markkinoiden tämänkertaiseen kulttuuritarjontaan.
Vanhauskoisten tuliaisina oli myös vihannesviljely, jonka kuuluisinta osaa ovat sipulit. Oletin, että myynnissä olisi olut kuvissa näkyviä suuria letitettyjä sipuliterttuja. Niitä näkyi kuitenkin vain Kirjakahvila Koidulan näyttämökoristeina olevissa kuvissa, tai taisi siinä olla muutama aitokin. Yksittäisiä sipuleita oli viisaasti kyllä myynnissä, sillä eihän nykyperheissä niin paljon syödä viikossa tai parissa kuukaudessakaan. Peipsiläiseen ruokakulttuuriin kuuluvat tietysti ennen muuta kalat, mutta myös muut puutarhan tuotteet, pasteijat ja pataruoat, ja tietysti juomana on samovaarissa valmistettu tee. Täällä Martin markkinoilla alueen matkailumainonnan keskipisteenä oli Peipsijärvi ja sieltä monet aktiviteetit.
Peipsimaan muistoja kertyi meille lahtelaisille mm. vuonna 2012 tehdyn matkan aikana. Matkalta jäi talteen muutamia valokuvia. Ensimmäisinä on tienviitta Rajan kylän kellotornille, joka on seisonut yksinäisenä sotavuodesta 1944 lähtien, sen jälkeen kun kirkko tuhoutui. Jumalanpalvelukset pidetään vasemmalla näkyvässä kappelissa eli tsasounassa.
Tämän jälkeen on Kallasten kylän kohdalla oleva monta metriä korkea punahiekkainen vähäinen näköalatorni, kylänäkymä ja iloisia matkalaisia vuonna 2012 Rajan kylän raitilla. Naisilla on huivit alueen ihmisiä kunnioittaen. Yhtään miestä ei näköjään osunut juuri tähän kuvaan.
Jatkokolumneissa palaan Martin markkinoiden tämänkertaiseen kulttuuritarjontaan.
Marraskuu
10. (90) Kirjoittamisen alkutaipaleella
Kun nyt olen edellisissä kirjoituksissani avannut pikkupojan muistojani 1940-luvulta, lisään tähän vielä kopion elämäni ensimmäisestä kirjeestä, tai eräästä ensimmäisistä. Kirjoitin sen isoisälleni, jonka jäämistöstä sen sitten aikanaan löysin. Lyijykynänjälki oli vuosikymmenten mittaan erityisesti ensimmäisellä sivulla niin haalistunut, että sitä piti tummentaa. Samalla tulivat näkyviin taitoskohdat ja monet sormista tulleet tahrat, jotka eivät alkuperäisessä paperissa niin häiritseviä olleet.
Kirjeen olen päivännyt marraskuun loppuun 1944, olin toisella luokalla ja siis täyttänyt juuri kahdeksan vuotta. Päiväykseen ja tervehdyksen muotoon sain apua äidiltäni, mutta koko muu teksti oli omaa hengentuotettani. Koulu oli alkanut vasta marraskuun alussa, ja elettiin siis jo rauhan aikaa. Käyty sota ja sen loppuminen eivät minun maailmaani paljon heilauttaneet, huolet olivat paljon elämänläheisempiä. Useimmissa taloissa pidettiin sota-aikana kaniineja lihan ja turkiksen takia, siitä johtui kysymys pupuista. Kirjeessä mainittu Armas oli pieni serkkuni. Olin kirjoittanut kirjeen karjalaispoika Matti Rouhiaiselle, mutta vastausta en saanut. Vähän olin suutahtanut, koska siinä lähes näkymättömäksi tulleeseen tekstinosaan olin kirjoittanut ”en minäkään pian Matille”.
Mäntän sotasairaalassa makasi noihin aikoihin vakavasti haavoittuneena äitini kotikylästä lähtöisin ollut Urho Ulvila. Vanhempani kävivät häntä monta kertaa katsomassa, lohduttamassa ja juottamassa hänelle mustanviinimarjan mehua. Urho kiitteli toivuttuaan moneen kertaan vanhempiani, oli jopa siinä käsityksessä, että ilman heitä hän olisi menehtynyt. Sen verran heikoilla hän olikin, että vanhempani olivat sairaalassa välillä puolille öin hänen luonaan. Sisareni oli silloin vasta kolmivuotias, joten häntä ei voinut jättää yksin. Niinpä keksittiin keino, millä minut saatiin pysymään valveilla: annettiin käteen konseptipaperia ja lyijykynä. Näin minä noina varhaisyön tunteina väsäsin muutaman salapoliisikertomuksen, jotka yleensä olivat kolme konseptisivua pitkiä. Valitettavasti niitä en myöhemmin koskaan löytänyt.
Jörn Donner sanoi aikoinaan eräässä mainospätkässä: ”Lukeminen kannattaa aina”. Lisäisin tähän vielä jatkeen: ”ja kirjoittaminen varsinkin”. Hauskaakin se on, itsensä toteuttamista, sanoisi joku. Yhteydet ystäviin ovat tämän kautta vahvistuneet. Kaiken tämän takia minä tätä blogianikin pidän, osittain tämän avulla elän parempaa elämää ja tietysti yritän pitää herra Alois Alzheimeria etäällä. Onneksi häntä ei vielä ole näkynyt.
Kun nyt olen edellisissä kirjoituksissani avannut pikkupojan muistojani 1940-luvulta, lisään tähän vielä kopion elämäni ensimmäisestä kirjeestä, tai eräästä ensimmäisistä. Kirjoitin sen isoisälleni, jonka jäämistöstä sen sitten aikanaan löysin. Lyijykynänjälki oli vuosikymmenten mittaan erityisesti ensimmäisellä sivulla niin haalistunut, että sitä piti tummentaa. Samalla tulivat näkyviin taitoskohdat ja monet sormista tulleet tahrat, jotka eivät alkuperäisessä paperissa niin häiritseviä olleet.
Kirjeen olen päivännyt marraskuun loppuun 1944, olin toisella luokalla ja siis täyttänyt juuri kahdeksan vuotta. Päiväykseen ja tervehdyksen muotoon sain apua äidiltäni, mutta koko muu teksti oli omaa hengentuotettani. Koulu oli alkanut vasta marraskuun alussa, ja elettiin siis jo rauhan aikaa. Käyty sota ja sen loppuminen eivät minun maailmaani paljon heilauttaneet, huolet olivat paljon elämänläheisempiä. Useimmissa taloissa pidettiin sota-aikana kaniineja lihan ja turkiksen takia, siitä johtui kysymys pupuista. Kirjeessä mainittu Armas oli pieni serkkuni. Olin kirjoittanut kirjeen karjalaispoika Matti Rouhiaiselle, mutta vastausta en saanut. Vähän olin suutahtanut, koska siinä lähes näkymättömäksi tulleeseen tekstinosaan olin kirjoittanut ”en minäkään pian Matille”.
Mäntän sotasairaalassa makasi noihin aikoihin vakavasti haavoittuneena äitini kotikylästä lähtöisin ollut Urho Ulvila. Vanhempani kävivät häntä monta kertaa katsomassa, lohduttamassa ja juottamassa hänelle mustanviinimarjan mehua. Urho kiitteli toivuttuaan moneen kertaan vanhempiani, oli jopa siinä käsityksessä, että ilman heitä hän olisi menehtynyt. Sen verran heikoilla hän olikin, että vanhempani olivat sairaalassa välillä puolille öin hänen luonaan. Sisareni oli silloin vasta kolmivuotias, joten häntä ei voinut jättää yksin. Niinpä keksittiin keino, millä minut saatiin pysymään valveilla: annettiin käteen konseptipaperia ja lyijykynä. Näin minä noina varhaisyön tunteina väsäsin muutaman salapoliisikertomuksen, jotka yleensä olivat kolme konseptisivua pitkiä. Valitettavasti niitä en myöhemmin koskaan löytänyt.
Jörn Donner sanoi aikoinaan eräässä mainospätkässä: ”Lukeminen kannattaa aina”. Lisäisin tähän vielä jatkeen: ”ja kirjoittaminen varsinkin”. Hauskaakin se on, itsensä toteuttamista, sanoisi joku. Yhteydet ystäviin ovat tämän kautta vahvistuneet. Kaiken tämän takia minä tätä blogianikin pidän, osittain tämän avulla elän parempaa elämää ja tietysti yritän pitää herra Alois Alzheimeria etäällä. Onneksi häntä ei vielä ole näkynyt.
9. (89) Lapuusmuistoja 1940-luvulta
Artikkeli on julkaistu tämän vuoden Nurmon Joulussa. Toivottavasti siitä myös muut saavat käsityksen tuon vuosikymmenen tunnelmista Nurmon Alapäästä
Maataloutta ennen ja nyt
Tämän päivän nuorempi väki on tottunut paitsi pitkään rauhanaikaan myös nykyiseen kulutusyhteiskuntaan. Kaikkea on tarjolla aivan toisella tavalla kuin heti sotien jälkeen. Tehokkuus on pitkään ollut päivän sana, tilakoot suurenevat, samoin navetat ja muut tuotantolaitokset. Nurmolais-ylistarolaisin voimin nousi Ylistaron puolelle jo suurnavetta satoine lehmineen ja lypsykaruselleineen. Parin vuosikymmenen mittaan piennavetat alkavat olla kuin muisto vain. Tämän päivän ikääntyneet isännät ovat jo vuokranneet maitaan, ja kohta varmaan suurtilat ja niiden jättikoneet ilmestyvät Nurmonkin lakeuksille. Aikanaan täällä viljellään aivan uusia kasveja ja perustetaan kaikenlaisia hyönteisfarmeja. Mutta ei siitä nyt niin kauhean pitkä aika ole kun asiat olivat aivan toisin.
Sotavuosina ja niiden jälkeen nurmolainen tilakoko oli keskimäärin vähän arvaten jossain 10-20 hehtaarin vaiheilla, vähän suurempia oli vähän, suurtiloja ei senkään vertaa. Joka talossa viljeltiin kolmea viljaa, syysruista, vehnää ja kauraa, ohranviljelyä ei näillä main juuri ollut. Kaikilla maanviljelijöillä oli vähintään muutama lehmä, ainakin pari hevosta, sen lisäksi sikoja ja lampaita. Lehmät lypsettiin käsin. Kanat tepastelivat vapaina kaartanolla. Viljaa myytiin jonkin verran, kauppa taisi käydä osuuskaupan kautta. Teuraskarjaa vietiin Osuusteurastamo Itikkaan Seinäjoelle. Metsät olivat yleensä sen verran huonokasvuisia, ettei monikaan päässyt suuressa määrin puita myymään. Maitotili oli varma ja säännöllinen tulonlähde. Maidot vietiin Nurmon osuusmeijeriin muuten, paitsi yhtenä vuonna jouduttiin tulipalon takia käymään Lapuan Ruhan meijerissä.
Nurmossa kesäisin ja joskus talvellakin
Seuraavassa on omasta elämästäni erinäisiä tapahtumia, joita yritän esitellä aikajärjestyksessä. Mutta kun mitään päiväkirjaa en pitänyt, on tämän kirjoituksen järjestys syntynyt paremminkin tapahtumien luonteen mukaan. Aloitan kuitenkin vuodesta 1942, josta minulla on Nurmosta ensimmäiset muistikuvat.
Asuimme sotavuosina Mäntässä isäni poliisityön takia. Kun elintarviketilanne heikkeni asutuskeskuksissa syksyn 1942 mittaan, lähetettiin minut parempiin ruokiin isoisäni Simo Eemilin (1887‒1958) ja isoäitini Iida Katariinan, os. Ala-Kalistaja (1888‒1970) luo. Minut haettiin saattajieni kanssa lohnalla Seinäjoelta tiukasti vällyjen alle pakattuna. Oli pimeä ilta, pakkastakin oli ja tähtiä taivaalla. Seinäjoen Rajalasta nykyisen Kirveskadun päähän oli matkalla vain yksi talo. Niillä lumilla kävimme mm. joulukirkossa. Jumalanpalvelus alkoi kello kuusi, joten herätys oli aika varhain. Viileää kirkossa oli, sillä lämpöä antoivat vain kaksi pystyssä olevaa suurta kamiinaa. Hautausmaan aidan vieressä oli pitkä puomi, johon kirkkoon tulijat olivat sitoneet hevosiaan, heinätukko toki oli jokaisella edessä. Takaisin tulimme aika haipakkaa, jotkut taisivat vähän kilpaillakin.
Saman talven lumilla ajoimme paapan ja mumman kanssa Soinin kylälle jonkin sukulaisemännän hautajaisiin talvitietä, joka lähti jostain Latikanmäen takaa. Molemmilla isovanhemmillani oli Soinissa sukua, mutta en muista kummalta puolen vainaja oli. Vainaja oli sijoitettu talon sivukamariin, arkku oli auki ja ihmiset kulkivat jonossa ohi jäähyväisiä jättäen. Soinin sukulaisista tulin vuosien mittaan tuntemaan oikeastaan vain yhden, hän oli pikkuserkkuni Severi, innokas vapaapalokuntalainen ja mainio VPK:n näytelmien näyttelijä.
Kesäisin olin paljon Nurmossa, joten hevoskyydit jatkuivat esimerkiksi meijerimatkoilla. Tosin monissa taloissa oli jo omat separaattorit ja voitakin kirnuttiin kotona. Mutta se oli hidasta hommaa. Vuonna 1945 valmistui Nurmon osuusmeijerin rakennus kirkonmäen laitaan sinne rautatieaseman puolelle. Sitä vanhempi, Nyypakan tienoilla sijainnut Alapään meijeri oli palanut vuonna 1943, minkä jälkeen oli käyty Lapuan Ruhan meijerissä. Maitojen vientiä varten oli nyt organisoitu vuorot, sillä reissuun sinne kirkonseudulle meni tavallisesti koko päivä. Meidän alueellamme Latikanmäen ja Hemminginmäen välissä vuorossa oleva aloitti tavallisesti Ylihemmingin Matin talosta ja siirtyi sitten Latikan Jussin ja Tuomaan pihaan, siitä meille siinä vieressä. Vielä käytiin Aukusti Latikan ja Jaskarin Taunon kotitaloilla ja Tasangolla, eli Mikko Jaskarin luona. En muista oliko Kylmälässä vielä silloin asukkaita, taloahan ei pitkään enää sotavuosien jälkeen ollut olemassa. Takaisin tultiin sitten käännetyssä järjestyksessä kuorittua maitoa, kermaa ja voita mukana kullekin tilauksensa mukaan. Aivan 1940-luvun lopussa alkoi Latikan Viljo kerätä tonkkia pienellä kuorma-autollaan. Sitä varten jokaisen talon piti rakentaa maitolaituri tien viereen.
Siinä kovapyöräisillä kärryillä istuskellessamme paapa kertoi minulle kunkin talon asukkaista ja opetti muutenkin tuon ajan työtapoja ja maatalouskulttuuria. Nurmon osuusmeijerillä oli kiintoisaa kuunnella paikalle muualta tulleiden miesten juttuja. Aikaa tilausten saantiin meni ainakin pari tuntia, joten leppoisaa juteltavaa riitti. Näistä miehistä jäi mieleeni ainoastaan eräs 15- tai 16 -vuotias nuorukainen, Kitinojan Jussi, joka vähän rehvasteli ollakseen muiden miesten joukossa hyväksytty. Jussistahan tuli sitten eräs maan parhaista pesäpalloilijoista ja myös laatuluokan panija. Painijanakin hän olisi noussut huipulle, jos hänen vasen kätensä ei olisi jäänyt toista heikommaksi. Siihenhän vastustajat aina parterrissa tarrasivat. Kovin lyhyeksi hänen elämänsä jäi, hän kuoli kolmikymppisenä yllättäen aivan tavallisen työtehtävän ääreen.
Hevosia käytettiin ajoittain Takalan kengityssepällä Martikkalan puolella. Tie lähti siitä Martikkalan Eelin (nyk. Erkin) talon kohdasta larvalle päin. Kerran käytiin tammaa astuttamassa peräti Haapakoskella saakka. Tulihan siitä matkaa, vaikka talo oli kyllä lähempänä kirkonkylää kuin Tiistenkylää. Tästä reissusta isovanhemmilla oli hieman erimielisyyksiä. Isoäiti tuli vielä portaille huomauttamaan, että ”ei tenavaa tuallaasehen paikkahan saa viärä”.
Kesäisin olin hyvin usein tekemisissä pari vuotta vanhemman naapurin Taunon kanssa. Hän oli minulle eräänlainen isoveli, suojeleva ja opastava, hän meni edellä ja minä perässä. Kaikenlaisia askareita puuhattiin, tehtiin mm. jonkinlainen siipipyörä luomaan veden pyöriteltäväksi. Kerran asetimme Taunon kodin edessä olevalle pienelle maantien nousulle jonnekin sinne puoliväliin kahvipaketin täynnä hiekkaa, Tauno tietenkin mestarina. Jäimme tuvan nurkan taa seuraamaan. Kahvi oli siihen aikaan harvinaista ja kallista. Lapuan suunnasta tuli auto, joka pysähtyi mäen päälle. Mies lähti takaisin hakemaan pakettia. Kun hän totesi sisällön, hän kirosi ja löi sen voimalla maahan. Me puolestamme piilouduimme ja taisimme livahtaa tuvan ovesta sisään. Tauno yritti tehdä minustakin painijaa, mutta huonolla menestyksellä. Olin ikäisekseni hyvin nopeakasvuinen ja hontelo. Ylipään ja Alapään nuorisoseurojen talojen painikilpailuissa me tietysti olimme vakiokatsojia.
Kun tanssikielto loppui, avasi Haali ovensa. Jostain syystä pääsin mukaan ihmettelemään sikäläistä menoa. Ilmeisesti isovanhemmat luottivat tyttäreensä Airaan ja hänen sotilaspuvussa vielä silloin olleeseen tulevaan mieheensä Ala-Koskelan Jalmariin, he ilmeisesti lupasivat katsoa minun perääni. Muitakin samanlaisia poikia siellä oli. Välillä juoksentelimme urheilukentän puolella, välillä tiirailimme tanssivia pareja avattujen luukkujen kautta. Takaisin tulimme puolen yön maissa läpi Latikanmäen, ja sieltä Hermanni Latikan ja Aukusti Latikan pihojen kautta peltotietä kotiin. Seuraavalla vuosikymmenellä Haalista muodostuikin sitten eräs elämäni keskuskohtia. Taunon kanssa olimme kerran myös Alapään nuorisoseuran kesäjuhlissa. Lupa oli annettu vain päiväjuhlaan, mutta tietysti me hankkiuduimme illalla sinne näyttämön kulissien taa kurkistelemaan kun Seinäjoen rautatieläisten soittokunta tanssitti juhlaväkeä.
Kerran paapa vei minut Seinäjoen Keskusradan raveihin. Ne kestivät koko päivän, ja keskellä päivää oli parin tunnin tauko, jotta isännät olisivat päässeet valikoimaan tammoilleen näytteillä olevista oriista kumppanin. Siellä näin omin silmin legendaarisen Eri-Aaronin ihka elävänä. Se ei vähään aikaan enää ollut kilpaillut, ja muutenkin siitä näki, että parhaat päivät ainakin juoksijana olivat takana. Iän merkkejä jo näkyi, taisi olla harmaatakin. Pienikokoisempikin se oli kuin olin kuvitellut. Eri-Aaronihan on oikeastaan kaikkien parhaiden suomenhevosten juoksijain kantaisä. Omalla enollakin, Ylivieskan Iska Nyrhilällä oli sen jälkeläinen Eri-Armo, jolla eno voitti kolmeen kertaan palkinnon kuninkuusraveissa, ei kuitenkaan kuninkuutta.
Tauon aikana tapasin myös Taunon, joka oli tullut jollain muulla kyydillä paikalle. Menimme yhdessä lauta-aidan alta Heleenpuistoon ostamaan jostain kaupasta limonadia. Näihin aikoihin tutustuin myös Jaskarin Mattiin, josta tuli 1950-luvun nuoruusvuosieni paras kaveri.
Rauhan aika alkoi
Keväällä 1944 minulle rakas setäni Oiva menehtyi lento-onnettomuudessa. Pommikone oli siirtolennolla Kuopion Rissalasta Laukaan Tikkakoskelle. Sankassa lumipyryssä ohjaaja menetti Laukaan Kuusijärvellä tuntuman maahan, ja kone paiskautui järven jäälle. Onnettomuudessa menehtyi puolen tusinaa sotilasta. Hautajaisissa otettiin kuvia omalla kameralla, jonka luultavasti talon tyttäret Irma (Alanen) tai Aira (Ala-Koskela) olivat hankkineet. Oheinen kuva otettiin tuona keväänä, tai mahdollisesti jo tätä aikaisemmin keväällä 1943, jolloin en vielä ollut koulussa. Tädit muokkasivat tavallisesta lasten päähineestä sotilaslakin mukaelman, ja laittoivat siihen vielä kokardin. Vanha musta oli jo yli 20-vuotias tamma, joka sieti vähän kokemattomampaakin hevosmiestä.
Artikkeli on julkaistu tämän vuoden Nurmon Joulussa. Toivottavasti siitä myös muut saavat käsityksen tuon vuosikymmenen tunnelmista Nurmon Alapäästä
Maataloutta ennen ja nyt
Tämän päivän nuorempi väki on tottunut paitsi pitkään rauhanaikaan myös nykyiseen kulutusyhteiskuntaan. Kaikkea on tarjolla aivan toisella tavalla kuin heti sotien jälkeen. Tehokkuus on pitkään ollut päivän sana, tilakoot suurenevat, samoin navetat ja muut tuotantolaitokset. Nurmolais-ylistarolaisin voimin nousi Ylistaron puolelle jo suurnavetta satoine lehmineen ja lypsykaruselleineen. Parin vuosikymmenen mittaan piennavetat alkavat olla kuin muisto vain. Tämän päivän ikääntyneet isännät ovat jo vuokranneet maitaan, ja kohta varmaan suurtilat ja niiden jättikoneet ilmestyvät Nurmonkin lakeuksille. Aikanaan täällä viljellään aivan uusia kasveja ja perustetaan kaikenlaisia hyönteisfarmeja. Mutta ei siitä nyt niin kauhean pitkä aika ole kun asiat olivat aivan toisin.
Sotavuosina ja niiden jälkeen nurmolainen tilakoko oli keskimäärin vähän arvaten jossain 10-20 hehtaarin vaiheilla, vähän suurempia oli vähän, suurtiloja ei senkään vertaa. Joka talossa viljeltiin kolmea viljaa, syysruista, vehnää ja kauraa, ohranviljelyä ei näillä main juuri ollut. Kaikilla maanviljelijöillä oli vähintään muutama lehmä, ainakin pari hevosta, sen lisäksi sikoja ja lampaita. Lehmät lypsettiin käsin. Kanat tepastelivat vapaina kaartanolla. Viljaa myytiin jonkin verran, kauppa taisi käydä osuuskaupan kautta. Teuraskarjaa vietiin Osuusteurastamo Itikkaan Seinäjoelle. Metsät olivat yleensä sen verran huonokasvuisia, ettei monikaan päässyt suuressa määrin puita myymään. Maitotili oli varma ja säännöllinen tulonlähde. Maidot vietiin Nurmon osuusmeijeriin muuten, paitsi yhtenä vuonna jouduttiin tulipalon takia käymään Lapuan Ruhan meijerissä.
Nurmossa kesäisin ja joskus talvellakin
Seuraavassa on omasta elämästäni erinäisiä tapahtumia, joita yritän esitellä aikajärjestyksessä. Mutta kun mitään päiväkirjaa en pitänyt, on tämän kirjoituksen järjestys syntynyt paremminkin tapahtumien luonteen mukaan. Aloitan kuitenkin vuodesta 1942, josta minulla on Nurmosta ensimmäiset muistikuvat.
Asuimme sotavuosina Mäntässä isäni poliisityön takia. Kun elintarviketilanne heikkeni asutuskeskuksissa syksyn 1942 mittaan, lähetettiin minut parempiin ruokiin isoisäni Simo Eemilin (1887‒1958) ja isoäitini Iida Katariinan, os. Ala-Kalistaja (1888‒1970) luo. Minut haettiin saattajieni kanssa lohnalla Seinäjoelta tiukasti vällyjen alle pakattuna. Oli pimeä ilta, pakkastakin oli ja tähtiä taivaalla. Seinäjoen Rajalasta nykyisen Kirveskadun päähän oli matkalla vain yksi talo. Niillä lumilla kävimme mm. joulukirkossa. Jumalanpalvelus alkoi kello kuusi, joten herätys oli aika varhain. Viileää kirkossa oli, sillä lämpöä antoivat vain kaksi pystyssä olevaa suurta kamiinaa. Hautausmaan aidan vieressä oli pitkä puomi, johon kirkkoon tulijat olivat sitoneet hevosiaan, heinätukko toki oli jokaisella edessä. Takaisin tulimme aika haipakkaa, jotkut taisivat vähän kilpaillakin.
Saman talven lumilla ajoimme paapan ja mumman kanssa Soinin kylälle jonkin sukulaisemännän hautajaisiin talvitietä, joka lähti jostain Latikanmäen takaa. Molemmilla isovanhemmillani oli Soinissa sukua, mutta en muista kummalta puolen vainaja oli. Vainaja oli sijoitettu talon sivukamariin, arkku oli auki ja ihmiset kulkivat jonossa ohi jäähyväisiä jättäen. Soinin sukulaisista tulin vuosien mittaan tuntemaan oikeastaan vain yhden, hän oli pikkuserkkuni Severi, innokas vapaapalokuntalainen ja mainio VPK:n näytelmien näyttelijä.
Kesäisin olin paljon Nurmossa, joten hevoskyydit jatkuivat esimerkiksi meijerimatkoilla. Tosin monissa taloissa oli jo omat separaattorit ja voitakin kirnuttiin kotona. Mutta se oli hidasta hommaa. Vuonna 1945 valmistui Nurmon osuusmeijerin rakennus kirkonmäen laitaan sinne rautatieaseman puolelle. Sitä vanhempi, Nyypakan tienoilla sijainnut Alapään meijeri oli palanut vuonna 1943, minkä jälkeen oli käyty Lapuan Ruhan meijerissä. Maitojen vientiä varten oli nyt organisoitu vuorot, sillä reissuun sinne kirkonseudulle meni tavallisesti koko päivä. Meidän alueellamme Latikanmäen ja Hemminginmäen välissä vuorossa oleva aloitti tavallisesti Ylihemmingin Matin talosta ja siirtyi sitten Latikan Jussin ja Tuomaan pihaan, siitä meille siinä vieressä. Vielä käytiin Aukusti Latikan ja Jaskarin Taunon kotitaloilla ja Tasangolla, eli Mikko Jaskarin luona. En muista oliko Kylmälässä vielä silloin asukkaita, taloahan ei pitkään enää sotavuosien jälkeen ollut olemassa. Takaisin tultiin sitten käännetyssä järjestyksessä kuorittua maitoa, kermaa ja voita mukana kullekin tilauksensa mukaan. Aivan 1940-luvun lopussa alkoi Latikan Viljo kerätä tonkkia pienellä kuorma-autollaan. Sitä varten jokaisen talon piti rakentaa maitolaituri tien viereen.
Siinä kovapyöräisillä kärryillä istuskellessamme paapa kertoi minulle kunkin talon asukkaista ja opetti muutenkin tuon ajan työtapoja ja maatalouskulttuuria. Nurmon osuusmeijerillä oli kiintoisaa kuunnella paikalle muualta tulleiden miesten juttuja. Aikaa tilausten saantiin meni ainakin pari tuntia, joten leppoisaa juteltavaa riitti. Näistä miehistä jäi mieleeni ainoastaan eräs 15- tai 16 -vuotias nuorukainen, Kitinojan Jussi, joka vähän rehvasteli ollakseen muiden miesten joukossa hyväksytty. Jussistahan tuli sitten eräs maan parhaista pesäpalloilijoista ja myös laatuluokan panija. Painijanakin hän olisi noussut huipulle, jos hänen vasen kätensä ei olisi jäänyt toista heikommaksi. Siihenhän vastustajat aina parterrissa tarrasivat. Kovin lyhyeksi hänen elämänsä jäi, hän kuoli kolmikymppisenä yllättäen aivan tavallisen työtehtävän ääreen.
Hevosia käytettiin ajoittain Takalan kengityssepällä Martikkalan puolella. Tie lähti siitä Martikkalan Eelin (nyk. Erkin) talon kohdasta larvalle päin. Kerran käytiin tammaa astuttamassa peräti Haapakoskella saakka. Tulihan siitä matkaa, vaikka talo oli kyllä lähempänä kirkonkylää kuin Tiistenkylää. Tästä reissusta isovanhemmilla oli hieman erimielisyyksiä. Isoäiti tuli vielä portaille huomauttamaan, että ”ei tenavaa tuallaasehen paikkahan saa viärä”.
Kesäisin olin hyvin usein tekemisissä pari vuotta vanhemman naapurin Taunon kanssa. Hän oli minulle eräänlainen isoveli, suojeleva ja opastava, hän meni edellä ja minä perässä. Kaikenlaisia askareita puuhattiin, tehtiin mm. jonkinlainen siipipyörä luomaan veden pyöriteltäväksi. Kerran asetimme Taunon kodin edessä olevalle pienelle maantien nousulle jonnekin sinne puoliväliin kahvipaketin täynnä hiekkaa, Tauno tietenkin mestarina. Jäimme tuvan nurkan taa seuraamaan. Kahvi oli siihen aikaan harvinaista ja kallista. Lapuan suunnasta tuli auto, joka pysähtyi mäen päälle. Mies lähti takaisin hakemaan pakettia. Kun hän totesi sisällön, hän kirosi ja löi sen voimalla maahan. Me puolestamme piilouduimme ja taisimme livahtaa tuvan ovesta sisään. Tauno yritti tehdä minustakin painijaa, mutta huonolla menestyksellä. Olin ikäisekseni hyvin nopeakasvuinen ja hontelo. Ylipään ja Alapään nuorisoseurojen talojen painikilpailuissa me tietysti olimme vakiokatsojia.
Kun tanssikielto loppui, avasi Haali ovensa. Jostain syystä pääsin mukaan ihmettelemään sikäläistä menoa. Ilmeisesti isovanhemmat luottivat tyttäreensä Airaan ja hänen sotilaspuvussa vielä silloin olleeseen tulevaan mieheensä Ala-Koskelan Jalmariin, he ilmeisesti lupasivat katsoa minun perääni. Muitakin samanlaisia poikia siellä oli. Välillä juoksentelimme urheilukentän puolella, välillä tiirailimme tanssivia pareja avattujen luukkujen kautta. Takaisin tulimme puolen yön maissa läpi Latikanmäen, ja sieltä Hermanni Latikan ja Aukusti Latikan pihojen kautta peltotietä kotiin. Seuraavalla vuosikymmenellä Haalista muodostuikin sitten eräs elämäni keskuskohtia. Taunon kanssa olimme kerran myös Alapään nuorisoseuran kesäjuhlissa. Lupa oli annettu vain päiväjuhlaan, mutta tietysti me hankkiuduimme illalla sinne näyttämön kulissien taa kurkistelemaan kun Seinäjoen rautatieläisten soittokunta tanssitti juhlaväkeä.
Kerran paapa vei minut Seinäjoen Keskusradan raveihin. Ne kestivät koko päivän, ja keskellä päivää oli parin tunnin tauko, jotta isännät olisivat päässeet valikoimaan tammoilleen näytteillä olevista oriista kumppanin. Siellä näin omin silmin legendaarisen Eri-Aaronin ihka elävänä. Se ei vähään aikaan enää ollut kilpaillut, ja muutenkin siitä näki, että parhaat päivät ainakin juoksijana olivat takana. Iän merkkejä jo näkyi, taisi olla harmaatakin. Pienikokoisempikin se oli kuin olin kuvitellut. Eri-Aaronihan on oikeastaan kaikkien parhaiden suomenhevosten juoksijain kantaisä. Omalla enollakin, Ylivieskan Iska Nyrhilällä oli sen jälkeläinen Eri-Armo, jolla eno voitti kolmeen kertaan palkinnon kuninkuusraveissa, ei kuitenkaan kuninkuutta.
Tauon aikana tapasin myös Taunon, joka oli tullut jollain muulla kyydillä paikalle. Menimme yhdessä lauta-aidan alta Heleenpuistoon ostamaan jostain kaupasta limonadia. Näihin aikoihin tutustuin myös Jaskarin Mattiin, josta tuli 1950-luvun nuoruusvuosieni paras kaveri.
Rauhan aika alkoi
Keväällä 1944 minulle rakas setäni Oiva menehtyi lento-onnettomuudessa. Pommikone oli siirtolennolla Kuopion Rissalasta Laukaan Tikkakoskelle. Sankassa lumipyryssä ohjaaja menetti Laukaan Kuusijärvellä tuntuman maahan, ja kone paiskautui järven jäälle. Onnettomuudessa menehtyi puolen tusinaa sotilasta. Hautajaisissa otettiin kuvia omalla kameralla, jonka luultavasti talon tyttäret Irma (Alanen) tai Aira (Ala-Koskela) olivat hankkineet. Oheinen kuva otettiin tuona keväänä, tai mahdollisesti jo tätä aikaisemmin keväällä 1943, jolloin en vielä ollut koulussa. Tädit muokkasivat tavallisesta lasten päähineestä sotilaslakin mukaelman, ja laittoivat siihen vielä kokardin. Vanha musta oli jo yli 20-vuotias tamma, joka sieti vähän kokemattomampaakin hevosmiestä.
Myöhäiskeväällä 1944 meille tuotiin sotavanki nimeltä Aleksei. Ei hän mitään maamiehiä ollut, joten apu tuskin oli kovin merkittävää. Ojan kaivuussa hän vain raapi mättäitä, eikä päässyt syvemmälle saveen. Määräysten mukaan sotavangit oli taloissa suljettava yöksi lukittuun huoneeseen, ja työmaallakin olisi pitänyt olla asemies valvomassa. Näistä määräyksistä ei missään välitetty, Alekseikin oli yksikseen niitä ojia kaivamassa paanan takana kilometrin päässä. Aleksei söi pöydässä muiden mukana, nukkui yliskamarissa. Kesän mittaan sotavangit palautettiin, ja isoisä lähti asemalle kuskiksi. Minulle jäi muistikuva, jossa molemmat miehet istuivat rinnakkain kärryillä ja kääntyivät ”puarin” päästä kujalle. Alekseille annettiin evääksi pullakranssi ja vielä päälle keväällä kaatuneen Oivan musta puku. Eipä täällä Nurmossa tiedetty mitään neuvostojärjestelmästä, resuiset työkamppeet päällä hän olisi ehkä selvinnyt paremmin. Tosin vankileirillehän nämä ”rikolliset” Neuvostoliitossa vietiin. Taisivat nuo muutamat viikot nurmolaisella pientilalla olla hänen onnellisimpiaan.
Loppukesästä 1944 saapuivat karjalaiset. Meille tuli Rouhiaisten nelihenkinen perhe, vanhemmat, tyttö ja poika. Poika oli minun ikäiseni. Kovin pitkään en kuitenkaan enää Nurmossa viipynyt, sillä siirryin Mäntän Koskelan kansakoulussa toiselle luokalle syksyllä 1944. Koulu tosin alkoi sota-ajasta johtuen vasta lokakuussa. Yritin pitää vielä yhteyttä tähän Rouhiaisen Mattiin, taisin kirjoittaa, mutta en saanut vastausta. Ei tainnut Matti olla kynämiehiä. Seuraavana vuonna perhe siirtyi Nastolaan, josta he olivat lain mukaan saaneet pientilan. Hevoskasvatusta siellä on harjoitettu.
Siirryimme Nurmoon pysyvästi vuonna 1949, kun isovanhemmat vanhuuden takia jakoivat talonsa kahdelle pojalleen. Mutta 1950-lukua en enää saa tähän kirjoitukseen mahtumaan. Tuo vuosikymmen oli minun nuoruuteni parasta aikaa. Olen ollut kiitollinen niistä kavereista, pojista ja tytöistä, joiden kanssa silloin sain resuta ja elämääni rakentaa. Ilokseni heitä on vielä jonkin verran jäljellä kanssani höpäjämässä.
Loppukesästä 1944 saapuivat karjalaiset. Meille tuli Rouhiaisten nelihenkinen perhe, vanhemmat, tyttö ja poika. Poika oli minun ikäiseni. Kovin pitkään en kuitenkaan enää Nurmossa viipynyt, sillä siirryin Mäntän Koskelan kansakoulussa toiselle luokalle syksyllä 1944. Koulu tosin alkoi sota-ajasta johtuen vasta lokakuussa. Yritin pitää vielä yhteyttä tähän Rouhiaisen Mattiin, taisin kirjoittaa, mutta en saanut vastausta. Ei tainnut Matti olla kynämiehiä. Seuraavana vuonna perhe siirtyi Nastolaan, josta he olivat lain mukaan saaneet pientilan. Hevoskasvatusta siellä on harjoitettu.
Siirryimme Nurmoon pysyvästi vuonna 1949, kun isovanhemmat vanhuuden takia jakoivat talonsa kahdelle pojalleen. Mutta 1950-lukua en enää saa tähän kirjoitukseen mahtumaan. Tuo vuosikymmen oli minun nuoruuteni parasta aikaa. Olen ollut kiitollinen niistä kavereista, pojista ja tytöistä, joiden kanssa silloin sain resuta ja elämääni rakentaa. Ilokseni heitä on vielä jonkin verran jäljellä kanssani höpäjämässä.
8. (88) Lapsuusmuistoja 1940-luvulta 1
Seinäjoki on maakunnan keskus.
Tämä on ensimmäinen osa kahdesta toisiinsa liittyvästä kolumnista. Kun erityisesti seuraavassa osassa mainittu Nurmo on osalle lukijoista vieras, katsoin parhaaksi tehdä tästä ensimmäisestä osasta eräänlaisen johdannon. Mainitussa pitäjässä ovat isänpuoleiset juureni kymmenien sukupolvien ajalta, äidin puoleinen suku on kotoisin sen pohjoispuolella olevalta Lapualta.
Kun lähdin maailmalle 1950-luvun puolivälissä, Nurmon asukasluku oli noin 3000. Muutenkin se oli aika lailla vanhoillaan oleva pieni maalaispitäjä Seinäjoen kasvavan kaupungin kainalossa. Vuosisadan loppupuolen vuosikymmeninä suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan keskuksen, Seinäjoen kasvu koitui myös Nurmon hyväksi. Nurmolaiset kaavoittivat asuntotarkoituksiin ns. Hyllykallion alueen aivan kaupungin rajan tuntumassa. Vuosien mittaan sinne muutti tuhansia asukkaita, ja Nurmon väkiluku kasvoi sen ansiosta vähitellen jonnekin 15.000:n tienoille.
Seinäjoki on maakunnan keskus.
Tämä on ensimmäinen osa kahdesta toisiinsa liittyvästä kolumnista. Kun erityisesti seuraavassa osassa mainittu Nurmo on osalle lukijoista vieras, katsoin parhaaksi tehdä tästä ensimmäisestä osasta eräänlaisen johdannon. Mainitussa pitäjässä ovat isänpuoleiset juureni kymmenien sukupolvien ajalta, äidin puoleinen suku on kotoisin sen pohjoispuolella olevalta Lapualta.
Kun lähdin maailmalle 1950-luvun puolivälissä, Nurmon asukasluku oli noin 3000. Muutenkin se oli aika lailla vanhoillaan oleva pieni maalaispitäjä Seinäjoen kasvavan kaupungin kainalossa. Vuosisadan loppupuolen vuosikymmeninä suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan keskuksen, Seinäjoen kasvu koitui myös Nurmon hyväksi. Nurmolaiset kaavoittivat asuntotarkoituksiin ns. Hyllykallion alueen aivan kaupungin rajan tuntumassa. Vuosien mittaan sinne muutti tuhansia asukkaita, ja Nurmon väkiluku kasvoi sen ansiosta vähitellen jonnekin 15.000:n tienoille.
Näin ollen Nurmon liittäminen Seinäjokeen kymmenkunta vuotta sitten tuntui luonnolliselta. Tätä ennen kuntaliitos oli jo tehty Peräseinäjoen ja Ylistaron kanssa. Ylistaro sijaitsee Vaasan radan varrella, Nurmo pääasiassa Pohjanmaan radan varrella, eräältä osalta myös vanhan Haapamäen kautta tulevan radan varrella. Nurmon pitäjä oli siis tavallaan bumerangin muotoinen. Tämä rata jäi suuremmalta liikenteeltä sivuun sen jälkeen kun oikorata Tampereelta Parkanon kautta valmistui. Molemmat radat kulkevat Peräseinäjoen haja-asutusalueiden kautta. Haapamäki tuli aikoinaan minulle hyvin tutuksi lapsuuden varhaisempana asuinpaikkana, mutta myös siten, että kuljin 1950-luvun lopulla monta vuotta sen kautta Helsinkiin. Haapamäki oli aikoinaan risteysasema, etelän suunnan lisäksi sen kautta päästiin junalla myös Jyväskylään ja Poriin. Entisaikojen kiireettömyyttä kuvaa hyvin se, että 1950-luvulla juna pysähtyi Haapamäellä niin pitkäksi aikaa, että ravintolassa ehti ruokailla, jos piti kiirettä, eikä jonoja juurikaan ollut.
Seinäjoesta tuli alueliitoksien ja jatkuvan muuttoliikkeen ansiosta nykyään yli 60.000:n asukkaan kaupunki. Se on aina ollut selvästi suomenkielisen maakunnan keskus, tosin Vaasa on hieman suurempi, sillä sen asukkaissa on paljon suomenruotsalaisia. Kaupunkien välillä on jo pitkään ollut eräänlainen kilpailuasetelma, joka näkyi hyvin selvästi esimerkiksi siinä kamppailussa, jota käytiin tulevan Soten varalta keskussairaaloiden ns. jatkuvasta päivystyksestä. Seinäjoki peri tässä voiton. Aikaisemminkin oli tapahtunut kilpailua mm. suurten keskusliikkeiden ja niiden varastojen sijoittelussa. Seinäjokelainen Ilkka osti jo viime vuosituhannen puolella Vaasassa ilmestyvän Vaasä -lehden, sen nimeksi tuli Pohjalainen.
Nurmo ja nurmolaisia.
Nurmosta puheen ollen pitäisi ensiksi selittää käsitteet Ylipää ja Alapää. Nimitykset ovat eteläpohjalaisissa jokilaaksoissa hyvin yleisiä ja johtuvat yksinkertaisesti jokien virtaussunnasta. Siitä siis tulevat kylien nimitykset. Viime vuosisadan alussa syntyivät Ylipään nuorisoseura ja Alapään nuorisoseura, sinne eteläisimpään osaan Haapamäelle vievän radan varteen vielä Kouran nuorisoseura. Ensin mainitut perustivat 1910-luvulla osastoikseen urheiluseurat nimeltään Ylipään Kaverit ja Alapään Koitto. Mainittakoon, että Koitto-nimisiä urheiluseuroja ja mm. kuoroja oli Suomessa tuohon aikaan paljon. Elettiin Venäjän vallan aikaa, ja jonkinlaista kansallisen vapautumisen ajan koittoa odoteltiin. Vuona 1925 mainitut seurat yhtyivät ja syntyi Nurmon Jymy. Sen riveissä saivat mainetta kymmenet painijat ja pesäpalloilijat. Jokunen painin huippu edustaa edelleen Nurmon Jymyä. Jymy -Jussit on edelleen vahva ylimmän sarjatason pesäpalloseura. Jymy- Jussien sekä miesten että naisten lentopalloilijat pelaavat ykkösdivisioonassa, eli toiseksi ylimmällä sarjatasolla. Sen sijaan jalkapallon liigaseura SJK (Seinäjoen jalkapallokerho) on puhtaasti seinäjokelainen seura.
Toisessa osassa mainitsemani lapsuuden ystävä Tauno Jaskari oli 1950-luvulla ja vielä seuraavankin vuosikymmenen alussa maan selvästi parhaita painijoita. Siitä kertovat mm. 19 Suomen mestaruutta ja neljä vapaapainin maailmanmestaruuskisojen palkintosijaa. MM- kisoissa oli voiton esteenä ensin pitkään eräs turkkilainen painija, sen jälkeen japanilainen. Olympiakisoissa onni ei ollut myötä, sillä mainitut painijat tulivat ottelukaavioissa vastaan jo alkukierroksilla. Suomen mestaruuksien suuri luku selittyy sillä, että niitä tuli osan aikaa molemmissa painimuodoissa. Siihen aikaan vapaapaini oli Suomessa nimenomaan nurmolaisten ansiosta hyvissä kantimissa, sillä mm. pikkuserkkuni Erkki Penttilä voitti vapaan pronssia vuonna 1956 Melbournessa. Suomen mestaruuksia hänellä oli 12. Nykyään miesten vapaapaini on Suomessa miltei täysin kuihtunut, nyt painitaan lähinnä vain ns. kreikkalais-roomalaista. Naiset painivat vain vapaata, siinä eteläpohjalainen Petra Olli Lappajärveltä voitti juuri maailmanmestaruuden.
Tällä hetkellä 84-vuotias Tauno Jaskari on edelleen hyvässä kunnossa ja odottelee lumen tuloa ja jokavuotista Lapin hiihtomatkaa. Sen verran hän on antanut ikääntymiselle periksi, että on luopunut vapaan hiihtotavan tyylistä. Tauno on hyvä esimerkki siitä, että runsaasti liikkuva säilyttää niin henkisen kuin ruumiillisen kuntonsa pitkälle vanhuuden porteille saakka. Se on tuo liikuntaharrastus kuin panemista pankkiin vastaisten vuosien varalle. Toinen tällainen tuntemani tapaus on eräs lahtelainen ystäväni ja ikätoverini, joka pyöräili kuluneena kesänä nuorempiensa kanssa pienessä ryhmässä useita päiviä ympäri Viroa. Hänellä ei varsinaista kilpaurheilutaustaa ole. Minulla tuollaiset yli 100 kilometrin päivämatkat lyhenivät hyvää vauhtia jo parikymmentä vuotta sitten. Mutta tulihan sitä minunkin puutteellisemmalla kestävyydelläni sentään aika paljon pankkiin pantua.
Ja onhan näitä tapauksia vieläkin enemmän. Eräs tuntemani 81-vuotias naishenkilö odottaa, että pääsisi taas pian tekemään tunnin lenkkejä luistimilla Kisapuiston jäällä. Tavallisesti jäädytetään koko kenttä, joten reunoja pitkin kierrokselle kertyy mittaa lähes 300 metriä. Vaakaa hän ei kuitenkaan kuulemma uskalla enää yrittää. Oma lukunsa on tietysti 94-vuotias Siiri Rantanen, jota näkee aina silloin tällöin kaupungilla. Viimeksi hän tuli vastaamme reppu selässä ja sauvojen kanssa. Vauhtia oli niin paljon, että tuskin monet kuusikymppisetkään olisivat pysyneet matkassa. Ainoastaan pieni, tuskin nähtävissä oleva huojunta kertoi ikääntymisestä.
Seuraava artikkeli käsittelee yksityiskohtaisia lapsuudenmuistojani 1940-luvulta. Se on julkaistu Nurmon Joulun juuri ilmestyneessä numerossa, eli erityisesti nurmolaisten luettavaksi. Sen takia siinä on paljon yksityiskohtia, jotka eivät ulkopuolisille sano mitään. Toivottavasti siitä kuitenkin välittyy kaikille tuon vuosikymmenen tunnelmia eteläpohjalaisessa maalaiskylässä, Nurmon Alapäässä.
Seinäjoesta tuli alueliitoksien ja jatkuvan muuttoliikkeen ansiosta nykyään yli 60.000:n asukkaan kaupunki. Se on aina ollut selvästi suomenkielisen maakunnan keskus, tosin Vaasa on hieman suurempi, sillä sen asukkaissa on paljon suomenruotsalaisia. Kaupunkien välillä on jo pitkään ollut eräänlainen kilpailuasetelma, joka näkyi hyvin selvästi esimerkiksi siinä kamppailussa, jota käytiin tulevan Soten varalta keskussairaaloiden ns. jatkuvasta päivystyksestä. Seinäjoki peri tässä voiton. Aikaisemminkin oli tapahtunut kilpailua mm. suurten keskusliikkeiden ja niiden varastojen sijoittelussa. Seinäjokelainen Ilkka osti jo viime vuosituhannen puolella Vaasassa ilmestyvän Vaasä -lehden, sen nimeksi tuli Pohjalainen.
Nurmo ja nurmolaisia.
Nurmosta puheen ollen pitäisi ensiksi selittää käsitteet Ylipää ja Alapää. Nimitykset ovat eteläpohjalaisissa jokilaaksoissa hyvin yleisiä ja johtuvat yksinkertaisesti jokien virtaussunnasta. Siitä siis tulevat kylien nimitykset. Viime vuosisadan alussa syntyivät Ylipään nuorisoseura ja Alapään nuorisoseura, sinne eteläisimpään osaan Haapamäelle vievän radan varteen vielä Kouran nuorisoseura. Ensin mainitut perustivat 1910-luvulla osastoikseen urheiluseurat nimeltään Ylipään Kaverit ja Alapään Koitto. Mainittakoon, että Koitto-nimisiä urheiluseuroja ja mm. kuoroja oli Suomessa tuohon aikaan paljon. Elettiin Venäjän vallan aikaa, ja jonkinlaista kansallisen vapautumisen ajan koittoa odoteltiin. Vuona 1925 mainitut seurat yhtyivät ja syntyi Nurmon Jymy. Sen riveissä saivat mainetta kymmenet painijat ja pesäpalloilijat. Jokunen painin huippu edustaa edelleen Nurmon Jymyä. Jymy -Jussit on edelleen vahva ylimmän sarjatason pesäpalloseura. Jymy- Jussien sekä miesten että naisten lentopalloilijat pelaavat ykkösdivisioonassa, eli toiseksi ylimmällä sarjatasolla. Sen sijaan jalkapallon liigaseura SJK (Seinäjoen jalkapallokerho) on puhtaasti seinäjokelainen seura.
Toisessa osassa mainitsemani lapsuuden ystävä Tauno Jaskari oli 1950-luvulla ja vielä seuraavankin vuosikymmenen alussa maan selvästi parhaita painijoita. Siitä kertovat mm. 19 Suomen mestaruutta ja neljä vapaapainin maailmanmestaruuskisojen palkintosijaa. MM- kisoissa oli voiton esteenä ensin pitkään eräs turkkilainen painija, sen jälkeen japanilainen. Olympiakisoissa onni ei ollut myötä, sillä mainitut painijat tulivat ottelukaavioissa vastaan jo alkukierroksilla. Suomen mestaruuksien suuri luku selittyy sillä, että niitä tuli osan aikaa molemmissa painimuodoissa. Siihen aikaan vapaapaini oli Suomessa nimenomaan nurmolaisten ansiosta hyvissä kantimissa, sillä mm. pikkuserkkuni Erkki Penttilä voitti vapaan pronssia vuonna 1956 Melbournessa. Suomen mestaruuksia hänellä oli 12. Nykyään miesten vapaapaini on Suomessa miltei täysin kuihtunut, nyt painitaan lähinnä vain ns. kreikkalais-roomalaista. Naiset painivat vain vapaata, siinä eteläpohjalainen Petra Olli Lappajärveltä voitti juuri maailmanmestaruuden.
Tällä hetkellä 84-vuotias Tauno Jaskari on edelleen hyvässä kunnossa ja odottelee lumen tuloa ja jokavuotista Lapin hiihtomatkaa. Sen verran hän on antanut ikääntymiselle periksi, että on luopunut vapaan hiihtotavan tyylistä. Tauno on hyvä esimerkki siitä, että runsaasti liikkuva säilyttää niin henkisen kuin ruumiillisen kuntonsa pitkälle vanhuuden porteille saakka. Se on tuo liikuntaharrastus kuin panemista pankkiin vastaisten vuosien varalle. Toinen tällainen tuntemani tapaus on eräs lahtelainen ystäväni ja ikätoverini, joka pyöräili kuluneena kesänä nuorempiensa kanssa pienessä ryhmässä useita päiviä ympäri Viroa. Hänellä ei varsinaista kilpaurheilutaustaa ole. Minulla tuollaiset yli 100 kilometrin päivämatkat lyhenivät hyvää vauhtia jo parikymmentä vuotta sitten. Mutta tulihan sitä minunkin puutteellisemmalla kestävyydelläni sentään aika paljon pankkiin pantua.
Ja onhan näitä tapauksia vieläkin enemmän. Eräs tuntemani 81-vuotias naishenkilö odottaa, että pääsisi taas pian tekemään tunnin lenkkejä luistimilla Kisapuiston jäällä. Tavallisesti jäädytetään koko kenttä, joten reunoja pitkin kierrokselle kertyy mittaa lähes 300 metriä. Vaakaa hän ei kuitenkaan kuulemma uskalla enää yrittää. Oma lukunsa on tietysti 94-vuotias Siiri Rantanen, jota näkee aina silloin tällöin kaupungilla. Viimeksi hän tuli vastaamme reppu selässä ja sauvojen kanssa. Vauhtia oli niin paljon, että tuskin monet kuusikymppisetkään olisivat pysyneet matkassa. Ainoastaan pieni, tuskin nähtävissä oleva huojunta kertoi ikääntymisestä.
Seuraava artikkeli käsittelee yksityiskohtaisia lapsuudenmuistojani 1940-luvulta. Se on julkaistu Nurmon Joulun juuri ilmestyneessä numerossa, eli erityisesti nurmolaisten luettavaksi. Sen takia siinä on paljon yksityiskohtia, jotka eivät ulkopuolisille sano mitään. Toivottavasti siitä kuitenkin välittyy kaikille tuon vuosikymmenen tunnelmia eteläpohjalaisessa maalaiskylässä, Nurmon Alapäässä.
7. (87) Kalifornian metsäpalot
Viime viikolla uskottiin, että taas oli saatu uusi lisä Donald Trumpin suustaan päästämiin sammakoihin: suomalaiset haravoivat metsiensä aluskasvillisuutta niin, että vaaralliset metsäpalot ovat harvinaisia. Alan suomalaisprofessorit ovat kuitenkin tähdentäneet, että käytetty termi ”raking” tarkoittaa myös hakkuujätteiden korjausta. Näin lausuma saa hieman toisenlaisen sävyn. Ken siis uskaltautuu Suomessa pikkuteille ja metsäautoteiden varteen, näkee siellä jättimäisiä latvusten ja oksien pinoja, jotka odottavat haketuslaitoksille vientiä.
Tästä Trumpin ”haravoimisesta” sitten riemu repesi niin suomalaisessa somessa kuin muuallakin tiedotusvälineissä. Sinänsä Suomi on laajoista metsistään huolimatta Kaliforniaa paremmassa asemassa. Käsittääkseni lentokerhot suorittavat vaarallisina aikoina tarkistuslentoja, joiden aikana ylimääräiset savut sekä tarpeettomat kokot ja avotuletkin saadaan selville. Meillä on verrattain tiheä metsäautotieverkosto, joten palolähteen lähelle päästään kohtalaisen helposti. Ja ennen muuta meillä ei yleensä ole yhtä kuumaa ja kuivaa. Kyllä meillä tietysti tuulta riittää, mutta ei sellaista jatkuvaa kovaa puhuria mitä Tyyneltä mereltä tulee koko rannikon pituudelta. Tuuli nuolee edessä olevaa vuoristoa ja tuli pääsee helposti ylös vaikeasti tavoiteltaviin paikkoihin.
Jos ”metsänhoitoa ” Kaliforniassa jotenkin voitaisiin parantaa, pitäisi luoda parempi valvontajärjestelmä ja tarkistaa myös sähkölinjojen kulkupaikkoja, jotta valmiiksi kallellaan olevia puita voitaisiin poistaa. Jotain tällaista lienee presidentti Sauli Niinistö Trumpille kertonut. Oma lukunsa ovat vuorten rinteillä olevat valmiiksi kuivat pensaat. Kun kesäkuussa 1997 ajoimme merenrannan tuntumassa olevaa tietä turistibussilla San Franciscosta Los Angelesiin, pensaita näkyi huomiota herättävissä määrin. Ei lehden lehteä, vain kuivaa valmista sytykettä. Jos jotain voitaisiin ”haravoida”, niin näitä pensaita voitaisiin yrittää poistaa.
Viime viikolla uskottiin, että taas oli saatu uusi lisä Donald Trumpin suustaan päästämiin sammakoihin: suomalaiset haravoivat metsiensä aluskasvillisuutta niin, että vaaralliset metsäpalot ovat harvinaisia. Alan suomalaisprofessorit ovat kuitenkin tähdentäneet, että käytetty termi ”raking” tarkoittaa myös hakkuujätteiden korjausta. Näin lausuma saa hieman toisenlaisen sävyn. Ken siis uskaltautuu Suomessa pikkuteille ja metsäautoteiden varteen, näkee siellä jättimäisiä latvusten ja oksien pinoja, jotka odottavat haketuslaitoksille vientiä.
Tästä Trumpin ”haravoimisesta” sitten riemu repesi niin suomalaisessa somessa kuin muuallakin tiedotusvälineissä. Sinänsä Suomi on laajoista metsistään huolimatta Kaliforniaa paremmassa asemassa. Käsittääkseni lentokerhot suorittavat vaarallisina aikoina tarkistuslentoja, joiden aikana ylimääräiset savut sekä tarpeettomat kokot ja avotuletkin saadaan selville. Meillä on verrattain tiheä metsäautotieverkosto, joten palolähteen lähelle päästään kohtalaisen helposti. Ja ennen muuta meillä ei yleensä ole yhtä kuumaa ja kuivaa. Kyllä meillä tietysti tuulta riittää, mutta ei sellaista jatkuvaa kovaa puhuria mitä Tyyneltä mereltä tulee koko rannikon pituudelta. Tuuli nuolee edessä olevaa vuoristoa ja tuli pääsee helposti ylös vaikeasti tavoiteltaviin paikkoihin.
Jos ”metsänhoitoa ” Kaliforniassa jotenkin voitaisiin parantaa, pitäisi luoda parempi valvontajärjestelmä ja tarkistaa myös sähkölinjojen kulkupaikkoja, jotta valmiiksi kallellaan olevia puita voitaisiin poistaa. Jotain tällaista lienee presidentti Sauli Niinistö Trumpille kertonut. Oma lukunsa ovat vuorten rinteillä olevat valmiiksi kuivat pensaat. Kun kesäkuussa 1997 ajoimme merenrannan tuntumassa olevaa tietä turistibussilla San Franciscosta Los Angelesiin, pensaita näkyi huomiota herättävissä määrin. Ei lehden lehteä, vain kuivaa valmista sytykettä. Jos jotain voitaisiin ”haravoida”, niin näitä pensaita voitaisiin yrittää poistaa.
Kalifornian metsäpalot ovat ikiaikaista riesaa, joista ei ilmeisesti koskaan päästä eroon. Jo vuonna 1997 huomasimme, että vuorten rinteillä näkyi kuivuneita ja paikoin jopa karrelle palaneita pensaikkoja ja puita. Valitettavasti minulla ei ole tuolta vuodelta kuvaa. Mutta vuodelta 2016 on. Oheisen kuvan kopioin ESS:n sivulta A15/18.8.2016. ESS oli käyttänyt lähteenä sivustoa www.fire.ca.gov (STT/AFP).
Tiedotusvälineissä annetut luvut kahden vuoden takaa antoivat jo aihetta hämmästelyyn: viidettä vuotta kuivuutta, 80000 ihmistä oli evakuoitu, tuhansia rakennuksia oli tuhoutunut. Suurimittainen katastrofi oli siis jo tuona vuonna. Kesällä 2016 palot keskittyivät aika lailla Montereyn eteläpuolelle.
Tiedotusvälineissä annetut luvut kahden vuoden takaa antoivat jo aihetta hämmästelyyn: viidettä vuotta kuivuutta, 80000 ihmistä oli evakuoitu, tuhansia rakennuksia oli tuhoutunut. Suurimittainen katastrofi oli siis jo tuona vuonna. Kesällä 2016 palot keskittyivät aika lailla Montereyn eteläpuolelle.
6. (86) Korttitalo huojuu
Kai Aareleid edustaa monipuolisesti virolaista kaunokirjallisuutta. Hänen romaanituotantonsa käsittää tosin vain kaksi teosta, pari runokokoelmaa ja yhden näytelmän, mutta sitäkin enemmän hänellä on käännöksiä useista eurooppalaisista kielistä. Suomeen hänellä on vahvat siteet, jotka alkoivat dramaturgiopinnoista Suomen Teatterikorkeakoulussa. Teoksessa Korttitalo hän perkaa monien muiden tavoin virolaisten ikiaikaista tragediaa, neuvostomiehityksen aikaa. Mutta hän tekee sen tuoreella tavalla, hän katselee 1950- ja 1960-lukujen Tarttoa ja sen asukkaita lapsen silmin. Tällä otteella hän saa esille tavallisten ihmisten ongelmia ja tavallisten ihmisten elinolosuhteita. Välillä tuntuu miltei siltä, että ahtaiden vuokratalojen äänet, hajut ja tunnelmat välittyisivät lukijankin aisteihin.
Teoksen ensimmäinen kolmannes kuvaa tätä lapsen maailmaa. Sitten näkökulma muuttuu hetkeksi samojen asioiden pohdinnaksi vuoden 2013 ihmisen silmin. Sen jälkeen Aareleid palaa takaisin 1960-luvulle ja teini-ikäisen Tiinan elämään. Lopulta tullaan taas nykyaikaan, josta käsin yritetään rakentaa jonkinlaista synteesiä, tai ainakin yritetään ymmärtää mennyttä nykyhetkestä käsin. Aareleid kuvaa tilannetta arvoituksellisin sanoin: ”Mutta ennemmin tai myöhemmin salaisuudet alkavat rakoilla. Ilmestyy puolikkaita, katkelmia, vahingossa kerrottua.”
Kai Aareleid edustaa monipuolisesti virolaista kaunokirjallisuutta. Hänen romaanituotantonsa käsittää tosin vain kaksi teosta, pari runokokoelmaa ja yhden näytelmän, mutta sitäkin enemmän hänellä on käännöksiä useista eurooppalaisista kielistä. Suomeen hänellä on vahvat siteet, jotka alkoivat dramaturgiopinnoista Suomen Teatterikorkeakoulussa. Teoksessa Korttitalo hän perkaa monien muiden tavoin virolaisten ikiaikaista tragediaa, neuvostomiehityksen aikaa. Mutta hän tekee sen tuoreella tavalla, hän katselee 1950- ja 1960-lukujen Tarttoa ja sen asukkaita lapsen silmin. Tällä otteella hän saa esille tavallisten ihmisten ongelmia ja tavallisten ihmisten elinolosuhteita. Välillä tuntuu miltei siltä, että ahtaiden vuokratalojen äänet, hajut ja tunnelmat välittyisivät lukijankin aisteihin.
Teoksen ensimmäinen kolmannes kuvaa tätä lapsen maailmaa. Sitten näkökulma muuttuu hetkeksi samojen asioiden pohdinnaksi vuoden 2013 ihmisen silmin. Sen jälkeen Aareleid palaa takaisin 1960-luvulle ja teini-ikäisen Tiinan elämään. Lopulta tullaan taas nykyaikaan, josta käsin yritetään rakentaa jonkinlaista synteesiä, tai ainakin yritetään ymmärtää mennyttä nykyhetkestä käsin. Aareleid kuvaa tilannetta arvoituksellisin sanoin: ”Mutta ennemmin tai myöhemmin salaisuudet alkavat rakoilla. Ilmestyy puolikkaita, katkelmia, vahingossa kerrottua.”
Teoksen päähenkilö on siis Tiina, ensin lapsi, sitten koulutyttö ja teini-ikäinen. Hän asuu isänsä Peeterin ja äitinsä Liisin kanssa. Liisin ensimmäinen aviomies oli joutunut lähtemään sotaan heti häiden jälkeen, eikä hän koskaan palannut takaisin. Tuntuvasti vanhempi Peeter, osuuskunnan varaston esimies, ottaa Liisin suojelukseensa ja avioituu tämän kanssa. Ajan mittaan avioliitto alkaa kuitenkin rakoilla: Peeter on addiktiivinen peluri, joka välillä saa rahaa vaikka millä mitalla, mutta lopulta menettää kaiken. Parikymmentä vuotta nuorempi Liisi taas kyllästyy tunneköyhään elämään ja muuttaa välillä ikäisensä toisen miehen luo. Hän tosin palaa pettyneenä myöhemmin takaisin, mutta tässä vaiheessa Peeter turvautuu ns. lopulliseen ratkaisuun. Näissä olosuhteissa Tiina elää nuoruuttaan, johon tuo lohtua viaton rakastuminen Vladimiriin, Vovaan, venäläisen upseerin poikaan. Perheen isä kuitenkin sijoitetaan pian palvelukseen jonnekin muualle Venäjällä, eivätkä nuoret enää tapaa.
Näissä myrskyissä Tiina joutuu elämään ja löytämään keinot selviytyä. On siis perhedraamaa ja miehitysajan ongelmia. Pahinta on epätietoisuus: hän ei ymmärrä vanhempien puolisalaa käymiä keskusteluja, on pelkoa ja salaisuuksia, joista monet juontuvat menneisyydestä asti. Elämä tuntuu olevan kuin huojuva korttitalo, jota hänen täytyy itse pystyä pitämään pystyssä. Vastuun kantaminen alkoi liiankin aikaisin, mutta lopulta Tiinasta kasvaa vahva nainen, joka selviää elämässä. Menneisyyden arvoitukselliset langankappaleet hän pystyy viimein solmimaan yhteen. Hän selviää isänsä hautajaisistakin ja jaksaa elää elämäänsä, vaikka rakastetusta isästä jäi vain vähän konkreettisia muistoja.
-------
Kai Aareleid esiintyy Martin markkinoilla ensi lauantaina 24.11.2018.
Näissä myrskyissä Tiina joutuu elämään ja löytämään keinot selviytyä. On siis perhedraamaa ja miehitysajan ongelmia. Pahinta on epätietoisuus: hän ei ymmärrä vanhempien puolisalaa käymiä keskusteluja, on pelkoa ja salaisuuksia, joista monet juontuvat menneisyydestä asti. Elämä tuntuu olevan kuin huojuva korttitalo, jota hänen täytyy itse pystyä pitämään pystyssä. Vastuun kantaminen alkoi liiankin aikaisin, mutta lopulta Tiinasta kasvaa vahva nainen, joka selviää elämässä. Menneisyyden arvoitukselliset langankappaleet hän pystyy viimein solmimaan yhteen. Hän selviää isänsä hautajaisistakin ja jaksaa elää elämäänsä, vaikka rakastetusta isästä jäi vain vähän konkreettisia muistoja.
-------
Kai Aareleid esiintyy Martin markkinoilla ensi lauantaina 24.11.2018.
5. (85) Miten Neuvostoliiton hajoamiskehitys alkoi
Kirjoitan tätä perjantaina 16. marraskuuta vuonna 2018. On harmaa marraskuinen päivä, vähän lämpöasteita, juuri sitä mihin olemme tänä syksynä tottuneet. Aamutunnit kuluivat kovin verkkaisesti, ei oikein tullut mieleen mihin olisi voinut tarttua. Mutta sitten postiluukku kolahti ja sieltä löytyi Suomen Viro-yhdistysten liiton jäsenlehden (Viro.Nyt.) uusin numero. Täyttä asiaa joka sivulla, mutta erityisesti innostuin Jari P. Havian artikkelista, jossa hän selosti Viron korkeimman neuvoston antamaa suvereeniusjulistusta päivälleen tasan 30 vuotta sitten.
Suvereeniusjulistus ei tarkoittanut itsenäisyysjulistusta, joka tuli sitten kolmisen vuotta myöhemmin eli 20.8.1991. Mutta se oli kuitenkin merkkipaalu tähän johtaneessa kehityksessä. Erityisen tärkeää se oli siksi, että virolaisten aloitteellisuus herätti myös muut neuvostotasavallat huomaaman, että tähän saakka kestänyt kehitys oli murenemassa. Suomi oli sen verran suomettunut, että meillä ja meidän poliitikoillamme oli vaikeuksia tajuta tätä.
Viron neuvostotasavallan hallintojärjestelmä oli varsin samanlainen kuin koko liittovaltiollakin. Seuraavassa luettelen sen osia lyhenteineen. Korkein neuvosto (Eesti NSV Ülemnöukogu) oli Viron ainoa lakiasäätävä elin. Sen johdossa oli Korkeimman neuvoston puhemiehistö (Ülemnõukogu Presiidium), jota johti korkeimman neuvoston puheenjohtaja, myös presidentiksi kutsuttu. Neuvosto-Virossa toimeenpanovaltaa käytti ministerineuvosto (Eesti NSV Ministrite Nõukogu), eli maan hallitus. Mutta suurinta valtaa Neuvosto-Virossa käytti kuten muuallakin Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri ja puolueen politbyroo. Nämäkin olivat alisteisia Moskovalle.
Nyt tietenkin voidaan kysyä, mitä korkein neuvosto voi tehdä, mitä ei. Suvereeniusjulistuksen mukaan Viron neuvostotasavalta oli nyt korkeimman lainsäädäntö-, toimeenpano. ja tuomiovallan haltija alueellaan. Toisin sanoen Neuvostoliiton, eli Moskovan valta kyseenalaistettiin. Tasavallan omat lait julistettiin maan ylimmiksi ja Neuvostoliiton yleisliittolaiset lait tulisivat voimaan vasta sen jälkeen kun ne oli Virossa rekisteröity. Kesäkuussa oli erotettu EKP:n ensimmäinen sihteeri, vironvenäläinen Karl Vaino, ja tilalle tuli kansallismielisenä pidetty Vaino Väljas. Muitakin kansallismielisiä nimitettiin avainvirkoihin. Korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajana jatkoi Arnold Rüütel, joka toimi yhden kauden myös itsenäisen Viron presidenttinä 2000-luvun alussa.
Vaikka Viro ei siis tässä vaiheessa julistautunut itsenäiseksi, Moskova antoi tulla sanallisesti täydeltä laidalta. Julistus tuomittiin perustuslain vastaisena, virolaisia syytettiin separatismista ja kansankodin hajottamisesta. Mitään varsinaista hyökkäystä ei tapahtunut, sellainen tuli vasta elokuussa 1991, kun venäläiset maahanlaskujoukot marssitettiin valtaamaan Tallinnan televisiotornia. Viro oli silloin juuri julistautunut itsenäiseksi. Mutta se on sen verran eri juttu, että se jääköön kerrottavaksi jossain toisessa yhteydessä.
Tätä ennen oli tapahtunut jo paljon. Ei tämä suvereeniusjulistus tyhjästä syntynyt, pitkän taustakehityksen tulos sekin oli. Koko 1980-luku oli kulkemista tähän suuntaan. Vuonna 1979 perustettiin Noor Tartu, johon kuului ylioppilaita ja koulunuorisoa. Seuraavan vuoden 1980 syksyllä tapahtui ns. koululaiskapina, jossa ärsyyntynyt koulunuoriso marssi Kadriorgin stadionilta kaupungin keskustaan harmissaan siitä, että luvattu punkyhtye Propellierin konsertti peruutettiin. Kun Gobatšov tuli valtaan 1985,alkoi Neuvostoliitossa ns. perestroikan aika. Se tarkoitti eräitä varovaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia uudistuksia. Seuraavana vuonna Neuvostoliitossa alkoi uuden avoimuuden aika eli glasnost. Näihin aikoihin alkoi koko Baltiassa uusi kansallisen heräämisen aika.
Pian syntyivät myös suuret mielenosoitusliikkeet, ensin vastustettiin uutta venäläisten suunnittelemaa fosforiittikaivosta. Vuonna 1987 pidettiin Tallinnan Hirvepark -puistossa mielenosoitus vuonna 1939 solmitun ns. Molotov-Ribbebtrop –sopimuksen lisäpöytäkirjan johdosta. Siinähän Puolaan hyökkäävä Saksa sopi Neuvostoliiton kanssa etupiirijaosta, jossa Puolan itäosa, Baltian maat ja Suomi tulivat Neuvostoliiton etupiiriin. Eräät yhteiskuntatieteilijät julkaisivat ns. IME -suunnitelman, jossa vaadittiin kaikkia maassa sijaitsevia yrityksiä Viron hallituksen valvontaan, lisäksi vaadittiin markkinataloutta ja vaihdettavaa valuuttaa sekä erilaisten yritystoiminnan muotojen sallimista.
Syntyi erilaisia uusia yhdistyksiä, mm. Muinsuskaitse Selts, joka alkoi kunnostaa ja pystyttää uudelleen venäläisten tuhoamia patsaita. Viron sini-musta-valge oli ensimmäisen kerran todella näyttävästi esillä Võrussa pidetyssä vapaussodan muistojuhlassa 1987. Kesäkuussa 1988 aikaisemmin perustettu kansanrintama järjesti laululavalla suurmielenosoituksen. Kesällä pidettiin laululavalla myös suurkonsertteja.
----------
Matkustelin Virossa neuvostoaikana taustayhteisöjeni mukana kolmeen otteeseen, vuosina 1961, 1980 ja 1988. Jotain tuntui koko ajan olevan tulossa, mutta emme tietenkään tajunneet mitä. Neuvostoliitto tuntui pitkään ikuiselta meidän tavallisten ja meitä parempienkin mielissä. Vasta jälkeenpäin selvisi, että varsinkin vuosina 1980 ja 1988 oltiin eräänlaisella vedenjakajalla. Näistä vaiheista on tarkempia selostuksia yläpalkin kohdassa Naabermaa Eesti.
Ensimmäisen matkan toukokuussa 1961 järjesti Helsingin yliopiston historian opiskelijain yhdistys Kronos ry, vuonna 1980 oli järjestäjänä Lahden seudun historianopettajien yhdistys. Lähdimme laivalla takaisin Suomeen samana päivänä 22.9. 1980 kun tuo edellä mainittu koululaiskapina tapahtui. Päivän mittaan meille oli vihjailtu 32, keskkoolissa, että kovin olivat nuoret oppilaat viime aikoina olleet yhteiskunnallisesti aktiivisia.
Vappuaattona 1988 pelasimme lentopalloseura Päijät-Äijien 50-vuotiaiden joukkueella Kalevin palloiluystäviemme kanssa, illalla oli mieleenpainuva yhteistilaisuus loistavien tarjoilujen ääressä. Vappupäivänä seurasimme kaksi tuntia kestävää virallista vappuparaatia, jossa julistettiin sosialistisen työn saavutuksia kaikin maustein. Mutta ihmeeksemme Tammsaaren patsaalla vietettiin samaan aikaan eräänlaista vastavappua, iso sini-musta-valkeakin siellä liehui, puheetkin tuntuivat rohkeilta. Väkeä oli arviolta parisen sataa. Miten he uskaltavat, mietimme tuntematta aikaisempia tapahtumia.
Kirjoitan tätä perjantaina 16. marraskuuta vuonna 2018. On harmaa marraskuinen päivä, vähän lämpöasteita, juuri sitä mihin olemme tänä syksynä tottuneet. Aamutunnit kuluivat kovin verkkaisesti, ei oikein tullut mieleen mihin olisi voinut tarttua. Mutta sitten postiluukku kolahti ja sieltä löytyi Suomen Viro-yhdistysten liiton jäsenlehden (Viro.Nyt.) uusin numero. Täyttä asiaa joka sivulla, mutta erityisesti innostuin Jari P. Havian artikkelista, jossa hän selosti Viron korkeimman neuvoston antamaa suvereeniusjulistusta päivälleen tasan 30 vuotta sitten.
Suvereeniusjulistus ei tarkoittanut itsenäisyysjulistusta, joka tuli sitten kolmisen vuotta myöhemmin eli 20.8.1991. Mutta se oli kuitenkin merkkipaalu tähän johtaneessa kehityksessä. Erityisen tärkeää se oli siksi, että virolaisten aloitteellisuus herätti myös muut neuvostotasavallat huomaaman, että tähän saakka kestänyt kehitys oli murenemassa. Suomi oli sen verran suomettunut, että meillä ja meidän poliitikoillamme oli vaikeuksia tajuta tätä.
Viron neuvostotasavallan hallintojärjestelmä oli varsin samanlainen kuin koko liittovaltiollakin. Seuraavassa luettelen sen osia lyhenteineen. Korkein neuvosto (Eesti NSV Ülemnöukogu) oli Viron ainoa lakiasäätävä elin. Sen johdossa oli Korkeimman neuvoston puhemiehistö (Ülemnõukogu Presiidium), jota johti korkeimman neuvoston puheenjohtaja, myös presidentiksi kutsuttu. Neuvosto-Virossa toimeenpanovaltaa käytti ministerineuvosto (Eesti NSV Ministrite Nõukogu), eli maan hallitus. Mutta suurinta valtaa Neuvosto-Virossa käytti kuten muuallakin Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri ja puolueen politbyroo. Nämäkin olivat alisteisia Moskovalle.
Nyt tietenkin voidaan kysyä, mitä korkein neuvosto voi tehdä, mitä ei. Suvereeniusjulistuksen mukaan Viron neuvostotasavalta oli nyt korkeimman lainsäädäntö-, toimeenpano. ja tuomiovallan haltija alueellaan. Toisin sanoen Neuvostoliiton, eli Moskovan valta kyseenalaistettiin. Tasavallan omat lait julistettiin maan ylimmiksi ja Neuvostoliiton yleisliittolaiset lait tulisivat voimaan vasta sen jälkeen kun ne oli Virossa rekisteröity. Kesäkuussa oli erotettu EKP:n ensimmäinen sihteeri, vironvenäläinen Karl Vaino, ja tilalle tuli kansallismielisenä pidetty Vaino Väljas. Muitakin kansallismielisiä nimitettiin avainvirkoihin. Korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajana jatkoi Arnold Rüütel, joka toimi yhden kauden myös itsenäisen Viron presidenttinä 2000-luvun alussa.
Vaikka Viro ei siis tässä vaiheessa julistautunut itsenäiseksi, Moskova antoi tulla sanallisesti täydeltä laidalta. Julistus tuomittiin perustuslain vastaisena, virolaisia syytettiin separatismista ja kansankodin hajottamisesta. Mitään varsinaista hyökkäystä ei tapahtunut, sellainen tuli vasta elokuussa 1991, kun venäläiset maahanlaskujoukot marssitettiin valtaamaan Tallinnan televisiotornia. Viro oli silloin juuri julistautunut itsenäiseksi. Mutta se on sen verran eri juttu, että se jääköön kerrottavaksi jossain toisessa yhteydessä.
Tätä ennen oli tapahtunut jo paljon. Ei tämä suvereeniusjulistus tyhjästä syntynyt, pitkän taustakehityksen tulos sekin oli. Koko 1980-luku oli kulkemista tähän suuntaan. Vuonna 1979 perustettiin Noor Tartu, johon kuului ylioppilaita ja koulunuorisoa. Seuraavan vuoden 1980 syksyllä tapahtui ns. koululaiskapina, jossa ärsyyntynyt koulunuoriso marssi Kadriorgin stadionilta kaupungin keskustaan harmissaan siitä, että luvattu punkyhtye Propellierin konsertti peruutettiin. Kun Gobatšov tuli valtaan 1985,alkoi Neuvostoliitossa ns. perestroikan aika. Se tarkoitti eräitä varovaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia uudistuksia. Seuraavana vuonna Neuvostoliitossa alkoi uuden avoimuuden aika eli glasnost. Näihin aikoihin alkoi koko Baltiassa uusi kansallisen heräämisen aika.
Pian syntyivät myös suuret mielenosoitusliikkeet, ensin vastustettiin uutta venäläisten suunnittelemaa fosforiittikaivosta. Vuonna 1987 pidettiin Tallinnan Hirvepark -puistossa mielenosoitus vuonna 1939 solmitun ns. Molotov-Ribbebtrop –sopimuksen lisäpöytäkirjan johdosta. Siinähän Puolaan hyökkäävä Saksa sopi Neuvostoliiton kanssa etupiirijaosta, jossa Puolan itäosa, Baltian maat ja Suomi tulivat Neuvostoliiton etupiiriin. Eräät yhteiskuntatieteilijät julkaisivat ns. IME -suunnitelman, jossa vaadittiin kaikkia maassa sijaitsevia yrityksiä Viron hallituksen valvontaan, lisäksi vaadittiin markkinataloutta ja vaihdettavaa valuuttaa sekä erilaisten yritystoiminnan muotojen sallimista.
Syntyi erilaisia uusia yhdistyksiä, mm. Muinsuskaitse Selts, joka alkoi kunnostaa ja pystyttää uudelleen venäläisten tuhoamia patsaita. Viron sini-musta-valge oli ensimmäisen kerran todella näyttävästi esillä Võrussa pidetyssä vapaussodan muistojuhlassa 1987. Kesäkuussa 1988 aikaisemmin perustettu kansanrintama järjesti laululavalla suurmielenosoituksen. Kesällä pidettiin laululavalla myös suurkonsertteja.
----------
Matkustelin Virossa neuvostoaikana taustayhteisöjeni mukana kolmeen otteeseen, vuosina 1961, 1980 ja 1988. Jotain tuntui koko ajan olevan tulossa, mutta emme tietenkään tajunneet mitä. Neuvostoliitto tuntui pitkään ikuiselta meidän tavallisten ja meitä parempienkin mielissä. Vasta jälkeenpäin selvisi, että varsinkin vuosina 1980 ja 1988 oltiin eräänlaisella vedenjakajalla. Näistä vaiheista on tarkempia selostuksia yläpalkin kohdassa Naabermaa Eesti.
Ensimmäisen matkan toukokuussa 1961 järjesti Helsingin yliopiston historian opiskelijain yhdistys Kronos ry, vuonna 1980 oli järjestäjänä Lahden seudun historianopettajien yhdistys. Lähdimme laivalla takaisin Suomeen samana päivänä 22.9. 1980 kun tuo edellä mainittu koululaiskapina tapahtui. Päivän mittaan meille oli vihjailtu 32, keskkoolissa, että kovin olivat nuoret oppilaat viime aikoina olleet yhteiskunnallisesti aktiivisia.
Vappuaattona 1988 pelasimme lentopalloseura Päijät-Äijien 50-vuotiaiden joukkueella Kalevin palloiluystäviemme kanssa, illalla oli mieleenpainuva yhteistilaisuus loistavien tarjoilujen ääressä. Vappupäivänä seurasimme kaksi tuntia kestävää virallista vappuparaatia, jossa julistettiin sosialistisen työn saavutuksia kaikin maustein. Mutta ihmeeksemme Tammsaaren patsaalla vietettiin samaan aikaan eräänlaista vastavappua, iso sini-musta-valkeakin siellä liehui, puheetkin tuntuivat rohkeilta. Väkeä oli arviolta parisen sataa. Miten he uskaltavat, mietimme tuntematta aikaisempia tapahtumia.
4. (84) Helvi Jürisson – rakastettu runoilija
Wellamo-opiston viron keskustelukurssin opiskelijat tutustuivat Leili Kujanpään johdolla lukuvuonna 2014—2015 virolaisen Helvi Jürissonin kokoelmaan Selle ilma kõlakojas, josta valmistettiin lyhyt ohjelma Keilan kirjaston kevätnäyttelyyn. Ryhmälausuntaa säesti Juha Johansson kitarallaan.
Kokoelmasta oli poimittu runot Lõkkekogemus, Kevadeöö, Armumise ülistuseks ja Luuletustest. Viimeksi mainittu on tämän tekstin lopuksi vironkielisessä asussaan. Siitä tehtiin amatöörivoimin suomennos, joka myös on jäljempänä.
Tämä sama asia otettiin uudelleen esille Anneli Kontin Wellamo-opistossa pitämällä kulttuurikurssilla lokakuun lopussa. Jürissonin ja Volkonskin elämä kiinnostaa yhä. Lisämausteen toi pariskunnan pojan Peeter Volkonskin, nykyisen virolaisen julkkiksen valkokankaalle heijastetut runot ja laulut.
Wellamo-opiston viron keskustelukurssin opiskelijat tutustuivat Leili Kujanpään johdolla lukuvuonna 2014—2015 virolaisen Helvi Jürissonin kokoelmaan Selle ilma kõlakojas, josta valmistettiin lyhyt ohjelma Keilan kirjaston kevätnäyttelyyn. Ryhmälausuntaa säesti Juha Johansson kitarallaan.
Kokoelmasta oli poimittu runot Lõkkekogemus, Kevadeöö, Armumise ülistuseks ja Luuletustest. Viimeksi mainittu on tämän tekstin lopuksi vironkielisessä asussaan. Siitä tehtiin amatöörivoimin suomennos, joka myös on jäljempänä.
Tämä sama asia otettiin uudelleen esille Anneli Kontin Wellamo-opistossa pitämällä kulttuurikurssilla lokakuun lopussa. Jürissonin ja Volkonskin elämä kiinnostaa yhä. Lisämausteen toi pariskunnan pojan Peeter Volkonskin, nykyisen virolaisen julkkiksen valkokankaalle heijastetut runot ja laulut.
Keilan kirjastossa
Luoteis-Virossa oli vuonna 2015 avoinna tunnetun runoilijan Helvi Jürissonin muistonäyttely. Hän syntyi Tallinnassa vuonna 1928 ja koulut käytyään valmistui keuhkolääkäriksi vuonna 1953. Vuosina 1953—1954 hän työskenteli tuberkuloosiparantolassa Moskovassa, sen jälkeen Nõmmella ja Keilassa keuhkolääkärinä. Ensimmäiset runonsa hän julkaisi vuonna 1956. Keilan näyttelyssä oli näytteillä kahdeksan runokokoelmaa ja runsaat kymmenen lastenkirjaa.
Ensimmäinen puoliso oli säveltäjä ja kreivi Andrei Volkonski (1933—2008), toinen graafikko Olev Soans (1925—1955). Soansin kuoleman jälkeen Volkonski ja Jürisson löysivät toisensa uudelleen. Lapsia on ollut kaksi, rockmuusikko, näyttelijä ja runoilija Peeter Volkonski (s.1954) ja tytär, lastenkirjailija Kerttu Soans-Tammisto (s. 1961).
Alla olevan käännöksen ovat tehneet yhteistyössä kolme eri tavoin luovan kirjoittamisen kanssa tekemisessä olevaa henkilöä, silti kaikki runojen kääntämisessä amatöörejä. Suomentamiselle olisi ollut eduksi, jos olisi voitu runoilijan kanssa keskustella siitä, mitä muuta hän kunkin säkeen kohdalla ajatteli. Ikiaikainen ongelma on tässäkin: miten paljon voi irtautua sanatarkasta kääntämisestä.
Jonkinlaisena ns. valistuneena arvauksena voisi olettaa, että runossa on kysymys myös ihmisistä, kyvyttömyydestä löytää toinen ihminen, jota kohti kyllä kuljetaan, kuljetaan vierekkäin jonkin matkaa, mutta johon helposti kadotetaan yhteys.
Vai olisiko kysymyksessä yhteenveto Helvi Jürissonin itsensä runoista, vai peräti elämänvaiheiden tilityksestä ? Avioliitto Volkonskin kanssa kariutui, mutta pariskunta löysi myöhemmin toisensa Soansin kuoleman jälkeen !
Luuletustest
I
Luuletused kõnnivad öösiti.
Neil on pikad peenikesed jalad
ja pisikesed plinkivad pead,
mida kutsutakse tähtedeks.
II
Vahel vaikse merega
hakkavad nad libisema
üksteisest mööda,
üksteise kõrvale,
üksteise vastu.
Plinkivad pead veepinnani,
tuleb neil hiljem endid
lahti harutada.
III
Nad komistavad tihti
asjadele,
mida varem pole märganud.
Neile meeldib komistada,
sest siis nad kõlisevad.
IV
Ühed olid otsustanud neid otsida,
teised näinud leidma,
kolmandad aga kuulsid kõlisemist.
V
Luuletused on öösiti
siinsamas ja ulatuvad yle maailma.
Runoista
I
Runot liikkuvat öisin.
Niillä on pitkät hennot jalat
ja pikkuiset vilkkuvat päät,
joita kutsutaan kirjaintähdiksi.
II
Toisinaan meren tyyntyessä
alkavat ne lipua
toisiansa kohti,
toistensa viereen,toisiaan vasten.
Päät vilkkuvat veden kalvossa,
myöhemmin vain hajotakseen.
III
Ne kompastuvat usein asioihin,
ennen huomaamattomiin.
Ne pitävät kompastelusta,
sillä silloin ne helisevät.
IV
Yhdet ovat yrittäneet niitä etsiä,
toiset ovat lähteneet etsimään,
mutta kolmannet kuulivat helinää.
V
Runot ovat öisin tässä
ja yltävät yli koko maailman.
Luoteis-Virossa oli vuonna 2015 avoinna tunnetun runoilijan Helvi Jürissonin muistonäyttely. Hän syntyi Tallinnassa vuonna 1928 ja koulut käytyään valmistui keuhkolääkäriksi vuonna 1953. Vuosina 1953—1954 hän työskenteli tuberkuloosiparantolassa Moskovassa, sen jälkeen Nõmmella ja Keilassa keuhkolääkärinä. Ensimmäiset runonsa hän julkaisi vuonna 1956. Keilan näyttelyssä oli näytteillä kahdeksan runokokoelmaa ja runsaat kymmenen lastenkirjaa.
Ensimmäinen puoliso oli säveltäjä ja kreivi Andrei Volkonski (1933—2008), toinen graafikko Olev Soans (1925—1955). Soansin kuoleman jälkeen Volkonski ja Jürisson löysivät toisensa uudelleen. Lapsia on ollut kaksi, rockmuusikko, näyttelijä ja runoilija Peeter Volkonski (s.1954) ja tytär, lastenkirjailija Kerttu Soans-Tammisto (s. 1961).
Alla olevan käännöksen ovat tehneet yhteistyössä kolme eri tavoin luovan kirjoittamisen kanssa tekemisessä olevaa henkilöä, silti kaikki runojen kääntämisessä amatöörejä. Suomentamiselle olisi ollut eduksi, jos olisi voitu runoilijan kanssa keskustella siitä, mitä muuta hän kunkin säkeen kohdalla ajatteli. Ikiaikainen ongelma on tässäkin: miten paljon voi irtautua sanatarkasta kääntämisestä.
Jonkinlaisena ns. valistuneena arvauksena voisi olettaa, että runossa on kysymys myös ihmisistä, kyvyttömyydestä löytää toinen ihminen, jota kohti kyllä kuljetaan, kuljetaan vierekkäin jonkin matkaa, mutta johon helposti kadotetaan yhteys.
Vai olisiko kysymyksessä yhteenveto Helvi Jürissonin itsensä runoista, vai peräti elämänvaiheiden tilityksestä ? Avioliitto Volkonskin kanssa kariutui, mutta pariskunta löysi myöhemmin toisensa Soansin kuoleman jälkeen !
Luuletustest
I
Luuletused kõnnivad öösiti.
Neil on pikad peenikesed jalad
ja pisikesed plinkivad pead,
mida kutsutakse tähtedeks.
II
Vahel vaikse merega
hakkavad nad libisema
üksteisest mööda,
üksteise kõrvale,
üksteise vastu.
Plinkivad pead veepinnani,
tuleb neil hiljem endid
lahti harutada.
III
Nad komistavad tihti
asjadele,
mida varem pole märganud.
Neile meeldib komistada,
sest siis nad kõlisevad.
IV
Ühed olid otsustanud neid otsida,
teised näinud leidma,
kolmandad aga kuulsid kõlisemist.
V
Luuletused on öösiti
siinsamas ja ulatuvad yle maailma.
Runoista
I
Runot liikkuvat öisin.
Niillä on pitkät hennot jalat
ja pikkuiset vilkkuvat päät,
joita kutsutaan kirjaintähdiksi.
II
Toisinaan meren tyyntyessä
alkavat ne lipua
toisiansa kohti,
toistensa viereen,toisiaan vasten.
Päät vilkkuvat veden kalvossa,
myöhemmin vain hajotakseen.
III
Ne kompastuvat usein asioihin,
ennen huomaamattomiin.
Ne pitävät kompastelusta,
sillä silloin ne helisevät.
IV
Yhdet ovat yrittäneet niitä etsiä,
toiset ovat lähteneet etsimään,
mutta kolmannet kuulivat helinää.
V
Runot ovat öisin tässä
ja yltävät yli koko maailman.
3. (63) Joulun ensiodotusta
Jouluvalot sytytettiin Aleksille etuajassa, ja kettukin pääsi paikalleen Rauhankadun kulmaan. Markkinapäivänä 7.1. ilma oli kaikkea muuta kuin jouluinen, mutta niin vain kuviot olivat syttyneet koko kadun pituudelta.
Jouluvalot sytytettiin Aleksille etuajassa, ja kettukin pääsi paikalleen Rauhankadun kulmaan. Markkinapäivänä 7.1. ilma oli kaikkea muuta kuin jouluinen, mutta niin vain kuviot olivat syttyneet koko kadun pituudelta.
Marolankadun varrelle oli jo aikaisemmin tuotu paksu hiekkapatja, joka oli torin kaltevuuden takia laitettu vaateriin, kuten joskus on olut tapana sanoa. Siihen on tulossa luistinrata, muovikerros oli päällimmäisenä, ja putkistot oli laitettu paikalleen pakkasia odottamaan.
Markkinatunnelma oli tällä kertaa vähän apea, mutta silti väkeä riitti. Kojut ja teltat olivat tulevan luistinradan takia joutuneet sulloutumaan vähän ahtaammalle. Niitä riitti Lanun aukiolle ja siitä vielä eteenpäin Aleksin vartta pitkin. Tarjolla oli jälleen kaikenlaista pikkutavaraa, syötävää, vähän juotavaakin, ja erityisen paljon vaatteita. Niitä oli rekkikaupalla. Tuli mieleen, pääsivätkö ne pienessä tihkusateessa ehkä vähän kostumaan. Sen jälkeen kuivatus voi olla niin ja näin ennen kuin ne levitettiin taas esille uudella paikkakunnalle.
Markkinatunnelma oli tällä kertaa vähän apea, mutta silti väkeä riitti. Kojut ja teltat olivat tulevan luistinradan takia joutuneet sulloutumaan vähän ahtaammalle. Niitä riitti Lanun aukiolle ja siitä vielä eteenpäin Aleksin vartta pitkin. Tarjolla oli jälleen kaikenlaista pikkutavaraa, syötävää, vähän juotavaakin, ja erityisen paljon vaatteita. Niitä oli rekkikaupalla. Tuli mieleen, pääsivätkö ne pienessä tihkusateessa ehkä vähän kostumaan. Sen jälkeen kuivatus voi olla niin ja näin ennen kuin ne levitettiin taas esille uudella paikkakunnalle.
Ostosintoa riitti, vaikka esimerkiksi Clas Ohlsson ja Hongkong monien muiden tavoin kyllä tarjoavat paljon samanlaista tavaraa. Mutta torilla käyskentelyyn on tietysti muitakin syitä, käydään katsomassa löytyykö tuttuja, ja tietysti vain päämäärätön ajelehtiminen joukon mukana tuo vaihtelua arkipäivään.
Kohtapuoleen ilmestyy tietysti joulukylä, ja aletaan arvuutella mistä päin Lahtea kuusi nyt tuodaan. Viimeistään silloin tänne on syytä taas tulla. Saahan sitä jouluun tietysti etukäteenkin jo lokakuun lopussa valmistautua. Kunhan vain tavaratalot eivät aloita sitä joululaulukimaraansa liian aikaisin!
Kohtapuoleen ilmestyy tietysti joulukylä, ja aletaan arvuutella mistä päin Lahtea kuusi nyt tuodaan. Viimeistään silloin tänne on syytä taas tulla. Saahan sitä jouluun tietysti etukäteenkin jo lokakuun lopussa valmistautua. Kunhan vain tavaratalot eivät aloita sitä joululaulukimaraansa liian aikaisin!
2. (82) Viljandi paadimees
Kieltä opiskellessa avautuu usein paitsi tärkeitä sanontoja, myös erilaisia kulttuuriyhteyksiä. Olin ohimennen jostain lukenut tai kuullut käsitteestä Viljandi paadimees, en kuitenkaan muistanut missä yhteydessä. Tietysti tiesin, että Viljandissa järjestetään joka vuosi järven ympärijuoksu ja jonkinlainen soutukilpailukin. Mutta en nimenomaan osannut yhdistää tätä soutukilpailua otsikon mukaiseen lauluun. Lopulta asia selvisi Anneli Kontin Wellamossa pitämällä oppitunnilla. Tuntinsa lopuksi hän otti esiin pienen kanteleensa ja alkoi laulaa, siihen muutamat sitten varovasti yhtyivätkin.
Viljandi paadimees
Käe ulatab noor paadimees
nii lahkelt neiule,
kes aralt seisab tema ees,
et sõita üle vee.
Kui neiu paadis, algab sõit,
täis õnne kõik maailm.
Ja neiu palgeil punab koit
ning rõõmust särab silm.
Ah, silmad, need silmad
ei iial unune.
Need sinised silmad*
mul võitsid südame.
Ta kaela neiu langeb siis
ja kingib suudluse.
Silm särab rõõmupisarais,
arm tungib südame.
Hulk aastaid läind, ja Viljandis
järv ikka kohiseb.
Hall paadimees veel ikkagi
neid silmi igatseb.
Vaikka Paadimees-laulu on kaikkien virolaisten rakastama, ja sitä lauletaan kuin kansanlauluja, kysymyksessä on kuitenkin paljon uudempi luomus. Sen on tehnyt latvialainen Arturs Vinters. Se elää vahvana ja taipuu jopa rock-lyriikaksikin, eikä ihme. Siinähän nuori venemies saa ihailemansa neidon veneeseensä, soutaa tämän yli järven ja samalla ihastuu ikihyväksi tämän silmiin. Matkan lopuksi neito karahtaa kiitokseksi venemiehen kaulaan ja antaa vielä suukonkin. Ja niin ihana oli tämä kohtaaminen, että mies muistaa ne silmät vielä harmaapäisenä vanhana miehenä. Ja kuten kansanlauluihin usein kuuluu, ilmeisesti tämä ihanuus syystä tai toisesta jäi saavuttamatta. Tulee mieleen P.J. Hannikaisen haikea laulu nimeltä Lapsuuden ystävälle ja siitä säe: ”Maailma sitten vieroitti pois meidät toisistaan, vaan sua armas iäti mä muistan ainiaan”.
Viljandi paadimehe regat ei ole mikä tahansa soututapahtuma, sillä sen eri sarjoihin osallistuu niin maan parhaita soutajia kuin melkein vasta-alkajiakin. Se järjestetään heinäkuun alussa. On tyttöjen ja aikuisten naisten, mutta myös seniorien sarjoja. Samoin miehet on jaettu vastaaviin sarjoihin. Yksilösoutajien lisäksi kilpailevat myös pariairokaksikot ja joinain vuosina vielä nelikotkin. Ilmeisesti kansanlaulua mukaillen on aina joskus vielä tavallisten veneiden sarja, jossa mies soutaa ja nainen pitää perää. Paadimees ja neiu soutelevat yhä !
Kieltä opiskellessa avautuu usein paitsi tärkeitä sanontoja, myös erilaisia kulttuuriyhteyksiä. Olin ohimennen jostain lukenut tai kuullut käsitteestä Viljandi paadimees, en kuitenkaan muistanut missä yhteydessä. Tietysti tiesin, että Viljandissa järjestetään joka vuosi järven ympärijuoksu ja jonkinlainen soutukilpailukin. Mutta en nimenomaan osannut yhdistää tätä soutukilpailua otsikon mukaiseen lauluun. Lopulta asia selvisi Anneli Kontin Wellamossa pitämällä oppitunnilla. Tuntinsa lopuksi hän otti esiin pienen kanteleensa ja alkoi laulaa, siihen muutamat sitten varovasti yhtyivätkin.
Viljandi paadimees
Käe ulatab noor paadimees
nii lahkelt neiule,
kes aralt seisab tema ees,
et sõita üle vee.
Kui neiu paadis, algab sõit,
täis õnne kõik maailm.
Ja neiu palgeil punab koit
ning rõõmust särab silm.
Ah, silmad, need silmad
ei iial unune.
Need sinised silmad*
mul võitsid südame.
Ta kaela neiu langeb siis
ja kingib suudluse.
Silm särab rõõmupisarais,
arm tungib südame.
Hulk aastaid läind, ja Viljandis
järv ikka kohiseb.
Hall paadimees veel ikkagi
neid silmi igatseb.
Vaikka Paadimees-laulu on kaikkien virolaisten rakastama, ja sitä lauletaan kuin kansanlauluja, kysymyksessä on kuitenkin paljon uudempi luomus. Sen on tehnyt latvialainen Arturs Vinters. Se elää vahvana ja taipuu jopa rock-lyriikaksikin, eikä ihme. Siinähän nuori venemies saa ihailemansa neidon veneeseensä, soutaa tämän yli järven ja samalla ihastuu ikihyväksi tämän silmiin. Matkan lopuksi neito karahtaa kiitokseksi venemiehen kaulaan ja antaa vielä suukonkin. Ja niin ihana oli tämä kohtaaminen, että mies muistaa ne silmät vielä harmaapäisenä vanhana miehenä. Ja kuten kansanlauluihin usein kuuluu, ilmeisesti tämä ihanuus syystä tai toisesta jäi saavuttamatta. Tulee mieleen P.J. Hannikaisen haikea laulu nimeltä Lapsuuden ystävälle ja siitä säe: ”Maailma sitten vieroitti pois meidät toisistaan, vaan sua armas iäti mä muistan ainiaan”.
Viljandi paadimehe regat ei ole mikä tahansa soututapahtuma, sillä sen eri sarjoihin osallistuu niin maan parhaita soutajia kuin melkein vasta-alkajiakin. Se järjestetään heinäkuun alussa. On tyttöjen ja aikuisten naisten, mutta myös seniorien sarjoja. Samoin miehet on jaettu vastaaviin sarjoihin. Yksilösoutajien lisäksi kilpailevat myös pariairokaksikot ja joinain vuosina vielä nelikotkin. Ilmeisesti kansanlaulua mukaillen on aina joskus vielä tavallisten veneiden sarja, jossa mies soutaa ja nainen pitää perää. Paadimees ja neiu soutelevat yhä !
1. (81) Napit vastakkain
Lailliset lakot ja poliittiset lakot. Näytti jo siltä, että syksyn mittaan olisi edessä ollut todella suuri ja pitkäaikainen lakkosuma. Työ- ja virkaehtosopimusten solmimisaikaan ns. lailliset lakot palkoista ja työehdoista ovat täysin sallittuja, jos on menossa ns. sopimukseton aika. Tällä tarkoitetaan sitä, että entisen sopimuksen voimassaoloaika on kulunut loppuun, eikä uutta ole saatu vielä kirjoitettua.
Suurempi uhka oli siinä, että maahan oli syntymässä suuria ns. poliittisia lakkoja. Niillä protestoidaan jotain hallituksen toimenpidettä vastaan. Monissa meidän verrokkimaissamme ne on kokonaan kielletty, tai niiden määrää ja aikaa on rajoitettu. Ne ovat meilläkin yleensä olleet lyhytaikaisia, tavallaan mielenilmauksia. Mutta nyt oli kysymyksessä paljon vakavampi juttu. Hallitus oli ajamassa pieniin alle 10 työntekijän yrityksiin lakimuutosta, jonka avulla vaikeasta ja työyhteisöön sopeutumattomasta, ehkä laiskastakin työntekijästä olisi voitu entistä helpommin päästä eroon
Taustalla on ollut ajatus siitä, että pienessä työpaikassa tällainen mainitunlainen henkilö voi aiheuttaa niin suuria hankaluuksia, että pienyrittäjä ei uskalla palkata uusia ihmisiä vaikka tilauskirjat olisivat täynnä tai palveluksia kysyttäisiin yhä lisää. Hallituksen logiikkana oli, että lakimuutos lisäisi työllisyyttä, jos yrittäjät uskaltaisivat työllistää, Suomi kun on pienyritysten maa. Tämä ajatus oli alun perin lähtöisin Suomen Yrittäjien järjestöltä ja sen kanssa samaan tahtiin hengittäviltä lobbareilta. Tässä sitten törmättiin ay-liikkeen ehdottomuuteen: ketään ei irtisanota vähäisin syin, oli sitten työntekijäin määrä mikä tahansa, kuuluivat nämä sitten johonkin liittoon tai ei.
Hallitus lisäsi panoksia tekemällä asiasta luottamuskysymyksen ns. hallituksen tiedonannolla. Se sai äänestyksessä odotetusti eduskunnan luottamuksen, ja jopa aivan selvästi. Eli lakimuutoksen hyväksyminen alkoi olla varmaa. Tällä tavalla se sai aikaan tilanteen, että nyt ei lakkoillakaan hallitusta, vaan eduskuntaa vastaan. Perustuslain mukaan eduskunta on maan ylin päättävä elin. Näin sinänsä aluksi vähäiseltä tuntuva asia oli laajentunut kysymykseen parlamentarismista ja korporativismista.
Viimeksi mainitulla tarkoitetaan poliittista järjestelmää, jossa lainsäädäntövaltaa käyttävät työantajien ja työntekijäin muodostamat ammattikunnat eli korporaatiot. Aikoinaan tällaisen järjestelmän loi Italiassa 1930-luvulla Benito Mussolini, joka kyllästyi parlamentin vastustukseen. Parlamentin tilalle tuli korporaatioiden kamari. Jotkut ovat kyllä väittäneet, että Suomessa vallinnut ns. kolmikantasopiminen olisi ollut jonkinlainen, mutta kaiketi aika pieni askel tähän suuntaan. Kolmikanta on meillä tarkoittanut hallitusta sekä työnantajien että työntekijäin keskusjärjestöjä.
Lakkojen taustatekijöitä. Kaiken taustalla ovat tietysti ensi huhtikuun eduskuntavaalit. Sdp on tällä hetkellä mielipidemittausten suosikki, ja on oletettavaa, että se on sitä myös puolen vuoden päästä. Antti Rinne ei tietenkään ole mikään Mussolini vaikka entinen kovapintainen ay-johtaja onkin. Monet ovat uskoneet, että laittamalla kovan kovaa vastaan ammattiyhdistysliike saa hänen pääministeriytensä varmistettua. Hallituksen suunnalla taas saatettiin toivoa, että yhä laajamittaisemmaksi äityvä lakkoliikehdintä saisi kansalaiset kääntämään kelkkansa. Lakoista kärsivät eniten täysin syyttömät tahot. Hankaluuksia tulee lisää jokaisen arkielämään. Ja onhan niillä muitakin seurauksia, lakkolaisten palkkatulot jäävät saamatta ja Suomen ulkomaankauppa kärsii. Taloustieteilijät ovat aika lailla yhtä mieltä siitä, että nyt ollaan korkeasuhdanteen aallonharjalla, josta ollaan vähitellen muutenkin lähdössä alaspäin. Jatkuvat lakot vauhdittaisivat tätä muutosta.
Jonkinlainen totuus on kai siinäkin, että ammattiyhdistysliikkeeseen latautuu aika ajoin painetta, jonka pitää päästä purkautumaan. Erityisen tärkeää se voi olla liittojen puheenjohtajille, joiden pitää osoittaa väelleen oma pätevyytensä. Hiljakkoin SAK:n liitoissa on tapahtunut henkilövaihdoksia, ja uusilla johtajilla on tietysti paineita tähän suuntaan. Ja onhan toki ay-johtajilla jotain muutakin puolustettavaa: juuri valmistuneiden verotietojen mukaan heistä paras ansaitsi viime vuonna yli 300.000 euroa, muutama muukin yli 200.000.
Oman lisänsä nykytilannetta koskevaan keskusteluun toi nobelpalkittu Bengt Holmström, joka Suomeen suuntautuneella kongressimatkalla korosti, että ammattiyhdistysliikkeen tulee tulevaisuuden työelämässä tottua joustoihin. Vielä enemmän sai huomiota vaatimus, että vajavaisesti suomea puhuville maahanmuuttajille pitäisi voida maksaa aluksi alempaa palkkaa ja antaa rajoitetummin sosiaalietuuksia. Kielitaidon ja työtaidon kehittyessä tulisi palkkaa nostaa. Tässäkin oli ajatuksena helpompi työllistäminen. Tämä tyrmättiin täysin toteamalla, että samasta työstä pitää aina maksaa sama palkka ja samat etuudet.
Mutta sitten lehti kääntyi. Liitot esittivät viikko sitten irtisanomislain tilalle mahdollisuutta pitempiin määräaikaisuuksiin. Tämä ei pääministeri Sipilälle käynyt, hänen mielestään sillä ei päästäisi itse ongelmaa, eli työllistämiskynnystä ratkaisemaan. Tässä vaiheessa hallitus kuitenkin sorvasi kompromissiesityksen, jossa luovuttiin tuosta kymmenen työntekijän rajasta, mutta säilytettiin edelleen mahdollisuus irtisanomisiin. Lisäksi luvattiin vielä avata jo voimassa ollutta ns. aktiivimallia, jonka soveltaminen on paikallisesti tuottanut hankaluuksia. Siinähän vähennetään työttömyystukia, jos henkilö ei ole tietyssä ajassa riittävässä määrin ollut joko palkkatyössä, työhön valmistavassa koulutuksessa tai muuten asiallisena pidetyssä toiminnassa mukana. Useilta paikkakunnilta puuttuu näitä mahdollisuuksia, vaikka ihmiset haluaisivatkin osoittaa aktiivisuuttaan.
Kuka tässä nyt sitten voitti ja kuka ei? Tätä on vaikea sanoa, sillä asian jatkokäsittely siirrettiin ns. kolmikantaan, joka tekee hallituksen valmistelujen pohjalta lakiesityksestä lopullisen muotoilun. Sen sisältö on vielä avoin. Koko Suomi oli tietysti voittaja siinä mielessä, että liitot päättivät lopettaa lakot, tai ainakin keskeyttää ne. Häviäjien puolelle jäivät yritykset, joiden menetyksiksi on laskettu kymmeniä miljoonia. Kansalaisille tuli paikoin harmia, ja palkkatuloja jäi lakkolaisilta saamatta. Ammattiyhdistysliikkeen jäsenet ovat tyytyväisiä kun saatiin ponnekasta toimintaa aikaan. Vaikka lakiesityksen lopullisesta muodosta ei vielä ole tietoa, voi olettaa, että hallituksen aikeet työllisyyden lisäämiseksi toteutuisivat tätäkin kautta, mahdollisesti kuitenkin jotenkin vesitettyinä.
Lailliset lakot ja poliittiset lakot. Näytti jo siltä, että syksyn mittaan olisi edessä ollut todella suuri ja pitkäaikainen lakkosuma. Työ- ja virkaehtosopimusten solmimisaikaan ns. lailliset lakot palkoista ja työehdoista ovat täysin sallittuja, jos on menossa ns. sopimukseton aika. Tällä tarkoitetaan sitä, että entisen sopimuksen voimassaoloaika on kulunut loppuun, eikä uutta ole saatu vielä kirjoitettua.
Suurempi uhka oli siinä, että maahan oli syntymässä suuria ns. poliittisia lakkoja. Niillä protestoidaan jotain hallituksen toimenpidettä vastaan. Monissa meidän verrokkimaissamme ne on kokonaan kielletty, tai niiden määrää ja aikaa on rajoitettu. Ne ovat meilläkin yleensä olleet lyhytaikaisia, tavallaan mielenilmauksia. Mutta nyt oli kysymyksessä paljon vakavampi juttu. Hallitus oli ajamassa pieniin alle 10 työntekijän yrityksiin lakimuutosta, jonka avulla vaikeasta ja työyhteisöön sopeutumattomasta, ehkä laiskastakin työntekijästä olisi voitu entistä helpommin päästä eroon
Taustalla on ollut ajatus siitä, että pienessä työpaikassa tällainen mainitunlainen henkilö voi aiheuttaa niin suuria hankaluuksia, että pienyrittäjä ei uskalla palkata uusia ihmisiä vaikka tilauskirjat olisivat täynnä tai palveluksia kysyttäisiin yhä lisää. Hallituksen logiikkana oli, että lakimuutos lisäisi työllisyyttä, jos yrittäjät uskaltaisivat työllistää, Suomi kun on pienyritysten maa. Tämä ajatus oli alun perin lähtöisin Suomen Yrittäjien järjestöltä ja sen kanssa samaan tahtiin hengittäviltä lobbareilta. Tässä sitten törmättiin ay-liikkeen ehdottomuuteen: ketään ei irtisanota vähäisin syin, oli sitten työntekijäin määrä mikä tahansa, kuuluivat nämä sitten johonkin liittoon tai ei.
Hallitus lisäsi panoksia tekemällä asiasta luottamuskysymyksen ns. hallituksen tiedonannolla. Se sai äänestyksessä odotetusti eduskunnan luottamuksen, ja jopa aivan selvästi. Eli lakimuutoksen hyväksyminen alkoi olla varmaa. Tällä tavalla se sai aikaan tilanteen, että nyt ei lakkoillakaan hallitusta, vaan eduskuntaa vastaan. Perustuslain mukaan eduskunta on maan ylin päättävä elin. Näin sinänsä aluksi vähäiseltä tuntuva asia oli laajentunut kysymykseen parlamentarismista ja korporativismista.
Viimeksi mainitulla tarkoitetaan poliittista järjestelmää, jossa lainsäädäntövaltaa käyttävät työantajien ja työntekijäin muodostamat ammattikunnat eli korporaatiot. Aikoinaan tällaisen järjestelmän loi Italiassa 1930-luvulla Benito Mussolini, joka kyllästyi parlamentin vastustukseen. Parlamentin tilalle tuli korporaatioiden kamari. Jotkut ovat kyllä väittäneet, että Suomessa vallinnut ns. kolmikantasopiminen olisi ollut jonkinlainen, mutta kaiketi aika pieni askel tähän suuntaan. Kolmikanta on meillä tarkoittanut hallitusta sekä työnantajien että työntekijäin keskusjärjestöjä.
Lakkojen taustatekijöitä. Kaiken taustalla ovat tietysti ensi huhtikuun eduskuntavaalit. Sdp on tällä hetkellä mielipidemittausten suosikki, ja on oletettavaa, että se on sitä myös puolen vuoden päästä. Antti Rinne ei tietenkään ole mikään Mussolini vaikka entinen kovapintainen ay-johtaja onkin. Monet ovat uskoneet, että laittamalla kovan kovaa vastaan ammattiyhdistysliike saa hänen pääministeriytensä varmistettua. Hallituksen suunnalla taas saatettiin toivoa, että yhä laajamittaisemmaksi äityvä lakkoliikehdintä saisi kansalaiset kääntämään kelkkansa. Lakoista kärsivät eniten täysin syyttömät tahot. Hankaluuksia tulee lisää jokaisen arkielämään. Ja onhan niillä muitakin seurauksia, lakkolaisten palkkatulot jäävät saamatta ja Suomen ulkomaankauppa kärsii. Taloustieteilijät ovat aika lailla yhtä mieltä siitä, että nyt ollaan korkeasuhdanteen aallonharjalla, josta ollaan vähitellen muutenkin lähdössä alaspäin. Jatkuvat lakot vauhdittaisivat tätä muutosta.
Jonkinlainen totuus on kai siinäkin, että ammattiyhdistysliikkeeseen latautuu aika ajoin painetta, jonka pitää päästä purkautumaan. Erityisen tärkeää se voi olla liittojen puheenjohtajille, joiden pitää osoittaa väelleen oma pätevyytensä. Hiljakkoin SAK:n liitoissa on tapahtunut henkilövaihdoksia, ja uusilla johtajilla on tietysti paineita tähän suuntaan. Ja onhan toki ay-johtajilla jotain muutakin puolustettavaa: juuri valmistuneiden verotietojen mukaan heistä paras ansaitsi viime vuonna yli 300.000 euroa, muutama muukin yli 200.000.
Oman lisänsä nykytilannetta koskevaan keskusteluun toi nobelpalkittu Bengt Holmström, joka Suomeen suuntautuneella kongressimatkalla korosti, että ammattiyhdistysliikkeen tulee tulevaisuuden työelämässä tottua joustoihin. Vielä enemmän sai huomiota vaatimus, että vajavaisesti suomea puhuville maahanmuuttajille pitäisi voida maksaa aluksi alempaa palkkaa ja antaa rajoitetummin sosiaalietuuksia. Kielitaidon ja työtaidon kehittyessä tulisi palkkaa nostaa. Tässäkin oli ajatuksena helpompi työllistäminen. Tämä tyrmättiin täysin toteamalla, että samasta työstä pitää aina maksaa sama palkka ja samat etuudet.
Mutta sitten lehti kääntyi. Liitot esittivät viikko sitten irtisanomislain tilalle mahdollisuutta pitempiin määräaikaisuuksiin. Tämä ei pääministeri Sipilälle käynyt, hänen mielestään sillä ei päästäisi itse ongelmaa, eli työllistämiskynnystä ratkaisemaan. Tässä vaiheessa hallitus kuitenkin sorvasi kompromissiesityksen, jossa luovuttiin tuosta kymmenen työntekijän rajasta, mutta säilytettiin edelleen mahdollisuus irtisanomisiin. Lisäksi luvattiin vielä avata jo voimassa ollutta ns. aktiivimallia, jonka soveltaminen on paikallisesti tuottanut hankaluuksia. Siinähän vähennetään työttömyystukia, jos henkilö ei ole tietyssä ajassa riittävässä määrin ollut joko palkkatyössä, työhön valmistavassa koulutuksessa tai muuten asiallisena pidetyssä toiminnassa mukana. Useilta paikkakunnilta puuttuu näitä mahdollisuuksia, vaikka ihmiset haluaisivatkin osoittaa aktiivisuuttaan.
Kuka tässä nyt sitten voitti ja kuka ei? Tätä on vaikea sanoa, sillä asian jatkokäsittely siirrettiin ns. kolmikantaan, joka tekee hallituksen valmistelujen pohjalta lakiesityksestä lopullisen muotoilun. Sen sisältö on vielä avoin. Koko Suomi oli tietysti voittaja siinä mielessä, että liitot päättivät lopettaa lakot, tai ainakin keskeyttää ne. Häviäjien puolelle jäivät yritykset, joiden menetyksiksi on laskettu kymmeniä miljoonia. Kansalaisille tuli paikoin harmia, ja palkkatuloja jäi lakkolaisilta saamatta. Ammattiyhdistysliikkeen jäsenet ovat tyytyväisiä kun saatiin ponnekasta toimintaa aikaan. Vaikka lakiesityksen lopullisesta muodosta ei vielä ole tietoa, voi olettaa, että hallituksen aikeet työllisyyden lisäämiseksi toteutuisivat tätäkin kautta, mahdollisesti kuitenkin jotenkin vesitettyinä.
Lokakuu
8. (80) Mitä seurakuntavaalit kertovat meille ?
Espoon piispa. Marraskuun alku on Suomen luterilaisessa kirkossa hyvin mielenkiintoinen: ensimmäisenä päivänä (1.11.) valitaan Espoon hiippakuntaan uusi piispa ja seuraavalla viikolla alkaa seurakuntavaalien ennakkoäänestys. Varsinainen äänestyspäivä on 18.11. Piispan vaalissa kaksi ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneita ovat Luterilaisen maailmaliiton apulaispääsihteeri, teologian tohtori Kaisamari Hintikka (40,8 %) ja Kirkon koulutuskeskuksen jumalanpalveluselämän kouluttaja, teologian tohtori Juhani Holma (20,8 %).
Oikeastaan jo ehdokkaiden ensiesittelyssä tulivat esille Suomen ev.lut. kirkon kipupisteet: nainen vai mies, uusi vai vanha avioliittokäsitys. Naiset ovat voineet toimia pappeina jo yli 30 vuotta, mutta yhä edelleen on pieniä piirejä, joissa tätä vastustetaan. Piispaehdokkaat eivät vastusta, mutta tässä toisessa kysymyksessä miesten linja näytti olevan entinen: ”Raamatun mukaan avioliitto voi olla vain miehen ja naisen välinen”. Ensimmäisen kierroksen naisehdokkaiden linja oli sallivampi. Erottavaksi asiaksi saattaa tulla myös ikä, Hintikka on syntynyt vuonna 1967, Holma vuonna 1958. Ainakaan nettitietojen mukaan kukaan neljästä alkuperäisestä ehdokkaasta ei esittänyt konkreettisia ideoita seurakuntaelämän kehittämiseksi. Esitetyt ajatukset olivat ympäripyöreitä ja varovaisia. Samaa voitaneen sanoa myös kovin monista seurakuntavaalien ehdokkaista.
--------
Seurakuntavaalit. Äskettäin putosi postiluukuista kirje, jossa kerrottiin seikkaperäisesti tulevista seurakuntavaaleista 18.11.2018. Ohjeet olivat tarkkoja, ja luettelot niin seurakuntaneuvostojen kuin seurakuntavaltuustojenkin ehdokkaista selviä. Tosin ehdokkaiden näkemyksistä ei henkilö henkilöltä puhuttu mitään. Vaaliliittojen nimistä saattoi pääpiirtein jotenkin päätellä, liikuttiinko uudistavalla vai fundamentaalisella linjalla. Kolme niistä oli jollain tavalla kytköksissä puolueväkeen.
Netissä olevista luetteloista löytyi myös kuvia, mutta ehdokkaiden ajamat asiat mainittiin kovin ympäripyöreästi. Ehdokkaissa oli monia tarmokkaimmassa keski-iässä olevia, mutta paljon enemmän näytti olevan eläkeläisiä, eli siis yli 65-vuotiaita. Esimerkiksi Keski-Lahden ehdokkaissa oli useita yli 70-vuotiaita ja muutama oli täyttänyt jo 80 vuotta! Näitä sitten valitaan neljäksi vuodeksi eteenpäin! Monet esittelivät ylpeinä saavutuksiaan menneiltä vuosilta, mutta riittävätkö ne kun on kysymys tulevaisuudesta? Voisi kysyä, millainen tuntuma vanhuksilla on nykynuorten tai vaikkapa 20-30 -vuotiaiden elämään ja ongelmiin. Samaan aikaan valitellaan sitä, että tuon ikäiset ovat herkkiä eroamaan kirkosta, tai että he eivät ole kovinkaan aktiivisia seurakuntalaisia.
Näyttää siis siltä, että monet iäkkäät eivät osaa luopua, kun vielä ikätoverit kehottavat jatkamaan. Eduskuntaan on tulossa ensi keväänä aika suuri leikkaus, kun monet yli 70-vuotiaat ymmärtävät jo jättää asiat nuoremmille. Tietysti sinnekin jää vielä näitä väyrysiä ja tuomiojia, mutta muutoksia kuitenkin on tulossa.
Yle ykkösen aamuhartauksissa on tiistaisin käsitelty tulevia vaaleja. Tiistaina 16.10. eräs vuorossa ollut kirkkoherra (muistaakseni Torniosta) totesi, että kirkko ei ole saattohoidossa, mutta se ei liioin ole museo, joten sen pitää uudistua. Mutta miten se voi uudistua, jos sekä ehdokasasettelu että ohjelmat ovat kerta kerralta melkein samoja. Seurakuntien hallinto on kovin kapealla pohjalla. Siitä kertoo myös kauttaaltaan tyypillinen äänestysprosentti, joka monissa kaupunkiseurakunnissa on alle 10, koko maassa keskimäärin 15 prosenttia. Ehdokkaista useimmat ovat vielä jonkin herätysliikkeen väkeä, eli meille tavallisille kristityille ei ehdokkaita paljon löydy.
----------
Luopumisen vaikeus. Kaukainen sukulaiseni herastuomari Jaakko Eskola Lapuan Ruhasta oli oikeuden lautamiehenä aina 90. ikävuoteensa saakka. Siihen aikaan varhaisella 1900-luvulla kyläkunta teki lautamiehestään ehdotuksen, jonka kunnanvaltuusto tavallisesti siunasi. ” Eskoolaanen muistaa nii hyvin vanahoja asioota”, totesivat ymmärtämättömät kyläläiset. Mutta loppuihan se Eskoolaasenkin ura. Se tapahtui niin, että hänen 70-vuotias poikansa meni isänsä luo ja sanoi:”Jääkää te ny isä pois, jotta mullekin jäis aikaa olla!”
Mutta poikaa ei enää nimettykään kyläkunnan ehdokkaaksi, joksi tuli silloin 30-vuotias serkkuni. Kolmekymmentä vuotta hänellekin sitten kertyi lautamiesuraa ja siitä automaattisesti tuleva herastuomarin arvonimi. Hän sentään väistyi sivuun säällisessä iässä. Kyllähän nämä yhteiskunnalliset tehtävät lisäävät, eivät enää välttämättä ymmärrystä, mutta ainakin ikävuosia. Ne antavat merkitystä kyseisen henkilön omalle elämälle. Heikki-serkkukin menehtyi alkuvuodesta 2018 jo 90. ikävuotensa saavuttaneena.
Espoon piispa. Marraskuun alku on Suomen luterilaisessa kirkossa hyvin mielenkiintoinen: ensimmäisenä päivänä (1.11.) valitaan Espoon hiippakuntaan uusi piispa ja seuraavalla viikolla alkaa seurakuntavaalien ennakkoäänestys. Varsinainen äänestyspäivä on 18.11. Piispan vaalissa kaksi ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneita ovat Luterilaisen maailmaliiton apulaispääsihteeri, teologian tohtori Kaisamari Hintikka (40,8 %) ja Kirkon koulutuskeskuksen jumalanpalveluselämän kouluttaja, teologian tohtori Juhani Holma (20,8 %).
Oikeastaan jo ehdokkaiden ensiesittelyssä tulivat esille Suomen ev.lut. kirkon kipupisteet: nainen vai mies, uusi vai vanha avioliittokäsitys. Naiset ovat voineet toimia pappeina jo yli 30 vuotta, mutta yhä edelleen on pieniä piirejä, joissa tätä vastustetaan. Piispaehdokkaat eivät vastusta, mutta tässä toisessa kysymyksessä miesten linja näytti olevan entinen: ”Raamatun mukaan avioliitto voi olla vain miehen ja naisen välinen”. Ensimmäisen kierroksen naisehdokkaiden linja oli sallivampi. Erottavaksi asiaksi saattaa tulla myös ikä, Hintikka on syntynyt vuonna 1967, Holma vuonna 1958. Ainakaan nettitietojen mukaan kukaan neljästä alkuperäisestä ehdokkaasta ei esittänyt konkreettisia ideoita seurakuntaelämän kehittämiseksi. Esitetyt ajatukset olivat ympäripyöreitä ja varovaisia. Samaa voitaneen sanoa myös kovin monista seurakuntavaalien ehdokkaista.
--------
Seurakuntavaalit. Äskettäin putosi postiluukuista kirje, jossa kerrottiin seikkaperäisesti tulevista seurakuntavaaleista 18.11.2018. Ohjeet olivat tarkkoja, ja luettelot niin seurakuntaneuvostojen kuin seurakuntavaltuustojenkin ehdokkaista selviä. Tosin ehdokkaiden näkemyksistä ei henkilö henkilöltä puhuttu mitään. Vaaliliittojen nimistä saattoi pääpiirtein jotenkin päätellä, liikuttiinko uudistavalla vai fundamentaalisella linjalla. Kolme niistä oli jollain tavalla kytköksissä puolueväkeen.
Netissä olevista luetteloista löytyi myös kuvia, mutta ehdokkaiden ajamat asiat mainittiin kovin ympäripyöreästi. Ehdokkaissa oli monia tarmokkaimmassa keski-iässä olevia, mutta paljon enemmän näytti olevan eläkeläisiä, eli siis yli 65-vuotiaita. Esimerkiksi Keski-Lahden ehdokkaissa oli useita yli 70-vuotiaita ja muutama oli täyttänyt jo 80 vuotta! Näitä sitten valitaan neljäksi vuodeksi eteenpäin! Monet esittelivät ylpeinä saavutuksiaan menneiltä vuosilta, mutta riittävätkö ne kun on kysymys tulevaisuudesta? Voisi kysyä, millainen tuntuma vanhuksilla on nykynuorten tai vaikkapa 20-30 -vuotiaiden elämään ja ongelmiin. Samaan aikaan valitellaan sitä, että tuon ikäiset ovat herkkiä eroamaan kirkosta, tai että he eivät ole kovinkaan aktiivisia seurakuntalaisia.
Näyttää siis siltä, että monet iäkkäät eivät osaa luopua, kun vielä ikätoverit kehottavat jatkamaan. Eduskuntaan on tulossa ensi keväänä aika suuri leikkaus, kun monet yli 70-vuotiaat ymmärtävät jo jättää asiat nuoremmille. Tietysti sinnekin jää vielä näitä väyrysiä ja tuomiojia, mutta muutoksia kuitenkin on tulossa.
Yle ykkösen aamuhartauksissa on tiistaisin käsitelty tulevia vaaleja. Tiistaina 16.10. eräs vuorossa ollut kirkkoherra (muistaakseni Torniosta) totesi, että kirkko ei ole saattohoidossa, mutta se ei liioin ole museo, joten sen pitää uudistua. Mutta miten se voi uudistua, jos sekä ehdokasasettelu että ohjelmat ovat kerta kerralta melkein samoja. Seurakuntien hallinto on kovin kapealla pohjalla. Siitä kertoo myös kauttaaltaan tyypillinen äänestysprosentti, joka monissa kaupunkiseurakunnissa on alle 10, koko maassa keskimäärin 15 prosenttia. Ehdokkaista useimmat ovat vielä jonkin herätysliikkeen väkeä, eli meille tavallisille kristityille ei ehdokkaita paljon löydy.
----------
Luopumisen vaikeus. Kaukainen sukulaiseni herastuomari Jaakko Eskola Lapuan Ruhasta oli oikeuden lautamiehenä aina 90. ikävuoteensa saakka. Siihen aikaan varhaisella 1900-luvulla kyläkunta teki lautamiehestään ehdotuksen, jonka kunnanvaltuusto tavallisesti siunasi. ” Eskoolaanen muistaa nii hyvin vanahoja asioota”, totesivat ymmärtämättömät kyläläiset. Mutta loppuihan se Eskoolaasenkin ura. Se tapahtui niin, että hänen 70-vuotias poikansa meni isänsä luo ja sanoi:”Jääkää te ny isä pois, jotta mullekin jäis aikaa olla!”
Mutta poikaa ei enää nimettykään kyläkunnan ehdokkaaksi, joksi tuli silloin 30-vuotias serkkuni. Kolmekymmentä vuotta hänellekin sitten kertyi lautamiesuraa ja siitä automaattisesti tuleva herastuomarin arvonimi. Hän sentään väistyi sivuun säällisessä iässä. Kyllähän nämä yhteiskunnalliset tehtävät lisäävät, eivät enää välttämättä ymmärrystä, mutta ainakin ikävuosia. Ne antavat merkitystä kyseisen henkilön omalle elämälle. Heikki-serkkukin menehtyi alkuvuodesta 2018 jo 90. ikävuotensa saavuttaneena.
7. (79) Lumen tuloa odotellessa
Aika usein tulee kävelyretkillä kierrettyä Pikku-Vesijärvi, joskus mennään satamaan myös Ritaniemenmäen ja Lanun puiston läpi. Pikku-Vesijärvelle suunnataan Lahdenkadulta Kolkankadun ja Kisapuiston kautta. Ensimmäinen kuvauskohde oli tällä kertaa sähkökaappi. johon nuorten taiteilijain ryhmä on luonut aika kivan maalauksen. Kun matka jatkuu pitkin Kolkankatua, näkyy oikealla Johannankatu ja sen päässä häämöttää Lanun puisto Ritaniemenmäellä.
Aika usein tulee kävelyretkillä kierrettyä Pikku-Vesijärvi, joskus mennään satamaan myös Ritaniemenmäen ja Lanun puiston läpi. Pikku-Vesijärvelle suunnataan Lahdenkadulta Kolkankadun ja Kisapuiston kautta. Ensimmäinen kuvauskohde oli tällä kertaa sähkökaappi. johon nuorten taiteilijain ryhmä on luonut aika kivan maalauksen. Kun matka jatkuu pitkin Kolkankatua, näkyy oikealla Johannankatu ja sen päässä häämöttää Lanun puisto Ritaniemenmäellä.
Kolkankatu päättyy Kisapuiston reunaan. Kuva on Tarinakadun risteyksestä. On sunnuntai 21.10. iltapäivällä, eli on parasta ulkoiluaikaa. Autioita ovat kuitenkin suorituspaikat, esimerkiksi tenniskentät Lyseon suunnalla. Biitsikentät odottavat uutta kevättä, eikä mölkynpelaajiakaan enää näy Tennishallin edustalla. Myös jalkapallon harjoituskenttä on autiona, vain nuori isä ja pieni poika ulkoilevat pallon kanssa. Tennishallin parkkipaikalla ei ole yhtään autoa.
Matka jatkui sitten yli Kariniemenkadun. Pikku-Vesijärvi kierretään myötäpäivään. Lehtiä on jo paljon nurmikolla, vettä pilkottaa puiden takana. Vesiurut ovat käynnissä, vesipatsaat nousevat ja laskevat. Muutamat sorsat etsivät rantavedestä ruokaa, ärsyttävät valkoposkihanhet ovat sentään jo poistuneet etelään nurmikoita ja kävelyväyliä likaamasta.
Loppumatkasta ohitetaan ”Rakkauden silta”, jonka kaiteisiin pariskunnat ovat liittäneet lukkojaan. Vähän myöhemmin löytyy polunpätkä, josta päästäisiin ylös Ritaniemenmäelle ja Lanun puistoon. Sen jälkeen on syytä vilkaista Jalkarannan suuntaan yli sataman, jossa aallonmurtajien puutkin ovat kohta lehdettömiä. Kohta odotetaan ensimmäisiä lumisateita ja maisema muuttuu taas täysin.
6. (78) Eligiuksen perilliset Lahdessa
Pyhä Eligius syntyi vuonna 588 Keski-Ranskan Limogesissa katoliseen sukuun. Nuoruudessaan hän toimi oppipoikana rahapajassa, ja pian hänestä tuli metallialan käsityöläinen. Tieto taitavuudesta levisi, ja hän pääsi kuninkaan hovin suosioon. Hän valmisti kuninkaalle kaksi taidokasta valtaistuinta kullasta ja jalokivistä. Kuningas teki hänestä rahastonhoitajansa ja rahapajan johtajan. Hänestä tuli myös kuninkaan lähettiläs ja eri vaiheiden jälkeen myös piispa.
Puusepän verstaan puolella Sibeliustalossa on parhaillaan menossa kultaseppäalan koulutuksen 80-vuotisnäyttely. Sen järjestäjinä ovat Koulutuskeskus Salpaus, Suomen Kultaseppien Liitto ry ja läänintaitelija Heli Kauhanen. Näyttely on avoinna 15.10‒2.11. Ainakaan kauniina sunnuntaina 21.10. ei siellä juurikaan ihmisiä näkynyt. Mutta vielä ehtii. Tähän liittyvä juhlaseminaari on pidetty jo 12.‒13.10.
Vuonna 1938 perustettiin Helsinkiin Kultaseppäkoulu, jonka perinne jatkuu nyt Lahden Muotoiluinstituutin korumuotoilun linjalla sekä Koulutuskeskus Salpauksen kultaseppäalan opinnoissa. Oikeastaan tarina ulottuu yli sadan vuoden takaiseen aikaan kun Karl Fabergé palkkasi Pietarissa pajoilleen paljon suomalaisia työntekijöitä. Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 nämä sepät toivat Suomeen mukanaan ammattitaitonsa.
Näistä samoista sepistä eräät olivat vielä vaikuttamassa opetukseen, kun Suomen Kultaseppien Liitto perusti Kultaseppäkoulun Helsinkiin. Opetus alkoi mestari-kisälli -periaatteella. Tämä on jatkunut siitä lähtien meidän päiviimme saakka. Kultaseppäkoulu aloitti 1.9.1938 Meritullinkadulla Helsingissä. Teoria- ja taideopetus tapahtui iltaisin Ateneumissa. Tässä vaiheessa koulussa opiskeli kaksi tyttöä ja 16 poikaa.
Koulu siirtyi Lahteen vuonna 1971 ja 1996 se jakautui kahtia, koru- ja esinemuotoilun ammattikorkeakouluopinnot suoritettiin Muotoiluinstituutissa ja kultaseppäalan toisen asteen opinnot Lahden käsi- ja teollisuusoppilaitoksessa. Vuonna 2006 jalometallikoulutusala siirtyi Koulutuskeskus Salpauksen alaisuuteen. Lahden kaupunki rakensi koululle ensin tilat vanhaan tehdaskiinteistöön osoitteessa Kauppakatu 22. Kouluun valittiin vuosittain 22 oppilasta, jotka valitsivat pääaineekseen joko kultasepän, hopeasepän tai kaivertajan työn. Uuteen rakennukseen Kannaksenkadulle muutettiin vuonna 1988.
Käsillä olevaan näyttelyyn korualan opiskelijat kutsuivat pareikseen koulun alumneja, eli entisiä opiskelijoita. Kukin pari valitsi yhteisen aiheen, jonka toteutukseen kumpikin osapuoli sai lisätä oman näkemyksensä. Näyttelykoruissa on nähtävissä korumaailman koko kirjo perinteisestä kultaseppätyylistä rajoja rikkovaan kokeiluun. Koulutuskeskus Salpaus osallistuu näyttelyyn valmistamalla näyttäviä koruja emalointi- sekä kaiverrustekniikoilla, joiden taidot ovat katoamassa nyky-Suomessa.
Yllä oleva teksti on kirjoitettu pääasiassa skriineillä näkyvistä kuvista. Salissa pyörii myös multimediaesitys koulutuksen historiasta. Varsinaiseen näyttelyyn kuuluvien asiain lisäksi siellä näkyi myös lyhyt kertomus siitä, miten eräänä syksyisenä päivänä 1970-luvulla joukko koulun oppilaita hukkui Hankoniemen lähivesillä. Kun menehtyneiden joukossa oli myös minun kaksi entistä oppilastani, seurusteleva pari, en malta olla tapahtumasta jotain mainitsematta. Kymmenkunta nuorta oli purjehtimassa, muistaakseni moottoriveneellä, joka oli kyllä merikelpoinen. Vaikealla reitillä kuitenkin ajettiin karille, ja vene alkoi täyttyä vedellä. Kaikilla oli pelastusliivit, ja veteen menokin organisoitiin järkevästi. Jotta kukaan ei joutuisi erilleen, yhdistettiin koko joukko jonkinlaiseksi renkaaksi. Pari uskaliasta yritti uimalla läheiseen saareen.
Mutta hätäkutsua ei kuultu riittävän selvästi merivartioasemalla, taisi siinä vielä olla jotain viivettäkin kun ei oikein tiedetty mihin pitäisi lähteä. Seurauksena oli se, että koko joukko kuoli hypotermiaan.
Seuraavassa on näyttelystä joitakin kuvia ilman erityistä järjestystä.
Pyhä Eligius syntyi vuonna 588 Keski-Ranskan Limogesissa katoliseen sukuun. Nuoruudessaan hän toimi oppipoikana rahapajassa, ja pian hänestä tuli metallialan käsityöläinen. Tieto taitavuudesta levisi, ja hän pääsi kuninkaan hovin suosioon. Hän valmisti kuninkaalle kaksi taidokasta valtaistuinta kullasta ja jalokivistä. Kuningas teki hänestä rahastonhoitajansa ja rahapajan johtajan. Hänestä tuli myös kuninkaan lähettiläs ja eri vaiheiden jälkeen myös piispa.
Puusepän verstaan puolella Sibeliustalossa on parhaillaan menossa kultaseppäalan koulutuksen 80-vuotisnäyttely. Sen järjestäjinä ovat Koulutuskeskus Salpaus, Suomen Kultaseppien Liitto ry ja läänintaitelija Heli Kauhanen. Näyttely on avoinna 15.10‒2.11. Ainakaan kauniina sunnuntaina 21.10. ei siellä juurikaan ihmisiä näkynyt. Mutta vielä ehtii. Tähän liittyvä juhlaseminaari on pidetty jo 12.‒13.10.
Vuonna 1938 perustettiin Helsinkiin Kultaseppäkoulu, jonka perinne jatkuu nyt Lahden Muotoiluinstituutin korumuotoilun linjalla sekä Koulutuskeskus Salpauksen kultaseppäalan opinnoissa. Oikeastaan tarina ulottuu yli sadan vuoden takaiseen aikaan kun Karl Fabergé palkkasi Pietarissa pajoilleen paljon suomalaisia työntekijöitä. Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 nämä sepät toivat Suomeen mukanaan ammattitaitonsa.
Näistä samoista sepistä eräät olivat vielä vaikuttamassa opetukseen, kun Suomen Kultaseppien Liitto perusti Kultaseppäkoulun Helsinkiin. Opetus alkoi mestari-kisälli -periaatteella. Tämä on jatkunut siitä lähtien meidän päiviimme saakka. Kultaseppäkoulu aloitti 1.9.1938 Meritullinkadulla Helsingissä. Teoria- ja taideopetus tapahtui iltaisin Ateneumissa. Tässä vaiheessa koulussa opiskeli kaksi tyttöä ja 16 poikaa.
Koulu siirtyi Lahteen vuonna 1971 ja 1996 se jakautui kahtia, koru- ja esinemuotoilun ammattikorkeakouluopinnot suoritettiin Muotoiluinstituutissa ja kultaseppäalan toisen asteen opinnot Lahden käsi- ja teollisuusoppilaitoksessa. Vuonna 2006 jalometallikoulutusala siirtyi Koulutuskeskus Salpauksen alaisuuteen. Lahden kaupunki rakensi koululle ensin tilat vanhaan tehdaskiinteistöön osoitteessa Kauppakatu 22. Kouluun valittiin vuosittain 22 oppilasta, jotka valitsivat pääaineekseen joko kultasepän, hopeasepän tai kaivertajan työn. Uuteen rakennukseen Kannaksenkadulle muutettiin vuonna 1988.
Käsillä olevaan näyttelyyn korualan opiskelijat kutsuivat pareikseen koulun alumneja, eli entisiä opiskelijoita. Kukin pari valitsi yhteisen aiheen, jonka toteutukseen kumpikin osapuoli sai lisätä oman näkemyksensä. Näyttelykoruissa on nähtävissä korumaailman koko kirjo perinteisestä kultaseppätyylistä rajoja rikkovaan kokeiluun. Koulutuskeskus Salpaus osallistuu näyttelyyn valmistamalla näyttäviä koruja emalointi- sekä kaiverrustekniikoilla, joiden taidot ovat katoamassa nyky-Suomessa.
Yllä oleva teksti on kirjoitettu pääasiassa skriineillä näkyvistä kuvista. Salissa pyörii myös multimediaesitys koulutuksen historiasta. Varsinaiseen näyttelyyn kuuluvien asiain lisäksi siellä näkyi myös lyhyt kertomus siitä, miten eräänä syksyisenä päivänä 1970-luvulla joukko koulun oppilaita hukkui Hankoniemen lähivesillä. Kun menehtyneiden joukossa oli myös minun kaksi entistä oppilastani, seurusteleva pari, en malta olla tapahtumasta jotain mainitsematta. Kymmenkunta nuorta oli purjehtimassa, muistaakseni moottoriveneellä, joka oli kyllä merikelpoinen. Vaikealla reitillä kuitenkin ajettiin karille, ja vene alkoi täyttyä vedellä. Kaikilla oli pelastusliivit, ja veteen menokin organisoitiin järkevästi. Jotta kukaan ei joutuisi erilleen, yhdistettiin koko joukko jonkinlaiseksi renkaaksi. Pari uskaliasta yritti uimalla läheiseen saareen.
Mutta hätäkutsua ei kuultu riittävän selvästi merivartioasemalla, taisi siinä vielä olla jotain viivettäkin kun ei oikein tiedetty mihin pitäisi lähteä. Seurauksena oli se, että koko joukko kuoli hypotermiaan.
Seuraavassa on näyttelystä joitakin kuvia ilman erityistä järjestystä.
5. (77) Aino Kallas – kahden maan kirjailija
Aino Kallas, o.s. Krohn, kirjailijanimeltään Aino Suonio, syntyi Krohnien kulttuurisukuun. Varhain kuollut isä Julius Krohn oli runoilija, kielitieteilijä ja innokas fennomaani, eli suomalaisuusaatteen ajaja. Äiti Maria Wilhelmiina (os. Lindroos) oli julkaissut runoja ja kertomuksia. Veli Kaarle Krohn oli lopulta perheen isääkin tunnetumpi kielitieteilijä. Sisaret Helmi Krohn ja Aune Krohn harrastivat myös kirjoittamista.
Aino Kallas on ollut niin merkittävä ja tuottelias kirjailija, että sekä suomalaiset että virolaiset ovat hänet omineet. Lahden kaupunginkirjastossa saatiin 5.10 kuulla hänestä kirjallisuudentutkija Silja Vuorikurun hyvin valaiseva luento. Tämän kolumnin sisältö on osittain muistumaa tuolloin kuullusta, täydennettynä joillakin netistä löytyvillä teksteillä. Ilmeisesti nekin ovat ainakin osaksi fil. tri Vuorikurun käsialaa. Kuva on kirjaston aulan seinältä.
Aino Kallas, o.s. Krohn, kirjailijanimeltään Aino Suonio, syntyi Krohnien kulttuurisukuun. Varhain kuollut isä Julius Krohn oli runoilija, kielitieteilijä ja innokas fennomaani, eli suomalaisuusaatteen ajaja. Äiti Maria Wilhelmiina (os. Lindroos) oli julkaissut runoja ja kertomuksia. Veli Kaarle Krohn oli lopulta perheen isääkin tunnetumpi kielitieteilijä. Sisaret Helmi Krohn ja Aune Krohn harrastivat myös kirjoittamista.
Aino Kallas on ollut niin merkittävä ja tuottelias kirjailija, että sekä suomalaiset että virolaiset ovat hänet omineet. Lahden kaupunginkirjastossa saatiin 5.10 kuulla hänestä kirjallisuudentutkija Silja Vuorikurun hyvin valaiseva luento. Tämän kolumnin sisältö on osittain muistumaa tuolloin kuullusta, täydennettynä joillakin netistä löytyvillä teksteillä. Ilmeisesti nekin ovat ainakin osaksi fil. tri Vuorikurun käsialaa. Kuva on kirjaston aulan seinältä.
Aino kirjoitti jo nuorena runoja ja novelleja, joista hän julkaisi kolme kokoelmaa. Ratkaiseva vaihe hänen elämässään koitti kun hän vuonna 1900 avioitui viron kielen ja kansanrunouden tutkijan Oskar Kallaksen kanssa. Aluksi he asuivat Pietarissa, mutta muuttivat vuonna 1904 Tarttoon, jossa Aino liittyi Viron itsenäisyyttä ajavaan Noor-Eesti -kirjailijapiiriin. Tuohon aikaan oli vielä vallalla baltiansaksalaisten harjoittamaa feodalismia. Sen vaikutuksia näkyykin Kallaksen tuotannossa, vaikkapa näytelmässä nimeltä Batsheba Saarenmaalla. Vuonna 1903 hän oli kuunnellut miehensä enon, vanhan lukkarin Carl Allaksen kertomuksia maaorjuuden ajasta, raskaista veroista ja epäoikeudenmukaisista laeista. Ensimmäiset taiteelliset voittonsa Aino Kallas saavutti novellikokoelmilla Meren takaa, josta ilmestyivät osat 1 ja 2.
1910-luvulla hän siirtyi yhteiskunnallisista aiheista myyttisiin aiheisiin. Tässä vaiheessa hän myös koki rakkaussuhteen Eino Leinon kanssa vuosina 1916‒1919. Tästä on havaittavissa merkkejä hänen myöhemmässä tuotannossaan. Tuotannossa kirjallisuudentutkijat (mm. Silja Vuorikuru) ovat nähneet myös symbolistisia ja impressionistisia vaikutteita.
Oskar Kallas nimitettiin 1918 Viron suurlähettilääksi Helsinkiin. ja pian 1920-luvulla Lontooseen. Tähän jaksoon 1922‒1934 osuu kirjailija Kallaksen tuotannon paras vaihe. Hän kirjoitti osaksi Lontoossa, osaksi Kassarin kylässä Hiidenmaalla. Rakennus on yhä jäljellä, ja sitä on pidetty hyvässä kunnossa. Hän kehitti omaperäistä arkaaista tyyliä, joka on ominaista hänen teoksilleen Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928). Nämä hänen parhaina teoksinaan pidetyt balladityyliset romaanit kuvaavat intohimoista, sovinnaisuuksista piittaamatonta rakkautta, joka tuo onnen ja täyttymyksen, mutta johtaa kuolemaan. Näin Silja Vuorikuru kuvaa wikipediassa.
Viron menetettyä itsenäisyytensä Kallakset joutuivat kokemaan myös henkilökohtaisia menetyksiä. Kun Neuvostoliitto valloitti uudelleen Viron vuonna 1944 Kallakset lähtivät maanpakoon Ruotsiin. Oskar Kallas kuoli Tukholmassa 1946. Tukholman vuosinaan 1944–1953 Aino Kallas julkaisi kuusi osaa päiväkirjoistaan ja osan muistelmiaan.
Aino Kallas palasi kansalaisuuden uudelleen saatuaan takaisin Suomeen 1953. Hänen viimeisiä vuosiaan ilahdutti Wihurin elämäntyöpalkinto. Hän asui viimeiset vuotensa Helsingissä, missä kuoli 1956.
1910-luvulla hän siirtyi yhteiskunnallisista aiheista myyttisiin aiheisiin. Tässä vaiheessa hän myös koki rakkaussuhteen Eino Leinon kanssa vuosina 1916‒1919. Tästä on havaittavissa merkkejä hänen myöhemmässä tuotannossaan. Tuotannossa kirjallisuudentutkijat (mm. Silja Vuorikuru) ovat nähneet myös symbolistisia ja impressionistisia vaikutteita.
Oskar Kallas nimitettiin 1918 Viron suurlähettilääksi Helsinkiin. ja pian 1920-luvulla Lontooseen. Tähän jaksoon 1922‒1934 osuu kirjailija Kallaksen tuotannon paras vaihe. Hän kirjoitti osaksi Lontoossa, osaksi Kassarin kylässä Hiidenmaalla. Rakennus on yhä jäljellä, ja sitä on pidetty hyvässä kunnossa. Hän kehitti omaperäistä arkaaista tyyliä, joka on ominaista hänen teoksilleen Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928). Nämä hänen parhaina teoksinaan pidetyt balladityyliset romaanit kuvaavat intohimoista, sovinnaisuuksista piittaamatonta rakkautta, joka tuo onnen ja täyttymyksen, mutta johtaa kuolemaan. Näin Silja Vuorikuru kuvaa wikipediassa.
Viron menetettyä itsenäisyytensä Kallakset joutuivat kokemaan myös henkilökohtaisia menetyksiä. Kun Neuvostoliitto valloitti uudelleen Viron vuonna 1944 Kallakset lähtivät maanpakoon Ruotsiin. Oskar Kallas kuoli Tukholmassa 1946. Tukholman vuosinaan 1944–1953 Aino Kallas julkaisi kuusi osaa päiväkirjoistaan ja osan muistelmiaan.
Aino Kallas palasi kansalaisuuden uudelleen saatuaan takaisin Suomeen 1953. Hänen viimeisiä vuosiaan ilahdutti Wihurin elämäntyöpalkinto. Hän asui viimeiset vuotensa Helsingissä, missä kuoli 1956.
Sudenmorsian ilmestyi vuonna 1928 Otavan kustantamana. Teos sijoittui 1600-luvun Hiidenmaalle ja se kertoi metsänvartija Priidikin vaimosta Aalosta, joka muuttui välillä ihmissudeksi Metsän Hengen, Diabolus Sylvarumin, vaikutuksesta. Sudenmorsian on kirjoitettu Kallakselle ominaisella arkaaisella, vanhahtavalla ja balladimaisella tyylillä.
Kallaksen on usein sanottu saaneen innoitusta romaaniin rakkaussuhteestaan Eino Leinon kanssa, mutta tutkija Silja Vuorikuru on torjunut ajatuksen, sillä se kaventaisi teoksen tulkintamahdollisuuksia. Teos ei siis ole yksinomaan rakkauskertomus. Minusta se on ennen muuta kuvausta ihmissielun tiedostamattomista pimeistä puolista. Siksi kai se on kaikkina aikoina ollut niin suosittu, muistaakseni sitä näytellään tänäkin vuonna useassa eri paikassa. Olen nähnyt sen vain kerran, mielestäni ylittämättömässä esityksessä Tampereen teatterissa. Erityistä kohtalokkuutta siihen toivat Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö, jotka tanssillaan loivat todella mystistä ja pimeää tunnelmaa saliin. Haapalainen oli paholainen ja Suutari-Jääskö näytteli Aaloa siinä vaiheessa kun tämä lähti metsään paholaisen kutsua noudattaen.
Reigin pappi on kertomus Paavali Anteron poika Lempeliuksen elämästä. Tallinnassa hän rakastui nuoreen ja kauniiseen Catharina Wyckeniin, meni tämän kanssa naimisiin ja sai lapsia. Kauan ei tuota onnea heille kuitenkaan suotu, sillä pian lapset menehtyivät tauteihin. Eikä tässäkään vielä ollut kaikki, sillä Paavali menetti myös virkansa syytettynä erään oppilaansa kuolemantuottamuksesta. Hänet ja hänen vaimonsa Catharina lähetettiin kauas syrjäiselle Hiidenmaalle, Reigin pappilaan, jossa Paavali muuttui vaatimattomaksi ja omiin oloihinsa vetäytyväksi. Tämä ei olllut Catharinan mieleen ja hän alkoi vierastaa miestään
Jossain vaiheessa pappilaan saapui apupapiksi nuori Jonas Nicholaus Kempen, joka sai Catharinan syttymään aivan uudella tavalla. Paavali huomasi nuorten välien kipinöivän. Hänen oma elämänsä muuttui tästä syystä dramaattisesti. Lopulta nuorenparin välinen suhde koitui heidänkohtalokseen. Eräs teoksen mielenkiintoisista puolista on vanhan virolaisen yhteiskunnan ja sen elinkeinojen kuvaus merellisessä ympäristössä.
Sinänsä tällainen kolmiodraama ei ole mitään uutta, tätähän on kirjallisuudessa esitelty ties kuinka kauan. Mieleeni tulee Juhani Ahon Juha (ilm. 1911), jossa itärajan takaa tullut kauppias Shemeikka vietteli Juhan nuoren vaimon. Kolmiodraamoja löytyy aina kreikkalaisesta mytologiasta lähtien, ja niitä oli myös mm. Shakespearella.
Barbara von Tisenhusen kertoi nuoresta naisesta, joka jäi nuorena orvoksi. Hänen holhoojikseen määrättiin hänen lapseton tätinsä ja tämän mies. Barbara pääsi hyviin oloihin, sillä tädillä ja sedällä ei olut rahasta puutetta. Nuori Barbara oli myös erittäin kaunis. Mutta Barbara rakastui alempisäätyiseen kirjuriin ja siitä ei hyvää seurannut. vallinneen lain mukaan säätyrajoja rikkova liitto on kuolemalla rangaistava teko.
Batsheba Saarenmaalla. Erästä teostani (Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa) työstäessäni törmäsin myös 1800-luvun maanomistusoloihin. Virossa baltiansaksalaisilla maanomistajilla oli erääseen aikaan alaistensa yli käytännössä rajaton valta, jota kirkko pikemminkin tuki. Paroni saattoi esimerkiksi lähettää alaisensa 25 vuodeksi sotaväkeen, kuten Aino Kallaksen sittemmin Tauno Pylkkäsen oopperaksikin muotoilema näytelmä, Batsheba Saarenmaalla kertoo. Näytelmä oli vapaa sovellutus Toisesta Samuelin kirjasta. Paroni toimi melkein kuin kuningas Daavid aikoinaan. David lähetti Uriah-nimisen sotilaan sotaan ja varmaan kuolemaan saadakseen omakseen tämän lesken Batsheban.
Kassarin kesäasunto on pidetty hyvässä kunnossa ja maalissa. Kuva on Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkalta vuonna 2015.
Kallaksen on usein sanottu saaneen innoitusta romaaniin rakkaussuhteestaan Eino Leinon kanssa, mutta tutkija Silja Vuorikuru on torjunut ajatuksen, sillä se kaventaisi teoksen tulkintamahdollisuuksia. Teos ei siis ole yksinomaan rakkauskertomus. Minusta se on ennen muuta kuvausta ihmissielun tiedostamattomista pimeistä puolista. Siksi kai se on kaikkina aikoina ollut niin suosittu, muistaakseni sitä näytellään tänäkin vuonna useassa eri paikassa. Olen nähnyt sen vain kerran, mielestäni ylittämättömässä esityksessä Tampereen teatterissa. Erityistä kohtalokkuutta siihen toivat Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö, jotka tanssillaan loivat todella mystistä ja pimeää tunnelmaa saliin. Haapalainen oli paholainen ja Suutari-Jääskö näytteli Aaloa siinä vaiheessa kun tämä lähti metsään paholaisen kutsua noudattaen.
Reigin pappi on kertomus Paavali Anteron poika Lempeliuksen elämästä. Tallinnassa hän rakastui nuoreen ja kauniiseen Catharina Wyckeniin, meni tämän kanssa naimisiin ja sai lapsia. Kauan ei tuota onnea heille kuitenkaan suotu, sillä pian lapset menehtyivät tauteihin. Eikä tässäkään vielä ollut kaikki, sillä Paavali menetti myös virkansa syytettynä erään oppilaansa kuolemantuottamuksesta. Hänet ja hänen vaimonsa Catharina lähetettiin kauas syrjäiselle Hiidenmaalle, Reigin pappilaan, jossa Paavali muuttui vaatimattomaksi ja omiin oloihinsa vetäytyväksi. Tämä ei olllut Catharinan mieleen ja hän alkoi vierastaa miestään
Jossain vaiheessa pappilaan saapui apupapiksi nuori Jonas Nicholaus Kempen, joka sai Catharinan syttymään aivan uudella tavalla. Paavali huomasi nuorten välien kipinöivän. Hänen oma elämänsä muuttui tästä syystä dramaattisesti. Lopulta nuorenparin välinen suhde koitui heidänkohtalokseen. Eräs teoksen mielenkiintoisista puolista on vanhan virolaisen yhteiskunnan ja sen elinkeinojen kuvaus merellisessä ympäristössä.
Sinänsä tällainen kolmiodraama ei ole mitään uutta, tätähän on kirjallisuudessa esitelty ties kuinka kauan. Mieleeni tulee Juhani Ahon Juha (ilm. 1911), jossa itärajan takaa tullut kauppias Shemeikka vietteli Juhan nuoren vaimon. Kolmiodraamoja löytyy aina kreikkalaisesta mytologiasta lähtien, ja niitä oli myös mm. Shakespearella.
Barbara von Tisenhusen kertoi nuoresta naisesta, joka jäi nuorena orvoksi. Hänen holhoojikseen määrättiin hänen lapseton tätinsä ja tämän mies. Barbara pääsi hyviin oloihin, sillä tädillä ja sedällä ei olut rahasta puutetta. Nuori Barbara oli myös erittäin kaunis. Mutta Barbara rakastui alempisäätyiseen kirjuriin ja siitä ei hyvää seurannut. vallinneen lain mukaan säätyrajoja rikkova liitto on kuolemalla rangaistava teko.
Batsheba Saarenmaalla. Erästä teostani (Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa) työstäessäni törmäsin myös 1800-luvun maanomistusoloihin. Virossa baltiansaksalaisilla maanomistajilla oli erääseen aikaan alaistensa yli käytännössä rajaton valta, jota kirkko pikemminkin tuki. Paroni saattoi esimerkiksi lähettää alaisensa 25 vuodeksi sotaväkeen, kuten Aino Kallaksen sittemmin Tauno Pylkkäsen oopperaksikin muotoilema näytelmä, Batsheba Saarenmaalla kertoo. Näytelmä oli vapaa sovellutus Toisesta Samuelin kirjasta. Paroni toimi melkein kuin kuningas Daavid aikoinaan. David lähetti Uriah-nimisen sotilaan sotaan ja varmaan kuolemaan saadakseen omakseen tämän lesken Batsheban.
Kassarin kesäasunto on pidetty hyvässä kunnossa ja maalissa. Kuva on Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkalta vuonna 2015.
4. (76) Jäätyvä helvetti
Aika jäätävältä tuntui lukea Ilkka Remeksen jo vuosia sitten ilmestynyttä otsikon mukaista romaania. Ensimmäisillä sivuilla venäläinen, ilman transpondereita lentänyt tiedustelukone kolhaisee Finnairin Berliinistä Helsinkiin lentävää matkustajakonetta, joka tekee pakkolaskun meren jäälle. Mutta tiedustelukonekin vaurioituu, ja sen hylylle Viroon alkaa Suomen ja Venäjän tiedusteluväen kilpajuoksu. Tässä vaiheessa venäläiset ovat Viron venäläisväestön tuella tehneet saman kuin Krimillä, eli lähettäneet tunnustuksettomia, Viron sotilaspukujen näköisiin vetimiin pukeutuneita ns. vihreitä miehiä maan itäosiin. Erityisen huolestuttavaa oli lisäksi se, että koneesta löytyi kuolleena myös suomalainen korkean tason tiedustelumies, joka ilmeisesti oli kaapattu.
Aika jäätävältä tuntui lukea Ilkka Remeksen jo vuosia sitten ilmestynyttä otsikon mukaista romaania. Ensimmäisillä sivuilla venäläinen, ilman transpondereita lentänyt tiedustelukone kolhaisee Finnairin Berliinistä Helsinkiin lentävää matkustajakonetta, joka tekee pakkolaskun meren jäälle. Mutta tiedustelukonekin vaurioituu, ja sen hylylle Viroon alkaa Suomen ja Venäjän tiedusteluväen kilpajuoksu. Tässä vaiheessa venäläiset ovat Viron venäläisväestön tuella tehneet saman kuin Krimillä, eli lähettäneet tunnustuksettomia, Viron sotilaspukujen näköisiin vetimiin pukeutuneita ns. vihreitä miehiä maan itäosiin. Erityisen huolestuttavaa oli lisäksi se, että koneesta löytyi kuolleena myös suomalainen korkean tason tiedustelumies, joka ilmeisesti oli kaapattu.
Mutta tilanne jatkuu. Remes kirjoitti, että Venäjällä Vladimir Putin oli syrjäytetty, siirretty jonnekin hoitolaitokseen kuin Gorbatšov aikoinaan ns. Janajevin juntan epäonnistuneen vallankumouksen aikaan vuonna 1991. Putinin tilalle presidentiksi oli tullut vieläkin kansallismielisempi mies, joka oli päättänyt laajentaa sotilaallisia toimia edelleen Viroon ja Suomeen. Suomen sähköturvallisuudesta huolehtivan Fingridin sivut oli hakkeroitu ja täytetty virheohjelmilla. Samaan aikaan maassa jo pitkään venäläisten loma-asunnoissa majailleet sabotöörit kävivät siellä täällä räjäyttelemässä muuntoasemia. Vähä vähältä valtakunnanverkon eri osat sammuivat. Oli keskitalvi, pakkasta oli yli 20 astetta. Jäätyvä helvetti siis pääsi valloilleen. Jälki oli sen mukaista: pakkaskuolemia, täyteen ahdettuja evakuointipaikkoja ilman vettä ja saniteettitiloja, kulkutauteja, elintarvikkeiden ryöstelyä kaupoista jne.
Viimeistään tässä vaiheessa tulivat mieleen Airiston Helmen omistukset Turusta lähtevän, Suomen huoltovarmuuden ja ulkomaan viestiliikenteen kannalta tärkeän reitin varrelta. Tuli myös mieleen juuri Suomessa vierailleen pääministeri Dmitri Medvedevin kiemurtelut pressitilaisuudessa viime viikolla. Hän venytti itsensä täyteen pituuteen ja leimasi vaivautuneesti hymyillen suomalaisten huolet vähintäänkin sairaasta mielestä johtuviksi. Kehon kieli kertoi, että Krp:n johtama suuroperaatio ja valtavan tietomäärän takavarikointi tulivat mahdollisesti ikävänä yllätyksenä.
Täytyy sanoa, että kyllä oli kylmäävää luettavaa. Seuraavaksi Remes alkoi kuvailla Airiston Helmen tukikohtaa, josta ammuttiin singolla tuleen merellä kulkeva tankkeri. Sitten alkoi Naantalin öljynjalostamon tuhoaminen. Mutta enemmän kuin nämä jännityskirjaan kirjatut tapahtumat, minua ihmetytti se, miten tarkkaan Remes kuvaili jo vuonna 2015 mainitun tukikohdan omistussuhteita, rakennuksia ja suojalaitteita. Tuskin kirjailija on päässyt tarkastelemaan salaisia tietoja, joten arvaukset olivat yllättävän tarkkoja. Samalla hän moitti Suomen viranomaisia sinisilmäisyydestä, ja piikki lähti myös Halosen ja Tuomiojan suuntaan. Näin ajatellen siis Krp:n johtama rynnäkkö oli jopa odotettavissa oleva asia. Ihmeellistä on kuitenkin se, ettei lomakeskuksesta osattu viedä pois asiakirja-aineistoa ja digitaalista tavaraa, jotka näin joutuivat suomalaisten käsiin. Myöhemmin kuullaan, mitä niistä selviää. Veronkiertoa ja rahanpesua epäillään, toivotaan tietysti, että muutakin tulee esiin.
Teoksen ensimmäinen osa on kuin pelättävissä olevien tapahtumien historiankirjoitusta. Toisessa ja kolmannessa osassa on kyllä aika paljon takaa-ajoja sekä mielikuvituksellisia seikkailuja kunnon agenttitarinoiden tapaan. Kolmannessa osassa kuitenkin siirrytään taas kuviteltavissa olevien mahdollisuuksien puolelle. Venäläiskiinteistöissä ympäri Ahvenenmaata tehdään remontteja, pihoissa seisoo pakettiautoja ruotsalaisen remonttifirmojen kylkimaalauksin. Venäläinen lentopallojoukkue saapuu Ruotsin laivalla, Maarianhaminassa on suuri IT-alan konferenssi, matkustajia tulee ja menee. Lopulta Maarianhaminan lentokenttä miehitetään ja suurista kuljetuskoneista alkaa tulla laskuvarjosotilaita melkein taivaan täydeltä. Ken hallitsee Ahvenanmaata, hallitsee myös Itämeren pohjoisosaa ja Tukholmaan meneviä reittejä. Lopulta Suomi nöyrtyy vuokraamaan Hankoniemen ja Ahvenanmaan Venäjälle.
Faktaa ja fiktiota, mutta hyytävää siksi, että näin ne tapahtumat kai etenisivät, jos etenevät.
Viimeistään tässä vaiheessa tulivat mieleen Airiston Helmen omistukset Turusta lähtevän, Suomen huoltovarmuuden ja ulkomaan viestiliikenteen kannalta tärkeän reitin varrelta. Tuli myös mieleen juuri Suomessa vierailleen pääministeri Dmitri Medvedevin kiemurtelut pressitilaisuudessa viime viikolla. Hän venytti itsensä täyteen pituuteen ja leimasi vaivautuneesti hymyillen suomalaisten huolet vähintäänkin sairaasta mielestä johtuviksi. Kehon kieli kertoi, että Krp:n johtama suuroperaatio ja valtavan tietomäärän takavarikointi tulivat mahdollisesti ikävänä yllätyksenä.
Täytyy sanoa, että kyllä oli kylmäävää luettavaa. Seuraavaksi Remes alkoi kuvailla Airiston Helmen tukikohtaa, josta ammuttiin singolla tuleen merellä kulkeva tankkeri. Sitten alkoi Naantalin öljynjalostamon tuhoaminen. Mutta enemmän kuin nämä jännityskirjaan kirjatut tapahtumat, minua ihmetytti se, miten tarkkaan Remes kuvaili jo vuonna 2015 mainitun tukikohdan omistussuhteita, rakennuksia ja suojalaitteita. Tuskin kirjailija on päässyt tarkastelemaan salaisia tietoja, joten arvaukset olivat yllättävän tarkkoja. Samalla hän moitti Suomen viranomaisia sinisilmäisyydestä, ja piikki lähti myös Halosen ja Tuomiojan suuntaan. Näin ajatellen siis Krp:n johtama rynnäkkö oli jopa odotettavissa oleva asia. Ihmeellistä on kuitenkin se, ettei lomakeskuksesta osattu viedä pois asiakirja-aineistoa ja digitaalista tavaraa, jotka näin joutuivat suomalaisten käsiin. Myöhemmin kuullaan, mitä niistä selviää. Veronkiertoa ja rahanpesua epäillään, toivotaan tietysti, että muutakin tulee esiin.
Teoksen ensimmäinen osa on kuin pelättävissä olevien tapahtumien historiankirjoitusta. Toisessa ja kolmannessa osassa on kyllä aika paljon takaa-ajoja sekä mielikuvituksellisia seikkailuja kunnon agenttitarinoiden tapaan. Kolmannessa osassa kuitenkin siirrytään taas kuviteltavissa olevien mahdollisuuksien puolelle. Venäläiskiinteistöissä ympäri Ahvenenmaata tehdään remontteja, pihoissa seisoo pakettiautoja ruotsalaisen remonttifirmojen kylkimaalauksin. Venäläinen lentopallojoukkue saapuu Ruotsin laivalla, Maarianhaminassa on suuri IT-alan konferenssi, matkustajia tulee ja menee. Lopulta Maarianhaminan lentokenttä miehitetään ja suurista kuljetuskoneista alkaa tulla laskuvarjosotilaita melkein taivaan täydeltä. Ken hallitsee Ahvenanmaata, hallitsee myös Itämeren pohjoisosaa ja Tukholmaan meneviä reittejä. Lopulta Suomi nöyrtyy vuokraamaan Hankoniemen ja Ahvenanmaan Venäjälle.
Faktaa ja fiktiota, mutta hyytävää siksi, että näin ne tapahtumat kai etenisivät, jos etenevät.
3. (75) Aavan meren tuolla puolen
Olen aikeissa mennä elokuvateatteriin katsomaan Timo Koivusalon kuvakertomusta Olavi Virrasta, sanokoot nirppanokat arvostelijat mitä tahansa. Ennen muuta menen kuuntelemaan hänen ääntään, jota on sanottu baritoniksi tenoriin vivahtavin maustein, ja sen ainutlaatuista soundia, mitä kukaan ei tällä alalla ole ylittänyt. Kuulen sitä sekunnin tai kaksi, ja niin olen hetkessä nuoruuteni tanssilavalla, vasen käsi on pystyssä ja oikea kiertyy arkaillen nuoren tytön vyötärölle, myöhemmin sitten jo tottuneemmin. Täysikuu, sä ihme suurin olet öisen taivahan…
Vaikka alle parikymppisenä nuohosin jatkuvasti kesäisiä Etelä-Pohjanmaan tanssilavoja, en koskaan päässyt kuuntelemaan Virtaa livenä. Mutta näinhän minä hänet elävänä useaankin kertaan, sillä ensimmäinen boksini Helsingissä syksyllä 1957 oli pari kuukautta samassa talossa osoitteessa Meritullinkatu 10. Siinä kadulla hän pakkasi amerikanrautaansa lähtöä varten, joskus näkyi portaissakin. Minä asuin neljännessä kerroksessa, Virta ensimmäisessä, joka kuitenkin oli kellarin verran katutason yläpuolella. Portaita noustessani näin ensimmäisen kerran yhdeltä kohtaa televisioruudun, ensimmäisen kerran elämässäni. Virran asunnon ulko-oven yläpuolella oli pieni ikkuna, josta näkyi rappusilta hiukan olohuoneeseen.
Jollain tavalla petyin hänen ulkonäköönsä, vyötäröllä näkyi jo keski-ikä, varmaan myös alkoholinkäyttö. Olin kuvitellut hänet paljon pitemmäksi, sillä elokuvien ensirakastajana hän oli aina viettelemäänsä neitoa selvästi pitempi. Mahtoiko sitten seisoa peräti jakkaralla. Mutta viis siitä, ja viis niistä hänen elämänsä raskaista loppukuukausista, minun nuoruuteni tulkki hän on yhä edelleen.
---------
Olen aikeissa mennä elokuvateatteriin katsomaan Timo Koivusalon kuvakertomusta Olavi Virrasta, sanokoot nirppanokat arvostelijat mitä tahansa. Ennen muuta menen kuuntelemaan hänen ääntään, jota on sanottu baritoniksi tenoriin vivahtavin maustein, ja sen ainutlaatuista soundia, mitä kukaan ei tällä alalla ole ylittänyt. Kuulen sitä sekunnin tai kaksi, ja niin olen hetkessä nuoruuteni tanssilavalla, vasen käsi on pystyssä ja oikea kiertyy arkaillen nuoren tytön vyötärölle, myöhemmin sitten jo tottuneemmin. Täysikuu, sä ihme suurin olet öisen taivahan…
Vaikka alle parikymppisenä nuohosin jatkuvasti kesäisiä Etelä-Pohjanmaan tanssilavoja, en koskaan päässyt kuuntelemaan Virtaa livenä. Mutta näinhän minä hänet elävänä useaankin kertaan, sillä ensimmäinen boksini Helsingissä syksyllä 1957 oli pari kuukautta samassa talossa osoitteessa Meritullinkatu 10. Siinä kadulla hän pakkasi amerikanrautaansa lähtöä varten, joskus näkyi portaissakin. Minä asuin neljännessä kerroksessa, Virta ensimmäisessä, joka kuitenkin oli kellarin verran katutason yläpuolella. Portaita noustessani näin ensimmäisen kerran yhdeltä kohtaa televisioruudun, ensimmäisen kerran elämässäni. Virran asunnon ulko-oven yläpuolella oli pieni ikkuna, josta näkyi rappusilta hiukan olohuoneeseen.
Jollain tavalla petyin hänen ulkonäköönsä, vyötäröllä näkyi jo keski-ikä, varmaan myös alkoholinkäyttö. Olin kuvitellut hänet paljon pitemmäksi, sillä elokuvien ensirakastajana hän oli aina viettelemäänsä neitoa selvästi pitempi. Mahtoiko sitten seisoa peräti jakkaralla. Mutta viis siitä, ja viis niistä hänen elämänsä raskaista loppukuukausista, minun nuoruuteni tulkki hän on yhä edelleen.
---------
Samaa nostalgista maailmaa kuvaa myös Antti Tuurin uusin teos, jolla on otsikon mukainen nimi. Tuuri kuuluu tuotteliaimpiin kirjailijoihimme, hän on julkaissut yli 80 teosta. Enimmäkseen hän on kirjoittanut Etelä-Pohjanmaan vaiheista, paljon myös Amerikan siirtolaisuudesta ja vähän Neuvostoliitostakin. Hiljattain elokuvaksikin ehtinyt Ikitie on tästä paras esimerkki. Hänen kirjailijalaadulleen on tyypillistä vähäeleinen, lempeän oloinen, vähän ironinenkin, mutta ymmärtävä tyyli. Lakooniseksikin sitä on mainittu. Hän asettelee rinnakkain toisilleen vieraita aineksia, joiden avulla hän saa näkyville pienten ihmisten hyvää tarkoittavan, mutta välillä niin kompastelevan elämän. Ehkäpä minä eteläpohjalaisena luen vähän rivienkin välistä, siksi kai osaan niin nauttia hänen luomastaan maailmasta.
Nyt hän on siirtynyt kuvailemaan Ruotsiin muuttaneiden tuntoja. Ensimmäinen kirja oli nimeltään Tangopojat. Siinä hän kertoi suomalaisten Ruotsiin perustamasta tanssiorkesterista, joka sai suurta suosiota ja kierteli aivan ammattimaisesti Göteborgin seudulla ja vielä pohjoisempanakin. Ja tanssiyleisöä riitti. Suomella ei ollut riittävästi työpaikkoja ns. suurille ikäluokille, jotka olivat 1960-luvun lopulla tulleet työikään. Näillä nuorilla ihmisillä oli kaipuu kotiin, ja sitä lievitti omilta tanssilavoilta tuttu musiikki. Tangopoikien sisällä tapahtuneet muutokset aiheuttivat sen, että yhtye muuttui pian Kaiho-nimiseksi. Näillä tanssipaikoilla alkoivat usein ne romanssit, jotka veivät toisen polven ruotsinsuomalaisten syntymiseen.
Mutta esimerkiksi Unto Monosen tuttu tango soi vielä toisenkin polven ruotsinsuomalaisten tanssipaikoilla. Aavan meren tuolla puolen -kirja kertoo siitä, mitä yhden tunnetun hanurin soittajan kuolema sai aikaan perhekunnassa ja muussakin suomalaisyhteisössä. Sukulaisia ja tuttavia änkeytyi surutaloon, ja helluntailaisten iskuryhmä saapui kitaroineen soittamaan ja rukoilemaan. Uskonnollisia lauluja laulettiin, mutta heidän poistuttuaan sukulaisjoukko päätti lopulta keskenään, että vainajan kuolinilmoitukseen pohjalaisissa lehdissä sopivat parhaiten Monosen tangon alkusanat: ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa, missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomiset voi jäädä unholaan.” Kotipaikkakunnan Skövde Nyheteriin sopivat myös samat sanat ruotsiksi käännettyinä. Värssy kertoo kaiken elämästä ja kuolemasta ja vielä kuoleman jälkeisestä elämästä, todettiin yhdessä.
Pian alettiin myös puhua vielä voimissaan olevan lesken tulevasta asuinpaikasta, omakotitalon asuminen kun ei perillisten mielestä enää ollut paikallaan. Toki hän oli siitä huolehtinut jo pitkän aikaa ja siinä samalla myös jo sairaalloisesta miehestään. Yhtenä punaisena lankana oli vielä huoli siitä, että turkkilaistaustainen vävy oli aikeissa viedä entistä vaimoaan kuulematta yhteisen tyttären Istanbuliin. Siihen kietoutuikin sitten erilaisia maahanmuuttajatahojen välisiä kitkoja. Levottomuudet ja väkivalta toivat esiin sen, että kansankoti ei enää ole entisellään. Tukholman Rinkeby ei ole enää suomalaisten kaupunginosa, nyt sinne eivät aina poliisitkaan uskaltaneet mennä kuin suurella joukolla.
Mutta tango, valssi ja humppa soivat yhä edelleen, ainakin vanhenevan siirtolaisjoukon juhlissa. Kaihoa ja kaipuuta on edelleen rinnan alla, mikäpä sitä olisi paremmin lientänyt kuin nuoruuden nostalgia.
Nyt hän on siirtynyt kuvailemaan Ruotsiin muuttaneiden tuntoja. Ensimmäinen kirja oli nimeltään Tangopojat. Siinä hän kertoi suomalaisten Ruotsiin perustamasta tanssiorkesterista, joka sai suurta suosiota ja kierteli aivan ammattimaisesti Göteborgin seudulla ja vielä pohjoisempanakin. Ja tanssiyleisöä riitti. Suomella ei ollut riittävästi työpaikkoja ns. suurille ikäluokille, jotka olivat 1960-luvun lopulla tulleet työikään. Näillä nuorilla ihmisillä oli kaipuu kotiin, ja sitä lievitti omilta tanssilavoilta tuttu musiikki. Tangopoikien sisällä tapahtuneet muutokset aiheuttivat sen, että yhtye muuttui pian Kaiho-nimiseksi. Näillä tanssipaikoilla alkoivat usein ne romanssit, jotka veivät toisen polven ruotsinsuomalaisten syntymiseen.
Mutta esimerkiksi Unto Monosen tuttu tango soi vielä toisenkin polven ruotsinsuomalaisten tanssipaikoilla. Aavan meren tuolla puolen -kirja kertoo siitä, mitä yhden tunnetun hanurin soittajan kuolema sai aikaan perhekunnassa ja muussakin suomalaisyhteisössä. Sukulaisia ja tuttavia änkeytyi surutaloon, ja helluntailaisten iskuryhmä saapui kitaroineen soittamaan ja rukoilemaan. Uskonnollisia lauluja laulettiin, mutta heidän poistuttuaan sukulaisjoukko päätti lopulta keskenään, että vainajan kuolinilmoitukseen pohjalaisissa lehdissä sopivat parhaiten Monosen tangon alkusanat: ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa, missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomiset voi jäädä unholaan.” Kotipaikkakunnan Skövde Nyheteriin sopivat myös samat sanat ruotsiksi käännettyinä. Värssy kertoo kaiken elämästä ja kuolemasta ja vielä kuoleman jälkeisestä elämästä, todettiin yhdessä.
Pian alettiin myös puhua vielä voimissaan olevan lesken tulevasta asuinpaikasta, omakotitalon asuminen kun ei perillisten mielestä enää ollut paikallaan. Toki hän oli siitä huolehtinut jo pitkän aikaa ja siinä samalla myös jo sairaalloisesta miehestään. Yhtenä punaisena lankana oli vielä huoli siitä, että turkkilaistaustainen vävy oli aikeissa viedä entistä vaimoaan kuulematta yhteisen tyttären Istanbuliin. Siihen kietoutuikin sitten erilaisia maahanmuuttajatahojen välisiä kitkoja. Levottomuudet ja väkivalta toivat esiin sen, että kansankoti ei enää ole entisellään. Tukholman Rinkeby ei ole enää suomalaisten kaupunginosa, nyt sinne eivät aina poliisitkaan uskaltaneet mennä kuin suurella joukolla.
Mutta tango, valssi ja humppa soivat yhä edelleen, ainakin vanhenevan siirtolaisjoukon juhlissa. Kaihoa ja kaipuuta on edelleen rinnan alla, mikäpä sitä olisi paremmin lientänyt kuin nuoruuden nostalgia.
2. (74) Nuoren tasapainoisuus ennustaa menestystä
Lukiossa enin osa opiskelijoista on jo selvinnyt pahimmista murrosiän myrskyistä, joskin monella itsensä etsiminen voi olla vielä pahasti kesken. Yleensä käyttäytyminen on asiallista, eikä konfliktitilanteita juuri synny. Mutta kun aikuisväestöstä tietty prosentti on epävakaata tai käytöshäiriöistä, niin miksi tällaista ei esiintyisi joskus myös nuorilla lukiolaisilla. Usein asiallisuus ja seesteisyys tässä vaiheessa ennustaakin menestystä myöhemmässä elämässä.
Otsikon mukaisiin mietteisiin johdatti minut ESS:ssa 29.9. julkaistu Pertti Karjalaisen haastattelu. Hän tuli ylioppilaaksi Mukkulan lukiosta 1989 ja luki pikavauhtia itsensä aina lääketieteen tohtoriksi asti vuonna 2000. Samana vuonna hän perusti muutamien kavereidensa kanssa lääkärikeskus Med-Onen, joka myytiin Attendolle vuonna 2007. Nyt hän on paitsi sen merkittävä osaomistaja, myös sen hoivapalveluiden johtaja.
Muistan Pertin seesteisenä ja aina asiallisena oppilaana. Minulla oli ilo tuntea myös hänen vanhempansa, opinto-ohjaaja Ritvan ja teknisen työn opettaja Erkin. Erkki jaksoi vielä kymmenkunta vuotta sitten käydä kuntoilemassa Maken Fitness -kuntosalilla, samassa paikassa kuin minä. Sain käsityksen, että perhe-elämä oli harmonista, joten se antoi hyvän kasvualustan lapsille. Heistä tunnen Pertin lisäksi tosin etäisesti vain Markun, Salpausselän yläkoulun rehtorin. Kouluaikoina Pertti oli lupaava 400 metrin juoksija, joten nykyinen triathlonin harrastus tuntuu luonnolliselta. Kouluajan jälkeen olemme tavanneet pari kertaa lääkärin työhön liittyvissä yhteyksissä.
Jossain vaiheessa 1970-lukua Mukkulan lukioon tuli eräs Sari Niiranen, joka oli kiinnostunut yhteiskuntaopista ja taloustiedosta yrittäjävanhempiensa lapsena. Tuohon aikaan Historianopettajien liitto oli opettajien koulutusta varten kehittänyt kauppakorkeakoulun professorin Fedi Vaivion kanssa talouselämän kiertokulkumallin, jonka avulla voitiin selvittää vaikeampiakin käsitteitä ja ilmiöitä. Myös minä otin sen käyttööni, vaikka sen kanssa oli normaaliluokassa välillä vähän väännettävä rautalangasta. Mutta sitä ei tarvinnut tehdä Sarille, joka ainoana minun lehtoriurallani osasi tehdä pari kysymystä, joihin en heti osannut vastata, piti miettiä seuraavaan tuntiin mennessä. Tämä siitäkin huolimatta, että olin sentään suorittanut yliopiston valtiotieteellisen puolella kansantalouden cum laude-arvosanan. Suosittelin hänelle juuri aloittanutta Vaasan kauppakorkeakoulua, johon oli vielä muita helpompi päästä. Jotkut oppilaistani olin jo ohjannut sinne. Mutta Sari totesi, todella nätisti, että hän on ajatellut Helsingin kauppakorkeakoulua. Edellä olevan selvitykseksi totean, että hänet on jo pitkään tunnettu vahvana talouselämän vaikuttajana ja isojen yritysten hallitusammattilaisena nimellä Sari Baldauf.
Eversti Risto Kolstela oli Hämeen rykmentin viimeinen komentaja ennen sen lakkauttamista. Tämän jälkeen hänestä tuli valtakunnan tärkeistä toiminnoista vastaavan Turvallisuuskomitean pääsihteeri. Urallaan hän on toiminut mm. Tasavallan presidentin ensimmäisenä adjutanttina. Joskus toista kymmentä vuotta sitten tapasin hänet Lahdessa. Olin juuri kirjoittamassa pientä teosta eräästä vanhan ajan upseerista, joka sodittuaan Venäjän armeijassa I maailmansodassa siirtyi majuriksi itsenäisen Suomen armeijaan. Kun Risto kuuli tämän, hän muisteli, että adjutanttien huoneen kirjastossa oli ollut teos, jossa mm. lueteltiin kaikki tällaiset ns, Venäjän upseerit. ”Minäpä soitan nykyiselle adjutantille ja pyydän häntä lähettämään luettelon sinulle!” Pian se tulikin postissa.
Onhan näitä mainioita aikanaan opettajaansa ilahduttaneita entisiä oppilaita toki Lahdessakin. Joskus 1970-luvulla kouluhallitus päätti kokeilusta, jossa yhteiskuntaoppia opetettiin jopa jo silloisella yhteiskoulun 1. luokalla. Siihen aikaan oppilaat tulivat oppikoulun puolelle kansakoulun neljänneltä luokalta. Siinä piti sitten venyä toiseen suuntaan, eli oli sopeuduttava vähän yli kymmenvuotiaiden ajatusmaailmaan. Niitä antiikin tarinoita oli mukava esitellä tokaluokkalaisille, mutta yhteiskuntaopin opettaminen vuotta nuoremmille oli tosi vaikeaa. Niinpä kokeilu lopetettiinkin koko maassa jo seuravana vuonna.
Yksi noista sirkeäsilmäisistä ja vilkkaista lapsista oli Jukka Airo, nykyinen ESS:n pääkirjoitustoimittaja. Niinpä meidän yhteistä historiaamme kestikin sitten kahdeksan vuotta. Jukka oli hyvin innostunut aineestani. Ylioppilaskirjoitusten edellä minulla oli tapana varoitella, että älkää hyvät ihmiset jättäkö koskaan reaalikokeessa kaikkea yhden aineen varaan. Ainoa, joka ei tätä uskonut oli Jukka Airo. Minua helpotti kuitenkin tieto, että hänelle tuli kirkkaasti laudatur. Nykyään tapaamme satunnaisesti. Viimeksi viestitin hänelle, että aloitan aina aamuni kaurapuurolla ja ESS:n pääkirjoituksella. Lehdessä on ollut toimittajana myös toinen Mukkulan koulun entinen oppilas, nyt juuri eläkkeelle siirtynyt Matti HIlska. Hän haastatteli minua pariinkin kertaan matkoistani Italiaan ja Viroon. Eläkkeelle siirryttyään hän kirjoitti lehteen mielenkiintoisen sarjan vanhasta Lahdesta.
Muitakin näen silloin tällöin. Ekonomi Tuija Rajamäki on pitkään kantanut osavastuuta perheen omistamasta Stala Oy:stä sen toisen osan johtajana ja nyt hallituksen puheenjohtajana. Isä Reino Rajamäki oli hyvä tuttavani mm. siitä syystä, että hän tuki Mukkulassa ns. yrityskeskeisen yhteiskuntaopin opetusta, johon hän auliisti antoi omasta firmastaan esimerkkejä.
Hannu Himanen on myös ollut sellainen oppilas, joka ei milloinkaan unohdu. Kun tulin Mukkulaan syksyllä 1969, hän oli keskikoulun viimeisellä luokalla. Minulla oli tapanani saamieni oppien mukaisesti viritellä oppilaiden kanssa keskustelua oppitunnin aiheista. Viidennellä luokalla opiskeltiin silloin pelkästään yhteiskuntaoppia, joten kiinnostavista esimerkeistä ei ollut pulaa. Hannu oli todella uskomaton tyyppi: hän oli valmis pitämään usean minuutin kestäviä asiallisia monologeja aiheesta kuin aiheesta. Vahinko vain, että muut oppilaat olivat totaalisen hiljaa, kukaan ei uskaltanut tämän takia ottaa mihinkään kantaa. Niinpä Hannusta tuli kokoomuksen kunnallispoliitikko vailla vertaa. Päiväkodin johtajan viran ohella hän oli lopuksi palkattuna osa-aikaisena sosiaalilautakunnan virkamiespuheenjohtajana. Ansioistaan hänelle hankittiinkin sosiaalineuvoksen avonimi, ja todella aiheellisesti. Elämässäni olen tavannut Hannun lisäksi vain yhden samanlaisen verbaalisen virtuoosin, hän oli erityisopettaja ja maisteri Esko Kangas, Hämeen lääninhallituksen kouluosaston päällikkö (sdp). Mutta se onkin sitten toinen juttu. Hannu Himanen muistaa edelleen vanhaa opettajaansa missä hän liikkuukin, ja aina yhtä sydämellisesti kuin ennenkin.
Lukiossa enin osa opiskelijoista on jo selvinnyt pahimmista murrosiän myrskyistä, joskin monella itsensä etsiminen voi olla vielä pahasti kesken. Yleensä käyttäytyminen on asiallista, eikä konfliktitilanteita juuri synny. Mutta kun aikuisväestöstä tietty prosentti on epävakaata tai käytöshäiriöistä, niin miksi tällaista ei esiintyisi joskus myös nuorilla lukiolaisilla. Usein asiallisuus ja seesteisyys tässä vaiheessa ennustaakin menestystä myöhemmässä elämässä.
Otsikon mukaisiin mietteisiin johdatti minut ESS:ssa 29.9. julkaistu Pertti Karjalaisen haastattelu. Hän tuli ylioppilaaksi Mukkulan lukiosta 1989 ja luki pikavauhtia itsensä aina lääketieteen tohtoriksi asti vuonna 2000. Samana vuonna hän perusti muutamien kavereidensa kanssa lääkärikeskus Med-Onen, joka myytiin Attendolle vuonna 2007. Nyt hän on paitsi sen merkittävä osaomistaja, myös sen hoivapalveluiden johtaja.
Muistan Pertin seesteisenä ja aina asiallisena oppilaana. Minulla oli ilo tuntea myös hänen vanhempansa, opinto-ohjaaja Ritvan ja teknisen työn opettaja Erkin. Erkki jaksoi vielä kymmenkunta vuotta sitten käydä kuntoilemassa Maken Fitness -kuntosalilla, samassa paikassa kuin minä. Sain käsityksen, että perhe-elämä oli harmonista, joten se antoi hyvän kasvualustan lapsille. Heistä tunnen Pertin lisäksi tosin etäisesti vain Markun, Salpausselän yläkoulun rehtorin. Kouluaikoina Pertti oli lupaava 400 metrin juoksija, joten nykyinen triathlonin harrastus tuntuu luonnolliselta. Kouluajan jälkeen olemme tavanneet pari kertaa lääkärin työhön liittyvissä yhteyksissä.
Jossain vaiheessa 1970-lukua Mukkulan lukioon tuli eräs Sari Niiranen, joka oli kiinnostunut yhteiskuntaopista ja taloustiedosta yrittäjävanhempiensa lapsena. Tuohon aikaan Historianopettajien liitto oli opettajien koulutusta varten kehittänyt kauppakorkeakoulun professorin Fedi Vaivion kanssa talouselämän kiertokulkumallin, jonka avulla voitiin selvittää vaikeampiakin käsitteitä ja ilmiöitä. Myös minä otin sen käyttööni, vaikka sen kanssa oli normaaliluokassa välillä vähän väännettävä rautalangasta. Mutta sitä ei tarvinnut tehdä Sarille, joka ainoana minun lehtoriurallani osasi tehdä pari kysymystä, joihin en heti osannut vastata, piti miettiä seuraavaan tuntiin mennessä. Tämä siitäkin huolimatta, että olin sentään suorittanut yliopiston valtiotieteellisen puolella kansantalouden cum laude-arvosanan. Suosittelin hänelle juuri aloittanutta Vaasan kauppakorkeakoulua, johon oli vielä muita helpompi päästä. Jotkut oppilaistani olin jo ohjannut sinne. Mutta Sari totesi, todella nätisti, että hän on ajatellut Helsingin kauppakorkeakoulua. Edellä olevan selvitykseksi totean, että hänet on jo pitkään tunnettu vahvana talouselämän vaikuttajana ja isojen yritysten hallitusammattilaisena nimellä Sari Baldauf.
Eversti Risto Kolstela oli Hämeen rykmentin viimeinen komentaja ennen sen lakkauttamista. Tämän jälkeen hänestä tuli valtakunnan tärkeistä toiminnoista vastaavan Turvallisuuskomitean pääsihteeri. Urallaan hän on toiminut mm. Tasavallan presidentin ensimmäisenä adjutanttina. Joskus toista kymmentä vuotta sitten tapasin hänet Lahdessa. Olin juuri kirjoittamassa pientä teosta eräästä vanhan ajan upseerista, joka sodittuaan Venäjän armeijassa I maailmansodassa siirtyi majuriksi itsenäisen Suomen armeijaan. Kun Risto kuuli tämän, hän muisteli, että adjutanttien huoneen kirjastossa oli ollut teos, jossa mm. lueteltiin kaikki tällaiset ns, Venäjän upseerit. ”Minäpä soitan nykyiselle adjutantille ja pyydän häntä lähettämään luettelon sinulle!” Pian se tulikin postissa.
Onhan näitä mainioita aikanaan opettajaansa ilahduttaneita entisiä oppilaita toki Lahdessakin. Joskus 1970-luvulla kouluhallitus päätti kokeilusta, jossa yhteiskuntaoppia opetettiin jopa jo silloisella yhteiskoulun 1. luokalla. Siihen aikaan oppilaat tulivat oppikoulun puolelle kansakoulun neljänneltä luokalta. Siinä piti sitten venyä toiseen suuntaan, eli oli sopeuduttava vähän yli kymmenvuotiaiden ajatusmaailmaan. Niitä antiikin tarinoita oli mukava esitellä tokaluokkalaisille, mutta yhteiskuntaopin opettaminen vuotta nuoremmille oli tosi vaikeaa. Niinpä kokeilu lopetettiinkin koko maassa jo seuravana vuonna.
Yksi noista sirkeäsilmäisistä ja vilkkaista lapsista oli Jukka Airo, nykyinen ESS:n pääkirjoitustoimittaja. Niinpä meidän yhteistä historiaamme kestikin sitten kahdeksan vuotta. Jukka oli hyvin innostunut aineestani. Ylioppilaskirjoitusten edellä minulla oli tapana varoitella, että älkää hyvät ihmiset jättäkö koskaan reaalikokeessa kaikkea yhden aineen varaan. Ainoa, joka ei tätä uskonut oli Jukka Airo. Minua helpotti kuitenkin tieto, että hänelle tuli kirkkaasti laudatur. Nykyään tapaamme satunnaisesti. Viimeksi viestitin hänelle, että aloitan aina aamuni kaurapuurolla ja ESS:n pääkirjoituksella. Lehdessä on ollut toimittajana myös toinen Mukkulan koulun entinen oppilas, nyt juuri eläkkeelle siirtynyt Matti HIlska. Hän haastatteli minua pariinkin kertaan matkoistani Italiaan ja Viroon. Eläkkeelle siirryttyään hän kirjoitti lehteen mielenkiintoisen sarjan vanhasta Lahdesta.
Muitakin näen silloin tällöin. Ekonomi Tuija Rajamäki on pitkään kantanut osavastuuta perheen omistamasta Stala Oy:stä sen toisen osan johtajana ja nyt hallituksen puheenjohtajana. Isä Reino Rajamäki oli hyvä tuttavani mm. siitä syystä, että hän tuki Mukkulassa ns. yrityskeskeisen yhteiskuntaopin opetusta, johon hän auliisti antoi omasta firmastaan esimerkkejä.
Hannu Himanen on myös ollut sellainen oppilas, joka ei milloinkaan unohdu. Kun tulin Mukkulaan syksyllä 1969, hän oli keskikoulun viimeisellä luokalla. Minulla oli tapanani saamieni oppien mukaisesti viritellä oppilaiden kanssa keskustelua oppitunnin aiheista. Viidennellä luokalla opiskeltiin silloin pelkästään yhteiskuntaoppia, joten kiinnostavista esimerkeistä ei ollut pulaa. Hannu oli todella uskomaton tyyppi: hän oli valmis pitämään usean minuutin kestäviä asiallisia monologeja aiheesta kuin aiheesta. Vahinko vain, että muut oppilaat olivat totaalisen hiljaa, kukaan ei uskaltanut tämän takia ottaa mihinkään kantaa. Niinpä Hannusta tuli kokoomuksen kunnallispoliitikko vailla vertaa. Päiväkodin johtajan viran ohella hän oli lopuksi palkattuna osa-aikaisena sosiaalilautakunnan virkamiespuheenjohtajana. Ansioistaan hänelle hankittiinkin sosiaalineuvoksen avonimi, ja todella aiheellisesti. Elämässäni olen tavannut Hannun lisäksi vain yhden samanlaisen verbaalisen virtuoosin, hän oli erityisopettaja ja maisteri Esko Kangas, Hämeen lääninhallituksen kouluosaston päällikkö (sdp). Mutta se onkin sitten toinen juttu. Hannu Himanen muistaa edelleen vanhaa opettajaansa missä hän liikkuukin, ja aina yhtä sydämellisesti kuin ennenkin.
1. (73) Murheellista jälkeä Mukkulassa
Aamuvarhaisella perjantaina 28.9. osa Mukkulan ostoskeskuksesta paloi, nyt jo toiseen kertaan, edellinen tapaus oli pari vuotta aikaisemmin. Molemmissa tapauksissa tuhoutui muiden liikkeiden ohella maahanmuuttajien omistama varsin menestynyt ravintola. Myös nyt on epäilty tuhopolttoa, edellisellä kerralla tutkimukset jäivät kesken kun todisteita ei saatu. Sen sijaan vuoden 1992 palo sai alkunsa rakennuksen seinällä olevan roskakatoksen polttamisesta, vuonna 2006 kärähti taas muusta syystä. Myös tällä erää säilyi rakennuksen toisessa päässä oleva S-market. Näin ollen tämän yltäkylläisen ajan lapset voivat edelleen käyttää runsaita taskurahojaan silloin, kun sinänsä hyvä kouluruoka ei houkuttele.
Aamuvarhaisella perjantaina 28.9. osa Mukkulan ostoskeskuksesta paloi, nyt jo toiseen kertaan, edellinen tapaus oli pari vuotta aikaisemmin. Molemmissa tapauksissa tuhoutui muiden liikkeiden ohella maahanmuuttajien omistama varsin menestynyt ravintola. Myös nyt on epäilty tuhopolttoa, edellisellä kerralla tutkimukset jäivät kesken kun todisteita ei saatu. Sen sijaan vuoden 1992 palo sai alkunsa rakennuksen seinällä olevan roskakatoksen polttamisesta, vuonna 2006 kärähti taas muusta syystä. Myös tällä erää säilyi rakennuksen toisessa päässä oleva S-market. Näin ollen tämän yltäkylläisen ajan lapset voivat edelleen käyttää runsaita taskurahojaan silloin, kun sinänsä hyvä kouluruoka ei houkuttele.
Aika ankeaa on Ritaniemenkadun toisellakin puolella. Ensimmäisen kuvan osoittamalle kohdalle rakennettiin Mukkulan kansakoulun ensimmäinen osa pikavauhtia kolmen kesäkuukauden aikana kesä-elokuussa 1969. Ensimmäisen kerran tehtiin homekorjauksia aivan 1990-luvun alussa. Nyt on jouduttu sisäilmaongelmien takia purkamaan toisen kuvan osoitamalta paikalta kompleksin pääosatkin. Kaikki peruskoulun oppilaat on siirretty viimeisen kuvan osoittamaan tilapäisrakennukseen, joka on sijoitettu Vanhan vuonna 1965 valmistuneen yhteiskoulurakennuksen ja Mukkulankadun väliin. Vanhan yksityisen yhteiskoulun rakennus on yhä paikallaan. Aikanaan siinä oli myös lukio aina tämän vuosituhannen alkuun saakka.
Jos haluat lukea enemmän Mukkulan kouluista, avaa yläpalkista vuoden 2017 kohdalta luku 11.7. (Mukkulan koulurakentamisen historiaa, 11.7./Uutta 2017).
Jos haluat lukea enemmän Mukkulan kouluista, avaa yläpalkista vuoden 2017 kohdalta luku 11.7. (Mukkulan koulurakentamisen historiaa, 11.7./Uutta 2017).
Syyskuu
7. (72) Savua ja pauketta Karpalon kentällä
Rinnan syyskuun alussa pidettyjen turvallisuusmessujen kanssa järjestettiin Karpalon aukealla kaksi kertaa päivässä valtavan suosion saanut taistelunäytös, jossa vihollisen panssarit tuhottiin osin Leopard-taisteluvaunujen, osin jalkaväkisotilaiden voimin. Koko ajan suurella skriinillä pyöri esitys oikeasta sotaharjoituksesta jossain Hankoniemen suunnalla. Nähtiin ohjusten ampumista, tykistötulta, Hornetien hyökkäystä ja tietysti myös sotilaskomentoja, joilla hyökkääviä joukkoja ohjeistettiin. Videoesitys ja tapahtumat kentällä auttoivat tajuamaan mistä oli kyse. Räjähdykset ja suojasavut tietysti lisäsivät tunnelman autenttisuutta.
Kuvissa näkyvät vain vihollisen panssarivaunut, kuvat komeista leopardeista tuli erehdyksessä poistettua.
Rinnan syyskuun alussa pidettyjen turvallisuusmessujen kanssa järjestettiin Karpalon aukealla kaksi kertaa päivässä valtavan suosion saanut taistelunäytös, jossa vihollisen panssarit tuhottiin osin Leopard-taisteluvaunujen, osin jalkaväkisotilaiden voimin. Koko ajan suurella skriinillä pyöri esitys oikeasta sotaharjoituksesta jossain Hankoniemen suunnalla. Nähtiin ohjusten ampumista, tykistötulta, Hornetien hyökkäystä ja tietysti myös sotilaskomentoja, joilla hyökkääviä joukkoja ohjeistettiin. Videoesitys ja tapahtumat kentällä auttoivat tajuamaan mistä oli kyse. Räjähdykset ja suojasavut tietysti lisäsivät tunnelman autenttisuutta.
Kuvissa näkyvät vain vihollisen panssarivaunut, kuvat komeista leopardeista tuli erehdyksessä poistettua.
6. (71) Kokonaisturvallisuus tänään
Lahden Messukeskuksessa järjestettiin viikonvaihteessa 7.-9.9. vuotuiset turvallisuusmessut. Nähtävää oli suurista koneista pienempiin yksikköihin, lisäksi esittäytyivät monet turvallisuusalan järjestöt. Heti tuloaulassa oli suihkuhävittäjä, joka tietysti oli nuorten poikien suosiossa. Monet pääsivätkin istumaan ohjaamoon, tiedä sitten millainen siemen tulevaisuuden ammattia varten tässä kylvettiin. Poliisin ajoneuvot olivat myös monen mielestä mielenkiintoisia. Sen sijaa Liikenneturvan ympäri kääntyvään henkilöautoon hyväksyttiin pääasiassa vain aikuisia ja riittävän pitkiä nuoria. Auto pysäytettiin ylös-alaisin -asentoon pohja ylöspäin, joten turvavöissä pää alaspäin roikkuminen antoi varmaan todentuntuisen kuvan kolaritilanteesta.
Lahden Messukeskuksessa järjestettiin viikonvaihteessa 7.-9.9. vuotuiset turvallisuusmessut. Nähtävää oli suurista koneista pienempiin yksikköihin, lisäksi esittäytyivät monet turvallisuusalan järjestöt. Heti tuloaulassa oli suihkuhävittäjä, joka tietysti oli nuorten poikien suosiossa. Monet pääsivätkin istumaan ohjaamoon, tiedä sitten millainen siemen tulevaisuuden ammattia varten tässä kylvettiin. Poliisin ajoneuvot olivat myös monen mielestä mielenkiintoisia. Sen sijaa Liikenneturvan ympäri kääntyvään henkilöautoon hyväksyttiin pääasiassa vain aikuisia ja riittävän pitkiä nuoria. Auto pysäytettiin ylös-alaisin -asentoon pohja ylöspäin, joten turvavöissä pää alaspäin roikkuminen antoi varmaan todentuntuisen kuvan kolaritilanteesta.
Suuremmista laitteista mainittakoon vielä hallin ulkopuolella nähty paloauto sekä tikasauto, jonka pelastuskori oli niin korkealla, että se ei kuvaan mahtunut. Ulkopuolella oli perinteisesti sotilaskotiautoja tarjoamassa munkkikahveja. Sisäpuolelta löytyi sitten mitä erilaisimpia esittelykohteita: varuskunnat ja rauhanturvaajat, naisten valmiusjärjestö ja monet muut turvallisuusalaa lähellä olevat järjestöt olivat tuoneet esittelytelttansa. Suurella soittolavalla soitteli aika ajoin poliisien soittokunta. Poliisikorkeakoulu esitteli toimintaansa, samoin selostettiin armeijaa ja pelastuslaitosta työpaikkoina.
5. (70) Tammsaaren Maan lupaus n:o 2
Taitavaa kansankuvausta
Ylkämies Andres toi kotimökkiinsä nuorikkonsa Krõõtin. Ensi töikseen hän joutui nostamaan suosta myötäjäisenä saatua lehmää, nimeltä Maasikas. Suomalainen vastine voisi olla vaikka Mansikki. Siitä päivästä sitten alkoi nuoren parin elämä maapalstalla, joka ei ollut vaikeimpia, ei ehkä niitä kaikkein huonoimpiakaan. Elämä jatkui raskaita töitä tehden kuin Koskelan torpassa Väinö Linnan Pentinkulmalla, pieniä iloja ja suruja, väliin isompiakin. Tulevaisuuden uskoa kuitenkin riitti.
Taitavaa kansankuvausta
Ylkämies Andres toi kotimökkiinsä nuorikkonsa Krõõtin. Ensi töikseen hän joutui nostamaan suosta myötäjäisenä saatua lehmää, nimeltä Maasikas. Suomalainen vastine voisi olla vaikka Mansikki. Siitä päivästä sitten alkoi nuoren parin elämä maapalstalla, joka ei ollut vaikeimpia, ei ehkä niitä kaikkein huonoimpiakaan. Elämä jatkui raskaita töitä tehden kuin Koskelan torpassa Väinö Linnan Pentinkulmalla, pieniä iloja ja suruja, väliin isompiakin. Tulevaisuuden uskoa kuitenkin riitti.
Seuraavina päivinä käytiin katsastamassa, millainen tila oikein oli saatu. Pinta-alaa tuntui olevan riittämiin, mutta suuri osa siitä oli joko heinäsuota tai männynkäkkärää työntävää sammalrämettä. Heinäniittykin oli enimmäkseen rämeenreunaa, vaivaiskoivusuota tai hyllyvää joenrantaa. Jossain kauempana oli metsäniitty ja kunnon metsämaatakin. Peltoakin kyllä löytyi, mutta suon kuivattaminen oli kuitenkin nuoren isännän mielessä päällimmäisenä. Vargamäen Eesperen talo antoi mahdollisuuksia, mutta kovan raatamisen takana kaikki näytti kuitenkin olevan. Kova työ vanhensi niin Adresta kuin Krõõtiä ennen aikojaan, viisikymppiset olivatkin siihen aikaan jo raihnaisia, milteipä vanhuksia.
Seuraavana sunnuntaina mentiin kirkkoon ja sen jälkeen krouvin pihalle pestaamaan renkiä ja piikaa. Krõõt jäi istumaan kärryille, niin tekivät muutkin naiset. Andres meni sisälle krouviin, jossa sai ensi kosketuksen mahtailevaan ja muita varakkaampaan Pearuun. Samaan aikaan muut naiset tekivät tuttavuutta ulkosalla Krõõtin kanssa. Krouvit olivat virolaisten kokoontumispaikkoja, joissa paitsi juotiin, myös ostettiin ja myytiin hevosia ja härkiä. Tarpeen vaatiessa siellä myös tehtiin sopimuksia ja käytiin talonpoikien keskeistä pitäjänoikeutta. Tässä suhteessa Viron ja Suomen olosuhteet olivat erilaiset. Meillä oli kyllä jo pitkään ollut kestikievareita, jotka alun perin joskus 1600-luvulla oli tarkoitettu pelkästään kuninkaan asioissa liikkuvien ja postia kuljettavien miesten hevostenvaihtopaikoiksi. Sitä ne olivat vielä 1800-luvullakin, kievareissa saattoi yöpyä, mutta nyt siellä tarjoiltiin niin syötävää kuin juotavaakin. Vaikka sinne välillä eksyi myös paikkakuntalaisia, ei kestikievareista koskaan muodostunut samanlaisia koko väestöä kokoavia kokoontumis- ja asiointipaikkoja kuten Virossa.
A.H. Tammsaaren teos on kauttaaltaan taitavaa kansankuvausta, kertomusta siitä, miten isännät ja emännät, toisaalta rengit ja piiat olivat yhteiskunnallisessa arvoasteikossa eri portailla. Sukupuolten välistä tasa-arvoa ei liialti ollut, mikä näkyy esimerkiksi naapuri Pearun vaimon osassa. Hänen elämänsä oli loputonta raatamista, lasten synnyttämistä ja kasvattamista ilman arvostusta. Varsin liikuttava on tarina pari vuotta sitten äitinsä menettäneen paimenpojan resuisista vaatteista, joiden takia hän ei pääse helluntaina kirkkoon. Hän katselee oman pihan veräjän takaa kirkkoon menijöitä ja kuuntelee kirkonkellojen soittoa äitiään kaivaten.
Mutta on kuvauksissa paljon ilonhetkiäkin. Lannanlevitykset tehdään vuoron perään eri taloissa talkoilla, niiden jälkeen syödään, vähän juodaankin, tanssitaan ja pidetään muutenkin hauskaa. Pearun renki, väkivahva Kaarel saa Eesperen piialta Mailta puolittaisen luvan tulla koputtelemaan aitan ovelle. Teksti on niin soljuvaa, että välillä tuntuu siltä kuin katselisi jotain kesäteatterin komediaa. Mutta synkempiäkin sävyjä, onnettomuuksia, epäonnea ja naapurusten välillä olevaa kitkaakin on tarjolla. Kitkasta pitää huolta vaikea ja väkivaltainen naapuri Pearu, Vargamäen Tagaperen isäntä. Välillä Andres onnistuu kuitenkin johdattelemaan hänen mielipiteitään, kuten tapahtui esimerkiksi yhteisen kuivatusojan kaivuussa.
Ylipäätään Tammsaare kertoi kesän töistä värikkäästi ja perusteellisesti. Heinäntekoon mentiin joukolla viikatteet olalla. Tässä tulee mieleen muistumia omasta nuoruudesta jostain aivan 1950-luvun alusta. Pihlajasta mekin teimme haravan piikkejä ja viikatteet laitettiin kuntoon tahkon avulla ja lopuksi hiomalla. Tosin meillä oli käytössä hevosvetoiset niitto- ja haravakoneet, mutta kun salaojia ei juuri ollut, tarvittiin viikatteita ja haravia erityisesti peltojen päissä jotta niittokone hevosineen pääsi kääntymään.. Pääsy haravakoneen ajajaksi merkitsi nuorelle pojalle itsetunnon nousua, kahden hevosen niittokoneen ajajaksi kelpasi rippikouluiässä tai oikeastaan vasta sen jälkeen. Eesperen talossa ruista leikattiin sirpillä, ja taas tuli menneitä mieleeni joltakin 1950-luvun alkuvuosilta. Todisteeksi voisin tänäkin päivänä näyttää puolenkymmentä pikku arpea vasemman käteni sormissa, oikeakätinen kun olen.
Tammsaare kertoo siitä, miten emäntä Krõõt joutui olemaan kaiken päivää heinässä, mutta joutui sen lisäksi raatamaan muissa töissä aamuvarhaisesta iltamyöhään, vaikka uusi elämäkin jo ensimmäisiä kertoja ilmoitti itsestään. Kun lapsi sitten syntyi, laitettiin hänet seuraavana kesänä jonkinlaiseen koriin, joka nostettiin kiikkumaan koivun oksaan siksi aikaa kun äiti työskenteli muun väen mukana. Näinhän tehtiin usein myös Suomessa vielä 1800-luvulla, eli samaan aikaan. Käteen annettiin kangaspussi, jonka sisällä oli kostutettu leipäpala, jota lapsi voi imeskellä. Järkyttävimmilleen Tammsaare yltää kuvaamalla toisen lapsen synnytystä. Krõõt oli tupatöissä kun lapsi syntyi kovin nopeasti. Apua ei ollut, vain puolitoistavuotias vanhempi sisko itkeskeli pinnasängyssä seisaaltaan. Krõõt taisteli tajunnan rajamailla, mutta sai lapsen pestyä ja imetyksen alkamaan ennen kuin molemmat nukahtivat ja muut tulivat.
Tämän enempää en aio tässä yhteydessä referoida Tammsaaren kirjaa vaikka hänen elävää kieltään on toki mieluista lukea. Juhani Salokannel on taitava kääntäjä ja oiva suomen kielen käyttäjä. Elämä jatkui pääasiassa työn teossa, maatalon työt ja asuinrakennuksen kahden lisähuoneen rakentaminen piti puolisot sekä rengin ja piian todella lujilla. Välillä riideltiin Pearun kanssa, joskin välillä naapuri saattoi heittäytyä sovinnollisemmaksi. Täytyy kyllä sanoa, että näissä Andreksen ja Pearun riidoissa Tammsaare panee kyllä liian överiksi. Tottakai kirjailijalla on vapautensa, mutta pohjalla pitäisi sentään olla hiukan toden tuntua. Jostain olen lukenut, että kaunokirjallisenkin teoksen tapahtumien pitäisi olla sellaisia, että kohtuudella voitaisiin todeta, että niin olisi voinut tapahtua.
Näin vuodet kuluivat, ensimmäinen vaimo Krõõt kuoli, mökin Juss pelkäsi menettävänsä vaimonsa Marin isännälle ja päätyi sitten lopulliseen ratkaisuun. Aikanaan Adreksen ja Krõõtin poika Indrek lähti opiskelemaan. Hänestä ei tulllut Vargamäen isäntää, mutta hän on kirjasarjan seuraavien osien päähenkilöitä.
Seuraavana sunnuntaina mentiin kirkkoon ja sen jälkeen krouvin pihalle pestaamaan renkiä ja piikaa. Krõõt jäi istumaan kärryille, niin tekivät muutkin naiset. Andres meni sisälle krouviin, jossa sai ensi kosketuksen mahtailevaan ja muita varakkaampaan Pearuun. Samaan aikaan muut naiset tekivät tuttavuutta ulkosalla Krõõtin kanssa. Krouvit olivat virolaisten kokoontumispaikkoja, joissa paitsi juotiin, myös ostettiin ja myytiin hevosia ja härkiä. Tarpeen vaatiessa siellä myös tehtiin sopimuksia ja käytiin talonpoikien keskeistä pitäjänoikeutta. Tässä suhteessa Viron ja Suomen olosuhteet olivat erilaiset. Meillä oli kyllä jo pitkään ollut kestikievareita, jotka alun perin joskus 1600-luvulla oli tarkoitettu pelkästään kuninkaan asioissa liikkuvien ja postia kuljettavien miesten hevostenvaihtopaikoiksi. Sitä ne olivat vielä 1800-luvullakin, kievareissa saattoi yöpyä, mutta nyt siellä tarjoiltiin niin syötävää kuin juotavaakin. Vaikka sinne välillä eksyi myös paikkakuntalaisia, ei kestikievareista koskaan muodostunut samanlaisia koko väestöä kokoavia kokoontumis- ja asiointipaikkoja kuten Virossa.
A.H. Tammsaaren teos on kauttaaltaan taitavaa kansankuvausta, kertomusta siitä, miten isännät ja emännät, toisaalta rengit ja piiat olivat yhteiskunnallisessa arvoasteikossa eri portailla. Sukupuolten välistä tasa-arvoa ei liialti ollut, mikä näkyy esimerkiksi naapuri Pearun vaimon osassa. Hänen elämänsä oli loputonta raatamista, lasten synnyttämistä ja kasvattamista ilman arvostusta. Varsin liikuttava on tarina pari vuotta sitten äitinsä menettäneen paimenpojan resuisista vaatteista, joiden takia hän ei pääse helluntaina kirkkoon. Hän katselee oman pihan veräjän takaa kirkkoon menijöitä ja kuuntelee kirkonkellojen soittoa äitiään kaivaten.
Mutta on kuvauksissa paljon ilonhetkiäkin. Lannanlevitykset tehdään vuoron perään eri taloissa talkoilla, niiden jälkeen syödään, vähän juodaankin, tanssitaan ja pidetään muutenkin hauskaa. Pearun renki, väkivahva Kaarel saa Eesperen piialta Mailta puolittaisen luvan tulla koputtelemaan aitan ovelle. Teksti on niin soljuvaa, että välillä tuntuu siltä kuin katselisi jotain kesäteatterin komediaa. Mutta synkempiäkin sävyjä, onnettomuuksia, epäonnea ja naapurusten välillä olevaa kitkaakin on tarjolla. Kitkasta pitää huolta vaikea ja väkivaltainen naapuri Pearu, Vargamäen Tagaperen isäntä. Välillä Andres onnistuu kuitenkin johdattelemaan hänen mielipiteitään, kuten tapahtui esimerkiksi yhteisen kuivatusojan kaivuussa.
Ylipäätään Tammsaare kertoi kesän töistä värikkäästi ja perusteellisesti. Heinäntekoon mentiin joukolla viikatteet olalla. Tässä tulee mieleen muistumia omasta nuoruudesta jostain aivan 1950-luvun alusta. Pihlajasta mekin teimme haravan piikkejä ja viikatteet laitettiin kuntoon tahkon avulla ja lopuksi hiomalla. Tosin meillä oli käytössä hevosvetoiset niitto- ja haravakoneet, mutta kun salaojia ei juuri ollut, tarvittiin viikatteita ja haravia erityisesti peltojen päissä jotta niittokone hevosineen pääsi kääntymään.. Pääsy haravakoneen ajajaksi merkitsi nuorelle pojalle itsetunnon nousua, kahden hevosen niittokoneen ajajaksi kelpasi rippikouluiässä tai oikeastaan vasta sen jälkeen. Eesperen talossa ruista leikattiin sirpillä, ja taas tuli menneitä mieleeni joltakin 1950-luvun alkuvuosilta. Todisteeksi voisin tänäkin päivänä näyttää puolenkymmentä pikku arpea vasemman käteni sormissa, oikeakätinen kun olen.
Tammsaare kertoo siitä, miten emäntä Krõõt joutui olemaan kaiken päivää heinässä, mutta joutui sen lisäksi raatamaan muissa töissä aamuvarhaisesta iltamyöhään, vaikka uusi elämäkin jo ensimmäisiä kertoja ilmoitti itsestään. Kun lapsi sitten syntyi, laitettiin hänet seuraavana kesänä jonkinlaiseen koriin, joka nostettiin kiikkumaan koivun oksaan siksi aikaa kun äiti työskenteli muun väen mukana. Näinhän tehtiin usein myös Suomessa vielä 1800-luvulla, eli samaan aikaan. Käteen annettiin kangaspussi, jonka sisällä oli kostutettu leipäpala, jota lapsi voi imeskellä. Järkyttävimmilleen Tammsaare yltää kuvaamalla toisen lapsen synnytystä. Krõõt oli tupatöissä kun lapsi syntyi kovin nopeasti. Apua ei ollut, vain puolitoistavuotias vanhempi sisko itkeskeli pinnasängyssä seisaaltaan. Krõõt taisteli tajunnan rajamailla, mutta sai lapsen pestyä ja imetyksen alkamaan ennen kuin molemmat nukahtivat ja muut tulivat.
Tämän enempää en aio tässä yhteydessä referoida Tammsaaren kirjaa vaikka hänen elävää kieltään on toki mieluista lukea. Juhani Salokannel on taitava kääntäjä ja oiva suomen kielen käyttäjä. Elämä jatkui pääasiassa työn teossa, maatalon työt ja asuinrakennuksen kahden lisähuoneen rakentaminen piti puolisot sekä rengin ja piian todella lujilla. Välillä riideltiin Pearun kanssa, joskin välillä naapuri saattoi heittäytyä sovinnollisemmaksi. Täytyy kyllä sanoa, että näissä Andreksen ja Pearun riidoissa Tammsaare panee kyllä liian överiksi. Tottakai kirjailijalla on vapautensa, mutta pohjalla pitäisi sentään olla hiukan toden tuntua. Jostain olen lukenut, että kaunokirjallisenkin teoksen tapahtumien pitäisi olla sellaisia, että kohtuudella voitaisiin todeta, että niin olisi voinut tapahtua.
Näin vuodet kuluivat, ensimmäinen vaimo Krõõt kuoli, mökin Juss pelkäsi menettävänsä vaimonsa Marin isännälle ja päätyi sitten lopulliseen ratkaisuun. Aikanaan Adreksen ja Krõõtin poika Indrek lähti opiskelemaan. Hänestä ei tulllut Vargamäen isäntää, mutta hän on kirjasarjan seuraavien osien päähenkilöitä.
4. (69) Tammsaaren Maan lupaus n:o 1
Teoksen historiallinen tausta
Kun otin A.H. Tammsaaren moniosaisen teossarjan (Totuus ja oikeus) ensimmäisen osan käteeni, huokaisin pitkään. Yhteensa 773 sivua, kirja oli siis paksu kuin mikä. Mutta kun aloin silmäillä ensimmäisiä sivuja, vei teksti heti mukanaan. Osasyynä olivat omat muistot. Muistin, että nykyäänkin Vargamäelle noustessa on ensin suo, jonka yli tosin on rakennettu hyvä, nykyaikainen tie. Itse mäellä on taloryhmä, todella hieno museokokonaisuus. Toisaalta tulivat mieleen muistikuvat jostain 1940-luvulta, ajalta, jolloin Suomessakin elettiin vanhanajan maatalouden aikaa. Joka talossa viljeltiin kolmea viljaa, syysruista, vehnää ja kauraa, Etelä-Suomessa myös ohraa. Jokaisessa talossa pidettiin useaa lajia karjaa, lehmiä, hevosia, sikoja ja lampaita. Kanat tepastelivat vielä vapaina karjakartanoiden vaiheilla.
A.H. Tammsaare (Anton Hansen) tiesi mistä kirjoittaa. Hän syntyi kymmenlapsisen talonpoikaisperheen neljäntenä, pääsi parikymppisenä oppikouluun, mutta yliopisto-opinnot keskeytyivät tuberkuloosin johdosta. Lopulta hän vetäytyi maaseudulle kirjoittamaan. Syntyi Korpiojan isäntä, moniosainen Totuus ja oikeus ja paljon muuta, jonka jätän tässä yhteydessä luettelematta. Erityisesti tämä Totuus ja oikeus on kohottanut hänet kansalliskirjailijan asemaan.
Teoksen historiallinen tausta
Kun otin A.H. Tammsaaren moniosaisen teossarjan (Totuus ja oikeus) ensimmäisen osan käteeni, huokaisin pitkään. Yhteensa 773 sivua, kirja oli siis paksu kuin mikä. Mutta kun aloin silmäillä ensimmäisiä sivuja, vei teksti heti mukanaan. Osasyynä olivat omat muistot. Muistin, että nykyäänkin Vargamäelle noustessa on ensin suo, jonka yli tosin on rakennettu hyvä, nykyaikainen tie. Itse mäellä on taloryhmä, todella hieno museokokonaisuus. Toisaalta tulivat mieleen muistikuvat jostain 1940-luvulta, ajalta, jolloin Suomessakin elettiin vanhanajan maatalouden aikaa. Joka talossa viljeltiin kolmea viljaa, syysruista, vehnää ja kauraa, Etelä-Suomessa myös ohraa. Jokaisessa talossa pidettiin useaa lajia karjaa, lehmiä, hevosia, sikoja ja lampaita. Kanat tepastelivat vielä vapaina karjakartanoiden vaiheilla.
A.H. Tammsaare (Anton Hansen) tiesi mistä kirjoittaa. Hän syntyi kymmenlapsisen talonpoikaisperheen neljäntenä, pääsi parikymppisenä oppikouluun, mutta yliopisto-opinnot keskeytyivät tuberkuloosin johdosta. Lopulta hän vetäytyi maaseudulle kirjoittamaan. Syntyi Korpiojan isäntä, moniosainen Totuus ja oikeus ja paljon muuta, jonka jätän tässä yhteydessä luettelematta. Erityisesti tämä Totuus ja oikeus on kohottanut hänet kansalliskirjailijan asemaan.
Otin kuvan muutama vuosi sitten ohi kulkiessani. Varhaisnuoret hengailivat Tammsaaren patsaan jalustalla. Nuorimies oikealla halusi tutustua kirjailijaan vähän tarkemmin. Tammsaaren puisto on lähellä Viru -hotellia.
Maan lupaus alkaa 1870-luvulta, jolloin talonpojat saivat jo ostaa maata. Valistusaatteet olivat tulleet Euroopassa tunnetuiksi 1700-luvun loppua kohden. Niillä ja Ranskan suurella vallankumouksella (1789) oli heijastusvaikutuksia kaikkialle. Maaorjuus poistettiin Venäjän alaisesta Virosta vuonna 1816. Se tarkoitti talonpoikien vapaata muutto- ja avioitumisoikeutta. Jos he kuitenkin pysyivät viljelemällään mailla, heitä sitoivat kartanoon kovat päivätyövelvollisuudet. 1800-luvun mittaan sattui useita talonpoikaiskapinoita, joiden jälkeen heidän asemaansa hieman helpotettiin. Yhtenä niistä oli ns. Mahtran sota, johon oheinen kuvakin liittyy. Eduard Vilde on kuvannut tätä lyhyeksi jäänyttä kamppailua. Kuvan rakennuksessa päätettiin yhdessä ryhtyä vaatimaan parannuksia maat omistaneelta aatelisperheeltä.
Maan lupaus alkaa 1870-luvulta, jolloin talonpojat saivat jo ostaa maata. Valistusaatteet olivat tulleet Euroopassa tunnetuiksi 1700-luvun loppua kohden. Niillä ja Ranskan suurella vallankumouksella (1789) oli heijastusvaikutuksia kaikkialle. Maaorjuus poistettiin Venäjän alaisesta Virosta vuonna 1816. Se tarkoitti talonpoikien vapaata muutto- ja avioitumisoikeutta. Jos he kuitenkin pysyivät viljelemällään mailla, heitä sitoivat kartanoon kovat päivätyövelvollisuudet. 1800-luvun mittaan sattui useita talonpoikaiskapinoita, joiden jälkeen heidän asemaansa hieman helpotettiin. Yhtenä niistä oli ns. Mahtran sota, johon oheinen kuvakin liittyy. Eduard Vilde on kuvannut tätä lyhyeksi jäänyttä kamppailua. Kuvan rakennuksessa päätettiin yhdessä ryhtyä vaatimaan parannuksia maat omistaneelta aatelisperheeltä.
Mahtran kylän talo Raplamaalla on Tallinnasta noin 50 kilometriä etelä-kaakkoon. Vähän samanlainen oli myös se talo, jota Vargamäen Eesperen nuori isäntä korjasi ja laajensi. Hirsiseinät, pienet ikkunat, räystäät matalalla, mutta ruokokatto kohosi korkealle. Keskellä oli sisäänlämpiävä riihitupa, jossa vilja puitiin, ja johon väki ahtautui kylmillä talvisäillä. Rakennuksen vasemmassa osassa säilytettiin ajokaluja ja kotieläimiä. Oikeassa laidassa oli kaksi kamaria, joita Andreskin alkoi miltei ensi toiminaan rakentaa. Samantapaisia rakennuksia on nykyäänkin Vargamäen museoalueella Järvamaalla Järvan kunnassa. Varsinainen Tammsaaren kotimuseo edustaa kuitenkin nykyaikaisempaa tyyliä.
1860-luvulta lähtien talonpojat saivatkin, osittain kai Mahtran sodan ansiosta, nimellisen oikeuden ostaa viljelemänsä maa-alueet. Tämä sattui ajallisesti samaan aikaan Aleksanteri II:n Venäjällä toimeen panemien uudistusten kanssa. Rahatalouden kehityksen myötä osa talonpojista alkoi vähitellen vaurastua sen verran, että he pystyivät ostamaan viljelemiään maita omakseen. Lopullisesti paronien saksalaisvalta loppui maan itsenäistyessä vuonna 1919, jolloin kartanoiden maat kansallistettiin. Niiden omistajille jäi vain päärakennuksen pihapiiri ja 50 hehtaarin heinämaat. Kun entinen elinkeinonharjoitus näin muuttui mahdottomaksi, muutti suuri osa kartanonomistajista Saksaan. Heidän rakennuksensa ja pihapiirinsä päätyivät kunnille, näistä kartanoista tuli kouluja ja hoitolaitoksia
Maan lupaus -kirjaa käsitellään Päijät-Hämeen Tuglas-seuran kirjallisuusryhmän kokouksessa syyskuun 18. päivänä kello 16 Multi-Cultissa, Päijänteenkatu 1. Tervetuloa !
1860-luvulta lähtien talonpojat saivatkin, osittain kai Mahtran sodan ansiosta, nimellisen oikeuden ostaa viljelemänsä maa-alueet. Tämä sattui ajallisesti samaan aikaan Aleksanteri II:n Venäjällä toimeen panemien uudistusten kanssa. Rahatalouden kehityksen myötä osa talonpojista alkoi vähitellen vaurastua sen verran, että he pystyivät ostamaan viljelemiään maita omakseen. Lopullisesti paronien saksalaisvalta loppui maan itsenäistyessä vuonna 1919, jolloin kartanoiden maat kansallistettiin. Niiden omistajille jäi vain päärakennuksen pihapiiri ja 50 hehtaarin heinämaat. Kun entinen elinkeinonharjoitus näin muuttui mahdottomaksi, muutti suuri osa kartanonomistajista Saksaan. Heidän rakennuksensa ja pihapiirinsä päätyivät kunnille, näistä kartanoista tuli kouluja ja hoitolaitoksia
Maan lupaus -kirjaa käsitellään Päijät-Hämeen Tuglas-seuran kirjallisuusryhmän kokouksessa syyskuun 18. päivänä kello 16 Multi-Cultissa, Päijänteenkatu 1. Tervetuloa !
3. (68) Neeme Järvi orkestereineen Sibeliustalossa
Tämän vuoden Sibelius-festivaalilla haluttiin osaltaan juhlistaa meneillään olevaa Viron 100-vuotisjuhlavuotta kutsumalla esiintyjäksi Viron kansallinen sinfoniaorkesteri, aikaisemmalta nimeltään Viron radion sinfoniaorkesteri ERSO. Mutta oli tässä muutakin: Sibeliuksen tiedettiin johtaneen omaa musiikkiaan ennen I maailmansotaa useasti niin Virossa kuin Latviassakin. Latviaa edusti tällä kertaa Baiba Skride, joka mm. soitti Sibeliuksen viulukonserton torstain 6.9. konsertissa. Perjantaina oli sitten mainitun orkesterin vuoro. Ohjelmassa oli aluksi Romanssi C-duuri jousiorkesterille, kaksi osaa Kuolema-näyttämömusiikista nimeltään Kurkikohtaus ja Valse triste. Sen jälkeen seurasi Sinfonia numero kolme ja väliajan jälkeen Sinfonia numero neljä.
Kapellimestarina oli legendaarinen Neeme Järvi (s.1937), yksi tämän hetken tunnetuimmista maailmalla (kuva on esittelylehtisestä). Yhteistyö orkesterin kanssa oli alkanut jo vuonna 1956, ja jatkoa seurasi kun hänestä tuli sen ylikapellimestari vuosiksi 1963‒1979. Tänä aikana hän kehitti orkesterin tasoa, laajensi ohjelmistoa ja teki sen kanssa useita ulkomaan vierailuja. Varsinaisesti hänen maailmanmaineensa alkoi rakentua sen jälkeen, kun hän vuonna 1980 onnistui pääsemään Yhdysvaltoihin. Hän on urallaan johtanut monia maailman ykkösorkestereita ja levytyksiäkin on kertynyt nettitietojen mukaan runsaasti yli 400. Tällä hetkellä hän työskentelee paljon myös Virossa mm. mestarikursseja pitämällä.
Yli 80 ikävuotta ovat kyllä vaikuttaneet hänen kokonaisolemukseensa ja kävelyynsä, mutta kapellimestarin taidot näyttivät olevan tallella. Hartiat ja kädet toimivat kuin nuorilla miehillä, ja välillä hän tuntui melkein piiskaavan soittajistoaan, näin esimerkiksi päätösnumeron kohdalla. Tätä neljättä sinfoniaa on pidetty Sibeliuksen kenties moderneimpana. Runsaslukuinen, ilmeisen asiantunteva salin täysi yleisö nousi lopuksi seisomaan suosiota osoittaessaan. Mikä vielä on huomioon otettavaa, tosiaan kaikki seisoivat ! Tätä en ole koskaan aiemmin kokenut.
----------
Kapellimestarina oli legendaarinen Neeme Järvi (s.1937), yksi tämän hetken tunnetuimmista maailmalla (kuva on esittelylehtisestä). Yhteistyö orkesterin kanssa oli alkanut jo vuonna 1956, ja jatkoa seurasi kun hänestä tuli sen ylikapellimestari vuosiksi 1963‒1979. Tänä aikana hän kehitti orkesterin tasoa, laajensi ohjelmistoa ja teki sen kanssa useita ulkomaan vierailuja. Varsinaisesti hänen maailmanmaineensa alkoi rakentua sen jälkeen, kun hän vuonna 1980 onnistui pääsemään Yhdysvaltoihin. Hän on urallaan johtanut monia maailman ykkösorkestereita ja levytyksiäkin on kertynyt nettitietojen mukaan runsaasti yli 400. Tällä hetkellä hän työskentelee paljon myös Virossa mm. mestarikursseja pitämällä.
Yli 80 ikävuotta ovat kyllä vaikuttaneet hänen kokonaisolemukseensa ja kävelyynsä, mutta kapellimestarin taidot näyttivät olevan tallella. Hartiat ja kädet toimivat kuin nuorilla miehillä, ja välillä hän tuntui melkein piiskaavan soittajistoaan, näin esimerkiksi päätösnumeron kohdalla. Tätä neljättä sinfoniaa on pidetty Sibeliuksen kenties moderneimpana. Runsaslukuinen, ilmeisen asiantunteva salin täysi yleisö nousi lopuksi seisomaan suosiota osoittaessaan. Mikä vielä on huomioon otettavaa, tosiaan kaikki seisoivat ! Tätä en ole koskaan aiemmin kokenut.
----------
Ennen konserttia esiintyi Puusepän salissa kello 18 englanniksi Andrew Barnett, Sibeliuksen laajan elämänkerran kirjoittaja ja perustamansa UK Sibelius Societyn puheenjohtaja 1984‒2014. Haalimieni tietojen mukaan hän on nykyään Sibelius One –organisaation toimitusjohtaja. Barnett lähestyi aihettaan kuvailemalla Sibeliuksen matkoja maailmalla. Hänellä oli paljon kuvia tämän asuinpaikoista, joihin hän liitti selostuksia siitä mitä Sibelius oli milloinkin matkoillaan säveltänyt. Myös suomalaiset ja ulkomaiset säveltäjäkollegat mainittiin, samoin monet ystävät eri puolilta Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.
Suurelle skriinille heijastettiin milloin Sibeliuksen syntymäkotia, suvun rakennuksia ja ennen muuta erilaisia matkoja Suomessa ja myöhemmin maailmalla. Kolin Pieliselle avautuvan maiseman äärellä esiintyjä viipyi pidempään. Minusta oli myös mielenkiintoinen se vaatimaton hirsimökki (kuvassa), jossa Sibelius vietti kuherruskuukautta Ainonsa kanssa jossain Lieksan syrjäkulmilla. Jotenkin tuntui yllättävältä se, että säveltäjämestarimmekin oli joskus ollut nuori. Kuvissa hän on useimmiten ollut jo vanha, ja samaa vaikutelmaa korosti tietysti se, että itse olin syksyllä 1957 ylioppilaslakki päässä Lasipalatsin kohdalla kunnioittamassa hänen ruumissaattoaan. Meitä ylioppilaita taisi riittää silloin aina suurkirkosta Hietaniemen hautausmaalle saakka.
Kuvia ja rakennuksia riitti sitten niin Berliinistä, Wienistä, Pariisista, Roomasta ja Capriltakin. Monien rakennusten seinissä oli jonkinlainen Sibeliusta koskeva muistolaatta. Tietenkin seurasivat vielä Lontoo, Tukholma, Tallinna, Riika ja muitakin. Mukana oli myös kuva siitä höyrylaivasta, jolla säveltäjämestari matkusti Amerikkaan. Näitä en nyt tässä ryhdy esittelemään, kaupunkitalotkin edustivat omaa aikaansa, osa on jo tuhoutunut. Ainoana kelpuutan suhteellisen samankaltaisten kaupunkikuvien sijasta vaatimattoman loma-asunnon Rapallosta, Italiasta. Ylipäätään runsain kuvin väritetty esitelmä oli todella mielenkiintoinen. Uskon, että salin täyteinen, pääasiassa englantia puhuva yleisö oli tyytyväinen tähänkin osioon. Monet olivat varmaan edellä mainitun seuran jäseniä. Englantia puhuttiin myös paljon konsertin väliajalla, joten aika kaukaa monet vieraat olivat varmaan ihanteensa mainetta tulleet vaalimaan.
Suurelle skriinille heijastettiin milloin Sibeliuksen syntymäkotia, suvun rakennuksia ja ennen muuta erilaisia matkoja Suomessa ja myöhemmin maailmalla. Kolin Pieliselle avautuvan maiseman äärellä esiintyjä viipyi pidempään. Minusta oli myös mielenkiintoinen se vaatimaton hirsimökki (kuvassa), jossa Sibelius vietti kuherruskuukautta Ainonsa kanssa jossain Lieksan syrjäkulmilla. Jotenkin tuntui yllättävältä se, että säveltäjämestarimmekin oli joskus ollut nuori. Kuvissa hän on useimmiten ollut jo vanha, ja samaa vaikutelmaa korosti tietysti se, että itse olin syksyllä 1957 ylioppilaslakki päässä Lasipalatsin kohdalla kunnioittamassa hänen ruumissaattoaan. Meitä ylioppilaita taisi riittää silloin aina suurkirkosta Hietaniemen hautausmaalle saakka.
Kuvia ja rakennuksia riitti sitten niin Berliinistä, Wienistä, Pariisista, Roomasta ja Capriltakin. Monien rakennusten seinissä oli jonkinlainen Sibeliusta koskeva muistolaatta. Tietenkin seurasivat vielä Lontoo, Tukholma, Tallinna, Riika ja muitakin. Mukana oli myös kuva siitä höyrylaivasta, jolla säveltäjämestari matkusti Amerikkaan. Näitä en nyt tässä ryhdy esittelemään, kaupunkitalotkin edustivat omaa aikaansa, osa on jo tuhoutunut. Ainoana kelpuutan suhteellisen samankaltaisten kaupunkikuvien sijasta vaatimattoman loma-asunnon Rapallosta, Italiasta. Ylipäätään runsain kuvin väritetty esitelmä oli todella mielenkiintoinen. Uskon, että salin täyteinen, pääasiassa englantia puhuva yleisö oli tyytyväinen tähänkin osioon. Monet olivat varmaan edellä mainitun seuran jäseniä. Englantia puhuttiin myös paljon konsertin väliajalla, joten aika kaukaa monet vieraat olivat varmaan ihanteensa mainetta tulleet vaalimaan.
2. (67) LMV kompastui Kisapuistossa
Sunnuntaina 2.9. nähtiin Kisapuistossa sellainen yleisöryntäys, jota ei ole pesäpallo-otteluissa pitkään aikaan ollut. Jotkut pelejä pitkään seuranneet totesivat, että tällaista oli viimeksi ollut joskus nelisenkymmentä vuotta sitten. Kysymyksessä oli nyt Suomen sarjan lohkovoittajien kamppailu pääsystä yhtä porrasta ylöspäin, eli ykkössarjaan. Lahden Maila-Veikot oli aikaisemmin voittanut Keski-Suomen lohkovoittajan Jyväskylän Lohen, ja nyt oli vuorossa kamppailu Simon Kiriä vastaan. LMV oli jo selvittänyt joukkueiden ensimmäisen yhteenoton Simossa, joten nyt katsojat odottivat toista voittoa, eli vihdoinkin nousua ylöspäin.
Mutta toisin kävi. Lieneekö ollut kysymyksessä liika jännittäminen kotiyleisön edessä, sillä ensimmäinen jakso päättyi surkeasti juoksuin 4-13. Toinen jakso meni vähän paremmin eli 2-5. Ylipäätään joukkueen peli oli sitä luokkaa, että Suomen sarjaa ylemmäksi ei sillä päästä. Simon Kiri vienee kolmannen ottelun helposti kotikentällään. Tasoero näkyi koko ajan selvästi. Pohjoissuomalaisten lyönnit olivat painavampia, monipuolisempia ja paremmin kohdistettuja. Lahtelaisille sattui liian paljon vääriä arviointeja, välillä jopa pallo lipsahti räpylästä. Taisi siellä ainakin yksi merkkivirhekin tulla. Aurinko kyllä paistoi suoraan takakentän pelaajien silmiin, mutta samaa sattui molemmilla puolilla. Erityisesti koppariosastoon ja ehkä polttolinjallekin pitäisi saada uusia pelaajia.
Sunnuntaina 2.9. nähtiin Kisapuistossa sellainen yleisöryntäys, jota ei ole pesäpallo-otteluissa pitkään aikaan ollut. Jotkut pelejä pitkään seuranneet totesivat, että tällaista oli viimeksi ollut joskus nelisenkymmentä vuotta sitten. Kysymyksessä oli nyt Suomen sarjan lohkovoittajien kamppailu pääsystä yhtä porrasta ylöspäin, eli ykkössarjaan. Lahden Maila-Veikot oli aikaisemmin voittanut Keski-Suomen lohkovoittajan Jyväskylän Lohen, ja nyt oli vuorossa kamppailu Simon Kiriä vastaan. LMV oli jo selvittänyt joukkueiden ensimmäisen yhteenoton Simossa, joten nyt katsojat odottivat toista voittoa, eli vihdoinkin nousua ylöspäin.
Mutta toisin kävi. Lieneekö ollut kysymyksessä liika jännittäminen kotiyleisön edessä, sillä ensimmäinen jakso päättyi surkeasti juoksuin 4-13. Toinen jakso meni vähän paremmin eli 2-5. Ylipäätään joukkueen peli oli sitä luokkaa, että Suomen sarjaa ylemmäksi ei sillä päästä. Simon Kiri vienee kolmannen ottelun helposti kotikentällään. Tasoero näkyi koko ajan selvästi. Pohjoissuomalaisten lyönnit olivat painavampia, monipuolisempia ja paremmin kohdistettuja. Lahtelaisille sattui liian paljon vääriä arviointeja, välillä jopa pallo lipsahti räpylästä. Taisi siellä ainakin yksi merkkivirhekin tulla. Aurinko kyllä paistoi suoraan takakentän pelaajien silmiin, mutta samaa sattui molemmilla puolilla. Erityisesti koppariosastoon ja ehkä polttolinjallekin pitäisi saada uusia pelaajia.
MV:n lyöjäjokeri Hoteila on lyöntivuorossa, pallo kohoaa kohta Simon Kirin syöttäjän kädestä. Ylös kohotetuilla mailoilla Hoteilan joukkuetoverit antavat merkkejä jo kentälle päässeille LMV:n miehille. Kysymyksessä on ajolähtö.
Lahden Maila-Veikkojen historia on alkuvuosikymmenillä ollut komeaa. Lahden suojeluskunnan joukkue oli voittanut Suomen mestaruuden vuonna 1925. Seura perustettiin tälle pohjalle vuonna 1929. Suomen mestaruus tuli heti ensimmäisenä toimintavuonna, ja kaikkiaan niitä on tullut kahdeksan, naisjoukkueellekin yksi. Ensimmäisen kerran LMV putosi mestaruussarjasta vuonna 1956, joka oli sattumoisin se vuosi. jolloin kotipaikkakuntani Nurmon Jymy saavutti toisena sarjavuotenaan pronssia. Seuraavana vuonna LMV tosin nousi takaisin, mutta vuonna 1963 se putosi lopullisesti, ensin ykköseen ja lopulta Suomen sarjaan. Vaikeaa on ollut jalkapalloilun ja jääkiekon kaupungissa, ei ole riittänyt sponsoreita, eikä edes tarpeeksi paljon potentiaalisia nuoria jälkikasvun takaamiseksi. Nykyään katsojien ja sponsorien suosiosta kilpailevat vielä koripallo ja salibandykin.
Yksittäisistä pelaajista nostaisin esille ennen muuta vieläkin vetreän Heikki Laineen, seitsenkertaisen Itä-Länsi -pelaajan ja vuoden pesäpalloilijan vuonna 1968. Liitto-Lehdistö -otteluita hänelle kertyi vieläkin enemmän, eli tasan kymmenen. Laineen saavutukset tulivat pääasiassa 1960-luvulla. Häneen voidaan verrata vain pesisväen hyvin tuntemaa Olli Hanskia, jonka parhaat vuodet olivat edellisellä vuosikymmenellä. Mainittakoon vielä, että Laine valittiin Itä-Länsi –otteluihin muutaman kerran ainoana ykkössarjan pelaajana, kaikki muut olivat mestaruussarjalaisia. Hän oli parhaina vuosinaan nopea, hyvä heittäjä, ja mikä tärkeintä, pelisilmä oli parasta mahdollista luokkaa. Tämä näkyi myös niissä koulujen opettajien keskeisissä ikämiesten lentopallo-otteluissa, joihin minullakin oli kunnia osallistua. Hänessä oli sellaista rentoa ja notkeaa olemusta, joka ei näillä leveysasteilla ole suinkaan tavallista. Nykyään hän on profiloitunut Tiirismaan lukion ja yläkoulun aktiivisena puolustajana tilanteessa, jossa koulurakennuksen purkamisen takia oppilaita on tarkoitus sijoittaa muihin kouluihin. Hän vieroksuu erityisesti ajatusta, että Tiirismaan ja Kannaksen lukiot yhdistettäisiin yli 1000 oppilaan jättilukioksi.
-----------
Vimpelin Veto ja Sotkamon Jymy ovat monien vuosien ajan ratkaisseet Superpesiksen voiton. Mutta nyt tapahtui kaivattu muutos, mestaruudesta kamppailevat runkosarjan voittaja Kouvolan Pallonlyöjät ja Joensuun Maila. Kotipuolen joukkue Seinäjoen Jymy-Jussit sijoittui runkosarjassa kuudenneksi, joten se ei päässyt loppuotteluihin, mutta ei myöskään joutunut karsimaan putoajasta. Jymy-Jussit syntyi vuosia sitten niin, että legendaariset pesäpalloseurat Nurmon Jymy ja Seinäjoen Maila-Jussit yhdistivät voimansa.
Lahden Maila-Veikkojen historia on alkuvuosikymmenillä ollut komeaa. Lahden suojeluskunnan joukkue oli voittanut Suomen mestaruuden vuonna 1925. Seura perustettiin tälle pohjalle vuonna 1929. Suomen mestaruus tuli heti ensimmäisenä toimintavuonna, ja kaikkiaan niitä on tullut kahdeksan, naisjoukkueellekin yksi. Ensimmäisen kerran LMV putosi mestaruussarjasta vuonna 1956, joka oli sattumoisin se vuosi. jolloin kotipaikkakuntani Nurmon Jymy saavutti toisena sarjavuotenaan pronssia. Seuraavana vuonna LMV tosin nousi takaisin, mutta vuonna 1963 se putosi lopullisesti, ensin ykköseen ja lopulta Suomen sarjaan. Vaikeaa on ollut jalkapalloilun ja jääkiekon kaupungissa, ei ole riittänyt sponsoreita, eikä edes tarpeeksi paljon potentiaalisia nuoria jälkikasvun takaamiseksi. Nykyään katsojien ja sponsorien suosiosta kilpailevat vielä koripallo ja salibandykin.
Yksittäisistä pelaajista nostaisin esille ennen muuta vieläkin vetreän Heikki Laineen, seitsenkertaisen Itä-Länsi -pelaajan ja vuoden pesäpalloilijan vuonna 1968. Liitto-Lehdistö -otteluita hänelle kertyi vieläkin enemmän, eli tasan kymmenen. Laineen saavutukset tulivat pääasiassa 1960-luvulla. Häneen voidaan verrata vain pesisväen hyvin tuntemaa Olli Hanskia, jonka parhaat vuodet olivat edellisellä vuosikymmenellä. Mainittakoon vielä, että Laine valittiin Itä-Länsi –otteluihin muutaman kerran ainoana ykkössarjan pelaajana, kaikki muut olivat mestaruussarjalaisia. Hän oli parhaina vuosinaan nopea, hyvä heittäjä, ja mikä tärkeintä, pelisilmä oli parasta mahdollista luokkaa. Tämä näkyi myös niissä koulujen opettajien keskeisissä ikämiesten lentopallo-otteluissa, joihin minullakin oli kunnia osallistua. Hänessä oli sellaista rentoa ja notkeaa olemusta, joka ei näillä leveysasteilla ole suinkaan tavallista. Nykyään hän on profiloitunut Tiirismaan lukion ja yläkoulun aktiivisena puolustajana tilanteessa, jossa koulurakennuksen purkamisen takia oppilaita on tarkoitus sijoittaa muihin kouluihin. Hän vieroksuu erityisesti ajatusta, että Tiirismaan ja Kannaksen lukiot yhdistettäisiin yli 1000 oppilaan jättilukioksi.
-----------
Vimpelin Veto ja Sotkamon Jymy ovat monien vuosien ajan ratkaisseet Superpesiksen voiton. Mutta nyt tapahtui kaivattu muutos, mestaruudesta kamppailevat runkosarjan voittaja Kouvolan Pallonlyöjät ja Joensuun Maila. Kotipuolen joukkue Seinäjoen Jymy-Jussit sijoittui runkosarjassa kuudenneksi, joten se ei päässyt loppuotteluihin, mutta ei myöskään joutunut karsimaan putoajasta. Jymy-Jussit syntyi vuosia sitten niin, että legendaariset pesäpalloseurat Nurmon Jymy ja Seinäjoen Maila-Jussit yhdistivät voimansa.
1. (66) Ilosia aikoja
Tuskinpa Tuomas Kyrö aavisti, millaisen kestosuosikin hän onnistui luomaan aivan kotoisista aineksista. Entisaikojen maatalousyhteiskunnassa oli tavanomaista, että talon vanha isäntä alkoi voimiensa huvetessa äityä äreäksi arvostelijaksi ikään kuin miehuutensa viimeisiä rippeitä puolustaakseen. Itsekin muistan lapsuudestani tämän kaltaisia tapauksia. Kysymys on aina tietysti myös joustavuudesta persoonallisuuden tekijänä, joten kyllä tällainen vierauden tunne saattaa tietysti uhata ketä tahansa. Jos vanhenevan ihmisen lapsuudessa käytettiin vain lankapuhelimia veiveineen, alkavat nykykännyköiden ominaisuudet mennä yli ymmärryksen. Onneksi lastenlapset pitävät tässä ajassa kiinni ja rientävät apuun kaikenlaisia uusia sovellutuksia opettamaan.
Olemme käyneet katsomassa molemmat Mielensäpahoittaja -filmit. Ensimmäisen päänäyttelijänä oli ansioituneesti Antti Litja. Siinä tuli hyvin esiin sukupolvien välinen kuilu. Vanha mies joutui muuttamaan kaupunkiin ja asettumaan poikansa kotiin asumaan. Vastavoimana oli miniä. Herkullisia kohtauksia toki oli, mutta jotain kaavamaisuutta ja toistoa siinä kuitenkin esiintyi.
Ilosia aikoja, eli tämä uudempi on monessa suhteessa parempi. Koko elokuvan läpi kulkee laajempi jännite, jota vanha isäntä (Heikki Kinnunen) ja pojantytär (Satu Tuuli Karhu) taitavasti näytellen edustavat. Isoisä on aluksi äreä, mutta pehmenee ajan mittaan. Pojantytär taas suhtautuu isoisäänsä lempeän ymmärtäväisesti, aivan samoin kuin aikuiset lastenlapset aina suhtautuvat isovanhempiinsa. Pojantyttären isä (Jani Volanen) on ylen määrin kunnianhimoinen uraohjus, joka pyrkii ohjelmoimaan lahjakkaan tyttärensä elämää. Tämä oli jo hyväksytty amerikkalaiseen eliittiyliopistoon ja oli isänsä suosituksesta ilmoittautunut Helsingissä pidettävään ATK-alan konferenssiin. Tässä vaiheessa hän kuitenkin sai tarpeekseen ja lähti etsimään rauhallisempaa elämää isoisänsä luota. Myöhemmin selvisi, että hän oli eräissä bileissä tullut raskaaksi tietämättä edes tulevan lapsensa isän nimeä. Isoisälle oli kaikkeen tähän vaikea sopeutua, mutta lopulta hän pehmeni ja alkoi esiintyä vanhan viisaan ja paljon nähneen ihmisen tavoin.
Päänäyttelijöiden työ oli koko ajan ihailtavaa, myös vielä Teatterikorkeakoulua käyvän Karhun. Meuhkaamatta ja pienin keinoin saatiin mielenliikkeet näkyville. Samaa linjaa edusti naapuri, naamansa kovin murheellisen näköiseksi saanut Sulevi Peltola. Jani Volasen esittämän kunnianhimoisen isän kaltaisia tyyppejä saattaa talouselämässä ja kansainvälisessä hallinnossa kyllä esiintyä, mutta silti katsoja joutui miettimään, oliko hänen keinoissaan jotain ylimääräistä. Sen sijaan hänen tasapainoisempaa vaimoaan esittävä Elina Knihtilä onnistui. Hänen kaltaisiaan hienostorouvia varmaan on olemassa, rouvia, jotka kyllä näkevät jatkuvasti vouhottavan miehensä läpi, mutta joustavat hyvään yhteiskunnalliseen asemaansa tyytyväisinä. Sivuosien esittäjät onnistuivat tehtäviensä mukaisesti.
Näyttelijätyö oli kautta linjan hyvää, sen osoittavat katsojaluvutkin, viikossa yli 100.000 ! Mutta ennen muuta se on ohjaaja Tiina Lymin elokuva. Hyvästä näyttelijästä on kehittynyt myös hyvä ohjaaja. Aika harvat ovat kulkeneet tätä tietä menestykseen, ainoana tulee tällä hetkellä mieleen Mari Rantasila sieltä lasten elokuvien puolelta. Kari Heiskanen Helsingin kaupunginteatterissa kuuluu samaan sarjaan.
On kiinnostavaa odottaa, miten kauan tästä yhdestä aiheesta saadaan esille mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Mielensäpahoittaja esiintyy toki muuallakin, mm. Ylen ykköselle kirjoitetussa kuunnelmassa. Siinä vanha äreä mies lähtee Espanjaan tapaamaan veljeään, joka alkaa jo olla viimeisillään. Kun lentokone saatiin sitten ilmaan, jouduttiin tulivuorenpurkauksen tuottamien tuhkapilvien takia laskeutumaan Tukholmaan, kuinkas muuten. Varmaan muitakin esityksiä on tästä aiheesta saatu puristettua irti. Samalla Tuomas Kyrö on saavuttanut mainetta humoristina, jota ollaan pyytämässä milloin mihinkin. Yksi tv-esiintymisistä on mainostelevision ohjelma ”PItääkö olla huolissaan”. Olen kyllä pettynyt siihen, että Kyrö eksyy välillä esittämään alatyylisiä puheenvuoroja. Ohjelman ehdoton tähti on Kari Hotakainen, jonka kuivahkot, mutta ”salaviisaat” kommentit kyllä jaksavat ilahduttaa.
Tuskinpa Tuomas Kyrö aavisti, millaisen kestosuosikin hän onnistui luomaan aivan kotoisista aineksista. Entisaikojen maatalousyhteiskunnassa oli tavanomaista, että talon vanha isäntä alkoi voimiensa huvetessa äityä äreäksi arvostelijaksi ikään kuin miehuutensa viimeisiä rippeitä puolustaakseen. Itsekin muistan lapsuudestani tämän kaltaisia tapauksia. Kysymys on aina tietysti myös joustavuudesta persoonallisuuden tekijänä, joten kyllä tällainen vierauden tunne saattaa tietysti uhata ketä tahansa. Jos vanhenevan ihmisen lapsuudessa käytettiin vain lankapuhelimia veiveineen, alkavat nykykännyköiden ominaisuudet mennä yli ymmärryksen. Onneksi lastenlapset pitävät tässä ajassa kiinni ja rientävät apuun kaikenlaisia uusia sovellutuksia opettamaan.
Olemme käyneet katsomassa molemmat Mielensäpahoittaja -filmit. Ensimmäisen päänäyttelijänä oli ansioituneesti Antti Litja. Siinä tuli hyvin esiin sukupolvien välinen kuilu. Vanha mies joutui muuttamaan kaupunkiin ja asettumaan poikansa kotiin asumaan. Vastavoimana oli miniä. Herkullisia kohtauksia toki oli, mutta jotain kaavamaisuutta ja toistoa siinä kuitenkin esiintyi.
Ilosia aikoja, eli tämä uudempi on monessa suhteessa parempi. Koko elokuvan läpi kulkee laajempi jännite, jota vanha isäntä (Heikki Kinnunen) ja pojantytär (Satu Tuuli Karhu) taitavasti näytellen edustavat. Isoisä on aluksi äreä, mutta pehmenee ajan mittaan. Pojantytär taas suhtautuu isoisäänsä lempeän ymmärtäväisesti, aivan samoin kuin aikuiset lastenlapset aina suhtautuvat isovanhempiinsa. Pojantyttären isä (Jani Volanen) on ylen määrin kunnianhimoinen uraohjus, joka pyrkii ohjelmoimaan lahjakkaan tyttärensä elämää. Tämä oli jo hyväksytty amerikkalaiseen eliittiyliopistoon ja oli isänsä suosituksesta ilmoittautunut Helsingissä pidettävään ATK-alan konferenssiin. Tässä vaiheessa hän kuitenkin sai tarpeekseen ja lähti etsimään rauhallisempaa elämää isoisänsä luota. Myöhemmin selvisi, että hän oli eräissä bileissä tullut raskaaksi tietämättä edes tulevan lapsensa isän nimeä. Isoisälle oli kaikkeen tähän vaikea sopeutua, mutta lopulta hän pehmeni ja alkoi esiintyä vanhan viisaan ja paljon nähneen ihmisen tavoin.
Päänäyttelijöiden työ oli koko ajan ihailtavaa, myös vielä Teatterikorkeakoulua käyvän Karhun. Meuhkaamatta ja pienin keinoin saatiin mielenliikkeet näkyville. Samaa linjaa edusti naapuri, naamansa kovin murheellisen näköiseksi saanut Sulevi Peltola. Jani Volasen esittämän kunnianhimoisen isän kaltaisia tyyppejä saattaa talouselämässä ja kansainvälisessä hallinnossa kyllä esiintyä, mutta silti katsoja joutui miettimään, oliko hänen keinoissaan jotain ylimääräistä. Sen sijaan hänen tasapainoisempaa vaimoaan esittävä Elina Knihtilä onnistui. Hänen kaltaisiaan hienostorouvia varmaan on olemassa, rouvia, jotka kyllä näkevät jatkuvasti vouhottavan miehensä läpi, mutta joustavat hyvään yhteiskunnalliseen asemaansa tyytyväisinä. Sivuosien esittäjät onnistuivat tehtäviensä mukaisesti.
Näyttelijätyö oli kautta linjan hyvää, sen osoittavat katsojaluvutkin, viikossa yli 100.000 ! Mutta ennen muuta se on ohjaaja Tiina Lymin elokuva. Hyvästä näyttelijästä on kehittynyt myös hyvä ohjaaja. Aika harvat ovat kulkeneet tätä tietä menestykseen, ainoana tulee tällä hetkellä mieleen Mari Rantasila sieltä lasten elokuvien puolelta. Kari Heiskanen Helsingin kaupunginteatterissa kuuluu samaan sarjaan.
On kiinnostavaa odottaa, miten kauan tästä yhdestä aiheesta saadaan esille mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Mielensäpahoittaja esiintyy toki muuallakin, mm. Ylen ykköselle kirjoitetussa kuunnelmassa. Siinä vanha äreä mies lähtee Espanjaan tapaamaan veljeään, joka alkaa jo olla viimeisillään. Kun lentokone saatiin sitten ilmaan, jouduttiin tulivuorenpurkauksen tuottamien tuhkapilvien takia laskeutumaan Tukholmaan, kuinkas muuten. Varmaan muitakin esityksiä on tästä aiheesta saatu puristettua irti. Samalla Tuomas Kyrö on saavuttanut mainetta humoristina, jota ollaan pyytämässä milloin mihinkin. Yksi tv-esiintymisistä on mainostelevision ohjelma ”PItääkö olla huolissaan”. Olen kyllä pettynyt siihen, että Kyrö eksyy välillä esittämään alatyylisiä puheenvuoroja. Ohjelman ehdoton tähti on Kari Hotakainen, jonka kuivahkot, mutta ”salaviisaat” kommentit kyllä jaksavat ilahduttaa.
Elokuu
7. (65) Cheek on tärkeämpi kuin luulinkaan
Viime viikonvaihteessa tuskin kukaan jäi epätietoiseksi siitä, mikä tapahtuma Lahdessa järjestettiin kahteen kertaan. Torstaina kuulin, että liikennettä oli urheilukeskukseen vievillä väylillä rajoitettu, mutta sen enempää en asiaa ajatellut. Perjantai-iltana havahduin paukkeeseen, mikä toistui puolen tunnin välein. Ilotulitus ei kuitenkaan näkynyt kerrostalojen takaa keskikaupungille. Lauantain kauppareissulla huomasimme torin tienoilla siellä täällä vaeltelemassa nuorisoryhmiä, lähinnä tyttöjä 20 ikävuoden molemmin puolin. Mascotissa oli kaikkien kassojen edessä parinkymmenen nuoren jonoja, kaikilla jotain juomaa ja kevyttä, lähinnä vehnäistä purtavaa joidenkin lisäkkeiden kanssa.
Kaiken tämän jälkeen istuinkin alkuillasta television ääressä koko kaksi ja puolituntisen spektaakkelin ajan. Ihmettelen tietysti kaiken suureellisuutta, itse esityslavaa, valoefektejä, pyrotekniikkaa ja tietysti täpötäysiä katsomoita. Kun väki sitten heilutti lamppuja ja kännyköiden valoja pimenevässä illassa ja vielä esiintyjän ilmoittamassa tahdissa, niin olihan se vaikuttavaa. Itse päivänsankari jaksoi pitää vauhtia yllä aivan uskomattomalla tavalla, ja häntä säestivät niin vierailevat muut tähdet kuin tanssiryhmätkin. Ainoa hankaluus oli se, että laulujen sanoista kuulin television toistamana vain sanan sieltä ja sanan täältä.
Niinpä minulla olikin aikaa katsella yleisöä, jota tavan takaa kuvattiin aivan lähituntumalta. Ei mennyt pitkääkään aikaa kun katsojien, lähinnä siis tyttöjen silmäkulmissa alkoivat kyyneleet kiiltää, aivan samoin kuin Jare Tiihosellakin. Viimeistään siinä vaiheessa kun Tiihonen aloitti biisin ”Niille jollon on paha olla” alkoi melkoinen hysteria levitä. Katsomossa näkyi paljon kuulijoita, jotka pareittaan, kolmittain tai jopa usean ihmisen ringeissä halasivat toisiaan ja lauloivat itkien mukana. Kun varmaan moni muukaan ei televisiosta sanoja tarkkaan kuullut niin jäljennän tähän netistä laulun alkupäätä:
Elin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa, tavoitellen sitä pientä palasta taivaast. Ei koskaan matalaa aitaa, alko tuntuu, että hautaaki samalla kaivaa. Aina ankara itseäni kohtaan, vaikkei heikkouksia itsessäni kohtaa. Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani, makasin päiviä vaan lattialla tuskissani. Istuin Pariisin taksis, mietin et mä haluisin kuolla. Ajoin hautausmaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla. Tottunu olee vahvin aina kaikist, mut nyt unelmat oli muuttunu painajaisiks. Pelkäsin huomista, en halunnu herää, oli hetkii, kun en mistään mitään tajunnu enää. Itsetutkiskelun kautta mä sain elämästä otteen taas, ilman apuu en ois enää täällä ollenkaan.
Tää menee niille joil on paha olla, kun elämä lyö sata-nolla. Oon ollu ristiaallokossa siinä veneessä, nyt aurinko paistaa horisontti siintää edessä.
Ja niin edelleen. Laulaja tilitti tässä omaa tilannettaan vuosia aikaisemmin, mutta kyllä tämä koettiin yleisössäkin koskettavana. En ryhdy tässä kommentoimaan muuta osaa ohjelmistosta. Komeasti se sitten päättyi ”Valot sammuu” -biisiin, esiintymislavan taustalla olevat ovet avautuivat, laulaja poistui ja ovet sulkeutuivat. Valot sammuivat.
Tämähän ei siis ollut pelkkä konsertti vaan terapeuttinen tilaisuus, minkä itkuiset katselijatkin todistivat. Siihen kuului puhdistavia tunneryöppyjä, yhteisöllisyyden kokemusta ja kokemusta siitä, ettei vaikeuksien kanssa olla yksin. Miten voimaannuttavaa olikaan palata taas kotiin, vähän vahvempana taas jatkamaan päin nuoruuden haasteita, tuskia ja iloja. Varmaan ei enää ollut yhtä paha olla.
-------
Tiihonen lopetti siis komeasti ja juuri oikeaan aikaan eli huipulta. Tämän jälkeen olisi edessä ollut kaiketi vähittäinen vuosittainen hiipuminen kohti unohdusta. Tämähän on ollut monien esiintyvien artistien ja huippu -urheilijain osa. Mutta ei hän ammatillisestikaan pohjalle putoa, on oma levy-yhtiö, ylioppilaslakki Lahden Lyseon lukiosta ja markkinointipuolen tradenomin paperit. Kuluttava esiintymisvaihe jää nyt taa, mutta musiikkialan taustavaikuttajana hän tulee varmaan tekemään komeaa uraa.
Viime viikonvaihteessa tuskin kukaan jäi epätietoiseksi siitä, mikä tapahtuma Lahdessa järjestettiin kahteen kertaan. Torstaina kuulin, että liikennettä oli urheilukeskukseen vievillä väylillä rajoitettu, mutta sen enempää en asiaa ajatellut. Perjantai-iltana havahduin paukkeeseen, mikä toistui puolen tunnin välein. Ilotulitus ei kuitenkaan näkynyt kerrostalojen takaa keskikaupungille. Lauantain kauppareissulla huomasimme torin tienoilla siellä täällä vaeltelemassa nuorisoryhmiä, lähinnä tyttöjä 20 ikävuoden molemmin puolin. Mascotissa oli kaikkien kassojen edessä parinkymmenen nuoren jonoja, kaikilla jotain juomaa ja kevyttä, lähinnä vehnäistä purtavaa joidenkin lisäkkeiden kanssa.
Kaiken tämän jälkeen istuinkin alkuillasta television ääressä koko kaksi ja puolituntisen spektaakkelin ajan. Ihmettelen tietysti kaiken suureellisuutta, itse esityslavaa, valoefektejä, pyrotekniikkaa ja tietysti täpötäysiä katsomoita. Kun väki sitten heilutti lamppuja ja kännyköiden valoja pimenevässä illassa ja vielä esiintyjän ilmoittamassa tahdissa, niin olihan se vaikuttavaa. Itse päivänsankari jaksoi pitää vauhtia yllä aivan uskomattomalla tavalla, ja häntä säestivät niin vierailevat muut tähdet kuin tanssiryhmätkin. Ainoa hankaluus oli se, että laulujen sanoista kuulin television toistamana vain sanan sieltä ja sanan täältä.
Niinpä minulla olikin aikaa katsella yleisöä, jota tavan takaa kuvattiin aivan lähituntumalta. Ei mennyt pitkääkään aikaa kun katsojien, lähinnä siis tyttöjen silmäkulmissa alkoivat kyyneleet kiiltää, aivan samoin kuin Jare Tiihosellakin. Viimeistään siinä vaiheessa kun Tiihonen aloitti biisin ”Niille jollon on paha olla” alkoi melkoinen hysteria levitä. Katsomossa näkyi paljon kuulijoita, jotka pareittaan, kolmittain tai jopa usean ihmisen ringeissä halasivat toisiaan ja lauloivat itkien mukana. Kun varmaan moni muukaan ei televisiosta sanoja tarkkaan kuullut niin jäljennän tähän netistä laulun alkupäätä:
Elin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa, tavoitellen sitä pientä palasta taivaast. Ei koskaan matalaa aitaa, alko tuntuu, että hautaaki samalla kaivaa. Aina ankara itseäni kohtaan, vaikkei heikkouksia itsessäni kohtaa. Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani, makasin päiviä vaan lattialla tuskissani. Istuin Pariisin taksis, mietin et mä haluisin kuolla. Ajoin hautausmaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla. Tottunu olee vahvin aina kaikist, mut nyt unelmat oli muuttunu painajaisiks. Pelkäsin huomista, en halunnu herää, oli hetkii, kun en mistään mitään tajunnu enää. Itsetutkiskelun kautta mä sain elämästä otteen taas, ilman apuu en ois enää täällä ollenkaan.
Tää menee niille joil on paha olla, kun elämä lyö sata-nolla. Oon ollu ristiaallokossa siinä veneessä, nyt aurinko paistaa horisontti siintää edessä.
Ja niin edelleen. Laulaja tilitti tässä omaa tilannettaan vuosia aikaisemmin, mutta kyllä tämä koettiin yleisössäkin koskettavana. En ryhdy tässä kommentoimaan muuta osaa ohjelmistosta. Komeasti se sitten päättyi ”Valot sammuu” -biisiin, esiintymislavan taustalla olevat ovet avautuivat, laulaja poistui ja ovet sulkeutuivat. Valot sammuivat.
Tämähän ei siis ollut pelkkä konsertti vaan terapeuttinen tilaisuus, minkä itkuiset katselijatkin todistivat. Siihen kuului puhdistavia tunneryöppyjä, yhteisöllisyyden kokemusta ja kokemusta siitä, ettei vaikeuksien kanssa olla yksin. Miten voimaannuttavaa olikaan palata taas kotiin, vähän vahvempana taas jatkamaan päin nuoruuden haasteita, tuskia ja iloja. Varmaan ei enää ollut yhtä paha olla.
-------
Tiihonen lopetti siis komeasti ja juuri oikeaan aikaan eli huipulta. Tämän jälkeen olisi edessä ollut kaiketi vähittäinen vuosittainen hiipuminen kohti unohdusta. Tämähän on ollut monien esiintyvien artistien ja huippu -urheilijain osa. Mutta ei hän ammatillisestikaan pohjalle putoa, on oma levy-yhtiö, ylioppilaslakki Lahden Lyseon lukiosta ja markkinointipuolen tradenomin paperit. Kuluttava esiintymisvaihe jää nyt taa, mutta musiikkialan taustavaikuttajana hän tulee varmaan tekemään komeaa uraa.
6. (64) Iloinen Viron-juhla 18.8.
Päijät-Hämeen Tuglas- seura järjesti 18.8. Viron juhlavuoden hengessä kesäjuhlan Ravintola Lokissa. Jäseniä ja heidän ystäviään oli saapunut runsaasti, varmaan ainakin 80 henkeä. Kuvaan heistä ei mahtunut puoliakaan. Erityisen ilahduttavaa oli, että mukana oli paljon Lahdessa asuvia virolaisia, jotka osallistuivat myös ohjelman suoritukseen. Saarenmaan valssiakin päästiin laulamaan täysin rinnoin molemmilla kielillä. Avajaispuheen vuoron käytti seuran puheenjohtaja Virpi Kallioinen.
Päijät-Hämeen Tuglas- seura järjesti 18.8. Viron juhlavuoden hengessä kesäjuhlan Ravintola Lokissa. Jäseniä ja heidän ystäviään oli saapunut runsaasti, varmaan ainakin 80 henkeä. Kuvaan heistä ei mahtunut puoliakaan. Erityisen ilahduttavaa oli, että mukana oli paljon Lahdessa asuvia virolaisia, jotka osallistuivat myös ohjelman suoritukseen. Saarenmaan valssiakin päästiin laulamaan täysin rinnoin molemmilla kielillä. Avajaispuheen vuoron käytti seuran puheenjohtaja Virpi Kallioinen.
Iloinen puheensorina kertoi, että kesän jälkeen oli päästy taas tapaamaan vanhoja tuttuja ja vähän uusiakin. Ravintola Lokki oli varautunut juhlavieraiden saapumiseen. Loppuillasta tanssittiin Pärnumaalta Torin kunnasta kotoisin olevan kahden miehen orkesterin, Vanad Sõbrad tahtiin. Oskar Tomingan pääinstrumenttina oli akustinen kitara ja Markus Siilakin harmonikka. Tämän lisäksi heillä oli käytössään useita lyömäsoittimia, joiden avulla saatiin aikaan kansanmusiikkiin ja vähän uudenaikaisempaankin viittaavia rytmejä ja sointuja. Tanssimusiikkiinkin soittimet taipuivat, lattia täyttyi varsinkin kun tutut valssin, jenkan ja muun vanhemmat rytmit tunnistettiin. Oheinen kuva jättää pylvään toisella puolella tanssineet parit ulkopuolelle. Pimenevä ilta teki kuvaajalle sikäli kepposet, että valaistussuhteet eivät riittäneet kunnolla tavalliselle pokkarikameralle.
Vähitellen alkoivat Viron ystävät kuntonsa ja ikävuosiensa mukaisessa järjestyksessä tyytyväisinä hakeutua pimenevään iltaan ja kotimatkalle. Auringon viimeinen kajo viipyi vielä taivaanrannalla ja sataman yllä.
Kesäjuhlan yhteydessä muistettiin myös Viron uudelleen itsenäistymisen päivää 20.8., jolloin pitkällisen kehityksen jälkeen Viron korkein neuvosto, eli sen ajan päättävä elin teki päätöksen itsenäisyydestä. Samalla selitettiin, että kysymys oli jatkuvuudesta, palaamisesta uudelleen itsenäisten valtioiden joukkoon miehitysajan jälkeen. Vähän aikaisemmin olivat vanhan Neuvostoliiton puolustajat yrittäneet syrjäyttää uudistusmieliseksi koetun Gorbatšovin. Tämä ns. Janajevin juntta menetti kuitenkin heti otteensa, ja kaikki neuvostotasavallat itsenäistyivät, ensin Venäjä Boris Jeltsinin johdolla. Gorbatšov erosi virastaan ja saman elokuun lopussa Neuvostoliiton korkein neuvosto päätti Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton purkamisesta.
Aivan näin kivuttomasti kaikki ei useimmissa nyt itsenäistyneissä maissa kuitenkaan käynyt. Esimerkiksi vielä 21.8. Pihkovasta paikalle tuodut maahanlaskujoukot yrittivät vallata Tallinnan televisiotornin. Tässä vaiheessa kansanrintaman pohjalta pääministeriksi nimitetty Edgar Savisaar esiintyi jyrkän isänmaallisesti viivyttäen lopullista iskua. Seuraavana päivänä Moskovasta tuli joukoille käsky palata Pihkovaan.
Aivan näin kivuttomasti kaikki ei useimmissa nyt itsenäistyneissä maissa kuitenkaan käynyt. Esimerkiksi vielä 21.8. Pihkovasta paikalle tuodut maahanlaskujoukot yrittivät vallata Tallinnan televisiotornin. Tässä vaiheessa kansanrintaman pohjalta pääministeriksi nimitetty Edgar Savisaar esiintyi jyrkän isänmaallisesti viivyttäen lopullista iskua. Seuraavana päivänä Moskovasta tuli joukoille käsky palata Pihkovaan.
5. (63) Kuolema sypressin alla
Aikaisemmin heinäkuussa kerroin Italiaa koskevassa sarjassa (nro 7) kirjailija Vera Valasta, joka pitkään Italiassa asuneena on kirjoittanut oivalla tavalla tähän maahan liittyviä useita dekkareita. Yhtenä niistä on Kuolema sypressin varjossa. Kirja on mielenkiintoista luettavaa.
Vera Vala kirjoittaa teoksen alkusivuilla Roomaa kuvaavaa tekstiä: ”Aikaisin aamulla, ennen kuin töihin kiirehtivät autoilijat ehtivät kyllästää ilman pakokaasuilla, ikuisen kaupungin kaduilla leijui pehmeän makea ominaishaju, jota Arianna oli oppinut rakastamaan. Via Veneton yläpäässä tuoksuun sekoittui aavistus muutaman kymmenen metrin päässä sijaitsevan Villa Borghesen puiston taivaaseen kohoavista männyistä. Hetken aikaa hän harkitsi palaavansa takaisin kotiin ja lähtevänsä juoksulenkille puiston vehreään viileyteen. Kello kuitenkin läheni seitsemää ja virallisen ruuhka-ajan alkua, joten hän viittilöi itselleen taksin.”
Aikaisemmin heinäkuussa kerroin Italiaa koskevassa sarjassa (nro 7) kirjailija Vera Valasta, joka pitkään Italiassa asuneena on kirjoittanut oivalla tavalla tähän maahan liittyviä useita dekkareita. Yhtenä niistä on Kuolema sypressin varjossa. Kirja on mielenkiintoista luettavaa.
Vera Vala kirjoittaa teoksen alkusivuilla Roomaa kuvaavaa tekstiä: ”Aikaisin aamulla, ennen kuin töihin kiirehtivät autoilijat ehtivät kyllästää ilman pakokaasuilla, ikuisen kaupungin kaduilla leijui pehmeän makea ominaishaju, jota Arianna oli oppinut rakastamaan. Via Veneton yläpäässä tuoksuun sekoittui aavistus muutaman kymmenen metrin päässä sijaitsevan Villa Borghesen puiston taivaaseen kohoavista männyistä. Hetken aikaa hän harkitsi palaavansa takaisin kotiin ja lähtevänsä juoksulenkille puiston vehreään viileyteen. Kello kuitenkin läheni seitsemää ja virallisen ruuhka-ajan alkua, joten hän viittilöi itselleen taksin.”
Näillä sanoilla Vera Vala tavallaan asemoi kirjansa päähenkilön Arianna de Belliksen elämänpiirin. Tämä oli suomalaissyntyinen leski, jonka mies Giovanni oli hiljattain kuollut. Arianna piti etsivätoimistoa pikkuserkkunsa Ermiksen kanssa Via Giulialla. Toimisto oli paljolti keskittynyt varjostamaan ja selvittämään aviomiesten syrjähyppyjä, mutta otti tarvittaessa muitakin juttuja hoitaakseen. Yksi näistä tehtävistä koski amerikkalaisen Lily Montgomeryn murhaa pienessä Tolfan kylässä. Hänet oli kylässä leimattu flirttailevaksi viettelijättäreksi, mikä tietysti lisäsi mahdollisten syyllisten määrää. Tolfan kylä kuhisi kateutta, menetettyä rakkautta ja kostonhimoa, kertoo takakannen teksti. Tästä sitten alkoi monipolvinen tutkimusmatka, joka kieltämättä aika hyvin tempasi mukaansa.
Tolfan kaupunki on todellakin olemassa. Se löytyy myös Valan julkaisemasta blogista. Sen osoite on http://veravala.blogspot.com/p/tolfa.html Jälkimmäinen kuva on tästä blogista.
Tolfan kaupunki on todellakin olemassa. Se löytyy myös Valan julkaisemasta blogista. Sen osoite on http://veravala.blogspot.com/p/tolfa.html Jälkimmäinen kuva on tästä blogista.
”Kahdeksan Roomassa vietetyn vuoden jälkeen muutin pieneen Tolfan kaupunkiin noin 100 km Roomasta pohjoiseen. Kylä sijaitsee 500 metrin korkeudessa Tolfan vuoristoksi kutsutulla alueella. Vuoria alueella ei nimestä huolimatta kylläkään ole, vaan alue on samalla tavalla kumpuilevaa kuin sata kilometriä pohjoisemmassa sijaitsevassa Toscanassa. Tolfa on hyvin kuvauksellinen paikka, mutta henkeäsalpaavien maisemien lisäksi mielikuvitustani kiihotti ajatus murhasta pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja naapurit tietävät parhaan ystäväsi raskaudesta tai lankosi siskon kumminkaiman aviorikoksesta ennen asianomaista itseään.”
Dekkarin tapahtumapaikka on siis Tolfan kylä, joka sijaitsee kaksikymmentä kilometriä Tyrrhenan merestä sisämaahan päin. Ei voi välttyä ajatukselta, että Vala kertoo omista asuinseuduistaan, ilmeisesti hän on Roomassakin asunut samoilla tienoilla kuin kirjan Arianna de Bellis. Ariannallakin on kaupunkiasuntonsa lisäksi kesäasunto Tolfassa, eräässä sen kerrostalossa. Voi kuvitella, että Vala on lehtiöineen odotellut inspiraatiota istuen jollain puiston penkillä, ehkä lähellä sellaista hotellia, jonllainen kirjassa on oikeastaan keskeisenä paikkana.
Tämä selittää myös dekkarin erinomaiset paikalliskuvaukset keskiaikaisista rakennuksista ja kujista, puistoista ja puutarhoista. Tähän ympäristöön voi kuvitella myös kaikenlaista vehkeilyä, vallankäyttöä ja salattuja suhteita. Monella silmäntekevällä näyttää olevan jotain salattavaa. Paikalliset karabinieerit eivät suinkaan kiirehdi murhan tutkimusta, ehkä siinä haluttiin antaa kuva italialaisesta mentaliteetista. Tai sitten poliisit arkailivat mennä asiaan syvemmälle, kun jokin näkyvistä henkilöistä saattoi olla Lily-paran kuoleman takana.
Tyypillisen dekkarin tapaan näyttämölle marssitetaan jatkuvasti uusia henkilöitä uusine mahdollisine motiiveineen. Jokaisella näyttää olevan jotain hampaankolossa hankalaksi koettua Lilyä kohtaan. Tähän joukkoon kuuluu myös aviomiestensä siveydestä huolestuneita aviovaimoja. Päälle päätteeksi tutkimuksissaan edennyt Arianna on hänkin vaarassa. Hyvän kirjoitustavan mukaisesti murhaaja ei tietenkään paljastu liian varhain. asia selviää vasta loppusivuilla.
Tämä selittää myös dekkarin erinomaiset paikalliskuvaukset keskiaikaisista rakennuksista ja kujista, puistoista ja puutarhoista. Tähän ympäristöön voi kuvitella myös kaikenlaista vehkeilyä, vallankäyttöä ja salattuja suhteita. Monella silmäntekevällä näyttää olevan jotain salattavaa. Paikalliset karabinieerit eivät suinkaan kiirehdi murhan tutkimusta, ehkä siinä haluttiin antaa kuva italialaisesta mentaliteetista. Tai sitten poliisit arkailivat mennä asiaan syvemmälle, kun jokin näkyvistä henkilöistä saattoi olla Lily-paran kuoleman takana.
Tyypillisen dekkarin tapaan näyttämölle marssitetaan jatkuvasti uusia henkilöitä uusine mahdollisine motiiveineen. Jokaisella näyttää olevan jotain hampaankolossa hankalaksi koettua Lilyä kohtaan. Tähän joukkoon kuuluu myös aviomiestensä siveydestä huolestuneita aviovaimoja. Päälle päätteeksi tutkimuksissaan edennyt Arianna on hänkin vaarassa. Hyvän kirjoitustavan mukaisesti murhaaja ei tietenkään paljastu liian varhain. asia selviää vasta loppusivuilla.
4. (62) Saksalan maisterin omenatarha
Anttilanmäki-Kittelän kyläyhdistys ry on jo aikaisemminkin kunnostautunut mm. keräämällä alueensa historiatietoja, joita on saatettu julkaisuiksi asti. Tämän kesäinen yhteinen ponnistus oli tuottaa ja valmistaa näytelmä kylän elämästä noin 60 vuoden takaa, eli tarkemmin sanottuna vuodesta 1959. Käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi oli saatu Timo Taulo. joka on jo aikaisemminkin kunnostautunut paikallishistorian taitavana kuvittajana. Oikeastaan näytelmä oli kolmas osa jatkumosta, jonka ensimmäisiä osia olivat Mokullan Maria Mukkulassa ja Viipurin reippaat historiallisen museon edustalla. Näistä molemmista on annettu selostus, edellisestä heinä- ja jälkimmäisestä elokuussa.
Anttilanmäki-Kittelän kyläyhdistys ry on jo aikaisemminkin kunnostautunut mm. keräämällä alueensa historiatietoja, joita on saatettu julkaisuiksi asti. Tämän kesäinen yhteinen ponnistus oli tuottaa ja valmistaa näytelmä kylän elämästä noin 60 vuoden takaa, eli tarkemmin sanottuna vuodesta 1959. Käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi oli saatu Timo Taulo. joka on jo aikaisemminkin kunnostautunut paikallishistorian taitavana kuvittajana. Oikeastaan näytelmä oli kolmas osa jatkumosta, jonka ensimmäisiä osia olivat Mokullan Maria Mukkulassa ja Viipurin reippaat historiallisen museon edustalla. Näistä molemmista on annettu selostus, edellisestä heinä- ja jälkimmäisestä elokuussa.
Näytelmän teko lähti aikaisemmin kesällä esitettyihin nähden vähän takamatkalta. sillä niihin nähden sillä ei ollut esitettävänään samalla tavalla vahvaa tapahtumapohjaa. Mokullan Maria osui yhteen Mukkulan kylän ja Lahden tulevan kaupungin historian kipukohtaan ja Viipuri reippaat karjalaisevakoiden tuloon kaupunkiin. Aivan yhtä vahvaa draaman kaarta ei ollut mahdollisuutta luoda vaikka Anttilanmäen originelli maisteri Saksala olikin kiinnostava persoona. Hän elää edelleen vanhempien lahtelaisten muistoissa.
Huolellisesti laaditusta kokonaisuudesta kertoo mm. erinomainen esittelylehtinen, jonka kansikuvassa on päähenkilön lisäksi maineeltaan kylän ehkä kyseenalaisin henkilö, "buduaarin pitäjä". En tiedä millaista todellisuuspohjaa tällä on, maisteri kun tunnettiin koko Lahdessa piintyneenä poikamiehenä.
Lehtisessä on henkilöluetteloiden lisäksi varsin kattava, kuvitettu osuus alueen historiasta. Erillisessä katsauksessa mainitaan, että Lahden kylän palo ja kahden rautatien rakentaminen vauhdittivat kehitystä. Varsinaisesti Anttilanmäkeä alettiin rakentaa uutterasti 1920-luvulla. Se on säilynyt onnekseen kerrostalorakentamiselta. Näin ollen se on edelleen varsin idyllinen pientaloalue.
Huolellisesti laaditusta kokonaisuudesta kertoo mm. erinomainen esittelylehtinen, jonka kansikuvassa on päähenkilön lisäksi maineeltaan kylän ehkä kyseenalaisin henkilö, "buduaarin pitäjä". En tiedä millaista todellisuuspohjaa tällä on, maisteri kun tunnettiin koko Lahdessa piintyneenä poikamiehenä.
Lehtisessä on henkilöluetteloiden lisäksi varsin kattava, kuvitettu osuus alueen historiasta. Erillisessä katsauksessa mainitaan, että Lahden kylän palo ja kahden rautatien rakentaminen vauhdittivat kehitystä. Varsinaisesti Anttilanmäkeä alettiin rakentaa uutterasti 1920-luvulla. Se on säilynyt onnekseen kerrostalorakentamiselta. Näin ollen se on edelleen varsin idyllinen pientaloalue.
Näistä aineksista saatiin kuitenkin aikaan toimivaa kesäteatteria, jonka osasuorituksissa paikallisilla kyvyillä oli mahdollisuus kokeilla millaista on olla osana suurta yhteen hiileen puhaltavaa yhteisöä. Pekka Leppänen teki maisteri Saksalana rauhalliseen tyyliin varsin onnistuneen roolityön kolmen naisen välillä vähän liioittelevankin kiinnostuksen kohteena. Näiden kautta valaistiin entisajan elämän menoa, johon ainakin näytelmän mukaan kuuluivat ”buduaarin pitäjä” ja kiertävä sairaanhoitaja. Emännöitsijä yritti pitää näitä kahta etäämpänä Saksalasta. Eräänlaisen subrettiparina olivat osuuskaupan myymälänhoitaja ja paikallinen konstaapeli, joiden romanssi eteni ainakin koko kylän järjestämiin tanssiaisiin saakka. Tansseissa soitti paikallinen yhtye Etelärinteen pojat varsin mallikkaasti. Monet entisajan kappaleet panivat välillä katsojienkin jalat ja kädet vähän lyömään tahtia. Nostalgiset muistot pyrkivät esiin.
Kuvissa emännöitsijä ja buduaarin pitäjä ottavat yhteen, taustalla on sairaanhoitaja. Maisteri Saksala moittii humalassa esiintynyt renkiään. Etelärinteen pojat tanssittavat kyläläisiä, vasemmalla myymälänhoitaja ja poliisi, oikealla Saksala ja buduaarin pitäjä.
Kuvissa emännöitsijä ja buduaarin pitäjä ottavat yhteen, taustalla on sairaanhoitaja. Maisteri Saksala moittii humalassa esiintynyt renkiään. Etelärinteen pojat tanssittavat kyläläisiä, vasemmalla myymälänhoitaja ja poliisi, oikealla Saksala ja buduaarin pitäjä.
Hyvästä suunnittelusta kertoo myös "kunnallisvaaliehdokkaan" esittelylehtinen, joka työnnettiin käteeni. Mirja Ruutuna esiintynyt näyttelijä veti roolinsa ponnekkaasti, aivan kuin olisi ollut tämän päivän ehdokkaita.
Kuten alueen historiateoksessa ja muissa kirjallisissa esityksissä mainitaan, Anttilanmäellä tai sen liepeillä saivat alkunsa monet lahtelaiset teollisuusyritykset. Näistä oli nostettu esille Selman kutomo, josta saatiin aihetta kertomukseen sen naisten työoloista, tavoitteista ja unelmista. Anttilanmäen koulun oppilaat tuskailivat jokakesäisen kasvien keruun kanssa ja päätyivät lisäämään kokoelmiinsa myös omenan kukkia maisteri Saksalan omenatarhasta. Siitä tuli peräti poliisijuttu. Saksalan viinaan menevän rengin kanssa käytiin välillä kissa- ja hiirileikkiä milloin omenavarkaissa tai niin, että vietiin sammuneen rengin viinapullo.
Aika hyvin tapahtumille antoi selkänojaa kertoja, joka vei katsojia juohevasti tapahtumasta toiseen. Taustahenkilöt olivat tehneet muutenkin työnsä hyvin, sillä äänisuunnittelu, koreografiat, puvut, kampaukset ja rakenteet oli hoidettu ammattitaidolla. Itse esiintymispaikkakin oli lähes autenttinen, eli vanhojen omenapuiden varjossa ja kyläkaivon äärellä.
Kuten alueen historiateoksessa ja muissa kirjallisissa esityksissä mainitaan, Anttilanmäellä tai sen liepeillä saivat alkunsa monet lahtelaiset teollisuusyritykset. Näistä oli nostettu esille Selman kutomo, josta saatiin aihetta kertomukseen sen naisten työoloista, tavoitteista ja unelmista. Anttilanmäen koulun oppilaat tuskailivat jokakesäisen kasvien keruun kanssa ja päätyivät lisäämään kokoelmiinsa myös omenan kukkia maisteri Saksalan omenatarhasta. Siitä tuli peräti poliisijuttu. Saksalan viinaan menevän rengin kanssa käytiin välillä kissa- ja hiirileikkiä milloin omenavarkaissa tai niin, että vietiin sammuneen rengin viinapullo.
Aika hyvin tapahtumille antoi selkänojaa kertoja, joka vei katsojia juohevasti tapahtumasta toiseen. Taustahenkilöt olivat tehneet muutenkin työnsä hyvin, sillä äänisuunnittelu, koreografiat, puvut, kampaukset ja rakenteet oli hoidettu ammattitaidolla. Itse esiintymispaikkakin oli lähes autenttinen, eli vanhojen omenapuiden varjossa ja kyläkaivon äärellä.
--------
Kun lähes 50 vuotta sitten saavuimme Lahteen, asetuimme vuokralle Tanssimänkadun alkupäähän. Molemmissa saman numeron taloissa oli useita Martti Saksalan omistamia huoneistoja, meistä tuli kuitenkin vuodeksi paikallisen KOP:n vuokralaisia. Huoneistoja oli muuallakin päin kaupunkia. Ne olivat tulleet Saksalan omistukseen niin, että hän otti niitä rakennusliikkeiltä maksuksi myymistään suvun maista.
Saksala asui itse varsin komeassa puutalossa, isäntä itse yläkerrassa ja emännöitsijä alakerrassa. Palkkaa ei maksettu, mutta Saksala antoi aina rahaa ruokaostoksiin ja myös silloin kun emännöitsijä Tyyne Lindqvist tarvitsi itselleen vaikkapa pukukangasta. Tilanne muodostui hankalaksi siinä vaiheessa kun Saksala (1903‒1973) kuoli. Tiettävästi hän oli jo ehtinyt ottaa yhteyttä lakimieheen testamentin tekoa varten. Mutta kun se oli hänen suuren omaisuutensa takia aikaa vievää, ehti hän kuolla sitä ennen.
Lain mukaan omaisuus siirtyi nyt valtiolle, ja huoneistot luovutettiin puolustusministeriölle. Niitä vuokrattiin sitten Hämeen Rykmentin sotilaille. Tanssimäenkadun alkupään kahteen taloon muutti kumpaankin muutamia heistä, lähinnä he olivat eräänlaista varuskunnan kakkosketjua aina kapteeniin saakka. Tutuiksi he tietysti tulivat. Muutaman kerran näin heitä odottamassa varuskunnan kuljetusta: sotilaat olivat juhlapuvuissa runsas mitalikokoelma rinnassa ja rouvat iltapuvuissa. Oli kysymys milloin minkin taistelun vuosipäivistä.
Miten sitten kävi muun omaisuuden, johon kuului myös maatiloja ja osakkeita? En tiedä tarkkaan, mutta muistelen, että Lahden kaupunkikin sai niistä ainakin osan anomuksensa jälkeen. Mutta sen muistan varmasti, että perinnönjaossa emännöitsijälle annettiin yksi yksiö saamatta jääneinä palkkoina. Jos testamentti olisi ehtinyt valmistua, jako olisi saattanut olla aivan toisenlainen.
------
Sinänsä tuo ”emännöitsijäjärjestelmä” ei ollut vanhoina aikoina harvinainen. Perheeni asui 1940-luvulla erään 55-vuotiaan poikamiesylikonstaapelin pienhirsitalossa vuokralla. Ylikonstaapelilla oli meitä suurempi asunto, jossa hänen kumppaninaan oli emännöitsijä. Juuri kouluni aloittaneena ihmettelin, miten emännöitsijällä riitti töitä yhden miehen talouden hoidossa. Vanhempani kieltäytyivät keskustelemasta asiasta.
Kouluaikainen rehtorini ratkaisi tuon perimysasiansa toisella tavalla. Hän oli poikamiespastori, jolla oli sama emännöitsijä vuosikymmenten ajan. Kun rehtori joutui ennen lopullista lähtöään sairasvuoteelle, vihittiin heidät kristilliseen avioliittoon.
Kun lähes 50 vuotta sitten saavuimme Lahteen, asetuimme vuokralle Tanssimänkadun alkupäähän. Molemmissa saman numeron taloissa oli useita Martti Saksalan omistamia huoneistoja, meistä tuli kuitenkin vuodeksi paikallisen KOP:n vuokralaisia. Huoneistoja oli muuallakin päin kaupunkia. Ne olivat tulleet Saksalan omistukseen niin, että hän otti niitä rakennusliikkeiltä maksuksi myymistään suvun maista.
Saksala asui itse varsin komeassa puutalossa, isäntä itse yläkerrassa ja emännöitsijä alakerrassa. Palkkaa ei maksettu, mutta Saksala antoi aina rahaa ruokaostoksiin ja myös silloin kun emännöitsijä Tyyne Lindqvist tarvitsi itselleen vaikkapa pukukangasta. Tilanne muodostui hankalaksi siinä vaiheessa kun Saksala (1903‒1973) kuoli. Tiettävästi hän oli jo ehtinyt ottaa yhteyttä lakimieheen testamentin tekoa varten. Mutta kun se oli hänen suuren omaisuutensa takia aikaa vievää, ehti hän kuolla sitä ennen.
Lain mukaan omaisuus siirtyi nyt valtiolle, ja huoneistot luovutettiin puolustusministeriölle. Niitä vuokrattiin sitten Hämeen Rykmentin sotilaille. Tanssimäenkadun alkupään kahteen taloon muutti kumpaankin muutamia heistä, lähinnä he olivat eräänlaista varuskunnan kakkosketjua aina kapteeniin saakka. Tutuiksi he tietysti tulivat. Muutaman kerran näin heitä odottamassa varuskunnan kuljetusta: sotilaat olivat juhlapuvuissa runsas mitalikokoelma rinnassa ja rouvat iltapuvuissa. Oli kysymys milloin minkin taistelun vuosipäivistä.
Miten sitten kävi muun omaisuuden, johon kuului myös maatiloja ja osakkeita? En tiedä tarkkaan, mutta muistelen, että Lahden kaupunkikin sai niistä ainakin osan anomuksensa jälkeen. Mutta sen muistan varmasti, että perinnönjaossa emännöitsijälle annettiin yksi yksiö saamatta jääneinä palkkoina. Jos testamentti olisi ehtinyt valmistua, jako olisi saattanut olla aivan toisenlainen.
------
Sinänsä tuo ”emännöitsijäjärjestelmä” ei ollut vanhoina aikoina harvinainen. Perheeni asui 1940-luvulla erään 55-vuotiaan poikamiesylikonstaapelin pienhirsitalossa vuokralla. Ylikonstaapelilla oli meitä suurempi asunto, jossa hänen kumppaninaan oli emännöitsijä. Juuri kouluni aloittaneena ihmettelin, miten emännöitsijällä riitti töitä yhden miehen talouden hoidossa. Vanhempani kieltäytyivät keskustelemasta asiasta.
Kouluaikainen rehtorini ratkaisi tuon perimysasiansa toisella tavalla. Hän oli poikamiespastori, jolla oli sama emännöitsijä vuosikymmenten ajan. Kun rehtori joutui ennen lopullista lähtöään sairasvuoteelle, vihittiin heidät kristilliseen avioliittoon.
3. (61) Nuoruuden lähde (Donna Leon)
Donna Leon
Mahdollisesti nimimerkin taakse piiloutuva, yhdysvaltalaissyntyinen kirjailija Donna Leon on Venetsiaan sijoittuvilla dekkareillaan saavuttanut melkoista maailmanmainetta. Hän tuntee kaupungin perin pohjin, sillä hän on opettanut siellä englantia ja englanninkielistä kirjallisuutta yli 30 vuotta. Hänen kirjojaan on käännetty noin 20 kielelle, mm. suomeksi niistä on ilmestynyt peräti 25 kappaletta! Erikoista on, että käännösluettelosta puuttuu kokonaan italia, varmaan siksi, että hän on halunnut pysyä tuntemattomana kaupungissaan. Joskus 2010-luvun mittaan hän muutti Sveitsiin, mutta tietääkseni sielläkin italiankieliselle alueelle. Venetsian turistipaljous oli alkanut kyllästyttää häntä.
Tuntemattomaksi pyrkiminen on ymmärrettävää myös mm. siitä syystä, että hän on kirjoissaan ottanut vahvasti kantaa kaikenlaisiin epäkohtiin, poikkeuksellisen kankeaan byrokratiaan, valtataisteluihin, tyhmiin taloudellisiin ratkaisuihin ja korruptioon, hänellä on ollut jopa viittauksia mafiankin toimintaan. Viittaukset tuntuvat niin yksityiskohtaisilta, että niitä kaikkia on vaikea käsittää ulkomaalaisen kirjallisuuden opettajan huomioiksi. Ehkäpä hän on tällä tavalla halunnut myös suojella lähteitään.
Mikä sitten tekee kirjoista niin suosittuja, pelkkien epäkohtien esille tuominen siihen tuskin riittäisi. Venetsia on jo sellaisenaan monille ihmisille ollut unelmien kohde kaikkine erikoisuuksineen. Jokaisen kirjan lukeminen on siis ollut eräänlainen matka omiin unelmiin tai muistoihin, voidaanhan lukiessa kuvitella kulkevansa kirjailijan tarkkaan raportoimilla kanavilla, kujilla ja aukioilla. Eräänlaista oheistuotantoakin on ollut, saksalaiset tekivät kirjoista taannoin moniosaisen onnistuneen TV-sarjan. Muistaakseni joskus takavuosina järjestettiin Suomestakin turistimatkoja juuri Donna Leonin kirjojen tapahtumapaikoille, tai ainakin hänen mainitsemilleen kohdille kaupungissa.
Donna Leon
Mahdollisesti nimimerkin taakse piiloutuva, yhdysvaltalaissyntyinen kirjailija Donna Leon on Venetsiaan sijoittuvilla dekkareillaan saavuttanut melkoista maailmanmainetta. Hän tuntee kaupungin perin pohjin, sillä hän on opettanut siellä englantia ja englanninkielistä kirjallisuutta yli 30 vuotta. Hänen kirjojaan on käännetty noin 20 kielelle, mm. suomeksi niistä on ilmestynyt peräti 25 kappaletta! Erikoista on, että käännösluettelosta puuttuu kokonaan italia, varmaan siksi, että hän on halunnut pysyä tuntemattomana kaupungissaan. Joskus 2010-luvun mittaan hän muutti Sveitsiin, mutta tietääkseni sielläkin italiankieliselle alueelle. Venetsian turistipaljous oli alkanut kyllästyttää häntä.
Tuntemattomaksi pyrkiminen on ymmärrettävää myös mm. siitä syystä, että hän on kirjoissaan ottanut vahvasti kantaa kaikenlaisiin epäkohtiin, poikkeuksellisen kankeaan byrokratiaan, valtataisteluihin, tyhmiin taloudellisiin ratkaisuihin ja korruptioon, hänellä on ollut jopa viittauksia mafiankin toimintaan. Viittaukset tuntuvat niin yksityiskohtaisilta, että niitä kaikkia on vaikea käsittää ulkomaalaisen kirjallisuuden opettajan huomioiksi. Ehkäpä hän on tällä tavalla halunnut myös suojella lähteitään.
Mikä sitten tekee kirjoista niin suosittuja, pelkkien epäkohtien esille tuominen siihen tuskin riittäisi. Venetsia on jo sellaisenaan monille ihmisille ollut unelmien kohde kaikkine erikoisuuksineen. Jokaisen kirjan lukeminen on siis ollut eräänlainen matka omiin unelmiin tai muistoihin, voidaanhan lukiessa kuvitella kulkevansa kirjailijan tarkkaan raportoimilla kanavilla, kujilla ja aukioilla. Eräänlaista oheistuotantoakin on ollut, saksalaiset tekivät kirjoista taannoin moniosaisen onnistuneen TV-sarjan. Muistaakseni joskus takavuosina järjestettiin Suomestakin turistimatkoja juuri Donna Leonin kirjojen tapahtumapaikoille, tai ainakin hänen mainitsemilleen kohdille kaupungissa.
Uusin teos
Sinänsä kirjat ovat olleet aina varsin laadukkaita, tämä koskee myös uusinta teosta nimeltä Nuoruuden lähde. Nimi ei sellaisenaan välttämättä ole kovin hyvä, sillä se ei oikeastaan sano mitään sisällöstä. Mutta aivan kuin aikaisemmissakin, siinä on sujuvaa kerrontaa, ja myös loppuratkaisu on luonteva, kömpelöitä aasinsiltoja ei ole. Oman kokemukseni mukaan suuressa osassa dekkareita edetään yleensä sujuvasti kolmella neljäsosalla sivuista, mutta sitten kirjailija kompastelee siinä, miten lopettaa kerrontansa. Tätä ongelmaa Donna Leonilla ei ole.
Nuoruuden lähteen perustarina on seuraava, Erään kreivitär Lando-Continuin pojantytär, lahjakas kilparatsastaja oli jostain syystä pudonnut tai pudotettu kanavaan, josta eräs juoppo mies pelasti hänet. Tämä kuitenkin kertoi, että hän ei muista tapahtumasta tai sitä edeltäneestä tilanteesta humalatilansa takia mitään. Traagista oli, että nuori tyttö joutui olemaan veden alla ilman happea niin kauan, että hän taantui suunnilleen seitsenvuotiaan tasolle. Kreivittärellä oli tunne, että aikoinaan poliisi ei kovin aktiivisesti suorittanut tutkimuksiaan. Vaikka tapahtumasta oli kulunut jo 15 vuotta, pyysi hän komisario Guido Brunettia aloittamaan tutkimukset uudelleen.
Sinänsä kirjat ovat olleet aina varsin laadukkaita, tämä koskee myös uusinta teosta nimeltä Nuoruuden lähde. Nimi ei sellaisenaan välttämättä ole kovin hyvä, sillä se ei oikeastaan sano mitään sisällöstä. Mutta aivan kuin aikaisemmissakin, siinä on sujuvaa kerrontaa, ja myös loppuratkaisu on luonteva, kömpelöitä aasinsiltoja ei ole. Oman kokemukseni mukaan suuressa osassa dekkareita edetään yleensä sujuvasti kolmella neljäsosalla sivuista, mutta sitten kirjailija kompastelee siinä, miten lopettaa kerrontansa. Tätä ongelmaa Donna Leonilla ei ole.
Nuoruuden lähteen perustarina on seuraava, Erään kreivitär Lando-Continuin pojantytär, lahjakas kilparatsastaja oli jostain syystä pudonnut tai pudotettu kanavaan, josta eräs juoppo mies pelasti hänet. Tämä kuitenkin kertoi, että hän ei muista tapahtumasta tai sitä edeltäneestä tilanteesta humalatilansa takia mitään. Traagista oli, että nuori tyttö joutui olemaan veden alla ilman happea niin kauan, että hän taantui suunnilleen seitsenvuotiaan tasolle. Kreivittärellä oli tunne, että aikoinaan poliisi ei kovin aktiivisesti suorittanut tutkimuksiaan. Vaikka tapahtumasta oli kulunut jo 15 vuotta, pyysi hän komisario Guido Brunettia aloittamaan tutkimukset uudelleen.
Italian ongelmat
Donna Leon oli tälläkin kertaa tavoilleen uskollinen Italian ongelmia kuvatessaan. Kreivitär Lando-Continui totesi eräillä päivällisillä: ”Minulla oli onni kasvaa toisenlaisessa Venetsiassa eikä näissä lavasteissa, jotka on pystytetty turisteja varten esittämään kaupunkia, jossa eivät ole edes käyneet”. Ja jatkoakin seurasi : ”On hirvittävän surullista, että kaupungin hallinto tekee kaikkensa jotta tänne tulisi aina vain enemmän turisteja. Samaan aikaan venetsialaiset perheet, etenkin nuoret, joutuvat muuttamaan pois, sillä heillä ei ole varaa vuokrata tai ostaa asuntoa.”
Tästä päästiin keskustelussa sitten erääseen keskeiseen ongelmaan, ns. MOSE-projektiin. Sen tarkoituksena on suojata Venetsiaa vuorovesien ja tulvien vaikutukselta. Keskustelijain mielestä projekti haiskahti, ja viimeisten 30 vuoden aikana tehdyt muutokset ovat vain pahentaneet hajua. Se on ylettömän kallis ja monimutkainen teräsrakenteiden järjestelmä, jonka piti padota meriveden pääsy laguuniin. Järjestelmän ideana on, että rakennetaan tulvaportteja, jotka matalan veden aikaan makaavat pitkällään laguunin pohjassa betonialustalla. Kun sitten tulva nousee, pumpataan ne täyteen ilmaa, jotta ne nousevat veden pinnan yläpuolelle tulvaveden esteeksi.
Lehtitietojen mukaan projekti pantiin alkuun vuonna 2001 Silvio Berlusconin ollessa pääministerinä. Tällä hetkellä osa pontooneista on valmiina, mutta rahaa on kulunut jo yli viisi miljardia euroa. Samaan aikaan on virinnyt kovaa kritiikkiä niistä ympäristöhaitoista, mitä hanke tuo laguunin ekosysteemille. Epäillään myös, että mafia olisi onnistunut pääsemään osalliseksi niihin yrityksiin, joille urakka on annettu.
Tulvaporttien rakentaminen ei kuitenkaan ole ollut vain viimeisten vuosikymmenten juttu. Osallistuin kesällä 1970 Venetsiassa pariviikkoiselle Italian yhteiskunnan ja talouselämän pohjoismaalaisille kohdennetulle kurssille. Muistan kuinka eräs viiksiniekka esitteli samaa systeemiä piirtoheitinkalvojen avulla siinä hengessä, että Venetsian kymmenien vuosittaisten tulvien ja jatkuvien nousuvesien ongelma on nyt ratkaistu. Mitään muuta en tuolta kurssilta nyt melkein 50 vuotta myöhemmin enää muistakaan, enkä muistaisi tätäkään, ellei esitelmöitsijä olisi ollut niin varma asiastaan.
Mutta tähän ei Donna Leonin kritiikki suinkaan loppunut. Turistimäärien ja MOSE –projektin lisäksi osansa saivat maahanmuuttajat ja Margheran teollisuusalueen piippujen syöksemät hiukkasmäärät. Aika erikoinen oli se veto, jonka mukaan Brunettin lapsuuden aikainen ystävä Lolo valitti Argentiinan byrokratiaa. Mies oli käynyt tapamassa siellä sukulaisiaan. Lolo sanoi, että Italia on kuin Sveitsi Argentiinaan verrattuna. Eli aika kammottava maa siis olisi kyseessä. Muutenkin Donna Leon välillä viittaa eri yhteyksissä Skandinaviaan eräänlaisena onnelana, mainitsipa hän kerran samassa hengessä nimeltä myös Suomen.
Kiintoisaa oli myös se, että maahan muuttajissakin oli kahden kerroksen väkeä. Oli aikaisemmin maahan tulleita senegalilaisia, pitkiä ja hoikkia. Toisaalta alempaan kastiin ja esimerkiksi kerjäläisiksi olivat joutuneet Keski-Afrikan maista tulleet tanakammat ihmiset.
Jotenkin tuli mieleen vuosi 2006 Bassano del Grappassa Pohjois-Italiassa (melkein Trento-Venetsia -radan puolivälissä), jonne olin saapunut 36 vuoden tauon jälkeen. Jo rautatieasemalta keskustorille kulkevan puistotien varrella maleksi paljon Afrikan tummaa väkeä, joukossa myös senegalilaisia. Erään väitteen mukaan näitä on värvätty joltain taholta myyjiksi esimerkiksi markkinoille. Myyntitavaran alkuperä saattoi olla ihan mitä tahansa, myös varastettua tavaraa oli mukana.
On paljon myönteistäkin
Ei kirjojen viehätys toki perustu pelkästään epäkohtien tai taitavan kerronnan varaan. Kirjoittaja mainitsee vähän väliä mitä ruokia milloinkin syötiin. Olisikohan syytä kysellä tutulta lahtelaiselta ravintoloitsijalta, mitä ne italialaiset ruokien sanat oikein merkitsevät ! Niitähän voisi sitten Donna Leonin ja Guido Brunettin kunniaksi joskus tilailla.
Kyllä Donna Leon osaa tunnelmoidakin, on pimeneviä iltoja ja aurinkoisia päiviä. Hän kuvailee sitä, mitä näkyy vaporetosta vaikkapa Canal Grandella tai poliisiveneestä pikkukanavilla, joilla tuskin pystyy ohittamaan vastaan tulijoita. Välillä ajetaan maaseudulla ja ihaillaan vihreitä maisemia tai tutustutaan siellä hevostilaan ja sen upeisiin ratsuihin. Kaikkein aurinkoisimpina päivinä voi nähdä dolomiittien siintävän taivaanrannassa. Mutta kaiketi suurin viehätys on siinä, että näennäisesti arkinen kaupunkikuvaus voi herättää muistoja ehkä hyvinkin euforisista tunnelmista silloin joskus. Tai sitten voi jäädä odottamaan, että ehkäpä joskus tulevaisuudessa voisi kävellä samoja reittejä kuin Guido Brunetti, hänen läheisensä tai työtoverinsa niillä alueilla, joista on toistaiseksi nähnyt vain kiinnostavia kuvia.
Jos Italia ja erityisesti Venetsia kiinnostavat lukijaa yllä olevaa enemmän, voi esimerkiksi klikata tämän blogin yläpalkista kohtaa La bella Italia.
Donna Leon oli tälläkin kertaa tavoilleen uskollinen Italian ongelmia kuvatessaan. Kreivitär Lando-Continui totesi eräillä päivällisillä: ”Minulla oli onni kasvaa toisenlaisessa Venetsiassa eikä näissä lavasteissa, jotka on pystytetty turisteja varten esittämään kaupunkia, jossa eivät ole edes käyneet”. Ja jatkoakin seurasi : ”On hirvittävän surullista, että kaupungin hallinto tekee kaikkensa jotta tänne tulisi aina vain enemmän turisteja. Samaan aikaan venetsialaiset perheet, etenkin nuoret, joutuvat muuttamaan pois, sillä heillä ei ole varaa vuokrata tai ostaa asuntoa.”
Tästä päästiin keskustelussa sitten erääseen keskeiseen ongelmaan, ns. MOSE-projektiin. Sen tarkoituksena on suojata Venetsiaa vuorovesien ja tulvien vaikutukselta. Keskustelijain mielestä projekti haiskahti, ja viimeisten 30 vuoden aikana tehdyt muutokset ovat vain pahentaneet hajua. Se on ylettömän kallis ja monimutkainen teräsrakenteiden järjestelmä, jonka piti padota meriveden pääsy laguuniin. Järjestelmän ideana on, että rakennetaan tulvaportteja, jotka matalan veden aikaan makaavat pitkällään laguunin pohjassa betonialustalla. Kun sitten tulva nousee, pumpataan ne täyteen ilmaa, jotta ne nousevat veden pinnan yläpuolelle tulvaveden esteeksi.
Lehtitietojen mukaan projekti pantiin alkuun vuonna 2001 Silvio Berlusconin ollessa pääministerinä. Tällä hetkellä osa pontooneista on valmiina, mutta rahaa on kulunut jo yli viisi miljardia euroa. Samaan aikaan on virinnyt kovaa kritiikkiä niistä ympäristöhaitoista, mitä hanke tuo laguunin ekosysteemille. Epäillään myös, että mafia olisi onnistunut pääsemään osalliseksi niihin yrityksiin, joille urakka on annettu.
Tulvaporttien rakentaminen ei kuitenkaan ole ollut vain viimeisten vuosikymmenten juttu. Osallistuin kesällä 1970 Venetsiassa pariviikkoiselle Italian yhteiskunnan ja talouselämän pohjoismaalaisille kohdennetulle kurssille. Muistan kuinka eräs viiksiniekka esitteli samaa systeemiä piirtoheitinkalvojen avulla siinä hengessä, että Venetsian kymmenien vuosittaisten tulvien ja jatkuvien nousuvesien ongelma on nyt ratkaistu. Mitään muuta en tuolta kurssilta nyt melkein 50 vuotta myöhemmin enää muistakaan, enkä muistaisi tätäkään, ellei esitelmöitsijä olisi ollut niin varma asiastaan.
Mutta tähän ei Donna Leonin kritiikki suinkaan loppunut. Turistimäärien ja MOSE –projektin lisäksi osansa saivat maahanmuuttajat ja Margheran teollisuusalueen piippujen syöksemät hiukkasmäärät. Aika erikoinen oli se veto, jonka mukaan Brunettin lapsuuden aikainen ystävä Lolo valitti Argentiinan byrokratiaa. Mies oli käynyt tapamassa siellä sukulaisiaan. Lolo sanoi, että Italia on kuin Sveitsi Argentiinaan verrattuna. Eli aika kammottava maa siis olisi kyseessä. Muutenkin Donna Leon välillä viittaa eri yhteyksissä Skandinaviaan eräänlaisena onnelana, mainitsipa hän kerran samassa hengessä nimeltä myös Suomen.
Kiintoisaa oli myös se, että maahan muuttajissakin oli kahden kerroksen väkeä. Oli aikaisemmin maahan tulleita senegalilaisia, pitkiä ja hoikkia. Toisaalta alempaan kastiin ja esimerkiksi kerjäläisiksi olivat joutuneet Keski-Afrikan maista tulleet tanakammat ihmiset.
Jotenkin tuli mieleen vuosi 2006 Bassano del Grappassa Pohjois-Italiassa (melkein Trento-Venetsia -radan puolivälissä), jonne olin saapunut 36 vuoden tauon jälkeen. Jo rautatieasemalta keskustorille kulkevan puistotien varrella maleksi paljon Afrikan tummaa väkeä, joukossa myös senegalilaisia. Erään väitteen mukaan näitä on värvätty joltain taholta myyjiksi esimerkiksi markkinoille. Myyntitavaran alkuperä saattoi olla ihan mitä tahansa, myös varastettua tavaraa oli mukana.
On paljon myönteistäkin
Ei kirjojen viehätys toki perustu pelkästään epäkohtien tai taitavan kerronnan varaan. Kirjoittaja mainitsee vähän väliä mitä ruokia milloinkin syötiin. Olisikohan syytä kysellä tutulta lahtelaiselta ravintoloitsijalta, mitä ne italialaiset ruokien sanat oikein merkitsevät ! Niitähän voisi sitten Donna Leonin ja Guido Brunettin kunniaksi joskus tilailla.
Kyllä Donna Leon osaa tunnelmoidakin, on pimeneviä iltoja ja aurinkoisia päiviä. Hän kuvailee sitä, mitä näkyy vaporetosta vaikkapa Canal Grandella tai poliisiveneestä pikkukanavilla, joilla tuskin pystyy ohittamaan vastaan tulijoita. Välillä ajetaan maaseudulla ja ihaillaan vihreitä maisemia tai tutustutaan siellä hevostilaan ja sen upeisiin ratsuihin. Kaikkein aurinkoisimpina päivinä voi nähdä dolomiittien siintävän taivaanrannassa. Mutta kaiketi suurin viehätys on siinä, että näennäisesti arkinen kaupunkikuvaus voi herättää muistoja ehkä hyvinkin euforisista tunnelmista silloin joskus. Tai sitten voi jäädä odottamaan, että ehkäpä joskus tulevaisuudessa voisi kävellä samoja reittejä kuin Guido Brunetti, hänen läheisensä tai työtoverinsa niillä alueilla, joista on toistaiseksi nähnyt vain kiinnostavia kuvia.
Jos Italia ja erityisesti Venetsia kiinnostavat lukijaa yllä olevaa enemmän, voi esimerkiksi klikata tämän blogin yläpalkista kohtaa La bella Italia.
2. (60) Reippaat viipurilaiset
Timo Taulon urakoima kolmen kesäisen kotiseutunäytelmän sarja pääsi nyt toiseen vaiheeseen, kun Ainonpuiston teatteri esitti näytelmänsä nimeltä Viipurin reippaat. Kun edellinen eli kertomus Mukkulan kartanon vahvasta naisesta, Mokullan Mariasta, Maria Wilhelmiina von Hausenista, oli monessa suhteessa erittäin onnistunut, oli lupa odottaa jotain vastaavaa. Saatiinko sitä, se on makuasia, mutta ainakin tuli kuvattua selkeästi sitä vaikeaa vaihetta. minkä talvi- ja jatkosota sekä niiden päätteeksi solmitut rauhat toivat tullessaan. Rauhanteko muokkasi niin karjalaisen siirtolaisväestön kuin lahtelaistenkin elämää vuosiksi ja vuosikymmeniksi eteenpäin. Kaiken nähdyn jälkeen on tarpeen sonnustautua elokuussa Anttilanmäelle, jossa esitetään Taulon kolmas näytelmä Saksalan maisterista, Martti Saksalasta, jonka originelli elämä ansaitsee kuvauksen. Sitä paitsi hän oli henkilö, josta hyvin monilla lahtelaisilla on omia muistoja.
Näytelmässä käytettiin hyväksi suurta scriiniä, jolla saatiin esille taustalla olleet historialliset tapahtumat ja vähän muutakin sanoin vaikeasti kuvattavaa. Näytelmä alkaa jylhästi presidentti Kallion puheella juuri solmitusta talvisodan rauhasta. Vaikka puheen olisi kuullut miten monta kertaa tahansa, jaksaa se aina säväyttää, muistuttaahan se valtapolitiikan ankarasta ja kovin verisestä puolesta. Scriinillä nähtiin myös kuva, joka esitti karjalaisten suurelle kentälle varastoitua ja omistajiaan odottavaa tavaramäärää. Karjalanpiirakan teko tietysti oli myös havainnollinen, mutta näyttämöllä nähty piirakanteon opettaminen lahtelaisille olisi tarvinnut vähän enemmän miettimistä.
Timo Taulon urakoima kolmen kesäisen kotiseutunäytelmän sarja pääsi nyt toiseen vaiheeseen, kun Ainonpuiston teatteri esitti näytelmänsä nimeltä Viipurin reippaat. Kun edellinen eli kertomus Mukkulan kartanon vahvasta naisesta, Mokullan Mariasta, Maria Wilhelmiina von Hausenista, oli monessa suhteessa erittäin onnistunut, oli lupa odottaa jotain vastaavaa. Saatiinko sitä, se on makuasia, mutta ainakin tuli kuvattua selkeästi sitä vaikeaa vaihetta. minkä talvi- ja jatkosota sekä niiden päätteeksi solmitut rauhat toivat tullessaan. Rauhanteko muokkasi niin karjalaisen siirtolaisväestön kuin lahtelaistenkin elämää vuosiksi ja vuosikymmeniksi eteenpäin. Kaiken nähdyn jälkeen on tarpeen sonnustautua elokuussa Anttilanmäelle, jossa esitetään Taulon kolmas näytelmä Saksalan maisterista, Martti Saksalasta, jonka originelli elämä ansaitsee kuvauksen. Sitä paitsi hän oli henkilö, josta hyvin monilla lahtelaisilla on omia muistoja.
Näytelmässä käytettiin hyväksi suurta scriiniä, jolla saatiin esille taustalla olleet historialliset tapahtumat ja vähän muutakin sanoin vaikeasti kuvattavaa. Näytelmä alkaa jylhästi presidentti Kallion puheella juuri solmitusta talvisodan rauhasta. Vaikka puheen olisi kuullut miten monta kertaa tahansa, jaksaa se aina säväyttää, muistuttaahan se valtapolitiikan ankarasta ja kovin verisestä puolesta. Scriinillä nähtiin myös kuva, joka esitti karjalaisten suurelle kentälle varastoitua ja omistajiaan odottavaa tavaramäärää. Karjalanpiirakan teko tietysti oli myös havainnollinen, mutta näyttämöllä nähty piirakanteon opettaminen lahtelaisille olisi tarvinnut vähän enemmän miettimistä.
Näytelmän eräänä pääajatuksena on karjalaisten ja lahtelaisten sopeutuminen uuteen tilanteeseen, mikä kovin usein tapahtui kangerrellen. Tästähän on paljon kuvauksia, yhtenä niistä tunnetuimmista on Veikko Lavin laatima ja Anneli Saariston esittämä evakkolaulu, jossa yksinäinen äiti monine lapsineen jäi viimeisenä odottamaan länsisuomalaiselle rautatieasemalle hakijoita. Omakohtaisiakin muistoja on. Vuonna 1944 olin itse isovanhempien luona Etelä-Pohjanmaalla. Muistan hyvin, miten kylän emännät evästivät isäntiä: ota sieltä asemalta sitten kaikkein pienin perhe!
On sanottu, että mikään muu heimo ei olisi kestänyt moista siirtämistä. Aika selvästi lahtelaisen kantaväestön torjuva asenne tuli näytelmässä esiin, samoin karjalaisten kyky sopeutua kohtaloonsa. Ehkä parhaiten se tuli näkyviin niissä episodeissa, mitä tapahtui koululaisten kesken. Ryssittely, muu haukkuminen ja koulukiusaaminen olivat avoimempaa kuin aikuisilla.
On sanottu, että mikään muu heimo ei olisi kestänyt moista siirtämistä. Aika selvästi lahtelaisen kantaväestön torjuva asenne tuli näytelmässä esiin, samoin karjalaisten kyky sopeutua kohtaloonsa. Ehkä parhaiten se tuli näkyviin niissä episodeissa, mitä tapahtui koululaisten kesken. Ryssittely, muu haukkuminen ja koulukiusaaminen olivat avoimempaa kuin aikuisilla.
Näytelmällisesti minun mielestäni muutenkin koululaisten esiintyminen oli parasta koko iltana. Taustalla oli vielä tuon ajan koulu, historiallinen museo, jonka ovista lapset juoksivat sisään ja ulos. Aivan herkullinen oli mm. se kohtaus, jossa lahtelaiset ja karjalaiset oppilaat kävivät kilpalaulantaan maakuntalaulujensa säkein. Todellisuuspohja ehkä oli vähän niin ja näin, mutta aiheeseen sopivana se oli täysosuma.
Toinen ryhmä, jolle annan täydet pisteet, oli Paloposken perhe. Erityisesti perheen isä, mainio laulaja muuten, oli ikuinen optimisti, joka halusi heti alan miehenä ryhtyä rakentamaan perheelle omaa taloa. Asutuslautakunnan pykäliinsä kietoutuva hämäläinen ryhmä keksi verukkeita, mutta niistäkin selvittiin viimeistään silloin kun Vesteråsin kaupunginosaan ryhdyttiin kokoamaan ruotsalaisten lahjoittamia taloja. Vaimo peesasi hyvin miestään, ja pisti tämän kanssa välillä tanssiksikin. Perheen lapset, poika ja tyttö joutuivat luokkatovereittensa silmätikuiksi, mutta selvisivät keinot keksittyään. Molemmat nuoret näyttelivät myös upeasti. Dementoituva isoäiti täytti hänkin hyvin paikkansa.
Toinen ryhmä, jolle annan täydet pisteet, oli Paloposken perhe. Erityisesti perheen isä, mainio laulaja muuten, oli ikuinen optimisti, joka halusi heti alan miehenä ryhtyä rakentamaan perheelle omaa taloa. Asutuslautakunnan pykäliinsä kietoutuva hämäläinen ryhmä keksi verukkeita, mutta niistäkin selvittiin viimeistään silloin kun Vesteråsin kaupunginosaan ryhdyttiin kokoamaan ruotsalaisten lahjoittamia taloja. Vaimo peesasi hyvin miestään, ja pisti tämän kanssa välillä tanssiksikin. Perheen lapset, poika ja tyttö joutuivat luokkatovereittensa silmätikuiksi, mutta selvisivät keinot keksittyään. Molemmat nuoret näyttelivät myös upeasti. Dementoituva isoäiti täytti hänkin hyvin paikkansa.
Elämänriemua ja uskoa selviytymiseen uudella kotipaikkakunnalla.
Kolmas ryhmä oli tietysti Viipurin Reippaan naisten voimisteluryhmä, josta näytelmässä oli tehty se joukko, joka pyrki erityisesti raivaamaan tilaa uudessa kaupungissa, tuppukylässä tuppisuiden hämäläistallukoiden keskuudessa, kuten he itse sanoivat. Viipurin Reipas oli tosin paljon muutakin, mutta oli viisasta välttää kovin monia rönsyjä. Taulo ei suinkaan antanut armoa lahtelaisten suhtautumiselle. Ryhmän johtaja Hilma Teräsvirta sai paikan kansakoulun voimistelunopettajana ja aiheutti hämmennystä uudistaessaan voimistelua luontevampaan ja vapautuneempaan suuntaa. Hänen osasuorituksensa oli paljon parempi kuin muiden opettajien, joista jäi vähän valju kuva. Ryhmä oli harjoitellut osansa hyvin, ja ainakin Teräsvirran laulu sujui mallikkaasti. Hänen romanssina lomalla olevan alikersantin kanssa jäi kyllä vähän päälle liimatun tuntuiseksi.
Kolmas ryhmä oli tietysti Viipurin Reippaan naisten voimisteluryhmä, josta näytelmässä oli tehty se joukko, joka pyrki erityisesti raivaamaan tilaa uudessa kaupungissa, tuppukylässä tuppisuiden hämäläistallukoiden keskuudessa, kuten he itse sanoivat. Viipurin Reipas oli tosin paljon muutakin, mutta oli viisasta välttää kovin monia rönsyjä. Taulo ei suinkaan antanut armoa lahtelaisten suhtautumiselle. Ryhmän johtaja Hilma Teräsvirta sai paikan kansakoulun voimistelunopettajana ja aiheutti hämmennystä uudistaessaan voimistelua luontevampaan ja vapautuneempaan suuntaa. Hänen osasuorituksensa oli paljon parempi kuin muiden opettajien, joista jäi vähän valju kuva. Ryhmä oli harjoitellut osansa hyvin, ja ainakin Teräsvirran laulu sujui mallikkaasti. Hänen romanssina lomalla olevan alikersantin kanssa jäi kyllä vähän päälle liimatun tuntuiseksi.
Koulun ainoa miesopettaja oli vapautettu asepalveluksesta, mutta tämä ei estänyt häntä äkseeraamasta oppilaita saksalaisin sanoin ja Hitlerin hengessä. Sodan loppuvaiheissa hän joutui rintaman lähelle toimistotehtäviin. Hän osallistui venäläisten jatkohyökkäyksen varalta tehtyihin asekätkentöihin ja sai siitä tuomionkin kuten yli 1400 muutakin henkilöä.
Vähän kuin ohimennen käsiteltiin viipurilaisten panosta kaupungin talous- ja musiikkielämässä. Kauppias Kääpä kyllä sai huomiota, samoin se, että hänellä oli aivan uusia ajatuksia vähittäiskaupan organisoimisesta. Mutta esimerkiksi Starckjohann ja Viipurin musiikkiopistokin taisivat jäädä pelkän maininnan varaan. Karjalaisille annettiin kyllä kiitosta kaupungin uudistamisesta ja kehittämisestä.
Voin hyvin kuvitella, millaisia tuntoja varsin varttuneeseen ikään ehtineiden katsojien mielissä liikkui. Varmaa monet olivat lapsina olleet evakkojen joukossa. Näytelmä saattoi silti olla aika puhdistavakin kokemus: tästäkin selvittiin.
Vähän kuin ohimennen käsiteltiin viipurilaisten panosta kaupungin talous- ja musiikkielämässä. Kauppias Kääpä kyllä sai huomiota, samoin se, että hänellä oli aivan uusia ajatuksia vähittäiskaupan organisoimisesta. Mutta esimerkiksi Starckjohann ja Viipurin musiikkiopistokin taisivat jäädä pelkän maininnan varaan. Karjalaisille annettiin kyllä kiitosta kaupungin uudistamisesta ja kehittämisestä.
Voin hyvin kuvitella, millaisia tuntoja varsin varttuneeseen ikään ehtineiden katsojien mielissä liikkui. Varmaa monet olivat lapsina olleet evakkojen joukossa. Näytelmä saattoi silti olla aika puhdistavakin kokemus: tästäkin selvittiin.
On loppukiitosten aika. Suuresta näyttelijäkunnasta eivät kaikki mahtuneet kuvaan. Lisäksi taustalla oli erilaisia tehtäviä suorittamassa vielä suuri joukko henkilöitä, merkittävä yhteisöllinen tapahtuma tämä siis oli. Erityisen ilahduttavaa on läheinen yhteistyö kaupunginmuseon kanssa, sieltä saatiin paljon faktatietoa, joka näkyy myös upeassa esittelylehtisessä. Muitakin yhteistyökumppaneita oli koko joukko, samoin talouden tukijoita.
Vielä ehtii ! Viimeiset näytännöt ovat tänään lauantaina ja huomenna sunnuntaina!
Vielä ehtii ! Viimeiset näytännöt ovat tänään lauantaina ja huomenna sunnuntaina!
1. (59) Torin liikuntatapahtuma
Vaikuttaa siltä, että Lahden kauppatorilla ei arkipäivisin ole kovin paljon toimintaa. Useaan kahvilatelttaan kyllä riittää ohikulkijoita, mutta itse kaupankäynti on kuulemma hiljalleen vähentynyt. Myyntikojuja on vähemmän kuin joskus ennen. Syyksi on mainittu markettien aukiolojen vapauttaminen, tavaratalojen alennukset ja se, että nekin mainostavat paikallistuotteita. Vaatepuolella nettikauppa ottaa osansa. Torikauppa loppuu jo kello 14, joten työssä käyvät eivät ehdi tuohon aikaan ostoksille. Olisiko torikaupan ajallinen rajoitus aikanaan tehtykin vähittäiskaupan suojelemiseksi? Tässä voi tietysti olla vanhan ajan hapatustakin, entisajan helsinkiläisrouvat tulivat omalle kauppatorilleen aamuvarhaisella ehtiäkseen valmistamaan lounasta työssä käyviä virkamiespuolisoitaan varten. Rouvat eivät iltapäisin enää tulleet paikalle. Ollaan siis tässäkin sääntöjen Suomessa. Mitä on ennen ollut, sitä ei hevin uskalleta muuttaa.
Toki joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona järjestetään aina markkinat, ja silloin tietysti kaupankäynti vauhdittuu ja tunnelma nouseee. Taisi siellä torilla tänäkin kesänä muutaman päivän ajan viivähtää pari tivolia, ensin toinen ja sitten toinen. Suositut kansainväliset ruokamarkkinat olivat kesäkuussa. Jossain vaiheessa oli myös nuorempaan väkeen osuva rokkikonserttien sarja, ja onhan ensi viikon vaihteessa tulossa jonkinlainen iskelmäfestivaali.
Vaikuttaa siltä, että Lahden kauppatorilla ei arkipäivisin ole kovin paljon toimintaa. Useaan kahvilatelttaan kyllä riittää ohikulkijoita, mutta itse kaupankäynti on kuulemma hiljalleen vähentynyt. Myyntikojuja on vähemmän kuin joskus ennen. Syyksi on mainittu markettien aukiolojen vapauttaminen, tavaratalojen alennukset ja se, että nekin mainostavat paikallistuotteita. Vaatepuolella nettikauppa ottaa osansa. Torikauppa loppuu jo kello 14, joten työssä käyvät eivät ehdi tuohon aikaan ostoksille. Olisiko torikaupan ajallinen rajoitus aikanaan tehtykin vähittäiskaupan suojelemiseksi? Tässä voi tietysti olla vanhan ajan hapatustakin, entisajan helsinkiläisrouvat tulivat omalle kauppatorilleen aamuvarhaisella ehtiäkseen valmistamaan lounasta työssä käyviä virkamiespuolisoitaan varten. Rouvat eivät iltapäisin enää tulleet paikalle. Ollaan siis tässäkin sääntöjen Suomessa. Mitä on ennen ollut, sitä ei hevin uskalleta muuttaa.
Toki joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona järjestetään aina markkinat, ja silloin tietysti kaupankäynti vauhdittuu ja tunnelma nouseee. Taisi siellä torilla tänäkin kesänä muutaman päivän ajan viivähtää pari tivolia, ensin toinen ja sitten toinen. Suositut kansainväliset ruokamarkkinat olivat kesäkuussa. Jossain vaiheessa oli myös nuorempaan väkeen osuva rokkikonserttien sarja, ja onhan ensi viikon vaihteessa tulossa jonkinlainen iskelmäfestivaali.
Jokakesäinen vierailija on ollut myös koko perheen liikuntatapahtuma, joka järjestettiin täällä nyt neljännen kerran. Keskiviikkona olivat suorituspaikat jo valmiina, ja aivan ilahduttavasti vanhemmat toivat lapsiaan uusien lajien pariin. Aidatulla kentällä saattoi kokeilla amerikkalaista jalkapalloa ja salibandyä, myöhemmin myös tennistä ja ammuntaakin. Perjantaina oli muutama oikea pelaaja innostamassa jalkapalloiluun ja koripalloiluun. Koko ajan olivat kaikille avoimina pomppulinna ja lasketteluluiska. Pienimmät saattoivat kiertää pienillä pyörillä autonrenkaista muodostetulla radalla. Kaiken komeuden keskellä oli Fressin testiasema. Siinä lapset saattoivat mm. opetella pienellä soutulaitteella, vähän pienemmällä vain kuin mitä kuntosaleilla on käytössä. Vanhemmat voivat koetella vaikkapa käsiensä puristusvoimaa erityisellä laitteella.
Tapahtuman tunnus oli Löydä lajisi. Aika osuva kehotus, jokainen voi harrastaa sitä, mikä parhaiten luonnistaa. Toivottavasti tapahtumasta syntyi monelle liikuntakipinä, joka jatkuu koko elämän ajan.
Tapahtuman tunnus oli Löydä lajisi. Aika osuva kehotus, jokainen voi harrastaa sitä, mikä parhaiten luonnistaa. Toivottavasti tapahtumasta syntyi monelle liikuntakipinä, joka jatkuu koko elämän ajan.
Heinäkuu
8. (58) Modernia kadunvieritaidetta
Oli aikoja, jolloin Suomessa ei harmaan sävyn päälle suvaittu minkäänlaisia seinämaalauksia esimerkiksi kerrostaloihin. Joskus parikymmentä vuotta sitten herätti huomiota se, että kaupungin rakennuksen seinään Sammonkadulla tilattiin muistaakseni tanskalaisten tekemä kuvitus. Se on paikallaan vieläkin, samoin siinä lähellä toinen omien maalareiden tekemä Kauppakadulla. Kova parku hinnastakin nousi, eikä ihme, sillä taisi se olla melkoinen. Nyt on menty tässäkin kansainvälisempään suuntaan, mm. Mukkulaan on maalattu koko seinän yli ulottuva muraali. En ole käynyt sitä katsomassa, joten en osaa sanoa siitä mitään.
Mutta pienempimuotoista kuvitusta on kyllä harrastettu. Muutama vuosi sitten annettiin opiskelijain maalata uusia moderneja kuvioita katujen sähkökaappeihin, osaksi siksi, että niihin tavan takaa ilmestyvät tuherrukset peittyisivät. Alan upein tapaus Lahdessa lienee nyt se, että eräs rakennusliike tilasi kilpailutuksen kautta työmaatonttiaan ympäröivän vaneriseinän kuvat. Alunperin siihen oli vedetty kaunis vihreä väri, mutta pari päivää myöhemmin omia vaikeuksiaan kompensoivat töhrijät ehtivät tehdä siihen reviirimerkintöjään.
Nyt aita näyttää upealta, ja se on aivan ilmeisesti saanut paikallisten asukkaiden ja ohikulkijoiden myönteisen hyväksynnän. Satuin paikalle kun paikallinen nuorten ihmisten firma suoritti työtään. Auton peräkontista nostettiin valtava määrä spray -pulloja ja muita tarvikkeita. Sen jälkeen kaksi poikaa ja yksi tyttö vetivät päähänsä asianmukaiset suojaimet ja aloittivat työn. Ja se ei suinkaan ollut tuhrimista, vaan suunniteltua työtä. Jokaisella oli paperille tehty suunnitelma, jota noudatettiin. Kesti pitkään, ennen kuin kuviot alkoivat hahmottua. Iltapuoleen saattoi huomata, että joitain merkillisiä kuvioita siihen aitaan joka puolelle syntyi. Sisältöä ja merkitystä on turha arvailla, mutta jollain tavalla kuvioiden kokonaisuus antaa esteettisen kokemuksen. Ne myös ravistelevat luutuneita asenteita ja avaavat mieltä avarammaksi.
Voisipa tuosta viimeisestä kuvasta sanoa,että se on kuvitelma öisestä tunnelmasta Lahden kattojen yllä !
Mutta pienempimuotoista kuvitusta on kyllä harrastettu. Muutama vuosi sitten annettiin opiskelijain maalata uusia moderneja kuvioita katujen sähkökaappeihin, osaksi siksi, että niihin tavan takaa ilmestyvät tuherrukset peittyisivät. Alan upein tapaus Lahdessa lienee nyt se, että eräs rakennusliike tilasi kilpailutuksen kautta työmaatonttiaan ympäröivän vaneriseinän kuvat. Alunperin siihen oli vedetty kaunis vihreä väri, mutta pari päivää myöhemmin omia vaikeuksiaan kompensoivat töhrijät ehtivät tehdä siihen reviirimerkintöjään.
Nyt aita näyttää upealta, ja se on aivan ilmeisesti saanut paikallisten asukkaiden ja ohikulkijoiden myönteisen hyväksynnän. Satuin paikalle kun paikallinen nuorten ihmisten firma suoritti työtään. Auton peräkontista nostettiin valtava määrä spray -pulloja ja muita tarvikkeita. Sen jälkeen kaksi poikaa ja yksi tyttö vetivät päähänsä asianmukaiset suojaimet ja aloittivat työn. Ja se ei suinkaan ollut tuhrimista, vaan suunniteltua työtä. Jokaisella oli paperille tehty suunnitelma, jota noudatettiin. Kesti pitkään, ennen kuin kuviot alkoivat hahmottua. Iltapuoleen saattoi huomata, että joitain merkillisiä kuvioita siihen aitaan joka puolelle syntyi. Sisältöä ja merkitystä on turha arvailla, mutta jollain tavalla kuvioiden kokonaisuus antaa esteettisen kokemuksen. Ne myös ravistelevat luutuneita asenteita ja avaavat mieltä avarammaksi.
Voisipa tuosta viimeisestä kuvasta sanoa,että se on kuvitelma öisestä tunnelmasta Lahden kattojen yllä !
7. (57) Italia kiinnostaa suomalaisia 3
Kirjallisuutta ja kuvataidetta
Vera Valan valitsin tämän osion ensimmäiseksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän on kotoisin Seinäjoelta, eli siis oman varhaisen kotikuntani naapurista. Tosin nuoruuteni Seinäjoki oli aivan toisenlainen, sillä ikäeroa meillä näyttää olevan tasan 40 vuotta. Toiseksi valintaperusteeksi tuli se, että olin jo aikaisemmin tullut lukeneeksi hänen Italiaan sijoittuneita dekkareitaan. Nytkin on jälleen yksi pöydällä odottamassa (Kuolema sypressin varjossa). Suomalais-italialainen toimittaja Ella Kanninen haastatteli hiljakkoin Vera Valaa TV -ohjelmassaan Kesäksi kotiin.
Vera Vala ilmoitti vaihtaneensa Italiassa kotiseutuaan neljästi, haastattelujen aikaan hän asui Milanossa. Ensimmäinen oli varmaan Rooma, koska sinnehän ainakin pari dekkaria on sijoitettu. Hän painotti sitä, että Italian eri osilla on oma luonteensa, on roomalaisuutta, napolilaisuutta, palermolaisuutta, venetsialaisuutta, piemontelaisuutta jne. Milano on kansainvälinen kaupunki, mutta siihen suhtaudutaan muualla helposti vieroksuen. ”Roomalaiset sanovat usein, että kaikki tiet vievät Roomaan, mutta he unohtavat, että useimmat niistä kulkevat Milanon kautta”. On sitten kysymys katumuodista, etnisistä ruokatrendeistä tai vaikkapa Berlusconin perustamasta Forza Italia -puolueesta, maa valloitetaan vasta Milanon jälkeen.
Vera Vala ilmoitti vaihtaneensa Italiassa kotiseutuaan neljästi, haastattelujen aikaan hän asui Milanossa. Ensimmäinen oli varmaan Rooma, koska sinnehän ainakin pari dekkaria on sijoitettu. Hän painotti sitä, että Italian eri osilla on oma luonteensa, on roomalaisuutta, napolilaisuutta, palermolaisuutta, venetsialaisuutta, piemontelaisuutta jne. Milano on kansainvälinen kaupunki, mutta siihen suhtaudutaan muualla helposti vieroksuen. ”Roomalaiset sanovat usein, että kaikki tiet vievät Roomaan, mutta he unohtavat, että useimmat niistä kulkevat Milanon kautta”. On sitten kysymys katumuodista, etnisistä ruokatrendeistä tai vaikkapa Berlusconin perustamasta Forza Italia -puolueesta, maa valloitetaan vasta Milanon jälkeen.
Onkin totta, että mainittu puolue on nykyään vahva tekijä, sillä se saa äänestäjänsä hyvinvoivasta Pohjois-Italiasta. Sen eräänä perusajatuksena on, että pohjoinen joutuu ruokkimaan köyhää etelää, ja jopa Roomaa, jota se pitää byrokratian lähes hyödyttömänä keskuksena. Tämä näkyi myös keväällä pidetyissä parlamenttivaaleissa, joita oheinen lehdistä lainaamani STT:n kartake kuvaa.
Tosin aivan vallankahvaan se ei päässyt, sillä lähinnä Roomassa syntynyt ns. Viiden tähden populistinen liike sai hallituksen arvokkaimmat ministerisalkut. Kartake kuvaa myös mainiosti maan kahtia jakautuneisuutta. Sillä on historialliset syyt.
Tosin aivan vallankahvaan se ei päässyt, sillä lähinnä Roomassa syntynyt ns. Viiden tähden populistinen liike sai hallituksen arvokkaimmat ministerisalkut. Kartake kuvaa myös mainiosti maan kahtia jakautuneisuutta. Sillä on historialliset syyt.
Mutta uudelleen Vera Valaan. Vaikka etelämpänä uudistuksiin suhtaudutaan enemmän tai vähemmän torjuvasti, Milanossa ne otetaan avosylin vastaan. Yhtenä syynä on varmaan se, että se on aikojen kuluessa joutunut niin goottien, langobardien, espanjalaisten, itävaltalaisten ja jopa Napoleonin valtapiiriin. Milanolaiset ovat aina sopeutuneet valloittajien kulttuuriin ja poimineet niistä parhaat osat omaksi traditiokseen. Milano on aina houkutellut myös taiteilijoita ja muita kulttuuripersoonia. Valan mielestä kaupunki antoi voimakkaan panoksen myös renessanssille, toimivathan siellä mm. Leonardo da Vinci ja Donato Bramante. 1700-luvulla siellä oleskelivat mm. Mozart ja hänen kilpailijansa Salieri. Kun Teatro Scala rakennettiin, se tarjosi oivan näyttämön pohjoisitalialaisen Giuseppe Verdin oopperoille. Itse toteaisin vielä, että sieltähän se alkoi 1860-luvulla Italian yhdistyminenkin. Yhdistämisen aloitti pieni Sardinian valtio Ranskan tuella, pian siihen liitettiin Lombardia ja sen jälkeen Venetsian alue. Täältähän se lähti Garibaldikin 1000 vapaaehtoisensa kanssa valloittamaan Sisiliaa ja Molempain Sisiliain kuningaskuntaa Napolia myöten. Pitää myös muistaa, että Pohjois-Italiasta tuli ajan mittaan maan vaurainta teollistunutta osaa.
”Milanossa vastakohdat täydentävät toisiaan. Tuhansien eurojen puvuissa kulkevat liikemiehet pujottelevat sujuvasti Duomon varjoissa makuupusseissaan makaavien kerjäläisten välissä. Huumeannokset vaihtavat omistajaa kirkon varjossa ennen messua. Kaupoissa kulkevat luomuruoan perässä terveysintoilijat ja kolesterolipommeja ahmivat roskaruoan ihmiset.” Lopuksi Vera Vala toteaa, että kirjailijalle kaupunki on täynnä ehtymättömiä inspiraation lähteitä. Siksi hän palaa aina mielellään juuri Milanoon. Hän antaa lopuksi vinkkejä kaikille Milanoon matkaajille.
Lähinnä runoilijana tunnettu Hannu Salmenniemi kertoo, että hän on Roomasta saanut yhden vuoden aikana 2005‒2006 kaiken mitä hän on oppinut kirjailijana ja ihmisenä olemisesta. Italia on seurannut häntä tiiviisti myös Jyväskylään, omaan kotikaupunkiin. Rooman museot, espresso ja ruuhkat ovat jääneet mieleen. Italiassa tapahtui niin paljon, että esikoisteoksen käsikirjoitus valmistui pikavauhtia tammikuussa 2006 Venetsiassa marmorin ja satumaisen kauniin arkkitehtuurin ympäröimänä. Hänen opintonsa Roomassa tapahtuivat eräässä pienessä yliopistossa, jossa hän opiskeli filosofiaa. Professorit loivat rennon tunnelman, ruokaa, viiniä ja keskusteluja oli tarjolla yllin kyllin.
Kumpaakin edellä mainittua tunnetumpi on Eero Hämeenniemi, kirjailija ja erityisesti säveltäjä. Sibelius-Akatemian dosentti on tuottanut mm. neljä sinfoniaa, konserttoja, jousikvartettoja, mieskuoromusiikkia ja jazzia. Häntä haastateltiin mm. Palermon matkasta, jonka aikana hän oli vaikuttunut erityisesti arabikaudesta (902‒1061), erityisesti sen arkkitehtuurista ja maantieteen tutkimuksista.
Palermossa hän asui aivan sataman lähinaapurissa niin, että kaikki Välimereltä tulevat laivat kulkivat melkein hänen ikkunansa alla rantabulevardin ja aallonmurtajan välissä. Kun Palermo on Sisilian pohjoisrannikolla, eivät nykypäivän pakolaistulvat näy kovin hyvin siellä. Kaupungissa on kuitenkin useita pakolaisia auttavia järjestöjä ja laitoksia, ja myös vankila, johon heistä rikoksiin syyllistyneet tuodaan.
”Milanossa vastakohdat täydentävät toisiaan. Tuhansien eurojen puvuissa kulkevat liikemiehet pujottelevat sujuvasti Duomon varjoissa makuupusseissaan makaavien kerjäläisten välissä. Huumeannokset vaihtavat omistajaa kirkon varjossa ennen messua. Kaupoissa kulkevat luomuruoan perässä terveysintoilijat ja kolesterolipommeja ahmivat roskaruoan ihmiset.” Lopuksi Vera Vala toteaa, että kirjailijalle kaupunki on täynnä ehtymättömiä inspiraation lähteitä. Siksi hän palaa aina mielellään juuri Milanoon. Hän antaa lopuksi vinkkejä kaikille Milanoon matkaajille.
Lähinnä runoilijana tunnettu Hannu Salmenniemi kertoo, että hän on Roomasta saanut yhden vuoden aikana 2005‒2006 kaiken mitä hän on oppinut kirjailijana ja ihmisenä olemisesta. Italia on seurannut häntä tiiviisti myös Jyväskylään, omaan kotikaupunkiin. Rooman museot, espresso ja ruuhkat ovat jääneet mieleen. Italiassa tapahtui niin paljon, että esikoisteoksen käsikirjoitus valmistui pikavauhtia tammikuussa 2006 Venetsiassa marmorin ja satumaisen kauniin arkkitehtuurin ympäröimänä. Hänen opintonsa Roomassa tapahtuivat eräässä pienessä yliopistossa, jossa hän opiskeli filosofiaa. Professorit loivat rennon tunnelman, ruokaa, viiniä ja keskusteluja oli tarjolla yllin kyllin.
Kumpaakin edellä mainittua tunnetumpi on Eero Hämeenniemi, kirjailija ja erityisesti säveltäjä. Sibelius-Akatemian dosentti on tuottanut mm. neljä sinfoniaa, konserttoja, jousikvartettoja, mieskuoromusiikkia ja jazzia. Häntä haastateltiin mm. Palermon matkasta, jonka aikana hän oli vaikuttunut erityisesti arabikaudesta (902‒1061), erityisesti sen arkkitehtuurista ja maantieteen tutkimuksista.
Palermossa hän asui aivan sataman lähinaapurissa niin, että kaikki Välimereltä tulevat laivat kulkivat melkein hänen ikkunansa alla rantabulevardin ja aallonmurtajan välissä. Kun Palermo on Sisilian pohjoisrannikolla, eivät nykypäivän pakolaistulvat näy kovin hyvin siellä. Kaupungissa on kuitenkin useita pakolaisia auttavia järjestöjä ja laitoksia, ja myös vankila, johon heistä rikoksiin syyllistyneet tuodaan.
Teoksen kertomuksia lukiessa varmaan monet saavat muistumia omista Italian matkoistaan. Joskus kauan sitten matkustin yöjunalla Roomasta Palermoon ja sieltä sitten yölaivalla Napoliin. ehkä minäkin olin siis kulkenut saman rantabulevardin ja saman aallonmurtajan välistä. Ja aivan kuten Hämeenniemikin, olin vaikuttunut palermolaisesta arabien rakennustaiteesta. Slummitkin muistan, yhteenkään sellaiseen en tietenkään uskaltanut mennä. Viimeistään reunalta alkavat kapeat, epäsiistit jopa rähjäiset kadut pelottivat, varsinkin kun kovin tummapintaisia roiston näköisiä miehiä kurkisteli uteliaana. Kun liikuin kaupungilla, katsoin aina kartasta keskeisen liikennekadun, vaikka matkaa majapaikkaan tulikin enemmän.
Molemmat Palermon kuvat ovat heikkolaatuisia siksi, että olen ottanut kuvia niistä postikorteista, joita lähetin Suomeen 1960-luvulla. Tässä on satama-alue. Alempana on näyte arabien rakennustaiteesta.
Palermossa on Italian suurin oopperatalo ja aika vilkasta konserttielämää. Se lieneekin ollut Hämeenniemelle sitä tärkeintä antia. Ennen kuin hän kerran alkoi soittaa eräässä konsertissa, häneltä kysyttiin millaisena hän koki Palermon. Hän sanoi, että Palermo on inspiroiva kaupunki, ruma ja kaunis, ihana ja kammottava. Yleisö näytti olevan samaa mieltä, koska suosionosoitukset olivat valtavat. Joku palermolainen olikin maininnut, että kysymyksessä on Euroopan ainoa kaupunki, joka näyttää siltä kuin toinen maailmansota olisi loppunut juuri viikko sitten. Monet sodassa pommitetut talot ovat entisellään, slummit ovat suuria, ja kaikennäköisiä ihmisiä vaeltaa kaupungin kaduilla. He kantavat kaikenlaisten valloittajien geenejä perimässään, on tummia afrikkalaisia kiharoita, klassisen kreikkalaisia profiileja, jopa normannien jälkeläisten vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä.
Molemmat Palermon kuvat ovat heikkolaatuisia siksi, että olen ottanut kuvia niistä postikorteista, joita lähetin Suomeen 1960-luvulla. Tässä on satama-alue. Alempana on näyte arabien rakennustaiteesta.
Palermossa on Italian suurin oopperatalo ja aika vilkasta konserttielämää. Se lieneekin ollut Hämeenniemelle sitä tärkeintä antia. Ennen kuin hän kerran alkoi soittaa eräässä konsertissa, häneltä kysyttiin millaisena hän koki Palermon. Hän sanoi, että Palermo on inspiroiva kaupunki, ruma ja kaunis, ihana ja kammottava. Yleisö näytti olevan samaa mieltä, koska suosionosoitukset olivat valtavat. Joku palermolainen olikin maininnut, että kysymyksessä on Euroopan ainoa kaupunki, joka näyttää siltä kuin toinen maailmansota olisi loppunut juuri viikko sitten. Monet sodassa pommitetut talot ovat entisellään, slummit ovat suuria, ja kaikennäköisiä ihmisiä vaeltaa kaupungin kaduilla. He kantavat kaikenlaisten valloittajien geenejä perimässään, on tummia afrikkalaisia kiharoita, klassisen kreikkalaisia profiileja, jopa normannien jälkeläisten vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä.
Hämeenniemi palaa edelleen vuosisatojen aikana tapahtuneisiin valloituksiin, verensekoitukseen ja kulttuurin monipuolistumiseen. Näissä epämääräisissä oloissa syntyi myös mafia, Cosa Nostra. Moni uskoo vieläkin, että rikoksen sattuessa poliisilta ei saa mitään apua. Mutta kun menee kertomaan kummisedälle, asia hoituu parissa päivässä. Tämä asenne antaa rikollisille edelleen vaikutusvaltaa. Se on kuitenkin hieman vähenemässä, ilmeisesti mafian vuonna 1992 suorittamien tutkintotuomareiden Giovanni Falconen ja Paolo Borsellinon murhaamisen synnyttämän suuttumuksen takia. On myös perustettu järjestöjä, joihin voivat liittyä ne liikkeenharjoittajat, jotka kieltäytyvät maksamasta suojelurahoja.
Hämeenniemi viittaa vielä Giuseppe Tomasi di Lampedusan tunnettuun romaaniin Tiikerikissa (Il Gattopardo), jonka aihepiiri liittyy 1800-luvun muutoksiin. Lopuksi hän siteeraa kirjan ehkä kuuluisinta lausetta: Kaiken on muututtava, jotta kaikki jäisi ennalleen. Entisen Molempain Sisiliain kuningaskunnan aatelin piti sopeutua elämään uudessa Italian kuningaskunnassa säilyttääkseen asemansa.
Hämeenniemi viittaa vielä Giuseppe Tomasi di Lampedusan tunnettuun romaaniin Tiikerikissa (Il Gattopardo), jonka aihepiiri liittyy 1800-luvun muutoksiin. Lopuksi hän siteeraa kirjan ehkä kuuluisinta lausetta: Kaiken on muututtava, jotta kaikki jäisi ennalleen. Entisen Molempain Sisiliain kuningaskunnan aatelin piti sopeutua elämään uudessa Italian kuningaskunnassa säilyttääkseen asemansa.
Kotkalainen hyvin tuottelias kirjailija Jari Järvelä kertoi ensimmäisestä käynnistään Cataniassa Sisilian itärannikolla. Tapahtuma oli aika traumaattinen, sillä hänen ensimmäinen aamunsa Catanian kalatorilla päättyi laukauksiin. Tori oli puristunut pienelle aukiolle ja sinne vieville pikkukaduille. Merenelävien moninaisuus ja haju olivat aivan uskomattomia. Meteli oli aivan mahdotonta, ja lompakosta piti varmuuden vuoksi koko ajan pitää kiinni. Yht ´äkkiä kuului laukaus, toinen mies vietiin sairaalaan ja toisen ottivat karabinieerit. Kaikki tapahtui nopeasti, ei niin kuin Hollywoodin elokuvissa musiikin säestyksellä. Myöhemmin hän kuitenkin miltei rakastui Sisiliaan ja erääseen sen perusperiaatteeseen: mikään ei toiminut, mutta kaikki järjestyi. Vakuuttaakseen vaimonsa matkustamaan kanssaan Sisiliaan, hän etsi ensin taustatukea Axel Munthen kirjasta Huvila meren rannalla. Munthe kertoo siinä Messinan vuoden 1908 maanjäristyksestä ja hyökyaallosta, joten siitä ei oikein ollut apua.
Järvelä kertoi vielä mielenkiintoisista kokemuksistaan Liparin saarelta. Kun vuokraemännällä oli esikoistyttären ristiäisjuhla, vedettiin pariskunta ilman muuta mukaan, esiteltiin koko suvulle ja ruokittiin pitkän kaavan mukaan.
Omista kokemuksistani tuli edelliseen liittyen mieleeni jo edellä mainitsemani junamatka Roomasta Sisiliaan. Samaan lepovaunuosastoon sattui italialainen perhe, vanhemmat ja yksi lapsi. Perheen äiti tyrkytti valtavia vehnäleipiä, päällä juustoja ja makkaraa. Viiniä tarjottiin palan painikkeeksi. Hauskaa oli, ja päästiin puhumaan Italian eri osien taloudellisista ongelmista ja Cassa di mezzogiornosta, joka oli siihen aikaan Etelä-Italialle tarjottu avustusohjelma. Niillä eväillä pärjäsinkin pitkälle seuraavaan päivään. Herätys tuli aamulla kello viisi kun juna saapui Messinan salmelle. Kesti tovin, ennen kuin koko juna oli saatu lautalle. Messinassa jäi väkeä pois, eikä tietenkään suomalaiseen tapaan hissun kissun. Palermosta pistäydyin vielä paikallisjunalla Trapanin kautta Marsalassa. En niinkään viinin vuoksi vaan siksi, että täältä Giuseppe Garibaldi aloitti Sisilian valloituksensa vuonna 1860.
Cataniassa kävimme vaimon kanssa kerran Taorminan matkan kylkiäisenä. Matkatoimistothan järjestävät sieltä matkoja paitsi Etnalle, myös Cataniaan ja Palermoon. Yksityiskohtia en kaupungista muista, paitsi tietenkin tungoksen, hajut ja metelin. Olimme tyytyväisiä kun bussi lähti taas Taorminaan.
Kääntäjä Taru Nyström tuli Napoliin 30 vuotta sitten. Hän avioitui italialaisen kanssa, sai kaksi lasta, molemmat opiskelevat nyt ulkomaisissa yliopistoissa. Nyström on ansioitunut merkittävän italialaisen kirjallisuuden suomentajana, ansiolistalla on mm. Melania Mazzuccon, Elena Ferranten ja Silvia Avallonen teoksia. Hän on kääntänyt myös Camorraa ´Ndranghetaa ja Cosa Noistraa käsitteleviä kirjoja, joten Italian eteläosien ongelmat ovat tiedossa. Sinänsä mafia ei juuri tunnu tavallisen kansalaisen elämässä. Hän hallitsee täysin italian kielen ja suurimman osan Napolin paikallisista murteista. Vaikka oma äidinkieli on kääntäjän tärkein työkalu, on vieraan kielen finesseistä ja niiden takana olevasta kulttuurista ja uskomuksista hyvä olla selvillä.
Haastattelu alkoi automatkalla pitkin Napolin kapeita katuja ja kujia. Pieni Lancia kyllä selvisi eteenpäin, mutta usein vain senttien päässä vastaan tulevista. Pikku raapaisuja tapahtuu vähän väliä, mutta niistä on turha välittää tai valitella. Liikenne on mahdollisimman kaaosmaista, ja siihen oppii vasta vuosien harjoittelulla. Tietenkin pitää tuntea kaupunkia, sillä mitään karttoja ei ole aikaa vilkaista, ja navigaattorikin on hyödytön. Toinen ensimmäisenä mieleen tuleva piirre on ihmisten sosiaalisuus. Jos Suomessa perheessä tapahtuu kuolemantapaus, jäävät surevat helposti yksin, täällä taas koko suku ja parhaassa tapauksessa koko kulmakunta tulee suremaan yhdessä omaisten kanssa. Yleensäkin perhe ja lähisuku suojelevat jäseniään kaikin tavoin.
Jos Milano on hyvin eurooppalainen kaupunki, Napolissa oma paikallinen kulttuuri on osa elämää kaikissa muodoissa. Noudatetaan omia traditioita. Kolmas piirre on jyrkkä luokkayhteiskunta, jollaista muualla Euroopassa ei ole ollut sitten 1800-luvun. Eron huomaa helposti kun kuuntelee ihmisten puhetta, virheetöntä italiaa vai jotain Napolin murteista. Näinhän on toki muuallakin, esimerkiksi Englannissa sananvalinta ja ääntäminen kertovat, mistä yhteiskuntaluokasta ihminen on kotoisin. Suomessa taas on vallalla sen verran rento pukeutuminen ja samanlainen puhetapa, että kadun tallaajia ei kovin helposti voi toisistaan erotella.
Järvelä kertoi vielä mielenkiintoisista kokemuksistaan Liparin saarelta. Kun vuokraemännällä oli esikoistyttären ristiäisjuhla, vedettiin pariskunta ilman muuta mukaan, esiteltiin koko suvulle ja ruokittiin pitkän kaavan mukaan.
Omista kokemuksistani tuli edelliseen liittyen mieleeni jo edellä mainitsemani junamatka Roomasta Sisiliaan. Samaan lepovaunuosastoon sattui italialainen perhe, vanhemmat ja yksi lapsi. Perheen äiti tyrkytti valtavia vehnäleipiä, päällä juustoja ja makkaraa. Viiniä tarjottiin palan painikkeeksi. Hauskaa oli, ja päästiin puhumaan Italian eri osien taloudellisista ongelmista ja Cassa di mezzogiornosta, joka oli siihen aikaan Etelä-Italialle tarjottu avustusohjelma. Niillä eväillä pärjäsinkin pitkälle seuraavaan päivään. Herätys tuli aamulla kello viisi kun juna saapui Messinan salmelle. Kesti tovin, ennen kuin koko juna oli saatu lautalle. Messinassa jäi väkeä pois, eikä tietenkään suomalaiseen tapaan hissun kissun. Palermosta pistäydyin vielä paikallisjunalla Trapanin kautta Marsalassa. En niinkään viinin vuoksi vaan siksi, että täältä Giuseppe Garibaldi aloitti Sisilian valloituksensa vuonna 1860.
Cataniassa kävimme vaimon kanssa kerran Taorminan matkan kylkiäisenä. Matkatoimistothan järjestävät sieltä matkoja paitsi Etnalle, myös Cataniaan ja Palermoon. Yksityiskohtia en kaupungista muista, paitsi tietenkin tungoksen, hajut ja metelin. Olimme tyytyväisiä kun bussi lähti taas Taorminaan.
Kääntäjä Taru Nyström tuli Napoliin 30 vuotta sitten. Hän avioitui italialaisen kanssa, sai kaksi lasta, molemmat opiskelevat nyt ulkomaisissa yliopistoissa. Nyström on ansioitunut merkittävän italialaisen kirjallisuuden suomentajana, ansiolistalla on mm. Melania Mazzuccon, Elena Ferranten ja Silvia Avallonen teoksia. Hän on kääntänyt myös Camorraa ´Ndranghetaa ja Cosa Noistraa käsitteleviä kirjoja, joten Italian eteläosien ongelmat ovat tiedossa. Sinänsä mafia ei juuri tunnu tavallisen kansalaisen elämässä. Hän hallitsee täysin italian kielen ja suurimman osan Napolin paikallisista murteista. Vaikka oma äidinkieli on kääntäjän tärkein työkalu, on vieraan kielen finesseistä ja niiden takana olevasta kulttuurista ja uskomuksista hyvä olla selvillä.
Haastattelu alkoi automatkalla pitkin Napolin kapeita katuja ja kujia. Pieni Lancia kyllä selvisi eteenpäin, mutta usein vain senttien päässä vastaan tulevista. Pikku raapaisuja tapahtuu vähän väliä, mutta niistä on turha välittää tai valitella. Liikenne on mahdollisimman kaaosmaista, ja siihen oppii vasta vuosien harjoittelulla. Tietenkin pitää tuntea kaupunkia, sillä mitään karttoja ei ole aikaa vilkaista, ja navigaattorikin on hyödytön. Toinen ensimmäisenä mieleen tuleva piirre on ihmisten sosiaalisuus. Jos Suomessa perheessä tapahtuu kuolemantapaus, jäävät surevat helposti yksin, täällä taas koko suku ja parhaassa tapauksessa koko kulmakunta tulee suremaan yhdessä omaisten kanssa. Yleensäkin perhe ja lähisuku suojelevat jäseniään kaikin tavoin.
Jos Milano on hyvin eurooppalainen kaupunki, Napolissa oma paikallinen kulttuuri on osa elämää kaikissa muodoissa. Noudatetaan omia traditioita. Kolmas piirre on jyrkkä luokkayhteiskunta, jollaista muualla Euroopassa ei ole ollut sitten 1800-luvun. Eron huomaa helposti kun kuuntelee ihmisten puhetta, virheetöntä italiaa vai jotain Napolin murteista. Näinhän on toki muuallakin, esimerkiksi Englannissa sananvalinta ja ääntäminen kertovat, mistä yhteiskuntaluokasta ihminen on kotoisin. Suomessa taas on vallalla sen verran rento pukeutuminen ja samanlainen puhetapa, että kadun tallaajia ei kovin helposti voi toisistaan erotella.
Paikoin kujat ovat niin kapeita, että kädet levällään pitäen voisi koskettaa samalla kerralla molemmilla puolen olevia seiniä. Kun joskus pari vuosikymmentä sitten olimme turistimatkalla Sorrentossa, kävimme sieltä vaimon kanssa paikallisradan junalla Pompejin kautta Napolissa. Yritimme kulkea pitkin pääkatuja etsimällä sitä museota, johon oli siirretty Pompejista kokonaisia seinänkappaleita, jotta niissä olevat maalaukset saataisiin siirtymään kokonaisina. Löytyihän se museo, mutta katujen ylitys tuntui välillä kovin hengenvaaralliselta.
Joskus nuorena olin vieraillut Museon Capodimontessa, taidemuseossa keskellä Napolia siellä vähän ylempänä. Sinne emme nyt kuitenkaan tällä erää liikenteen ja melun uuvuttamina jaksaneet. Samoin vältimme visusti slummialuetta, josta näkyi kapeita kujia, kaikissa kuvista tutut pyykit monessa kerroksessa kuivumassa kulkijain yläpuolella. Samalla Sorrenton matkalla tuli käytyä myös Caprilla. Onhan siellä edelleen se Munthen huvila ja ylhäällä vuoren huipulla keisari Tiberiuksen rakennusten raunioita. Caprillekaan en enää matkusta, sillä lukemattomat turistilaivat tupruttivat jo silloin koko sataman ilman täyteen naftan käryä. Enkä muutenkaan pidä tungoksesta ja melusta.
Oheinen kuva on taas 1960-luvun postikortista. Ainakin siitä selviää se, miten tiheästi talot on rakennettu.
Kuvataiteilija Antero Kahilaa haastateltiin lähteenäni olleeseen kirjaan Rooman Gianicolo -kukkulalla Suomen Rooman instituutin Villa Lanten tiloissa. Villa Lantessa tehdään pääasiassa antiikkiin ja keskiaikaan liittyvää tutkimusta, mutta siellä on myös taiteilijaresidenssi tilavine työhuoneineen. Antero Kahilan maalaus Pyhä Matteus ja enkeli oli näytteellä Villa Lanten salongissa. Aito ja alkuperäinen, saman niminen Caravaggion maalaus oli tuhoutunut toisen maailmansodan aikana berliiniläisessä bunkkerissa, ja siitä oli jäljellä vain painokuva ja mustavalkoisia valokuvia. Mutta kun se oli tarkkaan dokumentoitu, voitiin se tavallaan aikakauden värein herättää henkiin. Tämän tärkeän työn teki juuri Antero Kahila.
Ensimmäisen kerran Kahila tuli Italiaan, Toscanaan vuonna 1986. Mutta nuoret pojat viihtyivät paremminkin festareilla, joten Italian rakkaus ei tullut ensi silmäyksellä. Mutta jotain kuitenkin jäi mieleen, ainakin Leonardo da Vincin Marian ilmestyminen. Tässä vaiheessa innostivat enemmän tämän renessanssineron muut kiinnostavat puuhat, eräänlaisen lentokoneen sommitelmaa myöten. Myöhemmin hän kiinnostui Caravaggiosta ja liittyi niiden nuorten taitelijain joukkoon, jotka jäljensivät vanhojen mestarien teoksia oppiakseen. Se johti sitten aikaa myöten mainittuun Caravaggio -projektiin. Kahila antoi mielenkiintoisen ja laajan selvityksen siitä, miten hän lopulta löysi teosta varten oikeat värit.
Lopuksi Kahila antaa vinkkejä mahdollisille Caravaggion ihailijoille. Töitä löytyy Roomasta, mutta myös Napolista, Sisilian Messinasta ja Syrakusasta sekä Maltalta.
Ethän ole unohtanut, että uusi kausi Salvo Montalbanon poliisisarjasta alkaa tänään lauantaina 21.7. TV 1:ssä. Parasta antia siinä taitavat olla maisemat ja sisilialaisten elämänmeno yleensä. Poliisin toiminta on myös luontevaa. Jos kaipaat kesälukemista, tutustu Andrea Camillerin samannimiseen dekkarisarjaan. Kirjoja löytyy myös Lahden kaupunginkirjastosta.
Joskus nuorena olin vieraillut Museon Capodimontessa, taidemuseossa keskellä Napolia siellä vähän ylempänä. Sinne emme nyt kuitenkaan tällä erää liikenteen ja melun uuvuttamina jaksaneet. Samoin vältimme visusti slummialuetta, josta näkyi kapeita kujia, kaikissa kuvista tutut pyykit monessa kerroksessa kuivumassa kulkijain yläpuolella. Samalla Sorrenton matkalla tuli käytyä myös Caprilla. Onhan siellä edelleen se Munthen huvila ja ylhäällä vuoren huipulla keisari Tiberiuksen rakennusten raunioita. Caprillekaan en enää matkusta, sillä lukemattomat turistilaivat tupruttivat jo silloin koko sataman ilman täyteen naftan käryä. Enkä muutenkaan pidä tungoksesta ja melusta.
Oheinen kuva on taas 1960-luvun postikortista. Ainakin siitä selviää se, miten tiheästi talot on rakennettu.
Kuvataiteilija Antero Kahilaa haastateltiin lähteenäni olleeseen kirjaan Rooman Gianicolo -kukkulalla Suomen Rooman instituutin Villa Lanten tiloissa. Villa Lantessa tehdään pääasiassa antiikkiin ja keskiaikaan liittyvää tutkimusta, mutta siellä on myös taiteilijaresidenssi tilavine työhuoneineen. Antero Kahilan maalaus Pyhä Matteus ja enkeli oli näytteellä Villa Lanten salongissa. Aito ja alkuperäinen, saman niminen Caravaggion maalaus oli tuhoutunut toisen maailmansodan aikana berliiniläisessä bunkkerissa, ja siitä oli jäljellä vain painokuva ja mustavalkoisia valokuvia. Mutta kun se oli tarkkaan dokumentoitu, voitiin se tavallaan aikakauden värein herättää henkiin. Tämän tärkeän työn teki juuri Antero Kahila.
Ensimmäisen kerran Kahila tuli Italiaan, Toscanaan vuonna 1986. Mutta nuoret pojat viihtyivät paremminkin festareilla, joten Italian rakkaus ei tullut ensi silmäyksellä. Mutta jotain kuitenkin jäi mieleen, ainakin Leonardo da Vincin Marian ilmestyminen. Tässä vaiheessa innostivat enemmän tämän renessanssineron muut kiinnostavat puuhat, eräänlaisen lentokoneen sommitelmaa myöten. Myöhemmin hän kiinnostui Caravaggiosta ja liittyi niiden nuorten taitelijain joukkoon, jotka jäljensivät vanhojen mestarien teoksia oppiakseen. Se johti sitten aikaa myöten mainittuun Caravaggio -projektiin. Kahila antoi mielenkiintoisen ja laajan selvityksen siitä, miten hän lopulta löysi teosta varten oikeat värit.
Lopuksi Kahila antaa vinkkejä mahdollisille Caravaggion ihailijoille. Töitä löytyy Roomasta, mutta myös Napolista, Sisilian Messinasta ja Syrakusasta sekä Maltalta.
Ethän ole unohtanut, että uusi kausi Salvo Montalbanon poliisisarjasta alkaa tänään lauantaina 21.7. TV 1:ssä. Parasta antia siinä taitavat olla maisemat ja sisilialaisten elämänmeno yleensä. Poliisin toiminta on myös luontevaa. Jos kaipaat kesälukemista, tutustu Andrea Camillerin samannimiseen dekkarisarjaan. Kirjoja löytyy myös Lahden kaupunginkirjastosta.
6. (56) Italia kiinnostaa suomalaisia 2
Muotia ja muotoilua
Kaikki tuntevat erityisesti miehiin liittyvän italialaisen käsitteen La bella figura. Se tarkoittaa huoliteltua ulkoasua, mahdollisesti vielä partaa ja huoliteltua ihonhoitoa, ja tietysti tyylikästä pukeutumista mieluiten mittatilauspukuihin. Aikoinaan joskus 1970-luvulla Lahdessa kävi italiaa opettamassa Italian kulttuuri-instituutin virkailija Domenico Musone. Hän oli hyvässä mielessä erinomainen esimerkki tästä, oli viiksetkin. Italialaistunut malli ja blogin pitäjä Sara antaa kuitenkin italialaisista miehistä aika tyrmäävän kuvan.
En tiedä tämän Saran koko nimeä, ehkä sen salaaminen kuuluukin asiaan. Hän korostaa sitä, että Italia ei ole ollenkaan mikään yhtenäinen maa, vaan kokoelma kyliä ja kaupunkeja tai erikokoisia alueita, joilla jokaisella on oma identiteettinsä, oma kielensä, murteensa, omat ruokansa ja omat tapansa. Mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Milano on todellinen kansojen sulatusuuni, kaupungeista kansainvälisin. Se haluaa vaalia perinteistä mainettaan eleganttina, tehokkaana ja kiireisenä liike-elämän keskuksena. Se on myös maailman muoti- ja designpääkaupunki.
Omasta työstään tämä minulle tuntemattomaksi jäävä Sara ei puhu mitään. Hänen puheenvuoronsa arvokkain anti onkin se, että hän kuvaa osuvasti Milanoa ja antaa myös runsaasti vinkkejä siitä, miten kokea sen ilmapiiriä. Sen yhtenä osana on tietysti Piazza Duomo. Tämä goottilaisen rakennustaiteen uskomaton monumentti jää kyllä jokaisen Milanon-kävijän mieleen. Kun aikoinaan ajoin hissillä katedraalin katolle, en meinannut millään lähteä pois. Syynä olivat ne kymmenet eri kokoiset ja eri näköisetkin patsaat, joita aikakauden kuvanveistäjät ja heidän apurinsa vuosikymmenien aikana sinne veistivät. Hämmästyttävä näyte se on omalta aikakaudeltaan.
Sen sijaan muotoilija Kristiina Lassuksen toimista saa paremman kuvan. Hän opiskeli 1980-luvulla Taideteollisessa korkeakoulussa sisutusarkkitehtuuria ja huonekalusuunnittelua. Italian virikkeensä hän sai ollessaan harjoittelijana Antti ja Vuokko Nurmesniemen toimistossa. Toimiston omistajilla oli vahvat siteet Italian design -maailmaan. Aluksi hän teki lomamatkoja ja työmatkoja design -messuille, sitten hän asettui pysyvästi Italiaan.
Ensin kieliopintoja Perugiassa ja Firenzessä, sitten pääsy muotoiluguru Alberto Alessin tehtaille projektijohtajaksi Maggiore - järven lähelle, lopuksi oma toimisto Milanoon. Lopulta hän alkoi tuottaa huippuluokan mattoja, joihin hän sai materiaalin Intiasta ja Nepalista. Lähinnä ne ovat tiibetiläistä villaa, pellavaa ja silkkiä. Mallit ja työohjeet hän rakentaa tietokoneella.
Kristiina Lassuksen studio toimii siis Milanossa, toinen koti on Stresassa Maggiore -järven rannalla. Italia on muotoilun mekka, jossa on kautta vuosisatojen osattu vaalia käsityöperinteitä. Ylpeys laadun tuottamiseen on yhä keskeistä. Italialaiseen elämänmenoon hän on kertonut sopeutuneensa luontevasti, hänestä on ihmeellistä se, että ihmiset osaavat nauttia elämästä kaikilla aisteillaan, mikä näkyy ja välittyy kaikesta. Se näkyy maisemasta, ruoasta ja sen valmistamisesta, hyvästä mausta, käytetyistä materiaaleista ja kauniista designista.
En tiedä tämän Saran koko nimeä, ehkä sen salaaminen kuuluukin asiaan. Hän korostaa sitä, että Italia ei ole ollenkaan mikään yhtenäinen maa, vaan kokoelma kyliä ja kaupunkeja tai erikokoisia alueita, joilla jokaisella on oma identiteettinsä, oma kielensä, murteensa, omat ruokansa ja omat tapansa. Mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Milano on todellinen kansojen sulatusuuni, kaupungeista kansainvälisin. Se haluaa vaalia perinteistä mainettaan eleganttina, tehokkaana ja kiireisenä liike-elämän keskuksena. Se on myös maailman muoti- ja designpääkaupunki.
Omasta työstään tämä minulle tuntemattomaksi jäävä Sara ei puhu mitään. Hänen puheenvuoronsa arvokkain anti onkin se, että hän kuvaa osuvasti Milanoa ja antaa myös runsaasti vinkkejä siitä, miten kokea sen ilmapiiriä. Sen yhtenä osana on tietysti Piazza Duomo. Tämä goottilaisen rakennustaiteen uskomaton monumentti jää kyllä jokaisen Milanon-kävijän mieleen. Kun aikoinaan ajoin hissillä katedraalin katolle, en meinannut millään lähteä pois. Syynä olivat ne kymmenet eri kokoiset ja eri näköisetkin patsaat, joita aikakauden kuvanveistäjät ja heidän apurinsa vuosikymmenien aikana sinne veistivät. Hämmästyttävä näyte se on omalta aikakaudeltaan.
Sen sijaan muotoilija Kristiina Lassuksen toimista saa paremman kuvan. Hän opiskeli 1980-luvulla Taideteollisessa korkeakoulussa sisutusarkkitehtuuria ja huonekalusuunnittelua. Italian virikkeensä hän sai ollessaan harjoittelijana Antti ja Vuokko Nurmesniemen toimistossa. Toimiston omistajilla oli vahvat siteet Italian design -maailmaan. Aluksi hän teki lomamatkoja ja työmatkoja design -messuille, sitten hän asettui pysyvästi Italiaan.
Ensin kieliopintoja Perugiassa ja Firenzessä, sitten pääsy muotoiluguru Alberto Alessin tehtaille projektijohtajaksi Maggiore - järven lähelle, lopuksi oma toimisto Milanoon. Lopulta hän alkoi tuottaa huippuluokan mattoja, joihin hän sai materiaalin Intiasta ja Nepalista. Lähinnä ne ovat tiibetiläistä villaa, pellavaa ja silkkiä. Mallit ja työohjeet hän rakentaa tietokoneella.
Kristiina Lassuksen studio toimii siis Milanossa, toinen koti on Stresassa Maggiore -järven rannalla. Italia on muotoilun mekka, jossa on kautta vuosisatojen osattu vaalia käsityöperinteitä. Ylpeys laadun tuottamiseen on yhä keskeistä. Italialaiseen elämänmenoon hän on kertonut sopeutuneensa luontevasti, hänestä on ihmeellistä se, että ihmiset osaavat nauttia elämästä kaikilla aisteillaan, mikä näkyy ja välittyy kaikesta. Se näkyy maisemasta, ruoasta ja sen valmistamisesta, hyvästä mausta, käytetyistä materiaaleista ja kauniista designista.
Maaria Wirkkalan taustalta löytyy molemmilta puolilta kulttuurisukua, hän on Tapio Wirkkalan ja Rut Brykin tytär. Isä oli maailmankuulu muotoilija ja kuvanveistäjä, äiti keramiikkataiteen uudistaja. Maaria Wirkkala on puolestaan tehnyt sekä pienikokoisia esinesommitelmia että suurikokoisia installaatioita. Esillä olevassa kirjassa hän kertoo aluksi vanhempiensa ja koko perheensä työmatkoista Firenzeen, Milanoon ja Venetsiaan, jonka ihailijaksi hän itsekin tunnustautuu.
Vähitellen hän sai myös oman työnsä kautta suhteet Venetsiaan. Ensimmäisen kerran hän sai teoksensa Venetsian biennaaliin vuonna 1995. Vielä tällä vuosikymmenellä hän on osallistunut Venetsian näyttelyihin, mm. kahteen kertaan Palazzo Fortunyssä.
Isola di San Giorgio kuvattuna Piazza San Marcon laidalta vuonna 1870
Leena Lehto jakaa aikansa Suomen ja Italian välillä. Hänen haastattelunsa alussa onkin elävä kuvaus siitä, millaista on tulla Vietri sul Mareen vähän Salernon pohjoispuolella alkukeväästä, kun lämpöä on vain 16 astetta. Huoneet ovat viileät, kosteatkin, kuumavesipullo on sängyssä välttämätön, pipoa on pakko pitää päässä. Ja kun sää sallii, hän astelee joka kevät töihin Vietri sul Maren sivukylään Molinaan.
Vietri sul Mare on Amalfin rannikon eteläpäässä suoraan Napolista etelään. Lähin suurempi kaupunki on vähän sen eteläpuolella sijaitseva Salerno, tunnettu myös siitä, että toisen maailmansodan aikana liittoutuneet tekivät tänne maihinnousun, jonka avulla he työnsivät Mussolinin joukkoja yhä kauemmaksi pohjoiseen. Ensimmäisen tulonsa Vietri sul Mareen hän muistaa vieläkin tarkasti. Hän sai kutsun kansainväliselle taiteilijajoukolle järjestettyyn Arie Meriterranee –tapahtumaan. Ensin lentäen Napoliin, sitten vastaanottajien autossa ohi Vesuviuksen, Pompejin, sitten ohi Sorrenton, Capri näkyi oikealla.
”Täällä ei kannata suunnitella etukäteen, kaikki on lyhytjänteistä, eikä aikakäsitys ole jana”, hän kuvaa paikallista elämänmenoa. Pientenkin asiain kanssa tärveltyy paljon aikaa, mutta ihmisillä on kuitenkin yleensä ilo pinnassa, pyöritään positiivisuuden kehässä. Ja kun pääsee savipajalle, kaikki ikävä unohtuu. Täällä hän on oppinut paljon savesta, muodoista, lasitteista, uuneista ja saanut tietoa ammattisalaisuuksista. Vietri sul Maren keramiikkatehtailla on pitkä historia, kaikki on alkanut jo roomalaiskaudella, ja esimerkiksi jo 1930-luvulla saksalaistaiteilijat tekivät siellä töitään.
Italia on ollut pienten käsityöverstaiden maa. Ammattitaito on vahvaa ja siirtyy sukupolvelta toiselle, työmoraali on korkea. Byrokratia on kuitenkin kankeaa ja joillakin alueilla pienyrittäjät joutuvat maksamaan suojelurahaa. Rosvotkin tiedetään, mutta nimiä ei sanota ääneen, sillä rosvoillakin on veljiä ja veljenpoikia! Parkkipaikoista pitää maksaa, maksaa pitää joskus siitäkin, että autoa ei varasteta. Kaikkia kylän asioita ei voi kommentoida, jokaisella asukkaalla on paikkansa, jossa hänen pitää pysyä. Mafia on kietoutunut tiukasti yhteiskunnan rakenteisiin. Muuten puhua pulputetaan, kunhan vain ei siirrytä vaarallisille alueille.
Vähitellen hän sai myös oman työnsä kautta suhteet Venetsiaan. Ensimmäisen kerran hän sai teoksensa Venetsian biennaaliin vuonna 1995. Vielä tällä vuosikymmenellä hän on osallistunut Venetsian näyttelyihin, mm. kahteen kertaan Palazzo Fortunyssä.
Isola di San Giorgio kuvattuna Piazza San Marcon laidalta vuonna 1870
Leena Lehto jakaa aikansa Suomen ja Italian välillä. Hänen haastattelunsa alussa onkin elävä kuvaus siitä, millaista on tulla Vietri sul Mareen vähän Salernon pohjoispuolella alkukeväästä, kun lämpöä on vain 16 astetta. Huoneet ovat viileät, kosteatkin, kuumavesipullo on sängyssä välttämätön, pipoa on pakko pitää päässä. Ja kun sää sallii, hän astelee joka kevät töihin Vietri sul Maren sivukylään Molinaan.
Vietri sul Mare on Amalfin rannikon eteläpäässä suoraan Napolista etelään. Lähin suurempi kaupunki on vähän sen eteläpuolella sijaitseva Salerno, tunnettu myös siitä, että toisen maailmansodan aikana liittoutuneet tekivät tänne maihinnousun, jonka avulla he työnsivät Mussolinin joukkoja yhä kauemmaksi pohjoiseen. Ensimmäisen tulonsa Vietri sul Mareen hän muistaa vieläkin tarkasti. Hän sai kutsun kansainväliselle taiteilijajoukolle järjestettyyn Arie Meriterranee –tapahtumaan. Ensin lentäen Napoliin, sitten vastaanottajien autossa ohi Vesuviuksen, Pompejin, sitten ohi Sorrenton, Capri näkyi oikealla.
”Täällä ei kannata suunnitella etukäteen, kaikki on lyhytjänteistä, eikä aikakäsitys ole jana”, hän kuvaa paikallista elämänmenoa. Pientenkin asiain kanssa tärveltyy paljon aikaa, mutta ihmisillä on kuitenkin yleensä ilo pinnassa, pyöritään positiivisuuden kehässä. Ja kun pääsee savipajalle, kaikki ikävä unohtuu. Täällä hän on oppinut paljon savesta, muodoista, lasitteista, uuneista ja saanut tietoa ammattisalaisuuksista. Vietri sul Maren keramiikkatehtailla on pitkä historia, kaikki on alkanut jo roomalaiskaudella, ja esimerkiksi jo 1930-luvulla saksalaistaiteilijat tekivät siellä töitään.
Italia on ollut pienten käsityöverstaiden maa. Ammattitaito on vahvaa ja siirtyy sukupolvelta toiselle, työmoraali on korkea. Byrokratia on kuitenkin kankeaa ja joillakin alueilla pienyrittäjät joutuvat maksamaan suojelurahaa. Rosvotkin tiedetään, mutta nimiä ei sanota ääneen, sillä rosvoillakin on veljiä ja veljenpoikia! Parkkipaikoista pitää maksaa, maksaa pitää joskus siitäkin, että autoa ei varasteta. Kaikkia kylän asioita ei voi kommentoida, jokaisella asukkaalla on paikkansa, jossa hänen pitää pysyä. Mafia on kietoutunut tiukasti yhteiskunnan rakenteisiin. Muuten puhua pulputetaan, kunhan vain ei siirrytä vaarallisille alueille.
5. (55) Italia kiinnostaa suomalaisia 1
Viinejä, ruokakulttuuria, urheilua
Käteeni sattui parin toimittajan kokoama haastattelukirja ”Minun Italiani” niistä suomalaisista, jotka ovat syystä tai toisesta ihastuneet Italiaan. Ääneen pääsi 16 henkilöä, joiden taustat poikkeavat melko lailla toisistaan. Mukana on kirjallisuutta, taidetta, muotia ja muotoilua, viininviljelyä ja urheilua, kaikki aloja, joille Italiasta saa vastakaikua. Markku Kaskela ja Timo Kontio ovat tehneet suuren työn ja onnistuneet löytämään eri alojen eksperttejä. Kirja on helppolukuinen ja se kuuluu lähinnä ajanvieteosastoon, mutta antaa kuitenkin hyödyllistä tietoa. Kirjassa on runsas kuvitus. Sen ääressä on mukavaa muistella omia kokemuksiaan ja suunnitella uusia matkoja.
Tämä on ensimmäinen kolmen kirjoituksen sarjasta.
Viinejä, ruokakulttuuria, urheilua
Käteeni sattui parin toimittajan kokoama haastattelukirja ”Minun Italiani” niistä suomalaisista, jotka ovat syystä tai toisesta ihastuneet Italiaan. Ääneen pääsi 16 henkilöä, joiden taustat poikkeavat melko lailla toisistaan. Mukana on kirjallisuutta, taidetta, muotia ja muotoilua, viininviljelyä ja urheilua, kaikki aloja, joille Italiasta saa vastakaikua. Markku Kaskela ja Timo Kontio ovat tehneet suuren työn ja onnistuneet löytämään eri alojen eksperttejä. Kirja on helppolukuinen ja se kuuluu lähinnä ajanvieteosastoon, mutta antaa kuitenkin hyödyllistä tietoa. Kirjassa on runsas kuvitus. Sen ääressä on mukavaa muistella omia kokemuksiaan ja suunnitella uusia matkoja.
Tämä on ensimmäinen kolmen kirjoituksen sarjasta.
Henkilöiden valinta on varmaan ollut osittain sattumanvaraista kirjoittajien mieltymysten mukaan. Tällaisia kirjoja voitaisiin kirjoittaa tietysti satamäärin, niin paljon näitä Italian yhteyksiä on ollut. Kuvataiteilijoita, säveltäjiä, muusikoita, diplomaatteja, tieteen tekijöitä ja talouselämän vaikuttajia löytyisi vaikka millä mitalla. Monilla näistä olisi painavampaa sanottavaa kuin nyt valituilla. Tässä mielessä teos on laajasta aihealueesta vain pelkkä raapaisu, mutta sellaisenaankin mielenkiintoinen ja hyödyllinen.
Olen joihinkin väleihin työntänyt omia muistoja. Jokainen voi tehdä saman.
Olen joihinkin väleihin työntänyt omia muistoja. Jokainen voi tehdä saman.
Kirjan eittämätön ansio on, että toimittajat ovat löytäneet kiinnostavia ja Suomessa mediankin kautta tunnettuja henkilöitä. En tiedä, millainen jaotteluperuste heillä on ollut, aakkosjärjestys se ei ole, toisaalta monella on ollut harrastuksia niin moneen suuntaan, että kirjan rakenteessa on varmaan ollut paljon miettimistä. Minä en ole sen paremmassa asemassa. Varmaan en minäkään ole tässä kolmiosaisessa sarjassa löytänyt luontevaa ryhmittelyä. Arvoarvostelmista ei ole kysymys, olen kirjoittanut eräänlaisella mutu-tuntumalla.
Tietenkin viini pitää Italiasta puheen ollen mainita ainakin alkupäässä. Kirja alkaakin tunnetun (Kuppilat kuntoon) kokin Jyrki Sukulan vaimon Riikka Sukulan kertomuksella siitä, millaista on olla viininviljelijänä Piemontessa. Sukulat ostivat tilan vuonna 2005, ja he asuvat siellä nykyään vakituisesti. He ovat päättäneet jäädä maahan pysyvästi, ja mm. lapset käyvät siellä koulua. Italialaiset ottivat heidät heti alussa hyvin vastaan, ja koko perhe on sopeutunut sikäläiseen mentaliteettiin. Haastattelu laajentaa mukavasti tietoja kaikesta viininviljelyä koskevasta.
Jenna Vehviläinen on esittänyt ruokakulttuuriin liittyvän vinkkipaketin Rooman kävijälle. Siinä hän lähtee Rooman keskustaa esittelevästä piirroskartasta, johon hän on havainnollisesti merkinnyt numeroin 16 hänen mielestään erinomaista ruokapaikkaa. Asiaan kuuluu tietysti myös havainnollinen selostus ravintoloiden antimista. Kartan mukaan voi suunnistaa niistä lähimpään sen mukaan, missä sattuu liikkumaan.
Jazzpianisti Karri Luhtala voitaisiin tietysti sijoittaa myös musiikkipuolelle, mutta myös tähän osioon, kun hänen nimissään käytiin laajalla kierroksella Lazion viinitiloilla ja ravintoloissa. Apuna hahmottamisessa on havainnollinen kartta alueesta. Kirjoittajat kiertelivät Luhtalan kanssa tarkkaan Rooman kaakkoispuolella, Castelli Romani -alueella. Viinin harrastajille ja tuntijoille nämä sivut ovat varmaan perusteellisuudessaan mieleen. Matkalla tutustuttiin myös ravintoloiden ja tavernojen mielenkiintoisiin omistajiin ja työntekijöihin.
Urheilua ei tietenkään voi sivuuttaa, kun ollaan Italiassa. Kun tämä puoli on minulle viinejä ja ruokakulttuuria tutumpaa, tulee tätä painotettua tässä aika paljon. Kirjailija Jukka Pakkanen on tullut tunnetuksi pyöräilyinnostuksestaan ja useista mm. pyöräilyä koskevista teoksistaan. Toki hänen tuotantoonsa kuuluu paljon muutakin. Pyöräilyn suhteen hän on todellinen ekspertti, mikä on näkynyt mm. siitä, että hän on televisiossa selostanut Italian ympäriajoa, Giro d´Italiaa yhdessä Crister Sarlinin kanssa. Erityisen herkullinen oli hänen tarinansa kahden suuren ajajan Gino Bartalin ja Fausto Coppin kahdenkeskisistä kilpailuista. Nämä herrat eivät pääse unohtumaan keltään niistä, jotka vain ovat enemmän pyörän selässä viihtyneet. Pakkanen on ilmeisesti antanut kirjoittajien käyttöön kertomuksen muutamasta vuodesta heti sodan jälkeen. Kun hän on syntynyt vasta vuonna 1942, ei kysymys tietenkään ole omista kokemuksista.
Sen sijaan Mitri Pakkanen oli minulle täysin tuntematon. Mahdollisesti hän on vuonna 1972 syntyneenä edellisen poika. Hän on toiminut pitkään urheilutoimittajana Italiassa, nykyään hän on Suomessa. Hän on kertonut useista mieleen painuneista muistoistaan Italiassa alkaen vuodesta 1980, jolloin hän oli isänsä kanssa ensimmäistä kertaa Italiassa, silloin La Speziassa.
Urheilupuolelta löytyy myös ammattijalkapalloilija Perparim Hetemaj, joka saapui Suomeen Kosovosta viisivuotiaana. Muutkin sisarukset ovat tunnettuja, veli Mehmet pelaa nykyään Suomessa, muistaakseni Seinäjoen Jalkapalloklubissa (SJK). Sisar Fatbardhe valittiin joskus takavuosina vuoden pakolaisnaiseksi. Hän yritti sitten poliittista uraa kokoomuksen riveissä, ja sijoittui kauppatieteen maisterina liike-elämään. Vanhin sisar Fatlume ei ole ollut suuremmin julkisuudessa, hän ehtikin ensimmäisenä perhettä perustamaan. Perparim Hetemaj on pelannut Italian Serie A:ssa jo yli 200 ottelua. Hän on noussut Veronassa pelaavan A.S Cievon kapteenistoon.
Perparimin haastatteluhetkessä ”laseissamme oli Bardolinoa, kepeää ja vivahteikasta punaviiniä, jota kehutaan myös hyvin antioksidanttipitoiseksi. Mainiota palautusjuomaa siis.” Jalkapallon hän aloitti kahdeksanvuotiaana, 18 -vuotiaana aukesivat HJK:n edustusjoukkueen ovet. Sen jälkeen seurasivat Kreikka, Hollanti ja Italia. Hän on monipuolinen keskikenttämies, joka rakentaa puolustusta ja hyökkäyksiä, ei niinkään päätä niitä. Sopeutuminen Italiaan kävi helposti, sillä albanialainen elämäntapa on lähellä italialaista. Ja kuinka ollakaan: kokkailusta on tullut mieluisa harrastus
Teksti tempasi minut heti mukaansa, kun luin, että haastattelu oli tehty Cievon harjoituskeskuksessa Bardolinossa Gardajärven rannalla. Joskus vuosia sitten matkustimme suunnilleen järven itärannan puolivälissä sijaitsevaan Gardan kaupunkiin mm. siksi, että sieltä oli lyhyt matka Malcesineen Monte Baldolle tehtäviä vuoriretkeilyä varten. Ajoimme Gardasta laivalla myös järven toiselle puolelle Sirmioneen ja Gardoneen. Mutta kerran sitten kiipesimme kaupungin eteläpuolella sijaitsevan aika matalan, laeltaan tasaisen vuoren, Roccan huipulle. Siellä toisella puolella oli sitten se mainittu Bardolino, jonka viinit ovat kuuluisia. Lähdimme laskeutumaan Bardolinon puolelle polkuja pitkin. Ne näyttivät kuitenkin vievän sisämaahan kauemmaksi järvestä, joten lähdimme oikomaan karhunvatukkapensaista puoleksi umpeen kasvaneita polkuja pitkin. Jouduimme järven rannan camping-alueella pesemään naarmuja pois. Siinä hötäkässä ei kaupunkia tullut paljon huomioitua, joten hotelli Veronello ja sen useat pelikentätä jäivät huomaamatta. Rantaa pitkin kulkikin sitten hyvä kevyen liikenteen väylä takaisin Gardaan. Bardolinon punaviini maistuu edelleen tänäkin päivänä !
Kuvan olen ottanut Roccan huipulta. Alhaalla ei valitettavasti ole Bardolino vaan Garda, mutta aika samanlainen olisi näkymä eteläänkin ollut.
Tietenkin viini pitää Italiasta puheen ollen mainita ainakin alkupäässä. Kirja alkaakin tunnetun (Kuppilat kuntoon) kokin Jyrki Sukulan vaimon Riikka Sukulan kertomuksella siitä, millaista on olla viininviljelijänä Piemontessa. Sukulat ostivat tilan vuonna 2005, ja he asuvat siellä nykyään vakituisesti. He ovat päättäneet jäädä maahan pysyvästi, ja mm. lapset käyvät siellä koulua. Italialaiset ottivat heidät heti alussa hyvin vastaan, ja koko perhe on sopeutunut sikäläiseen mentaliteettiin. Haastattelu laajentaa mukavasti tietoja kaikesta viininviljelyä koskevasta.
Jenna Vehviläinen on esittänyt ruokakulttuuriin liittyvän vinkkipaketin Rooman kävijälle. Siinä hän lähtee Rooman keskustaa esittelevästä piirroskartasta, johon hän on havainnollisesti merkinnyt numeroin 16 hänen mielestään erinomaista ruokapaikkaa. Asiaan kuuluu tietysti myös havainnollinen selostus ravintoloiden antimista. Kartan mukaan voi suunnistaa niistä lähimpään sen mukaan, missä sattuu liikkumaan.
Jazzpianisti Karri Luhtala voitaisiin tietysti sijoittaa myös musiikkipuolelle, mutta myös tähän osioon, kun hänen nimissään käytiin laajalla kierroksella Lazion viinitiloilla ja ravintoloissa. Apuna hahmottamisessa on havainnollinen kartta alueesta. Kirjoittajat kiertelivät Luhtalan kanssa tarkkaan Rooman kaakkoispuolella, Castelli Romani -alueella. Viinin harrastajille ja tuntijoille nämä sivut ovat varmaan perusteellisuudessaan mieleen. Matkalla tutustuttiin myös ravintoloiden ja tavernojen mielenkiintoisiin omistajiin ja työntekijöihin.
Urheilua ei tietenkään voi sivuuttaa, kun ollaan Italiassa. Kun tämä puoli on minulle viinejä ja ruokakulttuuria tutumpaa, tulee tätä painotettua tässä aika paljon. Kirjailija Jukka Pakkanen on tullut tunnetuksi pyöräilyinnostuksestaan ja useista mm. pyöräilyä koskevista teoksistaan. Toki hänen tuotantoonsa kuuluu paljon muutakin. Pyöräilyn suhteen hän on todellinen ekspertti, mikä on näkynyt mm. siitä, että hän on televisiossa selostanut Italian ympäriajoa, Giro d´Italiaa yhdessä Crister Sarlinin kanssa. Erityisen herkullinen oli hänen tarinansa kahden suuren ajajan Gino Bartalin ja Fausto Coppin kahdenkeskisistä kilpailuista. Nämä herrat eivät pääse unohtumaan keltään niistä, jotka vain ovat enemmän pyörän selässä viihtyneet. Pakkanen on ilmeisesti antanut kirjoittajien käyttöön kertomuksen muutamasta vuodesta heti sodan jälkeen. Kun hän on syntynyt vasta vuonna 1942, ei kysymys tietenkään ole omista kokemuksista.
Sen sijaan Mitri Pakkanen oli minulle täysin tuntematon. Mahdollisesti hän on vuonna 1972 syntyneenä edellisen poika. Hän on toiminut pitkään urheilutoimittajana Italiassa, nykyään hän on Suomessa. Hän on kertonut useista mieleen painuneista muistoistaan Italiassa alkaen vuodesta 1980, jolloin hän oli isänsä kanssa ensimmäistä kertaa Italiassa, silloin La Speziassa.
Urheilupuolelta löytyy myös ammattijalkapalloilija Perparim Hetemaj, joka saapui Suomeen Kosovosta viisivuotiaana. Muutkin sisarukset ovat tunnettuja, veli Mehmet pelaa nykyään Suomessa, muistaakseni Seinäjoen Jalkapalloklubissa (SJK). Sisar Fatbardhe valittiin joskus takavuosina vuoden pakolaisnaiseksi. Hän yritti sitten poliittista uraa kokoomuksen riveissä, ja sijoittui kauppatieteen maisterina liike-elämään. Vanhin sisar Fatlume ei ole ollut suuremmin julkisuudessa, hän ehtikin ensimmäisenä perhettä perustamaan. Perparim Hetemaj on pelannut Italian Serie A:ssa jo yli 200 ottelua. Hän on noussut Veronassa pelaavan A.S Cievon kapteenistoon.
Perparimin haastatteluhetkessä ”laseissamme oli Bardolinoa, kepeää ja vivahteikasta punaviiniä, jota kehutaan myös hyvin antioksidanttipitoiseksi. Mainiota palautusjuomaa siis.” Jalkapallon hän aloitti kahdeksanvuotiaana, 18 -vuotiaana aukesivat HJK:n edustusjoukkueen ovet. Sen jälkeen seurasivat Kreikka, Hollanti ja Italia. Hän on monipuolinen keskikenttämies, joka rakentaa puolustusta ja hyökkäyksiä, ei niinkään päätä niitä. Sopeutuminen Italiaan kävi helposti, sillä albanialainen elämäntapa on lähellä italialaista. Ja kuinka ollakaan: kokkailusta on tullut mieluisa harrastus
Teksti tempasi minut heti mukaansa, kun luin, että haastattelu oli tehty Cievon harjoituskeskuksessa Bardolinossa Gardajärven rannalla. Joskus vuosia sitten matkustimme suunnilleen järven itärannan puolivälissä sijaitsevaan Gardan kaupunkiin mm. siksi, että sieltä oli lyhyt matka Malcesineen Monte Baldolle tehtäviä vuoriretkeilyä varten. Ajoimme Gardasta laivalla myös järven toiselle puolelle Sirmioneen ja Gardoneen. Mutta kerran sitten kiipesimme kaupungin eteläpuolella sijaitsevan aika matalan, laeltaan tasaisen vuoren, Roccan huipulle. Siellä toisella puolella oli sitten se mainittu Bardolino, jonka viinit ovat kuuluisia. Lähdimme laskeutumaan Bardolinon puolelle polkuja pitkin. Ne näyttivät kuitenkin vievän sisämaahan kauemmaksi järvestä, joten lähdimme oikomaan karhunvatukkapensaista puoleksi umpeen kasvaneita polkuja pitkin. Jouduimme järven rannan camping-alueella pesemään naarmuja pois. Siinä hötäkässä ei kaupunkia tullut paljon huomioitua, joten hotelli Veronello ja sen useat pelikentätä jäivät huomaamatta. Rantaa pitkin kulkikin sitten hyvä kevyen liikenteen väylä takaisin Gardaan. Bardolinon punaviini maistuu edelleen tänäkin päivänä !
Kuvan olen ottanut Roccan huipulta. Alhaalla ei valitettavasti ole Bardolino vaan Garda, mutta aika samanlainen olisi näkymä eteläänkin ollut.
4. (54) Mokullan kartanon kohtalonhetket
Käsikirjoittaja ja ohjaaja Timo Taulo on sijoittanut tämän kesän ensimmäisen Lahden historiaa valaisevan näytelmänsä Mukkulan kartanoon, ja sen elämän erääseen käännekohtaan. Leskeksi jäänyt Maria Wilhelmiina (os. Edelheim) joutui naisena ottamaan vastuun vaikeuksiin joutuneen kartanon taloudesta. Hänen miehensä, senaattori Arndt Johan von Hausen oli juuri menehtynyt (1865), ja monet laskut ja vekselit odottivat. Näytelmän ajatuksena oli, että Maria Wilhelmiina laulajattarena ja paljon maailmalla matkustelevana oli pikemminkin syyllinen taloudelliseen kaaokseen. Niinpä edes oma väki ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa. Kun hän vielä irtisanoi tiukkaa talouskuria vaatineen talousmamsellin Tekla Norblomin, ennustivat monet jopa vararikkoa.
Käsikirjoittaja ja ohjaaja Timo Taulo on sijoittanut tämän kesän ensimmäisen Lahden historiaa valaisevan näytelmänsä Mukkulan kartanoon, ja sen elämän erääseen käännekohtaan. Leskeksi jäänyt Maria Wilhelmiina (os. Edelheim) joutui naisena ottamaan vastuun vaikeuksiin joutuneen kartanon taloudesta. Hänen miehensä, senaattori Arndt Johan von Hausen oli juuri menehtynyt (1865), ja monet laskut ja vekselit odottivat. Näytelmän ajatuksena oli, että Maria Wilhelmiina laulajattarena ja paljon maailmalla matkustelevana oli pikemminkin syyllinen taloudelliseen kaaokseen. Niinpä edes oma väki ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa. Kun hän vielä irtisanoi tiukkaa talouskuria vaatineen talousmamsellin Tekla Norblomin, ennustivat monet jopa vararikkoa.
Kuvassa ovat Arndt Johan von Hausen ja hänen vaimonsa Maria, sekä keskellä kartanossa vieraileva oopperalaulaja Regina Stömmer. Myös Maria oli taitava laulajatar. Molempien taidoista saatiin näytelmässä hyvät näytteet.
Todellisuudessa Mokullan Maria selvisi, tosin näytelmässä ei tule esiin miten. Yhtenä avainhenkilönä tuodaan esiin puutarhuri Kustaa Kaunis, joka oli englantilaistyyppisen puutarhan kannalla. Siihen suuntaanhan Mukkulan ympäristöä oli kyllä tammineen ja pensaikkoineen kehitetty, mutta nyt suuntaus jatkui. Tässä vaiheessa perustettiin lisäksi hyötypuutarha, ryytimaat, potaattimaat ja humalisto. Marian työtä jatkoi hänen kuolemansa jälkeen (1885) tytär Maria Charlotta von Hausen. Näytelmässä annetaan ymmärtää, että hänellä olisi ollut vispilänkauppaa alhaissäätyisen Kustaan kanssa. Tuloksia kuitenkin syntyi, rakennuksia uudistettiin, navettarakennus rakennettiin. Marian pojanpoika perusti Mukkulan tiilitehtaan.
Todellisuudessa Mokullan Maria selvisi, tosin näytelmässä ei tule esiin miten. Yhtenä avainhenkilönä tuodaan esiin puutarhuri Kustaa Kaunis, joka oli englantilaistyyppisen puutarhan kannalla. Siihen suuntaanhan Mukkulan ympäristöä oli kyllä tammineen ja pensaikkoineen kehitetty, mutta nyt suuntaus jatkui. Tässä vaiheessa perustettiin lisäksi hyötypuutarha, ryytimaat, potaattimaat ja humalisto. Marian työtä jatkoi hänen kuolemansa jälkeen (1885) tytär Maria Charlotta von Hausen. Näytelmässä annetaan ymmärtää, että hänellä olisi ollut vispilänkauppaa alhaissäätyisen Kustaan kanssa. Tuloksia kuitenkin syntyi, rakennuksia uudistettiin, navettarakennus rakennettiin. Marian pojanpoika perusti Mukkulan tiilitehtaan.
Herrasväen oleilua Mokullan nurmella. Tytär Maria Charlotta on keskellä vaaleassa puvussa, ja takana hänen veljensä Paul Frans Wilhelm von Hausen. Muut ovat Helsingin serkkuja.
Tässä olivat siis näytelmän historialliset puitteet. Timo Taulo oli loihtinut elävää elämää pelkkien kirjojen ja arkistotietojen täytteeksi. Puvut, kampaukset ja maskeeraukset olivat huippuluokkaa. Kaiken kaikkiaan eräänlaisina taustatyön tekijöinä oli parikymmentä taitavaa ihmistä. Parhaimmillaan näytelmä olikin hyvin valmisteltua ajankuvaa, monesti katsojat kokivat olevansa mukana tapahtumissa, olletikin kun taustalla oli vanha kartanorakennus. Esimerkiksi säätyläisryhmän tulo rappuja pitkin nykyiselle terassille tuntui luontevalta, varsinkin kun rappujen yläpäässä seisoi topakasti kaksi palvelijatarta tarjottimet täynnä tervetuliaismaljoja, ja tietysti ajanmukaisine mustine pukuineen.
Helsingin serkuista kaksi, sisarukset Maryela von Kroge ja Fanny von Kroge krokettipelin päättyessä.
Helsingin serkuista kaksi, sisarukset Maryela von Kroge ja Fanny von Kroge krokettipelin päättyessä.
Helsingin serkut nauttivat puistosta, pelasivat krokettia, keinuivat, nauttivat virvokkeita istuskellen viltin päällä ja tietysti tanssahtelivat. Välillä joku neitosista, taisi olla tytär Maria Charlotta, luki vasta ilmestyneestä romaanista siihen aikaan uskallettuna pidettyä tekstiä. Sille sitten yhdessä hihiteltiin.
Maryela von Kroge on vauhdissa
Maryela von Kroge on vauhdissa
Kuningaskalastaja Rysä-Rossi on tuonut kalaa kartanoon yhdessä oikean vaimonsa Amalia Rossin ja mukaansa haalimansa toisen kalastajan vaimon Muikku Polon kanssa.
Nähtiin myös mainioita välähdyksiä alustalaisten ja Vesijärven kalastajien toimista. Työttömäksi jäänyt radan rakentajien pikkuperhe sai kartanosta työtä. Kolmihenkisen perheen äiti Elli Herrala oli aikamoinen sählääjä ja sai aikaan paljon naurunhörähdyksiä. Vähän vieraampia tämän ajan ihmisille olivat noidat ja näkijät, Tamara ja Iita, jotka ennustivat tulevia. Taulo oli liittänyt eräänlaista kansantarinaa heidän yhteyteensä. Tapa millä he häätivät alueelle päässeen karhun, löytyy sekin joistain vanhoista uskomuksista. Karhukin pelästyi näkemäänsä.
Näyttelijätyö oli kauttaaltaan niin laadukasta, että yksittäisten henkilöiden nostaminen esiin tuntuu vaikealta. Jokainen täytti roolinsa, oli se sitten keskeinen tai sivuosa. Ajankuvan lisäksi näytelmässä oli myös tavanomaisten kesäteatterinäytelmien sisältämiä komediallisia aineksia, tai oikeastaan selvää farssia. Luultavasti valinta oli viisas ja puolustettava heti paikalla kuulluista suosionosoituksista päätellen. Monipuolinen oli siis näytelmä, hyvää viihdettä, sisällä jonkun verran pitävää tarinaakin. Timo Taulo ansaitsi taas kansankomediain luojana uuden sulan hattuunsa.
Nähtiin myös mainioita välähdyksiä alustalaisten ja Vesijärven kalastajien toimista. Työttömäksi jäänyt radan rakentajien pikkuperhe sai kartanosta työtä. Kolmihenkisen perheen äiti Elli Herrala oli aikamoinen sählääjä ja sai aikaan paljon naurunhörähdyksiä. Vähän vieraampia tämän ajan ihmisille olivat noidat ja näkijät, Tamara ja Iita, jotka ennustivat tulevia. Taulo oli liittänyt eräänlaista kansantarinaa heidän yhteyteensä. Tapa millä he häätivät alueelle päässeen karhun, löytyy sekin joistain vanhoista uskomuksista. Karhukin pelästyi näkemäänsä.
Näyttelijätyö oli kauttaaltaan niin laadukasta, että yksittäisten henkilöiden nostaminen esiin tuntuu vaikealta. Jokainen täytti roolinsa, oli se sitten keskeinen tai sivuosa. Ajankuvan lisäksi näytelmässä oli myös tavanomaisten kesäteatterinäytelmien sisältämiä komediallisia aineksia, tai oikeastaan selvää farssia. Luultavasti valinta oli viisas ja puolustettava heti paikalla kuulluista suosionosoituksista päätellen. Monipuolinen oli siis näytelmä, hyvää viihdettä, sisällä jonkun verran pitävää tarinaakin. Timo Taulo ansaitsi taas kansankomediain luojana uuden sulan hattuunsa.
3. (53) Pallo on pyöreä
Ennustukseni menivät perjantain osalta pieleen, mutta niin ne ovat menneet paremmiltakin jalkapallon tuntijoilta. Ranskan huippupelaaja Antoine Griezmann nousi viimein näkyviin, syötti yhden ja teki yhden maalin aivan upealla tavalla. Uruguay ilman muuta kärsi Cavanin poissaolosta, joten Suarez ei liioin päässyt parhaimpaansa. Peli päättyi tulokseen 2-0.
Belgia tunnetaan kyllä hyvänä joukkueena, mutta voitto Brasiliasta oli silti yllätys. Yllätyksen takana oli nimenomaan heidän lähes parimetrinen huippumaalivahtinsa Thibaut Courtois, joka torjui ilmiömäisesti useita brasilialaisten erinomaisia laukauksia. Yhden niistä laukoi Neymar, joukkueensa tähti. Brasilialaisten epäonneksi koitui aivan ottelun alussa tullut ns. oma maali. Belgian voittoluvut olivat 2-1. Kooltaan suuremmat belgialaiset voittivat useampia kaksinkamppailuja. Hyvä esimerkki oli aina vaarallinen Romelu Lukaku, joka oli jalkapalloilijaksi todella romuluinen.
Kun Uruguay ja Brasilia olivat pudonneet, MM-kisojen luonne muuttui, niistä tuli EM-kisat, eli kaikki muiden maanosien joukkueet olivat joutuneet kotimatkalle. Jos perjantain otteluiden ennustukseni menivät täysin pieleen, tilanne oli lauantaina toinen. Ruotsi taisteli hyvin, mutta mitä pitemmälle ottelu eteni, sitä selvemmin Englannin laajempi materiaali alkoi vaikuttaa. Kahden maalin tappio 0-2 oli kuitenkin Ruotsille kunniakas.
Sen sijaan toisesta ottelusta tuli oikea trilleri. Ensimmäisellä puoliajalla oltiin luvuissa 1-1. Peli oli ratketa pian tämän jälkeen, kun kroatialaispelaaja laukoi Venäjän maalin pystypuun sisäsyrjään, josta se kuitenkin käsittämättömällä tavalla kimpoutui toiselle puolelle maalin ohi. Tasatilanteessa jouduttiin rangaistuslaukauskilpailuun, jonka Kroatia sitten vain vaivoin voitti. Se sai sisään yhden laukauksen enemmän. Venäjä kyllä yllätti tässä turnauksessa hyvillä suorituksillaan.
En taida olla ainoa, joka veikkaili osin vääriä joukkueita. Tämän jälkeen alkavat ensi viikolla välierät ja sitten mitalikamppailut. Taitaa olla parempi, että jätän enemmät ennustelut paremmille asiantuntijoille, jos heitä nyt edes onkaan, sillä yllätyksiähän nämä kisat ovat tarjonneet koko ajan. Luultavasti yllätykset vieläkin jatkuvat.
Eli säästän lukijani tästä lähtien jalkapallolta !
Ennustukseni menivät perjantain osalta pieleen, mutta niin ne ovat menneet paremmiltakin jalkapallon tuntijoilta. Ranskan huippupelaaja Antoine Griezmann nousi viimein näkyviin, syötti yhden ja teki yhden maalin aivan upealla tavalla. Uruguay ilman muuta kärsi Cavanin poissaolosta, joten Suarez ei liioin päässyt parhaimpaansa. Peli päättyi tulokseen 2-0.
Belgia tunnetaan kyllä hyvänä joukkueena, mutta voitto Brasiliasta oli silti yllätys. Yllätyksen takana oli nimenomaan heidän lähes parimetrinen huippumaalivahtinsa Thibaut Courtois, joka torjui ilmiömäisesti useita brasilialaisten erinomaisia laukauksia. Yhden niistä laukoi Neymar, joukkueensa tähti. Brasilialaisten epäonneksi koitui aivan ottelun alussa tullut ns. oma maali. Belgian voittoluvut olivat 2-1. Kooltaan suuremmat belgialaiset voittivat useampia kaksinkamppailuja. Hyvä esimerkki oli aina vaarallinen Romelu Lukaku, joka oli jalkapalloilijaksi todella romuluinen.
Kun Uruguay ja Brasilia olivat pudonneet, MM-kisojen luonne muuttui, niistä tuli EM-kisat, eli kaikki muiden maanosien joukkueet olivat joutuneet kotimatkalle. Jos perjantain otteluiden ennustukseni menivät täysin pieleen, tilanne oli lauantaina toinen. Ruotsi taisteli hyvin, mutta mitä pitemmälle ottelu eteni, sitä selvemmin Englannin laajempi materiaali alkoi vaikuttaa. Kahden maalin tappio 0-2 oli kuitenkin Ruotsille kunniakas.
Sen sijaan toisesta ottelusta tuli oikea trilleri. Ensimmäisellä puoliajalla oltiin luvuissa 1-1. Peli oli ratketa pian tämän jälkeen, kun kroatialaispelaaja laukoi Venäjän maalin pystypuun sisäsyrjään, josta se kuitenkin käsittämättömällä tavalla kimpoutui toiselle puolelle maalin ohi. Tasatilanteessa jouduttiin rangaistuslaukauskilpailuun, jonka Kroatia sitten vain vaivoin voitti. Se sai sisään yhden laukauksen enemmän. Venäjä kyllä yllätti tässä turnauksessa hyvillä suorituksillaan.
En taida olla ainoa, joka veikkaili osin vääriä joukkueita. Tämän jälkeen alkavat ensi viikolla välierät ja sitten mitalikamppailut. Taitaa olla parempi, että jätän enemmät ennustelut paremmille asiantuntijoille, jos heitä nyt edes onkaan, sillä yllätyksiähän nämä kisat ovat tarjonneet koko ajan. Luultavasti yllätykset vieläkin jatkuvat.
Eli säästän lukijani tästä lähtien jalkapallolta !
2. (52) Jalkapalloa puolelta jos toiseltakin
Moskovan MM -kisoista on sanottu, että kaikkein varmin voittaja on Vladimir Putin. Totta onkin, että Venäjän suurvalta-asemaa korostava Putin saa maailmanlaajuista näkyvyyttä, ja siinä sivussa myös sisäisen opposition ääntä hieman vaiennettua. Suuret sotilasmenot, öljyn hinnan vaihtelut ja erilaiset taloudelliset pakotteet ovat saaneet talouden ahtaalle. Kuvaavaa on, että kisojen avajaispäivänä Venäjän melko alhaiset eläkeiät nostettiin yhdellä harppauksella kansainvälisiin mittoihin, miehillä se on nyt 65 vuotta, naisilla vähän vähemmän. Vastalauseet jäivät tässä kisahumussa melko vähäisiksi. Alhaiset eläkeiät ovat olleet vanhan Neuvostoliiton perua. Muutama vuosi sitten tutustuin petroskoilaiseen Inkerin kirkon kirkkoherraan Viktoriin, joka kertoi silloin juuri päässeensä eläkkeelle 55-vuotiaana.
Kisojen järjestäminen Moskovassa sai liikkeelle huhun, että ilmeisen korruptoitunut jalkapallon maailmanlaajuinen keskusjärjestö, Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA ja sen hallitus olisivat saaneet etua tästä ratkaisusta. Niin ja näin, mutta vieläkin arveluttavampaa on, että seuraavat MM-kisat järjestetään Qatarissa, jossa ei taida olla juuri minkäänlaista jalkapallojoukkuettakaan. Öljyrahoilla rakennetaan jalkapallostadioneita, pääasiassa Aasiasta tulevien, hirveissä olosuhteissa työskentelevien siirtotyöläisten voimin. Venäjällä sentään kisat pidetään hajautetusti laajan maan eri kaupungeissa, joten hukkarakentamista tulee vähemmän. Joissain kaupungeissa tullaan kyllä kaiken tämän jälkeen purkamaan osaa katsomorakennelmista, mutta ei sentään kokonaisia stadioneita. Sotshin talviolympialaisten jäljiltä kyllä on jäänyt rappeutuneita halleja ja suorituspaikkoja. Mutta mitäpä ei suurvalta tekisi mahtavaa vaikutelmaa saadakseen. Maailmassa on koko ajan menossa kamppailu siitä, kuka näkyy ja kuuluu, ja kuka saa määrätä mitäkin oman mielensä mukaisesti.
-------
Urheilullisesti kisat kuitenkin näyttävät onnistuneen, fanit ovat saaneet viihteensä ja nuoret uusia esikuvia. Jos oikein pitkälle mennään, niin onhan tällä kaikella kansanterveydelliset vaikutuksensa. Nuoret innostuvat entistä enemmän pihapeleistä, keski-ikäiset kaikenlaisista puulaakikisoista, tai vaikkapa niistä kaupunkisarjoista, joita mm. Lahden kortteliliiga ansiokkaasti järjestää.
Jos Moskovan MM-kisoja pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, niin se olisi yllätyksellisyys. Valtaosa jalkapalloväestä uskoi presidentti Niinistön tapaan, että Saksa on jälleen maailmanmestari. Olihan aikoinaan syntynyt slogan: pelataan mitä pelataan, mutta lopuksi Saksa voittaa. Ei voittanut, vaan joutui alkulohkossaan hännille ja heille häpeällisellä tavalla kotimatkalle. Syitten selvittelyssä riittää tekemistä, tuskinpa se viime hetkessä tapahtunut valmentajan vaihdoskaan vaikutti. Ei ollut pelinälkää, oltiin ylimielisiä, pelattiin virkamiesmäisesti omiin henkilökohtaisiin meriitteihin luottaen jne. Kyllä selityksiä riittää.
Myös Espanjassa ja Portugalissa riittää selittämistä, samoin Argentiinassa ja vähän muuallakin Etelä-Amerikassa. Onko niin, että nämä maat ovat olleet liian piintyneitä lyhytsyöttöpeleihinsä, syötellään palloa jatkuvasti odottaen loputtomiin sopivan väylän löytymistä. Ilman supertähtiä Ronaldoa ja Messiä nämä joukkueet olisivat näyttäneet vieläkin surkeammilta. Nämä herrat kyllä täyttivät paikkansa, mutta muu joukkue ei. Samanlaista taktiikkaa kyllä käyttää Brasiliakin, mutta siellä Neymar tuntuu sytyttävän joukkueensa paljon tehokkaampaan peliin. Lisäksi joukkueessa on paljon henkilökohtaista taitoa. Niinpä se näyttää ainakin tätä kirjoittaessani varmimmalta mestariehdokkaalta.
Suurin positiivinen yllättäjä on ollut Venäjä, jolle oma väkikin aluksi pikemminkin nauroi kuin sitä ylisti. Venäjän aseena oli ennen näkemättömän kova ja organisoitunut puolustus, josta ylpeä Espanja ei löytänyt rakoja. Kun sitten rangaistuspotkukilpailu päättyi Venäjän voittoon, alettiin joukkueeseen lopulta uskoa. Kuulun kyllä niihin, jotka ennustavat sen putoamista seuraavalla kierroksella. Mutta niinhän on ennustettu jo tähänkin asti.
Tasaisuus on ollut leimallista näissä otteluissa. Aika monet ottelut ovat päättyneet rangaistuslaukauksiin varsinaisen peliajan ja lisäaikojen jälkeen. Toinen syy ilmeisesti on, että puolustus on joukkueessa kuin joukkueessa organisoitu tehokkaasti. Aina löytyy varmistajia ja varmistajien varmistajia. Kun sitten monet pelaavat lyhytsyöttöpeliä, eräänlaista peippausta, eivät hyökkääjät saa palloja takalinjojen taa. Aika harvat taitavat maailmantähdet ovat saaneet esimerkiksi ns. pystysyöttöjä perille. Maaleista voisi vielä sanoa sen verran, että ne tutut maailmantähdethän niitä pääasiassa laukovat, eli ne, joilla on kyky havainnoida koko kenttää ja aavistaa, minne pallo voisi seuraavalla kerralla tulla. Se on jonkinlainen sisään rakennettu ominaisuus, jota sitten muut edellytykset ja kova harjoittelu täydentävät.
Islanti taisteli urhokkaasti, vaikka väkeä on saarivaltiossa vain muutama satatuhatta. Mutta taas puuttuivat ne tähdet, jotka ratkaisuja tekevät. Suomi on pienenä valtiona samassa asemassa. Meillä on usein hehkutettu, että enemmistö maaottelumiehistä pelaa ulkomaiden sarjoissa. Mutta millä tasolla? Pelkästään Euroopassa on varmaan pari tuhatta samantasoista ammattilaista. Loppujen lopuksi meillä on todellisia tekijämiehiä ollut vain yksi, Jari Litmanen. Sami Hyypiä on ollut toinen, mutta topparina hän on luutinut alakertaa, ja on vain harvoin ehtinyt maaleja tekemään. Mutta ei huolta: hienoa, että meillä sentään aina saadaan kokoon kohtuullinen maajoukkue, joka saa aikaiseksi voittojakin. Jalkapallo on hieno peli joka suhteessa, ja miten paljon se liikuttaakin meitä suomalaisia taitoihin, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Voiton riemua koetaan joka areenalla ja kentällä.
-------
Lopuksi hieman ennustuksia, menkööt sitten syteen tai saveen. Tänään on torstai 5.7. ja huomenna perjantaina 6.7. alkavat puolivälierät. Neljän parhaan joukkoon selviää huomenna kaksi joukkuetta ja seuraavana, eli 7. päivänä toiset kaksi. Tästä sitten pelit jatkuvat niin, että maailmanmestari on selvillä 15.7.
Huomisen ottelupareina ovat Brasilia ja Belgia, sekä Uruguay ja Ranska. Edellisestä parista uskon Brasiliaan, jonka pelit ovat olleet hyvin tasapainoisia niin hyökkäyksen kuin puolustuksenkin suhteen. Luulen, että ehdoton johtaja Neymar saa joukkueensa jälleen iskukuntoon. En ollenkaan väheksy Belgiaa, mutta suuret vaikeudet sinänsä yllättävän hyvän Japanin kanssa arveluttavat. Brasilia saattaa jatkaa loppuotteluun asti. Silloinkin se on vaikeasti lyötävissä.
Toinen pari Uruguay ja Ranska on tasaväkisempi. Jos Uruguayn Edinson Cavani saa pohkeensa kuntoon, hän on Luis Suarezin kanssa oiva hyökkääjäkaksikko. Joukkueen puolustus on ollut koko ajan tiivistä. Ranska voitti edellisessä suurinumeroisessa ottelussaan näiden kisojen yhden alisuorittajan Argentiinan vain vaivoin. Odotin silloin, että maailmanluokan hyökkääjä Paul Pogba olisi ollut enemmän esillä. Epäilen, että Ranska lähtee nyt laulukuoroon.
Lauantain 7.7. puolivälierien joukkueet sen sijaan ovat eritasoisia. Kroatia voittaa Venäjän, joka jo tähän mennessä on ylittänyt itsensä. Ottelun jälkeen on stadionin ulkopuolella odotettavissa mellakointia, sen verran tappio iskee venäläisten nousseeseen itsetuntoon. Ruotsi ei mahda mitään Englannille, joka tosin ei ole osoittanut mitenkään suuria otteita tähän saakka. Ruotsille pääsy näin ylös on jo sellaisenaan suuri voitto.
Tämän koko jutun olisi voinut otsikoida myös sanoilla Yllätysten MM-kisat. Yllätykset voivat siis edelleen jatkua, sen verran tasaväkisiä loppuotteluihin päässeet joukkueet ovat.
Moskovan MM -kisoista on sanottu, että kaikkein varmin voittaja on Vladimir Putin. Totta onkin, että Venäjän suurvalta-asemaa korostava Putin saa maailmanlaajuista näkyvyyttä, ja siinä sivussa myös sisäisen opposition ääntä hieman vaiennettua. Suuret sotilasmenot, öljyn hinnan vaihtelut ja erilaiset taloudelliset pakotteet ovat saaneet talouden ahtaalle. Kuvaavaa on, että kisojen avajaispäivänä Venäjän melko alhaiset eläkeiät nostettiin yhdellä harppauksella kansainvälisiin mittoihin, miehillä se on nyt 65 vuotta, naisilla vähän vähemmän. Vastalauseet jäivät tässä kisahumussa melko vähäisiksi. Alhaiset eläkeiät ovat olleet vanhan Neuvostoliiton perua. Muutama vuosi sitten tutustuin petroskoilaiseen Inkerin kirkon kirkkoherraan Viktoriin, joka kertoi silloin juuri päässeensä eläkkeelle 55-vuotiaana.
Kisojen järjestäminen Moskovassa sai liikkeelle huhun, että ilmeisen korruptoitunut jalkapallon maailmanlaajuinen keskusjärjestö, Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA ja sen hallitus olisivat saaneet etua tästä ratkaisusta. Niin ja näin, mutta vieläkin arveluttavampaa on, että seuraavat MM-kisat järjestetään Qatarissa, jossa ei taida olla juuri minkäänlaista jalkapallojoukkuettakaan. Öljyrahoilla rakennetaan jalkapallostadioneita, pääasiassa Aasiasta tulevien, hirveissä olosuhteissa työskentelevien siirtotyöläisten voimin. Venäjällä sentään kisat pidetään hajautetusti laajan maan eri kaupungeissa, joten hukkarakentamista tulee vähemmän. Joissain kaupungeissa tullaan kyllä kaiken tämän jälkeen purkamaan osaa katsomorakennelmista, mutta ei sentään kokonaisia stadioneita. Sotshin talviolympialaisten jäljiltä kyllä on jäänyt rappeutuneita halleja ja suorituspaikkoja. Mutta mitäpä ei suurvalta tekisi mahtavaa vaikutelmaa saadakseen. Maailmassa on koko ajan menossa kamppailu siitä, kuka näkyy ja kuuluu, ja kuka saa määrätä mitäkin oman mielensä mukaisesti.
-------
Urheilullisesti kisat kuitenkin näyttävät onnistuneen, fanit ovat saaneet viihteensä ja nuoret uusia esikuvia. Jos oikein pitkälle mennään, niin onhan tällä kaikella kansanterveydelliset vaikutuksensa. Nuoret innostuvat entistä enemmän pihapeleistä, keski-ikäiset kaikenlaisista puulaakikisoista, tai vaikkapa niistä kaupunkisarjoista, joita mm. Lahden kortteliliiga ansiokkaasti järjestää.
Jos Moskovan MM-kisoja pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, niin se olisi yllätyksellisyys. Valtaosa jalkapalloväestä uskoi presidentti Niinistön tapaan, että Saksa on jälleen maailmanmestari. Olihan aikoinaan syntynyt slogan: pelataan mitä pelataan, mutta lopuksi Saksa voittaa. Ei voittanut, vaan joutui alkulohkossaan hännille ja heille häpeällisellä tavalla kotimatkalle. Syitten selvittelyssä riittää tekemistä, tuskinpa se viime hetkessä tapahtunut valmentajan vaihdoskaan vaikutti. Ei ollut pelinälkää, oltiin ylimielisiä, pelattiin virkamiesmäisesti omiin henkilökohtaisiin meriitteihin luottaen jne. Kyllä selityksiä riittää.
Myös Espanjassa ja Portugalissa riittää selittämistä, samoin Argentiinassa ja vähän muuallakin Etelä-Amerikassa. Onko niin, että nämä maat ovat olleet liian piintyneitä lyhytsyöttöpeleihinsä, syötellään palloa jatkuvasti odottaen loputtomiin sopivan väylän löytymistä. Ilman supertähtiä Ronaldoa ja Messiä nämä joukkueet olisivat näyttäneet vieläkin surkeammilta. Nämä herrat kyllä täyttivät paikkansa, mutta muu joukkue ei. Samanlaista taktiikkaa kyllä käyttää Brasiliakin, mutta siellä Neymar tuntuu sytyttävän joukkueensa paljon tehokkaampaan peliin. Lisäksi joukkueessa on paljon henkilökohtaista taitoa. Niinpä se näyttää ainakin tätä kirjoittaessani varmimmalta mestariehdokkaalta.
Suurin positiivinen yllättäjä on ollut Venäjä, jolle oma väkikin aluksi pikemminkin nauroi kuin sitä ylisti. Venäjän aseena oli ennen näkemättömän kova ja organisoitunut puolustus, josta ylpeä Espanja ei löytänyt rakoja. Kun sitten rangaistuspotkukilpailu päättyi Venäjän voittoon, alettiin joukkueeseen lopulta uskoa. Kuulun kyllä niihin, jotka ennustavat sen putoamista seuraavalla kierroksella. Mutta niinhän on ennustettu jo tähänkin asti.
Tasaisuus on ollut leimallista näissä otteluissa. Aika monet ottelut ovat päättyneet rangaistuslaukauksiin varsinaisen peliajan ja lisäaikojen jälkeen. Toinen syy ilmeisesti on, että puolustus on joukkueessa kuin joukkueessa organisoitu tehokkaasti. Aina löytyy varmistajia ja varmistajien varmistajia. Kun sitten monet pelaavat lyhytsyöttöpeliä, eräänlaista peippausta, eivät hyökkääjät saa palloja takalinjojen taa. Aika harvat taitavat maailmantähdet ovat saaneet esimerkiksi ns. pystysyöttöjä perille. Maaleista voisi vielä sanoa sen verran, että ne tutut maailmantähdethän niitä pääasiassa laukovat, eli ne, joilla on kyky havainnoida koko kenttää ja aavistaa, minne pallo voisi seuraavalla kerralla tulla. Se on jonkinlainen sisään rakennettu ominaisuus, jota sitten muut edellytykset ja kova harjoittelu täydentävät.
Islanti taisteli urhokkaasti, vaikka väkeä on saarivaltiossa vain muutama satatuhatta. Mutta taas puuttuivat ne tähdet, jotka ratkaisuja tekevät. Suomi on pienenä valtiona samassa asemassa. Meillä on usein hehkutettu, että enemmistö maaottelumiehistä pelaa ulkomaiden sarjoissa. Mutta millä tasolla? Pelkästään Euroopassa on varmaan pari tuhatta samantasoista ammattilaista. Loppujen lopuksi meillä on todellisia tekijämiehiä ollut vain yksi, Jari Litmanen. Sami Hyypiä on ollut toinen, mutta topparina hän on luutinut alakertaa, ja on vain harvoin ehtinyt maaleja tekemään. Mutta ei huolta: hienoa, että meillä sentään aina saadaan kokoon kohtuullinen maajoukkue, joka saa aikaiseksi voittojakin. Jalkapallo on hieno peli joka suhteessa, ja miten paljon se liikuttaakin meitä suomalaisia taitoihin, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Voiton riemua koetaan joka areenalla ja kentällä.
-------
Lopuksi hieman ennustuksia, menkööt sitten syteen tai saveen. Tänään on torstai 5.7. ja huomenna perjantaina 6.7. alkavat puolivälierät. Neljän parhaan joukkoon selviää huomenna kaksi joukkuetta ja seuraavana, eli 7. päivänä toiset kaksi. Tästä sitten pelit jatkuvat niin, että maailmanmestari on selvillä 15.7.
Huomisen ottelupareina ovat Brasilia ja Belgia, sekä Uruguay ja Ranska. Edellisestä parista uskon Brasiliaan, jonka pelit ovat olleet hyvin tasapainoisia niin hyökkäyksen kuin puolustuksenkin suhteen. Luulen, että ehdoton johtaja Neymar saa joukkueensa jälleen iskukuntoon. En ollenkaan väheksy Belgiaa, mutta suuret vaikeudet sinänsä yllättävän hyvän Japanin kanssa arveluttavat. Brasilia saattaa jatkaa loppuotteluun asti. Silloinkin se on vaikeasti lyötävissä.
Toinen pari Uruguay ja Ranska on tasaväkisempi. Jos Uruguayn Edinson Cavani saa pohkeensa kuntoon, hän on Luis Suarezin kanssa oiva hyökkääjäkaksikko. Joukkueen puolustus on ollut koko ajan tiivistä. Ranska voitti edellisessä suurinumeroisessa ottelussaan näiden kisojen yhden alisuorittajan Argentiinan vain vaivoin. Odotin silloin, että maailmanluokan hyökkääjä Paul Pogba olisi ollut enemmän esillä. Epäilen, että Ranska lähtee nyt laulukuoroon.
Lauantain 7.7. puolivälierien joukkueet sen sijaan ovat eritasoisia. Kroatia voittaa Venäjän, joka jo tähän mennessä on ylittänyt itsensä. Ottelun jälkeen on stadionin ulkopuolella odotettavissa mellakointia, sen verran tappio iskee venäläisten nousseeseen itsetuntoon. Ruotsi ei mahda mitään Englannille, joka tosin ei ole osoittanut mitenkään suuria otteita tähän saakka. Ruotsille pääsy näin ylös on jo sellaisenaan suuri voitto.
Tämän koko jutun olisi voinut otsikoida myös sanoilla Yllätysten MM-kisat. Yllätykset voivat siis edelleen jatkua, sen verran tasaväkisiä loppuotteluihin päässeet joukkueet ovat.
1. (51) Kesähäät Suomen suvessa
Tulipa oltua todella hauskoissa häissä. Kaikki meni hienostuneesti ja tyylikkäästi, ei siis mitään morsiamen tai sulhasen ryöstämistä, ei morsiamen sukkanauhan hamuamista, eikä mitään muutakaan puolivillaista. Salaisuus oli siinä, että morsiamella ja sulhasella oli runsas nuoruuden ystävien ja työtoverien joukko, jolla oli draaman tajua. Sitä samaa oli tietysti myös vihkiparilla.
Tunnelmaa luotiin lämpimästi pienin keinoin. Tähän mainittuun joukkoon voidaan lisätä vielä vihkipappi, joka toimitti tehtäväänsä käsikirjan mukaan, luki pari asiaan liittyvää raamatunlausetta, joissa korostettiin avioliiton merkitystä, uskollisuutta ja toisen kuuntelemista. Mutta ei mitään pönötystä vaan lämmintä jutustelua vähän familiaariseen tapaan. Ehkä tärkein kohta, myös vanhemmille aviopareille tärkeä, oli papin kehotus pysähtyä aika ajoin kahden kysymyksen ääreen: mikä minua ilahduttaa puolisossani, mikä ärsyttää. Näitä itsekseen pohtiessa päivän harmit ja pahanolo tavallisesti helpottuvat, ja pikkuasiat alkavat pian näyttää pikkuasioilta. Taisi niissä papin raamatusta lukemissa teksteissä olla myös kohta, jossa pyydetään kykyä erottaa pienet ja isot asiat toisistaan.
Tulipa oltua todella hauskoissa häissä. Kaikki meni hienostuneesti ja tyylikkäästi, ei siis mitään morsiamen tai sulhasen ryöstämistä, ei morsiamen sukkanauhan hamuamista, eikä mitään muutakaan puolivillaista. Salaisuus oli siinä, että morsiamella ja sulhasella oli runsas nuoruuden ystävien ja työtoverien joukko, jolla oli draaman tajua. Sitä samaa oli tietysti myös vihkiparilla.
Tunnelmaa luotiin lämpimästi pienin keinoin. Tähän mainittuun joukkoon voidaan lisätä vielä vihkipappi, joka toimitti tehtäväänsä käsikirjan mukaan, luki pari asiaan liittyvää raamatunlausetta, joissa korostettiin avioliiton merkitystä, uskollisuutta ja toisen kuuntelemista. Mutta ei mitään pönötystä vaan lämmintä jutustelua vähän familiaariseen tapaan. Ehkä tärkein kohta, myös vanhemmille aviopareille tärkeä, oli papin kehotus pysähtyä aika ajoin kahden kysymyksen ääreen: mikä minua ilahduttaa puolisossani, mikä ärsyttää. Näitä itsekseen pohtiessa päivän harmit ja pahanolo tavallisesti helpottuvat, ja pikkuasiat alkavat pian näyttää pikkuasioilta. Taisi niissä papin raamatusta lukemissa teksteissä olla myös kohta, jossa pyydetään kykyä erottaa pienet ja isot asiat toisistaan.
Vihkiminen tapahtui vanhan kartanon kappelissa, joka oli aikoinaan toiminut viljasiilona jo 1700-luvun lopulta lähtien. Sen muoto oli säilytetty, mutta rakennuksen yhteen nurkkaukseen koko korkeudelta tehty kapea ikkuna valaisi pikkualttaria. Penkit oli tehty vanhaan malliin, ne olivat vähän ahtaat eivätkä niin kovin mukavat istua. Vihkisalin yläpuolella oli kaksi kerrosta lehtereitä. Sinne toiseen ja kolmanteen kerrokseen nousi nuoria ja parempijalkaisia. Näkymä ainoan ikkunan ääressä olevalle alttarille oli sieltä tietysti mainio. Lähisuku ja osa ystäviä kyllä mahtui pohjakerrokseen.
Sulhasella oli kaksi bestmania, molemmat ystäviä jo varhaisnuoruuden partiohommista lähtien. He pitivät pientä touhua yllä, oli pientä tärkeilyä ja kerran toinen pyyhki teatraalisesti sulhasen otsaa. Ja tietysti sulhasta muistutettiin, että hääväki on jo kyllä paikalla, mutta onko kukaan nähnyt morsianta? Sulhanen oli nuoruudessaan kuulunut lahtelaiseen Timotei -teatteriin, joten hän oli joustavasti mukana.
Ja pianhan siltä tultiin, ja koko oviaukko oli aurinkoa täynnä.
Ja pianhan siltä tultiin, ja koko oviaukko oli aurinkoa täynnä.
Vihkimisen jälkeen siirryttiin talliravintolaan, jonne 80 vierasta sopi hyvin. Määrä olisi tullut vieläkin suuremmaksi, ellei sukulaispiiriä olisi rajattu vain morsiusparin vanhempiin ja sisaruksiin lapsineen. Kun kysymyksessä oli jo keski-ikään ehtinyt pariskunta, mukana olivat kaikki heidän yhteensä kuusi lastaan edellisistä avioliitoista. Kolme vanhinta oli jo avecinsa kanssa. Mukana oli tietysti molempien puolelta läheisiä ystäviä, joita oli todella paljon, osa oli tullut tutuksi jo nuoruudesta lähtien, osa harrastuksista. Moni kuului ns. koiraystäviin, eli tuttuihin koiraharrastuksista. Pariskunnalla itselläänkin on yhteensä viisi koiraa, ja oikeastaan näiden kautta heistä tuli ensin kavereita, sitten rakastavaisia.
Ohjelmassa ystävät irrottelivat todella vauhdikkaasti. Ensin esiteltiin sulhasen nuoruuden kuvia nuorten poikien matkoilta, partiosta ja myöhemmin geokätkeilystä ystävien kanssa. Yleisölle tarjottiin mahdollisuus yhdessä nurkkauksessa ottaa kuvia ja selfieitä myöhemmin hääparille netin kautta tulevaa kokoelmaa varten. Railakkaimpia ohjelmannumeroita taisi olla sulhasen kavereiden esittämä miesvoimisteluhetki, vähän kuin entisajan mykkäfilmien ja Buster Keatonin malliin. Mokomat puolitusinaa, jo osin vatsakkaita miehiä, olivat onnistuneet naamioinnissa niin hyvin, että esimerkiksi minä en heitä tunnistanut, vaikka olin tuntenut heidät jo nuorista pojista asti.
Morsiamen ystävät vetivät hänen kanssaan oman shownsa, jonka aiheena oli polttareiden tanssiharjoitukset. Esitys toi mieleen nuorisomusikaaleja, lähimmäksi niistä tuli Fame. Valitettavasti kuvaan mahtui vain osa esiintyjistä.
Ohjelmaan kuuluivat myös morsiamen isän todella hauska, sulhasen isän hieman jäyhempi puhe sekä useita vauhdikkaita kilpailuja, joita kaasot junailivat. Sulhasen veli mietiskeli hauskasti, millä keinoin häämatkansa kaukomaille suuntaava pari pääsisi palaamaan takaisin.
Ohjelmaan kuuluivat myös morsiamen isän todella hauska, sulhasen isän hieman jäyhempi puhe sekä useita vauhdikkaita kilpailuja, joita kaasot junailivat. Sulhasen veli mietiskeli hauskasti, millä keinoin häämatkansa kaukomaille suuntaava pari pääsisi palaamaan takaisin.
Tanssia vauhditti viisimiehinen orkesteri, jossa oli osin sukulaisia, osin työtovereita. Tanssit jatkuivat yli puolen yön, ei sentään kello kolmeen asti aamulla, kuten oli ohjelmaan merkitty. Jälkikäteen kuulin, että viimeiset kappaleet tanssittiin kello 02.30 ! Vähä vähältä väki väheni, yli kahdeksankymppiset lähtivät jo ennen yhtätoista, ja siitä sitten tasaisin välein muut oman kuntonsa mukaan.
Tanssit alkoivat tietysti morsiusvalssilla, johon yhtyivät pian molempien vanhemmat. Valssaaminen jatkui melko pitkään, jotta vanhemmat ehtivät tanssittaa nuortaparia ja sitten myös toisiaan. Kun se loppui, olin jo aika uupunut. Vaimo kyllä jatkoi muiden mukana kaikenlaisia nopeita kappaleita, niitäkin, joissa tanssittiin kaikki yhdessä mutta kaikki kuitenkin erikseen. Itse huomasin, että nuoruus on jo kaukana, ja keski-ikäkin oli muisto vain. Mieli olisi ollut jatkaa vaikka miten pitkään, mutta nuo entisajan sessiot ovat jo jääneet taa.
Tanssit alkoivat tietysti morsiusvalssilla, johon yhtyivät pian molempien vanhemmat. Valssaaminen jatkui melko pitkään, jotta vanhemmat ehtivät tanssittaa nuortaparia ja sitten myös toisiaan. Kun se loppui, olin jo aika uupunut. Vaimo kyllä jatkoi muiden mukana kaikenlaisia nopeita kappaleita, niitäkin, joissa tanssittiin kaikki yhdessä mutta kaikki kuitenkin erikseen. Itse huomasin, että nuoruus on jo kaukana, ja keski-ikäkin oli muisto vain. Mieli olisi ollut jatkaa vaikka miten pitkään, mutta nuo entisajan sessiot ovat jo jääneet taa.
Kesähäitä vietetään runsaasti joka puolella Suomea. Vanhat kartanomiljööt ovat suosiossa, niin myös tämä, jossa me olimme. Kaikki viikonloput on sielläkin buukattu koko kesän ajaksi. Etuna täällä oli se, että koko hääväki voitiin majoittaa, jotkut päärakennukseen ja jotkut kartanofirman mökkeihin. Ja kaikkialta näkyi järvenselkää, kappale kauneinta Suomea.
Kesäkuu
8. (50) Toiseksi viimeinen näyttely
Lahden Vesijärvenkadulla kohta lopettavaan taidemuseoon on saatu kesäksi tavallista puhuttelevampi näyttely, Erkki Kannoston Hetkiä elämästä. Aivan lyhyistä hetkistä ei ole kysymys, sillä näyttely kattaa taiteilijan monipuolista tuotantoa noin 60 vuoden ajalta. Kaiken kansan tietoisuuteen hän tuli tasan 40 vuotta sitten, kun hänen Punavanki -muistomerkkinsä paljastettiin vuonna 1978. Tilaisuus kokosi Fellmanin pelloille 30.000 ihmistä, juhlapuheen piti pääministeri Kalevi Sorsa, ja yleisössä oli mukana niin presidentti Urho Kekkonen kuin muutakin valtiovallan johtoa.
Lahden Vesijärvenkadulla kohta lopettavaan taidemuseoon on saatu kesäksi tavallista puhuttelevampi näyttely, Erkki Kannoston Hetkiä elämästä. Aivan lyhyistä hetkistä ei ole kysymys, sillä näyttely kattaa taiteilijan monipuolista tuotantoa noin 60 vuoden ajalta. Kaiken kansan tietoisuuteen hän tuli tasan 40 vuotta sitten, kun hänen Punavanki -muistomerkkinsä paljastettiin vuonna 1978. Tilaisuus kokosi Fellmanin pelloille 30.000 ihmistä, juhlapuheen piti pääministeri Kalevi Sorsa, ja yleisössä oli mukana niin presidentti Urho Kekkonen kuin muutakin valtiovallan johtoa.
Erkki Kannosto voitti patsaan suunnittelukilpailun sen nuorimpana osanottajana. Hänellä oli valtavirrasta poiketen uusia ideoita, sosialistinen realismi ei kaikessa pompöösimäisuudessaan tullut kysymykseen, ei liioin vankileirin kauheuksien kuvaaminen. Sen sijaan Kannoston henkilöryhmä astuu ulos vankileiristä uskoen uuteen elämään. Leirin sulkeutumista henkilöiden takana kuvaava massiivinen graniittiportti oli aivan mainio symbolinen ratkaisu. Kannosto kiinnitti huomiota myös ulos tulijain katseisiin, vartaloihin ja jopa käsiin, jotka kaikki kuvaavat toivoa paremmasta huomisesta. Esillä oli Vesijärvenkadulla nyt joitakin patsaiden päiden jäljennöksiä. Sisähuoneessa pyörivä video hänen haastattelustaan valaisi monia patsaan yksityiskohtia. Samalla selvisi yhtä ja toista patsashankkeen alkuvaiheista. Itse muistan, miten silloin 1970-luvun alussa vastustajia löytyi sieltä jostain silloisen oikeiston jyrkimmältä siiveltä.
Koko operaatio kesti kolme vuotta ja kolme vuotta kesti itsensä tyhjäksi puristaneelta taitelijalta päästä taas vahvaan luomiskauteen. Tosin jo tänä aikana uudet ideat ja työtavat alkoivat hahmottua. Akryyliveistoksia oli syntynyt jo 1970-luvulla, pronssi jäi välillä pois ja sinkitystä teräksestä tuli uusi materiaali 1980-luvulla. Sen jälkeen hän kiinnostui mitalitaiteesta, jonka tuloksia nähtiin vitriineissä monia kymmeniä kappaleita. Niihin liittyi myös Kannoston laatima laaja yleisölle jaettava, selventävä selostus mitalitaiteesta, työtavoista ja materiaaleista.
Tänä vuonna 73-vuotta täyttävä Kannosto on pitänyt näyttelyitä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin lähes vuosittain. Täällä kysymyksessä on laaja retrospektiivinen näyttely, joka monipuolisuudessaan hakee vertaistaan. Työt on tätä varten saatu lainaan yli kymmeneltä museolta ja yhteisöltä. Nyt esillä olevassa näyttelyssä on teräs- ja vaneriveistoksia, akryylimuovista tehtyjä töitä, terrakottavateja, puupiirroksia, ryijyjä, mitaleita ja ehkä uusimpina lasiveistoksia. Niissä on taivutettujen metalliputkien päissä sulatustekniikalla tehtyjä kukkia ja lehtiä. Värikkyydessään ne hakevat vertaistaan. Kaiken kaikkiaan kävijä sai poistua paikalta jonkinlaisen valoisan ja optimistisen tunteen vallassa, kiitos Kanniston.
Usein on todettu, että taidemuseon kävijämäärä ei entisissä Tevin tiloissa ole ollut niin suuri kuin on toivottu. Kun Kannoston näyttely sulkeutuu elokuun lopussa, on jäljellä syksyn mittaan enää yksi näyttely. Sen jälkeen pois myydyt tilat tyhjenevät. Olimme näyttelyssä tavallisena arkipäivänä. Yleensä yleisö ei ole kovin runsaslukuisesti tuollaisina päivinä liikkeellä. Mutta jotain kertoo se, että me kaksi eläkeläistä olimme ainoat vieraat sen kahden tunnin aikana, jonka siellä olimme. Hyvänä puolena oli tietysti se, että saimme aulista henkilökohtaista palvelua nuorilta esittelijöiltä, jotka olivat aivan ilmeisesti tutustuneet näyttelyyn perin pohjin. Totesimme, että jos mahdollista, taidemuseo avataankin kahden vuoden kuluttua Malskin taidekeskuksessa, ellei nyt taas joku kunnallispoliittisia irtopisteitä saalistava poliitikkojen ryhmä asetu poikkiteloin. Alustavat sopimukset on jo tehty, mutta ainahan voidaan jarruttaa, ollaanhan Lahdessa. Malskilla muun vilkkaan toiminnan keskellä taidemuseon arvokin nousisi ja siitä muodostuisi osa lahtelaista arkipäivän kulttuurielämää.
7. (49) Juhannus on meillä herttainen....
..... kirkas taivas on sininen. Näinhän se suomalainen kansansävelmä kuuluu. Grillitulta sytytellään Ispis ry:n kioskilla Pikku-Vesijärven puistossa aamutuimaan ennen juhannuksen viettäjien tuloa. Sateinen ja tuulinen aatto on jo takanapäin ja uusi päivä on koittanut. Aurinkoinen päivähän tästä on tulossa.
6. (48) Kädentaidot kunniaan
Aikoinaan eräs professori kehotti kirjallisen tentin jälkeen pidetyssä suullisessa kuulustelussa jotain opiskelutoveriani siirtymään töihin rakennuksille. Seuraavana syksynä häntä ei enää näkynyt.
Episodi kuvannee yleisemminkin kirjasivistystä saaneiden suhtautumista ns. ruumiilliseen työhön. Asia putkahti mieleeni, kun eräänä päivänä taas katselin naapuritontilla tapahtuvia rakennustöitä. Alueen viimeinen rakennus nousee mielenkiintoisesti vähä vähältä, mutta on samalla oiva muistutus siitä, miten paljon tietoa ja taitoa työmaalla tarvitaan. Kansa on antanut omat kommenttinsa siitä, mihin kukin kelpaa, joillakin on peukalo keskellä kämmentä, joillakin taas on ns. suhtasilmää, suhteiden ja rakenteiden tajua. Olen taipuvainen uskomaan, että käytännön töissä lahjakkailla on aivoissaan ominaisuuksia, jotka tekevät heistä mestareita. Joiltakin ne työt eivät onnistu, vaikka kuinka harjoittelisi.
Luulen tietäväni mitä tässä kirjoitan. Tein nuoruudessani paljon maatalon töitä, käänsin syksyisin päiväkausia maata kahden hevosen vetämällä auralla, äestelin, ja ajoin keväisin muutaman päivän ajan karjanlantaa pellolle. Olin lapiotöissä sähköyhtiön vaihtaessa öisin sähköpaaluja, rakentelin latoja isäni kanssa. Myöhemmin olen kaatanut tukkipuita ja vähän pienempiäkin, ja rakentanut naapurin kokeneen rakentajan avustamana itse vaatimattoman kesämökin. Ilman häntä en olisi saanut rakennusta pystyyn. En siis ole ollut aivan ”noloo”, mutta kovin usein on pitänyt kysyä apua, tai ainakin neuvoa ammattimiehiltä. Olen siis kasvanut kädentaitoja arvostavassa ilmapiirissä.
Työkalut ovat muuttuneet. Olen seurannut viereisen tontin rakentamista, miesten taitoja, jouhevaa työtapaa arvostaen. Turhia liikkeitä ei tehdä, ja valmista syntyy kerralla. Toinen kiinnostava asia on se, että nykyisillä rakennustyömailla ei enää käytetä lapiota, vasaraa, käsisahaa, kirvestä, eikä liioin pyöritetä betonimyllyjä. Kaikki kaivuu- ja tasoitetyöt tehdään kaivureilla. Kuukausi sitten montussa pyöri isokokoinen kone, joka kaivoi pohjasta pois savet ja suuret, väliin pienemmätkin kivet. Lopulta se oli saanut montun syväksi ja joutui tasapainoilemaan reunalla suunnilleen 45 asteen kulmasta. Sieltä se kaivettu massa kuitenkin nousi odottavan kuorma-auton kyytiin. Selitys oli tietenkin siinä. että alla oli telaketjut kuten paremmallakin hyökkäysvaunulla. Ihme ja kumma se vielä selvisi sieltä kuopan reunalta poiskin. Kyllä kuljettajan täytyi olla tosi taitava kaikkien niiden vipujensa ja muiden laitteidensa kanssa.
Aikoinaan eräs professori kehotti kirjallisen tentin jälkeen pidetyssä suullisessa kuulustelussa jotain opiskelutoveriani siirtymään töihin rakennuksille. Seuraavana syksynä häntä ei enää näkynyt.
Episodi kuvannee yleisemminkin kirjasivistystä saaneiden suhtautumista ns. ruumiilliseen työhön. Asia putkahti mieleeni, kun eräänä päivänä taas katselin naapuritontilla tapahtuvia rakennustöitä. Alueen viimeinen rakennus nousee mielenkiintoisesti vähä vähältä, mutta on samalla oiva muistutus siitä, miten paljon tietoa ja taitoa työmaalla tarvitaan. Kansa on antanut omat kommenttinsa siitä, mihin kukin kelpaa, joillakin on peukalo keskellä kämmentä, joillakin taas on ns. suhtasilmää, suhteiden ja rakenteiden tajua. Olen taipuvainen uskomaan, että käytännön töissä lahjakkailla on aivoissaan ominaisuuksia, jotka tekevät heistä mestareita. Joiltakin ne työt eivät onnistu, vaikka kuinka harjoittelisi.
Luulen tietäväni mitä tässä kirjoitan. Tein nuoruudessani paljon maatalon töitä, käänsin syksyisin päiväkausia maata kahden hevosen vetämällä auralla, äestelin, ja ajoin keväisin muutaman päivän ajan karjanlantaa pellolle. Olin lapiotöissä sähköyhtiön vaihtaessa öisin sähköpaaluja, rakentelin latoja isäni kanssa. Myöhemmin olen kaatanut tukkipuita ja vähän pienempiäkin, ja rakentanut naapurin kokeneen rakentajan avustamana itse vaatimattoman kesämökin. Ilman häntä en olisi saanut rakennusta pystyyn. En siis ole ollut aivan ”noloo”, mutta kovin usein on pitänyt kysyä apua, tai ainakin neuvoa ammattimiehiltä. Olen siis kasvanut kädentaitoja arvostavassa ilmapiirissä.
Työkalut ovat muuttuneet. Olen seurannut viereisen tontin rakentamista, miesten taitoja, jouhevaa työtapaa arvostaen. Turhia liikkeitä ei tehdä, ja valmista syntyy kerralla. Toinen kiinnostava asia on se, että nykyisillä rakennustyömailla ei enää käytetä lapiota, vasaraa, käsisahaa, kirvestä, eikä liioin pyöritetä betonimyllyjä. Kaikki kaivuu- ja tasoitetyöt tehdään kaivureilla. Kuukausi sitten montussa pyöri isokokoinen kone, joka kaivoi pohjasta pois savet ja suuret, väliin pienemmätkin kivet. Lopulta se oli saanut montun syväksi ja joutui tasapainoilemaan reunalla suunnilleen 45 asteen kulmasta. Sieltä se kaivettu massa kuitenkin nousi odottavan kuorma-auton kyytiin. Selitys oli tietenkin siinä. että alla oli telaketjut kuten paremmallakin hyökkäysvaunulla. Ihme ja kumma se vielä selvisi sieltä kuopan reunalta poiskin. Kyllä kuljettajan täytyi olla tosi taitava kaikkien niiden vipujensa ja muiden laitteidensa kanssa.
Työnjohdolla, keitä nämä ihmiset nyt ammatiltaan ja koulutukseltaan ovatkaan, on paljon aikatauluttamista. Miten järjestetään työvaiheet niin, että aina edellisen päättyessä päästään aloittamaan seuraavaa? Milloin tilataan hiekkaa, eristeitä ja muuta tavaraa? Milloin tarvitaan alihankkijoita, milloin tilataan isoja koneita muilta firmoilta?
Betonilaudoittajat ja -raudoittajat tekivät pitkää päivää, ja aina välillä paikalle ilmestyy kuorma-auton perässä vaakatasossa pyörivä valtava betonirumpu. Auto tyhjentää rumpunsa jo paikalla olevan eräänlaisen kuorma-auton perään, ja sieltä betoni jatkaa kovalla paineella noin 30 metriä pitkää putkea pitkin. Moniosainen putki on täyteen mittaan avattuna niin pitkä, että se ulottuu rakennuksen perustusten joka osaan. Tarvittaessahan laitteella saadaan betoni nousemaan korkean kerrostalon ylimpiinkin kerroksiin.
Betonilaudoittajat ja -raudoittajat tekivät pitkää päivää, ja aina välillä paikalle ilmestyy kuorma-auton perässä vaakatasossa pyörivä valtava betonirumpu. Auto tyhjentää rumpunsa jo paikalla olevan eräänlaisen kuorma-auton perään, ja sieltä betoni jatkaa kovalla paineella noin 30 metriä pitkää putkea pitkin. Moniosainen putki on täyteen mittaan avattuna niin pitkä, että se ulottuu rakennuksen perustusten joka osaan. Tarvittaessahan laitteella saadaan betoni nousemaan korkean kerrostalon ylimpiinkin kerroksiin.
Eilispäivänä oli päästy siihen vaiheeseen, jolloin perustan betonivalut oli saatu jo aika pitkälle. Niiden väliin oli kuitenkin jäänyt alueita, joita piti täytellä soralla. Mutta ei puhettakaan, että missään olisi näkynyt lapioita. Paikalle oli tuotu järeä autonosturi, joka nosti sinne kuoppaan pienen kaivurin, telaketjut silläkin oli alla. Siellä se sitten pyöri soraa tasoittaen. Penkan päältä soraa tarjoili suurempi kaivuri, jonka kauha ulottui sinne kuoppaan asti.
Kirveet ja käsisahat ovat näillä työmailla jo historiaa. Kaikki sahaaminen ja lautatavaran muokkaaminen tapahtuu pienillä moottorisahoilla, taitavat olla tätä kevyempää, akkukäyttöistä mallia. Vasarat ovat myös jo väistyvää kansanperinnettä. Kaikki naulaaminen tapahtuu naulapyssyillä, eräänlaisilla isokokoisilla niittaajilla.
Persvakomiehet. Kieli uudistuu, ja monet uudissanat pääsevät aikanaan kielitoimiston kautta pysyvään käyttöön. Voi olla, että tuo viime aikoina yleistynyt termi ei täytä riittäviä kriteereitä havainnollisuudestaan huolimatta. Termillä tarkoitetaan erilaisia huolto- ja korjausmiehiä, joiden palveluksia taloyhtiöt ja yksityistaloudet aika ajoin tarvitsevat. Moni tekee töitään pikkuverstaissaan yksin tai jonkun työntekijänsä kanssa. Ja jälleen on kysymys osaajista, jotka vaihtavat osia, korjaavat ja neuvovat. Nimitys tulee aika yleisistä työasuista, nimenomaan farkuista. Ne ovat nykyään lantiolta niin matalaa mallia, että ne kyykistyessä laskeutuvat. Rakennuksilla ja huoltofirmojen töissä pukeudutaan toisin, työasut ovat joko haalareita tai sellaisia, että housujen ja takin väliin ei jää ”perunamaata”. Lisäksi asut ovat värikkäitä, mikä varmaan on tärkeää ainakin huonoissa valaistusolosuhteissa. Joka miehellä ja naisella on vielä päässään kypärä, päällikkötasolla valkoinen, ”sähkäreillä” eli sähköasentajilla sininen, rakennusmiehillä keltainen, putkimiehillä ja työmaan kaivinkoneen kuljettajilla oranssinen, hitsaajilla ja raudoittajilla punainen jne.
Persvakomiehet. Kieli uudistuu, ja monet uudissanat pääsevät aikanaan kielitoimiston kautta pysyvään käyttöön. Voi olla, että tuo viime aikoina yleistynyt termi ei täytä riittäviä kriteereitä havainnollisuudestaan huolimatta. Termillä tarkoitetaan erilaisia huolto- ja korjausmiehiä, joiden palveluksia taloyhtiöt ja yksityistaloudet aika ajoin tarvitsevat. Moni tekee töitään pikkuverstaissaan yksin tai jonkun työntekijänsä kanssa. Ja jälleen on kysymys osaajista, jotka vaihtavat osia, korjaavat ja neuvovat. Nimitys tulee aika yleisistä työasuista, nimenomaan farkuista. Ne ovat nykyään lantiolta niin matalaa mallia, että ne kyykistyessä laskeutuvat. Rakennuksilla ja huoltofirmojen töissä pukeudutaan toisin, työasut ovat joko haalareita tai sellaisia, että housujen ja takin väliin ei jää ”perunamaata”. Lisäksi asut ovat värikkäitä, mikä varmaan on tärkeää ainakin huonoissa valaistusolosuhteissa. Joka miehellä ja naisella on vielä päässään kypärä, päällikkötasolla valkoinen, ”sähkäreillä” eli sähköasentajilla sininen, rakennusmiehillä keltainen, putkimiehillä ja työmaan kaivinkoneen kuljettajilla oranssinen, hitsaajilla ja raudoittajilla punainen jne.
5.(47) Olemmeko kulkemassa kohti maailmanloppua ?
Näin voisi kuvitella jos uskoisi sananmukaisesti kaikkea sitä, mitä Hasso Krull, Viron tämän hetken tunnettu runoilija on eepokseensa Meter ja Demeter kirjoittanut. Krull oli yksi Lahden Runomaratonin tämän vuoden tähtiesiintyjistä. Hänen eepoksensa esitettiin musiikilla höystettynä Teatteri Vanhassa Jukossa viime perjantaina 15.6.2018.
Krull aloitti tekstinsä kirjoittamisen jo melkein parikymmentä vuotta sitten, silloin kun vähitellen alettiin ymmärtää, että ilmastonmuutos on totta. Ilmastonmuutoksen yhteyteen nivoutuu myös vedenpaisumusteema, jota löytyy myyttinä monilta tahoilta läpi historian. Meter ja Demeter ilmestyi viroksi jo vuonna 2004, jolloin takana oli myös koko maailmaa vavahduttanut terrori-isku World Trade Centerin kaksoistorneihin 11.9.2001. Tapahtuman teki monta kertaa vaikuttavammaksi se, että sitä voitiin seurata televisiosta ympäri maailmaa. Kolmas kone iski Pentagoniin ja neljäs harhautui Pennsylvaniaan. Suomeksi teos käännettiin vuonna 2009. Jossain illan esityksen vaiheessa taisi vilahtaa esiin myös liikakansoitus, ei kuitenkaan myöhemmän ajan ilmiö eli alkava kansainvaellus Eurooppaan.
Vanhan Jukon tilaisuudessa Demeterin osan esitti Ilona Korhonen (vasemmalla) ja Meterin Jukka Hytti oikealla. Meter edustaa tämän päivän ihmistä, joka tavoittelee omaa etuaan käyttäen hyväksi kaikkia taloudellisia mahdollisuuksia. Demeter on jumalatar, joka pyrkii luomaan uuden maailman. Hän on kreikkalaisessa mytologiassa sadonkorjuun, viljan ja kaikkien elävien kasvien jumalatar. Ehkä tämä tuntui näistä syistä sopivan elämää ylläpitäväksi voimaksi. Meterin osalta samanlaista yhteyttä ei löytynyt. Ehkä tuo etuliitteen (de) poisjäänti teki kirjoittajan mielestä siitä edellisen vastakohdan. Meterin osuus oli vuoropuhelussa tuntuvasti lyhyempi, ehkä siksi, että teoksessa halutaan luoda myös toivoa tulevasta.
Varsin mielenkiintoiseksi esityksen teki myös se, että taustalla soitti kolmen taitavan muusikon ryhmä, vasemmalta lukien Taito Hoffrén (tuuba), Hepa Halme (erilaiset puhaltimet) ja Markus Ketola (lyömäsoittimet). Valitettavasti viimeksi mainittu jää kuvassa Demeteriä esittävän Jukka Hytin taakse. Kuvausolosuhteet olivat vaikeat, ja nämä esillä olevat kuvat olivat ainoat, joista esiintyjät saattoi kohtuudella erottaa. Ja juuri näiden kuvien etualalle sattui sitten vielä yhden katsojan pää, niissä täysin epäonnistuneissa mitään päätä ei ollut näkyvissä. Kaiketi nämä kuvat sellaisenaankin kuitenkin välittävät jotain siitä varsin mystisestä tunnelmasta, joka teatterisalissa vallitsi.
Näin voisi kuvitella jos uskoisi sananmukaisesti kaikkea sitä, mitä Hasso Krull, Viron tämän hetken tunnettu runoilija on eepokseensa Meter ja Demeter kirjoittanut. Krull oli yksi Lahden Runomaratonin tämän vuoden tähtiesiintyjistä. Hänen eepoksensa esitettiin musiikilla höystettynä Teatteri Vanhassa Jukossa viime perjantaina 15.6.2018.
Krull aloitti tekstinsä kirjoittamisen jo melkein parikymmentä vuotta sitten, silloin kun vähitellen alettiin ymmärtää, että ilmastonmuutos on totta. Ilmastonmuutoksen yhteyteen nivoutuu myös vedenpaisumusteema, jota löytyy myyttinä monilta tahoilta läpi historian. Meter ja Demeter ilmestyi viroksi jo vuonna 2004, jolloin takana oli myös koko maailmaa vavahduttanut terrori-isku World Trade Centerin kaksoistorneihin 11.9.2001. Tapahtuman teki monta kertaa vaikuttavammaksi se, että sitä voitiin seurata televisiosta ympäri maailmaa. Kolmas kone iski Pentagoniin ja neljäs harhautui Pennsylvaniaan. Suomeksi teos käännettiin vuonna 2009. Jossain illan esityksen vaiheessa taisi vilahtaa esiin myös liikakansoitus, ei kuitenkaan myöhemmän ajan ilmiö eli alkava kansainvaellus Eurooppaan.
Vanhan Jukon tilaisuudessa Demeterin osan esitti Ilona Korhonen (vasemmalla) ja Meterin Jukka Hytti oikealla. Meter edustaa tämän päivän ihmistä, joka tavoittelee omaa etuaan käyttäen hyväksi kaikkia taloudellisia mahdollisuuksia. Demeter on jumalatar, joka pyrkii luomaan uuden maailman. Hän on kreikkalaisessa mytologiassa sadonkorjuun, viljan ja kaikkien elävien kasvien jumalatar. Ehkä tämä tuntui näistä syistä sopivan elämää ylläpitäväksi voimaksi. Meterin osalta samanlaista yhteyttä ei löytynyt. Ehkä tuo etuliitteen (de) poisjäänti teki kirjoittajan mielestä siitä edellisen vastakohdan. Meterin osuus oli vuoropuhelussa tuntuvasti lyhyempi, ehkä siksi, että teoksessa halutaan luoda myös toivoa tulevasta.
Varsin mielenkiintoiseksi esityksen teki myös se, että taustalla soitti kolmen taitavan muusikon ryhmä, vasemmalta lukien Taito Hoffrén (tuuba), Hepa Halme (erilaiset puhaltimet) ja Markus Ketola (lyömäsoittimet). Valitettavasti viimeksi mainittu jää kuvassa Demeteriä esittävän Jukka Hytin taakse. Kuvausolosuhteet olivat vaikeat, ja nämä esillä olevat kuvat olivat ainoat, joista esiintyjät saattoi kohtuudella erottaa. Ja juuri näiden kuvien etualalle sattui sitten vielä yhden katsojan pää, niissä täysin epäonnistuneissa mitään päätä ei ollut näkyvissä. Kaiketi nämä kuvat sellaisenaankin kuitenkin välittävät jotain siitä varsin mystisestä tunnelmasta, joka teatterisalissa vallitsi.
Orkesteri toi kieltämättä mukaan eräänlaista shamaanimaista tunnelmaa, erityisesti tuuban ja huilujen vuoropuhelun myötä. Salin koko etuosa oli kauttaaltaan musta, pimeässä valot oli suunnattu kohti esiintyjiä. Kokonaisuus oli vaikuttava, kohtalon tuntu oli vahvasti esillä.
Lopuksi kääntäjä Heidi Iivari (vas.) haastatteli Hasso Krullia ja teoksen suomentajaa Anu Laitilaa. Meikäläiselle kovin proosalliselle ihmiselle varsinkaan tämän keskustelun sisältö ei kaikessa sisäistyneessä tunnelmassaan oikein auennut. Kirjallisuuden opintoja en silloin aikoinaan tullut harrastaneeksi. Yritin turvautua paikalla olleiden tuttujen naisten kommentteihin, mutta en niistäkään tullut hullua hurskaammaksi. Ehkä nämä rivit kuitenkin saavat ainakin teatterissa olleet kertaamaan elämyksiään.
Lopuksi kääntäjä Heidi Iivari (vas.) haastatteli Hasso Krullia ja teoksen suomentajaa Anu Laitilaa. Meikäläiselle kovin proosalliselle ihmiselle varsinkaan tämän keskustelun sisältö ei kaikessa sisäistyneessä tunnelmassaan oikein auennut. Kirjallisuuden opintoja en silloin aikoinaan tullut harrastaneeksi. Yritin turvautua paikalla olleiden tuttujen naisten kommentteihin, mutta en niistäkään tullut hullua hurskaammaksi. Ehkä nämä rivit kuitenkin saavat ainakin teatterissa olleet kertaamaan elämyksiään.
4. (46) Maanpuolustus kuuluu kaikille
Puolustusvoimat järjestää vuosittain kesä-elokuussa kiertueita ympäri Suomea, nytkin 16 paikkakunnalla. Lisäksi on menossa puolustusvoimain 100-vuotisjuhlavuosi. Voisiko parempaa PR-toimintaa olla, ei ainakaan ns. suurelle yleisölle suunnattua. Päätapahtumana Lahdessa 8.6. oli kello 18 alkanut konsertti, jossa esiintyivät Kaartin soittokunta, Ilmavoimien soittokunnan big band yhdessä lauluyhtye Calub for Fiven kanssa, sekä Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan show –band. Oheinen kuva on otettu ennen konserttia, jotta ei olisi tarvinnut työntyä eturiviin runsaan yleisömäärän eteen. Tässä vaiheessa olivat vasta harjoitukset menossa. Taisi siinä Diandrakin olla ääntään avaamassa ja mikrofoneja kokeilemassa.
Puolustusvoimat järjestää vuosittain kesä-elokuussa kiertueita ympäri Suomea, nytkin 16 paikkakunnalla. Lisäksi on menossa puolustusvoimain 100-vuotisjuhlavuosi. Voisiko parempaa PR-toimintaa olla, ei ainakaan ns. suurelle yleisölle suunnattua. Päätapahtumana Lahdessa 8.6. oli kello 18 alkanut konsertti, jossa esiintyivät Kaartin soittokunta, Ilmavoimien soittokunnan big band yhdessä lauluyhtye Calub for Fiven kanssa, sekä Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan show –band. Oheinen kuva on otettu ennen konserttia, jotta ei olisi tarvinnut työntyä eturiviin runsaan yleisömäärän eteen. Tässä vaiheessa olivat vasta harjoitukset menossa. Taisi siinä Diandrakin olla ääntään avaamassa ja mikrofoneja kokeilemassa.
Mutta paljon muutakin oli tarjolla, sotilaskodista eri järjestöjen telttoihin. Minusta mielenkiintoinen oli mm. Pioneerikillan esittelypiste, jossa olivat esillä mm. vanhanaikainen panssarimiina, siitä kehitetty parempi versio sekä ns. herätemiinat, joilla uskotaan vanhojen jalkaväkimiinojen korvautuvan. Suomi liittyi presidentti Halosen aikana ensimmäisten joukossa Ottawan maamiinat kieltävän sopimukseen. Sotaa käyvissä maissa ne ovat aiheuttaneet runsaasti tuhoja myös taistelujen tauottua, meillä niillä olisi ollut ennen muuta puolustuksellinen tarkoitus. Näyttävästi markkinoitiin myös Lahden Messukeskuksessa syyskuun alussa järjestettävää Kokonaisturvallisuus 2018 –tapahtumaa. Yhdessä kohtaa pääsivät lapset kiipeilemään poliisin moottoripyörän ja mönkijän päälle kilttien poliisisetien avustamana.
Mitäpä armeija-aiheinen tilaisuus olisi ilman hevosia ja panssareita. En tullut ottaneeksi selvää, millä nimellä paikalla ollut rakuunain perinneyhdistys esiintyy. Lappeenrannan ja Lahden varuskuntien vanhojen perinteiden mukaisesti ratsastajilla oli punaiset pussihousut ja harmaa takki, mutta aivan perinteisiltä salskeilta rakuunoilta ratsastajat eivät vaikuttaneet. Mutta vanhoista muistoistahan tässä oli kysymys, ei hyökkäykseen valmistautuneesta osastosta.
Mutta aivan nykyaikaistakin aseistusta oli, joskaan ei enää aivan uusinta mallia. Pieniväki huvitteli Vesijärven kannakselle pysäköityjen panssareiden vieressä, päällä ja sisällä, ahtautuipa joku ilmeisesti entinen panssarimieskin ahtaista luukuista sisään.
Ensimmäiset kuvat ovat Panssariprikaatin tuomasta kuljetuspanssarivaunusta MT-LBV, jonka kuljetuskyky on 11 miestä varusteineen. Miehistöön kuuluu kaksi miestä. Maksiminopeus tiellä on 60 km/h, ja uintinopeus 5 km/h. Painoa tällä vehkeellä on 11,9 tonnia.
Ensimmäiset kuvat ovat Panssariprikaatin tuomasta kuljetuspanssarivaunusta MT-LBV, jonka kuljetuskyky on 11 miestä varusteineen. Miehistöön kuuluu kaksi miestä. Maksiminopeus tiellä on 60 km/h, ja uintinopeus 5 km/h. Painoa tällä vehkeellä on 11,9 tonnia.
Seuraavana oli Panssarihaupitsi 122 PSH 74 (2S1), eli telatykki, jonka toimintasäde on 500 km ja kantama noin 14 km. Pääaseena on 122 mm haupitsi, tukiaseena konekivääri 7,62 KK PK M. Vaunussa on lisäksi viesti- ja ammunnanhallintajärjestelmä sekä palontorjuntajärjestelmä. Sirpalekranaatin paino on n. 22 kg, tulinopeus neljä laukausta minuutissa.
Toisena kaksoiskuvassa on taistelupanssarivaunu Leopard 2A4 ja Urdan –miinanraivausjyrä. Leopardit ovat edelleen panssarijoukkojen ylpeyksiä, toisin vähän uudemmat versiot kuin tässä. Tämä lienee sitä erää, jonka vaunut ostettiin aikanaan Hollannista käytettyinä. Se pystyy raivaamaan miinoja ja taistelemaan vihollisen motorisoituja joukkoja vastaan. Miehistönä on vaununjohtaja, ohjaaja, ampuja ja lataaja. Aseena on 120 mm. panssarivaunukanuuna, 7,62 mm. panssarivaunukonekivääri, lisäksi on suojasavuheitinjärjestelmä. Huippunopeus on 68 km/h ja peruutusnopeus 31 km/h. Paino on vähän vaille 20 tonnia.
Toisena kaksoiskuvassa on taistelupanssarivaunu Leopard 2A4 ja Urdan –miinanraivausjyrä. Leopardit ovat edelleen panssarijoukkojen ylpeyksiä, toisin vähän uudemmat versiot kuin tässä. Tämä lienee sitä erää, jonka vaunut ostettiin aikanaan Hollannista käytettyinä. Se pystyy raivaamaan miinoja ja taistelemaan vihollisen motorisoituja joukkoja vastaan. Miehistönä on vaununjohtaja, ohjaaja, ampuja ja lataaja. Aseena on 120 mm. panssarivaunukanuuna, 7,62 mm. panssarivaunukonekivääri, lisäksi on suojasavuheitinjärjestelmä. Huippunopeus on 68 km/h ja peruutusnopeus 31 km/h. Paino on vähän vaille 20 tonnia.
3. (45) Kansainväliset suurmarkkinat
Lahtelaiset tungeksivat kirjaston ja teatterin vaiheilla jo heti torstaiaamusta (7.6.) lähtien suurin joukoin. He olisivat varmaan tulleet ilman erityistä mainosta, sillä kokemukset edellisiltä vuosilta ilmeisesti olivat hyvässä muistissa. Monille tästä on tullut vuotuinen traditio. Tälläkin kertaa erilaista tarjontaa oli vaikka millä mitalla. Kojut ulottuivat kauas kohti tulevaa Paavolan kampusta pitkin Kirkkokatua. Jos jotain negatiivista haluaisi mainita, niin sitä oli tungos. Valtaosa ihmisistä näytti harhailevan päämäärättömästi. Elettiin kuin se entinen aasi, joka menehtyi kahden heinäkasan välille, kun ei osannut ratkaista, kumpaa ryhtyisi syömään. Vielä enemmän tungosta varmaan tulee lauantaina ja sunnuntaina, varsinkin kun ilmat muuttuvat ennusteiden mukaan lämpimämmiksi kuin tuo 10-asteinen ja tuulinen torstaiaamu.
Näyttävimmästä päästä taisi olla hollantilaisten kukkakauppiaiden laaja osasto Totesin heillä olevan kaksi rekkaa, joiden kyljet oli avattu, mutta kukkia oli myös erillisissä katoksissa. Asiaa tuntevat varmaan tunnistavat myytävänä olevia lajeja, joten en rupea niitä sen enempää arvailemaan. Halpojakin kukat olivat, esimerkiksi kolme suurikokoista orkideaa maksoi 25 euroa. Vertailun vuoksi voin kertoa, että edellisellä viikolla yksi ainoa maksoi lahtelaisessa kukkakaupassa 29 euroa. Aika hiljaista taitaa kukkakaupoissa ja torillakin olla lähipäivinä. Näin on varmaan myös muittenkin tuotteiden osalta.
Edelleen päällepäin näyttävimpiä oli englantilaisten kaikenlaisten pikkuleivonnaisten osasto. Sen ohi väki kuitenkin ainakin tässä vaiheessa kulki aika suruttomasti. Ehkä syynä oli se, että tuo tavara olisi helposti mennyt, kuten sanotaan, vyötärölle.
Paljon muutakin runsaskalorista syötävää oli monissa kojuissa tarjolla, oli sveitsiläisiä, italialaisia ja ranskalaisia juustoja, rasvaisia tietenkin, totta kai. Hollantilaiset mainostivat goudaansa. Oli monenlaisia makkaroita, ja kaikenlaista sokeroitua paakkelsia ja muuta leivonnaista. Purjehdin suosiolla näiden ohi. Myönnän kyllä, että monet niihin sortuivat terveelliset elämäntavat unohtaen.
Paljon muutakin runsaskalorista syötävää oli monissa kojuissa tarjolla, oli sveitsiläisiä, italialaisia ja ranskalaisia juustoja, rasvaisia tietenkin, totta kai. Hollantilaiset mainostivat goudaansa. Oli monenlaisia makkaroita, ja kaikenlaista sokeroitua paakkelsia ja muuta leivonnaista. Purjehdin suosiolla näiden ohi. Myönnän kyllä, että monet niihin sortuivat terveelliset elämäntavat unohtaen.
Italialaisten juustojen laajalta tiskiltä kuitenkin otin kuvan. Toinen kuva on ranskalaisten leivontatuotteiden kojusta.
Kaikenlaisia kesävaatteita oli myös vaikka millä mitalla. Kymmenien rekkien ohi painelin kuitenkin sujuvasti. Erään kauppiaan saippuakokoelma oli kuitenkin niin laaja, että tuli otettua siitäkin kuva..
Entä tulinko syöneeksi jotain? Mahdollisuuksia olisi ollut vaikka miten paljon, aina kotimaisista neulamuikuista ja muista tavallisista annoksista aina kengurun ja krokotiilin pihveihin saakka. Sorruin kuitenkin vaatimattomasti ostamaan italialaismiehen kojusta kovin tavalliselta näyttävän pitsanpalan. Jonoa ei ollut, ja vieressä oli sopivasti penkkejä ja pöytiä. Petyin kyllä suuresti, sillä ei se maistunut yhtään sen paremmalta kuin lahtelaisissa marketeissa myytävät pakastepitsatkaan. Ihan niin suolaista se ei ollut, mikä positiivisena seikkana mainittakoon.
Kaikenlaisia kesävaatteita oli myös vaikka millä mitalla. Kymmenien rekkien ohi painelin kuitenkin sujuvasti. Erään kauppiaan saippuakokoelma oli kuitenkin niin laaja, että tuli otettua siitäkin kuva..
Entä tulinko syöneeksi jotain? Mahdollisuuksia olisi ollut vaikka miten paljon, aina kotimaisista neulamuikuista ja muista tavallisista annoksista aina kengurun ja krokotiilin pihveihin saakka. Sorruin kuitenkin vaatimattomasti ostamaan italialaismiehen kojusta kovin tavalliselta näyttävän pitsanpalan. Jonoa ei ollut, ja vieressä oli sopivasti penkkejä ja pöytiä. Petyin kyllä suuresti, sillä ei se maistunut yhtään sen paremmalta kuin lahtelaisissa marketeissa myytävät pakastepitsatkaan. Ihan niin suolaista se ei ollut, mikä positiivisena seikkana mainittakoon.
Ei sen puoleen: pitsasta on tullut ympäri maailmaa levinnyt tuote niin, ettei se maistu muuallakaan juuri sen kummallisemmalta, ei edes enää Italiassakaan. Pohjimmaisena ovat tietysti suomalaisissa kaupoissa myytävät litteät kotimaiset ”roiskeläpät”. Ehkäpä se pitsan ostaminen viime torstaina johtui aivoihin säilyneestä etäisestä muistumasta, vuonna 1963 Napolissa syödystä, puulämmitteisessä uunissa asiakkaiden nähden paistetusta muhevasta tuotteesta. Ensimmäinen kerta on monessa asiassa aina paras, ja pitsaahan ei tuohon aikaan vielä Italian ulkopuolella valmistettukaan.
Siinä syödessäni katselin, miten unkarilaiset pojat toisella puolen käytävää paistelivat jonkinlaisia rengaspullia. Nuorimies rullasi pullataikinaa ensin käsin pitkiksi pötkyiksi, jotka hän kieritti telineessä kuumennettujen pyöreitten, lieriömäisten rautojen ympärille. Sitten hän kaulitsi taikinan. Sen jälkeen pyöreä rauta laitettiin jälleen telineeseen. Siinä taikina sai nousta, ja jonkin ajan kuluttua raudat laitettiin vuoroillaan uuniin. Pienen ajan jälkeen ne otettiin ulos ja se lämmitetty rauta pois sieltä sisältä. Jäljelle jäi valmis, ontto rullapulla.
Siinä syödessäni katselin, miten unkarilaiset pojat toisella puolen käytävää paistelivat jonkinlaisia rengaspullia. Nuorimies rullasi pullataikinaa ensin käsin pitkiksi pötkyiksi, jotka hän kieritti telineessä kuumennettujen pyöreitten, lieriömäisten rautojen ympärille. Sitten hän kaulitsi taikinan. Sen jälkeen pyöreä rauta laitettiin jälleen telineeseen. Siinä taikina sai nousta, ja jonkin ajan kuluttua raudat laitettiin vuoroillaan uuniin. Pienen ajan jälkeen ne otettiin ulos ja se lämmitetty rauta pois sieltä sisältä. Jäljelle jäi valmis, ontto rullapulla.
Jotta väkeä saataisiin paljon liikkeelle, oli kirjaston lähelle pystytetty jonkinlainen tivoli, jossa oli ainakin lasten pomppulinna, jonkinlainen ilmeisesti ylös ja alas kulkeva härveli, sekä joitakin kojuja, joissa sai heitellä palloa ja onkia.
2. (44) Hennalan naismurhat
Sain odottaa Marjo Liukkosen väitöskirjasta muokattua ”kansanpainosta” aika pitkään, kun en hoksannut tilata sitä tarpeeksi ajoissa. Teos on aivan ilmeisesti saanut Lahden seudulla suurta kiinnostusta osakseen, sillä sitä ja yleensä vuoden 1918 tapahtumia on valotettu lukuisissa tilaisuuksissa. Paljon on myös järjestetty erilaisia kävelyretkiä tapahtumapaikoille.
Sain odottaa Marjo Liukkosen väitöskirjasta muokattua ”kansanpainosta” aika pitkään, kun en hoksannut tilata sitä tarpeeksi ajoissa. Teos on aivan ilmeisesti saanut Lahden seudulla suurta kiinnostusta osakseen, sillä sitä ja yleensä vuoden 1918 tapahtumia on valotettu lukuisissa tilaisuuksissa. Paljon on myös järjestetty erilaisia kävelyretkiä tapahtumapaikoille.
Kuten akateemisissa tutkimuksissa yleensäkin, myös tämän teoksen lähdeaineistoon on jälkikäteen kiinnitetty huomiota. Eräitä keskeisiä dokumentteja tutkija ei ole löytänyt, erityisen hankalaa on, että Lahden kenttäoikeuden pöytäkirjat on tuhottu jo aikoja sitten. Aivan ilmeisesti on jälkikäteen huomattu, että tuomiot ovat olleet osin summittaisia ja kestämättömillä perusteilla tehtyjä. Oikeuden jäsenten jälkimainetta on siis suojeltu.
Muilta osin asiakirjalähteitä on käytetty melko paljon, on valtionrikosoikeuden pöytäkirjoja, vankikortistoja, pidätyskortistoja, kuulustelupäiväkirjoja, vahtipäiväkirjoja, kirjeitä, sähkösanomia ja erilaisia tilastoja. Kirjoittaja on nähnyt paljoin vaivaa tutkimalla lukuisien eri arkistojen tietoja. Hän on täyttänyt aukkoja myös muistitiedoilla, joita hän on eri puolilta löytänyt. Aivan ilmeisesti hän on käsitellyt tätä varsin runsasta materiaalia kriittisesti, mutta se ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että ainakin joissakin tapauksissa muistelmien kuva voisi olla vääristynyt. Liukkonen esittelee nimeltä mainiten hyvin monien ihmisten tekemisiä, joten harhalyöntejä voi tulla. Hän itse kertoo käsitelleensä lähteitään ja muistitietoja sillä tavalla rinnan, että varmoja päätelmiä tehdään vain silloin, kun tiedot tukevat toisiaan. En voi ainakaan suoraan ilman tarkempaa syventymistä hyväksyä sitä väittämää, että hän olisi käsitellyt lähteitään jotenkin puolueellisesti, esimerkiksi feministisesti tai poliittisen tarkoituksenhakuisesti.
Ylipäätään Liukkonen on tarkkaan selvittänyt, mitä Hennalassa tapahtui, ja mitä tapahtui nimenomaan naisille. Pidätyskorttien mukaan siellä oli yli 2200 naista ja 289 alle 15-vuotiasta lasta. Tutkimuksen mukaan Lahdessa teloitettiin ampumalla 218 naista, joista nuorin oli 14-vuotias, kaikki ilman oikeudenkäyntiä, ja myös lapsista monet kuolivat leirillä. Liukkonen selvittää myös naisvankien taustaa, päivärytmiä Hennalassa, väkivaltaa ja teloituksia. Oman lukunsa saa myös leirin henkilöstö, johto, lääkärit, vartijat ja palkattu henkilöstö.
Kirjan lukuja ja niiden sisältöjä en ryhdy tässä yhteydessä referoimaan, mutta haluan kuitenkin kiinnittää huomiota nimien käyttöön. Ymmärrän hyvin, että lahtelaiset ovat kiinnostuneita niistä, sillä niissähän voi olla sukulaisia tai muiden tuttujen lahtelaissukujen jäseniä. Itse en vangittujen nimistä tunnistanut oikeastaan yhtäkään. Sen huomion tein, että nimet olivat varsin tavanomaisia, yleisiä suomalaisia nimiä. Vartijoiden ja palkattujen henkilöiden luetteloissa oli kyllä joitakin sellaisia nimiä, joista olen jossain yhteyksissä aikaisemmin lukenut. Luultavasti sukututkimusharrastus saa Lahden seudulla näistä aikamoisen kimmokkeen.
Lopuksi haluan mainita erään varmaan keskusteluissa esille tulleen seikan. Saksalaiset sotilaat ”besorgasivat” vangitsemiltaan punaisilta kaiken arvokkaan omaisuuden jo matkalla Lahteen, ja lopusta tekivät selvää Hennalan vartijat ja palkatut työntekijät. Tarvittaessa riisutettiin vankeja jopa alasti, jotta vaatteiden saumoihin neulotut setelit saataisiin esiin. Erityisen haluttuja olivat kellot ja sormukset. Jos vangeille vielä oli jäänyt rahaa, myytiin heille esimerkiksi tupakkaa kymmenkertaiseen hintaan. Teloitetuilta otettiin kaikki vähänkin paremmat kengät.
Monet Hennalassa työskennelleet loivat täällä peruspääoman yritystoiminnalleen. Liukkonen nostaa esille sivulla 72 kolme lahtelaista, joista yksi työskenteli vartijana, toinen kirjurina ja kolmas leipurina. Kaikista kolmesta tuli Lahden oloissa suurliikemiehiä, vahvoja tekijöitä kaupassa ja teollisuudessa. Kaikkien yritykset ovat edelleen tunnettuja ja toiminnassa, tietysti omistusjärjestelyjä on matkan varrella tapahtunut. Samaa ”pääoman lisäämistä” tapahtui muutenkin, joten paljon on tänä päivänä myös ihmisiä, jälkeläisiä ja sukulaisia, jotka haluaisivat Liukkosen kirjan painuvan unholaan.
-----
Kunnioitin aikoinaan suuresti Lauri ”Tahko” Pihkalaa, jota pidin ei ainoastaan pesäpallopelin luojana, vaan urheilun ja terveellisen elämäntavan julistajana muutenkin. Satuin näkemään hänet vain yhden kerran, mutta hänelle tyypillisessä ympäristössä. Lähdin joskus 1960-luvun alkupuolella hiihtelemään Helsingin keskuspuistoon. Jossain Maunulan tienoilla tuli sitten Pihkala vastaan, hidasta vanhuksen vauhtia tietenkin. Erityisesti muistan sen, että hän oli laittanut käsiensä suojaksi huput, joiden sisään myös sauvojen päät mahtuivat.
Kirjan luettuani tulin surulliseksi, Lauri Pihkalan tekemisissä Sysmässä vuonna 1918 oli paljon sellaista, jota ei voi alkuunkaan hyväksyä. Tilannetta ei paljon auta se, että hänen veljensä Martti Pihkala oli paljon pahempi, eikä vain tuona onnettomana vuonna vaan myöhemminkin.
Muilta osin asiakirjalähteitä on käytetty melko paljon, on valtionrikosoikeuden pöytäkirjoja, vankikortistoja, pidätyskortistoja, kuulustelupäiväkirjoja, vahtipäiväkirjoja, kirjeitä, sähkösanomia ja erilaisia tilastoja. Kirjoittaja on nähnyt paljoin vaivaa tutkimalla lukuisien eri arkistojen tietoja. Hän on täyttänyt aukkoja myös muistitiedoilla, joita hän on eri puolilta löytänyt. Aivan ilmeisesti hän on käsitellyt tätä varsin runsasta materiaalia kriittisesti, mutta se ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että ainakin joissakin tapauksissa muistelmien kuva voisi olla vääristynyt. Liukkonen esittelee nimeltä mainiten hyvin monien ihmisten tekemisiä, joten harhalyöntejä voi tulla. Hän itse kertoo käsitelleensä lähteitään ja muistitietoja sillä tavalla rinnan, että varmoja päätelmiä tehdään vain silloin, kun tiedot tukevat toisiaan. En voi ainakaan suoraan ilman tarkempaa syventymistä hyväksyä sitä väittämää, että hän olisi käsitellyt lähteitään jotenkin puolueellisesti, esimerkiksi feministisesti tai poliittisen tarkoituksenhakuisesti.
Ylipäätään Liukkonen on tarkkaan selvittänyt, mitä Hennalassa tapahtui, ja mitä tapahtui nimenomaan naisille. Pidätyskorttien mukaan siellä oli yli 2200 naista ja 289 alle 15-vuotiasta lasta. Tutkimuksen mukaan Lahdessa teloitettiin ampumalla 218 naista, joista nuorin oli 14-vuotias, kaikki ilman oikeudenkäyntiä, ja myös lapsista monet kuolivat leirillä. Liukkonen selvittää myös naisvankien taustaa, päivärytmiä Hennalassa, väkivaltaa ja teloituksia. Oman lukunsa saa myös leirin henkilöstö, johto, lääkärit, vartijat ja palkattu henkilöstö.
Kirjan lukuja ja niiden sisältöjä en ryhdy tässä yhteydessä referoimaan, mutta haluan kuitenkin kiinnittää huomiota nimien käyttöön. Ymmärrän hyvin, että lahtelaiset ovat kiinnostuneita niistä, sillä niissähän voi olla sukulaisia tai muiden tuttujen lahtelaissukujen jäseniä. Itse en vangittujen nimistä tunnistanut oikeastaan yhtäkään. Sen huomion tein, että nimet olivat varsin tavanomaisia, yleisiä suomalaisia nimiä. Vartijoiden ja palkattujen henkilöiden luetteloissa oli kyllä joitakin sellaisia nimiä, joista olen jossain yhteyksissä aikaisemmin lukenut. Luultavasti sukututkimusharrastus saa Lahden seudulla näistä aikamoisen kimmokkeen.
Lopuksi haluan mainita erään varmaan keskusteluissa esille tulleen seikan. Saksalaiset sotilaat ”besorgasivat” vangitsemiltaan punaisilta kaiken arvokkaan omaisuuden jo matkalla Lahteen, ja lopusta tekivät selvää Hennalan vartijat ja palkatut työntekijät. Tarvittaessa riisutettiin vankeja jopa alasti, jotta vaatteiden saumoihin neulotut setelit saataisiin esiin. Erityisen haluttuja olivat kellot ja sormukset. Jos vangeille vielä oli jäänyt rahaa, myytiin heille esimerkiksi tupakkaa kymmenkertaiseen hintaan. Teloitetuilta otettiin kaikki vähänkin paremmat kengät.
Monet Hennalassa työskennelleet loivat täällä peruspääoman yritystoiminnalleen. Liukkonen nostaa esille sivulla 72 kolme lahtelaista, joista yksi työskenteli vartijana, toinen kirjurina ja kolmas leipurina. Kaikista kolmesta tuli Lahden oloissa suurliikemiehiä, vahvoja tekijöitä kaupassa ja teollisuudessa. Kaikkien yritykset ovat edelleen tunnettuja ja toiminnassa, tietysti omistusjärjestelyjä on matkan varrella tapahtunut. Samaa ”pääoman lisäämistä” tapahtui muutenkin, joten paljon on tänä päivänä myös ihmisiä, jälkeläisiä ja sukulaisia, jotka haluaisivat Liukkosen kirjan painuvan unholaan.
-----
Kunnioitin aikoinaan suuresti Lauri ”Tahko” Pihkalaa, jota pidin ei ainoastaan pesäpallopelin luojana, vaan urheilun ja terveellisen elämäntavan julistajana muutenkin. Satuin näkemään hänet vain yhden kerran, mutta hänelle tyypillisessä ympäristössä. Lähdin joskus 1960-luvun alkupuolella hiihtelemään Helsingin keskuspuistoon. Jossain Maunulan tienoilla tuli sitten Pihkala vastaan, hidasta vanhuksen vauhtia tietenkin. Erityisesti muistan sen, että hän oli laittanut käsiensä suojaksi huput, joiden sisään myös sauvojen päät mahtuivat.
Kirjan luettuani tulin surulliseksi, Lauri Pihkalan tekemisissä Sysmässä vuonna 1918 oli paljon sellaista, jota ei voi alkuunkaan hyväksyä. Tilannetta ei paljon auta se, että hänen veljensä Martti Pihkala oli paljon pahempi, eikä vain tuona onnettomana vuonna vaan myöhemminkin.
1. (43) Kuumaa kamppailua Kisapuistossa
Lauantaina 26.5. oli Mestarien Liigan loppuottelu Minskissä. Ennen television eteen siirtymistä tuntui aiheelliselta kokea eräänlainen esiottelu Kisapuistossa. Halusin nähdä miten FC Lahti selviää Vaasan palloseuraa vastaan. Ennakkotietojen mukaan lahtelaisten ylpeys olisi tällä kertaa kotoisessa Veikkausliigassamme kulkemassa aika mukavaa sijoitusta kohti.
Tulin Kisapuistoon kymmenkunta minuuttia myöhässä. Olin tässä vaiheessa portilla ainoa, ketään muuta ei ollut enää näkyvillä. Kaikki muut olivat jo tulleet. Portilla alkoi tunnelma lähentyä suuren maailman meininkiä, sillä jouduin kahden naisen suorittamaan turvatarkastukseen. Kaipa siinä varmistettiin, ettei pomminheittäjältä näyttänyt vanha mies sittenkään ollut pahoissa aikeissa! Pintapuolisen silittelyn jälkeen siirryin pääkatsomoon päästäkseni auringolta suojaan. Ihmettelin sitä, että vastapäisessä aurinkokatsomossa oli suoraan porottavasta auringosta huolimatta niin paljon väkeä.
Lauantaina 26.5. oli Mestarien Liigan loppuottelu Minskissä. Ennen television eteen siirtymistä tuntui aiheelliselta kokea eräänlainen esiottelu Kisapuistossa. Halusin nähdä miten FC Lahti selviää Vaasan palloseuraa vastaan. Ennakkotietojen mukaan lahtelaisten ylpeys olisi tällä kertaa kotoisessa Veikkausliigassamme kulkemassa aika mukavaa sijoitusta kohti.
Tulin Kisapuistoon kymmenkunta minuuttia myöhässä. Olin tässä vaiheessa portilla ainoa, ketään muuta ei ollut enää näkyvillä. Kaikki muut olivat jo tulleet. Portilla alkoi tunnelma lähentyä suuren maailman meininkiä, sillä jouduin kahden naisen suorittamaan turvatarkastukseen. Kaipa siinä varmistettiin, ettei pomminheittäjältä näyttänyt vanha mies sittenkään ollut pahoissa aikeissa! Pintapuolisen silittelyn jälkeen siirryin pääkatsomoon päästäkseni auringolta suojaan. Ihmettelin sitä, että vastapäisessä aurinkokatsomossa oli suoraan porottavasta auringosta huolimatta niin paljon väkeä.
Kuuma tästä ottelusta tuli niin pelitapahtumien kuin olosuhteidenkin osalta. Yli 30 astetta auringossa ja täyttä vauhtia pallon perään, kovasti siinä oli pelaajilla kestämistä. Minulle oli uutta se, että molempien puoliaikojen puolivälissä tuomarin pilli kutsui pelaajat pikaiselle juomatauolle. Näytti siltä, että kaikki olivat juomassa, jotkut valelivat päänsäkin huoltajien tarjoamasta vesiämpäristä. Puoliajalla koko keinonurmi kasteltiin. Laskin, että kentän reunamilla oli peräti kahdeksan vesipostia, joista jokaisesta vesisuihkut nousivat vuoron perään puoliväliin kenttää ja vähän ylikin. Näin kuumentunut keinonurmi säilyi pelattavana. Istuin itse varjossa surullisen kuuluisan pääkatsomona lipan alla. Ajattelin silti lähteä jo puoliväliajalla kotiin, mutta mukavasti sinne katsomon ensiriveillekin tuuli toi viilentävää pientä vesisumua. Niinpä katsoin ottelun loppuun asti.
Jostain syystä korkeiden pylväiden päässä olevat valot paloivat koko ottelun ajan täysillä. Palloliitto on vaatinut, että tarvittaessa liigaottelujen aikana pitää olla päällä täysi valaistus. Maallikollekin on selvää, että valoja ei tarvita kun aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta kello 15 iltapäivällä. Mutta elämme sääntö -Suomessa, kun on kerran määrätty, niin pidetään valoja yllä, ellei ylemmältä taholta tule lupaa sammuttaa. Näinhän se on, että ohjeita pitää kaikissa olosuhteissa noudattaa pilkuntarkasti.
Aluksi tuntui siltä, että FC Lahti vie koko ottelun helposti. Painostusta tuli VPS:n maalille tavan takaa ja lopulta se helpottava maalikin. Kuva kertoo siitä, miten FC Lahden pelaaja marssii antamaan kulmapotkua, joka kuitenkin tällä kertaa jäi tuloksettomaksi. VPS oli kylläkin vaarallinen, etenkin sen pitkät pistosyötöt aiheuttivat hankaluuksia puolustukselle. Pari kertaa vaasalainen oli jo ensimmäisellä puoliajalla pääsemässä läpi, mutta pallo meni sen verran pitkälle, että hyvin pelannut maalivahti ehti tulla rangaistusalueen ulkopuolelle potkaisemaan sen pois. Samanlaisesta tilanteesta VPS teki tasoitusmaalinsa toisella puoliajalla, joka oli VPS:n painostuskautta. Näin FC Lahden tilanne ei parantanut, mutta se jäi edelleen tuloksella 1-1 ahdistelemaan johdossa olevia kolmea seuraa. Hyvältä kuitenkin näyttää, ja niin näytti pelikin. Suurella rahalla koottu HJK (Helsingin jalkapalloklubi) näyttää kyllä jo tässä vaiheessa karanneen muilta.
Kotijoukkueen kannalta tähtihyökkääjä Senion loukkaantuminen heti pelin alussa oli paha takaisku. Illan Mestarien liigassa sattui vähän samanlainen tapaus kun Liverpooliin kaikki kaikessa oleva hyökkääjä, turkkilainen Mohamed Salah joutui pitkälle sairaslomalle. Liverpool oli ennen hänen loukkaantumistaan hyökkäävä osapuoli, mutta pelin luonne muuttui heti tapahtuman jälkeen. Oliko tämä sitten syy siihen, että Real Madrid voitti 3-1, siitä tietysti riittää spekuloitavaa. Tietysti asiaan vaikutti Liverpollin maalivahdin epäonni ja loistovedossa olleen Gareth Balen saksipotku ja muukin peli.
Kotijoukkueen kannalta tähtihyökkääjä Senion loukkaantuminen heti pelin alussa oli paha takaisku. Illan Mestarien liigassa sattui vähän samanlainen tapaus kun Liverpooliin kaikki kaikessa oleva hyökkääjä, turkkilainen Mohamed Salah joutui pitkälle sairaslomalle. Liverpool oli ennen hänen loukkaantumistaan hyökkäävä osapuoli, mutta pelin luonne muuttui heti tapahtuman jälkeen. Oliko tämä sitten syy siihen, että Real Madrid voitti 3-1, siitä tietysti riittää spekuloitavaa. Tietysti asiaan vaikutti Liverpollin maalivahdin epäonni ja loistovedossa olleen Gareth Balen saksipotku ja muukin peli.
Kuuma tämä Lahden ottelu oli muutenkin. Aika monta varoitustakin annettiin, en tosin laskenut määrää. Aivan pelin lopussa vaasalainen ja lahtelainen pelaaja löivät pallontavoittelussa päänsä yhteen niin, että molemmat tarvitsivat hoitoa minuuttien ajan. Lopulta miehet nostettiin pystyyn ja talutettiin vaihtoon.
Jos eurooppalaiset suurseurat ovat todellisia eri kansoista tulevien pelaajien sulatusuuneja, näyttää kehitys vievän siihen Suomessakin. Pelkästään pelaajaluettelon nimien mukaan vieraat olivat FC Lahdessa enemmistönä kaikki vaihdotkin mukaan lukien 9-5. Jokseenkin samoin lukemin kotimaiset pelaajat olivat vähemmistönä myös vaasalaisten kokoonpanossa. Näyttää siltä, että meilläkin jalkapalloseurat ovat jo kansainvälistyneitä yrityksiä, eivät enää kotikaupungin tai -maakunnan omien pelaajien urheiluseuroja. Tietysti taso näin paranee, mutta oman maan juniorit saavat vähemmän mahdollisuuksia pelata ylimmällä seuratasolla. Tätä paikkaamaan on kehitelty ns. farmiseurasysteemi, yhteistyö alemman tason seurojen kanssa. Liigaseurassa tarkkaillaan, voisiko joku nuori tulla vaikka väliaikaisesti kokeilemaan kykyjään kovemmassa porukassa.
Jos eurooppalaiset suurseurat ovat todellisia eri kansoista tulevien pelaajien sulatusuuneja, näyttää kehitys vievän siihen Suomessakin. Pelkästään pelaajaluettelon nimien mukaan vieraat olivat FC Lahdessa enemmistönä kaikki vaihdotkin mukaan lukien 9-5. Jokseenkin samoin lukemin kotimaiset pelaajat olivat vähemmistönä myös vaasalaisten kokoonpanossa. Näyttää siltä, että meilläkin jalkapalloseurat ovat jo kansainvälistyneitä yrityksiä, eivät enää kotikaupungin tai -maakunnan omien pelaajien urheiluseuroja. Tietysti taso näin paranee, mutta oman maan juniorit saavat vähemmän mahdollisuuksia pelata ylimmällä seuratasolla. Tätä paikkaamaan on kehitelty ns. farmiseurasysteemi, yhteistyö alemman tason seurojen kanssa. Liigaseurassa tarkkaillaan, voisiko joku nuori tulla vaikka väliaikaisesti kokeilemaan kykyjään kovemmassa porukassa.
Aika ajoin on valitettu sitä, että joukkueiden faniryhmät käyttäytyvät katsomoissa tyhmästi. Nyt en sitä huomannut, tosin molemmat olivat omilla alueillaan minusta noin 50 metrin päässä. Minulle asti kuului vain rummutusta ja ihan kohtuullisia fanihuutoja. Pari poliisia oli saapunut totutulla tavalla vieraan joukkueen faniryhmän tuntumaan. Miehet saivat katsella peliä rauhassa, sillä paidattomat vaasalaiset istuivat tiiviissä ryhmässä, eivätkä aiheuttaneet minkäänlaista harmia. Kuvan taustalla on alueen K-kauppa, entinen linja-autoasema.
Sen sijaan katsomossa oli siellä täällä varttuneempia katsojia, joista mökää todella lähti. Minunkin lähelläni oli eräs miekkonen, joka kymmenen minuutin välein vaati tuomarilta kortteja vaasalaisille. Huutojaan hän säesti varsin alatyylisin haukkuma- ja kirosanoin. Mahtoiko hänen ahdistuneisuutensa tästä vähän helpottua, ehkä loppupäivä sujui vähän paremmin. Urheilutilaisuuksilla on tällainenkin puoli, ainakin on vähän aikaa parempi olo, ehkä perhekin siellä kotona selviää paremmin.
Tietysti näin lopussa pitäisi taas pitää jonkinlainen jeremiadi siitä, että Kisapuiston katsomoa ei saada millään uudistettua. Aika häpeällista on, että monessa paljon pienemmässäkin kaupungissa on paremmat puitteet. Innokas ja uskollinen jalkapalloyleisö kyllä ansaitsisi parempaa, nytkin oli kovasta helteestä huolimatta paikalla 2250 katsojaa. Tuskinpa tämä määrä olisi viitsinyt marssia sinne Urheilukeskuksen kaukaloon. Onneksi kotiotteluita pelataan edelleen Kisapuistossa. Se on keskellä kaupunkia, ja siellä on tunnelmaa.
Sen sijaan katsomossa oli siellä täällä varttuneempia katsojia, joista mökää todella lähti. Minunkin lähelläni oli eräs miekkonen, joka kymmenen minuutin välein vaati tuomarilta kortteja vaasalaisille. Huutojaan hän säesti varsin alatyylisin haukkuma- ja kirosanoin. Mahtoiko hänen ahdistuneisuutensa tästä vähän helpottua, ehkä loppupäivä sujui vähän paremmin. Urheilutilaisuuksilla on tällainenkin puoli, ainakin on vähän aikaa parempi olo, ehkä perhekin siellä kotona selviää paremmin.
Tietysti näin lopussa pitäisi taas pitää jonkinlainen jeremiadi siitä, että Kisapuiston katsomoa ei saada millään uudistettua. Aika häpeällista on, että monessa paljon pienemmässäkin kaupungissa on paremmat puitteet. Innokas ja uskollinen jalkapalloyleisö kyllä ansaitsisi parempaa, nytkin oli kovasta helteestä huolimatta paikalla 2250 katsojaa. Tuskinpa tämä määrä olisi viitsinyt marssia sinne Urheilukeskuksen kaukaloon. Onneksi kotiotteluita pelataan edelleen Kisapuistossa. Se on keskellä kaupunkia, ja siellä on tunnelmaa.
Toukokuu
9. (42) Terveiset kesäisestä Viljandista 3
Lauantaina 12.5. koitti viimein se päivä, jota monet olivat odottaneet. Iltapäivällä oli ohjelmassa tutustuminen Ugala –teatterin sisätiloihin ja sen jälkeen nähtiin näytelmä Hipide revolutsioon. Mutta sitä ennen oli aamupäivä vapaana, sen sai jokainen käyttää miten tahtoi. Jo aikaisemmin mainittu Viljandin järven ympärikävely viehätti muutamia, ja taisivat jotkut kiipeillä itse linnanvuorelle osallistuakseen lauluhetkeen.
Lauantaina 12.5. koitti viimein se päivä, jota monet olivat odottaneet. Iltapäivällä oli ohjelmassa tutustuminen Ugala –teatterin sisätiloihin ja sen jälkeen nähtiin näytelmä Hipide revolutsioon. Mutta sitä ennen oli aamupäivä vapaana, sen sai jokainen käyttää miten tahtoi. Jo aikaisemmin mainittu Viljandin järven ympärikävely viehätti muutamia, ja taisivat jotkut kiipeillä itse linnanvuorelle osallistuakseen lauluhetkeen.
Minulla oli hieman toisenlaiset tunnelmat, sillä jo perjantai-iltana oli yläleuan parin hampaan vieressä tuntunut pehmeä tyynymäinen alue. Kysymyksessä oli tietysti ientulehdus, joka piti hoitaa mahdollisimman pian kuntoon, jotta uhkana oleva verenmyrkytys voitaisiin estää. Kun minulla on molemmissa polvissa tekonivelet, oli tämä vielä tavallistakin tärkeämpää. Bakteerit tunkeutuvat helposti elimistössä olevaan vieraaseen aineeseen, tässä tapauksessa titaaniniveliin. Sunnuntai-iltaan sitä ei voinut oikein lykätä. Lauantaiaamuna sain Leilin opastuksella selville, että Viljandin kaupungin hammashoitola oli avoinna ns. akuuttitapauksia varten. Niinpä köröttelimme sinne taksilla, hinta oli neljä euroa, eli kolmannes siitä, mitä sama matka veisi Lahdessa.
Hammashoitolassa (vaalea rakennus kadun toisella puolella) ei ollut mitään erikoista, pitkä kolkko käytävä, jonka varrella oli huoneita, eli samoin kuin Suomessa. Hoitohuoneeseen menin yksin, kielitaito riitti hyvin siihen yksinkertaiseen keskusteluun mitä tarvittiin, ei siinä mitään syvällistä synny Suomessakaan. Lääkäri imi jollain ruiskulla sisällön ulos ja ruiskutti toisella tilalle jotain lääkettä. Se oli sitten siinä, koko matkaan kului yksi tunti, sillä minun edelläni oli vain kaksi muuta potilasta. Vähän sain pyyhkeitä hammaskivestä, jonka poistatinkin sitten Suomessa heti seuraavalla viikolla.
Hammashoitolassa (vaalea rakennus kadun toisella puolella) ei ollut mitään erikoista, pitkä kolkko käytävä, jonka varrella oli huoneita, eli samoin kuin Suomessa. Hoitohuoneeseen menin yksin, kielitaito riitti hyvin siihen yksinkertaiseen keskusteluun mitä tarvittiin, ei siinä mitään syvällistä synny Suomessakaan. Lääkäri imi jollain ruiskulla sisällön ulos ja ruiskutti toisella tilalle jotain lääkettä. Se oli sitten siinä, koko matkaan kului yksi tunti, sillä minun edelläni oli vain kaksi muuta potilasta. Vähän sain pyyhkeitä hammaskivestä, jonka poistatinkin sitten Suomessa heti seuraavalla viikolla.
Ugala –teater on yksi Viron tunnetuimmista. Keväällä kävimme Espoossa katsomassa sen vierailunäytännön nimellä Emadepäev. Siitä oli kirjoitus blogissani maaliskuulla. Teatteri perustettiin vuonna 1920. Sen suuressa salissa on 540 istumapaikkaa, pienessä 155. Teatterin nimi tulee Viron muinaisesta Ugala -maakunnasta. Rakennus sijaitsee Kuuni - järvestä tulevan isohkon ojan varrella. Oja johtaa monen mutkan ja välivaiheen kautta Viljandin järveen. Teatterin kohdalla ojaa on ruopattu niin, että se on melko leveä. Keskellä on suihkulähde. Näin teatterirakennuksen miljöö korostuu. Seuraavat kuvat kertovat siitä, miten arkkitehtoonisesti kaunis teatterirakennus on.
Ennen näytäntöä kuljimme ristiin rastiin, kuten sanotaan, kulisseissa ja varastotiloissa. Pukuvarastossa oli sadoittain erilaisia näyttämöpukuja, eniten kuitenkin naisten asuja. Nähtiin myös erilaista tarpeistoa, muovista tehtyjä hedelmiä ja ruoka-annoksia jne. Teatterin tekniikkaakin nähtiin, varsinkin se mekanismi, jolla näyttämön lattiasta osa nostetaan ylös. Kuljimme pitkin käytäviä, joiden varrella oli pukuhuoneita, studioita ja hallintotiloja. Molemmille, tällä hetkellä tyhjille näyttämöillekin vilkaistiin.
Ennen näytäntöä kuljimme ristiin rastiin, kuten sanotaan, kulisseissa ja varastotiloissa. Pukuvarastossa oli sadoittain erilaisia näyttämöpukuja, eniten kuitenkin naisten asuja. Nähtiin myös erilaista tarpeistoa, muovista tehtyjä hedelmiä ja ruoka-annoksia jne. Teatterin tekniikkaakin nähtiin, varsinkin se mekanismi, jolla näyttämön lattiasta osa nostetaan ylös. Kuljimme pitkin käytäviä, joiden varrella oli pukuhuoneita, studioita ja hallintotiloja. Molemmille, tällä hetkellä tyhjille näyttämöillekin vilkaistiin.
Kello 17.00 alkoi sitten näytelmä nimeltä Hipide revolutsioon. Elettiin vuotta 1972 ja Woodstockin tapahtumat olivat jo tuttuja. Hippikulttuuri tunkee vähä vähältä rautaesiripun läpi, hiukset pitenevät, vaatetus muuttuu, levyjä soitellaan ja rauhaa ja rakkautta julistetaan. Kommuuneissa yritetään elää täälläkin, Vietnamin sotaa vastustetaan ja huumeisiinkin tutustutaan.
Näytelmä alkaa tiukan muodollisesti: kaksi keski-ikäistä pariskuntaa viettää hillityn kömpelöä iltaa keskenään. Jossain vaiheessa pannaan vanha levy pyörimään, ja siitä sitten päästään siihen, mitä kukin teki noina nuoruusvuosinaan. Ensimmäinen puoliaika oli kyllä sellaista sekametelisoppaa, että ei se oikein meille puolikielisille auennut. Ei kuulemma auennut oikein virolaisillekaan, Virossa kuulemma hippiliike oli enemmänkin marginaalissa.
Toisessa osassa päästiin siihen, että Neuvostoliitossa aate sai aikaan enemmän järistyksiä. Vastatoimiinkin ryhdyttiin, poliisit olivat asialla ja vangitsivat hippejä. Yhdessä kohtauksessa tyhjin silmin ja töpöttävin askelin kulkevat mielisairaalan potilaat odottivat jonossa sairaanhoitajan antamia päivittäisiä lääkeannoksiaan. Tällä varmaan haluttiin muistuttaa, miten Neuvostoliitossa yritettiin ratkaista toisinajattelevien ongelmaa. Täysissä talvitamineissa lattialla pyörivät ihmiset taas muistuttivat siitä, että Siperiaankiin saatettiin helposti joutua. Ensimmäinen puoliaika oli siinä määrin sekavaa temmeltämistä, että osa katsojista poistui kauniiseen kevätiltaan muualta huviaan etsimään. Toinen puoliaika oli aivan kelvollista teatteria, mutta ei siitäkään mitään kovin merkittävää mieleen jäänyt.
Hippiromantiikka ei siis ilmeisesti tullut Viroon kovin suurella voimalla. Paljon enemmän punk söi valtaa pitävien uskottavuutta. Syyskuussa 1980 piti punkyhtye Propellierin soittaa Kadriorgin stadionilla jalkapallo-ottelun päätteeksi. Musiikki keskeytettiin, ja sitä kuulemaan tullut valtava koululaisten määrä alkoi tungeksia metelöiden ja särkien keskikaupungille. Puhuttiin koululaiskapinasta. Oikeastaan tästä lähti nopeampi muutos Virossa, seurasi vastalauseita, valtavia mielenosoituksia ja viimein ns. laulava vallankumous, jonka lähtökohtana monet pitävät vuotta 1988. Olen kirjoittanut molemmista, niin koululaiskapinasta kuin laulavasta vallankumouksestakin. Tätä kehitystä voit seurata valitsemalla yläpalkista kohdan Naabermaa Eesti.
-------
Sunnuntaipäivä kului sitten melkein kokonaan matkustamiseen. Välietappina ennen Tallinnaa oli kuitenkin lounas Tallinna-Tartto -tien puolivälissä tunnelmallisessa Hindrekun talossa, jossa järjestetään niin syntymäpäiviä, häitä, seminaareja ja kuin muitakin tilaisuuksia. Ruoka oli hyvää, ja hetken saatoimme huilata viihtyisässä puutarhassa. Omenapuut eivät vielä olleet ehtineet kukkaan, mutta muuten saimme ihailla paikan vehreyttä, jota istutetut kukat korostivat.
Toisessa osassa päästiin siihen, että Neuvostoliitossa aate sai aikaan enemmän järistyksiä. Vastatoimiinkin ryhdyttiin, poliisit olivat asialla ja vangitsivat hippejä. Yhdessä kohtauksessa tyhjin silmin ja töpöttävin askelin kulkevat mielisairaalan potilaat odottivat jonossa sairaanhoitajan antamia päivittäisiä lääkeannoksiaan. Tällä varmaan haluttiin muistuttaa, miten Neuvostoliitossa yritettiin ratkaista toisinajattelevien ongelmaa. Täysissä talvitamineissa lattialla pyörivät ihmiset taas muistuttivat siitä, että Siperiaankiin saatettiin helposti joutua. Ensimmäinen puoliaika oli siinä määrin sekavaa temmeltämistä, että osa katsojista poistui kauniiseen kevätiltaan muualta huviaan etsimään. Toinen puoliaika oli aivan kelvollista teatteria, mutta ei siitäkään mitään kovin merkittävää mieleen jäänyt.
Hippiromantiikka ei siis ilmeisesti tullut Viroon kovin suurella voimalla. Paljon enemmän punk söi valtaa pitävien uskottavuutta. Syyskuussa 1980 piti punkyhtye Propellierin soittaa Kadriorgin stadionilla jalkapallo-ottelun päätteeksi. Musiikki keskeytettiin, ja sitä kuulemaan tullut valtava koululaisten määrä alkoi tungeksia metelöiden ja särkien keskikaupungille. Puhuttiin koululaiskapinasta. Oikeastaan tästä lähti nopeampi muutos Virossa, seurasi vastalauseita, valtavia mielenosoituksia ja viimein ns. laulava vallankumous, jonka lähtökohtana monet pitävät vuotta 1988. Olen kirjoittanut molemmista, niin koululaiskapinasta kuin laulavasta vallankumouksestakin. Tätä kehitystä voit seurata valitsemalla yläpalkista kohdan Naabermaa Eesti.
-------
Sunnuntaipäivä kului sitten melkein kokonaan matkustamiseen. Välietappina ennen Tallinnaa oli kuitenkin lounas Tallinna-Tartto -tien puolivälissä tunnelmallisessa Hindrekun talossa, jossa järjestetään niin syntymäpäiviä, häitä, seminaareja ja kuin muitakin tilaisuuksia. Ruoka oli hyvää, ja hetken saatoimme huilata viihtyisässä puutarhassa. Omenapuut eivät vielä olleet ehtineet kukkaan, mutta muuten saimme ihailla paikan vehreyttä, jota istutetut kukat korostivat.
------
Aikaisemman mainitusta Võrtsjärven matkasta ja ilmoittautumisesta saa tietoa Päijät-Hämeen Tuglas-seuran sivuilta: https://www.paijat-hameentuglas.fi Ilmoittautumisessa ovat viimeiset päivät kohta käsillä.
Ensimmäinen yö 2.8. vietetään Grand Hotel Viljandissa, joka on kaupungin tasokkain majoituspaikka. Se on keskellä kaupunkia, ei siis rannassa kuten Aasa külalistemaja. Sieltä on helppo omin avuin käydä katsomassa vaikka Jaanin tai Paavalin kirkkoja, eikä Ugala -teatterikaan ole kaukana. Seuraavana päivänä matka jatkuu itään. Vuonna 2014 kirjoitin Viljandista ja matkasta Valgaan kaksi juttua osiossa Uutta 2014. Kaikella tällä voi vähän valmistella matkalle lähtöä. https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2014.html , kohdat 3 ja 4.
Aikaisemman mainitusta Võrtsjärven matkasta ja ilmoittautumisesta saa tietoa Päijät-Hämeen Tuglas-seuran sivuilta: https://www.paijat-hameentuglas.fi Ilmoittautumisessa ovat viimeiset päivät kohta käsillä.
Ensimmäinen yö 2.8. vietetään Grand Hotel Viljandissa, joka on kaupungin tasokkain majoituspaikka. Se on keskellä kaupunkia, ei siis rannassa kuten Aasa külalistemaja. Sieltä on helppo omin avuin käydä katsomassa vaikka Jaanin tai Paavalin kirkkoja, eikä Ugala -teatterikaan ole kaukana. Seuraavana päivänä matka jatkuu itään. Vuonna 2014 kirjoitin Viljandista ja matkasta Valgaan kaksi juttua osiossa Uutta 2014. Kaikella tällä voi vähän valmistella matkalle lähtöä. https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2014.html , kohdat 3 ja 4.
8. (41) Terveisiä kesäisestä Viljandista 2
Meleski
Helatorstaina alkaneen matkan toisena päivänä (11.5.) suuntasimme bussillamme heti aamulla Tarton tietä Meleskin kylään Võrtsjärven pohjoispuolelle. Meleskin lasimanufaktuuri perustettiin jo vuonna 1792. Se oli 1800-luvulla koko Baltian suurin, ja koko Venäjän imperiumissa oli vain yksi sitä suurempi. Pitkään sen omistajina olivat kartanoiden omistajat.
Meleski
Helatorstaina alkaneen matkan toisena päivänä (11.5.) suuntasimme bussillamme heti aamulla Tarton tietä Meleskin kylään Võrtsjärven pohjoispuolelle. Meleskin lasimanufaktuuri perustettiin jo vuonna 1792. Se oli 1800-luvulla koko Baltian suurin, ja koko Venäjän imperiumissa oli vain yksi sitä suurempi. Pitkään sen omistajina olivat kartanoiden omistajat.
Aikanaan sen yhteyteen syntyi muita yrityksiä, kuten esimerkiksi Johannes Lorupin lasitehdas. Meleskissä lasinvalmistus loppui vuonna 1987, kaikki muu toiminta vuonna 2005. Vuonna 1866 rakennettu tehtaan pääosa on säilynyt suhteellisen hyvin. Lasitehtaan viimeisten työntekijäin perustama museo sijaitsee kilometrin verran etäämpänä pienessä kylässä.
Mainittakoon, että seudulla oli jo ennen Meleskin perustamista ollut pieniä lasimanufaktuureja, joista Suomessa käytettiin nimitystä lasihytti. Niissä oli sulatukseen tarkoitetut uunit ja lasinpuhaltajien työtilat.
Mainittakoon, että seudulla oli jo ennen Meleskin perustamista ollut pieniä lasimanufaktuureja, joista Suomessa käytettiin nimitystä lasihytti. Niissä oli sulatukseen tarkoitetut uunit ja lasinpuhaltajien työtilat.
Polttopuut pikkumanufaktuureihin ajettiin rekipelillä lähiseutujen metsistä. Mutta kun puun kulutus oli suurta, usein lopetettiin entinen lasihytti ja rakennettiin uusi jonnekin toiseen metsäiseen paikkaan. Oli halvempaa rakentaa uusi kuin kuljettaa puita yhä pidempiä matkoja. Pääraaka-aineena oli kvartsihiekka, jota ilmeisesti löytyi seudulta paljon. Seokseen lisättiin kaliumkarbonaattia eli potaskaa, jota saatiin puun, lähinnä koivun tuhkasta. Näin seoksesta tuli kestävämpi.
Lasimuseon seinältä löytyi varhainen kuva itse tehtaasta. Toisessa kuvassa on osa sen hyvin muurattua seinää. Edessä olevan puisen rakennuksen takia ei koko fasadia voinut saada kuvaan.
Vuonna 2002 perustetussa lasimuseossa on lähes 1000 lasiesinettä. Niiden lisäksi on valokuvia, erilaisia dokumentteja ja työkaluja. Tehtaan päätoimintavuodet olivat 1792‒1987. Seuraavassa kuvakavalkadissa on muutamia esimerkkejä esineistä. Valokuvien otto oli kyllä hyvin haastavaa hyllyjen valaistuksen ja heijastusten takia.
Lasimuseon seinältä löytyi varhainen kuva itse tehtaasta. Toisessa kuvassa on osa sen hyvin muurattua seinää. Edessä olevan puisen rakennuksen takia ei koko fasadia voinut saada kuvaan.
Vuonna 2002 perustetussa lasimuseossa on lähes 1000 lasiesinettä. Niiden lisäksi on valokuvia, erilaisia dokumentteja ja työkaluja. Tehtaan päätoimintavuodet olivat 1792‒1987. Seuraavassa kuvakavalkadissa on muutamia esimerkkejä esineistä. Valokuvien otto oli kyllä hyvin haastavaa hyllyjen valaistuksen ja heijastusten takia.
Oheisessa kartakkeessa on näkyvissä Meleskin sijainti Võrtsjärven pohjoispuolella.
Viljandimaalla on vuoden 2018 alusta ollut hallintouudistuksen takia enää vain neljä kuntaa, Viljandin kaupunki, Viljandin kunta sen ympärillä sekä Põhja-Sakala ja Mulgi. Aikaisemmin Viljandin ympärillä oli neljä kuntaa, joista tunnetuin oli Viiratsi. Se on tullut matkailijoille tunnetuksi mm. Viiratsin jättiläistammesta ja AS Eksekon suursikalasta, josta sen omistaja Rakvere Lihakombinaat sai esimerkiksi vuonna 2006 peräti 200.000 sikaa. Puhuttiin ”sikahotellista”, jonka kuudenteen kerrokseen laitettiin porsaat. Sitä mukaa kuin ne kasvoivat, siirrettiin niitä kerrosta alemmaksi. Viimeisestä kerroksesta vietiin isoiksi kasvaneet siat Rakvereen teurastettavaksi.
Tarton yliopiston Viljandin kulttuuriakatemia
Iltapäivällä 11.5. siirryttiin akateemiseen maailmaan. Kulttuuriakatemian päärakennukseen keskikaupungilla on sijoitettu hallintotilojen, kirjaston ja tietokoneluokkien lisäksi useita luentosaleja sekä erikoistiloja tanssinopetusta ja muita erikoistehtäviä varten. Parin sadan metrin päässä sijaitseva Musiikkitalo on rakennettu nimenomaan musiikinopetusta sekä musiikin suunnittelua ja esittämistä varten.
Iltapäivällä 11.5. siirryttiin akateemiseen maailmaan. Kulttuuriakatemian päärakennukseen keskikaupungilla on sijoitettu hallintotilojen, kirjaston ja tietokoneluokkien lisäksi useita luentosaleja sekä erikoistiloja tanssinopetusta ja muita erikoistehtäviä varten. Parin sadan metrin päässä sijaitseva Musiikkitalo on rakennettu nimenomaan musiikinopetusta sekä musiikin suunnittelua ja esittämistä varten.
Kolmas rakennus on nimeltään Vilma maja (kuvassa) ja se on päärakennuksesta hieman etäämmällä. Iltapäivällä tutustuimme nimenomaan tähän rakennukseen. Se perustettiin alkuaan entiseen leipätehtaaseen osoitteessa Turu 7. Osittain uudelleen rakennettu talo avattiin syksyllä 2014. Sen tiloissa annetaan käytännön opetusta, jonka toivotaan johtavan omien yritysten perustamiseen. Avainsanoina näyttivät olevan kansanomaisuus ja perinteiden kunnioittaminen, esimerkiksi kansanomaiseen tekstiilityöhön ja rakentamiseen tutustutaan käytännön harjoitteiden ja tutkimustyön avulla. Saimme selostuksen siitä, miten osasto nivoutuu Tarton yliopiston toimintaan. Useimmat oppilaat jatkavat alan maisteriopintoihin. Näihin kuuluvat lopputyön vaiheittainen raportointi ja kirjallinen tutkimusosio. Laitos on tehtävässään ilmeisesti melko harvinainen, joten siellä on ollut vierailijoita eri maista.
Vilma -majassa tutustuimme esimerkiksi siihen, miten lampaan villa ensin karstataan, kehrätään ja laitetaan langat vihdoin vyyhdille. Lopuksi seurasimme pukuompeluluokan toimintaa, tosin en tiedä, tehtiinkö luomukset nimenomaan itse tuotetuista kankaista. Kuvassa on ensin alku, eli villan puhdistus ja lajittelu, ja lopuksi pukujen esittely.
Vilkaisimme myös sellaisia huoneita joissa oli joko kangaspuita, puuntyöstökoneita tai lavastusopintoihin kuuluvia esineitä. Käytävän seinillä oli myös suurikokoisia selosteita siitä, miten esimerkiksi hirsirakenteinen sauna rakennetaan perinteitä vaalien. Talon toiminta oli nyt ilmeisesti aika hiljaista sen takia, että oli perjantai keskellä Helatorstain aiheuttamaa ”pitkää viikonloppua”.
Vilkaisimme myös sellaisia huoneita joissa oli joko kangaspuita, puuntyöstökoneita tai lavastusopintoihin kuuluvia esineitä. Käytävän seinillä oli myös suurikokoisia selosteita siitä, miten esimerkiksi hirsirakenteinen sauna rakennetaan perinteitä vaalien. Talon toiminta oli nyt ilmeisesti aika hiljaista sen takia, että oli perjantai keskellä Helatorstain aiheuttamaa ”pitkää viikonloppua”.
Tällaiseen taideteolliseen kontekstiin voisi kuulua myös se hirveä esittävä muraali, jonka Lasse bongasi kaupungissa vaeltaessaan. Me kaikki näimme sen bussista ohimennen. Taidokas se oli, kuka tai ketkä sen olivat tehneet, ei tietenkään selvinnyt. Ei selvinnyt sekään, miksi se oli maalattu niin syrjäiseen paikkaan, milteipä takapihalle.
7. (40) Terveisiä kesäisestä Viljandista 1
Silmämääräisesti katsoen Lahdesta Viljandiin voisi linnuntietä olla matkaa karkeasti ottaen noin 300 kilometriä. Lahden melko viileän kevään takia odotukset olivat suuria: ehkä sieltä etelästä löytyisi jo kesä, näin ajateltiin. Eikä petytty. Lahtelaisryhmän Helatorstaina alkaneen matkan aikana tuli koko Baltiaan ja myös Suomeen lämpöaalto, joka pani luonnon kukoistamaan.
Silmämääräisesti katsoen Lahdesta Viljandiin voisi linnuntietä olla matkaa karkeasti ottaen noin 300 kilometriä. Lahden melko viileän kevään takia odotukset olivat suuria: ehkä sieltä etelästä löytyisi jo kesä, näin ajateltiin. Eikä petytty. Lahtelaisryhmän Helatorstaina alkaneen matkan aikana tuli koko Baltiaan ja myös Suomeen lämpöaalto, joka pani luonnon kukoistamaan.
Ainakin minä koin yhden huippuhetkistä Ugala-teatterin näytöksen väliajalla katsellessani laajalta terassilta eteen avautuvaa kulttuurimaisemaa. Luonto oli puhjennut kaikkeen vehreyteensä, oli tuuletonta ja leppeää. Huokaisin ja pidin mielessäni Goethen Faustin sanoja: ”Oi hetki, viivy”! En minä sentään sieluani ollut minnekään myymässä, varsinkaan, kun maisemaa hallitsi majesteettisuudessaan upea, barokkivaikutteinen Paavalin kirkko. Tällaisia hetkiä kuitenkin sattuu kohdalle harvoin. Haltioituneena totesin itsekseni: nyt on tullut kesä !
Matka oli melko traditionaalinen, aikanaan Salpauksessa viroa opiskelleet tottuivat lähtemään liikkeelle juuri Helatorstaina. Ajankohta oli sopiva, sillä myös työelämässä olevat saattoivat lähteä matkaan. Tällä kertaa Leena kokosi 15 henkeä käsittävän reippaan ryhmän, Päivi järjesti bussin, joka otti Suomen puolella matkaan niin orimattilalaiset kuin lahtelaisetkin. Takaisin tultiin Helsingistä käännetyssä järjestyksessä. Perillä matkalaisista huolehti Anle Reisid Oü, eli käytännössä kaikkien tuntema Leili Kujanpää. Viron puolella meitä kyyditsi Mortorbus 24, jota tällä kertaa edusti jo aikaisemmin tutuksi tullut Jaan.
Aika monet Viron ja viron kielen harrastajat Lahden seudulta ovat tänäkin kesänä lähdössä matkaan yli Suomenlahden. Pirjon ryhmä kävi Tartossa jo maaliskuussa, ja toinen hänen ryhmänsä matkaa tulevan kuun vaihteen aikaan Haapsaluun ja Vormsin saarelle. Päijät-Hämeen Tuglas -seuran elokuinen matka Viljandiin ja Võrtsjärvelle on mahdollisesti koko kesän huipentuma. Mahdollisesti matkataan myös Laulu - ja tanssijuhlille Tallinnaan heinäkuun alussa.
Majoituimme lähelle Viljandijärven rantaa Aasa külalistemaja –nimiseen rakennukseen. Se oli rakennettu jo 1800-luvun puolella, jolta ajalta ovat peräisin tiiliseinät. Ainakin meidän huoneessamme oli yksi sisäseinä tiilipintainen, muuten oli käytetty kauniisti rappausta. WC- ja suihkutilat olivat siistit ja modernit. Kun vielä huoneilmakin oli viileä ja raikas, niin mikäpä siellä oli majoittua. Ainoa ongelma oli sijainti, katu nousi vahvasti kohti keskustaa ainakin puolen kilometrin matkalla. Moneen kertaan tramppaaminen olisi kyllä käynyt työstä, vaikka minäkin kyllä pystyin kerralla kulkemaan mäen ylös pysähtelemättä ja tuskin hengästyneenä. Myöhemmin kuulin, että matkan voisi helposti tehdä taksillakin alhaiseen kolmen euron hintaan.
Neljän päivän aikana ehdimme kokea yhtä ja toista. Jotkut kevytjalkaiset kiersivät yhtenä aamuna Viljandin järven kävellen. Viljandissa järjestetään joka vuosi traditionaalinen järven ympäri juoksu, jonka ennätys on miehillä vähän alle 40 minuuttia, naisilla viitisen minuuttia päälle. Näitä aikoja ei toki kukaan ajatellutkaan tavoitella. Jotkut nousivat linnavuorelle osallistuakseen siellä järjestettävään lauluhetkeen. Oheisessa kuvassa ovat esityslavan puitteet nähtävissä tavallista erilaisemmassa perspektiivissä, eli rannalta kohti mäkeä. Toinen kuva on suoraan mäen päältä. Muille riitti urheilukentän ja uimaranta-alueiden tarkastelu.
Seuraavina päivinä käytiin sitten entisen Meleskin lasitehtaan museossa Võrtsjärven pohjoispäässä sekä Tarton yliopiston taiteiden ja käsityön laitoksessa keskellä kaupunkia. Jouduinpa minä tutustumaan myös kaupungin hammashoitoon. Suuri elämys oli tietysti tutustuminen Ugala -teatterin rakennukseen sisältä ja ulkoa. Lopuksi nähtiin vielä näytelmä nimeltä Hippide revolutsioon. Siinä kuvattiin sitä hämmennystä, mitä tämä ulkoa tullut suuntaus aiheutti suljetussa kommunistisessa yhteiskunnassa.
Näistä kaikista kirjoitan lisää seuraavissa jaksoissa.
Näistä kaikista kirjoitan lisää seuraavissa jaksoissa.
6. (39) Oppivelvollisuuslaki 1921 kansan yhdistäjänä
Edellisessä kirjoituksessani korostin torpparivapauslakia ja Lex Kalliota tärkeinä etappeina kansan yhdistämisessä. Unohdin mainita mm. vuoden 1921 kansanopetuslain, joka koski mm. molempien omien vanhempieni ikäluokkia. Samaan sarjaan kuului myös vuonna 1922 säädetty köyhäinhoitolaki, joka tuli vanhan vaivaishoitolain sijalle. Tämän lain valmistelua kiirehtivät erityisesti muutamat sellaiset tahot, jotka olivat huolestuneita punaorpojen suuresta määrästä.
Myös valtiollinen järjestäytyminen eteni huimaa vauhtia. Siteeraan tässä eräitä kohtia professori Jukka Kekkosen eräästä blogikirjoituksesta. Yleinen äänioikeus oli ollut voimassa jo vuodesta 1906 lähtien. Nyt vuoden 1918 lopulla käynnistyi myös kunnallinen demokratia. Seuraavat eduskuntavaalit pidettiin maaliskuussa 1919 ja tasavaltalainen hallitusmuoto säädettiin heinäkuussa 1919. Erityisesti kokoomuksen hellimä kuningasaate sortui Saksan kukistuttua I maailmansodassa marraskuussa 1918. Suomen tasavallan presidentiksi valittiin K.J. Ståhlberg (1919‒1925). Jo syksyllä 1918 oli perustettu riippumaton tuomioistuinlaitos, kun Korkein oikeus ja Korkein hallinto-oikeus perustettiin. Suomesta tuli siis näissä oloissa selkeästi oikeusvaltio.
Oma lukunsa olisi tietysti vielä selvittää, miten nämä muutokset olivat mahdollisia. Yhtenä syynä oli kansainvälinen paine, sisällissodan lopputapahtumat saivat tuomionsa eri puolilta Eurooppaa. Toiseksi sosiaalinen omatunto virisi kovemmissakin mielissä. Tätä sosiaalista omaatuntoa oli varsinkin alkiolaisessa maalaisliitossa, jossa Santeri Alkion teorioita siirsi käytäntöön erityisesti Kyösti Kallio. Vuoden 1918 syksyllä aloiteltiin Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen toimintaa uudelleen Väinö Tannerin ja muiden kapinan ulkopuolelle jääneiden toimesta. Uudelleen perustettu puolue otti vallankumousta vastustavan, länsieurooppalaisen reformistisen kannan yhteiskunnan uudistamiseen ja teki pesäeron vallankumouksellisiin, eli Moskovassa 1918 perustettuun Suomen kommunistiseen puolueeseen. Sen takana olivat monet niistä, jotka olivat ajamassa Suomea sisällissotaan, Otto Ville Kuusinen, Kullervo Manner jne.
Uuden oppivelvollisuuslain vaikutus. Suomessa oli jo pitkään ollut voimassa kansakouluasetus vuodelta 1866. Mutta se ei suinkaan koskenut kaikkia lapsia, sillä kouluja oli vähän, ehkä yksi kuntaa kohden, kaupungeissa tosin joskus oli useampiakin. Matkat olivat pitkiä ja noina hevoskuljetusten aikoina ne sitoivat paljon aikuisten työvoimaa. Opinhaluiset lapset joutuivat paikoin hiihtämään ja kävelemään aivan kohtuuttomia matkoja. Puutteellinen vaatetus vielä vaikeutti köyhien perheiden lasten koulunkäyntiä. Omalla isoisälläni tuo varustepuoli oli kunnossa, mutta koulutie oli pitkä. Isoisäni Simo Eemil sai käydä kansakoulunsa Ruhan kylässä Lapuan puolella ilmeisesti siitä syystä, että oman kylän maanviljelijät kuljettivat kukin vuorollaan maidot koulun vieressä sijaitsevaan Ruhan meijeriin. Kotimatkalle päästiin vasta muutaman tunnin päästä, kun kuoritut maidot, kermat ja voit oli saatu meijerissä valmiiksi. Siinä välissä ehtivät lapsetkin olla koulussa riittävän kauan.
Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki koski sitten jo omia vanhempiani. Äiti sai käydä samassa Ruhan kansakoulussa kohtuullisen matkan päässä. Kolme vuotta vanhempi isäni aloitti Nurmon kirkonkylän koulussa ja siirtyi sitten Nurmon Alapään kansakouluun, jonka perustaminen johtui siitä, että koulumatka ei saanut lain mukaan olla yli viittä kilometriä pitkä.
Lain mukaan kaikki 7-13 -vuotiaat tulivat oppivelvollisiksi. Eräs isäni kertoma tarina omilta kouluvuosiltaan osoittaa selkeästi lain merkityksen. Hänen luokkatoverinaan oli eräs poika, joka eli vanhempiensa ja runsaan sisarussarjansa kanssa pienessä mökissä vähän sivummalla. Hänen isällään oli satunnaisia metsä- ja maataloustöitä, mutta köyhyys oli ainaisena seuralaisena. Niinpä poika sai kunnalta kunnolliset kengät, jotta hän yleensäkin saattoi käydä koulua. Kun hän palasi kotiin, odottivat talvella ja kylmillä ilmoilla vähän pienemmät sisarukset naama ikkunassa hänen tuloaan. Veljen tulo merkitsi sitä, että nyt hekin pääsivät vuorollaan samoilla kengillä ulos. Mutta vilkkaat lapset eivät aina malttaneet odottaa veljen tuloa vaan pistelivät paljain jaloin pitkin kotimökin vieressä kulkevaa talvista hevostietä. Ja kun kylmä kävi paljaille jaloille sietämättömäksi, pysähdyttiin seisoskelemaan juuri ohi kulkeneiden hevosten vielä höyryävien jätösten päälle.
Seuraavassa on isoisäni jäämistöstä löytynyt todistus lukuvuodelta 1899‒1900. Siihen aikaan kansakoulu oli nelivuotinen, ja siinä oli kaksi luokkaa, joista kumpikin oli jaettu kahdeksi vuosiosastoksi. Isoisä sai todistuksensa II luokan 1.osastolta, josta hänet siirrettiin 2. eli viimeiselle osastolle seuraavaksi vuodeksi. Laulanto ja voimistelu laskivat keskiarvoa. Yllättävää, että poissaoloja oli kertynyt vain neljä tuntia.
Edellisessä kirjoituksessani korostin torpparivapauslakia ja Lex Kalliota tärkeinä etappeina kansan yhdistämisessä. Unohdin mainita mm. vuoden 1921 kansanopetuslain, joka koski mm. molempien omien vanhempieni ikäluokkia. Samaan sarjaan kuului myös vuonna 1922 säädetty köyhäinhoitolaki, joka tuli vanhan vaivaishoitolain sijalle. Tämän lain valmistelua kiirehtivät erityisesti muutamat sellaiset tahot, jotka olivat huolestuneita punaorpojen suuresta määrästä.
Myös valtiollinen järjestäytyminen eteni huimaa vauhtia. Siteeraan tässä eräitä kohtia professori Jukka Kekkosen eräästä blogikirjoituksesta. Yleinen äänioikeus oli ollut voimassa jo vuodesta 1906 lähtien. Nyt vuoden 1918 lopulla käynnistyi myös kunnallinen demokratia. Seuraavat eduskuntavaalit pidettiin maaliskuussa 1919 ja tasavaltalainen hallitusmuoto säädettiin heinäkuussa 1919. Erityisesti kokoomuksen hellimä kuningasaate sortui Saksan kukistuttua I maailmansodassa marraskuussa 1918. Suomen tasavallan presidentiksi valittiin K.J. Ståhlberg (1919‒1925). Jo syksyllä 1918 oli perustettu riippumaton tuomioistuinlaitos, kun Korkein oikeus ja Korkein hallinto-oikeus perustettiin. Suomesta tuli siis näissä oloissa selkeästi oikeusvaltio.
Oma lukunsa olisi tietysti vielä selvittää, miten nämä muutokset olivat mahdollisia. Yhtenä syynä oli kansainvälinen paine, sisällissodan lopputapahtumat saivat tuomionsa eri puolilta Eurooppaa. Toiseksi sosiaalinen omatunto virisi kovemmissakin mielissä. Tätä sosiaalista omaatuntoa oli varsinkin alkiolaisessa maalaisliitossa, jossa Santeri Alkion teorioita siirsi käytäntöön erityisesti Kyösti Kallio. Vuoden 1918 syksyllä aloiteltiin Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen toimintaa uudelleen Väinö Tannerin ja muiden kapinan ulkopuolelle jääneiden toimesta. Uudelleen perustettu puolue otti vallankumousta vastustavan, länsieurooppalaisen reformistisen kannan yhteiskunnan uudistamiseen ja teki pesäeron vallankumouksellisiin, eli Moskovassa 1918 perustettuun Suomen kommunistiseen puolueeseen. Sen takana olivat monet niistä, jotka olivat ajamassa Suomea sisällissotaan, Otto Ville Kuusinen, Kullervo Manner jne.
Uuden oppivelvollisuuslain vaikutus. Suomessa oli jo pitkään ollut voimassa kansakouluasetus vuodelta 1866. Mutta se ei suinkaan koskenut kaikkia lapsia, sillä kouluja oli vähän, ehkä yksi kuntaa kohden, kaupungeissa tosin joskus oli useampiakin. Matkat olivat pitkiä ja noina hevoskuljetusten aikoina ne sitoivat paljon aikuisten työvoimaa. Opinhaluiset lapset joutuivat paikoin hiihtämään ja kävelemään aivan kohtuuttomia matkoja. Puutteellinen vaatetus vielä vaikeutti köyhien perheiden lasten koulunkäyntiä. Omalla isoisälläni tuo varustepuoli oli kunnossa, mutta koulutie oli pitkä. Isoisäni Simo Eemil sai käydä kansakoulunsa Ruhan kylässä Lapuan puolella ilmeisesti siitä syystä, että oman kylän maanviljelijät kuljettivat kukin vuorollaan maidot koulun vieressä sijaitsevaan Ruhan meijeriin. Kotimatkalle päästiin vasta muutaman tunnin päästä, kun kuoritut maidot, kermat ja voit oli saatu meijerissä valmiiksi. Siinä välissä ehtivät lapsetkin olla koulussa riittävän kauan.
Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki koski sitten jo omia vanhempiani. Äiti sai käydä samassa Ruhan kansakoulussa kohtuullisen matkan päässä. Kolme vuotta vanhempi isäni aloitti Nurmon kirkonkylän koulussa ja siirtyi sitten Nurmon Alapään kansakouluun, jonka perustaminen johtui siitä, että koulumatka ei saanut lain mukaan olla yli viittä kilometriä pitkä.
Lain mukaan kaikki 7-13 -vuotiaat tulivat oppivelvollisiksi. Eräs isäni kertoma tarina omilta kouluvuosiltaan osoittaa selkeästi lain merkityksen. Hänen luokkatoverinaan oli eräs poika, joka eli vanhempiensa ja runsaan sisarussarjansa kanssa pienessä mökissä vähän sivummalla. Hänen isällään oli satunnaisia metsä- ja maataloustöitä, mutta köyhyys oli ainaisena seuralaisena. Niinpä poika sai kunnalta kunnolliset kengät, jotta hän yleensäkin saattoi käydä koulua. Kun hän palasi kotiin, odottivat talvella ja kylmillä ilmoilla vähän pienemmät sisarukset naama ikkunassa hänen tuloaan. Veljen tulo merkitsi sitä, että nyt hekin pääsivät vuorollaan samoilla kengillä ulos. Mutta vilkkaat lapset eivät aina malttaneet odottaa veljen tuloa vaan pistelivät paljain jaloin pitkin kotimökin vieressä kulkevaa talvista hevostietä. Ja kun kylmä kävi paljaille jaloille sietämättömäksi, pysähdyttiin seisoskelemaan juuri ohi kulkeneiden hevosten vielä höyryävien jätösten päälle.
Seuraavassa on isoisäni jäämistöstä löytynyt todistus lukuvuodelta 1899‒1900. Siihen aikaan kansakoulu oli nelivuotinen, ja siinä oli kaksi luokkaa, joista kumpikin oli jaettu kahdeksi vuosiosastoksi. Isoisä sai todistuksensa II luokan 1.osastolta, josta hänet siirrettiin 2. eli viimeiselle osastolle seuraavaksi vuodeksi. Laulanto ja voimistelu laskivat keskiarvoa. Yllättävää, että poissaoloja oli kertynyt vain neljä tuntia.
5. (38) Valkoiset, punaiset, muut
Tällä otsikolla lahtelaisten hyvin tuntema kirjailija Kalle Veirto aloitti ESS:ssa 14.4. kolumnin, jossa hän korosti sitä, ettei kansa vuonna 1918 ollut aivan tarkkaan niin kahtia jakautunut ollut kuin usein oletetaan. Veirto kertoi, että esimerkiksi hänen isovanhempansa kuuluivat enemmistöön eli sivustaseuraajiin, eivät punaisiin eivätkä valkoisiin. Isän vanhemmat olivat vuokratilallisia Kärkölässä, he samoin kuin äidin isä olivat jo keski-iässä. Jossain vaiheessa isänisä kuitenkin pidätettiin punaiseksi epäiltynä keväällä 1918, mutta hänen vaimonsa onnistui hakemaan hänet pois piikkilankojen takaa joidenkin tuttujen valkoisten tukemana. Näitä piikkilankojen takaa hakemisia on muistelmakirjallisuudessa tullut aika paljon esiin.
Niin kunnioitettava ja erinomainen kirja kuin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla onkin, saattaa siitä saada vääriä käsityksiä. Linna antaa suuren painon Pentinkulman torpparien osallistumiselle sotaan. Turun yliopiston professori Vesa Vares on kuitenkin todennut, että molemmilla puolin oli suunnilleen saman verran torppareita. Sodassa kaatuneiden torpparien osuus oli kuitenkin aika vähäinen. Suurimman taakan kantoivat punaisten puolella Etelä-Suomen maattomat työläiset ja teollisuustyöväestö. Suurin osa torppareista jäi siihen suureen enemmistöön, joka ei mennyt kummallekaan puolelle.
Vuoden 1918 tapahtumia selostettaessa tuodaan tavan takaa esille ne julmuudet, joita molemmat osapuolet harjoittivat, voittajat sodan loputtua huomattavasti enemmän. Näiden asioiden esiin tuominen on oikein ja tarpeellista. Mutta ainakin eräänlaisena loppuviitteenä pitäisi kuitenkin sanoa, että jaloa ihmisyyttäkin löytyi, eräinä esimerkkeinä oli oman pitäjän punaisten pelastaminen sodan lopussa. Muistaakseni Suomen Kuvalehdessä taannoin kerrottiin myös siitä, että parillakymmenellä paikkakunnalla ympäri Suomea porvarillisen puolen ihmiset ja työväestö tekivät sopimuksia, että toisiaan ei ruveta tappamaan. Sopimukset myös pitivät. Eniten näitä sopimuksia tehtiin valkoisten haltuun jääneillä alueilla rintamalinjan pohjoispuolella.
Toukokuun 5. päivänä vietettiin Nivalassa näkyvästi entisen senaattorin (ministerin) Kyösti Kallion sovintopuheen 100-vuotisjuhlaa. Hän piti sen Nivalan kirkossa, ja nyt presidentti Sauli Niinistö laski seppeleen hänen haudalleen ja piti muistopuheen. Paikalla oli myös pääministeri Juha Sipilä. Kyösti Kallio osoitti tavatonta siviilirohkeutta korostamalla sovinnon teon ja kansan yhtenäisyyden tärkeyttä sisällissodan ollessa osittain vielä käynnissä. Jatkoa myös seurasi. Suomessa säädettiin ns. torpparinvapautuslaki vielä vuoden 1918 aikana. Sen mukaan torpparit saivat lunastaa maansa vuoden 1914 hintatason mukaan. Vielä pidemmälle meni vuonna 1922 säädetty ns. Lex Kallio, joka antoi myös muille tilattomille mahdollisuuden maanhankintaan. Maalaisliittolaisen Kallion ansioksi voidaan osittain myös lukea 1930-luvulla syntynyt ns. punamultahallitus, joka sosiaalisilla uudistuksillaan (mm. kansaneläkkeet, lapsilisät ym.) loi pohjan kansan yhdistymiselle talvisodan edellä. Kyösti Kallio oli presidenttinä vuosina 1937‒1940, eli kuolemaansa saakka.
Kallion lähtökohtana oli alkiolaisuus, jonka päävaatimuksia olivat paitsi maanviljelijäin asian ajaminen, edistys, yhteiskuntasopu ja köyhien asian muistaminen. Tämä oli lähtöisin Maalaisliiton perustajasta, kirjailijasta, kansanedustajasta ja ministeristä Santeri Alkiosta (1862‒1930). 1930-luvun alun vaikean lapuanliikkeen ja Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) vaiheen päättyminen nosti hallitusvastuuseen maalaisliiton ja sosiaalidemokraatit. Syntyivät ns. punamultahallitukset. Kokoomus joutui jäämään oppositioon.
-----
Kun nyt olen aika paljon kirjoittanut vuodesta 1918, halutaan ehkä tietää, millainen minun sukutaustani oli. Minulla ja lähisuvullani ei juuri ollut yhteyksiä tuon vaikean vuoden 1918 tapahtumiin. Eli kasvoin tietoisuuteen vähä vähältä ja ilman omakohtaisia kokemuksia. Luulen, että minulla on paljon kohtalontovereita, olemme säästyneet vaikeilta muistoilta. Emme ehkä siksi ymmärrä tarpeeksi niitä, joilla näitä muistoja on, olkoot ne sitten kummalta puolelta tahansa.
Vaikka olen suvultani molemmilta puolin eteläpohjalainen, ei minulla sukutaustani puolesta ollut mitään suhdetta sisällissotaan vuonna 1918. Kaikki miespuoliset sukulaiset olivat siihen aikaan joko liian vanhoja tai nuoria. Isän isä oli kyllä vähän aikaa vartioimassa varastoja Seinäjoella siihen aikaan kun Mannerheimin esikunta piti siellä majaa. Ikämiehenä hän ei jatkanut siitä eteenpäin. Isä oli tuolloin vasta kahdeksanvuotias. Äidin isä oli syntynyt peräti vuonna 1852, ja hänen miespuoliset perillisensä ensimmäisestä avioliitosta olivat muuttaneet Amerikkaan. Äitini oli toisesta sarjasta, hän oli sodan alkaessa sisarussarjansa nuorimpana tuolloin viisivuotias, eivätkä enotkaan olleet vuonna 1918 vielä täysi-ikäisiä. Lisäksi molemmat isovanhemmat olivat pienviljelijöitä ja alkiolaisia maalaisliittolaisia. Poliittinen kanta jatkui seuraavassa polvessa, ja niinpä eräs enoistani sai mieheksi vartuttuaan 1930-luvun alussa lapuanliikkeen miehiltä uhkauksia puhelimitse.
Miltei ainoa kosketukseni sotaan syntyi varsin erikoisella tavalla. Nurmon kunta on pyrkinyt joka vuosi saamaan jonkin muualle muuttaneen puhumaan Itsenäisyysjuhlassaan. Minun vuoroni tuli vuonna 1988. Puheessani korostin sitä, miten 1900-luvun alun nuorisoseurojen ja työväenyhdistysten ohjelmaan kuului myös sivistävää toimintaa, mm. iltamia ja lukupiirejä. Mutta vuonna 1988 tästä puolesta huolehtivat jo peruskoulu ja toisen asteen koulutus. Juhlan jälkeen puheilleni tuli eräs keppiinsä nojaava työväenliikkeen veteraani, Risto Pylkkönen, joka ei ollut tyytyväinen johonkin puheeni kohtaan. En muista enää mistä oli kysymys, mutta jonkinlaista ystävällissävyistä väittelyä kuitenkin käytiin parisenkymmentä minuuttia. Seuraavalla viikolla sain häneltä kirjeen, jossa hän puolittain pahoitellen jatkoi tämän kysymyksen käsittelyä. Minä tietysti vastasin
Kirjeenvaihdon aikana minulle selvisi myöhemmin mielenkiintoinen tarina. Risto Pylkkösen vaimon isä oli ollut talosta taloon kiertävä räätäli, Salon kräätäri, tietoinen sosialisti kuten sen ammatin edustajat yleensä. Hän oli ollut mm. perustamassa Nurmon Kouran varsin radikaaliksi tunnettua työväenyhdistystä. Olin kyllä kuullut hänestä isovanhemmiltani, mutta vain siinä merkityksessä, että minulle kerrottiin, miten suutarit ja räätälit ennen kiersivät talosta taloon pukuja ja kenkiä tekemässä. Jossakin kansalaissodan vaiheessa hänen elämänsä oli jo hiuskarvan varassa, kirjoitti Pylkkönen. Latikanmäen isännät olivat kuitenkin tuumanneet, että “se on niin hyvä kräätäri ja niin suuri peres. me oomma tullehet hakemahan sen pois”.
En aivan tarkalleen muista, mikä tämä tilanne oli, oliko hänet jo Seinäjoella vangittu vai haettiinko hänet jostakin muualta vapaaksi, vai miten mahtoi olla. Seinäjoelle oli joka tapauksessa jossain vaiheessa koottu eri pitäjistä vähän yli kaksikymmentä aktiivista sosialistia, jotka sitten surmattiin Nurmosta Ylistaroon vievän tien varressa Paukanevalla joukkohaudan äärellä. Ehkä hän olisi saattanut joutua tähän joukkoon, jossa kuitenkaan ei lopulta ketään nurmolaista ollut, ehkä ei. Nyt hän kuitenkin siis pääsi takaisin perheensä pariin ja ammattiaan harjoittamaan. En tiedä oliko isoisälläni ollenkaan mitään osuutta asiaan, mutta Latikanmäen isäntien humaanisuuden ansioista Pylkkönen piti minua noiden isäntien perillisenä. Sain siis kiitokset, joita en ollenkaan ollut ansainnut.
Yhteydet Lahdesta Nurmoon säilyivät aika pitkään. Vanha äitini oli viimeiset vuotensa Kuusenlahden vanhainkodissa, jossa häntä käytiin tapaamassa matkojen päästä aika lailla usein. Täällä samassa paikassa tapasin kovasti kunnioittamani Risto Pylkkösen uudelleen. Hän esiintyi ensi kerran nähdessäni jossain juhlatilaisuudessa, lausui ulkomuistista pitkän isänmaallisen runon kuuluvalla ja kouliintuneella äänellään. Monikymmenvuotinen kulttuurin harrastaminen ja omaehtoinen kouluttautuminen näkyi koko hänen olemuksessaan. Vielä elämänsä ehtoolla yli 90-vuotiaana hän erottautui tässä mielessä muista vanhainkodin hoidokeista. Olin iloinen, että ehdin lahjoittaa hänelle vielä Nurmoosta lähtöösin -teokseni siinä vaiheessa, kun hän vielä oli hyvissä voimissa.
Tällä otsikolla lahtelaisten hyvin tuntema kirjailija Kalle Veirto aloitti ESS:ssa 14.4. kolumnin, jossa hän korosti sitä, ettei kansa vuonna 1918 ollut aivan tarkkaan niin kahtia jakautunut ollut kuin usein oletetaan. Veirto kertoi, että esimerkiksi hänen isovanhempansa kuuluivat enemmistöön eli sivustaseuraajiin, eivät punaisiin eivätkä valkoisiin. Isän vanhemmat olivat vuokratilallisia Kärkölässä, he samoin kuin äidin isä olivat jo keski-iässä. Jossain vaiheessa isänisä kuitenkin pidätettiin punaiseksi epäiltynä keväällä 1918, mutta hänen vaimonsa onnistui hakemaan hänet pois piikkilankojen takaa joidenkin tuttujen valkoisten tukemana. Näitä piikkilankojen takaa hakemisia on muistelmakirjallisuudessa tullut aika paljon esiin.
Niin kunnioitettava ja erinomainen kirja kuin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla onkin, saattaa siitä saada vääriä käsityksiä. Linna antaa suuren painon Pentinkulman torpparien osallistumiselle sotaan. Turun yliopiston professori Vesa Vares on kuitenkin todennut, että molemmilla puolin oli suunnilleen saman verran torppareita. Sodassa kaatuneiden torpparien osuus oli kuitenkin aika vähäinen. Suurimman taakan kantoivat punaisten puolella Etelä-Suomen maattomat työläiset ja teollisuustyöväestö. Suurin osa torppareista jäi siihen suureen enemmistöön, joka ei mennyt kummallekaan puolelle.
Vuoden 1918 tapahtumia selostettaessa tuodaan tavan takaa esille ne julmuudet, joita molemmat osapuolet harjoittivat, voittajat sodan loputtua huomattavasti enemmän. Näiden asioiden esiin tuominen on oikein ja tarpeellista. Mutta ainakin eräänlaisena loppuviitteenä pitäisi kuitenkin sanoa, että jaloa ihmisyyttäkin löytyi, eräinä esimerkkeinä oli oman pitäjän punaisten pelastaminen sodan lopussa. Muistaakseni Suomen Kuvalehdessä taannoin kerrottiin myös siitä, että parillakymmenellä paikkakunnalla ympäri Suomea porvarillisen puolen ihmiset ja työväestö tekivät sopimuksia, että toisiaan ei ruveta tappamaan. Sopimukset myös pitivät. Eniten näitä sopimuksia tehtiin valkoisten haltuun jääneillä alueilla rintamalinjan pohjoispuolella.
Toukokuun 5. päivänä vietettiin Nivalassa näkyvästi entisen senaattorin (ministerin) Kyösti Kallion sovintopuheen 100-vuotisjuhlaa. Hän piti sen Nivalan kirkossa, ja nyt presidentti Sauli Niinistö laski seppeleen hänen haudalleen ja piti muistopuheen. Paikalla oli myös pääministeri Juha Sipilä. Kyösti Kallio osoitti tavatonta siviilirohkeutta korostamalla sovinnon teon ja kansan yhtenäisyyden tärkeyttä sisällissodan ollessa osittain vielä käynnissä. Jatkoa myös seurasi. Suomessa säädettiin ns. torpparinvapautuslaki vielä vuoden 1918 aikana. Sen mukaan torpparit saivat lunastaa maansa vuoden 1914 hintatason mukaan. Vielä pidemmälle meni vuonna 1922 säädetty ns. Lex Kallio, joka antoi myös muille tilattomille mahdollisuuden maanhankintaan. Maalaisliittolaisen Kallion ansioksi voidaan osittain myös lukea 1930-luvulla syntynyt ns. punamultahallitus, joka sosiaalisilla uudistuksillaan (mm. kansaneläkkeet, lapsilisät ym.) loi pohjan kansan yhdistymiselle talvisodan edellä. Kyösti Kallio oli presidenttinä vuosina 1937‒1940, eli kuolemaansa saakka.
Kallion lähtökohtana oli alkiolaisuus, jonka päävaatimuksia olivat paitsi maanviljelijäin asian ajaminen, edistys, yhteiskuntasopu ja köyhien asian muistaminen. Tämä oli lähtöisin Maalaisliiton perustajasta, kirjailijasta, kansanedustajasta ja ministeristä Santeri Alkiosta (1862‒1930). 1930-luvun alun vaikean lapuanliikkeen ja Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) vaiheen päättyminen nosti hallitusvastuuseen maalaisliiton ja sosiaalidemokraatit. Syntyivät ns. punamultahallitukset. Kokoomus joutui jäämään oppositioon.
-----
Kun nyt olen aika paljon kirjoittanut vuodesta 1918, halutaan ehkä tietää, millainen minun sukutaustani oli. Minulla ja lähisuvullani ei juuri ollut yhteyksiä tuon vaikean vuoden 1918 tapahtumiin. Eli kasvoin tietoisuuteen vähä vähältä ja ilman omakohtaisia kokemuksia. Luulen, että minulla on paljon kohtalontovereita, olemme säästyneet vaikeilta muistoilta. Emme ehkä siksi ymmärrä tarpeeksi niitä, joilla näitä muistoja on, olkoot ne sitten kummalta puolelta tahansa.
Vaikka olen suvultani molemmilta puolin eteläpohjalainen, ei minulla sukutaustani puolesta ollut mitään suhdetta sisällissotaan vuonna 1918. Kaikki miespuoliset sukulaiset olivat siihen aikaan joko liian vanhoja tai nuoria. Isän isä oli kyllä vähän aikaa vartioimassa varastoja Seinäjoella siihen aikaan kun Mannerheimin esikunta piti siellä majaa. Ikämiehenä hän ei jatkanut siitä eteenpäin. Isä oli tuolloin vasta kahdeksanvuotias. Äidin isä oli syntynyt peräti vuonna 1852, ja hänen miespuoliset perillisensä ensimmäisestä avioliitosta olivat muuttaneet Amerikkaan. Äitini oli toisesta sarjasta, hän oli sodan alkaessa sisarussarjansa nuorimpana tuolloin viisivuotias, eivätkä enotkaan olleet vuonna 1918 vielä täysi-ikäisiä. Lisäksi molemmat isovanhemmat olivat pienviljelijöitä ja alkiolaisia maalaisliittolaisia. Poliittinen kanta jatkui seuraavassa polvessa, ja niinpä eräs enoistani sai mieheksi vartuttuaan 1930-luvun alussa lapuanliikkeen miehiltä uhkauksia puhelimitse.
Miltei ainoa kosketukseni sotaan syntyi varsin erikoisella tavalla. Nurmon kunta on pyrkinyt joka vuosi saamaan jonkin muualle muuttaneen puhumaan Itsenäisyysjuhlassaan. Minun vuoroni tuli vuonna 1988. Puheessani korostin sitä, miten 1900-luvun alun nuorisoseurojen ja työväenyhdistysten ohjelmaan kuului myös sivistävää toimintaa, mm. iltamia ja lukupiirejä. Mutta vuonna 1988 tästä puolesta huolehtivat jo peruskoulu ja toisen asteen koulutus. Juhlan jälkeen puheilleni tuli eräs keppiinsä nojaava työväenliikkeen veteraani, Risto Pylkkönen, joka ei ollut tyytyväinen johonkin puheeni kohtaan. En muista enää mistä oli kysymys, mutta jonkinlaista ystävällissävyistä väittelyä kuitenkin käytiin parisenkymmentä minuuttia. Seuraavalla viikolla sain häneltä kirjeen, jossa hän puolittain pahoitellen jatkoi tämän kysymyksen käsittelyä. Minä tietysti vastasin
Kirjeenvaihdon aikana minulle selvisi myöhemmin mielenkiintoinen tarina. Risto Pylkkösen vaimon isä oli ollut talosta taloon kiertävä räätäli, Salon kräätäri, tietoinen sosialisti kuten sen ammatin edustajat yleensä. Hän oli ollut mm. perustamassa Nurmon Kouran varsin radikaaliksi tunnettua työväenyhdistystä. Olin kyllä kuullut hänestä isovanhemmiltani, mutta vain siinä merkityksessä, että minulle kerrottiin, miten suutarit ja räätälit ennen kiersivät talosta taloon pukuja ja kenkiä tekemässä. Jossakin kansalaissodan vaiheessa hänen elämänsä oli jo hiuskarvan varassa, kirjoitti Pylkkönen. Latikanmäen isännät olivat kuitenkin tuumanneet, että “se on niin hyvä kräätäri ja niin suuri peres. me oomma tullehet hakemahan sen pois”.
En aivan tarkalleen muista, mikä tämä tilanne oli, oliko hänet jo Seinäjoella vangittu vai haettiinko hänet jostakin muualta vapaaksi, vai miten mahtoi olla. Seinäjoelle oli joka tapauksessa jossain vaiheessa koottu eri pitäjistä vähän yli kaksikymmentä aktiivista sosialistia, jotka sitten surmattiin Nurmosta Ylistaroon vievän tien varressa Paukanevalla joukkohaudan äärellä. Ehkä hän olisi saattanut joutua tähän joukkoon, jossa kuitenkaan ei lopulta ketään nurmolaista ollut, ehkä ei. Nyt hän kuitenkin siis pääsi takaisin perheensä pariin ja ammattiaan harjoittamaan. En tiedä oliko isoisälläni ollenkaan mitään osuutta asiaan, mutta Latikanmäen isäntien humaanisuuden ansioista Pylkkönen piti minua noiden isäntien perillisenä. Sain siis kiitokset, joita en ollenkaan ollut ansainnut.
Yhteydet Lahdesta Nurmoon säilyivät aika pitkään. Vanha äitini oli viimeiset vuotensa Kuusenlahden vanhainkodissa, jossa häntä käytiin tapaamassa matkojen päästä aika lailla usein. Täällä samassa paikassa tapasin kovasti kunnioittamani Risto Pylkkösen uudelleen. Hän esiintyi ensi kerran nähdessäni jossain juhlatilaisuudessa, lausui ulkomuistista pitkän isänmaallisen runon kuuluvalla ja kouliintuneella äänellään. Monikymmenvuotinen kulttuurin harrastaminen ja omaehtoinen kouluttautuminen näkyi koko hänen olemuksessaan. Vielä elämänsä ehtoolla yli 90-vuotiaana hän erottautui tässä mielessä muista vanhainkodin hoidokeista. Olin iloinen, että ehdin lahjoittaa hänelle vielä Nurmoosta lähtöösin -teokseni siinä vaiheessa, kun hän vielä oli hyvissä voimissa.
4. (37) Lasnamäen lunastaja
Mari Saatin jo useita vuosia sitten ilmestynyt pienoisromaani Lasnamäen lunastaja osui käsiini sattumalta. Tallinnan suurin kaupunginosa, paljolti viron venäläisten asuttama Lasnamäki on monia kiehtonut, ei kauneudellaan, vaan jättimäisten, tiheään rakennettujen kerrostalojen kolkkona kokoelmana. Kun kirjan esittelyssä vielä mainittiin, että se on vuonna 2008 valittu Viron parhaaksi romaaniksi, oletin, että joitain lukemisen arvoista siinä täytyy olla. Kansikuva ei kyllä innostanut, se on liian tumma, taustalla oleva kerrostalo ja sen pinnassa olevat naisen ja lapsen hahmot erottuvat vain vaivoin talon seinästä. Punavärin ja sinisen symboliikka jäi epäselväksi.
Mari Saatin jo useita vuosia sitten ilmestynyt pienoisromaani Lasnamäen lunastaja osui käsiini sattumalta. Tallinnan suurin kaupunginosa, paljolti viron venäläisten asuttama Lasnamäki on monia kiehtonut, ei kauneudellaan, vaan jättimäisten, tiheään rakennettujen kerrostalojen kolkkona kokoelmana. Kun kirjan esittelyssä vielä mainittiin, että se on vuonna 2008 valittu Viron parhaaksi romaaniksi, oletin, että joitain lukemisen arvoista siinä täytyy olla. Kansikuva ei kyllä innostanut, se on liian tumma, taustalla oleva kerrostalo ja sen pinnassa olevat naisen ja lapsen hahmot erottuvat vain vaivoin talon seinästä. Punavärin ja sinisen symboliikka jäi epäselväksi.
Tietysti Lasnamäki on kiinnostanut myös Mari Saatia, ehkä siksi, että siellä monet uudelleen itsenäistyneen Viron yhteiskunnalliset ongelmat korostuivat. Alkuaan koko kaupunginosa luotiin Venäjältä tullutta väestöä varten, ehkä heitä on siellä edelleenkin valtaosa. Sinne oli muuttanut jostain Uralin takaa myös Natalja Filippovna väkivaltaiseksi äityneen aliupseeri Grišan kanssa. Kun he olivat muuttaneet erilleen, teki Natalja ainoan pitkän lomamatkansa Krimille, jossa sattuneen romanssin tuloksena hän eleli nyt yhdessä tyttärensä Sofian kanssa. Hänellä oli kohtuullinen työ elektroniikkatehtaassa, toimeen tultiin kunnes taloudellisista suhdanteista johtuen Natalja irtisanottiin työstään. Samaan aikaan kävi ilmi, että tyttären hampaat pitäisi oikoa, ehkä pitäisi tehdä vieläkin suurempikin operaatio.
Venäjältä tulleen väen suurimpia ongelmia oli viron kielen taidon puute. Lasnamäessä oli tultu hyvin toimeen venäjän kielellä, mutta sillä ei voinut enää päästä naisvaltaisille aloille kauppoihin tai palvelutehtäviin. Niinpä Natalja ajautui prostituutioon, ei tosin siihen pahimman sortin viihdytystyöhön. Erään ystävättärensä kautta hän tutustui ikääntyneeseen sutenööriin, joka paritti omaa vaimoaan tarkoin valikoiduille, usein jollain tapaa ahdistuneille ja pelokkaille miehille. Jonkinlaisena osattomien miesten palvelutyönä sitä esiteltiin. Keski-ikäinenkin nainen kelpasi, monet miehistä eivät edes uskaltaneet mennä nuorempien ja kauniimpien prostituoitujen luo. Mutta vaimo oli nyt joutunut muusta syystä sairaalaan, ja sutenööri tarvitsi sijaisen.
Tämä ystävätär johdatti ahdinkoon joutuneen Nataljan sutenöörin luo. Vaikka pariskunta kohteli häntä hyvin, maksoi kunnolla ja huolehti hänen turvallisuudestaan, alkoi homma jo melkein alusta saakka tuntua inhottavalta. Kun kirjailija vielä kuvailee Nataljan vuodekokemuksia varsin realistisesti, ajattelin jo jättää lukemisen kesken. Mietin sitä vuoden 2008 parhaan teoksen palkintoa, oliko tämä sinänsä varsin yleisenä tunnettu asia kaivellut virolaisten itsetuntoa niin, että siitä piti jotenkin puhdistautua tuomalla kaikki realistisesti esiin.
Onneksi en lopettanut, sillä valoa alkoi vihdoin näkyä tunnelin päässä. Tytär Sofiakin sai työtä, hän autteli erästä koulutoveriaan lukemalla tämän lähes sokeutuneelle isoäidille sanomalehtiä kerran viikossa. Oikeastaan koulutoveri Raelin piti lukea, mutta hän ei laiskana millään jaksanut sitä tehdä, sitä paitsi hänellä oli jonkinlainen puhevikakin, joten lausumisesta ei aina viimeisen päälle saanut selvää. Tytöt jakoivat tasan isoäidin maksaman summan. Kerran kuitenkin Raelin isä yllätti tytöt äitinsä luota, Sofian lukemasta ja Raelin makailemassa viereisen huoneen sohvalla kuulokkeet korvilla. Seurasi melkoinen kohtaus, mutta Sofia sai tilanteen laukeamaan selittämällä hammashuoliaan ja latelemalla asiantuntevia termejä niin, että isä tajusi tilanteen. Tämän seurauksena hän järjesti äiti-Nataljalle tehdastyötä samantapaisessa elekroniikkatehtaassa kuin millainen hänen edellinenkin työpaikkansa oli ollut.
Kirjan parhaimpia osia ovat ne keskustelut, joita Sofia kävi Raelin sivistyneen ja elämää ymmärtävän isoäidin kanssa. Isoäiti tosin kommentoi Sofian lukemia asioita joskus niin terävästi, että Sofia ei aina ymmärtänyt. Jotain hän kuitenkin oppi näistäkin puheista. Lisäksi kielitaito karttui, sillä osa sanomalehdistä oli englanninkielisiä. Kaikki tämä antoi Sofialle paremmat lähtökohdat kuin hänen äitinsä ikäisille Lasnamäen naisille, jotka joutuivat usein juuri kielitaidon puutteen takia tyytymään ns. ”palvelutehtäviin”.
Prostituoidun työ inhotti Nataljaa, mutta hammasta purren ja rukoillen hän selviytyi jotenkin. Eräs miehistä miellytti häntä, tämä Dmitri halusi vain maata hänen vieressään ja nauttia naisen laheisyydestä ja lämmöstä. Tämä mies halusi keskustella hänen kanssaan ja kertoa omista harrastuksistaan. Lukija sai käsityksen, että hän oli taustaltaan ortodoksinen pappi. Kun Natalja oli jo lopettanut tämän ”palvelutehtävän”, he tapasivat ja sopivat kohtaamisesta. Dmitrin kohtalo jäi kuitenkin avoimeksi, pari narkkaria ainakin pahoinpiteli hänet rakentamattomalla tontilla, jonka kautta Dmitri yritti oikaista Nataljan luo.
Mutta eihän Lasnamäestä voi puhua ilman suomalaisia! Jossain kohdassa Mari Saat jo aikaisemmin viittasikin heihin, mutta vain ohimennen. Nataljan tilanne muuttui, kun suomalainen Jaakko, entinen Nataljan asiakas halusi ottaa häneen yhteyttä sutenööripariskunnan kautta. Natalja luuli tapaavansa heidän luonaan Dmitrin. Pettymys oli suuri, kun siellä olikin Jaakko, joka oli aikoinaan äheltänyt hänen päällään mitään puhumatta. Jaakko ilmoitti olevansa eronnut ja siirtyneensä juuri eläkkeelle. Hänellä oli pieni asunto Helsingissä, ja toinen Tallinnassa. Natalja oli ollut ainoa nainen, joka oli saanut hänet rentoutumaan, onnistumaan ja viihtymään Tallinnassa. Vaikka Nataljalla oli Jaakosta epämiellyttävät muistot, alkoi häntä mietityttää Jaakon tarjous yhteiselämästä ja ulkomaanmatkoista.
Venäjältä tulleen väen suurimpia ongelmia oli viron kielen taidon puute. Lasnamäessä oli tultu hyvin toimeen venäjän kielellä, mutta sillä ei voinut enää päästä naisvaltaisille aloille kauppoihin tai palvelutehtäviin. Niinpä Natalja ajautui prostituutioon, ei tosin siihen pahimman sortin viihdytystyöhön. Erään ystävättärensä kautta hän tutustui ikääntyneeseen sutenööriin, joka paritti omaa vaimoaan tarkoin valikoiduille, usein jollain tapaa ahdistuneille ja pelokkaille miehille. Jonkinlaisena osattomien miesten palvelutyönä sitä esiteltiin. Keski-ikäinenkin nainen kelpasi, monet miehistä eivät edes uskaltaneet mennä nuorempien ja kauniimpien prostituoitujen luo. Mutta vaimo oli nyt joutunut muusta syystä sairaalaan, ja sutenööri tarvitsi sijaisen.
Tämä ystävätär johdatti ahdinkoon joutuneen Nataljan sutenöörin luo. Vaikka pariskunta kohteli häntä hyvin, maksoi kunnolla ja huolehti hänen turvallisuudestaan, alkoi homma jo melkein alusta saakka tuntua inhottavalta. Kun kirjailija vielä kuvailee Nataljan vuodekokemuksia varsin realistisesti, ajattelin jo jättää lukemisen kesken. Mietin sitä vuoden 2008 parhaan teoksen palkintoa, oliko tämä sinänsä varsin yleisenä tunnettu asia kaivellut virolaisten itsetuntoa niin, että siitä piti jotenkin puhdistautua tuomalla kaikki realistisesti esiin.
Onneksi en lopettanut, sillä valoa alkoi vihdoin näkyä tunnelin päässä. Tytär Sofiakin sai työtä, hän autteli erästä koulutoveriaan lukemalla tämän lähes sokeutuneelle isoäidille sanomalehtiä kerran viikossa. Oikeastaan koulutoveri Raelin piti lukea, mutta hän ei laiskana millään jaksanut sitä tehdä, sitä paitsi hänellä oli jonkinlainen puhevikakin, joten lausumisesta ei aina viimeisen päälle saanut selvää. Tytöt jakoivat tasan isoäidin maksaman summan. Kerran kuitenkin Raelin isä yllätti tytöt äitinsä luota, Sofian lukemasta ja Raelin makailemassa viereisen huoneen sohvalla kuulokkeet korvilla. Seurasi melkoinen kohtaus, mutta Sofia sai tilanteen laukeamaan selittämällä hammashuoliaan ja latelemalla asiantuntevia termejä niin, että isä tajusi tilanteen. Tämän seurauksena hän järjesti äiti-Nataljalle tehdastyötä samantapaisessa elekroniikkatehtaassa kuin millainen hänen edellinenkin työpaikkansa oli ollut.
Kirjan parhaimpia osia ovat ne keskustelut, joita Sofia kävi Raelin sivistyneen ja elämää ymmärtävän isoäidin kanssa. Isoäiti tosin kommentoi Sofian lukemia asioita joskus niin terävästi, että Sofia ei aina ymmärtänyt. Jotain hän kuitenkin oppi näistäkin puheista. Lisäksi kielitaito karttui, sillä osa sanomalehdistä oli englanninkielisiä. Kaikki tämä antoi Sofialle paremmat lähtökohdat kuin hänen äitinsä ikäisille Lasnamäen naisille, jotka joutuivat usein juuri kielitaidon puutteen takia tyytymään ns. ”palvelutehtäviin”.
Prostituoidun työ inhotti Nataljaa, mutta hammasta purren ja rukoillen hän selviytyi jotenkin. Eräs miehistä miellytti häntä, tämä Dmitri halusi vain maata hänen vieressään ja nauttia naisen laheisyydestä ja lämmöstä. Tämä mies halusi keskustella hänen kanssaan ja kertoa omista harrastuksistaan. Lukija sai käsityksen, että hän oli taustaltaan ortodoksinen pappi. Kun Natalja oli jo lopettanut tämän ”palvelutehtävän”, he tapasivat ja sopivat kohtaamisesta. Dmitrin kohtalo jäi kuitenkin avoimeksi, pari narkkaria ainakin pahoinpiteli hänet rakentamattomalla tontilla, jonka kautta Dmitri yritti oikaista Nataljan luo.
Mutta eihän Lasnamäestä voi puhua ilman suomalaisia! Jossain kohdassa Mari Saat jo aikaisemmin viittasikin heihin, mutta vain ohimennen. Nataljan tilanne muuttui, kun suomalainen Jaakko, entinen Nataljan asiakas halusi ottaa häneen yhteyttä sutenööripariskunnan kautta. Natalja luuli tapaavansa heidän luonaan Dmitrin. Pettymys oli suuri, kun siellä olikin Jaakko, joka oli aikoinaan äheltänyt hänen päällään mitään puhumatta. Jaakko ilmoitti olevansa eronnut ja siirtyneensä juuri eläkkeelle. Hänellä oli pieni asunto Helsingissä, ja toinen Tallinnassa. Natalja oli ollut ainoa nainen, joka oli saanut hänet rentoutumaan, onnistumaan ja viihtymään Tallinnassa. Vaikka Nataljalla oli Jaakosta epämiellyttävät muistot, alkoi häntä mietityttää Jaakon tarjous yhteiselämästä ja ulkomaanmatkoista.
3. (36) Mahdollisuuksien tori 2018
Mahdollisuuksien tori järjestettiin Lahden satamassa jälleen sunnuntaina 6.5.2018. Ulkokentällä oli runsaasti monien kansainvälisten ystävyysseurojen ja erilaisten yleishyödyllisten järjestöjen telttoja. Tarjolla oli myös tietoa erilaisista yhteisöllisistä tehtävistä ja jopa globaaleista kehityskysymyksistä. Pienimuotoisempaa tarjontaa ja informaatiota jaettiin myös satamamakasiinissa, joka olikin ääriään myöten täynnä. Kaikkiaan oli esillä noin 60 yhdistyksen ja järjestön toimintaa. Kehitysyhteistyön kattojärjestö Kepa organisoi näitä tapahtumia eri kaupungeissa. Lahdessa kokoonnuttiin nyt 34. kerran.
Mahdollisuuksien tori järjestettiin Lahden satamassa jälleen sunnuntaina 6.5.2018. Ulkokentällä oli runsaasti monien kansainvälisten ystävyysseurojen ja erilaisten yleishyödyllisten järjestöjen telttoja. Tarjolla oli myös tietoa erilaisista yhteisöllisistä tehtävistä ja jopa globaaleista kehityskysymyksistä. Pienimuotoisempaa tarjontaa ja informaatiota jaettiin myös satamamakasiinissa, joka olikin ääriään myöten täynnä. Kaikkiaan oli esillä noin 60 yhdistyksen ja järjestön toimintaa. Kehitysyhteistyön kattojärjestö Kepa organisoi näitä tapahtumia eri kaupungeissa. Lahdessa kokoonnuttiin nyt 34. kerran.
Monessa kojussa oli tarjolla myös mitä eksoottisemmilta tuntuvia ruokia meille tavanomaisten muikkujen, makkaroiden ja kevätkääryleiden lisäksi. Näytti siltä, että monessa tapauksessa oli tultu perhekunnittain keskipäivän lounaalle. Makasiinin edustalla olevalla lavalla esitettiin erilaista ohjelmaa, josta mainittakoon juuri eläköityneen kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirran puhe.
Horizonte Latino laittoi monen torivieraan jalat rytmiin mukaan. Pienemmässä kuvassa ovat tanssin ohjaajat.
Horizonte Latino laittoi monen torivieraan jalat rytmiin mukaan. Pienemmässä kuvassa ovat tanssin ohjaajat.
Esiintymislavan ohjelma oli kopioituna seuraava:
Klo. 11.00 Tori alkaa!
Klo. 11.10 Aamujumppa by Horizonte Latino
Klo. 11.30 Avajaispuhe, Jyrki Myllyvirta
Klo. 12.00 Horizonte Latino - tanssiesitys
Klo. 12.30 Timo Taulo Yhteisöteatterilta - YouTubesta tutut lahtelaiset tähdet Elina ja Sofia haastattelijoina
Klo. 13.00 Hang Tang Fashion show
Klo. 13.30 Wellamo opisto - tanssiesitys
Klo. 13.45 Hang Tang Fashion show
Klo. 14.00 Skarabe
Klo. 14.30 Etnosaari
Klo. 15.00 Tori loppuu, ensi vuonna uudelleen!
Klo. 11.00 Tori alkaa!
Klo. 11.10 Aamujumppa by Horizonte Latino
Klo. 11.30 Avajaispuhe, Jyrki Myllyvirta
Klo. 12.00 Horizonte Latino - tanssiesitys
Klo. 12.30 Timo Taulo Yhteisöteatterilta - YouTubesta tutut lahtelaiset tähdet Elina ja Sofia haastattelijoina
Klo. 13.00 Hang Tang Fashion show
Klo. 13.30 Wellamo opisto - tanssiesitys
Klo. 13.45 Hang Tang Fashion show
Klo. 14.00 Skarabe
Klo. 14.30 Etnosaari
Klo. 15.00 Tori loppuu, ensi vuonna uudelleen!
Suomi-Puola ja Suomi-Unkari –yhdistykset tarjosivat paitsi informaatiota myös perinneruokia vanhaan tapaan. Eräässä teltassa esiteltiin ulkomaisia vapaaehtoistyökohteita ja etsittiin isäntäperheitä ulkomaisille nuorille.
2. (35) Wellamon talvikurssien näytteet
Wellamo-opisto on talven mittaan joutunut jakamaan Aikuiskoulutuskeskuksen tilansa Tiirismaan lukion kanssa. En tiedä, onko se aiheuttanut mainittavia hankaluuksia kummankaan varsinaiselle toiminnalle. Wellamon kevät-näyttely kyllä kärsi, sillä niin monet opetustilat olivat edelleen lukion hallussa. Niinpä töiden esittelyyn saatiin oikeastaan vain yksi huone. Sen lisäksi töitä oli jonkin verran vitriineissä ja käytävien seinillä.
Wellamo-opisto on talven mittaan joutunut jakamaan Aikuiskoulutuskeskuksen tilansa Tiirismaan lukion kanssa. En tiedä, onko se aiheuttanut mainittavia hankaluuksia kummankaan varsinaiselle toiminnalle. Wellamon kevät-näyttely kyllä kärsi, sillä niin monet opetustilat olivat edelleen lukion hallussa. Niinpä töiden esittelyyn saatiin oikeastaan vain yksi huone. Sen lisäksi töitä oli jonkin verran vitriineissä ja käytävien seinillä.
Tuossa ainoassa näyttelyhuoneessa olikin sitten paljon nähtävää, pääasiassa erilaisia taidokkaita lasitöitä, mutta myös jonkin verran nyplättyjä pitsejä ja posliinin maalausta. Lasitöiden opettaja oli ryhmitellyt taitavasti erilaiset esineet. Lisäksi hän oli laatinut vihkosen, jossa esiteltiin erilaiset tekniikat. Ensimmäisessä kuvaparissa on ensin ikkunaan sijoitettava kaunis asetelma. Seuraavassa on erilaisia nypläystekniikoita. Edessä on muki, joka edustaa posliinimaalausta.
Toisessa kuvaparissa on erilaisia perhosia, joista suurimmat ovat sulatustöitä. Pienet kuviot on liimattu siipiin jälkeenpäin. Pienimmät perhoset ovat tiffanytöitä. Edessä on jälleen posliiniesineitä. Esillä oli myös kokoelma erilaisia vateja, joista otin mielivaltaisesti muutaman esimerkin. Toisen kuvan peilin ympärillä olevat lehdet olivat taas tiffanytöitä. Vadit oli tehty sulatustekniikalla, ruusut ja muut kuviot oli saatu aikaan sulattamalla toinen kerros lasia edellisen päälle. Esille olisi tässäkin kannattanut laittaa vielä ainakin sellaisia komeita vateja, jotka oli ensin sulatettu määrättyyn muotoon, jonka jälkeen ne oli värjätty. Värjäyksen päälle oli laitettu lakkaa.
Käytävien seinillä taisi kappalemäärin laskettuina olla kaikkein eniten erilaisia maalauksia ja piirroksia, joista pidin näitä kahta ehkä kaikkein edustavimpina. Useimmissa töissä oli näkyvissä luovaa pyrkimystä ja suurta harrastusta.
Savityöt oli sijoitettu vitriineihin, joissa hyllyt valaistiin altapäin. Tämän takia kuvat eivät onnistuneet parhaalla tavalla. Monenlaista kippoa ja kappoa sieltä löytyi. Edelleen vitriineistä löytyi erilaisia soittimia ja yksi pikkutytön mittoihin sovitettu kansallispuku ja aikuisen naisen hame. Eniten jäin kaipaamaan puutöitä, joilla aikaisemmin oli oma huone. Muistelen niitä upeita huonekaluja ja kaappikelloja, joita ennen oli esillä. Varmaan niitä taaskin oli tehty, mutta tilat eivät riittäneet näin suurikokoisten töiden esittelylle. Tiedän, että melkein jokaisena vuonna joku seniori on valmistellut omaa ruumisarkkuaan, mutta näytteille niitä ei syystä tai toisesta koskaan ole tuotu. Aikuiskoulutuskeskuksen aulan seinille oli sentään saatu mahdutettua tilkkutöitä ja ryijyjä, joissa olikin ihastelemista.
1. (34) Vappumuistoja
Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus
Vuodet kuluvat ja muistot haalistuvat. Varhaisin varma muisto vapunvietosta sijoittuu ylioppilaskeväälleni 1955. Kevät oli varhainen ja rinnepellot kuivuivat aikaisin. Äestelin koko päivän Luoman eli valtaojan varressa, samoilla paikoilla, missä olin syksyllä fältännyt, kyntänyt maata kahden hevosen vetämällä fältillä eli auralla. Aurinko paistoi ja yksi paita päällä riitti. Vapun juhlintaan tapahtuman liitti vain päivänmäärä, kuohuviinit ja tippaleivät saivat jäädä odottamaan. Ylioppilaslakin sain vasta kuukauden päästä.
Seuraavan vapun vietinkin sitten Hämeenlinnassa Suomen kasarmilla. Kai me kaupungillakin kävimme, mutta eihän siellä tietenkään solttupojalle flaksia käynyt. Parhaiten tunnelmaa kohotti tieto siitä, että kotiuttaminen odotti runsaan viikon päästä.
Seuraavana keväänä talvi yritti pitää otettaan tavallista pidemmälle. Vappuaattona satoi Helsingissä niin paljon lunta, että ylioppilaskunnan puheenjohtaja Kari Tavaila hiihteli kavereineen pitkin Mannerheimintietä. Eivät he kovin pitkää lenkkiä tehneet, kuitenkin sen verran, että moniin lehtiin levinnyt valokuva saatiin aikaan. Myöhemmin Kari tuli hyvinkin tutuksi, sillä hän asui Lahdessa ja oli ainakin parin vuosikymmenen ajan, ehkä enemmänkin Päijät-Hämeen maakuntaliiton toiminnanjohtajana aina eläkkeelle siirtymiseensä saakka.
Vuotta myöhemmin siirryin sitten itsekin siihen taajaan ylioppilasjoukkoon, joka suuntasi kohti kauppatoria ja Mantan patsasta. Mantan lakittaminen ja seuraavan päivän hortoilu Ullanlinnan mäellä kävivät tutuiksi. Kevättä tuntui olevan rinnassa, veri virtasi suonissa ja elettiin kaikenlaisen hyvän odotuksessa. Useimmiten se oli kyllä, kuten sanotaan, turhaa pyörimistä hyvän asian ympärillä. Vapun odottaminen oli tietysti parasta aikaa, ei niinkään se juhla. Vappuheila tietysti oli aina kainalossa, niitä tuli ja meni, kunnes viimein löytyi se, joka siihen sitten lopullisesti jäi.
Post iucundam iuventutem
Eräs psykologisista totuuksista on se, että ärsykkeiden (tai esim. kokemusten) toistuminen heikentää kerta kerralta vaikutusta. Uusi vaihe vapunvietosta alkoikin sitten kun omat lapset tulivat leikki-ikään. Alkoi huiskujen ja ilmapallojen aika. Vappuhuiskut ovat olleet vanha juttu, sillä esimerkiksi eräässä valokuvassa istumme viisi vuotta nuoremman sisareni kanssa 1940-luvulla jollain kivellä huiskut kädessä. Nykyään niitä ei enää taida juuri ollakaan, mutta kaikenlaisia, kaiken muotoisia ja kaikenvärisiä ilmapalloja kyllä riittää. Ilmapallojen myyjien kilpailijaksi ovat nyt tulleet tavaratalot. Esimerkiksi edellisenä päivänä Hongkongissa näimme katon täynnä monia kymmeniä palloja.
Seuraavassa vaiheessa alkoi lastenlasten aika sitä mukaa kuin niitä alkoi ilmestyä. Parasta aikaa heidän kanssaan kuitenkin olivat äitienpäivät, talvi ja se, kun he vähä vähältä oppivat hiihtämään ja luistelemaan. Vanhemmat katsoivat vapunvieton omaksi oikeudekseen, joten tämän puolen kokeminen jäi paremminkin satunnaiseksi. Niinpä sitten jäimme lopulta kahdestaan, mitä nyt sitten joskus järjestimme tarjoilut koko suvulle kotonamme tai jossain ravintolassa. Nyt oli aikaa käydä kuuntelemassa vapunpäivän konsertteja, ulkona tai sisällä ilmoista riippuen. Silloin tällöin oli vapunviettoja ystävien kanssa.
Post molestam senectutem, nos habebit humnus
Nyt ovat tilaisuudet jääneet harvoiksi. Tällä kertaa vapunaaton ainoa tapahtuma oli tutustua Wellamo-opiston eri piirien saavutusten näyttelyyn. Siitä laitan blogiini kuvia ensi kerralla. Läheisten ystävien piiri on sekin harventunut, jotkut ovat muuttaneet paikkakunnalta, aika monet jo peräti sen rajan taa, josta ei ole paluuta. Osa sairastaa tai liikkuu vaikeasti. Itseäkään ei enää niin helposti huvita matkustaa sukulaisiin jonnekin Helsinkiin. Lasten ja lastenlasten vierailuista tietysti nautimme siinä määrin, kuin he ehtivät tällaisena päivänä tulla tervehtimään. Jotkut ovat tulleet jo kumppaneitaan esittelemään, mutta nuorillahan on vappuna omat menonsa. Seuraavaa polvea ei vielä ole tiedossa.
En tiedä elämmekö jo vanhuuttamme, joskus siltä tuntuu, useimmiten ei kuitenkaan. Eikä tuo laulussa mainittu maan multakaan vielä kaiketi odota, mutta aika vähän odotuksia esimerkiksi vappuun enää on. Kevät virkistää ja lisää työtehoa, matkustelua ja sellaista, mutta kaikenlaisen hillumisen aika on ohi. Mutta jotain perinteitä sentään vielä kunnioitetaan, juotavaa ostetaan ja vähän muutakin. Suuri juhlan aihe ovat tietysti tippaleivät. Niistä pidämme loppuun asti kiinni. Ostimme niitäkin taas ne tavalliset kaksi kappaletta !
Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus
Vuodet kuluvat ja muistot haalistuvat. Varhaisin varma muisto vapunvietosta sijoittuu ylioppilaskeväälleni 1955. Kevät oli varhainen ja rinnepellot kuivuivat aikaisin. Äestelin koko päivän Luoman eli valtaojan varressa, samoilla paikoilla, missä olin syksyllä fältännyt, kyntänyt maata kahden hevosen vetämällä fältillä eli auralla. Aurinko paistoi ja yksi paita päällä riitti. Vapun juhlintaan tapahtuman liitti vain päivänmäärä, kuohuviinit ja tippaleivät saivat jäädä odottamaan. Ylioppilaslakin sain vasta kuukauden päästä.
Seuraavan vapun vietinkin sitten Hämeenlinnassa Suomen kasarmilla. Kai me kaupungillakin kävimme, mutta eihän siellä tietenkään solttupojalle flaksia käynyt. Parhaiten tunnelmaa kohotti tieto siitä, että kotiuttaminen odotti runsaan viikon päästä.
Seuraavana keväänä talvi yritti pitää otettaan tavallista pidemmälle. Vappuaattona satoi Helsingissä niin paljon lunta, että ylioppilaskunnan puheenjohtaja Kari Tavaila hiihteli kavereineen pitkin Mannerheimintietä. Eivät he kovin pitkää lenkkiä tehneet, kuitenkin sen verran, että moniin lehtiin levinnyt valokuva saatiin aikaan. Myöhemmin Kari tuli hyvinkin tutuksi, sillä hän asui Lahdessa ja oli ainakin parin vuosikymmenen ajan, ehkä enemmänkin Päijät-Hämeen maakuntaliiton toiminnanjohtajana aina eläkkeelle siirtymiseensä saakka.
Vuotta myöhemmin siirryin sitten itsekin siihen taajaan ylioppilasjoukkoon, joka suuntasi kohti kauppatoria ja Mantan patsasta. Mantan lakittaminen ja seuraavan päivän hortoilu Ullanlinnan mäellä kävivät tutuiksi. Kevättä tuntui olevan rinnassa, veri virtasi suonissa ja elettiin kaikenlaisen hyvän odotuksessa. Useimmiten se oli kyllä, kuten sanotaan, turhaa pyörimistä hyvän asian ympärillä. Vapun odottaminen oli tietysti parasta aikaa, ei niinkään se juhla. Vappuheila tietysti oli aina kainalossa, niitä tuli ja meni, kunnes viimein löytyi se, joka siihen sitten lopullisesti jäi.
Post iucundam iuventutem
Eräs psykologisista totuuksista on se, että ärsykkeiden (tai esim. kokemusten) toistuminen heikentää kerta kerralta vaikutusta. Uusi vaihe vapunvietosta alkoikin sitten kun omat lapset tulivat leikki-ikään. Alkoi huiskujen ja ilmapallojen aika. Vappuhuiskut ovat olleet vanha juttu, sillä esimerkiksi eräässä valokuvassa istumme viisi vuotta nuoremman sisareni kanssa 1940-luvulla jollain kivellä huiskut kädessä. Nykyään niitä ei enää taida juuri ollakaan, mutta kaikenlaisia, kaiken muotoisia ja kaikenvärisiä ilmapalloja kyllä riittää. Ilmapallojen myyjien kilpailijaksi ovat nyt tulleet tavaratalot. Esimerkiksi edellisenä päivänä Hongkongissa näimme katon täynnä monia kymmeniä palloja.
Seuraavassa vaiheessa alkoi lastenlasten aika sitä mukaa kuin niitä alkoi ilmestyä. Parasta aikaa heidän kanssaan kuitenkin olivat äitienpäivät, talvi ja se, kun he vähä vähältä oppivat hiihtämään ja luistelemaan. Vanhemmat katsoivat vapunvieton omaksi oikeudekseen, joten tämän puolen kokeminen jäi paremminkin satunnaiseksi. Niinpä sitten jäimme lopulta kahdestaan, mitä nyt sitten joskus järjestimme tarjoilut koko suvulle kotonamme tai jossain ravintolassa. Nyt oli aikaa käydä kuuntelemassa vapunpäivän konsertteja, ulkona tai sisällä ilmoista riippuen. Silloin tällöin oli vapunviettoja ystävien kanssa.
Post molestam senectutem, nos habebit humnus
Nyt ovat tilaisuudet jääneet harvoiksi. Tällä kertaa vapunaaton ainoa tapahtuma oli tutustua Wellamo-opiston eri piirien saavutusten näyttelyyn. Siitä laitan blogiini kuvia ensi kerralla. Läheisten ystävien piiri on sekin harventunut, jotkut ovat muuttaneet paikkakunnalta, aika monet jo peräti sen rajan taa, josta ei ole paluuta. Osa sairastaa tai liikkuu vaikeasti. Itseäkään ei enää niin helposti huvita matkustaa sukulaisiin jonnekin Helsinkiin. Lasten ja lastenlasten vierailuista tietysti nautimme siinä määrin, kuin he ehtivät tällaisena päivänä tulla tervehtimään. Jotkut ovat tulleet jo kumppaneitaan esittelemään, mutta nuorillahan on vappuna omat menonsa. Seuraavaa polvea ei vielä ole tiedossa.
En tiedä elämmekö jo vanhuuttamme, joskus siltä tuntuu, useimmiten ei kuitenkaan. Eikä tuo laulussa mainittu maan multakaan vielä kaiketi odota, mutta aika vähän odotuksia esimerkiksi vappuun enää on. Kevät virkistää ja lisää työtehoa, matkustelua ja sellaista, mutta kaikenlaisen hillumisen aika on ohi. Mutta jotain perinteitä sentään vielä kunnioitetaan, juotavaa ostetaan ja vähän muutakin. Suuri juhlan aihe ovat tietysti tippaleivät. Niistä pidämme loppuun asti kiinni. Ostimme niitäkin taas ne tavalliset kaksi kappaletta !
Huhtikuu
8. (33) Kansallinen veteraanipäivä Lahdessa
Kello 9.30 Lahden sankarihaudoilla alkaneen kunnianosoituksen aluksi Veteraanisoittokunta soitti Axel von Kothenin hymnin. Lahden nuorisovaltuuston varapuheenjohtajan Moona Viljakaisen puheenvuoron jälkeen alkoi seppeleiden lasku Vapauden hengetär -patsaalla ja Karjalaan jääneiden muistomerkillä. Seppeleiden laskun saattomusiikkina soi tuttu Oi kallis Suomenmaa. Lahden Mieskuoron Velihopeain musiikkiesityksen jälkeen veisattiin virrestä 557 Veteraanisoittokunnan ja Velihopeain johdolla. Juhlavan tilaisuuden lopuksi siirryttiin jatkamaan sisälle kirkkoon kello 10.00.
Tilaisuuden järjestivät Lahden kaupunki, Lahden seurakuntayhtymä, eri kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoiset. Juontajana toimi Lahden sotaveteraanit ry:n varapuheenjohtaja, aikaisempi Hämeen rykmentin komentaja eversti Kari Siljander. Paikalla oli runsaasti yleisöä, entisiä rintamamiehiä ja lottia, kaatuneiden omaisia, reserviläisiä, ja myös nuorempaa väkeä.
Tilaisuuden järjestivät Lahden kaupunki, Lahden seurakuntayhtymä, eri kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoiset. Juontajana toimi Lahden sotaveteraanit ry:n varapuheenjohtaja, aikaisempi Hämeen rykmentin komentaja eversti Kari Siljander. Paikalla oli runsaasti yleisöä, entisiä rintamamiehiä ja lottia, kaatuneiden omaisia, reserviläisiä, ja myös nuorempaa väkeä.
7. (32) Islannissa ei ole perhosia
Kätlin Kaldmaan uusi romaani Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid) tuntui aluksi perin kummalliselta. Jotain tavallisen muodon rajoja siinä tuntui menneen rikki. Heti alkusivulla hän puhuu valtamerestä niin, että sana on koko sivun mitalta joka ainoassa lauseessa. Tuli jo mieleen Kalevalan alkumyytti, aluksi oli vain vettä ja ilmaa, ja meressä uiskenteli Ilmatar, jonka polvelle Sotka teki pesänsä. Sotkan (sorsalinnun) munista sitten syntyi koko maailma. Niin vahvasti tämä valtameri-teema oli esillä. Sanojen toisto jatkuu myöhemminkin, samoin jotkin muut piirteet, sanojen ja lauseiden sijoittelut, sekä lauseiden monesti pienet alkukirjaimet. Ne tuntuvat heittävän suomen kielen ja alkuperäistekstissä tietysti myös viron säännöt välillä perusteellisesti romukoppaan.
Kätlin Kaldmaan uusi romaani Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid) tuntui aluksi perin kummalliselta. Jotain tavallisen muodon rajoja siinä tuntui menneen rikki. Heti alkusivulla hän puhuu valtamerestä niin, että sana on koko sivun mitalta joka ainoassa lauseessa. Tuli jo mieleen Kalevalan alkumyytti, aluksi oli vain vettä ja ilmaa, ja meressä uiskenteli Ilmatar, jonka polvelle Sotka teki pesänsä. Sotkan (sorsalinnun) munista sitten syntyi koko maailma. Niin vahvasti tämä valtameri-teema oli esillä. Sanojen toisto jatkuu myöhemminkin, samoin jotkin muut piirteet, sanojen ja lauseiden sijoittelut, sekä lauseiden monesti pienet alkukirjaimet. Ne tuntuvat heittävän suomen kielen ja alkuperäistekstissä tietysti myös viron säännöt välillä perusteellisesti romukoppaan.
Ensimmäisen luvun nimenä onkin Valtameri. Moninaiset ja runolliset kuvaukset kyllä lopulta veivät minutkin mukanaan. Aika havainnollinen on esimerkiksi kuvaus Eyrin vuonon kyläläisistä, jotka kirkkomatkallaan joutuivat kulkemaan vaikeaa ja kapeaa harjannetta. Jotta kukaan ei syöksyisi rotkoon, kulkijat sitoivat itsensä pitkään köyteen, aikuiset, lapset ja vanhukset. Mutta sitten tuli lumivyöry, joka vei koko porukan mereen. Heidät löydettiin vasta parin vuoden päästä, edelleen toisiinsa kytkettyinä. Tulivuorenpurkaus, kivivyöryt ja muut onnettomuudet olivat jo aikaisemmin joko tappaneet kyläläisiä tai ajaneet heidät muualle. Jäljellä oli enää vain vanha nainen, Raudhollin Ragnhildur, joka sinnitteli jotenkuten elossa.
Tällaiseen ympäristöön nuori mies, Jóns toi vasta vihityn vaimonsa Gudrunin. Aluksi mukana oli vain laiha lehmä, lampaita ja koiria sekä sellaista tarpeellista tavaraa, jota saattoi tuoda mukanaan. Mutta niin siinä sitten kuitenkin päästiin eteenpäin. Jóns osoittautui monitoimiseksi, eikä nuorikkokaan ollut syntynyt peukalo keskellä kämmentä. Talo valmistui, pari lasta syntyi ja kotieläimiä saatiin lisää. Näin tultiin siihen saakka kunnes Jóns ilmoitti saaneensa pestin laivaan.
Gudrun pyrki tulemaan toimeen Raudhollin Ragnahildurin avulla. Suureksi kasvaneet tytötkin auttoivat voimiensa mukaan. Vuosien mittaiseksi kasvanut ero vain lisäsi Gudrunin ikävää. Mutta sitten kylään tuli lisää väkeä, miehiä vaimoineen ja lapsineen. Ainoastaan yksi leskimies oli ilman vaimoa. Tulijat rakensivat kirkon, pitivät keskenään kirkolliskokouksen, ja kyläkokous alkoi jakaa maita keskenään. Kun Gudrun ei voinut osoittaa, että Jóns olisi seitsemään vuoteen antanut mitään tietoa itsestään, päätti seitsemän miehen kylänvanhimpien neuvosto, että Gudrunin on suostuttava avioliittoon sen mukana tulleen leskimiehen kanssa. Gudrun sai leskimiehen suostuteltua siihen, että avioliitto solmitaan heti kun kangaspuissa tekeillä ollut matto on valmis. Ja niin hän kutoi päivisin, mutta purki aina yön tullen suurimman osan valmiista matosta. Eli siinähän Penelope odotti Odysseustaan tämän harharetkiltä. Mutta sitten Jóns palasi. Hän joutui kuitenkin kilpailemaan kolmessa lajissa leskimiehen kanssa. Jóns voitti. Odysseus tappoi kotiin tultuaan kaikki kilpailijansa, Jóns sai lopulta jatkaa rauhassa Gudruninsa kanssa.
Eli yleismaailmallinen, Kalevalaankin ehtinyt maailmanselitys saa seuraa Penelopen ja Odysseuksen tarinasta. Tällaista kokeellista yhdistelemistä on teos täynnään, kaikenlaisia peikkotyttöjen tarinoita ja saagoja siellä täällä välillä mausteeksi. Ensimmäisellä sadalla sivulla saadaan Jóns ja Gudrun jälleen yhteen. Seuraava luku nimeltään Mustan meren kesä on täynnään satuja, joita Jóns kertoi tyttärilleen. Elämä Eyrissä oli ankeaa, talvet varsinkin olivat niin kovia, että tuotti vaikeuksia kaivaa laihoille lehmille heinää hankien alta. Tuuli tuiversi ja ”istuttiin lieden edessä, turvetuli katkusi, savupiippu ei enää vetänyt kunnolla”. Isommat tytöt puuhailivat nurkissa omiaan, pieni Dagny keikkui isän polvella. Joskus meri jäätyi niin, että sitä pitkin päästiin nopeasti suuremmalle paikkakunnalle. Mutta väki Eyrissä väheni, osa siirtyi manan majoille, osa sai kylläkseen ankeista olosuhteista, ja jotkut matkustivat aina Amerikkaan asti.
Seuraavassa luvussa nimeltä Aurinko aloin pudota kärryiltä. Sivulla 138 oli yksinään lyhyt ja lakooninen lause : ”Samalla vuosisadalla ja samana vuonna ja samana päivänä”. Jatkoa seuraa seuraavalla sivulla, mutta niin, että lausetta jatkettiin kahdella eri tarinalla, jotka oli merkitty kirjaimilla a ja b. Tarinoita kerrottin aina sivulle 161 niin, että tarina a kulki koko ajan sivujen yläosassa ja tarina b alaosassa. Tarinassa a kerrottiin poikalapsen Elias Eliassonin vaiheita, tarinassa b Kristin -nimisen tytön elämästä. Aluksi tuntui, että tarinat eivät olisi lainkaan kohdanneet, mutta kymmenkunta sivua myöhemmin tultiinkin tilanteeseen a+b, ja sitten vielä vähän myöhemmin a+b=c. Lapsen nimeksi tuli Gunnhildur. Hän sai myöhemmin vielä kaksi sisarusta nimeltään Ólöf ja Haraldur. Edellinen on sisko, ja jälkimmäinen veli.
Visuaalinen runous. Jo aikaisemminkin oli kirjan ulkoasu kiinnittänyt huomiotani, monella sivulla oli jo alkupuolella vain yksi lause, tai vain yksi sana, ilmeisesti tehokeinona korostamassa esitettävän asian tärkeyttä. Sivulla 52 kuvataan Jónsin pitkää poissa oloa seitsemällä rivillä seuraavasti:´
”Jónsi lähti pois. / Ja vuodet/ alkoivat/ taas/ alusta, pitkinä ja leveinä kuin isoäidin kutoma/ lattiamatto.”
Seuraavalla sivulla on joka rivillä vain yksi sana: vuodet, siis joka rivillä koko sivun mitalta.
Viimeistään tässä vaiheessa tuli mieleen, että tässähän on viitteitä Suomessakin muutama vuosi sitten nuorten ihmisten kirjallisissa piireissä esiintyneeseen ilmiöön, jota nimitetään visuaaliseksi runoudeksi.
Sivuilla 176-184 tämä on viety äärimmilleen. Tästä on seuraava näyte:
Tällaiseen ympäristöön nuori mies, Jóns toi vasta vihityn vaimonsa Gudrunin. Aluksi mukana oli vain laiha lehmä, lampaita ja koiria sekä sellaista tarpeellista tavaraa, jota saattoi tuoda mukanaan. Mutta niin siinä sitten kuitenkin päästiin eteenpäin. Jóns osoittautui monitoimiseksi, eikä nuorikkokaan ollut syntynyt peukalo keskellä kämmentä. Talo valmistui, pari lasta syntyi ja kotieläimiä saatiin lisää. Näin tultiin siihen saakka kunnes Jóns ilmoitti saaneensa pestin laivaan.
Gudrun pyrki tulemaan toimeen Raudhollin Ragnahildurin avulla. Suureksi kasvaneet tytötkin auttoivat voimiensa mukaan. Vuosien mittaiseksi kasvanut ero vain lisäsi Gudrunin ikävää. Mutta sitten kylään tuli lisää väkeä, miehiä vaimoineen ja lapsineen. Ainoastaan yksi leskimies oli ilman vaimoa. Tulijat rakensivat kirkon, pitivät keskenään kirkolliskokouksen, ja kyläkokous alkoi jakaa maita keskenään. Kun Gudrun ei voinut osoittaa, että Jóns olisi seitsemään vuoteen antanut mitään tietoa itsestään, päätti seitsemän miehen kylänvanhimpien neuvosto, että Gudrunin on suostuttava avioliittoon sen mukana tulleen leskimiehen kanssa. Gudrun sai leskimiehen suostuteltua siihen, että avioliitto solmitaan heti kun kangaspuissa tekeillä ollut matto on valmis. Ja niin hän kutoi päivisin, mutta purki aina yön tullen suurimman osan valmiista matosta. Eli siinähän Penelope odotti Odysseustaan tämän harharetkiltä. Mutta sitten Jóns palasi. Hän joutui kuitenkin kilpailemaan kolmessa lajissa leskimiehen kanssa. Jóns voitti. Odysseus tappoi kotiin tultuaan kaikki kilpailijansa, Jóns sai lopulta jatkaa rauhassa Gudruninsa kanssa.
Eli yleismaailmallinen, Kalevalaankin ehtinyt maailmanselitys saa seuraa Penelopen ja Odysseuksen tarinasta. Tällaista kokeellista yhdistelemistä on teos täynnään, kaikenlaisia peikkotyttöjen tarinoita ja saagoja siellä täällä välillä mausteeksi. Ensimmäisellä sadalla sivulla saadaan Jóns ja Gudrun jälleen yhteen. Seuraava luku nimeltään Mustan meren kesä on täynnään satuja, joita Jóns kertoi tyttärilleen. Elämä Eyrissä oli ankeaa, talvet varsinkin olivat niin kovia, että tuotti vaikeuksia kaivaa laihoille lehmille heinää hankien alta. Tuuli tuiversi ja ”istuttiin lieden edessä, turvetuli katkusi, savupiippu ei enää vetänyt kunnolla”. Isommat tytöt puuhailivat nurkissa omiaan, pieni Dagny keikkui isän polvella. Joskus meri jäätyi niin, että sitä pitkin päästiin nopeasti suuremmalle paikkakunnalle. Mutta väki Eyrissä väheni, osa siirtyi manan majoille, osa sai kylläkseen ankeista olosuhteista, ja jotkut matkustivat aina Amerikkaan asti.
Seuraavassa luvussa nimeltä Aurinko aloin pudota kärryiltä. Sivulla 138 oli yksinään lyhyt ja lakooninen lause : ”Samalla vuosisadalla ja samana vuonna ja samana päivänä”. Jatkoa seuraa seuraavalla sivulla, mutta niin, että lausetta jatkettiin kahdella eri tarinalla, jotka oli merkitty kirjaimilla a ja b. Tarinoita kerrottin aina sivulle 161 niin, että tarina a kulki koko ajan sivujen yläosassa ja tarina b alaosassa. Tarinassa a kerrottiin poikalapsen Elias Eliassonin vaiheita, tarinassa b Kristin -nimisen tytön elämästä. Aluksi tuntui, että tarinat eivät olisi lainkaan kohdanneet, mutta kymmenkunta sivua myöhemmin tultiinkin tilanteeseen a+b, ja sitten vielä vähän myöhemmin a+b=c. Lapsen nimeksi tuli Gunnhildur. Hän sai myöhemmin vielä kaksi sisarusta nimeltään Ólöf ja Haraldur. Edellinen on sisko, ja jälkimmäinen veli.
Visuaalinen runous. Jo aikaisemminkin oli kirjan ulkoasu kiinnittänyt huomiotani, monella sivulla oli jo alkupuolella vain yksi lause, tai vain yksi sana, ilmeisesti tehokeinona korostamassa esitettävän asian tärkeyttä. Sivulla 52 kuvataan Jónsin pitkää poissa oloa seitsemällä rivillä seuraavasti:´
”Jónsi lähti pois. / Ja vuodet/ alkoivat/ taas/ alusta, pitkinä ja leveinä kuin isoäidin kutoma/ lattiamatto.”
Seuraavalla sivulla on joka rivillä vain yksi sana: vuodet, siis joka rivillä koko sivun mitalta.
Viimeistään tässä vaiheessa tuli mieleen, että tässähän on viitteitä Suomessakin muutama vuosi sitten nuorten ihmisten kirjallisissa piireissä esiintyneeseen ilmiöön, jota nimitetään visuaaliseksi runoudeksi.
Sivuilla 176-184 tämä on viety äärimmilleen. Tästä on seuraava näyte:
Aurinkoako tässä halutaan kuvata, vai mitä? Samanlaisia aukeamia on monta peräkkäin. Koko ajan kuvataan Elias Eliassonin ja hänen perheensä elämää. Elias häipyy sitten mystisesti Auringontervehtimisenhuipulla. Herää kysymys, kikkaillaanko tässä ja halutaanko korostaa sitä hieman mystistä, sadunomaista kertomusta, minkä kirjailija on halunnut luoda. Tähän viittaavat myös aikaisemmat viittaukset moniin tunnistettavissa oleviin myytteihin ja eepoksiin.
Jos halutaan, voidaan tietysti ylevästi todeta, että rakkaudestahan tässä on kysymys, rakkaudesta, sen puutteesta ja kaipuusta. Tarinoihin liitetään sitten piirteitä myyteistä, saduista ja tarinoista, ja mainitusta visuaalisesta runoudesta. Kaldmaa on ilmeisesti halunnut luoda jotain sellaista, joka poikkeaa vahvasti ”tavallisesta kaunokirjallisuudesta”, mitä sitten se lieneekään. Aika hyvin täytyy teoksen suomentajan, Outi Hytösen viroa osata, kun on onnistunut näin hyvin tuomaa Kaldmaan aatokset esille.
”Vereen ei rakenna kukaan. Veri haisee raudalta ja veri on huono enne”. Seuraava luku Veri alkaa juuri tällä lauseella, ja tietenkin se on yksinään omalla sivullaan (213). Luvussa käydään läpi suvun ihmissuhteita Haraldurin äidittömäksi jääneen pojan Hrafnin lapsensilmin. Lopulta isä-Haraldur alkaa raivoten rikkoa paikkoja, hakkaa sisartaan Ólöfia ja poika Hrafn heitetään ulos. Haraldur kulkee pahimpina aikoinaan taajaan kapakassa. Luvun lopussa hän kaatuu joella ja jokin seiväs lävistää kurkun niin, että veri virtaa joka puolelle hangella.
Tähän lukuun kuuluu vielä kertomus Einhver Ekkineinsdottirista, joka jo pikkutyttönä osasi avata kaikki solmut, kohta kaikki lukotkin. Ennen pitkää hän korjasi koko seudun autot ja muut koneet. Lopulta hän siirtyi suureen maailmaan. Mutta koneitten korjaus ei yksin riittänyt, hänestä tuli myös maailmankuulu laulajatar. Kaldmaan taipumukset fabuloitsijana pääsevät tässä oikein vauhtiin.
Luvussa Suru hypätään Penelopeen ja Odysseukseen. Nainen odottaa miestä tulevaksi mereltä. Viimein tämä saapuu ja ilmoittaa nimekseen Ei kukaan. Talossa alkoi uusi aika. Mutta sitten vieras katosi ja Penelope jäi taas yksin.
Minusta Kaldmaa on parhaimmillaan koko kirjalle nimen antaneessa novellissaan Islannissa ei ole perhosia. Se on ensin kuvausta kahden eri kulttuuripiirin kasvatista, islantilaisesta Elinista, joka on asunut Ruotsissa ja Ranskassa asuvasta irakilaisesta, Karimista. Molemmat olivat esitelmöitsijöinä jossain konferenssissa. ”Molemmat putosivat ensimmäisestä katseesta, olivat ensimmäisestä hetkestä mukana, hukassa, mennyttä”. He näkevät väliajalla toisensa suuren salin eri päissä, ja alkavat kulkea toisiaan kohti, vaikka ”jokaista askelta hidasti jonkun jalka, käsi, sanat, joihin oli kohteliaisuuden vuoksi vastattava, tervehdys, joka vaati parin sanan keskustelua.” Runollista tekstiä, jota heti alussa korostaa moniosainen runo siitä, miten he vuosien mittaan tapasivat milloin missäkin kaupungissa, vieraiden kaupunkien hotelleissa.
Sitten Elin lähtee äitinsä Gunnhildurin kuoleman jälkeen katsomaan hänen perinnökseen osunutta valkoista taloa. Välillä hänen autonsa juuttuu lumeen, mutta hyvien sattumusten johdosta hän selviää siitäkin. Hän löytää talonsa ja tapaa sukulaisnaisen. Tämän jälkeen siirrytään taas siihen edellä mainittuun Einhver Ekkineinsdottiriin, kerrotaan neljä tarinaa hänen isästään. Nyt ollaan jo kaiken reaalimaailman ulkopuolella, liikutaan milloin jalan, milloin kotkan selässä, on prinsessan hovia, susimies ja lohikäärme temmeltämässä. Lopulta palataan taas Eliniin, joka kulkee pitkin vuorten rinteitä kartta mukanaan. ”Nostaa jalkaa jalan eteen, sauva tukenaan, hänellä ei ole isoisänsä Jónsin kättä, joka pitää kiinni, joka johdattaisi häntä kuin luotsivene. Hänellä on vain itsensä, ja Gunnhildur. Ja Ólöf. Ja Kristin. ja Gudrun.” Sitten lähtevät perhoset lentoon, ensimmäinen, toinen ja kolmas. ”Perhosten juhla hänen sormiensa alla. Elin asettaa toisen käden vatsalleen. Einhver Ekkineisdotter.”
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran virolaisen kirjallisuuden kerho kokoontuu 24.4.2028 keskustelemaan tästä kirjasta. Odotan kovasti, että minulle selitetään, mistä tässä nyt oikein kaikkiaan on kysymys.
-----------
Olin kolmisen vuotta sitten katsomassa visuaalisen runouden näyttelyä eräässä lahtelaisessa galleriassa. Hyvän ystävän vävy oli liittynyt ryhmään, jonka paljolti pääkaupunkiseudulta olevat jäsenet tuntuivat olevan harrastuksessaan intohimoisen innokkaita. Uskalsin olla ainakin sitä mieltä, että jotain merkittävää, mutta minulta vielä salattua viisautta näytteille asetetuissa teksteissä ja tauluissa saattoi olla. Tosin en muista niistä enää juuri mitään, joten kovin syvästi ala ei siis näyttänyt minua koskettaneen. Tai muistan siltikin jotain hämärästi: runoja hotellin vastaanoton lomakkeella tai kauppakuitin muodossa. Taisi siellä olla myös joitain etuperin ja takaperin kirjoitettuja toteamuksia.
Toisen kerran asia tuli tutuksi kaksi vuotta sitten elokuun alun tapahtumassa, Lahden Taiteiden yössä. Tapahtumasarja oli asettunut eri puolille kaupungin keskustaa, niin myös Malskille, jossa oli useita tilaisuuksia. Tapasin siellä kirjallisissa piireissä tunnetun Heikki Sauren, joka oli tuonut paikalle dadakone-runogeneraattorinsa. Sille oli etukäteen syötetty sinänsä tarkoituksettomia sanoja, joista monet olivat löytyneet pois heitetyistä kauppalapuista ja kaikenlaisesta roskasta. Ihmiset saivat yhtä nappia painelemalla sieltä ulos oman runonsa.
Jos halutaan, voidaan tietysti ylevästi todeta, että rakkaudestahan tässä on kysymys, rakkaudesta, sen puutteesta ja kaipuusta. Tarinoihin liitetään sitten piirteitä myyteistä, saduista ja tarinoista, ja mainitusta visuaalisesta runoudesta. Kaldmaa on ilmeisesti halunnut luoda jotain sellaista, joka poikkeaa vahvasti ”tavallisesta kaunokirjallisuudesta”, mitä sitten se lieneekään. Aika hyvin täytyy teoksen suomentajan, Outi Hytösen viroa osata, kun on onnistunut näin hyvin tuomaa Kaldmaan aatokset esille.
”Vereen ei rakenna kukaan. Veri haisee raudalta ja veri on huono enne”. Seuraava luku Veri alkaa juuri tällä lauseella, ja tietenkin se on yksinään omalla sivullaan (213). Luvussa käydään läpi suvun ihmissuhteita Haraldurin äidittömäksi jääneen pojan Hrafnin lapsensilmin. Lopulta isä-Haraldur alkaa raivoten rikkoa paikkoja, hakkaa sisartaan Ólöfia ja poika Hrafn heitetään ulos. Haraldur kulkee pahimpina aikoinaan taajaan kapakassa. Luvun lopussa hän kaatuu joella ja jokin seiväs lävistää kurkun niin, että veri virtaa joka puolelle hangella.
Tähän lukuun kuuluu vielä kertomus Einhver Ekkineinsdottirista, joka jo pikkutyttönä osasi avata kaikki solmut, kohta kaikki lukotkin. Ennen pitkää hän korjasi koko seudun autot ja muut koneet. Lopulta hän siirtyi suureen maailmaan. Mutta koneitten korjaus ei yksin riittänyt, hänestä tuli myös maailmankuulu laulajatar. Kaldmaan taipumukset fabuloitsijana pääsevät tässä oikein vauhtiin.
Luvussa Suru hypätään Penelopeen ja Odysseukseen. Nainen odottaa miestä tulevaksi mereltä. Viimein tämä saapuu ja ilmoittaa nimekseen Ei kukaan. Talossa alkoi uusi aika. Mutta sitten vieras katosi ja Penelope jäi taas yksin.
Minusta Kaldmaa on parhaimmillaan koko kirjalle nimen antaneessa novellissaan Islannissa ei ole perhosia. Se on ensin kuvausta kahden eri kulttuuripiirin kasvatista, islantilaisesta Elinista, joka on asunut Ruotsissa ja Ranskassa asuvasta irakilaisesta, Karimista. Molemmat olivat esitelmöitsijöinä jossain konferenssissa. ”Molemmat putosivat ensimmäisestä katseesta, olivat ensimmäisestä hetkestä mukana, hukassa, mennyttä”. He näkevät väliajalla toisensa suuren salin eri päissä, ja alkavat kulkea toisiaan kohti, vaikka ”jokaista askelta hidasti jonkun jalka, käsi, sanat, joihin oli kohteliaisuuden vuoksi vastattava, tervehdys, joka vaati parin sanan keskustelua.” Runollista tekstiä, jota heti alussa korostaa moniosainen runo siitä, miten he vuosien mittaan tapasivat milloin missäkin kaupungissa, vieraiden kaupunkien hotelleissa.
Sitten Elin lähtee äitinsä Gunnhildurin kuoleman jälkeen katsomaan hänen perinnökseen osunutta valkoista taloa. Välillä hänen autonsa juuttuu lumeen, mutta hyvien sattumusten johdosta hän selviää siitäkin. Hän löytää talonsa ja tapaa sukulaisnaisen. Tämän jälkeen siirrytään taas siihen edellä mainittuun Einhver Ekkineinsdottiriin, kerrotaan neljä tarinaa hänen isästään. Nyt ollaan jo kaiken reaalimaailman ulkopuolella, liikutaan milloin jalan, milloin kotkan selässä, on prinsessan hovia, susimies ja lohikäärme temmeltämässä. Lopulta palataan taas Eliniin, joka kulkee pitkin vuorten rinteitä kartta mukanaan. ”Nostaa jalkaa jalan eteen, sauva tukenaan, hänellä ei ole isoisänsä Jónsin kättä, joka pitää kiinni, joka johdattaisi häntä kuin luotsivene. Hänellä on vain itsensä, ja Gunnhildur. Ja Ólöf. Ja Kristin. ja Gudrun.” Sitten lähtevät perhoset lentoon, ensimmäinen, toinen ja kolmas. ”Perhosten juhla hänen sormiensa alla. Elin asettaa toisen käden vatsalleen. Einhver Ekkineisdotter.”
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran virolaisen kirjallisuuden kerho kokoontuu 24.4.2028 keskustelemaan tästä kirjasta. Odotan kovasti, että minulle selitetään, mistä tässä nyt oikein kaikkiaan on kysymys.
-----------
Olin kolmisen vuotta sitten katsomassa visuaalisen runouden näyttelyä eräässä lahtelaisessa galleriassa. Hyvän ystävän vävy oli liittynyt ryhmään, jonka paljolti pääkaupunkiseudulta olevat jäsenet tuntuivat olevan harrastuksessaan intohimoisen innokkaita. Uskalsin olla ainakin sitä mieltä, että jotain merkittävää, mutta minulta vielä salattua viisautta näytteille asetetuissa teksteissä ja tauluissa saattoi olla. Tosin en muista niistä enää juuri mitään, joten kovin syvästi ala ei siis näyttänyt minua koskettaneen. Tai muistan siltikin jotain hämärästi: runoja hotellin vastaanoton lomakkeella tai kauppakuitin muodossa. Taisi siellä olla myös joitain etuperin ja takaperin kirjoitettuja toteamuksia.
Toisen kerran asia tuli tutuksi kaksi vuotta sitten elokuun alun tapahtumassa, Lahden Taiteiden yössä. Tapahtumasarja oli asettunut eri puolille kaupungin keskustaa, niin myös Malskille, jossa oli useita tilaisuuksia. Tapasin siellä kirjallisissa piireissä tunnetun Heikki Sauren, joka oli tuonut paikalle dadakone-runogeneraattorinsa. Sille oli etukäteen syötetty sinänsä tarkoituksettomia sanoja, joista monet olivat löytyneet pois heitetyistä kauppalapuista ja kaikenlaisesta roskasta. Ihmiset saivat yhtä nappia painelemalla sieltä ulos oman runonsa.
Oma tuotokseni näkyy oheisesta kuvasta. Mainittu generaattori poimi muististaan sattumanvaraisia sanoja, joita se asetti sattumanvaraiseen järjestykseen. Aavistelin, että tuossa visuaalisessa runoudessa on kyllä jotain ideaa ja merkitystä, näin lyhyessä esittelyssä en kuitenkaan saanut langan päästä kunnolla kiinni. Kai alan harrastajilla sitten on se viisaus, joka minulta valitettavasti puuttuu.
Tässä on minun uhraukseni visuaalisen runouden alttarille. Kätlin Kaldmaa näki asian puolesta paljon enemmän vaivaa.
Tässä on minun uhraukseni visuaalisen runouden alttarille. Kätlin Kaldmaa näki asian puolesta paljon enemmän vaivaa.
6. (31) Liikkumisen uutuudet
Pikku-uutinen ESS:ssa vei meidät keskiviikkona matkakeskukseen. Uutisen mukaan siellä piti olla erilaisia liikkumiseen liittyviä tapahtumia keskiviikosta lauantaihin 18.-21. 4., mutta ne eivät olleet vielä tässä vaiheessa päässeet kunnolla vauhtiin. Emme siis nähneet älypenkkiä, turvallista pyörätelinettä, emmekä sähköpotkulautaa. Näitä kai saa ihmetellä seuraavina päivinä. Lauantaina pitäisi olla mahdollisuus ajaa laatikkopolkupyörällä, mikä se sitten onkaan. Eipä sillä ajaminen nyt kovin kiinnostakaan. Katsoa ja ihmetellä sitäkin tietenkin voisi. Tuskin kuitenkaan viitsimme enää sen takia asemalle asti lähteä. Fatbikellä ajaminen Salpausselän harjumaastossa kuuluu myös aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa oleville. Näitä ns. läskipyöriä on kyllä ennestäänkin ollut näkyvillä kaupungilla.
Jäimme siis vaille mahdollisesti tarpeellista informaatiota siitä, miten liikkumisen puolella voisimme pienentää hiilijalanjälkiämme. Yhdessä aseman nurkassa oli pienellä pöydällä pari vaatimatonta pinoa esitteitä. Toisessa kehotettiin: ”Rakenna juuresi Hennaan!” Hennan aseman ja alkuvaiheissaan olevan taajaman rakentaminen oli tietysti periaatteessa hyvä asia, mutta tapahtuiko se liian myöhään? Muistelen, että lehdessä olisi talvella ollut tieto yhden tontin varaamisesta! Ei se uusi aseman seutu siis kovin vauhdikkaasti ole liikkeelle lähtenyt. Teitä ja kunnallistekniikkaa sinne on tosin jo saatu. Miten saada uusi taajama keskelle ei mitään, kun koulut, päiväkodit, kaupat ym. puuttuvat? Bussi tuo kyllä muutaman kerran päivässä kourallisen matkustajia Orimattilan keskustasta, mutta riittääkö se?
Jäimme siis vaille mahdollisesti tarpeellista informaatiota siitä, miten liikkumisen puolella voisimme pienentää hiilijalanjälkiämme. Yhdessä aseman nurkassa oli pienellä pöydällä pari vaatimatonta pinoa esitteitä. Toisessa kehotettiin: ”Rakenna juuresi Hennaan!” Hennan aseman ja alkuvaiheissaan olevan taajaman rakentaminen oli tietysti periaatteessa hyvä asia, mutta tapahtuiko se liian myöhään? Muistelen, että lehdessä olisi talvella ollut tieto yhden tontin varaamisesta! Ei se uusi aseman seutu siis kovin vauhdikkaasti ole liikkeelle lähtenyt. Teitä ja kunnallistekniikkaa sinne on tosin jo saatu. Miten saada uusi taajama keskelle ei mitään, kun koulut, päiväkodit, kaupat ym. puuttuvat? Bussi tuo kyllä muutaman kerran päivässä kourallisen matkustajia Orimattilan keskustasta, mutta riittääkö se?
Sen sijaan Asemapäällikön talo yllätti upeudellaan. Eipä sielläkään juuri ollut aiheeseen liittyvää nähtävää, ellei sellaiseksi voi sanoa jonkinlaiselle karttapohjalle piirrettyä seutukaavan tapaista, johon sai sijoittaa mielensä mukaan parin sentin pituisia vihreitä ja punaisia taloja. Alustaan sai merkitä mihin tulisi kyläkauppa, kahvila tai parturikampaamo. Tunsimme olevamme tähän vähän liian vanhoja. Saimme käteemme yhden liuskan pituisen esittelyn Lahden ammattikorkeakoulun koordinoimasta Salpausselkä Unesco Global Geopark –hankkeesta.
Itse kahvila on paljon suurempi kuin voisi kuvitellakaan. Konditoriatuotteiden määrä oli mahtava, ja yleisötilat hyvät. Vanhaa interiööriäkin on vielä jäljellä sen verran, että tunnelma säilyy. Luulisi, että siitä tulisi yhtä suosittu kuin sataman vanhassa asemarakennuksessa olevasta kahvilasta. Tuotteiden määrässä Asemapäällikön talo on aivan toista luokkaa. Siellä tarjotaan myös aamiaisia, jossain määrin myös brunsseja. Tunnustan avoimesti, että paljon aikaisemmin siellä olisi pitänyt pistäytyä, niin upea se kokonaisuus oli.
Mutta jos mahdollista, käykää asemalla loppuviikosta! Ehkä siellä on enemmän nähtävää ja kokeiltavaa. Kahvilakin saattaa tarjota hyönteisiä, kasvisruokaa ja hävikkiruokaa, näin ainakin esitteestä saattoi päätellä. Lisäksi jostain löytyy myös Emmy-laatikko, jonne voi viedä käytettyjä merkkivaatteitaan.
Mutta jos mahdollista, käykää asemalla loppuviikosta! Ehkä siellä on enemmän nähtävää ja kokeiltavaa. Kahvilakin saattaa tarjota hyönteisiä, kasvisruokaa ja hävikkiruokaa, näin ainakin esitteestä saattoi päätellä. Lisäksi jostain löytyy myös Emmy-laatikko, jonne voi viedä käytettyjä merkkivaatteitaan.
5. (30) Timo Mustakallio – sympaattinen sankaritenori
Timo Mustakallion (1929‒1984) nimi on varmaan aika vieras ns. suurelle yleisölle. Musiikkielämää seuraavat tietävät, että hänen nimissään toimii laulukilpailu, jonka kautta useat nuoret lahjakkuudet ovat päässeet uransa alkuun. Monet ovat ehkä jo unohtaneet, että hän toimi Savonlinnan oopperajuhlien johtajana muutaman vuoden (1981‒1984) aina kovin varhain tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Vielä harvemmat tietävät, että hänellä oli oma upea, yli 10 vuotta kestänyt ura Saksan suurissa keskuksissa, lähinnä Düsseldorfin suuressa oopperatalossa. Hän oli vahvaääninen dramaattinen tenori, jolla oli käyttöä monissa sankarirooleissa.
Timo Mustakallion (1929‒1984) nimi on varmaan aika vieras ns. suurelle yleisölle. Musiikkielämää seuraavat tietävät, että hänen nimissään toimii laulukilpailu, jonka kautta useat nuoret lahjakkuudet ovat päässeet uransa alkuun. Monet ovat ehkä jo unohtaneet, että hän toimi Savonlinnan oopperajuhlien johtajana muutaman vuoden (1981‒1984) aina kovin varhain tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Vielä harvemmat tietävät, että hänellä oli oma upea, yli 10 vuotta kestänyt ura Saksan suurissa keskuksissa, lähinnä Düsseldorfin suuressa oopperatalossa. Hän oli vahvaääninen dramaattinen tenori, jolla oli käyttöä monissa sankarirooleissa.
Huomasin sattumalta, että hänestä oli viime vuonna 2017 ilmestynyt haastatteluista ja muistelmista koottu kronikan muotoinen elämänkerta, jonka tekijöinä olivat Helsingin Sanomien pitkäaikainen musiikkitoimittaja Hannu Ilari Lampila ja professori Pentti Savolainen. Savolainen on kunnostautunut hyvin monipuolisesti musiikin alalla, mm. hän oli Savonlinnan oopperajuhlien hallituksen puheenjohtaja ja juhlien johtaja vuosina 1982‒1991. Molemmat ovat tunteneet Timo Mustakallion hyvin. On vaikea ajatella henkilöitä, joille kirjoitustyö olisi paremmin luonnistunut. Erityisesti Savolainen on suorittanut todellisen elämäntyön oopperajuhlien myötä. Kirjalla on kulttuurihistoriallista merkitystä laajemminkin kuin vain Mustakallion suvulle ja ystäville.
Kirjassa käydään perusteellisesti läpi kohdehenkilön vaiheet lapsuudesta aina 55-vuotiaana tapahtuneeseen varhaiseen kuolemaan saakka. Siinä seurataan hänen ensi askeleitaan Suomen kansallisoopperan solistina, opintoaikaa Roomassa kuuluisan maestro Luigi Riccin oppilaana, uran käännekohtia Saksassa, ja lopulta paluuta takaisin Suomeen ja Savonlinnaan jatkamaan Martti Talvelan työtä. Erityistä kiinnostavuutta lisäävät lukuisat eturivin laulajien henkilökohtaiset muistelut, jotka tuovat kohdehenkilöstä esille myös hänen olemustaan ja luonnettaan varsinaisten esiintymisten ulkopuolella. Yleinen toteamus on, että hän oli menestyksistään ja huomattavasta varakkuudestaan huolimatta lämmin ja ystävällinen henkilö, joka tuli toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Jokainen tuttukin koki hänen lähellään veljeyttä ja hyväksyntää. Kun itsekin lukeuduin 1960-luvun alussa hänen tuttaviinsa, haluan omalta osaltani tässä kolumnissa vahvistaa tämän asian. Hänen urastaan Saksassa luin vain sanomalehdistä, joissa harvakseltaan kerrottiin menestyksistä. Niinpä tämän puolen jätän kokonaan sivuun ja viittaan kirjan tekijäin erinomaisiin selvityksiin.
Lampilan ja Savolaisen kirjoittaman kirjan nimenä on ” Timo Mustakallio – tuntematon sankaritenori”. Minullakin oli mahdollisuus havainnoida millainen mies löytyi roolien takaa. Siksi otsikoin tämän kolumnin nimellä ”Timo Mustakallio – sympaattinen sankaritenori”.
Kirjassa käydään perusteellisesti läpi kohdehenkilön vaiheet lapsuudesta aina 55-vuotiaana tapahtuneeseen varhaiseen kuolemaan saakka. Siinä seurataan hänen ensi askeleitaan Suomen kansallisoopperan solistina, opintoaikaa Roomassa kuuluisan maestro Luigi Riccin oppilaana, uran käännekohtia Saksassa, ja lopulta paluuta takaisin Suomeen ja Savonlinnaan jatkamaan Martti Talvelan työtä. Erityistä kiinnostavuutta lisäävät lukuisat eturivin laulajien henkilökohtaiset muistelut, jotka tuovat kohdehenkilöstä esille myös hänen olemustaan ja luonnettaan varsinaisten esiintymisten ulkopuolella. Yleinen toteamus on, että hän oli menestyksistään ja huomattavasta varakkuudestaan huolimatta lämmin ja ystävällinen henkilö, joka tuli toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Jokainen tuttukin koki hänen lähellään veljeyttä ja hyväksyntää. Kun itsekin lukeuduin 1960-luvun alussa hänen tuttaviinsa, haluan omalta osaltani tässä kolumnissa vahvistaa tämän asian. Hänen urastaan Saksassa luin vain sanomalehdistä, joissa harvakseltaan kerrottiin menestyksistä. Niinpä tämän puolen jätän kokonaan sivuun ja viittaan kirjan tekijäin erinomaisiin selvityksiin.
Lampilan ja Savolaisen kirjoittaman kirjan nimenä on ” Timo Mustakallio – tuntematon sankaritenori”. Minullakin oli mahdollisuus havainnoida millainen mies löytyi roolien takaa. Siksi otsikoin tämän kolumnin nimellä ”Timo Mustakallio – sympaattinen sankaritenori”.
Sukutausta ja uran alkuvuodet
Timo Mustakallion isä, oopperalaulaja Jooseppi (Joppe) kuului Mustakallioiden vanhaan kulttuurisukuun. Hän avioitui tunnetun kenkätehtailijan ja mesenaatin Emil Aaltosen tyttären Saimin kanssa. Pariskunta muutti asumaan Saimin perintönä saamalle Ylikartanon tilalle Nummisissa. Pariskunta rakennutti lisäksi edustuskodin Villa Mustakallion Helsingin Kuusisaareen 1950-luvulla.
Emil Aaltosen nousu köyhästä sääksmäkeläisestä suutarista erittäin varakkaaksi kenkätehtailijaksi on verraton luku nousevan Suomen teollisuushistoriaa. Aaltonen kehitti ja laajensi verstastaan ensin joissakin Hämeen pitäjissä. Ratkaisevan askeleen hän otti vuonna 1905 siirtymällä Tampereelle. Hän osti erään konkurssiin menneen tehtaan rakennuksen ja rakennutti pian toisen suuremman yrityksen menestyksen myötä.
Timo Mustakallion taloudelliset lähtökohdat olivat siis hyvin vahvat. Hän ei kuitenkaan koskaan leveillyt varakkuudellaan. Korkeintaan hän saattoi joskus rahankäyttötilanteessa tokaista : ”Oli hyvä , että se suutari Aaltonen aikanaan muutti sieltä Sääksmäeltä Tampereelle”.
Ylioppilaaksi tulon jälkeen oli edessä kaksi tietä. Lainopilliset opinnot eivät oikein tuntuneet maistuvan, varsinkaan kun lauluopinnot etenivät. Lopullinen ratkaisu tuli siinä vaiheessa kun hän sai debytoida Kansallisoopperassa vuonna 1961. Vaikka roolimenestykset olivat vähintäänkin kohtuullisia, hän sai kuitenkin potkut vähän yli vuoden jälkeen. Hän muisteli potkujaan ja pääjohtaja Alfons Almia moneen kertaan minunkin kuulteni Roomassa. ”Kai minä olin huono laulaja”, hän joskus totesi. Jonkun verran lohtua toi se, että myös basso Martti Talvela oli kokenut samanlaisen kohtalon pari vuotta aikaisemmin. Sen enempää hän ei halunnut asiasta puhua, vaikka muuten saatoin hänen kauttaan kuulla Kansallisoopperan sisällä vaikuttaneista intrigeistä. Taloustilanne oli kyllä vaikea, mutta se ei selitä Almin ratkaisua. Eikä selitellyt Timokaan. Joskus myöhemmin hän vielä totesi, että oikeastaan Almi teki hänelle palveluksen, sillä sen jälkeen ura lähti aivan toisella tavalla nousuun.
Kirjoitan tätä pari viikkoa sen jälkeen kun kuultiin baletin johtajan Kenneth Greven osittaisesta hyllyttämisestä. Häntä syytettiin vähän samanlaisista asioista kuin ohjaaja Aku Louhimiestä aikaisemmin. Näissä tapauksissa ei liene ollut kysymys niistä asioista, joita vastaan ns. metoo -kampanja varsinaisesti nousi. Mutta kyllä siihen olisi 1960-luvullakin ollut tarvetta. Nuoret salskeat miehet joutuivat joskus välttelemään varttuneita naislaulajia. Jonkun miespuolisen kollegan taholta saattoi myös tulla varsin suorasukaisia ehdotuksia.
Muutto Roomaan
Timo Mustakallio pääsi kollegansa Usko Viitasen kanssa opiskelemaan Roomassa kuulun maestro Luigi Riccin oppiin. Viitanen palasi parin kuukauden jälkeen Suomeen, Timon osalta opiskelu jatkui parisen vuotta. Tällä ajalla oli suuri merkitys siihen, että Timo sai seuravana vuonna kiinnityksen Saksan Dûsseldorfiin. Samalla syntyi taiteilijanimi Timo Callio, joka tuntui paremmalta saksalaisten suussa. Jonkin aikaa hän kävi Roomassa myös maailmankuulun tenorin Mario del Monacon yksityistunneilla. Muistan, että aikanaan vertailtiin, kumpi tuon ajan tähtitenoreista oli parempi laulaja, del Monaco vai Dieter Fischer-Dieskau. Vertailu ratkesi siihen, että del Monaco joutui auto-onnettomuuteen. Hän toipui siitä lähes entiselleen, mutta raskas oopperalaulajan työ ei enää luonnistanut.
Kun oppilas-opettaja suhde Riccin kanssa jatkui, Timo haki myös perheensä Roomaan. Heidän kotinsa oli vähän Gianicolo -kukkulan länsipuolella Via Fratelli Bonnet -kadulla. Perhe-elämä tuntui hyvin harmoniselta, ja siitä Timo paljolti ammensi voimansa. Heidän luonaan vietettiin ikimuistoisia illanistujaisia. Molemmat pojat laitettiin nukkumaan, ja vieraat jatkoivat herttaisen Maritan ja Timon kanssa yömyöhään. Vaimoni on aina muistellut, että missään hän ei ole saanut niin hyvää valkoviiniä. Monikulttuuriset keskustelut olivat henkeviä ja kiinnostavia. Mutta kun oltiin suomalaisia, piti siellä vähän vääntää kättäkin. Timo säilytti ilmeisesti elämänsä loppuun asti tietyn poikamaisuuden, ja heittäytyi mielellään kaikenlaisiin tilanteisiin. Hän oli iso mies, pituutta oli 190 senttiä, hartioita ja painoakin sen mukaan. Yksi tähtihetkistäni oli, kun onnistuin voittamaan hänet juuri kädenväännössä, tietysti kaikkeni antaen. Olin häntä seitsemän vuotta nuorempi, ja kaiketi olin nuorena tehnyt hieman enemmän varsitöitä kuin hän.
Da Meo Patacca.
Minun muistoni koostuvat tietyistä tuokioista, jotka ovat säilyneet mielessäni vielä nyt pitkälti yli 50 vuotta myöhemmin. Niistä esitän seuraavassa eräitä katkelmia. Olimme kerran Da Meo Patacca-nimisessä ravintolassa Rooman Trasteveressa illallisella jossain seurueessa joskus vuoden 1963 lopulla. Jo pitkään toiminut ravintola oli siihen aikaan jonkinlainen trendipaikka, mitä se näyttää netin tietojen mukaan olevan yhä. Sisustus on edelleen vanhahtavaa ja rustiikkia, erinomainen ruokailupaikka, mutta myös suosittu siksi, että siellä pöytien välissä kulki soittoniekkoja ja pieniä yhtyeitä. Näillä oli solisteinaan usein aivan kelvollisia laulajia, ei ihan oopperatasoa, mutta sitä tavoittelevia. Tuona iltana Timo Mustakallio innostui kesken kaiken, poukkasi pystyyn ja veti taidokkaasti aarian jostain oopperasta, en tosin enää muista mistä se oli. Suosionosoitukset olivat valtavat, ravintolayleisö tajusi, että nyt tapahtui jotain erikoista. Timo oli spontaani ihminen, joka innostui helposti tilanteissa, joissa oli jotain aitoa ja luontevaa.
Mistä sitten ravintolan nimi oikein tuli? Turkkilaiset olivat 1500-luvulta lähtien valloittaneet melkoisen osan Kaakkois-Eurooppaa aina Wienin porteille saakka. Syksyllä 1683 he hyökkäsivät jälleen päämääränään valloittaa ensin tämä kaupunki ja edetä sitten aina Euroopan keskiosiin saakka. Mutta silloin useat Euroopan valtiot liittoutuivat ja tulivat Itävaltalaisten avuksi. Osmanit lyötiin ja pian vapautettiin myös monet muut kaupungit. Turkkilaisten laajentuminen Keski-Eurooppaan oli ohi. Tämän muistoksi Giuseppe Berneri (1637‒1700) sävelsi koomisen oopperan Bartolomeo Patacca. Meo on lyhenne sanasta Bartolomeo. Bartolomeo Patacca oli tuon ajan sotilas, joka kokosi Roomasta jonkinlaisen asemiesten joukon auttaakseen kristittyjä. Mutta ennen kuin tuumasta tuli totta, Wien oli jo vapautettu. Ympäri Eurooppaa juhlittiin tapahtunutta. Ooppera on kirjoitettu Rooman murteella. Niin Berneri kuin oopperakin ovat kuitenkin Italian ulkopuolella jokseenkin tuntemattomia. Ooppera oli kuitenkin hyvä kuvaus 1600-luvun elämästä. Tätä perinnettä Ravintola Da Meo Patacca on halunnut kunnioittaa, ja tietysti Bartolomeo Pataccan kuviakin on esillä. Ravintolan sijainti ( Piazza dei Mercanti, 30, Trastevere, Rooma) vanhojen palatsien ympäröimän pikku torin varrella ja vielä vain kivenheiton päässä Teverestä (Tiberistä) luo sekin pittoreskia ja historiallista tunnelmaa.
Mini Cooperin kyydissä.
Timolla oli suuri mieltymys autoihin. Tästä on Lampilan ja Savolaisen kirjassa monia esimerkkejä. Roomassa hänellä oli käytössään trimmattu Mini Cooper, jolla hän ajoi sen verran kuin nopeusrajoitukset sallivat ja välillä vähän enemmänkin. Jotenkin on mieleeni jäänyt, että hän olisi nuorena huimapäänä osallistunut jopa Eläintarhan ajoihin. Tosin en ole varma asiasta. Ainakin hän oli suunnattoman taitava kurvaillessaan Rooman liikenteessä, joka ei kuitenkaan ehkä ollut aivan yhtä kaoottista kuin nykyään. Kerran olimme käymässä jossain kohteessa aivan keskikaupungilla. Takaisin lähtiessä juutuimme ruuhkaan. Joku italialainen tuli huutaen viereemme ja naputti ikkunaan. Timo avasi ikkunan ja huusi oppimiaan italiankielisiä solvauksia kouliintuneen dramaattisen tenorin äänellä niin, että minäkin siinä vieressä tavallaan hänen selkänsä takana säikähdin. Italialainen mies häipyi vikkelästi korvat luimussa.
Automerkki oli tullut aika kuuluisaksi siitä, että Timo Mäkinen osallistui sellaisella Monte Carlo –ralliin jo 1962. Tosin Mäkinen voitti rallin vasta vuonna 1965 Mutta niin tunnettu se oli jo aikaisemminkin Italiassa, että Timon pysäköityä oman autonsa sen ympärille usein kertyi ihmettelevien nuorten miesten joukko. Tuohon aikaan taisi yleisin pikkuauto siellä olla Fiat Topolino, jossa oli mm. vanhahtava edessä kohoava nokkapelti. Pikku-Fiatit 500 ja 600 olivat vasta tulossa.
Jos minulta kysyttäisiin: Missä olit silloin kun Kennedy murhattiin 22.11.1963, voisin helposti vastata, että Napolissa tai pikemminkin autostradalla Rooman ja Napolin välillä. Tieto tavoitti meidät seuraavana päivänä. Oltiin menossa katsomaan Pompejin kaupunkia, tai paremminkin sitä, mitä siitä oli jäljellä. Minissä oli neljä henkilöä, Timon ja minun lisäkseni Paavo ja Sirpa Castrén, jotka olivat vielä silloin naimisissa keskenään. Paavosta tuli myöhemmin mm. Villa Lanten johtaja ja klassisen filosofian professori. Opas oli korkeinta mahdollisinta luokkaa, sillä hän on tietääkseni paras suomalainen Pompejin tuntija.
Olin noihin aikoihin vielä pesänrakennuspuuhissa vaimoni kanssa. Jostain myymälästä olin löytänyt väreiltään ja kuosiltaan hyvin kauniin saksalaisen plyysimaton. Se ei siis ollut alkuperältään itämainen, mutta nämä saman kuvioiset plyysimatotkin olivat Suomessa hinnoissaan. Jossain vaiheessa mainitsin matosta, mutta totesin, että se on kooltaan sellaista luokkaa, että en voi sitä viedä Suomeen. Timo puuttui puheeseen ja sanoi, että hän on menossa ensi viikolla Suomeen. Ja niin tapahtui jotain aivan erityistä. Matto pakattiin Minin takapenkille, ja Timo ajoi suoraa soittoa kuten tavallista Travemündeen. Helsingissä hän ajoi Sandelsinkadulle ja soitti ovikelloa. Vaimo oli asiasta tietoinen, mutta yllättyi kuitenkin Timon ystävällisyydestä.
Viimeiset huomiot Timosta.
Vuosien 1963‒1964 jälkeen en enää ollut missään tekemisissä Mustakallion kanssa. Hän teki uraa Saksassa, ja minä uurastin omalla sarallani Suomessa. Viimeisen kerran tapasin hänet joskus jonain 1970-luvun alkuvuonna Hämeenlinnan Aulangolla, äitienpäivälounaalla. Kumpikin olimme omissa seurueissamme. Lyhyeen keskusteluun ja kuulumisien vaihtoon kuitenkin oli täpötäydessä ravintolassa mahdollisuus. Timo kertoi aivan päällisin puolin Saksasta. Pääasiana jäi mieleeni, että Maritalle ja hänelle oli aivan 1960-luvun lopussa syntynyt ”iltatähti”, Tuula nimeltään.
Timo Mustakallio oli yleensä mitä parhainta seuraa, iloinen, ystävällinen, eikä hän tuntenut kaunaakaan juuri ketään kohtaan, ehkä nyt lukuun ottamatta Alfons Almia. Hän oli sovitteleva, eikä esittänyt erityisen jyrkkiä mielipiteitäkään. Mutta yksi kohde hänellä oli aina mielessään: suomalainen alkoholipolitiikka. Selvyyden vuoksi on kerrottava vähän taustaa. Vielä 1960-luvulla alkoholin myynti oli tiukan säännösteltyä. Alan liikkeissä oli pitkä tiski, jonka takana myyjät, tekisi mieli sanoa virkailijat, toivat pyynnöstä pullon tai korkeintaan pari sieltä hyllyistä tiskille. Ostajalla piti olla viinakortti, johon myyjät sitten merkitsivät ostetun määrän päivämäärineen. Vaikka en itse paljon asioinut mainituissa kaupoissa, oli minullakin viinakortti. En sitä nyt kuitenkaan tähän hätään löytänyt, kaiketi se on jossain kirjoituspöydän laatikossa tai kaapissa. Tai mahdollisesti heitin sen silloin jo noin vuonna 1970 kokonaan pois. Kontrasti oli selvä: Italiassa ja eräissä muissakin maissa alkoholia sai ostaa vapaasti aina maitokauppoja myöten.
Ravintoloiden eteisissä päivysti aina joku kunnallinen alkoholitarkastaja, joka mm. halusi varmistaa, että sisään ei päässyt alaikäisiä. Alkoholia tarjottiin vain ruoan kanssa. Niinpä ravintoloissa alettiin tehdä halpoja voileipiä, jotta lain kirjain saatiin täytettyä. Naiset eivät saaneet tulla iltaa viettämään yksistään tai edes naisseurassa. Timo osti jossain vaiheessa Mannerheimintien loppupäässä olevan White Ladyn, joka taisi ollakin ensimmäinen, jonne naiset saattoivat tulla iltaa viettämään yksinään.
Ulkomaan matkoilta sai jokainen täysi-ikäinen tuoda kaksi litraa väkeviä tai vaihtoehtoisesti kaksi kertaa enemmän mietoja. Kai se näin oli, ainakin suunnilleen. Timo harrasti omaa vastarintaansa. Itse hän oli aina kohtuukäyttäjä. Mutta hänellä oli jopa oma salakuljettaja, joka aina tiettyyn aikaan toi moottoriveneellään laatuviinoja, sovittiin vaan paikka josta Timo saattoi hakea. Joskus harvoin mainittu henkilö toi lastin kotiin saakka. Sama henkilö varmaan suoritti tilausten vientiä samalla kertaa muuallekin.
Toinen asia oli sitten pontikka, johon Timo välillä vähän rahvaanomaistakin elämää eläen mieltyi. Kirjan kirjoittajat mainitsevat, että Timon hankkimalla metsästysmajalla Vihdissä kestittiin niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin vieraita ns. kaatoryypyillä, jotka tietysti olivat pontikkaa. Aine oli ”Kiikalan kipakkaa”, eli sikäläisen pienyrittäjän tuotetta. Kun sitten Kiikalan yrittäjä jäi syksyllä 1985 keitoksistaan kiinni, alkoi rengas kiristyä kaikkien asiasta vähänkin tietävien ympärillä. Pentti Savolainen kertoo, että muutama pullollinen oli lähetetty myös oopperajuhlien lavastamon pojille. Tästä sitten riemu syntyi, lukuisat lehtimiehet tavoittelivat kunnon skuuppeja ja ehtivät otsikoinneissa jaella jo tuomioita sinne ja tänne. Lopulta koko juttu kuivui kokoon, myyntiä ei voitu osoittaa, ja lopulta huomattiin. että asia oli vähäarvoinen. Savolainen toteaa kirjassa, että onneksi Timo ei joutunut enää lehtimiesten ja kaunaisten ihmisten ryöpyteltäväksi. Tutkivien poliisien työtunnit lisääntyivät melkoisiin mittoihin. Vertailun vuoksi Savolainen kertoo, että oopperajuhlia oli noihin aikoihin pariinkin kertaan uhattu pommilla. Se ei kuitenkaan aiheuttanut juurikaan huomiota poliisijohdossa. Sellaisia ajat olivat ennen.
Timo Mustakallion aika tuli täyteen marraskuussa 1985. Viimeisenä keinona yritettiin aivokasvaimen poistoa Sveitsissä. Tuli mieleen, voitaisiinko tänään reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin onnistua paremmin ? Kuvaantaminen on kyllä magneettikuvausten ansiosta ratkaisevasti parantunut. Mutta edelleen pahanlaatuinen kasvain leviää aivokudoksiin, josta sitä on mahdotonta kokonaan poistaa. Eräät hyvänlaatuiset kasvaimet ovat sitten eri juttu. Aivan viime aikoina on kaksi hyvää lentopallon joukkuetoveriani menehtynyt samasta syystä, ei ole voitu leikata. Pari vuotta sitten eräs erittäin varakas lahtelainen yritti hakea apua aina USA:sta saakka, mutta turhaan.
Timo Mustakallio menehtyi jo iässä, jossa hänellä olisi ollut mahdollisuus vaikka minkälaisen jatkouran luomiseen. Hyvin valoisan muiston hän jätti niin läheisiinsä, lähimpiin ystäviinsä, ja meihin muihinkin, jotka saatoimme myös nauttia hänen ystävyydestään vähän etäämmältä.
Timo Mustakallion isä, oopperalaulaja Jooseppi (Joppe) kuului Mustakallioiden vanhaan kulttuurisukuun. Hän avioitui tunnetun kenkätehtailijan ja mesenaatin Emil Aaltosen tyttären Saimin kanssa. Pariskunta muutti asumaan Saimin perintönä saamalle Ylikartanon tilalle Nummisissa. Pariskunta rakennutti lisäksi edustuskodin Villa Mustakallion Helsingin Kuusisaareen 1950-luvulla.
Emil Aaltosen nousu köyhästä sääksmäkeläisestä suutarista erittäin varakkaaksi kenkätehtailijaksi on verraton luku nousevan Suomen teollisuushistoriaa. Aaltonen kehitti ja laajensi verstastaan ensin joissakin Hämeen pitäjissä. Ratkaisevan askeleen hän otti vuonna 1905 siirtymällä Tampereelle. Hän osti erään konkurssiin menneen tehtaan rakennuksen ja rakennutti pian toisen suuremman yrityksen menestyksen myötä.
Timo Mustakallion taloudelliset lähtökohdat olivat siis hyvin vahvat. Hän ei kuitenkaan koskaan leveillyt varakkuudellaan. Korkeintaan hän saattoi joskus rahankäyttötilanteessa tokaista : ”Oli hyvä , että se suutari Aaltonen aikanaan muutti sieltä Sääksmäeltä Tampereelle”.
Ylioppilaaksi tulon jälkeen oli edessä kaksi tietä. Lainopilliset opinnot eivät oikein tuntuneet maistuvan, varsinkaan kun lauluopinnot etenivät. Lopullinen ratkaisu tuli siinä vaiheessa kun hän sai debytoida Kansallisoopperassa vuonna 1961. Vaikka roolimenestykset olivat vähintäänkin kohtuullisia, hän sai kuitenkin potkut vähän yli vuoden jälkeen. Hän muisteli potkujaan ja pääjohtaja Alfons Almia moneen kertaan minunkin kuulteni Roomassa. ”Kai minä olin huono laulaja”, hän joskus totesi. Jonkun verran lohtua toi se, että myös basso Martti Talvela oli kokenut samanlaisen kohtalon pari vuotta aikaisemmin. Sen enempää hän ei halunnut asiasta puhua, vaikka muuten saatoin hänen kauttaan kuulla Kansallisoopperan sisällä vaikuttaneista intrigeistä. Taloustilanne oli kyllä vaikea, mutta se ei selitä Almin ratkaisua. Eikä selitellyt Timokaan. Joskus myöhemmin hän vielä totesi, että oikeastaan Almi teki hänelle palveluksen, sillä sen jälkeen ura lähti aivan toisella tavalla nousuun.
Kirjoitan tätä pari viikkoa sen jälkeen kun kuultiin baletin johtajan Kenneth Greven osittaisesta hyllyttämisestä. Häntä syytettiin vähän samanlaisista asioista kuin ohjaaja Aku Louhimiestä aikaisemmin. Näissä tapauksissa ei liene ollut kysymys niistä asioista, joita vastaan ns. metoo -kampanja varsinaisesti nousi. Mutta kyllä siihen olisi 1960-luvullakin ollut tarvetta. Nuoret salskeat miehet joutuivat joskus välttelemään varttuneita naislaulajia. Jonkun miespuolisen kollegan taholta saattoi myös tulla varsin suorasukaisia ehdotuksia.
Muutto Roomaan
Timo Mustakallio pääsi kollegansa Usko Viitasen kanssa opiskelemaan Roomassa kuulun maestro Luigi Riccin oppiin. Viitanen palasi parin kuukauden jälkeen Suomeen, Timon osalta opiskelu jatkui parisen vuotta. Tällä ajalla oli suuri merkitys siihen, että Timo sai seuravana vuonna kiinnityksen Saksan Dûsseldorfiin. Samalla syntyi taiteilijanimi Timo Callio, joka tuntui paremmalta saksalaisten suussa. Jonkin aikaa hän kävi Roomassa myös maailmankuulun tenorin Mario del Monacon yksityistunneilla. Muistan, että aikanaan vertailtiin, kumpi tuon ajan tähtitenoreista oli parempi laulaja, del Monaco vai Dieter Fischer-Dieskau. Vertailu ratkesi siihen, että del Monaco joutui auto-onnettomuuteen. Hän toipui siitä lähes entiselleen, mutta raskas oopperalaulajan työ ei enää luonnistanut.
Kun oppilas-opettaja suhde Riccin kanssa jatkui, Timo haki myös perheensä Roomaan. Heidän kotinsa oli vähän Gianicolo -kukkulan länsipuolella Via Fratelli Bonnet -kadulla. Perhe-elämä tuntui hyvin harmoniselta, ja siitä Timo paljolti ammensi voimansa. Heidän luonaan vietettiin ikimuistoisia illanistujaisia. Molemmat pojat laitettiin nukkumaan, ja vieraat jatkoivat herttaisen Maritan ja Timon kanssa yömyöhään. Vaimoni on aina muistellut, että missään hän ei ole saanut niin hyvää valkoviiniä. Monikulttuuriset keskustelut olivat henkeviä ja kiinnostavia. Mutta kun oltiin suomalaisia, piti siellä vähän vääntää kättäkin. Timo säilytti ilmeisesti elämänsä loppuun asti tietyn poikamaisuuden, ja heittäytyi mielellään kaikenlaisiin tilanteisiin. Hän oli iso mies, pituutta oli 190 senttiä, hartioita ja painoakin sen mukaan. Yksi tähtihetkistäni oli, kun onnistuin voittamaan hänet juuri kädenväännössä, tietysti kaikkeni antaen. Olin häntä seitsemän vuotta nuorempi, ja kaiketi olin nuorena tehnyt hieman enemmän varsitöitä kuin hän.
Da Meo Patacca.
Minun muistoni koostuvat tietyistä tuokioista, jotka ovat säilyneet mielessäni vielä nyt pitkälti yli 50 vuotta myöhemmin. Niistä esitän seuraavassa eräitä katkelmia. Olimme kerran Da Meo Patacca-nimisessä ravintolassa Rooman Trasteveressa illallisella jossain seurueessa joskus vuoden 1963 lopulla. Jo pitkään toiminut ravintola oli siihen aikaan jonkinlainen trendipaikka, mitä se näyttää netin tietojen mukaan olevan yhä. Sisustus on edelleen vanhahtavaa ja rustiikkia, erinomainen ruokailupaikka, mutta myös suosittu siksi, että siellä pöytien välissä kulki soittoniekkoja ja pieniä yhtyeitä. Näillä oli solisteinaan usein aivan kelvollisia laulajia, ei ihan oopperatasoa, mutta sitä tavoittelevia. Tuona iltana Timo Mustakallio innostui kesken kaiken, poukkasi pystyyn ja veti taidokkaasti aarian jostain oopperasta, en tosin enää muista mistä se oli. Suosionosoitukset olivat valtavat, ravintolayleisö tajusi, että nyt tapahtui jotain erikoista. Timo oli spontaani ihminen, joka innostui helposti tilanteissa, joissa oli jotain aitoa ja luontevaa.
Mistä sitten ravintolan nimi oikein tuli? Turkkilaiset olivat 1500-luvulta lähtien valloittaneet melkoisen osan Kaakkois-Eurooppaa aina Wienin porteille saakka. Syksyllä 1683 he hyökkäsivät jälleen päämääränään valloittaa ensin tämä kaupunki ja edetä sitten aina Euroopan keskiosiin saakka. Mutta silloin useat Euroopan valtiot liittoutuivat ja tulivat Itävaltalaisten avuksi. Osmanit lyötiin ja pian vapautettiin myös monet muut kaupungit. Turkkilaisten laajentuminen Keski-Eurooppaan oli ohi. Tämän muistoksi Giuseppe Berneri (1637‒1700) sävelsi koomisen oopperan Bartolomeo Patacca. Meo on lyhenne sanasta Bartolomeo. Bartolomeo Patacca oli tuon ajan sotilas, joka kokosi Roomasta jonkinlaisen asemiesten joukon auttaakseen kristittyjä. Mutta ennen kuin tuumasta tuli totta, Wien oli jo vapautettu. Ympäri Eurooppaa juhlittiin tapahtunutta. Ooppera on kirjoitettu Rooman murteella. Niin Berneri kuin oopperakin ovat kuitenkin Italian ulkopuolella jokseenkin tuntemattomia. Ooppera oli kuitenkin hyvä kuvaus 1600-luvun elämästä. Tätä perinnettä Ravintola Da Meo Patacca on halunnut kunnioittaa, ja tietysti Bartolomeo Pataccan kuviakin on esillä. Ravintolan sijainti ( Piazza dei Mercanti, 30, Trastevere, Rooma) vanhojen palatsien ympäröimän pikku torin varrella ja vielä vain kivenheiton päässä Teverestä (Tiberistä) luo sekin pittoreskia ja historiallista tunnelmaa.
Mini Cooperin kyydissä.
Timolla oli suuri mieltymys autoihin. Tästä on Lampilan ja Savolaisen kirjassa monia esimerkkejä. Roomassa hänellä oli käytössään trimmattu Mini Cooper, jolla hän ajoi sen verran kuin nopeusrajoitukset sallivat ja välillä vähän enemmänkin. Jotenkin on mieleeni jäänyt, että hän olisi nuorena huimapäänä osallistunut jopa Eläintarhan ajoihin. Tosin en ole varma asiasta. Ainakin hän oli suunnattoman taitava kurvaillessaan Rooman liikenteessä, joka ei kuitenkaan ehkä ollut aivan yhtä kaoottista kuin nykyään. Kerran olimme käymässä jossain kohteessa aivan keskikaupungilla. Takaisin lähtiessä juutuimme ruuhkaan. Joku italialainen tuli huutaen viereemme ja naputti ikkunaan. Timo avasi ikkunan ja huusi oppimiaan italiankielisiä solvauksia kouliintuneen dramaattisen tenorin äänellä niin, että minäkin siinä vieressä tavallaan hänen selkänsä takana säikähdin. Italialainen mies häipyi vikkelästi korvat luimussa.
Automerkki oli tullut aika kuuluisaksi siitä, että Timo Mäkinen osallistui sellaisella Monte Carlo –ralliin jo 1962. Tosin Mäkinen voitti rallin vasta vuonna 1965 Mutta niin tunnettu se oli jo aikaisemminkin Italiassa, että Timon pysäköityä oman autonsa sen ympärille usein kertyi ihmettelevien nuorten miesten joukko. Tuohon aikaan taisi yleisin pikkuauto siellä olla Fiat Topolino, jossa oli mm. vanhahtava edessä kohoava nokkapelti. Pikku-Fiatit 500 ja 600 olivat vasta tulossa.
Jos minulta kysyttäisiin: Missä olit silloin kun Kennedy murhattiin 22.11.1963, voisin helposti vastata, että Napolissa tai pikemminkin autostradalla Rooman ja Napolin välillä. Tieto tavoitti meidät seuraavana päivänä. Oltiin menossa katsomaan Pompejin kaupunkia, tai paremminkin sitä, mitä siitä oli jäljellä. Minissä oli neljä henkilöä, Timon ja minun lisäkseni Paavo ja Sirpa Castrén, jotka olivat vielä silloin naimisissa keskenään. Paavosta tuli myöhemmin mm. Villa Lanten johtaja ja klassisen filosofian professori. Opas oli korkeinta mahdollisinta luokkaa, sillä hän on tietääkseni paras suomalainen Pompejin tuntija.
Olin noihin aikoihin vielä pesänrakennuspuuhissa vaimoni kanssa. Jostain myymälästä olin löytänyt väreiltään ja kuosiltaan hyvin kauniin saksalaisen plyysimaton. Se ei siis ollut alkuperältään itämainen, mutta nämä saman kuvioiset plyysimatotkin olivat Suomessa hinnoissaan. Jossain vaiheessa mainitsin matosta, mutta totesin, että se on kooltaan sellaista luokkaa, että en voi sitä viedä Suomeen. Timo puuttui puheeseen ja sanoi, että hän on menossa ensi viikolla Suomeen. Ja niin tapahtui jotain aivan erityistä. Matto pakattiin Minin takapenkille, ja Timo ajoi suoraa soittoa kuten tavallista Travemündeen. Helsingissä hän ajoi Sandelsinkadulle ja soitti ovikelloa. Vaimo oli asiasta tietoinen, mutta yllättyi kuitenkin Timon ystävällisyydestä.
Viimeiset huomiot Timosta.
Vuosien 1963‒1964 jälkeen en enää ollut missään tekemisissä Mustakallion kanssa. Hän teki uraa Saksassa, ja minä uurastin omalla sarallani Suomessa. Viimeisen kerran tapasin hänet joskus jonain 1970-luvun alkuvuonna Hämeenlinnan Aulangolla, äitienpäivälounaalla. Kumpikin olimme omissa seurueissamme. Lyhyeen keskusteluun ja kuulumisien vaihtoon kuitenkin oli täpötäydessä ravintolassa mahdollisuus. Timo kertoi aivan päällisin puolin Saksasta. Pääasiana jäi mieleeni, että Maritalle ja hänelle oli aivan 1960-luvun lopussa syntynyt ”iltatähti”, Tuula nimeltään.
Timo Mustakallio oli yleensä mitä parhainta seuraa, iloinen, ystävällinen, eikä hän tuntenut kaunaakaan juuri ketään kohtaan, ehkä nyt lukuun ottamatta Alfons Almia. Hän oli sovitteleva, eikä esittänyt erityisen jyrkkiä mielipiteitäkään. Mutta yksi kohde hänellä oli aina mielessään: suomalainen alkoholipolitiikka. Selvyyden vuoksi on kerrottava vähän taustaa. Vielä 1960-luvulla alkoholin myynti oli tiukan säännösteltyä. Alan liikkeissä oli pitkä tiski, jonka takana myyjät, tekisi mieli sanoa virkailijat, toivat pyynnöstä pullon tai korkeintaan pari sieltä hyllyistä tiskille. Ostajalla piti olla viinakortti, johon myyjät sitten merkitsivät ostetun määrän päivämäärineen. Vaikka en itse paljon asioinut mainituissa kaupoissa, oli minullakin viinakortti. En sitä nyt kuitenkaan tähän hätään löytänyt, kaiketi se on jossain kirjoituspöydän laatikossa tai kaapissa. Tai mahdollisesti heitin sen silloin jo noin vuonna 1970 kokonaan pois. Kontrasti oli selvä: Italiassa ja eräissä muissakin maissa alkoholia sai ostaa vapaasti aina maitokauppoja myöten.
Ravintoloiden eteisissä päivysti aina joku kunnallinen alkoholitarkastaja, joka mm. halusi varmistaa, että sisään ei päässyt alaikäisiä. Alkoholia tarjottiin vain ruoan kanssa. Niinpä ravintoloissa alettiin tehdä halpoja voileipiä, jotta lain kirjain saatiin täytettyä. Naiset eivät saaneet tulla iltaa viettämään yksistään tai edes naisseurassa. Timo osti jossain vaiheessa Mannerheimintien loppupäässä olevan White Ladyn, joka taisi ollakin ensimmäinen, jonne naiset saattoivat tulla iltaa viettämään yksinään.
Ulkomaan matkoilta sai jokainen täysi-ikäinen tuoda kaksi litraa väkeviä tai vaihtoehtoisesti kaksi kertaa enemmän mietoja. Kai se näin oli, ainakin suunnilleen. Timo harrasti omaa vastarintaansa. Itse hän oli aina kohtuukäyttäjä. Mutta hänellä oli jopa oma salakuljettaja, joka aina tiettyyn aikaan toi moottoriveneellään laatuviinoja, sovittiin vaan paikka josta Timo saattoi hakea. Joskus harvoin mainittu henkilö toi lastin kotiin saakka. Sama henkilö varmaan suoritti tilausten vientiä samalla kertaa muuallekin.
Toinen asia oli sitten pontikka, johon Timo välillä vähän rahvaanomaistakin elämää eläen mieltyi. Kirjan kirjoittajat mainitsevat, että Timon hankkimalla metsästysmajalla Vihdissä kestittiin niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin vieraita ns. kaatoryypyillä, jotka tietysti olivat pontikkaa. Aine oli ”Kiikalan kipakkaa”, eli sikäläisen pienyrittäjän tuotetta. Kun sitten Kiikalan yrittäjä jäi syksyllä 1985 keitoksistaan kiinni, alkoi rengas kiristyä kaikkien asiasta vähänkin tietävien ympärillä. Pentti Savolainen kertoo, että muutama pullollinen oli lähetetty myös oopperajuhlien lavastamon pojille. Tästä sitten riemu syntyi, lukuisat lehtimiehet tavoittelivat kunnon skuuppeja ja ehtivät otsikoinneissa jaella jo tuomioita sinne ja tänne. Lopulta koko juttu kuivui kokoon, myyntiä ei voitu osoittaa, ja lopulta huomattiin. että asia oli vähäarvoinen. Savolainen toteaa kirjassa, että onneksi Timo ei joutunut enää lehtimiesten ja kaunaisten ihmisten ryöpyteltäväksi. Tutkivien poliisien työtunnit lisääntyivät melkoisiin mittoihin. Vertailun vuoksi Savolainen kertoo, että oopperajuhlia oli noihin aikoihin pariinkin kertaan uhattu pommilla. Se ei kuitenkaan aiheuttanut juurikaan huomiota poliisijohdossa. Sellaisia ajat olivat ennen.
Timo Mustakallion aika tuli täyteen marraskuussa 1985. Viimeisenä keinona yritettiin aivokasvaimen poistoa Sveitsissä. Tuli mieleen, voitaisiinko tänään reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin onnistua paremmin ? Kuvaantaminen on kyllä magneettikuvausten ansiosta ratkaisevasti parantunut. Mutta edelleen pahanlaatuinen kasvain leviää aivokudoksiin, josta sitä on mahdotonta kokonaan poistaa. Eräät hyvänlaatuiset kasvaimet ovat sitten eri juttu. Aivan viime aikoina on kaksi hyvää lentopallon joukkuetoveriani menehtynyt samasta syystä, ei ole voitu leikata. Pari vuotta sitten eräs erittäin varakas lahtelainen yritti hakea apua aina USA:sta saakka, mutta turhaan.
Timo Mustakallio menehtyi jo iässä, jossa hänellä olisi ollut mahdollisuus vaikka minkälaisen jatkouran luomiseen. Hyvin valoisan muiston hän jätti niin läheisiinsä, lähimpiin ystäviinsä, ja meihin muihinkin, jotka saatoimme myös nauttia hänen ystävyydestään vähän etäämmältä.
4. (29) Pranglin saaren värikkäät rannat
Harva suomalainen tietää missä Pranglin saari sijaitsee, siitäkin huolimatta, että olisi miten paljon kolunnut Viron eri maakuntia sen suurimpia saaria myöten. Kun laiva lähestyy Tallinnaa, kiinnitetään yleensä huomiota oikealla näkyvään ja aika suureen Naissaareen. Paljon pienempi Prangli jää vasemmalle, sinne jonnekin Viimsin niemen pohjoispuolelle. Seuraavalla Viron matkalla aion ainakin minä katsella sinne päin tavallista tarkemmin. Tämän kiinnostuksen sai aikaan taidemaalari Urmas Orgusaar, jonka näyttely on parhaillaan huhtikuun lopun ajan avoinna Alex Grafix Galleriassa Mariankadulla. Hän on viettänyt saarella kesiään vuosikymmenten ajan. Näyttelyyn hän on tuonut parisenkymmentä guassiteosta, kaikki tällä saarella maalattuja. Jo teoksista saa vaikutelman, että aika tuntuu pienellä saarella pysähtyneen, on kärryteitä, kyläidylliä, ja ennen kaikkea upeita merimaisemia.
Harva suomalainen tietää missä Pranglin saari sijaitsee, siitäkin huolimatta, että olisi miten paljon kolunnut Viron eri maakuntia sen suurimpia saaria myöten. Kun laiva lähestyy Tallinnaa, kiinnitetään yleensä huomiota oikealla näkyvään ja aika suureen Naissaareen. Paljon pienempi Prangli jää vasemmalle, sinne jonnekin Viimsin niemen pohjoispuolelle. Seuraavalla Viron matkalla aion ainakin minä katsella sinne päin tavallista tarkemmin. Tämän kiinnostuksen sai aikaan taidemaalari Urmas Orgusaar, jonka näyttely on parhaillaan huhtikuun lopun ajan avoinna Alex Grafix Galleriassa Mariankadulla. Hän on viettänyt saarella kesiään vuosikymmenten ajan. Näyttelyyn hän on tuonut parisenkymmentä guassiteosta, kaikki tällä saarella maalattuja. Jo teoksista saa vaikutelman, että aika tuntuu pienellä saarella pysähtyneen, on kärryteitä, kyläidylliä, ja ennen kaikkea upeita merimaisemia.
Vuonna 1944 syntynyt Orgusaar on tehnyt pitkän uran taiteen saralla. Aluksi hän aloitti taiteilemalla nahasta kirjankansia, erilaisia laatikoita ja seinällä pidettäviä reliefin tapaisia yhdistelmiä. Pian kuitenkin nämä vaihtuivat hiilipiirroksiin, pastellitöihin ja nyt näihin mainittuihin guassitöihin. Parikymppisenä hän aloitti Eesti Riiklik Kunstiinstituutissa, siirtyi sitten vuonna 1969 kolmeksi vuodeksi opettajaksi Tarton taidekouluun, myöhemmin Tallinnaan. Vuodesta 1971 alkoi omien näyttelyjen sarja, joka on jatkunut tälle vuosituhannelle saakka, suunnilleen näyttely per vuosi ympäri Viroa. Joskus on saman vuoden aikana töitä ollut esillä useammassakin paikassa.
Lahdessa hän ei suinkaan ollut nyt ensimmäistä kertaa. Kun olot vapautuivat uudelleen itsenäistymisen ajan alussa, ryhtyivät lahtelaiset ja tallinnalaiset taidekoulut yhteistyöhön. Tältä ajalta ovat peräisin myös opettajien väliset tuttavuudet, jotka vieläkin ovat osittain voimassa.
Lahdessa hän ei suinkaan ollut nyt ensimmäistä kertaa. Kun olot vapautuivat uudelleen itsenäistymisen ajan alussa, ryhtyivät lahtelaiset ja tallinnalaiset taidekoulut yhteistyöhön. Tältä ajalta ovat peräisin myös opettajien väliset tuttavuudet, jotka vieläkin ovat osittain voimassa.
Tekstiin liittämälleni ensimmäiselle kuvalle on annettu nimi Pilvet, kahdelle seuraavalle Satama ja Talvi.
Miten Orgusaaren värikylläisiä maisemakuvia sitten voisi luonnehtia? Ainakin hän on taitava koloristi, eli hän antaa värien puhua voimakkaasti. Vahvat ja laajat väripinnat viittaisivat tietysti myös mahdollisiin alitajuisiin ekspressionistisiin vaikuttimiin. Tärkeämpiä kuin erilaiset ismit on kuitenkin taitelijan kyky luoda tunnelmia, eräänlaista syrjäisen saaren rantamaisemien hiljaista pysähtyneisyyttä.
--------
Sen verran mielenkiintoiselta Pranglin saari näyttää, että se ehkä kannattaisi liittää jonkin useampipäiväisen Viron matkan oheisohjelmaksi. Netistä löytyvästä Vene -lehdestä luin, että saareen pääsee vuoroaluksella, joka kulkee Viimsin niemen Leppneemen satamasta Pranglin Kelnasen satamaan. Saarella järjestetään kiertokäyntejä neuvostovalmisteisella UAZ- kuorma-autolla. Systeemi on siis vähän samanlainen kuin Kihnun saarella Pärnun lahdella. Samat autot toimivat tarvittaessa myös takseina. Erilaisia nähtävyyksiä kyllä löytyy, ja myös monia mielenkiintoisia tapahtumia järjestetään.
Miten Orgusaaren värikylläisiä maisemakuvia sitten voisi luonnehtia? Ainakin hän on taitava koloristi, eli hän antaa värien puhua voimakkaasti. Vahvat ja laajat väripinnat viittaisivat tietysti myös mahdollisiin alitajuisiin ekspressionistisiin vaikuttimiin. Tärkeämpiä kuin erilaiset ismit on kuitenkin taitelijan kyky luoda tunnelmia, eräänlaista syrjäisen saaren rantamaisemien hiljaista pysähtyneisyyttä.
--------
Sen verran mielenkiintoiselta Pranglin saari näyttää, että se ehkä kannattaisi liittää jonkin useampipäiväisen Viron matkan oheisohjelmaksi. Netistä löytyvästä Vene -lehdestä luin, että saareen pääsee vuoroaluksella, joka kulkee Viimsin niemen Leppneemen satamasta Pranglin Kelnasen satamaan. Saarella järjestetään kiertokäyntejä neuvostovalmisteisella UAZ- kuorma-autolla. Systeemi on siis vähän samanlainen kuin Kihnun saarella Pärnun lahdella. Samat autot toimivat tarvittaessa myös takseina. Erilaisia nähtävyyksiä kyllä löytyy, ja myös monia mielenkiintoisia tapahtumia järjestetään.
3. (28) Rikki revitty maa
Huhtikuu sata vuotta sitten oli sisällissodan ratkaisujen kuukausi. Lopun alkua oli jo se, että valkoiset valloittivat lopullisesti Tampereen 5.4. Saksalaiset olivat jo tätä ennen 3.4. nousseet maihin Hangossa, josta he suuntasivat Helsinkiin. Helsinki joutui heidän haltuunsa 13.4. Lahden saksalaiset valtasivat etelästä käsin 20.4. Viimeisin suuri taistelu suomalaisten välillä käytiin Viipurissa 29.4.
Meneillään oleva sisällissodan muistovuosi on tuottanut runsaasti tutkimuksia, muisteluita, elokuvia ja näytelmäkappaleita. Osa niistä on ilmestynyt jo vuoden 2017 puolella. Saattaa olla, että esillä olevan aineiston runsaus ajan mittaan turruttaa, alkuvuodesta kyllä luetaan ja käydään teatterissa, mutta loppuvuodesta väsytään niin, että huomaamatta jää paljon sellaista, mihin olisi syytä tutustua.
Vähitellen olen alkuvuoden mittaan vakuuttunut siitä, että erityisesti jäsentyneen yleiskuvan kannalta tämän vuoden tärkeimpiä teoksia on Tuomas Teporan ja Aapo Juseliuksen toimittama kokoomateos ”Rikki revitty maa”. Kirjoittajina on eturivin tutkijoita, professoreita, dosentteja ja tohtoreita. Kaikki laajat artikkelit perustuvat todella runsaaseen lähdeaineistoon, joka nopeasti silmäillen käsittää viitteet ja henkilöhakemiston laskien yhteensä noin 70 hyvin tiheään präntättyä sivua. Lähteissä ovat tieteellisen tavan mukaisesti jaoteltuina erikseen arkistolähteet, lehdet, elokuvat, alkuperäislähteet ja tutkimuskirjallisuus.
Tällaista ”patteristoa” on turha väheksyä asenteellisin perustein. Kysymys on tutkitusta tiedosta, joka on vapaata kaikenlaisesta sukurasitusten tai opittujen asenteiden panolastista. Kirjan monipuolisuutta kuvaa jo sisällysluettelo. Päälukuja on kolme, Sota ja sen syyt, Kokemus, tunteet ja sukupuoli, sekä Tulkinnat ja muistokulttuurit. Näiden alaluvut kertovat jo aika paljon teoksen sisällöstä.
Sota ja sen syyt:
1. Kaaoksen monet juuret,
2. Ratkaisuna sota, jota kukaan ei tahtonut,
3. Suomen sisällissodan tapahtumat
4. Pyhä sota – suomalaiset heimosodat sisällissodan jälkimainingeissa.
Kokemus. tunteet ja sukupuoli:
5. Mystifioitu sota,
6. Valkoisten ja punaisten naisten sota.
7. Sota lasten silmin.
8. Uljaat jääkärit – sotahenkisen mieskuvan synty.
Tulkinnat ja muistokulttuurit:
9. Valkoinen rintama – Vapaussodan muiston vaalijat.
10. Muistella vai ei: Suomen työväenliike ja sisällissodan muisto sotien välisenä aikana.
11. Muuttuvat näkemykset vuodesta 1918.
12. Sisällissodan muistokulttuuri kylmän sodan jälkeen: Uusvanhoja ja uusia tulkintoja.
Kaksitoista alalukua, ja niiden kirjoittajina kaksitoista eturivin tutkijaa. Heidän joukossaan ovat myös mainitut Tepora ja Juselius sen lisäksi, että he ovat toimittaneet teoksen ja yhdessä kirjoittaneet johdannon.
Laajan kokoomateoksen selostaminen lyhyen artikkelin muodossa on aika mahdoton tehtävä. Totean myös, että teoksesta löytyy paljon mikrohistoriaa, eli yksittäisiä tapahtumia ja tapauksia. On kuitenkin tarpeellista, että nekin nähdään osana laajaa tapahtumaketjua, eli kuten hienosti sanotaan: historiallisessa kontekstissa. Siihen Teporan ja Juseliuksen toimittama ja osin kirjoittama teos antaa hyvät eväät.
Toimittajien kirjoittamassa johdantoluvussa tehdään selkoa siitä, miten sotaan suhtautuminen on yleensä muuttunut. Se näkyy myös niissä nimityksissä, joita siitä on käytetty. Voittajat nimesivät sodan vapaussodaksi, mikä viittasi vapautumiseen Venäjästä ja bolševikeistä. Valkoisten tulkinta nimellä vapaussota jatkui aina 1960-luvulle saakka, joskin toisen maailmansodan jälkeen vuosi 1918 lakkasi olemasta sosiaalisten kiistojen ja jakolinjojen itseoikeutettu lähde. Suuri yleisö omaksui 1960-luvun sosiaalisten muutosten myötä termin kansalaissota, jota sosiaalidemokraatit olivat suositelleen jo sotien välisenä aikana. 1990-luvulta lähtien niin tutkijat kuin suuri yleisökin on ruvennut käyttämään termiä sisällissota, jota on pidetty neutraalimpana kuin kahta edellistä. Toimittajat ovat laatineet myös laajan katsauksen siitä, miten tutkimus on tukenut tätä muutosta.
------
Sisällissotakirjallisuudessa on Väinö Linnan kolmiosaisella teoksella Täällä Pohjantähden alla tärkeä asema. Niin hyvä kuin Linnan trilogia onkin, on siinä nähty myös puutteita. Turun yliopiston professori Vesa Vares on korostanut positiivisena puolena sitä, että Linna loi oman koskettavan tarinan, joka tavoitti suuren yleisön. Hän antoi oman äänen sodassa huonommalle puolelle joutuneille. Tämä ei olisi onnistunut vielä 1930-luvulla, jolloin vallitseva tutkinta torjui kaikki sanomat, jotka eivät sopineet tuon ajan suureen kertomukseen vapautuvasta, itsenäistyvästä Suomesta. Toisaalta trilogiassa on joitakin epäuskottavia piirteitä. Ensinnäkin torpparien asemaa punaisten puolella on korostettu vaikka molemmilla puolin heitä taisteli suunnilleen yhtä monta. Vareksen mukaan rintamalla kaatuneita torppareita oli yksi sadasta. Valtaosa punaisten puolella taistelleista oli maattomia maaseudun tai tehdasalueiden työläisiä. Toisaalta kirkkoherran rouvasta ja kirkkoherrastakin luodaan jonkinlaisia porvariston liioiteltuja perustyyppejä, joilla tietysti oli vastineita todellisuudessa, mutta kuitenkin vähemmän kuin trilogiasta voisi päätellä.
Tepora ja Juselius toteavat, että samaan aikaan 1960-luvulla myös tutkimuksessa alkoi ”valkoinen totuus” murentua. Ensin professori Viljo Rasila näki konfliktin luokkataisteluna, jossa toisella puolella olivat kaupunkien työläiset ja maaseudun maattomat työläiset, ja toisella puolella itsenäiset maanviljelijät ja porvaristo. Rasila oikoi myös käsityksiä torppareista. Hän tähdensi, että torpparit jäivät oikeastaan siihen väliin, osa taisteli punaisella, osa valkoisella puolella tai jäi puolueettomaksi.
Teoksen toimittajat Tepora ja Juselius korostavat, että vielä 1960-luvulla kansan parissa kiersi paljon kauhutarinoita molempien puolten teoista. Niitä ruokki vielä se, että taistelujen jälkeisiä tapahtumia, kuolleiden lukumääriä ja väkivallan syitä ei ollut luotettavasti selvitetty. Vasta professori Jaakko Paavolaisen kaksi teosta selvensivät tapahtumien kulkua. Ensimmäinen oli nimeltään ”Punainen terrori” ja toinen ”Valkoinen terrori”. Hän kumosi viimeisetkin väitteet siitä, että punaiset olisivat olleet erityisen ”verenhimoisia”. Toisaalta hän osoitti, että valkoisten terrori oli ollut huomattavasti punaisten hirmutekoja laajempaa.
En ryhdy tässä enempää kuvaamaan kaikkea myöhempää kirjallisuutta, niin tavattoman laajaa se on ollut. Pari esimerkkiä kuitenkin on syytä liittää tähän jatkoksi. Englantilainen historiantutkija Athony F. Upton kirjoitti ensimmäisen kattavan teoksen vallankumouksesta ja sen jälkeen alkaneesta sisällissodasta. Hänen ansionsa oli siinä, että hän ulkomaalaisena nosti esille joitakin näkemyksiä vallinnutta tulkintaa vastaan. Vuonna 1998 valtio käynnisti laajan tutkimushankkeen ”Suomen sotasurmat 1914‒1922”, joka loi luotettavan tietokannan kaikista n. 40.000:sta näinä vuosina kuolleista. Nimien lisäksi on selvitys kuolinsyystä, paikasta ja päivästä.
”Rikkirevitty maa” on merkittävä teos. Siitä saa erinomaisesti selville vuoden 1918 tapahtumien koko kuvan. Teksti on tiukan tieteellistä, mutta helposti luettavaa. Ja mikä vielä parasta: vailla kaikkea asenteellisuutta.
Jokainen luku on itsenäinen, joten on mahdollista valita myös sellaista, mikä eniten kiinnostaa.
Huhtikuu sata vuotta sitten oli sisällissodan ratkaisujen kuukausi. Lopun alkua oli jo se, että valkoiset valloittivat lopullisesti Tampereen 5.4. Saksalaiset olivat jo tätä ennen 3.4. nousseet maihin Hangossa, josta he suuntasivat Helsinkiin. Helsinki joutui heidän haltuunsa 13.4. Lahden saksalaiset valtasivat etelästä käsin 20.4. Viimeisin suuri taistelu suomalaisten välillä käytiin Viipurissa 29.4.
Meneillään oleva sisällissodan muistovuosi on tuottanut runsaasti tutkimuksia, muisteluita, elokuvia ja näytelmäkappaleita. Osa niistä on ilmestynyt jo vuoden 2017 puolella. Saattaa olla, että esillä olevan aineiston runsaus ajan mittaan turruttaa, alkuvuodesta kyllä luetaan ja käydään teatterissa, mutta loppuvuodesta väsytään niin, että huomaamatta jää paljon sellaista, mihin olisi syytä tutustua.
Vähitellen olen alkuvuoden mittaan vakuuttunut siitä, että erityisesti jäsentyneen yleiskuvan kannalta tämän vuoden tärkeimpiä teoksia on Tuomas Teporan ja Aapo Juseliuksen toimittama kokoomateos ”Rikki revitty maa”. Kirjoittajina on eturivin tutkijoita, professoreita, dosentteja ja tohtoreita. Kaikki laajat artikkelit perustuvat todella runsaaseen lähdeaineistoon, joka nopeasti silmäillen käsittää viitteet ja henkilöhakemiston laskien yhteensä noin 70 hyvin tiheään präntättyä sivua. Lähteissä ovat tieteellisen tavan mukaisesti jaoteltuina erikseen arkistolähteet, lehdet, elokuvat, alkuperäislähteet ja tutkimuskirjallisuus.
Tällaista ”patteristoa” on turha väheksyä asenteellisin perustein. Kysymys on tutkitusta tiedosta, joka on vapaata kaikenlaisesta sukurasitusten tai opittujen asenteiden panolastista. Kirjan monipuolisuutta kuvaa jo sisällysluettelo. Päälukuja on kolme, Sota ja sen syyt, Kokemus, tunteet ja sukupuoli, sekä Tulkinnat ja muistokulttuurit. Näiden alaluvut kertovat jo aika paljon teoksen sisällöstä.
Sota ja sen syyt:
1. Kaaoksen monet juuret,
2. Ratkaisuna sota, jota kukaan ei tahtonut,
3. Suomen sisällissodan tapahtumat
4. Pyhä sota – suomalaiset heimosodat sisällissodan jälkimainingeissa.
Kokemus. tunteet ja sukupuoli:
5. Mystifioitu sota,
6. Valkoisten ja punaisten naisten sota.
7. Sota lasten silmin.
8. Uljaat jääkärit – sotahenkisen mieskuvan synty.
Tulkinnat ja muistokulttuurit:
9. Valkoinen rintama – Vapaussodan muiston vaalijat.
10. Muistella vai ei: Suomen työväenliike ja sisällissodan muisto sotien välisenä aikana.
11. Muuttuvat näkemykset vuodesta 1918.
12. Sisällissodan muistokulttuuri kylmän sodan jälkeen: Uusvanhoja ja uusia tulkintoja.
Kaksitoista alalukua, ja niiden kirjoittajina kaksitoista eturivin tutkijaa. Heidän joukossaan ovat myös mainitut Tepora ja Juselius sen lisäksi, että he ovat toimittaneet teoksen ja yhdessä kirjoittaneet johdannon.
Laajan kokoomateoksen selostaminen lyhyen artikkelin muodossa on aika mahdoton tehtävä. Totean myös, että teoksesta löytyy paljon mikrohistoriaa, eli yksittäisiä tapahtumia ja tapauksia. On kuitenkin tarpeellista, että nekin nähdään osana laajaa tapahtumaketjua, eli kuten hienosti sanotaan: historiallisessa kontekstissa. Siihen Teporan ja Juseliuksen toimittama ja osin kirjoittama teos antaa hyvät eväät.
Toimittajien kirjoittamassa johdantoluvussa tehdään selkoa siitä, miten sotaan suhtautuminen on yleensä muuttunut. Se näkyy myös niissä nimityksissä, joita siitä on käytetty. Voittajat nimesivät sodan vapaussodaksi, mikä viittasi vapautumiseen Venäjästä ja bolševikeistä. Valkoisten tulkinta nimellä vapaussota jatkui aina 1960-luvulle saakka, joskin toisen maailmansodan jälkeen vuosi 1918 lakkasi olemasta sosiaalisten kiistojen ja jakolinjojen itseoikeutettu lähde. Suuri yleisö omaksui 1960-luvun sosiaalisten muutosten myötä termin kansalaissota, jota sosiaalidemokraatit olivat suositelleen jo sotien välisenä aikana. 1990-luvulta lähtien niin tutkijat kuin suuri yleisökin on ruvennut käyttämään termiä sisällissota, jota on pidetty neutraalimpana kuin kahta edellistä. Toimittajat ovat laatineet myös laajan katsauksen siitä, miten tutkimus on tukenut tätä muutosta.
------
Sisällissotakirjallisuudessa on Väinö Linnan kolmiosaisella teoksella Täällä Pohjantähden alla tärkeä asema. Niin hyvä kuin Linnan trilogia onkin, on siinä nähty myös puutteita. Turun yliopiston professori Vesa Vares on korostanut positiivisena puolena sitä, että Linna loi oman koskettavan tarinan, joka tavoitti suuren yleisön. Hän antoi oman äänen sodassa huonommalle puolelle joutuneille. Tämä ei olisi onnistunut vielä 1930-luvulla, jolloin vallitseva tutkinta torjui kaikki sanomat, jotka eivät sopineet tuon ajan suureen kertomukseen vapautuvasta, itsenäistyvästä Suomesta. Toisaalta trilogiassa on joitakin epäuskottavia piirteitä. Ensinnäkin torpparien asemaa punaisten puolella on korostettu vaikka molemmilla puolin heitä taisteli suunnilleen yhtä monta. Vareksen mukaan rintamalla kaatuneita torppareita oli yksi sadasta. Valtaosa punaisten puolella taistelleista oli maattomia maaseudun tai tehdasalueiden työläisiä. Toisaalta kirkkoherran rouvasta ja kirkkoherrastakin luodaan jonkinlaisia porvariston liioiteltuja perustyyppejä, joilla tietysti oli vastineita todellisuudessa, mutta kuitenkin vähemmän kuin trilogiasta voisi päätellä.
Tepora ja Juselius toteavat, että samaan aikaan 1960-luvulla myös tutkimuksessa alkoi ”valkoinen totuus” murentua. Ensin professori Viljo Rasila näki konfliktin luokkataisteluna, jossa toisella puolella olivat kaupunkien työläiset ja maaseudun maattomat työläiset, ja toisella puolella itsenäiset maanviljelijät ja porvaristo. Rasila oikoi myös käsityksiä torppareista. Hän tähdensi, että torpparit jäivät oikeastaan siihen väliin, osa taisteli punaisella, osa valkoisella puolella tai jäi puolueettomaksi.
Teoksen toimittajat Tepora ja Juselius korostavat, että vielä 1960-luvulla kansan parissa kiersi paljon kauhutarinoita molempien puolten teoista. Niitä ruokki vielä se, että taistelujen jälkeisiä tapahtumia, kuolleiden lukumääriä ja väkivallan syitä ei ollut luotettavasti selvitetty. Vasta professori Jaakko Paavolaisen kaksi teosta selvensivät tapahtumien kulkua. Ensimmäinen oli nimeltään ”Punainen terrori” ja toinen ”Valkoinen terrori”. Hän kumosi viimeisetkin väitteet siitä, että punaiset olisivat olleet erityisen ”verenhimoisia”. Toisaalta hän osoitti, että valkoisten terrori oli ollut huomattavasti punaisten hirmutekoja laajempaa.
En ryhdy tässä enempää kuvaamaan kaikkea myöhempää kirjallisuutta, niin tavattoman laajaa se on ollut. Pari esimerkkiä kuitenkin on syytä liittää tähän jatkoksi. Englantilainen historiantutkija Athony F. Upton kirjoitti ensimmäisen kattavan teoksen vallankumouksesta ja sen jälkeen alkaneesta sisällissodasta. Hänen ansionsa oli siinä, että hän ulkomaalaisena nosti esille joitakin näkemyksiä vallinnutta tulkintaa vastaan. Vuonna 1998 valtio käynnisti laajan tutkimushankkeen ”Suomen sotasurmat 1914‒1922”, joka loi luotettavan tietokannan kaikista n. 40.000:sta näinä vuosina kuolleista. Nimien lisäksi on selvitys kuolinsyystä, paikasta ja päivästä.
”Rikkirevitty maa” on merkittävä teos. Siitä saa erinomaisesti selville vuoden 1918 tapahtumien koko kuvan. Teksti on tiukan tieteellistä, mutta helposti luettavaa. Ja mikä vielä parasta: vailla kaikkea asenteellisuutta.
Jokainen luku on itsenäinen, joten on mahdollista valita myös sellaista, mikä eniten kiinnostaa.
2. (27) Rekonstruktio
Uusimmassa virolaisessa kaunokirjallisuudessa tuodaan jatkuvasti ja voimakkaasti esille neuvostomiehitys ja sen aikana koetut ihmisoikeuksien loukkaukset. Rein Raudin teoksesta Rekonstruktio voitaisiin osittain sanoa samaa, mutta nyt tämä aika on häivytetty taustalle, sillä eletään uuden itsenäistymisen alkuaikaa. On päästy EU:n jäseneksi, ja samalla on avauduttu muutenkin ulospäin. Elämä on parantunut aineellisesti, mutta on tullut uusia ongelmia, yhteiskunnan arvot ovat muuttuneet, eikä oikein tiedetä, mille pohjalle perustaa elämänsä.
Kirjan päähenkilö Enn Padrik sairastaa parantamatonta syöpää. Asiat eivät muutenkaan ole kovin hyvin, sillä joitakin aikoja aikaisemmin sattunut ero vaimosta kaihertaa edelleen. Tähän tuli lisätaakaksi vielä se, että hänen ainoa lapsensa Anni oli kuollut tulipalossa, joka syttyi eräässä maaseudulla sijainneessa taiteilijakommuunissa. Ennen kuolemaansa Padrik halusi selvittää, miten tytär ylipäätän oli ajautunut tuohon mainittuun, aika epämääräiseen taloon, Koivikkoperän new age –kommuuniin. Eli mikä oikein oli mennyt vikaan. Tutkiessaan asiaa hän huomasi, että tapahtumat eivät olleetkaan aivan niin yksinkertaisia kuin hänelle oli uskoteltu.
Uusimmassa virolaisessa kaunokirjallisuudessa tuodaan jatkuvasti ja voimakkaasti esille neuvostomiehitys ja sen aikana koetut ihmisoikeuksien loukkaukset. Rein Raudin teoksesta Rekonstruktio voitaisiin osittain sanoa samaa, mutta nyt tämä aika on häivytetty taustalle, sillä eletään uuden itsenäistymisen alkuaikaa. On päästy EU:n jäseneksi, ja samalla on avauduttu muutenkin ulospäin. Elämä on parantunut aineellisesti, mutta on tullut uusia ongelmia, yhteiskunnan arvot ovat muuttuneet, eikä oikein tiedetä, mille pohjalle perustaa elämänsä.
Kirjan päähenkilö Enn Padrik sairastaa parantamatonta syöpää. Asiat eivät muutenkaan ole kovin hyvin, sillä joitakin aikoja aikaisemmin sattunut ero vaimosta kaihertaa edelleen. Tähän tuli lisätaakaksi vielä se, että hänen ainoa lapsensa Anni oli kuollut tulipalossa, joka syttyi eräässä maaseudulla sijainneessa taiteilijakommuunissa. Ennen kuolemaansa Padrik halusi selvittää, miten tytär ylipäätän oli ajautunut tuohon mainittuun, aika epämääräiseen taloon, Koivikkoperän new age –kommuuniin. Eli mikä oikein oli mennyt vikaan. Tutkiessaan asiaa hän huomasi, että tapahtumat eivät olleetkaan aivan niin yksinkertaisia kuin hänelle oli uskoteltu.
Kirja etenee salapoliisiromaanin tavoin. Lopulta kävi selville, että kysymyksessä olikin neljän henkilön joukkoitsemurha. Miten tämä oli mahdollista, kun Annin taustojen piti olla kunnossa? Hän oli menestynyt opinnoissaan ja nähnyt maailmaa, elettiinhän silloin jo uudelleen itsenäistymisen kautta, jolloin ulkomaanmatkojakaan ei rajoitettu. Ainoa erikoisuus oli se, että hän oli kirjoittanut yliopistossa tutkimuksen itäeurooppalaisista ilotytöistä. Tätä problematiikkaa hän tutki myös opintojaksossaan Pariisissa. Enn Padrik ei oikein tahtonut päästä pohdinnoissaan alkuunkaan, olivathan isän ja tyttären maailmat eriytyneet jo vuosia sitten.
Rein Raud on toiminut mm. japanin kielen ja kulttuurin professorina Helsingin yliopistossa. Hän on osallistunut esimerkiksi Turun kirjamessuille, joten hänet tunnetaan täällä hyvin. Käsillä oleva teos Rekonstruktio voitti Viron valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Kirjan nimi tulee siitä, että päähenkilö rekonstruoi uudelleen tyttärensä tarinan. Syitä etsiessään hän palauttaa mielensä oman sukunsa vaiheita, mutta myös entisen vaimon taustaa ja sukua. Vaimon hienosteleva suku ja vaimo itsekin olivat pitäneet häntä saamattomana, jopa luuserina. Samalla kertautuu esille myös neuvostokauden viimeisten vuosien ilmapiiri ja olosuhteet. Lisäksi käydään läpi länsimaisen filosofian ja kristinuskon pääpiirteitä.
Rein Raud on toiminut mm. japanin kielen ja kulttuurin professorina Helsingin yliopistossa. Hän on osallistunut esimerkiksi Turun kirjamessuille, joten hänet tunnetaan täällä hyvin. Käsillä oleva teos Rekonstruktio voitti Viron valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Kirjan nimi tulee siitä, että päähenkilö rekonstruoi uudelleen tyttärensä tarinan. Syitä etsiessään hän palauttaa mielensä oman sukunsa vaiheita, mutta myös entisen vaimon taustaa ja sukua. Vaimon hienosteleva suku ja vaimo itsekin olivat pitäneet häntä saamattomana, jopa luuserina. Samalla kertautuu esille myös neuvostokauden viimeisten vuosien ilmapiiri ja olosuhteet. Lisäksi käydään läpi länsimaisen filosofian ja kristinuskon pääpiirteitä.
Isä huomaa, että aikuistuneen tyttären tilanteesta hän ei tiennyt oikein mitään. Hän oli itse keskittynyt oman uransa luomiseen, eikä hän ollut huomannut, että Annista oli kasvanut aikuinen, aivan vieras ihminen. Isä ei tiennyt tyttären ehdottomuudesta kaikissa valinnoissaan, eikä sitä, miten taiteilijakommuuni onnistui säännöillään kahlitsemaan tämän ajatuksia. Yhtenä kirjan pääteemana onkin vallankäyttö, joka kommuunissa näytti olleen ehdotonta ilman myönnytyksiä. Padrikin mielestä ylipäätään yhteiskunnassa sen eri tasoilla vahvimmat kykenevät käyttämään hyväksi toisten ihmisten identiteetin etsintää ja henkistä ahdinkoa. Koivikkoperän yhteisön keskushenkilö oli karismaattinen Androidi, joka piti koko laumaansa pihdeissään pitkillä monologeillaan. Kukaan ei osannut kyseenalaistaa hänen sanomaansa.
1. (26) Kuvia huhtikuisesta Lahdesta
Maaliskuu 2018 oli edellisiin vuosiin verrattuna poikkeuksellisen kylmä. Lunta oli runsaasti, ja erityisesti kovat yöpakkaset viivyttivät kevään tuloa. Aurinko lämmitti päivisin niin, että kadut ja eniten käytetyt kevyen liikenteen väylät alkoivat kuun lopussa olla paljaina. Mutta sitten heti huhtikuun 2. päivänä alkoi tiheä lumisade, joka tuulen kanssa sai aikaan taas talven tuntua.
Monta päivää aikaisemmin alkoivat säätoimittajat puhua voimakkaasta lumisateesta, joka sanomalehtien ja toisten toimittajien toistamana alkoi tuntua yhä uhkaavammalta. Syynä tähän oli pääsiäisen paluuliikenne, josta kovin monet näyttivät olevan huolestuneita. Mutta kuten meitä nelostietä pitkin Lahteen kuljettanut henkilöautoilija totesi, kysymyksessä olikin lopulta vain tavallinen talvisää. Vastaan tulevalla tien osalla paluujono oli lähes jatkuva, joten varoitukset olivat paikallaan. Me emme myöskään Lahden suuntaan tullessamme mielellämme ohittaneet edellä kulkevia, koska ohituskaista oli kovin luminen.
Maaliskuu 2018 oli edellisiin vuosiin verrattuna poikkeuksellisen kylmä. Lunta oli runsaasti, ja erityisesti kovat yöpakkaset viivyttivät kevään tuloa. Aurinko lämmitti päivisin niin, että kadut ja eniten käytetyt kevyen liikenteen väylät alkoivat kuun lopussa olla paljaina. Mutta sitten heti huhtikuun 2. päivänä alkoi tiheä lumisade, joka tuulen kanssa sai aikaan taas talven tuntua.
Monta päivää aikaisemmin alkoivat säätoimittajat puhua voimakkaasta lumisateesta, joka sanomalehtien ja toisten toimittajien toistamana alkoi tuntua yhä uhkaavammalta. Syynä tähän oli pääsiäisen paluuliikenne, josta kovin monet näyttivät olevan huolestuneita. Mutta kuten meitä nelostietä pitkin Lahteen kuljettanut henkilöautoilija totesi, kysymyksessä olikin lopulta vain tavallinen talvisää. Vastaan tulevalla tien osalla paluujono oli lähes jatkuva, joten varoitukset olivat paikallaan. Me emme myöskään Lahden suuntaan tullessamme mielellämme ohittaneet edellä kulkevia, koska ohituskaista oli kovin luminen.
Lahden rautatieasema oli etelään lähtiessämme kovasti talvinen, mutta niin vain menomatka sujui täsmälleen aikataulun puitteissa. Lumi ei siis mitenkään tukkinut vaihteita. Rautatieasemalle kävellessämme kuvasin alkumatkan tunnelmissa portaita, jotka johtivat Ristinkirkolle ja vähän myöhemmin suihkulähteelle kirkkopuiston päällä. Viimeiset kuvat ovat helmikuun 3. päivältä, jolloin lumityöt olivat jo hyvällä alulla.
Mitään kovin tavatonta ei siis kevään myöhästyminen ollut. Joskus 1970-luvulla kävin huhtikuun puolivälissä hiihtämässä Salpausselän harjulla. Kun ladulla oli roskaa, jäi matka kilometreissä laskettuna mielestäni lyhyeksi. Niinpä iltapäivällä tein kunnon pyörälenkin pitkin kuivia kevyen liikenteen väyliä. Eihän siihen välttämättä aihetta olisi ollut, mutta erikoisuutena ajattelin sitä kokeilla. Ei ole ollenkaan pois suljettua, että vannoutuneet hiihtoniilot hiihtelisivät tänäkin vuonna huhtikuun puolivälissä pitkin harjuja. Keskikaupungilla tietysti kadut tulevat olemaan sulia, eikä niistä voi päätellä mitään siitä, millaista on siellä vaikkapa Hiihtokeskuksen ja Tapanilan välillä.
Maaliskuu
8. (25) Johannes-passiosta hiljaiselle viikolle
Monien lahtelaisen laskeutuminen hiljaiselle viikolle alkoi keskiviikkona 28.3. kun Dominante –kuoro, Sinfonia Lahti ja joukko solisteja esittivät Johann Sebastian Bachin kahdesta kokonaisena säilyneestä passiosta toisen, Johannes-passion. Esittelylehtisen mukaan se tarjoaa ehkä Matteus-passiota intiimimmän ja rohkeamman näkökulman pääsiäisen sanomaan.
Ristinkirkon kirkkosali oli täynnä kiitollista kuulijakuntaa. Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkomuusikko ja Sibelius-Akatemian opettaja Seppo Murto on kehittänyt Dominantesta vuosikymmenten mittaan kansainvälistäkin huomiota saaneen huippukuoron. Kuoro viritti varmalla otteella kuulijansa pääsiäisajan tapahtumiin. Erityisesti jäivät mieleen väkijoukon joukkopsykoosin kaltaiset raivonpurkaukset. Sinfonia Lahden suppeahko soittajisto myötäili kuoron toimintaa. Perjantaiaamuna ESS:n musiikkikriitikko arvioi solistien toimintaa melko säästeliäästi. Mainittakoon vielä, että yhtenä solisteista oli lahtelaislähtöinen Ilona Jokinen, jolla on ollut runsaasti tehtäviä niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Tällä hetkellä hän asuu USA:ssa.
Samalla ESS:n aukeamalla musiikkitieteilijä Topi Linjama kertoi Bachista otsikolla. ”Passio vie katarsikseen”. Ihan tällaiseen tilaan tuskin kukaan tavallinen kuulija pääsi, uskonnolliseen tunnelmaan kuitenkin.
Pitkään soi mielessä melkein viimeinen kuorokohtaus, jossa musiikki ja sanat loivat lohduttavan tunnelman (”Lepää rauhassa, pyhä ruumis, jota en enää itke. Lepää ja saata minutkin lepoon! Hautaa, joka on sinulle määrätty, ei tuska enää verhoa, vaan se aukaisee minulle taivaan, ja sulkee helvetin portin”). Saksaksi laulettuina alkusanat kuuluivat ”Ruht wohl, ihr heiligen Gebeine… ”, joka toistettiin useita kertoja. Erityisesti nämä sanat ja niiden sävel saattelivat meitä kotiin talvisen tuntuisen kaupungin halki.
Ristinkirkon kirkkosali oli täynnä kiitollista kuulijakuntaa. Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkomuusikko ja Sibelius-Akatemian opettaja Seppo Murto on kehittänyt Dominantesta vuosikymmenten mittaan kansainvälistäkin huomiota saaneen huippukuoron. Kuoro viritti varmalla otteella kuulijansa pääsiäisajan tapahtumiin. Erityisesti jäivät mieleen väkijoukon joukkopsykoosin kaltaiset raivonpurkaukset. Sinfonia Lahden suppeahko soittajisto myötäili kuoron toimintaa. Perjantaiaamuna ESS:n musiikkikriitikko arvioi solistien toimintaa melko säästeliäästi. Mainittakoon vielä, että yhtenä solisteista oli lahtelaislähtöinen Ilona Jokinen, jolla on ollut runsaasti tehtäviä niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Tällä hetkellä hän asuu USA:ssa.
Samalla ESS:n aukeamalla musiikkitieteilijä Topi Linjama kertoi Bachista otsikolla. ”Passio vie katarsikseen”. Ihan tällaiseen tilaan tuskin kukaan tavallinen kuulija pääsi, uskonnolliseen tunnelmaan kuitenkin.
Pitkään soi mielessä melkein viimeinen kuorokohtaus, jossa musiikki ja sanat loivat lohduttavan tunnelman (”Lepää rauhassa, pyhä ruumis, jota en enää itke. Lepää ja saata minutkin lepoon! Hautaa, joka on sinulle määrätty, ei tuska enää verhoa, vaan se aukaisee minulle taivaan, ja sulkee helvetin portin”). Saksaksi laulettuina alkusanat kuuluivat ”Ruht wohl, ihr heiligen Gebeine… ”, joka toistettiin useita kertoja. Erityisesti nämä sanat ja niiden sävel saattelivat meitä kotiin talvisen tuntuisen kaupungin halki.
7. (24) Emadepäev - Äitienpäivä
Jokainen äiti vastaa päivässä keskimäärin kolmeen sataan lastensa esittämään kysymykseen, eli noin kahdeksaantoista kysymykseen tunnissa. Kaikkein eniten kysymyksiä tulee ruoka-aikana, keskimäärin 11 lasta kohti, 10 kauppamatkoilla ja yhdeksän nukkumaan menon aikaan. Vaikka isä olisi läsnä, 82 prosenttia kysymyksistä kohdistetaan äidille. Kun lapsi tulee koulusta tai kavereiden luota, ensimmäinen kysymys on: missä äiti on ?
Mutta miten äiti voi vastata, kenen puoleen voisi kääntyä, mistä saisi tietoa? Googlen nettifoorumeilta, kasvatusoppaista, ystävättäriltä, omalta äidiltä? Kaikkea tätä Viljandin Ugala -teatterin nelikko käsitteli hulvattomaan tapaansa, eli niin kuin asiat ovat. Kaikkea sitä, mitä ruuhkavuosina kuuluu äidinrakkauteen, on väsymystä, itkua, uskomattomia aamuja ja hirmuisia iltoja, lastenlauluja, vanhempieniltoja ja musiikkikouluesityksiä.
Espoon teatteria täytyy kiittää siitä, että se järjestää vuosittain kevätkaudella Viro-viikkoja. Tällä kertaa viikolla 10 vierailijoina olivat omilla ohjelmillaan Eesti Draamateater, Von Krahli Teater ja Viljandin Ugala Teater, jonka näytelmänä oli juuri tämä Emadepäev, Äitienpäivä. Oheisohjelmaan kuuluivat lisäksi kirjailijoiden Juha Hurme ja Kätlin Kaldmaa keskustelut, sekä laaja valokuvanäyttely Setumaan elämästä. Hurme on vast´ikään saanut Finlandia-palkinnon teoksestaan Niemi. Kaldmaa on saanut mm. Friedebert Tuglas- palkinnon. Kaldmaan teos ”Islannissa ei ole perhosia” on esillä huhtikuussa Päijät-Hämeen Tuglas- seuran kirjakerhon kokouksessa.
Puheosuuksien välillä taitavasti esitetyt laulut täydensivät sanomaa. Lavastus oli yksinkertainen, erikokoisia laatikoita siirtämällä saatiin näyttämökuva muuttumaan eri tilanteita varten. Aika näppärä ratkaisu kiertueella olevaa ryhmä ajatellen. Oletan, että laatikoita voitiin osaksi laittaa toistensa sisään, jotta ne mahtuisivat paremmin autossa pienempään tilaan. Erityisen kunniamaininnan ansaitsevat näyttämötilan peräseinälle heijastetut varjokuvat, joilla saatiin tilanteisiin aitouden tuntua.
Jokainen äiti vastaa päivässä keskimäärin kolmeen sataan lastensa esittämään kysymykseen, eli noin kahdeksaantoista kysymykseen tunnissa. Kaikkein eniten kysymyksiä tulee ruoka-aikana, keskimäärin 11 lasta kohti, 10 kauppamatkoilla ja yhdeksän nukkumaan menon aikaan. Vaikka isä olisi läsnä, 82 prosenttia kysymyksistä kohdistetaan äidille. Kun lapsi tulee koulusta tai kavereiden luota, ensimmäinen kysymys on: missä äiti on ?
Mutta miten äiti voi vastata, kenen puoleen voisi kääntyä, mistä saisi tietoa? Googlen nettifoorumeilta, kasvatusoppaista, ystävättäriltä, omalta äidiltä? Kaikkea tätä Viljandin Ugala -teatterin nelikko käsitteli hulvattomaan tapaansa, eli niin kuin asiat ovat. Kaikkea sitä, mitä ruuhkavuosina kuuluu äidinrakkauteen, on väsymystä, itkua, uskomattomia aamuja ja hirmuisia iltoja, lastenlauluja, vanhempieniltoja ja musiikkikouluesityksiä.
Espoon teatteria täytyy kiittää siitä, että se järjestää vuosittain kevätkaudella Viro-viikkoja. Tällä kertaa viikolla 10 vierailijoina olivat omilla ohjelmillaan Eesti Draamateater, Von Krahli Teater ja Viljandin Ugala Teater, jonka näytelmänä oli juuri tämä Emadepäev, Äitienpäivä. Oheisohjelmaan kuuluivat lisäksi kirjailijoiden Juha Hurme ja Kätlin Kaldmaa keskustelut, sekä laaja valokuvanäyttely Setumaan elämästä. Hurme on vast´ikään saanut Finlandia-palkinnon teoksestaan Niemi. Kaldmaa on saanut mm. Friedebert Tuglas- palkinnon. Kaldmaan teos ”Islannissa ei ole perhosia” on esillä huhtikuussa Päijät-Hämeen Tuglas- seuran kirjakerhon kokouksessa.
Puheosuuksien välillä taitavasti esitetyt laulut täydensivät sanomaa. Lavastus oli yksinkertainen, erikokoisia laatikoita siirtämällä saatiin näyttämökuva muuttumaan eri tilanteita varten. Aika näppärä ratkaisu kiertueella olevaa ryhmä ajatellen. Oletan, että laatikoita voitiin osaksi laittaa toistensa sisään, jotta ne mahtuisivat paremmin autossa pienempään tilaan. Erityisen kunniamaininnan ansaitsevat näyttämötilan peräseinälle heijastetut varjokuvat, joilla saatiin tilanteisiin aitouden tuntua.
Näyttelijäryhmä onnistui farssin keinoin löytämään konkretian, pääsemään kaikenlaisen tilastoinnin ja yleistysten sisälle. Ja mikäpä olisi parempi tyylilaji kuin farssi, jossa liioittelun ja irrottelun sisään saadaan paljon asiaa. Ja nimenomaan sellaista asiaa, joka saadaan perille. Sen näki ja kuuli täydestä katsomosta. Miespuolinen katsoja ei ehkä heti päässyt mukaan niihin tuntoihin, mitä lasten odottaminen ja kaikki siihen liittyvä naisille merkitsevät. Kaikki tämä on tuttua esimerkiksi Viron noin 146 000:n pikkulapsen äidille.
Mutta mitä pidemmälle näytelmä eteni, sitä paremmin alkoi jostain sieltä mielen kätköistä löytyä muistikuvia, jotka toivat menneet esiin. Vahvasti liioitellut ruokailua, iltatoimia ja aamuheräämistä koskevat kohtaukset alkoivatkin pian tuntua tutuilta, puhumattakaan niistä vaiheista, jolloin murrosikäinen nuori etsii itseään, pyrkii irrottautumaan vanhemmistaan, näyttää mieltään ja käyttäytyy muutenkin hankalasti.
Toisaalta näytelmä toimi kuin peili, parituntisen aikana tuli välillä mieleen se, mitä virheitä itse tuli tehtyä. Miten olisi pitänyt suhtautua aikuistuvan nuoren myöhäisiin kotiintuloihin, olisiko pitänyt kysellä enemmän kavereista ja tyttö - tai poikaystävistä, vai olisiko pitänyt jättää kokonaan kysymättä. Jossain vaiheessa jokaiselle vanhemmalle tulee eteen hetki, jolloin tuntee, ettei enää oikeastaan voi vaikuttaa lastensa valintoihin. Nuorten ihmisten pitää tehdä erehdyksensä itse, oppia kokemastaan. Vanhempien pitää vain, niin kuin entisajan heränneet sanoivat, laittaa kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja toivoa, että kuitenkin kai niistä ihan kunnon ihmisiä tulee.
Yleensä niistä tuleekin, mutta nyt he vuorostaan kamppailevat samojen ongelmien edessä. Onpa hyvä, että enää ei tarvitse kantaa vastuuta seuraavan polven elämästä! Vaikka vähän sydän syrjällään tulee sitäkin porukkaa joskus ajateltua !
Ugalan näyttelijät kävivät läpi koko ihmiselämän kirjon, kaikkia vaiheita, iloja ja suruja. Niitä sitten vielä harmaat peruukit päässä muisteltiin vanhuuden kynnyksellä. Tietysti kaikki tietävän tyyliin: ei ole kaikki enää niin kuin ennen.
Kaikki kuvat ovat Ugala -teatterin mainosgalleriasta. Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ryhmä tekee toukokuun alussa matkan Viljandiin ja käy mm. Ugala-teatterissa katsomassa oikein paikan päällä näytelmän nimeltä Hipide revolutsioon.
Mutta mitä pidemmälle näytelmä eteni, sitä paremmin alkoi jostain sieltä mielen kätköistä löytyä muistikuvia, jotka toivat menneet esiin. Vahvasti liioitellut ruokailua, iltatoimia ja aamuheräämistä koskevat kohtaukset alkoivatkin pian tuntua tutuilta, puhumattakaan niistä vaiheista, jolloin murrosikäinen nuori etsii itseään, pyrkii irrottautumaan vanhemmistaan, näyttää mieltään ja käyttäytyy muutenkin hankalasti.
Toisaalta näytelmä toimi kuin peili, parituntisen aikana tuli välillä mieleen se, mitä virheitä itse tuli tehtyä. Miten olisi pitänyt suhtautua aikuistuvan nuoren myöhäisiin kotiintuloihin, olisiko pitänyt kysellä enemmän kavereista ja tyttö - tai poikaystävistä, vai olisiko pitänyt jättää kokonaan kysymättä. Jossain vaiheessa jokaiselle vanhemmalle tulee eteen hetki, jolloin tuntee, ettei enää oikeastaan voi vaikuttaa lastensa valintoihin. Nuorten ihmisten pitää tehdä erehdyksensä itse, oppia kokemastaan. Vanhempien pitää vain, niin kuin entisajan heränneet sanoivat, laittaa kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja toivoa, että kuitenkin kai niistä ihan kunnon ihmisiä tulee.
Yleensä niistä tuleekin, mutta nyt he vuorostaan kamppailevat samojen ongelmien edessä. Onpa hyvä, että enää ei tarvitse kantaa vastuuta seuraavan polven elämästä! Vaikka vähän sydän syrjällään tulee sitäkin porukkaa joskus ajateltua !
Ugalan näyttelijät kävivät läpi koko ihmiselämän kirjon, kaikkia vaiheita, iloja ja suruja. Niitä sitten vielä harmaat peruukit päässä muisteltiin vanhuuden kynnyksellä. Tietysti kaikki tietävän tyyliin: ei ole kaikki enää niin kuin ennen.
Kaikki kuvat ovat Ugala -teatterin mainosgalleriasta. Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ryhmä tekee toukokuun alussa matkan Viljandiin ja käy mm. Ugala-teatterissa katsomassa oikein paikan päällä näytelmän nimeltä Hipide revolutsioon.
6. (23) Kuljemme kevättä kohden
Kahden vähälumisen talven jälkeen on saatu nauttia aivan hienoista talvisäistä. Tosin nyt maaliskuussa oli välillä sen verran pakkasta, että ei tullut kovinkaan paljon liikuttua ulkona. Mutta torstaina 22.3. mittari oli lähes nollassa, joten ei muuta kuin talvikengät jalkaan ja liikkeelle. Lumisadetta toki oli, ja harmaalta näytti. Sateinen ilma näkyy valokuvissa. Mutta silti oli hauska taivaltaa hyvin aurattuja teitä.
Kahden vähälumisen talven jälkeen on saatu nauttia aivan hienoista talvisäistä. Tosin nyt maaliskuussa oli välillä sen verran pakkasta, että ei tullut kovinkaan paljon liikuttua ulkona. Mutta torstaina 22.3. mittari oli lähes nollassa, joten ei muuta kuin talvikengät jalkaan ja liikkeelle. Lumisadetta toki oli, ja harmaalta näytti. Sateinen ilma näkyy valokuvissa. Mutta silti oli hauska taivaltaa hyvin aurattuja teitä.
Sanomalehdessä on varoitettu autoilijoita Paasikiven aukion ja Pikku-Vesijärven tienoon liikenteen järjestelyistä. Niinpä tulikin jalkamiehenä käytyä katsomassa, missä mennään. Ei se nyt niin kovin pahalta näyttänyt, mutta voi olla, että myöhemmin keväällä saa tarkkaan katsella millaisia kiemuroita pitää autollaan tehdä. Uuden Kartanonkadun jalkakäytävältä siirryttiin sitten entisen linja-autoaseman K-kauppaan. Päällisin puolin valikoimat näyttivät kelvollisilta, mutta aika ankea se aula oli. Pyöreä penkki on säilytetty, mutta mitään kasvia ei siinä keskellä ollut, entisestä palmusta puhumattakaan. Ankeutta lisäsi se, että ”pyöreän pään” ravintolatiloissa on vielä remontti kesken, ja siksi aulaa vasten oli levyseinä.
Sitten jatkettiin jalkakäytävällä Kisapuiston ohi. Keinonurmi oli lumesta vapaana, mutta katsomorakennus oli yhtä kolkko kuin ennenkin. Kansanedustaja Ville Skinnari on pannut hihat heilumaan ja yrittää saada jalkapallostadionia Launeelle. Hän on autuaasti unohtanut, että ns. faneja löytyy joka puolelta kaupunkia. Launeelle ei ole niin helppo päästä kuin nostalgiseen Kisapuistoon. Mutta Launeeltahan Skinnarit ovat olleet kotoisin, ja sieltähän ne parhaat äänimäärätkin on kerätty. Isä jätti äänet perinnöksi pojalleen. Isä Jouko Skinnari taisi olla niitä pahimpia jarruja kehätien suunnittelun alussa. Hänestä on sanottu, että hän kuunteli herkällä korvalla kansan mielipiteitä, ja toimi aina äänestäjiensä enemmistön mielen mukaan.
Kaupungille täytyy antaa parhaat pisteet siitä, että katsomorakennuksen takana olevaa jääkenttää on pidetty jatkuvasti auki. Mutta missä ovat luistelijat? Siellä tennishallin luona kyllä nuoret pojat koputtelevat iltaisin ahkerasti jääkiekkokaukalon aitoja, mutta isolla kentällä on ollut hiljaisempaa. Tosin iltapäivällä on siellä pyörähtänyt usein koululaisluokka tai kaksi, ja viikonloppuisin on ollut perheitä liikkeellä. Olen saanut käsityksen, että puolen päivän jälkeen säännöllisin käyttäjä on ollut eräs yli 80-vuotias rouva. Hänet on monesti nähty kaunoluistimillaan kiertelemässä aika vauhtia kentän reunoja pitkin. Mutta missä ovat olleet nuoremmat ?
Kaupungille täytyy antaa parhaat pisteet siitä, että katsomorakennuksen takana olevaa jääkenttää on pidetty jatkuvasti auki. Mutta missä ovat luistelijat? Siellä tennishallin luona kyllä nuoret pojat koputtelevat iltaisin ahkerasti jääkiekkokaukalon aitoja, mutta isolla kentällä on ollut hiljaisempaa. Tosin iltapäivällä on siellä pyörähtänyt usein koululaisluokka tai kaksi, ja viikonloppuisin on ollut perheitä liikkeellä. Olen saanut käsityksen, että puolen päivän jälkeen säännöllisin käyttäjä on ollut eräs yli 80-vuotias rouva. Hänet on monesti nähty kaunoluistimillaan kiertelemässä aika vauhtia kentän reunoja pitkin. Mutta missä ovat olleet nuoremmat ?
Vesiurkujen kohdalla näyttää olevan auki vain yksi kohta siellä aivan keskellä. Mutta hyvin näyttävät sorsat ja naakat pärjäävän, kiitos kaupunkilaisten, jotka kiellosta huolimatta käyvät niitä ruokkimassa. Muuten Pikku-Vesijärvi on edelleen vahvassa jäässä. Tällä kävelymatkalla nähtiin eräs nuoripari hiihtelemässä järvellä olevia latuja pitkin.
Taustalla näkyy hienoisesta lumisateesta huolimatta kävelysilta ja aivan keskellä järven jää- ja lumilakeutta pääskys-veistos.
Taustalla näkyy hienoisesta lumisateesta huolimatta kävelysilta ja aivan keskellä järven jää- ja lumilakeutta pääskys-veistos.
Satamalle johtava väylä oli hiljainen. Ei ihme, sillä lumisade ja kasvoja piiskaava tuuli eivät olleet kaikkein parhainta ulkoilusäätä. Aika ei tietysti sekään ollut kovin otollinen, oltiinhan vasta puolessa päivässä. Mutta kun aurinko taas paistaa, kansaa on varmaan kosolti liikkeellä. Yksi hyvä puoli tästä oli: kerrankin päästiin asemakahvilaan jonottamatta.
Väylän varteen oli syksyn ja talven mittaan ilmestynyt taideteos, vahvoista hirsistä ja laudoista tehty. Aikoinaan Lahdessa jaettiin palkintoja ulkomaalaisille arkkitehdeille, jotka olivat tehneet merkittävää työtä puurakentamisen saralla. Saattaa olla, että jaetaan vieläkin. Sääntöihin kuului, että palkinnon saajien tuli antaa ainakin piirustukset jotain satama-alueen puurakennelmaa varten. Suunniteltiin oikein puurakentamisen puistoa, mutta aika torsoksi se on jäänyt. Sibelius –talon edessä on tosin tästä peräisin oleva taksikatos ja Niemenkadun liikenneympyrässä on mielenkiintoinen ratapölkkyrakennelma, joka muistuttaa Lahden risteysasemasta, luultavasti myös Vesijärven satamaan tulleesta rautatiestä. Pianopaviljonki siellä lahdenpohjukassa Sibelius –talon takana tehtiin ruotsalaisvoimin, mutta ruotsalainen suunnittelija oli sentään palkinnon saaneen, italialaisen Renzo Pianon oppilas ja ystävä.
Tämä uusi rakennelma tuntuu kyllä aika mukavalta. Kovin oli talvinen tausta, lumisadettakin sen verran, että kovin kauas ei nyt näkynyt. Ispis -yhdistyksen punainen pikkutalo oli talviasussaan lukittuna. Hyvin se on säilynyt, töhryjä on ollut vähän. Töhrijätkin taitavat arvostaa hekin muiden nuorten toimeliaisuutta. Pihalla oli runsaasti suuria lumipalloja, joiden tarkoitusta ei saatu selville. Viimeisin kuva kertoo siitä, miten Olavi Lanun pylväsmäinen puu viihtyy siellä oikeitten mäntyjen keskellä lähellä Niemenkatua. Lumisade näkyy tässäkin kuvassa.
5. (22) Juhlavaa ja kodikasta
Päijät-Hämeen Tuglas-seura vietti 20-vuotisjuhlaansa lauantaina 17.3. Ohjelma oli arvokas, ja lisälämpöä siihen toivat paikalle saapuneet perustajajäsenet ja heidän puheenvuoronsa. Idea seuran perustamisesta Lahteen syntyi tänne työn tai rakkauden perässä muuttaneiden virolaisten piirissä. Hanketta ajoi eteenpäin erityisesti Sylvi Sarapuu, joka sai myös pääseuran innostumaan asiasta. Perustamistilaisuudessa olivat Helsingistä mukana nykyinen kulttuurisihteeri Tapio Mäkeläinen sekä kirjaston- ja arkistonhoitaja Heikki Rausmaa. Mäkeläinen toi tervehdyksen myös tähän juhlaan. Seuran nykyinen puheenjohtaja Virpi Kallioinen jututti luontevasti silloin 2000-luvun alussa mukana olleita. Heiltä saatiinkin värikkäitä kommentteja.
Vuosijuhla pidettiin Dilan Betel-salissa, joka oli ääriään myöten täynnä seuran jäseniä ja ulkopuolisia vieraita. Kuvaan mahtui vain osa heistä. Dilan buffet-ateria maistui hyvin vieraille.
Päijät-Hämeen Tuglas-seura vietti 20-vuotisjuhlaansa lauantaina 17.3. Ohjelma oli arvokas, ja lisälämpöä siihen toivat paikalle saapuneet perustajajäsenet ja heidän puheenvuoronsa. Idea seuran perustamisesta Lahteen syntyi tänne työn tai rakkauden perässä muuttaneiden virolaisten piirissä. Hanketta ajoi eteenpäin erityisesti Sylvi Sarapuu, joka sai myös pääseuran innostumaan asiasta. Perustamistilaisuudessa olivat Helsingistä mukana nykyinen kulttuurisihteeri Tapio Mäkeläinen sekä kirjaston- ja arkistonhoitaja Heikki Rausmaa. Mäkeläinen toi tervehdyksen myös tähän juhlaan. Seuran nykyinen puheenjohtaja Virpi Kallioinen jututti luontevasti silloin 2000-luvun alussa mukana olleita. Heiltä saatiinkin värikkäitä kommentteja.
Vuosijuhla pidettiin Dilan Betel-salissa, joka oli ääriään myöten täynnä seuran jäseniä ja ulkopuolisia vieraita. Kuvaan mahtui vain osa heistä. Dilan buffet-ateria maistui hyvin vieraille.
Sellisti Teet Järvi ja pianisti Mari Järvi esittivät virolaista ja suomalaista postromanttista pianomusiikkia. Säveltäjiä olivat Heino Eller, Jean Sibelius ja Eduard Oja.
Seuran jäsen Vuokko Kautto esitti sikermän nykyrunoutta. Runoista ensimmäinen oli lahtelaisen Eeva Sollon ”Muistot”. Saman kirjoittajan ”Ystävät” kuultiin viimeisenä. Toisena järjestyksessä oli Paula Kokkosen ”Ilo olla äiti”. Lisäksi kuultiin vuonna 1978 syntyneen virolaisen Veronika Kivisillan kirjoittama, ja Raija Hämäläisen suomentama runo. Tämä on ilmestynyt kokoelmassa Cantus Firmus (2015) ja suomennettuna Eesti Instituutin Virolaisen kirjallisuuden antologia Nippernaatissa 2018 johdannolla ”Kerron unelmien makuuhuoneesta”. Erityisesti tämä tuntui sivuavan nykymaailman kaupallisuutta, mutta myös läheisyyttä ja onnen etsintää. Valokuva: Tuulikki Mäkinen
Juhlapuheen piti Suomen Viron-suurlähettiläs Kirsti Narinen. Hänen puheensa pääteemana oli se, että Suomi ja Viro ovat aina tarvinneet toisiaan ja hyötyneet toisistaan, oli sitten kysymys kulttuurivaihdosta tai vaikkapa 700 vuotta aina toiseen maailmansotaan saakka ulottuneesta seprakaupasta.
Kulttuurisuhteiden historia yltää aina 1800-luvulle saakka, ja nyt meidän aikanamme ne ovat yhä syventyneet uuden ajan tuomien mahdollisuuksien myötä. Virolaiset tietävät hyvin, että uuden itsenäisyyden ajan alussa moninainen ja monien toimijain tuoma taloudellinen apu oli kovin tarpeellista. Apu armeijan, rajavartiolaitoksen ja poliisin organisoinnissa oli suorastaan elintärkeää.
Tänä päivänä kulttuurisuhteet ovat yhä syventyneet, mutta talouselämässä ollaan ainakin yhtä pitkällä. Tällä hetkellä on esimerkiksi laajaa keskinäistä kauppaa sekä muuttoliikettä ihmisten ja yritysten välillä yli Suomenlahden. Tänään suomalaiset tarvitsevat yhä enemmän virolaisia eri aloilla ja eri muodoissa. Viro on päässyt paljon pitemmälle digitalisoinnissa, ja se on integroitunut niin hyvin Eurooppaan, että me saamme nauttia myös sen näistä kokemuksista. Viron valtiolla menee nykyään hyvin, valtiontalous on hyvässä kunnossa, ja perusteellinen kuntauudistuskin saatiin juuri valmiiksi. Ongelmia toki on, esimerkiksi Narvan seudun venäläisväestö ei ole täysin integroitunut muuhun maahan. Toisaalta elintasoero Narvajoen eri puolilla on suuri, ja erityisesti venäjänkielinen nuoriso näyttää vanhempaa polvea enemmän kokevan Viron oikeaksi isänmaakseen.
Kulttuurisuhteiden historia yltää aina 1800-luvulle saakka, ja nyt meidän aikanamme ne ovat yhä syventyneet uuden ajan tuomien mahdollisuuksien myötä. Virolaiset tietävät hyvin, että uuden itsenäisyyden ajan alussa moninainen ja monien toimijain tuoma taloudellinen apu oli kovin tarpeellista. Apu armeijan, rajavartiolaitoksen ja poliisin organisoinnissa oli suorastaan elintärkeää.
Tänä päivänä kulttuurisuhteet ovat yhä syventyneet, mutta talouselämässä ollaan ainakin yhtä pitkällä. Tällä hetkellä on esimerkiksi laajaa keskinäistä kauppaa sekä muuttoliikettä ihmisten ja yritysten välillä yli Suomenlahden. Tänään suomalaiset tarvitsevat yhä enemmän virolaisia eri aloilla ja eri muodoissa. Viro on päässyt paljon pitemmälle digitalisoinnissa, ja se on integroitunut niin hyvin Eurooppaan, että me saamme nauttia myös sen näistä kokemuksista. Viron valtiolla menee nykyään hyvin, valtiontalous on hyvässä kunnossa, ja perusteellinen kuntauudistuskin saatiin juuri valmiiksi. Ongelmia toki on, esimerkiksi Narvan seudun venäläisväestö ei ole täysin integroitunut muuhun maahan. Toisaalta elintasoero Narvajoen eri puolilla on suuri, ja erityisesti venäjänkielinen nuoriso näyttää vanhempaa polvea enemmän kokevan Viron oikeaksi isänmaakseen.
Hallituksen jäsen Anneli Kont pysähtyi keskustelemaan suurlähettiäs Kirsti Narisen ja nykyisen puheenjohtajan, Virpi Kallioisen kanssa. Vasemmalla suurlähettilään vieressä on 2000-luvun alun entinen monivuotinen puheenjohtaja Arvi Rautio. Annelin yllä oli kaunis, virolaisen Kuusalun pitäjän kansallispuku. Osan puvusta hän oli tehnyt itse. Valokuva: Tuulikki Mäkinen.
Kiitokset Tuulikki Mäkiselle kahdesta kuvasta ja muutamille muille neuvoista, joista sain varmistusta muistikuviini juhlan tapahtumista!
Kiitokset Tuulikki Mäkiselle kahdesta kuvasta ja muutamille muille neuvoista, joista sain varmistusta muistikuviini juhlan tapahtumista!
4. (21) Päijät-Hämeen Tuglas-seura 20 vuotta
Tuglas-seura perustettiin Helsinkiin vuonna 1982. Sen tarkoituksena oli vahvistaa Suomen ja Viron välisiä kulttuurisiteitä. Seura voitiin perustaa kirjailija Friedebert Tuglaksen nimellä, sillä hänet koettiin Suomenlahden eteläpuolella epäpoliittiseksi henkilöksi. Muukin yhteydenpito Viroon tapahtui neuvostoajalla helpoiten tällaisen kirjallisen yhdistyksen puitteissa. Kun vapauden tuulet sitten alkoivat puhaltaa, seura osallistui merkittävällä panoksella virolaisten kamppailuun. Valtaosa suomalaisten aivan aluksi antamasta aineellisesta tuesta kanavoitiin ensin seuran kautta. Uudelleen itsenäistymisen lähestyessä seura tuki mm. Lennart Meren toimintaa ennen ulkoministeriksi tuloa ja sen jälkeen.
Tuglas-seuran mittavasta kulttuuritoiminnasta ja laajasta kulttuurimatkojen tarjonnasta ei tässä yhteydessä ole mahdollista enempää todeta. Kaikki sen kahdeksan paikallisseuraa ovat pyrkineet kukin omalta osaltaan kaikkea tätä rikastuttamaan. Tosin useat ovat olleet aika paljon pääseuran ohjelmatarjonnan varassa. Päijät-Hämeen Tuglas-seura on kylläkin kuulunut niihin muutamiin, joilla on ollut runsaasti myös aivan omaa toimintaa. Sen perustamisesta tulee tänä keväänä kuluneeksi 20 vuotta, joten on aiheellista koota yhteen sen keskeisiä vaiheita. Vuosijuhla pidetään lauantaina 17.3. Dilan juhlasalissa Sibeliuksenkadulla.
Tuglas-seura perustettiin Helsinkiin vuonna 1982. Sen tarkoituksena oli vahvistaa Suomen ja Viron välisiä kulttuurisiteitä. Seura voitiin perustaa kirjailija Friedebert Tuglaksen nimellä, sillä hänet koettiin Suomenlahden eteläpuolella epäpoliittiseksi henkilöksi. Muukin yhteydenpito Viroon tapahtui neuvostoajalla helpoiten tällaisen kirjallisen yhdistyksen puitteissa. Kun vapauden tuulet sitten alkoivat puhaltaa, seura osallistui merkittävällä panoksella virolaisten kamppailuun. Valtaosa suomalaisten aivan aluksi antamasta aineellisesta tuesta kanavoitiin ensin seuran kautta. Uudelleen itsenäistymisen lähestyessä seura tuki mm. Lennart Meren toimintaa ennen ulkoministeriksi tuloa ja sen jälkeen.
Tuglas-seuran mittavasta kulttuuritoiminnasta ja laajasta kulttuurimatkojen tarjonnasta ei tässä yhteydessä ole mahdollista enempää todeta. Kaikki sen kahdeksan paikallisseuraa ovat pyrkineet kukin omalta osaltaan kaikkea tätä rikastuttamaan. Tosin useat ovat olleet aika paljon pääseuran ohjelmatarjonnan varassa. Päijät-Hämeen Tuglas-seura on kylläkin kuulunut niihin muutamiin, joilla on ollut runsaasti myös aivan omaa toimintaa. Sen perustamisesta tulee tänä keväänä kuluneeksi 20 vuotta, joten on aiheellista koota yhteen sen keskeisiä vaiheita. Vuosijuhla pidetään lauantaina 17.3. Dilan juhlasalissa Sibeliuksenkadulla.
Hallitukset
Seuran ensimmäinen hallitus kirjattiin vieraskirjan alkulehdelle. Ensimmäisen puheenjohtajan, heinolalaisen Pekka Moilasen kausi jäi melko lyhyeksi. Häntä seurasi sitten useana vuonna Arvi Rautio, ja hänen jälkeensä alkoi Leili Kujanpään kahdeksanvuotinen kausi 2004‒2011. Hän oli mukana jo ensimmäisessä hallituksessa kulttuurisihteerinä ja nykyään hän on kunniapuheenjohtaja. Kun hän vielä on johtanut monia kymmeniä kulttuurimatkoja Viroon sekä rakentanut muutakin laajaa ohjelmaa, voidaan sanoa, että seuran kehitys on paljolti hänen aktiivisuutensa ja taitojensa tulos. Tätä on täydentänyt vielä se. että hän on lähes koko ajan toiminut Wellamo-opistossa kielenopettajana.
Nykyisellä puheenjohtajalla Virpi Kallioisella on myös runsaasti hallitustyön taustaa mm. rahastonhoitajana. Hänen johdollaan seura jatkaa hyvin aktiivista toimintaa. Muutamia uusia avauksia on tehty, samoin useita teatteri- ja tutustumismatkoja Viroon ja Helsinkiin. Hän on tällä hetkellä toista vuotta myös Helsingin pääseuran johtokunnan jäsenenä. Muista pitkäaikaisemmista oman paikallisseuran hallitusjäsenistä pitää mainita ainakin Anneli Haanpää ja Anneli Tyrväinen, molemmat ovat olleet vuosia mm. sihteereinä, Tyrväinen on mukana edelleen. Muita pitkäaikaisia hallituksen varsinaisia jäseniä ovat olleet ainakin Hannu ja Eija Alaranta, Maija Laxström, Helena Valovirta ja Tarmo Tikka. Sylvi Sarapuu oli ensimmäisten vuosien keskeinen hallituksen jäsen.
Seuran ensimmäinen hallitus kirjattiin vieraskirjan alkulehdelle. Ensimmäisen puheenjohtajan, heinolalaisen Pekka Moilasen kausi jäi melko lyhyeksi. Häntä seurasi sitten useana vuonna Arvi Rautio, ja hänen jälkeensä alkoi Leili Kujanpään kahdeksanvuotinen kausi 2004‒2011. Hän oli mukana jo ensimmäisessä hallituksessa kulttuurisihteerinä ja nykyään hän on kunniapuheenjohtaja. Kun hän vielä on johtanut monia kymmeniä kulttuurimatkoja Viroon sekä rakentanut muutakin laajaa ohjelmaa, voidaan sanoa, että seuran kehitys on paljolti hänen aktiivisuutensa ja taitojensa tulos. Tätä on täydentänyt vielä se. että hän on lähes koko ajan toiminut Wellamo-opistossa kielenopettajana.
Nykyisellä puheenjohtajalla Virpi Kallioisella on myös runsaasti hallitustyön taustaa mm. rahastonhoitajana. Hänen johdollaan seura jatkaa hyvin aktiivista toimintaa. Muutamia uusia avauksia on tehty, samoin useita teatteri- ja tutustumismatkoja Viroon ja Helsinkiin. Hän on tällä hetkellä toista vuotta myös Helsingin pääseuran johtokunnan jäsenenä. Muista pitkäaikaisemmista oman paikallisseuran hallitusjäsenistä pitää mainita ainakin Anneli Haanpää ja Anneli Tyrväinen, molemmat ovat olleet vuosia mm. sihteereinä, Tyrväinen on mukana edelleen. Muita pitkäaikaisia hallituksen varsinaisia jäseniä ovat olleet ainakin Hannu ja Eija Alaranta, Maija Laxström, Helena Valovirta ja Tarmo Tikka. Sylvi Sarapuu oli ensimmäisten vuosien keskeinen hallituksen jäsen.
Puheenjohtaja Leili Kujanpää (keskellä) tarkastelee Matsalun näkymiä yhdessä muutamien muiden kanssa vuonna 2011.
Vas. Eija Horto, Raili Latikka, Leili, Leena Laakkala ja Anneli Tyrväinen. Tämän kirjoittaja on jäänyt näkymättömiin Leilin taakse.
Kuvaaja oli Tuulikki Mäkinen
Vas. Eija Horto, Raili Latikka, Leili, Leena Laakkala ja Anneli Tyrväinen. Tämän kirjoittaja on jäänyt näkymättömiin Leilin taakse.
Kuvaaja oli Tuulikki Mäkinen
Hallitusten jäsenet 1998—2018
Luettelo on laadittu tilastojen mukaan, puheenjohtaja on mainittu ensimmäisenä, muut aakkosjärjestyksessä.
1998 Moilanen, Pekka, Koskinen, Jarmo, Kujanpää, Leili, Raudsepp, Eve, Sarapuu, Sylvi, Skinnari, Pekka
var. Aleksejeva, Kirsti, Korpela, Iska, Ojala, Seppo
1999 Moilanen, Pekka, Koskinen, Jarmo, Kujanpää, Leili, Raudsepp, Eve, Rautio, Arvi, Sarapuu, Sylvi
var. Haanpää, Anneli, Kämäräinen, Epp, Ritari, Kersti
2000 Rautio, Arvi, Koskinen, Jarmo, Kujanpää, Leili, Raudsepp, Eve, Sarapuu, Sylvi, Valorinta, Helena
var. Haanpää, Anneli, Mannila, Merike, Moilanen, Pekka
2001 Rautio, Arvi, Haanpää, Anneli, Kujanpää, Leili, Pekonen, Mauno, Raudsepp, Eve, Valorinta, Helena, var. Mannila, Merike, Moilanen, Pekka
2002 Rautio, Arvi, Erviö, Riitta, Haanpää, Anneli, Kujanpää, Leili, Pekonen, Mauno, Valorinta, Helena
var. Jukarainen, Leila, Tikka, Tarmo, Viitanen, Jaakko
2003 Rautio, Arvi, Erviö, Riitta, Haanpää, Anneli, Kujanpää, Leili, Pekonen, Mauno, Valorinta, Helena
var. Jukarainen, Leila, Mörsky, Pekka, Viitanen, Jaakko
2004 Kujanpää, Leili, Erviö, Riitta, Haanpää, Anneli, Rautio, Arvi, Tikka, Tarmo, Valorinta, Helena var. Jukarainen, Leila, Mörsky, Pekka, Leila, Viitanen, Jaakko
2005 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Haanpää, Anneli, Kallioinen, Virpi, Tikka, Tarmo, Valorinta, Helena var. Jukarainen, Leila, Ling, Eve, Mörsky, Pekka
2006 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Haanpää, Anneli, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija ,Tikka, Tarmo var. Valorinta, Helena, Ling. Eve, Mörsky, Pekka
2007 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Tikka, Tarmo, Viitanen, Jaakko
var. Haanpää, Anneli, Mörsky, Pekka, Valorinta, Helena
2008 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Tikka, Tarmo, Viitanen, Jaakko
var., Haanpää, Anneli, Mörsky, Pekka, Valorinta, Helena
2009 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Tikka, Tarmo, Viitanen, Jaakko
var. Haanpää, Anneli, Mörsky, Pekka, Valorinta, Helena
2010 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Jalli, Ninni, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Ratilainen, Raimo, var. Haanpää, Anneli, Tyrväinen, Anneli, Valorinta, Helena
2011 Kujanpää, Leili, Jalli, Ninni, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Sinkkonen, Helena, Tyrväinen, Anneli, var. Alaranta, Hannu, Jalli, Mikko , Valorinta, Helena
2012 Kallioinen, Virpi, Ahonen, Päivi, Kujanpää, Janita, Kujanpää, Leili, Sinkkonen, Helena, Tyrväinen, Anneli, var., Jalli, Mikko, Lakomäki-Salomaa, Anna, Valorinta, Helena
2013 Kallioinen, Virpi, Ahonen, Päivi, Kujanpää, Janita, Ahonen, Päivi, Sinkkonen, Helena, Hämäläinen, Päivi, Tyrväinen, Anneli
var. Valorinta, Helena, Jalli, Mikko, Lakomäki-Salomaa, Anna
2014 Kallioinen, Virpi, Ahonen, Päivi, Hämäläinen, Päivi, Kujanpää, Janita, Pasuri, Merja, Tyrväinen, Anneli var. Aartolahti, Lasse, Lakomäki-Salomaa, Anna, Valorinta, Helena
2015 Kallioinen, Virpi, Alaranta, Eija, Hämäläinen, Päivi, Pasuri, Merja, Saksinen, Satu, Tyrväinen, Anneli
var. Aartolahti, Lasse, Lakomäki-Salomaa, Anna, Valorinta, Helena
2016 Kallioinen, Virpi, Alaranta, Eija, Hämäläinen, Päivi, Pasuri, Merja, Saksinen, Satu, Tyrväinen, Anneli
var. Aartolahti, Lasse, Horto, Eija, Valorinta. Helena
2017 Kallioinen, Virpi, Alaranta, Eija, Hämäläinen, Päivi, Horto Eija, Pasuri, Merja, Tyrväinen, Anneli
var. Kautto, Vuokko, Kont, Anneli, Valorinta, Helena
2018 Kallioinen, Virpi, Alaranta, Eija, Horto, Eija, Hämäläinen, Päivi, Pasuri, Merja, Tyrväinen. Anneli
var. Kautto, Vuokko, Kont, Anneli, Saarelma-Paukkala, Minna.
Toiminnan pääpiirteitä
Niin kuin kaikissa yhdistyksissä, myös Tuglaksen Päijät-Hämeen paikallisseurassa on ollut tärkeää yhdessä olo ja erilainen paikallinen toiminta. On osallistuttu Lahden ns. Mahdollisuuksien toreille keväisin, syksyisin on tehty matkat Martin markkinoille Helsinkiin, ainakin kerran on pidetty kojua Lahden joulukylässä. Välillä on tehty kotimaisia retkiä milloin Päijänteen saarille, milloin teatteriesityksiin Lahdessa ja Helsingissä, joskus on menty myös Tampereelle ja Espooseenkin. Kerran käytiin Hietaniemen hautausmaalla etsimässä virolaisten kulttuurihenkilöiden hautoja (mm. Hella Vuolijoki). Tämä matka päätettiin tutustumalla Viro-keskukseen Sörnäisissä.
Erilaiset juhlat, vironkieliset jumalanpalvelukset ja Viron kulttuurimatkat ovat sittenkin olleet koko toiminnan suolana. Uusimpia toimintamuotoja ovat olleet virolaiset illat kuukausittain Multi-Cultissa. Multi-Cultissa on toiminut myös kaksi keskusteluryhmää, toinen tiistaisin ja toinen keskiviikkoisin. Viron kirjallisuuden harrastajien piiri on kokoontunut pari kertaa vuodessa. Seuraavissa luvuissa on pääpiirteitä virolaisten vierailuista sekä kulttuurimatkoista Viroon.
Juhlia ja esitelmiä
1998 —Syysjuhlassa virolaiset häät.
2001 —Setukaistapahtuma, Mare Piho ja Obinitsan laulajat.
2001 —Luento Viron kartanoista, tallinnalainen taidehistorioitsija Ants Hein.
2002 —Taidenäyttely, akvarellitaiteilija Aleks Kase.
2004 —Luento Eeva Niinivaarasta, Tiina Mihhailov, Siimustin kirjasto.
2005 —Viron itsenäisyyspäivä 25.2.2005 ja Lahden kaupungin 100-vuotisjuhlat Keski-Lahden kirkossa 24.- 26.2.2005. Kuoroesitys, Karlova Gümnaasiumin poikakuoro ja Noorkuu-yhtye Tartosta. Esitelmä, suurlähettiläs Matti Maasikas Viron suurlähetystö. Tapahtumat tehtiin yhteistyössä Keski-Lahden seurakunnan sekä Lotilan ja Tiirismaan koulujen kanssa.
2006 —Esitelmä ”Viron vaikeat vuodet”, professori Mati Graf Tallinnan yliopisto.
2006 —Konsertti ”Igal oinal oma mihklipäev”, Lahemaa muusikud, Viivi Veerand.
2008 —Luento A.H. Tammsaaresta Kansanopistolla, professori Rein Veideman Tallinnan yliopisto.
2009 —Esitelmä elokuvasta ”Kartuliaastat” Kino Iiriksessä, elokuvaohjaaja Hardi Volmer.
2009 —Vaimastveren koulun ja koululaisten ensimmäinen käynti Lahdessa.
2011 —Teoksia tarttolaisten nuorten seikkailuista, kirjailija Mika Keränen.
2012 —Seuran 15- vuotisjuhla, Kihnu poisid ravintola Lokissa ja ravintola Majakassa.
2013 —Esitelmä ensimmäisen itsenäisyyskauden papistosta, Riho Saar, Tallinnan yliopisto.
Tämän lisäksi on ollut muutenkin hyvät yhteydet setukaisiin, kiitos seuran jäsenen Mauno Pekosen. Hän on kertonut Setukaisten Peko- eepoksesta sanoin ja kuvin. Peko on hedelmällisyyden jumala, jota palvottiin erityisesti kylvö- ja korjuuaikaan. Setukaisten ryhmä on vieraillut seuran vieraana kahteen kertaan. Muistoksi tästä he tekivät laulun Lahden vierailustaan. Jossain vaiheessa uuden itsenäistymisen alkuaikoina myös Peipsijärven vanhauskoiset ortodoksit ottivat yhteyttä Leili Kujanpäähän.
Endel Grensmannilla on Aikuiskoulutuskeskuksessa ollut valokuvanäyttely ”Viro linnun siivin” (Ilmavalokuvia 1999—2002). Muita vierailijoita eri vuosilta ovat olleet mm. kirjailija Jaan Kaplinski ja runoilija Elo Viding. Aivan seuran alkuaikoina vierailivat myös tekstiilitaitelija Peeter Kuutma, korumuotoilija Jaan Pärn ja kosmetiikkakoulun johtaja Lea Vaabel.
Lahemaan kansanmuusikoiden johtaja Viivi Voorand on kuulunut myös vierailijoiden joukkoon. Osittain näiden vierailujen johdosta seuran hallitus päätti pitää lähempää yhteyttä Eeva Niinivaaran kotipaikkakuntaan Jõgevan kuntaan ja siellä Siimustin kylään. Näillä matkoilla tutustuttiin myös Vaimastveren kouluun, jonka oppilaita on vieraillut Lahdessa kahteen otteeseen. Muita taiteeseen liittyviä tuttavuussuhteita on ollut Haapsalun käsityöyhdistyksen ja Ahjan kunnasta kotoisin olevan akvarellitaiteilija Aleks Kasen kanssa.
Viimeisten vuosien kirjailijavierailut
2013
- Entinen turkulainen juristi Markku Lehtonen kertoi kirjastaan Minun Vironi. Hän on ollut jo vuosia
leirintäalueyrittäjänä Haapsalussa.
- Toimittaja ja tietokirjailija Terhi Pääskylä-Malmström. Hän on asunut pitkään Virossa.
- Filosofian tohtori Raimo Päiviö Suomen etelärannikon ja Viron pohjoisrannikon väen ainakin 700
vuotta jatkuneesta ns. seprakaupasta (yhteistyökaupasta).
2014
- Tietokirjailija ja ruokatoimittaja Lea Virkus virolaisesta ruokakulttuurista.
- Filosofian tohtori Heikki Rausmaa, Suomen tuki Viron uudelleen itsenäistymiselle.
2015
Lastenkirjailija Kadri Hinrikus.
Maria Turschaninoffin Maresi, fantasiakirjallisuus.
2016
- Suomentaja, tietokirjailija ja runoilija Hannu Oittinen.
2017
- Sanna Immanen, virolaisen kirjallisuuden kääntäjä. Hän on myös toisen vahvoista
virolaisyhteyksistään tunnetun järjestön, Suomen Viro-yhdistysten liiton puheenjohtaja.
- Kulttuurisihteeri Tapio Mäkeläinen Tuglas-seuran matkoista.
- Asikkalalainen lastenkirjailija ja ympäristökasvattajaTitta Kuisma kertoi kirjastaan Lapsen oma luontoretki.
2018
-Jaak Lõhmus, kriitikko ja käsikirjoittaja virolaisesta elokuvasta ja yhteistyöstä suomalaisten elokuvantekijöiden kanssa. Aikuiskoulutuskeskuksessa yhteistyössä Wellamo-opiston kanssa.
-Juhani Salokannel, A.H. Tammsaaren teokset ja Viron historia (Yhteistyö kuten edellä).
-Maimu Berg, virolaisen kulttuurikentän grand old lady. Yhteistyössä kaupunginkirjaston kanssa.
Vironkieliset jumalanpalvelukset
Ensimmäinen vironkielinen joulujumalanpalvelus pidettiin 27.12.1998. Ne ovat siitä lähtien jatkuneet vuosittain. Leili Kujanpää on ollut aloitteen tekijänä ja pitkään järjestelijänä. Tällä hetkellä toiminnasta on vastannut rovasti Kaarina Koho-Leppänen. Hän on myös toiminut tilaisuuksissa avustajana. Jumalanpalvelukset on pidetty vaihdellen Keski-Lahden, Launeen, Salpausselän ja Hollolan seurakuntien tiloissa. Virolaissyntyinen kanttori Lauri Tõldsepp Joutjärven seurakunnasta on toiminut usein kanttorina. Jumalanpalvelusten jälkeen on nautittu kirkkokahvit ja laulettu vironkielisiä joululauluja. Seuraavassa on lueteltu aikajärjestyksessä virolaiset vieraat ja heidän seurakuntansa.
1998 – rovasti Mart Salumäe (Viljandin Jaanin srk, Launeen kirkko)
1999 – pastori Kalle Kadakas (Viljandi, Salpausselän kirkko)
2000 – pappi Randal Tasmunt (Mukkulan kirkko)
2001- kirkkoherra Rene Alberi ja kanttori Anu Piiskopp (Jõgevan srk .Launeen kirkko)
2002 – kirkkoherra Mart Salumäe (Viljandin Paulusen srk, Mukkulan kirkko)
2003 – Pastori Kalle Kadakas (Viljandi, Mukkulan kirkko)
2004 – Margit Nirgi (Laiuse, Liipolan srk-keskus)
2005 —kirkkoherra Mare Palgi ja kanttori Kahro Kivilo (Kosen srk. Kirkkosali Kirkkokatu 5)
2006 —kirkkoherra Villu Jürjo, kanttori Tuuliki Jürjo (Narvan Aleksanterin srk.Joutjärven kirkko)
2007 —professori Toomas Paul (kirkkosali Kirkkokatu 5)
2008 —kirkkoherra Mart Salumäe (Viljandin Jaanin srk.,Ristinkirkko)
2009 – Tuuli Raamat (Kallioin srk/Alppilan kirkko, Helsingin seurakuntien vironkielinen työ, Launeen kirkko)
2010 – kirkkoherra Margit Nirgi (Haljalan srk.) 2011 —kirkkoherra Mihkel Kukk ,(Raplan Maarja-Magdalenan srk.)
2012 —Kirkkoherra Mare Palgi Kosen srk.ja Toivo Hollo Vastselinasta (Sovituksen kirkossa Hollolassa)
2013 —kirkkoherra Villu Jürjo ja kanttori Tuuliki Jürjo (Narvan Aleksanterin srk.)
2014 —kirkkoherra Peeter Kaldur (Jõhvin Mihklin srk.)
2015 —diakoni Rutt Süvari (Järva-Madisen srk.)
2016 —pastori Üllar Salumets (Urvasten srk.)
2017 —kirkkoherra Marko Tiitus (Viljandin Jaanin srk.)
Kulttuurimatkoja Viroon
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran 20-vuotisen historian aikana lahtelaiset ovat ehtineet Leili Kujanpään johdolla liikkua ristiin rastiin ympäri Viroa, monilla paikkakunnilla pitempäänkin ja useaan kertaan viipyen. Aina on suunnattu kulttuurikohteisiin, varsinaisesta turistimatkailusta ei siis koskaan ole ollut kysymys. Seuraava kartake on laadittu muutamien Multi-Cultin tiistaisen keskusteluryhmän jäsenten kanssa. Kartakkeessa ei ole eritelty erikseen Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ja eri kielikurssien matkoja. Matkoja on ollut paljon, ja kuitenkin aina on ollut matkassa samoja seuran jäseniä. Suuren määrän takia on matkojen symboleja myös ollut pakko pelkistää.
Hallitusten jäsenet 1998—2018
Luettelo on laadittu tilastojen mukaan, puheenjohtaja on mainittu ensimmäisenä, muut aakkosjärjestyksessä.
1998 Moilanen, Pekka, Koskinen, Jarmo, Kujanpää, Leili, Raudsepp, Eve, Sarapuu, Sylvi, Skinnari, Pekka
var. Aleksejeva, Kirsti, Korpela, Iska, Ojala, Seppo
1999 Moilanen, Pekka, Koskinen, Jarmo, Kujanpää, Leili, Raudsepp, Eve, Rautio, Arvi, Sarapuu, Sylvi
var. Haanpää, Anneli, Kämäräinen, Epp, Ritari, Kersti
2000 Rautio, Arvi, Koskinen, Jarmo, Kujanpää, Leili, Raudsepp, Eve, Sarapuu, Sylvi, Valorinta, Helena
var. Haanpää, Anneli, Mannila, Merike, Moilanen, Pekka
2001 Rautio, Arvi, Haanpää, Anneli, Kujanpää, Leili, Pekonen, Mauno, Raudsepp, Eve, Valorinta, Helena, var. Mannila, Merike, Moilanen, Pekka
2002 Rautio, Arvi, Erviö, Riitta, Haanpää, Anneli, Kujanpää, Leili, Pekonen, Mauno, Valorinta, Helena
var. Jukarainen, Leila, Tikka, Tarmo, Viitanen, Jaakko
2003 Rautio, Arvi, Erviö, Riitta, Haanpää, Anneli, Kujanpää, Leili, Pekonen, Mauno, Valorinta, Helena
var. Jukarainen, Leila, Mörsky, Pekka, Viitanen, Jaakko
2004 Kujanpää, Leili, Erviö, Riitta, Haanpää, Anneli, Rautio, Arvi, Tikka, Tarmo, Valorinta, Helena var. Jukarainen, Leila, Mörsky, Pekka, Leila, Viitanen, Jaakko
2005 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Haanpää, Anneli, Kallioinen, Virpi, Tikka, Tarmo, Valorinta, Helena var. Jukarainen, Leila, Ling, Eve, Mörsky, Pekka
2006 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Haanpää, Anneli, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija ,Tikka, Tarmo var. Valorinta, Helena, Ling. Eve, Mörsky, Pekka
2007 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Tikka, Tarmo, Viitanen, Jaakko
var. Haanpää, Anneli, Mörsky, Pekka, Valorinta, Helena
2008 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Tikka, Tarmo, Viitanen, Jaakko
var., Haanpää, Anneli, Mörsky, Pekka, Valorinta, Helena
2009 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Tikka, Tarmo, Viitanen, Jaakko
var. Haanpää, Anneli, Mörsky, Pekka, Valorinta, Helena
2010 Kujanpää, Leili, Alaranta, Hannu, Jalli, Ninni, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Ratilainen, Raimo, var. Haanpää, Anneli, Tyrväinen, Anneli, Valorinta, Helena
2011 Kujanpää, Leili, Jalli, Ninni, Kallioinen, Virpi, Laxström, Maija, Sinkkonen, Helena, Tyrväinen, Anneli, var. Alaranta, Hannu, Jalli, Mikko , Valorinta, Helena
2012 Kallioinen, Virpi, Ahonen, Päivi, Kujanpää, Janita, Kujanpää, Leili, Sinkkonen, Helena, Tyrväinen, Anneli, var., Jalli, Mikko, Lakomäki-Salomaa, Anna, Valorinta, Helena
2013 Kallioinen, Virpi, Ahonen, Päivi, Kujanpää, Janita, Ahonen, Päivi, Sinkkonen, Helena, Hämäläinen, Päivi, Tyrväinen, Anneli
var. Valorinta, Helena, Jalli, Mikko, Lakomäki-Salomaa, Anna
2014 Kallioinen, Virpi, Ahonen, Päivi, Hämäläinen, Päivi, Kujanpää, Janita, Pasuri, Merja, Tyrväinen, Anneli var. Aartolahti, Lasse, Lakomäki-Salomaa, Anna, Valorinta, Helena
2015 Kallioinen, Virpi, Alaranta, Eija, Hämäläinen, Päivi, Pasuri, Merja, Saksinen, Satu, Tyrväinen, Anneli
var. Aartolahti, Lasse, Lakomäki-Salomaa, Anna, Valorinta, Helena
2016 Kallioinen, Virpi, Alaranta, Eija, Hämäläinen, Päivi, Pasuri, Merja, Saksinen, Satu, Tyrväinen, Anneli
var. Aartolahti, Lasse, Horto, Eija, Valorinta. Helena
2017 Kallioinen, Virpi, Alaranta, Eija, Hämäläinen, Päivi, Horto Eija, Pasuri, Merja, Tyrväinen, Anneli
var. Kautto, Vuokko, Kont, Anneli, Valorinta, Helena
2018 Kallioinen, Virpi, Alaranta, Eija, Horto, Eija, Hämäläinen, Päivi, Pasuri, Merja, Tyrväinen. Anneli
var. Kautto, Vuokko, Kont, Anneli, Saarelma-Paukkala, Minna.
Toiminnan pääpiirteitä
Niin kuin kaikissa yhdistyksissä, myös Tuglaksen Päijät-Hämeen paikallisseurassa on ollut tärkeää yhdessä olo ja erilainen paikallinen toiminta. On osallistuttu Lahden ns. Mahdollisuuksien toreille keväisin, syksyisin on tehty matkat Martin markkinoille Helsinkiin, ainakin kerran on pidetty kojua Lahden joulukylässä. Välillä on tehty kotimaisia retkiä milloin Päijänteen saarille, milloin teatteriesityksiin Lahdessa ja Helsingissä, joskus on menty myös Tampereelle ja Espooseenkin. Kerran käytiin Hietaniemen hautausmaalla etsimässä virolaisten kulttuurihenkilöiden hautoja (mm. Hella Vuolijoki). Tämä matka päätettiin tutustumalla Viro-keskukseen Sörnäisissä.
Erilaiset juhlat, vironkieliset jumalanpalvelukset ja Viron kulttuurimatkat ovat sittenkin olleet koko toiminnan suolana. Uusimpia toimintamuotoja ovat olleet virolaiset illat kuukausittain Multi-Cultissa. Multi-Cultissa on toiminut myös kaksi keskusteluryhmää, toinen tiistaisin ja toinen keskiviikkoisin. Viron kirjallisuuden harrastajien piiri on kokoontunut pari kertaa vuodessa. Seuraavissa luvuissa on pääpiirteitä virolaisten vierailuista sekä kulttuurimatkoista Viroon.
Juhlia ja esitelmiä
1998 —Syysjuhlassa virolaiset häät.
2001 —Setukaistapahtuma, Mare Piho ja Obinitsan laulajat.
2001 —Luento Viron kartanoista, tallinnalainen taidehistorioitsija Ants Hein.
2002 —Taidenäyttely, akvarellitaiteilija Aleks Kase.
2004 —Luento Eeva Niinivaarasta, Tiina Mihhailov, Siimustin kirjasto.
2005 —Viron itsenäisyyspäivä 25.2.2005 ja Lahden kaupungin 100-vuotisjuhlat Keski-Lahden kirkossa 24.- 26.2.2005. Kuoroesitys, Karlova Gümnaasiumin poikakuoro ja Noorkuu-yhtye Tartosta. Esitelmä, suurlähettiläs Matti Maasikas Viron suurlähetystö. Tapahtumat tehtiin yhteistyössä Keski-Lahden seurakunnan sekä Lotilan ja Tiirismaan koulujen kanssa.
2006 —Esitelmä ”Viron vaikeat vuodet”, professori Mati Graf Tallinnan yliopisto.
2006 —Konsertti ”Igal oinal oma mihklipäev”, Lahemaa muusikud, Viivi Veerand.
2008 —Luento A.H. Tammsaaresta Kansanopistolla, professori Rein Veideman Tallinnan yliopisto.
2009 —Esitelmä elokuvasta ”Kartuliaastat” Kino Iiriksessä, elokuvaohjaaja Hardi Volmer.
2009 —Vaimastveren koulun ja koululaisten ensimmäinen käynti Lahdessa.
2011 —Teoksia tarttolaisten nuorten seikkailuista, kirjailija Mika Keränen.
2012 —Seuran 15- vuotisjuhla, Kihnu poisid ravintola Lokissa ja ravintola Majakassa.
2013 —Esitelmä ensimmäisen itsenäisyyskauden papistosta, Riho Saar, Tallinnan yliopisto.
Tämän lisäksi on ollut muutenkin hyvät yhteydet setukaisiin, kiitos seuran jäsenen Mauno Pekosen. Hän on kertonut Setukaisten Peko- eepoksesta sanoin ja kuvin. Peko on hedelmällisyyden jumala, jota palvottiin erityisesti kylvö- ja korjuuaikaan. Setukaisten ryhmä on vieraillut seuran vieraana kahteen kertaan. Muistoksi tästä he tekivät laulun Lahden vierailustaan. Jossain vaiheessa uuden itsenäistymisen alkuaikoina myös Peipsijärven vanhauskoiset ortodoksit ottivat yhteyttä Leili Kujanpäähän.
Endel Grensmannilla on Aikuiskoulutuskeskuksessa ollut valokuvanäyttely ”Viro linnun siivin” (Ilmavalokuvia 1999—2002). Muita vierailijoita eri vuosilta ovat olleet mm. kirjailija Jaan Kaplinski ja runoilija Elo Viding. Aivan seuran alkuaikoina vierailivat myös tekstiilitaitelija Peeter Kuutma, korumuotoilija Jaan Pärn ja kosmetiikkakoulun johtaja Lea Vaabel.
Lahemaan kansanmuusikoiden johtaja Viivi Voorand on kuulunut myös vierailijoiden joukkoon. Osittain näiden vierailujen johdosta seuran hallitus päätti pitää lähempää yhteyttä Eeva Niinivaaran kotipaikkakuntaan Jõgevan kuntaan ja siellä Siimustin kylään. Näillä matkoilla tutustuttiin myös Vaimastveren kouluun, jonka oppilaita on vieraillut Lahdessa kahteen otteeseen. Muita taiteeseen liittyviä tuttavuussuhteita on ollut Haapsalun käsityöyhdistyksen ja Ahjan kunnasta kotoisin olevan akvarellitaiteilija Aleks Kasen kanssa.
Viimeisten vuosien kirjailijavierailut
2013
- Entinen turkulainen juristi Markku Lehtonen kertoi kirjastaan Minun Vironi. Hän on ollut jo vuosia
leirintäalueyrittäjänä Haapsalussa.
- Toimittaja ja tietokirjailija Terhi Pääskylä-Malmström. Hän on asunut pitkään Virossa.
- Filosofian tohtori Raimo Päiviö Suomen etelärannikon ja Viron pohjoisrannikon väen ainakin 700
vuotta jatkuneesta ns. seprakaupasta (yhteistyökaupasta).
2014
- Tietokirjailija ja ruokatoimittaja Lea Virkus virolaisesta ruokakulttuurista.
- Filosofian tohtori Heikki Rausmaa, Suomen tuki Viron uudelleen itsenäistymiselle.
2015
Lastenkirjailija Kadri Hinrikus.
Maria Turschaninoffin Maresi, fantasiakirjallisuus.
2016
- Suomentaja, tietokirjailija ja runoilija Hannu Oittinen.
2017
- Sanna Immanen, virolaisen kirjallisuuden kääntäjä. Hän on myös toisen vahvoista
virolaisyhteyksistään tunnetun järjestön, Suomen Viro-yhdistysten liiton puheenjohtaja.
- Kulttuurisihteeri Tapio Mäkeläinen Tuglas-seuran matkoista.
- Asikkalalainen lastenkirjailija ja ympäristökasvattajaTitta Kuisma kertoi kirjastaan Lapsen oma luontoretki.
2018
-Jaak Lõhmus, kriitikko ja käsikirjoittaja virolaisesta elokuvasta ja yhteistyöstä suomalaisten elokuvantekijöiden kanssa. Aikuiskoulutuskeskuksessa yhteistyössä Wellamo-opiston kanssa.
-Juhani Salokannel, A.H. Tammsaaren teokset ja Viron historia (Yhteistyö kuten edellä).
-Maimu Berg, virolaisen kulttuurikentän grand old lady. Yhteistyössä kaupunginkirjaston kanssa.
Vironkieliset jumalanpalvelukset
Ensimmäinen vironkielinen joulujumalanpalvelus pidettiin 27.12.1998. Ne ovat siitä lähtien jatkuneet vuosittain. Leili Kujanpää on ollut aloitteen tekijänä ja pitkään järjestelijänä. Tällä hetkellä toiminnasta on vastannut rovasti Kaarina Koho-Leppänen. Hän on myös toiminut tilaisuuksissa avustajana. Jumalanpalvelukset on pidetty vaihdellen Keski-Lahden, Launeen, Salpausselän ja Hollolan seurakuntien tiloissa. Virolaissyntyinen kanttori Lauri Tõldsepp Joutjärven seurakunnasta on toiminut usein kanttorina. Jumalanpalvelusten jälkeen on nautittu kirkkokahvit ja laulettu vironkielisiä joululauluja. Seuraavassa on lueteltu aikajärjestyksessä virolaiset vieraat ja heidän seurakuntansa.
1998 – rovasti Mart Salumäe (Viljandin Jaanin srk, Launeen kirkko)
1999 – pastori Kalle Kadakas (Viljandi, Salpausselän kirkko)
2000 – pappi Randal Tasmunt (Mukkulan kirkko)
2001- kirkkoherra Rene Alberi ja kanttori Anu Piiskopp (Jõgevan srk .Launeen kirkko)
2002 – kirkkoherra Mart Salumäe (Viljandin Paulusen srk, Mukkulan kirkko)
2003 – Pastori Kalle Kadakas (Viljandi, Mukkulan kirkko)
2004 – Margit Nirgi (Laiuse, Liipolan srk-keskus)
2005 —kirkkoherra Mare Palgi ja kanttori Kahro Kivilo (Kosen srk. Kirkkosali Kirkkokatu 5)
2006 —kirkkoherra Villu Jürjo, kanttori Tuuliki Jürjo (Narvan Aleksanterin srk.Joutjärven kirkko)
2007 —professori Toomas Paul (kirkkosali Kirkkokatu 5)
2008 —kirkkoherra Mart Salumäe (Viljandin Jaanin srk.,Ristinkirkko)
2009 – Tuuli Raamat (Kallioin srk/Alppilan kirkko, Helsingin seurakuntien vironkielinen työ, Launeen kirkko)
2010 – kirkkoherra Margit Nirgi (Haljalan srk.) 2011 —kirkkoherra Mihkel Kukk ,(Raplan Maarja-Magdalenan srk.)
2012 —Kirkkoherra Mare Palgi Kosen srk.ja Toivo Hollo Vastselinasta (Sovituksen kirkossa Hollolassa)
2013 —kirkkoherra Villu Jürjo ja kanttori Tuuliki Jürjo (Narvan Aleksanterin srk.)
2014 —kirkkoherra Peeter Kaldur (Jõhvin Mihklin srk.)
2015 —diakoni Rutt Süvari (Järva-Madisen srk.)
2016 —pastori Üllar Salumets (Urvasten srk.)
2017 —kirkkoherra Marko Tiitus (Viljandin Jaanin srk.)
Kulttuurimatkoja Viroon
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran 20-vuotisen historian aikana lahtelaiset ovat ehtineet Leili Kujanpään johdolla liikkua ristiin rastiin ympäri Viroa, monilla paikkakunnilla pitempäänkin ja useaan kertaan viipyen. Aina on suunnattu kulttuurikohteisiin, varsinaisesta turistimatkailusta ei siis koskaan ole ollut kysymys. Seuraava kartake on laadittu muutamien Multi-Cultin tiistaisen keskusteluryhmän jäsenten kanssa. Kartakkeessa ei ole eritelty erikseen Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ja eri kielikurssien matkoja. Matkoja on ollut paljon, ja kuitenkin aina on ollut matkassa samoja seuran jäseniä. Suuren määrän takia on matkojen symboleja myös ollut pakko pelkistää.
Suunnittelijaryhmän mielestä merkittävimmät kohteet eli Tallinna, Haapsalu, Tartto ja Rakvere on merkitty suurimmilla ympyröillä. Seuraavat, eli Saarenmaa, Kihnu, Pärnu, Viljandi ja Jõgeva ovat saaneet toiseksi suurimmat ympyrät. Sininen ruutu symboloi niitä paikkakuntia, joissa on niin ikään viivähdetty tavallista enemmän. On todettava, että symbolien pohjalla ei ole tarkkoja lukuja, kaikkien matkojen pikkutarkka laskeminen olisi ollut liian suuri urakka. Mielestämme kartake antaa silti aika hyvän kuvan tehdyistä kulttuurimatkoista ja niiden maantieteellisestä kattavuudesta.
Parhaimpina vuosina matkoja on tehty viisi tai kuusi, aina hieman eri kokoonpanoilla. Viroa on tutkittu tarkkaan joka maakunnassa. Tallinnan, Haapsalun, Tarton ja Rakveren nostaminen esille ei johdu pelkästään käyntikerroista tai yöpymisistä. Kaikissa näistä on esimerkiksi käyty teattereissa enemmän kuin kerran. Samoin niissä on maan merkittävimpiä museoita ja muita kulttuurikohteita. Teatterikaupungeista pitää tietysti mainita vielä Pärnu ja sen Endla-teatteri, joka on vieraillut myös Espoon kaupunginteatterissa. Syksyllä 2017 käytiin yhdessä katsomassa Estonia-teatterin Aleksanterin teatterissa Helsingissä esittämää balettia. Maaliskuun alussa 2018 käytiin katsomassa Viljandin Ugala -teatterin näytelmää Äitienpäivät Espoossa, ja suunnitelmissa on huhtikuussa Aino Kallaksen Sudenmorsian Avoimet Ovet -teatterissa Helsingissä. Kesämatka Võrtsjärven ympäristöön on suunnitteilla elokuussa.
Oheinen kuva on otettu Ugala-teatterin vierailunäytännön väliajalla Espoossa 10.3.2018. Kuvaan ovat tämän pitkän pöydän toiselta laidalta osuneet mm. muutamat hallituksen jäsenet. Vas. Vuokko Kautto, puheenjohtaja Virpi Kallioinen, Anna Lakomäki-Salomaa, sihteeri Anneli Tyrväinen ja Eija Horto.
Oheinen kuva on otettu Ugala-teatterin vierailunäytännön väliajalla Espoossa 10.3.2018. Kuvaan ovat tämän pitkän pöydän toiselta laidalta osuneet mm. muutamat hallituksen jäsenet. Vas. Vuokko Kautto, puheenjohtaja Virpi Kallioinen, Anna Lakomäki-Salomaa, sihteeri Anneli Tyrväinen ja Eija Horto.
3. (20) Täydellisen lauseen kuolema
Kun kehenkään ei voinut luottaa
Lahden seudun historianopettajien yhdistys teki syyskuussa 1980 kolmipäiväisen retken Tallinnaan. Ohjelmassa oli normaaleja turistikohteita sekä vierailu 32. keskkoolissa Mustanmäen alueella. Yöpyminen oli Viru- hotellissa. Lauantai-iltana kokoonnuttiin yhteen huoneeseen pohtimaan kaikkea päivällä nähtyä. Tiedossa oli, että Neuvostoliitolla oli taloudellisia vaikeuksia yhä kalliimmaksi tulevan kilpavarustelun takia. Edellisenä vuonna Neuvostoliiton joukot olivat valloittaneet Afganistanin, mutta sota ei jatkunutkaan niin kuin venäläiset olivat olettaneet. Mietittiin, että ehkä ennemmin tai myöhemmin valtakunta hajoaisi. Siinä sisälle tullessa tuli joillekin virolaisille annettua kehotus, että ottakaa, jos mahdollista, valta omiin käsiinne.
Meillä oli kyllä tiedossa, että hotellin joka huonetta kuunneltiin. Emme kuitenkaan myötätuulemme takia siitä välittäneet. Eivät välittäneet kuuntelijatkaan, korkeintaan nauhoittivat osoittaakseen ylemmilleen, että olivat työssään olleet tehokkaita. Mutta me olimme pikkutekijöitä, hölmöiksikin laskettavia, ja olivathan he varmaan kuulleet samanlaisia vuodatuksia aiemminkin. Emme siis ilmeisesti päässeet Viron KGB:n luetteloihin, korkeintaan numeroina joihinkin tilastoihin.
Kun kehenkään ei voinut luottaa
Lahden seudun historianopettajien yhdistys teki syyskuussa 1980 kolmipäiväisen retken Tallinnaan. Ohjelmassa oli normaaleja turistikohteita sekä vierailu 32. keskkoolissa Mustanmäen alueella. Yöpyminen oli Viru- hotellissa. Lauantai-iltana kokoonnuttiin yhteen huoneeseen pohtimaan kaikkea päivällä nähtyä. Tiedossa oli, että Neuvostoliitolla oli taloudellisia vaikeuksia yhä kalliimmaksi tulevan kilpavarustelun takia. Edellisenä vuonna Neuvostoliiton joukot olivat valloittaneet Afganistanin, mutta sota ei jatkunutkaan niin kuin venäläiset olivat olettaneet. Mietittiin, että ehkä ennemmin tai myöhemmin valtakunta hajoaisi. Siinä sisälle tullessa tuli joillekin virolaisille annettua kehotus, että ottakaa, jos mahdollista, valta omiin käsiinne.
Meillä oli kyllä tiedossa, että hotellin joka huonetta kuunneltiin. Emme kuitenkaan myötätuulemme takia siitä välittäneet. Eivät välittäneet kuuntelijatkaan, korkeintaan nauhoittivat osoittaakseen ylemmilleen, että olivat työssään olleet tehokkaita. Mutta me olimme pikkutekijöitä, hölmöiksikin laskettavia, ja olivathan he varmaan kuulleet samanlaisia vuodatuksia aiemminkin. Emme siis ilmeisesti päässeet Viron KGB:n luetteloihin, korkeintaan numeroina joihinkin tilastoihin.
Mutta virolaisille kaikki tämä oli totisinta totta. Rein Raudin kirja ”Täydellisen lauseen kuolema” kuvaa tapahtumia aivan 1990-luvun taitteessa. Hän antaa tunnelmista ja tapahtumista varsin totuudenmukaisen kuvan. Aluksi minulta kesti pitkään, ennen kuin hänen rakentamansa kuvio selvisi. Perusjuonena oli, että nuorten aktivistien verkosto välitti länteen salaisia vakoojatietoja. Yksi kuvasi ja antoi filmirullan eteenpäin, sitä seuraava vei sen erään puistopuun koloon tai museossa olevan patsaan jalustaan. Sieltä sitten ketjussa seuraava otti sen ja toi Suomeen, josta se kulkeutui Ruotsin virolaisille. Näin meneteltiin myös videokasettien kanssa. Jos kiinni jäänyt murtui kovissa kuulusteluissa, oli tärkeää, että hän ei tuntenut koko ketjua. Täytyy kyllä sanoa, että eivät sen enempää puunkolo kuin museossa sijainneen patsaan jalustakaan tuntuneet kovin realistisilta. Vähän ne haiskahtavat ns. agenttitarinoilta, vai tuntuvatko ne siltä vain rauhallisessa Suomessa kasvaneesta.
Mutta tähänkin porukkaan oli tullut ilmiantaja, ja yksi aktivisteista jää kiinni. Katastrofi oli useammallekin lähellä, mutta sitten Gorbatšovin syrjäyttänyt ns. Janajevin juntta hajosi, ja Jeltsin sai vallan Venäjällä. Siitä alkoi Neuvostoliiton hajoaminen, josta virolaiset ottivat vaarin heti 20.8.1991. Mielenkiintoista kirjassa oli myös se, että kymmenen vuotta myöhemmin eräs kovaotteinen Viron KGB:n kuulustelija olikin maan valtiollisissa vaaleissa mukana. Neuvostoliiton hajotessa todellakin monet kuulustelijat löysivät elämälleen uuden suunnan, käänsivät takkinsa tai peräti pakenivat Venäjälle.
Välillä kirjassa puhutaan siitäkin, miten Tuglas-seuran jäsenet olivat jo vuosikymmenien ajan tuoneet muassaan Viroon kahvia, kirjoja ja sukkahousuja, ja miten virolaiset onnistuivat ostamaan televisioihinsa sellaisia laitteita, joilla Suomen lähetysten seuraaminen onnistui. Samalla kielitaitokin parani. Joku onnistui aivan neuvostovallan loppuaikoina pääsemään helposti erilaisten yhteisyritysten tilaisuuksiin Suomessa. Seurataanpa kirjassa vielä tullin mielivaltaista toimintaa Leningradin lentoasemallakin.
Koko virolaiseen yhteiskuntaan oli syöpynyt pelko urkkijoista ja ilmiantajista. Se oli tietysti ollut vallanpitäjien tarkoituskin. Epäilyt aiheuttivat vainoharhaisuutta ja vaikeuttivat aivan jokapäiväistenkin asiain toimittamista. Öisiä koputuksia ovelle piti pelätä. Aina piti olla varuillaan, varsinkin jos huomasi mustan Volgan pysäköineen lähettyville, sisällään pari samankaltaisesti pukeutunutta ilmeetöntä miestä. Ihmismieleen vaikuttamisen keinot ovat olleet ikiaikoina samat, eivätkä ne ole tähänkään päivään mennessä muuttuneet, korkeintaan tulleet tehokkaammiksi.
Erityinen ansio on se, että Raud myös taustoittaa henkilönsä, nuoret aktivistit, heidän vanhempansa, tiedustelupalvelun virkamiehet, miten he olivat tilanteeseensa joutuneet, ja miten he sen kokivat. Teos etenee pala palalta, ja ainakin aluksi oli pieniä vaikeuksia pitää järjestyksessä niin tapahtumia kuin hyvin monia henkilöitäkin. Vähitellen kokonaisuus kuitenkin hahmottui. Sinne tänne sijoitettujen tekstilaatikoiden merkitys jäi avoimeksi, välillä tuntui siltä, että niillä ei ollut suurempaa yhteyttä päätekstiin.
Mitä tämä ”täydellinen lause” ja sen kuolema sitten tarkoittaa? Nimi tuntui minusta aika keinotekoiselta. Tämä lause on tekstissä sanasta sanaan vain yhdessä kohtaa, siinä missä kerrotaan venäläisen Alexin ja virolaisen Maarjan rakkaudesta. Kai se tarkoittaa lupauksia ja toiveita yhteisestä tulevaisuudesta, toiveita, jotka kuolevat. Vakoilutarinaan täytyi tietysti lisätä hieman rakkauttakin, nuorista ihmisistähän tässä on kysymys. Ihmiset joutuvat eri puolille, ja niin joutuu rakkauskin. Sivulla 175 Maarja ja Alex tutustuivat toisiinsa perinpohjin sillä lailla. Sen jälkeen sivu 176 oli jätetty tyhjäksi, kaiketi häveliäisyydestä! Aika erikoinen, osoitteleva, mutta ei niin tyylikäs ratkaisu.
Kirjan takakannen mukaan tilanne ei vielä alkuvuodesta 1991 ollut purkautunut, uudelleen itsenäistymisen julistushan annettiin vasta elokuussa. ”Neuvostoliitto vapisee jo, mutta ohuita seittejä punotaan ihmisten välillä Tallinnassa, Leningradissa, Tukholmassa ja Helsingissä. Täydellisessä vakoilujuonessa ja täydellisessä rakkaustarinassa on vain yksi pieni särö: onko toinen sittenkään se miksi hänet on kuvitellut ?” Ja kuten Raud on sanonut: ”tankkien ja ydinkärkien määrä ei ratkaise, vaan se, millaisia juoksuhautoja ihmisten aivoihin on kaivettu”.
Mutta tähänkin porukkaan oli tullut ilmiantaja, ja yksi aktivisteista jää kiinni. Katastrofi oli useammallekin lähellä, mutta sitten Gorbatšovin syrjäyttänyt ns. Janajevin juntta hajosi, ja Jeltsin sai vallan Venäjällä. Siitä alkoi Neuvostoliiton hajoaminen, josta virolaiset ottivat vaarin heti 20.8.1991. Mielenkiintoista kirjassa oli myös se, että kymmenen vuotta myöhemmin eräs kovaotteinen Viron KGB:n kuulustelija olikin maan valtiollisissa vaaleissa mukana. Neuvostoliiton hajotessa todellakin monet kuulustelijat löysivät elämälleen uuden suunnan, käänsivät takkinsa tai peräti pakenivat Venäjälle.
Välillä kirjassa puhutaan siitäkin, miten Tuglas-seuran jäsenet olivat jo vuosikymmenien ajan tuoneet muassaan Viroon kahvia, kirjoja ja sukkahousuja, ja miten virolaiset onnistuivat ostamaan televisioihinsa sellaisia laitteita, joilla Suomen lähetysten seuraaminen onnistui. Samalla kielitaitokin parani. Joku onnistui aivan neuvostovallan loppuaikoina pääsemään helposti erilaisten yhteisyritysten tilaisuuksiin Suomessa. Seurataanpa kirjassa vielä tullin mielivaltaista toimintaa Leningradin lentoasemallakin.
Koko virolaiseen yhteiskuntaan oli syöpynyt pelko urkkijoista ja ilmiantajista. Se oli tietysti ollut vallanpitäjien tarkoituskin. Epäilyt aiheuttivat vainoharhaisuutta ja vaikeuttivat aivan jokapäiväistenkin asiain toimittamista. Öisiä koputuksia ovelle piti pelätä. Aina piti olla varuillaan, varsinkin jos huomasi mustan Volgan pysäköineen lähettyville, sisällään pari samankaltaisesti pukeutunutta ilmeetöntä miestä. Ihmismieleen vaikuttamisen keinot ovat olleet ikiaikoina samat, eivätkä ne ole tähänkään päivään mennessä muuttuneet, korkeintaan tulleet tehokkaammiksi.
Erityinen ansio on se, että Raud myös taustoittaa henkilönsä, nuoret aktivistit, heidän vanhempansa, tiedustelupalvelun virkamiehet, miten he olivat tilanteeseensa joutuneet, ja miten he sen kokivat. Teos etenee pala palalta, ja ainakin aluksi oli pieniä vaikeuksia pitää järjestyksessä niin tapahtumia kuin hyvin monia henkilöitäkin. Vähitellen kokonaisuus kuitenkin hahmottui. Sinne tänne sijoitettujen tekstilaatikoiden merkitys jäi avoimeksi, välillä tuntui siltä, että niillä ei ollut suurempaa yhteyttä päätekstiin.
Mitä tämä ”täydellinen lause” ja sen kuolema sitten tarkoittaa? Nimi tuntui minusta aika keinotekoiselta. Tämä lause on tekstissä sanasta sanaan vain yhdessä kohtaa, siinä missä kerrotaan venäläisen Alexin ja virolaisen Maarjan rakkaudesta. Kai se tarkoittaa lupauksia ja toiveita yhteisestä tulevaisuudesta, toiveita, jotka kuolevat. Vakoilutarinaan täytyi tietysti lisätä hieman rakkauttakin, nuorista ihmisistähän tässä on kysymys. Ihmiset joutuvat eri puolille, ja niin joutuu rakkauskin. Sivulla 175 Maarja ja Alex tutustuivat toisiinsa perinpohjin sillä lailla. Sen jälkeen sivu 176 oli jätetty tyhjäksi, kaiketi häveliäisyydestä! Aika erikoinen, osoitteleva, mutta ei niin tyylikäs ratkaisu.
Kirjan takakannen mukaan tilanne ei vielä alkuvuodesta 1991 ollut purkautunut, uudelleen itsenäistymisen julistushan annettiin vasta elokuussa. ”Neuvostoliitto vapisee jo, mutta ohuita seittejä punotaan ihmisten välillä Tallinnassa, Leningradissa, Tukholmassa ja Helsingissä. Täydellisessä vakoilujuonessa ja täydellisessä rakkaustarinassa on vain yksi pieni särö: onko toinen sittenkään se miksi hänet on kuvitellut ?” Ja kuten Raud on sanonut: ”tankkien ja ydinkärkien määrä ei ratkaise, vaan se, millaisia juoksuhautoja ihmisten aivoihin on kaivettu”.
2. (19) Hän on täällä jälleen – Belusconi jaksaa
Olemme Silvio Berlusconin kanssa saman vuoden poikia, Silvio on pari viikkoa vanhempi. Mutta tähän yhtäläisyydet sitten loppuvatkin, samoin arvostukseni ja kunnioitukseni häntä kohtaan. Eipä silti, arvostaahan häntä pitää, ellei muuten niin aina tuhkasta nousevana fenikslintuna. Nytkin hän on taas solmimassa Italian politiikan nyörejä yhteen. Onhan meillä tietysti oma Paavo Väyrysemme, joka aina tavan takaa pulpahtaa kuin korkki pinnalle. Mutta hän pystyy sentään järkyttämään vain oman puolueensa keskustan rauhaa. Eli miesten välillä on selvä mittakaavaero. Italian väkilukukin on Suomeen verrattuna yli kymmenkertainen, monien muidenkin tunnuslukujen erot ovat todella suurta luokkaa.
Berlusconi on ollut Italian pääministeri vuosina 1994–1995, 2001–2006 ja 2008–2011. Hän perusti vuonna 1993 oikeistolaisen Forza Italia –puolueen, joka on vaihtelevalla menestyksellä sen jälkeen ollut maan politiikan keskiössä. Vuonna 2008 julkaisemassani teoksessa (Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle, ISBN 978-952-92-4584-0) varasin Berlusconille pari sivua. Alun perin laulajana aloittanut, sittemmin lakitieteen tutkinnon suorittanut Silvio Berlusconi loi omaisuutensa rakennusbisneksessä rakennuttamalla Milanoon kokonaisen kaupunginosan. Mistä hän sai alkupääoman, ja mistä jatkorahoitusta, sitä ei julkisuudessa aivan varmasti tiedä juuri kukaan. Ei ihme, että kymmenkunta vuotta sitten ilmestyneessä, häntä kritisoivassa elokuvassa Kaimaani (il Caimano) tätä kysellään moneen kertaan. Rivien välistä voi löytää selvän viittauksen mafian rahanpesujen suuntaan. Vuonna 2008 hän nousi toistaiseksi viimeisen kerran pääministeriksi.
Olemme Silvio Berlusconin kanssa saman vuoden poikia, Silvio on pari viikkoa vanhempi. Mutta tähän yhtäläisyydet sitten loppuvatkin, samoin arvostukseni ja kunnioitukseni häntä kohtaan. Eipä silti, arvostaahan häntä pitää, ellei muuten niin aina tuhkasta nousevana fenikslintuna. Nytkin hän on taas solmimassa Italian politiikan nyörejä yhteen. Onhan meillä tietysti oma Paavo Väyrysemme, joka aina tavan takaa pulpahtaa kuin korkki pinnalle. Mutta hän pystyy sentään järkyttämään vain oman puolueensa keskustan rauhaa. Eli miesten välillä on selvä mittakaavaero. Italian väkilukukin on Suomeen verrattuna yli kymmenkertainen, monien muidenkin tunnuslukujen erot ovat todella suurta luokkaa.
Berlusconi on ollut Italian pääministeri vuosina 1994–1995, 2001–2006 ja 2008–2011. Hän perusti vuonna 1993 oikeistolaisen Forza Italia –puolueen, joka on vaihtelevalla menestyksellä sen jälkeen ollut maan politiikan keskiössä. Vuonna 2008 julkaisemassani teoksessa (Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle, ISBN 978-952-92-4584-0) varasin Berlusconille pari sivua. Alun perin laulajana aloittanut, sittemmin lakitieteen tutkinnon suorittanut Silvio Berlusconi loi omaisuutensa rakennusbisneksessä rakennuttamalla Milanoon kokonaisen kaupunginosan. Mistä hän sai alkupääoman, ja mistä jatkorahoitusta, sitä ei julkisuudessa aivan varmasti tiedä juuri kukaan. Ei ihme, että kymmenkunta vuotta sitten ilmestyneessä, häntä kritisoivassa elokuvassa Kaimaani (il Caimano) tätä kysellään moneen kertaan. Rivien välistä voi löytää selvän viittauksen mafian rahanpesujen suuntaan. Vuonna 2008 hän nousi toistaiseksi viimeisen kerran pääministeriksi.
Samana vuonna 2008 aloitti Venäjän pääministerinä Vladimir Putin, joka maan perustuslain määräysten mukaan ei voinut olla enää peräjälkeen kolmatta kautta presidenttinä. Hän luovutti presidentin aseman neljäksi vuodeksi Dimitri Medvedeville. Sen jälkeen osat vaihtuivat. Nastolalaisen piirtäjä Kalevi Laalo onnistui tavoittamaan jotain olennaista kevään 2008 uusista pääministereistä (Etelä-Suomen Sanomat 17.4.2008). Putin riensi tapaamaan ystäväänsä heti tämän vaalivoiton selvittyä.
Aika lailla samoin ajatteli toimittaja Elina Suolahti, joka vertaili eräässä radio-ohjelmassaan Benito Mussolinia ja Silvio Berlusconia toisiinsa. ”Eikö se vallan ja median liitto, jonka Berlusconi on luonut, ole sekin eräänlaista fasismia”, kysyi Suolahti. Mitään Mussolinia hänestä ei tietenkään tule, täydelliseen vallanottoon tarvittaisiin väkivaltakoneisto, jota tämän ajan Euroopassa ei enää voi luoda. Eikä Berlusconi sitä kai haluaisikaan. Hän kuitenkin hallitsee kansalaistensa mieliä tiedotusmonopolillaan ja persoonallisuudellaan. Hänessä on sitä samaa vetovoimaa, joka on hurmannut niin 1900-luvun alun irredentismin kannattajia kuin 1920−1930 –lukujen roomalaisesta kunniakkaasta menneisyydestä hurmaantuneitakin kansanjoukkoja. Irredentismi tarkoitti Italiassa I maailmansodan loppuvaiheissa syntyneitä haaveiluja saada maahan liitettäväksi alueita myös Adrianmeren toiselta puolelta.
-----
Tiedotusmonopoli. Sotien jälkeen Italian televisiomarkkinoita hallitsi valtiollinen RAI, jonka ohjelmat ja toimitustapa olivat varsin jäykkiä ja vanhanaikaisia. Se oli valtaa pitävien väline riippumatta siitä, ketkä kulloinkin olivat vallassa. Sillä oli useita kanavia, joiden johtopaikat oli miehitetty poliittisten voimasuhteiden mukaan, jokaisella kanavalla oli vieläpä oma poliittinen leimansa. RAI 1 oli pikemminkin asioita toteava, vain RAI 3 esitti yhteiskuntakriittisiä ohjelmia. Mainostilaa niissä oli niukasti, vaikka Italian voimistuva teollisuus ja kauppa tarvitsivat lisää julkisuutta.
Tähän tilanteeseen Berlusconi osasi iskeä. Hän lisäsi ostamaansa Canale 5:een mainoksia ja osti sille halpoja amerikkalaisia elokuvia. Pian hänellä oli hallussaan kolme valtakunnallista kanavaa, joista tuli hyvin katsottuja. Niissä oli paljon spektaakkelimaista viihdettä kauniine esiintyjineen ja vähäpukeisine tyttöineen. Ennen pitkään hän hallitsi italialaisesta televisiotoiminnasta 90 % joko suoraan tai välillisesti. Sen varassa hän nousi valtaan. Mahtava määrä mainosliiroja vyöryi hänen perustamiensa yhtiöiden taskuun.
Italialaiset ovat Euroopan innokkaimpia televisionkatsojia, erityisesti kotirouvat, joiden keskuudessa Berlusconin äänestäminen on ollut suhteellisesti ottaen kaikkein yleisintä. Televisiolla on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut Italiaa yhdistävä vaikutus, sillä oli alun perin kieltä ja murteita yhdenmukaistava ja myös kansanopetuksellinen merkitys. Sen avulla ymmärrys etelän ja pohjoisen välillä parani. Ja varmaan myös jonkinlainen tietoisuus italialaisuudesta kaikkien osana levisi. Mutta viimeisen parin vuosikymmenen aikana se on yhdistänyt keskivertokansalaisia seuraamaan uudenlaisia ohjelmia ja mainontaa, ja siinä samassa on saatu rautaisannos tietoa Berlusconin erinomaisuudesta kauniissa kääreissä.
Vetovoima. Lahtelaissyntyinen toimittaja Pirkko Peltonen- Rognoni rakensi teoksessaan (Italia vuonna nolla 2005) Berlusconista mielenkiintoisen luonnehdinnan haastattelemiensa henkilöiden lausuntojen perusteella.
”Mies on äärimmäisen miellyttävä, kertovat. Pieni ja tanakka, mutta sitäkin vilkkaampi ja ripeäotteisempi, niin kuin usein pienet ja tanakat ovat. Hän hymyilee puhtain valkein hampain, läheltäkin hänestä henkii raikas tuoksu. Hän heittää hauskaa huulta ja kun hän puristaa kättäsi, hänen kätensä on aina luja, lämmin ja kuiva, ei koskaan kylmä kampela niin kuin monilla.”
Berlusconi on nähnyt vaivaa ulkonäkönsä suhteen; sveitsiläisessä klinikassa tehtiin kauneusleikkaus, ja hiuksia on istutettu päähän. Hän on ilmoittanut tuntevansa itsensä nelikymppiseksi ja on varma charmistaan. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista puhua tarkemmin hänen poliittisesta urastaan, ja niistä turhautumista, joita hän nyt vuorostaan on käyttänyt hyväkseen. Mutta miehen habituksella ja latauksella on varmaan ollut osansa. Pirkko Peltonen-Rognoni totesi, että Berlusconi on italialainen ilmiö: joviaali, itsevarma, keikaroiva ja hauska, niin kuin monet äitinsä hemmottelemat miehet Italiassa. Sydämellinen illalla, häijy heti aamusta, julma, jos puutut hänen asioihinsa. Hakematta tulee taas mieleen d´Annunzio. Eli mitä me nyt sitten ajattelemme italialaisista, onko tässä kysymyksessä vuosisatojen tai tuhansien perinne, näyttävien spektaakkelien ja oopperataiteen maako näitä ihmeitä tuottaa? Tuo mainittu d´Annunzio oli 1900-luvun alkupuolella elänyt kirjailija, joka omalaatuisella tyylillään ja yllättävillä tempauksillaan hurmasi italialaiset. Hän oli keskeisiä tekijöitä jo mainitun irredentismin herättelyssä. Mainitussa teoksessani kerron hänestäkin lähemmin.
Hurmosta vuonna 2016. Maaliskuussa 2006 kierteli Suomen lehdistössä kuvauksia huhtikuussa lähestyvien parlamenttivaalien Berlusconissa aiheuttamasta paniikista, tuli aina vaan pahempia ylilyöntejä ja löysiä puheita. Eräässä vaalitilaisuudessa hän on todennut olevansa ”politiikan Jeesus Kristus, kärsivällinen uhri, joka kestää kaiken ja uhraa itsensä kaikkien puolesta”. Jo sitä ennen hän oli jo verrannut itseään Napoleoniin ja Churchilliin. L’Espresso -lehti ehti kaikesta tästä nimittää häntä Psyko-Silvioksi. Mahdollinen tappio hänen puolueelleen uhkasi viedä pääministerin paikan ja mahdollisuudet kiemurrella irti mittavista talousrikossyytteistä. Siinä eivät sitten enää auttaisi mahtavat ystävät, eikä edes ties kenen rahoilla aikaansaatu italialaisen TV:n melkoinen tiedotusmonopoli.
Vaikutelma vahvistui parlamenttivaalien (9.10.4.2006) aattoviikolla suomalaisia lehtiä lukemalla. Berlusconin puolueen Forza Italian tuhansille katsojille järjestämä vaalijuhla Roomassa oli vertaansa vailla oleva spektaakkeli. Italian ja Forza Italian liput liehuivat, puolueen tunnuslaulu ja maan kansallislaulu Fratelli d’Italia kaikuivat kovaäänisistä. Seppo Ylönen toteaa artikkelissaan (Etelä-Suomen Sanomat 7.4. 2006), että tasaisin väliajoin yleisö puhkesi posket punaisina huutamaan ”Silvio, Silvio”, samalla kun silmät loistaen heiluteltiin värikkäitä lippuja. Taas tulee mieleen muistumia menneestä ajasta 1930-luvulla. Eli tällaistahan se oli ollut Mussolininkin aikaan.
Berlusconi piti lähes kaksituntisen puheen yhteen menoon, ilman katkoksia. Se oli tilan ja tilanteen täydellistä hallintaa, siinä oli paatosta ja tehoa lisääviä toistoja ja painotuksia. Keskeisenä asiana oli varoittaa vasemmiston valtaan pääsystä ja verojen korotuksista. Kriittisistä kuulijoista tuntui varmaan siltä, että mitään uutta ei ole keksitty sitten 1930-luvun.
Jotkut tuntemani italialaiset, hartaat katolilaiset, eivät tuohon aikaan omien sanojensa mukaan arvostaneet Berlusconia, mutta pitivät häntä pienempänä pahana. Olihan hänen koalitiossaan (Casa della Libertá, Vapauden talo) mm. Kristillidemokraattinen unioni, jota Vatikaani tukee kulissien takana. Perheen aseman sekä kristillisten arvojen korostaminen, ja taistelu homoseksualismia vastaan olivat kuulemma tärkeämpiä kuin huono taloudellinen tilanne tai hallinnon korruptio.
Romano Prodin L´Ulive oli sekin kovin monista osista kokoonpantu liitto; pelkästään vasemmistolainen se ei ollut, vaikka siihen oli oikealta lyöty tämä leima. Ja tiukalle se otti: Prodin liittoutuma voitti vuonna 2016 lopulta vain niukasti. Melkein puolet kansasta oli syystä tai toisesta Berlusconin takana. Prodin monipuolueinen liittoutuma joutui pian riitoihin ja korruptioskandaalien repimäksi. Mitään todellisia talouden parannuksia ei saatu aikaan.
Huhtikuun 2008 vaaleissa Berlusconi nousi pääministeriksi kolmannen kerran. Äänestysprosentti oli jälleen yli 80. Berlusconi näytti yhä edelleen olevan Italian kansan toivo.
Tänään sunnuntaina 4.3.2018 äänestetään Italiassa jälleen. Ja jälleen uskotaan, että vain Berlusconi voi luoda Italian sekavaan poliittiseen elämään sellaisen koalition, joka voi muodostaa hallituksen. Kumppaneina olisivat Berlusconin Forza Italia, Giorgia Melonin Fratelli d´Italia ja Matteo Salvinin Lega, eli Pohjoinen liitto. Vaalien jälkeen näemme, meneekö Italia eteenpäin (forza), ja kestävätkö Italian veljet (fratelli) pitkään yhdessä. Pääministeriksi Berlusconi ei voi tulla. sillä hänellä on takanaan vankilatuomio veropetoksista. Vankilaan hän ei joutunut, vaan sai suorittaa tuomionsa yhteiskuntapalveluna vanhainkodissa. Mutta vuonna 2019 hän on jälleen vapaa pääsemään pääministeriksi. Siihen saakka hän vetää nyörejä kulisseissa.
-----
Tiedotusmonopoli. Sotien jälkeen Italian televisiomarkkinoita hallitsi valtiollinen RAI, jonka ohjelmat ja toimitustapa olivat varsin jäykkiä ja vanhanaikaisia. Se oli valtaa pitävien väline riippumatta siitä, ketkä kulloinkin olivat vallassa. Sillä oli useita kanavia, joiden johtopaikat oli miehitetty poliittisten voimasuhteiden mukaan, jokaisella kanavalla oli vieläpä oma poliittinen leimansa. RAI 1 oli pikemminkin asioita toteava, vain RAI 3 esitti yhteiskuntakriittisiä ohjelmia. Mainostilaa niissä oli niukasti, vaikka Italian voimistuva teollisuus ja kauppa tarvitsivat lisää julkisuutta.
Tähän tilanteeseen Berlusconi osasi iskeä. Hän lisäsi ostamaansa Canale 5:een mainoksia ja osti sille halpoja amerikkalaisia elokuvia. Pian hänellä oli hallussaan kolme valtakunnallista kanavaa, joista tuli hyvin katsottuja. Niissä oli paljon spektaakkelimaista viihdettä kauniine esiintyjineen ja vähäpukeisine tyttöineen. Ennen pitkään hän hallitsi italialaisesta televisiotoiminnasta 90 % joko suoraan tai välillisesti. Sen varassa hän nousi valtaan. Mahtava määrä mainosliiroja vyöryi hänen perustamiensa yhtiöiden taskuun.
Italialaiset ovat Euroopan innokkaimpia televisionkatsojia, erityisesti kotirouvat, joiden keskuudessa Berlusconin äänestäminen on ollut suhteellisesti ottaen kaikkein yleisintä. Televisiolla on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut Italiaa yhdistävä vaikutus, sillä oli alun perin kieltä ja murteita yhdenmukaistava ja myös kansanopetuksellinen merkitys. Sen avulla ymmärrys etelän ja pohjoisen välillä parani. Ja varmaan myös jonkinlainen tietoisuus italialaisuudesta kaikkien osana levisi. Mutta viimeisen parin vuosikymmenen aikana se on yhdistänyt keskivertokansalaisia seuraamaan uudenlaisia ohjelmia ja mainontaa, ja siinä samassa on saatu rautaisannos tietoa Berlusconin erinomaisuudesta kauniissa kääreissä.
Vetovoima. Lahtelaissyntyinen toimittaja Pirkko Peltonen- Rognoni rakensi teoksessaan (Italia vuonna nolla 2005) Berlusconista mielenkiintoisen luonnehdinnan haastattelemiensa henkilöiden lausuntojen perusteella.
”Mies on äärimmäisen miellyttävä, kertovat. Pieni ja tanakka, mutta sitäkin vilkkaampi ja ripeäotteisempi, niin kuin usein pienet ja tanakat ovat. Hän hymyilee puhtain valkein hampain, läheltäkin hänestä henkii raikas tuoksu. Hän heittää hauskaa huulta ja kun hän puristaa kättäsi, hänen kätensä on aina luja, lämmin ja kuiva, ei koskaan kylmä kampela niin kuin monilla.”
Berlusconi on nähnyt vaivaa ulkonäkönsä suhteen; sveitsiläisessä klinikassa tehtiin kauneusleikkaus, ja hiuksia on istutettu päähän. Hän on ilmoittanut tuntevansa itsensä nelikymppiseksi ja on varma charmistaan. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista puhua tarkemmin hänen poliittisesta urastaan, ja niistä turhautumista, joita hän nyt vuorostaan on käyttänyt hyväkseen. Mutta miehen habituksella ja latauksella on varmaan ollut osansa. Pirkko Peltonen-Rognoni totesi, että Berlusconi on italialainen ilmiö: joviaali, itsevarma, keikaroiva ja hauska, niin kuin monet äitinsä hemmottelemat miehet Italiassa. Sydämellinen illalla, häijy heti aamusta, julma, jos puutut hänen asioihinsa. Hakematta tulee taas mieleen d´Annunzio. Eli mitä me nyt sitten ajattelemme italialaisista, onko tässä kysymyksessä vuosisatojen tai tuhansien perinne, näyttävien spektaakkelien ja oopperataiteen maako näitä ihmeitä tuottaa? Tuo mainittu d´Annunzio oli 1900-luvun alkupuolella elänyt kirjailija, joka omalaatuisella tyylillään ja yllättävillä tempauksillaan hurmasi italialaiset. Hän oli keskeisiä tekijöitä jo mainitun irredentismin herättelyssä. Mainitussa teoksessani kerron hänestäkin lähemmin.
Hurmosta vuonna 2016. Maaliskuussa 2006 kierteli Suomen lehdistössä kuvauksia huhtikuussa lähestyvien parlamenttivaalien Berlusconissa aiheuttamasta paniikista, tuli aina vaan pahempia ylilyöntejä ja löysiä puheita. Eräässä vaalitilaisuudessa hän on todennut olevansa ”politiikan Jeesus Kristus, kärsivällinen uhri, joka kestää kaiken ja uhraa itsensä kaikkien puolesta”. Jo sitä ennen hän oli jo verrannut itseään Napoleoniin ja Churchilliin. L’Espresso -lehti ehti kaikesta tästä nimittää häntä Psyko-Silvioksi. Mahdollinen tappio hänen puolueelleen uhkasi viedä pääministerin paikan ja mahdollisuudet kiemurrella irti mittavista talousrikossyytteistä. Siinä eivät sitten enää auttaisi mahtavat ystävät, eikä edes ties kenen rahoilla aikaansaatu italialaisen TV:n melkoinen tiedotusmonopoli.
Vaikutelma vahvistui parlamenttivaalien (9.10.4.2006) aattoviikolla suomalaisia lehtiä lukemalla. Berlusconin puolueen Forza Italian tuhansille katsojille järjestämä vaalijuhla Roomassa oli vertaansa vailla oleva spektaakkeli. Italian ja Forza Italian liput liehuivat, puolueen tunnuslaulu ja maan kansallislaulu Fratelli d’Italia kaikuivat kovaäänisistä. Seppo Ylönen toteaa artikkelissaan (Etelä-Suomen Sanomat 7.4. 2006), että tasaisin väliajoin yleisö puhkesi posket punaisina huutamaan ”Silvio, Silvio”, samalla kun silmät loistaen heiluteltiin värikkäitä lippuja. Taas tulee mieleen muistumia menneestä ajasta 1930-luvulla. Eli tällaistahan se oli ollut Mussolininkin aikaan.
Berlusconi piti lähes kaksituntisen puheen yhteen menoon, ilman katkoksia. Se oli tilan ja tilanteen täydellistä hallintaa, siinä oli paatosta ja tehoa lisääviä toistoja ja painotuksia. Keskeisenä asiana oli varoittaa vasemmiston valtaan pääsystä ja verojen korotuksista. Kriittisistä kuulijoista tuntui varmaan siltä, että mitään uutta ei ole keksitty sitten 1930-luvun.
Jotkut tuntemani italialaiset, hartaat katolilaiset, eivät tuohon aikaan omien sanojensa mukaan arvostaneet Berlusconia, mutta pitivät häntä pienempänä pahana. Olihan hänen koalitiossaan (Casa della Libertá, Vapauden talo) mm. Kristillidemokraattinen unioni, jota Vatikaani tukee kulissien takana. Perheen aseman sekä kristillisten arvojen korostaminen, ja taistelu homoseksualismia vastaan olivat kuulemma tärkeämpiä kuin huono taloudellinen tilanne tai hallinnon korruptio.
Romano Prodin L´Ulive oli sekin kovin monista osista kokoonpantu liitto; pelkästään vasemmistolainen se ei ollut, vaikka siihen oli oikealta lyöty tämä leima. Ja tiukalle se otti: Prodin liittoutuma voitti vuonna 2016 lopulta vain niukasti. Melkein puolet kansasta oli syystä tai toisesta Berlusconin takana. Prodin monipuolueinen liittoutuma joutui pian riitoihin ja korruptioskandaalien repimäksi. Mitään todellisia talouden parannuksia ei saatu aikaan.
Huhtikuun 2008 vaaleissa Berlusconi nousi pääministeriksi kolmannen kerran. Äänestysprosentti oli jälleen yli 80. Berlusconi näytti yhä edelleen olevan Italian kansan toivo.
Tänään sunnuntaina 4.3.2018 äänestetään Italiassa jälleen. Ja jälleen uskotaan, että vain Berlusconi voi luoda Italian sekavaan poliittiseen elämään sellaisen koalition, joka voi muodostaa hallituksen. Kumppaneina olisivat Berlusconin Forza Italia, Giorgia Melonin Fratelli d´Italia ja Matteo Salvinin Lega, eli Pohjoinen liitto. Vaalien jälkeen näemme, meneekö Italia eteenpäin (forza), ja kestävätkö Italian veljet (fratelli) pitkään yhdessä. Pääministeriksi Berlusconi ei voi tulla. sillä hänellä on takanaan vankilatuomio veropetoksista. Vankilaan hän ei joutunut, vaan sai suorittaa tuomionsa yhteiskuntapalveluna vanhainkodissa. Mutta vuonna 2019 hän on jälleen vapaa pääsemään pääministeriksi. Siihen saakka hän vetää nyörejä kulisseissa.
1. (18) Kojonkoski lähtee, kuka tulee tilalle?
Suomen olympiakomitean huippu-urheilun yksikön johtaja vaihtuu. Vuodesta 2013 lähtien tehtävässä toiminut entinen mäkihyppääjä ja valmentaja Mika Kojonkoski (s.1963) ilmoitti pari päivää ennen hakuajan päättymistä, että hän ei hae viisivuotista pestiä uudelleen, vaan haluaa elämälleen uutta suuntaa. Viime tinkaan jäänyt ilmoitus kyllä kielii siitä, että hän halusi mahdollisimman pitkään haistella ilmapiiriä, eli sitä, onko hänellä edelleen tarpeeksi kannatusta.
Kovasti haluttu tuo pesti on. Perjantaihin 2.3.2018 mennessä oli hakemuksia saapunut peräti 46 ! Joukossa oli tietysti useita sellaisia, joilla on takanaan runsaasti positiivisia näyttöjä. Mukana oli ilman muuta myös useita nuoria leijonia, jotka halusivat nimensä näkyville tulevia avoimia tehtäviä varten. Ja kuten kaikissa vaaleissa, hakijoissa oli myös kaikenlaisia taivaanrannan maalareita, jotka ovat menettäneet kosketuksensa reaalielämään.
Liikuntatieteen maisteri Kojonkoski kuului 1980-luvulla Suomen mäkihypyn maajoukkueeseen, menestyi Suomessa, mutta ei niinkään maailmancupin kilpailuissa. Vuosina 1997—1999 hän toimi Itävallassa mäkihyppyvalmentajana, sitten Suomessa 1999—2002, ja seuraavana talvikautena alkoi Norjassa todella menestyksellinen kausi, joka jatkui aina vuoteen 2011 saakka. Hänet valittiin siellä mm. kerran vuoden valmentajaksi. Norjan mäkihyppy kynti vuosituhannen vaihteessa todella aallonpohjassa, suunnilleen niin kuin nyt on käynyt Suomessa. Menestyminen toi Kojonkosken mukaan moniin urheilujohtajaspekulaatioihin.
Kieltämättä Kojonkoski on tehnyt työtä tuulisella paikalla. Menestymisodotukset ovat Suomessa edelleen suuria, joskus tuntuu, että monet elävät vielä menneiden vuosien tunnelmissa. Aina ei muisteta, että taso on noussut maailmalla joka lajissa, ja nimenomaan suurten maiden henkilöresurssit ovat tulleet näkyviin, niin myös rahalliset satsaukset. Tämä näkyy niin kesä- kuin talvilajeissakin. Suurten maiden joukossa viisimiljoonaisen kansan on vähän vaikea pärjätä. Mutta voidaan myös kysyä, miten väkiluvultaan suunnilleen samansuuruinen Norja sai Pyeongchangissa peräti 30 mitalia, Suomi vain viisi. Norja on tietysti erityistapaus, maalla on valtavan pitkä ja laaja talviurheilukulttuuri, jota halutaan tukea runsailla öljytuloilla. Suomi on kyllä kyennyt jossain määrin käymään viivytystaistelua, oli se sitten olympiakomitean ja sen huippu-urheilun yksikön ansiota tai ei. Positiivista asennetta Kojonkoskelta ei ole puuttunut, optimistisia lausuntoja tulevasta noususta on tullut kuin liukuhihnalta. Aika pahasti mentiin metsään pari vuotta sitten, kun tavoitteeksi asetettiin, että vuonna 2020 Suomi tulisi olemaan paras pohjoismaa! Mikä on ollut Kojonkosken merkitys, se jää asiantuntijain arvioitavaksi. Toivoisin kyllä, että häntä ei leimattaisi katteettoman positiivisuuden apostoliksi. Ei kaikki voi yhdestä miehestä riippua.
Jokin kyllä mättää. Suomi ui esimerkiksi mäkihypyssä yhtä syvällä kuin Norja parisenkymmentä vuotta sitten. Mutta mikä on vikana, että kunnioitettu veteraani Janne Ahonen on vielä 40-vuotiaana Suomen ehdottomasti paras hyppääjä ? Yksi selitys on siinä, että kymmenkunta vuotta sitten meillä oli varsin hyvä ja menestyksekäs kaarti, joka tuotti paljon iloa ja kannuksia urheilujohdolle. Tuki kohdistettiinkin paljolti näihin uransa huipussa tai jo loppupuolella oleviin miehiin. Samalla unohdettiin nuoret kasvamassa olleet kyvyt. Ja unohdettiin myös naiset. Maailman 20:n (joskus 10:n) parhaan hyppääjän joukkoon kuulunut Julia Kykkänen työskentelee rakennuksilla rahoittaakseen harrastustaan. Eli otettiin lyhytnäköisesti irti kaikki ilo sen hetkisestä tilanteesta. Epäilen, että samaa on tapahtumassa nyt myös maastohiihdossa. Etelä-Koreassakin oli mukana paljon entisiä huippuja, nuorista lupauksista vain Johanna Matintalo.
Onneksi meillä on ainakin kaksi kovapäistä huippua, tämä kaikella kunnioituksella heitä kohtaan sanottuna. Kovapäistä siksi, että he kumpikin uskovat kovassakin paikassa itseensä, mikä ei Suomessa ole niinkään tavallista. Luultavasti heitä on tuettukin tarpeeksi, joskin alkusysäyksen Iivo Niskaselle antoi Vieremän kunnan toinen (tai ensimmäinen) suuri poika, metsäkoneyhtiö Ponssen perustaja Einari Vidgrén. Krista Pärmäkosken tukijoista en tiedä, mutta kai niitä sponsoreita oli hänenkin takanaan jo silloin, kun olympiakomitea ei vielä noteerannut häntä tarpeeksi korkealle. Iivon menestyksestä kuuluu kunnia myös valmentaja Olli Ohtoselle, takavuosien kansainvälisestikin menestyneelle hiihtäjälle.
Tuo kovapäisyys oli tuossa edellä siis pelkästään positiivinen ilmaisu. Sitä kovapäisyyttä tarvittaisiin erityisesti silloin kun pitää yhdistää kaksi aivan vierasta lajia toisiinsa. Suomalaiset ovat aina olleet kovia hiihtäjiä, mutta miksi hyvät hiihtäjät eivät osaa hypätä tai ampua tauluun? Yhdistetyssä ollaan ehkä kuitenkin uuden nousun puolella, vaikka ikinuori, hienosti pitkään urheillut Hannu Manninen vielä mahtuikin olympiajoukkueeseen. Huippuhiihtäjä Kaisa Mäkäräinen menestyy maailmacupin kisoissa vielä, mutta muutenhan lajin taso on surkea. Miten käy koko lajin, kun Kaisa lopettaa? Silloin loppuvat työt myös monilta valmentajilta, erilaisilta huoltajilta ja urheilujohtajilta. Ihan parissa vuodessa tätä ei kuitenkaan tapahdu, sillä lajin valtava suosio Keski-Euroopassa kyllä takaa sen, että tienistit ovat hyviä ailahtelevillakin suorituksilla.
Tämän vuoden Salpausselän kisat ovat saaneet aikaan voimakkaita odotuksia. Osaksi se on Kristan, Iivon ja monien eri maista olevien olympiaedustajien ansioita. Mutta kisoihin liittyy myös haikeutta, sillä silloin kilpailijana hyvästellään oman seudun hieno hiihtäjä, monissa arvokisoissa menestynyt Aino-Kaisa Saarinen. Onneksi saamme sentään osan ikaalislaisen Krista Pärmakosken gloriasta, sillä hän asuu nykyään täällä meillä päin. Viime vuosien paras vapaan tyylin taitaja Riitta-Liisa Roponen lopettelee myös kansainvälistä uraansa. Miksikähän muuten suomalaiset pärjäävät paremmin perinteisellä, mutta monet ovat surkeita vapaalla tyylillä? Samaan 40-vuotiaiden ryhmään kuuluvaa Janne Ahosta kuitenkin kaivattaneen vielä edelleen. Ja onhan se hyvä, että lahtelaista mäkihypyn ja betonimäkien mainetta pitää yllä vielä ainakin yksi mies. Olympiakomitealla ja sen huippu-urheiluyksikön uudella johtajalla on paljon miettimistä. Pelkät positiivisuutta uhkuvat lausunnot eivät oikein riitä.
Eiköhän silti rynnätä Salpausselän kisoihin tulevan viikonloppuna !
Viime vuoden MM-kisoissa tunnelmaa riitti aina torille asti. Jättiscreenin edessä oli välillä aika paljon väkeä, joskus aina tungoikseksi asti.
Suomen olympiakomitean huippu-urheilun yksikön johtaja vaihtuu. Vuodesta 2013 lähtien tehtävässä toiminut entinen mäkihyppääjä ja valmentaja Mika Kojonkoski (s.1963) ilmoitti pari päivää ennen hakuajan päättymistä, että hän ei hae viisivuotista pestiä uudelleen, vaan haluaa elämälleen uutta suuntaa. Viime tinkaan jäänyt ilmoitus kyllä kielii siitä, että hän halusi mahdollisimman pitkään haistella ilmapiiriä, eli sitä, onko hänellä edelleen tarpeeksi kannatusta.
Kovasti haluttu tuo pesti on. Perjantaihin 2.3.2018 mennessä oli hakemuksia saapunut peräti 46 ! Joukossa oli tietysti useita sellaisia, joilla on takanaan runsaasti positiivisia näyttöjä. Mukana oli ilman muuta myös useita nuoria leijonia, jotka halusivat nimensä näkyville tulevia avoimia tehtäviä varten. Ja kuten kaikissa vaaleissa, hakijoissa oli myös kaikenlaisia taivaanrannan maalareita, jotka ovat menettäneet kosketuksensa reaalielämään.
Liikuntatieteen maisteri Kojonkoski kuului 1980-luvulla Suomen mäkihypyn maajoukkueeseen, menestyi Suomessa, mutta ei niinkään maailmancupin kilpailuissa. Vuosina 1997—1999 hän toimi Itävallassa mäkihyppyvalmentajana, sitten Suomessa 1999—2002, ja seuraavana talvikautena alkoi Norjassa todella menestyksellinen kausi, joka jatkui aina vuoteen 2011 saakka. Hänet valittiin siellä mm. kerran vuoden valmentajaksi. Norjan mäkihyppy kynti vuosituhannen vaihteessa todella aallonpohjassa, suunnilleen niin kuin nyt on käynyt Suomessa. Menestyminen toi Kojonkosken mukaan moniin urheilujohtajaspekulaatioihin.
Kieltämättä Kojonkoski on tehnyt työtä tuulisella paikalla. Menestymisodotukset ovat Suomessa edelleen suuria, joskus tuntuu, että monet elävät vielä menneiden vuosien tunnelmissa. Aina ei muisteta, että taso on noussut maailmalla joka lajissa, ja nimenomaan suurten maiden henkilöresurssit ovat tulleet näkyviin, niin myös rahalliset satsaukset. Tämä näkyy niin kesä- kuin talvilajeissakin. Suurten maiden joukossa viisimiljoonaisen kansan on vähän vaikea pärjätä. Mutta voidaan myös kysyä, miten väkiluvultaan suunnilleen samansuuruinen Norja sai Pyeongchangissa peräti 30 mitalia, Suomi vain viisi. Norja on tietysti erityistapaus, maalla on valtavan pitkä ja laaja talviurheilukulttuuri, jota halutaan tukea runsailla öljytuloilla. Suomi on kyllä kyennyt jossain määrin käymään viivytystaistelua, oli se sitten olympiakomitean ja sen huippu-urheilun yksikön ansiota tai ei. Positiivista asennetta Kojonkoskelta ei ole puuttunut, optimistisia lausuntoja tulevasta noususta on tullut kuin liukuhihnalta. Aika pahasti mentiin metsään pari vuotta sitten, kun tavoitteeksi asetettiin, että vuonna 2020 Suomi tulisi olemaan paras pohjoismaa! Mikä on ollut Kojonkosken merkitys, se jää asiantuntijain arvioitavaksi. Toivoisin kyllä, että häntä ei leimattaisi katteettoman positiivisuuden apostoliksi. Ei kaikki voi yhdestä miehestä riippua.
Jokin kyllä mättää. Suomi ui esimerkiksi mäkihypyssä yhtä syvällä kuin Norja parisenkymmentä vuotta sitten. Mutta mikä on vikana, että kunnioitettu veteraani Janne Ahonen on vielä 40-vuotiaana Suomen ehdottomasti paras hyppääjä ? Yksi selitys on siinä, että kymmenkunta vuotta sitten meillä oli varsin hyvä ja menestyksekäs kaarti, joka tuotti paljon iloa ja kannuksia urheilujohdolle. Tuki kohdistettiinkin paljolti näihin uransa huipussa tai jo loppupuolella oleviin miehiin. Samalla unohdettiin nuoret kasvamassa olleet kyvyt. Ja unohdettiin myös naiset. Maailman 20:n (joskus 10:n) parhaan hyppääjän joukkoon kuulunut Julia Kykkänen työskentelee rakennuksilla rahoittaakseen harrastustaan. Eli otettiin lyhytnäköisesti irti kaikki ilo sen hetkisestä tilanteesta. Epäilen, että samaa on tapahtumassa nyt myös maastohiihdossa. Etelä-Koreassakin oli mukana paljon entisiä huippuja, nuorista lupauksista vain Johanna Matintalo.
Onneksi meillä on ainakin kaksi kovapäistä huippua, tämä kaikella kunnioituksella heitä kohtaan sanottuna. Kovapäistä siksi, että he kumpikin uskovat kovassakin paikassa itseensä, mikä ei Suomessa ole niinkään tavallista. Luultavasti heitä on tuettukin tarpeeksi, joskin alkusysäyksen Iivo Niskaselle antoi Vieremän kunnan toinen (tai ensimmäinen) suuri poika, metsäkoneyhtiö Ponssen perustaja Einari Vidgrén. Krista Pärmäkosken tukijoista en tiedä, mutta kai niitä sponsoreita oli hänenkin takanaan jo silloin, kun olympiakomitea ei vielä noteerannut häntä tarpeeksi korkealle. Iivon menestyksestä kuuluu kunnia myös valmentaja Olli Ohtoselle, takavuosien kansainvälisestikin menestyneelle hiihtäjälle.
Tuo kovapäisyys oli tuossa edellä siis pelkästään positiivinen ilmaisu. Sitä kovapäisyyttä tarvittaisiin erityisesti silloin kun pitää yhdistää kaksi aivan vierasta lajia toisiinsa. Suomalaiset ovat aina olleet kovia hiihtäjiä, mutta miksi hyvät hiihtäjät eivät osaa hypätä tai ampua tauluun? Yhdistetyssä ollaan ehkä kuitenkin uuden nousun puolella, vaikka ikinuori, hienosti pitkään urheillut Hannu Manninen vielä mahtuikin olympiajoukkueeseen. Huippuhiihtäjä Kaisa Mäkäräinen menestyy maailmacupin kisoissa vielä, mutta muutenhan lajin taso on surkea. Miten käy koko lajin, kun Kaisa lopettaa? Silloin loppuvat työt myös monilta valmentajilta, erilaisilta huoltajilta ja urheilujohtajilta. Ihan parissa vuodessa tätä ei kuitenkaan tapahdu, sillä lajin valtava suosio Keski-Euroopassa kyllä takaa sen, että tienistit ovat hyviä ailahtelevillakin suorituksilla.
Tämän vuoden Salpausselän kisat ovat saaneet aikaan voimakkaita odotuksia. Osaksi se on Kristan, Iivon ja monien eri maista olevien olympiaedustajien ansioita. Mutta kisoihin liittyy myös haikeutta, sillä silloin kilpailijana hyvästellään oman seudun hieno hiihtäjä, monissa arvokisoissa menestynyt Aino-Kaisa Saarinen. Onneksi saamme sentään osan ikaalislaisen Krista Pärmakosken gloriasta, sillä hän asuu nykyään täällä meillä päin. Viime vuosien paras vapaan tyylin taitaja Riitta-Liisa Roponen lopettelee myös kansainvälistä uraansa. Miksikähän muuten suomalaiset pärjäävät paremmin perinteisellä, mutta monet ovat surkeita vapaalla tyylillä? Samaan 40-vuotiaiden ryhmään kuuluvaa Janne Ahosta kuitenkin kaivattaneen vielä edelleen. Ja onhan se hyvä, että lahtelaista mäkihypyn ja betonimäkien mainetta pitää yllä vielä ainakin yksi mies. Olympiakomitealla ja sen huippu-urheiluyksikön uudella johtajalla on paljon miettimistä. Pelkät positiivisuutta uhkuvat lausunnot eivät oikein riitä.
Eiköhän silti rynnätä Salpausselän kisoihin tulevan viikonloppuna !
Viime vuoden MM-kisoissa tunnelmaa riitti aina torille asti. Jättiscreenin edessä oli välillä aika paljon väkeä, joskus aina tungoikseksi asti.
Helmikuu
8. (17) Arkkipiispan vaalin toinen kierros
Ikiaikainen taistelu säilyttäjien ja uudistajien välillä
EES julkaisi heti ensimmäisen kierroksen jälkeen (9.2.2018) STT:n artikkelin, johon oli haastateltu Heidi Zittingiä. Hän valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa piispuudesta ja piispuuden muutoksesta. Zitting totesi, että toisella kierroksella ( ylihuomenna 1.3.2018) on mukana sekä selvästi konservatiivisempi että liberaalimpi ehdokas. Näkemykset kulminoituvat yhteen ajankohtaiseen kysymykseen, eli ns. samaa sukupuolta olevien henkilöiden vihkimiseen. Tietysti kirkossa on paljon muitakin tärkeitä opillisia ongelmia ja käytännön kysymyksiä, mutta näin se nyt on kärjistynyt.
Ensimmäisen kierroksen edellä Tapio Luoma ilmoitti, että avioliitto on miehen ja naisen välinen asia. Jos kirkko myöhemmin päättää sallia samaa sukupuolta olevien vihkimisen, siitä ei pidä tehdä papeille pakollista. Vikström taas jatkaa ilman ehtoja edeltäjän, Kari Mäkisen linjaa vihkimisen sallimisessa.
Ensin ajattelin, että Tapio Luoma oli valinnut taitavan taktiikan. Tarkemmin ajatellen Luoma taitaa ollakin persoonallisuudeltaan konservatiivinen, joka piirre on vahvistunut hänen vuosikymmenien aikana seurakunnissa tapahtuneen työuransa aikana, lähinnä Etelä-Pohjanmaalla, jossa hän on syntynyt ja kasvanutkin. Piispan virkaan hän nousi Seinäjoen kirkkoherran tehtävistä. En epäile hänen haluaan sallia moniäänistä keskustelua, mutta puolensa hän on aivan ilmeisesti valinnut. Björn Vikström on sen sijaan tottunut kansainvälisiin yhteyksiin jo kasvuympäristössään sekä yliopistomaailmaan toimittuaan pitkän aikaa Åbo Akademin dosenttina. Hän haluaisi Kari Mäkisen tapaan osallistua julkiseen keskusteluun ihmisarvoa ja solidaarisuutta korostaen.
Ensimmäisellä kierroksella Luoma sai 259 ääntä ja Vikström 179 ääntä. Toisista ehdokkaista vapaamielisimmäksi mainittu Heli Inkinen sai 97 ääntä, konservatiivisin Ville Auvinen 89 ääntä ja keskitien kulkija, kansanedustaja Ilkka Kantola 58 ääntä. Nämä kolmen muun saamat äänet tulevat pääsääntöisesti uuteen jakoon. Äänestysprosentti oli 92, joten joku voi vielä tässä vaiheessa tilanteen kiristyttyä tulla mukaan. Muita muutoksia tuskin tulee. Luoma saanee Ville Auviselle ensimmäisellä kierroksella tulleet äänet, eli hypoteettisesti omat mukaan laskien 348 kappaletta. Jos Auvisen äänestäjiä lukuun ottamatta muut siirtyvät Vikströmin taakse, tulee tulokseksi 334. Tältä pohjalta ajatellen asia olisi jo selvä, mutta tiukalle menee. Vasta maaliskuun alussa näemme toteutuiko konservatiivien vastaisku Kari Mäkisen jälkeen, vai jatkuuko hänen maltillinen uudistuslinjansa Björn Vikströmin johdolla. Se ainakin on varmaa, että Lounais-Suomen kirkollisissa piireissä on aika pöhinää. Ja vielä varmuuden vuoksi: kai me silti saamme aika hyvän arkkipiispan, valitaan sitten kumpi tahansa !
Voiko seurakuntavaaleissa vaikuttaa? Jossain televisiokeskustelussa tuli esille se, että loppujen lopuksi koko kirkkokansa vaikuttaa siihen, millaiseksi kirkon sanoma ja tulkinta kehittyy tai jää kehittymättä. Kirkon johtavat elimet valitaan suuressa määrin seurakunnissa mainetta saaneista ihmisistä. Mainitussa artikkelissa Heidi Zitting totesi, että neljästä miljoonasta kirkon jäsenestä äänesti kirkollisvaaleissa noin puoli miljoonaa. Tiedetään myös, että konservatiivisesti ajattelevat äänestävät aktiivisemmin kuin muut.
Ennen vanhaan käytettiin nimitystä tapakristityt haukkumanimenä niille, jotka eivät aktiivisesti pyrkineet seurakunnan luottamustehtäviin, pienryhmiin tai erilaisiin palvelutehtäviin. Nykyään on näkemys laventunut, ymmärretään, että he ovat yhtä hyvin armoa anelemassa ja pitämässä kirkkoa ja sen moninaisia tehtäviä yllä. Mutta miten nämä tapakristityt tietävät ketä äänestää, kun yleensä seurakunnan ydinjoukko lähtee vaaleihin aika lailla sammutetuin lyhdyin! Yleisin lienee joka puolella eri nimin ns. Seurakuntaväen vaaliliitto, joka ei sano yhtään mitään. Usein vaaliliiton nimessä on kyllä jonkinlainen yhteiskunnallinen nimike, josta samoin kuin ehdokkaitten nimiä tarkastellessa voi päätyä oletukseen, että jonkin poliittisen puolueen jäseniähän nämä näyttävät olevan. Kukaan ehdokkaista ei yleensä silti julkisuudessa ilmoita, miten he suhtautuvat esillä oleviin suuriin kysymyksiin, esimerkiksi juuri tähän vihkimisoikeuteen, naispappeuteen tai eutanasiaan. Jos sitten menet kyselemään, tapaat kiusaantuneen ja kiemurtelevan ihmisen, joka yrittää päästä jonkin latteuden avulla tilanteesta eroon. Valitse siinä nyt sitten ehdokkaasi. Kolme ja puoli (tai kolme, jos lapset jätetään pois) miljoonaa jättää mieluummin äänestämättä.
Ikiaikainen kamppailu. Maailmassa on aina ollut menossa jonkinlainen säilyttäjien ja uudistajien välinen taistelu. Otetaan Suomesta esimerkiksi vaikka naisten asema. Tuhansien vuosien takaisen Lähi-Idän malliin oli pitkään elänyt eräänlainen patriarkaalinen maailmanselitys. Vielä aika kauan oli 1800-luvulla Suomessa periaate, että sisar peri puolet siitä mitä veli. Seurakuntavaaleissa äänioikeus määräytyi vuoden 1869 kirkkolain mukaisesti perheittäin, ja perheenpää äänesti koko perheen puolesta. Suomen naiset saivat valtiollisen äänioikeuden yleisen äänioikeuden myötä vuonna 1906, seuraavan vuoden vaaleissa tulivat ensimmäiset naiset eduskuntaan. Äänioikeusuudistusta valmisteli senaatin asettama komitea, jonka johdossa oli professori ja pappissäätyyn kuulunut oikeusoppinut Robert Hermansson. Hän jätti ainoana vastalauseensa komitean naisille suotuisaan mietintöön.
Vasta vuoden 1929 avioliittolain perusteella naiset vapautuivat miestensä taloudellisesta holhouksesta. Vuonna 1986 naiset saivat oikeuden papinvirkaan. Tässä on muutamia virstanpylväitä tästä taistelusta. Mutta yhä edelleen naispappeutta vastustetaan. Se henkilöityy tänä päivänä arkkipiispaehdokas Ville Auviseen ja hänen kannattajiinsa. Nyt näyttää samaa sukupuolta olevien vihkiminen nousevan suurimmaksi vedenjakajaksi. Luulen, että syvimmältään on tässäkin kysymys persoonallisuuden piirteistä, jotka häivytetään taustalle mitä ylevimpiin perusteisiin nojautuen.
Ikiaikainen taistelu säilyttäjien ja uudistajien välillä
EES julkaisi heti ensimmäisen kierroksen jälkeen (9.2.2018) STT:n artikkelin, johon oli haastateltu Heidi Zittingiä. Hän valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa piispuudesta ja piispuuden muutoksesta. Zitting totesi, että toisella kierroksella ( ylihuomenna 1.3.2018) on mukana sekä selvästi konservatiivisempi että liberaalimpi ehdokas. Näkemykset kulminoituvat yhteen ajankohtaiseen kysymykseen, eli ns. samaa sukupuolta olevien henkilöiden vihkimiseen. Tietysti kirkossa on paljon muitakin tärkeitä opillisia ongelmia ja käytännön kysymyksiä, mutta näin se nyt on kärjistynyt.
Ensimmäisen kierroksen edellä Tapio Luoma ilmoitti, että avioliitto on miehen ja naisen välinen asia. Jos kirkko myöhemmin päättää sallia samaa sukupuolta olevien vihkimisen, siitä ei pidä tehdä papeille pakollista. Vikström taas jatkaa ilman ehtoja edeltäjän, Kari Mäkisen linjaa vihkimisen sallimisessa.
Ensin ajattelin, että Tapio Luoma oli valinnut taitavan taktiikan. Tarkemmin ajatellen Luoma taitaa ollakin persoonallisuudeltaan konservatiivinen, joka piirre on vahvistunut hänen vuosikymmenien aikana seurakunnissa tapahtuneen työuransa aikana, lähinnä Etelä-Pohjanmaalla, jossa hän on syntynyt ja kasvanutkin. Piispan virkaan hän nousi Seinäjoen kirkkoherran tehtävistä. En epäile hänen haluaan sallia moniäänistä keskustelua, mutta puolensa hän on aivan ilmeisesti valinnut. Björn Vikström on sen sijaan tottunut kansainvälisiin yhteyksiin jo kasvuympäristössään sekä yliopistomaailmaan toimittuaan pitkän aikaa Åbo Akademin dosenttina. Hän haluaisi Kari Mäkisen tapaan osallistua julkiseen keskusteluun ihmisarvoa ja solidaarisuutta korostaen.
Ensimmäisellä kierroksella Luoma sai 259 ääntä ja Vikström 179 ääntä. Toisista ehdokkaista vapaamielisimmäksi mainittu Heli Inkinen sai 97 ääntä, konservatiivisin Ville Auvinen 89 ääntä ja keskitien kulkija, kansanedustaja Ilkka Kantola 58 ääntä. Nämä kolmen muun saamat äänet tulevat pääsääntöisesti uuteen jakoon. Äänestysprosentti oli 92, joten joku voi vielä tässä vaiheessa tilanteen kiristyttyä tulla mukaan. Muita muutoksia tuskin tulee. Luoma saanee Ville Auviselle ensimmäisellä kierroksella tulleet äänet, eli hypoteettisesti omat mukaan laskien 348 kappaletta. Jos Auvisen äänestäjiä lukuun ottamatta muut siirtyvät Vikströmin taakse, tulee tulokseksi 334. Tältä pohjalta ajatellen asia olisi jo selvä, mutta tiukalle menee. Vasta maaliskuun alussa näemme toteutuiko konservatiivien vastaisku Kari Mäkisen jälkeen, vai jatkuuko hänen maltillinen uudistuslinjansa Björn Vikströmin johdolla. Se ainakin on varmaa, että Lounais-Suomen kirkollisissa piireissä on aika pöhinää. Ja vielä varmuuden vuoksi: kai me silti saamme aika hyvän arkkipiispan, valitaan sitten kumpi tahansa !
Voiko seurakuntavaaleissa vaikuttaa? Jossain televisiokeskustelussa tuli esille se, että loppujen lopuksi koko kirkkokansa vaikuttaa siihen, millaiseksi kirkon sanoma ja tulkinta kehittyy tai jää kehittymättä. Kirkon johtavat elimet valitaan suuressa määrin seurakunnissa mainetta saaneista ihmisistä. Mainitussa artikkelissa Heidi Zitting totesi, että neljästä miljoonasta kirkon jäsenestä äänesti kirkollisvaaleissa noin puoli miljoonaa. Tiedetään myös, että konservatiivisesti ajattelevat äänestävät aktiivisemmin kuin muut.
Ennen vanhaan käytettiin nimitystä tapakristityt haukkumanimenä niille, jotka eivät aktiivisesti pyrkineet seurakunnan luottamustehtäviin, pienryhmiin tai erilaisiin palvelutehtäviin. Nykyään on näkemys laventunut, ymmärretään, että he ovat yhtä hyvin armoa anelemassa ja pitämässä kirkkoa ja sen moninaisia tehtäviä yllä. Mutta miten nämä tapakristityt tietävät ketä äänestää, kun yleensä seurakunnan ydinjoukko lähtee vaaleihin aika lailla sammutetuin lyhdyin! Yleisin lienee joka puolella eri nimin ns. Seurakuntaväen vaaliliitto, joka ei sano yhtään mitään. Usein vaaliliiton nimessä on kyllä jonkinlainen yhteiskunnallinen nimike, josta samoin kuin ehdokkaitten nimiä tarkastellessa voi päätyä oletukseen, että jonkin poliittisen puolueen jäseniähän nämä näyttävät olevan. Kukaan ehdokkaista ei yleensä silti julkisuudessa ilmoita, miten he suhtautuvat esillä oleviin suuriin kysymyksiin, esimerkiksi juuri tähän vihkimisoikeuteen, naispappeuteen tai eutanasiaan. Jos sitten menet kyselemään, tapaat kiusaantuneen ja kiemurtelevan ihmisen, joka yrittää päästä jonkin latteuden avulla tilanteesta eroon. Valitse siinä nyt sitten ehdokkaasi. Kolme ja puoli (tai kolme, jos lapset jätetään pois) miljoonaa jättää mieluummin äänestämättä.
Ikiaikainen kamppailu. Maailmassa on aina ollut menossa jonkinlainen säilyttäjien ja uudistajien välinen taistelu. Otetaan Suomesta esimerkiksi vaikka naisten asema. Tuhansien vuosien takaisen Lähi-Idän malliin oli pitkään elänyt eräänlainen patriarkaalinen maailmanselitys. Vielä aika kauan oli 1800-luvulla Suomessa periaate, että sisar peri puolet siitä mitä veli. Seurakuntavaaleissa äänioikeus määräytyi vuoden 1869 kirkkolain mukaisesti perheittäin, ja perheenpää äänesti koko perheen puolesta. Suomen naiset saivat valtiollisen äänioikeuden yleisen äänioikeuden myötä vuonna 1906, seuraavan vuoden vaaleissa tulivat ensimmäiset naiset eduskuntaan. Äänioikeusuudistusta valmisteli senaatin asettama komitea, jonka johdossa oli professori ja pappissäätyyn kuulunut oikeusoppinut Robert Hermansson. Hän jätti ainoana vastalauseensa komitean naisille suotuisaan mietintöön.
Vasta vuoden 1929 avioliittolain perusteella naiset vapautuivat miestensä taloudellisesta holhouksesta. Vuonna 1986 naiset saivat oikeuden papinvirkaan. Tässä on muutamia virstanpylväitä tästä taistelusta. Mutta yhä edelleen naispappeutta vastustetaan. Se henkilöityy tänä päivänä arkkipiispaehdokas Ville Auviseen ja hänen kannattajiinsa. Nyt näyttää samaa sukupuolta olevien vihkiminen nousevan suurimmaksi vedenjakajaksi. Luulen, että syvimmältään on tässäkin kysymys persoonallisuuden piirteistä, jotka häivytetään taustalle mitä ylevimpiin perusteisiin nojautuen.
7. (16) Onnittelemme virolaisia ystäviämme
Näyttää siltä, että Suomessa juhlitaan Viron 100-vuotishistoriaa yhtä aktiivisesti ja yhtä suurella lämmöllä kuin mitä virolaiset tekivät meidän vuosipäivänämme. Lehdet ovat kirjoitelleet jo paljon, ja Suomen televisiokanavat ovat lähettäneet ohjelmia. Kirjoitan tätä lauantaiaamuna 24.2.2018, saa nähdä, mitä juhlavaa tälle päivälle vielä on keksitty.
Viron itsenäisyysjulistus luettiin ensimmäisen kerran Pärnussa Endla –teatterin parvekkeelta 23.2.1918, ja seuraavana päivänä 24.2.1918 toisen kerran Tallinnassa. Vielä 23.helmikuuta venäläiset pitivät hallussaan Tallinnaa, ja saksalaiset olivat jo nousseet maihin Haapsalussa. Näin ainoa vapaa suurempi kaupunki oli Pärnu. Seuraavaksi päiväksi venäläiset olivat jo poistuneet Tallinnasta, joten julistus ”Kaikille Eestinmaan ihmisille” (Manifest kõigile Eestimaa rahvastele) voitiin esittää myös siellä. Kun tämä tapahtui pääkaupungissa, vakiintui nimenomaan 24. helmikuuta Viron itsenäisyyspäiväksi..
Mutta myös Pärnun tapahtumaa on arvostettu. Jo eilen 23.2. pidettiin isot juhlat Rüütliplatsilla Pärnussa. Alkuperäiselle sijaintipaikalle, nykyiselle Rüütliplatsille on tämän vuosituhannen puolella rakennettu jäljennös Endlan parvekkeesta, joka minun mielestäni näyttää kyllä pikemminkin portaikolta. Itsenäisyysjulistus on kirjoitettu muistomerkin sisällä olevaan lasiseinään fraktuurakirjaimin. Se erottuu kuvassa vaaleanruskeana suorakaiteena.
Näyttää siltä, että Suomessa juhlitaan Viron 100-vuotishistoriaa yhtä aktiivisesti ja yhtä suurella lämmöllä kuin mitä virolaiset tekivät meidän vuosipäivänämme. Lehdet ovat kirjoitelleet jo paljon, ja Suomen televisiokanavat ovat lähettäneet ohjelmia. Kirjoitan tätä lauantaiaamuna 24.2.2018, saa nähdä, mitä juhlavaa tälle päivälle vielä on keksitty.
Viron itsenäisyysjulistus luettiin ensimmäisen kerran Pärnussa Endla –teatterin parvekkeelta 23.2.1918, ja seuraavana päivänä 24.2.1918 toisen kerran Tallinnassa. Vielä 23.helmikuuta venäläiset pitivät hallussaan Tallinnaa, ja saksalaiset olivat jo nousseet maihin Haapsalussa. Näin ainoa vapaa suurempi kaupunki oli Pärnu. Seuraavaksi päiväksi venäläiset olivat jo poistuneet Tallinnasta, joten julistus ”Kaikille Eestinmaan ihmisille” (Manifest kõigile Eestimaa rahvastele) voitiin esittää myös siellä. Kun tämä tapahtui pääkaupungissa, vakiintui nimenomaan 24. helmikuuta Viron itsenäisyyspäiväksi..
Mutta myös Pärnun tapahtumaa on arvostettu. Jo eilen 23.2. pidettiin isot juhlat Rüütliplatsilla Pärnussa. Alkuperäiselle sijaintipaikalle, nykyiselle Rüütliplatsille on tämän vuosituhannen puolella rakennettu jäljennös Endlan parvekkeesta, joka minun mielestäni näyttää kyllä pikemminkin portaikolta. Itsenäisyysjulistus on kirjoitettu muistomerkin sisällä olevaan lasiseinään fraktuurakirjaimin. Se erottuu kuvassa vaaleanruskeana suorakaiteena.
Itse Endla –teatterin talo hävitettiin vuonna 1944, mutta uusi pystytettiin lähemmäksi jokea vuonna 1967. Se edustaa pompöösiä neuvostoarkkitehtuuria. Sen eteen jätettiin aina jokeen asti ulottuva laaja puisto, jotta teatterin edessä voitiin järjestää näyttäviä tapahtumia. Puisto on nykyään nimeltään Vaasa-puisto, johon on Pärnun ja Vaasan ystävyyssuhteiden merkiksi pystytetty parikin muistomerkkiä.
------
Julistuksen taustaa. Mutta eihän toki se itsenäisyysjulistus syntynyt tuosta vain ilman valmisteluja. Sen takia on syytä hieman taustoittaa tilannetta. Venäjän lokakuun vallankumous 1917, nykyajanlaskun mukaan marraskuun 7. päivänä, loi Viroon samanlaisen valtatyhjiön kuin Suomeenkin. Sen seurauksena Viron maapäivät (maanõukogu) julistautui marraskuun 15. päivänä korkeimman vallan käyttäjäksi. Kun se ei levottomissa oloissa kyennyt kokoontumaan säännöllisesti, luovutettiin valta väliaikaisesti vanhintenneuvostolle (vanematekogu), jonka puheenjohtajaksi tuli Konstantin Päts. Maapäivien suurin puolue oli bolševikeilla. Mutta kun he terrorisoivat paikoin väestöä, pelättiin joutumista venäläisvaltaan. Näin muut puolueet kypsyivät itsenäisyyden kannalle. Toinen vaara oli joutua Saksan valtaamaksi.
Itsenäisyyteen kypsyminen tapahtui marras-joulukuussa. Uudet vaalit johtivat muiden puolueiden selvään enemmistöön, ja bolševikit jäivät vastoin odotuksiaan vähemmistöön. Seurasi hyvin sekava vaihe, jonka päätteeksi edelleen voimissaan oleva Saksa aloitti hyökkäyksen Baltiaan helmikuun 18.päivänä 1918. Tässä vaiheessa mainittu vanhintenneuvosto luovutti valtansa kolmihenkiselle Viron pelastuskomitealle (Eesti päästekomitee), jonka johdossa oli edelleen Konstantin Päts, muina jäseninä olivat Konstantin Konik ja Jüri Vilms. Tämän kolmikon voitiin siis katsoa käyttävän maapäivien valtaa. Kun bolševikit alkoivat väistyä lähestyvien saksalaisten tieltä, virolaiset päättivät käyttää tätä poliittisen tyhjiön tilannetta hyväkseen. Kolmikko laati itsenäisyysmanifestin, joka luettiin Pärnussa Endla -teatterin parvekkeelta 23.2.2018. Seuraavana päivänä 24.2. se luettiin julki myös Tallinnassa (Manifesti kaikille Vironmaan kansoille).
Pelastuskomitea nimitti Viron väliaikaisen hallituksen, jonka pääministeriksi tuli jälleen Konstantin Päts. Pitkän Hermannin salkoon vedettiin Viron sinimustavalkoinen lippu. Seuraavana päivänä Tallinnaan ehtineet saksalaiset vetivät lipun alas, ja nostivat oman lippunsa tilalle. Maaliskuun alussa oli koko Viro saksalaisten hallussa, eli Viron itsenäisyys jäi vain vuorokauden vanhaksi. Kun I maailmansodassa hävinnyt Saksa romahti marraskuun alussa 1918, luovutti se valtansa Viron hallitukselle 13.päivänä marraskuuta. Seuraavina päivinä Neuvosto-Venäjä keskitti joukkojaan Narvan tienoilla kulkevalle rajalle. Alkoi Viron vapaussota, jossa tilanteet muuttuivat Virolle suotuisiksi vuoden 1919 alkupuolella. Helmikuun 2. päivänä 1920 solmittiin Tarton rauha. Vuoteen 1921 mennessä Viro oli saanut tunnustuksen kaikilta merkittäviltä valtioilta ja se pääsi Kansainliiton jäseneksi.
On joskus kysytty, kannattiko kaikessa kiireessä julistautua itsenäiseksi jo helmikuussa 1918, kun se sillä erää jatkui vain yhden päivän ajan. Tähän on olemassa selvä vastaus. Kyllä kannatti, sillä silloin Saksa valloitti itsenäisen valtion, eikä mitään Venäjän kuvernementtia. Vallanvaihto marraskuussa oli tämän takia selkeä ja luonnollinen tapahtuma.
------
Maanantaina 19.2. alettiin Suomen televisiossa esittää uudelleen Viron ensimmäisen tasavallan historiasta kertovaa moniosaista elokuvaa Tuulepealne maa (Tuulen pieksämä maa). Ensimmäisessä osassa ollaan uuden tilanteen edessä, maa on vielä venäläisten miehittämä, mutta Saksa oli työntymässä maahan. Tuulepealne maa on fiktiivinen, osin viihteellinenkin, mutta todellisia tapahtumia myötäilevä. Välillä siinä on miltei agenttielokuvien piirteitä, eikä siinä unohdeta nuorten välistä versovaa romantiikkaakaan. Historiallisista henkilöistä viitataan ainakin Konstantin Pätsiin, joka elokuvassa antaa yhdelle päähenkilölle, Artur Kallastelle julistuksen ilmoittaen samalla, että se pitää esittää Pärnussa, koska saksalaiset olivat jo saapuneet Haapsaluun. Pärnuun oli vaikeaa päästä venäläisten asettamien tiesulkujen läpi. Elokuvassa Kallaste naamioitui Pärnuun matkaavien maatyöläisten joukkoon. Laitettiinko julistus pienessä mytyssä kengän irtiruuvattavan kantalapun alle, se on sitten jo toinen asia! Mytyksi puristetusta julistuksesta laadittiin näyttävämpi versio kirjapainossa. Sitä myös liimattiin seinille eri puolille Pärnua.
------
Julistuksen taustaa. Mutta eihän toki se itsenäisyysjulistus syntynyt tuosta vain ilman valmisteluja. Sen takia on syytä hieman taustoittaa tilannetta. Venäjän lokakuun vallankumous 1917, nykyajanlaskun mukaan marraskuun 7. päivänä, loi Viroon samanlaisen valtatyhjiön kuin Suomeenkin. Sen seurauksena Viron maapäivät (maanõukogu) julistautui marraskuun 15. päivänä korkeimman vallan käyttäjäksi. Kun se ei levottomissa oloissa kyennyt kokoontumaan säännöllisesti, luovutettiin valta väliaikaisesti vanhintenneuvostolle (vanematekogu), jonka puheenjohtajaksi tuli Konstantin Päts. Maapäivien suurin puolue oli bolševikeilla. Mutta kun he terrorisoivat paikoin väestöä, pelättiin joutumista venäläisvaltaan. Näin muut puolueet kypsyivät itsenäisyyden kannalle. Toinen vaara oli joutua Saksan valtaamaksi.
Itsenäisyyteen kypsyminen tapahtui marras-joulukuussa. Uudet vaalit johtivat muiden puolueiden selvään enemmistöön, ja bolševikit jäivät vastoin odotuksiaan vähemmistöön. Seurasi hyvin sekava vaihe, jonka päätteeksi edelleen voimissaan oleva Saksa aloitti hyökkäyksen Baltiaan helmikuun 18.päivänä 1918. Tässä vaiheessa mainittu vanhintenneuvosto luovutti valtansa kolmihenkiselle Viron pelastuskomitealle (Eesti päästekomitee), jonka johdossa oli edelleen Konstantin Päts, muina jäseninä olivat Konstantin Konik ja Jüri Vilms. Tämän kolmikon voitiin siis katsoa käyttävän maapäivien valtaa. Kun bolševikit alkoivat väistyä lähestyvien saksalaisten tieltä, virolaiset päättivät käyttää tätä poliittisen tyhjiön tilannetta hyväkseen. Kolmikko laati itsenäisyysmanifestin, joka luettiin Pärnussa Endla -teatterin parvekkeelta 23.2.2018. Seuraavana päivänä 24.2. se luettiin julki myös Tallinnassa (Manifesti kaikille Vironmaan kansoille).
Pelastuskomitea nimitti Viron väliaikaisen hallituksen, jonka pääministeriksi tuli jälleen Konstantin Päts. Pitkän Hermannin salkoon vedettiin Viron sinimustavalkoinen lippu. Seuraavana päivänä Tallinnaan ehtineet saksalaiset vetivät lipun alas, ja nostivat oman lippunsa tilalle. Maaliskuun alussa oli koko Viro saksalaisten hallussa, eli Viron itsenäisyys jäi vain vuorokauden vanhaksi. Kun I maailmansodassa hävinnyt Saksa romahti marraskuun alussa 1918, luovutti se valtansa Viron hallitukselle 13.päivänä marraskuuta. Seuraavina päivinä Neuvosto-Venäjä keskitti joukkojaan Narvan tienoilla kulkevalle rajalle. Alkoi Viron vapaussota, jossa tilanteet muuttuivat Virolle suotuisiksi vuoden 1919 alkupuolella. Helmikuun 2. päivänä 1920 solmittiin Tarton rauha. Vuoteen 1921 mennessä Viro oli saanut tunnustuksen kaikilta merkittäviltä valtioilta ja se pääsi Kansainliiton jäseneksi.
On joskus kysytty, kannattiko kaikessa kiireessä julistautua itsenäiseksi jo helmikuussa 1918, kun se sillä erää jatkui vain yhden päivän ajan. Tähän on olemassa selvä vastaus. Kyllä kannatti, sillä silloin Saksa valloitti itsenäisen valtion, eikä mitään Venäjän kuvernementtia. Vallanvaihto marraskuussa oli tämän takia selkeä ja luonnollinen tapahtuma.
------
Maanantaina 19.2. alettiin Suomen televisiossa esittää uudelleen Viron ensimmäisen tasavallan historiasta kertovaa moniosaista elokuvaa Tuulepealne maa (Tuulen pieksämä maa). Ensimmäisessä osassa ollaan uuden tilanteen edessä, maa on vielä venäläisten miehittämä, mutta Saksa oli työntymässä maahan. Tuulepealne maa on fiktiivinen, osin viihteellinenkin, mutta todellisia tapahtumia myötäilevä. Välillä siinä on miltei agenttielokuvien piirteitä, eikä siinä unohdeta nuorten välistä versovaa romantiikkaakaan. Historiallisista henkilöistä viitataan ainakin Konstantin Pätsiin, joka elokuvassa antaa yhdelle päähenkilölle, Artur Kallastelle julistuksen ilmoittaen samalla, että se pitää esittää Pärnussa, koska saksalaiset olivat jo saapuneet Haapsaluun. Pärnuun oli vaikeaa päästä venäläisten asettamien tiesulkujen läpi. Elokuvassa Kallaste naamioitui Pärnuun matkaavien maatyöläisten joukkoon. Laitettiinko julistus pienessä mytyssä kengän irtiruuvattavan kantalapun alle, se on sitten jo toinen asia! Mytyksi puristetusta julistuksesta laadittiin näyttävämpi versio kirjapainossa. Sitä myös liimattiin seinille eri puolille Pärnua.
6. (15) Suomen ystävä Maimu Berg
Tallinnalainen pikkutyttö alkoi ihmetellä kartasta, mikä on se maa, joka näkyy Viron pohjoispuolella meren takana. Välttelevät vastaukset herättivät yhä enemmän kiinnostusta. Suomen radiota kyllä perheessä kuunneltiin, mutta sekin oli vain vanhempien asia. Yksi yhteys kyllä jäi pysyväksi. Kun radiosta kuuluivat Turun tuomiokirkon kello kahdentoista lyönnit, tyttö tiesi, että nyt oli aika lähteä kouluun.
Nyt tämä sama entinen pikkutyttö Maimu Berg (s.1945) saatiin 14.2.2018 Lahden kirjastoon puhujaksi osana virolaisen kirjallisuuden viikkoa. Häntä haastatteli järjestäjän, Päijät-Hämeen Tuglas-seuran edustajana luontevasti Eija Horto. Lahjakas, jo nelivuotiaana lukemaan oppinut Maimu jatkoi kouluvuosiensa jälkeen Tarton yliopistossa, jossa hän valmistui virolaisen filologian opintosuunnalta vuonna 1968. Vuonna 1986 hän valmistui toimittajaksi. Työura alkoi Tallinnan yliopiston kirjastossa vuosina 1969‒1974. Vuosina 1974‒1990 hän oli toimittajana Viron ainoassa muotilehdessä nimeltä Siluett. Hänen suomeksi käännetty teoksensa Muotitalo perustuu tämän ajan kokemuksiin.
Tallinnalainen pikkutyttö alkoi ihmetellä kartasta, mikä on se maa, joka näkyy Viron pohjoispuolella meren takana. Välttelevät vastaukset herättivät yhä enemmän kiinnostusta. Suomen radiota kyllä perheessä kuunneltiin, mutta sekin oli vain vanhempien asia. Yksi yhteys kyllä jäi pysyväksi. Kun radiosta kuuluivat Turun tuomiokirkon kello kahdentoista lyönnit, tyttö tiesi, että nyt oli aika lähteä kouluun.
Nyt tämä sama entinen pikkutyttö Maimu Berg (s.1945) saatiin 14.2.2018 Lahden kirjastoon puhujaksi osana virolaisen kirjallisuuden viikkoa. Häntä haastatteli järjestäjän, Päijät-Hämeen Tuglas-seuran edustajana luontevasti Eija Horto. Lahjakas, jo nelivuotiaana lukemaan oppinut Maimu jatkoi kouluvuosiensa jälkeen Tarton yliopistossa, jossa hän valmistui virolaisen filologian opintosuunnalta vuonna 1968. Vuonna 1986 hän valmistui toimittajaksi. Työura alkoi Tallinnan yliopiston kirjastossa vuosina 1969‒1974. Vuosina 1974‒1990 hän oli toimittajana Viron ainoassa muotilehdessä nimeltä Siluett. Hänen suomeksi käännetty teoksensa Muotitalo perustuu tämän ajan kokemuksiin.
Uudelleen itsenäistymisen aikaan hän ryhtyi kirjailijaksi, mutta jatkoi edelleen toimittajana. Hän on kääntänyt viroksi pelkästään suomesta noin 15 teosta tai näytelmää, jonkin verran myös saksasta ja venäjästä. Hänellä on takanaan pitkä ura Suomen Viron-instituutin kulttuurisihteerinä. Läheisiä suhteita Suomeen osoittaa myös se, että hän on jo pitkään ollut arvostettu vierailija erilaisissa kulttuuritilaisuuksissa. Ensimmäisen kerran hän oli näissä merkeissä Suomessa jo 1960-luvulla, silloin Mukkulan kirjailijakokouksessa. Mainittakoon vielä, että hän oli kansanedustajana Riigikogussa vuosina 2011‒2015 sos.dem. puolueen eduskuntaryhmässä. Hän oli pitkään myös Tallinnan kaupunginvaltuuston jäsen.
Varhaisin suomeksi käännetty teos Kolme kohtaloa ilmestyi viroksi jo vuonna 1987. Mielenkiintoista on, että siinä käsitellään saman aatelisnaisen Barbara von Tisenhusenin kohtaloa, joka oli aiheena myös Aino Kallaksen jo vuonna 1923 kirjoittamassa balladissa. Barbara oli 1500-luvun aatelisneito, joka ryhtyi suhteisiin alempisäätyisen miehen kanssa. Rangaistukseksi tästä veljet hukuttivat hänet Võrtsjärveen. Maimu Bergin käsittelyssä aihe laajeni Barbara von Tisenhausenin kohtalosta kertovan käsikirjoituksen oletetun löytäjän ja lukijan näkemysten kehittelyyn.
Minä rakastin venäläistä (viroksi 1994) on saanut innoituksen osaksi A.H.Tammsaaren teoksesta Minä rakastin saksalaista. Molemmista huokuu epäluottamus ja outouden tunne, jonka kohde vain on aikakauden vaihtuessa muuttunut. Venäläiset olivat luonnollisesti 1950-luvun Neuvosto-Virossa vieras ja salaperäinen kansanryhmä, jolla oli toisenlainen kieli ja toiset tavat. Kirjan keskiössä on nuori tyttö, joka toivoo Venäjälle kadonneen isänsä vielä palaavan. Kaipauksesta kasvaa sitten rakkaus vanhempaa venäläistä miestä kohtaan.
Romaani Pois (1999)kuvaa Neuvosto-Viron apeaa ilmapiiriä, josta monet haluaisivat päästä pois. Mutta ulkomaille matkustaminen ei ollut kovin helposti toteutettavissa. Pois matkustaminen löi myös kiilaa rakastuneiden parien elämään. Toinen ehkä pääsi pois, toinen ei.
Muotitalossa on melko suorasukaista tekstiä Neuvosto- Viron todellisuudesta ja siitä, miten ylemmällä taholla määrättiin länsimaisiksi katsotut liiat koristeet ja röyhelöt karsittaviksi Siluettin sivuilta. Muodin piti olla käytännöllistä ja työelämään sopivaa. Myöhemmin sensuuri jäi tehottomaksi, kun lehti alettiin viedä toimitusneuvostoon vasta kun se oli jo painettu. Kirjan suorasukaisuus ja musta huumori selittyvät siitä, että se ilmestyi viroksi vasta 2012.
Minä rakastin venäläistä (viroksi 1994) on saanut innoituksen osaksi A.H.Tammsaaren teoksesta Minä rakastin saksalaista. Molemmista huokuu epäluottamus ja outouden tunne, jonka kohde vain on aikakauden vaihtuessa muuttunut. Venäläiset olivat luonnollisesti 1950-luvun Neuvosto-Virossa vieras ja salaperäinen kansanryhmä, jolla oli toisenlainen kieli ja toiset tavat. Kirjan keskiössä on nuori tyttö, joka toivoo Venäjälle kadonneen isänsä vielä palaavan. Kaipauksesta kasvaa sitten rakkaus vanhempaa venäläistä miestä kohtaan.
Romaani Pois (1999)kuvaa Neuvosto-Viron apeaa ilmapiiriä, josta monet haluaisivat päästä pois. Mutta ulkomaille matkustaminen ei ollut kovin helposti toteutettavissa. Pois matkustaminen löi myös kiilaa rakastuneiden parien elämään. Toinen ehkä pääsi pois, toinen ei.
Muotitalossa on melko suorasukaista tekstiä Neuvosto- Viron todellisuudesta ja siitä, miten ylemmällä taholla määrättiin länsimaisiksi katsotut liiat koristeet ja röyhelöt karsittaviksi Siluettin sivuilta. Muodin piti olla käytännöllistä ja työelämään sopivaa. Myöhemmin sensuuri jäi tehottomaksi, kun lehti alettiin viedä toimitusneuvostoon vasta kun se oli jo painettu. Kirjan suorasukaisuus ja musta huumori selittyvät siitä, että se ilmestyi viroksi vasta 2012.
5. (14) Suomalaiset historiapäivät 9.-10.2.2018
Upeita esitelmiä ja keskusteluja Lahdessa
Suomalaiset historiapäivät on samannimisen yhdistyksen sponsorien tuella vuosittain järjestämä Suomen ja lähialueiden historiaa eri teemojen kautta valottava seminaari. Luennot ja paneelikeskustelut pidetään Lahden Sibeliustalossa. Ensimmäisen kerran kokoonnuttiin yhteen vuonna 2000, silloin vielä Fellmannissa. Nyt oli vuorossa 19. kerta. Tapahtuman suosiota osoittaa se, että erityisesti päänäyttämö Puusepän sali oli jälleen molempina päivinä tupaten täynnä.
Esiintyjinä on aina ollut asiantuntijoita yiopistomaailmasta ja yhteiskuntaelämän huipulta. Perjantain avauspuheenvuoron jälkeen julkistetaan aina Historian Ystäväin liiton valitsema Vuoden historiateos. Lauantain ohjelmaan kuuluu rinnakkainen ruotsinkielinen luentosarja, jonka tuottaa Historiska föreningen i Finland.
Vuoden 2017 historiateos. Tällä kertaa Historian Ystäväin Liitto oli valinnut historiateokseksi Nils Erik Villstrandin ja Petri Karosen toimittaman Kulkemattomat polut. Mahdollinen Suomen historia. Teoksen muina kirjoittajina ovat olleet Pertti Haapala, Sari Katajala-Peltomaa, Ulla Koskinen, Pirjo Markkola ja Marjaana Niemi. Kirja edustaa ns. kontrafaktuaalista historiankirjoitusta, eli siinä esitellään erilaisia vaihtoehtoja Suomen historian tapahtumista ja niiden merkityksestä sadan vuoden välein aina vuodesta 1417 lähtien. Mitä olisi tapahtunut, jos silloin aikanaan olisi valittu toisin? Aikoinaan historianopiskelussa korostettiin aina, että ei pidä ”jossitella”. Mutta kieltämättä tällainen lähestymistapa taiten tehtynä syventää tietoa tapahtumien kulusta.
Perjantai 9.2.2018
Perjantai 9.2.2018 oli varattu Suomen sisällissodan 100-vuotismuistolle. Aluksi professori Pertti Ahonen luotasi vuoden 1918 tapahtumia Euroopassa. Tämä oli eräänlaista pohjustusta seuraaville kahdelle esitelmälle. Ensiksi VTT Mikko Majander puhui aiheesta Miten SDP joutui ääriainesten haltuun. Sen jälkeen oli FT Henrik Meinanderin luento nimikkeellä Miten porvareista tuli lahtareita. Niistä tuli esille, että I maailmansodan ja Venäjän vallankumousten, yhteiskunnallisten ongelmien ja elintarvikepulan johdosta Suomessa ajauduttiin kierteeseen, jota ei pystytty katkaisemaan. Vallankumoukselliset onnistuivat syrjäyttämään SDP:n maltillisen enemmistön. Sodan loppuselvittelyissä kävi niin kuin aina sisällissodissa on käynyt, voittava puoli teloitti hävinneen edustajia enemmän kuin häviäjät aikaisemmin. Lopuksi käytiin jälleen yleistä keskustelua siitä, millä nimellä sotaa pitäisi kutsua. Vapaussota-ajatuksella oli salissa kannattajansa, sisällissotahan taas on yleisesti otettu yleisnimeksi. Todettiin myös, että sota oli niin monimuotoinen, että useammillakin nimityksillä on oikeutuksensa.
Tämän jälkeen siirryttiin tarkemmin eräisiin yksityiskohtiin. Dosentti Heikki Rantatupa teki selkoa vuoden 1918 elintarviketilanteesta, FT Mervi Kaarninen sisällissodan leskien ja orpojen tilanteesta ja professori Kari Pitkänen vuoden 1918 vaikutuksesta Suomen väestökehitykseen. Elintarvikepulan johdosta jouduttiin monenlaisiin rajoituksiin erityisesti kaupunkien ruokahuollon varmistamiseksi. Maaseudullakaan leipä ei aina riittänyt, mm. Kainuussa ja Suomenselän kunnissa jouduttiin turvautumaan jopa pettuleivän syöntiin.
Mervi Kaarninen on hiljattain julkaissut teoksen Punaorvot. Sisällissodan jälkeen Suomessa oli noin 15.000 orpoa, joista valtaosa oli punaorpoja. Täysorpojakin oli noin tuhat. Näiden lasten huolto oli haastavaa, toisaalta perustettiin runsaasti lastenkoteja, mutta osa lapsista siirrettiin myös perheisiin varsinkin Pohjanmaalle. Lasten kohtalo oli usein vaikea, heitä mm. syyllistettiin vanhempiensa teoista. Tässä vaiheessa perustettiin useita avustusjärjestöjä, mm. Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Pelastakaa Lapset ry. Punaorpokysymys edisti osaltaan oppivelvollisuuslain ja monien muiden lakien laatimista.
Kari Pitkäsen esityksestä tuli havainnollisesti esille, miten vuosi 1918 oli poikkeuksellinen niin kuolleiden suuren määrän kuin vähäisemmän syntyvyydenkin suhteen. Lisäksi avioliittoja solmittiin vähemmän. Pitkän ajanjakson tilastoissa tietysti nälkävuosien aika, erityisesti vuosi 1868 on ollut kuolleisuudessa edelleen huippua, kolmas piikki osuu viimeisille sotavuosillemme. Kuolleiden korkea määrä jatkui vielä vuoden 1918 jälkeenkin, sillä vankileirien ja muun ahtaan asumisen takia taudit lisääntyivät. Erityisesti ihmisiä niittivät tuberkuloosi sekä heti sodan jälkeen espanjantauti, joka raivosi myös muissa maissa. Se osui nimenomaan nuoriin miehiin. Tämäkin oli ilmeisesti vuoden 1918 satoa, vaikka kuolemia oli runsaasti vielä seuraavinakin vuosina.
Lauantai 10.2.2018
Lauantaina luennot eriytyivät neljään osaan. Toisen kerroksen Puusepänsalissa käsiteltiin koko päivän ajan Itämeren alueen problematiikkaa. Aamupäivällä oli esillä Vanha Suomi yleensä, ja erityisesti saksalaisen kulttuurin vaikutukset Viipurissa. Edelleen esiteltiin Viipurin opettajien harrastamaa fennomaniaa, jota on mainittu Viipurin romantiikaksi tai itäiseksi fennomaniaksi. Vanhan Suomen liittäminen muuhun Suomeen vuonna 1812 toi mukanaan monenlaisia sopeutumisongelmia. Keskipäivällä käsiteltiin Ruotsin suurvaltapolitiikkaa, suurvallan syntyä ja romahdusta. Mm. puhuttiin siitä, mitä suurvalta-asema vaikutti esimerkiksi sotilasrekrytointeihin. Myöhään iltapäivällä oli vuorossa Viron 100-vuotishistoria, johon palaan tämän selostuksen lopuksi.
Puusepän salin lisäksi oli esitelmiä myös muualla. Ensimmäisen kerroksen Puusepän verstaalla olivat ensin esillä Suomen kartanot, Teinien yhteiskunnallinen herääminen 1960- ja 1970- luvuilla, sekä Saksan ja Suomen suhteet taiteilijoiden, toimittajien ja yleensä maata vaihtavien kansalaisten näkökulmasta. Siipirakennuksen Kuusi-kabinetissa oli ruotsinkielistä ohjelmaa, jossa käsiteltiin mm. kulttuuritapahtumia eliitin, kaupan ja uskontojen näkökulmasta. Tämän osion oli tuottanut Historiska föreningen i Finland. Haapa-kabinetissa olivat esillä talviurheilu, rukiin viljely ja Venäjän Alaska. Viimeksi mainitussa osiossa käsiteltiin mm. suomalaisuuden merkitystä kirkollisessa kulttuuriperinnössä sekä Venäjän Amerikan kansojen esineistöä varhaisimmissa museokokoelmissa.
Viro 100 vuotta
Viro-osio lauantaina iltapäivällä oli tavallaan kunnianosoitus tänä vuonna 100 vuotta täyttävälle veljeskansalle. Aluksi VTT Erkki Tuomioja esitti yleiskatsauksen, joka ulottui 1800-luvun puolelta Viron miehitykseen vuonna 1940. Tuomiojan sukujuuret ulottuvat hänen isoäitinsä Hella Vuolijoen kautta Etelä-Viroon asti. Viron itsenäistyminen oli vieläkin kivuliaampaa kuin Suomen, sillä sen autonomia Venäjän yhteydessä ei ollut ollenkaan yhtä varhaista ja laajaa. Oikeastaan se oli baltiansaksalaisen hallitsevan luokan autonomiaa, jonka suojissa virolaisten kansallista heräämistä suorastaan jarruteltiin. Itsenäisyyssotaan johtava sisällissotakin oli erityisen kivulias vaihe siksi, että sotatoimiin osallistui aluksi Venäjän lisäksi myös kotimaisia bolševikkeja ja saksalaisia.
Tuomioja toi esille Suomenlahden yli ulottuneet suhteet, oli sitten kysymys kulttuurivaihdosta tai vaikkapa sotilaallisesta avusta, jota Suomi antoi Viron itsenäistymistaisteluissa vuosina 1918‒1919. Vastaavasti noin kolmesataa virolaista oli JR 200:n riveissä Karjalan kannaksella puolustamassa maatamme vuoden 1944 taisteluissa. Sisäpolitiikasta tulivat esille itsenäisyyden ensi vuodet, niin ns. vapsien vallankaappausyritykset kuin Pätsin diktatuuriin johtanut kehitykin. Viron historia kiertyi ennen neuvostomiehitystä kahden keskeisen poliitikon, Konstantin Pätsin ja Jaan Tõnissonin ympärille. Uutta oli se, että Tõnisson yritti Hella Vuolijoen suhteiden kautta päästä neuvotteluyhteyteen Neuvostoliiton johdon kanssa ennen tukikohtien luovutusta ja maan miehitystä. Neuvostomiehitys aiheutti sitten maassa valtavan myllerryksen puhdistuksineen ja kyydityksineen.
Dosentti Heikki Roiko-Jokela antoi perusteellisen kuvauksen siitä, miten Suomen televisio nakersi miehittäjien uskottavuutta Virossa 1960-luvulta lähtien. Tallinnan oma televisio aloitti lähetykset vuonna 1955, mutta Suomen televisiota katsottiin salaa, varsinkin kun Espoon Kivenlahteen rakennettiin uusi tehokas televisioantenni. Vallanpitäjien yritykset estää näkyvyys epäonnistui tältä osin. Mm. Tšekkoslovakian tapahtumista saatiin tätä kautta todenmukaista tietoa vuonna 1968.
Mistä sitten lahden eteläpuolella oltiin erityisen kiinnostuneita? Kaikkein kiinnostavinta oli Suomen itsenäisyys sellaisenaan, lisäksi monipuoluejärjestelmä, sanavapaus ja liikkumisvapaus. Suomen kautta saatiin ikkuna maailman kulttuureihin. Varsin suuri merkitys oli myös mainoksilla ja esillä olleilla kulutustavaroilla. Esimerkiksi ”K-kaupan Väiski”, keittiömestari Väinö Purje jäyti jo lihatiskiään esittelemällä vahvasti sosialismin uskottavuutta. Televisiosta tuli ideologioiden keskinäisessä taistelussa keskeinen väline. Vallanpitäjät yrittivät puolustautua kertomalla, että pohjoisesta tuli väritettyä tietoa kansainvälisistä tapahtumista ja sosialistisista maista.
Elokuvia ja ohjelmia pyrittiin ensin tekstittämään vallanpitäjien mielen mukaan, mutta hyvin monet virolaiset ymmärsivät myös puhuttua vierasta kieltä. Kaukoantennien valmistus- ja asennuskielto tulivat voimaan. Suomen television ohjelmaluetteloiden monistaminen pyrittiin estämään. Julkisista laitoksista poistettiin Helsingin suuntaan kohdistettuja antenneja, mutta yksityiskodeista niitä ei saatu pois. Häirintäyrityksiä pystyttiin myös kiertämään antenneihin liitetyillä lisäosilla. Suomen televisio oli todella sähköinen ikkuna ulkomaailmaan. Pohjois-Virossa opittiin laajasti puhumaan suomea, se näkyi myös kanssakäymisessä. Laivaliikenne Tallinnaan oli alkanut vuonna 1965. Sitten 1970-luvulla valmistui Viru - hotelli ennätysvauhtia, varsinkin jos sitä verrattiin neuvostovallan alla olevien maiden työtahtiin. Ihmisten väliset suhteet tietysti vielä lisäsivät yhteyksiä.
FT Heikki Rausmaa kertoi väitöskirjansa pohjalta siitä, miten Suomi tuki salaisesti Viron itsenäistymistaistelua 1988‒1991. Lännen johtajien keskuudessa oli vakiintunut käsitys, että Mihail Gorbatšov edusti perestroikallaan Neuvostoliitossa suurvaltasuhteita lieventävää linjaa, joka merkitsi myönteisempää suhtautumista länttä kohtaan. Jotta tämä linja ei vaarantuisi, pyrittiin Gorbatšovia tukemaan. Tämän takia presidentti Mauno Koivisto joutui ulospäin osoittamaan, että Viron ja Neuvostoliiton suhteet olivat niiden kahdenkeskinen asia. Sydämeltään hänhän kuitenkin piti virolaisten puolta. Legendaariseksi on nostettu hänen lauseensa, kun hän ilmoitti silloiselle opetusministerille Anna-Liisa Kasuriselle, että ” kulttuurin nimissä voidaan harrastella yhtä ja toista”.
Ministeri käsitti tämän rohkaisuksi ja alkoi voimakkaasti tukea jo aikaisemmin perustettua Tuglas-seuraa, jonka kautta suunnattiin hyvin suuri henkinen tuki ja materiaaliapu varsinkin heti uudelleen itsenäistymisen alettua. Valtion panostukset opetusministeriön kautta ns. kulttuurisuhteiden lisäämiseksi kasvoivat. Tähän yhtyivät sitten suorilla yhteyksillään lukuisat yritykset ja yhteisöt, kymmenet seurakunnat ja satakunta kuntaa. Vuosikymmenten vaihteessa Tuglas-seura myös majoitti virolaisia. Tunnetuin heistä oli myöhemmin ulkoministeriksi valittu Lennart Meri, joka hoiti maansa asioita pitkään Helsingistä käsin Tuglas-seuran tiloista ja sen maksamalla puhelimella.
Kun Viro ilmoitti 20.8.1991 uudelleenitsenäistymisestään, totesi Suomi, että se ei ollut koskaan hyväksynyt Viron miehitystä. Näin voitiin jatkaa siitä, mihin 1940-luvun alussa oli jääty.
Upeita esitelmiä ja keskusteluja Lahdessa
Suomalaiset historiapäivät on samannimisen yhdistyksen sponsorien tuella vuosittain järjestämä Suomen ja lähialueiden historiaa eri teemojen kautta valottava seminaari. Luennot ja paneelikeskustelut pidetään Lahden Sibeliustalossa. Ensimmäisen kerran kokoonnuttiin yhteen vuonna 2000, silloin vielä Fellmannissa. Nyt oli vuorossa 19. kerta. Tapahtuman suosiota osoittaa se, että erityisesti päänäyttämö Puusepän sali oli jälleen molempina päivinä tupaten täynnä.
Esiintyjinä on aina ollut asiantuntijoita yiopistomaailmasta ja yhteiskuntaelämän huipulta. Perjantain avauspuheenvuoron jälkeen julkistetaan aina Historian Ystäväin liiton valitsema Vuoden historiateos. Lauantain ohjelmaan kuuluu rinnakkainen ruotsinkielinen luentosarja, jonka tuottaa Historiska föreningen i Finland.
Vuoden 2017 historiateos. Tällä kertaa Historian Ystäväin Liitto oli valinnut historiateokseksi Nils Erik Villstrandin ja Petri Karosen toimittaman Kulkemattomat polut. Mahdollinen Suomen historia. Teoksen muina kirjoittajina ovat olleet Pertti Haapala, Sari Katajala-Peltomaa, Ulla Koskinen, Pirjo Markkola ja Marjaana Niemi. Kirja edustaa ns. kontrafaktuaalista historiankirjoitusta, eli siinä esitellään erilaisia vaihtoehtoja Suomen historian tapahtumista ja niiden merkityksestä sadan vuoden välein aina vuodesta 1417 lähtien. Mitä olisi tapahtunut, jos silloin aikanaan olisi valittu toisin? Aikoinaan historianopiskelussa korostettiin aina, että ei pidä ”jossitella”. Mutta kieltämättä tällainen lähestymistapa taiten tehtynä syventää tietoa tapahtumien kulusta.
Perjantai 9.2.2018
Perjantai 9.2.2018 oli varattu Suomen sisällissodan 100-vuotismuistolle. Aluksi professori Pertti Ahonen luotasi vuoden 1918 tapahtumia Euroopassa. Tämä oli eräänlaista pohjustusta seuraaville kahdelle esitelmälle. Ensiksi VTT Mikko Majander puhui aiheesta Miten SDP joutui ääriainesten haltuun. Sen jälkeen oli FT Henrik Meinanderin luento nimikkeellä Miten porvareista tuli lahtareita. Niistä tuli esille, että I maailmansodan ja Venäjän vallankumousten, yhteiskunnallisten ongelmien ja elintarvikepulan johdosta Suomessa ajauduttiin kierteeseen, jota ei pystytty katkaisemaan. Vallankumoukselliset onnistuivat syrjäyttämään SDP:n maltillisen enemmistön. Sodan loppuselvittelyissä kävi niin kuin aina sisällissodissa on käynyt, voittava puoli teloitti hävinneen edustajia enemmän kuin häviäjät aikaisemmin. Lopuksi käytiin jälleen yleistä keskustelua siitä, millä nimellä sotaa pitäisi kutsua. Vapaussota-ajatuksella oli salissa kannattajansa, sisällissotahan taas on yleisesti otettu yleisnimeksi. Todettiin myös, että sota oli niin monimuotoinen, että useammillakin nimityksillä on oikeutuksensa.
Tämän jälkeen siirryttiin tarkemmin eräisiin yksityiskohtiin. Dosentti Heikki Rantatupa teki selkoa vuoden 1918 elintarviketilanteesta, FT Mervi Kaarninen sisällissodan leskien ja orpojen tilanteesta ja professori Kari Pitkänen vuoden 1918 vaikutuksesta Suomen väestökehitykseen. Elintarvikepulan johdosta jouduttiin monenlaisiin rajoituksiin erityisesti kaupunkien ruokahuollon varmistamiseksi. Maaseudullakaan leipä ei aina riittänyt, mm. Kainuussa ja Suomenselän kunnissa jouduttiin turvautumaan jopa pettuleivän syöntiin.
Mervi Kaarninen on hiljattain julkaissut teoksen Punaorvot. Sisällissodan jälkeen Suomessa oli noin 15.000 orpoa, joista valtaosa oli punaorpoja. Täysorpojakin oli noin tuhat. Näiden lasten huolto oli haastavaa, toisaalta perustettiin runsaasti lastenkoteja, mutta osa lapsista siirrettiin myös perheisiin varsinkin Pohjanmaalle. Lasten kohtalo oli usein vaikea, heitä mm. syyllistettiin vanhempiensa teoista. Tässä vaiheessa perustettiin useita avustusjärjestöjä, mm. Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Pelastakaa Lapset ry. Punaorpokysymys edisti osaltaan oppivelvollisuuslain ja monien muiden lakien laatimista.
Kari Pitkäsen esityksestä tuli havainnollisesti esille, miten vuosi 1918 oli poikkeuksellinen niin kuolleiden suuren määrän kuin vähäisemmän syntyvyydenkin suhteen. Lisäksi avioliittoja solmittiin vähemmän. Pitkän ajanjakson tilastoissa tietysti nälkävuosien aika, erityisesti vuosi 1868 on ollut kuolleisuudessa edelleen huippua, kolmas piikki osuu viimeisille sotavuosillemme. Kuolleiden korkea määrä jatkui vielä vuoden 1918 jälkeenkin, sillä vankileirien ja muun ahtaan asumisen takia taudit lisääntyivät. Erityisesti ihmisiä niittivät tuberkuloosi sekä heti sodan jälkeen espanjantauti, joka raivosi myös muissa maissa. Se osui nimenomaan nuoriin miehiin. Tämäkin oli ilmeisesti vuoden 1918 satoa, vaikka kuolemia oli runsaasti vielä seuraavinakin vuosina.
Lauantai 10.2.2018
Lauantaina luennot eriytyivät neljään osaan. Toisen kerroksen Puusepänsalissa käsiteltiin koko päivän ajan Itämeren alueen problematiikkaa. Aamupäivällä oli esillä Vanha Suomi yleensä, ja erityisesti saksalaisen kulttuurin vaikutukset Viipurissa. Edelleen esiteltiin Viipurin opettajien harrastamaa fennomaniaa, jota on mainittu Viipurin romantiikaksi tai itäiseksi fennomaniaksi. Vanhan Suomen liittäminen muuhun Suomeen vuonna 1812 toi mukanaan monenlaisia sopeutumisongelmia. Keskipäivällä käsiteltiin Ruotsin suurvaltapolitiikkaa, suurvallan syntyä ja romahdusta. Mm. puhuttiin siitä, mitä suurvalta-asema vaikutti esimerkiksi sotilasrekrytointeihin. Myöhään iltapäivällä oli vuorossa Viron 100-vuotishistoria, johon palaan tämän selostuksen lopuksi.
Puusepän salin lisäksi oli esitelmiä myös muualla. Ensimmäisen kerroksen Puusepän verstaalla olivat ensin esillä Suomen kartanot, Teinien yhteiskunnallinen herääminen 1960- ja 1970- luvuilla, sekä Saksan ja Suomen suhteet taiteilijoiden, toimittajien ja yleensä maata vaihtavien kansalaisten näkökulmasta. Siipirakennuksen Kuusi-kabinetissa oli ruotsinkielistä ohjelmaa, jossa käsiteltiin mm. kulttuuritapahtumia eliitin, kaupan ja uskontojen näkökulmasta. Tämän osion oli tuottanut Historiska föreningen i Finland. Haapa-kabinetissa olivat esillä talviurheilu, rukiin viljely ja Venäjän Alaska. Viimeksi mainitussa osiossa käsiteltiin mm. suomalaisuuden merkitystä kirkollisessa kulttuuriperinnössä sekä Venäjän Amerikan kansojen esineistöä varhaisimmissa museokokoelmissa.
Viro 100 vuotta
Viro-osio lauantaina iltapäivällä oli tavallaan kunnianosoitus tänä vuonna 100 vuotta täyttävälle veljeskansalle. Aluksi VTT Erkki Tuomioja esitti yleiskatsauksen, joka ulottui 1800-luvun puolelta Viron miehitykseen vuonna 1940. Tuomiojan sukujuuret ulottuvat hänen isoäitinsä Hella Vuolijoen kautta Etelä-Viroon asti. Viron itsenäistyminen oli vieläkin kivuliaampaa kuin Suomen, sillä sen autonomia Venäjän yhteydessä ei ollut ollenkaan yhtä varhaista ja laajaa. Oikeastaan se oli baltiansaksalaisen hallitsevan luokan autonomiaa, jonka suojissa virolaisten kansallista heräämistä suorastaan jarruteltiin. Itsenäisyyssotaan johtava sisällissotakin oli erityisen kivulias vaihe siksi, että sotatoimiin osallistui aluksi Venäjän lisäksi myös kotimaisia bolševikkeja ja saksalaisia.
Tuomioja toi esille Suomenlahden yli ulottuneet suhteet, oli sitten kysymys kulttuurivaihdosta tai vaikkapa sotilaallisesta avusta, jota Suomi antoi Viron itsenäistymistaisteluissa vuosina 1918‒1919. Vastaavasti noin kolmesataa virolaista oli JR 200:n riveissä Karjalan kannaksella puolustamassa maatamme vuoden 1944 taisteluissa. Sisäpolitiikasta tulivat esille itsenäisyyden ensi vuodet, niin ns. vapsien vallankaappausyritykset kuin Pätsin diktatuuriin johtanut kehitykin. Viron historia kiertyi ennen neuvostomiehitystä kahden keskeisen poliitikon, Konstantin Pätsin ja Jaan Tõnissonin ympärille. Uutta oli se, että Tõnisson yritti Hella Vuolijoen suhteiden kautta päästä neuvotteluyhteyteen Neuvostoliiton johdon kanssa ennen tukikohtien luovutusta ja maan miehitystä. Neuvostomiehitys aiheutti sitten maassa valtavan myllerryksen puhdistuksineen ja kyydityksineen.
Dosentti Heikki Roiko-Jokela antoi perusteellisen kuvauksen siitä, miten Suomen televisio nakersi miehittäjien uskottavuutta Virossa 1960-luvulta lähtien. Tallinnan oma televisio aloitti lähetykset vuonna 1955, mutta Suomen televisiota katsottiin salaa, varsinkin kun Espoon Kivenlahteen rakennettiin uusi tehokas televisioantenni. Vallanpitäjien yritykset estää näkyvyys epäonnistui tältä osin. Mm. Tšekkoslovakian tapahtumista saatiin tätä kautta todenmukaista tietoa vuonna 1968.
Mistä sitten lahden eteläpuolella oltiin erityisen kiinnostuneita? Kaikkein kiinnostavinta oli Suomen itsenäisyys sellaisenaan, lisäksi monipuoluejärjestelmä, sanavapaus ja liikkumisvapaus. Suomen kautta saatiin ikkuna maailman kulttuureihin. Varsin suuri merkitys oli myös mainoksilla ja esillä olleilla kulutustavaroilla. Esimerkiksi ”K-kaupan Väiski”, keittiömestari Väinö Purje jäyti jo lihatiskiään esittelemällä vahvasti sosialismin uskottavuutta. Televisiosta tuli ideologioiden keskinäisessä taistelussa keskeinen väline. Vallanpitäjät yrittivät puolustautua kertomalla, että pohjoisesta tuli väritettyä tietoa kansainvälisistä tapahtumista ja sosialistisista maista.
Elokuvia ja ohjelmia pyrittiin ensin tekstittämään vallanpitäjien mielen mukaan, mutta hyvin monet virolaiset ymmärsivät myös puhuttua vierasta kieltä. Kaukoantennien valmistus- ja asennuskielto tulivat voimaan. Suomen television ohjelmaluetteloiden monistaminen pyrittiin estämään. Julkisista laitoksista poistettiin Helsingin suuntaan kohdistettuja antenneja, mutta yksityiskodeista niitä ei saatu pois. Häirintäyrityksiä pystyttiin myös kiertämään antenneihin liitetyillä lisäosilla. Suomen televisio oli todella sähköinen ikkuna ulkomaailmaan. Pohjois-Virossa opittiin laajasti puhumaan suomea, se näkyi myös kanssakäymisessä. Laivaliikenne Tallinnaan oli alkanut vuonna 1965. Sitten 1970-luvulla valmistui Viru - hotelli ennätysvauhtia, varsinkin jos sitä verrattiin neuvostovallan alla olevien maiden työtahtiin. Ihmisten väliset suhteet tietysti vielä lisäsivät yhteyksiä.
FT Heikki Rausmaa kertoi väitöskirjansa pohjalta siitä, miten Suomi tuki salaisesti Viron itsenäistymistaistelua 1988‒1991. Lännen johtajien keskuudessa oli vakiintunut käsitys, että Mihail Gorbatšov edusti perestroikallaan Neuvostoliitossa suurvaltasuhteita lieventävää linjaa, joka merkitsi myönteisempää suhtautumista länttä kohtaan. Jotta tämä linja ei vaarantuisi, pyrittiin Gorbatšovia tukemaan. Tämän takia presidentti Mauno Koivisto joutui ulospäin osoittamaan, että Viron ja Neuvostoliiton suhteet olivat niiden kahdenkeskinen asia. Sydämeltään hänhän kuitenkin piti virolaisten puolta. Legendaariseksi on nostettu hänen lauseensa, kun hän ilmoitti silloiselle opetusministerille Anna-Liisa Kasuriselle, että ” kulttuurin nimissä voidaan harrastella yhtä ja toista”.
Ministeri käsitti tämän rohkaisuksi ja alkoi voimakkaasti tukea jo aikaisemmin perustettua Tuglas-seuraa, jonka kautta suunnattiin hyvin suuri henkinen tuki ja materiaaliapu varsinkin heti uudelleen itsenäistymisen alettua. Valtion panostukset opetusministeriön kautta ns. kulttuurisuhteiden lisäämiseksi kasvoivat. Tähän yhtyivät sitten suorilla yhteyksillään lukuisat yritykset ja yhteisöt, kymmenet seurakunnat ja satakunta kuntaa. Vuosikymmenten vaihteessa Tuglas-seura myös majoitti virolaisia. Tunnetuin heistä oli myöhemmin ulkoministeriksi valittu Lennart Meri, joka hoiti maansa asioita pitkään Helsingistä käsin Tuglas-seuran tiloista ja sen maksamalla puhelimella.
Kun Viro ilmoitti 20.8.1991 uudelleenitsenäistymisestään, totesi Suomi, että se ei ollut koskaan hyväksynyt Viron miehitystä. Näin voitiin jatkaa siitä, mihin 1940-luvun alussa oli jääty.
4. (13) Kahdeksan vuorta
Kun ensi kertaa silmäilin Paolo Cognettin kirjoittamaa kirjaa Kahdeksan vuorta, luin takakannesta, että joinakin erityisen kirkkaina päivinä Milanosta käsin näkyvät kaukana horisontissa siintävät vuoret. Kirjaa lukiessani huomasin, että se taitaa olla mahdollista vain esikaupunkien pilvenpiirtäjien korkeimmista kerroksista katsellen. Olin ollut Milanossa vain ohimennen, ja keskuksen nähtävyyksissä oli ollut tarpeeksi tarkasteltavaa. Mutta nostalgiset muistot kyllä heräsivät, sillä olimme vaimoni kanssa voimiemme päivinä parin vuosikymmenen ajan aika usein vaellelleet Garda-järven ympäristön vuoripoluilla.
Ja löytyihän sieltä kirjan ensimmäisestä luvusta jotain tuttuakin. Kirjan päähenkilöistä toinen, Pietro muisteli miten hänen Venetosta kotoisin olleet vanhempansa aina joskus autossa laulelivat kotiseutunsa Dolomiittien alueen lauluja. Ja niiden joukossa oli sitten ollut se, missä rintamalle lähti kaksikymmentäseitsemän miestä, mutta kotiin oli palannut vain viisi. Muut kaksikymmentäkaksi olivat kuolleet San Dona -nimisellä paikkakunnalla. Ja sama lauluhan oli ollut myös minulle jossain vaiheessa hyvin tärkeän Coro Monte Grappan ohjelmistossa nimellä la Tradotta, sotilkasjuna. ”Meitä lähti Torinosta kaksikymmentäseitsemän miestä, juna ei pysähtynyt Milanossa, vaan se meni suoraan Piavelle, nuoruuden (nuorukaisten) hautausmaalle”. Elettiin ensimmäisen maailmansodan aikoja, ja sodan loppuvaiheessa Itävalta-Unkarin joukot onnistuivat niin hyvin vastaiskuissaan, että vyöryttivät rintaman jo Piave-joelle, melkein Venetsian tuntumaan. Rintamalinjan toinen pää ulottui Monte Grappan kautta Dolomiiteille.
La tradotta che parte da Torino
a Milano non si ferma più
ma la va diretta al Piave,
ma la va diretta al Piave.
La tradotta che parte da Torino
a Milano non si ferma più
ma la va diretta al Piave,
cimitero della gioventù.
Siam partiti, siam partiti
in ventisette,]
solo in cinque siam tornati qua,
e gli altri ventidue?
e gli altri ventidue?
Siam partiti, siam partiti
in ventisette,]
solo in cinque siam tornati qua,
e gli altri ventidue?
sono morti tutti a San Donà.
Kun ensi kertaa silmäilin Paolo Cognettin kirjoittamaa kirjaa Kahdeksan vuorta, luin takakannesta, että joinakin erityisen kirkkaina päivinä Milanosta käsin näkyvät kaukana horisontissa siintävät vuoret. Kirjaa lukiessani huomasin, että se taitaa olla mahdollista vain esikaupunkien pilvenpiirtäjien korkeimmista kerroksista katsellen. Olin ollut Milanossa vain ohimennen, ja keskuksen nähtävyyksissä oli ollut tarpeeksi tarkasteltavaa. Mutta nostalgiset muistot kyllä heräsivät, sillä olimme vaimoni kanssa voimiemme päivinä parin vuosikymmenen ajan aika usein vaellelleet Garda-järven ympäristön vuoripoluilla.
Ja löytyihän sieltä kirjan ensimmäisestä luvusta jotain tuttuakin. Kirjan päähenkilöistä toinen, Pietro muisteli miten hänen Venetosta kotoisin olleet vanhempansa aina joskus autossa laulelivat kotiseutunsa Dolomiittien alueen lauluja. Ja niiden joukossa oli sitten ollut se, missä rintamalle lähti kaksikymmentäseitsemän miestä, mutta kotiin oli palannut vain viisi. Muut kaksikymmentäkaksi olivat kuolleet San Dona -nimisellä paikkakunnalla. Ja sama lauluhan oli ollut myös minulle jossain vaiheessa hyvin tärkeän Coro Monte Grappan ohjelmistossa nimellä la Tradotta, sotilkasjuna. ”Meitä lähti Torinosta kaksikymmentäseitsemän miestä, juna ei pysähtynyt Milanossa, vaan se meni suoraan Piavelle, nuoruuden (nuorukaisten) hautausmaalle”. Elettiin ensimmäisen maailmansodan aikoja, ja sodan loppuvaiheessa Itävalta-Unkarin joukot onnistuivat niin hyvin vastaiskuissaan, että vyöryttivät rintaman jo Piave-joelle, melkein Venetsian tuntumaan. Rintamalinjan toinen pää ulottui Monte Grappan kautta Dolomiiteille.
La tradotta che parte da Torino
a Milano non si ferma più
ma la va diretta al Piave,
ma la va diretta al Piave.
La tradotta che parte da Torino
a Milano non si ferma più
ma la va diretta al Piave,
cimitero della gioventù.
Siam partiti, siam partiti
in ventisette,]
solo in cinque siam tornati qua,
e gli altri ventidue?
e gli altri ventidue?
Siam partiti, siam partiti
in ventisette,]
solo in cinque siam tornati qua,
e gli altri ventidue?
sono morti tutti a San Donà.
Pietron vanhemmat joutuivat jo heti vihkimisen jälkeen muuttamaan leivän perässä Milanoon. Isä oli kemisti, kulmikas ihminen, jonka sosiaaliset taidot olivat vähäiset. Hän tunsi elävänsä vain kesälomien aikana, jolloin hän pakkasi perheensä autoon ja suunnisti joka kesä Granaan, pikkukylään Valle d´Aostan laaksossa. Äiti oli terveydenhoitajana vuokrakasarmien keskellä olevassa neuvolassa. Hän koki kotikäynnit erityisen raskaina, koska perheiden elämässä oli niin paljon ongelmia. Äitikin viihtyi vuoristossa, mutta jäi yleensä alas laaksoon, isä taas vaelteli vuorilla mieluummin kovaa vauhtia yllä pitäen. Pietrokin pääsi vartuttuaan mukaan, mutta koki aluksi isänsä kilpailuhenkisyyden aika rasittavaksi
Paolo Cognetti voitti teoksellaan Premio strega –palkinnon vuonna 2017, eli Kahdeksan vuorta oli sen vuoden paras teos. Keskeistä teoksessa oli kahden nuoren pojan, Pietron ja vuoristoasukkaan Brunon ystävyys. Pojat seikkailivat vuorilla, uivat ja kalastivat. Talvisin taas etäännyttiin, ja opiskelujen jälkeen Pietro jäi vuosikausiksi pois kesäisiltä retkiltä. Bruno taas jäi kotikyläänsä maataloustöitä tekemään. Kirja laajeni nuorten poikien kasvukertomukseksi, mutta samalla se toi hyvin esille tunnelmia luonnosta ja siitä, miten varhaiset kokemukset muokkaavat ajatteluamme. Kerran vuorille, aina vuorille, ainakin niin kauan kuin kunto kestää !
Paolo Cognetti voitti teoksellaan Premio strega –palkinnon vuonna 2017, eli Kahdeksan vuorta oli sen vuoden paras teos. Keskeistä teoksessa oli kahden nuoren pojan, Pietron ja vuoristoasukkaan Brunon ystävyys. Pojat seikkailivat vuorilla, uivat ja kalastivat. Talvisin taas etäännyttiin, ja opiskelujen jälkeen Pietro jäi vuosikausiksi pois kesäisiltä retkiltä. Bruno taas jäi kotikyläänsä maataloustöitä tekemään. Kirja laajeni nuorten poikien kasvukertomukseksi, mutta samalla se toi hyvin esille tunnelmia luonnosta ja siitä, miten varhaiset kokemukset muokkaavat ajatteluamme. Kerran vuorille, aina vuorille, ainakin niin kauan kuin kunto kestää !
Pietro kyllästyi lopulta isänsä ja perheensä seuraan, opiskeli elokuvan tekoa, muutti erään tytön perässä Torinoon, mutta ei oikein löytänyt elämälleen suuntaa. Työt olivat tilapäisiä, tulot vähäisiä. Sitten isä kuoli 62 -vuotiaana ja jätti kaupunkiasunnon vaimolleen. Isä testamenttasi pojalleen ostamansa tontin ja rakennuksen Granasta. Rakennus oli kyllä romahtanut, mutta PIetro korjasi sen yhdessä muurariksi ryhtyneen Brunon kanssa. Pietro alkoi yksikseen kiipeillä kaikilla lähiseudun vuorilla. Jokaisen kahdeksan huipulla oli metallilieriö, jonka sisältämään vihkoon kävijät voivat laittaa nimensä. Hän löysi niistä jokaisesta isänsä nimen ja pari lausettakin. Äidiltään hän kuuli ensi kerran isänsä varhaisesta lapsuuden historiasta, ja alkoi ymmärtää tämän juroutta ja sosiaalista kyvyttömyyttä. Vasta tässä vaiheessa, isän jo kuoltua hän löysi tämän. Kahdeksan vuorta toi hänet lähemmäksi isäänsä, mutta liian myöhään. Tästä siis tuli kirjan nimi.
Teoksen loppu oli surullinen. Bruno asui yksin vuoristossa ja jäi lumivyöryn uhriksi. Ilmaston muutoksien kiihtyminen näkyy jo selvästi, jäätiköt sulavat ja lumivyöryt lisääntyvät. Pietro taas alkoi ajan mittaan etsiä vuoria myös muualta, hän löysi Nepalin ja Himalajan alarinteet. Aina ennen jokaista matkaa hän teki vaivalloisia vierailuja tuotantoyhtiöissä saadakseen rahoitusta elokuvilleen. Jossain vaiheessa hän oli jonkin aikaa töissä orpokodissa Katmandussa, kaupunkiin tulleen eurooppalaisen kehitysaputyötä tehneen uuden tyttöystävän johdatuksesta.
Ja kuinka ollakaan sieltä Nepalistahan löytyi myös se mandala, josta virolainen Õnnepalu kirjoitti samannimisen kirjan (kts. Uutta 2017 tammikuulta: 1.2. Kirjailijan yksinäisyys ja 1.5. Tõnu Õnnepalun Mandala). Eräänä päivänä Pietro tapasi Mount Everestin vuoripolulla vanhan ukon, joka kantoi selässään kaksitoistaosaista kanahäkkiä, jossa kuljetti eläviä kanoja turisteja palvelevalle ravintolalle. Ukko piirsi ympyrän ja siihen säteitä niin, että syntyi kahdeksan sektoria. Keskipistettä ympäröi kahdeksan vuorta ja kahdeksan merta. Eli taas se sama lause: kahdeksan vuorta.
--------
Kahdeksan vuorta kiinnosti minua myös siksi, että olin vuoristossa kokenut jotain samaa kuin Pietro siellä Valle d´Aostassa, tosin alemmilla rinteillä, selvillä vuoripoluilla ja taas illalla hotellille palaten. Mutta miksi sitten myös juuri minä olen aina ollut kiinnostunut vaeltamisesta yleensä, ja erityisesti vuorilla? Tavallisin vastaukseni on ollut, että koskaan ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa tulee eteen. Mitä näkyy sivuilla, alapuolella tai kenties ylempänä.
Toinen vastaus olisi se, että näin pääsee läheltä näkemään tavallisen ja ehkä vähäväkisenkin väen elämää, asumuksia, viljelmiä ja askareita. Jossain voi tuntea jopa historian lehtien havinaa; Pohjois-Italiassa ainakin vanhoilla I maailmansodan aikaisilla muulipoluilla ja linnoitusten raunioilla. Ja löytyyhän siellä jotain aina antiikista lähtien. Reipas, omiin edellytyksiin sovitettu kävelyvauhti saa ”koneen kulkemaan”, hiki virtaa ja mineraalivesi maistuu ihanalta pikku paussien aikana. Jotenkin ajatukset virtaavat kirkkaina ainakin matkan alkuvaiheissa, kaikenlaisia ideoita ja keksintöjä virtaa mieleen vaikkapa tulevia kirjallisia töitä varten. Loppumatka voi tietysti olla jo tuskien taivalta, mutta selviytyminen päivän urakasta tuo hyvää mieltä ja rentoa oloa.
Toisaalta ruumiin rasittaminen työssä tai vapaa-ajalla voi olla pyrkimystä yksinkertaisempaan elämään, lähelle luontoa, alkeellisempiin oloihin, jonkinlainen protesti tarpeelle hankkia aineellista hyvää. Tähänhän meillä suomalaisilla on taipumusta, muuten kai ei voi valtavaa kesämökki-innostustamme selittää.
Jotkut rinnastavat pitkä vaellukset pyhiinvaelluksiin. Esimerkiksi Kalle Elonheimo puhuu kirjassaan Pieni Pyhiinvaelluskirja (2003) siitä, että pyhiinvaellus on tervettä irtautumista maailman antamasta varmuudesta. Se korostaa hitautta, hiljaisuutta, yksinkertaisuutta ja hengellisyyttä. Hän näkee vaeltamisen eräänlaisena retriittinä, matkana, jolloin annetaan Jumalan puhua hiljaisuuden ja yksinäisyyden kautta. Ehkä näin onkin, jos vaelletaan satoja kilometrejä Ranskasta tai Pohjois-Espanjasta kohti Santiago de Compostelaa, varpaat verissä, nälästä ja janosta melkein nääntyneenä ja matkasta väsyneenä. Eli niin kuin entisajan askeetit konsanaan. Mutta minähän olen aina nukkunut yöni hotelleissa kahden lakanan välissä ja kävellyt vain sen verran kuin vanheneva ruumiini on sietänyt, vuosi vuodelta yhä vähemmän! Illalla olen vielä kallistanut lasillisen tai pari punaviiniä ja silmäillyt parvekkeelta kaupungin valoissa kylpevää ja viilenevää iltaa!
----------
Lopuksi liitän oheen osoitteen ja kuvan kirjan italiankielisestä arvioinnista. joka julkaistiin Corriere della Sera- lehdessä.
Storie per partire: “Le otto montagne” di Paolo Cognetti. L'amicizia, la famiglia, l'indipendenza. Nel romanzo caso letterario del 2016, grandi temi e uno sfondo senza limiti: le grandi cime che ci aspettano a due passi dalla città. di Gianfranco Raffaeli – 29 novembre 2016
Artikkelista löytyy lisää alueen vuorista ja olosuhteista.
http://viaggi.corriere.it/viaggi/eventi-news/storie-per-partire-le-otto-montagne-di-paolo-cognetti/
Teoksen loppu oli surullinen. Bruno asui yksin vuoristossa ja jäi lumivyöryn uhriksi. Ilmaston muutoksien kiihtyminen näkyy jo selvästi, jäätiköt sulavat ja lumivyöryt lisääntyvät. Pietro taas alkoi ajan mittaan etsiä vuoria myös muualta, hän löysi Nepalin ja Himalajan alarinteet. Aina ennen jokaista matkaa hän teki vaivalloisia vierailuja tuotantoyhtiöissä saadakseen rahoitusta elokuvilleen. Jossain vaiheessa hän oli jonkin aikaa töissä orpokodissa Katmandussa, kaupunkiin tulleen eurooppalaisen kehitysaputyötä tehneen uuden tyttöystävän johdatuksesta.
Ja kuinka ollakaan sieltä Nepalistahan löytyi myös se mandala, josta virolainen Õnnepalu kirjoitti samannimisen kirjan (kts. Uutta 2017 tammikuulta: 1.2. Kirjailijan yksinäisyys ja 1.5. Tõnu Õnnepalun Mandala). Eräänä päivänä Pietro tapasi Mount Everestin vuoripolulla vanhan ukon, joka kantoi selässään kaksitoistaosaista kanahäkkiä, jossa kuljetti eläviä kanoja turisteja palvelevalle ravintolalle. Ukko piirsi ympyrän ja siihen säteitä niin, että syntyi kahdeksan sektoria. Keskipistettä ympäröi kahdeksan vuorta ja kahdeksan merta. Eli taas se sama lause: kahdeksan vuorta.
--------
Kahdeksan vuorta kiinnosti minua myös siksi, että olin vuoristossa kokenut jotain samaa kuin Pietro siellä Valle d´Aostassa, tosin alemmilla rinteillä, selvillä vuoripoluilla ja taas illalla hotellille palaten. Mutta miksi sitten myös juuri minä olen aina ollut kiinnostunut vaeltamisesta yleensä, ja erityisesti vuorilla? Tavallisin vastaukseni on ollut, että koskaan ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa tulee eteen. Mitä näkyy sivuilla, alapuolella tai kenties ylempänä.
Toinen vastaus olisi se, että näin pääsee läheltä näkemään tavallisen ja ehkä vähäväkisenkin väen elämää, asumuksia, viljelmiä ja askareita. Jossain voi tuntea jopa historian lehtien havinaa; Pohjois-Italiassa ainakin vanhoilla I maailmansodan aikaisilla muulipoluilla ja linnoitusten raunioilla. Ja löytyyhän siellä jotain aina antiikista lähtien. Reipas, omiin edellytyksiin sovitettu kävelyvauhti saa ”koneen kulkemaan”, hiki virtaa ja mineraalivesi maistuu ihanalta pikku paussien aikana. Jotenkin ajatukset virtaavat kirkkaina ainakin matkan alkuvaiheissa, kaikenlaisia ideoita ja keksintöjä virtaa mieleen vaikkapa tulevia kirjallisia töitä varten. Loppumatka voi tietysti olla jo tuskien taivalta, mutta selviytyminen päivän urakasta tuo hyvää mieltä ja rentoa oloa.
Toisaalta ruumiin rasittaminen työssä tai vapaa-ajalla voi olla pyrkimystä yksinkertaisempaan elämään, lähelle luontoa, alkeellisempiin oloihin, jonkinlainen protesti tarpeelle hankkia aineellista hyvää. Tähänhän meillä suomalaisilla on taipumusta, muuten kai ei voi valtavaa kesämökki-innostustamme selittää.
Jotkut rinnastavat pitkä vaellukset pyhiinvaelluksiin. Esimerkiksi Kalle Elonheimo puhuu kirjassaan Pieni Pyhiinvaelluskirja (2003) siitä, että pyhiinvaellus on tervettä irtautumista maailman antamasta varmuudesta. Se korostaa hitautta, hiljaisuutta, yksinkertaisuutta ja hengellisyyttä. Hän näkee vaeltamisen eräänlaisena retriittinä, matkana, jolloin annetaan Jumalan puhua hiljaisuuden ja yksinäisyyden kautta. Ehkä näin onkin, jos vaelletaan satoja kilometrejä Ranskasta tai Pohjois-Espanjasta kohti Santiago de Compostelaa, varpaat verissä, nälästä ja janosta melkein nääntyneenä ja matkasta väsyneenä. Eli niin kuin entisajan askeetit konsanaan. Mutta minähän olen aina nukkunut yöni hotelleissa kahden lakanan välissä ja kävellyt vain sen verran kuin vanheneva ruumiini on sietänyt, vuosi vuodelta yhä vähemmän! Illalla olen vielä kallistanut lasillisen tai pari punaviiniä ja silmäillyt parvekkeelta kaupungin valoissa kylpevää ja viilenevää iltaa!
----------
Lopuksi liitän oheen osoitteen ja kuvan kirjan italiankielisestä arvioinnista. joka julkaistiin Corriere della Sera- lehdessä.
Storie per partire: “Le otto montagne” di Paolo Cognetti. L'amicizia, la famiglia, l'indipendenza. Nel romanzo caso letterario del 2016, grandi temi e uno sfondo senza limiti: le grandi cime che ci aspettano a due passi dalla città. di Gianfranco Raffaeli – 29 novembre 2016
Artikkelista löytyy lisää alueen vuorista ja olosuhteista.
http://viaggi.corriere.it/viaggi/eventi-news/storie-per-partire-le-otto-montagne-di-paolo-cognetti/
3. (12) De rerum natura - Maailmankaikkeudesta
Riston valinta. Olin jo pitkään miettinyt, mihin se musiikkitoimittaja Risto Nordell oikein oli joutunut, kun Riston Valinnasta ei Yle Ykkösestä ollut kuukausiin mitään kuulunut. Lopulta tammikuun alussa Nordell ilmoittautui ja kertoi, että oli ollut seitsemän kuukautta tekemässä tulevaa musiikkiin liittyvää kirjaansa. Tietokirja käsittelee keskiajan, renessanssin ja barokin kirkkomusiikkia. Suuren osan ajasta hän oli virittäytynyt aiheeseensa asumalla Villa Lantessa Roomassa. Hän kertoi, että Villa Lantessa oli iltaisin kokoontunut monitieteellinen ja -taiteellinen ryhmä arkeologeja, antiikin tutkijoita, muusikkoja ja taiteilijoita, jotka keskusteluissa tavallaan skarppasivat toisiaan. Aamupäivä oli varattu työntekoa varten, sitten käytiin kohteissa, ja joskus illalla jatkettiin vielä viinilasin äärellä jossain paikallisessa ravintolassa.
Yle Ykkösessä on kaksi mainiota musiikkitoimittajaa, molemmat klassisen musiikin puolella. Mainittu Risto Nordell on paljolti keskittynyt vanhaan urkumusiikkiin, toinen eli Kare Eskola esittää Välilevyissään vähän laajempaa tuotantoa. Eskola puhuu välillä kyllä niin viisaita, että tällainen tavallinen, ilman musiikkikoulutusta jäänyt kuuntelija ei aina pysy perässä. Nordell kertoo asioista hieman maanläheisemmin ja iskee kulttuurihistoriallista tarinaa niin, että tempaa kuulijan pakostakin mukaansa.
Nordell oli edellisen kerran ollut Villa Lantessa vuonna 2015. Tällöin hän oli tavannut siellä kirjailija Pekka Matilaisen, jonka uusimmassa teoksessa liikutaan Vatikaanissa, Gianicolo -kukkulalla ja sen alapuolella olevassa Trasteveressä. Kysymyksessä on historiallinen jännitysromaani, jonka esittelemillä paikoilla Nordell oli liikkunut. Keskeistä oli esimerkiksi mosaiikeistaan kuulu Santa Marian kirkko. Siellä Nordell oli myös nauttinut urkumusiikista. Ensimmäisessä ohjelmassaan tammikuun alussa hän totesi, että niin vaikuttunut hän oli näkemästään ja kuulemastaan, että uusi ohjelmasarja oli oikein ”pakko aloittaa Bachilla (J.S. Bach, Toccata, adagio ja fuuga)”. Heti toisena hän soitti syyspuolen aikaansa Roomassa muistellen Ottorino Respihgin Gianicolon pinjat.
Ei ollenkaan huono valinta Ristolta, oli sitten kysymys Santa Marian kirkosta tai Matilaisen jännityskirjasta nimeltä Miniatyyrimaalari.
Miniatyyrimaalari. Pekka Matilainen on opiskellut klassista filologiaa ja tutkinut erityisesti renessanssiajan Firenzeä. Sieltä hän kirjoitti edellisen teoksensa nimeltä Kupoli. Mutta yhtälailla hän on ollut kotonaan myös Roomassa, jossa hänen romaanisankarinsa miniatyyrimaalari Toni (Antonio Bertinoro) seikkailee, joutuu välillä vaaroihin ja taas selviää. Ajankuva tuntuu hyvin todelliselta. Mukana on myös tunnettuja tai hieman vieraampia renessanssihahmoja, joten kulttuurihistoriallista tietämystään voi jokainen hieman vahvistaa muistelemalla heidän elämänvaiheitaan.
Riston valinta. Olin jo pitkään miettinyt, mihin se musiikkitoimittaja Risto Nordell oikein oli joutunut, kun Riston Valinnasta ei Yle Ykkösestä ollut kuukausiin mitään kuulunut. Lopulta tammikuun alussa Nordell ilmoittautui ja kertoi, että oli ollut seitsemän kuukautta tekemässä tulevaa musiikkiin liittyvää kirjaansa. Tietokirja käsittelee keskiajan, renessanssin ja barokin kirkkomusiikkia. Suuren osan ajasta hän oli virittäytynyt aiheeseensa asumalla Villa Lantessa Roomassa. Hän kertoi, että Villa Lantessa oli iltaisin kokoontunut monitieteellinen ja -taiteellinen ryhmä arkeologeja, antiikin tutkijoita, muusikkoja ja taiteilijoita, jotka keskusteluissa tavallaan skarppasivat toisiaan. Aamupäivä oli varattu työntekoa varten, sitten käytiin kohteissa, ja joskus illalla jatkettiin vielä viinilasin äärellä jossain paikallisessa ravintolassa.
Yle Ykkösessä on kaksi mainiota musiikkitoimittajaa, molemmat klassisen musiikin puolella. Mainittu Risto Nordell on paljolti keskittynyt vanhaan urkumusiikkiin, toinen eli Kare Eskola esittää Välilevyissään vähän laajempaa tuotantoa. Eskola puhuu välillä kyllä niin viisaita, että tällainen tavallinen, ilman musiikkikoulutusta jäänyt kuuntelija ei aina pysy perässä. Nordell kertoo asioista hieman maanläheisemmin ja iskee kulttuurihistoriallista tarinaa niin, että tempaa kuulijan pakostakin mukaansa.
Nordell oli edellisen kerran ollut Villa Lantessa vuonna 2015. Tällöin hän oli tavannut siellä kirjailija Pekka Matilaisen, jonka uusimmassa teoksessa liikutaan Vatikaanissa, Gianicolo -kukkulalla ja sen alapuolella olevassa Trasteveressä. Kysymyksessä on historiallinen jännitysromaani, jonka esittelemillä paikoilla Nordell oli liikkunut. Keskeistä oli esimerkiksi mosaiikeistaan kuulu Santa Marian kirkko. Siellä Nordell oli myös nauttinut urkumusiikista. Ensimmäisessä ohjelmassaan tammikuun alussa hän totesi, että niin vaikuttunut hän oli näkemästään ja kuulemastaan, että uusi ohjelmasarja oli oikein ”pakko aloittaa Bachilla (J.S. Bach, Toccata, adagio ja fuuga)”. Heti toisena hän soitti syyspuolen aikaansa Roomassa muistellen Ottorino Respihgin Gianicolon pinjat.
Ei ollenkaan huono valinta Ristolta, oli sitten kysymys Santa Marian kirkosta tai Matilaisen jännityskirjasta nimeltä Miniatyyrimaalari.
Miniatyyrimaalari. Pekka Matilainen on opiskellut klassista filologiaa ja tutkinut erityisesti renessanssiajan Firenzeä. Sieltä hän kirjoitti edellisen teoksensa nimeltä Kupoli. Mutta yhtälailla hän on ollut kotonaan myös Roomassa, jossa hänen romaanisankarinsa miniatyyrimaalari Toni (Antonio Bertinoro) seikkailee, joutuu välillä vaaroihin ja taas selviää. Ajankuva tuntuu hyvin todelliselta. Mukana on myös tunnettuja tai hieman vieraampia renessanssihahmoja, joten kulttuurihistoriallista tietämystään voi jokainen hieman vahvistaa muistelemalla heidän elämänvaiheitaan.
Miniatyyrimaalariteoksen sankari Toni oli kotoisin Firenzestä, mutta oli ajautunut Saksaan ja sieltä Sveitsiin, jossa hän oleskeli Baselin kirkolliskokouksen aikoihin 1430-luvun alussa. Basel on aivan Sveitsin, Saksan ja Ranskan rajojen yhtymäkohdassa. Toni oli ensin halunnut päästä ammatikseen kopioimaan vanhoja asiakirjoja, mutta vasenkätisyys oli siinä hommassa ollut rasite. Niinpä hän päätyi miniatyyrimaalariksi, eli maalaamaan asiakirjoihin värikkäitä alkukirjaimia ja kuvia myös niiden reunoihin. Hän arveli, että Rooma tarjoaisi parempia työtilaisuuksia. Niinpä hän lähti etelään, osti ensin vähillä rahoillaan vanhan muulin, vaihtoi sen rahojen huvetessa jossain majatalossa aasiin, ja alkoi lopuksi kävellä. Matka joutui lopulta aika vauhtia Ranskasta kotimaahansa palavien sirkuslaisten vankkureissa. Maisemat, majatalot, krouvit ja itse matkaaminenkin on kuvattu hyvin todentuntuisesti. Sellaista se keskiajan lopun elämä varmaan on ollut.
Kannen suunnittelija on varmaan kuvitellut Tonin lähestymässä Rooman kaupunkia, sillä tiellä näkyy jo pintakivetys. Olkapäällä on tarvikelaukku hihnoineen.
Vuonna 1432 Toni saapui Roomaan, jossa joutui heti suurkaupungin vaarojen kanssa tekemisiin. Aluksi epärehellinen munkki varasti hänen rahakukkaronsa. jonka kuitenkin jonkin luostarin apotti sai palautettua. Ensimmäisen yönsä hän vietti kadulla tapaamansa kerjäläisen majassa, joka tuntui sijaitsevan sen ajan Gianicolon rinteillä. Teoksen jälkisanoissa Matilainen selittääkin, että hän sijoitti mielikuvituksessaan majan samalle kohtaa, missä on nykyään Suomen Rooman instituutti Villa Lante. Tämän renessanssihuvilan rakentaminen alkoi jo 1519. Täällä Matilainen oli myös teoksensa kirjoittanut.
Kirjan toimintaympäristöinä olivat Gianicolon lisäksi Vatikaani ja Santa Maria di Trastevere. Tämä kirkko on tunnettu mosaiikeistaan. Toni asettui asumaan sen edessä olevan torin kulmille. Sen lähellä asui myös myöhemmin mainittava Antonio Loschi.
Kannen suunnittelija on varmaan kuvitellut Tonin lähestymässä Rooman kaupunkia, sillä tiellä näkyy jo pintakivetys. Olkapäällä on tarvikelaukku hihnoineen.
Vuonna 1432 Toni saapui Roomaan, jossa joutui heti suurkaupungin vaarojen kanssa tekemisiin. Aluksi epärehellinen munkki varasti hänen rahakukkaronsa. jonka kuitenkin jonkin luostarin apotti sai palautettua. Ensimmäisen yönsä hän vietti kadulla tapaamansa kerjäläisen majassa, joka tuntui sijaitsevan sen ajan Gianicolon rinteillä. Teoksen jälkisanoissa Matilainen selittääkin, että hän sijoitti mielikuvituksessaan majan samalle kohtaa, missä on nykyään Suomen Rooman instituutti Villa Lante. Tämän renessanssihuvilan rakentaminen alkoi jo 1519. Täällä Matilainen oli myös teoksensa kirjoittanut.
Kirjan toimintaympäristöinä olivat Gianicolon lisäksi Vatikaani ja Santa Maria di Trastevere. Tämä kirkko on tunnettu mosaiikeistaan. Toni asettui asumaan sen edessä olevan torin kulmille. Sen lähellä asui myös myöhemmin mainittava Antonio Loschi.
Pian Toni löysi vanhan tuttavansa Filippo Lippin, jonka jäljiltä hän sai saattaa loppuun erään nunnaluostarin freskomaalaukset. Hän tapasi myös entisen opettajansa Antonio Loschin, jolta hän sai kopioitavakseen katolisen kirkon kannalta hyvin vaarallisen käsikirjoituksen nimeltä De rerum natura (Maailmankaikkeudesta), jonka oli kirjoittanut antiikin ajan filosofi Lucretius. Vaarallista siinä oli pääasiassa kaksi asiaa, kirkon käsitykset maailmasta asetettiin kyseenalaiseksi, ja toiseksi kaiken aineellisen väitettiin koostuvan atomeista. Kopion salainen tilaaja halusi maksaa työstä kovan palkkion. Lucretiuksen kirjoituksen haltijalla oli vaarana joutua inkvisition uhriksi roviolle. Koko ajan piti pelätä, että pääinkvisiittori Fabius Santini pääsisi jäljille. Santini oli kaikkien ns. humanistien vihollinen, joka urkintakoneistonsa avulla oli selvillä monista salaisistakin asioista. Tonin ja Santinin piiloleikki lisäsi jännitystä, joka oikeastaan tavallaan kruunaa koko teoksen sisällön.
Renessanssihahmoja. Todettakoon vielä, että Matilaisen mainitsemat kulttuurihenkilöt ovat olleet (ainakin useimmat) todellisia henkilöitä, sillä he löytyvät kirjallisuudesta, mutta myös jopa netistä. Näitä ovat esimerkiksi tunnetut renessanssimaalarit Donatello, Masaccio, Filippo Lippi, Paolo Uccello, Filippo Brunelleschi, sekä humanistit ja virkamiehet Poggio Bracciolini ja Antonio Loschi ja vielä sokea urkuri Konrad Paumannkin. Loschi oli todellakin se henkilö, joka löysi viimeisen jäljellä olleen kopion Lucretiuksen käsikirjoituksesta nimeltä De rerum natura. Käsittelemällä mainittuja antiikin ja renessanssin henkilöitä, Pekka Matilainen saa teokseensa myös kulttuurihistoriallista arvoa. Toni tekee kiertokäynnin myös Tiberin (Tevere) toiselle puolelle, tutustuu Pantheoniin, Colosseumiin, Forum Romanumiin ja nousee Capitoliumille. Henkilögalleria sidotaan luontevasti jännitysnäytelmän oheen. Aikakauden elämä saa mainion kuvaajansa, oli sitten kysymys Rooman täpötäysistä kaduista, maaseudun hiljaiselosta tai Vatikaanin loisteliaista palatseista.
Uuden ajan airut. Matilainen on kutonut koko tarinansa mainitun De rerum naturan ympärille. Se ei ole ollenkaan huono ratkaisu, sillä mainittu roomalaisen Lucretius Caruksen (n. 99‒55 eaa.) käsikirjoitus näyttää kantaneen aina valistuksen aikaan saakka. Teoksen päätarkoituksena on vapauttaa ihmisten mielet taikauskosta ja kuolemanpelosta. Se pyrkii tähän noudattamalla Epikuroksen filosofisen järjestelmän periaatteita.
De rerum natrura on eeppinen runoelma, joka kuvaa epikuroilaista todellisuuskäsitystä. Epikuros on esittänyt ajatuksen atomeista osana ihmisistä ja maailmakaikkeuden toiminnasta. Maailma oli Lucretiuksen mukaan syntynyt atomien pyörteen satunnaisena muodostelmana. Samalla hän selvitti taivaankappaleiden kokoa, kiertoliikettä, kuun vaiheita sekä auringon ja kuun pimennyksiä.
Lopulta Poggio Bracciolini todella sai käsikirjoituksen Roomaan, josta se alkoi vähitellen levitä läntisen maailman oppineiden tietoisuuteen. Se sisälsi kaksi modernin maailman syntyyn oleellisesti vaikuttanutta seikkaa: atomiopin ja luonnontieteiden erottamisen uskonnosta. Se tarjosi vaihtoehdon Raamatun ja Aristoteleen maailmanselityksille. Monet uuden ajan suuret tiedemiehet, Kopernikus, Kepler, Galilei, Spinoza ja Leibnitz olivat siitä kiinnostuneita. Montaigne ja Shakespeare ovat poimineet siitä sitaatteja teoksiinsa. Sitä ovat kiitelleet myös Newton, yhdysvaltain kolmas presidentti Thomas Jefferson, ja jopa nuori Marx ja Einsteinkin.
Kirjassa mainittuja henkilöitä löytää helposti netistä.
Kehottaisin lisäksi googlaamaan Santa Maria di Tarsteveren, sillä upeat mosaiikit ovat todella tarkastelun arvoisia. Roomankävijät voivat verrata muutenkin omia muistojaan kirjan sisältöön.
Uuden ajan airut. Matilainen on kutonut koko tarinansa mainitun De rerum naturan ympärille. Se ei ole ollenkaan huono ratkaisu, sillä mainittu roomalaisen Lucretius Caruksen (n. 99‒55 eaa.) käsikirjoitus näyttää kantaneen aina valistuksen aikaan saakka. Teoksen päätarkoituksena on vapauttaa ihmisten mielet taikauskosta ja kuolemanpelosta. Se pyrkii tähän noudattamalla Epikuroksen filosofisen järjestelmän periaatteita.
De rerum natrura on eeppinen runoelma, joka kuvaa epikuroilaista todellisuuskäsitystä. Epikuros on esittänyt ajatuksen atomeista osana ihmisistä ja maailmakaikkeuden toiminnasta. Maailma oli Lucretiuksen mukaan syntynyt atomien pyörteen satunnaisena muodostelmana. Samalla hän selvitti taivaankappaleiden kokoa, kiertoliikettä, kuun vaiheita sekä auringon ja kuun pimennyksiä.
Lopulta Poggio Bracciolini todella sai käsikirjoituksen Roomaan, josta se alkoi vähitellen levitä läntisen maailman oppineiden tietoisuuteen. Se sisälsi kaksi modernin maailman syntyyn oleellisesti vaikuttanutta seikkaa: atomiopin ja luonnontieteiden erottamisen uskonnosta. Se tarjosi vaihtoehdon Raamatun ja Aristoteleen maailmanselityksille. Monet uuden ajan suuret tiedemiehet, Kopernikus, Kepler, Galilei, Spinoza ja Leibnitz olivat siitä kiinnostuneita. Montaigne ja Shakespeare ovat poimineet siitä sitaatteja teoksiinsa. Sitä ovat kiitelleet myös Newton, yhdysvaltain kolmas presidentti Thomas Jefferson, ja jopa nuori Marx ja Einsteinkin.
Kirjassa mainittuja henkilöitä löytää helposti netistä.
Kehottaisin lisäksi googlaamaan Santa Maria di Tarsteveren, sillä upeat mosaiikit ovat todella tarkastelun arvoisia. Roomankävijät voivat verrata muutenkin omia muistojaan kirjan sisältöön.
2. (11) Pian valitaan väärä arkkipiispa
Jokunen vuosi sitten saimme lahjaksi Sana-lehden vuosikerran. Kun se osoittautui avaraksi ja monipuolisesti kristillisyyttä käsitteleväksi lehdeksi, jatkoimme sen tilaamista. Se kiinnittää huomiota arkielämän asioihin ja suhtautuu muihin uskontoihin asiallisesti ja kiihkottomasti. Siellä esitellään ”ihmisiä työnsä ääressä” ja viljellään huumoriakin. Kaksi kolumnia nimeltä Perävirasto ja Tark´ ampuja, suomivat lempeästi kaikenlaisia luutumia, mitä kirkossakin on.
Toinen syy tilaamiseen on ollut päätoimittaja Heli Karhumäki, jolla on journalistisia taitoja. Käsillä olevan pääkirjoituksen otsikkokin on virkistävästi räväkkä. Lisäksi hän on entisen koulutoverini Esko Karhumäen tytär. Esko oli kyllä minua pari vuotta vanhempi, mutta niinhän se on, nuoremmat kyllä tuntevat koulussa vanhempiaan, mutta ei toisinpäin. Esko oli toimelias ja aikaansaapa, hän mm. järjesti teinikunnan puheenjohtajana Lapualla aika suuret kristilliset teinipäivät. Ei ole omena kauas puusta pudonnut.
Lehdestä vielä sen verran, että sitä kustantaa Kansan Raamattuseuraan (KRS) kuuluva Karas-Sana Oy. KRS on ev.lut. kirkkoon kuuluva järjestö, jolla on monipuolista toimintaa eri puolilla maata ja mm. kurssikeskuksia. Niistä tunnetuin lienee Vivamo Lohjalla, Lohjanjärveen pistävällä niemellä. Kansan Raamattuseuraa ei pidä sekoittaa Suomen Evankelisluterilaiseen Kansanlähetykseen (SEKL), jota mm. Päivi Räsänen on tehnyt tunnetuksi.
Jokunen vuosi sitten saimme lahjaksi Sana-lehden vuosikerran. Kun se osoittautui avaraksi ja monipuolisesti kristillisyyttä käsitteleväksi lehdeksi, jatkoimme sen tilaamista. Se kiinnittää huomiota arkielämän asioihin ja suhtautuu muihin uskontoihin asiallisesti ja kiihkottomasti. Siellä esitellään ”ihmisiä työnsä ääressä” ja viljellään huumoriakin. Kaksi kolumnia nimeltä Perävirasto ja Tark´ ampuja, suomivat lempeästi kaikenlaisia luutumia, mitä kirkossakin on.
Toinen syy tilaamiseen on ollut päätoimittaja Heli Karhumäki, jolla on journalistisia taitoja. Käsillä olevan pääkirjoituksen otsikkokin on virkistävästi räväkkä. Lisäksi hän on entisen koulutoverini Esko Karhumäen tytär. Esko oli kyllä minua pari vuotta vanhempi, mutta niinhän se on, nuoremmat kyllä tuntevat koulussa vanhempiaan, mutta ei toisinpäin. Esko oli toimelias ja aikaansaapa, hän mm. järjesti teinikunnan puheenjohtajana Lapualla aika suuret kristilliset teinipäivät. Ei ole omena kauas puusta pudonnut.
Lehdestä vielä sen verran, että sitä kustantaa Kansan Raamattuseuraan (KRS) kuuluva Karas-Sana Oy. KRS on ev.lut. kirkkoon kuuluva järjestö, jolla on monipuolista toimintaa eri puolilla maata ja mm. kurssikeskuksia. Niistä tunnetuin lienee Vivamo Lohjalla, Lohjanjärveen pistävällä niemellä. Kansan Raamattuseuraa ei pidä sekoittaa Suomen Evankelisluterilaiseen Kansanlähetykseen (SEKL), jota mm. Päivi Räsänen on tehnyt tunnetuksi.
Olen tämän kolumnini rungoksi ottanut Heli Karhumäen pääkirjoituksesta 1.2.2018 kaksi valokuvaa. Ensimmäisessä kirjoituksen osassa hän selvittää arkkipiispan tehtäviä. Siitä tulee esille, että valittava tulee olemaan koko Suomen, ei vain Turun hiippakunnan arkkipiispa. Miksi siis vain turkulaiset ja varsinaissuomalaiset pääsääntöisesti pääsevät häntä valitsemaan? Äänioikeus on noin 1525 henkilöllä, osa on pappeja, osa kirkon erilaisissa luottamustehtävissä olevia aktiiveja. Herää kysymys siitä, onko kirkon hallinnossa muutenkin vanhoilta ajoilta kertovia luutumia, joihin nyt vain ei ole kiinnitetty huomiota. Viime aikoina on kysytty myös sitä, valvotaanko kirkollisverojemme käyttöä tarpeeksi. On kohuttu luottokortin ”vingutuksesta”. Tietenkään ei yksi pääsky kesää tee, mutta huomiota se helposti herättää.
Pääkirjoitus on jäntevästi rakennettu. Toisessa kuvassa näkyvät arkkipiispaehdokkaiden esittelyt on kyllä tehty niin pyöreästi, että niistä ei oikein saa mitään selvää, ei ainakaan eroja. Tietenkään lehden päätoimittaja ei voi ottaa etukäteen kantaa, muuta ratkaisua hänellä ei kai tässä vaiheessa ollut. Kirjoituksesta käy hyvin esille se tärkeä asia, että ev.lut. kirkko halutaan säilyttää yhtenäisenä kokonaisuutena, joka sietää ja jopa pitää toivottavanakin erilaisia mielipiteitä. ”Rakennetaan kirkkoon rauhaa, ei sotaa. Annetaan palaute rakkaudella, ei purevasti. Ei odoteta mahdottomia”. Eipä tähän pääkirjoituksen loppuosaan tältä osin ole mitään lisäämistä.
Pääkirjoitus on jäntevästi rakennettu. Toisessa kuvassa näkyvät arkkipiispaehdokkaiden esittelyt on kyllä tehty niin pyöreästi, että niistä ei oikein saa mitään selvää, ei ainakaan eroja. Tietenkään lehden päätoimittaja ei voi ottaa etukäteen kantaa, muuta ratkaisua hänellä ei kai tässä vaiheessa ollut. Kirjoituksesta käy hyvin esille se tärkeä asia, että ev.lut. kirkko halutaan säilyttää yhtenäisenä kokonaisuutena, joka sietää ja jopa pitää toivottavanakin erilaisia mielipiteitä. ”Rakennetaan kirkkoon rauhaa, ei sotaa. Annetaan palaute rakkaudella, ei purevasti. Ei odoteta mahdottomia”. Eipä tähän pääkirjoituksen loppuosaan tältä osin ole mitään lisäämistä.
Elisen maanantain (5.2.2018) MTV:n aamulähetyksessä ja illan A-studiossa TV 1:ssä kävi viimeistään selväksi, että vaalissa on kaksi konservatiivista ehdokasta, Tapio Luoma ja häntä vieläkin konservatiivisempi Ville Auvinen. Kolme muuta voitaisiin ainakin heihin nähden katsoa vapaamielisiksi. Björn Vikström ja Ilkka Kantola ovat aika lähellä toisiaan, heitä vieläkin vapaamielisempi on Heli Inkinen, joka jopa rohkenee vaatia naisten osuuden vahvistamista niin vahvassa kirkkojohtajien miesvaltaisessa joukossa ! Heli Karhumäeltä jäi viisaasti kyllä mainitsematta, että ehdokkaita erottavat erityisesti homoparien vihkiminen, eutanasia ja jopa naispappeuskin. Ville Auvinen on löytänyt Raamatusta tukea ajatukselleen, että naispappeuttakin tulee kaikissa tapauksissa vastustaa.
Ensimmäinen vaalipäivä on ylihuomenna torstaina. Jäävätkö silloin jäljelle Tapio Luoma ja Björn Vikström ? Edellisessä arkkipiispan vaalissa asetelma oli selvä: fundamentalisti ja uudistaja. Vikstöm on varmaan aika lähellä Kari Mäkisen linjauksia. Mutta mitä Tapio Luoma oikein todella ajattelee? Voitaisiinko se määritellä jotenkin seuraavalla tavalla: ei homoliittoja, mutta jos tilanteet ja toimintaympäristömme muuttuvat, säilytämme option hyväksyä ne !!
Ensimmäinen vaalipäivä on ylihuomenna torstaina. Jäävätkö silloin jäljelle Tapio Luoma ja Björn Vikström ? Edellisessä arkkipiispan vaalissa asetelma oli selvä: fundamentalisti ja uudistaja. Vikstöm on varmaan aika lähellä Kari Mäkisen linjauksia. Mutta mitä Tapio Luoma oikein todella ajattelee? Voitaisiinko se määritellä jotenkin seuraavalla tavalla: ei homoliittoja, mutta jos tilanteet ja toimintaympäristömme muuttuvat, säilytämme option hyväksyä ne !!
1. (10) Kenestä uusi arkkipiispa ?
Kirjoitin tämän aamulla 2.2.2018. Katso myös myöhemmin illalla kirjoittamani jälkikirjoitus!
Tuskin olemme päässeet irti presidentin vaalista kun alamme kuulostella, kuka johtaa tulevina vuosina ev.lut. kirkkoa. Ensimmäinen kierros käydään jo helmikuun 8. päivänä, mahdollinen toinen kierros on maaliskuun 1. päivänä. Tosin kiinnostus jää helposti vähän ulkopuoliseksi, sillä äänioikeutettuja ovat pääasiassa Turun arkkihiippakunnasta valitut papit ja maallikot, joita täydentää vain pienehkö joukko muista hiippakunnista tiettyjen periaatteiden mukaan asetettuja henkilöitä. Äänioikeutettujen määrä on niinkin suppea kuin 1525, ja heistäkin osa äänestää pienemmällä painoarvolla kuin toinen osa. Systeemi on sen verran monimutkainen, että en oikein ole siitä perillä.
Kukin hiippakunta valitsee kirkkolain ja vaalijärjestyksen mukaan oman piispansa. Vaikka arkkipiispa jatkuvasti edustaa kirkkoa ulospäin yhteiskunnassa, on tähän tyytyminen. En tiedä, ollaanko Varsinais-Suomessa sen liberaalimpia tai konservatiivisempia kuin kirkkokansa muualla Suomessa. Eli muuttuisiko vaalin tulos, jos eri puolilla maakuntia elävät vahvat herätysliikkeet saisivat sanansa sanoa painokkaammin, kas siinä onkin kysymys.
Arkkipiispan suuren työmäärän johdosta perustettiin vuonna 1998 hiippakuntaan toisen piispan virka, jota tällä hetkellä hoitaa Kaarlo Kalliala. Ensimmäinen Turun piispa oli Ilkka Kantola, joka joutui eroamaan avioliiton ulkopuolisen suhteen takia. Hän on nyt SDP:n kansanedustaja. On selvää, että tämä Turun piispa on valittava hiippakunnan sisällä. Muta miksi koko kirkon johtajan vaalin pitäisi aina vaan olla Turun hiippakunnan väen käsissä ?
Edelliset arkkipiispat. Ehdokkaina on yksi nainen ja neljä miestä. Maallikon on vaikea päästä selville siitä, mitä opillisia tai yhteiskunnallisia eroja heillä on. Kaikki pitää koota pienistä sirpaleista. Vuonna 2010 kaikki oli selvempää, toisella kierroksella niukasti voittanut Kari Mäkinen edusti selvästi liberaalimpaa linjaa kuin puhdasoppiseksi mainittu professori Miikka Ruokanen. Mäkinen, kuten hänen edeltäjänsä Jukka Paarma ovat edustaneet aina John Vikströmistä ja Mikko Juvasta, kenties kauempaakin alkanutta uudistuslinjaa. Aikanaan jo Martti Simojoki joutui tasapainoilemaan radikaalien ja konservatiivien paineessa.
Vikströmiä totuin muutenkin pitämään suurena humanistina, samoin kuin hänen edeltäjäänsä Mikko Juvaa (arkkipiispana 1978‒1982). Molemmat olen ilokseni saanut tavata jossain vaiheessa omaa monipolvista elämääni. Juvalla oli takanaan mm. pitkä yliopistoura ja toiminta Luterilaisessa maailmanliitossa. Oikeastaan kaikkien arkkipiispojemme uudistuslinja lähti hänestä, joka vapaamielisenä teologina pyrki aktiivisesti uudistamaan kirkon hallintoa. Hän otti myös rohkeasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jäätyään eläkkeelle Mikko Juva toimi aktiivisesti mm. seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavassa Yhteys-liikkeessä.
John Vikströmin (1982‒1998) aikana hyväksyttiin lopulta naispappeus 1986, ja uusi raamatunkäännös valmistui 1992. Hyvin tärkeä oli anglikaanisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen Porvoon julistus (1996), jossa kirkot totesivat yksimielisyytensä kristillisestä opista. Käytännössä ne tunnustivat toistensa jäsenet ja papit oikeutetuiksi toimimaan kaikissa allekirjoitukseen osallistuneissa kirkoissa. Ehtoollisyhteys oli erityisen tärkeää Viron ev. lut. kirkolle, joka vielä tässä vaiheessa kipuili neuvostovallan aikaan saamien vaurioiden kanssa. Vikström myös muutti kirkon suuntaa suhtautumisessa homoihin siunatessaan heidät yksilöinä eräässä radiolähetyksessä.
Paarman aikana tuli vaatimus, että jokaisen miespapin pitää työskennellä tarvittaessa yhdessä naispapin kanssa. Piispainkokous myös määräsi, että homoparien kanssa voi rukoilla, mutta heitä ei saa siunata. Eli jotain hänenkin aikanaan liikahti. Ekumeeninen yhteistyö jatkui edellisen arkkipiispan John Vikströmin asettamista askelmerkeistä varsinkin Englannin anglikaanisen kirkon kanssa.
Uudet ehdokkaat. Ilokseni huomasin, että Etelä-Suomen Sanomiin oli ilmestynyt erään STT:n toimittajan kirjoittama artikkeli, jossa ehdokkaat mielestäni selkeästi asetettiin konservatiivi-liberaali –ulottuvuudelle. Jotain tällaista olin jo etukäteen ounastellutkin, mutta Minna Nyrhinen-Blazquez teki sen monin verroin paremmin. Homoparien vihkiminen, suhtautuminen eutanasiaan ja koulujen uskonnon opetukseen näyttävät eniten erottavan ehdokkaita. Seuraan tässä mainitun toimittajan näkemyksiä.
Heli Inkinen (s.1957) on rovasti ja yliopisto -opettaja. Feministinä hänen mielestään myös kirkon johtaviin virkoihin pitäisi asettaa puoliksi miehiä ja naisia. Homopareja pitäisi voida vihkiä, ja vihkiviä pappeja ei tulisi rangaista. Suhde eutanasiaan ei ole yhtä jyrkkä kuin muilla ehdokkailla, sillä kivunlievitys ei aina auta. Saattohoitoa tulisi kehittää. Uskonnonopetuksessa pitäisi kunnille antaa mahdollisuuksia kokeilla erilaisia mahdollisuuksia. Turvapaikan hakijain avustamista tulee jatkaa, mutta yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa. Oikeastaan kaikki muutkin ovat tässä viimeksi mainitussa asiassa suunnilleen samaa mieltä, joten siihen enää palaa.
Björn Vikström (s.1963), Porvoon piispa olisi sitten askel keskimääräiseen suuntaan. Samaa sukupuolta olevien vihkimisessä hän on samaa mieltä Inkisen kanssa. Hän vastustaa eutanasiaa ja vaatii saattohoidon kehittämistä. Lukiossa tulisi olla kaikille yhteinen katsomusaine. Ala- ja yläkoulussa tarvitaan oman uskonnon opetusta.
Ilkka Kantola (s.1957) on kansanedustaja ja entinen Turun arkkihiippakunnan toinen piispa. Hän suhtautuu myönteisesti homoparien vihkimiseen, mutta asettaa varauksen, että pappien ei tulisi vihkiä vastoin piispansa ja tuomiokapitulin ohjeita. Eutanasiaa hän vastustaa. Uskonnonopetus voisi olla kaikille yhteinen oppiaine.
Tapio Luoma (s.1962), Espoon hiippakunnan piispa, pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä suhteena. Hän on valmis vihkimään homopareja, jos kirkko hyväksyy sen. Eutanasiaa hän vastustaa kaikissa olosuhteissa. Hänestä uskonnon kouluopetus voisi olla kaikille yhteistä.
Ville Auvinen (s. 1966) on lähetysjohtaja. Naispappeuden vastustaminen vie hänet selvästi konservatiivisimmaksi ehdokkaaksi. Homopareja ei saa vihkiä, ja vihkiviä pappeja pitää rangaista. Hän vastustaa jyrkästi eutanasiaa ja kannattaa oppilaan oman uskonnon opetusta.
Voidaan tietysti keskustella siitä, ovatko nämä edellä esitetyt asiat opillisesti kaikkein tärkeimmät tai kirkon ja raamatuntulkinnan kanalta keskeisimmät. Ainakin ne kiinnostavat tavallista kirkkokansaa. Kenen puolesta sitten pitäisi veikata ? Vaikuttaa siltä, että ”ääripään ehdokkaat ”, Inkinen ja Auvinen olisivat poissa pelistä. Alkuaan uskoin, että Tapio Luoma voisi olla vahvoilla, mutta en pelkästään siksi, että hän on syntyisin eteläpohjalainen ja pitkäaikainen Seinäjoen kirkkoherra. Mutta nyt hän näyttää viisaasti vetäytyvän näissä kysymyksissä kirkon yhteisen kannan taakse.
Ymmärrän, että Suomen kirkon ylipaimenella on vaativa tehtävä pitää kirkko yhtenäisenä, eri suuntiin vetäviä suuntauksiahan on vaikka millä mitalla. On viisasta pitää nämä suuntaukset ainakin jossain määrin yhdessä, kirkossa tietysti saa, ja ehkä pitääkin olla erilaisia mielipiteitä. Ilkka Kantola näyttää olevan aika lähellä Luomaa. Kantolan asemaa tosin varjostaa edelleen avioliiton ulkopuolinen suhde, jonka takia hän joutui eroamaan Turun piispan virasta. Vaikka tietääkseni hän on myöhemmin avioitunut tämän toisen osapuolen kanssa, saattaa lehtimiesten aikanaan lanseeraama ”pettäjäpiispan” leima vieläkin vaikuttaa.
Olisiko se sitenkin Vikströmin pappissuvun jäsen Björn Vikström ? Hänkin on lähellä keskilinjaa, mutta sen liberaalisemmalla puolella. Kantaisiko isän, John Vikströmin uudistajanmaine hänetkin arkkipiispaksi ? Eikä siinä varmaan olisi haitaksi setämiehen, entisen Porvoon piispan, Erik Vikströminkään toiminta. Suomenkielisten mielestä tämä voi kyllä olla rasite, liian monta Vikströmiä kirkon johtopaikoilla ! Sehän nähdään.
Kai se ykkönen tulee sittenkin olemaan Tapio Luoma, mutta tuskin ensimmäisellä kierroksella.
Jälkikirjoitus illalla 2.2.2018:
Keskustelin vaalista erään tavallista paremmin asioista perillä olevan, varsinaissuomalaisen hyvän ystäni kanssa. Hänen mielestään homma etenee näin:
Ensimmäisellä kierroksella kukaan ei saa enemmistöä. Toiselle kierrokselle pääsevät Luoma ja Vikström. Auvista äänestäneet asettuvat Luoman taakse ja Inkistä äänestäneet Vikströmin taakse. Sen jälkeen Luoma voittaa. Tämän teorian heikkoja puolia on se, että ei tiedetä paljonko Inkinen saa ääniä ensimmäisellä kierroksella, jos naisäänestäjät ja "liberaalit" miehet asettuvat hänen taakseen. Kantola lienee vailla mahdollisuuksia, vaikka hänestä kyllä kuulemma tulisi hyvä arkkipiispa.
Kirjoitin tämän aamulla 2.2.2018. Katso myös myöhemmin illalla kirjoittamani jälkikirjoitus!
Tuskin olemme päässeet irti presidentin vaalista kun alamme kuulostella, kuka johtaa tulevina vuosina ev.lut. kirkkoa. Ensimmäinen kierros käydään jo helmikuun 8. päivänä, mahdollinen toinen kierros on maaliskuun 1. päivänä. Tosin kiinnostus jää helposti vähän ulkopuoliseksi, sillä äänioikeutettuja ovat pääasiassa Turun arkkihiippakunnasta valitut papit ja maallikot, joita täydentää vain pienehkö joukko muista hiippakunnista tiettyjen periaatteiden mukaan asetettuja henkilöitä. Äänioikeutettujen määrä on niinkin suppea kuin 1525, ja heistäkin osa äänestää pienemmällä painoarvolla kuin toinen osa. Systeemi on sen verran monimutkainen, että en oikein ole siitä perillä.
Kukin hiippakunta valitsee kirkkolain ja vaalijärjestyksen mukaan oman piispansa. Vaikka arkkipiispa jatkuvasti edustaa kirkkoa ulospäin yhteiskunnassa, on tähän tyytyminen. En tiedä, ollaanko Varsinais-Suomessa sen liberaalimpia tai konservatiivisempia kuin kirkkokansa muualla Suomessa. Eli muuttuisiko vaalin tulos, jos eri puolilla maakuntia elävät vahvat herätysliikkeet saisivat sanansa sanoa painokkaammin, kas siinä onkin kysymys.
Arkkipiispan suuren työmäärän johdosta perustettiin vuonna 1998 hiippakuntaan toisen piispan virka, jota tällä hetkellä hoitaa Kaarlo Kalliala. Ensimmäinen Turun piispa oli Ilkka Kantola, joka joutui eroamaan avioliiton ulkopuolisen suhteen takia. Hän on nyt SDP:n kansanedustaja. On selvää, että tämä Turun piispa on valittava hiippakunnan sisällä. Muta miksi koko kirkon johtajan vaalin pitäisi aina vaan olla Turun hiippakunnan väen käsissä ?
Edelliset arkkipiispat. Ehdokkaina on yksi nainen ja neljä miestä. Maallikon on vaikea päästä selville siitä, mitä opillisia tai yhteiskunnallisia eroja heillä on. Kaikki pitää koota pienistä sirpaleista. Vuonna 2010 kaikki oli selvempää, toisella kierroksella niukasti voittanut Kari Mäkinen edusti selvästi liberaalimpaa linjaa kuin puhdasoppiseksi mainittu professori Miikka Ruokanen. Mäkinen, kuten hänen edeltäjänsä Jukka Paarma ovat edustaneet aina John Vikströmistä ja Mikko Juvasta, kenties kauempaakin alkanutta uudistuslinjaa. Aikanaan jo Martti Simojoki joutui tasapainoilemaan radikaalien ja konservatiivien paineessa.
Vikströmiä totuin muutenkin pitämään suurena humanistina, samoin kuin hänen edeltäjäänsä Mikko Juvaa (arkkipiispana 1978‒1982). Molemmat olen ilokseni saanut tavata jossain vaiheessa omaa monipolvista elämääni. Juvalla oli takanaan mm. pitkä yliopistoura ja toiminta Luterilaisessa maailmanliitossa. Oikeastaan kaikkien arkkipiispojemme uudistuslinja lähti hänestä, joka vapaamielisenä teologina pyrki aktiivisesti uudistamaan kirkon hallintoa. Hän otti myös rohkeasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jäätyään eläkkeelle Mikko Juva toimi aktiivisesti mm. seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavassa Yhteys-liikkeessä.
John Vikströmin (1982‒1998) aikana hyväksyttiin lopulta naispappeus 1986, ja uusi raamatunkäännös valmistui 1992. Hyvin tärkeä oli anglikaanisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen Porvoon julistus (1996), jossa kirkot totesivat yksimielisyytensä kristillisestä opista. Käytännössä ne tunnustivat toistensa jäsenet ja papit oikeutetuiksi toimimaan kaikissa allekirjoitukseen osallistuneissa kirkoissa. Ehtoollisyhteys oli erityisen tärkeää Viron ev. lut. kirkolle, joka vielä tässä vaiheessa kipuili neuvostovallan aikaan saamien vaurioiden kanssa. Vikström myös muutti kirkon suuntaa suhtautumisessa homoihin siunatessaan heidät yksilöinä eräässä radiolähetyksessä.
Paarman aikana tuli vaatimus, että jokaisen miespapin pitää työskennellä tarvittaessa yhdessä naispapin kanssa. Piispainkokous myös määräsi, että homoparien kanssa voi rukoilla, mutta heitä ei saa siunata. Eli jotain hänenkin aikanaan liikahti. Ekumeeninen yhteistyö jatkui edellisen arkkipiispan John Vikströmin asettamista askelmerkeistä varsinkin Englannin anglikaanisen kirkon kanssa.
Uudet ehdokkaat. Ilokseni huomasin, että Etelä-Suomen Sanomiin oli ilmestynyt erään STT:n toimittajan kirjoittama artikkeli, jossa ehdokkaat mielestäni selkeästi asetettiin konservatiivi-liberaali –ulottuvuudelle. Jotain tällaista olin jo etukäteen ounastellutkin, mutta Minna Nyrhinen-Blazquez teki sen monin verroin paremmin. Homoparien vihkiminen, suhtautuminen eutanasiaan ja koulujen uskonnon opetukseen näyttävät eniten erottavan ehdokkaita. Seuraan tässä mainitun toimittajan näkemyksiä.
Heli Inkinen (s.1957) on rovasti ja yliopisto -opettaja. Feministinä hänen mielestään myös kirkon johtaviin virkoihin pitäisi asettaa puoliksi miehiä ja naisia. Homopareja pitäisi voida vihkiä, ja vihkiviä pappeja ei tulisi rangaista. Suhde eutanasiaan ei ole yhtä jyrkkä kuin muilla ehdokkailla, sillä kivunlievitys ei aina auta. Saattohoitoa tulisi kehittää. Uskonnonopetuksessa pitäisi kunnille antaa mahdollisuuksia kokeilla erilaisia mahdollisuuksia. Turvapaikan hakijain avustamista tulee jatkaa, mutta yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa. Oikeastaan kaikki muutkin ovat tässä viimeksi mainitussa asiassa suunnilleen samaa mieltä, joten siihen enää palaa.
Björn Vikström (s.1963), Porvoon piispa olisi sitten askel keskimääräiseen suuntaan. Samaa sukupuolta olevien vihkimisessä hän on samaa mieltä Inkisen kanssa. Hän vastustaa eutanasiaa ja vaatii saattohoidon kehittämistä. Lukiossa tulisi olla kaikille yhteinen katsomusaine. Ala- ja yläkoulussa tarvitaan oman uskonnon opetusta.
Ilkka Kantola (s.1957) on kansanedustaja ja entinen Turun arkkihiippakunnan toinen piispa. Hän suhtautuu myönteisesti homoparien vihkimiseen, mutta asettaa varauksen, että pappien ei tulisi vihkiä vastoin piispansa ja tuomiokapitulin ohjeita. Eutanasiaa hän vastustaa. Uskonnonopetus voisi olla kaikille yhteinen oppiaine.
Tapio Luoma (s.1962), Espoon hiippakunnan piispa, pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä suhteena. Hän on valmis vihkimään homopareja, jos kirkko hyväksyy sen. Eutanasiaa hän vastustaa kaikissa olosuhteissa. Hänestä uskonnon kouluopetus voisi olla kaikille yhteistä.
Ville Auvinen (s. 1966) on lähetysjohtaja. Naispappeuden vastustaminen vie hänet selvästi konservatiivisimmaksi ehdokkaaksi. Homopareja ei saa vihkiä, ja vihkiviä pappeja pitää rangaista. Hän vastustaa jyrkästi eutanasiaa ja kannattaa oppilaan oman uskonnon opetusta.
Voidaan tietysti keskustella siitä, ovatko nämä edellä esitetyt asiat opillisesti kaikkein tärkeimmät tai kirkon ja raamatuntulkinnan kanalta keskeisimmät. Ainakin ne kiinnostavat tavallista kirkkokansaa. Kenen puolesta sitten pitäisi veikata ? Vaikuttaa siltä, että ”ääripään ehdokkaat ”, Inkinen ja Auvinen olisivat poissa pelistä. Alkuaan uskoin, että Tapio Luoma voisi olla vahvoilla, mutta en pelkästään siksi, että hän on syntyisin eteläpohjalainen ja pitkäaikainen Seinäjoen kirkkoherra. Mutta nyt hän näyttää viisaasti vetäytyvän näissä kysymyksissä kirkon yhteisen kannan taakse.
Ymmärrän, että Suomen kirkon ylipaimenella on vaativa tehtävä pitää kirkko yhtenäisenä, eri suuntiin vetäviä suuntauksiahan on vaikka millä mitalla. On viisasta pitää nämä suuntaukset ainakin jossain määrin yhdessä, kirkossa tietysti saa, ja ehkä pitääkin olla erilaisia mielipiteitä. Ilkka Kantola näyttää olevan aika lähellä Luomaa. Kantolan asemaa tosin varjostaa edelleen avioliiton ulkopuolinen suhde, jonka takia hän joutui eroamaan Turun piispan virasta. Vaikka tietääkseni hän on myöhemmin avioitunut tämän toisen osapuolen kanssa, saattaa lehtimiesten aikanaan lanseeraama ”pettäjäpiispan” leima vieläkin vaikuttaa.
Olisiko se sitenkin Vikströmin pappissuvun jäsen Björn Vikström ? Hänkin on lähellä keskilinjaa, mutta sen liberaalisemmalla puolella. Kantaisiko isän, John Vikströmin uudistajanmaine hänetkin arkkipiispaksi ? Eikä siinä varmaan olisi haitaksi setämiehen, entisen Porvoon piispan, Erik Vikströminkään toiminta. Suomenkielisten mielestä tämä voi kyllä olla rasite, liian monta Vikströmiä kirkon johtopaikoilla ! Sehän nähdään.
Kai se ykkönen tulee sittenkin olemaan Tapio Luoma, mutta tuskin ensimmäisellä kierroksella.
Jälkikirjoitus illalla 2.2.2018:
Keskustelin vaalista erään tavallista paremmin asioista perillä olevan, varsinaissuomalaisen hyvän ystäni kanssa. Hänen mielestään homma etenee näin:
Ensimmäisellä kierroksella kukaan ei saa enemmistöä. Toiselle kierrokselle pääsevät Luoma ja Vikström. Auvista äänestäneet asettuvat Luoman taakse ja Inkistä äänestäneet Vikströmin taakse. Sen jälkeen Luoma voittaa. Tämän teorian heikkoja puolia on se, että ei tiedetä paljonko Inkinen saa ääniä ensimmäisellä kierroksella, jos naisäänestäjät ja "liberaalit" miehet asettuvat hänen taakseen. Kantola lienee vailla mahdollisuuksia, vaikka hänestä kyllä kuulemma tulisi hyvä arkkipiispa.
Tammikuu
9. Ketkä ovat mukana vielä kuuden vuoden kuluttua ?
Sauli Väinämö Niinistö julistettiin sunnuntaina 28.1.2018 presidentinvaalien voittajaksi. Tämän jälkeen alkoivat kaikenkarvaiset skribentit jo arvuutella, ketkä ovat mukana kuuden vuoden kuluttua. Kuusi vuotta on pitkä aika, joten maailma voi silloin olla aivan toisenlainen kuin tänään. Niinpä arvailut onkin tehty vähän kieli poskella, eli ei niin tosissaan. Senpä takia kaltaisellani diletantillakin on oikeus liittyä seuraan ja vähän hullutella. Mutta silti: kai näissä reposteluissa voi olla totta toinen puoli ?
Se nyt on varmaa, että Sauli Niinistö alkaa todennäköisesti ja viimeistään kuuden vuoden kuluttua kirjoittaa muistelmiaan, joita kansa kantaa selkä vääränä kotiin. Jenni Haukio kirjoittaa edelleen runoja ja on näkyvällä paikalla jossain kirjallisessa järjestössä, tuskin kuitenkaan enää Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkönä. Helmikuusta 2018 on iso osa omistettu perhe-elämälle. Kuuden vuoden kuluttua lapsi käy jo esikoulua.
Mutta entä ne muut seitsemän ? Pekka Haavisto on nyt varmaan tyytyväinen toiseen sijaansa, eikä olisi suurin surminkaan halunnut presidentiksi. Hän tietää rajoituksensa, hän on kyllä taitava sovittelija paikallisissa ongelmissa maailmalla, oli sitten kysymys ympäristöstä tai ihmisoikeuskysymyksistä. Tyylikäs herrasmies, jolla on karehdittavasti sana hallussaan. Mutta kun skaalan pitäisi olla laajempi, hän ei ole ollut pääministeri, ja kokemusta pitäisi olla jostain muustakin kuin ympäristöministerin tai kehitys- ja ympäristöministerin tehtävistä. Valtiotieteen ylioppilas Haavistolta tyssäsivät yliopisto-opinnot heti alkuunsa. Kuuden vuoden kuluttua hän lienee edelleen rivikansanedustaja ja vihreiden eräänlainen kunniaveteraani. Häneen päättyy ns. koijärveläisten vihreiden kausi. Haavisto saattaa myös olla jossain näyttävässä virassa. Nexar Antonio Flores toimii edelleen kampaajana ja on saanut yhä enemmän nimeä myös pukusuunnittelijana.
Kuka sitten tulisi Haaviston tilalle pitämään puolueen kunniaa koholla? Ville Niinistö otti aikanaan puheenjohtajana eräänlaisen ykköshaastajan aseman ampumalla kaikkea sitä, mitä hallituksen suunnassa liikkui. Hänen ansiostaan puolue pääsi kannatusluvuissaan melkein SDP:n kantaan. Muita ei oikein ole tulossa, mutta kerrankos sitä joku tähti nousee nopeastikin näkyviin. Nykyinen puheenjohtaja Touko Aaltokin nousi suuresta tuntemattomuudesta yleiseen tietoisuuteen. Jos Niinistö on hiukan liian ärhäkkä, tuntuu Aalto taas olevan liiaksi herrasmiehen oloinen. Todettakoon vielä, että hänen tittelinsä valtiotieteen kandidaatti ei nykytilanteessa tarkoita maisteria. Tutkinto on noin kolmessa vuodessa suoritettava opintosuunnan ensimmäinen yliopistotutkinto. Siitä on maisteriksi vielä parisen vuotta, on gradu ja useita vaikeita tenttejä. Kun mies on jo yli 30-vuotias, lienee opintie ainakin toistaiseksi kuljettu loppuun.
Kyllähän sitä opintietä voi jatkaa vanhempanakin, jos vain lahjakkuutta riittää. Paavo Väyrynenkin väitteli kaiken muun toimintansa ohella tohtoriksi. Joku on vitsinomaisesti todennut, että tuskin kukaan muu seitsemästä nykyehdokkaasta jatkaa, mutta Paavo nyt ainakin. Miksikä ei jatkaisi, mies on vasta 71-vuotias ja omalla tavallaan iskussa edelleenkin, ja kahdeksan kymmentähän on nykyään sama kuin kuusikymmentä ennen. Nyt hän on keväällä palaamassa eduskuntaan ottamaan vauhtia. Paavon isä kuoli vähän yli satavuotiaana, joten onhan hänellä aikaa. Eemeli Väyrynen sai julkisuutta hankittuaan patentin keksimälleen perunanistutuskoneelle juuri satavuotiaana. Mutta onko innokkailla kannattajilla Keminmaalla ja Lapissa enää puhtia, se on sitten eri asia. Aika moni ikätoveri ehtii tässä ajassa jo rajan taakse, ja monia kutsuu vanhainkoti. Eikä se Paavokaan enää jaksa ajaa ympäri Suomea kuin ennen, viikon matkarasituksista ei enää palauduta yhden viikonlopun aikana. Tietysti nuoremmatkin voivat häntä äänestää, kuten tässä päivänä muutamana selvisi kuntosalilla. Siinä ähellyksen välissä eräs puolituttu mies kertoi, että ”minä äänestin Paavoa aivan piruuttani. Hän oli ainoa, joka toi keskusteluihin vähän säpinää mukaan!”
Vähän surettaa tuo Matti Vanhasen kohtalo. Hänethän nimettiin keskustan ehdokkaaksi jo puolitoista vuotta ennen vaalia, jotta Väyrynen saataisiin kammettua sivuun. Mutta nyt keskustalle kävi vähän vanhanaikaisesti, kansalaisliikkeen ehdokas Väyrysen äänimäärä oli suurempi. Tämä aiheuttanee puolueen sisällä liikehdintää, ja Sipilänkin on ainakin hieman vaikeampi jatkaa puheenjohtajana seuraavan puoluekokouksen jälkeen. Saattaa olla, että keskustassa on sisäistä oppositiota, joka pitää pahana kokoomuksen kelkkaan lähtemistä. Onko näin tapahtunut, kuka tietää, mutta ainahan tällaisia väitteitä voi tulla esiin. Vanhanen on kiistatta monipuolisesti kokenut ja perillä kaikista valtion päämiehelle kuuluvista tehtävistä. Mutta kun karismaa ei ole, niin sitä ei ole. Jos Alexander Stubbin itsetietoisuus ja supliikki voitaisiin yhdistää Vanhasen asiantuntemukseen, niin siinäpä olisi oiva paketti. Kuka sitten olisi Vanhasen seuraaja vuonna 2024 ? Aika vaisuja nuo keskustan ministerit tuntuvat olevan. Mutta olisikohan se ulkomaankauppaministeri Kai Mykkänen, valtiotieteen maisteri, kielimies ja Venäjän tuntija?
Missä sitten valtiotieteiden maisteri Vanhanen on kuuden vuoden kuluttua. Onko hän EU:n parlamentissa, jota Euroopassa vähän ilkeästi sanotaan vanhojen norsujen hautausmaaksi. Onhan siellä jo sellaisia suomalaisiakin, joilla ei syystä tai toisesta ole mitään tulevaisuutta kotimaisessa politiikassa. Mutta Vanhasen kyvyille se olisi liian heppoinen paikka. Pääministerinä ja puoluejohtajanakin hän on jo ollut, eli mitä nyt? Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankkiinkaan häntä ei voi pistää, sillä siellä on jo Alexander Stubb. Niinistö ja Jan Vapaavuori ovat siellä olleet ottamassa vauhtia Suomen päivänpolitiikkaan, mutta Stubb siellä kyllä pysyy pitkään, ellei häntä saada suurlähettilääksi jonnekin pikkumaahan. Ja jostain pitäisi kai sille Timo Soinillekin virka löytää tämän eduskuntakauden jälkeen !
Kahdeksasta presidenttiehdokkaasta kolme on tällä hetkellä Euroopan parlamentin jäseniä. Väyrynen sinne menee varmaan heittämällä seuraavissakin vaaleissa, jos haluaa. Nyt näyttää eduskunta kiinnostavan enemmän. Siltä suunnaltahan on helpompi vyöryttää keskustapuoluetta. Kaksi muuta, laboratoriohoitaja Merja Kyllönen sekä toimittaja ja kirjeenvaihtaja Nils Torvalds olivat tavallaan näissä vaaleissa ottamassa vauhtia Brysseliin. Ikämies Torvaldsin poliittinen ura varmaan jatkuu parlamentissa ja vuosien mittaan myös päättyy siellä. Joku toinen jatkaa RKP:n ehdokkaana. Kyllönenkin valmistautui nyt seuraaviin parlamentti-vaaleihin. Hän saattaa vielä palata eduskuntaan ja vasemmistoliiton johtotehtäviin. Vaalikeskusteluissa hän ei kuitenkaan tehnyt kovin suurta vaikutusta, joten aivan valtakunnan johtopaikoille hän tuskin yltää. Hän oli kolme vuotta Kataisen hallituksen liikenneministerinä 2011‒2014, joten jotain meriittejäkin kyllä löytyy. Itsestään selvää seuraajaa ei presidentinvaaleihin ole, ellei sitten nuorehko Kyllönen yritä uudelleen. Ei se Li Anderssonkaan oikein vakuuta. Andersson on valtiotieteiden kandidaatti kuten Aaltokin.
Tuula Haataisella riittää meriittejä vieläkin enemmän, samoin opintojakin, sairaanhoitaja ja valtiotieteen maisteri. Hän on toiminut opetusministerinä, sosiaali- ja terveysministerinä, Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja Kuntaliiton varatoimitusjohtajana. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tiedoissa oli presidenttikeskustelujen aikaan vajausta. Onko hän SDP:n tuleva puheenjohtaja, ja ministeritiekään ei ole kuljettu vielä loppuun. SDP:llä on tuntuvia ongelmia nykymaailmassa. Tehdastyöväestön lisäksi on ajettava myös toimihenkilöiden ja pätkätyöläisten etua. Moni katsoi, että Jutta Urpilaisen valinta puheenjohtajaksi ennakoi vuosia sitten puolueen uudistumista. Mutta sitten edelleen vahva ay-siipi ajoi tilalle tehokkaan, mutta kulmikkaan ammattiyhdistysjyrän Antti Rinteen. Puolueen ongelmana on lisäksi vanheneva jäsenistö, keski-ikä on kai siellä jossain 50:n ja 60: n välillä. Olisiko tässä nyt Tuula Haataisen paikka yrittää ?
Jääkö Laura Huhtasaari tähdenlennoksi ? Osaaminen oli keskusteluissa vajavaista, mutta intoa ja pateettisuutta riitti. Välillä taisi tulla vähän sitä totuuden jälkeistäkin asiaa. Voi hyvinkin olla, että hän on jatkossakin edelleen perussuomalaisten keulakuva, sillä puheenjohtaja Jussi Halla-aholla ei ole kansanvillitsijän otetta, vaikka hänen mielipiteitään puolueessa kovasti kunnioitetaankin. Halla-aho on väitellyt filosofian tohtoriksi kirkkoslaavista huippuarvosanalla eximia cum laude approbatur. Ero luokanopettaja Huhtasaareen on huima, varsinkin kun tämän pro gradu-koe on parhaillaan tutkinnassa plagiaattisyytösten takia. Ne näyttävät kyllä kuivuvan kokoon. Vain jonkinlaista huolimattomuutta lähteiden merkinnässä näyttäisi olevan. Kuka sitten on seuraava presidenttiehdokas? Se on täysin hämärän peitossa, samoin kuin koko puolueen tulevaisuuskin. Saattaa olla, että siniset kuitenkin näivettyvät aikaisemmin kuin emopuolue.
Kokoomuksessa sen sijaan on useitakin ehdokkaita, joilla on koulutustaustaa ja kokemusta paljon. Moni varmaan pitää perintöprinssinä Jan Vapaavuorta, joka tässä taannoin tuli julkisuuteen järjestämällä ns. suurten kaupunkien kokouksen, jossa aika lailla arvosteltiin tekeillä olevaa sote-uudistusta. Hän suoritti vuonna 1989 oikeustieteen kandidaatin tutkinnon, mikä siihen aikaan oli loppututkinto ja vastaa nykyistä oikeustieteen maisteria. Lisäksi hänellä on yliopistossa kansantalouden ja laskentatoimen opintoja. Elinkeinoministerin taannoinen posti ja Helsingin pormestarin asema antavat vahvaa taustatukea.
Nykyinen valtionvarainministeri ja kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo valmistui valtiotieteiden maisteriksi Turun yliopistossa vuonna 2002 pääaineenaan taloustiede. Se on sen verran vaikea aine, että pitää kunnioittaa. Hän vaikuttaa hillityltä herrasmieheltä, mutta kovuuttakin näyttää kiperissä tilanteissa löytyvän. Oikeustieteen maisteri ja nykyinen oikeusministeri Antti Häkkänen on nuoruudestaan huolimatta ollut jo monessa mukana. Hän on myös kokoomuksen varapuheenjohtaja. Hänen vuoronsa ei varmaan ole ihan vielä, mutta nimi kannattaa panna muistiin.
---------
Heijastuksia SDP:n ja keskustan piirissä. Vaalivalvojaisissa pohdittiin myös sitä, voiko tuloksista ennustaa jotain seuraavista eduskuntavaaleista. Yleensä korostettiin sitä, että nyt oli kysymyksessä henkilövaali, ja Niinistön ylivoimaisuus löi leimansa tuloksiin. Eletään epävarmoja aikoja, joten turvauduttiin tavallista enemmän tuttuun ja turvalliseksi koettuun. Mutta entinen sos.dem. puolueen puoluesihteeri Mikael Jungner ui kuitenkin vastarintaan selittäen, että sekä SDP että vasemmistoliitto, ja osittain keskustakin ovat ”savijaloilla seisovia jättiläisiä”, joiden ”kova ydin” on suunnilleen ehdokkaidensa nyt saamien prosenttien luokkaa. Hän ennakoi puoluejärjestelmän muutosta tulevien vuosien mittaan. SDP:n euromeppi Liisa Jaakonsaari oli tavallaan samoissa ajatuksissa, kun hän EES:n mukaan korosti, että menneisyyden saavutuksille ei voi rakentaa, koska kaikki puolueet ovat nykyään sosiaalidemokraattisen puolueen innovaation eli hyvinvointivaltion takana. Täytyy olla uusia viestejä, uusia viestinkantajia ja näkemyksiä tulevaisuudesta. SDP:n puheenjohtaja Rinteen vakuuttelut näyttävät tässä valossa ontoilta. Hänen mielestäänhän mitään ongelmia ei ole, vaan nämäkin vaalit tavallaan voitettiin !
Useimpien puolueittemme juuret ulottuvat, perustuslaillisia, sinisiä ja vihreitä lukuun ottamatta 1800-luvun lopulle saakka. Toki ne ovat moneen kertaan muuttuneet, muuttaneet jopa nimiään, mutta ehkä ne ovat ainakin jossain määrin uudessa tilanteessa. Vaalivalvojaisissa kehuttiin kovasti ehdokkaita, joita mainittiin osaaviksi ja sympaattisiksi ihmisiksi, jotka eivät hyökkäilleet toisiaan vastaan. Ainoa poikkeus taisi olla Paavo Väyrynen, joka Ylen tentissä vapaan puheen osuudessaan taisi muistaa Niinistöä vähän liiankin usein ja vähän joka asiassa. Otsikoissa Väyrynen ainakin tulee olemaan entistä enemmän, sillä hän palaa keväällä eduskuntaan hoitamaan siellä mandaattiaan. Hänellähän on oma puoluekin, kansalaispuolue. Sen juridinen asema on ainakin minulle vielä epäselvä, sillä Väyrynen on yhä keskustan jäsen. EES:n mukaan hän on jo aikaisemmin ilmoittanut, että hän muodostaa eduskuntaan oman ryhmänsä ja tähtää vuoden 1919 eduskuntavaaleihin kansalaispuolueen riveissä. Hän ilmeisesti pyrkii eduskunnasta käsin nakertamaan keskustan perustuksia. Hänen varaedustajansa Mikko Kärnä saa lähteä. Europarlamenttiin tulee hänen tilalleen Suomen yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen, mikäli hän suostuu ottamaan tehtävän vastaan.
Sauli Väinämö Niinistö julistettiin sunnuntaina 28.1.2018 presidentinvaalien voittajaksi. Tämän jälkeen alkoivat kaikenkarvaiset skribentit jo arvuutella, ketkä ovat mukana kuuden vuoden kuluttua. Kuusi vuotta on pitkä aika, joten maailma voi silloin olla aivan toisenlainen kuin tänään. Niinpä arvailut onkin tehty vähän kieli poskella, eli ei niin tosissaan. Senpä takia kaltaisellani diletantillakin on oikeus liittyä seuraan ja vähän hullutella. Mutta silti: kai näissä reposteluissa voi olla totta toinen puoli ?
Se nyt on varmaa, että Sauli Niinistö alkaa todennäköisesti ja viimeistään kuuden vuoden kuluttua kirjoittaa muistelmiaan, joita kansa kantaa selkä vääränä kotiin. Jenni Haukio kirjoittaa edelleen runoja ja on näkyvällä paikalla jossain kirjallisessa järjestössä, tuskin kuitenkaan enää Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkönä. Helmikuusta 2018 on iso osa omistettu perhe-elämälle. Kuuden vuoden kuluttua lapsi käy jo esikoulua.
Mutta entä ne muut seitsemän ? Pekka Haavisto on nyt varmaan tyytyväinen toiseen sijaansa, eikä olisi suurin surminkaan halunnut presidentiksi. Hän tietää rajoituksensa, hän on kyllä taitava sovittelija paikallisissa ongelmissa maailmalla, oli sitten kysymys ympäristöstä tai ihmisoikeuskysymyksistä. Tyylikäs herrasmies, jolla on karehdittavasti sana hallussaan. Mutta kun skaalan pitäisi olla laajempi, hän ei ole ollut pääministeri, ja kokemusta pitäisi olla jostain muustakin kuin ympäristöministerin tai kehitys- ja ympäristöministerin tehtävistä. Valtiotieteen ylioppilas Haavistolta tyssäsivät yliopisto-opinnot heti alkuunsa. Kuuden vuoden kuluttua hän lienee edelleen rivikansanedustaja ja vihreiden eräänlainen kunniaveteraani. Häneen päättyy ns. koijärveläisten vihreiden kausi. Haavisto saattaa myös olla jossain näyttävässä virassa. Nexar Antonio Flores toimii edelleen kampaajana ja on saanut yhä enemmän nimeä myös pukusuunnittelijana.
Kuka sitten tulisi Haaviston tilalle pitämään puolueen kunniaa koholla? Ville Niinistö otti aikanaan puheenjohtajana eräänlaisen ykköshaastajan aseman ampumalla kaikkea sitä, mitä hallituksen suunnassa liikkui. Hänen ansiostaan puolue pääsi kannatusluvuissaan melkein SDP:n kantaan. Muita ei oikein ole tulossa, mutta kerrankos sitä joku tähti nousee nopeastikin näkyviin. Nykyinen puheenjohtaja Touko Aaltokin nousi suuresta tuntemattomuudesta yleiseen tietoisuuteen. Jos Niinistö on hiukan liian ärhäkkä, tuntuu Aalto taas olevan liiaksi herrasmiehen oloinen. Todettakoon vielä, että hänen tittelinsä valtiotieteen kandidaatti ei nykytilanteessa tarkoita maisteria. Tutkinto on noin kolmessa vuodessa suoritettava opintosuunnan ensimmäinen yliopistotutkinto. Siitä on maisteriksi vielä parisen vuotta, on gradu ja useita vaikeita tenttejä. Kun mies on jo yli 30-vuotias, lienee opintie ainakin toistaiseksi kuljettu loppuun.
Kyllähän sitä opintietä voi jatkaa vanhempanakin, jos vain lahjakkuutta riittää. Paavo Väyrynenkin väitteli kaiken muun toimintansa ohella tohtoriksi. Joku on vitsinomaisesti todennut, että tuskin kukaan muu seitsemästä nykyehdokkaasta jatkaa, mutta Paavo nyt ainakin. Miksikä ei jatkaisi, mies on vasta 71-vuotias ja omalla tavallaan iskussa edelleenkin, ja kahdeksan kymmentähän on nykyään sama kuin kuusikymmentä ennen. Nyt hän on keväällä palaamassa eduskuntaan ottamaan vauhtia. Paavon isä kuoli vähän yli satavuotiaana, joten onhan hänellä aikaa. Eemeli Väyrynen sai julkisuutta hankittuaan patentin keksimälleen perunanistutuskoneelle juuri satavuotiaana. Mutta onko innokkailla kannattajilla Keminmaalla ja Lapissa enää puhtia, se on sitten eri asia. Aika moni ikätoveri ehtii tässä ajassa jo rajan taakse, ja monia kutsuu vanhainkoti. Eikä se Paavokaan enää jaksa ajaa ympäri Suomea kuin ennen, viikon matkarasituksista ei enää palauduta yhden viikonlopun aikana. Tietysti nuoremmatkin voivat häntä äänestää, kuten tässä päivänä muutamana selvisi kuntosalilla. Siinä ähellyksen välissä eräs puolituttu mies kertoi, että ”minä äänestin Paavoa aivan piruuttani. Hän oli ainoa, joka toi keskusteluihin vähän säpinää mukaan!”
Vähän surettaa tuo Matti Vanhasen kohtalo. Hänethän nimettiin keskustan ehdokkaaksi jo puolitoista vuotta ennen vaalia, jotta Väyrynen saataisiin kammettua sivuun. Mutta nyt keskustalle kävi vähän vanhanaikaisesti, kansalaisliikkeen ehdokas Väyrysen äänimäärä oli suurempi. Tämä aiheuttanee puolueen sisällä liikehdintää, ja Sipilänkin on ainakin hieman vaikeampi jatkaa puheenjohtajana seuraavan puoluekokouksen jälkeen. Saattaa olla, että keskustassa on sisäistä oppositiota, joka pitää pahana kokoomuksen kelkkaan lähtemistä. Onko näin tapahtunut, kuka tietää, mutta ainahan tällaisia väitteitä voi tulla esiin. Vanhanen on kiistatta monipuolisesti kokenut ja perillä kaikista valtion päämiehelle kuuluvista tehtävistä. Mutta kun karismaa ei ole, niin sitä ei ole. Jos Alexander Stubbin itsetietoisuus ja supliikki voitaisiin yhdistää Vanhasen asiantuntemukseen, niin siinäpä olisi oiva paketti. Kuka sitten olisi Vanhasen seuraaja vuonna 2024 ? Aika vaisuja nuo keskustan ministerit tuntuvat olevan. Mutta olisikohan se ulkomaankauppaministeri Kai Mykkänen, valtiotieteen maisteri, kielimies ja Venäjän tuntija?
Missä sitten valtiotieteiden maisteri Vanhanen on kuuden vuoden kuluttua. Onko hän EU:n parlamentissa, jota Euroopassa vähän ilkeästi sanotaan vanhojen norsujen hautausmaaksi. Onhan siellä jo sellaisia suomalaisiakin, joilla ei syystä tai toisesta ole mitään tulevaisuutta kotimaisessa politiikassa. Mutta Vanhasen kyvyille se olisi liian heppoinen paikka. Pääministerinä ja puoluejohtajanakin hän on jo ollut, eli mitä nyt? Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankkiinkaan häntä ei voi pistää, sillä siellä on jo Alexander Stubb. Niinistö ja Jan Vapaavuori ovat siellä olleet ottamassa vauhtia Suomen päivänpolitiikkaan, mutta Stubb siellä kyllä pysyy pitkään, ellei häntä saada suurlähettilääksi jonnekin pikkumaahan. Ja jostain pitäisi kai sille Timo Soinillekin virka löytää tämän eduskuntakauden jälkeen !
Kahdeksasta presidenttiehdokkaasta kolme on tällä hetkellä Euroopan parlamentin jäseniä. Väyrynen sinne menee varmaan heittämällä seuraavissakin vaaleissa, jos haluaa. Nyt näyttää eduskunta kiinnostavan enemmän. Siltä suunnaltahan on helpompi vyöryttää keskustapuoluetta. Kaksi muuta, laboratoriohoitaja Merja Kyllönen sekä toimittaja ja kirjeenvaihtaja Nils Torvalds olivat tavallaan näissä vaaleissa ottamassa vauhtia Brysseliin. Ikämies Torvaldsin poliittinen ura varmaan jatkuu parlamentissa ja vuosien mittaan myös päättyy siellä. Joku toinen jatkaa RKP:n ehdokkaana. Kyllönenkin valmistautui nyt seuraaviin parlamentti-vaaleihin. Hän saattaa vielä palata eduskuntaan ja vasemmistoliiton johtotehtäviin. Vaalikeskusteluissa hän ei kuitenkaan tehnyt kovin suurta vaikutusta, joten aivan valtakunnan johtopaikoille hän tuskin yltää. Hän oli kolme vuotta Kataisen hallituksen liikenneministerinä 2011‒2014, joten jotain meriittejäkin kyllä löytyy. Itsestään selvää seuraajaa ei presidentinvaaleihin ole, ellei sitten nuorehko Kyllönen yritä uudelleen. Ei se Li Anderssonkaan oikein vakuuta. Andersson on valtiotieteiden kandidaatti kuten Aaltokin.
Tuula Haataisella riittää meriittejä vieläkin enemmän, samoin opintojakin, sairaanhoitaja ja valtiotieteen maisteri. Hän on toiminut opetusministerinä, sosiaali- ja terveysministerinä, Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja Kuntaliiton varatoimitusjohtajana. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tiedoissa oli presidenttikeskustelujen aikaan vajausta. Onko hän SDP:n tuleva puheenjohtaja, ja ministeritiekään ei ole kuljettu vielä loppuun. SDP:llä on tuntuvia ongelmia nykymaailmassa. Tehdastyöväestön lisäksi on ajettava myös toimihenkilöiden ja pätkätyöläisten etua. Moni katsoi, että Jutta Urpilaisen valinta puheenjohtajaksi ennakoi vuosia sitten puolueen uudistumista. Mutta sitten edelleen vahva ay-siipi ajoi tilalle tehokkaan, mutta kulmikkaan ammattiyhdistysjyrän Antti Rinteen. Puolueen ongelmana on lisäksi vanheneva jäsenistö, keski-ikä on kai siellä jossain 50:n ja 60: n välillä. Olisiko tässä nyt Tuula Haataisen paikka yrittää ?
Jääkö Laura Huhtasaari tähdenlennoksi ? Osaaminen oli keskusteluissa vajavaista, mutta intoa ja pateettisuutta riitti. Välillä taisi tulla vähän sitä totuuden jälkeistäkin asiaa. Voi hyvinkin olla, että hän on jatkossakin edelleen perussuomalaisten keulakuva, sillä puheenjohtaja Jussi Halla-aholla ei ole kansanvillitsijän otetta, vaikka hänen mielipiteitään puolueessa kovasti kunnioitetaankin. Halla-aho on väitellyt filosofian tohtoriksi kirkkoslaavista huippuarvosanalla eximia cum laude approbatur. Ero luokanopettaja Huhtasaareen on huima, varsinkin kun tämän pro gradu-koe on parhaillaan tutkinnassa plagiaattisyytösten takia. Ne näyttävät kyllä kuivuvan kokoon. Vain jonkinlaista huolimattomuutta lähteiden merkinnässä näyttäisi olevan. Kuka sitten on seuraava presidenttiehdokas? Se on täysin hämärän peitossa, samoin kuin koko puolueen tulevaisuuskin. Saattaa olla, että siniset kuitenkin näivettyvät aikaisemmin kuin emopuolue.
Kokoomuksessa sen sijaan on useitakin ehdokkaita, joilla on koulutustaustaa ja kokemusta paljon. Moni varmaan pitää perintöprinssinä Jan Vapaavuorta, joka tässä taannoin tuli julkisuuteen järjestämällä ns. suurten kaupunkien kokouksen, jossa aika lailla arvosteltiin tekeillä olevaa sote-uudistusta. Hän suoritti vuonna 1989 oikeustieteen kandidaatin tutkinnon, mikä siihen aikaan oli loppututkinto ja vastaa nykyistä oikeustieteen maisteria. Lisäksi hänellä on yliopistossa kansantalouden ja laskentatoimen opintoja. Elinkeinoministerin taannoinen posti ja Helsingin pormestarin asema antavat vahvaa taustatukea.
Nykyinen valtionvarainministeri ja kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo valmistui valtiotieteiden maisteriksi Turun yliopistossa vuonna 2002 pääaineenaan taloustiede. Se on sen verran vaikea aine, että pitää kunnioittaa. Hän vaikuttaa hillityltä herrasmieheltä, mutta kovuuttakin näyttää kiperissä tilanteissa löytyvän. Oikeustieteen maisteri ja nykyinen oikeusministeri Antti Häkkänen on nuoruudestaan huolimatta ollut jo monessa mukana. Hän on myös kokoomuksen varapuheenjohtaja. Hänen vuoronsa ei varmaan ole ihan vielä, mutta nimi kannattaa panna muistiin.
---------
Heijastuksia SDP:n ja keskustan piirissä. Vaalivalvojaisissa pohdittiin myös sitä, voiko tuloksista ennustaa jotain seuraavista eduskuntavaaleista. Yleensä korostettiin sitä, että nyt oli kysymyksessä henkilövaali, ja Niinistön ylivoimaisuus löi leimansa tuloksiin. Eletään epävarmoja aikoja, joten turvauduttiin tavallista enemmän tuttuun ja turvalliseksi koettuun. Mutta entinen sos.dem. puolueen puoluesihteeri Mikael Jungner ui kuitenkin vastarintaan selittäen, että sekä SDP että vasemmistoliitto, ja osittain keskustakin ovat ”savijaloilla seisovia jättiläisiä”, joiden ”kova ydin” on suunnilleen ehdokkaidensa nyt saamien prosenttien luokkaa. Hän ennakoi puoluejärjestelmän muutosta tulevien vuosien mittaan. SDP:n euromeppi Liisa Jaakonsaari oli tavallaan samoissa ajatuksissa, kun hän EES:n mukaan korosti, että menneisyyden saavutuksille ei voi rakentaa, koska kaikki puolueet ovat nykyään sosiaalidemokraattisen puolueen innovaation eli hyvinvointivaltion takana. Täytyy olla uusia viestejä, uusia viestinkantajia ja näkemyksiä tulevaisuudesta. SDP:n puheenjohtaja Rinteen vakuuttelut näyttävät tässä valossa ontoilta. Hänen mielestäänhän mitään ongelmia ei ole, vaan nämäkin vaalit tavallaan voitettiin !
Useimpien puolueittemme juuret ulottuvat, perustuslaillisia, sinisiä ja vihreitä lukuun ottamatta 1800-luvun lopulle saakka. Toki ne ovat moneen kertaan muuttuneet, muuttaneet jopa nimiään, mutta ehkä ne ovat ainakin jossain määrin uudessa tilanteessa. Vaalivalvojaisissa kehuttiin kovasti ehdokkaita, joita mainittiin osaaviksi ja sympaattisiksi ihmisiksi, jotka eivät hyökkäilleet toisiaan vastaan. Ainoa poikkeus taisi olla Paavo Väyrynen, joka Ylen tentissä vapaan puheen osuudessaan taisi muistaa Niinistöä vähän liiankin usein ja vähän joka asiassa. Otsikoissa Väyrynen ainakin tulee olemaan entistä enemmän, sillä hän palaa keväällä eduskuntaan hoitamaan siellä mandaattiaan. Hänellähän on oma puoluekin, kansalaispuolue. Sen juridinen asema on ainakin minulle vielä epäselvä, sillä Väyrynen on yhä keskustan jäsen. EES:n mukaan hän on jo aikaisemmin ilmoittanut, että hän muodostaa eduskuntaan oman ryhmänsä ja tähtää vuoden 1919 eduskuntavaaleihin kansalaispuolueen riveissä. Hän ilmeisesti pyrkii eduskunnasta käsin nakertamaan keskustan perustuksia. Hänen varaedustajansa Mikko Kärnä saa lähteä. Europarlamenttiin tulee hänen tilalleen Suomen yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen, mikäli hän suostuu ottamaan tehtävän vastaan.
8. Sisällissodasta 100 vuotta
Viime vuonna juhlimme Suomen itsenäisyyden 100-vuotimuistoa. Joka puolella pidettiin isompia ja pienempiä juhlia, sulassa sovussa kuten kuuluukin. Kun on tultu vuoteen 2018, voi ääni kellossa muuttua. Kansa on kyllä viimeisten sotiemme aikana ja sen jälkeen eheytynyt, mutta yhä edelleen monissa suvuissa elää katkeruutta siitä, mitä isovanhemmille tai jopa heidänkin vanhemmilleen oikein tapahtui, oltiin sitten millä puolella tahansa. Sisällissodan 100-vuotismuisto saattaa hyvinkin nostaa näitä ehkä jo puoleksi unohtuneita tuntemuksia pintaan. Yhteistä valtakunnallista juhlaa ei järjestetä, ehkäpä siitä syystä, että ohjelmasta olisi vaikea sopia. Eri puolilla maata kyllä tilaisuuksia järjestetään, monin paikoin ehkä hyvinkin erilaisin painotuksin.
Sodan nimitykset ovat vaihdelleet ajankohdasta ja termien käyttäjistä riippuen. Entinen tähtioppilaani, ESS:n pääkirjoitustoimittaja Jukka Airo antoi mielestäni asiasta aika hyvän synteesin tammikuisessa kolumnissaan (Esalainen, ESS 14.1.2018). Hän lähti liikkeelle presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheessaan käyttämästä nimityksestä sisällissota. Airon mukaan puolustusministeri Jussi Niinistö katsoi, että presidentti antoi luvan puhua myös vapaussodasta. Tähän tuli heti jyrkkä vastustus entisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan taholta.
Airo muisteli itse kuulleensa lapsuudessaan erään hollolalaisen, punaisten puolella taistelleen miehen puhuneen kapinasta. Kouluaikoina 1970- ja 1980- luvuilla vakiintui nimitys kansalaissota. Sen on nyt syrjäyttänyt vielä neutraalimpana pidetty sisällissota. Sitä on syytä käyttää ”ainakin niin pitkään, kunnes jokin aatesuunta maustaa sisällissodankin niin kitkeräksi termiksi, että muiden on mahdotonta sitä makustella”. Tähän lisäisin, että sisällissota-termi on lisäksi siitä syystä kattava, että se sulkee piiriinsä myös ulkopuolisten tahojen vaikutuksen. Punaisten puolelle liittyi osa venäläisestä varusväestä nimenomaan siitä vallankumouksellisimmasta päästä. Saksalaisten maihinnousu ainakin lyhensi sodan kestoa. Niinpä historiantutkijain keskuudessa vallitseekin täysi konsensus sisällissota -nimityksen suhteen.
Sovinnon hengen pitäisi siis juhlinnassa olla vallitsevana. Ainakin pitäisi erilaisten äänenpainojen päästä kuuluville. Tänä vuonna ilmestyvä kirjallisuus tekee tässä suhteessa parhaansa. Esimerkkinä tästä on vaikkapa professori Seppo Hentilän tietokirja Vuoden 1918 pitkät varjot. Lahtelainen Marjo Liukkonen julkaisee teoksen Hennalan naismurhat 1918. Tuomas Tepora ja Aapo Roselius setvivät sisällissodan syitä ja tapahtumia teoksessaan Rikki revitty maa. Nämä nyt tulivat ensimmäisinä mieleen.
Kannattaa lukea myös aikaisempaa kirjallisuutta. Alan klassikoita on Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle. Oikeastaan professori Jaakko Paavolainen nosti 1960-luvun kahdella teoksellaan ensimmäisenä tämän problematiikan tieteellisen analyysin piiriin. Ensimmäisen nimi oli Punainen terrori, toisen Valkoinen terrori. Minä niin kuin varmaan monet muutkin saimme ensimmäisen kerran näistä kahdesta kirjasta tietoa siitä, mitä todella oli tapahtunut. Paavolaisen ansiosta myös koulukirjat muuttuivat: Veikko Huttusen keskikoulun historian oppikirjaan Vuosisadat vierivät tuli ensimmäisenä tasapuolista valkoisten ja punaisten motiivien tarkastelua. Väinö Linnan kolmiosainen Täällä Pohjantähden alla toi asian ns. suuren yleisön tietoisuuteen.
-----
Tammikuun toisella viikolla järjesti jokin taho yleisöäänestyksen, jossa kysyttiin, kumpi puoli oli enemmän syyllinen sisällissodan syntyyn. En muista ketkä äänestyksen järjestivät, netistä näin vain hät´hätää prosenttilukuja, joita sitten esiteltiin täytenä totuutena. Tosin mukana oli myös vaihtoehto, että molemmat olivat yhtä syyllisiä. Tietenkin sai vastata myös, että ei osaa sanoa.
Mielestäni tällaisia äänestyksiä ei pitäisi järjestää ainakaan esittämättä varauksia. Tuskin mikään sisällissota on koskaan syntynyt tuosta vain ja niin, että vain yksi osapuoli olisi yksistään ollut paha. Meilläkin olivat taustalla jo pitkään muhineet yhteiskunnalliset ongelmat ja yhteiskuntaluokkien tulehtuneet suhteet, joihin ei osattu etsiä ratkaisua. Esimerkiksi ns. torpparilaki, eli oikeus ostaa torppiaan vapaaksi tuli vasta katkeran sodan jälkeen. Lisäksi meneillään oli I maailmansota, Venäjällä bolševikit olivat tehneet vallankumouksen ja päässeet valtaan. Venäjän vallankumous loi Suomeen valtatyhjiön, jota yritettiin täyttää puoluepoliittisilla kaarteilla ja suojeluskunnilla. Suomi oli koko autonomian ajan ollut miehitettynä, ja vielä vuoden 1918 alussa maassa oli lähes 80.000 venäläissotilasta. On kirjoitettu, että vielä kesällä 1917 heitä olisi ollut 125.000. Tarkkoja lukuja tuskin kukaan voi antaa. Autonomian aika (1809‒1917) oli kyllä yleisesti katsoen Suomelle onneksi, oma hallintojärjestelmä ja oikeuslaitos toimivat, vaikka ns. sortokausilla tsaarin Venäjä yritti toimintaa rajoittaa.
Elettiin siis aikaa, jota nykysuomalaisen on vaikea hahmottaa, sillä maa on nyt ollut sata vuotta vapaana ja on saanut koko ajan korjata yhteiskunnallisia vääristymiä. Mutta vuonna 1918 olot olivat kerta kaikkiaan toiset. Niissä oloissa syyllistyttiin väkivaltaan paljon enemmän kuin vain tavalliset sotatoimet olisivat vaatineet. Monet potentiaaliset murhamiehet pääsivät irti, eikä kumpikaan osapuoli selvinnyt puhtain paperein, kaukana siitä.
Sisällissotamme käytiin pääsääntöisesti 27.1‒15.5. 1918. Sota alkoi melkein samanaikaisesti niin etelässä kuin pohjoisessakin. Suomen kansanvaltuuskunta kaappasi Helsingissä vallan Suomen senaatilta 27. päivänä tammikuuta, ja suojeluskunnat alkoivat seuravana päivänä riisua venäläisvaruskuntia Etelä-Pohjanmaalla ja osissa Karjalaa. Senaatti oli paennut Vaasaan. Tämän jälkeen syntyi vähitellen rintamalinja molempien osapuolten välille suunnilleen linjalle Pori-Vilppula-Mäntyharju ja sieltä Viipurin koillis- ja itäpuolelta Rautuun. Eräs ratkaisevimmista taisteluista käytiin Tampereella, mutta sota jatkui edelleen monissa etelän kaupungeissa.
Sodan kuluessa punaiset teloittivat 1424 valkoista, neljä kuoli vankileirillä. Valkoisten käsissä kuoli 7370 punaista teloitettuna, 11 652 kuoli vankileirillä, suurin osa sotatoimien jo päätyttyä. Punaisten tai punaisiksi epäiltyjen vangitseminen ja teloittaminen jatkui laajamittaisesti vielä viimeisten taistelijoiden antauduttua. Kaikkiaan sisällissota vaati noin 38 000 uhria. Valkoisia teloitettiin eniten sodan alkuvaiheissa, punaisia sen lopussa. Venäläisiä sotilaita ja siviilejä teloitettiin noin 2000. Jos sota olisi päättynyt toisin, olisivat luvutkin olleet toiset. Samoin Suomi olisi jotain muuta kuin se on nyt.
Viime vuonna juhlimme Suomen itsenäisyyden 100-vuotimuistoa. Joka puolella pidettiin isompia ja pienempiä juhlia, sulassa sovussa kuten kuuluukin. Kun on tultu vuoteen 2018, voi ääni kellossa muuttua. Kansa on kyllä viimeisten sotiemme aikana ja sen jälkeen eheytynyt, mutta yhä edelleen monissa suvuissa elää katkeruutta siitä, mitä isovanhemmille tai jopa heidänkin vanhemmilleen oikein tapahtui, oltiin sitten millä puolella tahansa. Sisällissodan 100-vuotismuisto saattaa hyvinkin nostaa näitä ehkä jo puoleksi unohtuneita tuntemuksia pintaan. Yhteistä valtakunnallista juhlaa ei järjestetä, ehkäpä siitä syystä, että ohjelmasta olisi vaikea sopia. Eri puolilla maata kyllä tilaisuuksia järjestetään, monin paikoin ehkä hyvinkin erilaisin painotuksin.
Sodan nimitykset ovat vaihdelleet ajankohdasta ja termien käyttäjistä riippuen. Entinen tähtioppilaani, ESS:n pääkirjoitustoimittaja Jukka Airo antoi mielestäni asiasta aika hyvän synteesin tammikuisessa kolumnissaan (Esalainen, ESS 14.1.2018). Hän lähti liikkeelle presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheessaan käyttämästä nimityksestä sisällissota. Airon mukaan puolustusministeri Jussi Niinistö katsoi, että presidentti antoi luvan puhua myös vapaussodasta. Tähän tuli heti jyrkkä vastustus entisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan taholta.
Airo muisteli itse kuulleensa lapsuudessaan erään hollolalaisen, punaisten puolella taistelleen miehen puhuneen kapinasta. Kouluaikoina 1970- ja 1980- luvuilla vakiintui nimitys kansalaissota. Sen on nyt syrjäyttänyt vielä neutraalimpana pidetty sisällissota. Sitä on syytä käyttää ”ainakin niin pitkään, kunnes jokin aatesuunta maustaa sisällissodankin niin kitkeräksi termiksi, että muiden on mahdotonta sitä makustella”. Tähän lisäisin, että sisällissota-termi on lisäksi siitä syystä kattava, että se sulkee piiriinsä myös ulkopuolisten tahojen vaikutuksen. Punaisten puolelle liittyi osa venäläisestä varusväestä nimenomaan siitä vallankumouksellisimmasta päästä. Saksalaisten maihinnousu ainakin lyhensi sodan kestoa. Niinpä historiantutkijain keskuudessa vallitseekin täysi konsensus sisällissota -nimityksen suhteen.
Sovinnon hengen pitäisi siis juhlinnassa olla vallitsevana. Ainakin pitäisi erilaisten äänenpainojen päästä kuuluville. Tänä vuonna ilmestyvä kirjallisuus tekee tässä suhteessa parhaansa. Esimerkkinä tästä on vaikkapa professori Seppo Hentilän tietokirja Vuoden 1918 pitkät varjot. Lahtelainen Marjo Liukkonen julkaisee teoksen Hennalan naismurhat 1918. Tuomas Tepora ja Aapo Roselius setvivät sisällissodan syitä ja tapahtumia teoksessaan Rikki revitty maa. Nämä nyt tulivat ensimmäisinä mieleen.
Kannattaa lukea myös aikaisempaa kirjallisuutta. Alan klassikoita on Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle. Oikeastaan professori Jaakko Paavolainen nosti 1960-luvun kahdella teoksellaan ensimmäisenä tämän problematiikan tieteellisen analyysin piiriin. Ensimmäisen nimi oli Punainen terrori, toisen Valkoinen terrori. Minä niin kuin varmaan monet muutkin saimme ensimmäisen kerran näistä kahdesta kirjasta tietoa siitä, mitä todella oli tapahtunut. Paavolaisen ansiosta myös koulukirjat muuttuivat: Veikko Huttusen keskikoulun historian oppikirjaan Vuosisadat vierivät tuli ensimmäisenä tasapuolista valkoisten ja punaisten motiivien tarkastelua. Väinö Linnan kolmiosainen Täällä Pohjantähden alla toi asian ns. suuren yleisön tietoisuuteen.
-----
Tammikuun toisella viikolla järjesti jokin taho yleisöäänestyksen, jossa kysyttiin, kumpi puoli oli enemmän syyllinen sisällissodan syntyyn. En muista ketkä äänestyksen järjestivät, netistä näin vain hät´hätää prosenttilukuja, joita sitten esiteltiin täytenä totuutena. Tosin mukana oli myös vaihtoehto, että molemmat olivat yhtä syyllisiä. Tietenkin sai vastata myös, että ei osaa sanoa.
Mielestäni tällaisia äänestyksiä ei pitäisi järjestää ainakaan esittämättä varauksia. Tuskin mikään sisällissota on koskaan syntynyt tuosta vain ja niin, että vain yksi osapuoli olisi yksistään ollut paha. Meilläkin olivat taustalla jo pitkään muhineet yhteiskunnalliset ongelmat ja yhteiskuntaluokkien tulehtuneet suhteet, joihin ei osattu etsiä ratkaisua. Esimerkiksi ns. torpparilaki, eli oikeus ostaa torppiaan vapaaksi tuli vasta katkeran sodan jälkeen. Lisäksi meneillään oli I maailmansota, Venäjällä bolševikit olivat tehneet vallankumouksen ja päässeet valtaan. Venäjän vallankumous loi Suomeen valtatyhjiön, jota yritettiin täyttää puoluepoliittisilla kaarteilla ja suojeluskunnilla. Suomi oli koko autonomian ajan ollut miehitettynä, ja vielä vuoden 1918 alussa maassa oli lähes 80.000 venäläissotilasta. On kirjoitettu, että vielä kesällä 1917 heitä olisi ollut 125.000. Tarkkoja lukuja tuskin kukaan voi antaa. Autonomian aika (1809‒1917) oli kyllä yleisesti katsoen Suomelle onneksi, oma hallintojärjestelmä ja oikeuslaitos toimivat, vaikka ns. sortokausilla tsaarin Venäjä yritti toimintaa rajoittaa.
Elettiin siis aikaa, jota nykysuomalaisen on vaikea hahmottaa, sillä maa on nyt ollut sata vuotta vapaana ja on saanut koko ajan korjata yhteiskunnallisia vääristymiä. Mutta vuonna 1918 olot olivat kerta kaikkiaan toiset. Niissä oloissa syyllistyttiin väkivaltaan paljon enemmän kuin vain tavalliset sotatoimet olisivat vaatineet. Monet potentiaaliset murhamiehet pääsivät irti, eikä kumpikaan osapuoli selvinnyt puhtain paperein, kaukana siitä.
Sisällissotamme käytiin pääsääntöisesti 27.1‒15.5. 1918. Sota alkoi melkein samanaikaisesti niin etelässä kuin pohjoisessakin. Suomen kansanvaltuuskunta kaappasi Helsingissä vallan Suomen senaatilta 27. päivänä tammikuuta, ja suojeluskunnat alkoivat seuravana päivänä riisua venäläisvaruskuntia Etelä-Pohjanmaalla ja osissa Karjalaa. Senaatti oli paennut Vaasaan. Tämän jälkeen syntyi vähitellen rintamalinja molempien osapuolten välille suunnilleen linjalle Pori-Vilppula-Mäntyharju ja sieltä Viipurin koillis- ja itäpuolelta Rautuun. Eräs ratkaisevimmista taisteluista käytiin Tampereella, mutta sota jatkui edelleen monissa etelän kaupungeissa.
Sodan kuluessa punaiset teloittivat 1424 valkoista, neljä kuoli vankileirillä. Valkoisten käsissä kuoli 7370 punaista teloitettuna, 11 652 kuoli vankileirillä, suurin osa sotatoimien jo päätyttyä. Punaisten tai punaisiksi epäiltyjen vangitseminen ja teloittaminen jatkui laajamittaisesti vielä viimeisten taistelijoiden antauduttua. Kaikkiaan sisällissota vaati noin 38 000 uhria. Valkoisia teloitettiin eniten sodan alkuvaiheissa, punaisia sen lopussa. Venäläisiä sotilaita ja siviilejä teloitettiin noin 2000. Jos sota olisi päättynyt toisin, olisivat luvutkin olleet toiset. Samoin Suomi olisi jotain muuta kuin se on nyt.
7. Suomalais-virolaista elokuvayhteistyötä
Theodor Lutsin ohjaama draama Päikese lapsed (Auringon lapset, 1932) oli ensimmäinen suomalais-virolaisena yhteistuotantona syntynyt äänielokuva. Taiteilija Arno Kiviste (Ants Esperk) ja hänen mielitiettynsä Helja (Elfi Lepp-Strobel) viettävät kesää Virossa meren rannalla. Lepp-Strobel sai roolin miss Eestinä, aivan kuin Ester Toivonen sai rooleja meillä Suomessa. Meneillään on jonkinlainen, mahdollisesti ylioppilaiden tai muiden nuorten happening, istutaan piirissä ja lauletaan rullaatirullaata. Vaalea Helja laulaa ikkunassa kauniisti sulholleen. Paikalle saapuu tummaverikkö Margot Vorik (Nadezhda Peedi-Hoffman), joka lähtee kokeilemaan rannalla olevaa venettä. Kesken soutumatkan vene uppoaa. Jää selvittämättä, vetikö Margot itse veneen tapin irti. Urhea Arno pelastaa uimalla Margotin. Tämä riisuu pensaan takana märät vaatteensa ja ilmestyy veikeästi hymyillen Arnon eteen uimapuvussa, joka siihen aikaan lienee ollut vähän niukahko. Mies palaa kuitenkin Heljan luo, mutta ei pysty unohtamaan Margotia. Taustalla ovat upeat maisemat ja keskikesän aurinkoinen päivä. Kysymyksessä on aika tyypillinen 1930-luvun tuotanto, jossa olisi paljonkin arvosteltavaa. Kovin teennäisiltä ja kankeilta monet repliikit kuulostivat.
Theodor Lutsin ohjaama draama Päikese lapsed (Auringon lapset, 1932) oli ensimmäinen suomalais-virolaisena yhteistuotantona syntynyt äänielokuva. Taiteilija Arno Kiviste (Ants Esperk) ja hänen mielitiettynsä Helja (Elfi Lepp-Strobel) viettävät kesää Virossa meren rannalla. Lepp-Strobel sai roolin miss Eestinä, aivan kuin Ester Toivonen sai rooleja meillä Suomessa. Meneillään on jonkinlainen, mahdollisesti ylioppilaiden tai muiden nuorten happening, istutaan piirissä ja lauletaan rullaatirullaata. Vaalea Helja laulaa ikkunassa kauniisti sulholleen. Paikalle saapuu tummaverikkö Margot Vorik (Nadezhda Peedi-Hoffman), joka lähtee kokeilemaan rannalla olevaa venettä. Kesken soutumatkan vene uppoaa. Jää selvittämättä, vetikö Margot itse veneen tapin irti. Urhea Arno pelastaa uimalla Margotin. Tämä riisuu pensaan takana märät vaatteensa ja ilmestyy veikeästi hymyillen Arnon eteen uimapuvussa, joka siihen aikaan lienee ollut vähän niukahko. Mies palaa kuitenkin Heljan luo, mutta ei pysty unohtamaan Margotia. Taustalla ovat upeat maisemat ja keskikesän aurinkoinen päivä. Kysymyksessä on aika tyypillinen 1930-luvun tuotanto, jossa olisi paljonkin arvosteltavaa. Kovin teennäisiltä ja kankeilta monet repliikit kuulostivat.
Jaak Lõhmus, kriitikko, käsikirjoittaja ja Tallinnan yliopiston elokuvahistorian lehtori kertoi Päijät-Hämeen Tuglas-seuran tilaisuudessa 17.1. 2018, että yhteistyö vauhdittui tämän jälkeen katketakseen sitten kun vieraat vallat vuoron perään miehittivät Viroa 1940-luvulla.
Varsin keskeisiä henkilöitä tässä yhteistyössä olivat e.m. elokuvan ohjannut Theodor Luts (1986‒1980) sekä Suomen puolelta Erkki Karu ja Georg Malmsten. Luts oli kirjailija Oskar Lutsin pikkuveli. Hän oli kyllä jo aiemminkin ohjannut elokuvia, niistä mainittakoon Noored kotkad 1927 (Nuoret kotkat). 1930-luvulla hän ohjasi dokumentteja, mutta siirtyi sitten Suomeen, jossa hänestä tuli Suomi-Filmin pääkuvaaja. Hän tuotti ja kuvasi mm. vakoiluelokuvia. Yksi niistä oli Varjoja Kannakselta, vuodelta 1944. Jatkosodan päättyessä hän siirtyi Ruotsiin ja lopulta Brasiliaan, koska hän pelkäsi monen muun virolaisen tavoin karkotusta takaisin Viroon. Brasiliassa hän jatkoi uraansa. Siellä hän myös kuoli.
Uusi yhteistyön vaihe alkoi 1960-luvulla kun laivayhteys Helsingin ja Tallinnan välillä avattiin vuonna 1965. Vuonna 1964 oli Heino Lipp onnistunut tallentamaan filminpätkän Urho Kekkosen hiihdosta Otepäällä vuoden 1964 Viron vierailun aikana. Yhteistyön suomalaisina osapuolina toimivat Risto Orko ja Kari Uusitalo. Tässä vaiheessa valmistuivat useat Lennart Meren kansatieteelliset dokumenttielokuvat.
Uusin vaihe alkoi Viron uudelleen itsenäistymisen alkuaikoina. Anssi Mänttäri ohjasi vuonna 1993 elokuvan Tallinn Pimenduses. 2000-luvun toisella vuosikymmenellä syntyivät mm. Antti J. Jokisen ohjaama Puhdistus Sofi Oksasen kirjan pohjalta, Klaus Härön ohjaama Miekkailija ja vielä sotaelokuva nimeltä 1944, (ohj. Elmo Nüganen) . Antti Tuurin Ikitie (ohj. Antti-Jussi Annila) kuvattiin Virossa, josta löytyi sopivasti rappeutunut syrjäkylä kuvaamaan suomalaiskommunistien elämää 1930-luvun Itä-Karjalassa.
Illan keskusteluosuudessa käsiteltiin enimmäkseen tätä viimeisintä yhteistyövaihetta. Kiinnostavaa oli, että sekä Lõhmus että lahtelaistunut virolainen kielenopettaja Anneli Kont totesivat, että samat elokuvat saattoivat saada Virossa ja Suomessa erilaisen vastaanoton. He päätyivät siihen oletukseen, että veljeskansojen jäsenillä tuntuisi olevan eroja temperamentissa ja näkemyksissä kuvallisen taiteen suhteen. Tärkeää kuitenkin on, että molempien maiden elokuvantekijät ovat tutustuneet ja jatkavat yhä yhteistoimintaansa.
Varsin keskeisiä henkilöitä tässä yhteistyössä olivat e.m. elokuvan ohjannut Theodor Luts (1986‒1980) sekä Suomen puolelta Erkki Karu ja Georg Malmsten. Luts oli kirjailija Oskar Lutsin pikkuveli. Hän oli kyllä jo aiemminkin ohjannut elokuvia, niistä mainittakoon Noored kotkad 1927 (Nuoret kotkat). 1930-luvulla hän ohjasi dokumentteja, mutta siirtyi sitten Suomeen, jossa hänestä tuli Suomi-Filmin pääkuvaaja. Hän tuotti ja kuvasi mm. vakoiluelokuvia. Yksi niistä oli Varjoja Kannakselta, vuodelta 1944. Jatkosodan päättyessä hän siirtyi Ruotsiin ja lopulta Brasiliaan, koska hän pelkäsi monen muun virolaisen tavoin karkotusta takaisin Viroon. Brasiliassa hän jatkoi uraansa. Siellä hän myös kuoli.
Uusi yhteistyön vaihe alkoi 1960-luvulla kun laivayhteys Helsingin ja Tallinnan välillä avattiin vuonna 1965. Vuonna 1964 oli Heino Lipp onnistunut tallentamaan filminpätkän Urho Kekkosen hiihdosta Otepäällä vuoden 1964 Viron vierailun aikana. Yhteistyön suomalaisina osapuolina toimivat Risto Orko ja Kari Uusitalo. Tässä vaiheessa valmistuivat useat Lennart Meren kansatieteelliset dokumenttielokuvat.
Uusin vaihe alkoi Viron uudelleen itsenäistymisen alkuaikoina. Anssi Mänttäri ohjasi vuonna 1993 elokuvan Tallinn Pimenduses. 2000-luvun toisella vuosikymmenellä syntyivät mm. Antti J. Jokisen ohjaama Puhdistus Sofi Oksasen kirjan pohjalta, Klaus Härön ohjaama Miekkailija ja vielä sotaelokuva nimeltä 1944, (ohj. Elmo Nüganen) . Antti Tuurin Ikitie (ohj. Antti-Jussi Annila) kuvattiin Virossa, josta löytyi sopivasti rappeutunut syrjäkylä kuvaamaan suomalaiskommunistien elämää 1930-luvun Itä-Karjalassa.
Illan keskusteluosuudessa käsiteltiin enimmäkseen tätä viimeisintä yhteistyövaihetta. Kiinnostavaa oli, että sekä Lõhmus että lahtelaistunut virolainen kielenopettaja Anneli Kont totesivat, että samat elokuvat saattoivat saada Virossa ja Suomessa erilaisen vastaanoton. He päätyivät siihen oletukseen, että veljeskansojen jäsenillä tuntuisi olevan eroja temperamentissa ja näkemyksissä kuvallisen taiteen suhteen. Tärkeää kuitenkin on, että molempien maiden elokuvantekijät ovat tutustuneet ja jatkavat yhä yhteistoimintaansa.
6. Õnnepalun paratiisi nykyään
Edellinen artikkelini käsitteli Tõnu Õnnepalun teosta Paratiisi. Sen tapahtumat sijoittuivat Hiidenmaan saaren Ristnan niemelle. Kirjailija tuli ensin kahdeksi vuodeksi biologian ja kemian opettajaksi Laukan koululle. Koulu on lähellä suomalaistenkin tuntemaa Reigin kirkkoa. Sen jälkeen hän siirtyi asumaan ja kirjoittamaan lännemmäksi kylään, joka sijaitsi vähän nykyisen Ristnan luontokeskuksen eteläpuolella. Paratiisin sisältöä en ryhdy enää kertaamaan, mutta teoksen ymmärtämistä edistää tieto niistä kohteista, joista hän puhuu. Alla olevat kuvat olen ottanut lahtelaisten viron harrastajien matkalla 2015. Ne sijoittuvat oheisen kartakkeen mukaisiin paikkoihin.
Edellinen artikkelini käsitteli Tõnu Õnnepalun teosta Paratiisi. Sen tapahtumat sijoittuivat Hiidenmaan saaren Ristnan niemelle. Kirjailija tuli ensin kahdeksi vuodeksi biologian ja kemian opettajaksi Laukan koululle. Koulu on lähellä suomalaistenkin tuntemaa Reigin kirkkoa. Sen jälkeen hän siirtyi asumaan ja kirjoittamaan lännemmäksi kylään, joka sijaitsi vähän nykyisen Ristnan luontokeskuksen eteläpuolella. Paratiisin sisältöä en ryhdy enää kertaamaan, mutta teoksen ymmärtämistä edistää tieto niistä kohteista, joista hän puhuu. Alla olevat kuvat olen ottanut lahtelaisten viron harrastajien matkalla 2015. Ne sijoittuvat oheisen kartakkeen mukaisiin paikkoihin.
- 1. Entinen Metsänvartijan talo, entinen koulu ja nykyään Ristnan luontokeskus. Tämän eteläpuolella oli varsinainen Paratiisi, eli Mäen talon rakennukset.
- 2. Kalanan satama
- 3. Näkymä Kalanan satamasta pohjoissuuntaan kohti Ristnan majakkaa
- 4. Kõpun majakka
- 5. Reigin kirkko
- 6. Laukan koulu
Ristnan luontokeskus sijaitsee lähellä Kalanaa, Kõpusta Kalanaan vievän tien varrella. Siellä esitellään kaikkia Hiidenmaalla tarjottavia matkailukohteita, Keskus tarjoaa myös luontomatkailuohjelmia ja järjestää erilaisia metsä- ja luontoaiheisia tapahtumia.
Luontokeskuksen päärakennuksessa on ympäri vuoden avoinna monipuolinen luontoa esittelevä näyttely. Toisessa rakennuksessa on mielenkiintoinen ”Meren kauppa”, jossa on paljon sellaista tavaraa, jota meri on tuonut rantaan. Kuten pääartikkelissa todetaan, neuvostoaikana monet laatikot, pullot ja vastaavat tavarat toivat suljettuun maahan viestiä ulkopuolisesta maailmasta. Õnnepalun oleskellessa Ristnassa kaksi paikallista ihmistä, Anton ja Aiki pitivät rakennuksessa pientä kuuden oppilaan koulua. Sen kohdalla oli Kärdlasta ja Reigistä Kalanaan ajavan bussin pysäkki.
Luontokeskuksen päärakennuksessa on ympäri vuoden avoinna monipuolinen luontoa esittelevä näyttely. Toisessa rakennuksessa on mielenkiintoinen ”Meren kauppa”, jossa on paljon sellaista tavaraa, jota meri on tuonut rantaan. Kuten pääartikkelissa todetaan, neuvostoaikana monet laatikot, pullot ja vastaavat tavarat toivat suljettuun maahan viestiä ulkopuolisesta maailmasta. Õnnepalun oleskellessa Ristnassa kaksi paikallista ihmistä, Anton ja Aiki pitivät rakennuksessa pientä kuuden oppilaan koulua. Sen kohdalla oli Kärdlasta ja Reigistä Kalanaan ajavan bussin pysäkki.
Kalana sadam Ristnan niemen aivan läntisimmässä kärjessä tuntui vuonna 2015 huokuvan alkukesän rauhaa. Siellä oli vain yksi ainoa laiva, joka sekin oli nostettu korjattavaksi ylös satamalaiturille. Väkeä kuitenkin oli liikkeellä niin, että piti oikein odottaa, milloin pääsi ottamaan valokuvan. Ehkä he olivat olleet käymässä Ristnan majakalla, joka tällä kertaa ei kuulunut meidän ohjelmaamme. Rannalla oli runsaasti erilaisia rakennuksia, majoitustiloja ja paljon kesäasuntoja. Merelliseen tunnelmaan siellä kyllä päästiin, tuuli tuntui, ja rannan kivikossa kasvoi kiintoisia kasveja.
Satamassa oli aikoinaan myös kauppa, josta Õnnepalu osti pussimaitoa, ruisleipää ja ranskanpullaa vanhalle Ellalle. Kauppa oli auki silloin vain kolmena päivänä viikossa kello kymmenestä neljään. Asiakkaita riitti siihen aikaan kun satama vielä toimi, kun kalastuskolhoosin miehet tulivat mereltä ja naiset lajittelivat kaloja suuressa kalavajassa. Kaupan ja sataman takana oli tutka-asema, jonka piikkilanka-aidan taakse ei ollut menemistä. Sataman lähellä oli myös sääasema, jossa oli jatkuva vartiointi.
Satamassa oli aikoinaan myös kauppa, josta Õnnepalu osti pussimaitoa, ruisleipää ja ranskanpullaa vanhalle Ellalle. Kauppa oli auki silloin vain kolmena päivänä viikossa kello kymmenestä neljään. Asiakkaita riitti siihen aikaan kun satama vielä toimi, kun kalastuskolhoosin miehet tulivat mereltä ja naiset lajittelivat kaloja suuressa kalavajassa. Kaupan ja sataman takana oli tutka-asema, jonka piikkilanka-aidan taakse ei ollut menemistä. Sataman lähellä oli myös sääasema, jossa oli jatkuva vartiointi.
Näkymät Kalanan satamasta pohjoiseen osoittavat, että Itämeren tyrskyt ovat muokanneet rantoja kivisiksi. Mutta myös miltei upottavaa hiekkaa löytyi.
Vielä kauempana häämötti Ristnan majakan punavärinen hahmo.
Vielä kauempana häämötti Ristnan majakan punavärinen hahmo.
1500-luvun alussa rakennettu Kõpun majakka on Itämeren ja Baltian maiden vanhin. Ainakin vuodesta 1649 lähtien sen huipulla poltettiin puuta erityisessä metallisessa korissa. 1800-luvun alussa käytettiin ensin öljyä, jonka jälkeen siirryttiin valopetroliin ja asetyleeniin. Nykyään on käytössä sähköinen automaattijärjestelmä.
Majakka oli todella tarpeen, sillä pohjoisen kauppatien varrella olevan Hiidenmaan rantavedet ovat karikkoisia. Aluksi se oli 20-metrinen, myöhemmin sen korkeutta on lisätty 36 metriin. Kun majakka sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla 67 metriä meren pinnasta, tulee kokonaiskorkeudeksi 102 metriä. Vuosina 1989–1990 tornin ympärille valettiin kestävä teräsbetoninen "paita", jonka tehtävä on estää tornin rapistuminen.
Aivan helppoa nouseminen majakkaan ei ole. Raput ovat pari kertaa korkeammat kuin tavallisessa kerrostalossa, ylöspäin johti kapea kuilu, jossain oli pari mutkaa, ja muutama lamppukin oli palanut. Kaiken kukkuraksi kuilu oli niin matala, että kaikkien piti nousta hieman kumarassa, minä esimerkiksi löin pari kertaa pääni kattoon. Mutta kun oli leikkiin ryhtynyt, piti leikki kestää. Pakkohan se oli, sillä takana oli jo kymmenkunta, ehkä parikymmentä nousijaa, eikä kapeassa kuilussa voinut mitenkään väistää. Pelastukseksi tuli seinässä sopivalla korkeudella kulkeva putkimainen kaide, josta käsivoimin vetäen minäkin pysyin muun joukon tahdissa. Alas tullessa oli helpompaa, mutta silloinkin piti iso osa painosta laittaa kaiteen varaan. Ainoa mahdollisuus oli laskeutua toinen kylki edellä.
Näkymät tornista eivät olleet kummoiset, toisessa kuvassa on parkkipaikka, mistä lähdettiin, toisessa näkyy meri havumetsän takana.
Majakka oli todella tarpeen, sillä pohjoisen kauppatien varrella olevan Hiidenmaan rantavedet ovat karikkoisia. Aluksi se oli 20-metrinen, myöhemmin sen korkeutta on lisätty 36 metriin. Kun majakka sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla 67 metriä meren pinnasta, tulee kokonaiskorkeudeksi 102 metriä. Vuosina 1989–1990 tornin ympärille valettiin kestävä teräsbetoninen "paita", jonka tehtävä on estää tornin rapistuminen.
Aivan helppoa nouseminen majakkaan ei ole. Raput ovat pari kertaa korkeammat kuin tavallisessa kerrostalossa, ylöspäin johti kapea kuilu, jossain oli pari mutkaa, ja muutama lamppukin oli palanut. Kaiken kukkuraksi kuilu oli niin matala, että kaikkien piti nousta hieman kumarassa, minä esimerkiksi löin pari kertaa pääni kattoon. Mutta kun oli leikkiin ryhtynyt, piti leikki kestää. Pakkohan se oli, sillä takana oli jo kymmenkunta, ehkä parikymmentä nousijaa, eikä kapeassa kuilussa voinut mitenkään väistää. Pelastukseksi tuli seinässä sopivalla korkeudella kulkeva putkimainen kaide, josta käsivoimin vetäen minäkin pysyin muun joukon tahdissa. Alas tullessa oli helpompaa, mutta silloinkin piti iso osa painosta laittaa kaiteen varaan. Ainoa mahdollisuus oli laskeutua toinen kylki edellä.
Näkymät tornista eivät olleet kummoiset, toisessa kuvassa on parkkipaikka, mistä lähdettiin, toisessa näkyy meri havumetsän takana.
Suomalaiset tuntevat Reigin nykyisen kirkon edeltäjän Aino Kallaksen kirjoittamasta kolmiodraamasta Reigi õpetaja (1926). Vanha kirkkoherra, nuori vaimo, ja seurakuntaan määrätty nuori pappi, asetelma, joka on tuttu muualtakin kirjallisuudesta eri puolilta Eurooppaa, uskoisin että jo Shakespeare toi tämän näytelmätaiteeseen. Suomessa lähin vertailukohta olisi Juhani Ahon romaani Juha, joka ilmestyi jo vuonna 1911.
Reigi õpetaja on hieno rannikkoseudun kansankuvaus, ja sen suomen kieli on vanhahtavaa, mutta kuitenkin nautittavaa.
Reigi õpetaja on hieno rannikkoseudun kansankuvaus, ja sen suomen kieli on vanhahtavaa, mutta kuitenkin nautittavaa.
5. Paratiisi Ristnan niemellä
Tõnu Õnnepalu on Viron kirjallisuuden tämän hetken ns. kuumia nimiä. Hän aloitti runoilijana 1980-luvun puolivälissä ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa 1993. Hän on jatkanut kumpaakin linjaa melkein lomittain, siihen oheen on vielä tullut esseitä ja omaelämäkerta. Hän on kääntänyt viroksi useita tunnettujen ranskalaisten teoksia. Tammikuussa 2017 kirjoitin blogiini parikin artikkelia hänen teoksestaan Mandala (2012). Teos oli sen verran monimerkityksellinen ja hieman mystinenkin, että sen pariin tuli uppouduttua pitkäksi toviksi. Jotain samaa selittämättömäksi jäävää on mielestäni myös hänen teoksessaan Paratiisi (2009), jossa toki on paljon myös hyvin paikannettavaa kertomusta entisajan Ristnan niemeltä Hiidenmaalla.
Kirjailija esittäytyi kääntäjineen viime vuoden Martin markkinoilla. Siellä panin mieleeni käydyn keskustelun keskeisiä kohtia. Õnnepalu tuli nuorena, 22-vuotiaana vastavalmistuneena opettajana Hiiumaan Ristnan niemelle, jossa kyläyhteisö eli elämää, joka muistutti menneistä vuosikymmenistä. Kirjailija asui siellä 13 vuotta ja kasvoi omien sanojensa mukaan aikuiseksi kokien tämän seudun toisena kotiseutunaan. Havumetsät tuoksuivat, meri vaahtoili ja kylmä ruoho tuntui varpaiden välissä. Siellä hän tutustui vanhojen perinneammattien harjoittajiin, oppi hiljentymään ja ihailemaan luonnon rauhaa. Hiidenmaalainen Paratiisi on jo aikoja sitten kadonnut, ja useimmat Õnnepalun tuntemat ihmiset ovat kuolleet, kyläkin on tyhjentynyt. Kirjailija pohti tekemiään valintoja, ja totesi, että onni ei välttämättä löydy suurista kaupungeista Tallinnasta tai Pariisista, eikä muualtakaan maailmalta, minne hänen tiensä sitten myöhemmin kulki.
Tõnu Õnnepalu on Viron kirjallisuuden tämän hetken ns. kuumia nimiä. Hän aloitti runoilijana 1980-luvun puolivälissä ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa 1993. Hän on jatkanut kumpaakin linjaa melkein lomittain, siihen oheen on vielä tullut esseitä ja omaelämäkerta. Hän on kääntänyt viroksi useita tunnettujen ranskalaisten teoksia. Tammikuussa 2017 kirjoitin blogiini parikin artikkelia hänen teoksestaan Mandala (2012). Teos oli sen verran monimerkityksellinen ja hieman mystinenkin, että sen pariin tuli uppouduttua pitkäksi toviksi. Jotain samaa selittämättömäksi jäävää on mielestäni myös hänen teoksessaan Paratiisi (2009), jossa toki on paljon myös hyvin paikannettavaa kertomusta entisajan Ristnan niemeltä Hiidenmaalla.
Kirjailija esittäytyi kääntäjineen viime vuoden Martin markkinoilla. Siellä panin mieleeni käydyn keskustelun keskeisiä kohtia. Õnnepalu tuli nuorena, 22-vuotiaana vastavalmistuneena opettajana Hiiumaan Ristnan niemelle, jossa kyläyhteisö eli elämää, joka muistutti menneistä vuosikymmenistä. Kirjailija asui siellä 13 vuotta ja kasvoi omien sanojensa mukaan aikuiseksi kokien tämän seudun toisena kotiseutunaan. Havumetsät tuoksuivat, meri vaahtoili ja kylmä ruoho tuntui varpaiden välissä. Siellä hän tutustui vanhojen perinneammattien harjoittajiin, oppi hiljentymään ja ihailemaan luonnon rauhaa. Hiidenmaalainen Paratiisi on jo aikoja sitten kadonnut, ja useimmat Õnnepalun tuntemat ihmiset ovat kuolleet, kyläkin on tyhjentynyt. Kirjailija pohti tekemiään valintoja, ja totesi, että onni ei välttämättä löydy suurista kaupungeista Tallinnasta tai Pariisista, eikä muualtakaan maailmalta, minne hänen tiensä sitten myöhemmin kulki.
Kirjailija Tõnu Õnnepalu (keskellä) ja hänen suomentajansa Jouko Väisänen keskustelivat Martin markkinoilla 18.11.2017 edellä mainitun kirjasta nimeltä Paratiisi. Keskustelu eteni siten, että Väisänen kysyi suomeksi ja Õnnepalu vastasi viroksi. Läsnä oli myös erinomainen tulkki, joka kirjoitti ilmeisesti pikakirjoituksella kirjailijan vastaukset, sillä hän käänsi ne tarkasti ja yhtään pysähtelemättä suomeksi.
Tõnu Õnnepalu opiskeli 1980-luvun alkupuolella Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa. Hän työskenteli sen jälkeen vuosina 1985‒1987 Hiidenmaan Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana. Koulun oli vuonna 1900 perustanut kartanonherra Evald Ungern-Stenberg. Se sijaitsee lähellä Reigin kirkkoa, joka tuli suomalaisille tutuksi Aino Kallaksen romaanin Reigin pappi johdosta.
Tämän jälkeen Õnnepalu ei malttanutkaan lähteä mannermaalle, vaan siirtyi kirjoittamaan ja asumaan vähän lännemmäksi Ristnan niemimaan keskiosiin, suunnilleen niille main, missä nykyään sijaitsee Ristnan luontokeskus. Opinnot näkyvät selvästi hänen teoksessaan, niin asiantuntevasti ja perusteellisesti hän kertoo alueen kasveista, linnuista ja luonnon näkymistä. Alan harrastajat varmaan lukevat näitä kohtia haltioituneina. Minun täytyy tunnustaan, että vähän väsyin näillä sivuilla, niin moninaista ja perusteellista hänen vyörytyksensä oli. Tämä on tietysti minun ongelmani, osasyyllinen tähän oli keskikoulunaikainen kasvi- ja eläinopin koleerinen opettajani, joka onnistui tappamaan tämän puolen harrastuksistani. Hänen takiaan myös pakollinen 120 kasvin kerääminen, kuivatus ja luettelointi oli täyttä tuskaa, vaikka työ jakaantuikin kolmelle kesälle.
Oleskeltuaan pitkään Tallinnassa ja eräissä Euroopan suurkaupungeissa hän palaa viikoksi takaisin Ristnan niemelle. Hän tulee kokeakseen, että kaikki on muuttunut, kylä on tyhjentynyt, tutut ihmiset ovat kuolleet pois. Tunne on luonteva ja kaikille vanheneville ihmisille yhteinen: nuoruuden aikaa ei enää saa takaisin. Muodollisesti Õnnepalu kertoo vanhan kyläyhteisön elämästä ystävälleen. Koko aikana ei ystävän henkilöllisyys mitenkään paljastu, nainen, mies tai vaan mielikuvitushahmo, joka sitoo tekstin luontevasti yhteen, siinäpä on pohtimista. Hän mainitsee kirjassaan ainakin kolme naista, jonkun kyllä vain nimen alkukirjaimella. Kukin oli vuorollaan ainakin käynyt Paratiisissa. Ehkä hän tekee nostalgista tiliä siis myös naissuhteistaan. Kaikesta tällaisestahan vanheneva mies saa tunteen, että on aikanaan elänyt täysillä.
Muistelmien yksityiskohtaisuus tulee hyvin esille kirjan lukujen nimistä. Paratiisin aidat, Paratiisin postilaatikot, Paratiisin vuodenajat, Paratiisin puut ja kukat, Paratiisin pellot ja rakennukset, Paratiisin ajanlasku, Paratiisin eläimet ja linnut, Paratiisin talvet, Paratiisin rakkaus. Aivan näin kuolettavaa kirjan lukeminen ei kuitenkaan ole, sillä kukin otsikko muodostaa eräänlaisen raamin, jonka sisällä on elämää, usein runollisesti kuvattuna, runoilijahan Õnnepalu alkuaan oli.
Kyllähän Õnnepalun kirjassa on myös paljon mielenkiintoista paikallishistoriaa. On Neuvostoliiton aikaa, joka nykyään näyttäytyy aika surkuhupaisena. Yhteydet länteen olivat poikki, sanansaattajan roolissa olivat paremminkin meren tuomat Valion laatikot, italialaiset maitopurkit ja kauniskorkkiset pullot. Näitä muuten on kerätty Ristnan luontokeskukseen nykyajankin ihmisten nähtäviksi. Mutta sitten tuli uudelleen itsenäistymisen aika, joka muutti kokonaan niin asutusta kuin ihmisten mielenmaisemaakin.
Matkailin vuonna 2015 lahtelaisten viron opiskelijain ryhmässä myös Ristnassa, eli Paratiisissa kuvatuilla paikoilla. Harmi, että kirja ei silloin vielä ollut käytettävissä, kaipa sen avulla olisi voinut syventää näkemyksiään. Tai ei sittenkään; sehän oli Tõnu Õnnepalun paratiisi, minun silmissäni sen ränsistyneet talot, metsän valtaamat pellot tai muut rappeutumisen merkit olisivat varmaan näyttäneet samanlaisilta kirjan lukemisen jälkeenkin. Kaipa meillä kaikilla onkin joskus ollut jossain oma paratiisimme, johon on helppo kaivata, mutta jonne saapuminen on pettymys. Suurin osa vanhoista tuttavista ovatkin ehkä tavattavissa enää vain jossain hautausmaalla, joskus tulee vastaan joku ennen niin tärkeä ihminen, jota rollaattorin takaa enää tuskin tuntee.
Tõnu Õnnepalun kirjan myötä varmaan moni alkaa kerrata omaa elämäänsä, valintojaan, entisiä ihmissuhteitaan ja vaihtoehtoja, joita kerran oli. Õnnepalun elämän parhaat vuodet löytyivät Tallinnasta, Pariisista ja muualta Euroopasta. Konkreettinen paratiisiin palaaminen on usein pettymys. Parempi onkin säilyttää haikean sävyiset muistot sellaisina kuin tapahtumat kerran sai kokea.
Tõnu Õnnepalu opiskeli 1980-luvun alkupuolella Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa. Hän työskenteli sen jälkeen vuosina 1985‒1987 Hiidenmaan Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana. Koulun oli vuonna 1900 perustanut kartanonherra Evald Ungern-Stenberg. Se sijaitsee lähellä Reigin kirkkoa, joka tuli suomalaisille tutuksi Aino Kallaksen romaanin Reigin pappi johdosta.
Tämän jälkeen Õnnepalu ei malttanutkaan lähteä mannermaalle, vaan siirtyi kirjoittamaan ja asumaan vähän lännemmäksi Ristnan niemimaan keskiosiin, suunnilleen niille main, missä nykyään sijaitsee Ristnan luontokeskus. Opinnot näkyvät selvästi hänen teoksessaan, niin asiantuntevasti ja perusteellisesti hän kertoo alueen kasveista, linnuista ja luonnon näkymistä. Alan harrastajat varmaan lukevat näitä kohtia haltioituneina. Minun täytyy tunnustaan, että vähän väsyin näillä sivuilla, niin moninaista ja perusteellista hänen vyörytyksensä oli. Tämä on tietysti minun ongelmani, osasyyllinen tähän oli keskikoulunaikainen kasvi- ja eläinopin koleerinen opettajani, joka onnistui tappamaan tämän puolen harrastuksistani. Hänen takiaan myös pakollinen 120 kasvin kerääminen, kuivatus ja luettelointi oli täyttä tuskaa, vaikka työ jakaantuikin kolmelle kesälle.
Oleskeltuaan pitkään Tallinnassa ja eräissä Euroopan suurkaupungeissa hän palaa viikoksi takaisin Ristnan niemelle. Hän tulee kokeakseen, että kaikki on muuttunut, kylä on tyhjentynyt, tutut ihmiset ovat kuolleet pois. Tunne on luonteva ja kaikille vanheneville ihmisille yhteinen: nuoruuden aikaa ei enää saa takaisin. Muodollisesti Õnnepalu kertoo vanhan kyläyhteisön elämästä ystävälleen. Koko aikana ei ystävän henkilöllisyys mitenkään paljastu, nainen, mies tai vaan mielikuvitushahmo, joka sitoo tekstin luontevasti yhteen, siinäpä on pohtimista. Hän mainitsee kirjassaan ainakin kolme naista, jonkun kyllä vain nimen alkukirjaimella. Kukin oli vuorollaan ainakin käynyt Paratiisissa. Ehkä hän tekee nostalgista tiliä siis myös naissuhteistaan. Kaikesta tällaisestahan vanheneva mies saa tunteen, että on aikanaan elänyt täysillä.
Muistelmien yksityiskohtaisuus tulee hyvin esille kirjan lukujen nimistä. Paratiisin aidat, Paratiisin postilaatikot, Paratiisin vuodenajat, Paratiisin puut ja kukat, Paratiisin pellot ja rakennukset, Paratiisin ajanlasku, Paratiisin eläimet ja linnut, Paratiisin talvet, Paratiisin rakkaus. Aivan näin kuolettavaa kirjan lukeminen ei kuitenkaan ole, sillä kukin otsikko muodostaa eräänlaisen raamin, jonka sisällä on elämää, usein runollisesti kuvattuna, runoilijahan Õnnepalu alkuaan oli.
Kyllähän Õnnepalun kirjassa on myös paljon mielenkiintoista paikallishistoriaa. On Neuvostoliiton aikaa, joka nykyään näyttäytyy aika surkuhupaisena. Yhteydet länteen olivat poikki, sanansaattajan roolissa olivat paremminkin meren tuomat Valion laatikot, italialaiset maitopurkit ja kauniskorkkiset pullot. Näitä muuten on kerätty Ristnan luontokeskukseen nykyajankin ihmisten nähtäviksi. Mutta sitten tuli uudelleen itsenäistymisen aika, joka muutti kokonaan niin asutusta kuin ihmisten mielenmaisemaakin.
Matkailin vuonna 2015 lahtelaisten viron opiskelijain ryhmässä myös Ristnassa, eli Paratiisissa kuvatuilla paikoilla. Harmi, että kirja ei silloin vielä ollut käytettävissä, kaipa sen avulla olisi voinut syventää näkemyksiään. Tai ei sittenkään; sehän oli Tõnu Õnnepalun paratiisi, minun silmissäni sen ränsistyneet talot, metsän valtaamat pellot tai muut rappeutumisen merkit olisivat varmaan näyttäneet samanlaisilta kirjan lukemisen jälkeenkin. Kaipa meillä kaikilla onkin joskus ollut jossain oma paratiisimme, johon on helppo kaivata, mutta jonne saapuminen on pettymys. Suurin osa vanhoista tuttavista ovatkin ehkä tavattavissa enää vain jossain hautausmaalla, joskus tulee vastaan joku ennen niin tärkeä ihminen, jota rollaattorin takaa enää tuskin tuntee.
Tõnu Õnnepalun kirjan myötä varmaan moni alkaa kerrata omaa elämäänsä, valintojaan, entisiä ihmissuhteitaan ja vaihtoehtoja, joita kerran oli. Õnnepalun elämän parhaat vuodet löytyivät Tallinnasta, Pariisista ja muualta Euroopasta. Konkreettinen paratiisiin palaaminen on usein pettymys. Parempi onkin säilyttää haikean sävyiset muistot sellaisina kuin tapahtumat kerran sai kokea.
4. Purjehdus vapauteen
Merenkulku on aina kiehtonut ihmisiä, niin myös siitä tehdyt kertomukset ja elokuvat. Tänä syksynä televisiossa näytettiin sarjaa, jonka päähenkilöinä oli Hjallis Harkimon johtama joukko kaikkien tuntemia julkkiksia. He purjehtivat Karibianmereltä Kanariansaarille. Vaikka vene oli moderni, omistaja taitava konemies ja Hjallis kokenut merenkulkija, tuli meren arvaamattomuus ja kovien myrskyjen vaarallisuus hyvin näkyviin. Navigointia helpotti se, että nuorempi Harkimo, Joel piti koko ajan yhteyttä säätiedusteluun jotta kurssia voitiin välillä muuttaa.
Tämä reitti on ollut suosiossa aina Kristoffer Kolumbuksen ajoista saakka. Vuonna 1492 laivat Santa Maria, Niña ja Pinta käyttivät hyväkseen alueella puhaltavia pasaatituulia ja saapuivat Madeiralta Karibialle, mahdollisesti nykyiseen San Salvadoriin. Suunnilleen samanlaista reittiä purjehtivat virolaiset uskalikot loppuvuodesta 1945 paetessaan neuvostomiehitystä ensin Ruotsiin ja sieltä monien vaiheiden kautta Yhdysvaltoihin.
------
Virosta pakeni venäläisten tieltä loppuvuodesta 1944 Ruotsiin noin 20.000 ihmistä, länteen yhteensä 70.000. Olin aina kuvitellut, että Ruotsiin paenneilla oli varmuus siitä, että he saavat sieltä uuden kotimaan. Mutta eihän se niin ollut. Venäläisten turvallisuuspalvelun NKVD:n miehet yrittivät ensin houkutella ihmisiä muuttamaan takaisin. Kun vuoden 1945 puolella Ruotsiin tuli vahvasti vasemmistolainen sosiaalidemokraattinen hallitus, alettiin sitä painostaa palauttamaan ”Ruotsissa turvapaikan saaneet Neuvostoliiton kansalaiset” takaisin Viroon. Huoli oli aiheellinen, vaikka se ei toteutunutkaan.
Merenkulku on aina kiehtonut ihmisiä, niin myös siitä tehdyt kertomukset ja elokuvat. Tänä syksynä televisiossa näytettiin sarjaa, jonka päähenkilöinä oli Hjallis Harkimon johtama joukko kaikkien tuntemia julkkiksia. He purjehtivat Karibianmereltä Kanariansaarille. Vaikka vene oli moderni, omistaja taitava konemies ja Hjallis kokenut merenkulkija, tuli meren arvaamattomuus ja kovien myrskyjen vaarallisuus hyvin näkyviin. Navigointia helpotti se, että nuorempi Harkimo, Joel piti koko ajan yhteyttä säätiedusteluun jotta kurssia voitiin välillä muuttaa.
Tämä reitti on ollut suosiossa aina Kristoffer Kolumbuksen ajoista saakka. Vuonna 1492 laivat Santa Maria, Niña ja Pinta käyttivät hyväkseen alueella puhaltavia pasaatituulia ja saapuivat Madeiralta Karibialle, mahdollisesti nykyiseen San Salvadoriin. Suunnilleen samanlaista reittiä purjehtivat virolaiset uskalikot loppuvuodesta 1945 paetessaan neuvostomiehitystä ensin Ruotsiin ja sieltä monien vaiheiden kautta Yhdysvaltoihin.
------
Virosta pakeni venäläisten tieltä loppuvuodesta 1944 Ruotsiin noin 20.000 ihmistä, länteen yhteensä 70.000. Olin aina kuvitellut, että Ruotsiin paenneilla oli varmuus siitä, että he saavat sieltä uuden kotimaan. Mutta eihän se niin ollut. Venäläisten turvallisuuspalvelun NKVD:n miehet yrittivät ensin houkutella ihmisiä muuttamaan takaisin. Kun vuoden 1945 puolella Ruotsiin tuli vahvasti vasemmistolainen sosiaalidemokraattinen hallitus, alettiin sitä painostaa palauttamaan ”Ruotsissa turvapaikan saaneet Neuvostoliiton kansalaiset” takaisin Viroon. Huoli oli aiheellinen, vaikka se ei toteutunutkaan.
Tässä epävarmuuden vaiheessa joukko merenkulkuun perehtyneitä miehiä alkoi varustaa ostamaansa venettä pakomatkaa varten. Voldemar Veedamin ja Carl B.Wallin kirjoittama ja Jouko Vanhasen suomentama kirja kertoo uskomattoman tarinan siitä, miten 11-metrinen puupursi päätyi viimein USA:n rannikolle mukanaan 16 ihmistä, joukossa muutama lapsikin. Eivätkä he olleet ainoita, Pohjois-Amerikkaan saapui pikkualuksilla Euroopasta kaikkiaan jopa 1500 pakolaista. Tämä kaikki oli minulle täysin uuttaa tietoa. Purjehdus vapauteen on ollut todellinen best seller, kirjaa on käännetty yli 30 kielelle.
Kirja alkaa kiinnostavalla kertomuksella siitä, miten muutama virolainen mies keräsi rahansa yhteen ja alkoi etsiä käytettyä merikelpoista venettä. He päätyivät lopulta ostamaan vanhan sluupin, Erman, lyhyen ja leveän parhaat päivänsä nähneen aluksen. Veneen leveys oli etu, sillä sellaisena sen saattoi odottaa selviävän kovastakin aallokosta. Mutta siihen oli vielä saatava moottori sekä yhtä ja toista purjehtimisessa tarpeellista. Yksin dieselöljyn hankinta tuotti työtä. Kaikki tämä kuitenkin maksoi, ja ryhmän rahavarat alkoivat loppua. Ongelma ratkaistiin sillä, että kukin etsi omasta ystäväpiiristään muita miehiä, jotka saattoivat osallistua hankintoihin. Lopulta koolla oli 16 henkilöä, kaksi perhettä, kolme heille läheistä naista. Mukaan tuli viisi poikamiestä, joilla kaikilla oli merenkulun kokemusta tai kykyä korjaustöihin. Toisen perheen isästä Harry Pahlbergistä, laivanvarustajan pojasta tuli kapteeni.
Kirja alkaa kiinnostavalla kertomuksella siitä, miten muutama virolainen mies keräsi rahansa yhteen ja alkoi etsiä käytettyä merikelpoista venettä. He päätyivät lopulta ostamaan vanhan sluupin, Erman, lyhyen ja leveän parhaat päivänsä nähneen aluksen. Veneen leveys oli etu, sillä sellaisena sen saattoi odottaa selviävän kovastakin aallokosta. Mutta siihen oli vielä saatava moottori sekä yhtä ja toista purjehtimisessa tarpeellista. Yksin dieselöljyn hankinta tuotti työtä. Kaikki tämä kuitenkin maksoi, ja ryhmän rahavarat alkoivat loppua. Ongelma ratkaistiin sillä, että kukin etsi omasta ystäväpiiristään muita miehiä, jotka saattoivat osallistua hankintoihin. Lopulta koolla oli 16 henkilöä, kaksi perhettä, kolme heille läheistä naista. Mukaan tuli viisi poikamiestä, joilla kaikilla oli merenkulun kokemusta tai kykyä korjaustöihin. Toisen perheen isästä Harry Pahlbergistä, laivanvarustajan pojasta tuli kapteeni.
Yksimastoinen, matalapartainen purjevene, sluuppi oli alun perin rakennettu 1800- luvun lopulla postin kuljettamiseksi. Sittemmin se oli ollut huviveneenä. Aluksella oli makuutilat 4-5 henkilölle. Virolaiset rakensivat lisäksi peräkajuutan. Pakoretkellä veneessä oli 16 henkilöä. Kuvassa mastosta näkyy vain osa.
(Kirjan kuvitusta).
Matkaan lähdettiin Tukholmasta yötä myöten ja niin, että Ruotsin viranomaiset eivät siitä havainneet. Tanskan salmien kautta ei kannattanut yrittää, sillä venäläisalukset olivat valmiita ampumaan kaikki näköpiiriin tulevat. Niinpä käännyttiin Götan kanavalle, jota pitkin saavuttiin Ruotsin länsirannikolle. Matka oli täällä täynnä koettelemuksia. Vanha moottori oli lakkoillut jo Itämeren puolella, ja nyt se teki tykkänään stopin. Venettä jouduttiin päiväkausia hinaamaan rantatietä kulkien kuin Volgan lautturit aikanaan. Skagerrakin puolelle päästyä jouduttiin taas myrskyyn, ja välillä kunnostettu moottori lakkoili taas. Tämän jälkeen rantauduttiin paikkailemaan alusta pienen norjalaisen Krageron telakalle. Seuraavana etappina oli Fraserburgh Skotlannissa. Täällä ajettiin taas kanavan kautta, tällä kertaa Irlannin merelle, josta jatkettiin parin irlantilaisen paikkakunnan kautta suoraan Madeiralle. Englannin kanaalin kautta matka olisi ollut lyhyempi, mutta tähän aikaan Ranska palautti oman alueensa kautta kulkeneita baltialaisia pakolaisveneitä venäläisten pyynnöstä Neuvostoliittoon.
Irlannin merellä nousi kova myrsky, ja alus oli pariinkin kertaan lähellä ajautua rantakallioihin. Kaiken lisäksi moottorin alla olevat öljyt syttyivät tuleen, ja vain vaivoin tuli saatiin tukahdutettua. Vanhaa dieselmoottoria piti ensin lämmittää puhalluslampulla, jotta se alkaisi sytkyttää. Viime hetkellä moottori lähti käymään ja selvittiin Dun Laoghairen satamaan. Täällä saatiin irlantilaisten avulla myös ruokavarastot täydennettyä. Merenkäynnin takia olivat ystävällisten skottien lahjoittamat elintarpeet suuressa määrin kastuneet tai muuten pilaantuneet. Irlannista päästiin sitten purjehtimaan kohti Madeiraa suotuisten tuulien mukana. Muonavarastoja, ja varsinkin juomavettä piti säännöstellä. Lopulta kuitenkin päästiin ankkuroitumaan saaren pääkaupungin Funchalin satamaan.
Funchalissa oli vaikeuksia Madeiran satamapoliisien kanssa. Mutta siitäkin selvittiin Tanskan konsulin ja avuliaiden portugalilaisten avulla. Ylimääräisiä vaatteita ja varusteita vaihdettiin hedelmäkoreihin niistä kaupustelijain veneistä, jotka parveilivat aluksen ympärillä. Kapteenin laivanvarustaja-isä lähetti 200 dollaria, joiden avulla suoritettiin tarvittavat hankinnat, ruokaa, makeaa vettä ja muuta välttämätöntä. Mutta dieseliä ei löytynyt mistään, tankissa sitä oli enää vähän. Tästä huolimatta uskaltauduttiin matkaan, ja pasaatituulista johtuen matka sujui aluksi kohtuullisen nopeasti kuin Kolumbuksella ikään puolen vuosituhatta aikaisemmin. Laivojen muoto, lyhyt pituus ja suuri leveys, taisivat olla vähän samanlaiset.
Matka Madeiralta länteen sujui ensin pitkän aikaa ilman vaikeuksia pasaatituulten avustamana. Mutta sitten Amerikkaa lähestyttäessä nousi kova myrsky, joka ei ottanut laantuakseen. Oli täysi työ saada vanha laiva ottamaan aallot vastaan kokka edellä, välillä oltiin melkein vaarassa joutua ajelehtimaan ilman ohjausta. Myrskyrintama seurasi toisiaan, ja välillä oltiin ajamassa taas kohti itää. Vaikka en ymmärtänyt läheskään kaikkea terminologiaa, oli tämä kirjan jakso kaikkein jännittävin.
(Kirjan kuvitusta).
Matkaan lähdettiin Tukholmasta yötä myöten ja niin, että Ruotsin viranomaiset eivät siitä havainneet. Tanskan salmien kautta ei kannattanut yrittää, sillä venäläisalukset olivat valmiita ampumaan kaikki näköpiiriin tulevat. Niinpä käännyttiin Götan kanavalle, jota pitkin saavuttiin Ruotsin länsirannikolle. Matka oli täällä täynnä koettelemuksia. Vanha moottori oli lakkoillut jo Itämeren puolella, ja nyt se teki tykkänään stopin. Venettä jouduttiin päiväkausia hinaamaan rantatietä kulkien kuin Volgan lautturit aikanaan. Skagerrakin puolelle päästyä jouduttiin taas myrskyyn, ja välillä kunnostettu moottori lakkoili taas. Tämän jälkeen rantauduttiin paikkailemaan alusta pienen norjalaisen Krageron telakalle. Seuraavana etappina oli Fraserburgh Skotlannissa. Täällä ajettiin taas kanavan kautta, tällä kertaa Irlannin merelle, josta jatkettiin parin irlantilaisen paikkakunnan kautta suoraan Madeiralle. Englannin kanaalin kautta matka olisi ollut lyhyempi, mutta tähän aikaan Ranska palautti oman alueensa kautta kulkeneita baltialaisia pakolaisveneitä venäläisten pyynnöstä Neuvostoliittoon.
Irlannin merellä nousi kova myrsky, ja alus oli pariinkin kertaan lähellä ajautua rantakallioihin. Kaiken lisäksi moottorin alla olevat öljyt syttyivät tuleen, ja vain vaivoin tuli saatiin tukahdutettua. Vanhaa dieselmoottoria piti ensin lämmittää puhalluslampulla, jotta se alkaisi sytkyttää. Viime hetkellä moottori lähti käymään ja selvittiin Dun Laoghairen satamaan. Täällä saatiin irlantilaisten avulla myös ruokavarastot täydennettyä. Merenkäynnin takia olivat ystävällisten skottien lahjoittamat elintarpeet suuressa määrin kastuneet tai muuten pilaantuneet. Irlannista päästiin sitten purjehtimaan kohti Madeiraa suotuisten tuulien mukana. Muonavarastoja, ja varsinkin juomavettä piti säännöstellä. Lopulta kuitenkin päästiin ankkuroitumaan saaren pääkaupungin Funchalin satamaan.
Funchalissa oli vaikeuksia Madeiran satamapoliisien kanssa. Mutta siitäkin selvittiin Tanskan konsulin ja avuliaiden portugalilaisten avulla. Ylimääräisiä vaatteita ja varusteita vaihdettiin hedelmäkoreihin niistä kaupustelijain veneistä, jotka parveilivat aluksen ympärillä. Kapteenin laivanvarustaja-isä lähetti 200 dollaria, joiden avulla suoritettiin tarvittavat hankinnat, ruokaa, makeaa vettä ja muuta välttämätöntä. Mutta dieseliä ei löytynyt mistään, tankissa sitä oli enää vähän. Tästä huolimatta uskaltauduttiin matkaan, ja pasaatituulista johtuen matka sujui aluksi kohtuullisen nopeasti kuin Kolumbuksella ikään puolen vuosituhatta aikaisemmin. Laivojen muoto, lyhyt pituus ja suuri leveys, taisivat olla vähän samanlaiset.
Matka Madeiralta länteen sujui ensin pitkän aikaa ilman vaikeuksia pasaatituulten avustamana. Mutta sitten Amerikkaa lähestyttäessä nousi kova myrsky, joka ei ottanut laantuakseen. Oli täysi työ saada vanha laiva ottamaan aallot vastaan kokka edellä, välillä oltiin melkein vaarassa joutua ajelehtimaan ilman ohjausta. Myrskyrintama seurasi toisiaan, ja välillä oltiin ajamassa taas kohti itää. Vaikka en ymmärtänyt läheskään kaikkea terminologiaa, oli tämä kirjan jakso kaikkein jännittävin.
Yhdysvaltalaisen sotalaivan John P. Grayn tapaaminen tuli Erman kannalta kriittisellä hetkellä. Purresta olivat loppunut niin ruoka, vesi kuin polttoainekin. Kuva kertoo siitä, miten amerikkalaiset antoivat täydennystä varastoihin.
Kirjan kuvitusta.
Samaan aikaan kaikki tarvikkeet alkoivat olla lopussa, ruokaa ja vettä säännösteltiin ja lopulta oltiin nälässä. Sitten tuli suvantovaihe, ja amerikkalaisen sotalaivan John B. Grayn tutkavahti havaitsi sattumalta pienen kohteen. Hän suostutteli laivan kapteenia tarkistamaan sen. Jonkin ajan päästä tultiin aivan Erman lähelle, ja sitä kehotettiin tulemaan ison sotalaivan suojanpuolelle. Laivalta laskettiin dieselöljyä, vettä ja moninaisia ruokatarvikkeita, joiden avulla jatkettiin edelleen kohti maata. Lopulta selvittiin Norfolkin satamaan. Tukholmasta oli lähdetty 127 päivää aikaisemmin ja Madeiraltakin oli kulunut jo 56 päivää. Maahantulomuodollisuudet ja kansalaisuuden saaminen kestivät oman aikansa, mutta lopulta kaikki 16 löysivät paikkansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.
Kirjan kuvitusta.
Samaan aikaan kaikki tarvikkeet alkoivat olla lopussa, ruokaa ja vettä säännösteltiin ja lopulta oltiin nälässä. Sitten tuli suvantovaihe, ja amerikkalaisen sotalaivan John B. Grayn tutkavahti havaitsi sattumalta pienen kohteen. Hän suostutteli laivan kapteenia tarkistamaan sen. Jonkin ajan päästä tultiin aivan Erman lähelle, ja sitä kehotettiin tulemaan ison sotalaivan suojanpuolelle. Laivalta laskettiin dieselöljyä, vettä ja moninaisia ruokatarvikkeita, joiden avulla jatkettiin edelleen kohti maata. Lopulta selvittiin Norfolkin satamaan. Tukholmasta oli lähdetty 127 päivää aikaisemmin ja Madeiraltakin oli kulunut jo 56 päivää. Maahantulomuodollisuudet ja kansalaisuuden saaminen kestivät oman aikansa, mutta lopulta kaikki 16 löysivät paikkansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.
Funchalissa on kopio Kolombuksen lippulaivasta Santa Mariasta. Se tekee lyhyitä turistimatkoja Madeiran etelärannikon suuntaisesti. Kesäkuussa 2000 menomatka sujui dieselmoottorin voimin ja purjeet alhaalla, takaisin tultiin purjein kevyessä länsituulessa. Delfiinit hyppelivät innokkaasti myös tämän laivan rinnalla.
3. Trump ja Huhtasaari
Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen voinut joka arkipäivä seurata TV 1:n tai MTV 3:n aamulähetyksiä. Sillä aikaa kun nuoremmat ovat jo olleet töissä, olen surffaillut niiden välillä kahvinjuonnin ja lehden lukemisen ohessa. Yleensä olen pysynyt siellä ykkösen puolella, ellei kolmoselta ole tullut tärkeämpää.
Alkaneen vuoden ensimmäisellä viikolla näitä aamulähetyksiä ei ole ollut. Olin kyllä silloin tällöin aikaisemminkin kuunnellut radiosta Ykkösaamua, mutta nyt olen viipynyt sen parissa joka päivä kello 8-9. Ohjelma on todella hyvin toimitettu, ja vierailijat tasokkaita. Tänään keskiviikkona 3.1. keskusteltiin ensin siitä, onko vuonna 2014 suoritettu yritysveron alennus 20 prosenttiin tuonut ulkomaisia sijoituksia Suomeen. Toinen teema samasta aiheesta oli se, ovatko valtion saamat verotulot lisääntyneet kuten EK:n taholta oli väitetty. Keskustelijat olivat molemmista asioista eri mieltä. Kun en itse osaa sanoa asiasta mitään, siirryn heti aivan toiseen aiheeseen, joka tavallaan mutkan kautta sivuaa myös meidän presidentinvaalejamme.
Kuten eri viestimissä on moneen kertaan todettu, presidentti Donald Trump ilmoitti tunnustavansa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi. Samalla hän ilmoitti, että USA:n suurlähetystö muuttaa sinne Tel Avivista. Trumpin toiminta on saanut kritiikkiä joka puolelta maailmaa. Esimerkiksi YK:n yleiskokous ilmoitti vastustuksensa murskaluvuin.
Ulkomaantoimittaja Hannu Reimen kolumni Ylen Ykkösessä valaisi mielestäni perin pohjin asiaa. Reime kertoi, että Trump lunasti nyt lupaustaan, jonka hän oli antanut vaalikamppailunsa aikana ns. Keski-Lännen raamattuvyöhykkeen asukkaille, jotka olivat voimakkaasti olleet tukemassa häntä. Mutta seuraavalla viikolla hän allekirjoitti asetuksen, jolla suurlähetystön siirtoa siirrettiin puolella vuodella eteenpäin. Eli kysymyksessä oli puhtaasti sisäpoliittinen manööveri. Tässä ei ole mitään uutta, sillä myös aikaisemmat presidentit olivat jatkuvasti allekirjoittaneet puolen vuoden välein asetuksia samasta asiasta. Toisin sanoen, Trump toimi liikemiehen tavoin, eli tarkoitushakuisesti.
Suomen virallinen kanta oli luonnollisesti YK:n yleiskokouksen enemmistön kannan mukainen. Presidenttiehdokkaista vain Laura Huhtasaari on hyväksynyt sen mitä Israel on halunnut. Mutta erotuksena Trumpiin, hän on ollut tosissaan. Tällä hän varmaan sai tuen niiltä fundamentalisteilta, jotka perustavat myös tämän päivän ulkopoliittiset näkemyksensä Raamattuun. Näitä lienee perussuomalaisissa aika mokoma. Kun kristillisillä ei ole omaa presidenttiehdokasta, tullee ääniä sieltäkin.
---------
Tästä huolimatta Huhtasaari ei sijoittune toiseksi Sauli Niinistön jälkeen, puhumattakaan siitä, että hän selviäisi toiselle kierrokselle. Ei selviä kukaan muukaan, mutta Pekka Haavisto varmaan taistelee Huhtasaaren kanssa siitä toisesta sijasta. Sitä viime vaalien aikaista vihreää hurmosta ei tule, aika on muuttunut ja äänestäjäkunta sen mukana. Kaikki kunnia Haavistolle, hän on ollut rauhantekijänä ja siinä mielessä kansainvälisessä elämässä mies paikallaan. Mutta on vaikeaa kuvitella häntä neuvottelupöytään vastapäätä suurvaltojen kyynisten johtajien kanssa. Haaviston parisuhteessakaan ei enää ole mitään sellaista, joka ennen kokosi radikaaleja nuoria hänen tuekseen. Eikä myöskään Ultra Bra enää ole antamassa hänelle taustatukea.
Ketkä muut sitten voisivat tulla kysymykseen? Valitettavan monet ehdokkaat ovat suostuneet ottamaan häviäjän osan vain puolueensa takia, eli siksi, että uskottavalla puolueella tulisi olla oma ehdokas. Matti Vanhanen on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana uskottavimmasta päästä. Hänellä oli kuitenkin pääministerikaudella joitakin poliittisia mokia. Virhearvioista suurimpia lienee ollut se, että hän avioeronsa jälkeen erehtyi lemmenleikkeihin sellaisen yksinhuoltajaäidin kanssa, joka oli selvästi hänen tasoaan alempana. Siitä sitten eri viestimissä riemu repesi. Vanhasen mahdollisuuksia heikentää myös se, että hän on monista asioista samaa mieltä kuin Niinistö. Jokin irtiotto hänellä taisi puolen vuotta sitten olla, mutta sekin oli niin läpinäkyvä vaalitemppu, että siihen tuskin kukaan uskoi.
Vanhanen nimettiin keskustan ehdokkaaksi riittävän aikaisin, jotta ikinuori Paavo Väyrynen saataisiin sivuun. Nyt Väyrynen on perustamansa kansaliikkeen nimeämänä ehdokkaana. Joitakin järkeviä ajatuksiakin hänellä on, mutta muuten hänen mukana olonsa jäänee kuriositeetiksi. Neljännen kerran ehdokas saaneet ääniä siltä suunnalta, missä kaikesta protestoidaan. Erityisesti EU-kriittiset ovat hänen sanomastaan mielissään. Sillä suunnalla Huhtasaari kilpailee hänen kanssaan.
RKP:n Nils Thorvalds saanee jonkun verran NATO –kannattajien ääniä, mutta oman pienen puolueen jäsenmäärä ei lupaa menestystä. Lisäksi monet asettunevat myös siltä suunnalta Niinistön taakse. Tuula Haatainen ja Merja Kyllönen pohjustanevat omalla ehdokkuudellaan menestystä tulevissa muissa vaaleissa. Heidän epäkiitollinen tehtävänsä on ollut asettua ehdokkaiksi, kun muitakaan ei ollut suostumassa. En väheksy heidän kummakaan asiantuntemusta niillä alueilla, joilla heillä on kompetenssia.
Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen voinut joka arkipäivä seurata TV 1:n tai MTV 3:n aamulähetyksiä. Sillä aikaa kun nuoremmat ovat jo olleet töissä, olen surffaillut niiden välillä kahvinjuonnin ja lehden lukemisen ohessa. Yleensä olen pysynyt siellä ykkösen puolella, ellei kolmoselta ole tullut tärkeämpää.
Alkaneen vuoden ensimmäisellä viikolla näitä aamulähetyksiä ei ole ollut. Olin kyllä silloin tällöin aikaisemminkin kuunnellut radiosta Ykkösaamua, mutta nyt olen viipynyt sen parissa joka päivä kello 8-9. Ohjelma on todella hyvin toimitettu, ja vierailijat tasokkaita. Tänään keskiviikkona 3.1. keskusteltiin ensin siitä, onko vuonna 2014 suoritettu yritysveron alennus 20 prosenttiin tuonut ulkomaisia sijoituksia Suomeen. Toinen teema samasta aiheesta oli se, ovatko valtion saamat verotulot lisääntyneet kuten EK:n taholta oli väitetty. Keskustelijat olivat molemmista asioista eri mieltä. Kun en itse osaa sanoa asiasta mitään, siirryn heti aivan toiseen aiheeseen, joka tavallaan mutkan kautta sivuaa myös meidän presidentinvaalejamme.
Kuten eri viestimissä on moneen kertaan todettu, presidentti Donald Trump ilmoitti tunnustavansa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi. Samalla hän ilmoitti, että USA:n suurlähetystö muuttaa sinne Tel Avivista. Trumpin toiminta on saanut kritiikkiä joka puolelta maailmaa. Esimerkiksi YK:n yleiskokous ilmoitti vastustuksensa murskaluvuin.
Ulkomaantoimittaja Hannu Reimen kolumni Ylen Ykkösessä valaisi mielestäni perin pohjin asiaa. Reime kertoi, että Trump lunasti nyt lupaustaan, jonka hän oli antanut vaalikamppailunsa aikana ns. Keski-Lännen raamattuvyöhykkeen asukkaille, jotka olivat voimakkaasti olleet tukemassa häntä. Mutta seuraavalla viikolla hän allekirjoitti asetuksen, jolla suurlähetystön siirtoa siirrettiin puolella vuodella eteenpäin. Eli kysymyksessä oli puhtaasti sisäpoliittinen manööveri. Tässä ei ole mitään uutta, sillä myös aikaisemmat presidentit olivat jatkuvasti allekirjoittaneet puolen vuoden välein asetuksia samasta asiasta. Toisin sanoen, Trump toimi liikemiehen tavoin, eli tarkoitushakuisesti.
Suomen virallinen kanta oli luonnollisesti YK:n yleiskokouksen enemmistön kannan mukainen. Presidenttiehdokkaista vain Laura Huhtasaari on hyväksynyt sen mitä Israel on halunnut. Mutta erotuksena Trumpiin, hän on ollut tosissaan. Tällä hän varmaan sai tuen niiltä fundamentalisteilta, jotka perustavat myös tämän päivän ulkopoliittiset näkemyksensä Raamattuun. Näitä lienee perussuomalaisissa aika mokoma. Kun kristillisillä ei ole omaa presidenttiehdokasta, tullee ääniä sieltäkin.
---------
Tästä huolimatta Huhtasaari ei sijoittune toiseksi Sauli Niinistön jälkeen, puhumattakaan siitä, että hän selviäisi toiselle kierrokselle. Ei selviä kukaan muukaan, mutta Pekka Haavisto varmaan taistelee Huhtasaaren kanssa siitä toisesta sijasta. Sitä viime vaalien aikaista vihreää hurmosta ei tule, aika on muuttunut ja äänestäjäkunta sen mukana. Kaikki kunnia Haavistolle, hän on ollut rauhantekijänä ja siinä mielessä kansainvälisessä elämässä mies paikallaan. Mutta on vaikeaa kuvitella häntä neuvottelupöytään vastapäätä suurvaltojen kyynisten johtajien kanssa. Haaviston parisuhteessakaan ei enää ole mitään sellaista, joka ennen kokosi radikaaleja nuoria hänen tuekseen. Eikä myöskään Ultra Bra enää ole antamassa hänelle taustatukea.
Ketkä muut sitten voisivat tulla kysymykseen? Valitettavan monet ehdokkaat ovat suostuneet ottamaan häviäjän osan vain puolueensa takia, eli siksi, että uskottavalla puolueella tulisi olla oma ehdokas. Matti Vanhanen on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana uskottavimmasta päästä. Hänellä oli kuitenkin pääministerikaudella joitakin poliittisia mokia. Virhearvioista suurimpia lienee ollut se, että hän avioeronsa jälkeen erehtyi lemmenleikkeihin sellaisen yksinhuoltajaäidin kanssa, joka oli selvästi hänen tasoaan alempana. Siitä sitten eri viestimissä riemu repesi. Vanhasen mahdollisuuksia heikentää myös se, että hän on monista asioista samaa mieltä kuin Niinistö. Jokin irtiotto hänellä taisi puolen vuotta sitten olla, mutta sekin oli niin läpinäkyvä vaalitemppu, että siihen tuskin kukaan uskoi.
Vanhanen nimettiin keskustan ehdokkaaksi riittävän aikaisin, jotta ikinuori Paavo Väyrynen saataisiin sivuun. Nyt Väyrynen on perustamansa kansaliikkeen nimeämänä ehdokkaana. Joitakin järkeviä ajatuksiakin hänellä on, mutta muuten hänen mukana olonsa jäänee kuriositeetiksi. Neljännen kerran ehdokas saaneet ääniä siltä suunnalta, missä kaikesta protestoidaan. Erityisesti EU-kriittiset ovat hänen sanomastaan mielissään. Sillä suunnalla Huhtasaari kilpailee hänen kanssaan.
RKP:n Nils Thorvalds saanee jonkun verran NATO –kannattajien ääniä, mutta oman pienen puolueen jäsenmäärä ei lupaa menestystä. Lisäksi monet asettunevat myös siltä suunnalta Niinistön taakse. Tuula Haatainen ja Merja Kyllönen pohjustanevat omalla ehdokkuudellaan menestystä tulevissa muissa vaaleissa. Heidän epäkiitollinen tehtävänsä on ollut asettua ehdokkaiksi, kun muitakaan ei ollut suostumassa. En väheksy heidän kummakaan asiantuntemusta niillä alueilla, joilla heillä on kompetenssia.
2. Katseet menneestä tulevaan
Vuosi 2017 oli melkein kuin jatkuvaa itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, ja syytäkin tietysti oli. Olemme sadan vuoden kuluessa ottaneet suuren harppauksen köyhästä, agraarisesta maasta tämän päivän vahvaan kansalaisyhteiskuntaan, joka pärjää tässä globaalissakin maailmassa. Sata vuotta sitten maa oli miehitetty, maassa oli 100.000 venäläistä sotilasta. Vähä vähältä olemme saaneet lisää elintilaa, puolustautuneet ja kurottautuneet kohti länttä, johon me ilman muuta kuulumme. Koskettavimmillaan vuosi taisi olla itsenäisyyspäivänä kun tuhannet nuoret ja nuorehkot ihmiset seisoivat kunniavartiossa jos mahdollista jokaisen sankarivainajan haudan ja muistokiven äärellä. Tällä haluttiin osoittaa, miten nuoria olivat ne miehet ja naiset, jotka antoivat henkensä maan vapauden puolesta.
Juhlavuoden tilaisuudet menivät konsensuksen hengessä. Paljon oli käytetty mielikuvitusta, paljon koettu yhdessä tekemisen iloa. Ainoa särö tuli jostain Helsingin vihervasemmiston kuplasta, jossa valitettiin sitä, että aina muistellaan sotia. Mutta eiväthän hekään olisi nyt ilman talvi- ja jatkosotaa mielipiteitään laukomassa. Ja aina täytyy muistaa, että mennyt 60-vuotinen rauhankausi ei tällaisenaan ehkä jatkukaan.
Vuoden 2018 puolella tulee varmaan esille enemmän erilaisia mielipiteitä, kun heti tammikuusta alkaen aletaan viettää sisällissodan muistoa monenlaisissa muodoissa. Aihe tulee siis olemaan voimakkaasti esillä. Tosin jo edellisen vuoden puolella otettiin hieman varaslähtöjä niin kirjallisuudessa kuin näytelmätaiteessakin. Kirjallisuudesta mainitsin vuoden 2017 syyskuussa blogissani kolmesta teoksesta (9.3. Mihin venäläisvangit joutuivat Etelä-Pohjanmaalta keväällä 1918). Lahden kaupunginteatteri on esittänyt Väinö Linnan teosten pohjalta tehtyä näytelmää Täällä Pohjan tähden alla. Pienen Ainonpuiston teatterin ohjelmistossa oli jo kesällä hyvin kiinnostava Punaiset ruusukkeet (blogissani elokuussa 2017).
Katsaus tulevaan. Tulevalla kevätkaudella on jälleen tulossa mielenkiintoisia repostelun kohteita, presidentinvaalit tammikuussa, Historiapäivät Lahdessa helmikuussa, Salpausselän kisat helmi-maaliskuun vaihteessa, myöhemmin vielä talviolympialaiset sekä jääkiekon että kesällä vielä jalkapallon MM-kisat. Ja paljon muuta. Aikalailla on jännitettävää myös marraskuussa, kun pääsemme äänestämään ensimmäisissä maakuntavaaleissa. Sote tietysti pysyy esillä pitkin vuotta.
Suomen presidentinvaalit saadaan varmaan ohi jo ensimmäisellä kierroksella. Ehdokkaista yksi on ylivoimainen, muut ovat lähinnä kakkos- tai kolmosketjua. Kaupunginjohtaja Myllyvirta lähtee eläkkeelle, ja on ratkaistava, tuleeko Lahteen uusi kaupunginjohtaja vai pormestari. Löytyyköhän meiltä joku sellainen henkilö, jolla olisi Helsingin Jan Vapaavuoren ja Tampereen Lauri Lylyn tavoin pitkäaikaista kokemusta, laajoja yhteyksiä, ja ennen kaikkea vahvaa persoonallisuutta? Pieni Kärköläkin pyrkii samaan seuraan, mielenkiintoinen kokeilu sekin. En malta olla toteamatta, että tällainen pormestarijärjestelmään verrattava systeemi on Virossa ollut vallalla jo ajat sitten.
Maailmanpolitiikassa tulee tietysti olemaan kuhinaa niin Pohjois-Korean nuoren johtajan kuin Donald Trumpinkin ympärillä. Yhdysvaltain välivaalit marraskuussa saattavat muuttaa maailmanpyörän suuntaa. Kaikki edustajainhuoneen 435 paikkaa ja kolmannes senaatin paikoista täytetään uudelleen. Merkit viittaisivat siihen, että republikaaneille olisi tulossa tappio, eli Trumpista tulisi ns. rampa ankka, eräänlainen muodollinen valtionpäämies. Tällä hetkellähän molemmissa kamareissa on republikaanienemmistö. Venäjällä presidentinvaalit ovat maaliskuussa, mutta ne sujuvat ennalta annettujen askelmerkkien mukaan.
Pohjois-Korea on ongelma oikeastaan kaikille maille. Kiina ei ole tähän asti estänyt kaupankäyntiä eikä öljyn vientiä siitä yksinkertaisesta syystä, että Pohjois-Korean romahdus toisi sieltä rajan yli nälkäisiä pakolaisia kymmenin miljoonin. Lisäksi Pohjois-Korean ydinasearsenaali pelottaa. Olen ymmärtänyt, että erittäin suuri osa kansasta on joko työleireillä tai vapainakin muuten alkeellisissa oloissa. Kim Jong Unin vallan takeena on väkeä, jota hän pitää tyytyväisenä erikoisoikeuksin ja ulkoisia uhkakuvia korostamalla. Tarvittaessa hän teloittaa itselleen epäluotettavia henkilöitä, joitakin jopa aivan lähipiiristään. Miten pitkälle tämä voi jatkua, eli romahtaako koko korttitalo? Kim Jong Un ei suostu häviämään, joten hän voi monien entisten diktaattorien tavoin turvautua lopulta pelottaviinkin ratkaisuihin.
EU:lla riittää ongelmia saada Puola ja Unkari pysymään yhteisessä ruodussa. EU-kriittiset populistit yrittävät nousta Italian kevään parlamenttivaaleissa valtaan. Uutta brexitiä (millä nimellä sitä nyt silloin kutsuttaisiinkaan) tuskin kuitenkaan tulee. Suomea lähinnä ovat tietysti Ruotsin parlamenttivaalit syksyllä. Saattaa olla, että siellä voivat NATO-myönteiset puolueet päästä valtaan. Stefan Löfven johtaa tällä hetkellä NATO-vastaista vähemmistöhallitusta, jonka tulevaisuus on varmaan vaakalaudalla. Siinä sitten olisi Suomenkin johdolla pähkäilemistä.
Kyllä niitä polttopisteitä muutenkin riittää. Suomessa jännitetään, jatkuuko lupaavasti alkanut nousukausi tänäkin vuonna. Toivottavasti vuoden mittaan löytyy paljon kommentoitavaa positiivisista asioista, ainakin yritän toimia siihen suuntaan. Minua ja varmaan lukijoitakin kiinnostavat paikalliset tapahtumat, meidän tavallisten ihmisten harrastukset, huolenaiheet, ilot ja surut. Eli näillä pääasiassa mennään, aivan kuin edellisinäkin vuosina.
Vuosi 2017 oli melkein kuin jatkuvaa itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, ja syytäkin tietysti oli. Olemme sadan vuoden kuluessa ottaneet suuren harppauksen köyhästä, agraarisesta maasta tämän päivän vahvaan kansalaisyhteiskuntaan, joka pärjää tässä globaalissakin maailmassa. Sata vuotta sitten maa oli miehitetty, maassa oli 100.000 venäläistä sotilasta. Vähä vähältä olemme saaneet lisää elintilaa, puolustautuneet ja kurottautuneet kohti länttä, johon me ilman muuta kuulumme. Koskettavimmillaan vuosi taisi olla itsenäisyyspäivänä kun tuhannet nuoret ja nuorehkot ihmiset seisoivat kunniavartiossa jos mahdollista jokaisen sankarivainajan haudan ja muistokiven äärellä. Tällä haluttiin osoittaa, miten nuoria olivat ne miehet ja naiset, jotka antoivat henkensä maan vapauden puolesta.
Juhlavuoden tilaisuudet menivät konsensuksen hengessä. Paljon oli käytetty mielikuvitusta, paljon koettu yhdessä tekemisen iloa. Ainoa särö tuli jostain Helsingin vihervasemmiston kuplasta, jossa valitettiin sitä, että aina muistellaan sotia. Mutta eiväthän hekään olisi nyt ilman talvi- ja jatkosotaa mielipiteitään laukomassa. Ja aina täytyy muistaa, että mennyt 60-vuotinen rauhankausi ei tällaisenaan ehkä jatkukaan.
Vuoden 2018 puolella tulee varmaan esille enemmän erilaisia mielipiteitä, kun heti tammikuusta alkaen aletaan viettää sisällissodan muistoa monenlaisissa muodoissa. Aihe tulee siis olemaan voimakkaasti esillä. Tosin jo edellisen vuoden puolella otettiin hieman varaslähtöjä niin kirjallisuudessa kuin näytelmätaiteessakin. Kirjallisuudesta mainitsin vuoden 2017 syyskuussa blogissani kolmesta teoksesta (9.3. Mihin venäläisvangit joutuivat Etelä-Pohjanmaalta keväällä 1918). Lahden kaupunginteatteri on esittänyt Väinö Linnan teosten pohjalta tehtyä näytelmää Täällä Pohjan tähden alla. Pienen Ainonpuiston teatterin ohjelmistossa oli jo kesällä hyvin kiinnostava Punaiset ruusukkeet (blogissani elokuussa 2017).
Katsaus tulevaan. Tulevalla kevätkaudella on jälleen tulossa mielenkiintoisia repostelun kohteita, presidentinvaalit tammikuussa, Historiapäivät Lahdessa helmikuussa, Salpausselän kisat helmi-maaliskuun vaihteessa, myöhemmin vielä talviolympialaiset sekä jääkiekon että kesällä vielä jalkapallon MM-kisat. Ja paljon muuta. Aikalailla on jännitettävää myös marraskuussa, kun pääsemme äänestämään ensimmäisissä maakuntavaaleissa. Sote tietysti pysyy esillä pitkin vuotta.
Suomen presidentinvaalit saadaan varmaan ohi jo ensimmäisellä kierroksella. Ehdokkaista yksi on ylivoimainen, muut ovat lähinnä kakkos- tai kolmosketjua. Kaupunginjohtaja Myllyvirta lähtee eläkkeelle, ja on ratkaistava, tuleeko Lahteen uusi kaupunginjohtaja vai pormestari. Löytyyköhän meiltä joku sellainen henkilö, jolla olisi Helsingin Jan Vapaavuoren ja Tampereen Lauri Lylyn tavoin pitkäaikaista kokemusta, laajoja yhteyksiä, ja ennen kaikkea vahvaa persoonallisuutta? Pieni Kärköläkin pyrkii samaan seuraan, mielenkiintoinen kokeilu sekin. En malta olla toteamatta, että tällainen pormestarijärjestelmään verrattava systeemi on Virossa ollut vallalla jo ajat sitten.
Maailmanpolitiikassa tulee tietysti olemaan kuhinaa niin Pohjois-Korean nuoren johtajan kuin Donald Trumpinkin ympärillä. Yhdysvaltain välivaalit marraskuussa saattavat muuttaa maailmanpyörän suuntaa. Kaikki edustajainhuoneen 435 paikkaa ja kolmannes senaatin paikoista täytetään uudelleen. Merkit viittaisivat siihen, että republikaaneille olisi tulossa tappio, eli Trumpista tulisi ns. rampa ankka, eräänlainen muodollinen valtionpäämies. Tällä hetkellähän molemmissa kamareissa on republikaanienemmistö. Venäjällä presidentinvaalit ovat maaliskuussa, mutta ne sujuvat ennalta annettujen askelmerkkien mukaan.
Pohjois-Korea on ongelma oikeastaan kaikille maille. Kiina ei ole tähän asti estänyt kaupankäyntiä eikä öljyn vientiä siitä yksinkertaisesta syystä, että Pohjois-Korean romahdus toisi sieltä rajan yli nälkäisiä pakolaisia kymmenin miljoonin. Lisäksi Pohjois-Korean ydinasearsenaali pelottaa. Olen ymmärtänyt, että erittäin suuri osa kansasta on joko työleireillä tai vapainakin muuten alkeellisissa oloissa. Kim Jong Unin vallan takeena on väkeä, jota hän pitää tyytyväisenä erikoisoikeuksin ja ulkoisia uhkakuvia korostamalla. Tarvittaessa hän teloittaa itselleen epäluotettavia henkilöitä, joitakin jopa aivan lähipiiristään. Miten pitkälle tämä voi jatkua, eli romahtaako koko korttitalo? Kim Jong Un ei suostu häviämään, joten hän voi monien entisten diktaattorien tavoin turvautua lopulta pelottaviinkin ratkaisuihin.
EU:lla riittää ongelmia saada Puola ja Unkari pysymään yhteisessä ruodussa. EU-kriittiset populistit yrittävät nousta Italian kevään parlamenttivaaleissa valtaan. Uutta brexitiä (millä nimellä sitä nyt silloin kutsuttaisiinkaan) tuskin kuitenkaan tulee. Suomea lähinnä ovat tietysti Ruotsin parlamenttivaalit syksyllä. Saattaa olla, että siellä voivat NATO-myönteiset puolueet päästä valtaan. Stefan Löfven johtaa tällä hetkellä NATO-vastaista vähemmistöhallitusta, jonka tulevaisuus on varmaan vaakalaudalla. Siinä sitten olisi Suomenkin johdolla pähkäilemistä.
Kyllä niitä polttopisteitä muutenkin riittää. Suomessa jännitetään, jatkuuko lupaavasti alkanut nousukausi tänäkin vuonna. Toivottavasti vuoden mittaan löytyy paljon kommentoitavaa positiivisista asioista, ainakin yritän toimia siihen suuntaan. Minua ja varmaan lukijoitakin kiinnostavat paikalliset tapahtumat, meidän tavallisten ihmisten harrastukset, huolenaiheet, ilot ja surut. Eli näillä pääasiassa mennään, aivan kuin edellisinäkin vuosina.
1. Uuden vuoden juhlintaa
Lahdessa uusi vuosi otettiin vastaan perinteiseen tapaan. Pääjuhla oli kaupungintalon puistossa, oli pitkiä puheita, kunnallispolitiikkaa, kuorolaulua ja tilaisuuden lopuksi kello 20.30 alkanut ilotulitus, joka näkyi komeana laajalle kaupungin kattojen yllä.
Näin keskustassa asuvasta tuntui, että aika hyvin on rakettien ampumista koskevia määräyksiä noudatettu. Kaukana ollaan niistä vuosista, jolloin ammuskelu alkoi jo päiviä aikaisemmin kiihtyäkseen aattopäivän iltapuolella ja jatkuen vielä seuraavanakin päivänä. Keskusta-alue on rauhoitettu kokonaan, joten en tiedä, mitä lähiöissä tapahtui. Kuulohavainnot kuitenkin kertoivat, että kaiketi määärykset on entistä paremmin otettu sielläkin tosissaan.
Lahdessa uusi vuosi otettiin vastaan perinteiseen tapaan. Pääjuhla oli kaupungintalon puistossa, oli pitkiä puheita, kunnallispolitiikkaa, kuorolaulua ja tilaisuuden lopuksi kello 20.30 alkanut ilotulitus, joka näkyi komeana laajalle kaupungin kattojen yllä.
Näin keskustassa asuvasta tuntui, että aika hyvin on rakettien ampumista koskevia määräyksiä noudatettu. Kaukana ollaan niistä vuosista, jolloin ammuskelu alkoi jo päiviä aikaisemmin kiihtyäkseen aattopäivän iltapuolella ja jatkuen vielä seuraavanakin päivänä. Keskusta-alue on rauhoitettu kokonaan, joten en tiedä, mitä lähiöissä tapahtui. Kuulohavainnot kuitenkin kertoivat, että kaiketi määärykset on entistä paremmin otettu sielläkin tosissaan.
