2017

Tammikuun alku on aikaa, jolloin edellisen vuoden tapahtumat ovat tuoreessa muistissa, mutta mieli tekee kurkotella tulevaankin. Roomalaisilla oli aikoinaan tätä aikaa hyvin kuvaava jumalolento, Janus tai latinaksi paremminkin Ianus. Se oli kaksikasvoinen, toinen puoli katsoi menneeseen ja toinen tulevaan. Se oli myös oven jumala, toiset kasvot olivat kääntyneet sisään, toiset kohti oven ulkopuolella olevaa maailmaa. Januksesta tulee monissa kielissä käytetty, tammikuuta tarkoittava nimitys.  Tätä aihepiiriä olen käsitellyt perusteellisemmin viime vuoden ensimmäisessä artikkelissa (Uutta 2016 ja sieltä 1.1.) 
    Usein tuntui siltä, että vuoden 2016 uutiset tulvivat vain ikäviä tai vieläkin ikävämpiä asioita. Hyvät uutiset hukkuivat niiden alle, ainakin jos ei osannut aktiivisesti etsiä niitä parempia. Kaikkea tätä on tietysti meille tarjolla tänäkin vuonna. Tämän blogin artikkeleissa pyrin kuitenkin käsittelemään myönteisiä, mutta myös surullisia tapahtumia rakentavassa hengessä. Aika paljon kiinnostavaa onkin luvassa, on paljon 100-vuotisjuhlia, Salpausselän MM-kisoja ja paljon muuta. Kunnallisvaalitkin ovat tulossa. Saa nähdä, ettei ainakin niiden kohdalla tule lohkaistua jotakin vähemmän myötäsukaista.

​Eli näissä merkeissä: Hyvää Uutta Vuotta !

Vuoden 2017 artikkelit:
1.1. Paremminkin olisi voinut alkaa (tammikuu 2017)
1.2. Kirjailijan yksinäisyys (tammikuu 2017)
1.3. Yrjö Ruponen 1941-2016 (tammikuu 2017)
1.4. Tartu Pauluse kirik (tammikuu 2017)
​1.5. Tõnu Õnnepalun Mandala (tammikuu 2017)
1.6. ELO -lehden sisältö laajeni (tammikuu 2017)
2.1. Suvilahden sisarukset (helmikuu 2017)​
2.2. Eesti Rahva Muuseum (helmikuu 2017)
2.3. Vanemuine teater (helmikuu 2017)
2.4. Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon 1. (helmikuu 2017)
2.5. Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon 2. (helmikuu 2017)
​2.6. Kisakuume nousee (helmikuu 2017)
2.7. Protestanttinen unioni ? (helmikuu 2017)
​2.8. Kisamietteitä vuoden 2017 Lahdesta. 1. (helmikuu 2017)
​2.9. Kisamietteitä vuoden 2017 Lahdesta. 2. (helmikuu 2017)
3.1. Kisamietteitä vuoden 2017 Lahdesta. 3. (maaliskuu 2017)
​3.2. Matti Heikkinen kruunasi kisat (maaliskuu 2017)
3.3. Olga, Irina ja mina, kolme sisarta (maaliskuu 2017)
3.4. Mastola on entistä ehompi (maaliskuu 2017)
3.5. Helene Schjerfbeck kirjailijan silmin (maaliskuu 2017)
3.6. Vanhan vitosen tarina (maaliskuu 2017)
3.7. Jörn (maaliskuu 2017)
4.1. "543210" (huhtikuu 2017)
4.2. Tapion matkassa Lahden Paavolassa (huhtikuu 2017)
4.3. Kunnallisvaalimuistoja (huhtikuu 2017)
4.4. Talvi hellittää otettaan (huhtikuu 2017)
​4.5. TraXid ihastutti soitollaan (huhtikuu 2017)
4.6. Kaikki Italiani (huhtikuu 2017)
4.7. Tanssii tähtien kanssa (huhtikuu 2017)
5.1. Posion ihme (toukokuu 2017)
​5.2. Täsmällisesti kuin VR:n junat (toukokuu 2017)
5.3. Kuolema Venetsiassa (toukokuu 2017)
​5.4. Mauno Henrik Koivisto 1923-2017 (toukokuu 2017)
5.5. Radanvarsikaupunki (toukokuu 2017)
​5.6. Kisapuistossa on menty eteenpäin (toukokuu 2017)
5.7. Mainio Mallusjoki (toukokuu 2017)
​5.8. Hauskimmat matkatoverini Viron matkoilla (toukokuu 2017)
5.9. Esimene üles (toukokuu 2017)
​6.1. Kuvamuistoja Lahemaalta (kesäkuu 2017)
6.2. Muistorikkaita lentopallomatkoja Viroon 1. (kesäkuu 2017)
6.3. Muistorikkaita lentopallomatkoja Viroon 2. (kesäkuu 2017)
6.4. Rynnäkkö Pikku-Vesijärvelle 1. (kesäkuu 2017)
6.5. Rynnäkkö Pikku-Vesijärvelle 2. (kesäkuu 2017)
6.6. TWD Länken Fellmanin puistossa (kesäkuu 2017)
6.7. Uusi Viron historia (kesäkuu2017)
​7.1. Urheilua laidasta laitaan (heinäkuu 2017)
​7.2. Hyvät siskot (heinäkuu 2017)
7.3. Pyhäniemi koukuttaa jälleen (heinäkuu 2017)
​7.4. Loistava Teijo Lindström (heinäkuu 2017)
7.5. Pobeda 1946 (heinäkuu2017)
7.6. Perjantaiaamu Pikku-Vesijärvellä (heinäkuu 2017)
7.7. Nostalgiaa sataman täydeltä (heinäkuu 2017)
​8.1. Kaikille lapsille avoimia tapahtumia (elokuu 2017)
8.2. Muutoksia viron opiskeluun Lahdessa (elokuu 2017)
8.3. Punaiset ruusukkeet (elokuu 2017)
8.4. Iloitellen urkuviikolle (elokuu 2017)
8.5. Sillamäen kärsimysnäytelmä (elokuu 2017)
8.6. Liikahtaako Kisapuiston kehittäminen eteenpäin ? (elokuu 2017)
8.7. Jakovara vai jakovaara ? (elokuu 2017)
8.8. Taidelauantai 26.8. (elokuu 2017)
9.1. Ultra Bra (syyskuu 2017)
9.2. Musiikin, tanssin ja valosuunnittelun juhlaa (syyskuu 2017)
9.3. Mihin venäläisvangit joutuivat Etelä-Pohjanmaalta keväällä 1918 (syyskuu 2017)
9.4. Elämän koko kirjo pienoiskuorma-auton ympärillä (syyskuu 2017)
9.5. Aleksandr Karelin 50 vuotta (syyskuu 2017)
​9.6. Mielenkiintoisia makuja etelästä (syyskuu 2017)
9.7. Laukauksia kotikadulla (syyskuu 2017)
10.1. Katseet vuoteen 1918 (lokakuu 2017)
10.2. Kuntauudistukset molemmin puolin Suomenlahtea (lokakuu 2017)
​10.3. Syksyn värejä puistossa ja veden äärellä (lokakuu 2017)
​10.4. Viron kunnallisvaalit 2017 (lokakuu 2017)
10.5. Järki taitaa voittaa sittenkin (lokakuu 2017)
10.6. 12 vuoden odotus on päättymässä (lokakuu 2017)
​10.7. Justus ex fide vivit (lokakuu 2017)
11.1. Tuntematon sotilas (marraskuu 2017)
11.2. Toinen Tuntematon (marraskuu 2017)
11.3. Yyteet (marraskuu 2017)
11.4. Mukkulan koulurakentamisen historiaa (marraskuu 2017)
​11.5. Käytiin taas Martin markkinoilla (marraskuu 2017)
11.6. Viro.Nyt (marraskuu 2017)
11.7. Pilvede värvid - Pilvien värit (marrasku 2017)
12.1. Sote vie Suomea eri suuntaan (joulukuu 2017)
12.2. Sata vuotta, sata lippua (joulukuu 2017)
12.3. Talvea odotellessa (joulukuu 2017)
12.4. Täällä Vatikaanin radio (joulukuu 2017)
​12.5. Uuden alkoholilain puolesta vai sitä vastaan? (joulukuu 2017)
​12.6. Lahden joulutori 2017 (joulukuu 2017)
​12.7. Hiljentymisen aika (Joulukuu 2017)
12.8. Kuningas Litmanen ja muut huiput (joulukuu 2017)
12.9. Hyvää Uutta Vuotta ! (joulukuu 2017)                                                                                                      ​        ​        

12.9. Hyvää Uutta Vuotta !

Tähän päättyvät vuoden 2017 artikkelit ja kolumnit. Jatkoa seuraa Uutta 2018 –osiossa tammikuun ensimmäisellä viikoilla. Jos haluat vielä katsoa, mitä olen kirjoittanut vuonna 2016, napsauta yläpalkista kohdasta ”more”. Sieltä löytyvät myös vuosien 2014 ja 2015 kirjoitukset.
     Kuten olen usein todennut, tämä on tällaisen ikääntyneen eläkeläismiehen harrastelua. Isompiin töihin ei enää oikein löydy potkua, mutta näitä jaksan kyllä väsäillä. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut aika suuri lukijakunta, keskimäärin noin 30 käyntiä päivässä, plus miinus jotain. Vaihteluväli on ollut pääsääntöisesti 20:n ja 40:n välillä. Vuoden suurin piikki 144 sattui eräälle heinäkuun päivälle, jolloin seuran Hiidenmaan matkalaiset halusivat etukäteen nähdä millaista meillä oli samalla saarella kaksi vuotta aikaisemmin.
      Uusi vuosi tuo meidän kaikkien eteen uusia polkuja, joista pitää valita. Kuvan polku vie järven puolelta Lanun puistoon.

Lämmin kiitos kannustuksesta ! 

12.8. Kuningas Litmanen ja muut huiput

Etelä-Suomen Sanomat järjesti marraskuussa äänestyksen, jolla haluttiin löytää vuosisadan merkittävin päijäthämäläinen. Ylivoimaiseksi voittajaksi kohosi Jari Litmanen melkein tuhannella äänellä. Jälkijoukoissa seurasivat vain muutamilla kymmenillä äänillä esimerkiksi J. K. Paasikivi, Helvi Sipilä, A.F. Airo ja August Fellman. Jo tämä asetelma kertoo siitä, että järjestetyllä äänestyksellä oli vain viihdearvo. Täkyyn tarttuivat lähinnä vain nuoremmat ikäluokat, jotka toivat innokkaasti esille omia idolejaan, joiden joukossa aika korkealle nousivat myös tämän päivän suosituimmat nuorisoartistit. Epäilen, että suuri osa äänestäjistä tuskin tiesi, keitä mainitut ”raskaan sarjan” ehdokkaat Paasikivestä lähtien oikein olivatkaan.
     Ei minulla tietenkään ole mitään Jari Litmasta vastaan, päinvastoin. Hän on mielestäni ollut suomalaisista jalkapalloilijoista ainoa, joka on kuulunut maailmanluokkaan, eli siihen porukkaan, joka lopulta ne maalit tekee. Lähimmäksi tätä tasoa nostaisin Sami Hyypiän, jolla tietysti topparina on ollut vähemmän mahdollisuuksia maalitilinsä kasvattamiseen. Hän on ollut takalinjojen vahva pelaaja, monivuotinen maajoukkueen kapteeni, keskeinen pelaaja myös esimerkiksi saksalaisessa joukkueessaan Bayer Leverkusenissa. Uran loputtua hänestä tuli ensin seuransa apuvalmentaja, sitten myös Leverkusenin päävalmentaja. Hyvän alun jälkeen seuran pelit alkoivat tökkiä, ja Hyypiä irtisanottiin. Nousikohan hän niin tuuliselle paikalle vähän liian äkkiä?
     Jari Litmanen niitti parhaimmat laakerinsa Hollannissa. Kaiken huippuna oli varmaan Ajaxin riveissä saavutettu Mestarien liigan voitto vuonna 1995. Hän kotiutui mainiosti joukkueessa kuin joukkueessa ns. ”kymppipaikalle” eli hyökkääväksi keskikenttäpelaajaksi tai toisen rivin hyökkääjäksi. Kaikkia seuravaihtoja, voittoja  ja kunnianosoituksia en tässä ryhdy kertaamaan, en häneltä kuin Hyypiältäkään. Molempien kunniaksi on vielä lisättävä, että he ovat kentällä ja sen ulkopuolella käyttäytyneet aina herramiehen tavoin. He ovat siis todella hyviä esikuvia myös nuoremmalle väelle.
     Miksi sitten Suomen maajoukkue eli ”Huuhkajat” ei menesty kansainvälisillä kentillä, vaikka optimistisimmat fanit ja joukkuevastaajat aina sitä odottavat? Meidänkin pelaajistamme hyvin suuri osa pelaa ammatikseen ulkomailla. Mutta kun samantasoisia keskinkertaisuuksia pelaa varmaan jo Euroopassa tuhansia!  Mielestäni me saamme odottaa vielä pitkän tovin, ennen kuin samanlaisia huippuja kuin Litmanen meidän pieneen maahamme syntyy. Onko sitten vielä niin, että jääkiekko vie meidän lahjakkaiden nuortemme resurssikasautumasta jättiosan ?
-----
Tästä päästäänkin sitten sujuvasti viime lauantain espanjalaisen La Ligan klassikkoon, eli Real Madridin ja Barcelonan peliin. Sitä odotettiin ainakin kahdesta syystä. Espanjan poliittinen tilanne on tällä hetkellä aika mutkikas, ja ratkaisut keskittyvät juuri näihin kaupunkeihin. Mutta mitään merkittävää ei tässä suhteessa tapahtunut, ei edes erityisistä kahinoista fanien keskuudessa pelin jälkeen ole raportoitu. Molemmat joukkueet ovat ammattiseurojen tapaan todellisia palkkasoturijoukkoja, jotka on kerätty ympäri maailmaa. Heitä eivät poliittiset kuviot kiinnosta millään tavalla. Molemmissa joukkueissa on suurella rahalla haalittuja pelaajia niin Etelä-Amerikasta, Ranskasta, Saksasta, Kroatiasta ja ties mistä.
     Suurempi mielenkiinto kohdistui kahteen pelaajaan, argentiinalaiseen Lionel Messiin ja portugalilaiseen, Madeiralla syntyneeseen Cristiano Ronaldoon, jotka ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kahteen pekkaan vieneet suunnilleen vuorovuosin maailman parhaan pelaajan tittelit. Molemmat kyllä onnistuivat, tosin Ronaldolla ei oikein ollut onni myötä. Ensin hän puski kulmatilanteessa pallon Barcelonan verkkoon, mutta oli huomaamattaan liukunut paitsioon. Sitten tuli yksi tolppa, vastustajan maalivahdin huippupelastukset ja lopulta noloin tilanne, kun hän avopaikasta sutaisi selvän hudin. Messillä oli onni myötä, ensin millimetrintarkka syöttö uruguaylaiselle Luis Suárezille, ja sitten myöhemmin onnistunut rangaistuspotku ylähirttä hipoen. Alkuun Real painosti, mutta toisella puoliajalla Barcelona latoi kolme maalia.
     Mutta sitten vielä pääasiaan. Mikä tekee nuo maailmanluokan pelaajat niin tavattoman hyviksi? Fyysisten ja henkisten edellytysten pitää tietysti olla kunnossa. Mutta onkohan selitys löydettävissä siitä. että nämä tyypit kykenevät ylivertaisesti hahmottamaan koko kentän sijoittuakseen sinne, minne pallo sitten syötetään? Kaikki pitkälle tähtäävät pyrkivät tietysti tuhansin ja tuhansin toistoin hiomaan tekniikkaansa, mutta vain osalle huipuista on kehittynyt eräänlainen kuudes aisti, vaikeasti määriteltävä kyky, nimitettäköön sitä sitten vaikka pallosilmäksi tai miksi hyvänsä muuksi. Pallosilmää tarvitaan kyllä kaikenlaisissa peleissä, esimerkiksi vaikkapa koripallossa tai lentopallossa toiset osaavat odottaa pallon tuloa oikeassa paikassa paremmin kuin toiset. Toiset osaavat myös syöttää sinne, mihin toinen pelaaja on juuri menossa.

12.7. Hiljentymisen aika

12.6. Lahden joulutori 2017

Tämänvuotinen joulutori oli auki tavallista lyhyemmän aikaa, jotta joulukuun markkinapäivä päästäisiin pitämään normaaliin tapaan. Tori avattiin 16.12. juhlallisesti, tietysti joulupukin läsnä ollessa ja monin musiikkinumeroin. Myyntikojuja oli tavallista enemmän, ja ne oli sijoitettu tällä kertaa pitkin torin sivustoja. Avajaispäivänä varmaan väkeä riitti, mutta ei välttämättä muina päivinä. Oheiset kuvat on otettu kahdelta torin sivustalta yhtenä aamupäivänä. Ainakin silloin tapahtumat kulkivat verkkaisesti, eikä ostajia toki ollut tungokseksi asti. Pilvinen, harmaa päiväkin taisi heikentää yleisilmettä.  

​Aikalailla totuttua tavaraa oli kaupan, erityisen paljon kauniisti kirjottuja lapasia ja pipoja, muita käsitöitä mutta toki myös mehuja ja kaikenlaista suuhun pantavaa. Sokeain hyväksi myytin erilaisia harjoja ja siivousvälineitä. Yleisilme kuitenkin oli, että aika monessa kojussa myytiin melko samanlaista tavaraa. Keskellä toria olevassa teltassa ilmeisesti myytiin saksalaiseen tapaan kuumaa glühweinia. Tosin teltassa oli tällä hetkellä  näkyvissä vain kaksi ihmistä.

​Oikeastaan elämää ja riemua oli vain kolmannella sivustalla, eli läntisellä laidalla. Oli hieno oivallus hankkia sinne keinojäärata, sillä se ei välittänyt sään vaihteluista.  Monenlaista ja monenikäistä luistelijaa riitti, olivatpa jotkut isätkin tulleet viettämään ns. laatuaikaa pienten lastensa kanssa.

​Seurakunnat olivat jälleen tyylikkäästi edustettuina. Kuusen juurella oli näyttävä seimiasetelma ja enkelihahmo, johon sai ripustella pieniä paperilappusia toiveineen. Lähes vieressä oli myös teltta, jossa oli kuumaa tarjottavaa ja seurakuntien esittelyä, ties olisiko ollut vaikka mahdollisuus keskustella syvemmistäkin kysymyksistä

​Alueen kulmauksessa esittäytyi myös Inspis, joka lupasi lainata luistimia ja vilttejä. Taulussa mainittiin myös sana makkarapiste, mutta juuri kuvanottohetkellä siinä ei ollut liikettä. Käsitöitä ja koruja oli myös kaupan. Kasvomaalaustakin luvattiin. Nuorisoyrityksen takana oli torilta koottu lumikasa, ja siinä oli kiipeilemässä joukko pikkulapsia.

---

 12.5. Uuden alkoholilain puolesta vai sitä vastaan ?

Kuluneen viikon aikana on presidenttiehdokkaiden keskustelujen lisäksi kaiketi eniten kiinnostanut eduskunnassa täpärästi päättynyt äänestys alkoholilain muuttamisesta. Mm. vahvempaa olutta ja siihen verrattavia juomia on maaliskuusta lähtien oikeus myydä ruokakaupoissa vahvuudeltaan aina  5,5 prosenttiin saakka. Miten olisit itse äänestänyt? Ei ainakaan minun kantani olisi ollut ilman muuta täysin selvä. Ei ihme, että ryhmäpäätöksiä ei tehty, vaan kansanedustajille annettiin oikeus äänestää omantunnon mukaan.

​Puolueiden kanta. Sen sijaan meillä on oikeus vähän repostella äänestystulosta sekä lakimuutoksen etuja ja haittoja. Ensiksikin herättää huomiota, että hallituspuolueiden valtava enemmistö kannatti tehtyä ehdotusta muutamin poikkeuksin. Keskustassa vastaan pani vain eräänlainen Pekka Puskan ryhmä, joka tuntui aidosti pelkäävän kansanterveydellisiä ongelmia. Pekka Puska ansaitsi aikanaan ns. Pohjois-Karjala –projektissa kannuksensa, jotka nyt vieläkin ovat riittäneet kansanedustajan paikkaan saakka. Puskan ehdotonta ansiota oli se, että mainitussa maakunnassa sydänkuolleisuus väheni suorastaan dramaattisesti terveempien ruokailu- ja ehkä juomatapojenkin ansiosta.
     Yllättävää oli, että sosiaalidemokraatit äänestivät vastaan yhtenä miehenä ja naisena lukuun ottamatta Lahden Ville Skinnaria, joka ilmoitti pitävänsä pikkukauppojen ja pienpanimoiden puolta.  Ettei vaan ollut kysymyksessä Antti Rinteen oppositiopolitiikan terävöittäminen ? Ärhäkkä Ville Niinistö oli mielipidetiedusteluissa vetänyt vihreät miltei demareiden kantaan ampumalla melkein kaikkea mitä hallituksen suunnalla liikkui. Yrittäisikö nyt siis Rinne samaa temppua saatuaan eräänlaisen johtavan oppositiopolitiikon aseman. Varsin vahvasti oltiin vastaan myös vasemmistoliitossa. Yllätys oli myös se, että yleensä liberaalina pidetyssä RKP:ssa oli enemmistö vastaan. Muissa puolueissa vastustajat varmaan ajattelivat aika paljon kannattajiaan ja näiden raittiusliiketaustaa tai uskonnollisia ajatuksia.

​Viron viinaralli. En siis itse tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä. Niinpä on syytä miettiä, mitä hyötyä ja mitä haittoja tuloksesta on syntymässä. Yksi selvä etu on se, että Viron viinaralli vähenee. Olen viime vuosina matkustellut aika taajaan Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ja erilaisten viron opiskelijain ryhmien mukana. Aika yleistä on näyttänyt olevan se, että Suomeen tullessa monen henkilöauton takajouset ovat olleet todella koetuksella. Sitten oma lajinsa ovat olleet pakettiautojen kuljettajat. En tiedä luvallisia määriä, mutta käsittämättömän suuria ne ovat olleet. ”Omaan käyttöön ja tyttären häihinhän näitä tuodaan”, on kuulunut tavallinen selitys. Joskus kyllä on tuntunut siltä, että yhdellä lastilla olisi saatu kaikki pienen pitäjän tyttäret naimisiin. Ja aika paljon tyttäriä monella tasaisin välein Virossa käyneillä on näyttänyt olleen.
     Kyllähän ne varmaan jalkamiestenkin huojuvat ja ylen määrin lastatut olutvaunut vähenevät. Häviävänä osapuolena on tietysti Viron valtio, joka samaan aikaan on vielä korottamassa alkoholituotteiden veroja. Laivayhtiöihin vähentynyt matkustajamäärä ei paljon vaikuta, onhan heillä oma väkevien viinojen ja viinien myyntinsä. Joku laivayhtiön edustaja totesikin, että kovin paljon väki ei varmaan vähene, eivät varsinkaan laivalla ruokailevat. Saattanee joku vuoro jäädä ajamatta, ja jotkut työntekijät voivat saada potkut. Nämä ovat pääasiassa virolaisia, sillä heitä on enimmäkseen Viron alhaisemman palkkatason takia palkattu laivoille. Tietysti Viroon matkustetaan hyvin monista muistakin syistä. Lisäksi Suomessa on töissä noin 70.000 virolaista, jotka tasaisin välein pendelöivät yli Suomenlahden. Osa tietysti asuu täällä myös pysyvästi.
     Saattaa tietysti tulla bussiyhtiöillekin vähemmän ajoja. Olimme vaimon kanssa kerran kahdestaan päivämatkalla Tallinnassa. Linja-auto ajettiin satamasta ensin siihen lähelle SuperAlkoon, sitten kahteen suurimpaan ostoskeskukseen ja taas laivalle. Se SuperAlko oli kyllä hämmästyttävä paikka, niin paljon hyllyillä oli alkoholia. Huomasin, että ns. bulkkiviinit olivat todella halpoja, jopa vain kolme tai neljä euroa kolmen vartin pullo. Mutta vähänkin laadukkaammat olivat lähellä Suomen hintoja. Ero oli niin pieni, että emme viitsineet ryhtyä pulloja kantamaan. Niinpä lähdimme vähin äänin omille reiteillemme ja palasimme satamaan vasta vähän ennen laivan lähtöä. Yhtiön bussimatka Lahteen oli tietysti helppo tapa päästä kotiin.

Ravintolat. Ravintoloiden aukioloaikojen pidentämistä ei tämän ikäinen enää ymmärrä, enhän minä enää lähes kuuteen vuosikymmeneen ole ollut seuraa muutenkaan hakemassa. Eikä silloin käyty ravintoloissa vaan tanssilavoilla ja muissa tanssipaikoissa. Mutta nykyään tietynikäiset nuorehkot ihmiset pitävät tapanaan ottaa kotona hyvät pohjat, ja sitten lähdetään puoliyön maissa ravintolaan notkumaan baaritiskille tai pöytiin. Tarjoilu päättyy puoli kolmelta, jonka jälkeen parannetaan joukolla maailmaa aina neljään saakka. Se saattaa olla tarpeenkin, jos flaksi ei ole käynyt. Neljään mennessä pahin humala on haihtunut, joten sulkemisajan tappelutkin vähenevät. Nakkikioskeilla ja taksijonoissa alkaa olla turvallisempaa.

​Muita hyötyjä ja haittoja.Eduista voisi tietysti mainita Ville Skinnarin tavoin pienten maaseutukauppojen ja pienpanimoiden hyödyn. Minustakin pienpanimoille pitäisi antaa myyntioikeus, jotta ne voisivat kehitellä omia tuotteitaan. Monet kai myös kiittävät sitä, että ruokakaupassa voi ohi mennen silloin tällöin ostaa yhden tai kaksi olutpulloa. Itse en ole juonut vuosiin olutta. Tavalliselle asiakkaalle tämä ei siis aiheuta mitään haittaa. Ei myöskään suurkuluttajille, sillä he ovat tähänkin asti saaneet Alkosta viinansa ja muut juomansa. Luin jostain, että valtaosan alkoholista ostavat juuri suurkuluttajat, joilla tietysti on jo ennestään terveydellisiä ongelmia. Houkutteleeko helppo saatavuus sitten nuorisoa juomaan?  Ei ainakaan sitä nuorinta osaa, joka edelleen saa näyttää paperinsa kassalla. Ongelmia olisi siis tulossa parikymppisille tai sitä vähän vanhemmille. Mutta kaiketi nämä ovat myös jo ennenkin löytäneet viinansa ravintoloista ja Alkon myymälöistä.  Alkon asema on jakanut kansanedustajia, jotkut ovat pelänneet sen monopolin kaatuvan, toiset taas ovat katsoneet, että olisi jo aikakin poistaa vanhentuneita säännöksiä.

12.4. Täällä Vatikaanin radio

Monena mies eläessään. Virolaisen Vello Salon tittelien määrä herättää kunnioitusta: Suomen poika, katolinen pappi, teologian tohtori, Vatikaanin radion toimittaja, kirjailija, raamatunkääntäjä, opettaja, kustantaja, historioitsija, tutkija, Helsingin yliopiston kunniatohtori (2017). Suomen jatkosotaan osallistumisesta alkanut puolen vuosisadan exodus ja taistelu ”Viron asian” puolesta heitti nuorukaisen sittemmin Saksaan, Tšekkeihin, Italiaan, Sveitsiin, Hollantiin, Jordaniaan, Irakiin, Ruotsiin, Kanadaan – ja lopuksi takaisin Neitsyt Marian mukaan nimetylle rakkaalle Maarjamaalle uudelleen itsenäistyneessä Virossa. Näin kuvailee teoksen osaava kääntäjä Hannu Oittinen Vello Salon elämänkulkua.
   Monena mies eläessään  –ilmaisu on paljon käytetty slogan, jonka alkuperästä minulla ei ole tietoa. Tämänkin teoksen luonnehdintaan se kuitenkin tuntuisi hyvin sopivan.

Vuosien exodus maasta toiseen. Vello Salon elämästä kertovalla kirjalla ei ole erityisiä kaunokirjallisia ansioita vaikka se on hyvin jäsennelty ja sujuvasti kirjoitettu. Tästä voitaisiin kiittää myös Hannu Oittista, joka on paneutunut tehtäväänsä huolella. Kirjaa voisi ainakin puoleenväliin saakka pitää seikkailukertomuksena tai matkakirjana. Loppupuolella on sitten paljon pohdintaa uskonnollisista kysymyksistä ja Viron kansan kohtaloista. Kirjaa on hieman lyhennetty vironkielisestä laitoksesta (Siin Vatikani Radio 2016).
     Viljandilainen kansakoulunopettajan poika Vello Salo , aikaisemmalta nimeltään Endel Vaher, syntyi vuonna 1925, kävi alkeiskoulunsa pienellä kotipaikkakunnallaan ja siirtyi sitten Põltsamaan yhteislukioon. Vuonna 1943 hän oli vaarassa joutua Viron valloittaneen Saksan armeijaan. Koulu jäi kesken. Yhdessä muutamien toverinsa kanssa hän päätti tässä vaiheessa siirtyä Suomeen. Vaarallisen merimatkan jälkeen hän liittyi Suomen armeijaan lukuisien muiden virolaisten tavoin. Hänet komennettiin täällä aliupseerikoulun. Hän taisteli virolaisen JR 200:n riveissä mm. Viipurinlahdella ja Vuoksella. JR 200 oli mukana torjumassa Neuvostoliiton hyökkäystä, mutta sodan loppuvaiheissa rykmentti siirrettiin 19.8.1944 saksalaisella laivalla Paldiskiin.
     JR 200 jaettiin kahteen osaan, ensimmäinen pataljoona lähetettiin Ema-joen rintamalle, jossa se yhdessä saksalaisten kanssa vielä kerran löi venäläiset. Saksalaiset saivat näin aikaa Virosta vetäytymiseen, tietysti myös paljon virolaisia ehti pakenemaan yli Itämeren. Endel Vaher kuului toiseen pataljoonaan, joka jäi Kehraan koulutukseen. Vaher ja useat muut Kehran miehet pakotettiin saksalaisten matkaan. Sota jatkui hänen osaltaan saksalaisessa asepuvussa vielä Prahan lähellä toukokuuhun 1945 saakka. Tämän jälkeen hän päätti lähteä kohti Italiaa ja saapui sinne monenlaisia vaaroja kokien. Tie vei Roomaan, jossa hän hakeutui Suomen lähetystöön. Tässä vaiheessa nimikin muuttui. Säästääkseen Neuvostoliiton valloittamaan Viroon jääneitä omaisiaan hänestä tuli nyt Vello Salo. Etunimeksi hän otti veljensä nimen ja sukunimi tuli suomalaisesta Salon kaupungista, jonka hän löysi kartasta.

Suomen lähetystöstä hänet ohjattiin majapaikkaan, joka osoittautui birgittalaisluostariksi. Täällä hän sai pappiskutsumuksen. Hän opiskeli eri yliopistoissa, ensin Sveitsin Fribourgissa ja Hollannin Amsterdamissa ja sitten Roomassa katolisessa yliopistossa nimeltä Pontificia Unversitá . Tässä vaiheessa on turha luetella kaikkia oppilaitoksia, mutta tuloksena oli kuitenkin teologian tohtorin arvo 1970-luvulla. Sitä ennen ja sen jälkeen teologian opettajan työ vei hänet eri maihin, lopulta Tarton yliopistoon 1993.

Jatkuvaa toimintaa Viron hyväksi. Minua kiinnostivat kirjassa eniten hänen kustannustoimintansa ja radiotyöskentelynsä. Vuonna 1962 Vello Salo perusti Roomassa kustantamo Maarjamaan, joka on julkaissut runsaasti virolaista kirjallisuutta ja tieteellisiä teoksia. Näistä monista kymmenistä julkaisuista on kattava luettelo kirjan lopussa.
     Myös toisella tavalla hän työskenteli neuvostomiehityksen alla olevan kotimaansa hyväksi. Hän oli Vatikaanin radion vironkielisten lähetysten toimittajana kahteen otteeseen vuosina 1948‒1953 ja 1961‒1965. Tätä kautta hän saattoi lähestyä maanmiehiään yli rajojen. Aluksi miehittäjä kyllä pystyi häiritsemään Vatikaanin radion ääntä, mutta myöhemmin saatiin amerikkalaisten tuella niin voimakkaat lähettimet, että ääntä saatettiin poikkeustapauksissa kuulla joskus jopa aina Siperiassa asti. Vello Salo tavoitti tietysti lähinnä Viron katolisia ja muitakin uskonnollisia piirejä. Tätäkin merkittävämpi tietojen tuoja oli tietysti Radio Free Europe, joka lähetti ohjelmaa silloisen Neuvostoliiton alueelle hyvin monilla kielillä.
     Vello Salo toteaa loppusivuilla, että hänen kirjavassa elämässään sattumalla ei ole ollut sijaa. ”Jumalan armosta minusta tuli kostajan ja joukkomurhaajan sijasta Hänen sanansa, Elämän sanan julistaja”. ”Vuodesta 1948 lähtien olen julistanut Herran ja Kirkon sanaa radiossa. Tämän tehtävän saamisessa näen Jumalan armon ja johdatuksen”. Hän jatkaa nyt jo 92-vuotiaana edelleen kirjallista toimintaansa asuen Piritan uuden naisluostarin vierasmajassa.
----------- 
Vello Salon radiotyöskentely kiinnostaa minua myös siksi - uskokaa tai älkää -, että myös minä olen puhunut Vatikaanin radiossa! Olin 1963 täydentämässä opintojani Roomassa. Joskus loppuvuodesta silloinen suomenkielisten ohjelmien naistoimittaja sai kaikki meidät silloin Villa Lantessa oleskelleet suomalaiset marssitettua Vatikaaniin kertomaan siitä, mitä me silloin siellä teimme. Mikrofoni työnnettiin nenän eteen, ja jokainen puhui siihen muutaman minuutin ajan. Ei meillä kellään mitään mullistavaa poliittista sanomaa ollut, joten taisivat ajatuksemme hukkua taivaan tuuliin.
     Olisi tietysti komeaa, jos voisin väittää, että siellähän me Vello Salon kanssa tapasimme. Kuluneet yli puoli vuosisataa ovat aiheuttaneet sen, että tapahtumasta on vain hämäriä muistikuvia. Sen kyllä muistan, että kyllä siellä käytävillä ja studioissa monenlaisia ihmisiä liikkui, myös papinkaapuisia, heitä oli oikeastaan aika monta. Kyllä meitä joku kävi katsomassa, ja joillekin meidät ohimennen ryhmänä esiteltiinkin. Eli ihan auki tämä asia jää. Vello Salon nimikin taitaa tuntua tutulta vain sen vuoksi, että se on melkein kuin suomalainen.
    Vello Salo on kyllä ilman muuta käynyt Villa Lantessa eli Suomen Rooman Kulttuuri-instituutissa. Olihan tämä renessanssihuvila Suomen Vatikaanin suurlähettilään residenssi silloin kun hän kävi Vatikaanissa. Muistaakseni tämä posti oli silloin Suomen Itävallan suurlähettilään ”sivutyö”. Perinteisesti sama henkilö ei voinut olla samaan aikaan lähettiläänä Italiassa ja Vatikaanivaltiossa. Edellä jo mainitsin Vello Salon osuneen Roomassa ensin Suomen lähetystöön, jossa asiainhoitaja Göran Stenius ohjasi hänet sinne birgittalaisluostariin. Stenius oli myöhemmin jonkin aikaa myös v.a. asiainhoitaja Vatikaanissa.
     Villa Lantessa oli tavan takaa suuria kutsuja, joihin haalittiin kaikenlaisia Suomen kanssa jollain tapaa tekemisissä olleita kulttuuri-ihmisiä. Lisäksi Roomassa vaikutti tärkeä seura, Amici di Villa Lante al Gianicolo, joka järjesti entisen johtajan Simo Örmän mukaan mm. vuosittain messuja Pyhän Henrikin muistopäivänä 19.tammikuuta. Vuonna 1973 messu pidettiin Piazza Farnesen birgittalaiskappelissa. Ja kuinka ollakaan, sen toimitti silloin juuri Vello Salo.  Saarnassa korostettiin eri kulttuurien ja heimojen kohtaamista ja ystävyyttä Pyhän Birgitan nimissä Baltianmeren alueella. 
--------------- 
 Vaikka seuraava nyt ei suoraan kuulu tämän artikkelin pääteemaan, en malta olla esittämästä tässä vaiheessa myös paria ”maallisempaa” henkilökohtaista muistoa. Olen vuosien mittaan eri asioissa kulkenut Italiassa kymmeniä kertoja. Jonkinlaisella ylpeydellä voisin sanoa, että minua on petetty siellä vain kaksi kertaa. Kerran saimme vaimon kanssa majapaikkaan tultuamme todeta, että roomalaisesta alennusmyynnistä ostamamme naisten kengät olivatkin numeroa pienemmät kuin mitä olimme ostaneet.  Myyjä oli käynyt paketoimassa kengät takahuoneessa.
     Toinen kerta liittyi sekin Vatikaaniin. Olin lähettänyt vaimolle kirjeen Vatikaanin postin kautta. Sen kuori oli pramea, oli paavin kuva ja kaikkea. Postimerkitkin olivat todella komeita ja huolella valittuja. Kirje saapui kyllä aikanaan perille, mutta yksinkertaisessa kuoressa ja liian pienellä italialaisella postimerkillä varustettuna. Vaimo joutui sen Helsingissä lunastamaan maksamalla hieman lisää ! Myöhemmin sain selityksen, että Suomi on niin pieni maa, että Vatikaanista lähetetty posti kulkee Italian valtion postin kautta. Jonkin filatelistin kokoelmissa se kuori siis nyt on. Toivon vaan, että sen arvo ei olisi tässä matkalla kovin paljon noussut!

---

12.3. Talvea odotellessa

Helsingin matkalla oli niin paljon mielenkiintoisia tapahtumia ja kohtaamisia, että melkein unohtui eräs merkkipäivä. Tasan 60 vuotta sitten, eli 6.12.1957 olin ensimmäistä kertaa mukana ylioppilaiden soihtukulkueessa! Itsenäisyyspäivän aikoihin talvi alkoi tulla toden teolla Helsinkiin. Pakkasasteita ei kovin paljon yleensä ollut, mutta mereltä puhaltava kylmä tuuli pani tarpeeksi hyvin pukeutuneetkin hieman palelemaan. Nyt sen sijaan oli mitä mainioin syyssää, mittari nollan paikkeilla, kaunis pilvipouta ja kadut aivan vapaina lumesta. Taas yksi osoitus siitä, mihin päin mennään, sanoivat sitten Donald Trump ja hänen Keski-Lännen henkisesti paikoilleen jämähtäneet kannattajansa mitä tahansa.

​Salpausselän maisemat suorastaan houkuttelivat aikoinaan harrastamaan hiihtoa, vaikka minä nyt en ollut sentään suksille syntynyt niin kuin monet siellä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa aina ovat olleet. Parhaimmillani pidin tavoitteena kerran talvessa kerralla hiihtää 50 kilometriä, vaikka siihen meni yleensä koko päivä. Yleensä hiihdin yksin, silloin sai mennä omaa tahtiaan. Vähän harmitti kyllä se, että jotkut minua selvästi vanhemmat naisetkin suihkivat ohi. Siiri Rantasen ohi menoon olivat minua paljon paremmatkin nuorehkot miehet saaneet tottua.
     Minulla oli aikoinaan kaksi aika urheilullista työtoveria. Syksyllä he aloittivat Lassen hölkästä ja seuraavaksi treenattiin Finlandia-hiihtoa varten. Toinen oli jo selvästi yli 40. ikävuoden, toinen aika lailla sen alle. Joku puolimaratonikin taisi molemmilla olla takana. Siihen aikaan hiihdettiin Hämeenlinnasta Lahteen, joten matkaa tuli kaikkiaan 70 kilometriä. Ensimmäisellä kerralla pojat selittivät suureen ääneen, että oli tarkoitus ehtiä Lahteen ennen Siiri Rantasta. Tämä oli siihen aikaan jo yli 50-vuotias. Mutta meni kymmenkunta vuotta ennen kuin se pojilta onnistui. Siitä kuultiin sitten työpaikalla aika kauan. Kyllähän se Finlandia-hiihto välillä minuakin poltteli, mutta järki kuitenkin voitti, olisin varmaan uupunut matkalle.
     Vielä 1970-luvun alkupuolella useimmissa kouluissa oli hiihtopäivä, johon kutakuinkin jokainen oppilas osallistui. Mukkulan yhteiskoulu hiihti ensin Rautakankareelle ja sieltä hiihtokeskukseen. Sen jälkeen hiihdettiin taas järvenselkää koululle. Mutta oi aikoja, oi tapoja! Kun 1990-luvulla tulin Lyseoon viimeisiksi virkavuosikseni, useimmilla lukiolaisilla ei ollut edes suksia. Hiihtopäiviä ei enää ainakaan vuosikymmeneen ollut missään koulussa, eikä se silloin vielä johtunut ilmaston muutoksesta, jota tuskin vielä edes havaittiin.

​Taukopaikoilla välillä vähän ärsyttivät paikalle sattuneiden hiihtoniilojen kilometrivertailut. Ne tuntuivat olevan elämää suurempia asioita. Erikoisin tilanne sattui kerran silloisessa raastuvanoikeudessa. Myöhemminhän nimeksi tuli käräjäoikeus. Yhtenä erikoisalanani oli opettaa lakitietoa, johon kuului mm. käynti silloisessa raastuvanoikeudessa. Ohjasin oppilaat istumaan käräjäsalin takana oleville tuoleille. Istuva tuomari oli syventynyt papereihinsa, joihin teki kynällä jotain merkintöjä. Oltiin varmaan jossain marraskuun lopulla. Ennen kuin ehdin itse istumaan, hän nosti katseensa papereistaan ja kysyi: ”Paljonko lehtorilla on tässä vaiheessa kilometrejä takana? Minulla niitä on nyt vähän päälle 500.” Niitä hän siinä oli laskeskellut. Oppilaat istuivat silmät pyöreinä, eivätkä oikein uskaltaneet liikahtaakaan. Sen jälkeen otettiin ensimmäinen syytetty asianajajineen sisään. Selitykseksi täytyy mainita, että olin kohdannut mainitun tuomarin lukuisia kertoja ladun varrella, joten melkein kavereistahan siinä nyt oli kysymys.
     Huonoja ovat hiihtokelit olleet pitkään Lahden seuduilla. Salpausselän kilpaladut tietysti on saatu kuntoon, joten kisat ovat joka kerta onnistuneet. Kerran 1970-luvulla jouduttiin lunta tuomaan junalla Pohjois-Karjalasta, mutta nykyään tykkilunta saadaan melkein säällä kuin säällä. Asiaa tietysti auttaa se, että ladut kiertävät lähialueen rinteitä ja suppia niin, ettei laduntekoa ole ylettömästi. Kun tulimme Lahteen, kiersivät 50 kilometrin miehet vielä Tiiirismaan televisiotornin Messilän peltojen kautta. Sitten latua lyhennettiin niin, että Messilän pelloille laskettiin Hakalaukun mäkeä pitkin. Sieltä sitten käännyttiin hiihtostadionin suuntaan.  Seuraavana vaiheena oli kääntyä Tapanilan hiihtomajan tienoilta takaisin päin. Mutta nyt pitää hiihtäjien näkyä urheilukansalle vähän väliä, joten pientä lenkkiä kierretään useaan kertaan. Ennen sentään pystyttiin  menemään omilla suksilla ladun varteen melko kauaskin hiihtokeskuksesta.
     Olen aina pitänyt Salpausselän ns. kansanhiihtoladuista ja niiden mäkien laskemisesta. Oikeastaan koskaan en ole kiertänyt kilpalatuja. Kerran kuitenkin päätin kokeilla, miltä ne Hakalaukun kolme mäkeä tuntuvat. Oli pääsiäisen aika, lumi ja ladut olivat nuoskaisia, eikä luisto tietenkään ollut häävinen.  Olin ypöyksin, kuka hullu nyt niillä lopputalven keleillä sinne olisi lähtenyt ! Olin vähän yli nelikymppinen ja usko omaan itseen oli vielä vahva. Jälkeenpäin siunasin sitä, että yleensä selvisin siitä hommasta. Ensimmäinen jyrkänne oli sellainen kuin olisi pudottautunut kerrostalon katolta alas. Keskivaihe oli loivempi, mutta kyllä se vauhti silti kasvoi. Loppuosassa ennen pellolle tuloa lasku oli kaareva, eli kova vauhti saattoi viedä lepikkoon. Tässä vaiheessa pelkäsin toden teolla. Mutta sitten päätin, että viisainta oli sittenkin yrittää pysyä pystyssä, sillä jopa taiten suoritettu kaatuminen voisi olla surman loukku. Kuka minua sieltä olisi edes osannut etsiä, ei ollut edes kännyköitä. Tulin kuin tulinkin lopulta alas kaikki jäsenet täristen ja sydän varmaan toista sataa lyöden. Nyt ymmärsin, miksi Salpausselän kisoissa oli aina siinä pellon alkaessa sotilaita ahkioiden kanssa. Aina siinä joku kupsahti, useimmat nousivat ylös, mutta tietääkseni joku aina joskus vietiin ahkiossa tiellä seisovaan ambulanssiin.
   Kyllä siellä urheilukeskuksen tienoilla on aina saatu jokin muukin lyhyt latu hiihdettäväksi. Mutta siellä on niitä nuoria hiihtäjiä niin paljon, ettei sinne meikäläinen enää tohdi lähteä kompuroimaan. Kaksi vuotta sitten toin jo sukset parvekkeelle, mutta vein ne parin viikon kuluttua sellaisenaan takaisin kellariin. Viime vuonna en tehnyt edes tätä manööveriä. Hyvältä ei näytä nytkään. Olenkin ajatellut, vähän erästä Antti Tuurin romaanihenkilöä mukaillen, että eiköhän tätä hiihtohommaa ole tähän elämään jo tullut tarpeeksi.

12.2. Sata vuotta, sata lippua

Oikeastaan tuota otsikkoa pitäisi jatkaa sanoilla: satoja hienoja isänmaallisia juhlia ympäri Suomea. Olimme itsenäisyyspäivänä Helsingissä, mutta aikataulu ei antanut periksi siihen, että olisimme päässeet katsomaan kauppatorin laidalla hulmuavaa sadan lipun lippulinnaa. Torstaiaamuna lippuja ei tietenkään saloissa enää ollut. Mutta olihan siinä lähistöllä jotain muuta hyvin arvokasta, nimittäin talvisodan muistopatsas Kasarmitorilla Pääesikunnan edustalla. ​ 

Kymmenmetrinen, seulaksi ammuttu sotilas seisoo monimetrisen maapallon päällä. Pallon sisällä on 105 valokuvaa kertomassa talvisodan eri vaiheista. Symboliikka on tässäkin vahvaa, sotahan kesti juuri ne samat 105 päivää. Kuvien valokuvaaminen vain oli minulle aika hastavaa heijastusten takia  Vastapäätä oleva ympyrä on pallon toisen puolen ikkuna. Kuten edellä oleva kuva kertoo, ikkunoita on useita pitkin pallon pintaa.

Patsaan yllä ei ole lunta, vaan se on heijastusta. Ylipäätään se on niin kirkasta terästä, että se muuttuu valon vaihtelun seurauksena. 

​Sotilashahmo valmistettiin Kuopiossa ja maapallo Halikossa. Osat llitettiin yhteen Järvenpäässä. Maan parhaat ammattilaiset olivat asialla. ​Kuvanveistäjä Pekka Kauhasen luomus on Suomen suurin teräspatsas. 

Muistomerkki on hyvin vaikuttava kaikessa symbolisuudessaan. Luulen, että siitä pian tulee samanlainen turistikohde kuin Eila Hiltusen Sibelius-monumentista. Sijaintikin on mainio, se on vain muutaman sadan metrin päässä niistä laitureista, joissa ulkomaiset päiväturistit rantautuvat laivoistaan. Suomalaisia se tietenkin puhuttelee kaikkein eniten.

---

12.1. Sote vie Suomea eri suuntaan

​Kaksi maata, kaksi suuntaa. Yleensä  Suomenlahden molemmin puolin olevissa veljesmaissa kuljetaan yhtäjalkaa, oli sitten kysymys melkein mistä tahansa inhimillisen elämän alueesta. Tosin talouselämässä on eroavaisuuksia, Viro on yritysystävällisempi, verotus on alhaisempaa ja yrityksiä suosivaa jne. Vastapainona ovat sitten sosiaaliset ongelmat, pienet palkat, etuudet ja eläkkeet.  Maa on pidemmällä digitalisoinnissa hallinnon ja talouselämän eri alueilla. Syyksi on sanottu mm. se, että Viro joutui luomaan omat rakenteensa neuvostovallan jälkeen melkein kuin tyhjästä. Vallalle pääsi ennakkoluuloton uudistusmielisyys, jota vanhat systeemit eivät jarrutelleet.
     Myös paikallisen itsehallinnon puolella on eroavaisuuksia. Vuoden 2018 alusta lähtien toteutetaan Virossa kunnallishallinnon uudistusta. Siinä on keskeistä se, että maakunnallinen itsehallinto lakkautetaan ja kuntia suurennetaan niin, että rajaksi tulee 11000 asukasta. Erikoistapauksissa, mm. saarilla tästä on poikkeuksia. Maakunnat säilyvät kyllä, mutta valtion hallintoeliminä. Ne siis vastaavat meillä nykyisiä kuutta aluehallintovirastoa (AVI) ja Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksia (ELY). Näiden lisäksi molemmilla on muutakin alueellista valtionhallintoa.

​Suomessa näyttää siltä, että alullaan olevan SOTE -uudistuksen myötä kuljetaan vähän eri suuntaan. Meille ollaan päinvastoin luomassa maakuntahallintoa valtuustoineen, vaaleineen ja eri tehtävineen. Koko uudistuksen taustalla on tietysti pyyteetön pyrkimys parantaa sosiaalisia ja terveydellisiä oloja. Lääkäriin pitää päästä nopeammin, kuuluu yksi sloganeista.
     Totta onkin, että terveyskeskusten toiminta on monin paikoin rappeutunut, aikoja ei saa kuin päivien päästä, ja lääkärit ovat usein vasta-alkajia, paljon on myös ulkomaalaisia, jotka suomalaista kulttuuria ja kielen vivahteita tuntemattomina tuntuvat usein olevan vähän pihalla potilastyössään. Myös esiintyy arkuutta kirjoitella lähetteitä erikoissairaanhoitoon, ja jopa laboratoriotutkimuksiin. Vasta kokeneemmat suomalaiset lääkärit ymmärtävät, että tulokselliseen toimintaan kuuluu myös uskallus lähettää potilaita eteenpäin. Onneksi näitä lääkäreitä toki terveyskeskuksissa aika paljon onkin. Mutta usein he ovat niitä kaikkein varatuimpia. Työterveydenhoito ja paljolti ulkomaisella rahoituksella perustetut tai ainakin rahoitetut yksityiset lääkäriasemat ovat näin voineet vahvistaa asemiaan.

​Reviiriajattelu. Mutta on tässä takana muutakin, nimittäin keskustan ja kokoomuksen reviiriajattelua. Keskustan vaatimuksena oli nimenomaan maakuntahallinnon luominen ja sote -palvelujen siirtäminen sille. Tässä vaiheessa maakuntia olisi tulossa 18, monet niistä väkimäärältään aika pieniä. Kokoomukselle taas valinnanvapaus ja yksityisten yritysten etu on lähellä sydäntä. Toinen asia on, millä perusteilla kansalainen tekee valintansa. Ettei tämä vain olisi pelkkää sanahelinää, joka johtaa kohti yksityisiä yrityksiä! Puolueiden välillä on aika syvää epäluottamusta. Keskustassa pelätäänkin, että perusterveydenhoito valuu aktiivisesti lobbaaville terveysalan suuryrityksille kuten Mehiläiselle ja Terveystalolle. Muut suuret, Attendo ja Pihlajalinna voivat nekin syrjäyttää paikallisia pienyrityksiä.
     Tähän on tullut lisänä vielä se, että entisen dynaamisen kokoomusministerin ja Helsingin pormestarin Jan Vapaavuoren johdolla ns. suuret kaupungit ovat vaatineet erivapauksia. Ne vaativat oikeutta järjestää omaa sote  –toimintaa. Se on tietysti ymmärrettävää sikäli, että ainakin muutamilla suurimmilla kaupungeilla on aivan eri resurssit kuin väkiluvultaan pienimmiksi jäävillä maakunnilla. Tilannetta vaikeuttavat vielä paikalliset irtiotot, esimerkiksi muutamien Meri-Lapin kuntien päätös ulkoistaa koko terveydenhuoltonsa Mehiläiselle. Keskeisenä syynä on ilmeisesti se, että maakuntasuunnittelussa menetettäisiin Kemin keskussairaala, jonka palveluja pitäisi tämän jälkeen hakea joko Rovaniemeltä tai Oulusta.
     Viiden yliopistollisten keskussairaalan lisäksi laajan päivystyksen sairaaloina voisi jatkaa vain seitsemän keskussairaalaa. Laaja päivystys tarkoittaa ympärivuorokautista hoitovalmiutta vaativine leikkausmahdollisuuksineen. Päivystys loppuu kaikista nykyisistä aluesairaaloista lukuun ottamatta suurimpia eli Hyvinkäätä ja Saloa. Samaan aikaan on vielä harvennettu ns. synnytyssairaaloiden määrää. Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että eri puolilla Suomea harkitaan omia virityksiä
     Jos yksityisten yritysten toiminta laajenee kovin suureksi, on pelkona, että ne houkuttelevat myös keskussairaaloista parhaita kirurgeja ja muita lääkäreitä. Näin saattaisi yleisellä puolella jonkin osaston toiminta vaikeutua. Alunperin vain terveyskeskuksista alkanut pako parempien tienistien ja työehtojen ääreen saattaisi jatkua. Kysymyksessä on tietysti uhkakuva, jonka ei tarvitse toteutua. Se on kuitenkin monen kansalaisen mielen pohjalla yhtenä mahdollisuutena.
     Olen kansalaisena ja uutisten seuraajana tietysti yhtä ymmärtämätön ja tietämätön kuin kaikki muutkin. Mutta en voi mitään sille, että mieleen syntyy epäilyksiä. Meillä on jo valmiina sairaalapiirit, jollainen esimerkiksi meillä päin käsittää jokseenkin koko Päijät-Hämeen. Mihin tässä siis enää maakuntia tarvitaan? Kai piirejä ja niiden toimintaa voitaisiin edelleen kehittää ja laajentaa? Tietenkään niille eivät nyt kuulu sosiaalipuolen asiat. Epäilen, että koko uudistus kokee vielä jatkuvia vaikeuksia, jos se nyt enää pysyy kenenkään hallinnassa.
----------  
Olin kirjoittanut yllä olevan tekstin marraskuun lopussa, 29.11. Mutta kuin tilauksesta pari päivää myöhemmin (1.12.) bongasin Iltalehden nettiversiosta seuraavan selostuksen Hjallis Harkimon julkaisemasta kirjoituksesta.
Harkimo lyttää kirjoituksessa sekä keskustan maakuntamallin että kokoomuksen ajaman valinnanvapauden.
Harkimon mukaan "mikään yleinen etu tai tutkijoiden kanta" ei tue keskustan ajamaa maakuntamallia, ja se on haitallinen myös keskustan äänestäjille.
Myöskään oman puoleensa kokoomuksen ajamaa valinnanvapautta hän ei pidä hyvänä. Harkimon mukaan valinnanvapaus on viety liian pitkälle.
 Ilman keskustaa sote rakennettaisiin sairaanhoitopiirien ympärille ja ilman meidän puoluettamme valinnanvapaus ulottuisi vain perusterveydenhuoltoon, kuten Ruotsissa. Näin rakennettuna sote olisi paras Suomelle ja näinhän meidän pitäisi tehdä.
- Olen sitä mieltä, että päätöksiä tehdään liikaa ideologien ja puolueiden vallan vuoksi. Ykkössijalla pitäisi olla Suomen ja sen kansalaisten etu, Harkimo toteaa.
- Jokainen päätös on politiikassa joka tapauksessa kompromissi. Juuri siksi oma ja lähipiirin etu on työnnettävä syrjään - muuten mikään uudistus ei onnistu, niin kuin nyt surullisen usein näyttää käyvän. Tähän on saatava muutos, Harkimo vaatii.

11.7. Pilvede värvid - Pilvien värit

Helsinkiläisiä estofiileja on kuluneen vähän yli viikon aikana todellakin hemmoteltu. Ensin oli kaksipäiväiset Martin markkinat 18.‒19.11., sen jälkeen Estonia-teatterin vierailut Aleksanterin teatterissa 21.‒26.11., ja eräänlaisena huippukohtana 25.11. Helsingin musiikkitalossa ooppera -ja balettigaala ”Viro ja Suomi 200”. 
     Vierailuviikko aloitettiin 21. ja 22.11. Eduard Tubinin säveltämällä baletilla Kratt. Sitä on pidetty huijari- ja selviytymistarinana, mutta myös allegoriana nykyajasta. Krattilla kuvataan ihmisen pään sisällä asuvaa ahneutta, joka tuottaa isännälleen rikkautta. Ehtona on kuitenkin paholaisen kanssa tehtävä sopimus, jonka seurauksena on koko ihmisen tuhoutuminen. Lahtelaiset estofiilit kävivät katsomassa tätä ohjelmaa Estonia-teatterissa Tallinnassa lokakuussa 2015. Tästä matkasta on selostus blogissani Uutta 2015, ja siellä kohdassa 10.3. 
     Seuraavana (23.11.) oli Giuseppe Verdin aina ihana ja populääri La Traviata, eli kuvaus keuhkotautiin riutuvan kurtisaani Violettan ja aatelismies Alfredon epäonnisesta rakkaudesta. Luulen, että tässä vaiheessa moni jo alkaa hyräillä heidän yhteistä ”juomalauluaan” , tunnetuinta kohtaa koko oopperassa. Meillä lahtelaisilla olikin sitten 24.11. ilo olla seuraamassa Rasmus Puurin oopperaa Pilvede värvid. josta on selostus jäljempänä. Viikon päättivät kaksi lastenkonserttia 25.11., ja 26.11. esitettiin musikaali Peppi Pitkätossu.

Odottava tunnelma alkaa latautua Aleksanterin teatterissa 24.11. puolisen tuntia ennen Pilvede värvid -oopperan alkua. Aitioissa ei enää näy keisaria tai vallasväkeä, mutta alimmassa aitiossa on valmiina harpunsoittaja. Muu orkesteri soittaa ns. montussa.

Historian kipupisteet. Virolaiset kirjailijat käyvät jatkuvasti läpi uusimman historiansa kipupisteitä. Pelkästään tänä vuonna olen törmännyt kolmeen mainioon kirjaan, jotka kaikki edustavat tätä linjaa. Tammikuussa käsittelin Tõnu Õnnepalun Mandalaa (Kirjailijan yksinäisyys n:o 1.2.), heinäkuussa oli esillä Ilmar Taskan Pobeda 1946 (n:o 7.5.) ja elokuussa Andrei Hvostovin Sillamäen kärsimysnäytelmä (n:o 8.5.). Paljon samaa on myös Jaan Kruusvallin näytelmässä Pilvede värvid (1983), jonka pohjalta Rasmus Puur on luonut samannimisen oopperan. Kruusvallin sanoma painottui virolaisten pakenemiseen venäläisten tieltä vuonna 1944, mutta Puur on laajentanut näkökulmaa aina nykypäivän muuttoliikkeeseen saakka. Oopperan ensi-ilta oli Tallinnan Estonia-teatterissa 22.9.2017. Jo marraskuun 24. päivänä se siis esitettiin vierailunäytäntönä Aleksanterin teatterissa Helsingissä.
 
Oopperassa käydään läpi Viron aivan keskeisiä nykyhistorian tapahtumia. Vähitellen 1980-luvun mittaan tulivat itsenäisyystahdon ilmaukset yhä rohkeammiksi. Kun Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri (1985‒1991) alkoivat vapauden tuulet puhaltaa vapaammin perestroikan muodossa. Sitten Boris Jeltsinistä tuli Venäjän presidentti (1991‒1999) ja Neuvostoliitto alkoi vähitellen hajota. Ns. vanhat kommunistit nousivat vielä kerran uudistuksia vastaan, mutta sitten ns. Janajevin juntta kukistui. Tämän tapahtuessa rohkaistuivat myös virolaiset julistamaan maansa uudelleen itsenäiseksi 21.8.1991. 
     Oopperan keskiössä on perhe, jonka jäsenet reagoivat näihin tapahtumiin vuosina 1985‒1991 kukin omalla tavallaan. Mutta esityksen sanoma laajenee tästäkin ja valokeilaan tulee myös tähän päivään asti jatkunut maastamuutto. Vuonna 1944 paettiin venäläisten tieltä ulkomaille, erityisesti Ruotsiin. Mutta nyt kysytään, keille itsenäisyys oikein palautettiin kun niin monet yhä haluavat ulkomaille. Mihin yhteishenki ja toisista huolehtiminen on kadonnut itsekkään, vain omaa hyväänsä ajattelevan toiminnan tieltä?
 
Mistä sitten näytelmän nimi Pilvede värvid (Pilvien värit) oikein on saanut alkunsa. Kruusvallin itsensä mukaan pilvet muuttavat aika ajoin säiden mukaan väriään, mutta samoin ovat myös virolaiset joutuneet muuttumaan poliittisten olosuhteiden muuttuessa, välillä on pitänyt tunnustaa jotain väriä, sitten jotain toista.
 
 
Pilvede värvid - tapahtumat
I näytös
Elettiin 1980-luvun loppupuolta, Gorbatšov on juuri tullut valtaan ja Neuvostoliitossa puhalsivat hieman vapaammat tuulet (perestroika). Molotov- Ribbentrop -sopimus vihdoin tunnustettiin tapahtuneeksi (Maailmansodan edellä näiden henkilöiden johdolla rajasta: Neuvostoliitolle Suomi, Baltian maat, Puolan itäosa, siitä länteen Saksalle).
     Vanhukset Kaarel ja Eli elävät omassa talossa meren rannalla. He kantavat huolta tyttärestään Laglesta, joka ei taaskaan ole tullut yöksi kotiin. Lopulta Lagle tulee poistuakseen pian jälleen. Vanhemmat kieltävät häntä lähtemästä, mutta uudelleen itsenäistymisestä innostunut tytär haluaa, että kukaan ei voi häntä kieltää tai käskeä. Kotiin tulee myös pariskunnan poika Kalev oman vaimonsa Marian kanssa. Lagle haukkuu molempia, Kalevia kuulumisesta kommunistiseen puolueeseen ja Mariaa muukalaisuudesta (venäläinen). Sen jälkeen Lagle lähtee mukaan kansannousuun vapautumisen puolesta.
    Ihmiset muuttuvat itsenäisyyden puolesta taistellessaan yhä rohkeammiksi. He kokoontuvat laululavalle. Pidetään puheita, vaaditaan orjuuden lopettamista. Paikalla ovat myös Lagle ja Kalev, edellinen rohkeasti eturivissä, jälkimmäinen anonyymina väkijoukossa. Lagle kohtaa sympaattisen nuoren miehen Maksin.
    Lopulta myös vapautumisen ajatuksesta innostunut Kalev palaa vanhempiensa kotiin työtä tekemään. Hän on eronnut puolueesta. Lagle ja Maks tulevat moottoripyörällä, ja Lagle tutustuttaa Maksin ja vanhempansa toisiinsa. Sinimustavalkeaa lippua heiluttaneet Lagle ja Maks olivat päässeet lehden etusivulle. Lagle poistuu Maksin kanssa kun isä ei ole suhteelle myötämielinen.
    Baltian ketju (ihmisketju Virosta Liettuaan) muodostetaan ja entisestä puolueen jäsenestä Kalevista tulee itsenäisyyden puolestapuhuja.
    Tulee syksy. Elin ja Kaarlin talossa riittää kiireitä omenamehun teossa. Kalevin vaimo Maria tuntee, että häntä ei hyväksytä tässä maassa. Lagle toivoo Marian palaavan kotimaahansa. Maks on jättänyt Laglen, joka on raskaana. Pian hän saa poikansa Mihklin. Lagle haluaa matkustaa Ruotsiin, jossa häntä odottelee täti nimeltä Krööt. Maria kertoo Laglen ajatuksesta lähteä Ruotsiin ja pitää sitä hyvänä ajatuksena, Kalev ei. Ell ja Kaarel tulevat huoneeseen ja Kaarel käskee Laglen jäädä. Lagle ilmoittaa, että hän haluaa lähteä Ruotsiin, vanhemmat eivät halua siitä edes kuulla. Lopuksi keskusteluun liittyy myös isoäiti.

Kuvapari kertoo kahdesta oopperan keskeisestä kohdasta. Ensin hurmaantunutta tunnetta kun itsenäisyys oli  näköpiirissä. Sinimustavalkeat liehuvat, taustalle on heijastettu kuvaa todellisesta väkijoukosta. Lopussa vanhukset jäävät yksin, tytär on Ruotsissa ja poika Venäjällä. Taustalle on heijastettu heidän kotitalonsa. Lopuksi kuitenkin venäläislähtöinen miniä tulee vanhusten turvaksi.
Kuvat ovat Estonia-teatterin mainoskuvia, kuvaajasta ei ole tietoa. Kuvat olisivat tietysti voineet olla selvempiä.

II näytös
Eli lukee Kaarelille ja Kaleville Laglen kirjettä, missä tämä kertoo elämästään Ruotsissa. Kalev haluaa mennä etsimään työtä kaupungista, vanhempien talossa hän ei enää halua rehkiä. Vanhemmat ilmoittavat, että heillä on aikomus panna talo Kalevin nimiin. Samaan aikaan 20.8.1991 on Moskovassa alkanut ns. Janajevin juntan kapina Boris Jeltsiniä vastaan. Kapina kukistuu ja Neuvostoliitto hajoaa. Kalev lähtee kaupunkiin voidakseen olla mukana itsenäisyyden palauttamisessa. Se tapahtuu seuraavana päivänä 21.8.
     Kaarel ja Eli ovat kotona. Kalev kutsuu heidät katsomaan heille rakennuttamaansa valmista taloa, minkä hän on rahoittanut metallibisneksillä. Tässä vaiheessa häikäilemättömät ihmiset ottivat laittomasti irti kaiken metallin mistä vain saivat, erityisesti kuparia ja muuta arvokasta. Kalev oli ollut nyt heidän joukossaan.  Paikalle tulevat nyt Kalevin ”liikemiestuttavat”, koska Kalevin omiin nimiinsä ottamat  viimeiset junanvaunulliset metallia ovat hävinneet. Hänen luottomiehensä oli myynyt lastit. Kalev pakenee paikalta. Kun hän on pannut liiketoimintansa pantiksi vanhempiensa talon, kumppanit vaativat sitä itselleen. Vanhemmat yrittävät antaa sen tilalle isoisän keräämät kultaesineet, mutta ne eivät riitä.
     Myöhemmin Nuorten laulujuhlissa Kaarel ja Eli etsivät Laglea ja Maikia (Mihkli). Lagle ja vanhemmat kohtaavat. Eli ja Kaarel eivät ole pitkään aikaan nähneet omaa lastenlastaan Maikia. He tervehtivät poikaa, mutta tämä alkaa kovalla äänellä laulaa ruotsinkielistä laulua. Kalevin tilanne ei ole parantunut ja hän muuttaa itsensä pelastamiseksi  Venäjälle.  Kaarel ja Eli ovat joutuneet muuttamaan pois talostaan, mutta toivovat, että Lagle jää Viroon. Mutta tämä ilmoittaa, että hänen elämänsä on Ruotsissa. Vanhemmat pelkäävät, että he jäävät yksin kuolemaansa saakka. Mutta sitten paikalle tulee Kalevin vaimo Maria, joka ei mennytkään Kalevin kanssa sovittuun aikaan junalle. Hänellä oli liian selvät muistot kotimaansa pienistä taloista, köyhyydestä ja syöpäläisistä. Hän päättää tulla miehensä vanhempien vanhuudenturvaksi.
 
Vaikuttava kokonaisuus. Oopperaa arvioitaessa tärkeitä ovat sen osatekijät, musiikki, lavastus, puvustus ja valot, ohjaus ja näytteleminenkin. Musiikista en osaa paljon mitään sanoa, mutta muutamasta suusta olen kuullut, että se oli mukaansa tempaavaa, tapahtumia hyvin tukevaa eikä liian ”monimutkaista”, mitä se sitten tarkoittaneekaan.
      Ihmeen hyvin oli Aleksanterin teatterin pinta-alaltaan pienelle näyttämölle saatu mahtumaan niin melko yksinkertainen mutta toimiva lavastus, suuret joukkokohtaukset kuin siirtymät kohtauksista toiseen. Keskeisenä tapahtumapaikkana oli vanhan pariskunnan koti jossain rannikolla. Taustalle heijastetut kuvat esittivät välillä merimaisemaa, pilvistä taivasta, maalaistaloa ja välillä itsenäisyystaisteluun liittyviä henkilöitäkin. Jossain keittiönpöydän ääressä istuskeltiin, syötiin, keskusteltiin, murehdittiin ja riideltiin. Lavastuksellisessa mielessä minua ilahdutti se siirtymä, jossa pyörivä näyttämö siirsi keskusteluryhmää niin, että lopulta vain heidän hahmonsa näkyi selkäpuolelta.  Samalla katsomon toiselta laidalta tuli näkyviin joukko toivotusta vapautumisesta innostuneita ihmisiä.
     Lavastuksen keskeisenä osana oli eräänlainen torni, josta välillä katseltiin merta, johdettiin kansanjoukkoja, tai nuorten laulujuhlan kuoroa. Sen seinät olivat metallilevyjä markkeeraavia pahvilevyjä. Esityksen loppupuolella elettiin juuri itsenäistyneen Viron vaikeaa vaihetta, jossa häpeilemättömät liikemiehet ottivat irti kaiken metallin, erityisesti kuparin. Tornikin riisuttiin niin, että vain runko jäi jäljelle.
     Edellä tulikin jo esille, että taustalle heijastettiin kuvia. Valoja käytettiin muutenkin taitavasti tilanteita korostaen. Usein on esitetty käsityksiä, että oopperat ovat näyttämöllisesti jäykkää pönöttämistä. Tätä se ei kuitenkaan Estonian esityksessä ollut, tunteet, tuska ja riemu näkyivät esiintyjien eleistä ja kasvoilta. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun tekivät joukkokohtaukset, innostunut kansanjoukko laululavalla ja ns. Baltian ketju, joka sekin saatiin ahtaista tiloista huolimatta aika hyvin näkyville. Välillä tuntui peräti siltä, että virolainen esiintyjäkaarti eli näitä innostuksen päiviä uudelleen. 

Täältä vierailijat tulivat. Estonia-teatteri lokakuussa 2015.

​11.6. Viro.Nyt

​Suvilahden sisarukset. Lahtelaiset ovat tiukasti sidoksissa Tuglas-seuraan, jonka täkäläinen paikallisyhdistys on yksi sen kaikkein aktiivisimmista jäsenyhdistyksistä.  Näin Martin markkinoiden aikaan helposti unohtuu, että yhteistyötä yli Suomenlahden tehdään moniaalla taholla. Keskeisin tukikohta on samassa paikassa, eli Eesti-Majassa Suvilahdessa Helsingin Sörnäisissä (Sörnäisten rantatie 22).  Eesti Maja - Viro-keskus on Helsingin Viro-toimijoiden kansalaisaloitteena toteuttama hanke, joka on koonnut saman katon alle useita Viron ja Suomen kulttuuri-, koulutus-, matkailu- ja taloussuhteita edistäviä tahoja. Tällä hetkellä talossa toimivat Viron elinkeinoelämän kehittämissäätiö Enterprise Estonia, Suomen Viro-yhdistysten Liitto SVYL, Tuglas-seura, Viro-instituutti Suomessa ja Viron matkailun edistämiskeskus.
​
    Ehkä on paikallaan esittää pieni kertaus siitä, miten Tuglas-seura ja Suomen Viro-yhdistysten liitto syntyivät, ja miten ne pääasiassa toimivat.

Tuglas-seura
Tuglas-seura perustettiin vuonna 1982. Sen tarkoituksena on ollut herättää Suomessa kiinnostusta virolaiskirjailija Friedebert Tuglaksen tuotantoon ja samalla tukea muutenkin virolaista kulttuuria.  Muukin yhteydenpito Viroon tapahtui neuvostoajalla helpoiten tällaisen kirjallisen yhdistyksen puitteissa. Kun vapauden tuulet sitten alkoivat puhaltaa, seura osallistui merkittävällä panoksella virolaisten kamppailuun. Valtaosa suomalaisten aluksi antamasta tuesta kanavoitiin ensin seuran kautta.
     Vuonna 1989 Tuglas-seura sai eräänlaisen puolivirallisen aseman Suomen Viro-suhteiden hoidossa. Itsenäistymisvuonna 1991 Lennart Meri jopa perusti sen toimiston vuokralaiseksi esikuntansa eli Viron kulttuuripisteen juuri niihin aikoihin, kun Moskovassa alkoi vallan-kaappaus. Seura tuki taloudellisesti Meren toimintaa ja matkustelua vielä senkin jälkeen, kun hänestä tuli ulkoministeri. Eräitä muitakin järjestöjä perustettiin, niistä vahvimpana jatkaa edelleen Suomi Viro-seuran (1988) jatkeena syntynyt Suomi-Viro-yhdistysten liitto (1991). Sen toiminta sai runsaasti vauhtia valtakunnallisesta Viro-keräyksestä 1989‒1991.
    Tuglas-seuran mittavasta kulttuuritoiminnasta ei tässä yhteydessä ole mahdollista kertoa kovin paljon. Siihen ovat kuuluneet mm. kirjailijakokoukset, säveltaiteen ja historiantutkijain yhteydet, luentosarjat ja seminaarit, näyttelyt, kielenopetus, harrastuspiirit, ns. Martin markkinat sekä erittäin runsaat kulttuurimatkat. Paikallisseurat saivat jatkuvasti lisää jäseniä lisääntyneen matkailun kautta. Ylipäätään seura on säilyttänyt vahvan kulttuuri-identiteetin. Se näkyy hyvin selvästi myös seuran ELO-lehdessä, jossa käsitellään paljon mm. ns. korkeakulttuuria, erityisesti virolaista kirjallisuutta ja sitä sivuavia ilmiöitä  Friedebert Tuglaksen muistoa tavallaan kunnioittaen. Toinen paljon käsitelty aihe on musiikki eri muodoissaan. 

Suomen Viro-yhdistysten liitto
Tuglas-seura on selkeästi pääseurapainotteinen, toimistossa on useita toimihenkilöitä ja sen järjestämä kulttuuriohjelma on vahvaa. Erityisen paljon järjestetään kielikursseja ja kulttuurimatkoja. Paikallisseurat (8 kpl.) toimivat vaihtelevasti, yhtenä vilkkaimmista on Päijät-Hämeen Tuglas-seura. Suomen Viro-yhdistysten liiton toimistoa vetää lähinnä toiminnanjohtaja ja lehden (Viro.Nyt.) päätoimittaja Kirsi Bongnwirnso parin apulaisensa kanssa. Vaikka merkittävää kulttuuritoimintaa on saatu järjestettyä näinkin ohuella miehityksellä, liiton toiminta määrittyy tällä hetkellä paljolti paikallisten yhdistysten (40 kpl) jäsenten moninaisten harrastusten kautta.
     Suomen Viro-yhdistysten liitolla (SVYL) on kotisivujen mukaan tällä hetkellä nelisenkymmentä jäsenyhdistystä. Suurin osa on syntynyt 1990-luvulla. Niiden toimintaan kuuluu monipuolista kulttuurivaihtoa, matkailua ja henkilökohtaisia yhteyksiä. Alkuvuosina ne hoitivat usein varsin suurisuuntaista avustustoimintaa, joka on jossain muodossa jatkunut edelleen. Lahtea lähimpänä on Riihimäen yhdistys. 
     Osa on keskittynyt johonkin kulttuurin osa-alueeseen, kielenopetukseen, kansanmusiikkiin (esim. Viljandin ystävät ry.) ja hyvin uutena myös rock-musiikkiin (Viro-Rock). Toiminnassa on myös Olutsilta-Õllesild, joka perustettiin vuonna 1995. Omat keskeiset ja merkittävät tehtävänsä ovat edelleen Suomalaisuuden liitolla ja Suomen-poikien perinneyhdistyksellä, Viro-instituutin ystävillä ja Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ry:llä.
     Tuglas-seuran päätoimistokeskeisyys näkyy siinäkin, että useimmat paikallisyhdistykset ovat varsin riippuvaisia sen ohjelmatarjonnasta. Toisaalta taas esimerkiksi Svyl:in alainen Varsinais-Suomen Viro-keskus Turussa tai Tampere-Tartto –seura järjestävät vuosittain jo yksinään kenties yhtä paljon toimintaa kuin Tuglaksen paikallisyhdistykset yhdessä.
     Mutta tärkeitä on tietysti, että suhteita yli Suomenlahden vaalitaan. Missä muodossa ja miten organisoituina, se on sivuasia.

---

​Viro. Nyt 4/2017
Lahtelaisille on tutumpi Tuglas-seuran ELO-lehti. Lehden teossa on mukana huomattavan paljon henkilöitä. Ulkoasukin on näyttävä, paperi on korkealaatuista ja myös kuvitukseen on pantu paljon painoa. Nimi ELO muuten tulee Friedebert Tuglaksen Elo-vaimosta. Pari päivää sitten postiluukusta tipahti minulle myös Suomen Viro-yhdistysten liiton (Svyl) lehti Viro. Nyt. Aika näyttävä julkaisu on tämäkin, paljon on erilaista kulttuuria, mutta on kirjoituksia myös muilta elämänaloilta. Seuraavassa on pieni selostus sen sisällöstä. Ohessa on sisällysluettelo.

     Viisi kysymystä Viron suurlähettiläälle Margus Laidrelle (4) ei oikeastaan tuonut esille mitään sellaista, mitä ei olisi jo monissa yhteyksissä sanottu. Mielenkiintoista oli, että sekä kysymykset että vastaukset on lehteen kirjattu molemmilla kielillä. Niiden vertaaminen on hyödyksi viroa opiskeleville.
     Sen sijaan seuraava laaja artikkeli nimeltä Lähisokeus vaivaa Suomi- ja Viro-kuvaa (5) antaa enemmän miettimisen aihetta. Sen pääsanoma on, että puutteellinen kuva maistamme puolin ja toisin johtaa siihen, että kummankin maan mediassa käytetään puolitotuuksia naapurista lyömäaseena omassa sisäpoliittisessa keskustelussa. Edelleen näyttää siltä, että Neuvostoliiton miehityksen aiheuttama vieraus tuntuu vieläkin. Suomikin altistui 50-vuotisena miehitysaikana neuvostoviranomaisten informaatiosodalle.
     Virolainen media seuraa paljon tarkemmin Suomen tapahtumia kuin päinvastoin. Artikkelin kirjoittaja Hannele Valkeenniemi esittää esimerkkinä mm. sen, että vuoden 2015 pakolaisaaltoa käytettiin lyömäaseena. Kertomatta jätettiin, että Suomi onnistui kovassa paineessa silti säilyttämään yhteiskuntarauhan. Suomi ei ole tarpeeksi muistuttanut, miten paljon erilaista apua Virolle annettiin uudelleen itsenäistynyttä valtiota rakennettaessa. Luullaan, että virallinen Suomi ei ole tukenut veljesmaataan, vaikka esimerkiksi rajavartiolaitoksen ja puolustusvoimien kehittämisessä suomalaisten panos oli erittäin merkittävä. 
     Krimin valtauksen jälkeen 2014 ryntäsi paljon ulkomaisia toimittajia Narvaan kyselemään, onko täällä jo näkynyt ns. ”vihreitä miehiä”. Viinaralli on tyypillinen Viro-kortti Suomessa. Samoin virolainen verotus on ollut monen suomalaisen agendalla. On unohdettu, että työnantajan sivukulut ovat suuremmat kuin Suomessa. Muitakin esimerkkejä esitetään. Vastalääkkeeksi suositellaan tarkempaa perehtymistä naapurikuvan selkeyttämiseksi. 
​    
     Joulukuussa 1937 kirjoittivat Suomen ja Viron opetusministerit maittemme välisen kulttuurisopimuksen (8). Tätä juhlitaan 1.12.2017 historiaseminaarissa nimeltä Sata vuotta suomalais-virolaisia suhteita. Esiintyjiä on Timo Soinista ja Erkki Tuomiojasta ja molempien maiden tunnetuista historioitsijoista lähtien. Artikkelissa kerrotaan, mitä kaikkea sopimukseen on kirjoitettu, ja miten se on toiminut eri aikoina.
     Yhdistykset ovat yhdessä enemmän (9)  on laaja artikkeli, jonka pääsisältö on, että meneillään olevia juhlavuosia pitäisi juhlia tavallista isommin, ja mieluummin eri tahojen voimat yhteen keräten. Parilla sivulla kerrotaan, mitä kaikkea olisi hyvä ottaa huomioon. Päätavoitteena on verkostoituminen, josta annetaan esimerkkejä.
     Sen jälkeen seuraa selvitys Viro-instituutin tapahtumista. Nyt. puhuttaa –sivulla (11) tarkastellaan ajankohtaisia aiheita, Viron kuntauudistuksen mukanaan tuomia osoitemuutoksia. opiskelija-asuntojen rakentamista, Ilon Wiklandista ilmestynyttä elämäkertaa ja jopa rallikuski Ott Tänakin siirtymistä Tommi Mäkisen johtamaan Toytan tiimiin. Lehden tarttumapinta virolaisuuteen on siis laaja ja monipuolinen.
     Sen jälkeen lehdessä on kolme sivua Svyl:in paikallisseurojen toimintaa (13). Verrattuna Tuglaksen paikallisseuroihin se on paljon laajempaa ja monipuolisempaa. Kannattaa joskus kirjastossa käydessään vilkaista tätäkin lehteä. Näin pieneen artikkeliin en millään voi sisällyttää tätä puolta, ihailen kuitenkin sitä harrastusta, mitä eri puolilla Suomea Viro-kysymyksissä on.
     Vironkielinen artikkeli Projekt FEM teeb lõpuspurdi (17) kertoo naisten välisestä yhteistyöstä. Jollain tavalla tätä teemaa jatkaa seuraavan sivun täyttävä Voiko johtaja olla mies? (18). Sitten muistellaan entisiä aikoja nimellä Kukkaislapset ja neuvostoyhteiskunta (19). Lopuksi esitellään nuorta virolaista taitelijaa Jaanus Sammaa, joka on valittu edustajaksi Venetsian biennaaliin (24).
     Ei pidä unohtaa myöskään laajaa hiljattain ilmestyneiden virolaisten kirjojen sisältöjen kertomista. Suomen Viro-yhdistysten liitolla on myös nettikirjakauppa, josta kirjoja saa edullisesti. Valikoima on hyvin laaja ja mittava. Nettikirjakaupan käytössä on myös se hyvä puoli, että kirjan mukana tulee paperilasku, joten mitään korttinumeroita tai vastaava ei tarvitse nettiin naputella. Nettikirjakaupan osoite on verkkopuoti.svyl.fi Kannattaa käydä katsomassa!

---

11.5. Käytiin taas Martin markkinoilla

Martin markkinoilla on juuret vanhassa virolaisessa kansanperinteessä, josta on nyt nykyaikana tosin siirrytty aika lailla kaupalliseen suuntaan. Marraskuun 10. päivänä eli Martin päivänä (mardipäev) vanhassa maalaisyhteiskunnassa nuoret miehet kiertelivät omituisesti pukeutuneina kylän taloja. He toivottelivat taloon viljaonnea, mutta tietenkin vasta tarjoilua saatuaan. Nykyään tämä kiertely on muuttunut pelkäksi lastenjuhlaksi. Lapset yrittävät vanhempiensa avulla pukeutua mahdollisimman pelottaviksi, laulavat tiettyjä lauluja oven ulkopuolella, ja tietysti odottavat pieniä lahjoja.
     Marraskuun 25. päivänä vietetään katrinpäivää (kadripäev), jolloin lapset pukeutuvat naisiksi valkoisin vaattein. He kiertävät samalla tavalla talosta taloon ja toivottavat karjaonnea. Taloissa tiedetään tulijoita olevan tulossa ja makeisia varataan. Ehkä näistä vanhoista tavoista oli jäljellä jotain myös Helsingin Kaapelitehtaalla 18.‒19.11. kun siellä lastensalissa Kahvila Lydian takana esitettiin lastenteatteria. Siellä ei tietenkään tullut käytyä, mutta eri-ikäisiä lapsia oli vanhempiensa kanssa suuret määrät kulkemassa edes takaisin juhlapaikalleen ja sieltä pois.

​Kyllä tämä kaupallisuus oli vahvasti läsnä myös tämänkertaisilla markkinoilla. Kaupan oli mitä erilaisimpia tuotteita, ruokatavaraa, kaikenlaisia käsitöitä ja vaatteita, eri materiaaleista valmistettuja astioita ja ties mitä. Korkeatasoinen virolainen yritteliäisyys näkyi kaikkialla. Jossain kaupattiin kirjoja, ja matkatoimistot tekivät parhaansa maan eri osia ja kaupunkeja esitellessään. Tällä kertaa teemana ei ollut mikään maakunta erikoisesti, pikemminkin haluttiin tehdä tunnetuksi koko Viroa tulevien 100-vuotisjuhlien merkeissä.

Kovin paljon ei meidän noin 30-päisellä retkikunnallamme näyttänyt bussiin astuttaessa olevan tätä materiaalista puolta mukanaan. Enemmän siis keskityttiin siihen henkiseen puoleen, Lydia kahvilan keskusteluihin, haastatteluihin, esitelmiin ja musiikkinumeroihin. Virolaista kirjallisuutta tietenkin oli tarttunut kasseihin mukaan aika lailla.

​Lauantaina ehdimme molempien maiden suurlähettiläiden, Margus Laidren ja Kirsti Narisen haastattelutuokioon. Keskustelua johdatteli Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Jaana Vasama. Margus Laidre totesi, että Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla on noteerattu lämmöllä ja kunnioituksella erityisesti muistaen niitä taisteluja, joita on käyty itsenäisyyden puolesta. Samoin on tuotu esille saavutukset, mitä kulttuurin saralla on saatu aikaan. Ensi vuonna on vuorossa vastaava Viron juhlavuosi. Molemmat suurlähettiläät totesivat, että hyvien suhteiden eteen on edelleen syytä tehdä työtä. Niitä voisi parantaa esimerkiksi herättelemällä uudelleen henkiin vanhaa ystävyyskunta- ja ystävyyskoulutoimintaa, joka tässä välillä on jo ehtinyt 1990-luvun huippuvuosista hieman laantua. He esittivät myös, että pienenkään kansan ei pidä olla vaatimaton, vaan on syytä ottaa ylpeästi paikkansa muiden kansojen joukossa, erilaisissa kansainvälisissä järjestöissä ja muilla foorumeilla. 

Esiintymislavan taustalla oli upea näkymä jostain Viron rannikolta. Myös esiintyjät oli valaistu niin voimakkaasti, että tavallisella pokkarikameralla ei oikein saanut kasvojen värisävyjä esille. Kokonaishabitus kai näkyy, samoin ujonoloisen Õnnepalun vaatimattomuus toisen kuvan keskellä.

---

Seuraavaksi keskustelivat kirjailija Tõnu Õnnepalu ja hänen suomentajansa Jouko Väisänen edellä mainitun uudesta kirjasta nimeltä Paratiisi. Õnnepalu on jo ennestään varsin tunnettu Suomessa, minäkin ehdin jo keväällä kommentoida tässä blogissani hänen teostaan Mandala.
     Õnnepalu tuli nuorena, 22-vuotiaana vastavalmistuneena opettajana Hiiumaan Ristnan niemelle, jossa kyläyhteisö eli elämää, joka muistutti menneistä vuosikymmenistä. Kirjailija asui siellä 13 vuotta ja kasvoi  omien sanojensa mukaan siellä aikuiseksi kokien tämän seudun toisena kotiseutunaan. Havumetsät tuoksuivat, meri vaahtoili ja kylmä ruoho tuntui varpaiden välissä. Siellä hän tutustui vanhojen perinneammattien harjoittajiin, oppi hiljentymään ja ihailemaan luonnon rauhaa. Hiidenmaalainen Paratiisi on jo aikoja sitten kadonnut, ja useimmat Õnnepalun tuntemat ihmiset ovat kuolleet, kyläkin on tyhjentynyt.  Kirjailija pohti tekemiään valintoja, ja totesi, että onni ei välttämättä löydy suurista kaupungeista Tallinnasta tai Pariisista.
     Keskustelu eteni niin, että Väisänen kysyi suomeksi ja Õnnepalu vastasi viroksi. Läsnä oli myös erinomainen tulkki, joka kirjoitti ilmeisesti pikakirjoituksella kirjailijan vastaukset, jotka hän käänsi tarkasti ja yhtään pysähtelemättä.

Välillä kuultiin myös runoesityksiä ja Tuglas-seuran puheenjohtajan, professori Seppo Zetterbergin kansantajuinen luento Viron historian huippukohdista. Samalla hän esitteli  uutuuttaan, Uutta Viron historiaa. Tapio Mäkeläisen kirjallinen työ on myös ehtymätöntä, useiden Tapion matkassa  -teosten jälkeen nyt on ilmestynyt Tapion matkassa Tallinnaan I, joka on ensimmäinen osa kolmiosaisesta trilogiasta. Mäkeläinen muuten esiintyi tilaisuuden pääjuontajana luontevaan ja leppoisaan tyyliinsä. 
​

Suurimman suosion sai jo kahden vuoden takaa tuttu viljantilaislähtöinen naiskvartetti Naised köögis. Kaikilla on kansanmusiikin taustaa, vaikka kannuksia on saatu muillakin aloilla. Kaksi naisista on pohjoismaisten kielten maistereita, yksi oli kasvatustieteen maisteri ja neljäs on kansanmusiikin professori. Yhtye oli saanut alkunsa niin, että lasten hankkimisen aikoihin oli hoidettu kotitöitä, ja mielen virkistykseksi oli alettu kokoontua vuorottain toistensa luona laulamassa milloin kenenkin keittiössä.
     Lavalla oli neljä tyylikästä rouvaa, todella persoonallisesti pukeutuneina, soittamassa osin omintakeisia instrumentteja. Niitä olivat sähköviulu, pari ilmeisesti kaksirivistä harmonikkaa, ja päälle päätteeksi bassoviulu, jonka koppa oli tehty peltisestä pesusoikosta.
Ja kyllähän naiset irrottelivat. Valitettavasti vaan kielitaito ei enää tässä vaiheessa kovin paljon riittänyt. Se kyllä ymmärrettiin, että naisten tavallista perhe-elämää siinä sivuttiin, ja me miehetkin saimme osamme. Tätä puolta olisi ollut hauska enemmän ymmärtää.
     Kahvila Koidula oli ääriään myötä täynnä, seisomapaikatkin loppuivat niin, että väki oli paikoin kylki kyljessä.

Musiikki sai nuoren väen tanssahtelemaan lavan edustalla. Kuvassa on yksi nuorista ihailevista miehistä.

Myöhemmin myös Helsingin virolaisten Siller-kuoro otti yleisönsä. Saatiin kuulla ikivihreitä, mutta myös osin ilkikurisilta tuntuvia virolaisia lauluja. Tuli kateeksi muutenkin helsinkiläisiä, sunnuntaina olisi ollut yhtä hyvä ohjelma. Mutta se matka, se matka !

---

​11.4. Mukkulan koulurakentamisen historiaa

​Monenlaista rakentamista. Saavuin ensimmäisen kerran Mukkulan yhteiskoulun rakennukseen toukokuun loppupuolella 1969. Olin hakenut historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtorin virkaa, joka avautui kun koulun ensimmäinen lukioluokka aloitti toimintansa. Tiesin, että papereiden perusteella tapahtuva valinta oli kääntymässä minun hyväkseni. Rehtori Veikko Kukkurainen halusi kuitenkin vielä haastatella minua. Tilaisuus oli varsin miellyttävä, jopa hilpeäkin. Hän esitti kysymyksiä, niistä taisivat seuraavat kaksi olla kaikkein tärkeimpiä. Ensimmäinen kuului : ”Onko teillä ollut koskaan vaikeuksia alkoholin kanssa?” Tähän vastasin, että ei kumpaankaan suuntaan.  Toinen kysymys oli: ”Pelaatteko lentopalloa ?” Tähän vastasin myöntävästi. Hän oli tyytyväinen vastauksiini. Tuohon aikaan Lahdessa oli todellinen lentopallobuumi, Lahden Kimmo taisteli vuodesta toiseen Suomen mestaruuksista, Mukkulassakin pyöri keväisin Mukkula-seuran järjestämä taloyhtiöiden välinen sarja, samanlainen oli myös keskikaupungilla Lahden kaupungin järjestämänä. Jokseenkin joka koululla melkein kaikki miesopettajat osallistuivat oman koulun harjoituksiin.
      Mukkulan yhteiskoulun sivurakennuksessa oli parhaillaan menossa juuri perustetun Mukkulan kansakoulun yhden luokan tunti, jota piti luokanopettaja Eino Tiainen. Kukkurainen ja Tiainen taisivat olla tuttuja opiskeluajoilta saakka. Veikko Kukkurainen kertoi, että ”syyskuun alkuun mennessä tuohon viereiselle tontille valmistuu kansakoululle oma rakennus”. Minä siitä sitten kysymään, miten se on mahdollista, kun siinä on tällä hetkellä vain hiekkakenttä, ei jälkeäkään rakentamisesta.  ”Nykyään osataan rakentaa niin hyvin ja nopeasti, että kyllä se siinä silloin seisoo”. Niin seisoikin, mutta ensimmäiset homekorjaukset jouduttiin tekemään jo aivan 1990-luvun alussa. Betonilaudoitukset olivat jääneet sokkeliin, joten niitä joutuivat miehet talon alla naamari kasvoilla maaten purkamaan. Jotain muutakin häikkää siellä oli.
     Kukkurainen ei ollut ainoa, joka uskoi nopeaan ja kehittyneeseen rakentamiseen. Jotenkin oli syntynyt yleinen harha, joka oli läpäissyt koko yhteiskunnan. Se ulottui arkkitehtikunnasta ja  rakentamisen ohjailun korkeimmalta tasolta kuntiin ja muihin rakennuttajiin.  Kuntien rakennusvalvonta oli ylimalkaista, eikä päärakentaja aina tiennyt, mitä aliurakoitsijat tekivät. Vain puoleksi kuivaneen lattiabetonin päälle vedettiin surutta muovimattoja.  Kun siihen sitten lisättiin vielä amerikkalaistyylinen, itsensä läpilyönyt kilpailuttamisen periaate, oli soppa valmis. Tälläkin hetkellä Lahdessa on niin paljon parakkikouluja ja purkutöitä, että perässä on vaikea pysyä.
     Ilmeisesti Mukkulan yhteiskoulun kannatusyhdistys oli onnistunut paremmin oman rakennuksensa rakennuttamisessa. Olin siellä töissä 19 vuotta aina vuoteen 1988 saakka, jolloin siirryin koulutoimentarkastajaksi Hämeen lääninhallitukseen. Olen nuoruudestani asti ollut jossain määrin allerginen koivun siitepölyille, mutta minkäänlaisia oireita en kokenut, eivätkä tietääkseni kokeneet sen enempää oppilaat kuin muut opettajatkaan. Ikkunat pidettiin välituntisin auki, eikä rakenteita pilattu epäonnistuneilla ilmastointikokeiluilla.

  Entinen mukkulalainen saa vähän aikaa ihmetellä, mitä vanhaa ja tuttua koulukeskuksessa enää on. Kuva on otettu sateisena päivänä marraskun alussa. Vasemmalla on pitkä tilapäisrakennus, sellaisenaan kyllä aika komea. Oikealla on vanha yhteiskoulun juhlasalirakennus, johon ainakin ennen vanhaan kuului myös vahtimestarin asunto, kotitalousluokka, teknisentyön tilat, ja vähän muutakin. Yhteiskouluajalla teknisen tyuön tilat olivat kaikkien käytössä, jotain minäkin siellä tein. Taitavimmat taisivat valmistaa siellä omakotitalojensa ovet ja ikkunat. Eräs teknisen työn opettaja osti jostain pahoin ruttaantuneen kolariauton, jonka kyljet hän napautteli ihan kohtuulliseen kuntoon. Vain toisen takasivun kappaleen hän osti.

Koulu keskelle kylää. Mukkulan yhteiskoulu, alkuperäiseltä nimeltään Lahden kahdeksas oppikoulu, syntyi kaupungin 60-vuotisjuhlavuonna 1965. Sotien jälkeen olivat Lahden kouluolot jatkuvasti kehittyneet. Lyseon, Tyttölyseon ja Yhteiskoulun seuraksi kaupunkiin muutti siirtolaisten mukana kaksi luovutetun alueen oppikoulua, ja kaksi muuta syntyi 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa suurten ikäluokkien koulutustarpeeseen. Mukkulan yhteiskoulu ei ehtinyt aivan tarkalleen tuohon suurten ikäluokkien aaltoon, mutta monille 1950-luvun puolella syntyneille se tarjosi kaivatun ja muutoin vaikeasti saavutettavan koulutuspaikan. Koulutuspaikkojen puute jatkui edelleen 1960- ja 1970-luvuilla koko maassa vallinneen suuren muuttoliikkeen takia.
    Koulutyö alkoi syyskuun 1. päivänä 1965 Kiveriön yhteiskoululta vuokratuissa tiloissa kolmen luokan, kahden ensimmäisen ja yhden toisen luokan voimin. Oman koulutalon rakentaminen aloitettiin 28.1.1966 Mukkulassa Lahden kaupungilta vuokratulla tontilla. Työskentely Mukkulassa saattoi siis alkaa heti lukuvuoden 1966‒1967 alussa.
    Lahden kaupunki oli ostanut Mukkulan kartanon alueen kaavoittaakseen sen tonttimaaksi. Lyhyessä ajassa syntyi monen tuhannen asukkaan lähiö, jota lapsiperheet pitivät sijainniltaan ja suunnittelultaan ihanteellisena asuinpaikkana. Niinpä yhteiskoulusta tuli heti alusta alkaen mukkulalaisten oma koulu, joka kasvoi yhtä aikaa lähiön kanssa. Vain muutamana alkuvuonna koulussa oli myös muualta Lahdesta olevia oppilaita.
     Vuonna 1973 kannatusyhdistyksen ylläpitämä koulu siirtyi Lahden kaupungin ylläpitämäksi kouluksi. Tämä ennakoi jo vuonna 1975 tapahtunutta koulujärjestelmän muutosta. Vuonna 1975 yhteiskoulun toiminta lakkasi ja tilalle tulivat Mukkulan peruskoulun yläaste ja Mukkulan lukio. Molemmat liittyivät näin osaksi kaupungin koululaitosta. Seuraava suuri hallinnollinen muutos tapahtui vuonna 2007, jolloin Mukkulan lukio lakkautettiin, samalla yläkoulu (ent. yläaste) ja alakoulu (ent. ala-aste) yhdistettiin Mukkulan peruskouluksi, eli yhtenäiskouluksi. Pian entiseen yhteiskoulun rakennukseen siirtyi myös Mukkulan kirjasto.

​Vielä 1960-luvulla molemmat koulut, yhteiskoulu ja kansakoulu olivat visusti erillään. Välissä oli ennen muinoin matala pensasaita, jonka yli ei opettajilla ollut toisilleen mitään asiaa. Vähän liioitellen voisi sanoa, että vuoden 1975 jälkeen yläasteen rehtori Seppo Kuusela kävi välillä juttelemassa ala-asteen rehtorin Aarre Mannisen kanssa, ja vahtimestari Satulamäki kävi joskus tapaamassa vahtimestari Korhosta. Kun lukio lakkautettiin vuonna 2007, rakennettiin koulujen välille liitosrakennus. Tänään kouluyhteisössä on rehtori Esko Keräsen johdettavana oikeastaan kolme yksikköä: alakoulu (500 oppilasta), yläkoulu (230 opp.) ja lievästi kehitysvammaisten lasten yhdeksän luokkaa. Omia opettajia taitaa olla 53 ynnä puolisen tusinaa sellaisia, jotka tekevät töitä monessa koulussa viikon aikana. Erityisluokilla tarvitaan lisäksi iso joukko avustajia. Heidän määränsä on noin 25. Keräsen muistan jo omilta Mukkulan ajoiltani miellyttävänä työtoverina.
      

Viimeisten vuosien ajan ovat sisäilmaongelmat todella työllistäneet. Nyt on jo tapahtunut uuden tilapäiskouluksi kutsuttavan rakennuksen valmistuminen. Se on se pitkä rakennus, joka ensimmäisenä näkyy Mukkulankadulta katsottaessa. Talo on 123 m pitkä, kaksikerroksinen pytinki. Neliöitä löytyy n 5800. Tämän lisäksi ensin suunniteltiin ja sitten kesällä toteutettiin mittava remontti vanhassa rakennuksessa, josta osa jää edelleen käyttöön. Opetusta jatketaan entisten koulutalojen väliin noin kymmenen vuotta sitten rakennetussa hallinto-osassa ja entisen yhteiskoulun pitkän käytävän varrella neljässä luokkahuoneessa. Mukkulan kirjasto jatkaa edelleen rakennuksen ostoskeskuksen puoleisessa päädyssä. Kirjaston nimi näkyy näin pienessä kuvassa vain heikosti. Takana näkyy kuplahalli. Koulun ruokala, liikuntasali sekä kotitalous- ja teknisentyön luokat säilyvät. Kesällä 2018 puretaan sitten koko alakoulun rakennuskompleksi sekä entisen yhteiskoulun pitkästä osasta lähes puolet. Sen vanhasta opettajainhuoneesta alkaen kaikki tilat Lahden keskustaan päin menevät myös matalaksi.​

Seuraavassa kuvassa ollaan vanhan yhteiskoulun pitkän rakennuksen ja siis Mukkulan kirjaston nurkalla. Taustalla olevista entisen kansakoulun rakennuksen osista suuri osa puretaan. Ensimmäisenä on se rakennuksen osa, joka rakennettiin kolmessa kuukaudessa kesällä 1969.

---

Koulu kertoo lähiön kasvusta. Koulujen oppilasmäärien vertailu antaa mielenkiintoisen kuvan lahtelaisten lähiöiden kasvusta. Kaavio on teoksesta Lahden Kulttuurilaitosten historia 1, ja sieltä kirjoittamastani osiosta Lahden peruskoulut ja lukiot 1975‒2003. Erikoista on, että kaikki kaaviossa mainitut kolme koulua on jo purettu, Mukkulakin osittain. Mutta eihän tämä tähän ole jäänyt, parakkikyliä on jo usean koulun tontilla. Näyttää siltä, että lahtelaisen koulurakennuksen kestoikä on siinä 30 vuoden paikkeilla. Mutta miksi esimerkiksi Lahden Lyseon 1920-luvun lopulla rakennettu upea kivirakennus seisoo yhä miltei entisellään ?
     Mukkulan lähiö syntyi 1960-luvulla, ja luonnollisesti sinne muutti paljon lapsiperheitä. Mukkulan ala-aste suorastaan pursui oppilaita koko 1970-luvun ajan, toisinaan jouduttiin jopa opettamaan iltapäivävuorossakin. Ennätys taisi olla 1253 oppilasta ! Esimerkiksi vuonna 1973 koulussa oli sellainenkin harvinaisuus kuin 3 K-luokka, tosin I-kirjaimen jälkeen ei sekaannusmahdollisuuksien vuoksi tullutkaan J vaan suoraan K. Tiedän tämän siitä, että oma poikani opiskeli siinä luokassa. Jossain vaiheessa joku kouluviraston runsaista virkamiehistä keksi luoda useisiin oppiaineisiin koko kaupungin yhteiset kokeet. Tämä aiheutti joidenkin naisopettajien joukossa hieman epätervettä kilpailua. Toinen poikamme, pari vuotta nuorempi, tuli eräänä syksynä joka päivä koulusta kotiin tuntia myöhemmin kuin lukujärjestys näytti. Hänellä oli aina sama selitys. Oppitunneilla oli kiire opettaa uutta asiaa, joten läksyt täytyi kysellä varsinaisten oppituntien päätyttyä !
     Mutta sitten lähiöväki vanheni, eikä esimerkiksi Lehtolan alueen kaavoittaminenkaan tuonut mitään erikoisempaa muutosta. Samaa lähiön kehitystä kuvaa vastaavasti myös Mukkulan yhteiskoulun kasvu, joskin tietenkin pienellä viiveellä. Oppilasmäärä oli lukuvuonna 1972-1973 jo yli 800. Niinpä yläaste ei peruskouluun siirtymisen jälkeen voinutkaan sijoittaa kaikkia alueen oppilaita omaan kouluun, vaan varsinkin ns. Vanhantien suunnan oppilaat joutuivat käymään koulunsa osaksi aina vuoteen 1986 saakka Kivimaalla. Piiriraja vaihteli useaan kertaan tänä aikana, ja aina kuului ääniä, miksi pitää mennä kahden tai kolmen kilometrin päähän Kivimaalle, kun lähimpään kouluun olisi ollut vain muutaman sadan metrin matka. Mukkulan yhteiskoulu joutui vielä 1970-luvun alkupuolella haalimaan toiseen alkavaan lukioluokkaan oppilaita muista kaupunginosista. Mutta vuosikertomusten mukaan kasvoi pian lukiokin niin, että vuosina 1976-1984 otettiin kolme alkavaa lukioluokkaa. Samalla myös tulokset parantuivat.

---

11.3. Yyteet
Tuntemattomasta sotilaasta on aiheensa ammentanut myös kirjailija, uutistoimittaja Matti Rönkä, joka on sijoittanut Linnan hahmot tämän päivän suomalaisen it-firman henkilökuntaan. Hän on onnistunut niin hyvin, että yrityksen tapahtumista voi Linnan romaania tunteva tunnistaa jopa henkilöiden esikuvien tilanteita sodassa.
      Matti Rönkä tuli aloittelevana kirjailijana kuuluisaksi siitä, että hän keksi dekkareihinsa aivan uuden ulottuvuuden, Venäjän puolen niukan ja korruptoituneen maailman. Sitä edusti paluumuuttaja Viktor Kärppä, joka toimi suomalaisissa yrityksissään jossain siellä harmaalla alueella, kuitenkin jotenkin nipin napin laillisuuden rajaa ylittämättä. Teoksessaan nimeltä Eino Rönkä eläytyi sotaveteraanin maailmaan, johon liittyi yrittäjyyttä ja perhe-elämän ongelmia.
     Kirjailija on siis sivunnut tuotannossaan jo pitemmän aikaa yrityselämää. Näin ollen uusin romaani Yyteet on tavallaan jatkoa entiselle, kuitenkin niin, että hän ryydittää sanomaansa sijoittelemalla Väinö Linnan Tuntemattoman ihmistyyppejä nykypäivään. Samalla hän tulee antaneeksi varsin todenmukaisen kuvan työelämän hektisyydestä, kilpailusta, toisten sivuun kampeamisesta ja yleisestä epävarmuudesta, joka rikkoo työyhteisön keskinäistä henkeä ja yhteenkuuluvuutta.

​Varsin riemukasta on sitten tarkastella näitä henkilöhahmoja miettimällä, miten Tuntemattoman sotilaiden kohtalot, haavoittumiset ja kaatumiset tulevat näissä puitteissa kuvatuiksi. Näyttämönä in it-firma Varma-Data, kuinkas muuten!  Sen perustajana, pääomistajana ja toimitusjohtajana toimii henkilö nimeltä Kaarna, joka kuitenkin pian luopuu asemastaan ja lopulta kuolee eläkkeelle siirryttyään. Ei kuitenkaan vihollisen luotiin kuin kapteeni Kaarna aivan sodan alussa.
     Tilalle tulee naispuolinen johtaja Lammio, joka panee firman uuteen järjestykseen, sanelee määräyksiä ja kieltää monet jo vakiintuneet käytännöt, esimerkiksi firman pakettiauton lainaamisen ja vähän lipsuneet työajat. Organisaatiota muokataan uudeksi. Hän korostaa kaupallisia tutkintojaan, on täsmällinen ja virallinen kuin eräänlainen esikuvansa luutnantti Lammio. Hän käyttää tämän päivän bisnes –kieltä, eikä paljon ajattele alaistensa tunteita. Kaarnaan verrattuna häntä voidaan pitää pelolla johtajana. Tukea tälle käyttäytymiselle antavat näköpiirissä olevat yrityskaupat ja aina mahdolliset YT –neuvottelut. Suuret yritykset ostavat pienempiään ja päällekkäisyyksiä puretaan.
     Tottakai sieltä löytyy myös Rokka, tällä kertaa kuitenkin naispuolinen Rocca, jonka seurana on toinen nainen, nimeltään Suzy. Rocca on tehokas ja peloton, suorasanainen ja jopa paha suustaan. Rönkä antaa ymmärtää, että näillä kahdella on enemmänkin yhteistä, Suzy on Roccan parina ”kaikessa”.
​     Firman koodareitten tukirankana on Ville Koskela, joka viihtyy paremmin heidän joukossaan kuin johdon pöydissä, vaikka hän saisi olla niissäkin eräänlaisena johtoportaan luottamusmiehenä. Hän yrittää itse sopeutua muutoksiin ja selittää parhaansa mukaan muillekin yrityselämän muutostarvetta. Muitakin hahmoja löytyy, Vanhala hihittelee ja Lehto kuolee, nyt ei kuitenkaan haavoittuneena ja oman käden kautta, vaan firman kosteiden juhlien jälkeen hukkumalla. Monta muutakin hahmoa löytyy, kaikki aika nokkelasti nykytyöelämään sijoitettuina.
     Rönkä tuntee työelämän läpikotaisin, sen kvartaalirytmin, pankkien ja omistajien odotukset. Ja hän osoittaa ymmärrystä myös työntekijöille, joista osa sopeutuu, osa sortuu, kuka milläkin tavalla. Yllättävän hyvin hän saa Tuntemattoman henkilöhahmot sulautumaan myös tähän tämän hetken ympäristöön. Kirjoittajan kuivakka huumori ryydittää kirjaa aika tavalla. En muista pitkään aikaan ääneen hörähdelleeni minkään toisen kirjan äärellä. Mutta kirja kannattaa lukea myös siksi, että siitä saa rautaisannoksen työelämätietoutta. 

---

11.2. Toinen Tuntematon
Erään toteamuksen mukaan klassikon tuntee siitä, että se antaa virikkeitä, sitä repostellaan ja sitä muunnellaan luovalla tavalla. Tietenkin elokuva ja teatteriesitykset ovat tyypillisiä tulkintatapoja. Nyt näyttääkin siltä, että uusi versio Tuntemattomasta sotilaasta filmataan noin 30 vuoden välein. On sanottu, että jokainen uusi sukupolvi tarvitsee omansa. Tämäkin korostaa Väinö Linnan merkitystä kansalliselle itsetuntemukselle.
     Varsinkin Väinö Linnan romaanin ensimmäinen versio, se tunnetumpi ja sensuroitu on korostetusti tarina miesten käymästä sodasta. Siksi ei ole yllättävää, että on syntynyt kuvitelmia siitä, miltä tuntui olla näitten miesten kotijoukoissa, pelkäämässä, kaipaamassa ja tekemässä työtä usein siinä määrin, että oltiin jo kestävyyskyvyn rajoilla. Siinä sivussa oli sitten jaksettava vielä hoitaa lapset, ehkäpä pariskunnan ikääntyneet vanhemmatkin. Ja vielä piti pelätä, että kylän raitilla kulkenut kirkkoherra ei vaan poikkeaisi omaan taloon.
     Linnan teos ryydittänyt muuta sotaan liittyvää kirjallisuutta, tänäkin vuonna on ilmestynyt kaksi mainiota teosta. Mielikuvitus on lentänyt, ja mainioita rönsyjä on tullut. WSOY ja viestintätoimisto Ellun Kanat innostuivat suunnittelemaan kirjaa, jossa mietitään, millaisia naisia sotilaiden takana saattoi olla. Linnan karsitussa versiossahan heistä ei paljoakaan puhuta. En malta olla tässä mainitsematta, että viestintätoimiston takana ovat mm. räväkkäät entiset kokoomuksen poliitikot Kirsi Piha ja Taru Tujunen. Nettisivujen mainoslausekin on kuin suoraan Linnan kirjasta: ”Ei tänne itkemään ole tultu, saatanallinen ralli päälle vaan”.
    Kirja on kokoomateos, johon oli saatu eri kirjoittajilta yhteensä 22 novellia. Mistä sitten tuo viestintätoimiston nimi oikein on tullut ?Tuntemattomassa sotilaassa Vilho Koskela sanoi Mannerheimin syntymäpäivänä miehilleen: ” Asialliset asiat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Tarkkaan ovat Tuntemattomansa lukeneet !

 Osittain kirjan novellit voidaan jakaa kahteen osaan, toisissa mietitään sitä, miksi sotilaat olivat kasvaneet sellaisiksi kuin he sodan aikaan olivat. Toinen puoli peilaa heitä kotirintaman oloihin tai kuvittelee sitä, mitä sotilaille tapahtuu sodan jälkeen. Edelliseen ryhmään kuuluu yhtenä vaikuttavimmista Sirpa Kähkösen kertomus alikersantti Lehdon taustasta. Samalla Kähkönen tulee antaneeksi aika kattavan kuvauksen siitä, millaista oli olla punaorpo sisällissodan jälkeen. Siihen sisältyi sen ajan sosiaalihuollon osana huutokauppoja, pahoinpitelyjä, alistamista ja halveksumista. Lehdon pelastukseksi tuli kaksi muuta häntä vanhempaa punaorpoa, sisarukset tyttö ja poika, jotka olivat sisukkuudellaan saaneet Tampereelle muutettuaan jonkinlaisen paremman elintilan. Mainittu tyttö muistelee vanhana, miten Lehto ei koskaan hymyillyt.

Tuomas Kyrölläkin on muistelijana vanha nainen, joka oli ensin lottana ja sitten sairaanhoitajana nähnyt luutnantti Lammion, lopulta majurin, elämän koruttomuuden. ”Tarkka puku, hirveän kohtelias mies, aina tukka leikattu ja parta ajettu”. ”Päästin saatille. Kylmät kourat. Kova. Hirveän kova ihminen”. Seuraavan kerran hän tapasi Lammion työskennellessään kaatuneiden huollossa. Vainajien joukossa olikin yksi vielä jotenkuten elävä, hän oli majurismies Lammio. Kolmannen kerran nainen tapasi Lammion Helsingin olympialaisten aikaan, kun pois ulkomaalaisten silmistä kerättiin siltojen alta ja kaduilta ihmisiä mielisairaalaan. Lammio oli huumausainekoukussa. ”Se oli minun potilas. Se puhui näkymättömille miehille, käski seisomaan kovennettua. Tämä ei ole mikään punakaarti, se karjui. Se piti monta kertaa laittaa pehmeään huoneeseen. jotta se ei olisi ollut vaaraksi muille potilaille”.
    Lammio esiintyy myös Joel Haahtelan novellissa. Aikaisemmin kaatuneen esimiehen, pataljoonan komentaja Sarastien rouva pelastaa  kainalosauvoilla kulkevan Lammion paleltumasta lumisateeseen. Samalla rouva kertaa elämäänsä niin Sarastien rinnalla kuin pommitusten aikaisessa Helsingissäkin. Ja vielä kolmannenkin kerran Lammiosta puhutaan Antti Heikkisen novellissa, jonka pääsisältönä kuitenkin on, että vaimo Lyyti käy sotasairaalassa haavoittunutta Antti Rokkaa tapaamassa.
     Hyvin useissa novelleissa kerrotaan, miten valtavan työurakan eteen vaimot, morsiamet ja sisaret olivat joutuneet pientiloilla ympäri Suomea. Niissä luetellaan miltei kaikki mahdolliset työtehtävät, mitä ikinä löytyi. Ainoastaan kyntötöistä kukaan ei kirjoittanut, mutta niitähän hoitivat vähenevillä voimillaan sotilaiden vanhat isät tai keskenkasvuiset velipojat. Kaiken aikaa oli läsnä pelko siitä, miten sen oman rakkaan siellä jossakin käy. Mitä pidemmälle sota jatkuu, sitä useammin pidetään sankarihautajaisia, ja sitä enemmän pelätään, että ei vain se mustiin pukeutunut pappi pyöräilisi omaan pihaan.

Kovin helppoa ei ollut lotillakaan. Jotkut olivat jatkuvassa hengenvaarassa. Jotkut katselivat väsyneinä joukkosidontapaikoilla ja rintaman takana olevissa sairaalan tapaisissa kun pervitiinin avulla jotenkin hereillä pysyvät lääkärit leikkasivat mustasilmäisinä vuorokausi vuorokaudelta. Komeitten upseerien pikku flirtitkin piti torjua, jos ei muuten, niin peläten muiden lottien levittämiä juoruja.
     Linnan romaanissa, ainakin siinä sensuroidussa viitataan vain ohimennen suomalaisten sotilaiden ja valloitetun alueen naisten suhteisiin. Hietanen, Rokka ja Vanhala käyvät Petroskoissa tapaamassa paria viehkeää naista, nauttimassa erityisesti erään Veeran tanssista, mutta mitään muuta ei tapahtumista kerrotakaan. Tain kerrotaan sen verran, että samalla tuodaan naapurin lapsille leipää. Sama toistuu parissa novellissakin. Rahikaisesta sentään on enemmän puhetta, enemmän kuin kirjassa tai filmissä. Laineen versiossa Rahikainen kokoaa kenttäpatjan ja lähtee kesken Mannerheimin syntymäjuhlien. ”Kukapa sitä nyt paljaalla maalla!” Yhdessä novellissa sentään puhutaan Rahikaisen 17-vuotiaasta ”lapsivaimosta” ja hänen äidistään, jonka Rahikainen möi yhdelle panssarimiehelle parista tupakkapakkauksesta. Valloitetun alueen naisilla ei ollut sodan jälkeen heilläkään helppoa. Veerakin lähetettiin Siperiaan syytettynä juonitteluista ja vakoilusta vihollisen kanssa.

---

11.1. Tuntematon sotilas 
Kirjana. Tuskin Väinö Linna siellä korsussa kirjoitellessaan saattoi aavistaa millainen ikoni hänestä tulisi Suomen kulttuurielämään. Vihdoin 1950-luvun puolella oli aika saada sodasta koristelematon, realistinen kuvaus kaiken kansan yhteistä ymmärrystä selkiyttämään. Tuli siis eräänlainen ”sosiaalinen tilaus”, kuten on totuttu kuluneesti toteamaan. Rintamamiehet, heidän perheensä, leskensä ja lapsensa kyllä tiesivät sodan julmuuden, mutta muuten monen kotirintamalla turvassa olleen mielissä sen yllä oli vielä 1950-luvun alussa jonkinlainen kansallisromanttinen ylevä harso.
     Mutta Tuntematon sotilas oli monelle liikaa. Olin aloittanut syksyllä 1954 abiturienttiluokan Lapuan yhteislyseossa. Joku varakkaampi luokkatoveri oli rientänyt nopeasti ostamaan sen kirjakaupasta.  Sain vuorollani kirjan häneltä yölainaksi. Iltapäivällä aloitin ja pikkutunneille tultaessa olin sen lukenut. Kiinnostustamme lisäsi tietysti myös se, että joku Lapuan yhteislyseon naisopettajista oli mesonut, että ”eihän suomalainen sotilas voinut olla sellainen”! Koulun rehtori, entinen lottajohtaja ja IKL:n kansanedustaja Hilja Riipinen ei tällaista ainakaan minun kuulteni sanonut, mutta muuten hänen henkensä ja arvomaailmansa tuntui vahvana koulun yllä.

​Kyllähän Tuntematon sotilas ilmestyessään jakoikin Suomen kansaa. Monet kulttuurielämän hahmot suhtautuivat siihen ainakin epäillen, ellei sitten täysin negatiivisesti. Pahimmin astui harhaan Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toini Havu, joka nimitti sitä Purnaajien sodaksi. Arvostelun sisältö oli sitten sen mukaista. Olen käsittänyt, että Tuntemattoman sotilaan ”haamu” vainosi häntä hänen elämänsä loppuun asti. Harvoin on kukaan onnistunut kerralla pilaamaan mainettaan ja uskottavuuttaan samalla tavalla. Onkohan niin, että samaisen Helsingin Sanomien Juho Typpö seurasi nyt samoja jalanjälkiä kuvatessaan Louhimiehen elokuvaa turvalliseksi ja riskittömäksi Suomi 100 -juhlakuvaelmaksi ! Hän antoi sille kaksi tähteä.
     Kirja toi sodan todellisuuden yleiseen tietoisuuteen, olkoonkin, että se ilmestyi karsittuna. Varmaan ajateltiin 1950-luvun suomalaisten reaktioita. Ensimmäinen painoskin oli varovainen, yhteensä vain 4300 kappaletta ! Se myytiin loppuun melkein välittömästi. Myöhemminhän se on sitten tullut markkinoille lyhentämättömänä nimellä Sotaromaani. Tässä vaiheessa se ei enää herättänyt suurtakaan huomiota. Mutta kirjan merkitys ei suinkaan ole jäänyt tähän. Vuonna 1955 tuli Edvin Laineen elokuva. Ajatellaanpa vaikka niitä lukuisia kesäteatteriversioita, joita sen pohjalta on löytynyt. Pyynikin kesäteatteri, Joensuun teatteri, Helsingin kaupunginteatteri, Suomenlinnan kesäteatteri jne. Kristian Smedsin versio Suomen Kansallisteatterissa edusti jo niin uutta teatterinäkemystä, että ei se ainakaan minuun kovin hyvin ”kolahtanut”.

Elokuvat. Jokaisen itsenäisyyspäivän traditiona on ollut esittää televisiossa jo elokuvateattereissa suuren suosion tavoittanut Laineen elokuva. Rauni Mollberg ohjasi samannimisen elokuvan vuonna 1985. Mollberg kyllä korjasi yhden Laineen elokuvan heikkouden, sillä hän valitsi näyttelijöiksi nuoria miehiä, samanikäisiä kuin sotilaat olivat todellisuudessa olleet. Minun mielestäni siihen tuli kuitenkin jotain vierasta amerikkalaismallista ”äksöniä”, joka vei siltä uskottavuutta. Lisäksi muistissa olivat vielä hyvin vuoden 1955 mainiot osasuoritukset, jotka tavallaan ”peittivät” uusien tuntemattomien suoritukset.  Laineen näyttelijät olivat kyllä keski-ikäisiä tai ainakin lähellä sitä, mutta kokeneet näyttelijät osasivat mainiosti asettautua nuortenkin osaan. Sitä paitsi, olihan siellä sodassa vanhempiakin, ainakin nostomiesten puolella. Laineen elokuvan voima oli toteuttaa Linnan romaanin luonne yksilöiden kuvaamisessa. Aidon tuntuinen murrekin lisäsi kiinnostavuutta. Sutkaukset ja kuvaukset luontevista miehistä elävät katsojien ja lukijain mielissä jatkuvasti.

Uusin Tuntematon. Aivan uuden lehden on kääntänyt nyt vuonna 2017 itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlien kunniaksi ohjaaja Aku Louhimies, jonka Linnan alkuperäiseen ja siis karsimattomaan versioon pohjautuva elokuva on juuri tullut teattereihin. Siellä se varmaan pysyykin aika kauan, ja ehkä se vielä syrjäyttää Laineen version itsenäisyyspäivien traditiona. Näyttelijäkaarti on yhtä vahvaa, ja ovathan ne miehet pääsääntöisesti vähän nuorempiakin.
   On sanottu, että jokainen sukupolvi tarvitsee oman Tuntemattomansa. Lauseessa on vinha perä, nykynuorista ja vähän vanhemmistakaan tuskin monikaan on kirjaa avannut tai elokuvaa nähnyt, vaikka Laineen versio on pyörinyt aina itsenäissyyspäivinä iltapäivisin TV:ssa. Luultavasti Louhimies onnistuu vaikuttamaan nykyajan ihmisiin paremmin, kuitenkaan luopumatta Laineen hienosta periaatteesta kuvata enemmän yksilöitä kuin sotaa. Hän on pyrkinyt kuvaamaan sitä miten vaikeat tilanteet vaikuttivat yksilöihin, heidän ratkaisuihinsa, selviytymiseen ja sodan taakan kantamiseen vielä sen loputtua. Louhimies kiinnittää Lainetta enemmän huomiota myös kotirintaman ja valloitetun alueen naisiin, jotka joutuivat kantamaan osansa vaikeista ajoista.

Upseerit. Ehkä suurin ero on upseeriston kuvaamisessa. Alkuperäistä kirjaa (Sotaromaani) karsittiin pääasiassa siitä syystä, että upseeristo haluttiin heti sodan jälkeen nähdä erehtymättömänä ja aina vain oikeita ratkaisuja tehneinä. Esimerkiksi hirveää järkensä menettänyttä everstiluutnantti Karjulaa ei voitu ajatellakaan tuotavan esiin. Nyt hän on mukana Louhimiehen versiossa. Oikeastaan vain luutnantti Lammion toiminnasta kerrottiin, mutta hänenkin rasitteenaan oli vain virkavaltaisuus ja joustamattomuus kontrastina kapteeni Kaarnalle, kapteeni Kariluodolle ja tietysti luutnantti (alk. vänrikki) Koskelalle. 
​     Tosiasiassa upseerimajoituksissa ryypättiin ehkä enemmänkin kuin miehistön keskuudessa siitä yksinkertaisesta syystä, että viinan hankkiminen oli helpompaa. Aivan selviä virhearvioita tapahtui. Muistan rintamamiesten myöhemmin sodan jälkeen käyttäneen monista upseereista sellaisia ilmaisuja kuin ”tapatti turhaan paljon miehiä”, ”oli täysi sekopää” tai ” ei ymmärtänyt, mitä piti tehdä” . Elokuvassakin näkyvä omien miesten teloittaminenkin näytti tapahtuvan yhtä paljon upseerien suhteellisuuden tajun puutteesta kuin miesten karkuruudesta. Taustalla oli todellinen tapahtuma, joka sattui Syvärillä joulukuussa 1941. Taistelusta kieltäytyneitä oli alun perin 50, mutta vain nämä kaksi pysyivät kannassaan uudelleen kysyttäessä. Väsymys, kova kylmyys ja hermojen pettäminen olivat syynä, eivät esimerkiksi poliittiset mielipiteet.

Uusi tekniikka. Louhimiehen elokuvan meno ja meininki on ilmeisen totuudenmukaista. Nykytekniikka, monella kameralla kuvaaminen, zoomaukset ja värit, kaikki tämä aiheuttaa sen, että katsoja miltei kuvittelee olevansa mukana. Joukkokohtaukset olivat mahtavia. Jokien ja purojen yli rämpiminen pani kaikki näyttelijät kovalle koetukselle. Kuolema ei lähikuvissa ole koskaan kovin kaunista, eikä ole taistelukentälläkään. Siitä selvisi hyvin, millaisessa infernossa miehet joutuivat pitkiä aikoja elämään. Itselläni ei ole koskaan ollut selkeää kuvaa taistelujen rajuudesta ja raakuudesta. Olen kyllä sota-ajan lapsi, mutta minua suojeltiin, ja ainoa menetys oli rakastamani setä, joka menehtyi pommikoneen putoamisessa. Mutta viimeistään nyt jokainen katsoja ymmärsi, miksi ulkonaisesti ehjinäkin säilyneet miehet ovat joutuneet kantamaan sodan aiheuttamia traumoja. Niistä ovat saaneet osansa myös vaimot ja lapset, joskus lastenlapsetkin. Kävi kouriintuntuvasti esille, millaisella hinnalla Suomen vapaus säilyi.

Osasuoritukset. Louhimiehen elokuva on tietysti itsenäinen taideteos, kuten olivat kaksi aikaisempaakin. Myönnän taustaani viitaten, että olen jollain tapaa vielä kiinni Laineen versiossa. Tämä saattaa vaikeuttaa näiden kahden eri aikakauden teoksen ja erityisesti niiden näyttelijäin suorituksia. Tuntuvasti nuoremmat ovat tietysti vapaampia muodostamaan mielipiteitään.
     On sanottu, että Louhimiehen elokuva on Rokkaa esittävän Eero Ahon juhlaa. Näinhän se on, vaikka Rokka näytti lopussa olevan ”liiankin kuolematon”, todellinen supersankari siis. Reino Tolvanen vuonna 1955 oli mainio Rokka, mutta hänen osasuorituksensa ei jättänyt varjoon Eero Ahon luomaa hahmoa. Pahiten jäi tässä mielessä varjoon sinänsä hyvä Samuli Vauramo, joka ei yltänyt Lammiona erinomaisen Jussi Jurkan tasoiseen suoritukseen. Voi olla, että Jurkka aikanaan pisti vähän överiksi, mutta sellaisena Suomen kansa näyttää yhä muistavan Lammionsa. Kuvaavaa on, että Lammio tuodaan korostetusti esiin myös seuraavassa kolumnissa esiteltävissä kirjoissa.
​    Pirkka-Pekka Petelius ei pärjännyt kapteeni Kaarnana rennommalle vuoden 1955 Pentti Irjalalle. Jälkikäteen sain ystäviltä kuulla, että Petelius oli ollut mukana myös elokuvan äänimaiseman luomisessa, hän oli siis tarkistanut että linnut varmasti laulavat oikeaan vuodenaikaan. Kuulemma eivät varmaan ikinä ole kuulleet elokuvassa niin sorisevaa ja runsasta lintumaailmaa.  Severi Saarinen Lehtona ja Joonas Saartimo Lahtisena eivät yltäneet Åke Lindmanin ja Veikko Sinisalon tulkintoihin. Sen sijaan Juho Milonoffin suoritus oli hyvä, vaikka tietysti Tarmo Mannin ikiaikainen sotamies Honkajoki kummittelikin taustalla.
     Eniten herätti etukäteen arvostelua Jussi Vatasen valinta vänrikki Koskelaksi ja Aku Hirviniemen valinta alikersantti Hietaseksi. Minusta molemmat ansaitsivat paikkansa, molemmat venyivät ulos kansan hauskuuttajien hahmoistaan. Kosti Klemelä oli ollut Koskelana kyllä jäyhempi, mutta kyllä Vatanenkin löysi itsestään kunnon upseerin tilannetajua ja kykyä nopeisiin ratkaisuihin. Heikki Savolainen oli Hietasena räväkämpi, mutta kyllä Hirviniemenkin olemuksessa oli samaa määrätietoisuutta ja velmuilua. Lähikuvat osoittivat, että hänen tunneskaalansa oli laaja, erityisesti Veeran luona Petroskoissa hän välillä näytti eksyksiin joutuneelta maalaispojalta. Eino Heiskanen Riitaojana ei oikein päässyt esiin, ei ainakaan siinä määrin kuin Olavi Ahonen vuonna 1955. Hyvä suoritus, mutta osa oli melko suppea. Hannes Suominen oli Vanhalana ainakin yhtä hyvä kuin Leo Riuttu vuona 1955. Nuorisoidoli Robin Packalenkin piipahti elokuvassa. Hän oli se alokas, joka nosti vartiovuorollaan päänsä liian ylös juoksuhaudan reunan yli.

​Totuudellisuus. Laineen elokuvassa Petroskoin valtauksen seuraavat päivät näyttivät kuin partiolippukunnan säyseänä tutustumisena uuteen kotimaiseen kaupunkiin. Louhimiehen versiossa näkyi, että suomalaiset käyttäytyivät juuri niin kuin sotilaat ovat aina ja ikuisesti käyttäytyneet valloitetuissa kaupungeissa. Joukkokohtaus torilla oli yksi elokuvan parhaista.  Rahikainen oli tietysti järjestämässä tovereilleen naisia, ja viina virtasi. Tanssikohtaus Veeran luona vietiin pidemmälle, ja ilmeisesti totuuden mukaisesti. Selvisi myös, että Hietanen ei ollut matkassa vain tuomassa leipää Veeran talon lapsille. Hän viivähti Veeran luona pidempään.  
     Hiukan viitattiin myös siihen, että upseerit piirittivät ahkerasti toimistopuolen lottia. Paula Vesala Lyytinä, Rokan puolisona sai irti tarpeeksi paljon kovin valjuksi kirjoitetusta osastaan. Lyytin ja Antin (Rokan) alaston saunakohtaus oli pelkästään kaunis ja luonnollinen. Puolisot istuivat koko kohtauksen ajan vierekkäin melkein puolen metrin päässä toisistaan. En ymmärrä miksi siitäkin jotkut ovat vetäneet herneen nenäänsä.

Viisi tähteä !

---

10.7. Justus ex fide vivit

Tänään 31.10. on kulunut 500 vuotta siitä kun Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen. Lopullisena kimmokkeena oli katolisen kirkon harjoittama räikeä anekauppa, eli rahan keräys rakenteilla olevaa Rooman Pietarinkirkkoa varten. Anekirjan ostamalla sai syntinsä anteeksi, menneet ja joskus tulevaisuudessa tulevatkin. ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”, näin väitetään joskus myyjämunkkien (mm. Johann Tetzel) kehuneen tuotettaan. Lauseen totuudenmukaisuudesta ei tietysti ole takeita, sehän voi myös olla ns. vaihtoehtoista totuutta, kuten nykyään sanottaisiin.
     Naulaamisestakaan ei enää olla varmoja, mutta teesit kyllä tulivat hänen kirkollisten esimiestensä tietoon. Tieto levisi nopeasti muuallekin, kiitos Johan Gutenbergin 1400-luvun lopulla keksimän kirjapainon. Teko vei hänet kirkonkiroukseen ja lopulta se jakoi kristikunnan historiallisesti erittäin merkittävällä tavalla. Katolinen kirkko asettui tämän jälkeen puolustukseen ja poisti opeistaan eräitä kohtia peräti 18 vuotta kestäneen Trenton kirkolliskokouksen aikana. Kokous saatiin päätökseen vasta 1563. Kokonaisuudessaan tätä 1500-luvun alkupuolta kutsuttiin ennen Uskonpuhdistuksen, nykyään kohteliaammin Reformaation eli uudistuksen ajaksi. Luterilaisuuden lisäksi syntyi erilaisia ns. reformoituja kirkkoja. Myös nämä luetaan protestantteihin.

     Mistä sitten sain tuon otsikon, Justus ex fide vivit, Vanhurskas on elävä uskosta ! Tämä on Paavalin kirjeestä roomalaisille, tuttu myös Martti Lutherin ns. tornikokemuksesta. Tämän raamatunkohdan löytäminen kypsytti hänestä uskonpuhdistajan. Ei tarvita hyviä tekoja tai nuhteetonta elämää, jos voimat eivät riitä. Meidän on kuitenkin avauduttava Jumalaa kohti, emme saa olla käpertyneitä itseemme, incurvatus in se. Yksin uskosta, yksin armosta.
     Viimeistään tässä vaiheessa lukija alkaa miettiä, mistä ihmeestä minä nuo kolumnini latinankieliset ilmaukset keksin. Oikeastaan minä vain kerron mitä keskikoulun neljännellä, iän puolesta nykyistä yläasteen kahdeksatta vastaavalla luokalla olen historian tunneilla oppinut! Opettaja oli silloinen Lapuan nuorisopappi, myöhemmin Helsingin Alppilan seurakunnan kirkkoherra Otso Kianto.  Hän oli sivutöinään yhteiskoulun historian tuntiopettaja. Hän noudatti ehkä tietämättään vanhaa pedagogista ohjetta: opeta pidempään sitä mistä itse eniten tiedät. Hän opetti uskonpuhdistuksen aikaa historian tunneilla toista kuukautta ja niin eläytyen, että ainakin minä olen siitä lähtien osannut Lutherini aika hyvin. Kaikki vaiheet käytiin läpi ja syvällisesti. Niinpä tunnit eivät olleet mitään pintaliitoa tai työkirjojen hengetöntä täyttämistä, vaan niiden aikana sai mielikuvitus vallan.

​V. 2001 kuollut Otso Tähtivalo Arctophilacius Kianto syntyi vuonna 1911 Hyrynsalmella vanhaan Calamniusten pappissukuun. Vaikka hänen isänsä, kirjailija Ilmari Kianto toi julki jyrkkiä kirkonvastaisia mielipiteitään, alkoi poika opiskella teologiaa. Päätyönsä hän teki Alppilan seurakunnan palvelijana, mutta hänet muistetaan myös yhtenä kunnioitetuimpana rintamapappina ja veteraanina. 
    Kävin kerran Kiannon kotonakin ns. Lapuan Pikkupappilassa. Jossain vaiheessa hän oli luokassa sanonut, että olisi mukavaa, jos joku pitäisi esitelmän tai kirjoittaisi tutkielman. Luokkatoverit olivat valmiita ehdottamaan minua, ehkä itse säästyäkseen siltä vaivalta, ehkä siksi että minä olin todella innostunut Kiannon opetuksesta. Koti oli suhteellisen vaatimaton, perheessä oli pieniä lap­sia, eikä elämä näyttänyt siellä mitenkään erikoiselta. Yksi erikoisuus siellä kuitenkin oli: keskellä olohuonetta seisoi miltei täysikasvuisen kokoinen, puusta veistetty ja mustaksi maalattu karhu suu ammollaan. Hampaitten väliin lapset olivat sijoittaneet kaksi sokeripalaa. Se oli kuin tuulahdus Kainuusta, Ilmari Iki-Kiannon mailta.
​     Esitelmän kirjoitin sitten nuijasodasta, sääli ettei sitä enää ole tallella. Tuskin se mitenkään kummoinen oli, mutta jotain jäi mieleen. "Sitä ei tiedä, minkälainen historioitsija sinustakin vielä tulee", sanoi Kianto lähtiessäni. Muutamista myönteisistä sanoista voi tulla monelle oppilaalle kohottavampi ja kantavampi voima kuin arvaammekaan. Valitettavasti en koskaan aikuisena käynyt häntä tästä kiittämässä.

Oikeastaan pontimena tähän kirjoitukseen oli dosentti Teemu Keskisarjan haastattelu tänään aamutelevisiossa. Siinä käytiin tietenkin läpi luterilaista työmoraalia, Luther kun piti ahkeraa työtä arvossa ja Jumalalle otollisena. Kaikkein pisimmälle on demokratiassa, tasa-arvossa ja yleensä järjestäytyneessä elämänmenossa päästy niissä maissa, joissa on luterilainen tai yleensä protestanttinen enemmistö.  Esimerkiksi  Välimeren rannoille protestanttisuus ei koskaan oikein päässyt pesiytymään.
      Luther pyrki siihen, että jokainen voisi itse luoda jumalasuhteensa ilman pappien välitystä. Tämä oli mahdollista kansankielisillä saarnoilla ja luomalla kansankielistä kirjallisuutta. Mikael Agricola ja eräät muutkin suomalaiset opiskelivat Wittenbergissä. He toivat nämä samat ajatukset myös tänne. Keskisarja toteaakin, että Agricolan ABC-kirijan julkaiseminen ja Uuden testamentin suomentaminen olivat maan myöhemmän kehityksen kannalta aivan keskeisiä merkkitapauksia, paljon tärkeämpiä kuin monet muut tänä päivänä hehkutettavat asiat.
     Luterilaisuuden leviämistä auttoi Pohjois-Saksan ruhtinaiden tuki. Heidän politiikkanaan oli päästä irti katolisten keisarien vallasta. Ruotsi-Suomessa kuningas Kustaa Vaasa otti luterilaisuuden ilomielin vastaan, mutta tuskin uskonnollisista syistä. Hän näki siinä mahdollisuuden ryöstää katolisen kirkon keräämiä rikkauksia oman nuoren valtakuntansa kirstuihin. Mutta samalla meillekin vakiintui Ruotsissa juuri kehitetty hallinto ja lainsäädäntö. Samalla Suomi pysyi läntisessä kulttuuripiirissä.
     Luther hyväksyi pappien avioliitot ja näytti itse esimerkkiä menemällä naimisiin entisen nunnan Katarina von Boran kanssa. Näin luterilaista kirkkoa eivät koskaan ole repineet jatkuvat pedofiliaskandaalit tai puheet laajalle levinneestä pappien ja munkkien homoudesta. Luterilaisille papeille Keskisarja antoi muutenkin arvoa huolimatta vuosisatojen aikana silloin tällöin tapahtuneista virheistä. Papitkin ovat olleet osa oman aikansa yhteisöjä. Ankarimmin hän arvosteli sitä, että Suomen papit eivät vuonna 1918 nostaneet ääntä vankileirien hirveyksiä tai joukkoteloituksia vastaan. Se oli Keskisarjan mukaan ehkä pahin häpeäpilkku Suomen kirkon historiassa. 

10.6. 12 vuoden odotus on päättymässä
Alun perin luvattiin, että Malskin alueen rakentaminen saataisiin loppuun vuoteen 2012 mennessä. Aikanaan Hartwall osti alueen Mallasjuomalta, mutta siirsi tuotantonsa varta vasten rakennettuihin ajanmukaisiin tiloihin Etelä-Lahteen Kujalaan lähelle moottoritietä. Alueen osti kaksi rakennusliikettä, Skanska ja OKA, joka siirtyi myöhemmin yritysoston kautta Lemminkäinen  -konserniin. Rakennusliikkeet jakoivat alueen suunnilleen puoliksi. Laajaa kannen alla sijaitsevaa paikoitustilaa alkoi hallinnoida niiden yhteisyritys.
     Vuodet kuluivat, rakennuksia nousi, mutta välillä harvakseltaan. Mutta myöhästyyhän Länsi-Metrokin, atomivoimaloista puhumattakaan. Tietenkin vuonna 2008 USA:sta lähtenyt lama tuntui täälläkin, asuntokauppa hiljeni pitkäksi aikaa. Nyt vuonna 2017 aletaan jo päästä lähelle tavoitetta, sillä viimeinen purettavaksi tarkoitettu rakennus, Mallasjuoman vanha keittämö on juuri saatu maan tasalle. Missä vaiheessa sitten tontin ostanut Varte Oy saa uuden rakennuksen pystyyn, se on vielä hämärän peitossa. Tilannetta pahentaa asuntojen myymisen kannalta se, että alueelle on juuri rakennettu kolme kerrostaloa, joissa on sama konsepti, eli runsaasti pienasuntoja.
     Mallasjuoma on kuulunut monien lahtelaisten elämään, erityisesti niin, että se on tarjonnut työtä niin pitkäaikaisesti kuin kesäisin nuorelle väelle. Omat kokemukseni ovat vähäisiä, pari kertaa olen vieraillut Malskilla kauan sitten, en edes muista milloin ja missä porukoissa. Mieleen ovat kyllä jääneet tuon keittämörakennuksen sisätilat, joissa valtaosan tilasta veivät suuret kupariset keittokattilat. Ne olivat siis juuri siinä rakennuksessa, joka on nyt maan tasalla.
---------- 
Suurimpana syynä Malskin alueelle muuttoomme 12 vuotta sitten oli meille sen keskeinen sijainti. Ajateltiin, että kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä, autoon ei välttämättä tarvitse nousta, ei omaan eikä kaupungin busseihin. Kieltämättä kiinnosti myös se, että Malskin jäljelle jätettävään suureen rakennukseen Päijänteenkadun varrelle suunniteltiin taidekeskusta, jonka yhteyteen olisi tullut myös muita toimintoja. Silloin vähän ennen vuonna 2008 alkanutta lamaa rakennuksessa olikin vilkasta toimintaa, oli taidelainaamo, työtiloja ja varsin runsaasti näyttelytilaa. Niitä myös käytettiin, oli esillä taidetta ja installaatioita. Talon pienessä ravintolassa kävi asiakkaita, ja minäkin vietin siellä yhdet syntymäpäivät.
     Siihen aikaan vetovastuu oli taideväellä, minkä nimisestä yhteisöstä oli kysymys, sitä en enää muista. Rakennusta varten oli tehty suunnitelma, jonka oli piirtänyt eräs ilmeisen pätevä arkkitehti.  Paha vain, että suunnitelma oli täysin utopistinen, porukalla näytti olevan molemmat jalat tukevasti ilmassa. Eräs innokas nokkamies esitteli meillekin piirroksia, joihin oli sisällytetty myös nyt puheena ollut keittämörakennus. Sen yläkerroksiin oli ajateltu esittely- ja kokoustiloja. Alakerrokseen piti tulla viinitupa, ja kellariin olutravintola. Kaiken huippuna oli se, että ravintolan narikka piti sijoittaa vielä silloin pystyssä olleen savupiipun sisälle! Viimeistään tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että tuossa muodossa hanke ei tule toteutumaan.
     Keittämön ja lopullisesti jäljelle jäävän rakennuksen välissä oli tuolloin matalampi rakennus sekä savupiippu. Savupiippu oli hieman kallellaan, ja niin sen sitten oikaisi kalliilla rahalla eräs tamperelainen yritys. Museoväki ja kai joku kaupungiltakin vaati ehdottomasti savupiipun säilyttämistä! Lopulta nämä säilyttäjät joutuivat peräytymään, kun piippu alkoi uudelleen kallistua, ja nyt vielä kadun suuntaan, mahdollisesti kulkijain ja siellä seisovien autojen päälle. Se pikkurakennus vielä jäi paikalleen, joten sen purkaminen onnistui vasta uuden messun jälkeen. Vetäköön tästä kukin omat johtopäätöksensä.

​Onneksi alueella ei sentään ollut suojeltavia eläimiä! Rusakoita tyhjillään olevilla tonteilla kyllä liikkui siihen asti kun paikalle osui citykettu, jonka nähtiin iltahämärissä jolkottelevan alueella. Viimeisiä eläimiä olivat ne rotat, jotka lähtivät pakoon Purku Pihan suuria koneita. Kyyhkysten pesätkin tuli tuhottua, joten ruokaa piti nyt etsiä muualta. Mainittu yritys on suorittanut keittämön purkutyöt Varte Oy:n alihankkijana. Varte osti tämän viimeisen tontin. Muut alueen talot ovat siis Skanskan ja Lemminkäisen (alk. OKAn) rakentamia. Niiden rajana on ollut pääasiassa Mallaskatu.

---

Aikaisemmin olen jo maininnut, että taidemuseohanke on viimein nytkähtänyt eteenpäin. Ellei vastarintaa masinoida, sisustustyöt alkavat Päijänteenkadun ja Mallaskadun varrella toden teolla jo vuoden 2018 aikana. Kiinteistöyhtiö Vanha Malski on jo suorittanut ulkoseinien ja katon saneeraukset. Uutuuttaan kiiltävä peltikatto on rakennettu ja sen alla on tiloja, joihin on tarkoitus viimeistellä loft -asuntoja.
     Monenlaista mutkaa on hankkeella tähän asti ollut. Erityisen hankalaa on ollut, että todellista vetonaulaa ei ole saatu. Konservatoriota haviteltiin, mutta kaupunki oli sen verran sidoksissa konserttitaloon ja Kurki-Suonioiden perintöön, että asiasta ei tullut mitään.

​     Jossain vaiheessa toivottiin Kino Iiriksen muuttavan sinne. Mutta sillä on kävijämäärään ja ohjelmiston mahdollisuuksiin nähden aivan hyvät tilat Kansantalossa. Pääasiassa tämä yhdistyksenä talkoovoimin toimiva kulttuurilaitos ei myöskään olisi voinut maksaa yhtään sen suurempia vuokria kuin nyt Kansantalossa.
     Taiteilijayhdistyksen ja taidelainaamon siirtyminen ns. Uuteen Kipinään oli tietysti tappio. Tulevatko ne takaisin, siitä ei ole ollut mitään puhetta. Lahti Design Center on tietysti ihan hyvä vuokralainen, samoin ne pienet yritykset, jotka siellä jo toimivat. Taidemuseo kuitenkin puhaltaisi koko talon aivan uuteen lentoon. Lahdella olisi nyt mahdollisuus rakentaa samantyyppinen kokonaisuus kuin Tampereen, Helsingin, Hämeenlinnan ja eräiden muidenkin kaupunkien teollisuusrakennuksiin on syntynyt.
     Kiinteistöyhtiön vetäjät ovat arvostettuja ja aikaansaavia henkilöitä. Heiltä se onnistuu, jos vain muut pelimerkit sattuvat kohdalleen. Yhtiön sivuilta voi käydä katselemassa havainnekuvista millainen laitos on tekeillä.

---

10.5. Järki taitaa voittaa sittenkin
Suomessa on entisaikaan ollut tavallista, että osuuskaupat ovat eri paikkakunnilla ympäri maata haalineet toimielimiinsä (edustajisto, hallintoneuvosto ja hallitus) näkyviä poliitikkoja. Ei välttämättä sitä ykkösketjua, mutta ainakin siihen pyrkiviä. Nämä tehtävät eivät varmaan ole olleet aivan vastikkeettomia. Seurauksena on ollut se, että osuuskauppoja on muistettu mm. kaavoitusasioissa. Muut toimijat ovat saaneet valitella esimerkiksi sitä, että parhaat kauppapaikat ovat menneet juuri osuuskaupoille.
     Tämän esitän siis yleisenä toteamuksena. Vaikka kyllä se kieltämättä tuli mieleen täällä meilläkin, kun ruvettiin pähkäilemään uuden taidemuseon sijoituspaikkaa.  Melko näkyvältä virkamiespaikalta tuli yllättäen paikalliseen lehteen artikkeli, jossa voimakkaasti oltiin sitä mieltä, että Osuuskauppa Hämeenmaan Sokoksen tyhjillään olevaan kolmanteen kerrokseen museo tietysti pitäisi sijoittaa. Jatkossa hehkutettiin paikan keskeistä sijaintia Aleksanterin kadun varrella. Samalla annettiin ymmärtää, että Päijänteenkadun varrella oleva entinen Mallasjuoman kiinteistö oli melkein kuin jossain periferiassa. Tekstin mukaan osuuskaupan kellarissa oli paremmin parkkipaikkojakin. Kieltämättä houkutteleva ajatus mm. siksi, että rullaportaita ylös ja alas kulkiessa jotain ostettavaa helposti tulisi hankittua niistä kaupan alemmistakin kerroksista.

​Nyt on kuitenkin otettu järki käteen, ja nimenomaan niin, että nyt huomioidaan kaupunkilaisten yleinen etu. Kaupunki oli perustanut taide- ja muotoilukeskuksen sijoituspaikkaa pohtivan työryhmän. Ratkaisevaksi tuli vuokrapyyntöjen hintaero.  Kiinteistöyhtiö Vanhan Panimon vuokratarjous oli tuskin enempää kuin puolet siitä, mitä kaupungin olisi pitänyt maksaa Sokoksen yläkerrasta. Toimikunnan yksimielisen kannan mukaan Malskin vaihtoehto eli Lad on toiminnallisesti ja kustannusmielessä niin paljon parempi, että Sokoksen vaihtoehto Lars voidaan jättää lopullisesti tarkastelusta pois.
     Jos tältä pohjalta voidaan jatkaa, syntyy Malskille kokonaisuus, jossa kulttuuri- ja sitä lähellä oleva yritystoiminta lyövät kättä historiallisesti arvokkaissa tiloissa. Eli näin meilläkin päästäisiin kulttuurikaupunkien, Helsingin, Turun, Tampereen ja muiden joukkoon. Monessa kaupungissa on tällainen konsepti ollut jo pitkiä aikoja käytössä. Kaupungin teollinen historia olisi täälläkin monipuolisesti esillä. Lisäksi eri toiminnot tukisivat toisiaan, eli taidemuseosta tulisi vain yksi osa kokonaisuutta, toki ilmeisesti kuitenkin tärkein. Aluetaloudellisesti hanke olisi merkittävä, ja kävijäin määrä ilmeisesti nousisi huomattavan suureksi.
     Todettakoon nyt vielä, että niitä parkkipaikkojakin kyllä riittää koko Päijänteenkadun mitalta. Näyttää siltä, että liikunta- ja kulttuurilautakuntakin on ratkaisulle myönteinen. Mutta jonkin verran skeptinen olen kuitenkin melkein 50 vuoden lahtelaiskokemukseni pohjalta. Kuinka monta kertaa valtuusto onkaan ratkaissut kulttuurirakentamista yhden äänen enemmistöllä, joskus aivan surkuhupaisella tavalla (Sibelius –talo). Ja kuinka monta hyvää hanketta on kokonaan sössitty vuosien mittaan. Oletan, että vielä jostain ilmestyy änkyröitä, jotka haluavat taidemuseon jäävän entisiin tiloihin. Tiloihin, joihin aika harva ihminen tulevaisuudessakaan  eksyy. Toivottavasti olen väärässä.
-------   

​Vanhan Malskin kiinteistöyhtiö on tähän mennessä jo suorittanut huomattavia korjaustoimia. Rakennus on saanut uuden peltikaton, jonka alla neljännessä kerroksessa on valmiina tilat usealle loft -asunnolle. Ulkosivut on korjattu kokonaan. Eri kerroksissa on jo valmiina liike-, toimisto-, kokous- seminaari- ja näyttelytiloja.Talossa on jo useita vuokralaisia. Yhtenä esimerkkinä on alakerroksessa toimiva Lahti Design Center.
    Koko Malskin alue alkaa olla valmis, sillä tänä vuonna valmistuu kolme kerrostaloa. Viimeinen tontti on rakennusliike Vartella, jonka alihankkija parhaillaan purkaa vanhaa Mallasjuoman keittämörakennusta. Uuden kerrostalon valmistumisajaksi on kaavailtu ensi vuotta.

---

10.4. Viron kunnallisvaalit 2017

​Virossa on tapahtumassa ennen näkemättömän laaja kunnallisen itsehallinnon uudistus. Tulevan vuoden vaihteesta lähtien siellä on 15 kaupunkia ja 64 kuntaa. Niiden yhteismäärä on tähän asti ollut 213. Samalla puretaan paikallishallinnon kaksinkertaisuus, kun maakunnallinen itsehallinto, eli maakuntahallinto (maavalitsused) lakkautetaan. Maakunnat (maakonnad) säilyvät valtion hallintoeliminä. Ne vastaavat siis samoista tehtävistä kuin meillä Aluehallintovirastot (AVI) ja ELY –keskukset (elinkeino- liikenne- ja ympäristöasiat).  
     Näitä uusia kuntia varten toimeenpantiin kunnallisvaalit, joiden varsinainen äänestyspäivä oli 15.9.2017. Edellisellä viikolla oli mahdollisuus äänestää sähköisesti. Näin suuren muutoksen edellä tietysti mietittiin. mitä seurauksia muuttuneissa oloissa pidetyillä vaaleilla voisi olla. Tietysti valtuutettujen määrä väheni, ja ilmeisesti siellä täällä isompiin yhdistettyjen pienempien kuntien kansalaiset näkivät vaikutusvallan ja mahdollisesti tulevien palveluidenkin keskittyvän sinne uuden kuntakeskuksen tienoille. Kokonaiskuva näyttää kuitenkin siltä, että mitään erityisiä muutoksia ei olisi tullut. Tosin en oikein voinut selailla kaikkia mahdollisia paikallislehtiä, joista asiat olisivat yksityiskohtaisesti selvinneet.
     Toinen suuri kysymys oli tietysti se, muuttuivatko puolueiden valtakunnalliset voimasuhteet jotenkin. Eduskuntavaalit ja kunnallisvaalit ovat tietysti eri asia, mutta jotenkin niitä tietysti on hauska verrata, sillä voivathan uudet vaalit aina kertoa jotain tekeillä olevista muutoksista. Vuoden 2015 riigikogun vaaleissa Reformierakond ja Keskerakond olivat jokseenkin tasaväkiset (äänistä 27,7 % ja 24,8 %)), toisaalta Sotsiaaldemokraatlik Erakond ja Isamaa ja Res Publica Liit olivat myös suunnilleen tasoissa (15,2 % ja 13,7 %). Kolmas lähes tasaväkinen pari olivat Eesti Vabaerakond ja Eesti Konservatiivne Rahvaerakond (8,7 % ja 8,1 %). Pienet puolueet saivat kaikki alle yhden prosentin äänistä. Niiden joukossa  oli myös Erakond Eestimaa Rohelised, eli vihreät. Suomen vihreillä sen sijaan menee entistäkin paremmin.
     Kunnallisvaalien kuvaa vaikeuttaa hieman erilaisten vaaliliittojen suuri äänisaalis. Kuitenkin Keskerakond (Keskustapuolue) sai eniten eli 27,3 %, eri vaaliliittojen äänisaalis oli 26,8 %. Reformierakond (Reformipuolue) sai 19,5 %, Sotsiaaldemokraadid (sosiaalidemokraatit) 10,3 %, IRL (Isänmaan ja Res Publican liitto) 8 % sekä EKRE (Eestin konservatiivit) 6,7 %. Pikkupuolueiden osuus oli jälleen alle prosentin.  Keskustapuolueesta ulos joutunut Edgar Savisaar pääsi hänkin Tallinnan valtuustoon omalta listaltaan.
     Keskustapuolue on erottamalla Savisaaren ilmeisesti pessyt kasvojaan ja saanut torjuttua puolueen ylle langetetun venäläismielisyyden leiman. Tosin venäjänkieliset ovat niin Tallinnassa kuin muuallakin maassa olleet keskustapuolueelle uskollisia. Heihin kuuluu myös tallinnalainen ääniharava 39-vuotias Mihhail Kolvart, joka sai muhkean henkilökohtaisen äänisaaliin 24712, eli Tallinnassa peräti 13 %.

     Kun Kolvart on ilmeinen tulevaisuuden mies, on tässäkin syytä hieman valottaa hänen taustojaan. Hänen äitinsä oli kiinalaistaustainen korealainen ja isä virolainen. Monet korealaiset perheet pakenivat toisen maailmansodan aikana japanilaisten valloitusten tieltä silloisen Neuvostoliiton puolelle. Täällä heidät kyydittiin Kazakstaniin, jossa Mihhailin äiti syntyi. Hän tapasi virolaisen miehensä Moskovan yliopistossa. Pariskunta muutti sen jälkeen kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin, jossa myös Mihhail syntyi. Sen jälkeen perhe muutti Viroon. ”Olen venäjänkielinen virolainen, juuriltani korealainen, syntyisin Kazakstanista. Urheilijana en koskaan miettinyt mitä kansallisuutta olen, sillä palkintopallilla seistessäni on aina ollut ihanaa kuulla Viron kansallislaulua”.  Kolvart toimii täst´edes Tallinnan apulaiskaupunginjohtajana.

    Virossa ei ole varsinaisia kaupunginjohtajan virkoja, vaan sen aseman saa aina kunnallisvaaleissa suurimman äänisaaliin saaneen puolueen edustaja. Tässä mielessä järjestelmä on verrannollinen Suomessa pormestarin virkoihin. Tosin Suomessa on tällä hetkellä vain kaksi pormestaria, Jan Vapaavuori Helsingissä ja Lauri Lyly Tampereella. Haapsalun entinen kaupunginjohtaja Urmas Sukles kuului Haapsalun ja Ridalan yhteiseen vaaliliittoon nimeltä HARI, joka sai laajennetussa kaupungissa eniten ääniä. Sen takia hän jatkaa edelleen kaupunginjohtajana. Hänen henkilökohtainen äänimääränsä 1208 oli uuden Haapsalun kunnallisvaalissa ylivoimaisesti suurin.
     HARI sai uuteen valtuustoon 12 paikkaa. Kun kysymyksessä on vaaliliitto, on vaikea sanoa, mihin puolueisiin se oli kallellaan. Keskustapuolue sai Haapsalussa viisi, vaaliliitto Meie Inimised (Meidän ihmisemme) neljä, Reformipuolue kaksi, Konservatiivinen kansanpuolue yhden ja sosiaalidemokraatit yhden paikan. Kuinka moni Ridalan asukas sai HARIn puitteissa valtuustopaikan, sitä on ilman pidempää perehtymistä vaikea sanoa. Ei ainakaan heti vaalipäivän jälkeen näkynyt Lääne Elussa mitään purkauksia suuntaan tai toiseen.

Vasemmalla on Haapsalun kaupungintalo ja oikealla kulttuuritalo. Sen sisältä löytyvät kirjasto ja taidemuseo. Molemmat edustavat jonkinlaista neuvostoarkkitehtuuria suoraviivaisessa ja mahtipontisessa klassillisuudessaan. Kulttuuritalon pitkät portaat ovat ilmeisesti soveltuneet hyvin näyttäviin juhlallisuuksiin.  Molemmat ovat Posti-kadun varrella, melkein vastapäätä toisiaan. 

10.3. Syksyn värejä puistossa ja veden äärellä

Lahti on aivan mainio ulkoilukaupunki. Eikä  tarvitse lähteä Salpausselän, Radiomäen tai Mustankallionmäen rinteille, aivan ihanaa ulkoilumaastoa löytyy myös aivan kaupungin keskustasta, Kariniemen mäeltä ja Pikku-Vesijärven rannoilta.
     Ensimmäinen kuva on naapurimme työhuoneen ikkunasta yli kattojen kohti Kariniemen mäkeä.Sinne pääsee useasta kohtaa suoraan Vesijärvenkadulta ja Kariniemenkadulta, samoin satamasta,  tai sitten Pikku-Vesijärven puolelta.    Kuvan vasemmasta laidasta veden takaa häämöttää yksi ylös johtava polku, alussa leveä aina ensimmäiselle tasanteelle asti. Tälle tasanteelle piti aikaisemmin rakentaa pieni näköalarakennelma. 

---

Läheltä satamaa, kahvilarakennuksen takaa löytyi vielä viikko pari sitten näinkin värikäs kohta. Aivan tältä kohtaa ei Kariniemen mäelle pääse, sillä rinteelle rakennetut omakotitalot ovat edessä.

​Vanha kansa sanoi, ettei pihlaja kahta taakkaa jaksa kantaa. Eli näin runsas marjapaljous kertoisi siitä, että lunta ei tulevana vuonna paljon tule. Kahtena vuonna jäi hiihtäminen kokonaan, tuleeko nyt sitten jo kolmas talvi samoissa merkeissä?

---

Vaikka Kariniemen mäki Malskilta päin katsottaessa suorastaan kylpi syksyn väreissä, oli tilanne mäen päällä jo aivan toinen. Olavi Lanun patsaiden taustalla oli jo melkein lehdettömiä puita, mutta muuten niiden figuurit tulivat hyvin esiin.

Sitten ei muuta kuin alas mäkeä Vesijärven ja Pikku-Vesijärven väliselle kannakselle. Kun perjantaina oli ollut hyvin aurinkoinen päivä, oli sään haltija nyt päättänyt aivan toisin. Kun puolen päivän tienoilla vaeltajia on yleensä näillä tienoin ollut vaikka millä mitalla, päästiin kuvat ottamaan välillä ilman ihmisiä.   

Pikku-Vesijärvellä vesi vielä suihkusi aivan kuin kesän viime tunnelmissa. Ispis ry:n kahvilakin oli sulkenut ovensa, ehkä se vielä avataan ajoittain. Hyvin ovat istutukset ja kalusto säilyneet koko kesän, töhrijätkin sentään näköjään arvostavat hienoa nuorten vapaaehtoisten työtä. 

Aika vähän oli Pikku-Vesijärveä kiertävällä tiellä liikkujia. Iloisen poikkeuksen teki kaksi aika suurta kaikenikäisten urheilijain ryhmää, jotka ohjatusti tekivät aina välillä pyrähdyksiä, välillä taas matka jatkui iloisesti keskustellen. Ja miksi ei olisi jatkunut, näkymät tien varrella olivat todella kauniita.

---

10.2. Kuntauudistukset molemmin puolin Suomenlahtea

​Parin viime vuosikymmenen aikana yhdistettiin Suomessa aika monta pientä kuntaa suuremmiksi, yleensä vapaaehtoisesti, kuitenkin valtiovallan porkkanoiden saattelemina. Kovin kitkattomasti kaikki ei mennyt, olkoon esimerkkinä vaikkapa nykyisen Suur-Seinäjoen syntyminen. Jo aikaisemmin pienessä Peräseinäjoen kunnassa oli huomattu, etteivät rahkeet enää oikein riittäneet julkisten palvelujen tuottamiseen. Sen sijaan Ylistaron ja varsinkaan Nurmon liittäminen ei enää tapahtunut kitkattomasti. Taisi Seinäjokeen liittäminen tapahtua Nurmonkin valtuustossa vain yhden äänen enemmistöllä. Näin syntyi yli 60.000 asukkaan kaupunkikunta, joka suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan keskuksena näyttää varsin vetovoimaiselta. Toinen maakuntakeskus Vaasa on vain hivenen suurempi, sen taustalla on suomenkielisten lisäksi myös ruotsinkielistä väestöä.
     Muitakin esimerkkejä voisi ladella, mutta mainitsen vain pari sieltä mielenkiintoisemmasta päästä. Salon kaupunkiin liitettiin useita pikkukuntia ja Paraisiin useita kuntia sekä mantereelta että saaristosta. Nyt yhdistymiset ovat melkein loppuneet, sillä nyt pyritään luomaan 18 maakuntaa, joille kuntien sosiaali- ja terveysasiat keskitetään. Tämä on ollut nimenomaan keskustan tavoite, ja sen takana on pyrkimys säilyttää Suomi koko alueen mitalta asuttuna ja elinvoimaisena. Kysymys on ollut eräänlaisesta kaupankäynnistä, jonka tuloksena kokoomus sai vuorostaan aikaan valinnanvapauden sote -palvelujen käytössä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on maakunnan tuottamien palveluiden lisäksi mahdollisuus käyttää myös yksityisten tai kolmannen sektorin toimijoiden palveluja.
    Näin on siis paperilla. mutta lopullisesta käytännön toteutuksesta ei vieläkään ole varmuutta. Uutena tekijänä on ilmestynyt Helsingin pormestarin Jan Vapaavuoren masinoima suurten kaupunkien verkosto, joka hiljattain piti ensimmäisen kokouksensa 21 kaupunginjohtajan voimin. Se päätti pitää seuraavat kokouksensa puolen vuoden välein. Syntyneen verkoston jäseniä näyttää harmittavan eniten kasvu- ja elinvoimapalvelujen siirtäminen maakunnille sote -asioiden lisäksi. Globalisaation vauhdittama kaupungistuminen on viime vuosina tuntunut meilläkin yhä selvemmin, joten pontta verkoston sanoille tulee tätä kautta. Sote -uudistusta vastaan ei varsinaisesti olla, mutta maakuntien muodostaminen hiertää. Joillain tahoilla on väitetty, että tämä olisi kokoomuksen vastaisku keskustan vaalimaa maakunta -ajattelua vastaan, onhan Vapaavuori tällä hetkellä kenties kokoomuksen vaikutusvaltaisin poliitikko. Tältä väitteeltä kylläkin taitaa pohja olla pois, sillä viime tietojen mukaan hallitus on päässyt yksimielisyyteen maakuntien roolista. Ne joutuvat perustamaan sote –keskuksia, mutta  eivät yhtiöitä niitä, sillä se olisi perustuslain vastaista. Valinnanvapaus maakuntien keskusten sekä yksityisten ja kolmannen sektorin yhtiöiden välillä säilyy.
----------- 

Viron tilanne on eräissä suhteissa aivan toisenlainen kuin Suomessa, ja siksi siellä kuljetaan tällä hetkellä vähän eri teitä. Maassa on ollut lukuisa määrä aivan pieniä kuntia, ja sen takia paljon niiden tehtäviä on jo aikaa sitten siirretty maakuntahallinnolle (maavalitsused), johon niin ikään on valtuutetut valittu vaaleilla kuten kunnissakin. Ensi vuoden alusta lähtien siellä pannaan toimeen kuntauudistus, jossa kuntia yhdistetään toisiinsa vapaaehtoistietä, ja tarvittaessa pakolla. Toimittaja Anneli Ammasen artikkelinsa (Postimees 6.7.2017) yhteyteen liittämä kartta kertoo sen, millainen Viron kuntakartta tulee ensi vuodenvaihteessa olemaan. Tämän jutun ohessa oleva kartta on osa siitä.
​     Kuntien minimikoko tulee olemaan 5000 asukasta, joskin suositus on tätä suurempi, 11000 asukasta. Tästä on olemassa poikkeuksia, mm. saaristokunnat voivat säilyä hyvin pieninäkin.  Esimerkiksi lahtelaisille Läänemaalta hyvin tuttu Vormsi säilyy huolimatta vain vähän yli 400:sta asukkaastaan. Saaremaa, Hiiumaa ja Muhu muodostavat kukin yhden kunnan. Kesäisten vierailujen kohde  Kihnu jää edelleen olemaan vain vähän yli 700:lla asukkaallaan, samoin Ruhnu, jossa on vain puolentoistasataa asukasta. Kun Virossa on tähän asti ollut 213 kuntaa, jää sinne nyt 15 kaupunkia ja 64 kuntaa.

Virolainen erikoisuus, vaaleilla valittu maakuntahallinto (maavalitsused) lakkautetaan, kun kunnilla on nyt paremmat mahdollisuudet hoitaa itse lakisääteisiä tehtäviään. Eli täällä oltaisiin siis menossa päinvastaiseen suuntaan kuin Suomessa. Maakuntahallinnon hoitamat tehtävät tullaan jakamaan kunnille ja tiettyjen tehtävien osalta kuntayhtymille ja aluevirastoille. Maakunnat (maakonnad) säilyvät valtion paikallishallinnon yksikköinä, mutta niiden rajat voivat muuttua. Uudet maakuntarajat näkyvät oheisessa kartakkeessa mustina, entiset sinisinä, uusien kuntien rajat valkoisina.
​     Monenlaisia epäilyjä tietysti liikkuu, eikä vähiten sen vuoksi, että kovin monet valtuustoissa ja kunnan hallinnossa toimineet ihmiset menettävät vaikutusvaltaa ja näkyvyyttään. Siellä täällä on ollut selvää kapinamielialaa ja muutakin luonnollista muutosvastarintaa. Suuri kysymys on, saadaanko lisääntyviä tehtäviä varten riittävästi rahoitusta. Jotkut ovat tosin selittäneet, että kuntauudistus jää nyt puolitiehen, sillä kunnat jäävät vieläkin liian pieniksi. Joltain taholta on esitetty, että kunnat voisivat olla uusien maakuntien suuruisia.

​Kun päästään kunnolla ensi vuoden puolelle, selvinnee suomalaisellekin harrastelijalle, millä tavalla uudistus onnistui. Sitten on kai enemmän eväitä Suomen ja Viron väliseen vertailuun. 

---

​Edellä olevan havainnollistamiseksi on syytä liittää oheen vielä kartake, jossa näkyvät nykyiset Läänemaan kunnat. Lahtelaiset Viron ja viron kielen harrastajat ovat moneen otteeseen tutustuneet erityisesti Haapsaluun, mutta myös sen ympäristökuntiin. Erittelyä voisi tehdä muistakin Viron osista, mutta on parempi keskittyä kerralla vain yhteen alueeseen.
​     Haapsaluun liitetään Ridala, ja uuteen kuntaan tulee asukkaita 13596. Muut entiset kunnat kuuluvat Lääne-Nigulan kuntaan (as. 7318). Lääne-Nigula on vanha kihlakunta, jonka pohjalta muutamia vuosia sitten koottiin uusi kunta, johon kuuluivat Oru, Risti ja Taebla, nyt siihen samaan joukkoon tulevat vielä pohjoisesta Noarootsi, Nõva, sekä etelästä Martna ja Kullamaa. Vormsi (as. 425) säilyy itsenäisenä.
    Edellä olevien lisäksi Läänemaahan ovat kuuluneet vielä etelämpää Lihula ja Hanila, jotka liitetään Lääneranna-nimiseksi kunnaksi. Siihen tulevat Pärnumaan puolelta vielä  Varbla ja Koonga. Tällöin yhteisväestömääräksi saadaan 5602. Samalla uusi kunta tulee toiseen maakuntaan, jota hallinnoidaan Pärnusta käsin.


​Seuraava mielenkiintoinen ajankohta on jo ensi sunnuntaina 15.9., jolloin Virossa pidetään kaikkien 79 kunnan kunnallisvaalit. Uutta on myös se, että äänestysikäraja on pudotettu peräti 16 vuoteen. Sähköinen äänestäminen on jo menossa. Tuloksista ja puolueiden voimasuhteista lisää sitten jossain seuraavassa kolumnissa.

---

10.1. Katseet vuoteen 1918
Vietämme tänä vuonna itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlia, jotka huipentuvat tietenkin joulukuun 6. päivään. Vuoden mittaan on aika paljon muisteltu jo myös vaikeaa sisällissodan vuotta 1918. Uusien julkaisujen määrä on ollut huomattava, aiheesta on tehty teatteria, on esitetty musiikkia ja pidetty runoiltoja. Muutamia niistä olen minäkin omissa kolumneissani ottanut esille. Tässä esitän niistä jonkinlaisen koosteen.
     Historioitsijoiden teksteissä käytetään nykyään koko sodasta yhtenäistä nimitystä sisällissota, vaikka siihen kuuluu vaiheita, joista on käytetty nimityksiä vapaussota, kansalaissota, veljessota tai punakapina. Tuo vapaussotatilanne tuli selvimmin esille tammikuussa 1918, jolloin venäläisvaruskuntia alettiin riisua aseista Etelä-Pohjanmaalla.

I
Lahdessa näyttää keskiöön nousevan kaupunginteatterissa esitettävä Täällä Pohjan tähden alla. Väinö Linnan romaanin sisältö on jaettu kahdeksi eri näytelmäksi, jotka esitetään peräkkäin.  Niille oli haettu mahdollisimman näyttävää lähtölaukausta, ja se saatiin historiantutkija Teemu Keskisarjan (s.1971) esitelmästä tiistaina 19.9. Esitelmän pitäjä  sai omalaatuisella karismallaan ja taitavalla sanankäytöllään 600-päisen teatteriyleisön pidettyä hyppysissään. Dosentti Keskisarja on tuotannossaan käsitellyt erityisesti yrityselämää, rikollisuutta ja suomalaisuusliikettä, eikä hän ole karttanut raflaaviakaan aiheita. Nokkela sanankäyttö ja taitavat kärjistykset pitivät yleisön valppaana.
     Keskisarjan pääteesi oli se, että sotaan jouduttiin tietämättä millaista sen raaka sen todellisuus oli. Elettiin tavallaan Vänrikki Stoolin tarinain romanttisissa tunnelmissa. Punaisten johtomiehet olivat vallankumousinnossaan asennoituneet täysin epärealistisesti. Molemmilla puolilla nuoret miehet uskoivat löytävänsä mahdollisuuden seikkailuun. ”Luuletteko, että Saksassa monia vuosia rypeneet jääkärit olisivat tyytyneet pelkkiin kirjanpitäjän hommiin Lahdessa!” Keskisarjan mielestä myös kansan kahtiajakautuminen oli enemmänkin myytti, sillä suurin osa kansasta eli omaa elämäänsä, eikä ollut mistään mitään mieltä. Keskisarja kyllä veti vähän mutkia suoraksi, sillä erityisesti Etelä-Suomen kartanoseuduilla ja teollisuuspaikkakunnilla yhteiskuntasuhteet olivat varsin kärjistyneitä.
     Lisäksi voisi tietysti huomauttaa, että varsinkin Etelä-Pohjanmaalla pitkään jatkunut venäläismiehitys koettiin rasittavana, kun mielessä olivat vielä myös parin vuosisadan takaiset kauhut Suuren Pohjan sodan ajalta. Venäläisillä oli Etelä-Pohjanmaalla useita pienehköjä varuskuntia, kaupunkien lisäksi myös monissa pitäjissä. Jääkäriliikkeen synty tapahtui siis todellisesta tarpeesta, ei vain seikkailun halusta. Tosin venäläisvaruskuntien aseista riisuntaan jouduttiin jo ennen kuin jääkärit ehtivät tulla Vaasan kautta Suomeen.

II
Mutta on Lahdessa ehtinyt sodan muistelusten puitteissa tapahtua jo jotain muutakin, samoin Etelä-Pohjanmaan suunnalla. Olen kommentoinut näitä eri yhteyksissä. Kaikki tässä nyt jäljempänä esittelemäni asiat ovat koskeneet enemmänkin sodan sivujuonteita, ei niinkään sodan kulkua ja sen kokonaisuutta. Tärkeitä tietysti nämä sivujuonteetkin ovat olleet. Ensimmäiseksi kirjoitin elokuussa lahtelaisen Ainopuiston teatterin näytelmästä Punaiset ruusukkeet (blogissa n:o 8.3). 

​Vuoden 1918 sisällissota oli moninainen tapahtumaketju, jonka parissa näytelmäkirjoittaja helposti saa aikaan vain sirpaleisia tuokiokuvia. Tämän vaaran oli näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja Timo Taulo varmalla vaistolla välttänyt nostamalla keskiöön ryhmän punaisten puolella taistelevia naisia. Siinä käytiin läpi alun innostusta ja lopun lamaannusta Hennalan vankileiriä ja valtiorikosoikeutta myöten. Eräänlaiseksi siteeksi oli kehitelty rakkaustarina, jossa poika oli valkoiselta puolelta ja tyttö punaiselta. Näytelmän nähtyään kyllä jokainen sai käsityksen siitä, miten jakautunut Lahden väestö siihen aikaan oli. Sisällissota oli todella tuskallinen tapahtumasarja, joka jätti jälkensä pitkiksi ajoiksi.

---

​III
Syyskuun puolella referoin kolmea Etelä-Pohjanmaalle sijoittuvaa, ja vuoteen 1918 ajoittuvaa teosta (blogissa n:o 9.3.). Suomen sisällissota (27.1.‒15.5.1918) oli osa I maailmansodan aiheuttamaa murrosta, joskin sillä oli painavat sisäisetkin syyt. Työväen piirissä syntynyt Kansanvaltuuskunta otti tammikuussa 1918 vallan Helsingissä Suomen Senaatilta, laillisesti valitulta hallitukselta. Senaattorien pääosa pakeni Vaasaan. Punakaartit saivat varsin pian haltuunsa suurimman osan eteläisintä Suomea, valkoisten, eli suojeluskuntien tukialueet olivat erityisesti Pohjanmaalla ja eräissä osin Karjalaa.
     Vaikka Suomi oli itsenäistynyt jo vuoden 1917 puolella, oli eri puolilla maata runsaasti erikokoisia venäläisvaruskuntia. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla niitä oli monissa pitäjissä kaupungeista nyt puhumattakaan. Senaatin pääosan lisäksi ylipäälliköksi jo nimetty Mannerheim esikuntineen oleskeli Vaasassa. Suojeluskuntien ensimmäisenä tehtävänä oli riisua venäläissotilaat aseista. Se tapahtui Etelä-Pohjanmaalla pääosin tammikuun lopussa alkaen aamuyöstä 28.1.1918. Tätä osaa sisällissodasta on totuttu nimittämään vapaussodaksi, vapautumisesta venäläisestä miehityksestä. Etelä-Suomessa nimenomaan bolševikkeja kannattaneita venäläissotilaita siirtyi suoraan punaisten puolelle.

​Minne Pohjanmaalla vangitut venäläissotilaat sitten joutuivat? Heitä jäi vuoden 1918 rintamalinjan valkoisten puolelle tiettävästi noin 8000. Sisällissodan historiaa on ruodittu perusteellisesti eri tavoin ja eri suunnilta jo 1920-luvulta lähtien. Mainittujen sotilaiden kohtalot ovat jääneet ratkaisevampien tapahtumien rinnalla sivuasiaksi. Jotakin on toki tutkittu ja tiedetty, mutta perusteellisempia selvityksiä on jääty kaipaamaan 2010-luvulle saakka. Nyt sitä on selvitetty niin tarkkojen arkistotutkimusten kautta kuin kaunokirjallisinkin keinoin. Tätä on tehty eteläpohjalaisin voimin.
    ​Lapualainen historian maisteri Heikki Muilu oli jo lapsuudestaan saakka kuullut tarinoita suojeluskuntalaisten rynnäköistä venäläisten majapaikkoihin. Hänen oma isänsä oli toiminut kansanopistolaisista muodostetun joukkueen johtajana Lapuaa vallattaessa.  Tietenkin Heikki Muilu halusi tietää, miten ammattisotilaiden vangitseminen oikein tapahtui. Isä sanoi, että ei siinä mitään kertomista ole, aseita vaan lastattiin rekeen! Liioin kirjoittajalle ei selvinnyt, minne nämä useat tuhannet sotilaat oikein joutuivat.
     Tämä johti hänet sitten eläkkeelle siirtymisen jälkeen arkistotutkimusten äärelle, mm. Kansallisarkistoon ja maakunta-arkistoihin. Näin syntyi perusteellinen tutkimus nimeltä Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa (Atena 2010.) Pohjaa esitykselleen hän loi myös tutustumalla tarkoin aiheesta olleeseen niukahkoon kirjallisuuteen sekä tutkimalla myös ns. sotasurmaprojektin tuloksia. Samalla syntyi yhteyksiä alan tutkijoihin.  Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo sekä liitteinä mm. monenlaisia tilastotietoja vangituista. 
     Pääosa vangituista siirrettiin ensin vankileirille Uuteenkaarlepyyhyn, josta heitä alettiin helmikuussa siirtää junalla Haapamäen, Jyväskylän, Pieksämäen ja Savonlinnan kautta Sortavalaan, ja sieltä osin Joensuun kautta Lieksaan ja Laatokan pohjoispuolelle Salmin pitäjään. Näistä paikoista jatkui rekikuljetus Venäjälle. 

---

​Heikki Muilu on kyllä raportoinut selkeästi ja laajasti Uudenkaarlepyyn vankileirin tapahtumia. Oman tätä täydentävän näkemyksensä on tuonut esille myös tunnettu kirjailija, kauhavalaislähtöinen Antti Tuuri teoksessaan Surmanpelto (Otava 2008). Tuuri on keskittynyt juuri tähän vankileiriteemaan, sillä venäläisvaruskuntien valloittaminen tulee vain viittauksenomaisesti esille, samoin vankien siirtäminen Kovjoen aseman kautta etelään menneiden junien kyytiin. Uusikaarlepyy ei ollut aivan Seinäjoki-Oulu  –radan varressa, Kovjoen asemalle sieltä oli kuitenkin matkaa vain kymmenkunta kilometriä. Tuuri tuo esille paljon yksilötason ongelmia.

---

​Antti Tuuri palaa teoksessaan Tammikuu 1918 (Otava 2017) sisällissodan alkuvaiheisiin Etelä-Pohjanmaalla. Teoksen ilmestymisajankohta on hyvin ajateltu, mutta kysymys on myös merkittävästä lisästä tästä ajasta kertovaan kirjallisuuteen. Erityisen mielenkiintoista on eräänlainen mikrohistoriallinen ote, eli taustalla ovat kyllä suuremmat tapahtumat, mutta ne nähdään yhden pitäjän, Ylistaron näkökulmasta. Ylistarossa venäläisten asuinpaikkojen valloittaminen kävi helposti, koska sotaväsymyksestä ja kotimaan tapahtumista johtuen vastarintaa ei juuri olut. Keskushenkilöksi muodostuu rakennusmestari Ahto Sippola, pelkäämätön itsenäisyysmies, joka oli värvännyt jääkärikoulutukseen Saksaan lähteviä. Hän oli keskeinen henkilö erityisesti Vimpeliin perustetun ”sotakoulun” pariviikkoisten kurssien järjestämisessä.

---

​IV
Jos mennään vielä lähemmäksi mikrohistoriaa, niin esimerkiksi voitaisiin ottaa vaikkapa eteläpohjalainen pikkupaikkakunta Nurmo. Kirjoitin aikoinaan Nurmon Jouluun vuonna 2004 artikkelin nimeltä Nurmolaiset uhrit sotien 1914‒1922 sotasurmaprojektin mukaan. Se ilmestyi siis toistakymmentä vuotta sitten, mutta on tietysti tänä juhlavuonna edelleen omalla tavallaan ajankohtainen. Tietoni perustuivat vuonna 1998 alkaneeseen mittavaan tutkimusprojektiin, jonka tarkoituksena oli selvittää mahdollisimman lopullisesti kaikkien vuosina 1914‒1922 poliittisen väkivallan uhreina kuolleiden suomalaisten kohtalo. Sen johtoon asetettiin akatemiaprofessori Heikki Ylikangas, se sai myös taitavan johtoryhmän, runsaasti tutkijatyövoimaa ja nykyoloissa tuntuvan rahoituksen. Kuolleista tehtiin huomattavan tarkka tietokanta, joka on internetissä kaikkien halukkaiden käytettävissä. Ajatuksena oli, että kansakunta tarvitsi tämän tutkimuksen päästäkseen vihdoin rauhaan näistä traumaattisista vuosista. Lopussa olevaan kertomukseen merimies Sven Saarikosken kohtalosta olen saanut tiedot professori Matti Lauerman teoksesta Jääkäripataljoona 27 (Porvoo 1966).

​Kun tämän lukijoissa tuskin on surmansa saaneiden nurmolaisten omaisia, jätän yksityiskohtaiset nimiluettelot pois. Aarne Läntisen mukaan nurmolaisia oli sodassa liikekannalla toukokuun alussa 1918 yhteensä 222, lisäksi kotona olevia suojeluskuntalaisia oli 293. Tämä merkitsi 12.1. prosenttia väestöstä. (Nurmon historia II, Vaasa 1994). Sotasurmaprojektin mukaan heistä sai surmansa 18. Suomessa kaatuneet tuotiin kotiseurakunnan multiin. Vapaussodan muistomerkissä on 16 nimeä, siitä puuttuu Aunuksen retkellä vuonna 1919 kaatunut Viljo Haapoja. Niin ikään siitä puuttuu Latviassa ammutun Sven Saarikosken nimi. Kuva on muistomerkin paljastustilaisuudesta 20.8.1921.

---

​Sosialisteiksi katsottuja vangittiin Nurmossa 20, mutta heidät vapautettiin ajan mittaan, vuonna 1920 heitä oli vankeudessa vielä kaksi. Näistä ei tietääkseni ketään ammuttu.  Sen sijaan huhtikuussa 1918 teloitettiin Paukanevalla, Nurmon kirkolta Ylistaron vievän tien varressa ensin 14 miestä Kokkolasta, toisella kertaa 13 Suomenselän eri pitäjistä. Kukaan heistä siis ei ollut nurmolainen, ei liioin kukaan ampujista. Syksyllä 1944 heistä 21 uhria sai viimeisen leposijansa Nurmon kirkkomaasta, kuusi tunnistettua siirsivät omaiset Kokkolaan haudattaviksi (Nurmon Joulu 1955).
     Nurmolaisista kaatuneista kohtasi kuusi matkansa pään Lempäälässä, neljä Hauholla, kolme Kämärän asemalla Kuolemanjärvellä ja kaksi Tampereella Näsinlinnan valtauksessa. Kaikki kaatuneet näyttävät olleen poikamiehiä. Juho Latikka oli jääkärialiupseeri, Mikko Latikka, Hermanni Luomanni ja Juho Mäki-Soini ryhmäpäälliköitä. Edellä jo mainittu Antti Viljo Haapoja oli Tepon talon renki. Hän kaatui vuoden 1919 toukokuussa Aunuksen retkellä. Hänet haudattiin Karjalaan, Salmin kirkkomaahan.
V
Sven Saarikosken kohtalo. Sisällissodassa oli lukemattomia traagisia kohtaloita, valtavan monta nuorta elämää sammui, paljon kärsimystä tuli myös omaisille, henkiset traumat olivat mittaamattomia.  Sattumallakin oli osuutensa, monet olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Nurmolaisen Sven Saarikosken tarina on paikallaan kertoa mm. siksi, että traagisessa tapahtumassa meni kahden nuoren miehen elämä, niin ammutun, kuin myös myöhemmin seuraavana vuonna myös ampujan. Tästä tapahtumasarjasta on tunnettu eteläpohjalainen kirjailija Ilmari Turja kirjoittanut 1978 näytelmän Jääkäri Ståhl. Siinä niin ammuttu Sven Saarikoski kuin ampuja Kaarlo Ståhlberg esiintyvät omilla nimillään muuten, mutta näytelmän nimessä on pudotettu pois jälkimmäisen nimen toinen osa. Näytelmä on Turjan parhaimpia. Siinä on kantavana aiheena teloitusteema ja ampujan tunnontuskat. Vuosina 1981‒1982 Ilkka Kuusisto sävelsi tältä pohjalta oopperan Vaasan oopperan tilauksesta. Molempia on esitetty useissa teattereissa eri vuosina.

​Vuonna 1915 kaikkiaan 115 suomalaista merimiestä liittyi Jääkäripataljoonaan kun heidän pääsynsä ulkomaiden satamista takaisin Suomeen oli I maailmansodan takia estetty. Heidän joukossaan oli myös Sven Saarikoski. He olivat mukana kun jääkäripataljoona komennettiin vuonna 1916 saamaan lisäkoulutusta Kuurinmaalle Libaun kaupunkiin, melko lähelle rintamaa. Tammikuun alussa 1917 venäläiset onnistuivat tunkeutumaan saksalaisjoukkojen asemiin Aa-joen varrella. Tämän takia myös suomalaiset joutuivat rintamataisteluihin. Heistä mm. muodostettiin sadan miehen hiihtojoukko, jonka tehtävänä oli ahdistella jo perääntymään saatua vihollista. Tehtävä oli vaarallinen, ja niinpä 24.1.1917 noin 80 miestä kieltäytyi lähtemästä. Heidät vangittiin, eivätkä he päässeet palamaan jääkärijoukon mukana Suomeen. Kieltäytyjissä oli myös Saarikoski, joka muiden jääkärien kertoman mukaan oli tuntenut itsensä sairaaksi ja kyvyttömäksi pitkälle hiihtomarssille. Hänen komppanianpäällikkönsä, suomalainen oberzugführer Kaarlo Armas Ståhlberg kysyi kolmasti, kieltäytyykö Saarikoski. Kolmannen kerran jälkeen hän surmasi tämän kahdella pistoolinlaukauksella.
    Tapahtuma jäi vaivaamaan komppanianpäällikköä, joka mahdollisesti tämän takia käyttäytyi sisällissodassa hyvin uhkarohkeasti, ja sai sen takia surmansa huhtikuussa 1918. Tunnonvaivat ja moniailta tahoilta tulleet uhkaukset ja herjat synkistivät hänen elämänsä loppuvaiheita. Lauerma on todennut, että Aa-joen välikohtaus oli kohtalokas molemmille osapuolille. Saarikosken hän ymmärtää kieltäytyneen siitä syystä, että pataljoonan käyttäminen tulitaisteluihin saattoi vaarantaa sen tulevan tehtävän, eli taistelun itsenäisen Suomen puolesta. Ståhlberg taas oli puun ja kuoren välissä, piti käyttäytyä preussilaisesti saksalaisten upseerien seuratessa, onnistuuko hän komppanianpäällikkönä saamaan miehensä tottelemaan. Kysymyksessä oli Lauerman mukaan upseerin kunnia ja sotilaan kutsumuksen tinkimättömyys.

---

9.7. Laukauksia kotikadulla
Jos dekkarikirjailija laittaa sankarinsa seikkailemaan kerta toisensa jälkeen jonkun tunnetun kaupungin kaduilla, voi kirjan myynti helposti  kasvaa suureksi. Paras esimerkki lienee nykyajalta amerikkalaissyntyinen, kirjallisuuden professori Donna Leon (s.1942), jonka komisario Guido Brunetti seikkailee Venetsiassa. Brunettin vaimokin työskentelee yliopistossa, joten Venetsiassa 1980-luvulta 2010-luvulle asunut Leon on todella omissa ympyröissään. Erikoista on, että hän ei ole antanut romaanejaan (yli 20) kääntää ollenkaan italiaksi. Syynä on se, että hän suomii kerta kerran jälkeen italialaista yhteiskuntaa ja perin juurin korruptoitunutta hallintoa. Muualla hän on sitäkin suositumpi, esimerkiksi saksalaiset ovat filmanneet koko joukon hänen teoksiaan. Niitä on esitetty TV:ssä myös Suomessa. Venetsiassa on järjestetty turisteille kiertomatkoja oletetuilla tapahtumapaikoilla. Myös Suomen matkatoimistot ovat niitä mainostaneet. Nykyään Donna Leon asuu Sveitsissä kyllästyttyään Venetsian turistipaljouteen. Kirjoja on käännetty yli 20 kielelle.

Meillä Lahdessa on myös dekkaristi, joka sitoo uuusimmat teoksensa tiukasti lahtelaisiin ympyröihin. Hän on Timo Sandberg, entinen Metalliliiton toimitsija, joka siirtyi lopulta vapaaksi kirjailijaksi. Hänen sankarinsa, aluksi komisario Heittola, myöhemmin rikospoliisi Otso Kekki, selvittelevät rikoksia tutuilla kaduilla ja muilla tunnetuilla paikoilla. Minulla on sellainen käsitys, että joskus sotien jälkeen Lahdessa todella vaikutti konstaapeli Kekki, joka oli iso mies, reipasotteinen ja sellaisena suosittu. Otso Kekki jahtaa rikollisia 1920- ja 1930- luvuilla, mutta tästä myöhemmästä Kekistä Sandberg lienee sankarinsa muokannut,

Kekki asuu Reunanpalstalla (kartakkeessa n:o 7), jossa aikanaan oli paljon vähäväkisiä ihmisiä. Tämän päivän nuoremmille lukijoille ei tuon paikan nimi ehkä enää paljon kerro, joten pieni selvitys on paikallaan. Vielä 1980-luvulla oli tuolla paikalla, Vapaudenkadun ja Kauppakadun risteyksen tienoilla samanniminen pikkutori, joka jäi Trion uusimpien rakennusten alle. Kaupungin halkaisi vielä sodan jälkeenkin ns. Loviisan rata, joka kapearaiteisena kulki lopulta nykyiseltä rautatieasemalta (n:o 3) Niemeen (n:o 4) ja siellä olleiden teollisuuslaitosten (n:o 5 ja 6) luo. Niemen satamakin oli olemassa. Nykyään tuosta radasta on jäljellä enää Kansanopiston sillan alta kaivannossa kulkeva kevyen liikenteen väylä, joka päättyy Hämeenkatuun ja siellä Siltapuiston parkkitaloon. Siitä rata kulki aikoinaan siltaa yli Aleksanterinkadun ja sitten Kauppakadun ja Niemenkadun mukaista linjaa Niemeen.  Reunanpalsta oli juuri radan itäpuolella. Länsipuolella oli vauraamman väen Lahti. Lisäksi tapahtumia oli ympäri Lahtea, rautatieasemalla (n:o 1), Vesijärven satamassa (n:o 2), Häränsilmässä, Humpulan villassa (Radiomäen kaupungin puoleisella rinteellä) ja milloin missäkin.  Eikä hän unohda 1930-luvun suursuosikkia, käymäläntyhjentäjä Jepulis Benjaminiakaan. On tullut mieleen, että pitäisi joskus osallistua niille kaupunkiajeluille, joita kaikkien meidän tuntemamme Mato Valtonen järjestää bussilla. Tietääkseni hän esittelee kierroksen aikana myös tätä Lahden karheampaa puolta.

Tämän jälkeen olisikin sitten jo syytä siirtyä lahtelaisten hyvin tuntemaan pikkukaupunkiin, Viron Haapsaluun. Sielläkin on ollut tällainen jännityskirjailija, oman kaupungin poika, toimittaja ja kirjailija Juhan Paju, jonka kirjoja on käännetty myös suomeksi. Olen lukenut näitä siinä mielessä, miten paljon niissä on tuttuja katuja ja muita kohteita. Eipä niitä paljon löydy, mutta mielikuvituksen lentoahan ei ole kielletty. Kirjoja on Lahden pääkirjastossa ainakin kolme, Haapsalun saunamurhat (1992), Kuolema Susiluodolla (1994) ja Laukauksia kotikadulla (Lasud kodutänäval 1995). Pajun tuotanto on kyllä laajempi, mutta nämä tulivat nyt ensiksi mieleen. Kaikki ovat ilmestyneet 1990-luvulla, tapahtumat ovat kuitenkin sattuneet jo tätäkin aikaisemmin. Kirjojen myötä alun perin miliisimajuri, sittemmin komisario Toivo Kivistik vanhenee, menee naimisiin ja perustaa perheen. 
     Kuolema Susiluodolla kertoo pienestä saaresta Haapsalun edustalla. Sinne on rakennettu (tai kuviteltu) mielisairaala, jossa tietysti alkaa sattua murhia. Kysymyksessä on suljettu yhteisö, jonka jäsenten elämää tarkastellaan monelta kantilta. Samalla kerrotaan, miten henkilökunta kiertää byrokratiaa, kavaltaa rahaa ja ottaa vastaan lahjuksia. Tässä ehkä on jonkin verran ajankuvaa neukkuajalta.  Haapsalun saunamurhat taas kuvaa lähibaarin ”juopporemmiä”, johon Kivistik menee mukaan saadakseen tarpeeksi vihjeitä saunassa tapahtuneesta kuolemantapauksesta. Tällä porukalla oli tapana aina illan lopussa lähteä saunomaan. Eräällä tällaisella retkellä lopuksi yksin saunaan joutunut, perusterve mies kuolee.

---

Laukaukset kotikadulla on sitten sellainen romaani, jossa mainitaan suomalaisillekin tuttuja katuja ja paikkoja. Tämän teeman takia otinkin tämän kirjan selostettavaksi. Toinen syy on se, että kirjan keskiössä on suomalainen, jonkin seurakunnan avustustyöntekijä Seppo Kankkunen, joka tavarantuontimatkansa jälkeen lähtee seikkailemaan Haapsalun yössä. Hän päätyy lopulta kuolleena Väike viikin kaislikkoon. Tämä jos mikä on tuttua maisemaa myös lukuisille lahtelaisille viron kielen harrastajille. Oheinen Väike viikin kuva on otettu Laine-hotellin luota kohti etelää. Kaislikkoa on tälläkin rannalla, mutta voisin leikitellä, että Kankkunen kohtasi matkansa pään vastarannalla, lähempänä keskustaa. Jokainen voi siis mielikuvituksessaan sijoittaa Pajun keksimät tapahtumat minne haluaa. 
​
​​Lisäksi Paju kuvaa elävästi, miten suomalaiset ystäväseurakunnat toimittivat keräämäänsä vanhaa ja vähän uudempaakin vaatetavaraa vastaaville seurakunnille ympäri Viroa. Tämä on aika suuressa määrin totta. Tämä toiminta oli 1990-luvulla hyvin laajaa, sillä miltei kaikesta oli vielä pulaa. Avustustoimintaan osallistuivat ystäväseurakuntien lisäksi ystäväkaupungit sekä erilaiset muut viralliset ja epäviralliset yhteisöt. Kirjassa mainitaan myös Posti-kadulta lähellä kaupungintaloa vieläkin oleva Samaariapood, Samaria-yhdistyksen lastenvaatteiden kierrätykseen erikoitunut liike.

---

Juhan Paju seuraa kirjassaan sitten mielikuviaan siitä, miten Kankkunen olisi seikkaillut Haapsalun yössä. Hänet oli nähty Karja-kadulla Piispanlinnan muurien lähellä olevassa kahvilassa, tuttu paikka monelle. Täältä hän oli jatkanut toiseen kahvilaan Saue-kadulle, joka johtaakin melkein suoraan Väike viikin rantaan, ainakin jos jatkaa pitkin Lembitua tai Suur-Lossia. Kuvassa on Karja-katu, josta Saue lähtee vasemmalle ennen keltaista taloa. Mutta siihen oletettuun Saue-kadun kahvilaan silminnäkijäin havainnot sitten päättyivätkin.

​Kankkusen asuinhotellikin mainitaan, mutta senkin voi sitten sijoittaa, minne mielii. Hotelli Laine on Väike viikin rannalla, ja sieltä on pääsy sisäteitse myös suoraan ravintolaan, kuten Paju kertoilee. Mutta hän nostaa esille Maritim-ravintolan, jollaista ei Haapsalusta tietääkseni löydy nyt eikä kai ole löytynyt  aikaisemminkaan. Satamassa hieman edempänä on kyllä Grand Holm Marina Restaurant, joten valinnanvaraa mielikuvitukselle kyllä riittää.
     Myöhemmin selvisi, että Kankkunen oli käynyt erään, ei niin siveän naisen, Laura Hansenin luona. Kivistik sattui tuntemaan naisen hyvin, sillä hänen lapsuudenkotinsa oli saman kadun varrella. Se oli siis hänen kotikatunsa, jossa laukaukset kajahtivat, mutta sitä katuahan Juhan Paju ei sitten tarkemmin nimennytkään. Jokainen saa kuvitella missä katu olisi voinut olla.
     Dekkari jatkuu aika loogisesti, ja varsinainen murhan tekijä paljastuu vasta viimeisillä sivuilla, ja todella yllättäen. Eli tässä mielessä tarina on onnistunut, eikä siinä nähdäkseni aasinsiltoja liioin ole. Tämäkin paljastumisvaihe sopii hyvin kirjan kertomusten linjaan. Eräässä vaiheessa murhasta epäiltiin erästä tallinnalaista, joka kävi kerran kuukaudessa tuomassa joitakin tarvikkeita alan liikkeisiin. Hän yöpyi aina saman Lauran Hansenin luona. Tallinnalainen mies ampui vielä viimeisellä kerralla laukauksia kohti ikkunaa, jossa hän kuvitteli erään vanhan naisen tarkkailevan kadun tapahtumia.
     Poliisit olivat heti hänen perässään, ja Ristin kuntaan hälytettiin Haapsalusta Tallinnan suuntaan lähtevälle tielle partio pysäyttämään häntä. Miestä ei kuitenkaan sinne tullut, joten Kivistik lähti apulaisineen Rohukülan satamaan. Sieltä pääsee lautalla niin Hiidenmaalle kuin esimerkiksi Vormsin saarelle, ja vähän muuallekin. Täälläkin tuli vesiperä, joten lähdettiin tarkastamaan Kiltsin lentokenttää. Siellä saatiinkin jonkinlainen tuntuma, mutta mies livisti jälleen. Tämän jälkeen mentiin Haapsalun rautatieasemalle, josta joidenkin puiden katveesta löytyi etsitty auto, mutta ei miestä. Juna oli juuri lähdössä, ja sieltä sitten jossain ennen Riisipereä mies sitten pidätettiinkin. Mutta kuten sanottu, joku muu olikin se, jonka seurassa Kankkunen viimeiset hetkensä vietti ennen joutumista Väike viikin kaislikkoon.

---

​Elettiin siis vielä aivan 1990-luvun alkua, joten kiskotusta Haapsalusta Riisipereen ei vielä ollut poistettu. Nykyäänhän ratalinjalla on EU:n rahoilla valmistettu kevyen liikenteen väylä. Tosin miltei joka vuosi Läänemaalla pidetään kokouksia ja suunnitellaan rautatieyhteyden uudelleen avaamista. Valtiovallalta on saatu lupauksia, mutta ei vielä konkreettista tukea. Läänemaan yrittäjät ja jotkut kunnatkin ovat olleet asialla. Rohukülan satama on liian matala, jotta tuotteita voitaisiin vielä ulkomaille. Ne pitäisi saada liikkumaan Tallinnaan.

9.6. Mielenkiintoisia makuja etelästä
Keväällä kansainvälinen torikauppakiertue onnistui Lahdessa vain osittain kylmien ilmojen takia. Siellä kirjaston ja teatterin välisellä alueella oli näytteille asettajia valtava määrä, ruokatavaroiden lisäksi oli vaatteita, hollantilaisia kukkia ja ties mitä ihmeellistä ja täällä harvoin nähtyä. Silloin mukaan lähti pari isoa pakettia parvekekukkia. Niiden nimiä en tietenkään muista, enkä kehtaa enää vaimoltakaan kysyä.
     Paljon paremmalta eivät ilmat näyttäneet nyt kun vastaavanlainen, mutta paljon suppeampi ruokaan ja maistiaisiin keskittynyt kiertue sinnitteli muutaman päivän Lahden torilla. Perjantaina 22.9. kiertelimme pienessä tihkusateessa kojuja, jotka oli asetettu kahden käytävän varrelle. Senegalilainen mukava tumma poika yritti kovasti meitä oman katukeittiönsä asiakkaiksi, mutta varhainen aamupäivä ja syvään juurtuneet ennakkoluulot estivät meitä ryhtymästä noin eksoottisten ruokien maistajiksi.

​Italialaiset olivat hyvin edustettuina, kuten oheisesta kuvastakin näkyy. Tämän pitkän kojun on pystyttänyt Protal - niminen yritys, joka näytti mainostavan itseään iskulauseella Protagonisti del Gusto, eli vapaasti suomeksi Maun (tai makujen) sankarit. Ja mikä ettei: tarjolla oli monenlaisia makkaroita, tietysti Parman kinkkua (Prosciutto di Parma), Antipasti e olive (”eturuokia” ja oliiveja), ja parmigiano e reggiano (-juustoja). Samalla tuli näyttävästi mainostettua Emilia Romagnan maakuntaa.
   Tavallisuudesta poiketen ei tuota makean puolta oikeastaan ollenkaan ollut. Poissa olivat jokseenkin kokonaan suklaat ja kaikenmakuiset ja näköiset sokeroidut kaloripommit, joita leivoksiksi ja kakuiksi kutsutaan. Enpä niitä kaivannutkaan, sillä vyötäröllehän ne tietysti menisivät. Niiden makukin on mielestäni muutenkin ylimakea, etten sanoisi äitelä.  

Pitemmän aikaa ihailimme vähän toisessa suunnassa niin ikään italialaisen Giuseppen mahtavaa oliivikokoelmaa. Niitä oli monenvärisiä ja kokoisia, mutta outoudessaan nekin jäivät ostamatta. Oheisissa kuvissa on isäntä itse ja hänen mahtavaa kokoelmaansa kahdesta suunnasta.
​     
​Sen sijaan mukaan tarttui pieni rasiallinen latva-artisokkia (carciofi), ja viereisestä kojusta erikoisen näköinen pizza kuivattuine tomaatteineen ja muine tilpehööreineen. Ei se kyllä kotilounaalla mitenkään erikoiselta maistunut.​ ​

---

​Kreikkalaisilla ja ranskalaisilla oli omat kiinnostavat kojunsa, mutta tuli seikkailtua noiden italialaisten kanssa kun on joskus tullut tätä kieltä hieman opeteltua. Eipä käynyt kateeksi myyjien olo näin tihkusateisena aamupäivänä, varsinkaan kun kauppa ei juurikaan käynyt. Toivottavasti iltapäivä toi toivoa lisää. Ja ellei kauppa sittenkään vilkastunut, niin kai lauantaina sentään saatiin jonkinlaista myyntikatetta.

9.5. Aleksandr Karelin 50 vuotta
​Kuka on ollut se ihminen, jonka tapaaminen silmästä silmään on sinuun tehnyt suurimman vaikutuksen ? Näinhän meiltä saatetaan kysyä. Monenlaisissa porukoissa olen tähän ikään liikkunut ja monenlaisia ihmisiä tavannut. Mutta minulle ehkä järisyttävin tapaaminen tapahtui painin MM-kisoissa Tampereella 1996. Kilpailujen johtaja oli koulutoverini ja hyvä ystäväni Niilo Lehto, joka lähetti minulle postissa pääsyliput.

​Seurasin tarkkaan kolmella eri matolla tapahtuvia otteluita. Jossain välissä lähdin sitten kilpailujen ravintolaan. Sinne piti kulkea kapeahkoa käytävää pitkin. Ja sitten se tapahtui. Vastaani tuli Aleksandr Karelin, joka tänään 19.9. täyttää 50 vuotta. Kuvitelkaa 130 kiloinen, 193 senttiä pitkä mies, jolla ei ollut olenkaan ns. mahaa, vaan six pack kuin hoikalla hyvin treenanneella pikkumiehellä. Sivuutimme toisemme, sillä kyllähän siinä käytävällä kahdelle miehelle oli tilaa. Kunnioituksesta taisin ottaa pari askelta sivuun. Mutta eihän siihen olisi ollut aihetta, Aleksandr oli tunnetusti miellyttävä ja sivistynyt mies. Mieleen jäivät erityisesti hänen kämmenensä, ne olivat suuret kuin lapiot, kenkien kokoa en siinä rytäkässä ehtinyt huomata. Myöhemmin olen lukenut suomalaisten painiasiantuntijain tietoja siitä, että hän oli vetänyt leukoja 50 kertaa, mikä on niin isolle miehelle aivan kammottava määrä. Googlaa kuvia suoraan hänen nimellään !
     Aleksandr Karelin taitaa olla kaikkien aikojen ylivoimaisin painija, koska hänen valtakautensa kesti koko 1990-luvun. Hän saavutti kolme olympiakultaa, yhdeksän maailmanmestaruutta ja 11 Euroopan mestaruutta. Mutta kukaan ei ole kuolematon, vihdoin vuoden 2000 olympialaisissa hän hävisi makutuomiolla  0-1 amerikkalaiselle Rulon Gardnerille ja jäi hopealle. Gardnerista ei noiden kisojen jälkeen ole kuultu oikeastaan mitään. Hän oli todellinen tähdenlento, jonka tehtäväksi tuli kukistaa todellinen tähti, eli Karelin. Tämä ymmärsi lopettaa, mutta onhan hänestä kuultu senkin jälkeen, sillä hän istuu yhä Venäjän parlamentissa eli duumassa. Ja kuten asiaan kuuluu, rintapieliä koristavat tietysti maan merkittävimmät kunniamerkit. Hän on myös väitellyt tohtoriksi lahjakkaiden kamppailu-urheilijain valmennusjärjestelmistä. Hän ymmärsi siis siirtyä siviiliuralle ajoissa, miltei voittamattomana.
     Entisenä nurmolaisena minäkin olen pahoitellut sitä, että maankuuluun Pihlajamäkien painijasukuun äitinsä puolelta kuulunut Juha Ahokas joutui aika usein jo alkukierroksilla Karelinia vastaan. Ja kun häviö tuli jo alkuvaiheissa, ei olympiakisojen tai maailmanmestaruuskisojen palkintopalleille ollut asiaa. Aikansa huippupainijana hän kuitenkin selvitti tiensä Euroopan mestariksi vuonna 2003. Hopeaa hän saavutti niissä kisoissa urallaan kaksi kertaa, kerran pronssia. Neljänsiä sijoja oli tullut usein EM-kisoissa ja joskus MM-kisoissakin. Juuri Karelin oli aina tiellä.
    Painiotteet ovat jo parin kolmen vuosikymmenen aikana muuttuneet köyhempään suuntaan siten, että eniten pisteitä hankitaan vyörytyksillä. Pystyheitot ovat harvinaisia, sillä miehet ovat samoissa painoluokissa nykyään hyvin samantasoisia. Ei Karelinkaan niitä paljon harrastanut, mutta sen verran hän aina oli taitavampi, että tuomarit määräsivät miehet mattoon ja Karelinin päälle. Kyllä hän vyörytyksenkin hallitsi, mutta hänellä oli myös junttanostoja ja paljon mattovääntöjä kuten entisajan painimestareillakin oli ollut. Koko- ja puolinelsonit, ja erityisesti käsivarsivääntö olivat hänen repertuaarissaan. Aikanaan käsivarsiväännöt olivat olleet Suomen kuuluisimman painijan Kustaa Pihlajamäen pääase 1930-luvulla. Nykyisin sitä näkee harvemmin, sillä siinä tarvitaan todella kovat voimat. Ja niitähän Karelinilla riitti. ”Siperian karhu” oli matolla elementissään.

9.4. Elämän koko kirjo pienoiskuorma-auton ympärillä

Hartwall osti vuonna 1988 Lahden teollisuushistoriaan kiinteästi kuuluneen Mallasjuoman. Teollisuusrakennukset olivat kauttaaltaan sen verran vanhanaikaisia, että Hartwall siirsi tuotantonsa Kujalaan lähelle Helsinkiin vievää moottoritietä. Sinne se rakensi vuosituhannen vaihteessa modernin teollisuuskompleksin. Entinen Malskin alue aivan Ristinkirkon pohjoispuolelta myyttiin kahdelle rakennusyhtiölle. Lemminkäiselle (ent.OKA) ja Skanskalle. Ne ovat nyt saaneet alueen lähes valmiiksi rakennettua. Niiden yhteisyritys hallinnoi maanalaisia parkkihalleja. Niissä on satoja autopaikkoja, joihin on sisäänpääsy neljältä suunnalta.

​Jotain niin Mallasjuomasta kuin Hartwallistakin on alueelle jäänyt muistoksi. Alueen keskeisellä pikku torilla seisoo puinen pienoiskopio ilmeisesti jostain Mallasjuomalla käytössä olleesta kuorma-autosta. Nyt se seisoo siellä Hartwallin tunnuksin, ja on ilmeisesti sen rakennuttama. Siitä on tullut monen kauempanakin asuvan lapsiperheen retkikohde, jonka äärellä viihtyvät myös vanhemmat ikäluokat. Koko laitos on puusta ja niin vahva, että se on kestänyt kovankin käytön. Pari kertaa se on ollut talvisin paikattavana. Nyt näyttää siltä, että se vaatii taas huoltoa.

---

​Tori (Mattssonin aukio) on niin keskeisellä paikalla, että useimpien Malskin alueen asukkaiden on pakko joko kulkea sen läpi tai ainakin sen laitaa pitkin, jos mielii mennä jalkaisin kaupungille. Seuraavassa olevat huomiot ovatkin sellaisia, että ne ovat syntyneet kuukausien aikana. Minkäänlaisena toripäivystäjänä en siis ole ollut.
    Vanhemmat tuovat pikkulapsiaan tänne kuulemani mukaan melkoisen matkankin päästä.  Erityisen herttaista on se, että nuoret isätkin tulevat usein tänne viettämään taaperoittensa kanssa laatuaikaa. Kerran satuin näkemään kolmilapsisen perheen, vanhin oli juuri oppinut ajamaan lastenpyörällä ilman tukipyöriä, seuraava kulki vielä jonkinlaisella lasten potkupyörällä, kolmatta tuotiin vaunuissa. Mutta niin vain hänkin pystyi kipuamaan ohjaamoon. Vanhemmat ovat todella usein kuvanneet lapsiaan juuri ohjaamossa.
     Mutta kuvataan siellä muutakin väkeä. Joskus teini-ikäinen poika kuvaa saman ikäistä tyttöystäväänsä, joka vain vaivoin onnistuu vääntäytymään kopin sisälle. Varttuneemmat pojat kuvaavat tyttöjään niin, että nämä nojaavat keimaillen auton kattoon. Kuvia otetaan myös siten, että kuvattava seisoo auton lavalla tai istuu lavan reunustalla laidan päällä. 
​     Paikalle tulevat vanhukset joko seuraavat jälkikasvuaan tai vaan istuskelevat penkeillä istutusten varjossa. Usein paikalla on oikein rollaattoriajot, kolme harmaahapsista rouvaa istuu penkillä ja pari heidän ystäväänsä omien rollaattoreidensa päällä. Heille auto on jo samantekevä. Välillä paikalle saapuu   vanhuksia levähtämään keppiensä kanssa. Silloin tällöin siellä näkyy ehkä yhdeksänkymppinen pariskunta, mies nojaa rollaattoriinsa, ja rouva tukee itseään varmuuden vuoksi sen sarveen. Kerran kulki kaksi nuorehkoa miestä käsi kädessä torin läpi vuokratalon suuntaan.

​Kaikki edellä mainittu on siis vain herttaista, sellaista että siitä tulee hyvä mieli. Vähän niillä rajoilla ovat sitten ne nuoret, jotka väliin pakkautuvat joukolla pikkuauton päälle. Joskus siellä istuu varhaisteinejä pareittain, ei keskustellen, vaan kumpikin puhelimiaan näpräillen. Tällaistahan näkee myös tavaratalojen auloissa, ja ties missä.
​Olen epäillyt, että josko he viestittävät toisilleen puhelimen välityksellä kun eivät oikein saa sanaa suustaan. Eräs tuttu lukiolainen kyllä valisti minua, että useimmiten kukin ottaa yhteyttä laajaan ystäväpiiriinsä, joka yleensä on yhteinen. Sitten kerrotaan vieruskumppanille, että missä kukin tuttu nyt on, ja mitä he ovat kirjoittaneet. Tuliko hyvin valittuja emojeita tai mitä nyt milloinkin.

Seuraavassa käsitellyssä kuvassa kuuden nuoren ryhmä, yksi poika ja viisi tyttöä, on puhelimet kädessä asettautunut lähituntumaan auton päälle. Neljä on lavalla, kaksi muuten auton päällä.

---

​Huonolle puolelle kyllä meni se kerta, kun reippaasti yli kaksikymppinen miesnelikko istuskeli auton lavan laidoilla perjantaikaljojaan juoden. Oltiin kai miettimässä, missä ilta jatkuisi. Pahin tapaus oli se, että joku teinipoika hyppäsi tyttöjä huvittaakseen ensin takaapäin tasajalkaa lavalle, siitä samoin katolle ja edelleen samaan tyyliin moottorikuoren päälle. Lopuksi hän hyppäsi alas kädet levällään eräänlaista telemark-alastuloa tavoitellen. Monenlaista soidinmenoa siis täälläkin tapahtuu.
​    Oma lukunsa ovat vielä ne autoilijat, jotka kuvittelevat tätä parkkipaikaksi pysähtyen samaan riviin pienoisauton kanssa. Tämä siitäkin huolimatta, että oli tultu kumiasfalttialueelle, joka oli siihen laitettu vain lasten leikkipaikaksi. Kaikenlaisia paukapäitä siis on liikkeellä.
     Kovan kohtelun vuoksi autossa on halkeamia ja kulumia. Toivottavasti Hartwall vie sen talven tullen korjattavaksi, että taas ensi kesänä satunnaisetkin ohikulkijat voivat herkistellä tuntojaan ja ihailla nuorten perheiden ja pienten lasten innostusta. Toivottavasti myös vanhusten rollaattoreiden kokoontumisajot jatkuvat, sillä kaikkien iloksi ja virkistykseksi Mattssonin aukio istutuksineen on luotu.

---

9.3. Mihin venäläisvangit joutuivat
Etelä-Pohjanmaalta keväällä 1918 ?

Suomen sisällissota (27.1. ‒15.5.1918) oli osa I maailmansodan aiheuttamaa murrosta, joskin sillä oli painavat sisäisetkin syyt. Työväen piirissä syntynyt Kansanvaltuuskunta otti tammikuussa 1918 vallan Helsingissä Suomen Senaatilta, lailliselta hallitukselta. Senaattorien pääosa pakeni Vaasaan. Punakaartit saivat varsin pian haltuunsa suurimman osan eteläisintä Suomea, valkoisten, eli suojeluskuntien tukialueet olivat erityisesti Pohjanmaalla ja eräissä osin Karjalaa.
     Vaikka Suomi oli itsenäistynyt jo vuoden 1917 puolella, oli eri puolilla maata runsaasti erikokoisia venäläisvaruskuntia. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla niitä oli monissa pitäjissä kaupungeista nyt puhumattakaan. Senaatin pääosan lisäksi ylipäälliköksi jo nimetty Mannerheim esikuntineen oleskeli Vaasassa. Suojeluskuntien ensimmäisenä tehtävänä oli riisua venäläissotilaat aseista. Se tapahtui Etelä-Pohjanmaalta lähtien pääosin tammikuun lopussa alkaen aamuyöstä 28.1.1918. Tätä osaa sisällissodasta on totuttu nimittämään vapaussodaksi, vapautumisesta venäläisestä miehityksestä. Etelä-Suomessa nimenomaan bolševikkeja kannattaneita venäläissotilaita siirtyi suoraan punaisten puolelle.
     Minne Pohjanmaalla vangitut venäläissotilaat sitten joutuivat? Heitä jäi vuoden 1918 rintamalinjan valkoisten puolelle tiettävästi noin 8000. Sisällissodan historiaa on ruodittu perusteellisesti eri tavoin ja eri suunnilta jo 1920-luvulta lähtien. Mainittujen sotilaiden kohtalot ovat jääneet ratkaisevampien tapahtumien rinnalla sivuasiaksi. Jotakin on toki tutkittu ja tiedetty, mutta perusteellisempia selvityksiä on jääty kaipaamaan 2010-luvulle saakka. Nyt sitä on selvitetty niin tarkkojen arkistotutkimusten kautta kuin kaunokirjallisinkin keinoin. Ja miten ollakaan, tämä on nyt tapahtunut eteläpohjalaisin voimin.

I

​Lapualainen historian maisteri Heikki Muilu oli jo lapsuudestaan saakka kuullut tarinoita suojeluskuntalaisten rynnäköistä venäläisten majapaikkoihin. Hänen oma isänsä oli toiminut kansanopistolaisista muodostetun joukkueen johtajana Lapuaa vallattaessa.  Tietenkin Heikki Muilu halusi tietää, miten ammattisotilaiden vangitseminen oikein tapahtui. Isä sanoi, että ei siinä mitään kertomista ole, aseita vaan lastattiin rekeen! Liioin hänelle ei selvinnyt, minne nämä useat tuhannet sotilaat oikein joutuivat.
​     Tämä johti hänet sitten eläkkeelle siirtymisen jälkeen arkistotutkimusten äärelle, mm. Kansallisarkistoon ja maakunta-arkistoihin. Näin syntyi perusteellinen tutkimus nimeltä Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa (Atena 2010.) Pohjaa esitykselleen hän loi myös tutustumalla tarkoin aiheesta olleeseen niukahkoon kirjallisuuteen sekä tutkimalla myös ns. sotasurmaprojektin tuloksia. Samalla syntyi yhteyksiä alan tutkijoihin.  Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo sekä liitteinä mm. monenlaisia tilastotietoja vangituista.
     
​     Todellisuudessa Venäjän Suomessa oleskellut armeija alkoi hajota sisältä käsin. Vuoden 1917 joulukuussa toimitetussa Venäjän perustuslakia säätävän kokouksen vaalissa Suomessa olevan armeijan 42568 äänioikeutetusta 45 % äänesti bolševikkeja, matruuseista jopa 52 prosenttia. Lähinnä Helsingissä ja joissakin etelän keskuksissa oli selvästi vallankumouksellista mielialaa, upseereja surmattiin, mutta muualla tulos merkitsi enemmän sitä, että sotaan väsyneet miehet halusivat kotiin.
     Heikki Muilu on voinut vahvistaa sen jo aikaisemminkin tiedossa olleen seikan, että Mannerheim entisenä venäläisenä kenraalina kykeni sopimaan Vaasassa oleskelleiden korkeiden upseerien kanssa siitä, että aseet luovutetaan ympäri maakuntaa. Vaasan upseerit saivat pitää vapautensa ja käsiaseensa annettuaan sitä koskevan upseerien kunniasanan. Joillakin paikkakunnilla tapahtui pientä laukausten vaihtoa, useimmiten venäläissotilaat kuitenkin luovuttivat aseensa lähes sovinnolla. Tilannetta helpotti se, että heidän joukossaan oli paljon puolalaisia, ukrainalaisia ja muita Venäjän vähemmistökansojen edustajia.
     Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käydä läpi aseistariisuntaa pitäjä pitäjältä, vaikka Muilu on ne tarkkaan noteerannutkin. Vangitut sotilaat koottiin eri pitäjistä ensin Seinäjoelle, josta heidät kuljetettiin vankileirille Uuteenkaarlepyyhyn. Sijoituspaikkana oli seminaarin normaalikoulu. Sivulla 71 on tästä tarkka kartta ja siinä pitäjäkohtaiset luvut. Osa sotilaista jäi vangiksi Vaasaan, erityisesti matruusit, joiden piirissä vallankumouksellinen mieliala oli saanut valtaa. Kun tätä kauempana maan pohjoisosissa oleskelevat venäläissotilaat olivat osaksi bolševikkien otteessa, oli tärkeää saada Uudenkaarlepyyn leiri pian purettua, varsinkin kun siellä alkoi kapina, paljolti siellä vallinneiden olojen takia.  
     Venäläisiä alettiin helmikuussa siirtää junalla Haapamäen, Jyväskylän, Pieksämäen ja Savonlinnan kautta Sortavalaan.  Junat lähtivät Pohjanmaalta joka toinen päivä. Sortavalasta osa siirrettiin junalla Joensuun kautta Lieksaan, josta alkoi rekikuljetus Venäjän Karjalaan Lentiiraan. Vielä enemmän vietiin Sortavalasta Laatokan pohjoispuolelta rajan yli Salmiin. Näiltä paikkakunnilta sotilaat saattoivat siirtyä Venäjän puolelle minne halusivat, useimmat varmaan pyrkivät kotiseuduilleen.  Pieniä määriä upseereita pääsi meritietä Saksaan. Korkein upseeristo sai asua perheineen vapaasti Vaasassa. Monet heistä joutuivat odottamaan sodan loppua, samoin kävi joukolle invalideja.
     Uudenkaupungin vankileiri muodostettiin hyvin nopeasti helmikuun alussa 1918. Vankien määrä oli yli 1600, josta helmikuun lopussa saatiin vietyä Venäjälle 600. Suuri määrä pienessä kaupungissa aiheutti huolta, sillä ei oikein tiedetty, kuinka paljon joukossa oli vallankumouksellisia. Majoitusolojen ahtaus ja kaikessa kiireessä heikosti toteutettu ruokahuolto aiheuttivat vankien taholta uhkavaatimuksen. Sotilaiden perustama komitea oli ilmeisesti neuvottelemassa asiasta rauhanomaisesti, mutta tilanne kärjistyi kuitenkin niin, että maaliskuun alussa teloitettiin 16 vankia, mm. komitean jäsenet. Heikki Muilu on raportoinut kaikki vaiheet perusteellisesti, mutta näille sivuille kaikkea tätä ei voi mahduttaa.
     Erikoinen sivujuonne oli se, että Leninin kansankomissaarien neuvoston eräs keskeinen jäsen, Lev Kamenev aikoi matkustaa maaliskuussa Ahvenanmaan ja Helsingin kautta Pietariin. Mannerheim käski vangita hänet ja hänen seurueensa. Kaikki kolme tuotiin Vaasaan, ja sieltä Kamenev vietiin Oulun lääninvankilaan. Hänestä tuli tavallaan kauppatavaraa, sillä häntä yritettiin elokuussa 1918 vaihtaa Venäjälle paenneisiin suomalaisiin sosialistijohtajiin, jotta nämä olisi saatu Suomessa tuomiolle. Tämä ei onnistunut, mutta vastineeksi saatiin kuitenkin joitakin Venäjälle jääneitä suomalaisia valkoisia vapaaksi.

II

---

​Heikki Muilu on kyllä raportoinut selkeästi ja laajasti Uudenkaarlepyyn vankileirin tapahtumia. Oman tätä täydentävän näkemyksensä on tuonut esille myös tunnettu kirjailija, kauhavalaislähtöinen Antti Tuuri teoksessaan Surmanpelto (Otava 2008).  Tuuri on keskittynyt juuri tähän vankileiriteemaan, sillä venäläisvaruskuntien valloittaminen tulee vain viittauksenomaisesti esille, samoin vankien siirtäminen Kovjoen aseman kautta etelään menneiden junien kyytiin. Uusikaarlepyy ei ollut aivan Seinäjoki-Oulu  –radan varressa, Kovjoen asemalle sieltä oli kuitenkin matkaa vain kymmenkunta kilometriä.

Vain noin 900 asukkaan lähinnä ruotsinkielisten asuttama kaupunki joutui vaikeaan tilanteeseen, kun sinne tuotiin 1600 sotavankia, joista tavalliset sotilaat ja aliupseerit majoitettiin sikäläisen seminaarin rakennukseen. Upseerit saivat täälläkin asua vuokralla ympäri kaupunkia, kunhan olivat antaneet upseerien kunniasanan. Seminaarin harjoituskoulun rakennus oli tupaten täynnä, ja kun peseytymismahdollisuuksiakaan ei ollut, alkoi tunnelma tihentyä. Kun sitten ruoka-annoksia pienennettiin, alkoi kapinamieliala vallita. Uusi komendantti, vanhan tyylin upseeri, kapteeni von Kraemer pahensi tilannetta, kun hän kielsi vangeilta myös ulkona ruoan laiton itse valmistetuissa uuneissa. Halkoja kului hänen mielestään liikaa.  
     Vangit valitsivat keskuudestaan komitean, jonka tarkoituksena oli neuvotella von Kraemerin kanssa helpotuksista. Useimmat sotilaat halusivat vain päästä Venäjälle, vain harvoilla oli vallankumoussympatioita. Von Kraemer oli tottunut venäläiseen systeemiin ja halusi kitkeä kaikki tyytymättömyyden osoitukset. Niinpä koko komitea, eli 16 miestä ammuttiin kaupungin ulkopuolella. Heidän joukossaan oli myös komitean johtaja, sovittelemaan pyrkinyt aliupseeri Popov.

​Antti Tuuri tuo mukaan myös inhimillisiä tunteita ja kaupunkilaisten murheita osana tapahtumia. Mm. hän kertoo tarkkaan aliupseeri Pjotr Popovin ja suomalaisen Betty Nygårdin rakkaustarinan. Popovin ampumisen jälkeen Betty jäi yksin pienen lapsensa kanssa. Teoksen tapahtumat ovat kyllä olleet autenttisia, vaikka fiktiivisuudellakin on osansa.  Tuuri kuitenkin toteuttaa hyvää romaanin kaavaa, sillä tapahtumat ja ihmisten väliset suhteet olisivat ainakin voineet olla juuri kuvatun kaltaisia.
     Oma lukunsa olivat myös vankileirin nuoret kokemattomat vartijat. Tuuri kuljettaa tarinaa aika lailla kahden Lapuan yhteiskoulun oppilaan kokemusten kautta. Niihin kuuluivat paitsi arkaileva tutustuminen paikallisiin tyttöihin, myös tuska siitä, että he olivat vähällä joutua teloitusryhmään ampumaan vangittuja. Kun he kieltäytyivät, passitti von Kraemer heidät rintamalle.

III​

---

​Antti Tuuri palaa teoksessaan Tammikuu 1918 (Otava 2017) sisällissodan alkuvaiheisiin Etelä-Pohjanmaalla. Teoksen ilmestymisajankohta on hyvin ajateltu, mutta kysymys on myös merkittävästä lisästä tästä ajasta kertovaan kirjallisuuteen. Erityisen mielenkiintoista on eräänlainen mikrohistoriallinen ote, eli taustalla ovat kyllä suuremmat tapahtumat, mutta ne nähdään yhden pitäjän, Ylistaron näkökulmasta. Keskushenkilöksi muodostuu rakennusmestari Ahto Sippola, pelkäämätön itsenäisyysmies, joka oli värvännyt jääkärikoulutukseen Saksaan lähteviä. Hän oli keskeinen henkilö erityisesti Vimpeliin perustetun ”sotakoulun” pariviikkoisten kurssien järjestämisessä.
 
Vimpelin sotakoulun lisäksi miehiä koulutettiin myös Lappajärvellä, jonne ratsumestari Gaston Ahrenberg oli siirtänyt järjestyslipustonsa sen jälkeen kun punaiset olivat hyökänneet sen alkuperäiseen toimintakohteeseen Porvoon lähellä. ”Sotakoulu” ehdittiin ennen tammikuun loppua perustaa myös Vöyrille. Siinä oli aktiivinen lääketieteen ylioppilas Aksel Bergman. Yhteensä koulutettavia oli useita satoja eri puolilta maata. Opettajina toimi erityisesti Saksasta ”komennukselle” tulleita jääkäreitä. Kovin perusteellista oppia ei tietenkään ehditty jakaa, mutta opittiinhan nyt ainakin aseiden käsittelyä ja hyökkäysmuodostelmien tekoa.
 
Antti Tuuri kuvailee taitavasti tuon ajan maaseutuyhteiskuntaa ja suojeluskuntien toimintaa. Puhelinyhteydet kyllä toimivat, mutta kovin tarkkoja keskusteluja ei voitu käydä sen enempää Vaasassa ja sitten Ylihärmässä olleen päämajan kanssa kuin suojeluskuntienkaan kesken. Koskaan ei tiedetty, mitä keskusten puhelinvälittäjien kautta tai muuten voisi päästä ulkopuolisten tietoon. Niinpä oli pakko käyttää sanan viejiä paikkakunnilta toisille. Se ei tietenkään onnistunut muuta kuin rekipelillä, mutta pitkäkin matka voitiin tehdä, kun hevosta sai aina vaihtaa naapuripitäjien suojeluskuntalaisten tai muiden luotettavien ystävien luona. Ja yösijan sai aina suurempikin joukko. Junia voitiin kyllä käyttää, Ylistarosta pääsi esimerkiksi Kauhavalle niin, että Vaasan junasta vaihdettiin Seinäjoella Pohjanmaan junaan ja päinvastoin.
 
Venäläissotilaat majailivat yleensä kouluilla tai nuorisoseurojen taloilla. Sadat suojeluskuntalaiset lähtivät yhtä aikaa valtaamaan näitä varuskuntia tammikuun 28. päivän ensi tunteina. Yllätysmomentti oli tietysti suuri, mutta ei sotilailla useinkaan ollut haluakaan vastarintaan. Monet olivat salaa myyneet aseita paikkakunnan suojeluskuntalaisille, ja monilla oli muutenkin suhteita alueen asukkaisiin. Ylistarolaiset olivat saaneet pääosan aseistaan sahaamalla venäläisten asevaraston seinästä pari hirttä poikki. Ylistarossa tuli vain yksi kuolonuhri ja sekin niin, että kokematon sotilas käsitteli varomattomasti ”kuularuiskua” siten, että sai itse surmansa. Samana päivänä venäläiset riisuttiin aseista myös Vaasassa, Ilmajoella, Lapualla ja Seinäjoella.
 
Erikoinen tapahtuma oli Seinäjoen ja Ylistaron välillä sattunut junan kaataminen. Käsky oli tullut Mannerheimin päämajasta. Kuviteltiin, että ns. postijuna oli jo ehtinyt mennä, ja nyt piti rata katkaista ennen odotettavissa olevaa Vaasaan menevää venäläisten sotilasjunaa. Aikataulut eivät kuitenkaan noissa oloissa pitäneet kutiaan, ja kiskojen rikkomiskohtaan ajoikin juuri tuo postijuna. Veturinkuljettaja ja lämmittäjä kuolivat veturin kaatuessa. Yhtä lukuun ottamatta muut vaunut säilyivät pystyssä, joten matkustajien joukossa mm. senaattorit Renwall, Frey  ja Pehkonen säilyivät vahingoittumattomina. Samassa rytäkässä vangittiin muutamia venäläisiä upseereita ja kymmeniä matruuseja.
 
Tuuria ja hänen äänenpainojaan saamme syksyn mittaan kuulla myös televisiosta. Jo keväällä 2017 aloitettiin tammisunnuntaita koskevan dokumenttielokuvan kuvaukset. Hänellä on ollut tukenaan pohjalaisten muodostama Ylistaron Tammisunnuntai 100 vuotta –työryhmä, Filmiä ja Valoa –yhdistys, Vörå krigskolans arbetsgrupp sekä Vapaussodan ja itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistys. Elokuvan tuottaa Matila&Röhr Productions. ohjaajana on Ilkka Vanne. Filmi saa ensi-iltansa marraskuussa.
 
Tässä yhteydessä pitää todeta, että Tuuri on jo aikaisemminkin kirjoittanut vuoden 1918 tapahtumista. Häneltä ovat ilmestyneet jo ”Suuri asejuna Pietarista 2006”, ”Kylmien kyytimies 2007” ja ”Suuri viljajuna Siperiasta” 2009.
Mainittakoon, että suomalaisten kohtaloa Neuvostoliitossa kuvaava ”Ikitie” on jo tulossa elokuvateattereihin. Siinä liikutaan 1930-luvun tunnelmissa. Se perustuu samannimiseen Tuurin romaaniin.

Antti Tuurin kirjallinen tuotanto on valtava, erityisesti hän on tutkinut eteläpohjalaisten historiaa. Kun hän rakentaa kirjansa paljolti arkistolähteisiin, kirjallisuuteen ja haastatteluihin, voi sanoa, että hän on samalla myös rutinoitunut historiantutkija. Minua miellyttää kovasti hänen lakoninen tyylinsä, sanoja ei ole kovin paljon, mutta niiden takana on paljon asiaa. Eteläpohjalaisena nautin monista hänen äänenpainoistaan ja kaikesta siitä, mitä on rivien välissä. Tämä puoli ei välttämättä kaikille aukene.

---

9.2. Musiikin, tanssin ja valosuunnittelun juhlaa

​Jos joku ajatteli, että sunnuntain aamupäivän tanssillinen tilaisuus olisi Sibeliuksen viulukonsertosta huolimatta ollut jonkinlainen välipala useiden orkestereiden ja sinfonioiden välissä, niin oli varmasti väärässä. Kokonaisuus oli todella nautittava, siinä musiikki, tanssi ja myös valosuunnittelu sulivat yhteen niin, että permantoalueen viimeistä paikkaa myöten täyttänyt yleisö oli todella mielissään.
​
     Kaikki eivät huomanneet varata tarpeeksi aikaa konserttiin saapumiseksi. Syykin oli selvä: Sibeliustalon ovella tarkastettiin kaikkien laukut. Satuimme tietysti siihen jonoon, jossa rouvilla sattui olemaan isommat laukut, olipa jollain parilla matkalaukkukin. Olivat kai heti konsertin jälkeen lähdössä jonnekin. Eihän tämä kontrolli tietysti nykyaikana ole mitään uutta. Esimerkiksi FC Lahden kesän viimeisessä ottelussa pari vuotta sitten Kisapuistossa tarkastettiin kaikki tulijat. Minunkin molempia kylkiäni kopeloi nuorehko varsin hyvännäköinen rouva. En osannut olla siitä pahoillani. 

​Konsertin tunnelmaa osattiin tehostaa valoilla. Aluksi koko näyttämö oli pimeänä (kuva yllä), sitten katossa oleva valonheitin valaisi lähellä ovea olevan flyygelin niin, että lattiaan sen ympärille syntyi pyöreä valokehä. Pian flyygelin ääreen astui pianisti Heini Kärkkäinen, joka soitti viisi kappaletta, Kun Pihlaja kukkii, Yksinäinen honka, Haapa, Koivu, Kuusi, kaikki Sibeliuksen Puusarjasta op. 75.
     Itse en näitä tuntenut, joten kaivelin niistä kotona tietoja. Puusarja on kuulemma hienoimpia näytteitä säveltäjän herkästä panteistisesta tuntemistavasta, eli puut tekstin mukaan todella puhuivat hänelle. Edelleen sain tietää, että monet pianistit ovat ylistäneet Sibeliuksen omaperäistä pianotyyliä. Kritiikkiä on tullut lähinnä niiltä kriitikoilta, joiden mielestä vain sinfoniat ja muut suurteokset ovat suuren mestarin arvoisia.
​     Pienen tauon jälkeen pimeälle näyttämölle asteli viulisti Minna Pensola, joka aloitti viulukonserton. En kyennyt määrittelemään, oliko kysymyksessä se vaikeampi alkuperäinen versio, vai se, mitä on perinteisesti paljon soitettu. Varmaan Pensola kykenee soittamaan molempia, mutta vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten sen soittajia ei ollut paljon. Kun Sinfonia Lahti levytti sitä Osmo Vänskän johdolla Ristinkirkossa, jouduttiin viulisti vaihtamaan yhdestä Suomen sen ajan parhaimmasta Leonídas Kavakósiin, vuoden 1985 Sibelius-viulukilpailun voittajaan. Nykyään tätä on kyllä soitettu paljon, mm. Pekka Kuusisto taitavasti useita kertoja.

Kuvaparin ensimmäisessä on Minna Tervamäki, toisessa Kaari Martin. Kuvat ovat Sibelius-festivaalin esittelylehtisestä, jossa ne olivat rinnakkain vasemmalta oikealle.

Pensolan taakse oli pimeydessä tullut toinen illan tanssijoista, Kaari Martin, Kun valokiila kohdistui ylhäältä molempiin, aloitti Martin tanssin istualtaan Pensolan takana, leveä laahuksellinen hame pitkin lattian pintaa levitettynä. Hän käytti käsiään taitavasti, kaikki nivelet olkapäistä sormenpäihin liikkuivat sulavati liikesarjan edetessä. Ainakin minulle syntyi vaikutelma järven selällä soutelevasta joutsenesta, joka oikoi siipiään, aikoiko sitten nousta lentoon vai ei.
   
    Esitys toteutti tästä lähtien Kaari Martinin koreografiaa, tähtitanssija Minna Tervamäki tuli mukaan, ja syntyi tanssiteos nimeltä On a String, eli tulkinta Sibeliuksen viulukonsertosta. Ohjelmalehtisen mukaan siinä kohtasivat perinne ja nykyisyys, suomalaisuus ja kansainvälisyys, sekä herkkyys ja demonisuus. Kelläpä tähän olisi mitään lisättävää. Korkeintaan voi kertoa minkälaisia mietteitä esitys kenessäkin herätti. ​

---

​Jossain vaiheessa Kaari Martin vaihtoi jalkaansa kevyet korkokengät, steppasi ja heilutti hameitaan flamencon tapaan. Se oli tosin vain lyhyt välähdys, joka kai nyt oli sitä kansainvälisyyttä. Kotona luin esittelyvihkosta tarkemmin, ja aivan oikein, Martin mainitaan nykyflamencon edelläkävijäksi. Molempien taidokkaat käsien ja sormien liikkeet toivat välillä mieleen myös itämaiset tanssit, tai jotain sellaista, jota on todettu pitämään Intialle ominaisena.

​     Välillä tanssijain figuurit heijastuivat varjokuvina näyttämön molemmin puolin oleville seinille. Kun tanssijat välillä pysähtyivät lähes paikalleen, tulivat varjokuvista ja tanssijain hahmoista mieleen antiikin näytelmät. Joskus näytti siltä kuin varjokuvilla olisi jotain yhteyttä muinaisten etruskien hautamaalauksiin. Se oli siis kokonaisteos kaikissa suhteissa, melkoinen elämys kaikille paikalla olleille.

Viimeisellä kuvalla halusin korostaa valojen suurta merkitystä produktiossa.

---

​Minna Tervamäki esitti välillä balettitanssiin kuuluvia liikkeitä, joita en osaa nimetä, mutta jotka näyttivät upeilta, kuten Tervamäki itsekin.  Onhan siinä aikamoinen eläkeläinen, mutta eipä ihme, sillä elämänpituinen ja yhä jatkuva treenaus pitää jo viisikymppistään lähenevän tanssijan huippuvireessä. Luulisin, että hän edelleen kelpaisi mukaan aika hienoille estradeille. Oikeastaan hänen tilanteensa on onnellinen, rankkoja balettiproduktioita ei enää ole, joten aikaa on suunnitella vapaasti aivan uudenlaisia ohjelmia. Enpä ole juurikaan tanssiteoksia ollut katsomassa, mutta nyt tuntui siltä, että tämäkään ei totisesti jää viimeiseksi. 

9.1. Ultra Bra
Taidelauantain 26.8. ilta kului kotona, kun polven kipeytyminen esti jatkon torin ja sen lähiympäristön tapahtumissa. Vietin kolmisen tuntia seuraamalla Ultra Bran kahta konserttia, toinen oli taltioitu tältä kesältä Ruisrockissa. Ikään kuin vertailun vuoksi sen jälkeen seurasi sama ohjelma Tampere-talosta vuonna 2000. Yhtyehän oli lopettanut virallisesti vuonna 2001, joten tänä vuonna oli kysymyksessä aika nostalginen kolmen festivaalin kiertue Seinäjoen Provinssirockissa, Joensuun Ilosaarirockissa ja nyt siis Turun Ruisrockissa. Aivan äskettäin tuli tieto, että vielä neljäskin konsertti on tälle vuodelle tulossa, se on Hartwall–areenassa Helsingissä 15.12. Lippujen myynti alkaa 4.9. Onpa kiintoisaa todeta, kuinka pian liput ovat lopussa.
     Aivan uskomattomalta tuo Ruisrockin konsertti kuului ja näytti ulkonaisestikin. Koko laaja alue aina kaukana sijaitsevaa metsikköä ja meren rantaa myöten oli täynnä enimmäkseen arviolta varhaisessa keski-iässä olevia festivaalivieraita, jotkut kahlasivat jopa rantavedessä. Ja koko joukko seisoi kylki kyljessä käsiään ylhäällä heiluttaen ja jatkuvasti mukana laulaen. Välillä naissolistit Vuokko Hovatta ja Terhi Kokkonen astuivat esiintymislavan reunalle, lopettivat laulamisen ja ojensivat mikit kohti yleisöä. Ja niin yhtenäistä laulu oli, että koko parikymmentuhantinen joukko lauloi jatkoa kuin yhdestä suusta. Kamerat kuvasivat kuulijoita, useimpien kasvoilta näkyi miltei haltioitunut ilme, ja huom. mitään alle kaksikymppisiä nuoria nämä eivät olleet. Nostalgia tuntui tunkeutuvan jopa televisiokuvaa kotona seuraaville saakka. Ilmeisesti ihmiset kokivat uudelleen nuoruuttaan ja lisäksi läheisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Olisi ollut mukavaa olla mukana, mutta kyllä kotonakin pääsi tunnelmaan.
     Kuvaajille täytyy antaa kiitosta, laulajien ja soittajien lähikuvat antoivat paljon informaatiota. Yhtyeen sielu Kerkko Koskinen soitti edelleen yhtä energisesti kuin aikaisimpinakin vuosinaan, siloposkisesta ja hoikasta nuorukaisesta oli nyt tullut 44-vuotias mies, sinänsä edelleen hyväkuntoisen näköinen. Suuren vaikutuksen teki myös lyömäsoitinten soittaja, jonka lyöntitekniikkaa ja erinomaista rytmitajua saattoi ihailla. Tarkoitus ei ole tässä käydä läpi kaikkia neljää laulusolistia (Hovatta, Kokkonen, Arto Talme, Olli Virtaperko), jousiryhmää, viittä puhaltajaa, kitaransoittajia ja muita, siihen ei sivumäärä eikä oikein asiantuntemuskaan riittäisi.  Vertailu vuoden 2000 konserttiin oli muuten hupaisaa, 17 vuotta oli muuttanut kaikilla ulkonäköä, mutta ei ollut vienyt tippaakaan energisyydestä ja intensiivisyydestä.
     Aivan hiljaiseloa Ultra Bra ei sentään näinäkään vuosina ole viettänyt, tammikuussa 2012 presidentin vaalien edellä se piti Helsingin jäähallissa Pekka Haaviston tukikonsertin. Yhtyeen voimahahmolla Kerkko Koskisella ja toisella laulajalla Vuokko Hovatalla on ollut omia konsertteja ja esiintymisiä Kerkko Koskinen Kollektiivin nimissä. Hovatta on tehnyt myös näyttelijän uraa. Ultra Brassa on alusta lähtien ollut maan eturivin muusikoita kevyen musiikin puolelta, joten he ovat koko ajan tehneet omaa ammattityötään, milloin milläkin taholla. Mm. alkuaikojen laulaja Anna Tulusto on pitkään toiminut radiotoimittajana ja kolumnistina. Hän palasi konsertin lopussa laulusolistien joukkoon.
   
​      Ultra Bra aloitti toimintansa vuonna 1994. Sen juuret olivat parin vuosikymmenen takaisessa poliittisessa laululiikeessä. Poliittista osuutta en sen lauluissa enää ole huomannut, ellei se sitten ole ollut hienovaraisesti peiteltyä. Jossain lauluissa, kuten Ameerika, siinä jotain voisi olla. mainitaanhan siinä Panama ja joitakin muita kaupunkeja eri puolilta maailmaa. Tästä perille pääseminen edellyttäisi kuitenkin tekstien näkemistä kirjoitettuina. Vauhdikas esiintymistyyli kyllä kertoo tästä perinteestä.
     Toisena juurena on ollut Kallion ilmaisulukio, jossa useat mukaan tulleet olivat opiskelleet. Tällainen on ollut mm. Anni Sinnemäki, joka on ollut yhtyeen ”johtava” sanoittaja. Hän oli aikoinaan naimisissa Kerkko Koskisen kanssa. Koskinen on säveltänyt kaikki laulut yhtä lukuun ottamatta. Sinnemäen rakettimainen nousu eduskuntaan ja nyt yhdeksi Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi selittyy tätä kautta. Hänen sukujuurensa muuten johtavat Lapuan Hellanmaahan, körttiseudulle ! Sanoittajina oli toki useita muitakin, kaikkiaan kuusi, mm. jonkin aikaa Janne Saarikivi, suomalaisugrilaisten kieltentukimuksen nykyinen professori. Hänet moni muistaa myös TV 1:n jälkiviisaista. Hän on se komearaaminen, urheilullinen mies, jolla on sana edelleen hallussaan. Jotkut laulut perustuvat Anna Ahmatovan suomennettuihin runoihin.
     
​     Mihin sitten Ultra Bran laulujen tenho perustuu? Tietenkin osaksi siihen, että sävelet ja laulutapa ovat suosittua pop-rock –tyyliä, vauhdikasta kuin ennen vanhaan agit-propin aikoina. Ultra Bran soundissa on jotain jazzista, jotain latinalaista, lisäksi menoa ja meininkiä. Kaikki se on sitten "sekoittunut" Kerkko Koskisen päässä. Sitä poliittista sanomaa ei sanoista kyllä minun mielestäni löytynyt, ellei sitten niin peiteltynä, että vain1990-luvulla nuoruuttaan elävät sen ymmärtävät. Mainitsin yhtenä mahdollisuutena edellä kappaleen nimeltä Ameerika, mutta esimerkiksi Moskova ei sellaiselta tuntunut, vaikka odotin. Pikemminkin se edustaa samaa haikeaa nostalgiaa, jota on useimmissa lauluissa.
     Yhtyeen soittamien kappaleiden määrä on mittava. Tässä voi kommentoida vain muutamia. Lopultakin valtavirta lienee siinä, että esillä on parisuhde, sen vaikeudet ja parhaat puolet eri muodoissaan, kauttaaltaan siis kaunista ja henkevää rakkauslyriikkaa. Savanni nukahtaa  –kappaleessa lauletaan kahdesta väsyneestä leijonasta, monissa muissa lauluissa jo nimi kertoo samaa sanomaa (esim. Minä suojelen sinua kaikelta tai Älä soita tänne enää koskaan). Toisaalta niissä esiintyy myös maailmantuskaa ja ydinsodan pelkoa (Kahdeksanvuotiaana), jotkut tuntuvat löytävän kohdeyleisönsä varhaisteineistä (Heppa, Hauki), ellei niissäkin ole piilomerkityksiä. Varsinkin tuossa kaislikossa uivassa hauessa sellaista voi olla. Mutta kuten sanottu, nostalgiaa riittää. Kuvittelisin, että nuo pääasiassa kolmi-nelikymppiset lauloivat niin hartaasti siksi, että eletty nuoruus tuli mieleen. Pärnu kertoo harhailusta yöllä pitkin tuota virolaista kaupunkia, hiljaista on, ei paljon ihmisiä, vain pyöreät ikkunat katsovat taloista. Satamassa tai hiekkarannallakaan ei ole ketään. Sinä lähdit pois (san. Anni Sinnemäki) on ylittämätön tuossa haikeudessaan, ehkä siksi se on yhtyeen kaikkein suosituimpia. Tähän loppuun laitan sen todistamiseksi muutamia alkurivejä sen sanoista. Vesilammikon kiertäminen tuo tarpeeksi konkretiaa, ja lopulta vain kaikki pensaiden laulavat linnut jäävät jäljelle. 

Aamuyöllä kumpikaan meistä ei jaksa enää juhlia
Aamuyöllä kumpikaan meistä ei jaksa enää juhlia
…..
Väsyneet katseet, käheät äänet,
Taustalla aurinko joka ei lämmitä
Taustalla aurinko joka ei lämmitä
…..
Sinä lähdit pois minä katselin parvekkeelta
Loittonevaa selkääsi, kiersit vesilammikot
Ja arvaan ettet murehdi tätä eroa
….
Pensaiden kaikki laulavat linnut
Aamulla ennen seitsemää
Pensaiden kaikki laulavat linnut
Aamulla ennen seitsemää

8.8. Taidelauantai 26.8.

​Olipa Lahden keskustassa kerrankin tapahtumia jokaiseen makuun, niin paljon vaan, että oli täysin mahdotonta ehtiä jokaiseen mielenkiintoiseen paikkaan. Niinpä piti suunnitella etukäteen ajankäyttö, kulkureitit ja vielä se, mihin oli tarkoitus kussakin paikassa perehtyä.
     Aloitimme matkamme kaupungintalon puistosta, jossa oli kosolti nähtävissä informaatiota Lahden palveluista, kulttuurista, liikunnasta, matkailusta jne. Taisi siellä olla nastolalaisillakin oma telttansa.  Nuoret olivat järjestäneet pitkin matkaa kaikenlaisia työpajoja, ja tietysti kahvitustakin. Palkittu lauluyhtye Swing It ! kajautteli kauniita lauluja Ari Niskasen johdolla.
​     Sen verran oli kiirettä, että kierroksille talon sisällä ei ehditty. Olisihan siellä ollut hauska nähdä  millainen se kahvila Tyrmä oikein on. Siellä en ole käynyt. Muilta osin ovat sisätilat tulleet minulle vuosien varrella tutuiksi, milloin vein oppilaita tutustumaan valtuuston kokouksiin, milloin tutkin vuosittaisjulkaisuja Lahden kulttuurihistoriaan kirjoittamaani osuutta varten.

---

Seuraavaksi riennettiin sitten Hämeenkadun ja Rauhankadun kulmaan tutustumaan EES:n uusiin tiloihin vuonna 1907 rakennettuun jugend –tyyppiseen toimitaloon. Talo siirtyi yhtiön haltuun vaiheittain mainitun vuosisadan alkupuolella. Osuimme siis viettämään juuri muuttaneen Mediakulman tupareita, joihin oli kutsuttu koko Lahti.
​     Aluksi tutustuimme sisäpihan teltassa Kerberoksen (Kalvi Laalo) sellaisiin piirroksiin, jotka olivat herättäneet mielipahaa EES:n sivuilla, tai jotka oli aran luonteen takia kokonaan jätetty julkaisematta. Kuvia katsellessa tuli selvästi esille se. että onnistuneen pilapiirroksen tulee tavoittaa jostain päivänpolttavasta aiheesta ydin niin, että lukija hahmottaa kerralla koko tapahtumaketjun. Usein täytyy työskennellä hyvän maun rajoilla, mutta jotain piikikästähän kuviin pitää silti sisältyä. Ohessa on muutama esimerkki siitä kiltimmästä päästä, poliitikoita tai työkseen esiintyviä julkisuuden henkilöitä ei yleensä käsitellä silkkihansikkain. Jätin pois mm. sukupuolineutraaliin avioliittoon viittaavan kuvan, samoin sellaisia, jotka helposti liitettäisiin muihin kuin supisuomalaisiin.

Lennu-koirasta tuli maailmanlaajuinen julkkis, kun se onnistui viime joulun edellä livahtamaan presidentin sylistä nuuhkimaan lahjaksi tuotua, perinteistä haukipakettia. Presidentti Halonen kiirehti aikanaan Ottawan jalkaväkimiinat kieltävän sopimuksen allekirjoitusta. Monet olivat sitä mieltä,että se heikensi Suomen puolustusvalmiutta. Niiden tilalle alettiin nyt hankkia korvaavia järjestelmiä. Torin pysäköintihallin rakentaminen alkoi kaivauksilla, joiden yhteydessä tehtiin arkeologisia tutkimuksia. Rakentaminen ajoittui kahden näkyvän hahmon, Jouko Skinnarin ja Pentii E. Rantasen viimeisiin poliitikkovuosiin. Vesa-Matti Loirin elämänvaiheet ja laulut eivät olleet koko kansan mieleen.

---

​Kahvikupin jälkeen seurasimme hetken taiteilija Paula Eightin todella nopeaan tahtiin syntyviä muotokuvapiirroksia. Sitten siirryimme sisätiloihin, vilkaisimme yleisönpalvelutiloja ja paria Radio Voiman huonetta.  ESS:n päätoimittajakin näytti olevan paikalla, mutta mitään asiaa hänelle nyt ei sattunut olemaan.  Vaimo täytti lomakkeen ja arvaili aikaa, mikä paikalla olleelta toimittaja Eeva Ristkarilta kuluisi lukea päivän lehti markkinapäivänä 6.9. ääneen. Pelicansin pelaajia tai Love Me Tender -musikaalin tähtiä emme ehtineet jäädä odottelemaan.
    Sitten teimme nopean koukkauksen Hämeenkadun ja Rauhankadun kulmassa sijaitsevan Kukkapiin edustalle, jonne oli syntynyt mielenkiintoinen, ja ei niin tavallinen asetelma. Mm. luonnonkukkia pihlajanoksia oli aseteltu niin purkkeihin, koreihin kuin saappaisiinkin. Sisälläkin oli nähtävää. Sen jälkeen oli vuorossa alatori, jossa väkeä oli paljon paikalla. Yhtenä syynä oli poliisiajoneuvojen ja poliisin toiminnan esittely, väkeä ja erilaisia poliiseja oli niin paljon, että kuvaaminen oli hieman hankalaa. Lopulta talteen jäi vain yksi kuva poliisien mönkijästä. Alueen laidalla oli joukko myynti- ja esittelytelttoja, yhden seinässä luki sana pussauskoppi. En jäänyt katselemaan millaista väkeä sinne oli menossa.
 
Sopiko kaikki nähty Taidelauantai –nimen alle? Ainakin oli paljon nähtävää, sinänsä arvokasta kuitenkin.

​Lopulta seurasin vähän aikaa esiintymislavalla tapahtunutta keskustelua, jonka aiheena oli tulevan, mahdollisen taidemuseon sijainti. Tarjollahan on kaksi kohdetta, Osuuskauppa Hämeenmaan omistaman Sokoksen kolmas kerros, tai Kulttuurikeskus Malski  Päijänteenkadulla. Oma veikkaukseni on, että se tulee Sokoksen yläkertaan, jotkut julkisuuden henkilöt ovat ainakin sieltä matkailupuolelta näköjään olleet kallellaan siihen suuntaan. Malskissa olisi korkeita tiloja enemmän. Siellä olisi ajan mittaan mahdollisuuksia laajentaa toimintaa moneenkin suuntaan. Olen kyllä Hämeenmaan asiakasomistaja, ja arvostan sen liiketoimintaa. Tuntuu kuitenkin kuin se olisi valtio valtiossa. Ainakin aikaisemmin kunnallisia päättäjiä oli paljon sen luottamuselimissä, miten on nyt, sitä en tiedä. Aikaisemmin puhuttiin paljon siitä, että vuosikymmenien mittaan osuuskaupat saivat kautta koko Suomen niemen ostaa tontteja parhailta kauppapaikoilta, nimitettiin sitä käytäntöä sitten miksi nimitettiinkään.
-----
Iltapäivällä kävi sitten ohraisesti. Toinen polvi äityi niin kivuliaaksi, että piti jäädä kotiin. Tähystykseen pitäisi päästä. Niinpä esimerkiksi se tosi upea yhteisateria siellä Torikadulla jäi näkemättä, samoin Block Party Rautatienkadulla. Ja olisihan siellä Seurahuoneen Pihatossakin ollut hauska nähdä kaikenlaista tanssia, twerkkausta ja kabareeta illan pimetessä. Paljon muutakin jäi tällä erää. Mutta toisaalta samaan aikaan tuli televisiosta kerrankin hyvää ohjelmaa, Suomen lentopalloilijat taistelivat Puolan kanssa EM-kisasarjassa. Ja tulihan sieltä kaksi Ultra Bran konserttia, ensin tältä kesältä Ruisrockista ja ikään kuin vertailuna yhtyeen aikanaan viimeiseksi suunniteltu, silloinen lopettajaiskonsertti Tampere-talosta vuodelta 2000. Ihan pieleen ei siis se iltapuolikaan mennyt. 
     Suomi hävisi Puolalle, mutta päässee silti turnausten seuraavaan vaiheeseen. Taidossa ja peliälyssä oltiin vähintäänkin tasavertaisia, mutta reilusti yli kaksimetrisiä keskitorjujia ja hakkureita ei näin pienestä maasta oikein löydy. Eikä ainakaan sellaisia, jotka olisivat samalla nopeita ja notkeita.  Kolmenkymmenen vuoden aikana on peli muuttunut valtavasti fyysisempään suuntaan. Ennen vielä jopa vain vähän yli 180 -senttiset pelaajat juhlivat verkolla, nykyään korkeintaan liberot ovat tällaisia ”pätkiä”. Mitä sitten tulee siihen Ultra Bran yhteensä kolmen tunnin konserttirupeamaan, niin täytyy sanoa, että yhtye on yhä edelleen mahtava. Siihen tekisi mieli vielä palata näilläkin palstoilla. 

​8.7. Jakovara vai jakovaara ?

Veturimiesten poliittinen lakko. Iltakuudelta 14.8. 2017 junaliikenne pysähtyi koko maassa runsaaksi vuorokaudeksi. Työmatkalaiset ja muut junaa tarvitsevat joutuivat etsimään muita vaihtoehtoja. Veturimiesten liiton mielenilmauksen taustalla olivat hallituksen suunnitelmat avata rautateiden henkilöliikenne kilpailulle vaiheittain vuoteen 2026 mennessä. Suunnitelmissa on ollut pilkkoa nykyinen VR kolmeksi valtion eri yhtiöksi, jotka hoitaisivat kalusto-, kunnossapito- ja kiinteistöasioita. Veturimiehet pelkäävät, että tämä malli vääristäisi kilpailua ja vaikuttaisi niin työpaikkojen määrään kuin työehtoihinkin.  Taustalla kummittelee se pelko, että joillekin rataosille syntyisi jopa monopoleja, jotka pahimmassa tapauksessa olisivat ulkomaisessa omistuksessa. Hallituksen tarkoituksena on, että liikennöintioikeuksien saaminen vilkkaimmille rataosille vaatisi kylkeensä myös huolenpitoa joistain niistä rataosista, joissa liikenne on vähäisintä.
     Veturimiehet ovat ilman muuta eräs avainryhmä, joka on aikaisemminkin lakkoillut, mutta ei kovin usein. Keväällä 1950 he vaativat eläkkeiksi 90 prosenttia kuukausipalkasta, kun hallitus lupasi 75 prosenttia. Tämä olisi vaarantanut mm. sotakorvauksien viimeisiä kuljetuksia. Lakkoa pyrittiin ensin murtamaan kutsumalla kaikki tietyn ikäiset miehet kertausharjoituksiin. Suunnitelma ei täysin tehonnut, ja lakko loppui vasta pitkäaikaisten neuvottelujen jälkeen SAK:n myötävaikutuksella. Keväällä 1956 maassa syntyi muutamia viikkoja kestänyt yleislakko, johon veturimiehet tietysti osallistuivat. Vuonna 2013 he lakkoilivat Helsingin lähiliikenteessä.
     Latautunut tunnelma. Sinänsä veturimiehet eivät ole olleet erityisen lakkoherkkää joukkoa. Tämäkin päivän ilmaus kuvannee paremminkin latautunutta tunnelmaa syksyn palkkaneuvottelujen edellä. Jännitteitä on muitakin. Kilpailukykysopimus pysäytti palkkakehityksen, vei  sitä jopa alaspäin. Erityisesti kunnallisen puolen pienpalkkaiset ovat valittaneet sitä, että julkisen puolen lomarahaleikkaukset tekivät palkkapussiin tuntuvan heikennyksen. Taustalla on tietysti myös se, että talous on hyvää vauhtia elpymässä, nousu alkoi ekonomistien mukaan vähitellen jo edellisvuoden lopulla. Työntekijäpuolella on vahvistunut selitys, että nyt olisi ns. jakovaraa, eli varaa nostaa palkkoja. Hallitus, erityisesti valtionvarainministeri Orpo (kok) on selittänyt, että pitäisi malttaa odottaa, jatkuuko noususuhdanne pitempään. Hän on varoittanut jakovaarasta, joka seuraisi liian ahneesta etujen mittaamisesta.
​
     Oma merkitys tilanteen jännitteisyyteen on myös Finnairin hallituksen päätöksellä myöntää toimitusjohtaja Pekka Vauramolle ylimääräinen lisäeläkke 130000 euroa. Tämä tapahtui vastoin valtion omistajapoliittisia linjauksia, jotka olivat kyllä yhtiön johtokunnan tiedossa. Omistajaohjauksesta nykyisin vastaava elinkeinoministeri Mika Lintilä on sanonut, että myöskään valtion omistajaohjausosaston johtajan Eero Heliövaaran toiminta tässä eläkeasiassa ei lisää luottamusta. Hän jätti ilmoittamatta tekeillä olevaa päätöstä pääministeri Juha Sipilälle, joka silloin oli vastaava ministeri. Suomen Lentoemäntä- ja stuerttiyhdistyksen puheenjohtaja on julkisuudessa ihmetellyt. miksi Finnair palkitsee vain toimitusjohtajan eikä säästökuuriin osallistunutta henkilökuntaa. Lentäjien puolelta asiaan ei otettu kantaa, ehkä siksi, että heillä on oma palkitsemisohjelmansa.
     Ministeri Mika LIntilä on ollut tuohtunut tapahtuneesta, mutta se ei ilmeisesti johda mihinkään sanktioihin. Sitä varmaan ajateltiin myös Finnairin johtokunnassa: vähän aikaa meteliä, ja sitten hiljaisuus. Vähän samanlaista oli meno myös vuonna 2009, kun toimitusjohtaja Mikael Lilius mittasi Fortumista ulos 12 miljoonan euron optiot. Sitä selitettiin Liliuksen etevällä toiminnalla, mutta toisaalla todettiin, että Fortum oli silloin valtavassa myötätuulessa, joka sitten koitui vahvasti johtajasopimuksen tulkintojen mukaan Liliuksen hyväksi. Silloinkin asiasta nousi kohu, joka vähitellen laantui. Liliuksella oli silloin pokkaa puolustaa näkemyksiään, niin myös nyt Finnairin johtokunnan puheenjohtajalla Joukko Karvisella, joidenkin kolumnistien tulkintojen mukaan jopa alentuvasti. Vuonna 2009 sentään Lilius jouti lähtemään, samoin paikkansa joutui luovuttamaan silloinen Fortumin hallituksen puheenjohtaja Peter Fagernäs.
     On sanottu, että pienessä Suomessa on niin vähäinen määrä hallitusammattilaisia, että heitä tarvitaan samaan aikaan monissa eri yrityksissä. Piirit ovat pieniä, joten eräänlainen sulle-mulle  –systeemi voi toimia. Yksityisissä yrityksissä on osakkaiden asia miettiä, miten tähän tulee suhtautua. Mutta niin Fortum kuin Finnairkin ovat valtioenemmistöisiä, joten niissä tulisi noudattaa valtion omistajaohjauspolitiikkaa. Mutta kuten sanottu, vähän aikaa valtion edustajat puhaltavat tuuleen, ja sitten kaikki vaikenevat. Näin kai siinä käy.
--------  
Monenlaista hyötymistä. Kyllähän tätä kotiinpäin vetämistä on valtionkin puolella tapahtunut. Vuonna 2005 eduskunta sääti lain, jonka mukaan eduskuntavaaleissa valitsematta tullut edustaja on oikeutettu runsaaseen sopeutumiseläkkeeseen. Kahteen otteeseen ministerinä ollut, vähän yli 50-vuotias Suvi Linden nauttii edelleen 6000 euron kuukausieläkettä. Entinen ministeri, hiljattain 40 vuotta täyttänyt Tanja Karpelakin saa lähes 4000 euroa kuussa. Molemmat joutuivat jättämään eduskunnan vuonna 2011. Linden nostaa eläkettä vuoteen 2027 saakka, Karpela vuoteen 2035. Tällä hetkellä on sopeutumiseläkkeellä myös melkoinen määrä entisiä kansanedustajia, jotka varmaan eivät pidä kiirettä uuden työpaikan hankkimisessa.
     Hiljattain on uutisiin noussut Päivi Lipponen, joka on miehensä Paavo Lipposen yrityksen toimitusjohtaja, historian tuntiopettaja, ja lisäksi sopeutumiseläkkeellä. Sopeutumiseläkkeen jatkuva saanti johtuu siitä, että palkkatulot eivät ylitä tiettyä rajaa. Paavo Lipponen on hiljattain nostanut yrityksestä varoja minimaalisella verotuksella. Suurin osa tuloista tulee konsulttitöistä Nord Stream -kaasuputken tiimoilta. Kysymys on (kahdesta) kaasuputkesta, jotka kulkevat Venäjältä Saksaan pitkin Itämeren pohjia. Saksan päässä sitä on innokkaasti edistänyt entinen liittokansleri Gerhard Schröder, joka nykyään on yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja (Wikipedian mukaan) 1,5 miljoonan euron vuosipalkalla.  Schröder ja Lipponen tekivät aikanaan paljon yhteistyötä jo EU:n puitteissa.
 
Luettelo niistä yrityksistä ja yksityisistä, jotka ovat ns. verosuunnittelun nimissä pelanneet ns. veroparatiisien kautta, olisi hyvin pitkä. Eräänlaista verosuunnittelua harjoittavat myös ne kolme suuryrityksistä hiljattain eläkkeelle päässeet johtajaa, jotka muuttivat Portugaliin, joka ei lainkaan peri heiltä veroja. Mutta kyllä tavallisetkin kansalaiset osaavat: Etelä-Euroopan maissa, Floridassa jne. oleskelee tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia tällaisia yrityksistä eläköityneitä kansalaisia. Valtion ja kunnan palveluksessa olleet eivät tätä veroetua tietääkseni saa. Kun sitten vanhuus ja sairaudet yllättävät, tullaan kipin kapin Suomen terveydenhoidon piiriin. Moni on saanut viimeisinä vuosinaan hoitoa viisi- tai jopa kuusinumeroisissa määrissä laskettuna.  Olisi siis ollut oikeudenmukaista maksaa veroja ne kymmenen tai kaksikymmentä vuotta tätä ennen.
---
Jakovaraa vai jakovaara? Siinä tulee olemaan syksyn kuuma kysymys. Avainasemassa ovat ne liitot, joiden alalla vientikauppa vetää. Tietenkin on vielä se AKT (Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto ry), jolla on valta laittaa niin halutessaan kuljetukset jumiin. Yleensä sillä puolella on kyllä palkkaneuvotteluissa pärjätty, esimerkiksi satamien ahtaajien tuntipalkka on viime lehtitietojen mukaan 21,5 euroa.  Voi olla, että tänä syksynä pahimmassa tapauksessa alkaa aikamoinen saalistusmentaliteetti vallita kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Huippujohtajien sulle-mulle  -mentaliteetti ei tätä ainakaan hillitse.

​(Lähteinä omien tietojen ja internetin lisäksi tämän ajan sanomalehdet ja eräät kolumnistit)

​8.6. Liikahtaako Kisapuiston kehittäminen eteenpäin ?

Viimeinkin jotain näyttäisi tapahtuvan. Tosin ensimmäinen vaihe, eli salaojitus ja tekonurmen laitto on jo toteutettu. Kun kaupunki tai sen Tilakeskus oli pelannut urheiluhalliyhdistyksen pois kuvioista, alkoi usko kuitenkin horjua. Ilokseni näin tämän päivän lehdestä (ESS 18.8.), että liikunta- ja kulttuurilautakunta ja sen ripeältä vaikuttava puheenjohtaja Marju Markkanen ovat näköjään lähteneet liikkeelle.
     Ajatus liikunnan, kulttuurin ja viihteen monitoimikeskuksesta on mainio. Konsertit ja vaikkapa uudessa katsomorakennuksessa järjestettävät videopelaamisen turnaukset ovat tätä päivää. Näin tavoiteltaisiin ajatus kaikkien kaupunkilaisten olohuoneesta. Sitä tunnelmaa saatiin pari vuotta sitten kokea myös niissä muutamissa liigapeleissä, jotka siirrettiin kolkosta betonista keskelle kaupungin sydäntä.
     Varmaan olisi myös oikea ratkaisu, jos hanke siirrettäisiin uudelle kaupungin tytäryhtiölle pois Tilakeskukselta. Näin siirryttäisiin hieman sinne urheiluhalliyhdistyksen toimintatapojen suuntaan. Eli hanke ei rasittaisi kaupungin investointiohjelmaa eikä tiettyihin sääntöihin sidottuja virkamiehiä. Yksityisen rahoituksen saantikin olisi helpompaa.
     Olen aikaisemminkin ihmetellyt sitä, että monessa paljon pienemmässäkin kaupungissa palloiluolosuhteet on saatettu ajan tasalle. Eikä meillä täällä Lahdessa vieläkään tiedetä, päästäänkö ollenkaan maaliin. Museolta tulee varmaan kuittia siitä, että aurinkokatsomon katto tulisi estämään upean museorakennuksen näkemistä pallokentältä käsin. Ja kuka tietää, jos jostain keksittäisiin luontoarvoja, joita pitäisi puolustaa. Kai joku keksisi valittaa siitä, että konsertit tuovat liikaa meteliä kaupungin keskustaan. Tietysti joskus ajoittain näin tapahtuisi, mutta kenttähän on eräänlaisessa notkossa niin, että osa äänistä jäisi Lyseonmäkeen. Kysymys olisi siis vain hetkellisistä haitoista, tuskin enempää kuin nyt on ollut toritapahtumissakaan.

Onnea hankkeelle !

Oheiset kuvat ovat vuoden 2015 viimeisestä ottelusta Kisapuistossa. Vieraana oli ROPS (Rovaniemen Palloseura). Vaikka kuvissa näkyy vain osia kentästä, voinee niistä aistia sen tunnelman, joka siellä vallitsi.

8.5. Sillamäen kärsimysnäytelmä

Andrei Hvostov (s. 1963 Sillamäessä) on virolainen toimittaja, esseisti ja kirjailija, joka kuvaa lapsuusvuosiaan uraanirikastamon takia suljetussa pikkukaupungissa. Se oli tavallaan   venäjänkielinen saareke virolaisessa ympäristössä. Hänen äitinsä oli Tarton yliopistosta valmistunut geologi, joka tapasi kaivosmiehenä työskennelleen miehensä komennusmatkallaan jossain Siperiassa. Täältä he saivat siirron Sillamäen kaupunkiin. Hvostovin teos on sikäli tyypillinen, että monet muistot ovat kultaantuneet, yleissävy ei ole ollenkaan ahdistava. Hän viljelee mielellään ironiaa virolaisista ja venäläisistä, kylmästä sodasta ja neuvostojärjestelmästä. Hän suhtautuu nyt aikuisena miehenä hymyillen kaikkiin niihin ongelmiin, joihin nuoret miehet kasvuvaiheissaan aina ovat joutuneet. Hvostoville tuo aika ei ollut pelkkää kärsimysnäytelmää, jossain määrin kaupungin asujaimistolle kylläkin. Nuori Andrei kokee kyllä välillä elämänsä tylsäksi ja turhauttavaksi. Kaikki muuttuu, kun hän pääsee opiskelemaan historiaa Tarttoon.

​Tämän päivän Sillamäe. Muutama vuosi sitten lahtelaiset viron opiskelijat tekivät opettajansa Leili Kujanpään johdolla matkan Koillis-Viroon, Narvaan ja sen ympäristöön. Samalla matkalla tutustuimme myös Sillamäen kaupunkiin. Sen kylpylät olivat vielä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa tunnettuja Pietarin ja Moskovan rahakkaan väen keskuudessa mainioina kesänviettopaikkoina. Kesävieraita tuli muualtakin Euroopasta.
     Neuvostoaikana rajat menivät kiinni, ja 1920-luvulla sinne alettiin perustaa palavaa kiveä käyttävää teollisuutta. Toisen maailmansodan aikana alue joutui aluksi saksalaisten haltuun, ja lähellä sijainneeseen  Vaivaraan tuli juutalaisille tarkoitettu keskitysleiri. Kun Neuvostoliitto valtasi alueen uudelleen, tuotiin paikkakunnalle venäläisiä. Alkuperäiset asukkaat olivat joutuneet kaikki ties minne.

---

Eräs Sillamäen uraanirikastamon johtaja oli kotoisin Odessasta, ja niinpä hän halusi tuoda pääasiassa 1950- ja 1960- luvuilla rakennettuun kaupunkiin osaa kotiseudustaan. Nämäkin portaat ovat melkein kuin suoraan Eisensteinen Panssarilaiva Potemkin -elokuvasta, kovasti pienemmät vain.

​Sillamäen keskusta tekee nykyään siistin ja mahtipontisen vaikutelman, olihan sen arkkitehtuuriin sisällytetty Stalinin ajalla arvostettuja klassisia piirteitä. Toisessa kuvassa on kaupungin kulttuuritalo.

---

​Pian kaupunkiin perustettiin uraanirikastamo Neuvostoliiton ydinaseteollisuutta varten.  Kaupunki suljettiin ulkopuolisilta, joten kanssakäyminen lähiseutujen virolaistenkin kanssa oli hyvin vähäistä. Venäläiset eivät antaneet mitään tietoa tehtaan toiminnasta tai sen aiheuttaman jätevuoren koostumuksesta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen asiat tulivat julkisiksi, ja tutkimukset alkoivat. Asukkaita vaivaavista sairauksista liikkui villejä huhuja. Sillamäeläisten ja muiden virolaisten välillä ei kuitenkaan ole viimeisten kymmenen vuoden aikana havaittu merkittäviä terveyseroja, kuten Raili Leino on todennut Teknikka & Talouslehteen kirjoittamassaan artikkelissa.
     Suomen Säteilyturvakeskus oli tutkimuksissa mukana alusta lähtien. Poratut näytteet osoittivat, että paikalla oli rikastettu uraania malmista, mutta ei eroteltu isotooppeja eikä sinne ollut tuotu ydinjätettä. 40-hehtaarinen jätevuori oli siksi vain lievästi radioaktiivinen. Mutta sen keskellä lainehti järvi, jonka vesi oli vahvasti typpihapon saastuttamaa ja uhkasi lorahtaa Suomenlahteen.
     Jätevuoren reunaan iskettiin 455 betonipaalua. Sadevedet johdettiin muualle ja rantaan rakennettiin aallonmurtaja. Itse jätevuori eristettiin metrillä bentoniittisavea, joka kostuessaan turpoaa eikä päästä vettä läpi. Kemikaalit ja radioaktiiviset raskasmetallit eivät sen takia enää uhkaa Suomenlahtea. Samalla aineella aiotaan tulevaisuudessa verhota myös ydinvoimaloiden polttoainejätteet. Hankkeen kokonaiskustannukset olivat 20 miljoonaa euroa, josta Viron oma osuus oli kahdeksan miljoonaa. EU-rahaa käytettiin viisi miljoonaa ja esimerkiksi Suomen rahaa miljoona euroa. Työ alkoi 1999 ja valmistui 2007.
     Kaupunkiin on pyritty löytämään uusia tulonlähteitä. Jätemäen kupeeseen on noussut öljysäiliöitä. Satamaa on pyritty rakentamaan öljynkuljetus ja mahdolliset risteilylaivat mielessä. Myös laivayhteyttä Suomenlahden yli Kotkaan on pyritty kehittämään.

Nuoren pojan kasvukertomus
Kirjan ensimmäinen luku on riemukas, kirjailija huvittelee poikansa kanssa miettimällä sitä, voisiko uudessa ajassa kasvanut poika tehdä aikamatkan isänsä nuoruuden neuvostoyhteiskuntaan vaikkapa vuoteen 1980. Parikymppinen poika ei kykene alkuunkaan kuvittelemaan millaisia vaatteita ja kenkiä pitäisi valita, miten hampaat paikattiin kiiltävällä metallilla niin, että suunsa avaajalla näytti olevan nauloja suussaan. Miten pitäisi esiintyä, jotta ei herättäisi liikaa huomiota.
   Eräänlaisena yhteenvetona isä selitti, että neuvostovalta oli kaikissa asioissa älyllisesti nöyryyttävää: 
” Oli nöyryyttävää osallistua lokakuun vallankumouksen ja vapunpäivän paraateihin. Oli nöyryyttävää katsella ja kuunnella uutisia, lukea lehtiä. Oli nöyryyttävää tehdä yhteistyötä, liittyä puolueeseen edetäkseen urallaan. Älyllisen nöyryytyksen rinnalla oli myös konsumeristinen nöyryytys. Se, ettei sinulla ole vessapaperia, hammastahnaa tai kunnollisia alusvaatteita, on epämukavaa. Neuvostopassin mukana ihminen sai onnittelukortin, johon oli painettu poeetta Majakovskin kuuluisa runo. Siinä oli ylpeät sanat: Lukekaa ! Kadehtikaa! Olen Neuvostoliiton kansalainen! Todellisuus oli täysin päinvastainen.”
   Poika on koko ajan kuuntelijan asemassa, ja vastaili harvakseen. Hän ei tiennyt mitään edes vuoden 1980 koululaiskapinasta, joka oli ilmeisesti Hvostoville itselleen pysäyttävä tapahtuma. Lahden seudun historian opettajat olivat samalla syyskuun viikolla Tallinnassa mm. tutustumassa 32. keskikouluun. Kun olimme sunnuntaina 22.9. jo laivassa, alkoi Kadriorgin stadionilla Neuvosto-Viron radion ja television toimittajien ja työntekijöiden leikkimielinen jalkapallo-ottelu. Sen perään oli ajateltu Propeller –yhtyeen punkhenkistä esiintymistä. Mutta kun esiintyminen peruttiin, lähti pari sataa nuorta mieltään osoittaen kohti Tallinnan keskikaupungille harjoittaen kaikenlaista ilkivaltaa ja huutaen venäläisiä ja venäläismielistä opetusministeriä halventavia huutoja. On sanottu, että punkmusiikki kaiversi sosialismia hiljalleen tippuvien vesipisaroiden tavoin. Siksi valtion väkivaltakoneisto suhtautui osanottajiin tapahtuman merkitystä ajatellen kovemmin ottein.
   Propeller- yhtyeen nimen poika kyllä tunsi, mutta ei sen merkitystä yhteiskunnallisessa mielessä. Kuvattu tapahtuma oli osa sitä jatkumoa, joka vihdoin vei maan uudelleen itsenäistymiseen. Tästä jatkumosta on lisää selvitystä yläpalkin kohdassa Naabermaa Eesti.

Ajallisesta samanaikaisuudesta huolimatta meillä lahtelaisilla ei tietenkään ollut koululaiskapinaan nähden osaa eikä arpaa. Tosin omassa keskuudessamme joskus huvittelimme, että olipa tuloksekas matka ! Sen sijaan meillä oli varmaan vaikutusta siihen, että oppaamme karkasi suurta huomiota herättäen vähän myöhemmin TASS:in kirjeenvaihtajana toimineen miehensä kanssa Suomen kautta Kanadaan. Emme todellakaan säästelleet hänen aikanaan sanojamme neuvostojärjestelmää suomiessamme. Tätä kuullessaan hän tietysti väisteli ja yritti johdattaa huomiota johonkin toiseen suuntaan. Varsinainen riemu repesi siitä, että löysimme Metsakalmistulta Johannes Varesin, eli Barbaruksen haudan. Hänhän oli uuden Viron neuvostotasavallan ensimmäinen pääministeri ja virkaa tekevä presidentti. Hän kuoli oman käden kautta vuonna 1946.
 
Nuori Andrei aloitti koulunsa virokielisellä osastolla, jossa venäjä tietysti oli pakollinen oppiaine. Venäjänkieliset eivät osanneet viroa, eivätkä edes halunneet opetella sitä. Vironkieliset nuoret pääsivät tutustumaan länsimaiseen populaarikulttuuriin, musiikkiin ja muotiin. Vaikka Sillamäessä ei Suomen televisio näkynyt, löysi toisenlainen todellisuus kuitenkin jotain kautta tiensä myös tänne. Kerran jopa koululainen Andrei lähti kelkkoineen Suomenlahden jäälle tarkoituksena päästä katsomaan tätä ihmemaata. Voimat kuitenkin uupuivat lumessa tarpomisesta, ja hän palasi takaisiin kotiin. Ihmemaan maine syntyi siitäkin, että aallot toivat välillä rantaan suomalaisia maitopurkkeja ja pulloja etiketteineen.
     Nuoruusiässä ruvettiin myös hengailemaan kaverien kanssa. Tehtiin kaikkia niitä pikkutyperyyksiä, joihin nuoret ovat kaikkina aikoina ja kaikkialla syyllistyneet. Tutustuttiin jollain tapaa myös tyttöihin, eikä alkoholikaan jäänyt tuntemattomaksi. Hän kertoo myös sykähdyttävän tarinan siitä, miten Neuvostoliiton ohjusjoukoissa viinanhuuruisissa tunnelmissa hälytettiin jo sotilaat täyteen valmiuteen. Onneksi joku ylempi upseeri huomasi –Hvostovin sanoin --  viime hetkellä estää sen tärkeän napin painamisen. Kertomus vaikuttaa kyllä hieman epäuskottavalta, mutta olihan erheellinen hälytys tietysti mahdollinen.
    Hvostovin kolmisensataasivuinen teos on kyllä mielenkiintoinen, mutta kyllä ainakin minun piti lukea sitä vain jaksottain. Teosta vaivaa sama asia kuin henkilökohtaisia muistelmateoksia aina, ihan kaikki ei jaksa kiinnostaa. Yksityiskohtia tulee perä perää, joukossa on myös sellaisia, joita ei heti huomaa liittää laajempaan kontekstiin. Teos on kuitenkin hyvä lisä Viron neuvostoajan kuvauksiin. Moneen muuhun nähden se on kyllä optimistisempi, huumoria ja ironiaa on yllin kyllin. Eikä siinä juurikaan ole sellaisia dramaattisia tapahtumia kuin Sofi Oksasen teoksissa, tai hiljattain lukemassani Ilmar Taskan Pobeda -nimisessä kirjassa (Selostus kohdassa 7.5.).

8.4. Iloitellen urkuviikolle

​Lahden 45. urkuviikko ei olisi voinut tavallisen kuulijan kannalta paremmin alkaa: kolme keski-ikäistä taitavaa herraa, vanhoja ystävyksiä ilmestyi Ristinkirkon yleisön eteen. Tiistai  8.8.2017 oli todella matalan kynnyksen ilta, ohjelma oli korkeatasoinen, mutta loppupuolella annettiin mennä rennosti. Urkuviikon johtaja Pauli Pietiläinen oli halunnut ohjelman sellaiseksi, että tavallinenkin musiikin kuulija pääsisi mukaan. Hänen kumppaneinaan olivat kokenut lyömäsoitintaitelija Riku Heino sekä Suomessa ja eri puolilla Eurooppaa hienon uran tehnyt baritoni Hannu Niemelä. Kolmikolla itselläänkin oli hauskaa, ja niin oli yleisölläkin. Ylimääräisiä kappaleita olisi haluttu vaikka miten paljon.

Pauli Pietiläinen on Urkuviikon uusi johtaja. Hän ehti olla jo vuosina 1989‒2000 kanttorina Lahdessa. Välillä hän teki viiden vuoden matkan Turun tuomiokirkon urkurina. Sen jälkeen Director cantus Pietiläinen on vuodesta 2005 toiminut Ristinkirkon urkurina ja kanttorina, ja nyt vuonna 2014 tapahtuneen pappisvihkimyksen jälkeen sen ohella myös Keski-Lahden seurakunnan pastorina.

​Melkein 20 vuotta Urkuviikon luotsina ollut Erkki Krohn menehtyi viime talvena. Hän ehti suunnitella myös tämänvuotista ohjelmaa melko pitkälle, erityisesti hänen luomuksenaan voidaan pitää tänään torstaina 10.8. esitettävää Modest Mussorgskyn Näyttelykuvia. Sen toteuttavat Kalevi Kiviniemi (urut), Heikki Ruokonen (urut), Marzi Nyman (sähkökitara) ja Markku Krohn (lyömäsoittimet). Festivaalin päälinja tuskin muuttuu, eikä korkeasta tasosta varmaan tingitä. Eikä avajaiskonserttikaan siitä poikennut, tulos oli tyylikäs, nyt lisäksi kuultiin, miten moneen musiikkiin urut todella taipuvat.     

---

​Konsertin alussa Pauli Pietiläinen totesi, että urkukonserttia ei oikeastaan voi aloitta ilman Bachia. Hänen urkuteoksensahan kuuluvat jokaisen urkurin opintoihin ja miltei jokapäiväiseen työhönkin. Preludi ja fuuga G-duuri ei ole ihan niin tunnettu kuin esimerkiksi Bachilta maailman ehkä kaikkein eniten esitetty Toccata ja fuuga D-molli, mutta kyllä se kuulosti yhtä kiehtovalta tavallisenkin kuulijan korvissa. Seuraavassakin ohjelmannumerossa kunnioitettiin Bachia, kysymys oli Virgil Fox –nimisen urkurin sovituksesta Now Thank We All Our God  (Nyt Herraa kiittäkäät -virsi). Kolmannessakaan osiossa ei vielä jätetty Bachia, nyt kuultiin Alec Templetoinin kuvitelma Bachin kaupunkiretkestä, preludeja fuugia tämäkin edusti. Mutta nyt alettiin jo svengata, Bach näyttää taipuvan myös jazzin suuntaan. Tässä menossa oli Riku Heinon lyömäsoittimilla oma osuutensa.  

Hannu Niemelän upeaa ääntä kuultiin Tauno Pylkkäsen (Pastorale) ja Juhani Haapasalon (Ylistäkää meidän Jumalaamme) sävellysten lauluosuuksien yhteydessä. Isaac Albénizin Sevilla on kuultu useimmiten kitaraesityksenä, nyt Pauli Pietiläinen oli sovittanut sen uruille. Tämä oli myös konsertissa askel klassisen musiikin kevyemmän osan suuntaan.

Varsinaisesti tunnelma kirkossa kohosi Alebert Ketélbeyn Persialaisella torilla kuuluessa. Sävellyshän on erinomaisen tunnettu, joten jokainen kuulija varmaan löysi siitä tutusta tutumpaakin sävelkulkua. Pauli Pietiläinen vielä kertoi värikkäästi niistä tunnelmista, joita hän aina koki kappaleen mukana. Alussa oli rauhallinen vaihe, jossa karavaani saapuu aavikolta kaupunkiin. Mutta kaupungin torilla olikin jo aivan toinen meno päällä, siellä oli kaikenlaista kansaa, kauppiaita, jonglöörejä, käärmeenkesyttäjiä ja ties mitä esiintyjiä. Kaiken keskellä kerjäläiset pyysivät rahaa, tähän kuuluvan lauluosion Hannu Niemelä esitti taidokkaasti. Sen jälkeen alkoi seesteisempi vaihe, kun prinsessa saapui torille. Mutta kun hallitsijaa kannettiin kantotuolissa, alkoivat kerjäläiset taas huutaa ja heitä kehotettiin vaikenemaan. Lopuksi karavaani lähti jälleen aavikolle kohti uusia kaupunkeja ja keitaita, ja musiikki rauhoittui jälleen.
     Tuntui oikeastaan aika ihmeelliseltä, miten Pietiläinen onnistui saamaan uruista aikaan niin monipuolista musiikkia. Persialaisella torillahan on useimmiten kuultu ison orkesterin soittamana. Pietiläisen musisointia täydensi oivallisesti Riku Heino, jonka patteristosta ja ties mistä lyömäsoittimista löytyi todella itämaisia sävyjä. Taitavaa urkujen täydentämistä löytyi tietysti muissakin kappaleissa, mutta tässä se oli kaikkein vahvinta. Tähän irrotteluvaiheeseen sopi hyvin myös hupaisa Paulin painajainen. Siinä teemana oli onnettoman urkurin yritys antaa äänitukea tumpelolle papille, jota jälleen esitti mainiolla tavalla nyt välillä valkoisiin pukeutunut Hannu Niemelä. Säestyksenä Riku Heino availi ja hakkasi tuoliin suurikokoista virsikirjaa !  Säveltäjä Esko Ryökäs esiteltiin lyhyesti sieltä kirkon penkistä käsin. Lopuksi esitettiin vähän vakavammalla otteella kaksi Sibeliuksen sävellystä, Intermezzo ja Alla Marcia, molemmat sitä kaikkein populäärisinta osaa Sibeliuksen tuotannosta, ja taatusti tuttua.

Urkuviikko alkoi siis todella vauhdikkaasti. Keskiviikkoiltana Ristinkirkossa esiintyi italialainen Giampaolo Di Rosa, ja nyt torstaina päivällä venäläinen ihmelapsi, 14-vuotias Ivan Terekhanov, toistaiseksi vielä peruskoululainen! Viikon kohokohdaksi on suunniteltu Sibeliustaloon Modest Mussorgskyn Näyttelykuvia ja Kalevi Kiviniemen Urkuilotulitusta. Esiintyjäkaarti on vahvaa, on Kalevi Kiviniemi, joka ei todellakaan esittelyjä kaipaa. On Heikki Ruokonen (urut), Marzi Nyman (kitara)  ja Markku Krohn (lyömäsoittimet). Perjantaina esiintyy Barbara Dennerlein nimikkeellä Pipe Jazz Organ ja lauantaina Suomalainen kamarikuoro Suomalaisen kuoromusiikin 100 vuotta merkeissä. Sunnuntaina Pauli Pietiläinen on Ristinkirkon päätösmessussa liturgina, kanttorina on Aurora Ikävalko ja uruissa Miikka Kallio. Samana iltana Suomalainen barokkiorkesteri esittää Brandenburgilaisia konserttoja Hollolan kirkossa.

8.3. Punaiset ruusukkeet

​Lahdessa on täksi kesäksi valittu kesäteatterinäytelmiä tavoitteellisemmin kuin yleensä tehdään. Kevyiden maalaiskomedioiden ja farssien sijaan on nähty Seitsemän veljestä Pesäkalliolla, Hyvät siskot Katu-klubilla ja nyt viimeksi Ainopuiston teatteri jatkoi vaativalla Punaiset ruusukkeet -teoksellaan. Aleksis Kiven suurteos on keskeistä kansallista omaisuutta, ja aina yhtä ajankohtainen ja tenhoava. Hyvät siskot -näytelmä taas käsitteli ansiokkaasti naisten asemaa ja äänioikeusuudistusta 1906. Siitä kirjoitin kolumnin tähän blogiin hieman aikaisemmin.  Punaiset ruusukkeet jatkaa tällä kunnianhimoisella ja taiteellisiin päämääriin pyrkivällä linjalla. Siinäkin olivat esillä ennen muuta naisten kohtalot.

---

Sisällissodasta on aina 1920-luvulta lähtien olemassa valtava määrä kirjallisuutta, mutta paljolti se on ollut kirjoitettua miesten historiaa. Viime aikoina on kuitenkin haluttu nostaa esiin enemmän myös naisten osuutta. Tähän on pyrkinyt keskitetysti mm. Tiina Lintunen, jonka asiaa koskeva väitöskirja hyväksyttiin hiljattain Turun yliopistossa.  Suurin osa naisista työskenteli punakaartien huollossa keittiö-, siivous- ja vaatetusosastolla, monet myös sairaanhoidossa ja punakaartien hallinnon avustavissa tehtävissä. Aseisiin tarttui vain noin 2000 naista. Taistelujen jälkeen yli 5500 kaikista heistä joutui valtiorikosoikeuteen syytettyinä valtiopetoksellisesta toiminnasta. Heistä kymmenesosa sai ehdottoman vankeustuomion, muut yleensä kahden tai kolmen vuoden ehdollisia tuomioita. Muualta olen lukenut, että sodan aikana teloitettiin 400-500 naista, heistä useimmat Lahden Hennalan vankileirillä.

Enemmistö naisista puolusteli oikeudessa kaartiin liittymistä taloudellisilla syillä. Näytelmän naisistakin taisi pari kertoa, että he olivat kerrankin saaneet kunnollista kuukausipalkkaa. Muista lähteistä tulee esille, että syynä olivat usein myös kurjat asuinolot, elintarvikepula ja työttömyys. Vaikuttimena saattoi olla lisäksi pyrkimys naisten aseman parantaminen mieskeskeisessä yhteiskunnassa. Nyt voitiin luopua ulkonäköön kohdistuneista paineista. Monet leikkauttivat tukkansa sekä valokuvauttivat itseään housupuvussa ja kivääri kädessä. Näytelmässäkin oli herkullinen kohtaus, kun naisryhmä pussihousuja jalkaansa vetäessään iloitteli uudella roolillaan. Jotkut lähtivät sairaanhoitotehtäviin uskoen, että nyt oltiin liittymässä Punaiseen ristiin. Enemmistö tietysti tiesi mitä oltiin tekemässä, hyvin monella oli kokemusta työväen järjestötyöstä ja uskoa siihen, että nyt oltiin tekemässä parempaa Suomea työväen ehdoin.

---

Punaiset ruusukkeet sopii hyvin 100- vuotiaan Suomen teemoihin, pureutuuhan se yhteen kansalliseen traumaamme, joka yhä jollain tapaa on mukana monen tämänkin päivän ihmisen elämässä. Tietysti 1930-luvun yhteiskunnalliset uudistukset ja sotavuodet eheyttivät kansakuntaa, mutta jotakin jäi mielen pohjalle niissä suvuissa, joita vuosi 1918 oli erityisesti koskettanut. Vuoden 1918 sisällissota on moninainen tapahtumaketju, jonka parissa näytelmänkirjoittaja helposti saa aikaan vain sirpaleisia tuokiokuvia. Tämän vaaran on Timo Taulo varmalla vaistolla välttänyt nostamalla keskiöön ryhmän punaisten puolella taistelevia naisia. Heti alku oli vangitseva, ensimmäinen kohtaus kuvasi tuomion lukua valtio-oikeudessa sodan jälkeen. Useimmat naisista olivat tässä vaiheessa masentuneita ja ahdistuneita, joku kuitenkin oli säilyttänyt aikaisempaa uhmaansa. Tästä sitten lähdettiin purkamaan kaikkea tätä ennen tapahtunutta. Lahdessa perustettu naiskaarti oli todellisuudessa noin sadan henkilön vahvuinen. Pikavauhdilla pidetty kahden viikon koulutus oli riittämätön, mitä myös näytelmässä kuvattiin. Kivääriotteet tuntuivat vaikeilta ampumisesta ja muusta siihen liittyvästä puhumattakaan. Pääosa lähetettiin Uuteenkylään vartiointitehtäviin. 

Naisryhmän ammatit olivat varmaan tuohon aikaan tyypillisiä. Oli rullatehtaan sorvaaja, lautatarhan lastaaja, sairaanhoitaja ja koulutyttö sekä mainittu pehtorin tytär. Mukana oli myös irtolaisnainen, joka oli palveluspaikassaan kokenut seksuaalista väkivaltaa, tullut raskaaksi ja joutunut mieron tielle.  Kaikki irrottelivat reippaasti, elämä hymyili sodan alkuvaiheissa, mieli muuttui tuomiolle jouduttaessa. ​

Näytelmän toinen kantava juonne oli kahden nuoren rakkaustarina. Kangaskauppias Kustaa Fagerholmin poika Iisakki ja kartanon pehtorin Anton Suomisen tytär Helmi rakastuivat ja alkoivat jo suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Jännitettä tuli siitä, että Iisakki lähti valkoisten puolelle Sysmään koulutettavaksi, ja Helmi taas liittyi punaisten puolella naiskomppaniaan. Oikeastaan eräät herkullisimmat tilanteet liittyivätkin näihin kahteen perheeseen. Kauppias Fagerholmin kauppaliike oli lavastettu taitavasti ja uskottavasti, samoin tapahtumat liikkeen sisällä tuntuivat aidoilta. Kauppias itse (Mikko Tolonen) oli fyysiseltä olemukseltaan hyvinkin vauraan kauppiaan näköinen ja sujuvakäytöksinen. Pehtori (Teppo Ruotsalainen) oli asemaansa liittyen luontevalla tavalla jäykähkö. Hän oli selvästi jonkinlainen väliinputoaja sen ajan yhteiskunnassa, toisaalta hän oli työväen yläpuolella, mutta palvelussuhteessa kartanoon. Kartanon asioita hän yritti varjella niin naislauman tullessa puoliväkisin hakemaan elintarvikkeita, tai punakaartin edustajien vaatiessa paria lehmää ja suurta määrää muitakin tarvikkeita. Kuittia kyllä tarjottiin, samoin kuin Fagerholmin kangaskaupassakin. Kumpikin, kauppias ja pehtori onnistuivat hyvin, mitään ei roolisuorituksessa ollut liikaa eikä liian vähän. Pienenä kuriositeettina olivat pehtorin komeat viikset. Kun hän välillä sormeili niitä, epäilivät jotkut, että hän pelkäsi niiden irtoamista liimauksestaan. Myöhemmin kuulin muualta, että kyllä ne olivat todella aidot, työpaikallakin oli niiden kasvua ehditty ihastella pitkin vuotta.

Nuorta lempeä työväentalon tansseissa. Rakastavaisten tiet erosivat, kun Helmi (äärimäisenä oikealla) liittyi punakaartiin ja Iisakki lähti valkoisten puolelle Sysmään koulutettavaksi.

​Nuoret rakastavaiset Iisakki Fagerholm (Kim Ruuska) ja Helmi Suominen (en tiedä kumpi oli vuorossa, Henna Määttänen vai Jenny Orpana) näyttelivät tarinansa uskottavan luontevasti ja viattomasti. Kaikki taisi alkaa työväenyhdistyksen tansseissa, eteni jäähyväisiin, ja jatkui haavoittuneen Iisakin hoivaamisella. Lopulta kävi sitten niin onnettomasti, että nuoret eivät saaneetkaan toisiaan.
     Erityisen kiitoksen ansaitsee myös Lotilan koulun teatterikerhossa koulutuksensa saanut lapsiryhmä, joka omalla tavallaan vei näytelmän tapahtumia eteenpäin, laulaen ja leikkien. Jefreitteri (Mikko Hannula) oli pikkupoikien ihanne, ja heidän suustaan kuultiinkin useita tuttuja lauluja. Jefreitteri oli Suomen vuonna 1901 sortotoimenpiteenä lakkautetun sotaväen korpraalin arvoinen sotilas. Hän muisteli nostalgisesti, että keisari Nikolai II (keisarina 1894-1917) oli tervehtynyt heidän joukko-osastoaan hevosella ratsastaen. En kylläkään muista, että Nikolai olisi ollut hevosmiehiä! Pojat lauloivat ilmeisesti jefreitterin opettamana tunnettua Suomen kaartin marssilaulua ( ”Paljon on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa” ja ”Musiikki se pelasi kun pojat ne marssi Gorni Dubnjakin valleilla”…). Se syntyi Turkin sodan aikana vuonna 1877. Mutta kai sitä laulettiin vuonna 1918, kun sitä hoilattiin minunkin nuoruudessani kymmeniä vuosia myöhemmin. 

Joukko miesnäyttelijöitä yleisön kiiteltävinä näytelmän lopussa. Keskellä on toinen rakastavaisista, Iisakki Fagerholm (Kim Ruuska). Oikealla on punaisten päällikkö Nestori Laaatunen, joka suoritti takavarikointeja niin kangaskaupassa kuin kartanollakin. Hyvä suoritus, mies oli tiukka ja asiallinen (valitettavasti oikea nimi ei jäänyt mieleen). Vasemmalta ensimmäinen on jefreitteri Linnanen (Mikko Hannula), joka aluksi näytti olevan osapuolista erillään, mutta kallistui lopussa punaisten puolelle. Muut kolme ovat punaisten puolen miehiä, luontevasti esiintyneitä kaikki.

---

​Erityiskiitoksen ansaitsee myös käsiohjelma, jossa hyvin tarkkaan selvitettiin vuoden 1918 tapahtumien vaiheet, sodan kulku, saksalaisten tulo ja loppuselvitykset. Toinen asia on, kuinka moni ehti sen lukea läpi ennen esityksen alkua. Lisäksi kovaäänisestä kuului tilanteisiin liittyvää selostusta. Niin tai näin, näytelmän nähtyään kyllä jokainen sai käsityksen siitä, miten jakautunut Lahden väestö siihen aikaan oli. Sisällissota oli todella tuskallinen tapahtumasarja, joka jätti jälkensä pitkiksi ajoiksi.

​Ainopuiston teatteri, ja erityisesti käsikirjoittaja ja ohjaaja Timo Taulo saavat täydet pisteet vaikean, mutta tärkeän aiheen käsittelystä. Esityspaikka oli erinomainen, oltiinhan tavallaan luonnonlavastuksissa. Varsinaisina lavastuksina oli vain kangaskauppiaan puoti ja puun oksalla oleva keinu. Siinäkin oli aivan tarpeeksi. Olisikin ollutkin tyylitöntä lisätä tapahtumapaikkaan joitain pahvi- tai lautarakennelmia. Puvustuskin oli aivan yksi yhteen, suunnilleen tuollaisissa kostyymeissähän ne ihmiset siihen aikaan liikkuivat.

8.2. Muutoksia viron opiskeluun Lahdessa

Päijät-Hämeen Tuglas-seuran entinen pitkäaikainen puheenjohtaja ja kielenopettaja Leili Kujanpää on muuttanut ainakin toistaiseksi Viroon. Tästä johtuen Wellamo -opiston viron kurssit ovat muuttuneet. Syksyllä alkavat 1) alkeiskurssi  ja 2) peruskurssi, myöhemmin myös 3) laulu- ja kulttuurikurssi. Kaikissa on opettajana musiikinopettaja Anneli Kont. Myös hän on syntyperäinen virolainen, mutta suomi sujuu puhekielenä yhtä hyvin kuin keillä tahansa meillä muillakin. Ilmoittautuminen alkaa 16.8. Helpoiten se käy Wellamon sivujen kautta. Sieltä saa myös tarkempia tietoja kurssien sisällöistä.

Edistyneemmille aloittaa Multi-Cultin tiloissa (Päijänteenkatu 1) viimevuotiseen tapaan Vestelduskursus, joka kokoontuu joka tiistai kello 16-17.30. Varsinaista vastuuopettajaa ei ole, joten aiheet ja opiskelu sovitaan yhteistuumin. Viime vuonna homma sujui hyvin. Saimme myös virolaisia vieraita, näitä on varmaan tulossa myös tänä vuonna. Aikaisemmin Wellamossa opiskellut Eesti keele klubi muuttaa myös Multi-Cultiin kokoontuen entiseen tapaan keskiviikkoisin kello 10-11.30. Toiminta tulee ilmeisesti olemaan samantyyppistä kuin Vestelduskursusella. Toiminta on molemmissa maksutonta. Aloitamme heti syyskuun alussa (viikko 36) ellei muuta ilmoiteta. Ennakkoilmoittautumista ei tarvita.

Edellä olevan lisäksi Päijät-Hämeen Tuglas -seura pitää jäseniltansa Multi-Cultissa tiistaisin 12.9., 10.10., 7.11. ja 5.12. heti Vesteldus  -ryhmän jälkeen. Lisäksi tila on varattu tiistaisin 26.9., 24.10, 21.11. ja 19.12. kello 19-21  Viro-teemalla. Näiden tilaisuuksien ohjelmat ovat vielä suunnitteilla. Niihin pyritään saamaan mm. musiikkiesityksiä.  
    

​Leili Kujanpää järjestää edelleen erinomaisia Viron kulttuurimatkoja osaomistamansa matkatoimiston kautta (Anle Reisid Oü). Meillä Lahdessa on yksinomaan hyviä kokemuksia hänen luotsaamiltaan matkoilta. Myös hänen suomen puhekielensä on erinomaista. Hän järjestää matkoja myös pienemmille ryhmille. Kannattaa käydä matkatoimiston sivuilla.

​8.1. Kaikille lapsille avoimia tapahtumia

Muutama vuosi sitten polvivamman takia peliuransa lopettanut Janne Moilanen keksi kotikaupungissaan Mikkelissä idean kaikille lapsille ilmaisesta toritapahtumasta nimeltä ToriSport. Niissä on päiväkoti-ikäisillä ja alakoulun oppilailla ollut mahdollisuus kokeilla useita lajeja, joukossa vähän tuntemattomampiakin. Näin syntynyt kiinnostus saattaa johtaa uuden harrastuksen löytymiseen. On tietysti niin, että neljän päivän tapahtuma ei korvaa ohjattuja kesäharrasteita tai matkoja, mutta toiminta on selvästi eräänlainen kädenojennus tähän suuntaan. Moilasen organisaatio on saanut taakseen eräitä yhteiskunnallista vastuuta tuntevia yhteistyökumppaneita. Lahdessa tapahtuma oli nyt kolmannen kerran, Mikkelissä sitä on järjestetty kuusi kertaa ja Kuopiossa neljä kertaa. 

​Isommille lapsille soveltuvat paremmin eri urheiluseurojen junioritapahtumat, jotka myös järjestetään matalan kynnyksen periaatteella. Aivan ilmaisia ne eivät kuitenkaan ole. Toritapahtumissa voi kokeilla monenlaisia lajeja, jotain yleisurheilusta, salibandyä, koripalloa, parkouria ja golfia monen muun lajin ohella. Yhdessä kohdassa sai kokeilla miten käsivoimilla saattoi siirtyä roikkumalla eteenpäin. Pienimpien lasten mielenkiinnon kohteena oli tietysti pomppulinna. Kaikkein suosituin oli niin lasten kuin vanhempienkin parissa hyppyri, josta saattoi laskea turvallisesti ohjaajan pitäessä pienimpiä käsivarresta kiinni. Pikaisella käynnillä avajaispäivältä keskiviikkona jäi mieleen myös joitakin askartelupisteitä tai vastaavia. Oma merkityksensä oli keskiviikkona torilla vierailleella Suomen urheilumuseon bussilla, jossa sai tutustua esimerkiksi monien huippu-urheilijain varusteisiin.

---

​Tapahtuman maksuttomuus on hyvä asia. Viime aikoina on puhuttu paljon yhteiskunnan polarisoitumisesta, jaosta köyhiin ja rikkaisiin. Siinä välissä on tietysti hyvin suuri kohtalaisesti toimeen tuleva joukko. Pahiten tämä iskee niihin perheisiin, jotka työttömyyden, yksinhuoltajuuden tai jonkin muun syyn takia eivät onnistu järjestämään lapsilleen virkistävää kesäpuuhailua. On jouduttu jopa menemään niin pitkälle, että opettajia on varoitettu lukuvuoden alkaessa kysymästä lapsilta, missä nämä ovat kesänsä viettäneet. On aika karseaa, jos jotkut hyväosaiset kertaavat toinen toistaan upeampia matkoja, kun jotkut ovat joutuneet oleilemaan jossain takapihoilla.
   Vanhoina hyvinä aikoina kaupunki järjesti varattomille lapsille kesävirkistystoimintaa kolmessa paikassa, Tanhualla (n. 100 paikkaa) Kuhmoisissa, Majavaniemessä (n.  64 paikkaa) Padasjoella ja Kukkasjärvellä (n. 100 paikkaa) Nastolassa. Mutta sitten tuli 1990-luvun lama, ja toiminta loppui. Uhrautuvat opettajat yrittivät jatkaa toimintaa tätä varten perustetun lomavirkistysyhdistyksen avulla. Tanhuan alue vuokrattiin vuonna 1996 Päijät-Hämeen koulutuskonsernille, jonka nimissä yhdistys saattoi yhteistyökumppanien tuella ja ohjaajien kesätyöllistämismäärärahojen turvin jatkaa, kunnes ankarat taloudelliset realiteetit tulivat lopullisesti vastaan.

​Lahden kaupunkia ei voi kuitenkaan moittia vastuuttomuudesta, onhan täällä monia leikkipuistoja ja kaikille ilmainen Launeen perhepuisto. Mutta ohjattua kesäsiirtolatoimintaa ne eivät voi korvata. Vanhempien työssä käynti ja monet muutkin syyt vaikeuttavat niiden käyttöä. Tietenkin myös tässä kuvattu ToriSport –toiminta edellyttää vanhempien tai isompien sisarusten mukana oloa.  Ei pidä unohtaa myöskään Lahden seurakuntayhtymän mittavaa leiritoimintaa Upilassa. Siellä pääsee vierailemaan vuosittain tuhatkunta lasta. Nyt heinäkuun lopulta löytyi vielä muitakin maksuttomia tilaisuuksia, joita kansalaisryhmät ovat järjestäneet. On ollut Näppis-kisaa torila ja lasten piknik-päivää Pikku-Veskulla. Ja mitä kaikkea on ehtinytkään tapahtua sellaista, mikä ei ole sattunut silmään.

7.7. Nostalgiaa sataman täydeltä

​Lahti Historic Rally
Rally järjestettiin 16. kerran. Järjestäjänä oli Lahden Historic Rally -yhdistys, johon kuuluu useita Päijät-Hämeen alueen ja Kouvolan seudun urheiluautoilijoiden yhdistyksiä. Perjantaina 21.7. ajettiin pääasiassa Asikkalan, Hämeenkosken ja Lammin alueilla, lauantaina 22.7. Artjärvellä, Pukkilassa ja Orimattilan Mallusjärvellä. Kun Mallusjärvellä samaan aikaan alkoivat ns. takinkääntöviikot, tuli mieleen, miten nämä molemmat mahtuivat pieneen kylään. Molempina päivinä oli useita erikoiskokeita, jotka ajettiin kahteen kertaan. Perjantaina ajettiin yhteensä 251 kilometriä, ja lauantaina 309 kilometriä. Molempina päivinä niihin sisältyi  reilut 70 kilometriä erikoiskokeita. 

​Kilpailu kuului Kansainvälisen autourheiluliiton EM-sarjaan, jossa on yhdeksän osakilpailua. Ennen varsinaista pääkilpailua Lahden satamasta starttasi perjantaina kello 10.00 tasanopeuskilpailu, johon osallistui 11kilpailijaa. Kilpailun ideana on se, että autokuntien tulee noudattaa erikoiskokeilla järjestäjien antamia keskinopeuksia, jotka ovat jossain 40:n ja 60:n kilometrin paikkeilla. Tässä kilpailussa on ratkaiseva osuus kartanlukijalla, sillä hänen tehtävänään on seurata kellon ja muiden laitteiden avulla nopeutta. Varsinaisen Historic Rallyn, eli vanhojen autojen jälkeen starttasi Xerox- ralli, jonka osanottajat ajavat nykyautoilla.  

---

Katsojissa oli varmaan paljon autourheilun harrastajia ja tekniikan tuntijoita. Uskon kuitenkin, että useimmat olivat tulleet nostalgisista syistä: haluttiin kokea uudelleen jotain nuoruudesta tai parhaista vuosista ainakin pienenä välähdyksenä. Niinpä minäkin olin paikalla nähdäkseni, vieläkö 1960-luvun puolivälin Ford Consul Cortinaa näkyi. Tällainen minullakin oli, ostovuosi oli 1965. Aivan viime vuosiin asti niillä on ajettu kilpaa, lujia autoja siis olivat. Mutta nyt ei enää näkynyt.
    Sen sijaan saman vuosikymmenen lopun Escortia oli pari kappaletta. Toista ajoi italialaispari, joka kuului Team Bassanoon. Tähän liittyvät gallerian pari ensimmäistä kuvaa. Bassano del Grappa Pohjois-Italiassa on ollut minullekin läheinen, vierailin siellä viikon verran vuonna 1970, toisen kerran pistäydyin vuonna 2006. 
    Skoda on nykyään kaikein eniten myytyjä käyttöautoja. Kolmas kuva kertoo, minkä näköinen se oli ennen. Seuraavat kuvat eivät sentään ole Mini Cooperista, jollaisella hiljattain jo toisille rallimaille siirtynyt Timo Mäkinen voitti Monte Carlon rallin vuonna 1965. Siitä alkoivat rallimiesten menestykset. Tämä on pieni Austin, mutta jonkun verran saman näköinenhän se on. Tätä saman aikakauden autoa ajoi tietysti englantilainen pari.
    Lopussa on kolme muuta kaunotarta, ensimmäinen taisi olla Lancia. Viimeinen oli ns. Pikku-Mazda, jollainen minullakin oli joskus 1980-luvulla.  

7.6. Perjantaiaamu Pikku-Vesijärvellä

Kaupunkilaiset ovat tottuneet suuntaamaan kulkunsa Kariniemen metsäisen mäen päälle, jossa on monia  Olavi Lanun maastoon miltei kätkeytyviä veistoksia. Viikolla lehtitiedot kertoivat, että hänen veistoksiaan oli saatu lisää kolme kappaletta, nyt alemmaksi Pikku-Vesijärven puistoon. Kun vielä aamu valkeni aurinkoisena, tuli lähdettyä anivarhain liikkeelle. Kysymyksessä oli oikeastaan viikon ensimmäinen vähän lämpimämpi päivä. Varsinkin keskiviikko oli ollut vuodenaikaan nähden kovin kylmä, tuulinen ja sateinen. Mikäpä siinä sitten oli tepastellessa, varsinkin kun kovin vähän ihmisiä oli vielä liikkeellä. Mutta liikettä kyllä oli, siitä pitivät huolen eläimet. 

Kaksi veistoksista oli tavallaan alueen portilla heti Kariniemenkadun jälkeen. Kysymyksessä oli oheisen kuvaparin vasemman puoleinen henkilöryhmä sekä oksaton puu heti tien toisella puolen muiden puiden seassa. Oikeanpuoleinen veistos on lähempänä Vesijärveä, tavallaan alueen toisessa päässä.

​Oheisen "puunrungon" varassa oli sen aikaisemmassa sijoituspaikassa kasvanut jokin köynnös, jota ei saatu siirtymään uuteen paikkaan.

​Voimakas auringonvalo teki hyvien kuvien saamisen vaikeaksi. Valitan, että tavallinen pokkarikamera ei sisällä sellaisia ominaisuuksia, joilla runsas auringonvalo ja kontrastit saataisiin pois häiritsemästä. Ehkä vika on myös kuvaajassa ! Mittasuhteetkaan eivät ole aivan oikeita, kuvaparista oikeanpuoleinen hahmo on luonnossa korkeampi, "puusta" puhumattakaan.

---

​Aika vähän oli ihmisiä liikkeellä. Pari aikaista lenkkeilijää juoksi ohi kovaa vauhtia. Koirien ulkoiluttajia oli myös jokunen liikkeellä, yhdellä pariskunnalla oli peräti kolme koiraa. Lintukanta oli runsas, sorsia oli vedessä uimassa, ja olipa joku vähän erikoisen näköinen menossa puolisonsa kanssa soratietä jonnekin entisen teatterikatsomon taakse. Toinen osapuoli oli sen verran ylhäällä, että molempia ei saatu oikein kuvaan. Tämä toinen, ilmeisesti naaras jäi katselemaan, ketkä sieltä oikein olivat tulossa. Se ylempänä kulkeva oli ilmeisesti uros, niinhän luomakunnassa on yleensä tapana.


Ihmispopulaatiossakin oli ja on ehkä vieläkin tapana, että mies kulkee edessä varmistamassa, että mitään uhkaa ei ole olemassa. Orava oli löytänyt Green Grass -kahvilan jäteaitauksesta jotain hyvää syötävää.

Pikku-Vesijärvellä elää myös joutsenpari poikasineen. Aluksi perhekunta oli ns. Rakkauden sillan luona, mutta siirtyi sitten keskellä järveä olevan saaren rantaan. Paljaalla silmällä ne kyllä erotti, mutta kuvaa oli mahdotonta saada. Rakkauden silta näkyy alarivillä keskellä, sen taustalla häämöttää myös veistos ja suihkulähde. Kuntoilulaitteet odottivat vielä kävijöitä.

---

Ongelmallisena koimme sen, että paikoin piti ympäri Pikku-Vesijärveä kulkevalla noin kilometrin mittaisella matkalla jatkuvasti väistellä valkoposkihanhien jätöksiä. Ei sinne nurmikollekaan voi pieniä lapsia viedä. Laskimme valkoposkihanhia olevan ainakin sata, ehkäpä enemmänkin. Kun olimme kauempana, näkyivät ne tummana lauttana järven pinnalle. Lähemmäksi tultuamme ne olivat siirtyneet jo osaksi maalle.

Väistäkää, ihmiset, tämä alue kuuluu meille!

​Green Grass -kahvila oli vielä kiinni.  Nurmikon laidalla on hyvin viehättävä ja mielikuvitusta kiehtova leikkimökki. Se on kuin suoraan monista tunnetuista saduista. Kun ilmat lämpenevät, on nurmikolla runsaasti auringonottajia. Monesti erityisesti opiskelijat tulevat paikalle joukolla seurustelemaan ja pelejä pelaamaan. Vesiurut olivat näin varhain vielä valmiustilassa, musiikkiakin soitetaan vain tietyillä kellonlyönneillä. 

7.5. Pobeda 1946

Pobeda (Voitto) kirjan nimenä iskee suoraan meidän varttuneiden miesten nostalgisiin muistoihin. Kun länsimaisten autojen tuonti oli aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka valuuttasyistä ankarasti säännöstelty, nousi raskastekoinen, mutta kohtuullisen luotettava Pobeda 1950-luvulla erityisesti taksimiesten suosioon. Isot pyörät ja korkea maavara olivat omiaan Suomen tuon ajan sorateille, joilla kelirikot olivat vielä 1950-luvulla jokakeväisiä riesoja. Oli esimerkiksi pari kevättä, jolloin minun koulupaikkakunnalleni menevät bussit eivät voineet aina täydelleen pysähtyä kotini kohdalla. Ne ajoivat käymävauhtia lelluvalla maantiellä, rahastaja piti ovea auki, ja minä poika hyppäsin vauhdissa mukaan. Tällaisiin olosuhteisiin olivat karkeatekoiset neukkuhenkilöautotkin aivan riittävän hyviä.
     Jonkinlaisen voiton ne siis nimensä mukaisesti saavuttivat Suomenkin olosuhteissa. Vanhanaikainen korkea etumaski ja kaareva perä tulivat todella tunnetuiksi. Sen verran tunnetuiksi, että Pate Mustajärvikin keksi porukoineen siitä nimen tunnetuksi ja tunnustetuksi tulleelle bändilleen, tosin yhtä kirjainta muuttaen(Popeda). Kun vielä kirjoittaja Ilmar Taska nousi jonkinlaiseen rooliin Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa viime kesäkuussa, oli helppo innostua kirjan lukemisesta. Legendaariset Mukkulan kirjailijakokoukset olivat muutaman vuoden Messilän välivaiheen jälkeen siirtyneet keskelle kaupunkia kansanopiston tiloihin. Kirjan keskiössä on Pobedalla ajava setä, joka onnistuu saamaan pieneltä pojalta tietoja, jotka koituvat kohtalokkaiksi hänen perheelleen. Poika ei tietenkään tajua, että setä onkin sisäisen tiedustelupalvelun leivissä.

​”Pobeda-setä” ajeluttaa pientä poikaa ja saa tietoonsa, että tämän isä asuu talon ikkunat peitettyinä olevassa takahuoneessa. Pian kotiin tehdään ratsia, ja isä viedään pois. Setä hankkiutuu myös äidin tuttavuuteen uskottelemalla, että poika oli hypännyt auton eteen, mutta pelastunut. Tyylikäs ja sujuvasanainen vieras onnistuu lohduttamaan miehensä kadottanutta äitiä myös makuuhuoneen puolella. Näin kerrottuna asia tuntuu hieman makaaberilta saippuasarjalta. mutta Taska onnistuu ilmaisemaan tämänkin uskottavasti. Kysymyksessä oli iloa pojan oletetusta pelastumisesta, ikävää ja rakkauden puutetta.
     Tilanne valkenee kuitenkin äidille pian ja hän poistuu poikineen kotoa. Hän jättää pojan siskolleen Johannalle, oopperalaulajalle, jonka mahdollisuudet uuden järjestelmän takia ovat huvenneet. Hän puolestaan kaipaa Alania, englantilaisen radioaseman uutisten lukijaa. Mutta Johannan nukkuessa ja äitiään ikävöiden poika karkaa ja suuntaa raitiotietä pitkin kohti kaupungin keskustaa. Hän tietää missä valtion omistamien henkilöautojen varikko on. Aikansa odotettuaan hän näkee Pobedan ja Pobeda-sedän tulevan. Setä vie hänet toimistoonsa. Kun setä on kadottanut myös pojan äidin, lähettää hän pojan pahamaineiseen lastenkotiin. Näin hän saa kiristettyä äidin ilmiantajakseen. Mutta asia ei pääty tähän, poika karkaa lastenkodista ja äiti Pobeda-sedän autosta. Monet käänteet seuraavat, ne on kuitenkin luotu uskottavalla tavalla. Välillä lukijaakin kylmää, niin hyvin Taska onnistuu neuvostotodellisuutta kuvatessaan.
     Pojasta oli siis tullut heittopussi, joka vasta kuudenteen ikävuoteensa ehtineenä ei pitkään aikaan tajua asemaansa. Ilmeisesti lapsia käytettiin  ”kansanvihollisten” ilmiantamisessa paljonkin hyväksi. Aihe on koskettava ja hieman ahdistavakin. Koskettavaa on myös se, miten pojalle vähitellen valkenee mitä on tapahtunut. Hän tajuaa, että setä oli käyttänyt hänen luottamustaan väärin. Taskan ensimmäinen romaani tuo näkyviin selkeää ajankuvaa sodan jälkeisestä Virosta. Kääntäjä Jouko Vanhanen on onnistunut  säilyttämään alkukielen sujuvan, mutta sisällöltään syvällisen tyylin.  
     Pojan ja äidin tarinan ohessa kulkee myös täti-Johannan, oopperalaulajan ja hänen rakastettunsa, englantilaisen BBC:n radiokuuluttajan tarina. Taustalla voi huomata Taskan perehtyneisyyden kulttuurihistoriaan. Alanin saama, monta kuukautta matkalla viipynyt kirje kertoo Estonia-teatterin joutumisesta ilmapommitukseen kesken Kratt-baletin esitystä. Tämä tuo mieleen muistuman Leilin Kujanpään johtamasta matkasta, jossa pari vuotta sitten katsottiin juuri samaa balettia. Pariskunnan salainen kirjeenvaihto kulkee Moskovan kautta salakielisenä. Se käydään kirjoittelemalla vuorosanoja tunnetuista oopperoista, esimerkiksi Madame Butterflystä. Luutnantti Pinkerton ja Cio-Cio-san siinä sanailevat.
     Tässä kohtaa taitaa olla syytä lopettaa, jotta kirjan tilaajat saisivat itse elää kirjan vaiheita sen loppuun saakka. Jonkin verran ahdistavaa lukeminen paikoin on, vähän samaan tapaan kuin Sofi Oksasenkin    teoksissa. Jokainen henkilö haluaa selvitä vaikeista tilanteista, mieluimmin hengissä. Toisaalta Pobeda-setä on hänkin tavallaan olosuhteiden uhri, hän katsoo tehtäväkseen etsiä ja jopa tuhota ne, jotka hän katsoo olevan neuvostojärjestelmälle vaaraksi. Hänkin joutuu syntipukiksi omiensa silmissä. Jokaisella on taustansa, Ilmar Taska kuvaa henkilöitään psykologisella silmällä, kaikkea hyvin monipuolisesti. Elämä näyttäytyy kirjassa absurdina ja mielivaltaisena, kovin usein pienelle ihmiselle ylivoimaisena. 

---

7.4.  Loistava Teijo Lindström

Viime viikon lopulla valittiin Seinäjoella niin tangokuningatar kuin -kuningaskin. Totta kai viivyin televisioruudun ääressä niin kuin useimmiten ennenkin. Varsinaisilla Tangomarkkinoilla vierailut ovat jääneet vähiin, yleensä siksi, että lomamatkat entiselle kotiseudulle eivät useinkaan sattuneet samaan aikaan. Nyt en ensin ajatellut kirjoittaa asiasta mitään, varsinkin kun väliin tuli mökkimatka. Sitten Suomen ankea kesäsää ajoi ajateltua aikaisemmin Lahteen. Kun havaitsin postiluukun alle kertyneestä lehtipinosta, että ESS oli jo tiistaina esitellyt Lahden seudun kuninkaallisia, päätin sitten minäkin laittaa lusikkani soppaan.

Oheisen kuvan taso ontuu siksi, että se oli suora kuvakaappaus televisioruudulta. Mutta siitäkin käy esille, miten Teijo Lindström osasi tulkita laulettavaansa, ja sitten (Esa Niemisen sanoin) se ääni, se ääni, ja se ääni. Vaikka oma sävelkorvani on jäänyt kehittymättä, tai paleltunut viimeistään kovien pakkasten sotatalvina, ymmärsin että nyt kuultiin jotain ainutlaatuista.

ESS:n Anne Honkanen sanoi edellisen vuoden kuninkaasta Marco Lundbergista, että hän oli hyvä ”luomulaulaja”. Lindströmillä sen sijaan on takanaan klassisen laulun koulutus ja hyvin monipuolinen musiikin tekeminen. Tangomarkkinat (vuodesta 1985 lähtien) ovat yhä säilyneet yli sadan tuhannen ihmisen megatapahtumana. Yhtenä syynä varmaan on, että esiin tulee jatkuvasti uusia kykyjä, uusia entistä valmiimpia laulajia.

Mainitsin edellä, että valitettavan harvoin on ollut tilaisuus käydä markkinoilla. Mutta tiedän kyllä millainen tunnelma on Seinäjoki-areenalla, kun jalkapallokentän suuruinen sisähalli on täpö täynnä ihmisiä. Tangomarkkinat ovat toki muutakin. Siellä pidetään useita oheiskonsertteja, on koulutusta, ja tanssia monessa kohtaa, jopa suoraan kadulla. Olimme kerran tangokadulla satojen ihmisten joukossa, joskus 1990-luvulla. Silloin siellä esiintyi kadun lavalla juuri kuuluisuuteen päässyt Jari Sillanpää, joka lauloi hienosti, mutta jaksoi silti vielä flirttailla lavan eteen tungeksivien, kenties 50:n silmämääräisesti noin kolmikymppisten naisten kanssa. Myöhemmin luin, että monet naisporukat kiersivät koko kesän Sillanpään keikoilla. Tällainen ei siis ollut vain alle parikymppisten harrastus, joskin kohteet tietysti olivat toiset. Saattaa olla, että Sillanpää ei enää kiinnosta entiseen tapaan, vuodet ovat hänenkin ulkonäköönsä vaikuttaneet. Unelmien prinssiä hänestä ei saa enää tekemälläkään. Nykyään kuulemma kierretään Antti Tuiskun keikkoja.
     Seuraavana päivänä katutansseista olivat muistoina enää kipeytyneet jalat ja polvet. Jokin humppa vielä meni jotenkin, mutta hitaammissa, erityisesti valssissa kenkä otti tiukasti asfalttiin kiinni. Mutta olihan se sen arvoista, oli hauska nähdä ihmisiä nelikaistaisen kadun täydeltä samoissa puuhissa.

​Kolmen viime vuoden aikana on tangokuningas saatu Lahden seudulta. Tästä nyt tuskin kannattaa vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Kai se mahtuu vielä ns. virhemarginaalin sisään. Mutta Teijo Lindström tuli, näki ja voitti, tähän iloon voi tietysti mielellään orimattilalaisten kanssa yhtyä, varsinkin kun hän teki sen niin suvereenilla tavalla.

---

7.3. Pyhäniemi koukuttaa jälleen

Tänä vuonna Pyhäniemen kuvataidenäyttely (1.7.‒11.8. 2017) tuntui tavallista kiinnostavammalta. Klassikkovetonaulaksi oli saatu Akseli Gallen-Kallelan (1865‒1931) teoksia hänen nimeään kantavasta museosta. Joukossa on jokunen maalaus, piirustuksia, grafiikkaa, sekä puu- ja pronssiveistoksia. Gallen-Kallela on tullut tunnetuksi kansallismaisemien ja Kalevalan kuvaajana ja tässä mielessä realismin, symbolismin ja ekspressionisminkin edustajana. Tavan mukaan esillä on myös useitten nykytaiteilijoiden maalauksia, veistoksia, installaatioita ja valokuvia. Tämä puoli on tällä kertaa hyvin edustava.  

​Pyhäniemen kartanon juuret vievät aina 1500-luvulle saakka. Sen omistajasta tuli vuonna 1630 ratsutilallinen, eli hän sai varakkaana henkilönä verovapauden kunhan varusti kuninkaan käskystä miehen ja ratsun sotaan. Vähän myöhemmin silloinen isäntä joutui luopumaan tilastaan, jota alkoivat noin sadan vuoden ajan isännöidä seurakunnan kirkkoherrat ja kappalaiset. Kustaa III:n aikana 1780-luvulla kartano siirtyi palkkiona jälleen aatelismiehelle. 1800-luvulla siihen kuului maata laajimmillaan 10000 hehtaaria. Vuosisadan loppuun mennessä sen alueelle oli perustettu Venäjän vientiin erikoistunut suurmeijeri. Maataloutta alettiin myös koneistaa. Uuden vuosisadan alussa täällä toimi lisäksi sahalaitos ja Venäjän armeijalle kärryn- ja tykinpyöriä valmistanut tehdas.
     Kartanon 1900-luvun historia on ollut monitahoinen. Vuonna 1912 omistaja, varatuomari Oskar Collin hävisi sen uhkapelissä Monte Carlon kasinolla. Uusi omistaja oli vuosina 1912‒1919 Hollannin konsuli Hendrik Max Gilse van der Pals, jonka aikana kartanon maista erotettiin torpparien vapautuslain perusteella 2000 hehtaaria. Uudeksi omistajaksi tuli tässä vaiheessa agronomi Paavo Pätiälä. Ennen sotia päärakennuksessa filmattiin niin monia suomalaisia elokuvia, että sitä alettiin kutsua Suomen Hollywoodiksi. Talvisodan aikana jäältä käsin toimineet ilmavoimat majoittivat sinne henkilökuntaansa. Uuteen kukoistukseen kartano nousi vuonna 1983 kun kuvataidenäyttelyt avattiin yleisölle. Heikki Tuominen johti toimintaa vuoteen 2003 saakka, kesästä 2010 sitä on jatkanut pankkiiri Mika Lehto. Taidenäyttelyn oheen on saatu myös konsertteja ja teatteriesityksiä. ​

---

Täytyy tunnustaa, että odotukseni Gallen-Kallelaa kohtaan eivät oikein täyttyneet. Mielessä olivat tietysti ne kansalliset ikonit, Ateneumissa olevat isokokoiset maalaukset, joita toistetaan kaikissa kuvakirjoissa. Häneltä oli nyt täällä muistaakseni tasan viisi maalausta, luultavasti Keniassa maalattu Trooppisen alueen palmu, sekava Työhuone Pariisista ja kolme alastonmaalausta, yksi miehestä, kaksi naisista. Sen lisäksi oli pronssinen korkokuva, nimeltä Lemminkäinen ja saaren neito, jokunen puureliefi sekä runsaasti grafiikkaa ja luonnoksia. Eihän se ihan vähän toki ollut, kun ajattelee tällaista maaseudulla olevaa näyttelyä. 

​Sen sijaan nykytaiteilijoiden määrä ja teosten laatu oli yllättävän hyvä. Erityisesti niiden takia näyttelyä voi vilpittömästi suositella. Erilaista värien käyttöä, materiaaleja ja tekniikoita oli vaikka minkälaisia. Kaikkia oli niin runsaasti, että näin pienessä artikkelissa voi mainita vain muutamia.
​

---

.Lehdissä on ollut näkyvästi esillä Marita Liulia, jonka isokokoiset maalaukset täyttivät yhden toisen kerroksen huoneen. Esimerkkiteoksen nimi on Punainen piste, ja kun oikein tarkasti katsoi, niin löytyihän se sieltä keskivaiheilta miltei reunasta. Kuvassa sitä ei oikein näy. Hän maalaa kankaalle, materiaalina hänellä ovat pigmentit, laava ja akryyli. Värikylläiset työt jättivät hieman hämmentyneen olon, jotain niissä on, mutta miten se sanoiksi pukisi. Taiteilijalla tietysti on vastauksensa kaikkiin kysymyksiin.

​Tiia Martikaisella on omassa huoneessaan keramiikkatöitä, esimerkiksi Synkän metsän soturi. Ensisilmäyksellä tuntui, että siinä on seinällä riippuvan ihmisen pään peitoksi laitettu laskostuva kangas, mutta keramiikkaahan se oli. Hiekalla taidekartanon pihamaalla oli pienten betoniveistosten sarja, nimeltä Maan matoset. Jokaisella oli vielä oma nimensä. Näyttelyn nuori opas kertoi, miten ihmiset olivat arvuutelleet, mitä mikin esitti. Ehdotukset olivat olleet aika omaperäisiä.
​   Pauliina Pölläsellä oli alakerrassa Gallen-Kallelan teosten luona takan reunuksella kaksi suurikokoista veistosta, jotka olivat lasitettua posliinia. Aluksi kuvittelin niitä vaaseiksi, mutta lähempää tarkastellen ne kuvasivat ihmisen polvia. Pahat polvet oli nimi, ja toden totta, vähän kuhmuraisethan ne olivat. ​

---

Teija-Tuulia Aholan Iltasoitto viittasi siihen, mitä kullakin meistä on vielä joskus edessämme. Kun teos oli lehtimetalleista, oli sitä vaikea kuvata ilman ettei ikkunasta tullut valo olisi osunut sen ja kameran linssin väliin. Siksi kuva piti ottaa vähän sivusta ja kauempaa. Raflaavimpia töitä oli tehnyt Markku Laakso, jolla oli omassa huoneessaan joka seinällä alastontutkielmia. Yhdellä seinällä oli suorakaiteen muodossa 70 pienikokoista työtä, vaakasuorassa oli 10 kappaletta, ja kaikkiaan rivejä oli alekkain seitsemän. Yksi teos sieltä jostain keskeltä oli jo varattu. Jäin miettimään, kuka kumma ostaisi olohuoneeseensa sen arviolta kaksi kertaa kaksi metriä olevan työn, jossa kolme kelteisillään olevaa naista istuskeli ja nojaili ilmeisesti uimarannalla.
    
​Sivurakennuksessa oli myös mielenkiintoisia kokeiluja. Ilkka Virtasella oli huoneen täydeltä erilaisia luurankosommitelmia, lähinnä ne olivat seinillä. Kaikkien materiaalina olivat haapa, pigmentit, vernissa ja vaha. Aikamoinen työ on ollut veistää ensin haapapuusta luurangot, joita sitten käsiteltiin. Aleksi Martikaisella oli pari työtä, jossa pieni sähkömoottori vaihtoi työn asentoa. Kuvan Hetki rauhassa on vinossa, sillä se asento sattui juuri kuvaan. Alareunassa ja pitkänomaisen puuosan alla oleva musta raita ovat kattolampun aiheuttamaa varjoa. Puuosa vaikutti siltä, että se oli löytynyt suosta hautautuneena, sen verran vanhaa se oli. Ville Heimala oli tehnyt kaksi korkokuvamaista keramiikkamosaiikkityötä, joiden nimet olivat Vieras viljapellossa ja Paluu.

---

Pieneen sivurakennukseen, ns. jääkellariin tehdyt installaatiot ovat aina olleet onnistuneita, niin nytkin. Kun astuimme sisään viileään tilaan, kiersi kolme valokeilaa pitkin tiiliseinää. Ensi vaikutelma oli, että lukuisat lepakothan siinä kisailivat ja vaihtoivat paikkaa. Tarkemmin katsottuna seinälle oli liimattu kenties satoja pieniä mustia perhosen kuvia. Kun sitten jokaisesta valonlähteestä heijastettiin siihen päälle pari liikkuvaa perhosenkuvaa, syntyi hyvin elävä vaikutelma.
​
Taidenäyttely on avoinna 11.8. saakka (ei 3.8.) tiistaista sunnuntaihin kello 11‒18.  

7.2. Hyvät siskot 

Lahden Uusi Kesäteatteri (Laukes) on jo vuosien ajan osoittanut taitojaan tarjoten lahtelaisille kiintoisaa kesäviihdettä. Laulutaidoissa ei tosiaankaan ole moittimista, ei liioin muussakaan näyttämöllisessä osaamisessa. Aikaisemmilta vuosilta voi muistaa miten taitavasti ryhmä oli onnistunut liikkumaan komedian ja farssin vaikeasti hallittavilla raja-alueilla. Monesti oli onnistuttu hyvin ohuista ajankohtaisista aiheista huolimatta. Musikaalinomainen esittämistapa on hallussa, siinä ryhmä on omimmillaan.

Ryhmä oli nyt löytänyt todella hyvän esityspaikan, eli Brygga-ravintoloiden vanhaan tehdashalliin perustaman tapahtuma-areenan Mannerheiminkadulta aivan asemaa ja matkakeskusta vastapäätä. Tämä tunnetaan myös Katu klubin –nimellä. Se on selvä parannus Myllysaaren vetoiseen ladonomaiseen esiintymispaikkaan nähden.  Messilän kartanoravintola on taas kovin kaukana jalkamiesten saavutettavaksi. Uusimmassa esiintymispaikassa on 230-paikkainen katsomo, jossa varsinkin näyttämön viereisille penkkiriveille on huonompijalkaisenkin helppo päästä. Baarejakin oli kaksi, joten sekin puoli oli erinomaisessa kunnossa.

Oheinen kuva on käsiohjelmasta, samoin viimeinen artikkelin lopussa. Kahdessa jälkimmäisessä kuvassa on näkyvillä näytöksen eräänlainen keskuspaikka, eli tyylitelty hella. Orkesteri soitteli lauta-aidan takana.

---

Lavastus oli kekseliäs, keskeisenä paikkana oli isokokoinen jäljitelmä puuhellasta, johon joku aina välillä laittoi luukusta sisään klapin. Rakennelmalla oli symboliarvoa, se ja sen päällä oleva kattila kuvasivat 1800-luvun lopun naisen rajoittunutta elämää. Tärkeäksi osoittautui esimerkiksi se, että esityksen perheessä keskiviikko oli aina kuhapäivä, eikä siitä sopinut poiketa. Tuon ajan naiset olivat itsekin sopeutuneet siihen, että koulutuksen piti rajoittua vain kodinhoitoon liittyviin tehtäviin ja käsitöihin.

Puuhellan näköinen rakennelma toimi välillä myös kekseliäästi puhujakorokkeena tai junan penkkinä silloin kun perheenemännistä toinen eli Helga (Annamaria Karhulahti) lähti vanhanaikainen kapsäkki sylissään kertomaan näkemyksiään senaatin asettamalle äänioikeutta käsittelevälle komitealle. Kekseliästä oli myös se, että näyttämön takana soittava kolmen miehen orkesteri oli vain osittain näkyvissä taiteellista silmää todistavan lauta-aidan takaa. Valaistuskin oli erinomainen. 

​Ulkonaiset puitteet ja viiden hengen ryhmän taidot olivat kieltämättä hallinnassa. Ei voi myöskään moittia käsikirjoittaja Outi Keskevaarin ja ohjaaja Tommi Kainulaisen otetta. Molemmilla on selkeitä näyttöjä myös työstään aikaisemmista produktioista. Mutta oliko naisten äänioikeustaistelu 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteesta sittenkään oikea valinta pienen viisihenkisen ryhmän näytelmäksi ? Keskevaari ja Kainulainen olivat kyllä ryhmineen kehittäneet aika luontevan kehyskertomuksen, jossa kaksi sisarta, Ulrika (Anni Kajos) ja jo mainittu Helga suhtautuivat aluksi aivan eri lailla naisten äänioikeuteen. Aluksi kovin vastahankainen Helga syttyi lopulta ja osoittautui aatteessaan kestävämmäksi. Aviomiehet suhtautuivat aluksi hyvin vähättelevästi, mutta kypsyivät lopulta asiaan suopeammin. Mutta mitä miesten naamioituminen naisiksi ja naisten miehiksi tai kömpelöt peruukki- ja partaviritelmät oikein palvelivat? Tietysti voi valitella sitä, että viiden henkilön venyminen näyttelemään yli kymmentä eri hahmoa vei tällaiseen kömpelyyteen.

Kuvassa ovat molemmat pariskunnat, vasemmalla Honkaset, Ulrika ja Väinö (Anni Kajos ja Panu Kangas), oikealla Forsmanit, Anselmi ja Helga (Osku Ärilä ja Annamari Karhulahti). Keskimmäisenä naisista on akitiivinen naisasianainen Ellen Herrala (Linda Hämäläinen). Viimeksi mainittu kauhistutti ihmisiä pukeutumalla housupukuun.

---

​Miten sitten äänioikeuskysymys historiallisessa kontekstissä ja todellisuudessa oikein eteni? Vahvojen naisten osuus oli tietysti vuosikymmenten saatossa merkittävä aina Minna Canthista, Aleksandra Gripenbergistä ja Lucina Hagmanista lähtien. Gripenbergin varovaisuus ja vanhoillisuus tuotiin hyvin esille peilaamalla sitä Ellen Herralan (mainio Linda Hämäläinen) radikaalisuuteen. Lopulta asia tuli Leo Mechelinin (Osku Ärilä) senaatin valmisteltavaksi, joten historiallista totuutta oli näytelmässä aivan tarpeeksi. Myös joulukuussa 1905 perustetun toimikunnan työ tuli hyvin näkyviin, niin ikään sen puheenjohtajan professori Robert Hermansonin (Panu Kangas) jyrkkä vastustus.
    Ensimmäisen ja toisen sortokauden välillä Mechelin johti vuosina 1905‒1908 senaattia, eli hallitusta. Kun sen aikana valittiin uusi eduskunta, voidaan sitä pitää maan ensimmäisenä poliittisena hallituksena. Professori Mechelin kuului ruotsinkielisten liberaalien tärkeimpiin johtajiin, joten on ymmärrettävää, että hän oli toisella kannalla kuin Suomen vanhoillisimmat piirit, erityisesti suuri osa papistosta. Naiset saivat paitsi äänioikeuden, myös oikeuden asettua ehdokkaiksi vaaleihin.
    Mutta uudistus oli vielä paljon suurempi, se laajensi äänioikeuden kymmenkertaiseksi eli uurnille pääsyyn oli oikeutettu 1272873 henkilöä. Kun säädyt lakkasivat poliittisessa mielessä, syntyi vuodesta 1906 lähtien moderni puoluelaitos. Näytelmässä olisi ollut hyvä mainita, että uudistus koski myös hyvin suurta määrää miehiä. Uudistuksen tausta oli siis paljon laajempi kuin naisten heräävä tietous itsestään, se oli kaikkien sivussa olleiden kansanluokkien pyrkimystä saada itsemääräämisoikeus.  Eikä voi väheksyä sitäkään, että se oli myös nousua Venäjän hallintoa vastaan, haluttiin henkisesti yhä enemmän erottautua Venäjästä ja koota kaikki voimat eräänlaiseen puolustustaisteluun.
    Edellä tuli jo selväksi, että esiintyjien ja taustajoukkojen taitoja ei voi epäillä. Orkesterikin säesti taitavasti musikaalin lauluja, joihin nykyajan säveltäjien ja sanoittajien työstä oli löydetty aiheeseen sopivia sävyjä. Mutta kovin isoa kakkua yritettiin kuitenkin näin pienellä joukolla haukata. Eräässä mielessä pidin kuitenkin vanhoillisten ja uudistusmielisten kamppailun tuomista esille yli sadan vuoden takaa onnistuneena. Halusiko Laukes kertoa, että samaa kamppailua käydään yhä edelleen näinä pride-marssien ja tasavertaisen avioliittolain vaatimisen aikoina? Ainakin Helgan aviomiehen ujo vihjaus vaimolleen tuntui antavan tähän viitteen, kun hän toivoi ymmärtämystä sille, että halusi pukea välillä naisten vaatteet päälleen. Mutta jos irtaudutaan sukupuolikysymyksestä, niin sitähän tämä elämä on kaikissa asioissa, jatkuvaa vanhoillisten ja uudistusmielisten mittelyä. Ja sehän tietysti vie kehitystä eteenpäin. Tänä päivänä vanhoillisten yli sata vuotta sitten esittämät väitteet tuntuvat nyt pelkästään huvittavilta. Miten lienee sitten kun siirrytään taas vuosisata eteenpäin?

7.1. Urheilua laidasta laitaan

Kesäkuun ja heinäkuun vaihteeseen osui Lahden seudulla todellinen urheilun superviikonloppu, sillä nähtävää oli kahdeksassa lajissa. Tosin niistä perusmatkan triathlonkisat järjestettiin Vierumäellä, suunnistuskilpailut Orimattilassa, Suur-Hollola-ajot Jokimaalla ja ratsastuskilpailut Takkulassa. Kun vielä Kortteliliigan beach volley -turnaus oli Messilässä, jäi jalkamiehelle jäljelle vain Kisapuisto. Mutta sielläkin oli nähtävää, oli juniorien jalkapalloturnausta, katukorista ja Lahden Tenniskerhon kansallinen turnaus.

​Kolmipäiväinen Lahti Soccer on jo perinteinen tapahtuma, joka tälläkin kertaa keräsi pari tuhatta pelaajaa kaikkiaan 30 kentälle ympäri Lahtea. Kysymyksessä oli jo 20. kerta. Kilpailuruljanssi oli jälleen suuri voimanponnistus, joka onnistui suuren vapaaehtoisen toimitsijajoukon ja lukuisien vanhempien ansiosta. Kilpailun ja urheilun uurastusta näkee harvoin niin aitona kuin juuri nuorten poikien ja tyttöjen  kilpailuissa. Ensimmäisen kerran olin vuosia sitten Patomäen kentillä, silloin jännittämässä jälkikasvun pelaamista. Sarjoja oli jälleen vuonna 2008 syntyneistä tytöistä ja pojista lähtien.

Uudenuutukainen tekonurmi loisti voimakkaassa auringonpaisteessa komeasti. Kuvan vasemmasta laidasta näkee hiukan sitä, millaisessa myllerryksessä entinen parkkipaikka on. Ikuisuuskysymys eli pääkatsomo on entisellään. Kenttä oli nyt jaettu kahtia, näin päästiin pelaamaan kahta peliä kerrallaan
     Gallerian keskimmäinen kuva on vanhalta tekonurmikentältä, jossa myös pelattiin kahta peliä kerrallaan. LIsäksi pelattiin hiekkakentällä. Eniten kenttiä oli tälläkin kertaa Patomäessä. Muita oli sitten siellä täällä ympäri kaupunkia.
     Kolmannessa kuvassa valmentaja pitää lämmittelyharjoitusta joukkueelleen. Toinen jalka pallon päälle ja sitten vaihto nopeassa tahdissa. Jostain ilmestyi paikalle myös tuleva junioripalloilija, joka tuntui kovasti kiinnostuneen itseään vanhempien harjoittelusta. ​

Sen sijaan koripalloilun katukoristapahtuma otti ensiaskeleitaan, sillä nyt kysymyksessä oli vasta ensimmäinen kerta. Sarjojakin oli vain C-pojille ja miehille. Mikään ei kuitenkaan estä sitä, etteikö tästä Lahti Basketball-seuran uudesta tapahtumasta tulisi siitäkin vielä vuosien mittaan suuri tapaus.
     Lahden tenniskerhon kansallinen turnaus sai liikkeelle 119 pelaajaa, joka on jo kenttien määrää ajatellen aika suuri määrä. Niinpä perjantaina kello 17 alkaneet pelit jatkuivat lauantaina ja sunnuntaina kello 9 ja  molempina päivinä iltamyöhään. 

---

6.7. Uusi Viron historia

Kun aloittelin historian ja kansantalouden opintoja syksyllä 1957, professorit suosittelivat meille ensimmäiseksi tentiksi Viron historiaa. Se oli vain yhden kirjan tentti, ja sinänsä aivan sopiva sisäänajo nuorille opiskelijoille. Kirjoittajakolmikon (Ojamaa, Varmas,Varmas) Viron historian sisältö on tietysti jo unohtunut, mutta suuren innostuksen vallassa sitä kyllä luin. Joitakin kohokohtia jäi mieleen, ja myönteinen kuva Virosta tietenkin myös. Niinpä lähdin hyvin kiinnostuneena mukaan Helsingin yliopiston historian opiskelijain yhdistys Kronos ry:n matkalle silloiseen Leningradiin ja Tallinnaan toukokuussa 1961. Kiinnostusta lisäsi tietysti se, että pääsimme kurkistamaan rautaesiripun taakse. Tästä matkasta tein selkoa blogissani osiossa Naabermaa Eesti. Valitettavasti en tässäkään vaiheessa alkanut opiskella viroa, mitä tietysti olen myöhemmin katunut. Oman maan ja muun Euroopan uusin historia vetivät silloin enemmän puoleensa.
     Yritin googlata mainittua teosta internetistä, löysinkin kyllä, mutta vain antikvariaattien myynti-ilmoituksina. Teoksen sivumäärä oli noin 400 ja painatusvuosi oli 1944. Mielikuvani on, että teksti päättyi jonnekin 1930-luvulle, joka sekin jäi hyvin ohueksi. Vuoden 1940 tapahtumia ei tietenkään selostettu. Painovuoden huomioon ottaen oli luonnollista, että saksalaisten ritarikuntien tulo valloitusretkille sai suuren painoarvon. Niin ikään kartanoiden baltiansaksalaisten yläluokkainen elämä ja maaorjien kurja asema tietysti häivyttivät ajatusta siitä, että maa oli nyt joutunut aivan uuden ikeen alle. Pari vuotta myöhemmin aloittaneet saivat ensimmäiseksi luettavakseen Vilho Niitemaan Baltian historian. Myöhemmin turvauduttiin sen täydennykseen ja vielä muihinkin teoksiin.

Tällaisia asioita mietiskelin kun otin käsiini professori Seppo Zetterbergin tänä vuonna ilmestyneen kirjan Uusi Viron historia.  Tämä ns. leipätekstiltään vähän yli 300-sivuinen teos on tavallaan lyhennelmä saman kirjoittajan kaksi kertaa laajemmasta Viron historiasta, joka kokonaiskooltaan 810-sivuisena ilmestyi 10 vuotta aikaisemmin. Ilmeisesti tarkoitus oli nyt kirjoittaa eräänlainen kansanpainos, jotta lukijat eivät uupuisi alkuperäisen historian sivu- ja asiapaljouteen. Siitä on jätetty tämän takia myös pois laaja lähde- ja viiteluettelo, noin 40 sivun kirjallisuusluettelo varsinaisen tekstin jälkeen on sentään säilytetty.

Täytyy kyllä sanoa, että tässäkin teoksessa on pureskeltavaa, järjestyksessä ihan sivu sivulta sitä tuskin monikaan jaksaa lukea. Itsekin olen ajatellut hankkia sen hyllyyni eräänlaiseksi hakuteokseksi, jonka voin aina tarvittaessa ottaa käteen.
     Olettaisin, että varsinkin tuo laajempi versio on tavallaan vanhenevan professorin jonkinlainen nuoremmille perinnöksi jäävä kokoomateos hänen laajasta Viroa koskevasta tuotannostaan. Toisin sanoen se on varmaan pala palalta rakentunut vuosikymmenten mittaan jo ennen kuin se saatiin yksien kansien väliin. Uskomattoman laaja kokonaisesitys, jonka voi luoda vain aiheeseen perusteellisesti syventynyt tutkija. 
​    Hän ei myöskään ole tyytynyt kirjoittamaan vain uusimmista vuosisadoista, vaan on laatinut kokonaisesityksen, jossa eri aikakaudet tuodaan tarkkaan esille. Teoksessa ei liioin päädytä vain poliittiseen historiaan, vaan muutkin osa-alueet, talous, sosiaalinen elämä ja tietysti myös kulttuuri tulevat esille. Kun Ojamaan ja kahden Varmasen (gen. sanasta Varmas) teoksessa talonpojat nähtiin lähes pelkästään sorrettuina, tuo Zetterberg esiin sen, että heidän asemansa oli paljon moniselitteisempi. Mitä pidemmälle 1800-luku kului, sitä enemmän heille suotiin keskinäisten sopimusten nojalla rajoitettuja vapauksia mm. omistusoikeuden ja omien tuotteiden myynnin suhteen.
      Jos Zetterbergin suppeampikin versio uuvuttaa moninaisuudellaan, voi Viron poliittisen historian pääpiirteisiin tutustua myös napsauttamalla yläpalkista tämän blogin kohdan Naabermaa Eesti. Siinä on käsitelty vain tiettyjä kohtia, jotka yleisesti on mielletty tärkeiksi, ja nekin vain ohuesti. Kun kokonaiskuva on hahmottunut, voi sitten siirtyä Zetterbergiin tutkimaan asioita tarkemmin.

---

6.6. TWD Länken Fellmanin puistossa

Pyöräilyn ystäville Fellmanin kortteliajot ovat jo 1930-luvulta saakka olleet tärkeä alkavan kesän merkki. Kesäkuun toisena viikonloppuna ajettiin jälleen edellisvuosien tapaan perä perää kolme kilpailua, joista ensimmäinen oli Porvoossa perjantaina 9.6. ajettu Ole Wackströmin muistoajo. Lahdessa kiertue jatkui lauantaina 10.6. ja heti sunnuntaina 11.6. oli vuorossa 89. Porvoon ajo. Ensimmäiset Porvoon ajot olivat jo vuonna 1925, jolloin aloitteen tekijänä oli suomalainen pyöräilylegenda Raul Hellberg.
     Tällä kertaa Lahdessa oli mukana suomalaisten lisäksi joukkueita Hollannista, Ruotsista, Virosta ja Venäjältä. Ulkomaalaisia oli ilmoittautunut 23, kaikkiaan ajajia oli yli 60. Lahdessa Tapahtumapaikkana oli Fellmanin puisto ja sen ympärillä oleva 1,3 kilometrin pituinen katurata. Voittajan ratkaisi entiseen tapaan maaliintulojärjestys kun yksi tunti ja sen päälle viisi kierrosta oli ajettu. Kierroksella ylösajetut suljettiin vuoron perään ulos kilpailusta. Matkalla oli kahdeksan välikiriä, joiden voittajat myös palkittiin. Lähtö ja maali sijaitsivat Kyösti Kallion kadulla, sieltä reitti kulki pitkin Paasikivenkatua ja Ståhlberginkatua, josta oli lyhyt poikkeama ylös Svinhufvudinkadulle. Sieltä päästiin sitten loppusuoralle kohti maaliviivaa.

​Joukko jakaantui kahtia jo aika varhain matkan aikana. Irtiotossa oli yli kymmenen miestä, pääjoukossa moninkertainen määrä. Vastoin odotuksia ei irtiottoja tapahtunut enempää, joten koko kymmenikkö spurttasi loppusuoralla kohti maalia (kts. kuva). Lahtelainen TWD Länken oli jälleen voitokas. Joukkueen tähti Jesse Kaislavuo voitti ja Samuel Pökälä oli kolmas. Toiseksi kiilasi edellisenä päivänä Porvoossa voittanut ranskalainen Pierre Moncorge, joka ajoi tukholmalaisessa tallissa, Kaislavuo oli silloin kolmas.  Seuraavana päivänä eli sunnuntaina kukaan mainituista ei enää sijoittunut Porvoon ajossa kärkisijoille., jossa olivat aivan uudet miehet. Ilmeisesti monet olivat keskittyneet vain tähän kolmanteen kilpailuun.

Palkintojen jaossa olivat vasemmalta lukien ajon toinen, sitten voittaja, kolmas, neljäs ja äärimmäisenä oikealla paras juniori.

​TWD Länkenin kotipaikka on nimestään huolimatta nykyään Lahti. Se syntyi vuonna 2001, kun  1955 perustettu CC Tailwind ja Kristiinankaupungin alueelle jo 1945 perustetun IF Länkenin osaseura Länken Cykel yhdistyivät. Aikanaan Länkenin huippuajajia olivat Kjell Carlstöm ja Jussi Veikkanen. Viimeksi mainittu ehti ajaa vielä myös TWD Länkenin riveissä. Seura pyrkii erityisesti tukemaan nuorten kehittymistä niin, että he voisivat menestyä Euroopan amatööri- ja ammattilaistalleissa. Tässäkin kilpailussa oli mukana näitä pyöräilijöitä, mm. Jaakko Hänninen (Ranska), Oskari Vainionpää (Belgia) sekä Aleksi Hänninen ja Roope Nurmi (Hollanti). 

6.5. Rynnäkkö Pikku-Vesijärvelle 2.

Rautaa rannalla

Nuoret miehet ja eri-ikäiset pojat viihtyivät erinomaisesti Vesijärven ranta-alueella urheilukeskukseen kulkevalla hiekkatiellä. Parolan panssariprikaati oli tuonut sinne todella raskasta kalustoa, johon kuului vasemmalta lukien Leopard –panssarivaunu, panssarihaupitsi, rynnäkkötykki ja ohjuslavetti. Varsinkin nuoret pojat pujottelivat itsensä Leopardin sisälle ja rynnäkkötykin miehistöosastoon. Vaunujen katolla oli jatkuvasti muutaman hengen ryhmiä.
​ 

​Leopard –vaunun aikaisempaa versiota 2A4 hankittiin aikanaan 139 kappaletta käytettyinä Saksasta.  Vuonna 2014 Suomi teki päätöksen sadan uudemman version, eli Leopard 2A6 -vaunun ostamisesta Hollannista. Ne toimitetaan Suomeen vuosien 2015–2019 välisenä aikana.
     Panssarivaunu on taistelukentän monipuolisimpia aseita, sillä on kyky hyökätä lukuisia erilaisia kohteita, kuten toisia panssarivaunuja, jalkaväkeä ja pesäkkeitä vastaan. Jalkaväkeä vastaan käytettynä sillä on erityinen pelotevaikutus. Panssarivaunu voi kulkea suhteellisen rikkonaisessa maastossa suurella nopeudella, mutta vaatii vahvan ammus- ja polttoainehuollon tuekseen. Liikkeen ohella vaunua suojaa sen panssarointi. Se on rakenteeltaan monikerroksinen, koostuen panssariteräksen lisäksi muista materiaaleista. Parhaiten suojattuja ovat tornin etuosa sekä rungon etuviistopanssari. Lisäksi vaunun pohjan muotoilussa on pyritty parhaaseen mahdolliseen suojaan miinoja vastaan.

Tässä kuvassa Leopard on jäänyt taustalle, keskellä on panssarihaupitsi ja etualalla rynnäkkötykki. Ne ovat varsinaisia panssarivaunuja pienempiä, nopeampiliikkeisiä, mutta silti tulivoimaisia telaketjuvaunuja. Niiden peräosassa on tilaa muutamille sotilaille, jotka tarvittaessa voivat aseineen vaunun suojasta jalkautua osallistumaan taisteluun. Vaunujen tehtävänä on vihollisen rynnäkköpanssarivaunujen ja ilma-alusten tuhoaminen tykillään. Suora-ammuntatulella voidaan tukea oman jalkaväen hyökkäystä.
      Keskellä oleva panssarihaupitsi 122 PSH 74 on järeä ase, painoakin on 16000 kiloa. Luku 122 tarkoittaa tykin kaliiperia. Sirpalekranaattikin painaa 22 kiloa. Kantomatka on 14 kilometriä. Tukiaseena on konekivääri, jonka nopeus on teoriassa 700 laukausta minuutissa. Panssarihaupitsin tehtävänä on tukea mekanisoitujen ja motorisoitujen taisteluosastojen toimintaa epäsuoralla tulella. Panssarihaupitsi on telatykki, jonka miehistö on tulitoiminnan aikana suojassa. Se kykenee tarpeen vaatiessa myös suora-ammuntaan. Tämä kuvan keskellä oleva ase oli vanhaa neuvostoliittolaista mallia. Lehdistä olemme saaneet lukea, että Suomeen on ostettu suuri määrä uudempaa lajia Etelä-Koreasta. 

​Ohjuslavetin (NASAMS/ITO12) pääaseena ovat ilmataisteluohjukset, joilla on kolme kertaa äänen nopeus (3 Mach) . Laite on miehittämätön, joten se toimii kauko-ohjauksella.

Kuvassa ovat ​Lahden Järvipelastuseuran isoin vene PV Teemu ja kuvasta jo melkein pois päässyt PV Helvi Harjula. Molemmat kuuluivat Nuku rauhassa –kampanjaan. Lisäksi rannalla oli ainakin vapaapalokunnan ajoneuvoja ja pari poliisiautoa.

6.4. Rynnäkkö Pikku-Vesijärvelle 1.

​Puolustusvoimat ja turvallisuusalan järjestöt kiertueella

Suomen armeija teki onnistuneen rynnäkön Pikku-Vesijärvelle, kun suurella lavalla Green Grass-kahvilan alueella soitti vuoron perään kolme sotilassoittokuntaa, ja Vesijärven rannalla oli näytillä puolustusvoimain raskasta kalustoa. Siinä välissä oli sitten erilaisten turvallisuusalan järjestöjen telttoja, oli useita sotilaskoteja, aselajiesittelyjä, naisten maanpuolustusvalmiutta ja veteraanien asiaa ajavat kojut, ja tietysti sinibarettien oma ulkomaanpalvelujen ajalta tuttu tarkastuspiste. Sinibaretit näyttivät lisäksi toimivan järjestyksenvalvojina. Tähän liittyi vielä Nuku rauhassa -turvallisuuskampanja, jonka merkeissä Vesijärven rantaan oli ajettu myös pelastuslaitoksen, vapaaehtoispalokunnan, poliisin ja Lahden Järvipelastusseuran kalustoa.
​

Tässä vielä viritellään laitteita, mutta pian Kaartin soittokunnan big band, Ilmavoimien big band ja Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan Show –band pääsivät esiintymään Suomi 100  -kesäkiertueen merkeissä.

​Paikalla oli varmaan tuhansia kuulijoita, varmaan enemmän kuin koskaan ennen. Muutama kymmenen pääsi istumaan lavan edessä oleville penkeille, muut sijoittuivat nurmikolle tai Green Grass-kahvilan terassille.  Tuli vähän sääli sitä kahvilan nuorta yrittäjää, joka varmaan oli varautunut aika tuntuvaan myyntiin. Näytti siltä, että terassille linnoittautui moneksi tunniksi väkeä, joka korkeintaan osti kupin kahvia, jos ei sitäkään. Myöhään saapuneet täyttivät entisen kesäteatterin penkkirivit vähän etäämpänä, loput seisoskelivat siellä täällä.

​Varusmiesorkesteri oli esiintynyt täydessä kokoonpanossaan muutamaa viikkoa aikaisemmin konserttitalossa eli Felix Krohn –salissa.  Silloin sen ohjelmistossa pääpaino oli klassisessa musiikissa.  Nyt kaikki kolme sotilasorkesteria soittelivat pienemmissä kokoonpanoissa. Kaartin soittokunnasta irrotettu big band soitteli paljon amerikkalaishittejä, Ilmavoimien 21-henkisen soittokunnan ohjelmistossa oli Sibeliuksen populäärimpää tuotantoa, mutta myös kotimaista kevyttä musiikkia. ”Kun Suomi putos puusta” jäi mieleen soimaan vielä lähtiessäkin. Varusmiessoittokunnan Show –band esitti pop- ja rock- musiikkia viime vuosikymmeniltä. Kuulijakunnassa oli runsaasti eläkeläisiä ja myös nuoria perheitä lapsineen. Ehkä ohjelmisto osuikin kaikkein parhaiten näihin nyt jo perheitä perustaneisiin, viime vuosisadan lopun entisiin nuoriin.
     Väkeä oli siis paljon liikkeellä, niin paljon, että istumapaikkoja ei ollut ollenkaan tarpeeksi. Niinpä myös entisen kesäteatterin laaja betonikatsomo täyttyi. Musiikki ei sinne asti tarpeeksi hyvin kuulunut, mutta ehkä se ei ollutkaan pääasia. Nuoriso puuttui tästä katsomosta lähes kokonaan, ehkä he sitten olivat hillumassa siellä jossain esiintymislavan edustalla nurmikolla. Myöhäisessä keski-iässä olevia ja jopa vanhuksia sen sijaan oli paljon. Monet nousivat vaivalloisesti tai toisten tukemana jyrkkiä betoniportaita.
     Asetuin itse ensimmäiselle riville, ja pian siihen ilmestyi myös kolmen iäkkään rouvan ryhmä. Jotain yleistä he puhuivat, mutta ilmeisesti pääasia oli kauniista ilmasta ja yhdessäolosta nauttiminen. He kiinnittivät huomionsa siihen aivan viereen tulleeseen nuoreen perheeseen. Äiti asetti noin nelivuotiaan tytön ja parivuotiaan pojan istumaan vierekkäin rappusten alimmalle portaalle niin, että molempien jalat ulottuivat maahan asti. Siinä sitten nautittiin pillimehusta, pienempikin onnistui imemään pillistä pitäen kaksin käsin purkista kiinni. Kysymys oli todellisesta perheidyllistä, äiti oli silmiinpistävän onnellisen ja tasapainoisen näköinen, ja tämä heijastui myös lapsiin. Nuori isä seisoi kärryjen vieressä, ja näytti jääneen vähän ulkokehälle, niin kuin isät valitettavasti jäävät, kun äiti on kaiken keskipiste. Harmoninen perhe kuitenkin, lapset olivat todella onnistuneet vanhempiensa valinnassa! Heille on helppo ennustaa turvallisen ​perhetilanteen myötä menestystä elämässä. Vanhemmat taisivat olla juuri sitä ikäpolvea, jolle sotilasorkestereiden kasari- ja ysärimusiikki oli mieleistä.

​Toinen kuva on Green Grass -kahvilan viereltä esiintymislavan suuntaan. Kuvaan mahtui vain pieni osa yleisöstä. Väkeä todella riitti !

---

6.3. Muistorikkaita lentopallomatkoja Viroon 2.
           
​          Alkukesän kaksi vuorokautta Hiidenmaalla

Vuosikymmenessä muuttui paljon. Viron 1990-luvun kehitystä voi tietysti mitata mitä erilaisimmilla mittareilla. Eräs tapa on tarkastella sitä ruohonjuuritason perspektiivistä, vaikkapa vain vertailemalla erilaisten kulutushyödykkeiden laatua ja hintaa.  Monilla on omia muistoja Tallinnan Kaubamajan tuotevalikoimista. Vielä 1980-luvulla tavaraa oli vähän, ja se oli huonolaatuista. Ruplan ylimitoitettu kurssi (lopulta yhdeksän markkaa ja yksi rupla) teki tuotteet vieläkin tarpeettomammiksi. Sieltä ei ollut mitään ostettavaa. Jo 1990-luvun lopulla hyvälaatuista tavaraa oli runsaasti. Mutta hintojen nousu merkitsi nyt sitä, että samat tuotteet voitiin samaan hintaan ostaa Suomestakin. 
     Erilaisten hyödykkeiden vertailua voitaisiin tehdä vaikkapa kahden veteraaniturnauksen päivien välillä, toisaalta vapun tienoilta 1988, ja sitten Hiidenmaalta 1997. Vielä vuonna 1988 virolaisten pelaajaystävien varustetaso oli heikko, muutamat olivat tyytyväisiä, kun ennen lähtöä heille lahjoitettiin uudenkarheita pelikenkiä, tämä tietysti kaikella pieteetillä. Autokanta oli ymmärrettävästi heikonlaista. Tallinnalaiset kyllä auliisti kuljettivat suomalaisia Ladoillaan ympäri esikaupunkeja aina neuvostovaruskuntien porteille saakka. Huomiota kiinnitti erityisesti se, että kaikista autoista puuttuivat tuulilasinpyyhkimet, ne oli viisasta ottaa aina mukaan autosta poistuttaessa!  Joissakin autoissa oli pyyhkimien tynkien alle sijoitettu eräänlaiset nahkatassut, jotta ne eivät raapisi tuulilasia, jos vahingossa sattui painamaan pyyhkimiä ohjaava vipua. 
     Vuonna 1997 varusteissa ei enää ollut mitään eroa. Autot olivat uusia, ja usein aika kalliitakin. Virossa saivat yksityishenkilötkin ”liisata” autoja, eivät vain firmat kuten meillä. Hiidenmaalla Kärdlan kaupungissa käydyn ottelun jälkeen meitä kuljetettiin ympäri saarta. Aterioimassa oltiin saaren poh­joisim­massa kylässä, käytiin myös erään pelaajan kohta valmistuvalla matkailukeskuk­sen rakennustyömaalla, samoin pienen pienessä yhden huoneen kyläkaupassa ja kir­jaili­ja Aino Kallaksen huvilalla. Hiidenmaan maasto oli varsin tasaista, sisäosa maata oli lehtipuuvaltaista, rannoilla kasvoi valtavat määrät kata­jia. Tiet olivat tasaisia ja öljysorapintaisia. Muuta­mat veljet vain ajoivat innostuksissaan uusilla autoillaan aivan koh­tuuton­ta vauhtia, jonkun mittarissa oli öljysoratiellä pitkään lukema 130 km tunnissa. 
     Sama kehitys näkyi myös majoitusoloissa. 1980-luvun Tallinnan otteluissa majoituttiin tietysti hotelleihin, samoin tekivät tallinnalaiset Helsingissä. Kun sitten vuodesta 199l lähtien alettiin pelata ns. kolmikantaotteluita vuorotellen Saarenmaalla, Hiidenmaalla ja Lahdessa, majoituttiin aina pelikaverien luona. Tästä luovuttiin vähitellen 2000-luvun alkuvuosien mittaan ja kukin joukkue maksoi omat majoituskulunsa itse. Tosin kaikkein parhaat ystävykset yöpyivät vieläkin toistensa luona. Ruokatarjoilu kustannettiin puolin ja toisin, 1990-luvulla eivät ruokatarpeet ja varsinkaan alkoholi olleet Virossa kovin kalliita. Samoin isäntäjoukkue kuljetti vieraat satamasta, Viron puolella väliin aika huonokuntoisilla pikkubusseilla. Nykyään matkat tehdään kumpaankin suuntaan henkilöautoilla kimppakyydillä. Matkoihin liitetään myös usein parin päivän tutustuminen jollekin mielenkiintoiselle paikkakunnalle. Niinpä esimerkiksi vuoden 2011 toukokuussa saarenmaalaiset pistäytyivät Itä-Suomessa ennen tuloaan pelipaikalle Vääksyn urheiluhalliin Asikkalassa.

Viimeinen turnaukseni Virossa. Kolmen vuoden kiertopalkinnot oli aina vienyt Saarenmaan joukkue yhtä kertaa lukuun ottamatta. Silloin olivat vuorossa hiidenmaalaiset. Lahti voitti kyllä järjestään kotiottelut, mutta Viron matkalle ei juuri koskaan saatu parasta miehistöä matkaan.  Lisäksi virolaisille piti aina iäkkäämpien pelaajien vähyyden vuoksi antaa lupa ottaa mukaan myös joitakin ”junioreita”, eli nipin napin yli 40-vuotiaita. Samoin kävi nytkin, hiidenmaalaisille piti antaa tuntuvaa ikätasoitusta. Mutta se ei tietenkään ollut pääasia, matkasta tuli huikea kokemus niin pelillisesti kuin muunkin seurustelun kannalta. 
     Hiidenmaan pojat olivat vastassa Tallinnan satamassa. Istuimme pikkubussiin, joka oli parhaat päivänsä nähnyt jo aikoja sitten. Kolina ja räminä ei niinkään häirinnyt, mutta sisään tunkeva pakokaasun käry kyllä. Pari ikkunaa pidimme koko ajan auki, ja pariin kertaan pysähdyimme tuulettamaan koko autoa. Rohukülaan kuitenkin selvittiin, ja ajoissa lautalle. Siihen aikaan ei väylää ollut vielä kunnolla ruopattu, joten jouduimme kiertelemään ja kaartelemaan matalaa salmea kolmen tunnin verran päästäksemme Heltermaan satamaan Hiidenmaan puolelle. Perillä koko porukalle vuokratussa lomakeskuksessa olimme vasta viiden kuuden aikaan. Paikka sijaitsi Kassarista etelään ja Orjakun satamasta hieman länteen. Kun matkaan oli Lahdesta lähdetty jo aamukuudelta, oli tunteja kertynyt aikamoinen määrä.  
     Meidät majoitettiin suureen päärakennukseen neljän hengen huoneisiin. Saarenmaalaiset asuivat yksittäisissä, hyvin jyrkkäkattoisissa pikkutaloissa, tai majoiksihan niitä oli parempi kutsua. Päärakennuksen edustalla oli meren ranta ja rantahietikkoa. Keskellä hietikkoa oli betonilla rajattu iso tulentekopaikka. Vastaanotto oli lämmin, ja vielä lämpimämmäksi se muuttui illan mittaan. Lomakeskuksen yläkerrassa syötiin, juhlittiin ja laulettiin aamukahteen. Oman mausteensa toi Saarenmaalta mukaan lähtenyt naiskuoro, joka lopultakin tuntui olevan matkassa enemmän muussa tarkoituksessa kuin lentopalloa pelaamassa. 
     Herätys tapahtui kello kuuden maissa, neljän tunnin yöunen ja aamuaterian jälkeen ajoimme Kärdlaan, saaren ainoaan kaupunkiin. Tosin jonkinlaiselta suuren maalaispitäjän kirkonkylältähän se vaikutti. Pelit pelattiin keskustassa olevan koulun juhlasalissa. Kun jokaisella joukkueella oli kaksi peliä, vierähti aikaa melko pitkälle iltapäivään. Hiidenmaalaiset olivat hyvässä vedossa, tällä kertaa he voittivat. Sen jälkeen alkoivat henkilöautokierrokset saarella. Lounaalla kävimme jossain Tahkunan suunnassa, sitten meidän autokuntamme kävi ainakin Ristimäellä ja Aino Kallaksen kesähuvilalla. Joku toinen ryhmä taisi käväistä katsomassa jotain vanhaa ohjustukikohtaa siellä saaren läntisimmässä kärjessä. Takaisin tulimme vasta illansuussa. 
     Toinen ilta alkoi jos mahdollista, vieläkin komeammin. Rannalle oli ladattu pitkä pöytä täyteen ruokaa ja juomaa, ja kaikkea oli riittävästi ! Siihen matalalle betonilla aidatulle tulenpitopaikalle tuotiin metrisiä halkoja, jotka illan vähitellen hämärtyessä sytytettiin. Samalle hiekkarannalle ajettiin sitten pakettiauto, jonka radioon pantiin soimaan jostain hankittu musiikkinauha. Ovi jätettiin auki, ja sitten ei muuta kuin ruvettiin tanssimaan, siinä vain hiekalla. Tosin taisivat tanssia vain virolaiset, meille ei niistä laulukuorolaisista riittänyt, eikä olisi riittänyt kielitaitokaan näin tärkeässä asiassa. Nauhalta kuului tuon ajan tanssimusiikkia, oli Saarenmaan valssia, paljon muuta, yhtenä erikoisuutena oli Urjalan taikayö viroksi laulettuna. (Läpi Urjalan ja kautta Huittisten kuuluu hirveä jyske varstojen, nytpä maistuu työ, varstat maihin lyö, tää on Urjalan taikayö). Kun nauha pyöri kaiken yötä, osasimme lopulta laulaa siitä osia ihan ulkomuistista ja tietenkin viroksi. 
     Me painuimme yöpuulle taas jo kello kaksi aamuyöstä, sillä lautalle piti ehtiä aikaisin. Niinpä herätys oli jälleen kuudelta. Kun joskus neljän aikoihin havahduin, musiikki soi edelleen, myös se Urjalan taikayö. Nyt parit näyttivät enää vain nojailevan toisiaan vasten, kello kuuden aikaan oli vielä kolme paria istuskelemassa hiipuvien halonkappaleiden loisteessa. Joillakin Hiidenmaan taikayö jatkui aamuun saakka ! 
     Tiukoillehan matka otti. Kun Rohukülasta lähdimme linjabussilla Tallinnaan, vaivuin sikeään uneen ja heräsin vasta perillä. Laivan lähtöön oli vielä aikaa, joten jonkin aikaa jaloittelimme itse kaupungissakin. Laivalle oli meitä varten varattu hytti, mutta ei siellä kukaan nukkunut. Koko porukka pelasi matkan ajan avopokeria ei sököä, kuten pelimatkoilla ajasta aikaan on ollut tapana. Minä olin suurin häviäjä, menetykseni oli 20 sen ajan markkaa, joten kovin suurta uhkapeliä emme siis harrastaneet. Seurusteluahan se siis vain oli. Helsingissä nukahdin heti satamassa, siis ennen kuin ehdittiin varsinaiseen kaupunkiin. Seuraavaksi heräsin vasta, kun bussi kaarsi moottoritieltä Uudenmaankadulle. Pari päivää meni vielä toipuessakin.
 
Tämä oli viimeinen pelimatkani Virossa. Seuraavana vuonna pelattiin Lahdessa, sitä seuraavana oli jotkin lakkiaisjuhlat samaan aikaan kuin Virossa pelattiin. Ikärajakin alkoi täyttyä, tilaa piti antaa niille, jotka sijoittuivat sinne sovittujen vuosien, 50 ja 60 väliin. Ja täytyy tietysti sanoa, että heillehän se tiivis juhliminenkin paremmin sopii. Nuoruuden aika oli osaltani lopullisesti ohi !

Päijät-Äijät on pelannut Saarenmaan ja Hiidenmaan ikämiesten kanssa joka vuosi vuorotellen kullakin paikkakunnalla. Toukokuun lopussa 2011 pelattiin Lahdessa jo järjestyksessä 20. kerran. Samalla tapahtuma oli hankkeen isän ja Päijät-Äijien perustajan Aimo Lahden 80-vuotisturnaus.

​Kuvassa vasemmalla on takavuosien suurpelaaja Pentti Aallonen, joka vuonna 1996 nimettiin Suomen siihen asti kaikkien aikojen parhaaksi pelaajaksi. Sitten on päivänsankari itse vieressään aktiivinen pelaaja Teuvo Halme. Aimo Lahden takana on kumartuneena Peeter Kilumets Saarenmaalta, lahtelaisten ystävä kymmenien vuosien ajalta.

---

Vielä 2000-luvun alkuvuosina tapasin moneen kertaan yksittäisiä tuttuja virolaisia eri puolilla Suomea järjestettyjen "yleisten" turnausten pelikentillä. Myöhemmin olen katsojan ominaisuudessa ollut pari kertaa myös edellä kuvatuissa Hiidenmaan, Lahden ja Saarenmaan yhteisissä keimeissä mukana. Vuonna 2011 pidettiin meillä Asikkalan puolella turnaus, jonka loppukaronkasta oheinen kuva on.

Vuonna 2013 lähdimme vielä parin muun vanhenevan ja lentopalloilun jo lopettaneen kaverin kanssa huutosakiksi Saarenmaalle. Samalla saimme verestää vanhoja muistoja. Pelipaita jaettiin lahjaksi kaikille turnaukseen osallistuneille pelaajille, ja myös meille. Paitaa olen vetänyt ylleni hyvin harvoin. Kuvassa on sen rintamukseen painettu teksti. 

---

6.2. Muistorikkaita lentopallomatkoja Viroon 1.
       Vapunaatto 1988 Tallinnassa

Kun olin täyttänyt 50 vuotta sain kutsun liittyä lahtelaisen lentopalloseuran Päijät-Äijät ry:n riveihin. Tämä oli suuri kunnia, sillä seurassa pelasi entisiä sarjapelaajia aina mestaruussarjasta lähtien. Mutta kun joukkueita oli viiden vuoden välein, tarvittiin mukaan paljon myös innokkaita puulaakipelaajia, sellaisia jollainen minäkin olin.  Pelasin Päijät-Äijien joukkueissa tasan 20 vuotta, kunnes jouduin lopettamaan harjoittelun ja pelaamisen polvien nivelrikkojen takia. Kun on tekonivelet molemmissa polvissa, ei kentälle enää ole syytä mennä.
     Olin elänyt tavalla tai toisella lentopallon parissa puolen vuosisataa, joten luopuminen ei todellakaan ollut helppoa. Erityisen rankkaa oli se, että jouduin vähitellen luopumaan hyvistä ystävistä Lahdessa ja siellä täällä myös muualla Suomessa asuvista kavereista, joistakin virolaisistakin. Tosin monet muutkin ovat kuluneiden yhdeksän vuoden aikana syystä tai toisesta jo uupuneet matkalla, jotkut ihan sinne tavoittamattomiin asti.
      Monenlaisia huippuhetkiä on tälle taipaleelle sattunut, on joitakin huippupelejä, osallistuminen vuosittaisiin SM-peleihin ja MM-kisoihin vuonna 2000 ja paljon muuta. MM-kisoissa pelasimme yli 60-vuotiaiden sarjassa, jossa oli 16 joukkuetta.  Meillä ei ollut ollenkaan vaihtomiehiä, mutta silti pääsimme kovassa ja raskaassa peliruuhkassa kohtuulliselle sijalle 11. Venäläiset ja virolaiset joukkueet olivat kärjessä, oli siellä joku muukin eurooppalainen. Suomalaiset suurseurat Sikariporras ja Homenokat tietysti pärjäsivät meitä paremmin. 

Päijät-Äijien yli 60 v. joukkue Tampereella vuonna 2000. Ohessa on pakollinen kulkukortti.

Kaikkia muistoja ei tässä ole syytä kerrata, joten rajoitun vain pariin todella sykähdyttäneeseen ja syvälle muistiin syöpyneeseen tapahtumaan. Valinta osui Tallinnaan vuonna 1988 ja Hiidenmaalle kutakuinkin tasan 10 vuotta myöhemmin. Edustakoot nämä nyt niitä huippukohtia.  Samalla voin kertoa jotain siitä, miten Virossa oli tällä välin noin kymmenessä vuodessa muutenkin menty eteenpäin

Kahdenlaista juhlaa vappuna 1988.  Seuramme Päijät-Äijät ry oli vapun tienoihin 1988 Tallinnassa kolmen päivän pelimatkalla. Vastustaja oli suurseura Tallinnan Kalev, ja lentopallopeli pelattiin Kalevin eniten käyttämän, nyt jo kovin rappeutuneen kansakoulun juh­lasalissa. Vappuaattona käyty ottelu tietenkin hävittiin, olivathan viro­laiset aina olleet tässä lajissa hieman edellä. Heillä oli jo siihen aikaan järjestettyjä veteraanisarjoja, joiden pelit pyörivät kaiken vuotta. Lisäksi heidän tehtävänään oli neuvostovallan aikana ollut keskittyä koulusta lähtien koripallon ohella nimenomaan tähän urheilulajiin, joten heillä oli nytkin mukana mm. entisiä Neuvostoliiton maajoukkuepelaa­jia takavuosilta. Pelisa­li oli kohta­lainen, mutta jo suihkuhuoneessa näki taso­eron, siel­lä oli mm. vierivie­ressä monen sentin kuop­pia betoni­lat­tiassa. Kun isäntiemme pelivaatteet, erityisesti pelikengät olivat huonoja, jätimme lähtiessämme heille omia varusteitamme.
     Tämän vappuaaton pelin jäl­keen siirryttiin heimo­veljien seuratuvalle, jossa pöytä oli pantu todella koreaksi, kaikkea oli mitä saattoi ajatella. Sauna oli vihe­liäisen pieni, mutta oles­kelutila oli hyvä. Siellä sit­ten jatkettiin iltaa seurustellen ja laulaen varsin myö­häiseen aikaan asti. Laul­ussakin jäätiin pahasti toisek­si, sillä Viron laaja lau­lukult­tuuri tuntui täällä asti. Lahtelaisten laulu oli par­em­minkin roi­kastamista, kun taas peliveljet laule­livat välillä oikein äänissä. Lahdesta oli kyllä otettu tarkoituksellisesti mukaan oikeita kuoromiehiä, sellaisiakin, jotka eivät mahtuneet joukkueeseen. Yksi heistä oli silloinen Lahden Yhteiskoulun rehtori Aarne Rautiainen. Mut­ta kun muu miehitys sitten oli kirjavaa, ei kovin hyvää tulosta oik­ein syn­tynyt. Parhaimmillaan oltiin yhteis­lauluissa, jois­sa sai seurata toisella kor­valla isäntien varmaa laulantaa. Tässä illassa tajuttiin, mil­lainen henkireikä Suomi on ollut kansal­lisesta olemassaolos­taan huolissaan olleille virolai­sille. Näin lämmintä ystävyyttä voi vain harvoin kokea.
 
Seuraavana päivänä oltiin seuraamassa virallista vap­pukulkuetta, joka marssi kaupungin läpi kahden tunnin ajan. Kuultiin, että työpaikoille oli annet­tu 40 %:n osal­lis­tumisvelvoite, mikä takasi valtavan väkimäärän. Oli banderolleja, pahvitauluja, julisteita ja ties mitä, ja tietenkin soittokuntia kadunkulmissa ja välil­lä kulkueessakin. Sosialistisen työn saavu­tukset pyrittiin tuomaan näkyvästi esille. Kun marssi vihdoin loppui, nähtiin myös eräänlainen vastavappu. Arviolta pari sataa henkilöä oli pienine käsilippui­neen kokoontunut Viru -hotellin lähei­syydessä olevan A.H. Tammsaaren patsaalle. Vuonna 1940 kuollut Tammsaare oli kohonnut Viron johtavaksi proosakirjailijak­si ensimmäisen itsenäisyyskauden aikana 1920- ja 1930-luvui­lla. Yksi normaalikokoinen sinimustavalkoinen Viron lippukin siellä oli, mutta ei mitään julisteita. Pari laiskalta tuntuvaa miliisiä katseli tapahtumia sivummalta, väkijoukossa tietysti oli salaisen poliisin miehiä. Mikäli nyt jotain kielestä ymmärrettiin, tuntui julistus yllättävän rohkealta. Miten he uskaltavat, mietittiin. Vasta myöhemmin selvisi, että silloin oltiin kahden aikakauden rajalla. Kuljettiin kohti Viron uudelleenitsenäistymistä.

Suomalaisryhmä ei olisi niin ihmetellyt kokoontumista, jos olisi tiedetty mitä kevään aikana oli jo tapahtunut. Helmikuun 24. päivänä oli suuri ihmisjoukko juhlinut samalla paikalla Viron tasavallan 70. vuosipäivää. Mitään ei myöskään tiedetty huhtikuun alkupäivinä Toompean linnassa pidetystä ”luovien alojen työntekijäin” kokouksesta, jossa kulttuuriväki vaati, ei nyt sentään valtiollista itsenäisyyttä, mutta laajempia poliittisia oikeuksia sekä taloudellista ja kulttuurillista itsenäisyyttä kuitenkin. Tunnettu vaikuttaja Enn Soosaar on myöhemmin nostanut esille tämän kokouksen merkitystä todeten, että siinä neuvostoeliitissä asemansa vakiinnuttaneet ensi kerran puhuivat avoimesti siitä, mikä vaivasi enemmistön mieltä. 
     Ja jatkoa seurasi pian: täysin venäläistynyt Karl Vaino joutui eroamaan Viron kommunistisen puolueen johdosta ja antamaan tilaa Vaino Väljaselle, josta tuli ensimmäinen puoluejohtaja, jolla oli kansan enemmistön tuki takanaan. Syyskuun 11. päivänä pidettiin Tallinnassa Eestimaa laul -suurtilaisuus, ja lokakuun alussa oli Viron Kansanrintaman (Rahvarinne) I kongressi. Rahvarinne tavallaan johti maata itsenäisyyteen. Marraskuun 16. päivänä Neuvosto-Viron korkein neuvosto antoi suvereenisuusjulistuksen. Kesällä 1988 pidetyt laulujuhlat olivat myös nostaneet yhteistuntoa. Olivatpa sitä lisäämässä vielä suomalaiset rock-muusikotkin omassa laululavan konsertissaan. Varsinainen itsenäisyysjulistus annettiin sitten 20.8.1991.

​Tammsaaren patsas oli nousevan polven erilaisen mielenkiinnon kohteena heinäkuussa 2012.

Patsaan edessä on laajahko laatoitettu aukio. Se jäi kuvasta pois, kun kuvaajan huomio kiintyi pieneen poikaan, joka uteliaana teki tuttavuutta kirjailijan kanssa. Katsekontakti taisi syntyä.

Varhaisteineillä oli omat juttunsa.

---

6.1. Kuvamuistoja Lahemaalta

Kesäkuun viidentenä suuntaa lahtelainen Eesti keele klubi matkansa Viron pohjoisosiin Lahemaalle. Lahemaa on saanut nimensä neljästä Suomenlahteen pistävästä suuresta niemestä ja niiden välissä olevista lahdista. Entisena klubilaisena minullekin tuli kutsu, mutta valitettavasti en voinut lähteä mukaan. Vähän haikeana minun onkin tyydyttävä vain muistelemaan edellistä matkaamme muutama vuosi sitten. Jossain määrin ohjelma on kyllä erilainen, ainakin Haljalan seurakunta ja kunta jäävät tällä kertaa väliin. Sen sijaan ryhmä käy Rakveren kaakkoispuolella Tudun pikkukylässä, josta eräs lahtelainen nuori nainen on kunnostanut itselleen kesäpaikan. Muitakin muutoksia on tullut, mutta paljon varmaan käydään samoissa paikoissa.
     Kestosuosikkeja ovat ilman muuta todella mielenkiintoiset kartanot Palmse, Vihula ja Sagadi. En tiedä missä järjestyksessä niissä käydään, enkä osaa ilman sen suurempaa tutkimista selittää, miksi olen oheiseen kuvasajaan valinnut juuri tämän järjestyksen. Yksi ulkoalueen kuvakin on galleriassa mukana, samoin pari sisäkuvaa museoista. Lukija voi itse miettiä, mistä kartanoista nämä ovat, itse olen jo unohtanut. Olisi tietenkin pitänyt kirjoittaa muistiin. Sen verran kuitenkin muistan, että Vihulan kartanoa ylläpitävässä yhtiössä oli toimivana osakkaana ainakin muutama vuosi sitten liikemies Mikko Laaksonen. Suomalaisia löytyy siis vähän joka puolelta Viroa.

Lahemaa on siis saanut nimensä Suomenlahteen pistävistä niemistä ja niiden välissä olevista lahdista. Henkilökohtaisesti innostuin näistä maisemista valtavasti. Aluksi laitan katsottaviksi pari kuvaa Vergistä, itäisimmältä niemeltä. Joskus harkitsin jonkin tällaisen kuvan ottamista Virosta kirjoittamani omakustanteen kanteen. Näissä kuvissa voi nähdä jopa jonkinlaista symboliikkaa, vaikkapa niin, että maailman myskyt aikanaan erottivat meitä sukulaiskansoja toisistamme. Myrskykuvien lisäksi on kuva Lamba-Adasta, suositusta ravintolasta, Jossa eräs taitava kansantanssiryhmä viihdytti meitä. Nuoret tytöt jopa hakivat meitä miehenköriläitä valssiin. Melkeinpä tuntui, että eletyt vuodet sulivat sillä hetkellä olemattomiin.

---

    Vahvimmin minuun  kuitenkin vaikutti Käsmun 
​pikkukylä. Kyllä siellä satamakin oli, mutta vain pienveneitä varten. Sen sijaan meitä kiinnosti upea merenkulkumuseo, joka minun muistini mukaan on ollut aikaisemmin myös merenkulkukouluna. Käsmussa on oikeastaan vain yksi päätie, jonka varrella on upeita omakotitaloja. Monet täältä merille lähteneet kapteenit ja perämiehet ovat tulleet kotipuoleen viettämään eläkepäiviään. Erityisesti museon lasityökokoelma oli upea. Tietysti siellä oli paljon kaikenlaista merenkulkuun liittyvää tavaraa, valokuvia, karttoja ja ties mitä laivalla tarvittavia laitteita.

Käsmun kirkko oli kahdessakin mielessä hyvin ainutlaatuinen. Ensinnäkin se oli puusta, mikä on näillä main harvinaista. Toiseksi se oli sopivan pieni pieneen kylään, joten sen ylläpito kyllä onnistuu. Ainakin päällisin puolin se oli hyvässä kunnossa. 

​Baltiansaksalaisten kartanonomistajien rakennuttamat suuret kivikirkot ovat nykyään monilla paikkakunilla suuri ongelma, sillä niiden ylläpito on seurakuntien mahdollisuuksiin nähden kovin kallista.
​

---

Edellä mainittu pienten seurakuntien ongelma näkyy selvästi Haljalan kirkossa. Ulkonaisesti se on edelleen näyttävä torneineen kaikkineen. Mutta kauan sitten tapahtuneen tulipalon jäljet näkyvät edelleen. Valokuvan tasoa laskee heikko valaistus, mutta kyllä sinänsä upeitten holvirakennelmien mustuminen on ihan todellista.

Galleriassa on kuvia Haljalan kunnantalosta sekä Eskun hautausmaan kappelista hieman pohjoisempaa.

---

Kappeli oli korjattu erittäin hyvin, joten se oli kaunis katsella. Mutta vanhoja kivirakennuksia vaivaava haju oli täällä erityisen vahva. En tiedä oliko kysymyksessä home vai jokin sädesieni, joita ei pintaremontilla saa peittoon. On kyllä totta, että siitepölyallergian takia olen näille tavallista herkempi, mutta luulen kyllä, että monet muutkin hajun huomasivat. Niinpä jäin pois hartaustilaisuudesta ja vietin aikaani hautausmaalla, jossa olikin todella paljon mielenkiintoista nähtävää. Tässä on kaikkein kiinnostavin kohta.

Olimme täällä Eskun kappelissa ja hautausmaalla Viron uudelleen itsenäistymisen päivänä 20.8.2011. Tästä syystä haudalla oli Viron lippu. Kysymyksessä oli kahdeksan metsäveljen hauta, jolle yhden veljen sisar oli myöhemmin pystyttänyt hautakiven. He eivät alistuneet, vapaina elivät, kavallettuina menehtyivät, sanottiin paadessa. He kaatuivat tekstin mukaan Sagadi-Metsanurgas Kone -nimisen talon metsässä 9.7.1945. Eskun kappeli oli alkuaan kuulunut Sagadin kartanolle, josta se on muutaman kilometrin päässä. 

Vuoden 2011 matkamme loppuosa kulki Kolgan kartanon sekä Kuusalun kunnantalon ja vesitorniin rakennetun kahvilan kautta. Anle Reisid ja Riivon Motorbus 24 olivat jälleen järjestäneet meille mainion matkan. Kolgan kartano on ollut myös suomalaisomistuksessa. Valtavan suuri rakennus odottaa vieläkin lopullista saneerausta.

5.9. Esimene üles

Lentopallo on ollut virolaisten menestyksekkäimpiä joukkuelajeja. He mm. pelasivat yhtenä joukkueena Neuvostoliiton mestaruussarjassa, jonka he kaikkien yllätykseksi voittivat kesällä 1968. Tämä aiheutti maassa valtavan kansallismielisyyden nousun. Samana kesänä Neuvostoliitto murskasi panssareillaan Tšekkoslovakian ns. ihmiskasvoisen sosialismin, Länsi-Euroopassa tapahtui nuorisokapinoita ja Tartossakin oli liikehdintää.
    Huhtikuussa 2009 julkistettiin Tallinnassa näitä tapahtumia ja voittanutta joukkuetta kuvaava teos Esimene üles, alaotsikkona oli Kuum suvi 1968. Kirjassa esitellään myös lentopalloa pelanneita valtioiden päämiehiä ja vaikuttajia. Osansa sai myös presidentti Mauno Koivisto, jolla oli valtava merkitys suomalaisen veteraanilentopalloilun kehittämisessä. Vuodesta 1982 Helsingissä järjestetty Presidentticup kantoi hänen nimeään. Suomalaisten ja virolaisten veteraanipelaajien lämpimät suhteet alkoivat juuri näistä koitoksista. Päijät- Äijät  ry. Lahdesta on ollut näitä suhteita rakentamassa jo yli 40 vuoden aikana.
​
Veteraani-sarjoista Master-sarjoihin. Nykyään on jo luovuttu nimestä veteraanipalloilu, koska alkuaan aktiivisina olleet sotaveteraanit ovat jo saapuneet viimeiseen iltahuutoonsa kuten Mauno Koivistokin nyt toukokuussa. Lentopalloliitto näyttää käyttävän nykyään ilmausta Master-sarjat, eli ikääntyneet pelaajat ovat sitten varmaan mastereita ? 
     Voimakkaasti laajentunut veteraanilentopalloilu tarvitsisi sekin oman kirjoitetun historiansa, sen verran merkittävä urheilun osa-alue se on Suomessa ollut. Varsinainen lähtölaukaus tapahtui maaliskuussa 1982, kun lentopalloseura Hesan johtokunta teki kauaskantoisen päätöksen Presidentticupin aloittamisesta. Tätä ennen oli harrastustoimintaa jo ollut eri puolilla maata. Näitä Helsingin turnauksia järjestettiin keväisin aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Tapahtuma alkoi kuitenkin kuihtua, kun runsasta kilpailutoimintaa oli ainakin 1990-luvun alusta lähtien alkanut olla eri puolilla maata. Erityisesti Jyväskylän Hippos-hallin ja Tampereen Pirkka-hallin suurturnauksissa taisteltiin syksyisin yli sadan joukkueen ja yli tuhannen pelaajan voimin. Useilla muilla paikkakunnilla oli omat vuotuiset turnauksensa ja haasteottelunsa, siihen tulivat lisäksi eri ikäluokkien seurajoukkueiden SM-kisat ja kerran MM-kisat Tampereella vuonna 2000. Ikäluokat olivat viiden vuoden välein 45 vuodesta 85-vuotiaisiin. Naisilla vanhimpien ikäluokka on ollut 70-vuotiaat.  

​Vuoden 2012 presidentinvaalien edellä entinen presidentti Mauno Koivisto osallistui keskusteluun siitä, pitäisikö presidentin valtaa vieläkin rajoittaa. Palkittu piirtäjä Kalevi Laalo (Kerberos), itsekin senioripelaaja, oivalsi liittää tilanteen Koiviston lempiharrastukseen.

​Marraskuussa 1923 syntynyt Koivisto oli jo vähän tätä ennen joutunut luopumaan pelaamisesta. ESS 21.1.2012.

---

Seurajoukkueista vanhin on Mauno Koiviston Sikariporras (per.1970), seuraavina ovat olleet yhdistysrekisteritietojen mukaan Iki-Pirkat Tampereelta (1979), Päijät-Äijät Lahdesta (1981) ja Homenokat Jyväskylästä (1984). Keski-Suomen maakuntalintu on metso, ja homenokaksi nimitetään vanhaa metsoa. Suurin osa joukkueista on kulkenut perinteisin urheiluseuranimin. Monilla kuitenkin kukkii mielikuvitus ja rentous, edellä mainittujen lisäksi ovat kunnostautuneet Napapiirin Pukit (Rovaniemi), Terva-Lentis (Oulu), Pater-Nestorit (Turun seutu), Limingan Niittomiehet ja Riihimäen Juju. Pater tulee keskeltä suoritetusta nopeasta iskulyönnistä, paterista. Naisilla variaatioita on ollut ehkä vieläkin enemmän: esimerkiksi Namikatit (Hyvinkää), Voimanaiset (Helsinki), Pyryt (Raisio), Mustat lesket (Ylivieska), Linnan rouvat (Hämeenlinna), Typykät (Vantaa), onpa joukkueita ollut myös nimillä Ylentyneet (vrt. YLE), Kihtitiimi ja Kuihtumattomat.

Päijät-Äijillä yhteyksiä jo yli 40 vuotta. Päijät-Äijätkin lukeutuu tuohon varhaisimpien aloittajien joukkoon, sillä seuran toiminta alkoi vuonna 1981. Heti seuraavana vuonna oltiin Presidentticupissa. Ainutlaatuiseksi Päijät-Äijät tekee kuitenkin se jo miltei 40 vuotta kestänyt kiinteä vierailuohjelma, joka aluksi vuodesta 1982 lähtien suuntautui Tallinnaan. Vuodesta 1989 lähtien kehiteltiin kolmikantaotteluita Saarenmaan ja Hiidenmaan kanssa. Siinä on joka vuosi pelattu kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna vuoroin Kuressaaressa, Kärdlassa ja Lahdessa. Tähän liittyi tietysti molemminpuolinen ilo Viron uudelleen itsenäistymisestä. Kun ikäpolvi on vaihtunut, ei näitä emotionaalisia suhteita enää juuri ole, joten nuorempi polvi ilmeisesti kohdakkoin lopettaa tämän toiminnan. 
    Päijät-Äijät on tämän lisäksi pelannut myös Rakveren seudulla, sekä 1980-luvun mittaan Riikassa, Vilnassa ja jopa Prahassa. Baltian ja Tšekin matkoilla saatiin kyllä aina perusteellisesti selkään, sillä vastapuoli keräsi koko maasta aina kaikki mahdolliset entiset maajoukkuepelaajat. Pitihän sitä sosialistisen järjestelmän paremmuutta siihen aikaan vakuutella tälläkin tavalla.
     Suhteet Viroon luotiin siis jo ensimmäisen Presidentticupin aikoihin. Aloitteentekijöinä olivat Lahden puolelta opettaja Aimo Lahti, Tallinnan puolelta Teknillisen korkeakoulun lehtori ja Viron nuorten valmentaja Raimod Pundi sekä Viron lentopalloliiton johtaja Villu Kivisik. Tallinnalaisten kanssa pelattiin ensin joka vuosi keväällä Presidentticupissa ja toinen ottelu myöhemmin Tallinnassa. Toiminnan tukena oli myös Viron tuomareiden pääkouluttaja Ilmar Lindpere. 
     Näin jatkettiin aina vuoteen 1988. Päijät-Äijät oli silloin pelimatkalla vappuna, ja tietysti saatiin seurata pari tuntia kestänyttä sosialistista vappukulkuettakin. Mutta Tammsaaren patsaalla koettiin myös eräänlainen vastavappu, josta enemmän seuraavassa kolumnissa. Suhteita vauhditettiin lisää kun Suomi ja Viro pelasivat nuorten maaottelun Kuressaaressa. Aikakautta kuvaa hyvin se, että tiukkojen muodollisuuksien takia virolaiset nimesivät Aimo Lahden oman joukkueensa toiseksi valmentajaksi ja hänen opettajavaimonsa lääkäriksi !
 
Ensimmäinen ottelu Saarenmaalla käytiin alkukesästä 1989. Saarenmaalla tietä tasoittivat pitkään mukana olleet Peeter Kilumets ja Mihkel Lutsenko. Saarenmaan ainoan kuljetusyhtiön johtaja Mati Põld hoiti kuljetukset ja turvallisuudesta vastasi Aare Evisalu, myöhempi kenraali. Hiidenmaalla pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1990, joka vielä silloin oli miehitysaikaa. Hiidenmaalle pääsy oli vaikeaa myös itse virolaisille, sillä se oli sotilasaluetta. Asia ratkaistiin niin, että Lahden ja Saarenmaan joukkueet kuljetettiin pienillä kalastajaveneillä aamuyöstä, jotta venäläiset eivät olisi huomanneet. Saarenmaalle tultiin takaisin iltahämärissä. Hiidenmaan ”seikkailun” tekee ymmärrettäväksi se, että virolaisten pelaajien ja heidän taustahenkilöittensä joukossa oli eräitä korkeita virkamiehiä, armeijan esiupseeri ja jopa paikallisen KGB:n päällikkö! Nimet ovat tiedossani, minäkin olen heidät tavannut, mutta jääkööt nyt tässä mainitsematta. Tässäkin oli taas yksi osoitus siitä, että neuvostovallan loppuvaiheissa lojaalisuus Neuvostoliittoa ja Viron kommunistista hallintoa kohtaan ei ollut aivan rikkumaton. Hiidenmaalle päästiin sitten Viron itsenäistymisen jälkeen aina kutsusta.
 
Niin, mitä se Esimene üles oikein tarkoittaa? Lentopallossa on tärkeää nostaa vastustajan aloitussyöttö, iskulyönti tai juju hihalyönnillä virheettömästi passarin ulottuville, jotta tämä sitten voi herkin sormin ja rantein ”heittää” (ei lyödä) pallon jollekin iskijöistä. Heittäminenkin on väärä termi, sillä pallo ei saa pysähtyä passarin sormiin.  Kuum suvi 1968 tuli siitä, että Viro voitti Neuvostoliiton mestaruuden juuri vuonna 1968.​​
​

​5.8. Hauskimmat matkatoverini Viron matkoilla

Olen viimeisen yli puolen vuosisadan aikana matkaillut Virossa kymmeniä kertoja. Niin paljon matkoja on kertynyt, että aikoja sitten olen jo laskuissani seonnut. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa 1961, neuvostovallan aikana ehdin käydä yhteensä kolme kertaa. Olen ollut matkassa nuorena opiskelijana, historian lehtorina, lionsklubin jäsenenä, lentopalloilijana, ja erityisesti lahtelaisena viron harrastajana. Joskus olen matkaillut vaimon kanssa kahdenkin. Kaikista tapaamistani ihmisistä minulle on jäänyt hyvät muistot, olivat he sitten olleet suomalaisia tai virolaisia. Olen saanut monella tapaa nauttia toveruudesta ja ystävyydestä. Mutta jos hauskimpia matkatovereita ajattelen, niin kaksi on ehdottomasti ollut ylitse muiden. He olivat silloin eräs yli 80-vuotias eläkeläinen Aino ja 93 vuotta jo täyttänyt vanha eversti. 

​Historian Ystäväin Liitto järjesti kesäkuussa 1999 Novgorodin-matkan, joka tehtiin niin, että rajan yli mentiin menomatkalla Narvan ja tullessa Tarton kautta. Ensimmäinen yöpyminen tapahtui Narva-Joesuun kylpylässä, joka on ulkoasultaan vieläkin entisellään, eli jykevästi ennen sotia vallalla ollutta funkkista edustaen. Muutenhan se on tietysti perusteellisesti uusittu. Täällä me ensi kerran tutustuimme mainittuun Ainoon, vähän myöhemmin tarkemmin siihen everstiinkin. Tosin olin huomannut hänet jo Tallinnan satamassa, jossa hän asteli bussiin konjakkipullo pikkutakin sivutaskussa pullottaen. ” Ostin tämän vähän niin kuin yömyssyksi matkalle”, eversti kuului jollekin tutulleen mainitsevan.

​​Aino. Matkasta jo väsyneenä tuntui koko seurue vääntäytyvän aika pian yöpuulle. Vähän siinä kuitenkin käytiin vilkaisemassa Suomenlahden aaltoja ja hietikkorantaa. Aamulla tulimme sitten määrättyyn aikaan aamiaiselle sijoittuen suuressa salissa neljän hengen pöytiin. Yht´äkkiä mainittu Aino sanoi kovalla äänellä: ”Minä tulin sitten vasta kello kolmelta hotelliin.” Tässä vaiheessa puheensorina hiljeni, ja kaikki tuntuivat kuuntelevan.  Aino jatkoi: ”Minä menin keskiyöllä hautausmaalle”. Nyt olisi kuullut vaikka neulan putoamisen lattialle.
     Tämän jälkeen selvisi, miksi Aino oli tullut matkaan vähän muulle seurueelle ulkopuolisena. Hänen äitinsä oli kuollut samana keväänä 101-vuotiaana. Äiti oli syntynyt Narva-Jõesuussa, kulkeutunut Pietariin ja ollut vuosia Mariinski-teatterin tanssijana. Hän oli aina halunnut tulla haudatuksi sukuhautaan, ja niin Aino lähti meidän matkaamme äitinsä tuhka matkalaukussaan. Hän oli tavannut ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran ja erään kaukaisen sukulaisen puolilta öin hautausmaalla, jossa äidin toive toteutettiin. Lopuksi uurnan laskijat kokoontuivat kirkkoherran kotiin muistoaterialle.
     Ainosta oli paljon iloa matkan varrella. Hän oli ollut ykkösluokan venäjän kielen tulkki, omien sanojensa mukaan hän oli mm. tulkinnut venäläistä professoria, joka oli suorittanut Suomessa ensimmäisen sydämensiirron. Moniaita kertoja hän oli luotsannut suomalaisia lääkäreitä Venäjälle, kerran hän oli ollut heidän kanssaan Siperiassakin. Näiltä vuosilta riitti juttua, ja kiitollisia kuulijoita riitti. Tartossa osa pääsi yöpymään Barclay-hotelliin saman nimisen puiston äärelle, toinen puoli Park-hotelliin, joka Kekkosen Viron matkan aikana vuonna 1964 oli vielä hohtanut uutuuttaan. Aino oli Barclay-hotelliin päässeiden joukossa. Ensi töikseen hän ilmoitti seurueelleen, että hän oli hankkinut juotavaa. Ja kutsu kävi: ”Ottakaa tuoli omasta huoneestanne, minulla on niitä vain kaksi !”  Pahaksi onneksi minun osani oli joutua sinne vallien sisällä olevaan Park-hotelliin. Se oli kyllä hiljattain uudistettu, kaakelitkin kiilsivät uutuuttaan. Mutta homeen haju oli niin voimakas, että jouduin pitämään ikkunaa koko yön auki. Asia oli jo unohtunut, mutta tuli uudelleen mieleen epämiellyttävällä tavalla, kun eräällä lahtelaisten matkalla majoituspaikka oli sama. Taas piti ikkunaa pitää auki. Lisättäköön tähän, että tämä oli ainoa huono majapaikka niiden varmaan jo noin 30:n matkan aikana, joilla minäkin olen ollut lahtelaisten matkassa.
     Ainon energia oli loppumaton. Tulimme takaisin Lahteen bussilla puolen yön maissa. Minä lähdin Mukkulaan ja Aino Riihelään Uotilankadulle. Erotessamme hän mainitsi, että hän oli seuraavana aamuna runsaan vuorokauden kuluttua lähdössä Viipuriin viemään katulapsille vaatteita. Minä, 20 vuotta nuorempi terve ja hyväkuntoinen mies podin matkaväsymystä ainakin pari päivää.
​
Novgorod. Ensimmäisestä yöpymispaikastamme tulimme bussilla rantatietä Narvaan, ja matkalla pysähdyimme parin sotamuistomerkin kohdalla. Näimme Narvajoen molemmilla puolilla sijaitsevat linnoitukset, Hermannin linnoituksen Viron puolella ja Ivangorodin Venäjän puolella. Ne olin nähnyt ensimmäisen kerran toisesta suunnasta toukokuussa 1961 kun ylioppilasjoukkomme matkusti venäläisessä yöjunassa silloisesta Leningradista Tallinnaan. Juna pysähtyi silloin vähän väliä, ja joku huusi, että nyt näkyy Narvajoki.  Sama joki ylitettiin nyt tällä kertaa maantiesiltaa pitkin ja matkaa jatkettiin bussilla Novgorodiin. Matkalla entisen neuvostomaan maaseudun ankeus tuli hyvin näkyviin. Rakennuskanta oli nyt sitä mitä oli, pääosa oli kai peräti ennen sotia olleelta ajalta. Mutta puutarhapalstat oli hoidettu hyvin, ja vihreää riitti jo näin kesän alussa. Erikoisuuksiakin näkyi, pari kertaa puutarhamökki oli kaksikerroksinen, vaikka molemmissa oli vain yksi huone. Raunioituneita rakennuksiakin näkyi, ja matkalla olevat kauppaliikkeet olivat todella surkuhupaisia, enemmänkin huonosti hoidetun ladon näköisiä.
     Näkymät muuttuivat kun päästiin Novgorodiin. Kaupunki sijaitsee Ilmajärvestä Laatokkaan virtaavan Olhavanjoen varrella, kuutisen kilometriä edellisestä pohjoiseen. Sen alkuvaiheet ovat tietysti vähän hämärän peitossa, perustivatko sen lopulta viikingit, siitä on paljon keskusteltu. Ainakin se sijaitsi Itämereltä Konstantinopoliin vieneen viikinkien idäntien varrella. En aio tässä ruveta kertaamaan sen vaiheita, yhtenä Venäjän historian merkittävimmistä kaupungeista sitä kuitenkin pidetään. Kaupungissa Olhavanjoen toisella rannalla sijaitsee Kreml, jonka muuri on tiilillä päällystettyä kiveä. Vaikuttavin kohta on valtava ”Venäjän vuosituhat”- niminen monumentti Sofian katedraalin edessä. Se jäi pysyvästi mieleen. Toisella rannalla sijaitsee mm. vanhojen kauppahuoneiden palatseja. Majoituimme jonnekin joen tällä puolella, mutta pääsimme helposti yli jalankulkusiltaa pitkin.
     Kaikki ei kuitenkaan ollut yhtä loisteliasta. Pienenä erikoisuutena mainitsen, miten esimerkiksi minun huoneeni oli saanut uuden maalikerroksen. Ikkuna- ja ovipuitteita ei suinkaan oltu ensin puhdistettu, vaan siihen päälle oli vedetty uusi kerros, ties monesko se jo oli. Kylpyhuoneen kaakelit olivat vinksin vonksin, eli melkoiset tunarit olivat olleet asialla. Lisäksi seinämaalit oli vedetty huolimattomasti osaksi jalkalistojen päälle, vieläpä kaakeleidenkin päälle siellä missä niitä oli. Ne oli todella ryssitty, kuten vanha sanonta kuuluu.

​Petseristä Tarttoon. Novgorodin mahtavista näkymistä jokainen voi lukea vaikkapa netistä, omakohtaiset yksityiskohtaiset  muistot ovat jo häipyneet mielestä. Kuviakaan ei tullut otettua, kamera ei ollut matkassa. Paluumatkalla poikkesimme Pihkovan alueella  Petserissä, joka olikin elämys. Munkkiluostari on toiminut täällä jo ainakin 500 vuotta kaikista sodista ja muista myllerryksistä huolimatta. Joskus 1400-luvulla erakot alkoivat kaivaa tänne hiekkakiviluolia, joissa myös ensimmäiset kirkot toimivat. Vuoteen 1944 saakka se oli Viron puolella, mutta sitten vahvemmat rajanvetäjät astuivat esiin. Se on hieno matkailukohde, on kymmenen kirkkoa, joista kolme on luolissa. Uspeskin kirkko lienee näistä merkittävin. Petserin luostari on niin valtaisan hieno kulttuurikohde, että sitä on tässä yhteydessä vaikea kuvailla, varsinkin kun 20 vuoden aikana on niin paljon huuhtoutunut muistista pois.
     Kun Venäjä jäi taa ja päästiin Viron puolelle, tuntui aikamoinen helpotus mielessä. Eivät ne Vironkaan kaakkoisalueet niin hohdokkaita olleet, mutta ainakin niitä oli paljon paremmin viljelty ja hoidettu. Tartossa siis majoituttiin kahteen hotelliin, joista edellä oli puhe. Jonkinlainen kaupunkikierroskin tehtiin, ihailtiin Vanemüine-teatteria ulkoapäin, ja vilkaistiin sitä taloa, missä Tarton rauhansopimus allekirjoitettiin vuonna 1920. Vähän käveltiin Toompeallakin ja pistäydyttiin Tarton yliopiston päärakennuksessa vilkaisemassa sitä salia, jossa Urho Kekkonen piti vuonna 1964 kuuluisan, virolaisia rohkaisseen puheensa.

​Eversti. Mainitsin aivan alussa, että joukossamme oli 93-vuotias eversti. Hän oli mainio mies, pöytätavatkin olivat kuin entisajan nuorilla upseereilla. Päivällisellä hän otti ensin aperitiivin, ruoan kanssa viiniä. Jos aterialla oli liharuokaa, meni alas kunnon vodkaryyppy ja kahvin kanssa tietysti konjakkia. Lopuksi vielä lasillinen shampanjaa tai tilaisuuden pitkittyessä drinkkikin. Sama sitten illallisella hieman varioiden. Ja koko ajan kuultiin jännittäviä sotajuttuja tai muita tarinoita hänen pitkältä uraltaan. Mainio vanhan ajan seuramies todella.
    Pari kymmentä vuotta sitten bussien ilmastointilaitteet eivät Virossa olleet niin hyviä kuin nykyään. Matka Tartosta Tallinnaan kävi helteisessä säässä, Ikkunoita pidettiin auki, mutta hiki valui yhden jos toisenkin selkäpiitä pitkin. Aika paljon valitustakin kuului sieltä ja täältä. Eversti istui ensimmäisessä penkissä kuljettajan takana. Yht´äkkiä hän hyppäsi pystyyn kuin nuori mies, kääntyi kohti muita matkustajia ja jyrähti sotilaallisella äänellä: ”Mitä te aina valitatte, tämähän on vain hyvää harjoitusta helvettiä varten”. Nyt kuului niin voimakas ja yhdenaikainen naurunräjähdys, että tuntui kuin bussin seinät olisivat hajonneet.

​Niin Aino kuin everstikin ovat ajat sitten jo poistuneet näiltä main. Mutta täysillä he osasivat elää sen matkan, mitä heille oli mitattu. 

---

5.7. Mainio Mallusjoki

Kukapa lahtelainen ei olisi kuullut Mallusjoen takinkääntöviikoista, pienen kylän kulttuuritapahtumista, joita ovat paikkakuntalaisten ohella ryydittäneet tunnetut kesänviettäjät aina Kaj Chydeniuksesta lähtien. Taitoa ja harrastusta on ollut paljon. Satapäinen joukko on tehnyt töitä takinkääntöviikkonsa eteen jo vuodesta 1992 lähtien, mukana ovat olleet nuorisoseura, torvisoittokunta, kyläpelimannit ja monet muut yhteisöt. 
​

Tänä vuonna otettiin työn alle todella iso urakka, eli ammattiteattereissakin paljon esitetty Viulunsoittaja katolla. Se kuuluu maailmalla kaikkein suosituimpien musikaalien joukkoon. Siinä kerrotaan pienen ukrainalaisen kylän, Anatevkan kuvitelluista tapahtumista 1900-luvun alussa, jolloin ensimmäiset enteet Venäjän vuoden 1917 vallankumouksista olivat jo ilmassa.
​   Tässä viitekehyksessä musikaalin teemoina ovat aina ajankohtaiset paineet vanhan perinteen ja uudistuvan yhteiskunnan odotusten välillä. Ja kun juutalaiskylä joudutaan Venäjän tsaarin hallinnon mahtikäskyllä tyhjentämään, lähestytään jo pakolaiskysymysten vyyhtiä. Anatevkan ihmisetkin tekevät suunnitelmia, kuka haluaa sukulaisten luo Amerikkaan, kuka Puolan Krakovaan, kuka Pyhään maahan. 

Iso siis oli urakka, mutta ihmeen hyvin siitä selvittiin. Voin hyvin yhtyä erään sitä lähellä olevan henkilön luonnehdintaan: ”Esitys on hyvä ja hauska, ei maailmoja syleilevää estraditaidetta eikä kaunolaulua, mutta pikku kylän energinen ja kekseliäs spektaakkeli maustettuna komeilla kletzmer-soundeilla upeissa lavastuksissa”. Kolmikymmenpäinen ensemble oli ohjaajiensa ja lavastajiensa kanssa löytänyt oman genrensä, joka sopi oikein hyvin heidän mahdollisuuksiinsa.
     Musikaalia esitettiinkin pitkin huhtikuuta Mallusjoella ja pari kertaa Orimattilan Myllykylän koululla, kerran myös Lahden Pikkuteatterissa. Toukokuun 18. ja 19. päivinä saatiin tilaa vielä Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämölle. Ainakin ensin mainittuna iltana katsomo oli viimeistä paikkaa myöten myyty. Voi olla, että esitykset eivät jää edes tähän.
​
Tevjen perhe. Lahden kaupunginteatterissa on tätä musikaalia esitetty jo aikaisemminkin.  Muistan miten mainio Ola Johansson otti aikanaan maitomies Tevjenä näyttämön täydellisesti haltuunsa, yhtä vaikuttavasti kuin hänestä tehty maalaus katselee yleisöä tänään yläkerran lämpiössä. Kieltämättä tämä muistuma hieman häiritsi mielessäni tämän päivän maitomiehen, Kyösti Kyrön saapumista näyttämölle. Mutta mitä pitemmälle esitys ehti, sitä vakuuttavampaa työtä Kyrökin teki. ”Rikas mies jos oisin” soi ihan komeasti, varsinkin kun lauluun yhtyi kolmen miehen taustatrio. Parhaimmillaan hän varmaan oli siinä kohtauksessa, jossa hän isänä teki viinanhuuruisia naimakauppoja vanhimmasta tyttärestään omanikäisensä varakkaan teurastajan Lazar Wolfin (Ari Lehtinen) kanssa. Tästä sitten alkoi se vanhan perinteen ja uuden ajattelun välinen ristiriita kun tytär, herkästi ja ilmeikkäästi näyttelevä Tzeitel (Minni Lilja) asettui isäänsä vastaan. Kyösti Kyrö osoitti näyttelijänä muuntautumiskykyään hyväksymällä sisäisen kamppailun jälkeen tyttären avioliiton köyhän räätälin Motel Kamzoilin (Patrik Hvitsjö) kanssa. Moneen kertaan Tevje sai kuitenkin jutella kädet kohotettuina jumalansa kanssa.
     Eikä se sopeutuminen vielä tähänkään jäänyt. Toinen tytär Hodel (Suvi Pöllänen) rakastui kylään saapuneeseen vallankumoukselliseen Perchikiin (Joonas Kainulainen), joka lopulta joutui kaupungissa sattuneen mellakan johdosta Siperiaan. Varsin liikuttava oli kohtaus rautatieasemalla, kun tytär oli lähdössä miehen perään kohti tuntemattomia kohtaloita. Kolmannen tyttären Chavan (Ria-Noore Depner) lähtö toisuskoisen matkaan oli kuitenkin isälle liikaa. Kaiken lisäksi vaimo Golde (Irmeli Pöllänen) oli kymmenien vuosien ja viiden tyttären jälkeen kylmennyt. Hän oli realismissaan aika erilainen herkempään ja lämpimämpään mieheensä verrattuna. Pöllänen teki vähäeleisen, tyylikkään ja uskottavan roolityön. Tevje sai kuitenkin aikaan sovinnon, ja puolisoiden välit paranivat. Unessa ilmestyneet vainajat tuotiin luontevasti esille, makaaberia ja farssinomaista kyllä, mutta sekin istui hyvin kokonaisuuteen. Ja tulihan vaimokin siihen tulokseen, että nuoren tytön naittaminen vanhalle teurastajalle ei ollut hyvä ajatus. Niin sitten päästiin nuorten hääjuhlaan ja laulamaan musikaalin toista hittiä ”Nousee päivä, laskee päivä ”. Kaikkien perheenjäsenten esiintyminen ansaitsee kiitokset.

Kokonaisuus oli onnistunut. Amatöörinäytelmien helmasynti on ylinäytteleminen. Ei sitä paljon esiintynyt, mutta kuitenkin sen verran, että siitäkin on syytä mainita. Mistähän muuten johtuu, että papit ja tässä tapauksessa rabbi tehtiin aikamoiseksi tolloksi ja joka suuntaan hosuvaksi. Tämä voi tietysti olla lähtöisin aina käsikirjoituksesta asti. Komiikka on vaikea laji. Yksi orkesterin keskellä seisova sulhasehdokas heilutti käsiään kuin tuulimylly. Kansannäytelmiin aina kuuluva jouruämmä, Jente esiintyi yleensä sujuvasti ja sopivin keinoin, mutta hänenkin kanssaan ohjaajan olisi ollut syytä keskustella enemmän joistakin tilanteista. Sinänsä Väinö Weckström oli suorittanut tehtävänsä varmalla tyylitajulla, lisäksi näyttämötapahtumat olivat hallittuja, sisääntulot ja poistumiset olivat oikea-aikaisia, eli kaikki oli tyylikkäästi hanskassa.
     Musikaalin ammattinäyttämöillekin ehkä vaikein kohta, eli tavaroiden kerääminen ja tsaarin vainojen takia pakolaistielle ryhtyminen sujui sekin. Viimeistään tässä vaiheessa musikaalin rytmi muuttuu, tilalle tulee apaattista ja lohdutonta kotiseudulta pois joutumista. Juutalainen kansa joutuu taas maantielle. Läheinen, kaikkia tukeva ja ymmärtävä, joskus riiteleväkin kyläyhteisö murtuu, ja jokainen joutuu valitsemaan tiensä itse.
     Tapani Kokon lavastus oli esiintymistilan ahtauteen nähden mainio. Yhden seinän käänteleminen toi jo sellaisenaan esille uusia näkymiä, välillä siinä olivat talojen kuvat, joiden ikkunoissa paloivat ilmeisesti jonkinlaiset led-valot. Rinteellä sijaitseva kylä tuli mieleen. Kun seinää käännettiin, olikin edessä maitomiehen perheen keittiö tai paremminkin sisäinteriööri. Paula Susitaipaleen puvustus oli perinteinen, mutta aikaan ja paikkaan nähden äärimmäisen huoliteltu. Ainoa särö oli poliisin esiintyminen suomalaisen luutnantin manttelissa, jonka malli tosin on jo jäänyt käytöstä. Heidi Laaksosen maskeeraukset olivat moitteettomat. Niin lavastus kuin puvustuskin antoivat vaikutelman, joka eittämättä vei aikaan, jota musikaalissa kuvattiin. Sami Ahosen valosuunnittelu tuki myös hyvin kaikkea tapahtunutta.
     Parasta näytelmässä olivat sittenkin tanssit, joten Jukka Saari voi olla tyytyväinen ammattitaitonsa tuloksiin. Ne esitettiin niin vauhdikkaasti, että välillä koko teatteriyleisö innostui taputtamaan tahtia. Melkein olisi tehnyt mieli mennä mukaan. Erityisesti jäi mieleen miesten tanssi ja siinä todella taitava Motel Kamzoil, toinen osapuoli nuorista rakastavaisista. Myös hänen innostunut ihastuksensa uuteen ompelukoneeseen oli liikuttavaa. Subrettipari, eli vallankumouksellinen Perchik ja toinen Tevjen tyttäristä, Hodel ihastuttivat leikkisillä ja läheisyyttä enteilevillä paritansseillaan. Laulukin sujui.
     Kuten alussa siteeraamani henkilö sanoi, aivan erinomaisesta kaunolaulusta ei ollut kysymys, hyvästä ja virheettömästä sinänsä. Minua on aina ärsyttänyt se, että maan tunnetuimmat oopperalaulajat ovat ottaneet ohjelmistoonsa eteläpohjalaisia kansanlauluja. Kun otetaan huomioon, missä olosuhteissa ja millaisten ihmisten keskuudessa ne ovat syntyneet, niin ainut oikea tapa on laulaa niitä hieman falskisti ja vähän ”roikastamallakin”.  Pätevyyteni ei riitä arvioimaan mallusjokelaisten laulamista, meikäläisen jokamiehen korvaan niin yksittäiset laulajat kuin kuorokin vetivät ohjelmansa oikein ja ihan nuottien mukaan. Varmaan näin teki myös hyvin harjaantunut orkesterikin. Kuten siteeraamani henkilö sanoi, klezmer-soundit sujuivat komeasti ja rytmikkäästi. Yhtyeellä olisi rahkeita suuremmillekin näyttämöille. Kun joillakin laulajilla oli hento ääni, olisi volyymiä voinut välillä hieman laskea. Niin vanhatkin korvat olisivat saaneet kaikista sanoista selvän.
     Musiikki kehysti hienosti tapahtumia ja oli osa siitä kotoisasta tekemisestä, josta me kaikki nautimme. Edelleen jäin silti kuitenkin ihmettelemään, miten pieni kylä sai hienosti kokoon näin vaativan musikaaliesityksen. Selitys on kai monikymmenvuotisessa perinteessä, jatkuvassa uudistumisessa, nytkin oli mukana aivan nuoria tyttöjä oppimassa yhteistä tekemistä. Tuli mieleen myös kansanmusiikin täyttämä Kaustinen, jossa nautitaan eri ikäluokkien yhteisestä harrastuksesta musiikin parissa, Mallusjoella taas näyttelemisestä ja siihen liittyvästä muusta esiintymisestä.  

------- 
Jäi jälleen askarruttamaan, miksi alkuperäinen käsikirjoittaja Joseph Stein antoi musikaalille juuri tuon nimen, eli ”Viulunsoittaja katolla”. Virikkeenä on ollut toisen juutalaisen, kuuluisan Marc Chagallin maalaus ”Le violiniste bleu” (1929). Näyttämösovitus ei sen osalta suinkaan ole helppo. Mallusjokelaiset olivat ratkaisseet asian niin, että viulisti tuotiin jonkinlaisen pienoisrakennuksen päällä orkesterin joukkoon, jonne hän ja hänen soittonsa sulautuivat. Joissakin produktioissa viulisti on todella ollut kulissirakennelman yläosissa, josta hän on soittanut lyhyitä solistinumeroita ikään kuin vuoropuheluna Tevjen kanssa.
     Chagallilla on ilmeisesti ollut muistumia siitä juutalaiskylästä, jossa hän aikoinaan nuorena Venäjällä asui. Täältä hän on maalannut surrealistiseen tyyliin paljon muutakin. Mutta mitä viulunsoittaja siellä kaiken yläpuolella symboloi ? Löytyisikö siihen vihjeitä juutalaisesta perinteestä? Kuka, mikä tai mitä, sen saa jokainen tietysti itse arvuutella mielensä mukaan. 

-------- 
Viulunsoittaja katolla
Ensiesitys: 22. syyskuuta 1964
Säveltäjä: Jerry Bock
Näytelmäkirjailija: Joseph Stein
Sanoittaja: Sheldon Harnick
Suomentaja: Ossi Elstelä
Musikaalin nimi tulee Marc Chagallin 
maalauksesta, jossa viulunsoittaja
on talojen kattojen yläpuolella.
(Le violiniste bleu 1929)

---

5.6. Kisapuistossa on menty eteenpäin

​Viime vuoden alussa lupasin seurata tarkkaan Kisapuiston jalkapallokentän vaiheita. Nyt voidaan jo sanoa, että eteenpäin on menty. Salaojitusta tehtiin syksyllä ja nyt alkukesästä on edessä keinonurmikentän laitto. Sen jälkeen liigapelejäkin voidaan pelata jo varhain keväällä ja myöhään syksyllä. Ns. aurinkokatsomo laitettiin kuntoon kaksi tai kolme vuotta sitten asiaankuuluvine muovituoleineen. 

​Sivusta seuraten. Mutta sitten se pääkatsomo? Taitaa vielä kulua vuosi tai toinenkin. Esimerkiksi Rovaniemellä niin hieno katsomo, että se sai vuonna 2016 peräti rakennustaiteen Finlandia-palkinnon, valitsijadiktaattorina entinen vesipalloilija Paavo Lipponen. Rovaniemen Palloseura (ROPS) on vuodesta toiseen kiusannut isompiaan ja ollut aivan kärkisijoilla. Seinäjoella on myös hieno katsomo, niin hieno, että lahtelaisetkin jalkapalloilijat ovat sitä kehuneet. Seinäjoella on vain noin puolet Lahden asukasmäärästä, Rovaniemellä ei sitäkään. Seinäjoen Jalkapallokerho (SJK) voitti Suomen mestaruuden vuonna 2015, viime vuonna se sai pronssia sekä cup-mestaruuden.  Ei se tietysti katsomosta riipu, mutta kyllä ne puitteetkin jotain merkitsevät, ellei muuta niin katsojien kannalta.
     Lahdessa tietysti halutaan muistuttaa, että täällä on keskikastin jääkiekkojoukkue Pelicans, joka vie ison osan sponsorirahoista. Seinäjoen jääkiekkoilijat pelaavat laajalla rintamalla alasarjoissa. Mutta sen sijaan siellä on pesäpallon pääsarjan hyvä Jymy-Jussit sekä lentopallossa Nurmon Jymyn nimellä miesten ja naisten ykkösdivarijoukkueet, joista naiset ovat juuri nyt nousseet pääsarjaan. Seinäjoen Peli-Veljet voitti pari vuotta sitten Suomen mestaruuden salibandyssä. Tänäkin keväänä joukkue oli semifinaalivaiheessa. Niin, missä ne nyt taas olivatkaan ne Lahden pesä- ja lentopalloilijat? Tai salibandyn pelaajat? Jotta homma ei nyt menisi seinäjokisten puolelle aivan 6-0, niin onhan toki se uusi seura Lahti Basket nuorine pelaajineen jo noussut divariseuraksi, ja ehkä se pikapuoliin pääsee pääsarjaankin.

​Jotain valoa sentään näkyy, vai näkyykö? Millaisia ovat alkavan kesän tunnelmat pääkatsomon osalta ? Toukokuun alussa ESS julkaisi kirjoituksen nimellä Maltti vastaan vauhti. Siitä tuli esille jotenkin alistunut tunnelma, eli haastatelluista toinen silmäntekevä toi esille vuoden 2023, toinen oli optimistisempi, eli hän veikkasi vuotta 2019. Maltti on hyvä asia, mutta sanoisin, että nyt tarvittaisiin jo vauhtia.
     Uusi tekonurmi on sentään kesän mittaan valmistumassa. FC Lahti on kuitenkin ilmoittanut, että se pelaa kesän ottelut Stadionilla. Siitä saatiin jo esimakua huhti-toukokuun vaihteessa, kun talven jäljiltä kärsinyt nurmi vaikutti aivan muulta kuin jalkapallokentältä. Talven runsas lumetus ja tekolumi tietysti ovat välttämättömiä Salpausselän kisoja ajatellen. Jotain on muutenkin jo tapahtumassa. Kaupungin Tilakeskuksessa laskeskellaan kustannuksia erään arkkitehtiopiskelijan diplomityön pohjalta.
     Muutakin myllerrystä Kisapuistossa on nähtävissä. Aivan urheilualueen laitaan rakennetaan uutta katua, uutta Jalkarannantietä. Siinä saivat sitten kyytiä myös rajalla olevat suuret puut. Tätä on puolusteltu sillä, että samalla paikalla on vanha kaatopaikka, jonka saastunut maa-aines pitää ajaa pois. Kova hinku on rakentaa koko alue täyteen kerrostaloja. Paljon ei välitetä siitä, mihin urheilukilpailuihin ja muihin kaupungin tilaisuuksiin tulevat laittavat henkilöautonsa ja bussinsa. Vai onko tarkoitus saada vajaateholla toimiva toriparkki kannattavaksi ? Lahdessa puhutaan aina siitä, että Helsingistä pitäisi saada ihmisiä muuttamaan tänne. Mutta miksi ne tänne Ranta-Kartanoon tulisivat, eikö radanvarsi asemarakennuksesta länteen olisi parempi paikka? Siitähän olisi helppo nousta junaan tai bussiin jotta vanhassa työpaikassa voisi käydä edelleen töissä.
 
Vertaillaan nyt vieläkin. Kyllähän näitä löytyy muitakin asioita, joista pohjalaiset voivat olla ylpeitä, otetaan nyt ainakin yksi esille. Seinäjoelle valmistui vuoden 2016 aikana itäinen ohikulkutie, jolla on pituutta 20 kilometriä. Loppuosaltaan se levenee moottoritieksi. Niin, missähän vaiheessa se Lahden ohikulkutie oikein taas onkaan? Sitähän on odoteltu vuositolkulla, yksi on repinyt yhteen suuntaan, toinen toiseen. Jotenkin tuntuu siltä, että kaksi kertaa suurempaa Lahtea vaivaa jokin kummallinen yksimielisyyden puute. Hämeessähän on aina tunnetusti jahkailtu, Etelä-Pohjanmaalla on aina pistetty tuulemaan. Onneksi sentään tänne tuli sodan jälkeen paljon karjalaisia!
     Jotta tämä ei nyt menisi liian yksipuoliseksi retosteluksi, niin pitää muistuttaa, että onhan lahtelaisilla ollut urheilurakentamisessa muitakin ongelmia. Salpausselän hyppyreihin ja latuihin on pitänyt laittaa aika paljon rahaa. Lisäksi viime talven MM-kisoista on tulossa aika iso lasku. Uimahallia on jo pitkään toivottu normaaliratoineen. Viimeisin vaihe on se, että Ranta-Kartanon alueelle toivotaan kumppaniksi jotain hotelliketjua, jonka kanssa se 50 m:n ratakin rakennettaisiin. Ei Seinäjoellakaan Uimahalli-Urheilutalossa ole kuin 25 m:n allas, pienempiä on lisäksi. Seinäjoki-Areenassa on täysimittainen jalkapallo-pesäpallokenttä. Siihen voi tutustua  vaikkapa seuraamalla Tangomarkkinoiden päätapahtumia TV:ssä. Aikanaan niitä markkinoita suunniteltiin Lahteenkin, mutta ei tärpännyt !
    Ja onhan niitä Lahdessa rahanreikiä muitakin, on homekouluja ja muuta rakentamista. Sen sijaan ne Soten vaatimat muutokset iskevät kai yhtä kipeästi myös Etelä-Pohjanmaalla. Kai Seinäjoeltakin niitä muita rahanreikiä löytyy, joten täydellistä synninpäästöä tuskin on tässä vertailussa syytä kummallekaan antaa, ei Lahdelle eikä sitä puolet pienemmälle Seinäjoellekaan.

5.5. Radanvarsikaupunki 

Hyvinkääläinen Willan nuorisoteatteri esiintyi entisen hyvinkääläisen Anna Brotkinin kirjoittamassa näytelmässä ”Radanvarsikaupunki” todella edukseen. Odotin etukäteen jotain sellaista, mitä olin vuosien mittaan tottunut näkemään lukioiden oppilasnäytännöissä. Mutta mitä vielä, jokseenkin kaikki sketsit olivat sitä luokkaa, että niitä olisi voitu esittää television hupiohjelmissa. Osa oli jopa parempia. Tietenkin taustalla oli ammattikirjoittajan varma ote, mutta ilman nuorten ennakkoluulotonta heittäytymistä ei tällaista olisi voinut saada aikaan. Ohjaaja Kawi Isolan opit näyttivät myös toimivan.

Hyvinkäästä tuli itsenäinen kunta Suomen itsenäistymisvuonna 1917, joten sitäkin passaa juhlia saman 100-vuotismääreen alla. Kauppala siitä tuli 1926 ja kaupunki 1960. Paikkakunnan kehityksen sysäsi todella vauhtiin Helsingin - Hämeenlinnan radan avaaminen vuonna 1962. Teatterin nimi viittaa Hyvinkään Willatehtaaseen, jonka tehtailija Ossian Donner perusti 1800-luvun lopulla. Teatteri toimiikin monen muun kaupungin aktiviteetin tavoin vanhoissa tehtaan rakennuksissa. Näytelmä esitettiin Studio Donner- salissa, eli sekin viittaa tähän merkittävään Hyvinkään rakentajaan. 

Näytelmä rakentui aika lailla kertojan, eli karhunpukuun pukeutuneen, hyvin taitavan nuoren tytön varaan. Esikuvana on ollut kuulemma Hyvinkään Taidemuseon edessä ollut mopoileva karhu. Kertoja ilmestyi tavan takaa näyttämölle pikkulasten matalalla potkumopolla. Aluksi ratkaisu hämmensi, mutta pian siihen tottui, vaikka taustaa ei tuntenutkaan.
     Eräs huikeimmista sketseistä kuvasi valmistautumista uuden asuinalueen avajaisiin. Keskeisenä elementtinä oli kookas kaarevakaulainen katulyhty, jota vähän tumpelo hyvinkääläinen insinööri yritti saada palamaan. Insinööriä esittävän toimet toivat mieleen muistumia amerikkalaisten mykkäfilmien toilauluista joskus 1920-luvulla. Kun muu ei auttanut, hän toi paikalle tikkaat, joita pitkin hän yritti päästä itse lamppuun käsiksi.  Seurauksena oli putoaminen, ja joutuminen kahden ensihoitajan paareilla sairaalaan. Toinen yritys ei ollut sen parempi, ja kun jo molemmat kädet olivat kantositeessä, tarvittiin sirkuskarhua apuun. Hän kiipesikin ketterästi ylös ja sai lampun syttymään. Mutta samalla karhu säikähti niin, että tarrautui tikkaiden yläpäähän putoamista peläten. 
    Välillä leikiteltiin sillä, että kaupungissa on paljon kampaamoita ja pitserioita. Hallituksen politiikan johdosta jouduttiin kuitenkin toimintaa rationalisoimaan. Niin toteltiin määräystä, että ne oli yhdistettävä. Näin kampaamoasiakkaat lähtivät kotiin pitsa kainalossa, tai se syötiin paikan päällä. Asiaan tietysti kuului, että pitsanpalaa syötäessä sieltä löytyi hius.
    Välillä vähän vinoiltiin somettajille ja television A-studiollekin. Kaupungin uutta slogania suunnittelevaan ryhmään oli koottu väkeä laidasta laitaan, oli itseään täynnä olevaa asiantuntijaa, kaikkeen negatiivisesti suhtautuvaa kulttuurihenkilöä ja perheenemäntä, joka yritti osallistua keskusteluun elämänläheisine kommentteineen. Yhdessä sketsissä räyhäkkäästi esiintyvä punkkarityttö oli pukeutunut loistavasti tähän genreen. Hän toisti useaan kertaan vihaisesti lausettaan: ”Lähe vetään”. Avuttomasti esiintyvä kesätoimittaja oli saanut esitykseensä sisällön Anna Brotkinin omista muistoista työuransa alussa.
     Hauskimpia osioita oli televisiokeskustelujen muotoon järjestetty paneeli siitä, kumpi kaupunki, Hyvinkää vai Riihimäki oli ”paskempi”. Tilanne kääntyi siihen, että kumpikin keskustelija haukkui omaa asuinkaupunkiaan. Ainoaksi myönteiseksi asiaksi he totesivat, että molemmista on helppo päästä pois. Juontajan ja asiantuntijan johdolla kuitenkin lopulta päästiin siihen, että molempia vieläkin ”paskempi” on Kerava ! Erikoismaininnan ansaitsee sosiologi, joka aika lailla omassa kuplassaan eläneenä ja itsestäään epävarmana toisteli hienoja fraaseja ja yleviä tieteellisiä totuuksia. Hän esiintyi niin hyökkäävästi, että televisiokuvaaja joutui koko ajan vetäytymään takaperin hänen tieltään pitkin näyttämöä.
     Kunnallinen byrokratiakin sai osansa. Valittu toimikunta oli saanut tehtäväkseen laatia Hyvinkäälle uuden sloganin, joka viittaisi kaupungin moderniin ja eteenpäin pyrkivään olemukseen. Mitään uutta ei saatu aikaan, joten kaupunginjohtajan ja muiden silmäntekevien kekkaloidessa lasi kädessä julkaisutilaisuudessa ilmoitettiin, että vanha ja kulunut oli sittenkin parempi.
     Hyvinkäällä on vuosien mittaan työskennellyt melkoinen joukko taiteilijoita aina Schjerfbeckistä Ruokokoskeen ja Salliseen. Näistä perinteistä oli muokattu sketsi, jossa tuotiin esille Tyko Sallisen taulu ”Jytkyt”. Iso joko nuoria oli jähmettyneenä seisomassa, jollain oli haitari sylissä, muut olivat eri asennoissa. Aivan mainio nuori mies esiintyi galleristina. Hän oli jostain taikonut esille vähän nukkavierun, jäykästi askeltavan ja möreä-äänisen hippiäisen olemuksen. Tällaista tyyppiä ei varmaan enää yleisönpalvelutehtävissä tapaa, vaikka näitä omassa kuplissaan kirjastojen ja taidevarastojen kammioissa ehkä joskus ennen olikin. Ryhtikin oli mennyt, mutta taideslogania ja maneereita tulvi jatkuvana hänen suustaan. Täytyy ihmetellä, että niin hän kuin monet muutkin olivat todella jaksaneet opetella ulkoa niin pitkät pätkät Brotkinin tekstiä.
     
Näytelmä on Brotkinin sanoin tehty rakkaudella 100-vuotiasta Hyvinkäätä kohtaan. Hirtehistä huumoria riitti, mutta jotenkin siinäkin on lempeä perusvire. Kotiseuturakkautta voi ilman muuta osoittaa tälläkin tavalla, ja mikä parasta, nuoruuden riemulla ja omia ulottuvuuksiaan koettelemalla.  Varmaan näillekin nuorille käy samoin kuin Brotkinille: kotiseuturakkaus syntyy viimeistään silloin, kun on jo muuttanut pois ja kaipaa takaisin elämänsä parille ensimmäiselle vuosikymmenelle.

5.4. Mauno Henrik Koivisto 1923‒2017

Myöhäisiltana 12. päivänä toukokuuta monen sanomalehden pääsivut menivät uusiksi. Tiedettiin kyllä, että presidentti Koivisto oli jo maaliskuussa joutunut siirtymään hoitokotiin, mutta silti hänen poismenonsa yllätti. Toimitukset median eri osa-alueilla olivat tietysti jo kauan sitten tehneet valmiiksi nekrologeja, mutta aika kiireessä niitä jouduttiin silti päivittämään.

Työläistaustaisen Koiviston nousu valtakunnan kärkipaikoille on ollut vertaansa vailla. Tällaista voi tapahtua Suomessa, ei niin monessa muussa maassa. Ensin kansakoulu, sitten nuorena sotaan ja kaukopartiomieheksi legendaarisen luutnantti Lauri Törnin jääkärikomppaniassa. Opiskelua iltakoulussa, ylioppilastutkinto, sen jälkeen väitöskirja sosiaalisista suhteista Turun satamassa. Koivisto toimi ensin Turun satamakonttorin hoitajana, ja juuri niin sanottuina vaaran vuosina, jolloin äärivasemmisto Neuvostoliiton tukemana yritti kaapata vallan Suomessa. Turkulainen kommunistien lehti julisti hänet kerran rikkuriksi numero yksi.

​Koiviston juuret olivat kansanvaltaisessa sosiaalidemokraattisessa perinteessä, joten tiukoilla varmaan hänkin työpaikallaan oli. Kansallinen eheytyminen, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja puolueettomuuspolitiikka vahvistuivat näinä vuosina hänen linjakseen.

Satamakonttorin jälkeen hänen työuraansa kuuluivat lyhyet jaksot kansakoulunopettajana, ammatinvalinnanohjaajana ja lopulta Työväen säästöpankin johtajana Helsingissä. Eduskuntavaaleihin hän ei lähtenyt, mutta verkostoituminen eri tahoille oli tuonut hänelle mainetta nousevana kykynä. Vuonna 1966 hänestä tuli Rafael Paasion valtionvarainministeri. Hänet ehdittiin tämän jälkeen jo valita Elannon pääjohtajaksi, mutta aivan kohta tuli eteen vieläkin kovempi pesti Suomen Pankin pääjohtajana vuonna 1968. Oltuaan siellä ”korkoa kasvamassa” hänestä tuli ensin toiseen kertaan valtionvarainministeri ja sitten pääministeri 1979. Kekkosen voimien huvetessa hänen paikalleen pyrkivät henkilöt yrittivät saada Koiviston hallituksen kaadetuksi. Koivisto ilmoitti, että hallitus kaatuu vain, jos eduskunta antaa epäluottamuslauseen. Tämä takasi hänelle pääministerinä etuaseman alkaneessa presidenttipelissä.

​Koivisto oli presidenttinä kaksi kautta vuosina 1982‒1994. Tätä vaihetta en katso tässä tarpeelliseksi enempää selvittää, näitä tapahtumiahan lehdet ovat näinä päivinä täynnä. Ja lisää tulee: uskon, että monenlaiset skripentit ovat jo pitkään teroittaneet kyniään erilaisten kirjaprojektien parissa. Kun säällinen suruaika on ohi, alkaa erilaisia hengentuotteita tippua tasaiseen tahtiin tai jopa ryppäissä. Asialla ovat asiansa osaavat tutkijat ja kaikenkarvaiset muistelijat. Kritiikkiäkin tulee, ainakin repostellaan Koiviston puuttumista eräiden talousrikosten tutkintaan 1980-luvulla. Tässä vaiheessa kysytään jälleen myös presidentin silloisen vävyn Jari Komulaisen liiketoimista. Toinen kritiikin aihe nousee ns. vahvan markan ajoista saman vuosikymmenen lopulta. Silloinhan valuuttasäännöstely purettiin, ja mm. halpakorkoisten ulkomaisten valuuttalainojen saanti houkutti yrittäjiä liian suuriin riskeihin. Tätä tuskin voidaan laittaa Koiviston piikkiin. Kun sitten Neuvostoliitto romahti, ja vienti itään melkein loppui, joutuivat kovin monet suureen ahdinkoon. Tilannetta pahensi vielä samaan aikaan muutenkin alkanut lama.
     Sen sijaan valtion selviäminen pahimmasta vaiheesta ei paljon aiheuttane kritiikkiä, vaikka jättidevalvaatiot edelleen syvensivät yrittäjäpiirien ja vähän muidenkin ahdinkoa.  Neuvostoliiton romahdus tapahtui niin äkkiarvaamatta, että Koivistollakin oli ”vanhan liiton” miehenä vaikeuksia sopeutua siihen. On moitittu sitä, että hän suhtautui kylmäkiskoisesti esimerkiksi Viron vapautumispyrkimyksiin. Tähän on kyllä luonteva selitys, Koivisto piti useiden lännen valtioiden, mm. USA:n tapaan hyödyllisenä, että uudistajana koettu Gorbatšov olisi pysynyt vallassa. Toisaalta hän kyllä kulissien takana tuki Viroa esimerkiksi rohkaisemalla suomalaista Tuglas-seuraa mittavaan avustuskampanjaan: ”kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella kaikenlaista”. Tuglas seura tarjosi toimistotilaa ja ulkomaanyhteyksiä Lennart Merelle ennen tämän ulkoministerivaihetta ja sen aikanakin.
     Suomen ”lännettämisessä” Koivistolla oli omat ansionsa. Jo Kekkonen oli aikanaan hivuttanut Suomen Pohjoismaiden Neuvoston sekä Euroopan vapaakauppajärjestön liitännäisjäseneksi (FiNEFTA 1961). Vapaakauppasopimus EEC:n kanssa tuli voimaan 1974. Koiviston aikana Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen, ja valmistelut Euroopan Unioniin liittymisestä alkoivat, tosin varsinainen liittyminen tapahtui kansanäänestyksen jälkeen vuonna 1995. Koivistosta tuli myös eräänlainen idän ja lännen yhdysmies, hän järjesti vuonna 1990 vanhemman Georg Bushin ja Gorbatšovin neuvottelut Suomessa. Bush pysähtyi myöhemminkin tasoittamaan aikaeroa matkustaessaan Moskovaan. Kirjeenvaihtoakin heillä oli. Neuvostoliiton romahdettua Koivisto ilmoitti yksipuolisesti Suomen kantana, että YYA-sopimus ja Pariisin rauhansopimuksen sotilasrajoituksia koskevat määräykset olivat rauenneet. Koivisto vei Suomea askel askeleelta kohti länttä säilyttäen kuitenkin keskusteluyhteydet myös Venäjään nähden. Erinomainen kielitaito, lukeneisuus ja selkeät periaatteet tekivät vaikutuksen kaikkialla.
     Kaiken kaikkiaan Koivisto jatkoi Suomen vahvojen presidenttien sarjaa. Suomen paluu parlamentaariseen järjestelmään Kekkosen jälkeen, sovittelu ja hyvien suhteiden ylläpito eri suuntiin jäävät keskeisimpänä osana hänen perinnökseen. Henkilönä hän oli vaatimaton, ”turkulaiseen tapaan” tuumaileva ja filosofoiva, charmikaskin. Jotain samanlaista on toisessakin turkulaisessa, eli Sauli Niinistössä, jolla on mahdollisuus viedä viestikapulaa vielä eteenpäin. 

​--------
Lauantaina, 13. päivän aamuna haastateltiin TV 1:ssä tavallisia ihmisiä Helsingin kauppatorilla. Heiltä kyseltiin henkilökohtaisia muistoja Koivistosta. Jatkan nyt tässä samaa rataa omasta näkökulmastani. Se on tietysti lentopallo, joka oli aikanaan iso osa molempien elämää. Olin 13 vuotta nuorempi, joten en koskaan päässyt verkon toiselle puolelle hänen kanssaan, mutta lukemattomat kerrat näin hänen pelaavan. Koivisto oli muiden rintamamiesten tavoin joutohetkinään siellä jossakin alkanut kokeilla peliä. Olosuhteet olivat mitä olivat, yleensä puiden väliin pingotettiin köysi, ja pallokin oli omatekoinen. Saattoivat olla säännötkin, eikä mitään juniorivalmennusta tunnettu tämän päivän tapaan.
     Mauno Koivistolla on ollut valtava merkitys ikääntyneen miesväen, ja oikeastaan naisväenkin liikuttajana lentävän pallon perässä. Parhaimmillaan Suomessa oli rekisteröityjä miesten lentopalloseuroja kymmenittäin, naisillakin niitä oli aika paljon.  Seuroissa joukkueet olivat ikäjärjestyksessä viiden vuoden välein. Vuosittaiset suurkatselmukset Jyväskylän Hippoksen hallissa ja Tampereen Pirkkahallissa keräsivät kerrallaan yli sata joukkuetta ja toista tuhatta pelaajaa. Pienempiä turnauksia oli varmaan kymmenkunta, ja siihen tulivat sitten vielä ikäluokkien SM-kisat, kerran jopa MM-kisat Tampereella vuonna 2000. Aikanaan aloitettiin 45-vuotiaista ja viimeiset mohikaanit kamppailivat vielä 85-vuotta täyttäneissä, kuten Koivistokin pari kolme kertaa. Tiedän, että näin mennään vieläkin. Ennen puhuttiin veteraanilentopallosta, mutta kun sotaveteraanit ovat aikoja sitten vetäytyneet kentiltä, lienee osuvampi nimitys senioripalloilijat tai jotain sinne päin.
     Tunnetuin turnaus oli kuitenkin Töölön kisahallissa järjestetty toukokuinen Presidentti-cup, joka pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1982, viimeisen joskus aivan 2000-luvun alkuvuosina. Mukana oli aina kymmenittäin eri-ikäisten joukkueita, useat myös ulkomailta, Venäjältä, Ruotsista, joskus Saksastakin. Nämä olivat tosin aina yksin sormin luettavia, mutta virolaisia oli aina aika paljon. Ulkomaalaiset pelaajat eivät oikein ymmärtäneet, miten istuva presidentti voi kuljeskella noin vain pelaajia kuhisevissa tiloissa ja vielä niin, että kisahallin ulko-ovillakaan ei ollut minkäänlaisia vartijoita. Meistä tuntui, että täällä hän oli vapaana virkavelvollisuuksistaan kokien, että oli tavallisena miehenä tavallisten miesten joukossa. Turvamiehiä hänellä ei todellakaan ollut, tai oli yksi ainoa treenatun näköinen mies siviilivaatteissa aina jossain kymmenen metrin päässä. Hänen kädessään oli pieni laukku, jonka hän aina välillä laski jalkojensa juureen. Yritimme arvuutella, mitä se sisälsi. Meidän mielestämme häntä tarvittiin vain siksi, ettei joku humalikko olisi pienessä tuiskeessa heittäytynyt liian tuttavalliseksi. Se olisi ollut mahdollista ainakin siinä Kisahallin pihan puolella, jossa oli pieni kioski. Siellä Manukin joskus tuttujen kaveriensa kanssa pistäytyi.
   Koivistolla oli paljon tuttuja, mutta jutteli hän välillä muidenkin kanssa. Me Päijät-Äijien oman ikäluokkani pelaajat istuimme kerran pienemmän salin katsomossa seuraamassa Sikariportaan peliä. Kun aikaa omaan otteluun vielä oli, jäimme siihen vähän pidemmäksi aikaa. Yht´äkkiä Aallosen Jussi sanoi siihen sivulle ilmestyneelle hahmolle: ”Ei tainnut peli oikein mennä suunnitelmien mukaan” . ”Ei mennyt, ei saatu oikein kiinni sitä Iki-Pirkkojen Keppi-Kauhasta”. Siinähän oli hikinen Manu itse, hörppäili välillä jotain muovisesta juomapullostaan. Sitten käytiin läpi ottelua muiltakin osin. Tiesimme, että George Bush vanhempi oli seuraavana päivänä tulossa Helsinkiin, mutta siitä meillä kellään ei riittänyt kanttia kysyä mitään.

​Keppi-Kauhanen, eli tamperelainen Olavi Kauhanen oli kovakätinen, kaksinkertainen Suomen mestari keihäänheitossa 1950-luvulta. Hän on ehtinyt levätä Kalevankankaalla, Lamminpäässä tai jollain muulla Tampereen hautausmaalla jo nelisen vuotta. Nyt tuli sitten Manun vuoro.

---

5.3. Kuolema Venetsiassa 
 
Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa (1912) oli Kansallisteatterilta oiva valinta. Häntä pidetään yhtenä koko viime vuosisadan merkittävimmistä kirjailijoista. Tätä osoittaa mm. Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaminen vuonna 1929. Paul Thomas Mann syntyi Lyypekissä 1875 ja kuoli 1955 Zürichissä. Kuolema Venetsiassa kuuluu hänen varhaiskautensa teoksiin. Niistä on sitäkin tunnetumpi Buddenbrookit, joka ilmeisesti jollain tavalla liittyi hänen omaan sukuhistoriaansa. Kysymyksessä oli varakas lyypekkiläinen kauppiassuku, joka 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten mittaan rappeutui, kun hermoheikot lapset eivät pystyneet pitämään enää suvun asemia yllä. Sama rappeutumisen ja tuhon ennusmerkkien näkyminen leimaa myös tässä esiteltävää pienoisromaania ja näytelmää, tapahtumat keskittyvät kuitenkin nyt Venetsiaan. Laajassa myöhemmässä tuotannossaan Mann siirtyi optimistisempiin sävyihin.
 
Näyttämönä Venetsia. Tämän päivän matkailijat tulevat Venetsiaan pääasiassa junalla tai autolla Mestrestä pitkin noin neljä kilometriä pitkää kannasta, lentokentältä tulevat viedään kuitenkin yleensä suoraan keskustaan vesibussilla. Toinen usein käytetty vesibussiyhteys lähtee Fusinasta, joka löytyy vieressä olevasta kartakkeesta. Myös Lido di Jesolon kautta voidaan tulla Punta Sabbioneen ja siitä  laivalla perille. Mutta monet ovat tulleet suoraan mereltäkin, Thomas Mann antaa novellissaan (tai pienoisromaanissaan) Kuoleva Venetsia (ilm.1912) päähenkilönsä Gustav von Aschenbachin saapua Venetsiaan toiselta puolen Adrianmerta mukavasti kansituolissa, vanhassa nokisessa ja ikävässä höyrylaivassa istuskellen. Niinpä kontrasti olikin valtava, kun sateesta ja sumusta nousi ensin matala rannikko, ja Lidon jälkeen kaupungin monet huikeat ihmeet.

​Kaavakuva Venetsian laguunista, sen tärkeimmistä kaupungeista ja vesiväylistä. Laguunin suojana ovat Adrianmerta vasten Litorale di Pellestrina (A), Lido di Venezia (B), Litorale del Cavallino (C) ja Lido di Jesolo (D). Näiden välissä ovat pääväylät  Bocca di Chioggia (1), Bocca di Malamocco (2) ja Bocca di Lido (3).

---

​Ensikosketuksen tähän teokseen sain elokuvasta Morte a Venezia, jonka Luchino Visconti ohjasi 1970-luvun alussa. Päähenkilöä eli Gustav von Aschenbachia näytteli englantilainen sir Dirk Bogarde, jonka kasvoilta heijastui kaiken nähneen ja jo elämään kyllästyneen miehen periksi antaminen, kuoleman odotuskin. Vain hetkittäin hän sai taas elämästä kiinni ihaillessaan nuorta Tadziota. Hän palvoi tätä etäältä, mutta tietty homoeroottinen lataus ei jäänyt huomaamatta.
     Mannin teoksessa von Aschenbach oli keski-ikäinen kirjailija, Viscontilla taas säveltäjä. Siksi sen taustalla soi Gustav Mahlerin musiikki, joka puolestaan alleviivasi elokuvan haikean lohduttomia tapahtumia. Samalla se omalta osaltaan toi esiin tuon ns. Belle Époquen huolettomuuden, mutta myös I maailmansodan uhkaavan lähentymisen. Se vertautuu hyvin päähenkilön mielenliikkeisiin. Musiikki vie tavallaan mukanaan kohti tuhon näkymiä. Kun Visconti kuoli viitisen vuotta myöhemmin, saattoi tässä olla myös hänen tilitystään eletystä elämästä ja siitä, mikä ehkä jo oli näköpiirissä.
 
Mieleeni ovat jääneet miltei taianomaisesti Lidon lähes tyhjät uimarannat, joissa elämä oli viipyilevää, von Aschenbach istuskeli rantatuolissa ja seurasi Tadzion liikehdintää. Aurinko paistoi Venetsian hehkuvan hiekkakentän ja laguunin yllä. Kuuma sirokkotuuli heilutteli lippuja.  Ajatonta kauneutta tuo näkymä kieltämättä antoi. Niin voimakas on tuo vaikutelmani Lidolta, että en oikeastaan muista elokuvan pohjalta mitään hotellielämästä tai kaupungin kujilta. Kirjassa tai pienoisromaanissa kyllä on sisätiloista ajankuvaa vaikka millä mitalla, on naisten koristeellista pukeutumista, on klovneja ja partureita, on von Aschenbachin pohdintaa taiteen olemuksesta ja sairauksien pelkoa. Vaikka kaupungissa oli puhjennut jonkinlainen epidemia, hän jää edelleen paikalleen. Aika on kulumassa loppuun, mutta silti hän pyrki pitämään elämästä kiinni.

Kansallisteatterissa. Kaiken tämän jälkeen olin utelias näkemään, miten teos oli täällä saatu dramatisoitua Pienelle näyttämölle. Ainakin roolitus näytti jo etukäteen lupaavalta. Jukka Puotila ja Jukka-Pekka Palo tuntuivat varmoilta valinnoilta, eikä sinä tarvinnut pettyä. Michael Baran onnistui dramatisoinnissa ja ohjauksessa, vaikka tapahtumien tuonti ahtaaseen sisätilaan tuntui etukäteen ongelmalliselta. Artturi Aallon nuori sellisti ja hänen soittonsa toivat näytelmään asiaan kuuluvaa unenomaista tunnelmaa. Lahden Finlandia-Italia ry. oli jälleen onnistunut kevätretkensä suunnittelussa. 
     Viscontin elokuvan tapahtumat oli sijoitettu vaihtuviin olosuhteisiin, meren rannalle, hotelliin ja kaupungille. Mietin etukäteen, miten tuo kaikki saataisiin uskottavaksi ilman muuta pieneksi jäävällä näyttämöllä. Tietenkin lavastajalla ja muilla suunnittelijoilla oli ollut paljon miettimistä. Tähän nähden tulos oli yllättävän hyvä. Ilman muuta tietysti on todettava, että keskiössä oli vanhenevan kirjailijan sisäinen kamppailu, joten ulkonaiset puitteet olivat tietysti vasta toisella sijalla. 
     Suunnittelussa oli onnistuttu hyvin. Kaikki tapahtui yhdessä tilassa, joka yleisilmeeltään juhlavine pylväineen tuntui henkivän juuri tuota viime vuosisadan alun aikaa. Jotain tuollaista sen ajan hotelleissa varmaan oli. Kummallisin asia oli keskellä salia oleva vesiallas, jonka symboliikkaa sai jäädä miettimään. Oliko se meren rantaa siellä Lidon edustalla, vai jokin niistä lukemattomista Venetsian kanavista ? Ainakin se oli loistava ratkaisu siinä mielessä, että tunnontuskissaan kierivän ja pukunsa kastelevan kirjailijan sisäinen kamppailu sai konkreettisemman ilmaisun.
 
Näytelmän jälkeen lahtelaiset matkalaiset kokoontuivat yhteiselle vähän myöhästyneelle lounaalle italialaisen ruoan äärelle ravintola Leonardoon. Pöydän ääressä vertailtiin kokemuksia ja tunnelmia, ja mm. mietittiin, miten Jukka Puotilan ja Jukka-Pekka Palon roolit oikein suhtautuivat toisiinsa. Palohan oli monessa roolissa, kertojana, parturina, jonkinlaisena yleismiehenä ja myös kirjailijana kirjoituskoneensa ääressä. Monien mielestä tuntui siltä, että von Aschenbachin persoona oli välillä ikään kuin jaettu kahtia, Palo teki työtä kirjailijana ja Puotilalle oli sälytetty kaikki muu, eli kamppailu kielletystä rakkaudesta, pelko oman työn merkityksettömyydestä ja tuska kaiken päättymisestä. Tätä korosti aika kekseliäs hienon hiekan valuminen katosta hiljalleen alas lattialle. Hiekan valuminen tiimalasissa sai hienon symboliikan.
 
Von Aschenbach oli jo höyrylaivalla Adrianmereltä Venetsiaan saapuessaan ihmetellyt vanhaa olkihattuista miestä, joka yritti pukeutumisellaan, maskeerauksellaan ja käytöksellään vaikuttaa nuoremmalta ja viriilimmältä kuin olikaan. Mutta haaveittensa valtaamana hän käyttäytyi itse yhtä typerästi, ja salli Palon liukkaasti esittämän parturin käsittelyssä siistiä hiuksiaan ja pakkeloida naamaansa ryppyjen silittämiseksi. Ja typeräähän oli tietysti myös nuoren pojan seuraaminen Venetsian sokkeloisilla kaduilla. Niillä hän vanhana ja kankeana eksyi, ja yhtä eksyksissä hän näytti olevan oman itsensäkin kanssa. Tunnontuskia riitti, vaikka varsinainen toiminta olikin vain kauempaa tapahtuvaa ihailua ja jumalointia. Ja kun pojan perhe viipyi Venetsiassa, ei von Aschenbachkaan välittänyt kaupungissa leviävästä kulkutaudista ja desinfiointiaineiden hajuista.

?uotilan ja valokuvaaja Tuomo Mannisen yhteistyö on tuottanut esittelylehtiseen sielukkaan kuvan, jossa on tavoitettu jo vanhenevan von Aschenbachin omaa sielunmaisemaa.

​Kieltämättä tarinassa oli tarkkaa ajankuvaa, aikakausi on tunnettu vähän rappeutuneena vanhan yhteiskunnan viimeisinä aikoina ennen I maailmansotaa. Luovuuden ja tavallisen elämän yhteensovittaminen, kielletty rakkaus, periporvarillisuus ja vastuuttomuus, ja kaiken päättymisen tunne, surumielisyyskin eivät toki olleet vieraita ilmiöitä. Thomas Mann oli tuohon aikaan vasta nelikymppinen, joten ihmeesti hän on tavoittanut vanhenevan miehen tunteen kaiken päättymisestä. Useinkaan ei vielä tuossa vaiheessa pelätä vanhenemista.  Kuusikymppinen Jukka Puotila löysi rooliinsa huomattavan syviä sävyjä, kyllähän siinä iässä jo monesti tuntuu siltä, että tämä nykyinen ei ole mitenkään ikuista. Monet jättäyttyvät tässä vaiheessa jo eläkkeelle, niin on aikeissa myös Puotila, jolla kyllä on vielä monia vuosia aikaa ilahduttaa meitä taiteellaan.

--------  
Kysymyksiä tietysti jäi vielä jäljelle. Näkyykö näiden myöhempien tuotantojen kohdalla Viscontin aikanaan antama malli ? Nostiko Visconti elokuvallaan tämän teoksen jostain Buddenbrookien sukutarinan takaa yleiseen tietoisuuteen? Buddenbrookien ansiostahan Mann sai Nobel-palkintonsa. Tietenkin Kuolema Venetsiassa on paljon lyhyempi, ja varmaan elokuvallisempi. Monen mieleen jäivät myös pääosan esittäjän Dirk Bogarden kultivoituneet surumieliset kasvot, eteerisyys ja hieno eläytyminen muutenkin. Sain sen vaikutelman, että näyttelijänä Puotila oli samaa luokkaa. Jukka-Pekka Palo oli sivuosassa, tai tarkemmin sanoen useassa sivuosassa, mutta hänen hyvä suorituksensa nousi myös näkyväksi. Nuoren Artturi Aallon tehtävänä oli luoda sellollaan esitykseen vaihtuvia tunnelmia. Tavallaan hän oli myös samalla Tadzio, joka oli olemassa, mutta kuitenkin taustalla. 

---

5.2. Täsmällisesti kuin VR:n junat

”Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää”. Näin sanoi joku korpifilosofi joskus jossain. Tämä tuli jälleen konkretiaksi, kun sunnuntaina 7.5. matkustimme konserttiin Hyvinkäälle. Kello 15 saavuimme Lahden rautatieasemalle ja ostimme liput R-kioskilta. Ajattelimme ensin mennä vaihdolla Riihimäen kautta, mutta sitten ilmoitettiin, että Riihimäen juna lähtee myöhässä. Kun tämä ilmeisesti olisi merkinnyt myöhästymistä etelään menevästä junasta, nousimmekin varmuuden vuoksi z-junaan ja vaihdoimme Keravalla Hyvinkäälle ja Riihimäelle menevään. Samat liput kelpasivat, hinta oli 3,50 päältä, eli saman verran kuin Lahden bussit verottavat matkasta Mukkulaan. Ehdimme tätäkin kautta perille, ja konserttiinkin, kun kiirehdimme jalkamatkan pikamarssia. Tähän asti kaikki oli hyvin. Konserttikin onnistui, siitä myöhemmin blogissani nimellä ”Radanvarsikaupunki”.
     Mutta takaisin paluu ei sujunutkaan niin kuin Strömsöössä. Ensin ajattelimme palata samaa tietä Keravan kautta takaisin, mutta hetken mielijohteesta nousimmekin Riihimäen junaan. Ajattelimme, että sieltähän kyllä matka jatkuu, oltaisiin melkein kuin jo kotona. Mutta ei se niin mennyt. Kuulutukset lupailivat edellisen junan tuloa Lahdesta Riihimäelle ja uudelleen lähtöä Riihimäeltä. Näin jatkui kolmisen tuntia, kuulutukset olivat vieläpä aivan sekaisin. Välillä ilmoitettiin, että juna Lahteen lähtee silloin ja silloin, ja sitten heti perään, että Lahdesta tuleva on niin ja niin paljon myöhässä. Vanhempi konnari, laiskanpulskea mies yritti jatkuvasti soitella milloin minnekin. Kun viimeisen junan lähtöaika kello 22.15 oli jo ohi, saapui paikalle onneksi ripeä nuorempi mies, joka viimein vahvisti, että junia ei enää lähde. Hän alkoi toimeliaasti järjestellä taksikyytejä väliasemille ja myös Lahteen. Kun olimme pisimpään odottaneiden joukossa, pääsimme ensimmäisenä Lahteen lähtevään tila-autoon. Kurvasimme lopulta matkakeskuksen kautta Aleksille, ja ehdimme kuin ehdimmekin kotiin hiukan ennen puolta yötä.
     Koko taksimatkan ajan kuljettajamme kuunteli puhelintaan, jossa pyydettiin palaamaan mahdollisimman pian takaisin.  Alkoi olla selvää, että Riihimäen takseilla tulisi olemaan töitä pitkin aamuyötä. Pohjoisessa Tampereen eteläpuolella oli ollut metsäpalo, jonka takia sielläkin oli vaikeuksia. Se suunta kuitenkin saatiin selvitellyksi panemalla pendolino pysähtymään kaikilla paikallisjunien asemilla. Mutta mikä meillä sitten oli vikana, jotain oli kuulemma järjestelmissä. Kai siellä oli joitain viruksia tai muita peijoonia, jotka tällaiselle esihistoriallisella ajalla syntyneelle eivät koskaan selviä. Ainoa mitä voin tehdä, on suositella sloganiksi yleiseen käyttöön tämän jutun otsikkoa. Puiden kaatumiset, pakkaset ja tuulella vaihteisiin kertyvän lumen vielä ymmärrän, mutta en sitä, että Lahden ja Riihimäen väliset viat olivat häirinneet jo useita päiviä.
     Tietenkin huippuunsa viritetyt toiminnot ja kireät aikataulut muodostavat riskinsä. Ylipäätään yhteiskunta on nykymenolla muuttunut aika haavoittuvaksi.  Entä sitten, jos joitain vihreitä miehiä alkaisi pareittain eri rataosilla järjestellä oikosulkuja ja muita katkoja ? Poliittinen johtomme on joka tasolla vakuuttanut, että meillä ei ole ulkoisia vihollisia. Nukkukaamme siis siltä osin täydessä rauhassa. Mutta aikataulut ovat sitten asia erikseen. Kannattaa ainakin varmistautua, pääseekö Lahdesta Riihimäelle tai päinvastoin. 

​Jälkikirjoitus: Maanantaina, tiistaina ja vielä nyt keskiviikkona (10.5.) yhteydet Lahden ja Riihimäen välillä hoidettiin busseilla. Näköpiirissä ei ole milloin viat saadaan korjatuiksi. 

5.1. Posion ihme

​”Elämäniloa, rohkeutta ja kauneutta juhlistavissa keramiikkainstallaatioissani olen halunnut tuoda esiin pohjoisen luonnon karua kauneutta ja leiskuvaa väriloistoa. Näyttelyäni varten olen kahden vuoden aikana työstänyt yli 5000 kg savea. Siitä on syntynyt kolme tilaa: Korkea taivas, Kivinen maa ja Värikäs paratiisi.”

Tällainen teksti löytyi pienen esittelylehtisen sisäsivulta. Jos Helsinkiin on menoa, niin vielä ehtii näyttelyynkin!

Kukapa olisi uskonut, että Posiolla, Lapin läänin eteläosissa sijaitsevassa kolmen tuhannen asukkaan kunnassa, kaikista keskuksista kaukana, voisi syntyä merkittävä keramiikkatehdas, nykyään Suomen ainoa. Vuonna 1971 perustetusta perheyrityksestä on kasvanut yli 300 työntekijän ja melkein sadan myymälän kansainvälinen yritys. Kaikki alkoi Pentikäisen perheen omakotitalon lastenhuoneessa ja kellarissa Anu Pentikin (Eeva Anneli Pentikäisen) harrastamista nahka- ja savitöistä. Nykyään Posiolla on keramiikkapaja, myymälä ja kahvio, se on kokonaisuutena kunnan merkittävin nähtävyys. Kun tuttavat kerran toivat meidät autolla Kuusamosta Posiolle, piti pienessä kirkonkylässä oikein etsiä sen sijaintia.  Useita autoja oli pysäköitynä eräälle laajalle kentälle, siitä arvasimme tulevamme perille.

Ensimmäinen myymälä perustettiin Helsinkiin vuonna 1976, ja se osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi. Helsinkiläiset ja erilaiset alan lehdet ihastuivat omaperäiseen tuotantoon, ja siitä sitten tieto levisi muuallekin maahan. Nyt myymälöitä on myös Ruotsissa, Venäjällä ja Tšekissä. Vähitellen erilaiset sisustus- ja kattaustuotteet jäivät vähemmälle keramiikkatuotteiden rinnalta.
     Aika yleinen käsitys ainakin näin miespuolisten henkilöiden mielestä on ollut, että myymälöistä ja tuotannosta löytyy vain kaikenlaista kuppia, lautasta ja vatia. Pysähdyimme Lapin matkoillamme usein Pentikin Pellon myymälässä, siihen muistikuvani liittyvät. Täytyy tunnustaa, että suuremman elämyksen sain pistäytyessäni Eero Mäntyrannan museossa, joka oli vieressä samassa kauppakeskuksessa. Kerran siellä oli paikalla jopa mestari itse. Tähän käsitykseen on nyt kyllä Taidehallin näyttelyn myötä tullut muutos, sillä Pentik on selvästi suuntautunut aika uudelle suunnalle, muuhun esineistöön ja installaatioihin, joihin hän on saanut innoitusta pohjoisen karusta luonnosta ja vahvasta väriloistosta.  Nyt ollaan jo selvästi taiteellisen ilmaisun puolella ja kauempana alkuvuosien käsityöläisyydestä. 

Näyttely oli kolmiosainen, ensimmäisen salin nimi oli Taivas, jossa oli katosta riippumassa suunnilleen millin paksuisista teräslangoista kieputeltuja kuvioita ja sykkyröitä. Lankoihin oli pujoteltu tuhansia erikokoisia keramiikkapaloja, helmiä ja silmuja. Koko laaja installaatio antoi vaikutelman pilvestä katsojain yläpuolella. Vaikutelmaa tehosti vielä se, että sen alapuolella istui lähes luonnollisen kokoinen poika kännykkäänsä räpläämässä, hänetkin oli tehty keramiikasta. 

​Toisessa osassa, nimeltä Maa oli esillä pohjoista kivirakkaa. Ensi silmäyksellä näytti siltä, että Pentik oli koonnut yhteen valtavan suuren määrän luonnonkiviä, kaikkiaan parisen tuhatta. Mutta ne olikin tehty ensin savesta kaulimalla levyiksi ja sitten kääntelemällä sitä kiven muotoon. Sitten niihin oli vedetty musta väri korostamaan pinnan rosoisuutta. Sen päälle oli maalattu muita värejä ja vielä vähän valkoistakin. Mattaväri antoi luonnollisen kiven vaikutelman. Ohessa näkyvä vati toistaa sekin samaa rakkakiviteemaa. Vateja oli saman huoneen seinällä.

---

Kolmannen nimi oli Paratiisi, näyttelyn värikkäin osa, jota edustaa unikko esittelylehtisen kansikuvassa. Jostain luin, että tähän osioon oli saatu vaikutelmia myös Kauko-Idän värimaailmasta, joka tulee näkyviin erityisesti hehkuvissa punaisen ja oranssin sävyissä. Huoneessa oli kahdessa osassa noin kolmensadan kukan unikkopelto, osien välissä kulki käytävä huoneen läpi. Kaikki unikot olivat noin 80 sentin pituisten varsien päässä, kukkien halkaisijat olivat  20:n ja 40:n sentin läpimittaisia.  Kaikki olivat lisäksi erilaisia. Huone päättyi lopuksi hyvän ja pahan tiedon puuhun, jonka toinen puoli oli värikäs erilaisine hedelmineen, ja toinen puoli musta. Seuraavassa pikkuhuoneessa oli vielä korkeiden varsien päissä hedelmäterttuja, jopa viinirypäleitäkin, ja jälleen kaikki keramiikasta tehtyinä.

​Kokonaisuudessaan Anu Pentikin tarina täyttää kaikki pk-yrittäjän tunnusmerkit, ideointia, taitoa ja uskallusta, jopa riskinottoa. Jossain vaiheessa hänen ja miehensä Topin yhteisyritys (Pentik Oy) joutui vaikeuksiin. Mutta siitä sitten noustiin jälleen. Nykyään toimitusjohtajana on pariskunnan poika Pasi Pentikäinen.  Anu Pentik on saanut ansioistaan Pro Finlandia-palkinnon, ja hänet on promovoitu Lapin yliopiston kunniatohtoriksi.

4.7. Tanssii tähtien kanssa

Verratonta kansanjuhlaa. Sunnuntai-illan suosittu ohjelmanumero on tällä kertaa ohi. Monella on nyt varmaan ontto olo. Mutta ei hätää, Tanssii tähtien kanssa tulee ohjelmistoon varmaan taas ensi vuonna!
Tällä kertaa ohjelma erosi entisistä ainakin kahdessa suhteessa. Jo alkutaso oli aika korkea, ja parhaat kehittyivät ohjelman edetessä miltei ammattitasolle. Tällä kertaa ei ollut ketään toivotonta tapausta, jonka takia olisi voinut tuntea myötähäpeää. Tosin jotkut olivat nytkin ehkä kuvitelleet taitonsa vähän yläkanttiin, täällä ei enää kerätä ihastuneita katseita ihan niin helposti kuin kotipuolen kaiken maailman vuosijuhlissa. Aikaisempina vuosina äänestäjät olivat vähän ilkeillen antaneet ääniä runsaasti jopa aivan toivottomille tapauksille voidakseen kerta toisensa jälkeen ilkamoida heidän kömpelyydellään. Nyt tätä ei päässyt tapahtumaan.
     Paras voitti jälleen, näyttelijä Anna-Maija Tuokko pystyi sisäistämään tanssien luonteen kerta kerralta paremmin. Laura Malmivaara oli hänen kanssaan melkein tasaväkinen aina loukkaantumiseensa saakka. Hänelle ja Mikko Ahdille tämä oli tietysti suuri pettymys. Uskon kuitenkin, että ns. lattareissa hän olisi vähän jäänyt Tuokon jälkeen, vakiot sujuivat molemmilta yhtä tyylikkäästi ja henkevästi. Hauska yhteensattuma oli, että Anna-Maija ja hänen parinsa Matti Puro olivat tanssineet ensikerran yhdessä jollain kurssilla jo hyvin nuorina, 22 vuotta sitten. Miten sitten olisi käynyt kamppailun toisesta sijasta, sitä on vaikea tietää, sillä Kirsi Alm-Siira paransi koko ajan. Hän kasvoi tanssijana valtavasti alkutilanteeseen nähden. Hämmästyin suuresti kun Marko Keränen onnistui viimeisessä numerossa nostamaan hänet niin kevyesti istumaan olkapäälleen. Mutta sujuuhan se hoikaltakin pojalta, kun tekniikka on hallussa. Todella hieno lopetus. Miesten osuus jäi nyt vaisuksi. Täytyy kyllä todeta, että naisilla on tietty ylilyöntiasema, taitava kavaljeeri vie, miehen täytyy itse opetella viemään. Ilmeisesti kaikilla kolmella naisella oli vielä huipputanssittaja, jotka ovat tainneet johdattaa daamejaan voittoon vuorotellen vähän joka vuosi.
     Tuomaristo esiintyi jälleen asiantuntevasti, usein varsin hauskasti ja yleensä varsin lämpimästi arvioiden. Ainoa poikkeus oli Jorma Uotisen ja Helena Ahti-Hallbergin sanailu Eevi Teittistä kohtaan, molemmat taisivat tässä lipsauttaa pikkuisen huonompaa puoltaan esiin. Seuraus oli selvä, kansa äänesti parin jatkoon, vaikka heidän vuoronsa oli kyllä pudota. ”Kyllä kansa tietää”. Kiira Korpi oli tuomaristossa positiivinen yllätys. Aluksi hän näytti vain peesaavan Jukka Haapalaista, mutta vapautui myöhemmin ja kaivoi omasta taitoluistelijan taustastaan sopivia luonnehdintoja, vaikka ei osannutkaan luetella muiden tapaan puuduttavia luetteloita tanssijain ammattislangilla. Viimeisellä kerralla hän osasi olla jo hulvattoman hauska. Jukka Haapalainen säilytti koko ajan tasonsa, oli rohkaiseva, mutta antoi kuitenkin aiheellista terävää palautetta.
     Hieno ohjelma, paljon oli nähtävää ja jännitettävää, paljon uutta tietoa. Mutta paljon myös jäi meiltä katsojilta pimentoon. Miten tanssijat valittiin? Tuskin sinne ihan vain ilmoittautumalla pääsi.  Ja miten tanssinopettajat? Saivatko jotkut valita päältä taitavaksi oletettuja oppilaita? Jäikö joillekin ne oletettavasti kaikkein kömpelöimmät ohjattavat? Miten on selitettävissä se, että tietyt opettajat onnistuvat aina viemään oppilaansa loppusuoralle tai ainakin sinne lähelle? Kai joku joskus vielä tekee gradunsa tästäkin kysymyksestä, mikä on sitten yliopisto ja oppiaine, se on sitten taas oma juttunsa.

Jukka Haapalainen. Joskus 1950-luvun lopulla tuli Lapuan kunnan nuorisosihteeriksi mies nimeltä Kyösti Haapalainen. Enää minulla ei ole hänestä paljon muistoja, mutta aktiivisena ja suosittuna toimenmiehenä hänet tunnettiin. Hänen nuori vaimonsa Ritva oli myös laaja-alainen kulttuurivaikuttaja, myöhemmin hänestä tuli peräti Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran toiminnanjohtajana. Kombinaatio jo sinänsä takasi, että varsin konservatiiviseen ja herännäisyyden läpitunkemaan kuntaan tuli aivan uutta vipinää. Urheilu eri muodoissaan oli kyllä aina ollut hyväksyttyä ja suosittua. Ilmeisesti paikkakunnan ilmapiiri oli jo vapautumassa muutenkin. Vielä 1950-luvun alussa saattoi jo eläkeikään ehtinyt rehtori Hilja Riipinen vanhan naisen vähän särkyneellä äänellä juhlasalin aamuhartauksissa julistaa: ”Lapuan yhteiskoulussa ei ole koskaan tanssittu”. Tällaisten julistusten jälkeen meitä yhteiskoulun oppilaita oli aina kaksi verroin seuraavana lauantaina Urheiluhallin tansseissa siellä rautatieaseman tuntumassa. Hilja Riipinen oli legenda jo sinänsä, mm. 1930-luvulla IKL:n kansanedustaja, myös ”Hurjaksi-Hiljaksi” nimetty.
     Jukka Haapalaisen syntymävuonna 1965 Lapua ei enää ollut ennallaan. Lopullisesti lapualaiset tekivät tiliä menneisyydestään, kun paikkakunnalta kotoisin ollut valtakunnallisestikin aika tunnettu näyttelijä Esko Nikkari onnistui tuomaan sinne muistaakseni joskus 1980-luvulla Lapualaisoopperan, tosin vähän siloitellumpana versiona kuin mitä Ylioppilasteatterin esitys aikanaan 1960-luvulla oli ollut.
     Ritva ja Kyösti Haapalainen olivat monien muiden lailla ilmapiiriä muuttamassa. Järjestettiin mm. tanssikursseja ja pian sen jälkeen perustettiin tanssiseura ”Huisku”.  Sana on eteläpohjalaista murretta ja tarkoittaa heiluteltavaa viuhkaa tai jotain sen kaltaista. Jukka aloitti kilpailemisen juniorisarjoissa, ja löysi aikuiseksi tultuaan kumppanikseen oululaisen Sirpa Suutari-Jääskön, jonka kanssa edettiin ihan maailman huipulle saakka. Yhteistanssit he aloittivat jo yli 20 vuotta sitten. Pari voitti neljästi maailman arvostetuimman latinalaistanssien kilpailun Blackpoolissa (British Open). He olivat lisäksi kaksinkertaisia Euroopan mestareita. Muita voittoja oli niin paljon, että niitä ei tässä ehdi luetella. Tanssiuran jälkeen molemmat ovat toimineet tanssinopettajina maailmalla, lisäksi he ovat esiintyneet teatteriesityksissä. Itse näin heidät vuosia sitten Tampereella Aino Kallaksen näytelmässä ”Ihmissusi” (Lipahunt). Vahvasti meikattuina he onnistuivat tuomaan näytelmään kohtalokkuuden tuntua. Erilaiset tuomaritehtävät ovat myös työllistäneet, mm. ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa. Haapalainen valittiin myös ensimmäisenä suomalaisena arvostettuun Blackpool -tuomaristoon. 
     Kun sain ensi kerran televisiosta katsella Jukka Haapalaisen tanssia, ihmettelin hänen olemustaan, joka ei totta tosiaan muistuttanut yhtään lapualaisia painijatyyppejä. Ensinnäkin hän oli minun silmissäni melkeinpä pienikokoinen, laiha ja suomalaiseksi tumma. Yleensä latinalais-amerikkalaisten tanssijat ovatkin todella latinon näköisiä, niin myös Jukka. Ensin ajattelin, että mitenkähän paljon hän on joutunut värjäämään kasvojaan ja vartaloaan, ja tietysti hiuksiaan? Ei niinkään paljon, sillä tummuus on ilmeisesti periytynyt äiti-Ritvan (os. Vartio) puolelta. Muistan heidän perheensä hyvin, sillä Ritvan isä kauppias Seppo Vartio oli aikanaan näkyvä toimen mies Lapualla. Lisäksi Ritvan veli Juhani Vartio oli keskikoulussa luokkatoverini. Kun oikein pinnistän muistiani, niin kyllä Jukka Haapalainen sopii ulkonaisesti hyvin tähän perhekuvioon.

​Kun olin kirjoittanut edellä olevat rivit, tuli mieleeni eräs muistuma. Jostain olen saanut sellaisenkin käsityksen, että joku Jukan esiäideistä olisi ollut lappalainen. Tämä sopisi vielä paremmin kertomaan hänen tummuudestaan. Joka tapauksessa on hienoa, että lakeudella on kasvanut tällainenkin kansainvälinen kyky.

4.6. Kaikki Italiani
Suhtauduin Liisa Väisäsen juuri ilmestyneeseen kirjaan "Kaikki Italiani" ensin alkuun hiukan varauksellisesti. Mikähän matkakirja tuo oikein on, ehkä siinä on paljon kuvia, matkareittejä, ruokalistoja ja kulkuvinkkejä. Alaotsikkokin, eli ”Matkoja maahan josta on moneksi” ei paljon lupaillut. Mutta mitä pitemmälle ehdin, sitä enemmän innostuin, kirjahan laajeni hienoksi kulttuurihistorialliseksi teokseksi, joka ottaa huomioon myös nykypäivän. Lisäksi se on kirjoitettu sujuvasti niin, että se houkuttaa aina avaamaan uuden sivun.​

​Kansikuvassa näkyvä katunäkymä tietenkin kiinnostaa, ja kertoohan kustantajan pelkistetty teksti takakannessa sisällöstä: ”Tässä kirjassa ei kuljeta vain ruuhkaisimpia reittejä pitkin vaan pujahdetaan tunnelmallisille sivukujille ja syrjäisimpiinkin kaupunkeihin. Italian kuin omat taskunsa tunteva Väisänen johdattaa suvereenisti maan moni-ilmeiseen elämänmenoon, taiteeseen ja ruokakulttuuriin, historiaan ja nykypäivään.”
​     Kiinnostavaa on myös toteamus, että jokainen Italiassa asuva on aina ensin toscanalainen, roomalainen tai sisilialainen - vasta sitten italialainen. Väisänen kertoo myös tämän maakuntahenkisyyden historiallisen taustan. Monilla alueilla vallitsevan keskushallinnon vastaisuudenkin se selittää, ja tietysti osan siitä, miten luovalla tavalla italialaiset suhtautuvat verotukseen ja erinäisiin määräyksiin. Ja tietenkin naisena hän muistaa perinneherkkujen tarinat ja kulttuurivaikuttajana eri alueiden suosikkipyhimykset. Parikymmenvuotinen ura matkailuyrittäjänä auttaa sekin syventämään näkemyksiä.

Kulttuurimatkalla. Väisänen käy läpi suurimpia kaupunkeja järjestyksessä Venetsia, Napoli, Rooma, Firenze, Genova, Milano, Torino sekä maakuntia Umbria, Emilia- Romagna, Molise, Sisilia, Toscana ja Valle d`Aosta. Minä koin näiden kuvausten perusteella melkein päässeeni Italian-matkalle. Venetsiasta hän kirjoittaa erityisellä lämmöllä ja monien vuosien kokemuksella. Ihmeellistä kyllä, hän ei anna paljon arvoa Donna Leonelle ja hänen kirjojensa päähenkilölle komisario Brunettille. Olen lukenut kaikki Leonen kirjat ja nähnyt saksalaisten niistä tekemät elokuvat. Olin pitänyt niiden luomaa miljöötä todellisena. En välttämättä halua tätä mielipidettäni edes muuttaa.
​     Kaiken kaikkiaan: kertaakaan ei Väisänen kirjoita hengettömiä luetteloita, vaan poimii jokaisesta joitakin kohteita, joita hän selostaa perusteellisesti ja taustoittaen. Tämä on pääsyy, miksi kirjan parissa viihtyy. Jääköön tämä kaupunkien ja maakuntien lyhyt luonnehdinta tähän, tilaa ei todellakaan ole riittävästi.. Etsiköön siis kirjasta jokainen omansa.
     Milanosta kertoessaan hän liippaa vähän Lahteakin. Muutama vuosi sitten arkkitehti Renzo Piano voitti täällä vuoden puuarkkitehtuuripalkinnon. Sen tuloksena syntyi Lahden sataman Pianobaari, tosin erään ruotsalaisen arkkitehdin piirtämänä. Hän teki sen Renzo Pianon opein. Milanossa Piano on tehnyt hyvin suurenmoista työtä, muistaakseni hän taisi suunnitella suuren osan jostain kaupunginosasta.
     Kirjan avulla voi kuka tahansa muistella matkojaan ja suunnitella uusia. Minullekin tuli kuvauksista  muistumia, näin uusin silmin mm. Milanon tuomiokirkon lukuisat tornit. Pääsy katolle oli jo silloin kauan sitten elämys.  Firenzessä olin aikoinani viehättynyt Fra Angelicon maalauksista. Oikeastaan sain Väisäsen tekstistä sanallisen selityksen sille, miksi tämä varhaisrenessanssin taide kiehtoi. Muistan vieläkin yli 50 vuoden takaa käyntini San Marcon luostarissa, mutta esimerkiksi Ufficista ei nyt tule mieleen juuri mitään. Mielikuva valtavista ja katsojaa uuvuttavista kokoelmista kyllä on säilynyt. Tosin tietenkin monet Giotton, Botticellin, Leonardo da Vincin ja Michelangelon tietyt teokset ovat edelleen tuttuja, varmaan Ufficista, mutta myös taidekirjoista. Ponte Vecchio ja Palazzo Vecchio avogallerioineen (Loggia della Signoria) ovat tietysti mielessä. Jos olisi vielä mahdollista päästä Firenzeen, viettäisin San Marcon luostarissa paljon aikaa.
     Aika paljon kirjassa on myös kertomuksia katolisen kirkon pyhimyksistä ja pyhäinjäännöksistä. Tekstistä pääsee hyvin selville siitä valtavasta legendojen ja kuvitelmien verkosta, joka katolisessa kirkossa vaikuttaa. On paljon sellaista, mikä ei todellakaan perustu Raamattuun, eikä edes muihin pyhiin kirjoituksiin. Ihmettelin aikoinaan eri puolilla Italiaa erilaisia kulkueita, joissa jonkin pyhimyksen suurikokoista kuvaa tai patsasta kuljetettiin orkesterin ja valtavan kulkueen edessä. Nyt sain siihenkin asiaan ainakin jonkinlaista selvyyttä.

​Paavit. Kirjan mielenkiintoisinta osaa oli kolmen viimeisen paavin merkityksen arviointi. Johannes Paavali II (Karol Jósef Wojtula 1920‒2005, paavina 1978‒2005) oli Väisäsen sanoin valovoimainen entinen näyttelijä, joka halusi esiintyä. Paavina hän ei halunnut valtaa, ja niinpä todellisia hallitsijoita olivat kuurian kardinaalit, jotka työskentelivät joka päivä Vatikaanissa. Hän oli ensimmäinen ei-italialainen paavi sitten vuoden 455. Vähän lieventäisin hänen arvosteluaan, sillä matkustellessaan ympäri maailmaa hän halusi vähentää köyhyyttä. Lisäksi hänellä oli merkitystä kommunistisen maailman hajoamisessa, puolalaisena hän rohkaisi maanmiehiään taistelemaan totalitarismia vastaan. Hän piti valtavia ulkoilmamessuja, ja oli todella rakastettu kansansa keskuudessa, samoin kuin monissa muissakin maissa.  Muuten hän oli opillisesti patavanhoillinen mm. seksuaalisuuden suhteen. On sanottu, että hän julisti pyhimyksiksi useampia ihmisiä kuin hänen edeltäjänsä viimeisten vuosisatojen aikana yhteensä. Lopulta hänet itsensäkin julistettiin kuoltuaan pyhimykseksi, jostain kaivettiin esiin ne kaksi ihmettä, jotka tähän vaaditaan.
     Syntynyt hallinnollinen tilanne jäi seuraavan paavin Benedictus XVI:n ratkaistavaksi. Hän oli katolisen kirkon johtava teologi, joka valittiin virkaansa 78-vuotiaana. Bendictus XVI oli alkuaan saksalainen (Joseph Alois Ratzinger 1927 ‒, paavina 2005‒2013). Vuonna 2013 hän jätti virkansa sanoen, ettei hänellä ole ”voimia jatkaa tehtävässä”. Todellisena syynä oli yhteentörmäys kardinaalien kanssa. Väisänen puhuu jopa työpaikkakiusaamisesta. Hän viettää eläkevuosiaan Vatikaanissa, tutkii ja kirjoittaa edelleen.
     Erimielisyydet kulminoituivat Vatikaanin pankin IOR:n (Istituto per le Opere di Religione) johtamisessa. Kautta aikain se oli ollut kardinaalien johtama, ulkopuolisilta salattu laitos, jonka kautta mm. Sisilian mafian huumekauppiaat olivat suorittaneet rahan pesuaan. Nykyinen paavi, argentiinalainen Franciscus (Jorge Mario Bergoglio 1936‒) ryhtyi Vatikaanin koneistosta huolimatta tarmokkaasti selvittämään asiaa, pankille valittiin täysin ulkopuolinen ammattijohtaja, lisäksi tilit ja taseet tehtiin julkisiksi. Väisäsen mukaan hän joutui uhkaamaan kapinoivia kardinaaleja jopa yt-neuvotteluilla! Hän sai uudistukseensa sivustatukea erään poliittisen viikkolehden toimittajalta, jolle joku muu kuin paavi oli Vatikaanista vihjaissut asiasta. Toimittaja kirjoitti vielä kirjan, jossa lisäksi paljastettiin eräiden kardinaalien miljoona-asuntoja ja sijoituksia.  
     Franciscus on tullut tunnetuksi yhteiskunnan vähäosaisten auttajana ja rahamaailman arvostelijana. Paavien pääsiäisrituaaleihin on kautta aikain kuulunut kardinaalien jalkojen pesu tietyssä seremoniassa. Hän luopui tästä ja on nyt pessyt samaan aikaan jalkoja hoitokodeissa, vankiloissa ja sairaaloissa. Paavi on puhunut paljon saasteista sekä ihmisten ahneudesta ja itsekkyydestä.  Hän on arvostellut vapaiden markkinoiden tuomaa eriarvoisuutta, ja on samalla vihastuttanut joukon öljy-yhtiöiden, suurteollisuuden ja finanssimaailman johtajia. Itse hän elää edelleen vaatimattomasti, ei paavin loisteliaassa asunnossa, vaan vaatimattomassa kaksiossa Vatikaanissa sijaitsevan luostarin alueella.
     Opillisesti hän ei ole paljon eronnut edeltäjistään, vaikka suuri yleisö on hänen lausumissaan halunnut nähdä joidenkin uusien ajatusten syntyvän katolisen kirkon piirissä. Hän vastustaa edelleen aborttia, eutanasiaa ja samaa sukupuolta olevien avioliittoa sekä puolustaa kirkon perinteeksi keskiajalla muodostunutta pappien selibaattia. Ehkäisy sallitaan vain ns. luonnollisin menetelmin, eli välttäen munasolun irtoamisen aikoja. Katolilaisuus leviää lapsiluvun lisääntyessä vähän koulutetun väestön piirissä Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Euroopassa lapsiluvut ovat pienempiä, esimerkiksi meidän nykyisellä ulkoministerillämmekin lienee vain pari lasta.
     Jo Razinger oli hiukan liikahtanut nykymaailman todellisuuden suuntaan, hän oli hyväksynyt polttohautauksen ja kondomien käytön ainakin AIDS:ia vastaan käytävässä taistelussa. Laajemmat muutokset jäävät seuraaville paaveille, jos niitä nyt voi perin konservatiivisessa kirkossa edes tehdäkään. Iso laiva kääntyy hitaasti. Paavien ja kardinaalien valinta ikääntyneiden, osaksi jopa puoliseniilien poikamiesten joukosta ei anna erityisempää odottaakaan. Pappien selibaatti ja lukuisat pedofiliaskandaalit jäytävät yhä kirkkoa.

​Terveydenhoito. En olisi koskaan voinut kuvitella, että Italian terveydenhoito olisi huippuluokkaa. Joskus 1960-luvun alussa sain käsityksen, että yleiset sairaalat olivat kehnoja ja tuloksiltaan heikkoja. Väisänen antaa aivan toisen kuvan sairaalalaitoksesta ja omalääkärijärjestelmästä. Voi olla, että hän pääsi johonkin vähän parempaan sairaalaan, en tiedä. Kuvaus oli kuitenkin kiintoisa.
     Väisäsen mukaan italialaiset ovat sijoittuneet hyvin elinikää mittaavissa ennusteissa. Japanilaiset ovat olleet ykkösiä, mutta italialaiset seuraavat heti toisena. Syyksi Väisänen esittää julkisen terveydenhoidon, se on hänen mukaansa Euroopan parasta ja maailman kolmanneksi parasta.
​     Italiassa on vallalla perhelääkärijärjestelmä. Kun lääkärien määrä on suuri, yhdelle saa tulla korkeintaan 1500 potilasta. Määrää säädellään sillä, että yli 1200:n menevästä määrästä maksetaan potilasta kohden vähemmän. He tekevät myös kotikäyntejä. Perhelääkäri tuntee potilaidensa sairaushistorian, kotitaustan ja sosiaalisen tilanteen. Perhelääkäriä voi vaihtaa koska tahansa. Tarvittaessa hän kirjoittaa lähetteen erikoislääkärille, mutta säilyttää silti sananvaltansa toimenpiteisiin. En tiedä miten tämä toimii yhteiskunnan huono-osaisimpien keskuudessa.
     En tiedä minkäväristen silmälasien läpi Väisänen terveydenhuoltoa tarkkailee, mutta väitteittensä tueksi hän kyllä kertoo tapauksia omasta sairaushistoriastaan ja sairaalakäynneistään. Muut syyt elinajan odotteeseen ovat tietysti välimerellinen ravinto, yhteisöllisyys ja yleinen hyväntuulisuus.

Omat hammaslääkärikokemukset. Edellä olevan innoittamana en malta olla rasittamatta lukijoita vielä omilla kokemuksillani. Tosin ne eivät Italian nykyterveydenhoidosta kerro sitä eikä tätä. Elettiin 1960-luvun alkua, ja olimme vaimoni kanssa pitkällä Italian-matkalla. Eräänä aamuna ihmettelin, kun toisessa alaleuan viisaudenhampaassa tuntui olevan niin suuri kolo, että kieli miltei mahtui siihen. Ei auttanut muu kuin turvautua italialaisiin ystäviin.
     Minulle löytyi pika pikaa vastaanotto, jossa työskenteli Rooman liikennelaitoksen hammaslääkäri, siis ilmeinen ammattimies. Ensimmäinen yllätys oli se, että hänen apulaisenaan toimi toinen mies, ei siis nainen kuten meillä yleensä. Mutta elettiin 1960-lukua, ja eihän pankkivirkailijoinakaan juuri koskaan ollut naisia. Kun italialainen, Bassano del Grappasta kotoisin oleva alppijääkärikuoro esiintyi toukokuussa 1970 Lahdessa, kohtasi heitä melkoinen kulttuurishokki: silloisessa PYP:n konttorissa Aleksin alkupäässä kaikki näkyvillä olevat virkailijat olivat naisia. Tilanne päättyi hienosti: pojat heläyttivät ilmoille oikein komean serenadin.

     Istuin siis hammaslääkärin tuoliin, vaimo oli mukana ja istui tuolilla siinä lähettyvillä, melkein vieressä. 
​Lääkäri puristi hammasta pihdeillä, mutta tyhjät kiilteet rapsahtivat heti kasaan. Hän otti röntgenkuvan, josta näkyi, että molempien juurien päässä oli koukut, mikä ei mitenkään ole harvinaista. Sen jälkeen puudutettiin, mutta kun se ei auttanut, annettiin toinen piikki. Mutta sekään ei tuntunut auttavan. Sen jälkeen lääkäri alkoi jollain piikillä kangottaa hammasta ylös siitä juurien yhtymäkohdasta. Mutta se ei heti onnistunut. Minä istuin tuolissa niskan ja kantapäitten varassa — ja kärsin. Ymmärsin hetkessä, että tämähän on kautta aikain ollut tehokas kidutuskeino. Minäkin olisin ollut valmis tunnustamaan vaikka minkälaisen rikoksen.
    Tässä vaiheessa lääkäri hermostui ja lähti avustajansa kanssa tupakalle. Näin heidän hahmonsa lasiseinän takaa, ja kova pulputus kuului toimenpidehuoneeseen asti. Mutta en ehtinyt sitä paljon miettiä, sillä vaimoni alkoi pyörtyä, ja ehdin juuri ja juuri hypätä tuolista vastaanottamaan häntä ennen kuin hän olisi kaatunut lattialle. Vanhempi pojistamme oli jo vähän aikaisemmin ilmoittanut tulostaan.
    Lopulta sankarit saapuivat tupakalta, ja tuska jatkui jälleen niskan ja kantapäiden varassa. Ja kuinka ollakaan, kun kaivoi tarpeeksi syvälle, hammas nousi irti. Se on minulla nykyäänkin tallessa. Jotain myrkkyä hän kaatoi haavaan, eikä siitä sitten sen kummempia seurauksia ole ollut. Mutta lopun päivää makasin uupuneena sängyssä, vaikka olin silloin nuori ja parhaissa voimissani.

Nykyään hammaslääkärit aina pienissäkin paikkaustilanteissa kysyvät: ”Puudutetaanko?” Vastaan aina, että ei. ”Olen minä pahempiakin päiviä nähnyt”.

---

4.5. TraXid ihastutti soitollaan
Keskiviikkona 19. 4. tuli taas todistetuksi, että Päijät-Hämeen Tuglas-seuran piiristä löytyy vaikka minkälaisia taitajia. Aikuiskoulutuskeskukseen oli kokoontunut väkeä tuvan täydeltä kuulemaan TraXid -nimisen yhtyeen vironkielisiä lauluja, lopuksi kuultiin vielä jotain suomalaistakin. Saatiin myös hyvä historiakatsaus, yhtye aloitti kaukaa menneisyydestä kertovista reki- ja työlauluista, joissa oli myös aineksia vanhan ajan seurustelutavoista. Sitten edettiin merimiesten, metsäveljien ja neuvostoaikaisen nuorison maailmaan. Siitä sitten vähitellen nykyaikaan. Tunnelma oli innostunut, ja monet kävivät kiittelemässä laulajia esityksen jälkeen. 

​Yhtyeessä soittivat Pekka Saarinen (huuliharppu), Juha Johansson (kitara) ja Kristian Rintala (basso). Saarinen oli laulusolisti. He ovat esiintyneet myös Virossa. Kuultuna yhtyeen nimi tuo mieleen henkselit (vir. traksid). Kuulokuva tuntui oikealta, sillä niillä oli jo vakiintuneeseen keski-ikään ehtineiden muusikoiden yhtenäisessä esiintymisasussa oma merkityksensä. Veikkaan, että yhtyeen nimessään käyttämä iso X johtuu siitä, että logo on tässä muodossa visuaalisesti onnistuneempi. 

---

​Metsavennade laul on omassa lajissaan ollut kaikkein tunnetuin. Se kosketti erityisesti niitä, jotka seuran matkoilla olivat käyneet metsäveljien museossa lähellä Latvian rajaa. Siellä tutustuttiin myös entisöityyn korsuun ja aterioihin, joihin kuuluivat keitetyt perunat, suola, laardi ja kotitekoinen pontikka. Metsäveljien määrä oli suurimmillaan 1940-luvun lopulla. Kun maatalouden kollektivisointi vaikeutti tuen saamista väestöltä, liike vähitellen hajosi. Viimeinen sitkeä metsäveli saatiin kiinni vasta 1970-luvun lopussa. Laulun kolme enimmäistä säkeistöä kuuluvat seuraavasti:

​Metsavennade laul
Seal metsaserval väikses majas, 
Kus elasid mu vanemad. 
Seal metsaserval väikses majas, 
On pesa teinud punased. 

Ai-tsih, ai-tsah, ai-tsah, ai velled, 
Me metsavennad oleme. 
Ai-tsih, ai-tsah, ai-tsah, ai velled, 
Me metsavennad eestlased. 

Ja meil ei ole senti raha, 
Me peame metsas elama 
Ja me ei saa, ei või, ei taha, 
Ei taha tiblat teenida. 


Mõnisten pitäjän Vaste-Roosan kylässä lähellä Latvian rajaa vaalitaan yhä metsä-veljien perintöä. Oheinen kuva heidän entisöidystä korsustaan on vuodelta 2009.
 Saarenmaan valssilla on aina olut oma sijansa suomalaisten mielissä, varsinkin Georg Otsin esittämänä. Saarenmaan Valjalassa pidettiin vuonna 1946 neuvostovallan organisoimana suuret talkoot, joihin kutsuttiin (tai vaadittiin) suuri määrä nuorisoa. Kysymys oli ilmeisesti turpeen nostosta, vaikka suomalaiset helposti mielsivät tapahtuman heinätöiksi, mainitaanhan siinä mm Saarenmaan niityt.  Sanat ovat Debora Vaarandin runosta Talgud Lööne soos (Talkoot Löönen suolla).
​Töiden loputtua oli talkoopaikalla ensin jonkun silmäätekevän kommunistin puhe, sitten ruvettiin tanssimaan. Laulun haikeutta lisäsi se, että kiiltävänappinen sotilas ei sittenkään saanut omakseen pellavapäistä neitoa. Saarenmaan valkeat yöt sisälsivät siis suurta onnen odotusta, mutta myös pettymyksiä.

---

Laulun säveltäjä Raimond Valgre (1913‒1949) oli monella tavalla Viron kevyen musiikin edelläkävijöitä. Hänen sävellyksiään on säilynyt kuutisenkymmentä, mutta tämä on ainut, joka ihmisillä yleensä on muistissa. Hän toi Eestiin mm. jazz-musiikin sen swing-muodossa. Neuvostovallan tullessa hänen suosionsa väheni.

​Raimond Valgre on saanut muistomerkkinsä Pärnun rantapuistoon (Rannapark) Pärnun Kuursaalin lähelle.

Alimmassa kuvassa seuran puheenjohtaja Virpi Kallioinen kiittelee esiintyjiä. Kuvaan mahtui vain osa kuulijoista.

---

4.4. Talvi hellittää otettaan

​Oheisen kuvasarjan voisi otsikoida myös sanoilla Pääsiäinen Pikku-Vesijärvellä. Jää sulaa rannoilta, mutta öinen pakkanen jäädyttää vielä sulan veden. Vesiurkujen alue on täysin sulana, niin myös ison järven puoleinen ranta sillan kohdalla. Kuitenkin kylmä virtaus tuntuu vielä, lämmintä on päivisin vain muutama aste ja viima on läpitunkeva, Ihmisiä ei ole paljon kävelemässä. Vanhan satamarakennuksen kahvila on kuitenkin täpötäynnä. 

​Lepän kukinta alkaa jo olla lopuillaan. Linnut nauttivat keväästä. Lokki hallitsee valtakuntaansa. Viimeisen kuvaparin otsikoksi voisi laittaa vaikkapa  ”Kaksin aina kaunihimpi”.

---

4.3.Kunnallisvaalimuistoja
Kunnallisvaalien tulokset 9.4.2017 eivät kovin paljon poikenneet aikaisemmin julkistetuista valtakunnallisista gallup-luvuista. Kokoomus, SDP ja keskusta kävivät kovan kamppailun, kokoomus julistettiin voittajaksi, jota se tietysti olikin. Luvut ja asemat kuitenkin vaihtelivat kunnittain. Varsin odotettua oli myös perussuomalaisten tappio ja vihreiden nousu historiansa suurimpaan voittoon. Kuntavaalit ovat kuntavaaleja, ja hallituksessa mennään edellisten eduskuntavaalien lukemien tahtiin vielä pari vuotta.
     Tulos aiheutti kuitenkin spekulointeja, joista osa tuntuu kyllä aika teennäisiltä. Pisimmälle ovat menneet ne, jotka ovat povanneet vaikeuksia hallituspuolueiden kesken. Uskaliaimmat ovat toitottaneet, että hallitus hajoaa, ja uudet eduskuntavaalit ovat edessä ennen määräaikaa. Jos jotain vaikeuksia tulee, niin se tapahtuu vain siinä tapauksessa, että maahanmuuttokriittisten kellokkaasta Jussi Halla-ahosta tulee kesällä perussuomalaisten uusi puheenjohtaja. Tämä ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä. Jos ja kun puolueen keskeisten henkilöiden ehdokas Sampo Terho voittaa, saattavat halla-aholaiset irtautua puolueesta, joka ajaisi puoleen vielä suurempaan ahdinkoon. Tämä nyt on kyllä sitä väkisin repimistä, jota monet lehtimiehet ovat jo innolla harrastaneet.
     Tuskin myöskään SDP:ssa mitään vallanvaihtoa tulee, vaikka Antti Rinteelle on povattu vaikeuksia. Nykytoimittajien kielenkäyttöä kuvaa hyvin ilmaus, että demareille tuli tussahdus ja vihreille kunnon paukku. Tosin näin taisi kirjoittaa vain yksi toimittaja. Totta tietenkin on, että fanaattisempi Ville Niinistö vei Rinteen edestä opposition pääjohtajan aseman, vaikka puolueiden saamien äänimäärien välille jäikin matkaa. Sinänsä vihreät näyttävät tavoittavan hyvin nuorten kaupunkilaisten ajatukset mitä tulee kaupunkisuunnitteluun ja koulutukseen.
     Helsingissä käytiin mielenkiintoinen kamppailu ”pormestaripuolueen” asemasta. Tuntuu siltä, että helsinkiläiset eivät vieläkään ole tottuneet siihen, että turkulainen Petri Orpo oli kokoomuksen taannoisessa puheenjohtajakisassa valtakunnallisesti suositumpi kuin Jan Vapaavuori. Hänelle tulikin nyt kaikkien aikojen äänisaalis, eli lähes 30 000 ääntä. Varmaan asiaan vaikutti myös se, että kilpakumppanina olivat vihreät ja heidän ehdokkaansa Anni Sinnemäki. Moni vierastaa hänen esiintymistään ja olemustaan. Jotain saattoi merkitä myös se, että Vapaavuori ilmoitti vastustavansa Helsinkiin suunniteltua suurmoskeijaa, Sinnemäki sanoi harkitsevansa. Suurmoskeijan, ilmeisesti sunnimoskeijan rahoitus tulisi Persianlahdelta Bahrainin kuningaskunnasta, jossa on myös sunnien äärisuuntauksia. Kuningaskunta on tiiviisti yhteydessä Saudi-Arabiaan.
     Toisena pormestarinsa saa Tampere, jossa tunnustettu entinen SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly on itseoikeutettu. Lahdessakin oli väläytelty mahdollista pormestarivaalia. Se kyllä siirtyy ainakin neljä vuotta, ehkä enemmänkin, sillä näköpiirissä ei ole ketään vakuuttavaa ehdokasta. Täytyy sanoa, että sekä Vapaavuori että Lyly painivat aivan eri sarjassa kuin meidän paikalliset poliitikkomme.
     Lahden vaaleissa mielenkiintoa lisäsi se, että Lahden ja Nastolan yhteisvaltuustosta kovin moni joutui luopumaan. Yli sadan hengen valtuustosta vain 59 jäi jäljelle.  En ole käynyt valittuja läpi nimi nimeltä, joten en osaa sanoa, jäikö todella potentiaalisia henkilöitä rannalle. Oletan kuitenkin, että joukko nuorentui sopivasti. Lisäksi naisten lukumäärä nousi suuremmaksi kuin miesten (30-29). Ehkäpä valitsematta jäi niitä, joilla ei ennestään ollut riittävästi näyttöjä toiminnastaan. Merkittävä muutos oli se, että nyt SDP:stä tuli suurin puolue kokoomuksen sijaan. Ilmeisesti tänne meille ei kuitenkaan muodostu kovin voimakasta punavihreää linjaa. Hallitseminen ei taida helpottua kun paikkoja saivat myös vihreät, perussuomalaiset, keskusta, kristilliset, vasemmisto ja Pro Lahti-yhteenliittymä. Aika monissa muissakin kunnissa on esiintynyt kansalaisten muodostamia puolueitten ulkopuolella olevia ryhmiä. Näistä ainakin Päijät-Hämeessä pärjäsi parhaiten Asikkalassa Kotikunta. Siinä oli kai kysymys entisen kunnanjohtajan ja jonkun tai joidenkin kunnallisihmisten huonoista väleistä.

4.2. Tapion matkassa Lahden Paavolassa
Tuglas-seuran kulttuurisihteeri Tapio Mäkeläinen on ehtinyt viedä suomalaisia kulttuurimatkoille Viroon jo 35 vuoden ajan. Siinä sivussa hän on julkaissut pinon matkaoppaita nimikkeellä ”Tapion matkassa”. Niiden avulla ovat useimmat Viron merkittävimmät kaupungit ja useat maakunnatkin tulleet tutuiksi. Eikä tahti näytä vuosien mittaan yhtään heikentyvän, kuten seuran Elo-lehden sivut todistavat. Tällä kertaa eli 5.4.2017 Tapio toi matkansa Lahden Aikuiskoulutuskeskukseen Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ja Wellamo-opiston vieraana. Runsas kuulijakunta näytti, että vieras oli odotettu. Viron kansallispuistot ja luonnonsuojelualueet kiinnostivat.

Tapio Mäkeläinen kaappasi Päijät-Hämeen Tuglas-seuran molemmat puheenjohtajat kainaloonsa. Leili Kujanpää oli puheenjohtajana kymmenkunta vuotta. Hän on tehnyt pitkän päivätyön myös viron kielen opettajana ja taitavana matkanjohtajana. Nykyinen puheenjohtaja Virpi Kallioinen on samalla myös Tuglas-seuran, eli ”pääseuran” johtokunnan jäsen. Mainittakoon vielä, että Päijät-Hämeen Tuglas-seura on pääseuran yhdeksästä paikallisseurasta aivan aktiivisimpia. ​

---

​Virossa on viisi kansallispuistoa ja kymmeniä suurempia tai pienempiä luonnonsuojelualueita, näistä osa on kunnallisia. Useimmissa tapauksissa, varsinkin kansallispuistoalueilta löytyy erinomaisia matkareittejä, vaelluspolkuja pitkospuineen ja myös majoitusta. Lahtelaisille oli ennestään tuttu vain Matsalu, jossa muutama vuosi sitten vierailtiin. Kysymyksessähän on varsin laaja alue, jossa useat mereen virtaavat pikku joet muodostavat suistoalueen avovesineen ja kosteikkoineen. Matsalu on lintuharrastajien paratiisi, joka varsinkin muuttoaikoina melkein kuhisee erilaisia lajeja.
​Uusimpina tulokkaina ovat shakaalit, jotka on vastoin odotuksia tunnistettu paitsi äänestä myös kuolleista yksilöistä.

---

​     Toinen vähän tutumpi alue on Lahemaa, ”Lahtien maa”, johon niin ikään muutama vuosi sitten mentiin Lahdesta oikein joukolla. Tänä kesänä eräs kieliryhmä lähtee jälleen sinne Leili Kujanpään johdolla. Lahemaa on saanut nimensä neljästä Suomenlahteen pistävästä suuresta niemestä ja niiden välissä olevista lahdista. Edellisellä matkallamme tutustuimme kyllä aika moneen kohteeseen, tosin vähän kiireessä, koska aikaa kului myös Hallisten kirkoissa ja hautausmailla. Nyt saimme Tapiolta perusteellisen katsauksen myös tästä luonnonsuojelullisesta puolesta. Meille tuttu Käsmun pikkukyläkin sai uutta ulottuvuutta. Siellä meitä aikoinaan kiinnosti upea merenkulkumuseo, joka minun muistini mukaan on ollut aikaisemmin myös merenkulkukoulu. Käsmussa on oikeastaan vain yksi päätie, jonka varrella on upeita omakotitaloja. Monet täältä merille lähteneet kapteenit ja perämiehet ovat tulleet kotipuoleen viettämään eläkepäiviään. 
     Sen sijaan Pärnun lähettyviltä alkava, Pärnumaan ja Viljandimaan alueilla sijaitseva Soomaa on jäänyt kokonaan väliin. Siellä on runsaasti soita ja rämeitä. Sen erikoisuus on ns. viides vuodenaika, eli lumen sulamisesta ja runsaista sateista johtuva laaja tulva, joka peittää suuria alueita, teitä ja jopa uhkaa jatkuvasti rakennuksia. Nämä on tästä syystä rakennettu usein paalujen päälle. Parhaita liikennevälineitä ovat tulvan aikaan veneet ja haapiot. Niinpä alueella valmistetaan haapioita edelleen vanhojen käsityöperinteiden mukaan haapatukeista kovertamalla. Halukkaat voivat osallistua tätä työtapaa opettaville kursseille.
     Kurtnan järvialue sijaitsee Illukan kunnassa Viron kaakkoisosassa. Pinta-ala on vain 30 neliökilometriä, mutta siellä on kaikkiaan 42 pikkujärveä, joista 11 näkyy alueella kiertävältä matkaradalta, eli luontopolulta. Aivan näin pitkälle ei välttämättä edes tarvitse lähteä, sillä lähimpään kohteeseen eli Paljassaareen Tallinnan pohjoispuolella pääsee suoraan bussilla (n:o 59) Tallinnan rautatieasemalta. 

 
​Ohessa on vielä muutamia aiheeseen liittyviä valokuvia lahtelaisten aikaisemmilta matkoilta. Ensiksi on kuva Matsalusta. Sen jälkeen on Lahemaan Vergistä satamalaituri ja Lamba-Adan baari.

​Lopuksi on Lahemaan upeita kartanoita satunnaisessa järjestyksessä: Palmse,  Vihula ja Sagadi ​

---

4.1. "543210"
Tähän numerosarjaa sisältyy paljon harrastettu tietokilpailukysymys, jota on mietitty milloin missäkin yhteydessä, jopa ravintoloiden pöydissä kaiken maailman baarivisojen yhtenä osana. Jos ei heti tule mieleen, niin kerronpa vastauksen. Numerosarja kertoo, milloin alkoholiliikkeet avasivat ovensa kieltolain kumoamisen jälkeen.
     Asia tuli jälleen mieleeni luettuani tietokirjailija Timo J. Tuikan artikkelin ”Valtapeliä pöytäviinalla” viime sunnuntain Etelä-Suomen Sanomista. Tuikka keskittyi aika paljon siihen, miten eri puolueet ovat Oy Alkoholiliike Ab:n kustannuksella vaivihkaa täydentäneet kassojaan, mutta ennen muuta palkinneet uskollisia poikiaan ja joskus tyttäriäänkin komeilla ja hyväpalkkaisilla viroilla ja luottamusmiespaikoilla. Niistä hyvin, hyvin monet ovat vuolleet, ei nyt ihan kultaa, mutta rahakkaita kokouspalkkioita kuitenkin. Hyväveli-politiikkaa parhaimmillaan, ellei nyt sitten ole liikuttu peräti korruption puolella.
     Kirjoitan tätä täsmälleen 85 vuotta myöhemmin, eli huhtikuun viidentenä päivänä aamutuimaan. Kun saan tämän tekstin blogiini, kello on varmaa jo 10. En Tuikan tavoin käsittele Alkon hallintoa, vaan aika yleisiä asioita omasta pienestä perspektiivistäni katsoen. Ensiksi pitää tietysti mainita, että Suomessa oli voimassa 1919‒1932 kieltolaki, jonka aikana ei saanut myydä eikä valmistaa alkoholijuomia. Viinan kotipoltto-oikeus oli päättynyt jo vuonna 1866, jolloin ”vuonna kuuskymmentäkuus tuli laki uus, joka kielsi viinaa polttamasta ja ilonpäiviä pitämästä”, vanhan rekilaulun sanoin. Taustalla oli tietysti varsin laajalle ulottunut juoppous, jota näin pyrittiin suitsemaan. Monet suuret sammiot jäivät käyttämättä, tai siirtyivät pelkkään viljan säilytykseen, kuten isoisäni talon ”viljapuorissa” itse lapsena näin. Seurauksena alkoi varsin laajamuotoinen salapoltto, eli tiputeltiin kansan sanoin korpikuusen kyyneleitä mahdollisimman kaukana taloista ja varsinkin vähälukuisista poliiseista.
     Epäonnistunut laki. Tässä en voi tarkemmin selitellä alkoholipolitiikan kiemuroita, mutta varsin moninaiset ne ovat olleet. Kieltolakia olivat vaatimassa hyväntahtoiset ja vähän elämällekin vieraat raittiusihmiset järjestöineen. Vuonna 1907 valittiin Suomelle ensimmäinen eduskunta yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Siihen asti tärkeimmät päätökset oli jo vuosisatoja tehty valtiopäivillä, joissa olivat edustettuina neljä säätyä, aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat. Kyllä niilläkin tätä aihepiiriä oli useaan otteeseen käsitelty, mutta täyskieltoon ei ollut ajauduttu. Nyt äänioikeutettujen määrä laajeni radikaalisti, ja varsinkin siksi, että sen saivat nyt myös naiset.  Kieltolain kannattajia oli heissä erityisen paljon. Mutta 1930-luvun alussa suunta kääntyi, nyt naiset olivat vahvasti sen lopettamisen takana. Varmaan he näkivät selvemmin, mitä vallinnut tilanne kääntöpuolineen merkitsi perheissä. Yksisilmäisen raittiusväen harmiksi naiset keräsivät keväällä 1931 adressin kieltolain kumoamiseksi. Joulukuun lopulla 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä lain kumoamisen puolesta oli yli 70 prosenttia äänestäneistä. Eduskunta sääti lain, jonka mukaan alkoholin valmistuksesta ja myynnistä tuli valtion monopoli.
     Miksi sitten kieltolaki oli täysin epäonnistunut ratkaisu? Korpikuusen kyyneleitä keitettiin edelleen ja entistä suuremmassa määrin.  Mutta pahinta oli salakuljetus, jolle ei oikeastaan voitu paljon mitään. Alkuun spriitä eli pirtua tuotiin laivalasteittain Virosta, myöhemmin Saksasta ja silloisesta Danzigin vapaakaupungista.  Systeemi toimi niin, että laiva pysähtyi kansainväliselle merialueelle oman alueemme ulkopuolelle. Sen jälkeen saapuivat sen kylkeen kymmenet moottoriveneet, ja ne lastattiin täyteen kanistereita. Sitten moottoriveneet hajaantuivat kuin kärpäset saarten suojassa Suomen laajalle rannikkoalueelle. Tietyissä paikoissa odottivat toisten salakuljettajien autot, jotka taas hajaantuivat asemapaikoiltaan ympäri Suomea. Salakuljettajilla oli paljon nopeammat moottoriveneet ja autot kuin poliiseilla. On laskettu, että vuodessa saatiin takavarikoitua vain ehkä yhden laivan lastin määrä, joka oli ”kokonaistuonnista” vain vähäinen osa. Monet myöhemmin tunnetut suomalaiset liikemiehet keräsivät suuret omaisuudet, joilla he rakensivat laillisia yrityksiään. Yksi kuuluisimmista suurista tekijöistä oli Algot Niska, musiikkineuvos Ilkka Lipsasen (Danny) isoisä. Se nyt tietysti ei ollut Dannyn vika, hänhän on arvostettu laulaja ja musiikin monitoimimies, eli hän on luonut oman uransa.
     Salakuljetuksen myötä lisääntyi muukin rikollisuus, korruptio, prostituutio, väkivalta, jopa murhat. Siihen vaikutti myös käsiaseiden yleistyminen. Virantoimituksessa sai surmansa 40 poliisia, pelkästään siis 13 vuoden aikana !  Erityisen valitettavaa oli, että yleinen lainkunnioitus muutenkin horjui. Ravintoloista luottoasiakkaat saivat ns. ”kovaa teetä”. Alkoholia sai muutenkin aika vapaasti, ja kun oli siirrytty väkeviin, oli seurauksena paljon kurjuutta ja terveyden menetystä. Joskus myös sattui myrkytyksiä, kun tuontiviinassa saattoi olla metanolia. Huonolle puolelle voi laskea myös yleisen asennoitumisen muutenkin, viinasta tuli vitsi, joka jaksoi naurattaa. Vielä minun asevelvollisuusaikoinani lomalta palannut sotilas saattoi kertoa toisille, mitä kaikkia mahdollisia hölmöilyjä oli humalassa tullut tehtyä. Muu seurue sitten nauroi ja miehen arvo nousi. Kai sama jatkuu vieläkin, myös muualla kuin nuorten miesten keskuudessa. 
     Säätelyn aika. Aika rajoitettua oli alkoholin saanti kieltolain jälkeenkin. Myynti oli mahdollista vain laillisissa myymälöissä, joissa myyjät palvelivat tiskin takana. Heille piti sanoa, mitä hyllystä piti hakea. Samalla piti ojentaa viinakortti, johon myyjä kirjoitti päiväyksen ja ostetun määrän. Tällainen kortti oli minullakin joskus 1960-luvulla, vahinko vain, että se on vuosien mittaan hukkunut. Olisihan se ollut ihan mukava saada tähän kuvitukseksi. Mukava siksikin, että lukija olisi voinut väärinkäsitysten välttämiseksi todeta miten vähän siihen oli tullut merkintöjä.
     Alkoholiliikkeiden määrä oli varsin rajattu. Muistan lapsuudestani, miten 1950-luvulla tuli joka ikinen lauantai-iltapäivä Lapuan suunnasta maantietä pitkin takseja taksien perään, kaikissa kuljettajan lisäksi ainakin kolme miestä. Siihen aikaan työskenneltiin lauantaisin puoli päivää, joten hyvin ehdittiin Seinäjoelle viinakauppaan eli ”pitkäripaiseen”. Ravintoloissa anniskeltiin vain täysi-ikäisille, joka saman vuosikymmenen lopulla merkitsi 21 vuotta. Olin vapautunut asepalveluksesta toukokuussa 1956. Tapasin sattumalta kaksi vanhaa kaveriani, toinen oli myös 19 -vuotias, toinen oli jo täyttänyt 24 vuotta. Marssimme Seinäjoella reippaasti ravintolaan. Me kaksi nuorempaa pääsimme ilman vaikeuksia sisään, mutta se vanhin meistä, vähän meitä lyhyempi jäi alkoholintarkastajan haaviin. Tällaisia kunnallisia virkamiehiä oli kyttäämässä ravintoloiden eteisissä, taisi heillä olla jonkinlainen tunnuskin näkyvillä. Joka tapauksessa iltamme oli siltä osin pilalla. Niin sitten siirryimme muistelemaan vanhoja jonnekin muualle, varmaan jonnekin tanssipaikalle, ehkä Törnävän saaren lavalle sinne muutaman kilometrin päähän.
     Suomen alkoholipolitiikka nykyään. Edellä mainittu kappale kertoo osaltaan joistain alkoholipolitiikan perusperiaatteista, lähinnä pyrkimyksestä minimoida haittoja rajaamalla kokonaiskulutusta. Se on useimmiten tapahtunut hintapolitiikan avulla.
     Tästä linjasta on yhtenä poikkeamana ollut vuoden 1969 alusta tapahtunut kolmosoluen myynnin salliminen elintarvikeliikkeissä. Tämän lisäksi lain seurauksena syntyi nopeasti kolmisen tuhatta keskiolutravintolaa, myös A-oikeuksin varustettuja ravintoloita perustettiin lisää. Uutta lakia perusteltiin sillä, että alkoholin saatavuus paranisi maaseudulla. Samalla pääsi vallalle linja, että suomalaistenkin pitäisi tottua keskieurooppalaiseen systeemiin. Paha vain, että väkevien juonti ei tainnut tästä juurikaan vähetä.
     Maaliskuussa 2004 Vanhasen hallitus laski alkoholiveroja. Yhtenä perusteena oli, että näin saataisiin vähennettyä tuontia Virosta. Näyttää siltä, että sillä ei ollut toivottua vaikutusta, kulutus taisi tästä vaan lisääntyä. Olimme joskus linja-autofirman järjestämällä bussimatkalla Tallinnassa. Satamasta ajettiin ensin siinä vieressä sijaitsevaan SuperAlkoon. Ostoksille varattiin aikaa tunnin verran. Eipä siitä meikäläinen paljon kostunut. Paremmat viinit olivat melkein Suomen luokkaa, bulkkiviinejä kyllä olisi kyllä saanut todella halpaan hintaan, mutta mitä mieltä siinä olisi ollut. Olutta en ole tainnut juoda yhtään ainakaan kymmeneen vuoteen. Yleissivistys siinä kyllä nousi, kun huomasimme, miten paljon lystikkäillä nimillä varustettuja suomalaisia viinojakin oli tarjolla. Sen jälkeen bussi ajoi johonkin suurista ostoskeskuksista, sen jälkeen toiseen. Me olimme kuitenkin jo hyvissä ajoin häipyneet omille teillemme. Kantamukset eivät meitä rasittaneet.
     Jos tarkemmin ajattelen, ei niitä täyteen lastattuja olutkärryjä enää siellä jalkaisin kulkevien matkustajien puolella niin paljon näy. Bussimatkalaiset kuljettavat saaliitaan busseissa. Moni käy hamstraamassa henkilöautoon tai pakettiautoon ”omaa kulutusta varten”. Joku saattaa täyttää viiskymppisiään useaan kertaan vuodessa. Myös hääjuhlia on edessä. Joillakin on niin paljon tyttäriä, että niissä riittäisi naitettavaa koko pienen pitäjän nuorille miehille.  
     Tällä hetkellä liikemaailma odottaa euronkuvat silmissä väkevämpien oluiden ja ns. limuviinojen saamista kaupan hyllyille.  Ainakaan alkoholin kulutus ei siis ole vähenemässä. Virossa on kyllä tekeillä huomattavia alkoholin veronkorotuksia, ehkä se vähän vähentäisi tuontia ja siirtäisi verorahoja Suomeen. Mutta onhan vielä jäljellä Latvia, johon on Viron rajan tuntumaan rakennettu pikavauhtia suuria juottoloita ja halpahalleja janoisille.

3.7. Jörn
Näin itsenäisyyden juhlavuonna julkaistaan suuri määrä artikkeleita, historiateoksia ja ainakin yksi elokuva. Onko niiden jälkeen vielä sellaisia kiviä, jotka ovat jääneet kääntämättä? Täytyy tunnustaa, että suhtauduin ensin aika skeptisesti Jörn Donnerin uutuuteen. Ettei vain olisi käynyt niin, että kustannusyhtiöt julkaisevat mitä tahansa mitä jo ikääntynyt Donner tarjoaa ? Huomasin kyllä pian, että satiiria ja piikittelyjä löytyy aivan kuin ennen vanhaan vanhoina hyvinä aikoina. Ja kyllä niihin kieltämättä on aihettakin. Kynä ei ole tylsynyt. Mutta sittenkin ?

​Yhtenä syynä siihen, että tartuin kirjaan, oli kustantajan mainosteksti. ”Kirjailija kuvailee kirjaansa satiiriksi. Jörn Donner piikittelee kirjassaan niin maamme nihkeää maahanmuuttopolitiikkaa kuin liioiteltuja liputuskäytäntöjäkin. Onko meillä edes syytä liputukseen? Urheilutulokset ovat heikentyneet, kuten myös talousnäkymät. Haja-asutusseutu jatkaa autioitumistaan. Hyvinkään arkkitehtuuri on kauhea, kuten myös monen muun paikkakunnan. Läntinen naapurimme elää yltäkylläisyydessä meistä välittämättä, itäinen naapurimme taas on epävakaa ja uhkaava, eikä jätä meitä rauhaan. ”

​Kyllähän kirjassa kaikkea tätä on, mutta jotenkin kirja, tai paremminkin 110-sivuinen kirjanen jää valjuksi. Olen huomannut, että ikääntyneet historiantutkijat, erityisesti sieltä ammattikunnan eturivistä julkaisevat jo voimien ehtyessä aikaisemmista tutkimuksistaan jonkinlaisia kokoomateoksia. Eli niissä ei välttämättä ole oikein mitään uusia tutkimustuloksia, usein kuitenkin jonkinlaista synteesiä ja kokonaisnäkemystä. Donner on mennyt tässä vieläkin pidemmälle, kirjan viimeisellä sivulla hän toteaa, että näistä tarinoista on katkelmia julkaistu aiemmin Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä ja Västra Nylandissa. Eli sakset ovat olleet käytössä.
​
Eriarvoisuus. Mutta sehän ei lopulta haittaa, sillä onhan siellä kuitenkin muutamia lukuja, joissa ruoskitaan aivan oikeita epäkohtia. Yksi sellainen luku oli nimeltään Pääoma. Siinä hän kirjoittaa, että suurpääomalla ei ole kotimaata, avoimessa taloudessa osia kansallisesta pääomasta myydään osoitteettomille, kodittomille pääomanomistajille. Donner toteaa, että kertomukset suomalaistenkin yritysten ja yksityishenkilöiden pääomienhallinnasta Panamalla paljastavat vain jäävuoden huipun. Mitä se sitten on niissä maissa, joissa hallinnoidaan ja jalostetaan vielä enemmän korruptioon liittyvää tai muuten salaista pääomaa.
     Edelliseen liittyen hän muistuttaa eräästä tunnetusta suomalaisesta vuorineuvoksesta, joka omien sanojensa mukaan väitti unohtaneensa, että hänellä oli kaksitoista miljoonaa euroa eräässä luxemburgilaisessa pankissa. Varsin pian tämän jälkeen tämä jo iäkäs herra menehtyi äkillisesti. Tässä kohtaa voisi lukea jotain rivienkin välistä, tai siihen voisi mielellään jotakin lisätä. Pari poliitikkoa saa Donnerilta huutia rahakkaista sopimuksista, joihin he ovat ryhtyneet poliittisen uransa jälkeen. Paavo Lipponen on kuulemma tienannut 500 000 euroa jo ensimmäisen Nordstreamin konsulttitehtävissä, jotain on kai tulossa kakkosenkin jälkeen. Carl Haglund ryhtyi kiinalaisyrityksen palvelukseen, kun RKP ei enää päässyt hallitukseen.
     Hyvin pahaksi ongelmaksi Donner näkee sen, että tulo- ja omaisuuserot kasvavat koko ajan läntisessä maailmassa. Hän arvioi, että prosentti tai pelkästään promille väestöstä saa tästä hyödyn. Näin laskien tämä tarkoittaisi Suomessa 50 000 tai vain 5 000 henkilöä. Hän komppaa tässä kohdin ranskalaista ekonomistia ja professoria Thomas Pikettyä, joka pari vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan totesi, että toisten rikastuminen aiheuttaa toisten köyhtymistä. Olemme kulkemassa kohti 1800-luvun yhteiskuntaa, jota hallitsee pieni koroilla ja perinnöillä rikastunut luokka.

​Veropakolaisuus. Tähän vastuun pakoiluun liittyy myös varakkaiden henkilöiden muutto maasta. Donner toteaa, että Espanjan aurinkorannoilla ja Thaimaassa on paljon eläkeläisiä. ”Monet pelaavat golfia tai canastaa, jotkut ryyppäävät itsensä hengiltä. Useimmilla ei ole mielessä yhtään mitään”.  Periaatteessa ei ole moraalitonta eikä laitonta muuttaa toiseen maahan asumaan, ja onhan siihen monilla myös terveydellisiä perusteita. Hän mainitsee myös Björn Wahlroosin, joka muutti Ruotsiin sen takia, että siellä ei ole perintö- eikä omaisuusveroa. Hiljattain hän lahjoitti lapsilleen suuria osia omaisuudestaan, ja tietysti verottomana.          Donner toteaa, että kolme yritysjohtajaa on siirtynyt eläkkeellä Portugaliin verotussyistä. He ovat närkästyneet arvostelusta.  ”Heidän täytyy olla joko naiiveja, herkästi ärsyyntyviä tai niin poroporvarillisia, etteivät he tajua että rikkaiden ihmisten veropakolaisuus ei ole loukkaamaton oikeus.”
     Ei tietenkään ole moraalitonta muuttaa eläkkeellä toiseen maahan, ei edes verotussyistä. Mutta siihen tulee aivan toinen ulottuvuus, kun vähistä veroistaan ylpeilevät, lähinnä yksityisellä sektorilla työskennelleet tulevat niin vanhoiksi, että on pakko muuttaa takaisin Suomeen hoitoja saamaan. Raihnainen ihminen saattaa silloin tarvita kymmenien tuhansien arvoiset leikkaukset ja muut hoidot. Olisi ollut oikeudenmukaista osallistua niiden maksamiseen maksamalla veronsa koko ajan Suomeen.

​Hyvinkään muistoja. Enkä pane oikeastaan vastaan siinäkään, että Donner moittii suomalaisia kaupunkeja tylsiksi ja rumiksi. Sodan jälkeen purettiin paljon vanhaa rakennuskantaa, kaupunkeihin ja kirkonkyliin rakennettiin laatikkomaisia rakennuksia vanhan keskelle, ellei sitten luotu kauppakeskusta kaupungin ulkopuolelle. Erityishuomion tässä saa Hyvinkää, josta hänellä on lapsuudestaan ja nuoruudestaan muistoja suvun maatilalta. Hänen setäpuolensa Ossian Donner (1866‒1957) perusti kaupunkiin ensin kehräämön vuonna 1892, sitten samalla vuosikymmenellä Hyvinkään villatehtaan.
​     Yritys on jo aikoja sitten lakkauttanut toimintansa, osa rakennuksista on kaupungin käytössä. Aivan viereen on rakennettu valtava kauppakeskittymä, nimeltään Willa.  Se on rakennuksena hyvin moniosainen, pompöösikin, joten ei ihme, jos se ei miellytä Donnerin silmää. Kyllähän sinne löytää, jos on mukana oppaita. Minäkin osasin lastenlasten opastuksella löytää oikean pysäköintihallin, ja selvisinhän minä niistä kerroksistakin. Minä olen  kohta 60 vuoden ajan vieraillut Hyvinkäällä, minusta se on tänä aikana kasvanut ja rakentunut aika mallikkaasti. Siinä olen Donnerin kanssa samaa mieltä, että kaupungin upein rakennus on Aarno Ruusuvuoren suunnittelema kirkko, aikanaan hyvinkin moderni pyramidin tapaisella ulkoasullaan.
     Donner ei olisi Donner, ellei hän kertoisi vähän väliä myös naisseikkailuistaan. Ensimmäinen kuvaus on Hyvinkäältä: ”Onko minulla tärkeitä muistoja Hyvinkäältä? Teinipano jossain vintillä. Hapuilevaa tietämättömyyttä.” Siitä se taito sitten karttui. Tämä puoli on muuallakin esillä, aina ikääntynyttä Mannerheimiä (kreivitär Gertrud Arco-Valley) ja vanhenevaa Kekkosta myöten. Tässä vaiheessa tuli pieni piikki myös kohti Kekkosen kahta poikaa, jotka tasoltaan eivät vastanneet isänsä odotuksia. Syntyvyyden lasku ja suomalaismiesten siittiöiden heikentynyt laatukin saavat huomiota.

​Jörn Donnerin elämänympäristö. Ossian Donnerin innostamana katselin netin sukutaulusta suvun jäseniä. Menestyneitä liikemiehiä, tehtailijoita, professoreita ja kulttuurieliittiä. Siis Jörnillekin hyvät lähtökohdat. Asuinympäristö on Pohjoisrannassa, oman asuintalon lisäksi saa teoksessa huomiota oma koti aina 4,20 metriä korkeine salihuoneineen. Talo on vuosien mittaan muuttunut myös vuokralaisten osalta. Erästä asuntoa hallinnoi Etiopian ”demokraattisen” tasavallan edustaja, toisessa asuu Marokon kuningaskunnan suurlähettiläs.
     Eipä ihme, että tällaista taustaa ja ympäristöä tulee esiteltyä. Samalla tulee käsitellyksi myös käsite sivistyneistö, valtakunnan nykyinen johto, hallituksen puoluejohtajia myöten tulee lohmittua. Ainoat sivistyneet ihmiset ovat (hänen lisäkseen) Matti Klinge ja Alexander Stubb, todelliset kosmopoliitit ja maailmankansalaiset.
     Yli 60 kirjaa julkaissut ja kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Donner ei ole siis menettänyt terävyyttään.  Elokuvien määrä on huomattava. Kun mies on voittanut kolme syöpää ja selvinnyt vielä aortan läpän vaihdosta, olisi siinä toki yhdelle ihmiselle kestämistä. Ehkäpä hän on selvinnyt näistäkin koettelemuksista poikkeuksellisen voimakkaan elämänhalun ja henkisen latauksen avulla. Kyllä tämäkin kirja kannattaa lukea. Siinä on todella paljon sitä, mitä kustantaja lupaa.

---

3.6. Vanhan vitosen tarina
Suomen Pankki siirsi käyttötililleni viisi euroa. Luit oikein: Suomen Pankki (SP), eli keskuspankkimme ja Euroopan Keskuspankin (EKP) Suomen osasto.
     Tämä vaatii vähän selostusta. Kävin kolmisen viikkoa sitten Sykkeen Alkossa ostamassa punaviiniä. Yleensä maksan kaikki ostokseni kortilla, mutta silloin tällöin tulee eteen tilanteita, että käteinen on välttämätöntä. Niinpä pikkurahaa saadakseni maksoin tällä kertaa ostokseni automaatista saamallani viisikymppisellä.  Laitoin setelit lompakkoon sen enempää niitä tarkastelematta. Kotona huomasin, että viitosen seteli oli itse asiassa revennyt tai leikkaantunut kahtia, vain pieni teipinkappale piti osasia yhdessä. Se teipinpala oli aivan alareumassa, muuten setelin osaset repsottivat auki.
     Olin kuullut, että vahingoittuneet setelit voidaan viedä Suomen Pankkiin. Minulla ei ollut asiaa Helsinkiin, eikä pelkän pienen setelin vienti tietenkään olisi tullut kysymykseen, aikaakin olisi tärveltynyt. Niinpä saapastelin paikalliseen suureen rahalaitokseen, johon vaatimattomat palkkatuloni ja nyt jo vieläkin vaatimattomammat eläkkeeni ovat menneet 1960-luvun alkupuolelta lähtien. Pankki on periaatteessa sama, vaikka nimi on tällä välin muuttunut.  Mutta siellä sainkin kuulla, että heillä ei Lahdessa enää ole minkäänlaista tekemistä käteisen kanssa.
     Olin jonottanut kolme varttia, ja suunnilleen saman verran kului nuorelta virkailijalta kun hän ensin kysyi kokeneemmalta kollegalta ja sitten soitti konttorinjohtajalle. Päätökseksi tuli, että seteli lähetettiin Suomen Pankkiin kirjattuna kirjeenä. Mukaan laitettiin bumaga, jossa oli setelin numero ja selostus siitä, miten se oli joutunut minulle. Sitten allekirjoitimme molemmat paperin.
     Pari viikkoa myöhemmin sain sitten setelin määrän tililleni, samoin kirjekuoressa erillisen lähetteen, jonka oli allekirjoittanut jälleen kaksi henkilöä. On sanottu, että työ ei tekemällä lopu. Minä jonotin kolme varttia, pankkivirkailija teki töitä saman verran, konttorinjohtaja mietti hetken ja kaiketi ne kaksi henkilöä siellä Suomen Pankissa joutuivat myös työskentelemään jonkin aikaa. Tuli mieleen, että en kai minä ole ainoa ihminen koko Lahden kaupungissa, joka tuo vahingoittuneita seteleitä vaihdettavaksi. Varmaan moni panee vahingon kiertämään, mutta joskushan ne hajoavat niin, että kierto loppuu.

​Mitä opimme tästä? Katsokaa hyvät ihmiset vaihtorahoja saadessanne millaisessa kunnossa ne ovat !   

3.5. Helene Schjerfbeck kirjailijan silmin
Viime päivinä olemme eläneet kolmistaan: Minä, Raili ja Schjerfbeck. Helenen toi meille Orimattilan kautta Mila Teräs, joka aivan merkillisellä tavalla on pystynyt näkemään ihmisen taiteen takana. Tuleva Finlandia-ehdokas?
     Mila Teräs on valmistautunut tehtäväänsä vuosien ajan lukemalla valtavan määrän painettuja ja painamattomia lähteitä. Hän on käynyt kaikilla Schjerfbeckille tärkeillä paikoilla, haistellut vapauttavaa taiteellista ilmapiiriä Pariisissa, tuntenut suolaisen meren tuoksun Bretagnen Pont-Avenissa ja kanaalin toisella puolella Cornwallin St Ivesissä, ja käynyt vielä lopullisessa päätepisteessä Ruotsin Saltsjöbadenissa lähellä Tukholmaa. 

​Helene Schjerfbeckin (1862‒1946) elämää määritti hyvin pitkälle kaatuminen portaissa nelivuotiaana. Hänen vasen lonkkansa murtui, eikä perheen talous riittänyt kunnon hoitoihin. Tämän päivän taitaville kirurgeille korjausleikkaus ei varmaan olisi ollut minkäänlainen ongelma, mutta 150 vuotta sitten asialle tuskin olisi mitään muutenkaan voitu.  Jotenkin tuntuu siltä, että hänen ehkä tunnetuin teoksensa, Cornwallissa 1888 maalattu Toipilas jo sellaisenaan kertoo jotain oleellista hänen tarinastaan. Siinä pieni kuumesairaudesta toipuva tyttö istuu vielä voimattomana kuumeisin silmin korituolissa tyynyjen tukemana ja vartalo lakanalla ympäröitynä. Hänen käsissään on maljakko ja siinä kukkanen ikään kuin heräävän kevään tai vähittäisen paranemisen symbolina.

Toipilas on jäänyt useimpien muidenkin museoissa käyneiden mieleen. Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 se sai pronssimitalin. Kun Ateneumin taidemuseo järjesti vuonna 2006 äänestyksen maan suosituimmasta maalauksesta, se tuli toiseksi Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin jälkeen. 



Pieni Helene pääsi nauttimaan neiti Lina Ingmanin kotiopetuksesta. Tämä ihastui tytön piirustuksiin ja suositteli häntä Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. Saatuaan valtion stipendin hän pääsi unelmiensa Pariisiin ja muuallekin ulkomaille.  1880-luvulla hän toimi myös mainitussa taidekoulussa opettajana. Schjerfbeck joutui kuitenkin ottamaan monia sairauslomia, ja vihdoin vuonna 1902 hän pyysi eroa toimestaan. Hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, jonka ilmaston uskottiin mäntymetsineen olevan hyvin terveellistä. Kun äiti kuoli 1923, hän muutti Tammisaareen. Lopulta hän siirtyi mesenaattinsa Gösta Stenmanin neuvosta Saltsjöbadeniin viimeisiksi vuosikseen. Toinen merkittävä mies hänen elämässään oli 20 vuotta nuorempi metsänhoitaja, taidekriitikko ja kirjailija Einar Reuter, läheinen ystävä ja henkinen tukija. 1880-luvun alussa Schjerfbeck kihlautui Pont-Avenissa (uusimpien tutkimusten mukaan) ruotsalaisen taidemaalarin kanssa. Sulhanen kuitenkin purki kihlauksen, sillä hänessä ja hänen lähipiirissään heräsi epäilys, että Helenen lonkkaviassa olisikin ollut kysymys tuberkuloosista.
   Gösta Stenman teki Schjerfbeckin taidetta tunnetuksi, mutta hän myös valoi uskoa epävarmaan taiteilijaan. Kun tällä ei ollut mitään käsitystä taulujensa hinnoista, ei voi välttyä toteamukselta, että Stenman käytti tässä häntä hyväkseen. Schjerfbeck ällistyikin, kun Reuter tarjosi ensimmäisestä ostamastaan taulusta aivan toisenlaista summaa. Toisaalta Stenman tuki häntä hänen vanhuudessaan, suostutteli muuttamaan Saltsjöbadeniin ja maksoi hänen kulunsa. Stenmanin taidesalonki lopetti toimintansa Helsingissä vuonna 1927 kun hän muutti Ruotsiin.
    Koskettavimmillaan kuvaukset ovat juuri Saltsjöbadenista, jossa Schjerfbeck maalasi ja piirsi viimeisiä omakuviaan. Samalla hän muistelee lapsuutensa nälkävuosia, parhaitten vuosiensa sortovuosia ja kahta maailmansotaa. Niiden läpi häntä kantoivat taiteilijan kutsumus ja sisäistynyt rakkaus väreihin ja kauneuteen. Keskustelukumppanina on kirjassa toinen tunnettu maalari ja kirjailija Helena Westermarck, elämänikäinen ystävä.
    Toipilas on ilman muuta laajimmin tunnettu hänen maaluksistaan. Toisena voisi olla runebergiläisissä tunnelmissa maalattu realistinen Haavoittunut soturi hangella (1880). Hänen tätä myöhemmissä töissään on haluttu nähdä naturalismia, ekspressionismia ja impressionismiakin. Yhtä tunnettu on myös viimeisiltä kuviltaan pelkistetty omakuviensa sarja 1878‒1945. Alkupuolella hän on vielä kukkeassa nuoruudessa tai keski-iässä, loppupuolelta kuvat laajenevat kuvauksiksi kaiken katoavaisuudesta. ” Ja minä olen vanha, olen kuihtunut syreeninoksa, kasvoni ovat varisemassa pois. Olen luuta ja muumion käärinliinoja. Olen kalpea otsa, joka hohtaa peilissä.---- Vielä minua piinaa tahto saada esiin se, minkä läsnäolon tunnen tässä huoneessa, kätkettynä näihin vanhuksenkasvoihin, tähän kalloon, kun naamiot on laskettu”.  Mila Teräksen kuvaus on äärimmilleen viety, ja ainakin ikääntyneiden mielestä niin pelottava.

Tällaiseen artikkeliin tulisi tietenkin sisällyttää myös kuvia maalauksista. Kahdesta syystä en niitä kuitenkaan ole tähän laittanut. Toisaalta en tiedä mitään kuvien julkaisuoikeuksista. Toiseksi mainitsemani taulut ovat aivan helposti löydettävissä internetistä. Artikkelissa tyydyn sanallisesti esittelemään vain muutamia. Schjerfbeckin tuotanto on valtavan laaja, joten vähänkin useamman maalauksen mukaan ottaminen toisi näin lyhyessä artikkelissa voittamattomia karsimisongelmia. Ja lopultakin on tarkoitus kuvata Teräksen teosta, ja sen aiheuttamia väkeviä tunnelmia.

---

3.4. Mastola on entistä ehompi
Mistäpä Lahti olisi paremmin tunnettu kuin radiomastoistaan! Tietenkin myös hiihtokisoistaan, mutta hyppyrit tulevat näkyviin paljon myöhemmin kuin mastot, jotka tervehtivät esimerkiksi etelästä moottoritiellä tulijaa jo jossain Orimattilan kohdalla. Nimi Lahti syöpyi mieleeni jo joskus 1940-luvulla, kun Kaisu Puuska-Joki kuulutti hänelle tyypillisellä, vähän hunajaisen soinnillisella äänellään: ”Hyvää huomenta, täällä Yleisradio, Lahti.” Sen jälkeen oli mukavaa etsiä putkiradion etupuolella olevasta asemaluettelosta muitakin aika mukavalta kuulostavia nimiä. Sellaisia olivat mm. Hilversum (Hollanti), Kaunas (Liettua) ja Motala (Ruotsi). Niitä en kuitenkaan löytänyt kansakoulun kartastoista.

Vuonna 1927 Yleisradio päätti rakentaa kuuluvuuden parantamiseksi radioaseman Helsingin ulkopuolelle. Ehdolla olleista paikkakunnista Lahti tuntui sijainniltaan parhaalta. Asiaa auttoi tietysti se, että kaupunki lupasi sille ilmaisen tontin ns. radiomäeltä. Lisäksi mäeltä käsin oli jo muutaman vuoden ajan ollut toiminnassa Lahden Radioharrastajien ylläpitämä, mutta tietysti kantavuudeltaan vaatimaton asema, joka välitti myös Yleisradion ohjelmaa.
     Radioaseman kaksi mastoa pystytettiin miltei ennätysajassa syksyllä 1927, sillä aikaa kului vain 74 päivää. Työtä johti saksalainen urakoitsija Lehmann & Co. Mastot ovat 150 metrin korkuisia ja kaikkiaan ne ulottuvat meren pinnasta 300 metriin. Rakenteet ovat ilmeisen lujat, sillä ne ovat vaatineet tähän asti vain vuosittaisia huoltotoimia. Vaikka tukivaijereita ei ole, ne heiluvat pahimmissakin myrskyissä vain 3-4 senttiä. Mastojen väliin pingotettiin 12 metrin levyinen ja 250 metriä pitkä kuusilankainen antenni. Kun vihdoin pitkäaaltolähetykset loppuivat toukokuun lopussa 1993, poistettiin antenni mastojen välistä tarpeettomana. ULA- ja TV-lähetykset alkoivat jo vuonna 1967 Tiirismaan asemalta. Mastot ovat edelleen useiden vuokralaisten käytössä.

Eiffel-torni on muihin kuvassa oleviin verrattuna ylivoimainen, ja Näsinneulakin pääsee mastojen ohi 168 metrillään. Stadionin ja Puijon tornit jäävät hyvin selkeästi mastoja pienemmiksi. Kuva löytyy museosta.

Talvisodan aikana jouduttiin lähetyksiä keskeyttämään lyhyiksi ajanjaksoiksi. Jatkosodan aikana venäläiset yrittivät pommittaa mastoja, mutta pommit eivät osuneet kohteisiinsa. Yksi pommi osui kuitenkin asemarakennukseen, mutta tuhot oli nopeasti korjattavissa. Sen jälkeen koko rakennus ”vuorattiin” heinäpaaleilla, jotta sitä olisi ollut vaikeampi havaita. Ilmeisesti haluttiin myös estää mahdollisesti lähelle tulevien pommien sirpalevaikutusta.  Asema oli myös siinä mielessä tärkeä, että yleisradiolähetysten lopussa annettiin kaukopartioille viestejä, jotka asianomaiset osasivat tulkita, ulkopuoliset eivät. Tähän tarvittiin mukana kuljetettavia, erikoisvalmisteisia Töpö-radioita.

​Gallerian kaksi ensimmäistä kuvaa ovat sisääntulokerroksesta. Ensimmäisessä ovat nähtävissä aseman vanhat laitteet, keskellä ohjauspöytä. Keskimmäisessä kuvassa on matkamuistomyymälän takana vihreä kangas, jonka edessä halukkaat voivat tehdä omaa televisio-ohjelmaansa. Kolmantena on näyte entisaikojen mainonnasta, hiihtäjä hyppää suoraan televisioruudusta. Muut kuvat ovat Mastolan runsaasta esinekokoelmasta: kidekone, vanha koristeellinen pöytäpuhelin ja levysoittimia.

---

Yleisradiotoiminnan loppuessa asemasta tehtiin radio- ja tv- museo, joka on nyt avattu pari vuotta kestäneiden korjausten jälkeen. Rakennuksen katto on uusittu kokonaan, samalla on uusittu rakennuksen tekniikkaa ja ilmanvaihtojärjestelmää. Se sai uuden nimen Mastola. Sen näyttelyjä on uudistettu niin, että niistä käyvät esille niin radioaseman omat laitteet, joukko radioita, televisioita ja muita laitteita eri aikakausilta. Sieltä saa hyvän kuvan myös suomalaisesta ohjelmatuotannosta vuosien mittaan. Lisäksi on mahdollista kuunnella suosikkiohjelmia. Ensimmäisessä kerroksessa voivat halukkaat tehdä myös omaa ohjelmaa, jonka voi tietyllä koodilla ottaa netin kautta itselleen. Tämä näyttäisi olevan erityisesti nuorison mieleen. Näyttelyiden sisällöntuotannosta vastaa Lahden kaupunginmuseon henkilökunta. Lähellä oleva vanhempi rakennus on radioamatöörien käytössä. Siinä on lisäksi verstaita ja erilaisia aikaisemmin käytössä olleita työkaluja ja laitteita.

Lopuksi haluan tuoda esille minun mielestäni kolme kaikkein kiintoisinta kohdetta. 

Tässä kuvassa on vasemmalla automaattinen morsemerkin antolaite MZC 2 vuodelta 1941. Museon selosteen mukaan jatkosodassa alettiin yleisradion eräiden asemien kautta lähettää kaksikirjaimista asematunnusta, jota Suomessa toimivat Saksan ilmavoimat käyttivät lentosuunnistukseen. 
   Oikealla on kuuluisa Kyynelradio M4/M7 vuodelta 1941. Se oli Suomessa kehitetty kevyt sähkötyspartioradio, jota aluksi käyttivät kaukopartiomiehet pitäessään yhteyttä Päämajaan Mikkelissä. Myöhemmin sen käyttö laajeni divisioonatason esikuntien viestinvälitykseen. Nimen synnystä on kaksi variaatiota. Toisen mukaan nimi viittaa "korpikuusen kyyneliin". Kaukopartiomiehet lähettivät sanomiaan korpikuusten suojassa ja operoivat aivan kuin pontikankeittäjät ennen kieltolain aikana. Toinen selitys on proosallisempi, nimi tulee sen mukaan laitteen antamasta äänestä. 

---

Tässä on laite, jonka löytämisen sanotaan pelastaneen suuren osan Viipuria siinä vaiheessa, kun suomalaiset jatkosodan hyökkäysvaiheessa valloittivat talvisodassa menettämänsä kaupungin takaisin venäläisiltä.

Kun suomalaiset tulivat Viipuriin, sattui eri puolilla kaupunkia räjähdyksiä, joiden alkuperästä ei ollut tietoa. Huomattiin myös, että kaupungin suurimmat sillat ja monet arvorakennukset olivat miinoitettuja. Erästä kohdetta purkaessaan pioneeriluutnantti Lauri Sutela löysi kuvan mukaisen laitteen, joka ratkaisi arvoituksen. 

Kysymyksessä oli radiomiinan laukaisuosana toiminut äänirautarele. Miina räjähti kun venäläinen radioasema soitti määrätyllä radiotaajuudella tiettyä kolmisointua. Valitsemalla sointukuvio oikein saatiin haluttu miina laukaistua. Miinassa oli kolme äänirautaa, jotka värähtelivät tietyillä, kullekin miinalle yksilöllisellä taajuudella.

Ja mitä suomalaiset sitten tekivät ? Soittivat samalla taajuudella tauotta Säkkijärven polkkaa 1500 kertaa, varmaan sen taitavan haitarivelhon Vili Vesterisen versiona. Näin saatiin kolmisointu sekoitettua, ja miinat eivät räjähtäneet. Radiokuuntelijat luulivat radiomiehiä hulluiksi kunnes asia selvisi. Mainittakoon, että Lauri Sutela oli 1970-luvulla Suomen vahvatahtoinen puolustusvoimain komentaja, joka onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan venäläisen sotilasjohdon ehdotukset yhteisten sotaharjoitusten pitämiseksi. Tämä oli tärkeää Suomen puolueettoman aseman säilyttämiseksi.

---

3.3. Olga, Irina ja mina, kolme sisarta
Espoon teatteri toi Viro-viikoillaan (2.-11.3.2017) näyttämölle tragikomedian kolmesta jo keski-ikään ehtineestä naisesta pärnulaisen Endla Teaterin tuotantona. Nuorina he olivat näytelleet Tšehovin kolmea sisarta, nyt he tapasivat kaksikymmentä vuotta ensi-illan jälkeen. Illan mittaan he purkivat kukin alkoholin siivittäminä näiden vuosien aikana koettua taivaltaan. Vähitellen tulivat esille niin ilot, surut kuin rakkaudetkin, mutta myös salatut traumat ja täyttymättömät toiveet.​

Teattereiden ohjelmavaihto Suomen ja Viron välillä on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana jatkuvasti kasvanut. Tällä kertaa Endla Teaterin vierailu oli entistäkin luontevampaa, sillä näytelmän oli jo vuonna 1993 kirjoittanut Ralf Långbacka, suomalaisen teatterin yksi ikoni.

​Hän oli saanut innoituksensa Tšehovista, mutta aivan suoraa yhteyttä ei tämän Kolmeen sisareen kuitenkaan syntynyt. Se ei tietenkään ollutkaan tarkoitus, mutta silti pohjavire unelmien särkymisestä oli kuitenkin säilynyt. 


​​Kuvassa on Beritin asunto, kokoontumisen tapahtumapaikka ennen esityksen alkua. Keskustelut käytiin pöydän ääressä tai sohvalla. Vasemmalla oli sisäänkäynti, oikealla television takana ovet keittiiöön ja makuuhuoneeseen. ​

---

​Tšehovin sisarusten nimet olivat Olga, Irina ja Maša.  Långbackan näytelmän nimi antaisi ymmärtää, että kertojana oli mina -muodossa viimeksi mainittu. Tšehovin sisaruksista Olga oli 28-vuotias, naimaton tyttökoulun opettaja, joka koki, että elämä oli hänen osaltaan jo mennyt ohi. Sisaruksista keskimmäinen, eli Maša meni 18-vuotiaana naimisiin viisaana pitämänsä lukion lehtori Kulyginin kanssa. Tämä osoittautui pian tylsäksi ja tosikkomaiseksi. Maša alkoi juoda viiniä ja petti miestään paikkakunnalle tulleen uuden upseerin Veršinin kanssa. Kun paikkakunnalle sijoitettu prikaati siirtyi muualle, tämäkin lähti tiehensä. Irina taas suostui häntä pitkään piirittäneen paroni Tusenbachin kosintaan. ”Eihän naimisiin mennä rakkaudesta, vaan velvollisuuden täyttämiseksi”.  Yläluokkaisten sisarusten elämä oli tylsää ja joutilasta, edes paluu Moskovaan, lapsuuden ajan onnelaan ei onnistunut.
​
Miksi tämän nyt esitettävän näytelmän nimenä on nimenomaan Olga, Irina ja mina ? Kaiketi Långbacka viittaa saaneensa perusideansa Tšehovilta, mutta tähdentää, että kysymys on kuitenkin eri teoksesta. Tämän takia nimi Maša piti jättää pois.
     Endla Teaterin sisarten nimet olivat Berit, Liisu ja Maria. Vaikka tiettyä vastaavuutta löytyykin, heidän vertaamisensa edellä aikaisemmin mainittuun sisarusparveen ei kuitenkaan välttämättä onnistu, eikä se tietysti ole oleellistakaan. Tärkeämpää on miettiä, olivatko naisten olot muuttuneet Tšehovin ajoista 1900-luvun alusta Långbackan aikoihin saman vuosisadan lopussa. Valitettavasti lahtelaiset Päijät-Hämeen Tuglas- seuran teatterimatkaajat eivät ehtineet ennen näytelmää pidettyyn informaatiotilaisuuteen. Näin ollen emme voineet kuulla, mitä kirjailijalla olisi ollut sanottavana. Niinpä näitä rivejä täytyy kirjoitella oman intuition varassa.
     Naiset kokoontuivat Beritin kutsusta hänen asunnossaan. Ensimmäisenä illanvietossa avautui rikkaan autokauppiaan kanssa avioitunut Maria, aikanaan myös lahjakas näyttelijä. Mies oli kuitenkin vaatinut häntä jäämään kotiin. Kun lapset olivat kasvaneet, oli hankittu pari koiraa. Kaikki näytti ulkoapäin hyvältä, oli parisuhde, oli komea talo, upeita autoja, rahasta ei ollut pulaa. Mutta Maria oli jo pitkään kokenut itsensä vangiksi, mies määräsi kaikesta. Lopulta hänet valittiin kennelliiton varapuheenjohtajaksi. Maria luuli päässeensä siihen asemaan omilla kyvyillään. Pian kuitenkin selvisi, että mies oli järjestänyt hänet siihen asemaan erään liiketuttavansa kautta. Vanhempi poika oli kuin isänsä klooni, taitava hankkimaan rahaa, mutta sielultaan kylmä ja kova. Nuorempi oli vankilassa huumekaupasta syytettynä.
     Liisu oli jatkanut näyttelijän uraa, mutta aina vaan pienemmissä rooleissa. Rakkaussuhteitakin oli ollut, ainakin kerran hän oli eronnut. Suurin tragedia oli siinä, että hartaasti odotettu lapsi oli kuollut jo kohdussa. Liisu oli näyttelijöistä eläväisin, taitava tanssija ja liikunnallisesti todella lahjakas. Toisten kahden mielestä hänellä oli vakava alkoholiongelma.  Vauhtia ja temperamenttia kyllä riitti.
     Berit oli myös luisunut ammatillisesti alaspäin, hän oli jo kahdeksan vuotta toiminut kuiskaajana, pienet satunnaiset sivuosat olivat nekin jo harvinaisia. Pahinta kuitenkin oli, että hän oli edelleen yksin. Hän oli aikanaan luottanut tunnetun näyttelijän Kallen lupauksiin, mutta ilmeisesti varsinaista suhdetta ei kuitenkaan ollut syntynyt. Kallen vaimo piti tiukasti omastaan kiinni.
​

​Vain näytelmän ainoalle miesnäyttelijälle tuntui löytyvän yhtymäkohta Tšehovin aikaan. Kun ilo alkoi olla ylimmillään, tartuttiin puhelimeen ja suostuteltiin myös Kalle tulemaan paikalle. Kalle oli kuin Vershin, eli hän oli ollut kaikkien naisten mieleen. Hän oli aikanaan vietellyt sekä Marian että Liisun vuorollaan purjeveneensä merellisissä tunnelmissa. Berit oli kolmesta ainoa, jolla tätä kokemusta ei ollut, vaikka hän oli pitkään odottanut, että Kalle olisi eronnut vaimostaan. Näytelmän vauhdikkaimpia kohtia oli tilanne, jossa kaksi muuta saivat Kallen farssinomaisesti usutettua Beritin perään makuuhuoneen suuntaan. Maria ja Liisu halusivat, että kaikki kolme olisivat tästä lähtien samalla viivalla. Tilanne näytti lopulta päättyvän traagisesti, sillä Berit otti Kallen lähdettyä tukevan annoksen unilääkkeitä. Muut kaksi saivat annettua Beritille ensiapua niin, että hän tointui. Näytelmä päättyi kaikkien kolmen naisen yhteishaliin. Kaikki oli taas hyvin.

Maria ja Liinu suostuttelevat Kallea tutustumaan sillä lailla myös Beritiin. Toisena kuvana on loppukohtaus. Endla Teaterin mainoskuvia (Siim Vahur).

---

Katso myös muita artikkeleita Viron teatterielämästä: Rakvere (Uutta 2014, n:o 2),Estonia (Uutta 2015, n:o 10.3.), Endla (Uutta 2016, n:o 5.3) ja Vanemuine (Uutta 2017, n:o 2.3.). Uutta 2014 ja 2015 löytyvät yläpalkin kohdasta "more".

3.2. Matti Heikkinen kruunasi kisat
Suomi ei suinkaan ollut vuoden 2017 MM-kisojen aivan parhaita, mutta viisi mitalia oli kuitenkin enemmän kuin odotettiin. Kahden edellisen kilpailun saalis oli ollut kummallakin kerralla vain yksi ainoa mitali. Viimeisenä päivänä kuuden vuoden takainen maailmanmestari Matti Heikkinen osoitti urheilijana kypsyytensä hänelle aika pitkällä matkalla eli 50 kilometrillä. Hyvä kunto, kestävyys ratkaisevissa nousuissa ja ennen kaikkea taktisesti kypsä esitys, siinä asiat joista pronssi rakentui Kanadan Alex Harveyn ja Venäjän Sergei Ustjukovin jälkeen. Heikkinen on ollut aina tunnettu kovasta harjoittelusta ja oman työnsä terävästä analysoinnista.
     Heikkinen tavallaan kruunasi erinomaisesti järjestetyt kisat. Kaikki sujui mallikkaasti niin kuin Lahdessa on yleensäkin totuttu tekemään. Tuhannet vapaaehtoiset, hyvä johto ja tietysti kisakatsomot täyttävä yleisö tekivät tästä kaikesta ikimuistettavan. Veikkaanpa, että tämän jälkeen ei tarvitse seuraavia MM-kisoja enää odotella 16 vuotta. Mitalitilin avasi ensin hopealla Krista Pärmäkoski naisten yhdistelmähiihdossa (skiathlon), sitä seurasivat naisten viestin pronssi (Aino-Kaisa Saarinen, Kerttu Niskanen, Laura Mononen ja Krista Pärmäkoski) sekä miesten parisprintin pronssi (Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen). Iivo Niskasen maailmanmestaruus miesten perinteisellä 15 kilometrillä ja nyt Heikkisen pronssi vapaan 50 kilometrillä täydensivät potin.
     Mitalitilastossa sijoituttiin peräti viidenneksi. Norja ja Saksa olivat aivan omaa luokkaansa, mutta seuraavat eli Venäjä, Itävalta ja Suomi olivat melkein tasoissa. Itävallalla oli myös viisi mitalia. Venäjän kuudesta saalisti yksi ainoa mies eli Sergei Ustjukov peräti viisi. Hän oli kisojen selkeä kuningas. Näillä eväillä Suomen on paljon helpompi siirtyä odottelemaan ensi vuoden talviolympialaisia Etelä-Koreassa. Suomalainen talviurheilu näyttää menevän tällä hetkellä eteenpäin.  

3.1. Kisamietteitä vuoden 2017 Lahdesta 3.
Selkääntaputtelijoita riittää. ”Viime vuonna ystäviä ei ollut näin paljon, kun menestystä ei oikein tullut. Mutta te jotka silloin uskoitte, olette nytkin parhaita ystäviä”. Suunnilleen näin sanoi Iivo Niskanen keskiviikkona 15 kilometrin voittoisan kilpailun jälkeen. Voitto nostatti mieliä koko valtakunnassa, hiihto on meillä edelleen merkitystään suuremmassa asemassa. Ja olihan se Iivon voitto tietysti vähintäänkin toivottu sen onnettoman norjalaisen Emilin pilaaman parisprintin jälkeen.
​     Iivolle itselleen tuli kiitos pitkäaikaisesta uurastamista. Ja mikä parhainta, mies on vielä nuori, ja tulevaisuutta on yhä edessä. Oli mukava seurata, miten Niskasten perhe oli kokonaisuudessaan haastateltavana. Kotijoukkojen tuki on tietysti ollut keskeistä. Aika hilpeältä tuntui, että Iivo kiitteli morsiantaan siitä, että hän ei syksyllä tullut lähteneeksi kuukauden valmisteluleirille. Kai siinä olisi ollut ylikuntoon tulemisen vaara. Iivolle ehdittiin jo luvata vuoden urheilijan titteli. Joku siinä sivusta sanoi, että tunnetun muotisuunnittelijan, Iivon isosisko Katrin on syytä ruveta jo suunnittelemaan Saanalle iltapukua Itsenäisyyspäiväjuhliin. Katrin pukujahan siellä on nähty ainakin puoli tusinaa joka vuosi.
     Vaikuttaa siltä, että Iivo on ulkonaisilta mitoiltaan hiihtäjäksi ihanteellinen, pitkä, hoikka, mutta hartioissa on voimaa. Parisprintin toinen osapuoli, Sami Jauhojärvikin osasi iloita kumppaninsa menestyksestä. Tietysti myös omastaan, sillä vaivoin saadun pronssin jälkeen hän pääsi nyt seitsemänneksi. Sami on ollut uskollinen hiihtosoturi, aina sanavalmis ja mielipiteiltään rakentava. He ovat olleet ihanteellinen pari. Kumpikaan ei ole ollut parhaimmillaan räjähtävää voimaa vaativassa tavallisessa sprintissä, mutta enemmän kestävyyttä vaativassa parisprintissä kylläkin. Kestävyyttä riittää kyllä myös pidemmille matkoille.

Dramatiikkaa viesteissä. Suomen naiskvartetti hiihti torstaina upeasti viestin pronssille. Iivon sisko Kerttu menestyi hyvin omalla perinteisen osuudellaan. Kuten tavallista, hiihdon jälkeen nousi kysymyksiä siitä, olisiko vapaan ensimmäiselle osuudelle pitänyt valita ampumahiihtäjä. Kaisa Mäkäräinen piti parempana hiihtää ja ampua samaan aikaan Etelä-Koreassa. Mari Laukkanen on varmaan paras sprintterimme, mutta ehkä hänellä ei olisi ollut tarpeeksi kestävyyttä tälle osuudelle. Aino-Kaisa Saarinen ensimmäisellä ja Krista Pärmäkoski ankkuriosuudellaan hoitivat tehtävänsä mallikkaasti.
     Jos naisten viestissä kolme neljästä urheilijastamme onnistui, samaa voidaan sanoa myös miehistä perjantaina. Jälleen kolmas, eli ensimmäinen vapaan hiihtäjä oli heikoin lenkkimme. Ylipäätään Suomessa hallitaan paremmin perinteinen, mikä lienee sitten syynä. Sami Jauhojärvi ensimmäisellä ja Iivo Niskanen toisella etapilla hoitivat hyvin hommansa, Iivo jopa mainiosti. Samilla oli kyllä silminnähden vaikeuksia, tuliko sitten valittua vesikeliin ja jauhautunutta radan pintaa varten profiililtaan liian matala suksi. Ankkuri Matti Heikkinen teki mitä voi, pudotti mäkiosuuksilla vastustajiaan. Norja ja Venäjä olivat jo muilla osuuksilla karanneet. Sata metriä maalista kävi vähän samoin kuin Iivolla parisprintissä, tuli kolari, tosin enempää norjalainen kuin kukaan muu ei tullut syliin. Matin suksi vaan haukkasi sivuun kovassa taistossa ruotsalaisen kanssa. Seurauksena oli kuperkeikka, ja tulossa oleva neljäs sija ruotsalaisen takana vaihtui viidenneksi.
     Pitkät matkat, eli naisten 30 kilometriä ja miesten 50 kilometriä hiihdetään lauantaina ja sunnuntaina. Näille matkoille erikoistuneita hiihtäjiä meillä ei kuitenkaan ole lähettää matkaan. Näin ollen sieltä on enää odotettavissa vain pistesijoja. Neljän mitalin saldo oli suunnilleen odotetun kaltainen. Huolestuttavaa kuitenkin oli, että niistä kaikki olivat lähinnä Kristan ja Iivon varassa. Tottakai näitäkin kannattaa hehkuttaa, mutta kovin kapeaa se suomalaisten huipulla hiihtäminen kuitenkin on. Kun lähipäivinä julkaistaan mitaliluetteloita, nähdään, että Suomi on vain jossain siellä keskikastissa.

Vanhassa vara parempi, sanoo sananlasku. Näin se näyttää olevan myös Suomen mäkihyppypuolella. Yhdistetyssä on kyllä vähitellen valoa näkyvissä, vaikka entisaikojen suuruus Hannu Manninen onkin kamppaillut varsin tasaväkisesti nuorempiensa kanssa. Mutta mitä sanotte varsinaisesta mäkihypystä, Suomen paras on edelleen jo lähellä 40. ikävuottaan oleva Janne Ahonen. Ja kuitenkin on kysymys lajista, jossa inhimillisesti katsoen häntä 10-20 vuotta nuorempien pitäisi olla kärjessä.
     Tämä voi tietysti tuntua vanhan miehen kärisemiseltä, mutta kun se epäsuhta on silti niin käsittämätön. Minulle on kerrottu, että vielä kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitten Lahden jokaisessa kaupunginosassa oli useita pikkuhyppyreitä, ja niistä monet poikien itsensä rakentamia. Joskus 1940-luvun lopulla olen itsekin aivan toisella suunnalla maata osallistunut vastaavaan puuhaan, lunta kasaksi asti, väliin aina kerros kuusenhavuja. Sen jälkeen muutaman metrin verran enemmän tai vähemmän surkeaa räpiköintiä, joiltakin jopa hyviäkin hyppyjä. Sen ajan poikien innoittajana taisi parhaiten olla Heikki Hasu, vuoden 1948 St. Moritzin yhdistetyn olympiavoittaja.
     Mutta missä nyt ovat ne joka kaupunginosan tösät, eivät missään. Ei ole liioin hyppääjän urasta unelmoivia pikkupoikia. Lahden Hiihtoseuran mäkikisat Karpalossakin potevat osanottajapulaa. Mistä siis saadaan lahjakkaita poikia Lahden kolmeen komeaan betoniin? Sama tilanne on muuallakin, jossain päin juuri armeijan miehet kävivät räjäyttämässä käyttöä vailla olevan ja täysin rapistuneen, aika korkean vauhtimäen. Eihän se mäkihyppy tietysti mikään onni ja autuus ole, oire tämä on kuitenkin liikunnan arvostuksen vähenemisestä monen muun ilmiön ohella.
     Sama ongelma on muuallakin. Voisi sanoa, että yhdistetyssä ja ampumahiihdossa menee hyvin, kunhan vain urheilijat pystyisivät myös hyppäämään ja ampumaan hyvin. Kaisa Mäkäräinen on tietysti poikkeus.
​
Hannu ja Janne. Hannu Mannista täytyy kyllä ihailla. Ilmeisesti vain nostalgisista syistä hän tuli vielä kerran esiin. Kuusi vuotta oli kulunut, mutta vanhat taidot olivat tallella. Hän olisi tietysti voinut koko tämän ajan panostaa kaiken urheiluun. Mutta hän valitsi viisaasti, hankki todella hyvän ammatin, ja lentää vieläkin korkeammalla eurooppalaisten kaupunkien väliä, osin kauempanakin maailmalla. Janne Ahosenkin tulevaisuus taitaa olla turvattu, hän on kehittänyt hyppypukujen valmistukseen keskittyneen yritystoiminnan. Hänen lisäkseen on vain jossain Keski-Suomessa vastaavanlainen kahden miehen neulomo. Molemmilla yrityksillä näyttää olevan työtä, sillä pukujen mittoihin ja kankaan laatuun tehdään vähän väliä muutoksia, etteivät pukujen lento-ominaisuudet eroaisi liikaa. Jos urheilija on ulospäin suuntautunut, hän on kyllä voinut uransa aikana kehittää ominaisuuksia, joilla on käyttöä siviilielämässäkin.
     Suomen MM- joukkueessa taitaa olla useampiakin sellaisia, joiden kohdalla kello käy viimeisillä tunneilla. Epäilen, että osalla tulee olemaan suuria vaikeuksia siviiliin siirtymisessä. Tosin hyvänkään urheilijan elintaso ei nykyään ole kehuttava, apurahoja ei riitä kaikille, ei ainakaan tarpeeksi. Taitaa järjestelmän raskas organisaatio viedä leijonaosan. Hiljattain tv:ssä oli ohjelma, jossa kerrottiin, että Benedek Oláh, Suomen pöytätennisedustaja Riossa oli saanut stipendejä viime vuonna vain 5.000 euroa. Toinen Rion matkaajamme Ekaterina Volkova on ilmoittanut, että hän lopettaa kun riittävän hyviä harjoituspaikkoja on Suomessa liian vähän. Hän oli lajissaan aivan erinomainen, mutta Ilmeisesti hän huomasi, että suurten maiden taso on liian korkealla, jotta siihen pitäisi uhrata monia vuosia. Kun hän on vasta kaksikymppinen, hän ehtii opiskella vielä vaikka mitä, varsinkin kun on täysin kaksikielinen (suomi ja venäjä).
     Tällaisessa motiivien ristiriidassa moni nuori ihminen joutuu elämään. Onko vielä mahdollisuuksia päästä pidemmälle? Onko raja jo tullut vastaan ? Mitä voisi tehdä uran jälkeen? Pakkaa ovat vielä sekoittamassa valmentajat, seurat ja jopa lajiliitotkin. Aika monen ihmisen tulevaisuus riippuu urheilijain menestyksestä. Mitä tapahtuu ampumahiihtoliitolle, kun Kaisa Mäkäräinen joskus lähivuosina lopettaa?

2.9. Kisamietteitä vuoden 2017 Lahdesta. 2.

​Emil ja Iivo. Mitä muistat Lahden kisoista 2017 ? Jos tätä kysytään 10 tai 20 vuoden kuluttua, on vastaus useimmiten selvä: Emil Iversen istahti Iivo Niskasen syliin 100 metriä ennen maalia. Dramaattinen tapahtuma, joka kuitenkin peittää alleen monet muut epäonnistumiset, potentiaalisten voittajaehdokkaiden kolarit ja kompuroinnit sprinteissä ja vähän muuallakin, pahat tuuliraot hyppyreillä tai epäonnistuneet väline- ja voiteluvalinnat. Sattuma, onni ja epäonni näyttelevät aina jotain osaa näin suurissa kilpailuissa, miksei kilpailuissa yleisemminkin. Autot kolaroivat, ja kolaroipa yksi naisten kilpapyöräilijä jo varman voittonsa Riossakin.
    Mitä tästä sunnuntain tapahtumasta jää jäljelle? Juha Mieto pystyi kääntämään sen kuuluisan sekunnin sadasosan lopulta voitokseen. Hän oli tosin jo aikaisemmin kehittänyt itselleen väkevän eteläpohjalaisen brändin, joka nyt mieluummin vain vahvistui. Hän on jo vuosikymmeniä kiertänyt maata esittelemässä kaikkia sellaisia tuotteita, jotka jollain tapaa on voitu liittää häneen imagoonsa, ja välillä paljon muutakin. Monien urheilijoiden tapaan hänestä tuli ns. yhden kauden kansanedustajakin. Sympatiaa hän kerää edelleen missä liikkuu. Jokin rooli hänellä on myös näissä parhaillaan käytävissä tapahtumissa.
    Luulen, että pahimmat haavat jäivät Emil Iversenin sieluun. Puoli kilometriä aikaisemmin hän oli viemässä Norjaa parisprintin voittoon. Kahden miehen unelmat sortuivat, myös koko Norjan urheiluväen odotukset. Ehkä pahinta oli se, että hän osin huomaamattaan sai varsinaisen konnan osan. Päävalmentaja Reijo Jylhä sanoi, että kilpailun jälkeen hän joissakin suojatiloissa itki kuin lapsi. Iivo Niskanen ja Sami Jauhojärvi kyllä muistavat tapauksen koko ikänsä, mutta tuskin he kouliintuneina urheilijoina jäävät sitä pitkään murehtimaan. Näin on ainakin siinä tapauksessa, jos oma menestys on jäljelle jäävinä päivinä hyvä.

Tungosta riittää. Aikaisemmin lupasin näissä kolumneissani Salpausselältä kuvanäkymiä. Taisin luvata liikaa, sillä tavallisella meikäläisellä ei ollut mahdollisuuksia päästä lähellekään pääosan esittäjiä. Pelkät keskinkertaiset tai jopa sitäkin vaatimattomammat kaukokuvat olisivat tuskin ketään ilahduttaneet, varsinkin kun kaikki lehdet ovat täynnä eturiviin oikeutettujen ammatti-ihmisten otoksia.
    En ole koskaan tykännyt tungoksista, nykyään en nauti edes Helsingin puolityhjistä kaduista. Lahdessa on paljon mukavampaa. Yksi pahimmista tungoksista sattui kohdalleni San Franciscon chinatownissa, johon vaimoni kanssa uteliaisuuttamme kerran osuimme. Jouduimme siellä vielä erillemme, mutta ei hätää, kummankin päät keikkuivat selvästi muun väen yläpuolella.
   Tämä on nyt jonkinlainen esipuhe siihen, mitä nähtiin Salpausselällä sunnuntaina. Jo on aikoihin eletty, että sisään pääsijöiden määrää jouduttiin rajoittamaan! Eikä ihme, sillä lehtitietojen mukaan ainakin kymmenen ihmistä joutui sen verran puristuksiin, että joutui turvautumaan ensiapuun ! Mutta mitä sitten olisi tapahtunut, jos yhdestä tai toisesta syystä väen olisi vallannut pakokauhu?
    Tässä vaiheessa voidaan osoittaa onnittelut ainakin Kristalle, Iivolle ja Samille, ehkä myös yhdistetyn miehille, sprinttereistä Ristomatille ja Marille, toivottavasti muillekin lähipäivinä. Ja tärkein taisi unohtua. Lahti on kaikilla mittareilla mitattuna järjestänyt hienot kisat upeine oheistapahtumineen. Näyttää siltä, että ulkopuolisetkin ovat innostuneet kokoontumaan täällä juuri näinä päivinä. Sopivaan aikaan sattunut lumisadekin paransi näkymiä. Mukava on näyttää Lahtea ulkomaille leviävissä kuvissa.

2.8. Kisamietteitä vuoden 2017 Lahdesta. 1
Viime päivinä on lehdissä näkynyt haastatteluja, joissa iäkkäät ihmiset kertovat kuinka monet Lahdessa pidetyt MM-kisat on tullut nähtyä. En ole lähelläkään kärkeä, mutta neljät ovat minunkin tililläni. En tosin muista niistä kovin paljoa, tietenkin sen vuoden 2001 ikävän hemohess-sekoilun ja positiivisimmasta päästä esimerkiksi Jari Puikkosen henkeä nostattavan voiton vuonna 1989. Aloitimme Salpausselän tavallisista kisoista vuonna 1970, ensimmäisinä vuosina omien lasten, sitten lastenlasten kanssa. Monina vuosina hiihtelimme Tapanilasta kilpaladun varteen niin kauan kuin se oli mahdollista.
     En siis ole ollut niitä kaikkein innokkaimpia, mutta jollain tavalla olen aina osallistunut, olen jopa käynyt itse stadionillakin ainakin kerran joka kisoissa. Nyt jatkan samaa niukkaa linjaa, erityisesti siitä syystä, että parhaan kuvan kilpailujen kulusta saa televisiosta. Samaa linjaa noudattaen olen ajatellut parissa artikkelissani kirjoitella ja kuvata asioita sieltä ja täältä. En siis pyri mitenkään kattavaan kerrontaan.

Alakoululaisten juhlaa. Keskiviikkona 22. helmikuuta ne kauan odotetut kisat julistettiin avatuiksi. Aamupäivällä torille kokoontui 7300 Lahden alakoulujen oppilasta riemuitsemaan yhdessä olosta ja omasta musiikistaan.Ensin Musiikkiluokkien upea 250-päinen juhlakuoro aloitti ohjelman laulamalla Päijät-Hämeen maakuntalaulun.

​Enemmän varmaan odoteltiin suositun räp-artisti Brädin, eli Kari Härkösen esiintymistä. Torille tuli nyt todella liikettä.
Tässä vaiheessa olimme jo poistuneet, pakkasta oli enemmän kuin aamulla luulimme, ja kylmä tuuli pani välillä pakenemaan kioskin sisätiloihin. Brädin musiikkityyli ei myöskään oikein innostanut, ei vaikka isä Jukka oli entinen lentopallokaveri ja vieläkin hyvä tuttava. Konsertin jälkeen koko joukko marssi itse tapahtumapaikalle eli hiihtostadionille. Ei tarvitse olla hyvä arvaaja, jos olettaa, että se Röllin maailma oli siellä kaikkein kiinnostavin. Kilpailulajeja ei kai siinä vaiheessa edes ollut meneillään.

---

Järjestäjien taholta oli erinomainen veto kutsua kaikki alakoululaiset hiihtostadionille. Perheissä tullaan varmasti keskustelemaan uusintaretkestä, nyt myös maksavien vanhempien kanssa. Päivästä tuli varmaan kaiken kaikkiaan osallistujille ikimuistettava. Sitten 60 vuoden päästä luetaan lehdistä sen ajan mummojen ja pappojen muisteluita vuodelta 2017. Tai ei tietenkään lueta, sillä siihen mennessä kai printtilehdet ovat nekin historiaa.
     Ketkä olivat illalla kaikkein väsyneimpiä? No tietysti opettajat, joilla oli varmaan aika paine siitä, että porukka pysyi koossa, eikä kukaan omapäinen kadonnut päivän mittaan. Tietenkin käyttäytymissääntöjä oli opeteltu monta päivää aikaisemmin, ja jauhettiinhan niitä vielä lämmittelyvaiheessa ennen kuoron esiintymistä ihan esiintymislavalta saakka. Joka mukulalla oli kaulassaan vielä värillinen lappu, ”kisapassi”, jossa oli koulun nimi, ja taisi olla opettajan puhelinnumerokin. Hyvin kai kuitenkin kaikki meni.

​Avajaiset. Tuuli yltyi päivän mittaan, ja vähän alkoi luntakin sadella. Ja niin tehtiin se kaikkein helpoin ratkaisu, jäätiin sohvalle töllöttämään avajaisia. Varmaan sieltä näimme kaiken tarkemmin kuin 10.000 ihmisen tungoksesta. Tietenkin se suuren joukon yhteisöllisyys eli tunnelma jäi kokematta. Kuuluttajapari oli edustava, urheilutoimittaja Jere Nurminen vielä äänsi englantia hienosti, hienommin kuin kukaan muu esiintymislavalle noussut. Krisse Salminen veti omalla miellyttävällä tavallaan hiukan naivia rooliaan, ja sai sillä tunnelmaa rentoutumaan.
     Joukkueita oli ennätysmäärä, eli 16. Ne marssivat aakkosjärjestyksessä Hakkapeliittapatsaan eteen kekseliäästi suksista kootun, läpinäkymättömän seinämän takaa. Ymmärrän hyvin, että lipunkantajien takana ei koko joukkueita marssinut, osa kilpailijoista kun aina on valmistautumassa seuraaviin koitoksiin. Suuret hiihtomaat olivat hyvin edustettuina. Ainoa poikkeus oli Norja, josta oli mukana vain muutama marssija. Olisiko tämäkin ollut jonkinlaisia tapaus Johaugin jälkimaininkeja ? Janne Ahonen johti itseoikeutetusti Suomen joukkuetta.
     Tietenkin ohjelmaan kuuluivat viralliset kuviot, presidentti Sauli Niinistö edusti tyylikkäästi ja FIS:n puheenjohtaja, italialainen Gian Franco Kasper julisti kisat avatuksi. Kansanedustaja Mika Kari toi Lahden kaupungin tervehdyksen. Tavaksi on tullut, että kansainvälisissä kilpailuissa joku kilpailija vannoo tai antaa lupauksen reilusta pelistä. Tämä rooli oli tullut mainiolle hiihtäjällemme Sami Jauhojärvelle, joka korosti dopinginvastaista toimintaa.
     Lahtelainen Mikael Saari lauloi ihan komeasti Maamme-laulun. Ihan oikeasti, eikä rokahtavasti kuten joissakin jääkiekko-otteluissa on tapahtunut. Aika hieno juttu oli myös se, että Sinfonia Lahti esitti Finlandian kotisalissaan, ainoastaan ylikapellimestari Dima Slobodeniuk oli paikalla valkoisessa kostuumissaan. Tuli vaikutelma, että hän johti torilta käsin orkesteria. Todellisuudessa orkesteri soitti itsekseen ja kapellimestari viittilöi sen mukaan. Kaikenlaista ihmettä sitä saadaan nykytekniikalla aikaiseksi. Viulunsoittaja oli ihan oikeasti katolla, siellä hän niin ikään valkoisin pukeutuneena soitti entisen KOP:n graniittilinnan sakarain tasolla. Ihan mitään arvoviulua hänellä ei varmaankaan ollut, sillä lumisade ei soittopelille hyvää tehnyt.
     Oheisohjelma oli sekin korkeatasoista, oli pariakrobatiaa, tyylikästä tangoa, kuoroja ja Kiira Korven lumikuningatarnumero. Lumisade vaan tuotti hankaluuksia, tanssiparille tuli pari ylimääräistä akrobaattinumeroa, eivätkä ne Kiirankaan rullaluistimet oikein ottaneet pyöriäkseen. Aika hurjilta näyttivät myös naisvoimistelijain huippujoukkueiden liikkeet ja nostot. Ja suorastaan kauhistuttavilta näyttivät kaikkien edellä mainittujen esiintyjien kesäiset asut tuulessa ja lumisateessa. Kaikki meni kuitenkin hyvin, eikä loukkaantumisia tullut, tuliko paleltumia ja flunssaista oloa, se on sitten eri asia.
     Nauhoitettuna kevennyksenä oli Rölli-peikon matka hiihtäen hiihtostadionille ja hyppy isosta betonista. Siellä ylätasanteella ilmehtimisen mestari Allu Tuppurainen asetteli vielä hyppylaseja paikalleen, mutta ilmalennossa oli jo Toni Niemisen tyyliä, edelleen peikonasu ja häntä päällä. Rölli oli saanut jostain siniseltä vaikuttavan pienen pallon haltuunsa. Yhden matkalla tapahtuneen kuperkeikan aikana tämä pallo, eli Salpausselän henki putosi maahan, josta sen sitten joku haltija nappasi ja toi juhlapaikalle torille. Hauskaa ja vakavaa ohjelmaa oli hyvässä suhteessa niin, että kokonaisuus oli hieno.

2.7. Protestanttinen unioni ?
Kriisinhallintayhteistyö.  Joint Expeditionary Force eli JEF on Britannian suunnittelema ja johtama monikansallinen nopean toiminnan joukko-osasto, johon kuuluvat Nato-maat Britannia, Hollanti, Norja, Ruotsi, Viro, Latvia ja Liettua sekä Ruotsi ja Suomi. Näin siis, jos lopullinen päätös syntyy, toistaiseksi on kysymys vasta selvityksestä. Pohjana on Suomen ja Ruotsin osalta Britannian kanssa jo aikaisemmin laadittu puolustusyhteistyötä koskeva puiteasiakirja. 
     Osaston tulee olla valmiina ensi vuonna, mistä lähtien sitä voidaan käyttää kriisinhallintatehtäviin. Puolustusministeriötä kiinnostaa osaston koulutus- ja harjoitustoiminta, jonka katsotaan tehostavan omaa puolustuskykyämme. Suomi on jo aikaisemminkin osallistunut YK:n, EU:n ja Naton johtamiin kriisinhallintaoperaatioihin. JEF on Länsi-Euroopan vahvimman sotilasmahdin Britannian johtama hanke, johon kuuluvat siis kaikki Pohjoismaat Islantia lukuun ottamatta. Siihen liittyminen on Suomelle tärkeää nyt brexitin jälkeen. Osallistuminen operaatioihin edellyttää Suomen omaa kansallista päätöstä. Näyttää siltä, että Suomessa on tälle liittymiselle laaja poliittinen kannatus.
     Ensimmäiseksi tulee mieleen, että Britannia haluaa varmistaa tietyn pohjoisen ulottuvuutensa, meritien Jäämerelle, mutta myös Tanskan salmien ja Itämeren hallinnan silloin kun se tulee ajankohtaiseksi. Mutta saattaa tässä olla myös taloudellisia tavoitteita. Brexitin jälkeen Britannia halunnee myös tällä tavalla säilyttää asemaansa Euroopan sisämarkkinoilla. Käytännössä se saattanee joskus ajan mittaan merkitä myös EU:n pilkkomista. Britannia on jo ennen brexit- äänestystä useaan otteeseen ilmoittanut, että sen mielestä 27:n hyvin erilaisen valtion muodostama EU raskaine hallintohimmeleineen ei ole sille mieleen. Mukana on kovin erilaisia valtioita, joitakin sellaisiakin, joiden mukaan ottaminen on osoittanut sinisilmäistä edistysoptimismia. On ajateltu, että maiden sisäiset ongelmat korjataan, kun EU pääsee antamaan ohjeita ja esittämään vaatimuksia. Tämä on koskenut erityisesti kansalaisvapauksia, korruption kitkemistä ja talouden saattamista kuntoon. Pahimpana syntipukkina on nähty Kreikka, joka suorastaan väärensi tunnuslukujaan päästäkseen mukaan. 
Mikä yhdistää näitä tulevan JEF:n jäsenmaita ? Näkyvimpänä on se, että ne kaikki ovat aika tunnollisesti noudattaneet EU:ssa sovittuja päätöksiä. Mutta pohjalla on jotain muutakin, nämä maat ovat kaikki pääväestöltään protestanttisia Liettuaa lukuun ottamatta. Pieniä vähemmistöjä on, mutta esimerkiksi Latvian katoliset ja Suomen ortodoksit ovat täysin sopeutuneet yhteiseen elämänmenoon. Liettua taas kuuluu muuten selkeästi Baltian maihin. Suomen juutalaiset ja tataarimuslimit keräsivät jo sotavuosina sympatiaa kantamalla oman osuutensa maamme hyväksi.
     Näin uskonpuhdistuksen juhlavuoden tunnelmissa onkin syytä muistella, mitä Martti Luther meille taloudellisessa mielessä opetti. Jokainen muistaa sen, että hän nousi Wittembergin teeseillään katolisessa kirkossa silloin vallinnut aneoppia ja käytänteisiinsä kangistunutta papistoa vastaan. Ei rahalla eikä hyvillä teoilla, vaan yksin armosta. Luterilaisuus on jättänyt jälkensä asenteisiimme, puhutaan esimerkiksi luterilaisesta työetiikasta, joka ilmeisesti on ollut merkittävä tekijä Pohjoismaiden kehityksessä. Emme jää odottelemaan, että joku tekee kaikki meidän puolestamme, vaan teemme itse. Meillä ei ole sitä eteläisten katolisten kansojen mañana (huomenna) -asennetta.
     Protestanttien työkulttuuria on esitellyt mm. sosiologi ja kansantaloudellinen ajattelija Max Weber teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (1905). Protestanttisessa maailmassa suosittiin jo varhain omien yritysten perustamista, kaupantekoa ja varallisuuden keräämistä investointeja varten. Lähinnä Sveitsissä ja Hollannissa vaikuttaneet kalvinistit menivät muita protestantteja vieläkin pidemmälle, sillä he katsoivat, että taloudellinen menestys oli Jumalan siunausta ahkerasta työstä. Hollannista tulikin kokoonsa nähden erittäin merkittävä merivalta. Prosentteina laskien protestanttien määrä on tänään siellä melko vähäinen, jostain luin, että puolet väestöstä ei kuulu mihinkään kirkkoon. Kalvinisteja kutsutaan myös reformoiduksi kirkoksi, heitä on myös Skotlannissa. Britit ovat anglikaaneja, joille kaupankäynti ja merenkulku on niinikään ollut läheistä.
     Yleensä protestanttien piirissä pidettiin tärkeänä palvella lähimmäisiä ja yhteistä hyvää. Toisin sanoen, eivät siis hyvät työt, vaan Kristuksen armo. Erittäin merkittävää oli se, että Luther kehotti itse tutkimaan Raamattua. Tämä johti kirjapainotaidon kehittymiseen ja kansansivistyksen vähittäiseen laajenemiseen.
Historia ja nykyisyys. Tässä ei nyt varmaan kannata enää vakavissaan paljon viitata 30-vuotiseen sotaan (1618‒1648), jossa Protestanttinen unioni ja Katolinen liiga taistelivat katkerasti pääasiassa Saksassa. Siellä virtasi myös hyvin monien suomalaisten hakkapeliittojen veri Ruotsi-Suomen armeijassa. Saksassa on hieman enemmän protestantteja, Etelä-Saksa on hyvin katolinen, raja taitaa aika lailla kulkea samoilla seuduilla, jonne se 30-vuotisessa sodassa jäi. Saksa kuuluu kuitenkin kokonaisuudessaan ilman muuta niihin maihin, jotka ovat täyttäneet velvollisuutensa EU:n jäsenenä. Muutenkin protestanttinen työn etiikka on sisäistetty koko valtakunnassa.
     Hyvä on kuitenkin muistaa, että jollain tapaa nämä historialliset pohjavireet ovat siellä jossain syvällä vaikuttamassa. Voi kuitenkin olla aika kaukaa haettua ja asian liioittelua, jos olettaa, että tuleva JEF olisi saman asian jatkumoa. Tulee tietysti myös mieleen, miten suuri, lähinnä protestanttinen Saksa tai suuri katolinen Ranska suhteutuvat tilanteeseen. Rakentavatko ne omaa leiriään? Tuskin, sillä EU:n suurin ansio on ollut se, että se lopetti näitten entisten verivihollisten vuosisatojen aikaisen vastakkain ajattelun. Ja onhan meillä olemassa vielä tekijä, joka hitsaa Länsi-Euroopan maita yhteen, se tekijä on Venäjä.
     Kun Pekka Haavisto kertoi olevansa valmis Vihreiden presidenttiehdokkaaksi 11.2.2017 (ei vielä valittu), hän totesi STT:n uutisten mukaan, että Suomen tulisi varautua paremmin EU:n pirstaloitumiseen. Hänestä EU kyllä selviää siitä, että tietyt maat alkavat vetää omiin suuntiinsa. Sekä taloudessa, että turvallisuudessa pitää etsiä kahdenvälisiä sopimuksia niiden maiden kanssa, jotka ovat meille lähimpiä. Tässä hän viittaa Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin. Pohjoismaisen yhteistyön arvo ja merkitys tulevat korostumaan ja olisi hyvä pohtia, miten yhteistyö voisi syventyä.
Monimutkainen sopimusverkosto. Mutta palatkaamme tämän jälkeen nykypäivään. Historia ei toistu sellaisenaan, mutta se antaa virikkeitä erilaisten mahdollisuuksien puntarointiin. Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta silti pitäisi katsoa siihenkin suuntaan. Lopulta tämä päivä on meidän ainoa toimintaympäristömme, mutta näköpiirissä olevat mahdolliset lähimuutokset on syytä pitää mielessä.
     Edellä puhuin JEF -järjestelmästä, ja ehkä annoin sille liiankin suuren painoarvon. Täytyy muistaa, että Suomi on ollut erilaisissa rauhanoperaatioissa vuosikymmenten ajan niin YK:n kuin EU:nkin puitteissa. Viime vuonna tuli kuluneeksi 60 vuotta ensimmäisestä tehtävästä Suezilla. Suomi on Englannin lisäksi liittymässä myös Saksan vetämään harjoitustoimintaan. Britit harjoittavat JEF- joukkoaan, ja Saksa keskittyy suorituskyvyn yleiseen kehittämiseen sekä tiedonvaihtoon ja koulutukseen. Millaiseksi tämä toiminta muovaantuu, siitä kai saadaan enemmän tietoa kevään aikana.
     TV 1:n A –studiossa käytiin illalla 16.2.2017 mielenkiintoinen keskustelu nykyisestä toimintaympäristöstämme. Keskustelevaan herraseuraan kuuluivat (aakkosjärjestyksessä) kansanedustajat Eero Heinäluoma ja Ilkka Kanerva, sekä entinen suurlähettiläs Rene Nyberg ja prikaatinkenraali evp. Juha Pyykönen. Keskustelua käytiin nimenomaan juuri ilmestyneestä puolustusselonteosta, ja sen esille tuomista mahdollisista varsinaisista sotatoimista sekä kybersodasta ja hybridisodasta. Keskustelun kuluessa selveni myös osa siitä sopimusverkostosta, jossa Suomi on mukana.
     Suomi ja Ruotsi ovat Naton kumppanuusmaita, jossa ominaisuudessa ne ovat voineet sotilasliiton kanssa yhdenmukaistaa aseistustaan ja komentojärjestelmiä. ”On menty niin lähelle Natoa, että hirvittää”, sanoi Heinäluoma. Enemmän tai vähemmän tässä ominaisuudessa on tehty suuri määrä harjoituksia, joista näyttävimmät ovat ehkä olleet Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteiset lentoharjoitukset näiden maiden raja-alueilla Lapissa. USA:n koneet ovat käyneet Kuopion Rissalassa ja maavoimia Säkylässä. Lounais-Suomessa oli usean valtion maihinnousuharjoitus. Suomalaiset ovat olleet eri kokoonpanoissa harjoituksissa Itämeren alueella.
     Sekä Suomella että Ruotsilla on puolustuksen puitesopimus suoraan USA:n ja Englannin kanssa. Jonkinlaisia turvatakuita on toivottu myös EU:n sotilaalliselta yhteistyöltä, joka kuitenkaan ei oikein ole päässyt vauhtiin.  Sitten on tuo Suomen ja Ruotsin yhteinen puolustus. Periaatteessa tuntuu hyvältä, että Ruotsilla on vahvat lentovoimat ja laivasto, Suomella taas maavoimat. Yhteisiä harjoituksia on pidetty, eri tasoilla, ja ainakin nyt rauhan aikana kaikki tuntuu onnistuneen hyvin. Mutta entä sitten, jos sota syttyy, ja Venäjä hyökkää tavalla tai toisella Suomeen? Henkilökohtaisesti olen vähän skeptinen, muistissa on mm. Ruotsin yllättävä liittyminen EU :iin 1990-luvulla ilman, että siitä olisi ilmoitettu Suomelle. Talvisodan edellä sotilasviranomaisilla oli tekeillä pitkään suunniteltu puolustussopimus, joka heti kariutui. Vuonna 1940 Ruotsi esti Narvikiin saapuneita Ranskan ja Englannin joukkoja tulemasta oman alueensa kautta Suomeen. Onneksi Stalin luuli tulevaa apua paljoin suuremmaksi, kuin se olikaan. Tietysti pelko Bakun öljykenttien pommittamisesta ja odotettavissa oleva Saksan aggressiivisuus, tietenkin yhdessä Suomen puolustustahdon kanssa tekivät rauhanteon kannattavaksi vaihtoehdoksi.
     Eli kolumnin alkupuolella esitelty JEF on siis vain osa sopimusvyyhtiä, mahdollisesti tulevaisuudessa merkittävämpikin kuin miltä se nyt tuntuu. Ruotsin ja Suomen keskinäiset turvatakuut voivat tietysti myös toimia, mutta maat tarvitsevat kuitenkin tukevamman selkänojan Euroopasta ja USA:sta. 

2.6. Kisakuume nousee

MM-kisojen lähestyminen näkyi jo viime viikolla niin hiihtostadionilla kuin torillakin. Viimeksi mainittu on toinen tapahtumapaikka palkinnonjakoineen ja esityksineen. Molemmissa rakennetaan, torille tehtiin kovalla vauhdilla esiintymislavaa. Paikalle oli ilmestynyt myös merkillisiä telttarakennelmia, joiden tarkoitus tietysti ajallaan selviää. Jotain myyntiä ja anniskeluja kai niissä on tarkoitus järjestää. Selvisi myös, mihin kaupunkilaisilta kerätyt sukset joutuivat, toki niitä tulee myös hiihtostadionille. Lehtitietojen mukaan sauvoista rakennetaan suuria himmeleitä, miten ja minne, siinäkin riittää ihmettelemistä.
     Kauppojen ikkunoissa ei juurikaan näkynyt kisarekvisiittaa. Toivottavasti tilanne paranee. Joskus aikaisemmin liikkeet suorastaan kilpailivat näyteikkunoillaan, viime vuosina on ollut hiljaisempaa. Toivoisimme tietysti, että tavallista suuremmat ulkomaalaisten kisavierailijain joukot saisivat niistäkin kuvaa erinomaisesta kaupungistamme.
    Viime viikon tilanteesta kertovat niin galleria kuin lopussa oleva triptyykkikin. Valitan sen mittasuhdevirheitä. En kuitenkaan enää viitsinyt tehdä muutoksia, kun ne ovat aika lailla työn takana. Aikataulutolpasta näkyy, paljonko avajaisiin oli aikaa jäljellä. Jostain syystä tunnit ja minuutit eivät tallentuneet kuvaan, taisi olla juuri sellainen hetki kun numerot vaihtuivat. Päiviä oli enää jäljellä kuusi.  

2.5. Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon 2

​Tämä kuva kertoo keskitetysti Suomalaisten historiapäivien toisen päivän ohjelmasta 11.2.2017: nuori lottapukuinen nainen on taluttamassa suomenhevosta. Sillä on länget kaulassa, ikään kuin se olisi valmiina  vetämään talvella rekeä, kesällä kärryjä ja tarvittaessa rintamalla tykkejä, kenttäkeittiöitä, ammuksia, haavoittuneita joukkosidontapaikalle jne.

​Toisen päivän ohjelmasta järjestäjät olivat sanoneet, että se on sellainen kattaus, josta jokainen voi valita haluamansa. Mutta siinä oli myös sen heikkous, kun yhden valitsit, sait jättää muut pois. Kello kymmeneltä lähdin kuuntelemaan luentosarjaa Lotat ja toinen maailmansota. Vaikka olen nuoruudessani ollut jonkinlainen hevosmies minäkin, en siis päässyt tätä suomenhevosasiaa kuuntelemaan. Reformaatio 500 olisi sekin kiinnostanut. Vahinko ei kuitenkaan ollut kovin suuri, sillä Lapuan yhteislyseossa olin opiskellut Lutherini niin tarkkaan, että sillä pääsen vielä tästäkin eteenpäin.  Näistä kahdesta aiheesta on pientä omaa muistelusta tämän artikkelin lopussa. Iltapäivän luento Väinö Tannerista meni ohi muusta syystä.

---

Rintamalotat
Lotat ja toinen maailmansota alkoi oululaisen professori Taina Kinnusen osiolla nimeltä ”En muista koskaan olleeni väsynyt.” Hän esitteli aluksi kolme sota-ajan lottia kuvaavaa teosta, ensimmäisenä oli Irja Virtasen Kenttäharmaita naisia. Siitä on muutamia vuosia sitten tullut uusi painos, hieman näyttävämmällä kansikuvalla varustettuna. Tätä esitelmöitsijä piti totuudellisuudessaan Tuntemattoman sotilaan vertaisena. Sitä pitäisi hänen mielestään luetuttaa myös koulussa. Kirja sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, vähän samaan tapaan kuin Tuntematonkin. Kuva oli tuon ajan (1956) ihmisille liian realistinen. Ylevät aatteet joutuivat koetukselle sodan raadollisuuden edessä. Irja Virtanen toimi radistilottana kuten päähenkilönsä Ullakin. Todettakoon, että tunnetut kirjallisuustoimittajat Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat valinneet kirjan tv-ohjelmaansa, jossa esitellään jokin kirja jokaiselta itsenäisyysajan vuodelta. Kenttäharmaita lottia on vuoden 1956 tekoa.​​

---

​
Ymmärrän hyvin teoksen saaman kirjavan vastaanoton. Kun Tuntematon sotilas ilmestyi vuonna 1954, kävin parhaillaan lukion toista luokkaa. Joku varakkaampi luokkatoveri osti kirjan, ja minä sain sen vuorollani yölainaksi. Aamulla olin sen lukenut, kuvaus vei mennessään. Kiinnostustamme lisäsi vielä se, että joku Lapuan yhteislyseon naisopettajista oli parahtanut, että ”eihän suomalainen sotilas voinut olla tuollainen”. ​​
​
Tuulikki Rajan Rintamalotta muistelee oli viihteellisempi, joskin sekin tavoitteli dokumentaarista henkeä. Se kuvaa muonituskomppanian arkea jatkosodan aikana. Siitä tehtiin myös elokuva, mutta sen menestys ei yltänyt lähellekään Edvin Laineen Tuntematonta.

---

Aune Hämäläisen Kenttäsairaalan lotat kuvaa nimensä mukaan kolmatta lottien elämän päälajia radistien ja muonittajien lisäksi.
​  Esitelmöitsijän esittämät otteet kirjoista ja muista tutkimuksistaan osoittivat, ettei se lottaelämä toki ollut niin seesteistä kuin joskus esimerkiksi muutama vuosi sitten esitetystä yltiöisänmaallisessa elokuvassa Lupaus. Luokkaerot tulivat näkyviin, toiset saivat parempia varusteita kuin toiset, työ oli uuvuttavaa, monet sairastuivat fyysisesti ja henkisestikin. Nykyään uskalletaan puhua miesten sotatraumoista, samanlaisia seurauksia on ollut naisillakin, ehkä kuitenkin vähemmän, kun on pitänyt huolehtia lasten ja muun perheen hyvinvoinnista. Pelko vallitsi ajoittain sotatoimialueella, väkivallan pelko joskus muutenkin.
​​

---

Kotirintama naisten varassa
FT Kirsi-Maria Hytönen on tehnyt väitöskirjansa naisten sodanaikaisten kirjeiden ja muistelujen pohjalta. Oheinen kuva kertoo siitä, miten naiset joutuivat kotirintamalla joskus ponnistelemaan suorastaan epäinhimillisissä oloissa. Sota merkitsi työvelvollisuutta kaikille 15-60 -vuotiaille, miehille ja naisille ellei sitten jouduttu rintamapalvelukseen.

Sotien aikana naisten osuus tehdastöistä oli suunnilleen puolet. ”Työpäivä kesti aamu seitsemästä iltaan kello 23:een. Kun asuntoon pääsi, ei jaksanut enää muuta kuin ryömiä vuoteeseen. Mutta koskaan en muista kenenkään valittaneen”. ”Olin neljänä kesänä töissä tiilitehtaalla. Kärräsimme märkiä tiiliä kärryissä pitkin käytävää ja nostimme ne korkeille kapeille hyllyille kuivumaan. Uunit täytettiin ja tyhjättiin naisten ja nuorten poikien voimin”. Nämä ovat lainauksia Hytösen esityksestä.

Joissakin töissä pääsi helpommalla. Ihmiset sopeutuivat ja yhteishenkeä pyrittiin rakentamaan. Joskus sota-aika voi antaa eteenpäin pääsyn mahdollisuuksia, esimerkiksi keskikoulutodistuksella saattoi päästä työhön, johon rauhan aikana ei olisi ollut mahdollisuuksia. Mutta nuoret naiset elivät ankeista oloista huolimatta nuoruuttaan. Joskus tytöt vain huokailivat, löytääkö edes sitä oikeaa, kun niin monet nuoret miehet ovat kaatuneet.
    Kirsi-Maria Hytönen peilasi maaseudun arkea omien isovanhempiensa kirjeenvaihdon kautta. Yleensä kirjeisiin pyrittiin saamaan myönteisiä asioita valamaan vastaanottajille tulevaisuuden uskoa. Joskus kuitenkin ikävätkin asiat saivat vallan. Isoäiti uupui maatalon töissä, osaksi kovan työmäärän, mutta myös yhden keskenmenon uuvuttamana. Tulos olikin se, että perintötalosta oli luovuttava. Tosin sodan jälkeen tapahtuneissa asutusvaiheissa se saatiin takaisin.
    Hytösen mukaan naiset on sodan jälkeen jätetty miesten varjoon. Varsinkin kotirintamaa pystyssä pitäneet naiset unohdetaan helposti. Näitä naisia ei ole kuntoutettu eikä paljon palkittukaan. Tilannetta vaikeuttaa myös se, että miesten tavoin hekään eivät mielellään jaksa kertoa näistä vaikeista ajoista. Monet ovat myös sulkeneet suunsa 1960- ja 70- lukujen nuorten taistolaisten vähättelyjen takia.

Työvelvollisuus alkoi 15-vuotiaana, mutta itse aloittelin sota-aikana vasta kansakoulua. Muistan kyllä sen yhteishengen, joka silloin vallitsi. Työvelvollisuus ei toki ollut kaikille alkuunkaan mieleen. Joskus helsinkiläiset hienohelmatkin joutuivat mottimetsään ja olivat siellä melkein tiellä. Taisi olla joku valokuvakin, jossa pari naishempukkaa sahasi maassa olevaa runkoa, molemmat samalla pokasahalla, toinen toisessa, toinen toisessa päässä.
   Mutta kyllä koululapsetkin mobilisoitiin. Keräsimme pelloille pudonneita tähkiä, kumisia rojuja, saappaita ja muita tavaroita, pulloja ja ties mitä. Pullonkeräyksessä oli kerran koulukohtainen kilpailu, Sen voitti meillä tyttö, jonka isä oli poliisilaitoksella ylikonstaapelina. Takavarioituja viinapullojahan ne olivat. Kaikista talkootöistä sai rintamerkin. Sattumalta ne 1940-luvun merkkini ovat säilyneet. Niissä on muurahaisia, sahroja, erilaisia työasentoja jne. 

---

​Rintamamuonituksesta Amicaan
Professori Ilkka Nummelan esitys Työmaahuolto, muonittajien aatelia oli tavallaan jatkoa edellisille sikäli, että työmaahuollosta ja myöhempien aikojen työmaaruokailun aloittamisesta saamme kiittää niin Lotta Svärd- järjestöä kuin sota-ajan muonituslottiakin.

​Muonitusjaosto oli lottatyön näkyvin osa, johon juuri ennen sotia kuului 50.000 jäsentä. Ennen sotia he järjestivät muonitusta ja kahvitarjoilua suojeluskuntien tilaisuuksissa aina leirejä ja ampumaharjoituksia myöten.

​Talvisotaan tultaessa oli koulutettuna ja valmiina noin 90.000 lottaa.  He huolehtivat muonituksesta kokoamis- ja keskitysvaiheen aikana, samalla he perehdyttivät keittiömiehiä töihinsä. Sodan aikana he perustivat kanttiineja hyvin lähelle etulinjaa. Vastoin määräyksiä he usein veivät korviketta ja pullaa etulinjalle saakka.

Lotta Svärd –järjestö lakkautettiin Moskovan välirauhan 19.9.1944 jälkeen marraskuussa. Ennen sitä omaisuutta lahjoitettiin juuri perustetulle Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Sen huolena oli työllistää kymmenien tuhansien sodasta palaavien lottien joukkoa. Tässä vaiheessa Lotta-järjestön muonitusosaston päällikkö Maija Genetz ja Tellervo Hakkarainen saivat idean järjestää rakennustyömaille ja savottoihin ruokahuoltoa.  
     Näin syntyi merkittävä yritys, joka myöhemmin myytiin, jotta Huoltosäätiö voisi paremmin huolehtia vanhenevien lottien asioista. Huoltosäätiön yrityksen osti Ab Fazer Oy, joka myi Vantaan tuotantolaitoksen Helsingin kaupungille. Ruokaloita alkoi nyt ylläpitää Fazer Catering, jonka nimi muuttui myöhemmin Amicaksi. Näitähän on nykyään kaikissa suuremmissa kaupungeissa.

Omia muistoja muista aiheista
1)Miksi olisin halunnut seurata myös luentoja suomenhevosista ? Olen äitini puolelta hevosmiesukua, esimerkiksi eräs enoistani oli kolme kertaa kuninkuusraveissa palkinnoilla, hänen paras hevosensa oli ori Eri-Armo. Äitinikin kokeili nuorena tyttönä kärryillä ajoa, mutta ei kuitenkaan rohjennut yrittää kilpailuihin. Ohjastajathan ovat vielä nykyäänkin kilpailuissa pelkästään miehiä.
     Seinäjoen keskusrata oli isäni isän talosta alle 10 kilometrin päässä. Hänen mukanaan olin siellä useita kertoja. Parhaiten on jäänyt mieleen eräs tapahtuma kesältä 1947. Ajot alkoivat aamupäivällä noin kello 10:n aikaan, puolen päivän jälkeen oli parin, kolmen tunnin tauko, ja iltapäivällä taas jatkettiin. Kentän keskiosissa oli pilttuita, joissa oli pääasiassa orihevosia. Tauon aikana isännät kiertelivät katsomassa, minkälaisen oriin tällä kertaa tilaisivat tammalleen. Niiden joukossa oli myös Suomen ehkä kuuluisin ravuri Eri-Aaroni, jonka jälkeläisiä on ollut monessa polvessa kuningas- ja kuningatarkilpailuissa palkinnoilla. Olihan se suuri elämys, nähdä koko ravikansan sankari ihan vierestä. Vähän harmahtavahan se jo oli, yli 15 -vuotias, joten raviradat oli jo jätetty. Oriin omisti Laihian oriyhdistys, joka piti astutuksista aika kovaa hintaa. Rahasumman lisäksi oli tuotava mukana myös säkillinen kauroja. Laihialle ei isoisä lähtenyt tammansa kanssa myöskään siksi, että hänestä juoksijan lahjat eivät olleet keskeisiä. Olihan Eri-Aaronikin toki vahva, sen vetotulokset (reki painot päällä hiekalla) kantakirjakokeissa olivat nekin hyviä.
    Eri-Aaronin näkemisen lisäksi matka tarjosi vähän seikkailuakin. Kaksi vuotta vanhemman naapurin pojan Tauno Jaskarin johdolla minäkin pujahdin lauta-aidan alta Heleenpuistoon, koivujen reunustamalle kadulle, jossa sijaitsi sekatavarakauppa. Takaisin tultiin samaa kautta limonadipullot mukana. Taunosta tuli aikanaan huippupainija, jonka meriittilistalla on mm. 20 Suomen mestaruutta ja muutamia palkintosijoja MM-kilpailuissakin.
   Hevosmies olen minä ollut siinäkin mielessä, että nuoruusvuosina tein usean vuoden aikana kaikkia mahdollisia maatöitä. Olin nuorinta sellaista ikäluokkaa, joka syksyisin käänsi hehtaarikaupalla maata kahden hevosen vetämällä auralla, eli fältillä, kuten meillä päin sanottiin. Käytin niitto- ja haravakonetta, itsesitovaa ja ties mitä. Kymmenkunta vuotta nuoremmat veljeni olivat jo traktorimiehiä, isä ehti tällä välin jo myymään hevoset pois.
 
2)Entä sitten se uskonpuhdistus ?  Kun olin Lapuan yhteiskoulun 4. luokalla (nyk. 8. luokka), sattui historian tuntiopettajaksemme nuorisopastori Otso Kianto, Ilmari Iki-Kiannon poika. Hän oli ollut tunnettu ja arvostettu rintamapappi, myöhemmin hänet valittiin Helsinkiin Alppilan seurakunnan kirkkoherraksi. Hänen johdollaan opiskelimme pelkästään Lutheria toista kuukautta, joka varmaan siihenkin aikaan oli historian opetuksessa ainutlaatuista. Kaikki vaiheet käytiin läpi, Lutherin oma lapsuuden perhe ja tietysti myös perhe entisen nunnan Katharina von Boran kanssa. Opittiin käänteentekevä salamakohtaus, teesien naulaaminen, puolustautuminen valtionpäivillä (tässä seison, enkä muuta voi) vetäytyminen vaaliruhtinaan linnaan turvaan tekemään kirjallisia töitä. Eikä tässä kaikki, opimme myös Lutheriin liittyviä latinankielisiä lauseita, esimerkiksi Iustus ex fide vivit (Vanhurskas on elävä uskosta), Incurvatus in se (Käpertynyt itseensä) ja paljon muuta.
    En missään nimessä kirjoita tätä moittiakseni, päinvastoin. Ensinnäkin Kianto toteutti erästä tärkeää pedagogista ohjetta: opeta sitä mitä parhaiten hallitset. Toiseksi hänen opetuksensa oli todella innostavaa, hän teki Lutheristaan hyvin elävän ja kiinnostavan. Hän sai minut innostumaan yhä enemmän historiasta ja oli näin osatekijänä elämänurani valinnassa.  Toisin sanoen: noin 67 vuotta tuon lukuvuoden jälkeen tunnen Lutherini vieläkin aika hyvin. Kuka tahansa opettaja voisi olla ylpeä tuollaisesta saavutuksesta, mihin Kianto ylti. Paha vain, että en koskaan aikuisena tullut menneeksi kiittämään häntä Alppilaan. ​

---

2.4. Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon 1
Perjantaina 10.2. iltapäivällä hämmästyin todella. Sibeliustalon lähettyviltä laskin parkkeerattuja busseja 12 kappaletta, ja lisäksi molemmat suuret parkkipaikat olivat täynnä henkilöautoja. Ovatpa Suomalaiset historiapäivät nyt todella suosittuja, mitenkähän koko väkimäärä edes mahtuu sisälle. Kyllähän se Puusepänsali siellä toisessa kerroksessa oli täpötäynnä, joku mainitsi luvun 500. Tuolejakin jouduttiin tuomaan lisää. Ensimmäisellä väliajalla Metsähallissa asia selvisi. Kaunis, avoselkäiseen punaiseen iltapukuun pukeutunut nainen keskusteli Reijo Salmisen ja hänen näyttelijävaimonsa Kaarina Turusen kanssa. Hän oli Arja Koriseva, ja kello 13 alkanut konsertti pääsalissa oli juuri loppunut.

​Sibeliustalossa oli iltapäivällä meneillään 18. Suomalaiset historiapäivät, asemansa jo vakiinnuttanut vuotuinen suurkatselmus.  Puusepän salissa oli ensimmäisenä tähtenä päivien avaaja, presidentti Tarja Halonen. Suomalaisten historiapäivien tämänvuotinen nimi oli Ryysyrannasta hyvinvointi-valtioon. Yllätyin myönteisesti hänen asiapitoisesta ja mielenkiintoisesti esitetystä puheestaan. Ensimmäisenä päivänä tosin keskityttiin paljolti historiantutkimuksen ja historiallisen romaanin rajanvetoon. Mutta avaushan koski molempia päiviä, joten esitys oli aivan paikallaan.

---

​Tarja Halosen luettelot olivat niin selkeitä, että ikuistin ne kuviin. Vasemmalla esiteltiin valtion, talouden ja politiikan kehitystä autonomian ajan alusta nykypäiviin, oikealla hyvinvointia, eli erityisesti niitä asioita, joilla noustiin myös syrjäseuduilla ja kau-punkien köyhistä osista vähitellen kohti kohtuullista toimeentuloa. Pariin kertaan Halonen totesi, että ”Pentti auttoi”. Varmaan Pentti Arajärvi entisenä sosiaalioi-keuden professorina olikin paras mahdollinen apu. Tosin näiden samojen asioiden parissa presidenttikin oli koko työuransa ajan painiskellut.


Joissain kohdin hän syvensi sanomaansa. Esimerkiksi Ruotsi pääsi kansankodin rakentamisen alkuun jo 1920- luvulla, Suomi vasta 1960-luvulla.  Suomessa alkoi tässä vaiheessa myös mahtava muuttoliike maalta kaupunkiin ja Ruotsiin suurten ikäluokkien tullessa aikuisikään. Ruotsissa lienee nyt peräti noin 400.000 suomalaisperäistä asukasta. Ruotsin teollisuus nousi halvan työvoiman voimalla, ja se on jatkunut, kun yhä uusia muuttajia on otettu maahan.​

---

Vuoden historiateos
Seuraavana oli kello 14.15 Vuoden historiateoksen julkistaminen. Historiapäivien tärkeä taustayhteisö Historian Ystäväin Liitto oli useista merkittävistä ehdokkaista tänä vuonna valinnut Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän teoksen Saksalainen Suomi. Vuorotellen pitämässään kiitospuheessaan Hentilät totesivat, että vuotta 1918 ja saksalaisten osuutta oli jo käsitelty niin monissa tutkimuksissa, että monet suhtautuivat aluksi epäillen heidän hankkeeseensa. Keskeisin ero aikaisempaan oli, että he pystyivät käyttämään saksalaisia lähteitä ja siten täydentämään merkittävästi aikaisempia tietoja. ​

---

​Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu huhtikuussa 1918 Hankoon ja Loviisaan ilman muuta lyhensi sisällissotaa. Vakiintunut käsitys on, että valkoiset olisivat ilman apuakin voittaneet, mutta sota olisi pitkittynyt ja tullut vieläkin verisemmäksi. Ja kuka tietää, olisivatko bolševikit ajan mittaan voimistuneet aloittamaan oman offensiivinsa idästä käsin. Sodan loputtua saksalaiset jäivät Suomeen yli puoleksi vuodeksi, huhtikuusta joulukuun alkuun. Kun Saksa sitten romahti ensimmäisessä maailmansodassa marraskuussa 1918, poistuivat joukot maasta. Suomalaiset olivat jo lokakuussa ehtineet valita saksalaisen prinssin kuninkaakseen. Tämäkin aie romuttui. Näin Suomi säästyi myös niiltä vaikeuksilta, jotka olisivat koituneet pitkittyneestä suhteesta Saksaan.

​Kesällä 1918 käytiin neuvotteluja sotilasliitosta, joka olisi vienyt Suomen armeijan Saksan yleisesikunnan täydelliseen käskyvaltaan. Saksan kanssa solmitut kauppasopimukset olisivat myös taanneet rajoittamattomat oikeudet Suomen luonnonvaroihin ja vielä ulkomaankauppaankin, eli Suomesta oli hyvää vauhtia tulossa Saksan siirtomaa. Suomessa eli tämänkin jälkeen erityisesti kulttuuripiireissä intomielinen saksalaissuuntaus, joka vaikutti aina 1940-luvulle saakka, jolloin saksalaiset jälleen tulivat Suomeen.
   Vuoden historianteoksen valinnassa oli viime vaiheessa mukana vielä kolme muuta, omalla sarallaan uusia uria aukonutta teosta. 

​Kirjallisuus historiakuvan luojana.
Päivän pääaiheeseen Kirjallisuus historiakuvan luojana johdattelivat professori Pirjo Hiidenmaa ja akatemiatutkija Jari Eilola. Hiidenmaa toi esiin kokeneen opettajan ja järjestöihmisen kiinnostavan näkökannan, Jari Eilola selvitti tutkijan näkemyksiä. Heidän esitystensä jälkeen oli kolme kirjailijapuheenvuoroa: Jörn Donner, Kaari Utrio ja Jari Tervo. Päivän päätteeksi mainitut kolme vielä keskustelivat järjestelytoimikunnan jäsenen Heikki Hakalan johdolla. 

---

​Professori Pirjo Hiidenmaa tavallaan paalutti myöhempiä esityksiä ja lopuksi käytyä keskustelua määrittelemällä tietokirjojen eri alalajeja, niiden kerrontaa ja luotettavuutta. Sujuva esitys alkoi ensin suomenkielisten tietokirjojen vuosittaisilla julkaisumäärillä. Kokonaismäärästä 5400 veivät viimeksi leijonanosan historia (800), oikeus ja hallinto (470) ja taide (430). Kasvatus, tekniikka, politiikka, uskonto ja lääketiede jäävät näistä selvästi jälkeen.

​Toinen jaottelutapa on tarkastella, mihin tietokirjojen aineistot perustuvat. Hiidenmaa eritteli niitä siten, että osa perustuu tutkimukseen tai kokemukseen, osa on mielipide- tai näkökulmakirjallisuutta, lisäksi on harrastuskirjoja ja erilaisiin uskomusjärjestelmiin keskittyviä. Lajien rajalle asettuvat sitten historialliset romaanit, ns. avainromaanit ja fiktiiviset elämäkerrat. Hiidenmaa päätti esityksensä Aristoteleen sanoihin: ”Tietokirja on totta, Fiktio voisi olla totta”.

Kirjailijat olivat vuorossa.
Jörn Donner ei esittelyjä kaipaa, siinä määrin hän on vaikuttanut suomalaiseen kulttuurielämään vuosikymmenten ajan. En edes yritä googlettaa hänen kirjojaan tai elokuviaan, siinä määrin käsittämättömän paljon niitä on yhden miehen tekemäksi. Lisäksi hän on ollut eduskunnassa ja EU-parlamentissa, diplomaattina, yritysjohtajana ja kaikkea muuta. 
     Donner otti ensimmäiseksi esille Berliinin muurin ja sen sortumisen. Nuorena miehenä hän julkaisi omakohtaisesti koetun matkakirjan Berliinistä. Tällä kirjalla hän tuli ensimmäisen kerran todella parrasvaloihin. Kirja oli muutakin kuin matkakirja, hän kykeni näkemään asioiden taakse ja selvitteli niiden merkitystä. Ei ihme siis, että hän aloitti juuri tästä. Seuraavana olivat Israelin ja Palestiinan valtion rajat, ja niiden muutokset.
     Kolmantena hän siirtyi aiheeseen, joka hänen kohdalleen oli ohjelmaan painettu: Faktat ja fiktiot vuonna 1918 Suomen itärajalla. Tämäkin oli tavallaan hänen elämäänsä, sillä isä Kai Donner oli jonkin aikaa Kannaksella itärajan komendanttina. Aiheesta valmistui vuonna 2007 elokuva nimeltä Raja 1918. Sen ohjasi Lauri Törhönen ja käsikirjoituksen teki Aleksi Bardy. Jörn Donner ja isän, Kai Donnerin muistelmat olivat kuitenkin lähtökohtana. Komendantin (eli Kai Donnerin) nimi oli elokuvassa Carl von Munck.
     Karjalaiset olivat ikiaikaisesti tottuneet kulkemaan yli uuden valtionrajan, milloin myymässä tuotteitaan, milloin etsimässä työtä Pietarista. Laukkuryssät ja kaiken maailman trokarit eivät liioin halunneet uskoa, että tilanteeseen olisi tullut muutos. Uuden jännitteen toivat vallankumousta pakenevat pietarilaiset, ja sisällissodan jälkeen itään kulkevat punaiset. Von Munck on ihanteellinen mies ja hän yritti toteuttaa saamaansa tehtävää eli rajan sulkemista. Tästä syntyi tietysti dramatiikkaa.

---

Kyllähän tuo Donner on aika ilmiö miehekseen. Luomiskausi jatkuu yhä, parhaillaan odotankin kirjastosta hänen juuri ilmestynyttä teostaan nimeltä Jörn. Siinä hän esittää omia kommenttejaan 100-vuotisen itsenäisyytemme ajalta.Uusi elokuvakin on tekeillä.
​    Iän fyysiset merkit kyllä jo näkyvät. Eihän hän toki koskaan ole ollut parhaimmillaan suuren yleisömäärän edessä, sen sijaan esimerkiksi television kahdenkeskisissä keskusteluohjelmissa hänen ennakkoluuloton asennoitumisensa ja hienoinen sarkasminsa pääsevät hienosti esille. Puheesta kuultaa Pohjoisrannan monikielisen yhteisön kulttuuritausta. Yhtä kaikki: hän on esimerkki meille kaikille harmaantuneille, toivoisin itsekin olevani iskussa silloinkin kun olen jo saapumassa kalkkiviivoille. 

---

​Oli aikoja, jolloin minäkään en niin kovin arvostanut Kaari Utrion historiallisia romaaneja. En siksi, että päähenkilönä oli jokseenkin aina vahva nainen. Jotenkin vain se juonirakenne ei oikein kolahtanut. Ei ihme, että minua viisaammat eli 1960-luvun kaunokirjailijat syrjivät häntä. Utrion sanoin kaunokirjailijat elivät silloin jonkinlaista uusmodernismin aikaa. Siinä kuplassa historialliselta ajalta kuvatut tapahtumat eivät oikein osuneet linjaan. Kaari Utriosta tuli filosofian maisteri, joka siirtyi varsinaisesta tutkimustyöstä fiktion kirjoittamiseen. Koulutus oli kuitenkin tarpeen: jokainen kirja on edellyttänyt laajan lähdeaineiston tarkkaa läpikäyntiä. Hänen viisas professorinsa Jaakko Suolahti korosti, että historiallisen romaanin ei tarvitse tarkkaan selostaa, miten todellisia tapahtumat olivat, mutta niiden pitää näyttää mahdollisilta.
 
Kaari Utriolla oli kirjailijaksi mainio tausta, koko perhe oli jollain tapaa kirjallisuuden kanssa tekemisissä, tunnettiin myös kirjojen kääntäminen ja kustannustoiminta. Ajan mittaan hänestä tulikin aikamoinen painosten kuningatar, siitä kertoo jo julkaistujen teosten suuri määrä: 33 historiallista romaania. Tästä hän kiitti tässäkin tilaisuudessa lukijoitaan, jotka ovat antaneet rohkaisevaa palautetta ja auttaneet häntä monin tavoin. Yhtenä esimerkkinä hän kertoi eräästä kulttuurineuvoksesta, joka aikaansa säästämättä oli selvittänyt häntä varten yksityiskohtaisesti, miten lumppupaperia entisaikaan tehtiin. Ilmeisesti oli kysymyksessä viimeisin romaani Paperiprinssi. Siinä hän luotaa 1830-luvun talouselämää ja sääty-yhteiskuntaa.
 
Jos Utrion esityksestä huokui ulospäin positiivinen henki, niin Jari Tervo valitteli sitä, että aina joku oli haukkumassa hänen kirjojaan, teki hän sitten niin tai näin. Vaikuttaa siltä, että melkein pari kymmentä vuotta Uutisvuodossa on jättänyt jälkensä. Välillä asiallisen analyysin lomaan eksyi kummallisia, ja ainakin tähän tilaisuuteen sopimattomia lohkaisuja. Komea historiallisten romaanien sarja hänellä toki on, mutta onkohan silti jotain jäänyt saavuttamatta ?
 
Tervon aihe oli nimeltään Historia ei ole loppunut. Hän siteerasi Francis Fukuyaman, tunnetun  yhdysvaltalaisen filosofin, poliittisen taloustieteen tutkijan ja kirjailijan ajatuksia. Teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992) hän totesi, että kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä oli siihen mennessä jo tehty. Ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna oli suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon.  Tervo toi aivan oikein esiin sen, että historian kulku ei ole aivan näin yksioikoinen. Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliiton alla olleet valtiot itsenäistyivät 1990-luvun alkuun mennessä, eli mainitun teoksen ilmestymisen edellä. Tähän optimistiseen käsitykseen ovat viimeistään USA:n ja Venäjän nationalismin nousu tuoneet aivan uutta viritystä. Historia ei siis ole loppunut.
Onko se kaiken tavoite, että kaksi suurta valtaa, USA ja Britannia eksyivät populistisen propagandan uhrina yhä enemmän harvainvaltaan, Tervo kysyi lopuksi.

2.3. Vanemuine teater
Aina kun Tartossa ollaan, tekee mieli kiireisenäkin hakeutua Vanemuine-teatterin aukiolle, sen verran keskeinen ja kulttuuria henkivä paikka se on. Kesäisin on mukava tunnelmoida ja pamauttaa kämmenellä etumuurissa oleviin pyöreisiin metallivateihin kuulostellen, mitä musiikkikappaleita sieltä kovaäänisistä nyt olikaan tulossa. Melkeinpä se edessä seisovan orkesterinjohtajan ja säveltäjän Eduar Tubinin patsaskin tuntuu heräävän eloon, kädetkin kun ovat juuri sellaisessa asennossa kuin hän johtaisi korvin kuultavaa musiikkia. ​

Matkatoimisto Anle Reisid oli helmikuun ensimmäiseksi viikonlopuksi jälleen taikonut unohtumattoman kulttuuripaketin, ensin tutustumisen vielä miltei uutuuttaan hohtavaan kansallismuseoon, seuraavana päivänä kiertokäynnin Vanemuine-teatterin isoon taloon ja vielä illaksi liput Don Juan -balettiin.
      Teatterin juuret ulottuvat aina kansallisen heräämisen ajan vahvan miehen Johan Voldemar Jannsenin perustamaan Tartu Vanemuine Seltsiin. Perustamisvuonna kirjoitettiin vuosiluku 1865. Neljä vuotta myöhemmin järjestettiin ensimmäiset laulujuhlat, joista tulikin sitten sellainen jatkumo, josta saamme vieläkin määrävuosin nauttia, nykyään tietenkin Tallinnan laululavalla. Kolmas tärkeä vuosi oli 1870, jolloin Vanemuine Selts esitti runoilija Lydia Koidulan näytelmän Saaremaa onupoeg. Tästä alkoi teatterin varsinainen historia. Isä ja tytär, Jannsen ja Koidula ovat monella tapaa piirtäneet vahvasti nimensä Viron kansallisen heräämisen vaiheisiin.
     Nykyään teatterilla on kolme näyttämörakennusta, vuonna 1967 valmistunut Suur maja, aikaisemmin palanut, mutta uudelleen 1990-luvulla kunnostettu, kilometrin päässä sijaitseva Väike maja sekä Sadamateater Emajoen rannalla. Suurella näyttämöllä on noin 700 istumapaikkaa, pienellä 440 paikkaa. Samassa rakennuskompleksissa suuren näyttämön kanssa sijaitsee vielä konserttitalo (Konsertimaja). Se on valmistunut 1970. Vanemuine-teatterin ohjelmistossa on vuosittain nelisenkymmnentä erilaista teosta, on oopperaa, balettia, klassista draamaa, lastennäytelmiä, sinfoniakonsertteja, konserttitalossa viihdemusiikkia ja jopa nuorison suosimaa rokkiakin. ​

Nykyistä päärakennusta edelsi suomalaisen Armas Lindgrenin jugendtyylinen rakennus. joka valmistui vuonna 1905. Se kuitenkin tuhoutui toisen maailmansodan aikana. Nykyään siitä muistuttaa valokuvien lisäksi tarkkaan tehty pienoismalli portaikon ylimmässä kerroksessa. Rauhan tultua alettiin suunnitella uutta rakennusta, mutta se ei vallanpitäjien mielestä saanut muistuttaa alkuperäistä, koska tämä oli porvarillisen ajan tuote. Niinpä nykyrakennus edustaakin 1960-luvun hieman pompöösiä neuvostoarkkitehtuuria, näyttävää kyllä julkisivun runsaine ikkunoineen. Oikealla hieman taaempana on konserttisalin pääty, teksti ei näy näin pienessä kuvassa selvästi. Sen alakerrassa on tyylikäs ravintola, Shakespeare nimeltään.

---

​Teatterin henkilökuntaan kuuluvan asiansa tuntevan esittelijän johdolla suoritimme puolitoistatuntisen "porrasharjoituksen" ympäri teatteritaloa. Porrasharjoituksen sen takia, että talo on todella sokkeloinen, välillä mentiin ylös ja toisia rappusia alas. Erikoisinta ehkä oli, että tarpeiston työtilat olivat ylimmässä kerroksessa, josta sitten joudutaan tavaraa tuomaan alas tavarahissillä, joka sekään ei ollut suuren suuri. Pukuvarastot olivat myös monen mutkan takana. 1980-luvun Lahden teatteri on kyllä suunniteltu monin verroin paremmin, tilat ovat suurempiakin ja helpommin saavutettavissa.  

Alla olevan gallerian kuvista voi päätellä, että vaatimattoman kameran ominaisuudet eivät riitä kun valaistus on vähäinen. Ensimmäisessä kuvassa katsotaan salista näyttämölle päin, toisessa päinvastoin. Näyttämön pinta-ala oli alle 300 neliötä, korkeutta oli seitsemän metriä. Nykyään rakennetaan väljemmin. Alarivissä on pieni osa puvuista, pieni osa hattuhyllystä ja tarpeistopajasta yksi seinä

Lopuksi itse pääasia, eli se Don Juan, sitähän me erityisesti tulimme katsomaan. Tässä tosin on paholaista esittävä, mainio Brandon Alexander, ihmeen elastinen, notkea ja taitava tanssija. 
Don Juan on kuvitteellinen mieshahmo, naistenmiehen ja viettelijän arkkityyppi, jota on käytetty useasti muun muassa kirjallisuudessa, säveltaiteessa ja elokuvissa. Kysymyksessä on ikivanha legenda, jonka syntytavasta tai -ajasta ei ole mitään tietoa. Pieninä esimerkkeinä mainitsen, että se tunnetaan jo Molièren komediasta vuodelta 1655, Mozartin oopperasta Don Giovanni (1787) ja niin edelleen. Ensimmäinen elokuva hänestä tehtiin vuonna 1926.

​Tartossa häntä esitti Alain Divoux, jonka nimi viitannee Ranskaan. Ylipäätään laajassa nimiluettelosta voi päätellä, että esittäjät olivat hyvin kansainvälistä joukkoa. Lahden kokoisen kaupungin teatteri joutuu haalimaan esiintyjät hyvin laajalta alueelta, Tallinnan Estoniassa tietysti on laajempi tanssijakaarti.

Kun Tarmo Virtanen on jo kirjoittanut baletista teatterimiehen varmalla otteella, liitän tähän hänen osoitteensa. Siihenpä ei ole mitään lisättävää. 
https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/02/kulttuurimaan-don-juanin-pauloissa 
----------------- 

---

Kun Tartossa kerran oltiin, niin pitihän sitä käydä myös katsomassa, mitä Raatihuoneentorin nuorille rakastavaisille kuuluu. Nuori mies näyttää kylmenevien ilmojen johdosta saaneen valkoisen virkatun päähineen päähänsä. Taitaa sillä tytölläkin olla sininen. Mutta eihän niitä nuoria palella, ei ainakaan tässä tilanteessa!

​Torilla oli myös jännä jäävesitos, johon sai painaa pikkukolikoita. Ennenpitkää ne kuitekin valahtavat alas patsaan jalustan sisälle. Mihin niitä sitten käytetään, se on eri juttu.​

---

2.2. Eesti Rahva Muuseum  
Syksyn mittaan oli lahtelaisten Viron harrastajien mielissä kypsynyt ajatus, että pitäisi päästä tutustumaan paljon puhuttuun Viron uuteen kansallismuseoon Tarton kaupungin liepeillä. Oli nähty kuvia, jotka osoittivat, että jotain aika ainutlaatuista oli onnistuttu luomaan vanhalle sotilaslentokentälle. Monipuolista nähtävää oli luvassa rakennuksen sisälläkin. Matka toteutui helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna.
​     Google mapsista näkyi, että rakennus on Raadin järven rannalla ja samannimisen puiston osana. Pian selvisi, että järven toisella rannalla sijaitsivat Raadin kartanon (Raadi mõis) rakennukset. Nimi tulee siitä, että se kuului keskiajalla Tallinnan kaupungille, eli oli sen raadin hallinnassa. Aikanaan se siirtyi baltiansaksalaiselle Liphartien aatelissuvulle, jonka hallussa se oli useiden sukupolvien ajan. Ensimmäisen maailmansodan aikana suvun edustajat lähtivät Virosta merkittävät taidekokoelmat mukanaan. Kun aateliset joutuivat Viron itsenäisyysajan alussa luovuttamaan lähes koko maaomaisuutensa valtiolle, siirtyi kartano silloisen kansallismuseon haltuun. Syksyllä 1940 neuvostojoukot ottivat Raadin kartanon maat haltuunsa ja perustivat sinne lentokentän. Sitten alkoi lyhyt saksalaiskausi. Vuonna 1944 osat vaihtuivat ja taas venäläiset palasivat. Kartanon päärakennus ehti palaa hyökkäysvaiheen aikana.

​Lokakuussa 2016 vihitty Viron kansallismuseon uusi rakennus on rakennettu sotilaskentän yhden kiitoradan päälle, tarkemmin sanottuna sen loppupäähän, mutta samansuuntaisena. Ranskalaisen arkkitehtitoimiston (Dorell.Ghotmeh.Tane / Architects) ideana oli saada rakennuksen muoto mukailemaan lentokoneen nousua. Siksi 356-metrinen rakennus on toisesta päästä vain kolmisen metriä korkea, toisesta, eli sisäänkäynnin puolella korkeutta on 15 metriä. Symboliikkaakin tähän saatiin sisällytettyä, sillä siinä on nähty Viron kansan ja sen kulttuurin nousu uuden itsenäisyyden aikana vuodesta 1991 lähtien. Kysymys on todella massiivisesta, pääosin lasiseinäisestä rakennuksesta, jolla on leveyttäkin paikoin 70 metriä. Näyttelytiloja on kahdessa eri kerroksessa.
     Näyttelypinta-alaa on yli 6000 neliötä. Rakennuksen pituus on siis jo mainittu 356 metriä, sen lisäksi on rakennuksen matalassa päässä vielä kaksi kymmeniä metrejä pitkää varastorakennusta. Gallerian viimeinen kuva on otettu sumuisessa säässä rakennuksen takaovelta. Kun sivurakennukset jatkuvat suoraan rakennuksen ulkoseinien jatkeena, jää niiden väliin laaja piha-alue. Ulkoseinät ovat pääasiassa lasia. Melkein koko rakennuksen mittainen sisäkäytävä, eli Kohtaamisia- osaston seinät näyttävät puulta, mutta ne ovat hiekalla päällystettyä muovia.​

​Museossa on kaksi perusnäyttelyä, Kohtumised (Kohtaamisia) pääosin pitkän käytävän varrella ja Uraali Kaja (Uraalin Kaiku) alakerroksessa. Kohtumised –osastossa on keskeistä Ajarada (Aikamatka) , jossa kuvataan virolaisten elämää neuvostoajasta kivikauteen, eli ajallisesti tavallaan päinvastaisessa järjestyksessä kuin tavallisesti. Sen teemoja ovat muun muassa vapaus, nykyaika, miehitys, kirjan aika, kristinuskon tulo, rautakausi ja kivikausi. Valopöydillä voi tutkia loputtomia kuva-arkistoja, pedaalia polkemalla voi kuunnella vironkielen vokaaleja, tehtaan pillit viheltävät ja keskiaikaisen kirkonkellon kumun kuulee, kun elektroninen tunnistin havaitsee lähestyvän korvan. Nähtävänä on myös videohaastatteluja, joissa ihmiset kertovat arkisista asioista ja neuvostoajasta.

Oheisissa kuvakoosteissa edetään pitkin pääkäytävää neuvostoajasta alkaen. Suljetut tiet ja rannat merkittiin selvästi. Rantahiekkaa haravoitiin, että mahdolliset merelle pakenijat huomattaisiin. Viimeinen kuva on ihmisketjusta välillä Tallinnan-Vilna itsenäistymistaistelun viime vaiheesta. Kuva on käynnissä olleesta filmistä ja siksi epätarkka.
    Höyrykäyttöisen traktorin kuva on 1900-luvun alusta, jolloin Virossa alkoi myös teollistuminen. Traktorin edessä on tehtaanpiippuja. Kun edessä olevasta pyörästä käänsi, alkoi pienistä piipuista tupruta jonkinlaista höyryn tapaista markkeeraten tehtaan savua. Hetken päästä soi myös tehtaa pilli vähän sivummalla.
    Seuraava kuvakooste esittelee markkinoilla työtään tehneitä henkilöitä joskus edellisen vuosisadan vaihteen ajoilta. Markkinoilla tehtiin hevoskaupaa, valokuvattiin ja povattiin.
    Sen jälkeen on kuva noitaoikeudenkäynnistä, eli siirrytään vielä kauemmas menneisyyteen. Kansannainen ja yläluokkainen tuomari ovat vastatusten.
    Rautakauden aseet ja korut ovat seuraavina, sitten pronssikauden nainen, jolla on ranteissa ollut koruja ja vaatteissa solkia. Löytö on tehty 2000-luvun puolella. Tutkimusten mukaan hän oli kuollessaan noin 45-vuotias, eli siihen aikaan hyvin korkeassa iässä. 

Lopuksi ennen suomalais-ugrilaista osuutta on koosteita virolaisten kansallispuvuista ja maatalouteen kuuluvista asioista. Kaikki nämä olivat sivuhuoneissa varsinaisen pääkäytävän ulkopuolleta.

Uraalin Kaiku -osastossa tulevat esille suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuri ja arkielämä. Nähdään, miten esimerkiksi vepsäläiset, vatjalaiset ja samojediperheet ovat eläneet tuhansien vuosien aikana. Näyttelyssä näkyvät vuodenajat ja vuorokauden rytmi. Talvi ja yön pimeys tulevat myös näkyviin.
    Osasto oli alemmassa kerroksessa. Se oli hyvin laaja, näyttelyesimeitä ja pukuja oli niin paljon, että kuvaajan kestävyys joutui lopulta koetukselle. Näin paljon mielenkiitoista jäi tällä kertaa dokumentoimatta. Viimeisessä gallerian kuvassa kurkistetaan samojediperheen asuntoon. Siellä mies retkottaa turkiksissaan selällään vuoteessa päivän työstä väsyneenä. Vaimo torkuu istuallaan vasemmalla. ​

​Rakennuksessa on lisäksi elokuva- ja konferenssisali, teatteri, kahvila, ravintola ja museomyymälä. Ravintolasalin ikkunoista näkyy aivan lähellä Raadi-järven rannalla viinatehtaan rauniot. Viinan valmistus nosti aikanaan Liphartien kartanon kukoistukseensa.

2.1. Suvilahden sisarukset
Suomen ja Viron kulttuuriyhteydet ovat erittäin vanhaa perua. Hyvin menee nykyäänkin, ehkä vieläkin paremmin, sillä kymmenet ja taas kymmenet eri tahot toimivat yhteiseksi hyväksi molemmin puolin Suomenlahtea.  Ainakin tällä puolella pidetään keskeisinä kahta fyysisesti ja sisällöllisesti lähellä toisiaan toimivaa järjestöä.   
     Edellisessä kolumnissani käsittelin Tuglas-seuran ELO -lehteä, joka ilokseni ainakin edellisen numeron perusteella (1/2017) tuntuisi laajentavan aihepiirejään, tällä kertaa politiikan ja urheilun suuntaan. Lähinnähän se tunnetaan kirjallisuuslehtenä ja Fiedebert Tuglaksen perinnön vaalijana arvokkaalla tavalla. Myös musiikki on eri muodoissaan kuulunut sen sivuille.
     Tuglas-seuralla on myös sisarjärjestö, tai pikemminkin aihepiirejä ajatellen rakas serkku. Suomen Viro-yhdistysten liitto (SVYL) ja Tuglas-seura toimivat yhteisymmärryksessä Viro-keskuksessa Helsingin Suvilahdessa, jopa samassa kerroksessa. Liiton lehti on nimeltään Viro.Nyt. Olisi mielenkiintoista tietää, miten tällaiseen nimeen on päädytty. Ei oikein tunnu sopivan korvaan. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran, tuli mieleeni amerikkalainen elokuva ”Ilmestyskirja.Nyt.”. Se oli aika raaka kuvaus Vietnamin sodasta 1960-luvun lopulta. Mutta ei anneta pikkuseikkojen häiritä, lehti on aivan mainio sisällöltään ja ulkoasultaan. SVYL kertookin, että se on ikkuna niin Viron tapahtumiin kuin kaikkeen Viroon liittyvään Suomessa. Ilahduttavan laaja-alainen on niin lehti kuin yhdistyskin.

​Tuglas-seura perustettiin vuonna 1982. Kulttuurikysymysten ohella Viron tilannetta seurattiin muutenkin tarkasti. Kun vapauden tuulet sitten alkoivat puhaltaa, seura osallistui merkittävällä panoksella virolaisten kamppailuun. Valtaosa suomalaisten aluksi antamasta tuesta kanavoitiin ensin seuran kautta. Eräänlainen tunnustus toiminnasta oli se, että Suomi-Viro -yhteistyö saatiin valtion tuen piiriin.
Vuonna 1989 Tuglas-seura sai eräänlaisen puolivirallisen aseman Suomen Viro-suhteiden hoidossa. Itsenäistymisvuonna 1991 Lennart Meri jopa perusti sen vuokralaiseksi esikuntansa eli Viron kulttuuripisteen. Tämä tapahtui juuri niihin aikoihin, kun Moskovassa alkoi vallankaappaus. Seura tuki taloudellisesti Meren toimintaa ja matkustelua vielä senkin jälkeen, kun hänestä tuli ulkoministeri. Tätä varten mm. monet tuntemattomina pysytelleet varakkaat liike-elämän edustajat tekivät lahjoituksia.  Samalla seuran toimistoon tulvi niin runsaasti erilaista tavaraa, erityisesti humanitaarisen avun piiriin kuuluvia tarvikkeita, että oli suuria vaikeuksia toimittaa niitä edelleen määränpäähän.

​     Seuran kulttuuritoimintaan ovat kuuluneet mm. kirjailijakokoukset, säveltaiteen ja historiantutkijain yhteydet, luentosarjat ja seminaarit, näyttelyt, kielenopetus, harrastuspiirit, ns. Martinmarkkinat sekä erittäin runsaat kulttuurimatkat. Kaikkeen tähän viittasin jo edellisessä kolumnissani. Toiminta on ollut todella laajaa ja merkityksellistä. Tuglas-seuran jäsenyhdistykset ovat järjestäneet kukin esitelmätilaisuuksia, Viron matkoja, matkoja Martinmarkkinoille, monet myös vuosittaisia itsenäisyyspäiväjuhlia 24. helmikuuta. Erittäin tärkeitä ovat olleet kirjailijavierailut ja seminaarit, joihin pääseura on lähettänyt esitelmöitsijöitä. Päijät-Hämeen Tuglas -seura on järjestänyt joka vuosi Lahdessa vironkielisen jumalanpalveluksen. Saarnan on joka kerta pitänyt joku virolainen kirkkoherra.

---

​Suomen Viro-yhdistysten liitto syntyi juuri Viron uudelleen itsenäistymisen kynnyksellä. Suomalaisuuden Liiton piirissä syntyi ajatus järjestää keräys virolaisen kulttuurin hyväksi. Hanke sai heti alussa arvovaltaisia tukijoita, joita olivat mm. Tuglas-seura ja Svenska Finlands Folkting sekä joukko tunnettuja kansalaisia. Keräyksen oheistuotteena syntyi maalis-huhtikuussa 1989 joukko Suomi-Viro -seuroja sitä mukaa kun keräyslistoja saatiin eri paikkakunnille. Erityisen aktiivisia oltiin Helsingin, Tampereen ja Porin seuduilla. Eri vaiheiden jälkeen koululaiset keräsivät taksvärkkinä rahaa Virolle. Samalla viriteltiin myös koululaismatkailua yli Suomenlahden. Keräyksen loppuun saattamiseksi perustettiin keväällä 1990 Viro-säätiö, johon niin ikään kuului arvovaltaisia ja tunnettuja kansalaisia.

​Edellä mainittujen paikallisyhdistysten yhdyssiteeksi perustettiin vuonna 1991 Suomen Viro-yhdistysten Liitto (SVYL). Sillä on kotisivujen mukaan tällä hetkellä nelisenkymmentä jäsenyhdistystä. Suurin osa on syntynyt 1990-luvulla. Niiden toimintaan kuuluu monipuolista kulttuurivaihtoa, matkailua ja henkilökohtaisia yhteyksiä. Alkuvuosina ne hoitivat usein varsin suurisuuntaista avustustoimintaa, joka on jossain muodossa jatkunut edelleen. Osa on keskittynyt johonkin kulttuurin osa-alueeseen, kielenopetukseen, kansanmusiikkiin (esim. Viljandin ystävät ry.) ja hyvin uutena myös rock-musiikkiin (Viro-Rock). Toiminnassa on myös Olutsilta-Õllesild, joka perustettiin vuonna 1995. Omat keskeiset ja merkittävät tehtävänsä ovat edelleen Suomalaisuuden liitolla ja Suomen-poikien perinneyhdistyksellä, Viro-instituutin ystävillä ja Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ry:llä. Nämä tässä vain esimerkkeinä mainiten.
    Kun SVYL toimii lähinnä valtion rahoituksen turvin, se ei voi antaa suoraan rahallisia avustuksia. Mutta niiden sijaan se on voinut hankkia erillisrahoitusta erilaisiin projekteihin sekä hankkia tavaralahjoituksia Viroon vietäväksi. Se on voinut järjestää toisten organisaatioiden kanssa yhteistä toimintaa ja auttaa avustuskohteiden löytämisessä. Asiantuntija-apua on järjestetty luentojen ja esitelmien pitämisessä. Yhteistyöstä näkyvintä osaa ovat olleet Suomen-poikien kanssa järjestetyt joulukuiset itsenäisyyspäivän juhlallisuudet Tallinnassa. Vuonna 2000 järjestettiin yhteistyössä Ylen kanssa Sävellahja-keräys heidän hyväkseen. Erittäin mittavia ovat olleet sosiaali- ja terveydenhuoltoalan koulutusprojektit, joissa yhteistyössä alan eri tahojen kanssa on koulutettu lukuisa määrä virolaisia. 

​Erojakin löytyy. Pelkistetysti voisi sanoa, että Tuglas-seura operoi lähinnä ns. korkeakulttuurin alueella unohtamatta silti muitakaan elämänalueita. Yhdistys on selvästi pääseuravetoinen, mikä näkyy henkilökunnan määrästäkin. Viimeisestä ELOsta laskin kahdeksan toimihenkilöä, ilmeisesti kaikki ovat päätoimisia. Tuglas-seuralla on yhdeksän paikallisyhdistystä, joista ehkä vain kolmen toiminta on ollut jatkuvasti aktiivista. Tämän voin sanoa luettuani jo kymmenen vuoden ajan lehden paikallisseurojen palstaa. Tähän viittasin jo edellisessä kolumnissani (n:o 1.6/2017). Kaikki yhdeksän ovat ainakin jossain määrin olleet riippuvaisia pääseuran lähettämistä esitelmöitsijöistä.
     SVYL:n toiminta on ollut laaja-alaisempaa, kirjallisuutta, musiikkia ja taidetta on kyllä ollut, mutta ajankohtaisempiakin asioita on aktiivisesti seurattu. Suurin ero on kuitenkin paikallisseurojen itsenäisyydessä. Ymmärtääkseni toimistossa on vain yksi vakituinen toimihenkilö, Kirsi Bongwirnso, joka on sekä toiminnanjohtaja että lehden (Viro.Nyt.) päätoimittaja. Lehteä hän tekee yhdessä taittajan ja avustajien kanssa. Paitsi alkusivun tervehdystä, hän kirjoittaa juttuja, ja myös kääntää niitä virosta. Liiton puheenjohtajana on nykyään tunnettu kääntäjä Sanna Immanen, jonka kädenjälkeä lehdessä myös näkyy. Sivumennen totean, että pöydälläni on tällä hetkellä puoleksi luettuna hänen kääntämänsä Andrei Hvostovin Sillamäen kärsimysnäytelmä. Kirjallisuudesta puheenollen, SVYL on myös verkkokauppa, josta löytyy kaikenlaista joka makuun. Kannattaa kokeilla: https://verkkopuoti.svyl.fi/
     Paikallisseurojen yhteistyö yli Suomenlahden on saanut varsin mielenkiintoisia ja näyttäviä muotoja.  Esimerkiksi Lapuan yhdistys pani aikoinaan alkuun varainkeräyksen Tarvas-patsaan saamiseksi Rakveren linnavuorelle teatterin yläpuolelle. Patsaan tukikiven seinässä on erityisen paljon lapualaisten ja yleensä eteläpohjalaisten henkilöiden ja yhteisöjen nimiä. Saatiinpa hankkeen tukijaksi myös presidenttipari Koivisto. Yhteydenpito on ollut eri muodoissaan tämänkin jälkeen jatkuvaa. Mm. jouluksi 2016 siirrettiin kuvanveistäjä Teet Suurin suunnittelema valaistuista lasi-ikkunoista muodostettu joulukuusi Lapualle Paukun kulttuurikeskukseen. Edellisenä jouluna se oli seissyt Rakveren torilla. Vuonna 2016 Vaasan yhdistys sai aikaiseksi Pärnun Vaasa-puistoon hienon muistomerkin yhteistyön symboliksi.
     Paljon railakkaita otteita on ollut monella muullakin paikallisyhdistyksellä. Niistä jutuista kuitenkin luovun, ettei tasapaino tulisi määrällisesti niin kovin tälle puolelle. Pakko on kuitenkin mainita vielä Varsinais-Suomen (Turun) Viro-keskus, monien satojen estofiilien yhdistys, jolla on kapasiteettia hyvin moninaiseen toimintaan. Merkittävää on, että jäseninä on runsaasti myös Turun seudun virolaisia.

---

1.6. ELO -lehden sisältö laajeni (ELO 1/2017)
Tuglas-seuran jäsenlehti ELO on ymmärrettävästi keskittynyt vironkielisen kirjallisuuden esittelyyn, vironkieliseen ja suomeksi käännettyyn. Tätä tietysti edellyttää jo Friedebert Tuglaksen perinne. Lehti on taas saanut nimensä Tuglaksen vaimon mukaan. Kirjallisuuden ohella siinä käsitellään monia muitakin kulttuurielämän ilmiöitä, mm. musiikkia aina kansanmusiikkia  ja kaikkein moderneinta populääri musiikkia myöten.
    Helmikuussa vietetään virolaisen kirjallisuuden viikkoa paitsi pääseurassa, myös kaikissa yhdeksässä paikallisseurassa. Seurapalstaa selaillessa sain käsityksen, että tämä yhdessä järjestetty tilaisuus on viidessä seurassa ainoa tapahtuma kevään mittaan. Neljä yhdeksästä toimii vilkkaammin.  Näihin ovat jo pitkään kuuluneet  aakkosjärjestyksessä Etelä-Kymenlaakson, Kanta-Hämeen ja Päijät-Hämeen seurat. Ilokseni olen huomannut, että tuttavani, entinen pankkimies Martti-Antero Kantele on saanut puhallettua vauhtia myös Pohjois-Savossa niin, että se on yltänyt edellä mainittujen vauhtiin. Muilla on tietysti rasitteina pienten paikkakuntien vähäinen estofiilien määrä. Tukala tilanne on myös Turussa, sillä siellä vaikuttaa Suomen Viro-yhdistysten liiton Viro-keskus satoine jäsenineen. Sen hallituksessa ja muussakin toiminnassa on nykyään myös virolaisia.
Välillä myös politiikkaa. Tammikuun ELO-lehden numerossa tarjontaan on selvästi tullut laajennuksia. Erityisellä ilolla tervehdin Rain Koolin artikkelia nimeltä Yhden aikakauden loppu. Mielestäni valtiolliset ja poliittiset kysymykset ovat lehdessä jääneet lähes täysin sivuun, vaikka lukijakunnassa on myös näistä asioista kiinnostuneita. Rain Kool kertoo hyvin selkeästi siitä, mistä Viron viime vuoden puolella tapahtuneessa hallituksen vaihdoksessa oikein oli kysymys. Kun itsekin olen tutkiskellut tuota vaihdosta, haluan kirjoittaa siitä useammankin rivin. Tiivistäen vaihdoksen taustalla oli kaksi asiaa, toisaalta paljon arvostelua osakseen saaneen Edgar Savisaaren syrjäyttäminen, toisaalta konservatiivisen reformipuolueen vauhdin hiipuminen. Savisaaren kohtalo on hiukan säälittävä muutenkin kuin jalan amputoinnin takia. Vanhenevan poliitikon on ollut vaikea luopua vallasta niin ajoissa, että pääsy arvostetun valtiomiesvanhuksen asemaan olisi ollut turvattu. Reformipuolueessa taas ei ajoissa ymmärretty ajan merkkejä eli sitä, että kansa alkoi kyllästyä harjoitettuun talousliberalismiin.

     Vaikka Savisaar loppuvuosinaan toimi keskustapuolueen johtajana ja Tallinnan kaupunginjohtajana varsin itsevaltaisesti ja keinoja kaihtamatta, hän jää kuitenkin historiaan yhtenä maan itsenäistymisajankohdan sankarina. Hän oli Kansanrintaman kokoava voima ja maan ensimmäinen pääministeri, tosin vain parisen vuotta. Minun mieleeni on jäänyt hänen rohkea esiintymisensä 21.8.1991, kun Venäjän puolelta Pihkovasta tuodut maahanlaskujoukot olivat pyrkimässä Tallinnan televisiotorniin. Juuri edellisenä päivänä Viro oli julistautunut itsenäiseksi. Tosin kunnia kuuluu paljolti myös insinööri Jaanus Kokkille, joka nostatti tornin molemmat hissit 22. kerrokseen, missä niiden ovet teljettiin auki. Samalla annettiin uhkaus, jonka mukaan rappusia nousevien sotilaiden päälle lasketaan ilmaa raskaampaa freonia. Savisaaren ansiota oli se, että hän sai aikaan neuvottelut kopean neuvostoupseerin kanssa. Aikaa voitettiin ja lopulta Moskovasta tuli seuraavana päivänä käsky palata takaisin Venäjälle.
    Savisaarta on syytetty siitä, että Viron venäläisväestö on pääosin äänestänyt keskustapuoluetta. Toisaalta tämä on estänyt sen, että Viroon olisi perustettu selkeästi venäjänkielisten oma puolue kuten Latviassa. Sikäläisen Harmoonian on oletettu olevan yhteistyössä Putinin Yhtenäinen Venäjä -puolueen kanssa. Keskustapuolueen vasemmistolaisuuskin on ilmeisesti paljon haaleampaa kuin on käsitetty. Eihän esimerkiksi progressiivisuuden vaatiminen valtion verotukseen vaikuta kovin vallankumoukselliselta, meillähän se on ollut jo ajat sitten. Reformipuolueelle se tietysti on ollut kuin punainen vaate.
​
    Jos jatkuva vallassa olo on vahingollista yksilölle, on se sitä myös puolueelle. Reformipuolue on ollut Viron hallituksessa yhtäjaksoisesti 17 vuotta, ja 12 vuoden ajan sillä on ollut pääministerin posti. Ylimielisyyttä ja joustamattomuutta alkoi esiintyä. Ei liioin tajuttu ajan merkkejä eli sitä, että valittu talousliberalismi oli yritystoiminnan nostamiseksi ja valtiontalouden tasapainottamiseksi kenties tarpeen 1990-luvulla, mutta ei enää nykyään kun sen varjopuolet alkoivat yhä enemmän tulla esiin. Se on hyvää vauhtia jakanut Viron kansaa, osa on kovasti vaurastunut, mutta yhä useampi on vajonnut köyhyyteen. Viime vuoden surullisen kuuluisassa presidentin vaalikamppailussa tämä tuli myös näkyviin. Kulminaatiokohta oli varmaan se, että reformipuolue ylimielisesti ja ymmärtämättömästi nimesi jo varhaisessa vaiheessa ehdokkaakseen Siim Kallasin, johon koko talousliberalismi suurelta osalta henkilöityi. Hän oli jo 1990-luvulla ollut avainpaikoilla silloin kun maan suunnasta päätettiin.
    Nykyinen hallitus (keskustapuolue, sosiaalidemokraatit sekä Isänmaan ja Res Publican liitto) on tietysti kirjoittamaton lehti. Näyttää siltä, että suuria muutoksia ei ole tulossa, kansalliset ja kansainväliset realiteetit on otettava huomioon. Nyt jo tiedetään, että pienituloisten verotusta on hieman alennettu, ehkä joitain muitakin sosiaalisia uudistuksia on tulossa. Ei siis mitään mullistavaa.

​Urheilukin kelpaa. Outi Hytönen on kirjoittanut lehteen mielenkiintoisen artikkelin nimeltä Virossa juostaan hyvällä meiningillä. Hytönen toteaa, että erityisesti 2010-luvulla on alkanut oikein juoksubuumi, jonka ansiosta miltei jokainen kylä on järjestänyt omia tapahtumiaan, suurista massatapahtumista puhumattakaan. Harrastajamäärien kasvaessa on syntynyt juoksukouluja, kovien kuntoilijoiden harjoitusryhmiä ja tietysti monenlaisia juoksuun keskittyneitä internet-sivuja. Jotain vastaavaa innostumista oli Suomessakin 1970- ja 1980- luvuilta lähtien kiitos Lasse Virenin kultamitalien. Ensimmäisenä monista tapahtumista tuleekin mieleen suurta suosiota nauttinut, Myrskylässä järjestetty Lassen hölkkä, jonne jotkut työkaverini innolla lähtivät joka syksy mukaan. Itse en koskaan ole ollut juoksumiehiä, en muistuta ulkonaisestikaan yhtään kenialaisia enkä edes Alexander Stubbia. Jollekin Viron juoksureitille saattaisin kyllä mielelläni lähteä pientä pätkää omaa tahtiani kävelemään.
    Jokainen urheiluihminen on Suomessakin kuullut Tarton maratonista, erityisesti siitä mikä suoritetaan hiihtäen. Se on vuorossa myös tänä vuonna. Toivotaan, että lunta riittää niin, että se voidaan suorittaa normaalisti Tartto-Elva-Otepää –reitillä. Parhaina vuosina se on koonnut noin 10.000 hiihtäjää. Ei ihme, että se on kelpuutettu Worldloppetin pitkien matkojen sarjaan. Tänä vuonna se suoritetaan 26.2.2017, matkat ovat pituudeltaan 63 ja 31 kilometriä. Kilpailu on järjestyksessä jo 44. lajissaan. Tartossa on internet-sivujen mukaan muitakin pitkän matkan kilpailuja, 35.Tartu Jooksumaraton on 75.2017 (23/10 km), 36.Tartu Rattaralli (pyöräily) 28.5.2017 (135/60 km), 11.Tartu Rullaluisumaraton 20.8.2017 (42,21 ja 10 km), 20. Tartu Rattamaraton (maastossa) 24.9.2017 (89/40 km) ja lopuksi juosten suoritettava 6. Tartu Linnamaraton 7.10.2017 (42/21/10 km).
    Outi Hytönen on kirjannut lisäksi Virossa vuoden mittaan suoritettavat suuremmat massakilpailut: Viljandijärve Jooks 1.5.2017, Järvakandi Igamehe Maraton 12.8.2017, SEB Tallinna Maraton 8.-10.9, Paide-Türi  Rahvajooks 1.10.2017 ja Saaremaa Kolme Paeva Jooks 20.-22.10. 2017. Nimistäkin voi päätellä, että suurin osa lähtee mukaan leikkimielellä, korkeintaan omia rajojaan koetellen tai vain omaksi ilokseen maisemia katsellen.
    Monet suomalaiset ovat pitäneet tapanaan pyöräillä Virossa muillakin suunnilla, mäkiä kun siellä ei paljon ole. Joskus 20-30 vuotta sitten minäkin harrastin matkapyöräilyä, eikä reilut 100 kilometriä päivässä vielä pahemmin rasittaneet. Nyt rajoitukset ovat jo liian suuret. Myönnän hieman kadehtivani viron kursseilla tutuksi tullutta ystävääni Tarmoa, joka on täsmälleen yhtä vanha kuin minäkin, mutta jatkaa edelleen pitkien matkojen pyöräilyä. Mm. Viro on tullut hänelle monelta osalta tälläkin tavalla tutuksi. Haapsalun seutu olisi hyvää pyöräilymaastoa. Olisikin aika mukavaa ajaa ensin junalla Riisipereen ja siitä vanhaa rataväylää perille. Eihän näitä tällaisia toki kukaan voi estää haaveilemasta! 

Paljon muutakin mukavaa. Pikkujuttujen repertuaari on myös lisääntynyt, esimerkkinä käy juttu Urheiden matkamiesten kertomuksia. Siinä kerrotaan parista veljeksestä, jotka 1930-luvulla purjehtivat vaatimattomalla purrella Miamiin ja aina New Yorkiin saakka. Tapio Mäkeläisen Valjalan kirkko osoittaa, että mielenkiintoisen artikkelin ei tarvitse olla laaja ja tieteellinen, kunhan siinä on omakohtaisen kokemuksen tuntua.
    Ylipäätään ihailen niin Tuglas-seuran laajaa matkatarjontaa kuin Tapio Mäkeläisen ahkeraa uurastusta matkanjohtajana. Miten hän jaksaa viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Tuntuu siltä kuin hän olisi kaiken aikaa menossa tai tulossa yli Suomenlahden. Vahinko vain, että kaikki matkat alkavat Helsingistä jo aamuvarhaisella. Se rajoittaa kauempana asuvien matkustusta, ellei raaski tulla edellisenä iltana jo yöksi Helsinkiin. Minua houkuttelisivat myös nuo Tapion päivän matkat eri puolille Tallinnaa, mutta yhä ne ovat jääneet.
    Lehdestä selviää myös miten monipuolista Suvilahden kurssitarjonta on. Se vaan on niin pahassa paikassa, että junan ja bussin varassa sinne on muilta paikkakunnilta hankala kohtuuajassa päästä. Tulevan kesän kurssit Virossa ovat myös hyvin esillä. Kulttuurimedia, journalismin ilmavaiva -kirjoitus luotaa mielenkiintoisesti Viron Yleisradion roolia. Kirjoitus on alun perin julkaistu Kulttuurilehti Sirpissä, jota harva muistaa tilata tai ostaa. Sieltä löytyisi varmaan muutakin mielenkiintoista luettavaa myöhemminkin ELO:n sivuille.
    ELO on ulkonaisestikin upea kulttuurilehti, hyvin taitettu ja grafiikka on näyttävää. Toivottavasti tämän lehden (1/2017) aloittama yhteiskunnalliseen suuntaan tapahtunut laajennus jatkuu. Erilaisista kulttuurilaitoksista olisi myös mukava lukea enemmän. Tarton Rahva Muuseumista taisi jo olla kirjoitus edellisessä numerossa. Miten olisivat yliopistot, suomalaisiahan opiskelee suuret määrät Tallinnassa ja varsinkin Tartossa. Entäpä vaikka Pärnun arkkitehtuuri tai Endla-teatterin vaiheet. Kaipa siellä kylpylöiden hoitojen välissä olisi useammillakin aikaa pistäytyä tutkimassa kaupunkia.  Mielenkiintoisia koulujakin löytyisi, yksi mahdollisuus olisi Haapsalussa sijaitseva Läänemaa Gymnaasium, kahden lukion yhdistämisestä syntynyt yli 300:n oppilaan koulu. Siellä on mm. suosittu, monipuolinen urheilulinja, aina sitä Haapsalussa vahvasti harrastettua miekkailua myöten. Tästähän tehtiin aikanaan elokuvakin. Eikä kai se politiikkakaan ole poissuljettu. Tulevaisuuden suunnitelmistakin olisi mukava lukea virolaisten kannanottoja vaikkapa Baltian radasta ja pääkaupunkien yhdistämisestä tunnelilla. Tämä siitäkin huolimatta, että kukaan lukijoista ei varmaan tämän elämänsä aikana ehdi matkustaa junalla Tallinnaan.
    Ja löytyyhän näitä muitakin mahdollisuuksia. ” Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon”!

1.5. Tõnu Õnnepalun Mandala
Hyvä kirja ei jätä rauhaan yhden lukukerran jälkeen. Ainakin tässä mielessä Õnnepalu on onnistunut mainiosti. Aikaisempi artikkelini Kirjailijan yksinäisyys (n:o 1.2. /2017) ei suinkaan tyhjentänyt koko pajatsoa, ei varmaan tämäkään. Lähden tietysti siitä, että jokainen kokee lukemansa omalla tavallaan, suodattaa kaiken omien kokemustensa ja näkemystensä kautta. Ja mikä parasta: jokainen on aivan yhtä oikeassa.

Aamutelevisiossa 10.1. haastateltiin kirjailija Antti Tuuria. Häneltä kysyttiin, mitä hyvässä kaunokirjassa pitää olla. Vastaus oli, että jonkinlainen juoni, jotta lukijan mielenkiinto säilyy. Mutta vielä tärkeämpää on, että siinä on jonkinlaista yhteiskunnallista aspektia ja ihmisen elämään liittyviä ongelmia. Mutta tämäkään ei vielä riitä. Mukana pitää olla vielä jotain mystiikkaa,sellaista, mikä ei niin vain aukea, mutta sisältää jotain sellaista, mikä tuntuu tärkeältä. 

​Mielikuvituksen lento suotakoon meille kaikille yhtä lailla. Kuvittelen, millaisia tuntoja Õnnepalulla on ollut edellisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Jotain pitäisi taas saada aikaiseksi, mutta mitä? Kirjoittaisinko lapsuudestani, siitä miten nuorena poikana vierailin setäni luona siinä keltaisessa talossa. Rekisteröin herkin aistein maalaisympäristöä, painoin ne mieleeni niin, että vieläkin näen ne paikat silmissäni, kuulen äänet korvissani ja muistan hajut, jotka tuota paikkaa ympäröivät. Mutta kiinnostaisiko se lukijoita. Vähän joka puolella on toiveikkaita nuoruutensa muistelijoita, jotka kuvittelevat, että juuri minun ainutlaatuiset kokemukseni olisivat merkityksellisiä kaikille muillekin. No ovathan ne sitä niille lukuisille pienkustantajille, jotka nykyisenä digiaikana tarjoavat palveluksiaan vaikkapa sloganilla: vaikka yksi kirja kerrallaan.
     Vai kirjoittaisinko itsestäni aikuisena kirjailijana, ja liittäisin siihen mukaan omia lapsuusmuistoja luonani muka vierailevan siskonpojan hahmossa. Väliäkö sillä, olenko tosiaan elänyt tuossa keltaisessa talossa, tai vain vieraillut siellä. Tai onko se vain jäänyt mieleeni ohimennen maalla käydessäni. Tai onko sitä edes ollut olemassakaan. Ongelmani ja epäilykseni ovat kyllä omiani, ja ne varmaan kiinnostavat kaikkia jollain tavalla kirjoittavia. Siinähän tulee sitä yksilötason problematiikkaa, kipeitä asioita, jotka parhaimmillaan kuitenkin antavat latausta uuteen yritykseen. Samalla on mahdollista tuoda mukaan yhteiskunnallisuutta, vaikkapa ennen niin loisteliasta kartanoelämää ja sen rappeutumista. Maaseudun tyhjentymistä, jota uudenlainen kurssitoiminta kartanorakennuksessa ei riitä korvaamaan. Ja voihan siinä taas vähän viittailla sinne neuvostoaikaan ja rahatalouden tuloon ahneiden pankkien muodossa.    

​Entä sitten se mystiikka, mitä Antti Tuuri myös painottaa? Varmaan Õnnepalusta tuntui, että vielä eivät nämä nuoruusmuistot, miehuusiän ongelmat tai maaseudun rappeutuminenkaan riitä täysipainoisen taideteoksen luomiseen. Siispä mukaan oli otettava vielä se mandala, istui se tähän kontekstiin sitten tai ei. Voi olla, että hän on käynyt Intiassa, ehkä hän on myös yrittänyt sen avulla jäsentää ympärillään oleva kaaosmaista todellisuutta niin kuin sadat miljoonat buddhalaisetkin. Varmaan hän on miettinyt monimutkaisen kuvion keskiosaa, onko hän jotain löytänyt, ehkä on tai ehkä ei. Onhan tällä kuviolla jotain maagista tuntua, koska siitä on merkkejä myös Euroopan romaanisten ja goottilaisten kirkkojen ruusuikkunoissa. Ilmeisesti on siis kysymys yleismaailmallisesta kuviosta, joka on kaikkialla kiehtonut.  Eri asia sitten on, voiko virolaisen maalaiselämän arkisia tapahtumia pakottaa tähän samaan muottiin. Ainakin se munkkipoikien turistimatka on tapahtunut vain kirjailijan päässä. 
Vieressä Trenton tuomiokirkon ruusuikkuna. Se on aika yksinkertainen, paljon rikkaampiakin euroopalaisista kirkoista löytyy. Yleisesti katsotaan, että tässä kirkossa on sekä romaanisia että goottilaisia piirteitä. Kuvan pienuuden takia lasimaalaukset eivät näy.

---

1.4. Tartu Pauluse kirik.

​Eliel Saarinen. Paavalin kirkon (Pauluse kirik) historia juontaa alkunsa 1910-luvulta. Eliel Saarinen aloitti suunnittelun vuonna 1911, ja kirkko valmistui vuonna1917. Samaan aikaan oli valmistumassa myös Helsingin upea asemarakennus. Paavalin kirkossa on samantyyppisiä yksityiskohtia kuin esimerkiksi Lahden ja Joensuun kaupungintaloissa, Pohjolan toimitalossa ja Kansallismuseossa Helsingissä. Sodassa tuhoutunut Suur-Merijoen kartano Viipurin maalaiskunnassa kuuluu samaan sarjaan. Näiden rakennusten tyylinä oli kansallisromantiikka ja jugend. Myöhemmin joidenkin Saarisen töiden on sanottu saaneen myös 1920-luvun klassisismin piirteitä.
     Suurelle yleisölle tuntemattomin taitaa olla jo aivan vuosisadan alussa valmistunut Hvitträsk Kirkkonummella. Se oli arkkitehtikolmikon Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen yhteinen kansallisromantti-seen tylliin rakennettu rakennusryhmä, jossa sijaitsivat yhteinen toimisto ja   
                                         kaikkien perheiden asuintilat. 

---

​    Kolmikon yhdessä tai erikseen suunnittelemat rakennuspiirustukset syntyivät suurelta osin juuri Hvitträskissä. Sieltä Saarinen myös ponnisti eräiden vaiheiden jälkeen Pohjois-Amerikkaan, jossa nousi suureen kuuluisuuteen. Ehkä vielä tunnetumpi on uudella mantereella ollut hänen poikansa Eero Saarinen. Tämä vaihe on käsillä olevan artikkelin sisältöä ajatellen syytä jättää tällä kertaa sivuun. Mainitsen kuitenkin vielä, että Eliel Saarinen työskenteli Amerikassa erityisesti Cranbrookin taideakatemiassa, jonka linjaan ja muotokieleen hänellä on ollut suuri vaikutus. Cranbrookia on usein verrattu maailmankuuluun Bauhausiin Saksassa. 

​Tuhottu kirkko nousee. Toinen maailmansota oli vähällä tuhota koko kirkon. Pommitusten aiheuttaman tulipalon (25.8.1944) jäljiltä jäivät pystyyn lähinnä vain seinät. 1950- ja 1960-luvuilla tehtiin kiitos seurakuntalaisten aktiivisuuden joitakin korjauksia. Kirkko saatiin sellaiseen kuntoon, että se voitiin vihkiä tarkoitukseensa 3.7.1966.
​    Seurakuntalaiset saivat kuitenkin käyttöönsä vain osan tiloista, sillä neuvostoviranomaiset sijoittivat rakennukseen urheilumuseon, kansallismuseon arkiston ja kirpputorin. Vasta uuden itsenäisyyden aikana päästiin tositoimiin koko rakennuksen saattamiseksi lähes entiseen muotoonsa.        
    Arkkitehdit Kari Järvinen, Merja Nieminen ja Markku Nors jättivät vuonna 2006 oman ehdotuksensa korjauksen kutsukilpailuun. Kaksi ensin mainittua alkoivat toteuttaa suunnitelmaa. Aivan sellaisenaan kaikkea ei voitu rakentaa, joten matkan varrella kaksikon piti työn edistyessä tehdä joitakin tarkistuksia. Alkuperäisiä värejä ja joitakin ratkaisuja piti etsiä Saarisen muista töistä. Alttarin suunnitteli kuvanveistäjä Pertti Kukkonen, ja alttarikaapin Tyrvään Pyhän Olavin kirkon maalauksista tunnetuksi tullut taidemaalari Kuutti Lavonen.
Alla on Lavosen alttaritalu sekä näkymiä kirkon holveista, ensin alttariosan, sitten urkuparven suuntaan. Kuvat olen liittänyt tähän Merja Niemisen luvalla. Valitettavasti kuvat eivät ole kovin hyviä, sillä olen ottanut ne suoraan esitelmän aikana suurelta tietokoneruudulta. Sama koskee muitakin kuvia lukuunottamatta kahta ensimmäistä aivan artikkelin alussa.

---

Esitelmä Multi-Cultissa. Lahtelaiset saivat hyvän tuntuman kirkon korjaustöihin, kun mainittu kaksikko esitteli niitä Päijät-Hämeen Tuglas-seuran järjestämässä tilaisuudessa Multi-Cultissa tiistaina 3.1.2017. Lähes kymmenen vuoden korjaustyöt oli saatu päätökseen vuonna 2015. Uudistuneet tilat vihki käyttöön Viron arkkipiispa Urmas Viilma. Erityisesti Tarton Paavalin kirkon fasaadissa on näkyvissä Eliel Saariselle tunnusomaisia piirteitä. Aiemmin oli korjattu torniosa, mm. se on saanut uuden huipun. 
     Asteittain korjaukset ovat edistyneet pääasiassa seuraavasti. Vuoteen 2008 mennessä oli vahvistettu perustuksia, rakennettu krypta ja kolumbaarium, samalla oli uudelleen rekonstruoitu sivurakennus. Vuonna 2012 päästiin toden teolla EASin projektin avulla uudistamaan itse kirkkosalia. Lopuksi tehtiin viheralueiden ja puiston viimeistelyt. Sivurakennuksessa on erilaisia seurakunnan tiloja, päiväkoti ja alemmassa kerroksessa diakonian tarvitsemia tiloja.
Alla olevissa kuvissa on ensin krypta, sitten kolumbaarium ja lopuksi talviasuinen muistolehto. Kolumbaarion seinässä olevien lokeroiden kansien takana on tuhkauurnia. 

​Rahoitus. Miten sitten näin suuren hankkeen rahoitus saatiin järjestettyä ? Monen virolaisen seurakunnan ongelmia ovat nykyiseen kantokykyyn nähden ylisuuret kirkkorakennukset, jotka syntyessään ovat usein kantaneet pääasiallisten rahoittajien, baltiansaksalaisten sukujen mainetta. Myös Paavalin seurakunnan rahkeet ovat rajalliset, olkoonkin, että se on jäsenmäärältään Viron suurimpien luokassa. Vuoden 2015 statistiikan mukaan siellä oli 5250 jäsentä, joista tulojensa mukaan maksavia oli vain 1640. Virossa ei ole kirkollisveroa Suomen tapaan. Kun seurakuntien jäsenmäärät vielä ovat tuon ajankohdan jälkeen vielä olleet laskussa, ei selitystä voi etsiä tältä puolelta. Mainittakoon, että valmistumisvuonna 1917 seurakunnan jäsenmäärä oli noin 16.000.
 
Selitys löytyykin hallinnollisista ja taloudellisista ratkaisuista. Vuonna 2005 perustettiin Tarton kaupungin johdolla säätiö kirkon korjaustöitä, käyttöä ja ylläpitoa varten. Sen johtoon kuului tietysti paitsi kaupunginjohtaja, itseoikeutettuna seurakunnan kirkkoherra Joel Luhamets, joka nyttemmin on nimitetty Tarton piispaksi. Ohimennen haluaisin todeta, että melko pienessä Viron ev.lut. kirkossa on peräti neljä piispaa, arkkipiispa Urmas Viilma, Länsi-Viron piispa Tiit Salumäe (samalla Haapsalun Jaanin seurakunnan kirkkoherra), Tallinnan piispa Einar Soone, ja mainittu Luhamets.  Säätiön jäseninä ovat eräs kansanedustaja, Tukholman seurakunnan kirkkoherra sekä Viron taideakatemian ja kulttuuriministeriön edustajat.
​     Rahoitusta on saatu monista lähteistä, EU:lta sekä eräistä valtion hallinnoimista projekteista. Hyvin merkittävässä roolissa on ollut EAS, Viron elinkeinoelämän kehittämissäätiö (Ettevõtluse Arendamise Sihtasutus), jonka tehtävänä on rahoittaa erilaisia rakennusprojekteja.
 
Suomalaisten ystävyysseurakuntien tuki on myös ollut merkittävää. Jo 1990-luvulla Siilinjärven seurakunta antoi tukea kirkon tornin korjaamista, urkujen hankkimista ja kirkon ympäristön siistimistä varten. Kirkkoon hankittiin tuoleja ja sivurakennukseen pöydät. Vuonna 1995 solmittiin yhteistyösopimus Tampereen seurakuntayhtymän kanssa. Henkilöyhteyksistä piti huolen lähinnä tuomiokirkkoseurakunta. Taloudellisesta avusta mainittakoon mm. kirkon eräiden sähkölaitteiden hankkiminen. 

1.3. Yrjö Ruponen 1941‒2016
Näillä vuosin täytyy tyytyä siihen, että vierestä viedään puolelta tai toiselta. Nyt oli vuorossa pidetty lentopalloharrastaja Yrjö Ruponen, jonka elämäntaival päättyi vaikean sairauden murtamana 12.12.2016. Vielä kesällä hän liikkui kaupungilla, välillä hän oli sairaalassa hoitoja saamassa. Tässä vaiheessa hänelle oli jo selvinnyt, että paluuta terveiden kirjoihin ei enää ollut. Hänelle ja meille hänen ystävilleen oli kyllä silti aika voimaannuttavaa kerrata tavatessamme vanhoja muistoja, vaikka hyvin tiesimme, että jokainen tapaaminen saattoi olla viimeinen.
     Kuolinilmoituksen mukaan hän oli syntynyt Kurikassa Etelä-Pohjanmaalla. Me pelikaverit kyllä olimme siinä käsityksessä, että hänen varsinainen kotipaikkansa oli Sysmä. Sieltä hän tuli jossain vaiheessa Lahteen. Hän oli hyvin ammattitaitoinen rakentaja, erityisesti hän oli kokenut sisustustöiden tekijä. Näitä taitojaan hän osoitti niissä monissa talkoissa, joihin hän osallistui. Rakentaja hän oli myös ihmissuhteissaan, aina positiivinen ja myönteinen.
    Varsinaista sarjapelitaustaa hänellä ei ollut, vaikka urheilumies henkeen ja vereen olikin. Lentopalloon Ykä tutustui paremmin kaupunginosaseura Liipolan Pallon riveissä. Hän toimi siellä pelaamisen ohella mm. valmentajana. Vähitellen häntä tarvittiin tuomarina. Tehtävät lisääntyivät, kun myös Lahden Kimmossa huomattiin hänen tietonsa ja taitonsa. Alasarjojen ja puulaakiotteluiden tuomarista tuli lähes vakinainen ottelukirjuri. Tätä tointa hän hoiti ainakin niin kauan kuin Kimmon naisjoukkue pysyi ykkössarjassa. Miesten puolellahan kato oli käynyt jo aikaisemmin.
     Jossain vaiheessa, ehkä parikymmentä vuotta sitten hän liittyi pelaajana ikämiesseura Päijät-Äijien miehistöön. Vielä muutama vuosi sitten hän oli mukana 70 vuotta täyttäneiden joukkueen passarina. Tätäkin merkittävämpää oli kuitenkin hänen toimintansa erilaisissa järjestelytehtävissä. Joka vuosi Suomessa on suuria turnauksia, SM-kisat vielä siihen päälle. Päijät-Äijillä on lisäksi jo kolmenkymmenen vuoden ajan ollut kiinteät yhteydet Viroon, vuorovuosin oli pelattu Lahdessa, Saarenmaalla ja Hiidenmaalla. Kun seuran perustaja Aimo Lahti siirtyi ikänsä takia sivuun, tarvittiin vereksiä voimia. Ykä jopa opiskeli viroa kansalaisopistossa niin, että hän kykeni luotsaamaan yhteistyötä suomalaisten ja virolaisten välillä. Hänellä oli siellä myös henkilökohtaisia ystäviä, joiden kanssa vierailtiin puolin ja toisin yli Suomenlahden, puolisot mukana.
     Suomalainen urheilutoiminta lepää kenties suurimmalta osaltaan vapaaehtoistyön varassa, Tuhannet ja taas tuhannet intomieliset harrastajat pitävät seuroja ja valmennusta pystyssä. Niihin kuului mitä suurimmalla syyllä myös Yrjö Ruponen, aina ystävällinen ja toverillinen kaikkien kaveri, mies parhaimmasta päästä.

1.2. Kirjailijan yksinäisyys
Loppujen lopuksi selvisimme tästä tautivaiheesta aika vähällä. Nyt seuraavalla viikolla vaimo on hieman puolikuntoinen, eikä yritä vielä täydellä teholla jatkaa liikuntaharrastuksiaan. Hyvä puoli tästä aattopäivien varuillaan olosta oli se, että oli aikaa lukea Tõnu Õnnepalun teosta Mandala. Se on Leenan virolaisten kirjojen kirjakerhon aihe tulevan hiihtoloman aikana.  Mutta mistä ihmeestä nimi Mandala ? Ymmärsin heti, että Intiaanhan se viittaa, aivan tarkkaan en kuitenkaan tiennyt merkitystä. Eipä muuta kuin Wikipedia auki. Sieltä lopulta varmistui, että se on ympyrän muotoon tehty kuvio, joka kuvaa symbolisesti kosmosta. Se on tuttu niin buddhalaisuudessa kuin Tiibetin laamalaisuudessakin. ​

​Mandalaa käytetään meditaatiossa auttamaan mietiskelijää niin, että hän voisi jäsentää mielekkääksi kaaosmaista todellisuutta. Õnnepalun alter ego, kirjan päähenkilö, kirjailija pyrki ensin selkeyttämään ajatuksiaan muuttamalla maalle.  Alusta lähtien kuitenkin odotin, milloin hän alkaisi puhua Intiasta. Jouduin odottamaan aina sivulle 142, josta viimein alkoi kertomus Intian matkasta. Sen hän teki löytääkseen itselleen sisäisen rauhan.
     Toinen mokoma eteenpäin, niin kirjailija kertoo aika oudon stoorin. Varmaan se on jonkinlainen kirjallinen tehokeino, mielikuvituksellinen rakennelma kuitenkin. Joukko munkkipoikia Intian Ladakhista majoittuu ohjaajansa kanssa vanhaan kartanoon. Päähomma näkyy olevan suuren mandala-kuvion laatiminen hiekasta, jota on useaa väriä. Myös kartanon muu väki osallistuu työhön, jokainen saa valmistaa jonkin osan. Lopulta kaikki lähtevät kohti jonkin puron rantaa, jossa käytetty hiekka valutetaan veteen.
     Ja jotta meikäläinen joutuisi vielä enemmän hämmennyksiin, on takakannessa vielä kokoava lause : ”Mandalan kaltaisen muodostelman ympärille rakentuu romaanissa kaikki: kirjailija ja hänen kaksi kissaansa Rulli ja Sifka, Keltainen talo, sen tapahtumat ja ihmiset; vanhan kartanon ja lähiseudun historia kolhoosien lopettamisen jälkeen ja harvalukuisten asukkaiden arkipäivän toimet.” 


Pääosa teoksesta kuvaa kirjailijan kuviteltua elämää maalla ns. Keltaisessa talossa, joka on vanhan kartanorakennuksen naapurissa. Viron itsenäistyessä baltiansaksalaiset suvut joutuivat luopumaan suurimmasta osasta maaomaisuuttaan, joka tuli nyt entisille alustalaisille. Tästä alkoi aatelisten alamäki, vähitellen suku toisensa jälkeen lähti Saksaan, viimeisin suuri muuttoaalto oli vuonna 1944, jolloin Saksan tappio ja Neuvostoliiton voitto alkoivat olla selviö. Näitten vuosikymmenten aikana myös moisioiden päärakennukset ja muukin rakennuskanta alkoi rappeutua. Näitä romahtaneita rakennuksiahan Virossa näkee vähän siellä ja täällä.
     Kirjailija kuvaa taitavasti ensin naapurikartanon loiston päiviä, sitä miten maaorjatalonpojat ahersivat pelloilla, ja herrasväki eli loisteliasta elämäänsä joskus jopa kymmenien huoneiden päärakennuksissaan. Vierailtiin jatkuvasti, naitettiin naimaikäisiä. Jos tyttäret eivät päässeet säädyn mukaisiin avioliittoihin, he jäivät entisiin koteihinsa täti-ihmisinä. Tai sitten useat ikäneidot muuttivat yhteen johonkin sivukartanoon, kuten kirjailija kuvaa.  Mutta sitten alkoi se alamäki, josta oli jo puhetta. Pellot, metsät, kasvihuoneet ja puutarhat jäivät huonolle hoidolle, ja lopulta ilman hoitoa.
     Katot vuotivat ja kylmä pyrki sisään hatarista ikkunoista ja seinistä. Kuitenkin kartanoon asettautunut pariskunta, rouva ja herra N toivat omilla bisneksillään sinne elämää. Siellä vieraili milloin koululuokkia, milloin näyttelijäseurueita retriittejään pitämässä. Rouva N järjesti kursseja mitä mielikuvituksellisemmista aiheista. Rouva N kirjoitti rahoitusanomuksia ”maalaiselämän monipuolistamiseksi ja turismin edistämiseksi” Rahoitusta saatiin, ja niin pariskunta N ja kaupunkien joutilaat ihmiset olivat innoissaan.
     Kaikkea tätä Õnnepalu kuvaa myös kissojen kautta. Ne kuitenkin pärjäsivät, kunhan jonkinlainen katto oli pään päällä.  Hiiriähän aina riitti. Kartanon kollikissa Kriimu sopeutui tilanteeseen, eikä kirjailijan kissoillakaan ollut vaikeuksia. Kissoista olivat lopulta jäljellä enää Rulli ja Shivka, kaksi narttua, jotka myöhemmin leikattiin. Näin kirjailija pääsi rauhaan joka maaliskuisilta kollien naukujaisilta pihapiirissä. Hänestä kissojen elämää oli hauska seurata, koska niillä oli oma logiikkansa.
    Kirjailija kokee elinympäristönsä ja kissansa paljolti lempeän komiikan valossa. Kirjassa on myös useita kohtia, joissa Õnnepalun kyky kokea luonnonrauhaa vetää mukanaan. Lukijakin oikein pysähtyy ja antaa mielikuvituksensa laukata. Kuvaus maaseudun muutoksesta on kiintoisa, sekin vetää mukanaan. Mutta kaiken takana on tiettyä surumielisyyttä, yksinäisyyden tunnetta ja epäilyjä oman taiteen tekemisen mielekkyydestä. Hänen kamppailunsa saa  -mahdollisesti – lukijankin tarkastelemaan omaa elämäänsä uudessa valossa. Sillä mandalalla voisi hyvinkin olla käyttöä kelle tahansa. Ainakin jos lujasti uskoo siihen.
    Vaikka kirjalla on ansionsa, miinuspuolelle täytyy kyllä merkitä se, että paikoin teksti laahaa, eli Õnnepalu jahnaa kovin pitkään kaikenlaisten yksityiskohtien kanssa. Ilmeisesti tuo 300 sivua on nykykirjallisuudessa jonkinlainen normi, jota ei sovi alittaa. Tiivistettynä ja suppeampana kirja kuluisi enemmän kansan käsissä, kuten kulunut sanonta kuuluu. Tästä huolimatta Tõnu Õnnepalun Mandala  oli Leenalta hyvä valinta kirjapiirin teokseksi. Se tarjoaa mahdollisuuksia monenlaisiin arviointeihin. Ehkä minun on syytä palata asiaan vielä kirjapiirin kokoontumisen jälkeen. Sitten kai saan vastauksia auki jääneisiin kysymyksiini.

​+++++++

---

Viel`uusi päivä kaiken muuttaa voi! (J.L. Runeberg, Vänrikin tervehdys).

Tämä kuva ei mitenkään liity käsillä olevaan kirjallisuusaiheeseen. Tammikuun kolmannen päivän aikana alkoi lumisade aivan vanhaan malliin. Kello 16:n aikoihin Kirkkopuisto näytti tältä. Muutos edellisen artikkelin uudenvuodenyön kuvaan oli totaalinen.

​Ehkä sittenkin on toiveita päästä jo pikapuoliin hiihtämään ! Tai sitten uusi päivä muuttaa vielä uudelleen tämän maiseman.

---

1.1. Paremminkin olisi voinut alkaa
​Lehdet ehtivät jo kirjoittaa, että tämän talven influenssahuippu on lähellä. Tapauksia on tähän mennessä ollut edelliseen vuoteen verrattuna nyt seitsenkertainen määrä, eli noin 5000. Kuolleitakin on jo kymmeniä. Luvuissa eivät ole ne, jotka ovat jääneet sairastamaan kotona. Teho-osastoille on joutunut pääasiassa yli 65-vuotiaita.
    Ei se tieto ensin paljon huolettanut, rokotukset on aina otettu, eikä mitään ongelmia ole ollut. Mutta nyt varotettiinkin, että rokotukset eivät anna täyttä suojaa, koska virukset olivat jonkin verran muuntuneet odotetusta. Tämä huomattiin meilläkin kantapään kautta.
    Vaimo oli veljensä kanssa aatonaattona käymässä haudoilla Hämeenlinnassa. Matkat käveltiin rautatieasemalta Ahvenistolle mennen tullen. Tulomatkalla ruokailtiin Goodmanin kauppakeskuksessa noutopöydän äärellä.  Syötiin hyvällä ruokahalulla myös salaatteja, jotka olivat siinä avoimesti esillä kaiken kansan valittavina. Totuus on kai niin, että virus tulee sieltä mistä on tullakseen. Kuka sen tietää tuliko se salaateista vai hengitysilman mukana. Lopputulos oli kuitenkin sama: kivuliasta oloa, yskää ja kuumetta melkein viikon verran.
   Tapaninpäivänä jouduin lähtemään yksin lapsenlapsen syntymäpäiville. Kun juna lähti takaisin kohti Lahtea, soitin kotiin. Tulos 39,3 astetta teki minut niin huolestuneeksi, että hyppäsin taksiin Lahden asemalla. Päällysvaatteita riisumatta ryntäsin makuuhuoneeseen, en tiennyt pitikö heti soittaa numeroon112. Särkytabletti oli tällä välin laskenut kuumetta asteen verran, joten välitöntä vaaraa ei ollut. Moni lähtee tässä vaiheessa kaupunginsairaalan ensiapuun, mutta sekin katsottiin turhaksi. Kuka sinne kuumeisena lähtee jonottamaan tunniksi tai pariksi, ja sitten se lääkäri määrää buranaa, jota meillä oli jo kotona.
    Siirryin nukkumaan toiseen huoneeseen. Ensimmäisenä yönä kuulin väliin kovaa yskimistä. Välillä kävin kuulostelemassa hengitystä, tasaiselta vaikutti. Särkylääkkeet pitivät kuumetta alempana, mutta sängyssä potilas viipyi koko seuraavankin päivän, osan kolmannestakin. Sain opetella sairaanhoitoa, kiikutin vettä ja lääkkeitä sekä kylmäpussia kovaa päänsärkyä helpottamaan. Seuraavana päivänä maistuivat jo klementiiniviipaleet ja suolainen kutunjuusto, päivää myöhemmin jo kevyt ateria. Potilas oli kyllä aika kipeä, mutta hyvä peruskunto ilmeisesti vähensi sairausaikaa.
   En ole koskaan pessyt käsiäni niin usein kuin nyt. Aika poikki olin minäkin, en uusien tehtävieni takia, vaan siksi, että ilmeisesti minäkin sain taistella viruksia vastaan. Jossain nenäontelossa oli kutinaa, ja aivastuksia tuli välillä yhtenä ryöppynä. Miten onnistuisi meno ensi tiistaina 3.1. ensin Jututubaan ja sitten Paavalin kirkon entisöintiä koskevaan tilaisuuteen ? Suunnitteilla oli myös käynti kuntosalilla, mutta nyt ei ollut syytä mitenkään riskeerata.  Uuden vuoden aattokin oli tulossa. Mutta se nyt ei niin paljon huolettanut, olemme jo siinä iässä, että suuremmat juhlimiset on jo aikaa sitten juhlittu. Mutta saisivathan ne vuoden ensi päivät alkaa vähän miellyttävämmissä merkeissä.
    Ja alkoivathan ne siinä mielessä, että vaimo oli aattona jo jokseenkin parantunut. Ymmärsimme, että on välillä hyvä sairastaa, jotta muistettaisiin miten arvokas asia terveys on. Olemme kyllä jo niin varttuneessa iässä, että osaamme tervehtiä ilolla ja kiitollisuudella jokaista tervettä aamua. Pikkukrempathan ovat asia erikseen, mutta niitähän on paljon nuoremmillakin.

Uudenvuodenpäivänä:
Painajainen on jo takana.Tänään vaimo on jo ulkoillut, ja kunto näyttää nousevan kohisten. Onneksi ensi viikolle on luvattu pakkasia. Se tietää sitä, että Kisapuiston kenttää varmaan kohta jäädytetään. Hän pääsee siis taas luistelemaan !!!

Kirkkopuisto uudenvuoden yönä. Ei lumen hiventäkään ! Vihreä ruohokaan ei ole vielä ennättänyt kaikkialta lakastua.

Kaupungintalolla olisi ollut hyvät lahtelaiset pirskeet, kaikenlaista ohjelmaa ja lopuksi ilotulitus. Sitä sentään sen verran parvekkeelta seurasimme, että jotain saimme kuviin. Siitä tarkemmin galleriassa.

​Ilta kului TV 1:n hienon ohjelman parissa.

---