Nurmoosta lähtöösin

• Nuoria miehiä sodan armoilla
• Mänttä-Vilppula 1944 ja 1988
• 12.12.kello 12, salissa 212 (Tohtorinväitös)
• Korvikkeita ja aitoa kahvia 
• Koulutietä pitkin kesällä ja talvella
• Työtä, työtä ja taas työtä
• Telinevoimistelua ja suojuoksua Lapuan yhteiskoulussa
• Rehtori ja koulu osana lapualaista yhteiskuntaa
• Nuoret miehet Vihiriällä kerolla elämää oppimassa
• Ensi askeleet Haalilla ja vähän muuallakin
• Nurmon Jymyn maineikkaimpia vaiheita
• Veteraaniseurojen nimet kertovat pelaajistaan

---

Kuva on otettu keväällä 1943. Vanha Musta oli yli 20- vuotias tamma, joka sieti vähän kokematto-mampaakin hevosmiestä. Parikymppinen tätini muokkasi tavallisesta lasten päähineestä suikan, joka sopi sotavuosien henkeen. Koko komeuden kruunasi aito sotilaskokardi.


Tätä Nurmoosta lähtöösin -osiota voi lainata esimerkiksi kotiseutujulkaisuihin, kunhan vain muistaa mainita lähteen.


Nuoria miehiä sodan armoilla

Viime aikoina on tutkijain piirissä lisääntynyt ajattelu, että varsinaisten rintamatapahtumien lisäksi pitäisi entistä enemmän kirjoittaa myös tavallista kotirintaman historiaa. Yritän nyt noudattaa tätä ajatusta omalta vähäiseltä osaltani. Seuraavassa on muutamia rivejä neljästä nuoresta miehestä, sodassa kaatuneesta sedästäni, venäläisvangista, siirtolais­pojasta ja itsestäni. Vähiten sota kosket­ti minua, jolle jäikin lähinnä havainnoitsijan osa.

Saattaa olla, että henkilöiden valinta hieman yllättää, erityisesti tuon sotavangin, josta tiedän vain suomalaisten suussa muotoutuneen etunimen. Tänään vuosikymmenten jälkeen meidän on kuitenkin helpompi käsittää, että kaikki me tavalliset ihmiset olimme suurempien ta­pahtumien pieniä osasia, yhtä syyttömiä siihen mitä tapahtui. Kirjoittamiseen on minua  rohkaissut myös ihailemieni omien isovanhempieni kypsä asenne silloin vuonna 1944: vaikka oma poika oli menehtynyt vasta huhtikuussa, pidettiin sotavankia meillä miltei kuin hyvää vierasta.

Oiva

Suruviestejä alkoi Nurmoonkin tulla jo talvisodan alusta lähtien, mutta suurimmat menetykset koettiin Äyräpään kirkonmäellä 5.3.1940. Sankarivainajien surusaatot olivat kaikkialla Suomessa tuttuja molempien sotien ajan, ja erityisesti  vuonna 1944. Muistan hyvin setä­ni Oivan viimeisen matkan koti­talomme pihasta kirkkomaahan 23. huh­tikuuta 1944. Oiva pal­veli lentovoimien kersant­tina ja mekaanik­kona. Viime­isen matkan­sa hän teki 11.4. siirtol­en­nolla Joensuun läheltä Onttolasta Laukaan Tikkakos­kelle.  Yksikön sotapäiväkirjassa puhuttiin purjehduslennosta; se kai tarkoitti, että kysymys ei ollut varsinaisesta sotatoimesta. Peril­le ei kuitenkaan päästy, vaan lumisateessa harhautunut kone BL-183 syöksyi alas Laukaan Kuusijärven jäälle. Tekniset lait­teet eivät tuohon aikaan olleet nykyi­sen veroisia, joten lähestymislennossa piti käytännössä etsiä näköyh­teyttä maahan. Lumisateessa oh­jaajan tuntuma kui­te­nkin katosi, lieneekö hän tulkin­nut väärin korkeusmittaria, kuten eräässä Draken-surmassa vielä vuon­na 1995 väitetään tapahtuneen. Koneessa olleet viisi miestä menehtyivät, osa paloi, osa sinkoutui ulos koneesta, setä­ni kuulemma lähes ilman suurempia näky­viä ulkoi­sia vam­moja.


Matka junalla Joensuusta Nurmoon oli noina aikoina pitkä ja koetteleva. Niinpä kuvittelenkin, että Oiva oli lähtenyt lomalle ja päätti lyhentää matkaa, kun kuuli koneen olevan lähdössä Tikkakoskelle. Edellisestä lomasta olikin jo kulunut kotvan aikaa, ja kotiväki alkoi jo hiljalleen odotella häntä kotiin. Loppumatka kuitenkin taittui aivan erilaisella kyydillä kuin oli ajateltu.

Oiva opiskeli Mikkelin Nuoriso-Opistossa, jonka edustalla hän on saanut samaan kuvaa pari opiskelijatoveriaan. Hänen yllään on ilmeisesti sama musta puku, joka sitten lahjoitettiin venäläiselle sotavangille. Olavista kuva otettiin ilmeisesti Oivan hautajaisten aikaan keväällä 1944 tai ehkä jo vuotta aikaisemmin. ”Vanha Musta” oli yli 20-vuotias tamma, joka sieti vähän oudompaakin hevosmiestä. Kaksi Seinäjoen sotasairaalassa palvelevaa tätiä muokkasi tavallista lastenpäähinettä vähän enemmän aikakauteen sopivaksi. Koko komeuden kruunasi aito kokardi.

Oiva oli minulle varsin läheinen, hän oli veljessarjansa iloluonteisin, pidetty ja hyvin lämmin ihminen. Kansakoulun jälkeen hän oli käynyt Mikkelissä Suomen Nuoriso-Opiston, mikä siihen aikaan ei suinkaan ollut tavallista. Hänellä lienee ollut tämän pohjalta joitain jatkosuunnitelmia, ainakin hän piti eri tilaisuuksissa kotiseudullaan useita puheita. Minulla on lämpimiä muistoja hänen käynneistään sodanaikaisessa asuinpaikassamme Mäntässä. Muistan mm. että sain viisivuotiaana riemuissani näyt­tää hänelle, miten olin oppinut ajamaan miesten pyörällä, kuten sanotaan "tangon välistä". Myöhemmin seurasin kiinnostuneena hänen romanssiaan kihlattunsa, kansakoulunopettaja Vappu Laukkasen kan­ssa. Kesä­llä 1943 kurkistelin nurkan takaa salaa heidän herkkiä hetkiään isoisän talon paraatipuolella ol­evien koi­vu­jen al­la. Siitä sain nuhteet nuorilta tädeiltäni Irmalta ja Airalta.

Oivan viimeinen matka alkoi kuten oli tapana, kotital­on piha­sta. Kuusi­en ympäröimä arkku oli avattu. Veisa­ajana toimi Eino Hemminki, Nurmon myöhemmän kant­torin ja lapsuudenystäväni Martti Hemmingin isä. Häne­llä oli erinomainen laulunääni, ja niinpä hän saattoikin vainajia kymmenien vuosien ajan. Kirkossa puhuivat mm. nuorisoseura-ansioistaan tunnettu Hermanni Kalistaja, joka oli isoäitini Iida Katariinan veli, siis sankarivainajan eno, sekä lisäksi Suomen Nuoriso-Opiston johtaja Aukus­ti Ripsaluoma. Siunaustilaisuudessa esitettiin kuoro- ja yksinlaulua ja itse hautaus tapahtui sotilaal­lisin kunnianosoituksin. Mukana oli myös tovereita Pommituslentolaivue 48 - nimisestä joukkoyksiköstä. 

Aleksei

Myös Nurmoon tuli sotavankeja helpot­tamaan maatöitä. Ilmeisesti luottovankeja, koska lähes kaik­ki käyt­täytyivät asiallisesti.  Niinpä  kohtelukin oli yleensä aika hyvää, varsinkin niissä taloissa, joihin sijoitettiin vain yksi vanki. Kuulin kyllä, että olot joissain suuremmissa ta­loissa eivät olisi olleet aivan yhtä hyvät. Meille saapui isoisäni avuksi keväällä 1944 vanki nimeltä Aleksei; en tiedä mistä hän oli kotoisin, enkä edes sitä missä ja millaisissa olosuhteissa hän oli jäänyt vangiksi. Täydellistä nimeäkään en tiedä, Alekseiksi etunimi kuitenkin meidän suussamme muotoutui. Yritin kyllä jututtaa, mutta niinä viikkoina, joina Ale­ksei oli meillä, hän ei oppinut puhuma­an käyt­ännössä lain­kaan suomea. Ainoa sana, jonka muistan häneltä kuulleeni, oli kylmä. Samalla hän tuvan penkil­lä istuen vi­it­tasi ulos.

Ilmeisesti Aleksei ei ollut oikein maatyömieh­iä, tai sit­ten hän oli täydelleen sisäistänyt isänmaansa jär­jestelmän ja maansa vuo­sisataiset peri­nteet. Ojankaivuusta ei tahtonut tul­la mitään, ojan pohjalta hän raapi multaa ja hei­näntupsuja, mutta kuivaan saveen asti hän ei lapiotaan saanut kunnolla uppoamaan. Niinpä tavalliset pellonojat säilyivät hänen käsittelynsä jälkeen melkein sellaisenaan. Peukalo tuntui muutenkin olleen keskellä kämmentä. Mutta hyvin häntä pidettiin, oli oma huone ja syödä sai ta­lonväen kanssa samas­sa pöydässä. Tietysti hän oli silmälläpidon alla, mutta ei häntä asein vartioitu eikä lukkojen takana pidetty kuten ohjeet olisivat edellyttäneet. Paanan eli rautatien taaksekin hänet jätettiin usein yksin työskentelemään.

Kun rintama sitten murtui kesäkuussa venäläisten suur­hyökkäyksen jälkeen, alettiin vankeja vähitellen keräillä kokoamispaikoille. Vaikka sotavangit yleensä käyttäytyivät rauhallisesti, olisi heistä pian saattanut tulla tur­vallisuusriski. Niin­pä Alekseitakin alettiin varus­taa matkakun­toon, ja mel­kein kuin talon omaa po­ikaa. Hänel­le annettiin puhtaat uudet alusvaatteet ja päälle huhtikuussa kaatuneen setäni Oivan musta juh­lapuku. Eväs­täk­in laitettiin mu­kaan; pikkupojan tarkat silmät ja muisti tallensivat mm. vas­taleivotun ankk­as­tukin, pullapitkon. Viimeinen kuva Alek­seista sitten oli, että hän istui paapan rinnalla keiseissä, kun lähdetti­in ajamaan pi­hasta liiverinpäädyn ohi kujalle.

Takaisin tultua paapa (Simo Eemil) kertoi, että hän oli antanut Alekseille vielä viisi markkaa, jotta tämä "voi jollain asem­alla ostaa itselleen tupakkia". Tupakan osto taisi jäädä, ja voi vain kuvitella, millaisia reaktioita eri­nomaisessa kunnossa ollut musta puku aiheutti kokoamispaikan muissa vangeissa. Viimeistään jossain rajan taka­na se sai jäädä en­simmäisen politrukin käyttöön. Nykyään tiedämme, että sotavan­geiksi antautuneet lähetettiin kansanvihollisina joillekin arktisille alueille orjatyö­hön. Ja sinne saivat onnettomat nään­tyä, eihän hei­dän kotonaankaan edes tiedetty, minne pojat olivat joutu­neet. Jos joissain har­voissa tapauksissa tiedettiin, Sta­linin aikainen by­rokratia ei sallinut minkäänlaisia vaatimuksia. Taisivat Alekseinkin lyhyen elämän ainoita par­hai­ta aikoja olla nuo muutamat viikot nurmolaisella pien­tilalla.   

Matti ja Olavi

Sodan edetessä alettiin siir­tolaisia joskus keskikesällä sijoit­taa muual­le Suomeen. Meillä oli tarjottavana vain yksi noin 12 neliön ullakkohuone, joten oli luonnollista, että isoi­sä lähti valitsemaan pientä perhettä. Mutta samaan pyrkivät nekin, joilla tilaa oli enemmän. Veikko Lavin tunnetun evakkolaulun tunnelma, jota Anneli Saaristo on tai­tavasti tulkin­nut, toteutui jollain tavalla siis täälläkin, vaikka vastaan­otto lienee Nurmossa ollut yleensä aika asiallista. Pohjalai­nen pientilal­linen lähti kyllä puolustamaan kar­ja­laisen pientilallisen maita kuin o­miaan, mutta taloonsa hän ei mielellään vieraita ottanut. Niiden muutamien kuukausien aikana, jotka karjalaisperhe meillä majaili, olivat aikuisten suhteet aika muodollisia. Karjalaisemäntä yritti kyllä mm. piirakanpais­toil­laan lähentyä, mutta kovin läheisiksi eivät emännät saman lieden ja takan ääressä silti päässeet. Ruokavaliokin oli kovin erilainen, karjalaiset vieraamme olivat mm. tottuneet syömään kalaa ja riistalintujen lihaa. Useat siirtolaiset kuitenkin kotiutuivat tännekin. Nurmon kirkolta Ylistaroon vievän tien varteen perustettiin Nurmon suurimman talon, Loukon kartanon maille joitakin siirtolais­tiloja. Muutamia tyttär­iä jäi talojen emänniksi. Enemm­änkin olisi saanut jäädä, suu­rempi ver­ense­koitus olisi varmaan ollut hyödyksi koko paikkakunnalle.

Meille muutti Rouhiaisen perhe, vanhemmat ja kaksi kasvavaa lasta, tyttö ja poika. Seuraavana päivänä emäntä haki rautatieasemalta jalan kaksi lehmää. Pojan nimi oli Matti, ja hän oli pari vuo­tta minua vanhempi, tosin kooltaan pienempi. Mei­dän tiemme erosivat kuitenkin pian, sillä minä lähdin kou­luun sen ajan kotipaikkakunnalleni Mä­nt­tään, ja hän jatkoi Nurmossa Alapään kansakou­lussa. Koulut alkoivat rauhanteon jälkeen joskus loka-marraskuussa. Kun marraskuussa kyse­lin kir­jees­sä Matin voin­tia, sain vastauksen, että perhe oli jo muut­tanut jon­nekin Lahden seuduille. Oma isoisä­lle osoitettu kaksisivuinen, huolellisesti “kaunolla” kirjoitettu kirjeeni on nyt mi­nulla suurena aarteenani. “Mutta minä ihmettelen kun Matti ei kirjoita. En minäkään pian enää Matille”. Olin sil­loin juuri aloittanut toisen kouluvuoteni.  

Syksyllä 1993 tuli Lahden Lyseon lukion eräälle I luokalle oppilaaksi sirkeäsilmäinen nastolalainen tyttö, nimeltään Taru Rouhiainen. Parin viikon päästä ky­selin, oliko hänen per­heensä mahdol­lisesti ollut evakossa Etelä-Pohjanmaalla. Tässä vaiheessa hän osasi sanoa vain, että hänen isänsä “oli syn­tynyt Venäjällä", ja mahdollisesti hänen perheensä on ollut jossakin ennen Nastolaan tuloa. Hän kertoi, että heil­lä oli Nas­tolassa maatila, ja mm. ravihevosten vuok­ratalli. Pyysin häntä kyselemään asiasta vielä kotona. Muutaman päivän jälkeen tyttö tuli luokseni ja kertoi, että hänen isänsä perhe oli ollut evakossa  —  ja Nurmossa, Eemil Latikan talos­sa!


Mänttä – Vilppula 1944 ja 1988
— ja vähän Hämeenlinnastakin

 
Vilppula 1944

Tänään tiedetään, että entinen Mäntän kaupunki ja Vilppulan kunta liitettiin yhteen 2000- luvun alussa osana 2000-luvun alussa kiihtynyttä kuntaliitosvaihetta. Samalla liittyivät myös seurakunnat yhteen. Vuonna 1944 ne olivat vielä tiukasti erillään, olihan Mänttä Serlachiuksen selluloosa- ja paperitehtaan ansiosta melkoinen teollisuuspaikkakunta. Vilppulassa oli kyllä jonkin verran sahateollisuutta, mutta tunnetuin se oli risteysasemana. Mäntästä johti Vilppulaan kapearaiteinen rautatie, joka myöhemmin muutettiin normaalilevyiseksi. Se oli tehty Serlachiuksen tehtaan tarpeisiin. Tehtaan omistaja oli 1800-luvulla vaikuttanut suoraan siihen, että päärata vedettiin Tampereelta Oriveden, Vilppulan ja Haapamäen kautta Seinäjoelle, eikä suoraan Vaasaan, joka oli alkuperäinen tarkoitus.

Synnyin vuonna 1936 Lapuan synnytyslaitoksella äitini kotipitäjässä. Tieni vei sitten nuoren perheen osana Tampereelle, sieltä vuosiksi 1936—1939 Kuorevedelle, 1939—1944 Mänttään, Vähäänkyröön 1944—1946, Haapamäelle 1946—1949  ja sieltä 1949 Nurmoon, isäni kotipitäjään. Mäntästä muodostui pikkupoikavuosieni muistorikas kausi, jota värittivät sitten sota-aika ja elintarvikepula sekä koulun aloittaminen 1943. Muistan vieläkin, miten seisoin toista tuntia äitini kanssa jonottaen kuorittua maitoa Mäntän meijerin edustalla, jono on yhä silmissäni. Varsinkin sotatalvena 1942—1943 elintarvikepula oli tuntuva, ruista kyllä oli tarpeeksi, mutta muuta sitten ei niinkään. Ihmisiä kuoli lavantautiin ja tulirokkoon, ruumissaatot muistan minäkin. Niinpä minut sitten lähetettiin talvella muutamaksi kuukaudeksi isovanhempieni hoteisiin Nurmoon, syömään hyvää ruokaa, kuten sittemmin käsitin.

---

Joskus keväällä tai kesällä 1944 isoisä saapui Nurmosta Mänttään vierailulle. Tämä kolmen polven kuva otettiin ns. Mäntän vuorella, näköalapaikalla jossain tehtaiden takana.

Tehtaan edustalla oli ns. Tervalampi, johon johti Keurusselältä kapea salmi. Sen kautta hinaajat vetivät perässään pieniä paperipuulauttoja. Niiden tulo ja erityisesti tiukka vihellys olivat pikkupoikien mielestä todella kiinnostavia. Niinpä usein istuttiin salmen rantakallioilla kaloja yrittämässä. Hinaajista jäi erityisesti mieleen Mänttä III, joka yllätyksekseni ilmestyi 1990-luvulla Lahden satamaan. Höyrykonetta siinä ei enää ollut, oli kuitenkin savupiippu ja vanha tuttu muoto. 

Seuraavana on melko tuore kuva Lahden satamasta.

Tuon mainitsemani pikkusalmen rantakallioilla minulle tapahtui kesällä 1944 melkoinen onnettomuus, joka kuitenkin päät­tyi onnellisesti. Astuin lasisen matopurkin päälle ja vasemman jalan jalkaterän reunaan vähän kantapään etupuolelle tuli runsaasti verta vuotava haava. Muistelen, että kotiin juostessani polulle jäi joka askeleella verta. Äiti sitoi haavan niin, että vuoto tyrehtyi ja kutsui sitten isän apuun. Lähin lääkäri oli sillä kertaa Vilppulassa lähes kymmenen kilometrin päässä sen aikaista soratietä kulkien. Autoa ei ollut käytettävis­sä, joten ei ollut muuta keinoa kuin lähteä pyörällä matkaan. Nykyistä oikaistua asfalttitietä pitkin se ei olisi ollut urakka eikä mikään.

Erityisen vaikeaksi matkan teki soratie ja sen eräs jyrkkä ja korkea mäki, Savosenmäki, joka näkyy vieläkin hyvin uudelle tielle Vilppulaan päin men­täessä vasemmalla. Vaikka isäni oli tuohon aikaan voi­missaan, otti pyörän työntäminen raskas matkustaja telineellä aika lujille. Vilppulassa lääkäri, ns. vanha Klami, asui ja piti vastaanottoa vanhassa huvilarakennuksessa, sellaisessa, joita olin näkevinäni keskustassa vielä 1980-luvul­lakin.  Pääsin pian leikkauspöydälle ja operointi alkoi. Olin sen päivän viimeinen potilas. Sota-ajasta johtuen lääkärin puudutusaineet olivat kuitenkin niin lopussa, että vain haavan toinen reuna saa­tiin puudutettua. Siitä huolimatta hänen oli suoritettava teh­täväns­ä, isä pain­oi jalkaani kaikin voimin leikkauspöytää vasten ja lääkäri neuloi. Joka pistolla sille puuduttamattomalle puolelle hän sanoi, että ei tämä enää kauan kestä. Sii­sti arpi siitä tulikin, koskaan se ei ole vaivannut, eikä sitä edes juuri näy näin monien vuosikymmenten jälkeen. 

Vilppula 1988

Aloitin Hämeen lääninhallituksessa koulutoimentarkastajana kesän alussa 1988. Maaherrana oli tuolloin varatuomari Risto Tainio, joka oli aikoinaan suorittanut auskultointinsa Lapualla Lapuan tuomiokunnassa vuonna 1958. Hän muisteli usein tuota mukavaa vaihettaan eteläpohjalaisiin tutustumassa. Kun itse olin tullut ylioppilaaksi Lapuan yhteislyseosta vuonna 1955, oli meillä tuolta vuosikymmeneltä useita yhteisiä tuttujakin. Jo kesällä hän pyysi minua kirjoittamaan puolestaan lyhyen tervehdystekstin johonkin Hämeenlinnan seudun eteläpohjalaisten julkaisuun, Tainio itse lähetti sen sitten omalla allekirjoituksellaan eteenpäin. Käytäntö oli tietysti yleistä, kyllä hän pääasiassa omia puheitaan kirjoitti, mutta kaikkiin asioihin hän ei ehtinyt paneutua. Kouluosastolla oli ennen minua kirjoitellut puheita ainakin koulutoimentarkastaja Martti Helenoro.

Mutta jatkoakin seurasi. Syksyllä maaherraa oli pyydetty juhlistamaan Vilppulan kunnan koululaitoksen 100-vuotisjuhlaa. Sain tehtäväkseni kirjoittaa juhlapuheen, jonka Tainio sitten sellaisenaan luki juhlassa. Tein kyllä taustatyötä, Vilppulan koulutoimenjohtajalta pyysin Vilppulan kunnan kuntakokouksen pöytäkirjojen valokopioita, luin paikallishistoriaa, ja luonnollisesti muokkasin puheen luonnetta mieleisekseni.

Ja opettaja kun olin, kirjoitin puheeseen tietysti opettajia kehuvia kohtia niin paljon kuin kehtasin, tai mikä oli hyvän maun mukaista. Viik­koja myöhemmin sain puheesta yllättävää palautetta. Paikalla ollut eräs OAJ:n palkkasihteeri, nyt jo aikoja sitten kuol­lut, sanoi eräässä semi­naarissa, että "maaherra kehui niin Vilppulan opet­ta­jia, että koulutoimentarkastajakin istui niska punai­se­na". Minä en tietysti voinut muuta kuin kuunnella vaiti hänen sanojaan.  Kyllähän minullakin OAJ -taustaa oli, olin ollut kymmenkunta vuotta aikaisemmin ensin Oppikoulunopettajien Keskusjärjestön (OK) Lahden piirin viimeinen puheenjohtaja, ja sitten vasta muodostetun OAJ:n Päijät-Hämeen piirin järjestyksessä toinen puheenjohtaja. Tätä miestä en kuitenkaan paremmin tuntenut.

Matka oli muutenkin ikimuistoinen. Maaherran autonkuljettaja haki ensin minut Hämeenlinnasta ja sitten maa­herraparin heidän sen hetkisestä asunnostaan, entisestä vuorineuvos Juuso Waldénin kolmikerroksisesta suuresta talosta Valkeakoskelta. Matka kului rattoisasti isolla mustalla Volvolla molem­piin suuntiin. Erityisesti minua ilahdutti se, että tulomatkalla Tainio halusi välttämättä esitellä minulle tuon Waldénin talon kaikkine historiallisine muistoineen kellarista ullakolle saakka. Siinä sitten tulivat esille myös vieraina olleet venäläiset kenraalit ja ministerit. Koin tämän suurena ystävällisyytenä, jonkinlainen sukulaissielu minä ilmeisesti hänelle olin. Lapuan kausi oli tietenkin taustalla.

Erityisesti annoin arvoa sille, että maaherra kutsui minut keväällä 1990 lääninhallituksesta lähties­säni viimeisenä päivänä syömään kanssaan. Kii­tokseksi saa­toin lähettää hänelle neljä vuotta myöhem­min kir­joit­tamani Nurmon historian. Kouluun palattuani oli taas aikaa sellaisiinkin harrastuksiin. Parina lääninhallituksen vuonna työpäivät olivat pitkiä ja energia tuntui valuvan maantielle.

Tämän lentopallon nimikirjoituksineen sain jäähyväislahjaksi lääninhallituksen väeltä 1990. Hämeen lääniäkin oltiin  lakkkauttamassa, ja niin minunkin pestini päättyi. Muut koulutoimentarkastajat siirtyivät pian vuoronperään  eläkkeelle.  Poikkeus oli minuakin nuorempi Uljas Syväniemi, josta tuli yli 10 vuodeksi sivistystoimentarkastaja uuteen Etelä-Suomen lääniin. Risto Tainion nimikirjoituksen sijoitin palloa kuvatessani  keskelle. Pelasin lentopalloa lääninhallituksen joukkueessa, jossa oli pelaajia useilta eri osastoilta ja erilaisilta virkaportailta. Kerran voitimme Sisä-Suomen läänien mestaruuden. Näitä olivat ne läänit, joilla ei ollut merenrantaa, eli Hämeen, Keski-Suomen, Kuopion, Pohjois-Karjalan ja Mikkelin läänit.

Hämeenlinna 1988—1990

Parivuotinen jakso lääninhallituksessa on edelleen lämpimässä muistissa. Hämeenlinna oli minulle jo ennestään tuttu, sillä olin suorittanut asevelvollisuuteni Panssariprikaatin patteristossa, joka silloin sijaitsi Suomen kasarmilla. Ensimmäisen vuoden ajelin joka päivä Hämeenlinnaan, toisena minulle järjestettiin työhuone valtion virastotalosta Lahdessa. Siellä saatoin puhelimen ääressä työskennellä pari päivää viikossa. Kun päätehtävänäni oli järjestää opettajien vapaaehtoista täydennyskoulutusta, rekrytoin esiintyjät useimmiten puhelimella. Koulutussihteeri hoiti tilojen varaamisen Hämeenlinnasta käsin. Kirjoitin Lahdessa myös asiakirjoja ja lähetin ne faksilla kouluosaston konekirjoittajalle, joka ainoana osasi siinä vaiheessa käyttää tekstinkäsittelyohjelmaa. Lykkäsin sitten nimeni puhtaaksi kirjoitettuihin papereihin Hämeenlinnaan seuraavaan kertaan tultuani.

Onnekseni minun ei tarvinnut olla missään tekemisissä kuntien pakollisten ns. VESO –päivien, eli virkaehtosopimuksen mukaisten opintotilaisuuksien kanssa. Lääninhallitusten vapaaehtoinen täydennyskoulutus oli palkitsevaa, sillä kunnat lähettivät opettajia hakemuksesta matkaan. Joka syksy meillä oli Vääksyn Tallukassa pari päivää satakunta Päijät-Hämeen ala-asteen opettajaa ja Vammalan Ellivuoressa 250 muun Hämeen opettajaa. Vuosittain oli vielä muutamia kymmeniä muita tilaisuuksia Tampereella, Valkeakoskella, Hämeenlinnassa, Lahdessa ja Heinolassa. Parin vuoden aikana laskin asuneeni kouluhallituksen Heinolan koulutuskeskuksessa yli kaksi kuukautta. En minä siellä aina äänessä ollut, pääpaino oli erilaisten professorien, tutkijain, valtion korkeiden virkamiesten ja jopa tunnettujen näyttelijäin esityksillä.

Olen jo unohtanut pääosan esitelmöitsijöistä, mutta joitain sentään muistan, esimerkiksi Tampereen yliopiston rehtorin Tarmo Pukkilan, joka myöhemmin siirtyi valtionvarainministeriön ylijohtajaksi. Vammalan ala-sateen opettajien tilaisuuteen rekrytoin yhtenä vuonna näyttelijä Tarja-Tuulikki Tarsalan ja seuraavana vuonna Anja Pohjolan. Moneen näkyville nousevaan kasvatusoppineeseen niin ikään sain tutustua. Heistä muistan ainakin nykyisen professori Jouni Välijärven. Silloisesta toimittajasta Reetta Meriläisestä tuli myöhemmin Helsingin Sanomien päätoimittaja. Suuremmissa tilaisuuksissa oli vieraana yleensä opetusministeriön apulaisosastopäällikkö Jukka Sarjala, jolla oli aina uusin tieto odotettavissa olevista laki- tai asetusmuutoksista. Hänet rekrytoi aina osastopäällikkö Kangas.

Välillä oli tietysti rehtorien, koulutoimenjohtajien ja ties minkä instanssien koulutuksia ja kokouksia, joissa olin väliin puheenjohtajana, useammin kuitenkin osastopäällikkö. Ns. koulutus- ja ohjauskäyntien (tarkastusten) teko lukioihin ja yläasteille oli minulle eräitä muita helpompaa, koska olin niiltä osilta koululaitosta lähtöisin. Ala-asteen opettajat suhtautuivat kaikkiin koulutoimentarkastajiin perinteellisesti myönteisemmin.

Kuten edellisestä käy esille, oli matkustaminen tehtävässä vaikeinta. Päivät olivat myös pitkiä, eikä mitään ylityökorvauksia tunnettu. Kun sitten syksystä 1990 siirryin Lahden Lyseon Lukioon, tuntui kuin olisin tullut toiseen maailmaan. Loppuihan koulu useimmiten noin kello 14. Samalla palkkakin nousi tohtorilisän ja ylituntien ansiosta 5000 markkaa kuukaudessa. Peruspalkka ja ikälisät olivat Hämeenlinnassa täsmälleen samat.

Joka tapauksessa kysymyksessä oli yksi elämäni värikkäimmistä vaiheista. Olin väitellyt joulukuussa 1987, ja senhän takia minut rekrytoitiin, toinen syy oli se, että olin poliittisesti sitoutumaton, ehkä myös kokemukseni opettajien järjestötoiminnasta vaikuttivat. Lisäksi olin ollut pitkään historian lääninkouluttaja.  Kouluosastolle oli tullut korkealta taholta epävirallisia moitteita siitä, että siellä oli vain sosiaalidemokraatteja ! No eivät sentään kaikki, ainakin Uljas Syväniemi oli keskustalainen. Puoluepolitiikka ei tässä vaiheessa mitenkään enää tullut näkyville.

Hyvin juohevaahan se meno Hämeen lääninhallituksen kouluosastolla oli, eri portaiden  virkamiesten välit olivat hyvät. Koulutoimentarkastajat ja ammattikasvatustarkastajat olivat joviaalia väkeä, vallitsi hyväksyvä ja rohkaiseva ilmapiiri. Kenenkään ammattitaitoa minulla ei ollut syytä epäillä. Kaksi kuitenkin erosi positiivisessa mielessä muista. Toinen oli Uljas Syväniemi, jota olen joskus epävirallisesti tituleerannut osaston parhaaksi virkamieheksi, hän oli aina asioista hyvin perillä, älykäs ja karismaattinen. Hiljainen hän oli, mutta kummasti hän vaan sai esimerkiksi kaupunkien ns. pakollisilla koulutuspäivillä 300 opettajaa kiinnostuneena kuuntelemaan pitkiäkin esityksiä. Kun itse alkuviikkoina en aina päässyt sisälle kaikkiin tehtäviini, hän osasi parissa minuutissa saada ajatukseni järjestykseen.

Vuoden 2015 alkupäivinä saapui suruviesti: Uljas Syväniemi (s.1939) oli menehtynyt vaikeaan sairauteen uudessa kotikaupungissaan Tampereella. Läheisimpinä häntä jäivät kaipaamaan vaimo ja kolme lasta perheinneen. Tämän jälkeen on 25 vuoden takaisesta poppoosta tiettävästi jäljellä minun ohellani enää ikätoverini Esko Kangas, luultavasti myös joku ammattikasvatustarkastajista. 

Uljas Syväniemeä olen joskus verrannut osaston alkuaikojen pitkäaikaiseen legendaariseen  tarkastajaan  Aarre Kailanpäähän, joka tunnettiin aikoinaan Opettaja-lehden pakinoitsijana Veli Juhani –nimellä. Aivan samassa sarjassa Uljas ei sentään paininut, ei ainakaan elämänuran monipuolisuudessa.  Ainakin parin vuosikymmenen ajan Kailanpää  laati joka syksy Opettaja-lehden ns. syystiedonannon ohjeet, joita kaikki rehtorit ja koulunjohtajat  ympäri Suomea noudattivat. Kun hänellä oli myös muuta kirjallista toimintaa, ei ole ihme, että hänestä tuli h.c. tohtori. Monet muistavat vielä hänen laulusävellyksiään, runojaan ja historiikkejaan.

Osastopäällikkö Esko Kankaalla oli eräs hyvin karehdittava ominaisuus, erinomainen puhetaito. Hän kykeni jopa ex tempore saamaan ihmiset vakuuttuneiksi ajatuksistaan.  Eräässä koulutoimenjohtajien kokouksessa hän kaavaili uutta moottoritietä Turusta Hämeenlinnan ja Janakkalan metsien kautta Lahden ohi nykyisen tielinjan eteläpuolelta Pietariin. Neuvostoliitto oli hajoamassa, ja kyllähän tuohon aikaan kuviteltiin lännestä itään kulkevan kaupan reittejä ja volyymeja monella eri tavalla. Siinä kokouksessa käsittääkseni kaikki uskoivat Eskoa, minäkin ainakin melkein. Ylipäätään Kangas oli aika demokraattinen johtaja ja hengenluoja, joka tuki virkamiehiään.
----- 

Vilppula oli minulle sota-aikana pääasiassa vain risteysasema, jossa muutettiin Pohjanmaan pikajunaan.  Vilppulan Kolhossa meillä oli ystäväperhe, jonka tytär oli minua vuoden nuorempi. Hänen paras ystä­vättärensä oli taas saman verran minua van­hempi. Tämän ystävättä­ren olin jo aika päiviä sitten unohtanut, kunnes Hol­lolan Kalliolan koulun vihkiäisissä vuonna 1989 tapahtui aika yllättävä tapaus. Olin siellä lääninhallituksen yh­tenä edustajana, juhlapuheen piti lääninkouluneuvos Esko Kangas. Kahvitilaisuudessa koulun toinen opettaja, iloinen ja hersyvä rouva, kapsahti yht´äkkiä yllättäen minun kaulaani ja kailotti joka puolelle kuuluvalla äänellä, että tässä on hänen ensimmäinen poikaystävän­sä.  Näin vanhempana miehenä pitää tietysti noukkia marjatkin maasta, joten tuntui aika mukavalta, että oli jossain vaiheessa elämäänsä tullut tehtyä naisihmiseen noinkin suuri vaikutus!

12.12. kello 12, salissa 212 (Tohtorinväitös)

Miten minusta tuli jatko-opiskelija. Historian ja yhteiskuntaopin opettajain liitto ja Jyväskylän yliopiston historian laitos järjestivät 1970-luvulla useana kesänä mielenkiintoisia kursseja. Lähinnä yliopiston opettajat huolehtivat luennoista, mutta osallistuivat myös keskusteluihin, jotka usein jatkuivat illanviettoina historian laitoksen tiloissa. Joku assistenteista huolehti aina siitä, ettei valkoviini loppunut. Näin alkoivat henkilökontaktit, joiden seurauksena minustakin tuli filosofian tohtori.
     Ehkä tärkein kontakti oli apulaisprofessori Erkki Lehtinen, joka siihen aikaan tuskaili Lapuan historian kakkososan kirjoitustyössä. Ensimmäinen osa oli ilmestynyt jo aikaisemmin. Kun hän kuuli, että olin tullut ylioppilaaksi Lapuan yhteislyseosta, ryhtyi hän omaan karkean humoristiseen tyyliinsä manaamaan, että ”kaikki lapualaiset ovat aina olleet hulluja”. Ja heidän historiaansa hänen nyt piti kirjoittaa. Kun hän kuuli, että olin kirjoittanut toisen laudaturtyöni Lapuan seudun poliittisen ja taloudellisen järjestötoiminnan laajenemisesta suurlakon jälkeisinä vuosina, hän riemastui entistä enemmän. Minun oli suorastaan pakko lähettää teoksestani kopio hänelle yhdeksi lähteeksi.  Kun hän palautti työni, hän kysyi, olenko ajatellut jatkaa tästä. Optimistisena henkilönä käsitin sen suorastaan kehotukseksi.
     Mikäpä siinä, kun nyt niin monet muutkin, niin miksikäs ei. Kun vuosia aikaisemmin avoimiksi jääneet kysymykset olivat edelleen mielessäni, rohkenin esittää niitä koskevan tutkimussuunnitelman professori Mauno Jokipiille, jolle olin joskus jo Helsingissä suorittanut pari luentotenttiä. Hän ryhtyi ohjaamaan mielessäni olleita hajanaisia lankoja yhteen. Hän jaksoi myös koko tutkimuksen ajan etsiä uusia etenemisteitä silloinkin, kun seinä syystä tai toisesta näytti nousevan pystyyn. Erityisesti hän hallitsi bibliografian, jokseenkin joka käynnillä sain luettelon n. 20 teoksista, joista saattoi olla apua. ”Katso nyt näitä, ja jätä sivuun ne, mistä ei ole hyötyä!”
​     Paljon suurempi merkitys oli lisensiaatintyöni toisella tarkastajalla Erkki Lehtisellä. Hän oli invalidi, ja ehkä siksi aika erikoinen persoona. Tiedän, että monet nuoret opiskelijat suorastaan pelkäsivät häntä hänen omalaatuisen huumorinsa takia. Kyllä hän minutkin lupasi pariinkin kertaan hirttää, mutta keski-ikäisenä eteläpohjalaisena olin tottunut ns. krouviin huumoriin. Meillähän oli suorastaan hauskaa keskenämme. Erityisesti kiitän häntä siitä, että hän jaksoi aina kysyä ja kyseenalaistaa, ja antaa välillä todella hyviä neuvojakin. Varsinaisen tutkijakoulutukseni sainkin nimenomaan häneltä. Monta kertaa käyntini hänen työhuoneellaan venyivätkin aika pitkiksi.
    Lisensiaattiseminaari oli todella mielenkiintoinen kokemus. Ensimmäisessä tilaisuudessa oli esillä erään hyvän ystäväni työ. Sitä riepoteltiin oikein joukolla niin, että minä kokemattomana jo luulin, että se ilman muuta hylätään. Mutta kirjoittaja sai siitä, ja myöhemmin vielä väitöskirjastakin eximian, eli laudaturin jälkeen toiseksi korkeimman arvosanan. Sama riepottelu toistui minunkin kohdallani, mutta minullekin tuli sentään magna cum laude, eli seuraavaksi korkein (Muut hyväksytyt ovat cum laude, non sine laude, lubenter approbatur ja approbatur) .
     Jo silloin kun sain lisensiaattiseminaarissa valmiiksi ensimmäisen esitelmäni, huomasin, että suhtautuminen muuttui aina vaan positiivisemmaksi. Varmaan totesivat, että tästähän voi jotain tulla. Sen jälkeen koin, että olin lukuisten käsien kannattelemana, käyttääkseni vähän jo kulunutta, ja usein toisissa yhteyksissä käytettyä sanontaa.  Sinänsä lisensiaattiseminaari oli todella hyödyllinen, sen jälkeen olen aivan toisella tavalla pystynyt suhtautumaan kaikkeen arvosteluun. Ne eivät ole paljon hetkauttaneet.

​Nyt sitten viimein tuohon päivämäärään, joka toistuvine numeroineen on helppo muistaa. Väitöstilaisuus oli salissa 212, joka oli yliopiston alueen entinen valkoiseksi maalattu puinen seminaarirakennus. Vastaväittäjäni oli dosentti Raimo Salokangas Turun yliopistosta, eteläpohjalaisena hyvin maakuntansa tunteva.  Hän on nyt pari vuotta sitten eläköitynyt  journalistiikan professorin virasta. Hän kykeni viime vaiheessa, eli ennen kirjan painoon menoa avaamaan silmiäni yhteyksille, jotka muuten olisivat jääneet huomaamatta. Hän oli tyylikäs herrasmies, joka itse väitöstilaisuudessa rakensi henkevää keskustelua, välillä vähän kuivaa huumoriakin viljellen. Itse tilaisuudesta en enää paljoin muista, enkä karonkastakaan, mutta hyvämieli jäi ja hauskaa oli.
Alakuvassa vasemmalla vastaväittäjä Raimo Salokangas ja oikealla custos Mauno Jokipii. Kuva on tohtorinkaronkasta.

---

Tästä tapahtumasta on nyt joulukuussa 2017 tasan 30 vuotta. Olin silloin jo sen verran ikääntynyt, että minulla ei ollut minkäänlaisia tavoitteita esimerkiksi yliopistourasta. Se oli suuri helpotus, minua huomattavasti nuoremmilla ei aina ole ollut yhtä helppoa. Lisensiaattityövaiheessa pari yliopistossa toimivaa assistenttia suhtautui minuun jossain määrin nurjasti, ehkä pelkäsivät kilpailua. Otin tilanteeni puheeksi molempien kanssa, ja selitin, että en missään tapauksessa havittele mitään yliopistosta. Sen jälkeen kumpikin muuttui avuliaaksi, silloin tällöin saapui esimerkiksi kirjeitä tyyliin ”oletko huomannut, että siinä ja siinä voisi olla jotain sinua kiinnostavaa”. Toinen taisi järjestää minulle tilastointiapua aivan toisesta tiedekunnasta.
     Koskaan en voinut puhua mitään palkkauksestani, joka lukiossa ikälisineen ja ylitunteineen nousi jopa apulaisprofessorin palkkaa suuremmaksi. Siihen tuli sitten vielä myöhemmin se ns. tohtorilisä. Apulaisprofessoreilla oli tietysti virkatöiden lisäksi mahdollisuus saada rahakkaampia tilaustöitä. Kaiken kaikkiaan koko väitöskirjahomma oli suurenmoinen seikkailu, joka onnellisesti päättyessään on tietysti ollut minulle monessa suhteessa hyödyllinen. Tuli paljon mielenkiintoisia tuttavuuksia ja uusia asioita. Ainoa huono puoli oli kai sitten se, että siihen olisi ehkä pitänyt ryhtyä jo vaikkapa pari vuosikymmentä aikaisemmin.
     Koko homma kesti 5-6 vuotta, ensin kolme lisensiaatintutkintoon, ja siitä väitöskirjaan puolitoista. Vietin pitkät tovit Vaasan maakunta-arkistossa ja vierailin useimmissa Etelä-Pohjanmaan kuntien museoissa ja kunnanarkistoissa. Lähteet olivat siis aika hajallaan. Paljon tuli kilometrejä ja bensaa kului. Mutta tulipahan maakunta eri puoliltaan todella tutuksi. Siihen aikaan tunsin jopa suurimmat kylätkin ainakin nimeltään. Parin vuoden aikana taisi minun nimiini tulla Lahden pääkirjastossa eniten kaukolainoja. Ne olivat siihen aikaan ilmaisia.
     Koko ajan olin normaaliin tapaan työssä, virkavapautta nautin yhden kokonaisen kuukauden siinä vaiheessa, kun piti valvoa painatustyötä Jyväskylässä. Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahastolta sain 10.000 markkaa, eli suunnilleen yhden kuukausipalkan verran. Jyväskylän yliopisto myönsi vielä painatusapurahan, joten se puoli hoitui ilmaiseksi. En halua arvostella nykyistä kurssimuotoista tohtorikoulutusta ja stipendejä. Kyllä minäkin paljon opastusta ja henkistä tukea sain, mutta oma aloitteellisuus oli välttämätöntä. Tohtorimäärät ovat noista ajoista valtavasti kasvaneet, sillä yliopistojen saama valtion rahoitus perustuu osittain juuri noihin määriin. Vinoutuma tämä on nyt ainakin siinä mielessä, että työttömiä tohtoreita on pilvin pimein.

Järjestäytyminen ja yhteiskunnan muutos. Järjestötoiminnan alkuvaiheet ja laajentuminen suomenkielisellä Etelä-Pohjanmaalla vuoteen 1908 (Organization and Change in Society. The initial phases of organizational  activities in Finnish-speaking southern Ostrobothnia extending to the year 1908). Studia historica Jyväskyläensia 35.
Valitettavasti minulla ei ole sisällysluetteloa sähköisessä muodossa. Siksi luettelen tähän vain eri päälukujen nimet. Alaluvut ja alalukujen alaluvut jätän pois. Näin säästyn useitten sivujen kopioinnilta.

1. Johdanto
2. Järjestötoiminnan varhaisvaiheet
3. Taloudellinen järjestötoiminta 1880-luvulta lähtien
4. Kasvatus- ja sivistysjärjestöt
5. Poliittiset puolueet
6. Järjestötoiminnan alueellinen kehitys ja järjestökeskusten muodostuminen
7. Järjestötoiminnan vaikuttajaväestö ja sen tavoitteet
8. Järjestötoiminnan kehitys valtakunnallisena ja maakunnallisena ilmiönä
9. Järjestötoiminta osana yhteiskunnan muutosta
10. Suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan järjestötoiminnan kehityksen kokonaiskuva vuoteen 1908 mennessä

Lisäksi henkilöhakemisto. lyhenteet. kartat, kuviot, kaaviot, taulukot ja niiden liitteet. Muut liitteet. lähteet, Summary. Kokonaispituus 419 sivua.

Mikä on valmistuneiden tohtoreiden tilanne nykyään ? Sunnuntaisuomalaisessa 30.7.2017 tutkija ja toimittaja Timo J. Tuikka kuvasi sitä seuraavaan tapaan. Pääteesi oli, että fiksuille ihmisille on olemassa paljon parempiakin paikkoja kuin yliopisto.
-Osa tutkijoista on vakituisemmissa, osa vain kuukauden työsuhteissa. Jollain oli ollut kahdentoista vuoden aikana 17 työsuhdetta. Palkka ei suinkaan aina tule yliopistolta, vaan tutkija joutuu etsimään ulkoista rahoitusta työhönsä.
-Yliopistot keskittyvät nykyään tutkimisen sijasta rahan haalimiseen. Kukaan ei kokouksissa enää puhu tutkimisesta vaan rahan hankkimisesta. Rahasta on tullut itseisarvo. 2000-luvulla kiihtynyt maistereiden ja tohtorien tehtailu johtuu yksinkertaisesti siitä, että laitokset saavat valmistuneista rahaa.
-Yliopistojen kannalta maisterit ja tohtorit ovat bisnestä, ja tämä heijastuu vääjäämättä myös gradujen ja väitöskirjojen tasoon. Tällä hetkellä (2017) Suomessa on 1100 työtöntä tohtoria.
-Professori on yliopistojen korkein tutkija- ja opetustehtävä, mutta heidän aikansa menee suureksi osaksi hallinnollisiin tehtäviin ja rahan hankkimiseen yliopistolle.

Korvikkeita ja aitoa kahvia

Joskus 1980-luvulla Italian matkalla tapaamamme Matti Hara toimitti yhteen aikaan Radio Suomen kanavalla päivittäin koostetta nimeltä 50 vuoden takaa. Tarkalleen ottaen 21.4.1998 siinä mai­nittiin hauskasti, miten toista sataa kiloa kahvia salakuljettaneet miehet jäivät 1940-luvun lopulla kiinni erikoises­ta syystä. Yksi paketti oli pudonnut, ja miehet ryh­tyivät kesken kaiken kokoamaan kahvipapuja maasta toi­seen pussiin.

Kalliita olivat pavut silloin. Sota-ai­kana juotiin korviketta, jossa oli ainakin ruis­jauhoa ja sikuria, voikukan juuria, varmaan muutakin mitä en mui­sta. Ruis­ta oli kaupungeissakin yleensä tarpeeksi kaiken aikaa, joten siitä teh­tiin vaikka mitä ruokia. Tehtiin kastik­keita, jälki­ruo­kia, tietenkin puuroa ja vispat­tiinpa siitä tuon kor­vikkeen päälle vaahtoakin jonkinlaiseksi kerman kor­vik­keeksi. Itse sain rukiista niin tarpeek­seni, että en esimerkiksi suostunut sodan jälkeen kos­kaan syömään ruispuuroa, lei­pää toki kylläkin. Mutta sitten joskus 1970-luvun loppupuolella oli kouluruokailussa tarjolla puu­roa, jota en ennestään tuntenut. Vasta lautasellisen syötyä­ni tulin kysyneeksi, että mitä tämä oikein oli, syötävältähän tämä tuntui. Se oli uusi kohtaaminen ru­kiin kanssa tässä muodossa ensi kerran kolmeenkymmeneen vuo­teen.

Kahvia tuli sodan jälkeen Suomeen runsaammin amerikanpaketeissa. Muis­tan vieläkin tarkkaan sen hartaan tunnelman, joka val­litsi äitini avatessa veljeltään Kana­dasta saamaansa pakettia. Tuohon aikaan asuimme Vähän­kyrön Järvenkylässä, ja minä kävin Saa­rensivun kansa­koul­ua sadan metrin päässä Kyrönjoen toi­sella puolella. Saman pyhätunnelman val­litessa hän jau­hoi pavut ja lo­pulta kei­tti kahvin. Minä istuin hievahtamatta tuo­lilla ja seur­asin, miten hän hartaana kohot­ti kuppia huulil­leen. Vanhimpana lap­sista sain minäkin sitä pian mais­taa til­kkasen. Pet­tymys oli kuit­enkin suuri: tun­nelma ja maku eivät alku­unkaan vas­tan­neet toisiaan. Itse a­siassa ih­mettelin syvästi koko toimitu­sta, ja sitä, mitä aikuis­et oikein tuossa kat­kerassa mustassa liemes­sä mais­toivat. No niin, aika kului ja joskus tuo­sta samasta kahvista tuli nykyään minun lähes ainoa pah­eeni. 

Aluksi kahvia saivat tuoda vain hyväntekeväisyysjärjes­töt, jotka tietenkin eri tavoin hankkivat sillä sievoi­sia tuloja. Muistaakseni jopa Lastenlinnan, Helsingissä sijaitsevan sairaalan, rakentamiskustannuksista makset­tiin mer­kittävä osa Mannerheim-liiton kahviarpajaisten tuloilla marraskuussa 1945. Mustassa pörssissä sitä tietysti myös vaihdettiin aivan samoin kuin maatalous­tuotteita.

Olavi ja Tauno muistelevat menneitä Nurmoosta lähtöösin -kirjan julkistamistilaisuudessa vuonna 2003

Tauno Jaskarin kanssa olimme tuohon aikaan parhaassa keppostentekoiässä, Tauno tietysti oli pääideologi reilut kaksi vuotta vanhempana. Sijoitimme kerran hie­kalla täytetyn kahvipaketin hänen kotinsa vieressä olevan maantien laidalle pieneen not­koon niin, että autoilijat eivät voineet juuri siinä paikas­sa pysähtyä. Itse vetäydyimme pääraken­nuksen nurkan taak­se seuraamaan ti­lannetta. Pari kulkijaa tyytyi asian todettuaan vain hymähtäen potkai­sema­an paketin ojaan, joten se oli edelleen käyttö­kelpoi­nen. Mutta sitten tuli autoilija, joka oli toista maa­ta. Hän pysäköi aut­onsa mäennyppylän päälle, käveli takaisin ja avasi pak­etin. Sitten hän heitti se kiroten olan takaa voimalla tiehen niin, että paket­ti repe­si. Siihen päättyi se leikki.

Saarensivun koulua käydessäni sain kerran uudet kengät. Ne olivat jonkinlaista keinonahkaa, pohjassa rautanastat. Niissä oli mukava kopistella koulumatkalla pitkin riippusiltaa. Mutta kun sitten kerran jokirannassa putosin veteen, venyivät ne vettyessään niin, että niistä tuli kuivaamisen jälkeen lähes muodottomat. Koulumatkan teko ei sen jälkeen enää ollutkaan yhtä mukavaa!

Koulutietä pitkin kesällä ja talvella

Tien kaarteet ovat vieläkin tuttuja

Seinäjoen–Lapuan välisestä vanhasta maantiestä tuli mi­nulle vuosien mittaan hyvin tuttu. Olen jos­kus pi­kaisesti las­keskellut, että olen kulke­nut sitä pitkin pelkästään lin­ja-autolla usean kymmenen tuhannen kilometrin matkan, mihin tu­levat monet muut tuhannet kävellen, pyöräil­len, kärrype­lillä, trak­torilla  ja myöhem­mässä vaiheessa henkilöautol­la. Tien kaarteet ja maise­mat ovat painu­neet mieleeni niin, että voisin vieläkin matkustaa sen päästä päähän, kummasta suunnasta tahansa, silmät si­dottuina ja silti tietäisin koko ajan, missä men­nään, ja miltä maisema näyt­tää. Tien mutkat eivät ole kovin paljon muuttuneet, pinta vain on parantunut, taloja­ on tullut lisää, mutta ei nyt nii­täkään niin valtavasti. Lopultakin mai­se­mat ovat varsin samanlaiset kuin 50 vuo­tta sitten.

Nuo kymmenet tuhannet kilometrit linja-autolla ovat tul­leet koulumatkoista Lapuan yhteiskouluun, joka valtion omistamaksi muututtuaan kantoi yhteislyseon nimeä. Kärry­pelillä matkasin lähinnä silloin, kun 1940-luvulla olin isoisäni Simo Eemilin "hupulaase­na", seuralaisena meijeri-ja kauppamatkoilla. Polkupyörällä kävin asioi­lla ja tein kaiken­laisia sel­laisia matkoja, joita nuoret miehet aina ja kaikkialla ovat tehneet. Pitkiä mat­koja taittui kävel­len sil­loin, kun piti ehtiä paikalliseen, joka lähti väliin Nurmon kirkolta, parhaimmillaan kilometrin päästä Ala­pään osuus­kaupalta. 

Matkat Lapualle alkoivat syksyllä 1949, jolloin ilmoit­tauduin rehtori Hilja Riipisen kansliassa Lapuan yhteiskoulun III luokalle. Perhe oli muut­tanut kesällä Haapamäeltä, jossa olin aloittanut oppikou­luni. Seinäjoki oli lähempänä, mutta linja-autoyh­teyksiä sinne ei aamulla ollut. Sen sijaan Järviseudulle ja Alavu­delle Lapuan kaut­ta ajavat autot lähtivät aamulla Sei­näjoelta ja olivat sopivaan aikaan Nurmon Alapäässä.

Pari poikkeusta kuitenkin oli, ensimmäinen oli lukuvuosi 1950–1951. Silloin asuin Alanurmon koululla opettajatätini Saima Nyrhilän (myöh. Järvinen) luona. Talvella tuo kolmen kilometrin matka oli joskus aika vaivalloinen, sillä useasti ns. lumitriivut olivat tukkineet tien. Kun sitten väänsin niiden poikki sodassa kaatuneen Oiva-setäni vanhalla pyörällä, sain melko krooniseksi muuttuneen kuumeettoman keuhkoputkentulehduksen. Tuon lukuvuoden parhaiten mieleen jäänyt tapahtuma oli Lapuan yhteiskoulun vanhan puurakennuksen palo. Kun uusi koulurakennus oli jo kohonnut viereen, ei katkos jäänyt paria päivää pidemmäksi. Abiturienttivuonna 1954–1955 asuin pääosan kouluvuodesta Lapuan kirkolla kunnantalon vieressä olleessa Torstin talossa.

Monen kilometrin matkan olin autossa ainoa koululaismatkustaja. Seuraa­vana siihen nousi Muilun Heikki kotinsa kohdalta Ojalan tienhaarasta ja pari sataa metriä myöhemmin hänen kaksi serkkuaan Jalo Muilusta. Hei­kki on toiminut vuosi­ky­mmenet Lapuan lukion historian ja psykologian lehtorina. Ystä­vyyssuhde on kestänyt kaikki nämä vuosikymmenet ja sitä on mo­neen kertaan vahvistettu.

Seuraavana tuli autoon Niilo Lehto, myöhemmin tamperelaistunut in­sinööri ja painin monitoimimies. Tapasimme toi­semme vuosikymmenten jälkeen kun aloin kirjoit­taa Nur­mon liikuntahistoriaa (Nurmon historia III). Hän antoi minulle painiin liittyviä tärkeitä tietoja niin kir­jastos­taan kuin hyvästä muististaankin. Kaikista näis­tä olen kiitollinen, samoin kuin niistä ilmaislipuis­ta, jotka sain 1994 painin maailmanmestaruuskil­pailuihin, joi­den järjes­telyjen joh­tajana hän toi­mi.  

Kymmenkunta vuotta sitten Suomen Painiliitto alkoi suunnitella 100-vuotishistoriaansa, joka sitten ilmestyikin vuonna 2006 CD-ROM- muodossa. Ilmeisesti liitolla ei ollut suuren järjestökoneistonsa pyörittämisen vuoksi varaa enempään. Itse kirjoitin alkuvuosista sotavuosiin asti, myöhemmin laadin siitä liiton luvalla itselleni pienen printtipainoksen. Fil.tri Ossi Viita kirjoitti TUL:n osuuden vuosilta 1919-1938  ja fil.maist. Lauri Järvinen pääpiirteisen sotavuosien jälkeisen osuuden. Niilo Lehto Suomen painin arvostettuna tilastonikkarina auttoi erityisesti minua. Hän mm. otti runsaasti valokopioita Tampereen kirjastosta löytämistään seurojen historiikeista.

Painiliitto taitaa nykyään Suomessa olla ainoa valtakunnallinen urheilulajin liitto, jolla ei ole korkeatasoista painettua kokonaishistoriaa, kertooko se sitten arvostuksista, jäsenistön kiinnostuksesta tai mistä, siihen on vaikea ottaa kantaa.

Tien hoitoa ja oikaisusuunnitelmia

Nykypäivään verrattuna autot olivat pieniä, “pitkänenäinen” moottori oli edessä, ja kuljettaja avasi oven monimutkaisen vipujärjestelmän avulla. Joka autossa oli rahastaja, se oli usein monelle nuorelle miehelle tai naiselle ensimmäinen työpaikka.

Tien laatu ei ollut aina kovin hääppöinen. Keväällä se routi ja talvella oli harmia pitkin aukeita lentäneestä lumesta. Pahin routimisalue oli Hipin ja Hemmingin välillä, jonne kerran kuorma-autot joutuivat ajamaan kuusenhavuja ja hiekkaa parin päivän ajan. Joskus tie lellui meidänkin kohdallamme niin, että autoa ei voitu pysäyttää. Se ajoi kävelyvauhtia ja minä silloin vielä nuorena ja notkeana hyppäsin avonaisesta ovesta sisään. Tapahtuipa kerran sellaistakin, että henkilöautot joutuivat yhden päivän ajan ajamaan Yrjö (Arto) Latikan pihaan nykyistä Latikantietä pitkin, sitten meidän kaartanollemme ja nykyistä Latikankujaa taas takaisin maantielle. Siinä välillä oli niin pehmeä kohta, että vain raskaammat ajoneuvot pääsivät yli.

Yhden ainoan kerran koulupäivä jäi väliin lumisateen takia. Kaksi toisiinsa puomilla kiinnitettyä kuorma-autoa saapui auraa työntäen vaivalloisesti edeten Lapualta vasta kello 14 aikaan. Viertolan mutkassa oli niin paha paikka, että lavalla olleet kymmenkunta miestä joutuivat lapiotöihin, jotta matkaa päästiin jatkamaan. Sama riesa oli ollut vaivana ennenkin. Aarre Läntinen on kuvannut, miten vuonna 1938 Ruhan ja Koskelan välillä 40 miestä teki koko päivän töitä, eikä tietä sittenkään saatu auki. Silloin 1930-luvulla tilannetta pahensivat riukuaidat, jotka kinostivat lunta. En tiedä oliko tässä vaiheessa aura jo kuorma-auton nokassa vai hevosten perässä.

Noista ajoista tietä on paitsi pohjustettu ja päällystetty paremmin, myös levennetty ja oiottu. Tärkeintä tietysti oli, että uusi valtatie siirsi yhä kasvavan raskaan liikenteen idemmäksi rautatien toiselle puolelle ja metsien kautta kulkevaksi. Tosin eräässä vaiheessa pääväylää ajateltiin suunnilleen samoille tienoille kuin missä vanhakin tie kulki. Kauhajokelainen pikkuserkkuni, silloinen insinööriopiskelija  Seppo Hautala oli joskus 1950-luvun lopulla mittaamassa uutta tien linjausta.

Kirkolta sen piti kulkea Pihlajamäen täysin ohittaen suoraan Nyypakkaan ja siitä meidän peltojemme poikki Hemminginmäkeen, jossa se olisi Alapään koulun luona yhtynyt nykyiseen tiehen. Alustavissa suunnitelmissa kirkon luo olisi rakennettu uusi silta, ja kaikki mutkat olisi vedetty suoraksi. Onneksi kuitenkin nykyinen linjaus voitti. Seppo Hautala oli sitten koko elämänsä vesirakennustöissä, ensin helsinkiläisessä YIT:ssa kiertäen työkohteissa eri puolilla Suomea. Pian hän kuitenkin huomasi, että suuren firman hallintokulut pitivät urakkatarjouksia ylhäällä. Hän perustikin oman yrityksen, jonka laajeneminen oli tod­ellinen menestystarina. Se perustui kevyehköön or­ganisaatioon, osaamiseen ja reippaaseen riskinottoon. Hautala rakensi pääkonttorinsa Ilmajoelle, josta käsin hän piti useitten eri yritystensä nyörejä käsissään. Firmoja ilmeisesti hoidettiin tarkasti ja huolella, mutta yksityiselämässä kulutustaso nousi.

Ainakin osaksi Seppo Hautalan yhtiöiden menestys kasvoi arabimaista tulleen kysynnän takia. 1970- luvulla oli tullut kaksikin öljykriisiä, 1973 ja 1979, jolloin öljynhinta nousi. Näitä rahoja arabit käyttivät erilai­sen länsimaisen teknologian ostoon. Mutta kun Irakin ja Iranin sota alkoi, alkoi myös  Seppo Hautalan kujanjuoksu, joka kesti pääosan 1980-lukua. Kysyntä romahti ja saa­tavia jäi saamatta. Muut suomalaiset alan yhtiöt olivat jo pitkään katsoneet karsaasti Vesi-Sepon menestystä. Kun Hautalan yhtiöt joutuivat jossain vaihees­sa likvid­iteettikriisiin, alkoivat eräät liikepank­kimie­het touhuta kulisseissa. Hautalan yhtiöt joutuivat kon­kurssiin ja hän itse erilaisiin vastuisiin. Vaikka hän myöhemmin voitti monia oikeusjuttuja, oli korvaama­ton jo tapah­tunut. Eräs suomalainen menestystarina oli saanut koh­tuuttoman kovan lopun. Pääkonttorien pai­k­kakunta Ilmajoki joutui tästä myös maksamaan omat osa­nsa.

---

 Työtä, työtä ja taas työtä

Hevosmiestaidot olivat tarpeen kun vaimon kanssa aloimme rakentaa omaa kesämökkiä

Lastenkaan elämä ei sotavuosien jälkeen ollut pelkkää kepposten tekoa tai huoletonta “asuulemista”, ei varsinkaan sitten, kun vartuttiin kouluikään. Kerron seuraavassa tarinoita omalta kouluajaltani hyvin tietäen, että aika lailla samanlaista oli monella muullakin. Monella oli paljon kovempaakin, puhumattakaan niistä, joiden osalle oli tullut menetyksiä tai tavallista enemmän kärsimystä sodan takia. Ylipäätään vielä 1940- ja 1950- luvuilla raadettiin ruumiillisissa töissä niin, että sitä on tämän päivän “valmiin maailman” nuorten ihmisten aika vaikea kuvitella. Erityisesti ovat sympatiani aina kohdistuneet esimerkiksi niihin sotainvalideihin ja muihin veteraaneihin, jotka sodasta tultuaan raivasivat perheineen ns. kylmiä tilojaan Suomen korvissa, rakensivat tupiaan, joihin lopulta uuden ajan tultua saivat lyödä laudat ikkunoihin.  Olkoot siis  seuraavat rivit tuolta ajalta vain yhtenä esimerkkinä, johon kukin voi verrata omaa tai lastensa nykyistä kouluaikaa.

Isäni oli tuossa vaiheessa matkatöissä lääninrikospoliisissa, joten minun piti ottaa tavallista enemmän osaa talon töihin. Koulupäivä alkoi siten, että hinasimme äidin kanssa maitotonkat aamulla tien varteen, ja samalla jatkoin seitsemän autossa kouluun Lapualle. Joskus lumipyryjen aikaan tuo yli kaksisataametrinen matka tuntui todella pitkältä. Pahimmista triivuista päästiin kuitenkin perille Latikan Jussin avulla. Parempaa naapuria kuin Jussi ei varmaan ole ollut. Yritin osoittaa hänelle myöhemmin kiitollisuuttani vierailemalla säännöllisesti hänen ja hänen sisarensa Iidan luona Nurmossa käydessäni.

Sisareni Kaarina (s.1941) kävi tuossa vaiheessa Alapään kansakoulua, mutta “pikkupoijat” Martti (s.1945) ja Erkki (s.1946) saivat aamulla jäädä nukkumaan.

Koulupäivistä tuli aika pitkiä sen takia, että keskellä päivää oli melkein parituntinen ruokatunti. Eväät, voileipää ja maitoa nautin aluksi setä-Matin ja hänen vaimonsa Irman luona niin kauan kuin he Lapualla asuivat. Sen jälkeen siirryin Osulan kuppilaan, jossa omien eväitten syönti oli sallittua. Vauraammat luokkatoverini tilasivat ns. kastikeperunoita, lihaan heilläkään ei ollut varaa.

Koulusta tulin joko kolmen tai viiden linja-autolla. Sen jälkeen alkoivat navettatyöt, joista minun osalleni tuli lannan luonti ja karjan kuivittelu. Tämä oli ensimmäisenä vuonna aika rankkaa, oljet piti  osaksi repiä paljain käsin pakkasessa, ja siitä jäätyneestä olkikasasta. Olin siihen aikaan keskikoulun kolmasluokkalainen, eli saman  ikäinen kuin tämän päivän seiskaluokkalaiset! Tämän jälkeen vasta oli mahdollisuus läksyjen lukuun. Muistan myös, että puima-aikana isoisä ja äiti odottelivat joskus kolmeen asti, jotta päästäisiin puimaan. Minun tehtäväni oli hangon kanssa kasata olkia, joita puimakoneen toisesta päästä tuli. Kaikki kouluajan kesät kuluivat tietysti kaikenlaisissa maatilan töissä. Tehtävää oli isän matkatöiden takia niin paljon kuin suinkin ehdin tehdä. Olen mm. varmaan nuorimpia niistä, jotka ovat suuremmassa määrin kyntäneet kahden hevosen vetämällä fältillä maata. Samaan aikaan olivat kohta jo traktorit tulossa pelloille.

Raskas työ nuorena vei myös veronsa. Ymmärrän hyvin niitä ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi selkävikojen takia ennen aikojaan joutuneet eläkkeelle. Samoin olisi käynyt minullekin, jos en olisi päässyt kevyempiin töihin. Alin selkänikama on edelleen kahdeksan milliä vinossa. Jatkuva kuntoilu ja ruumiillinen työ pitää kuitenkin vartalon lihakset sillä tavalla kunnossa, että suurempaa haittaa ei ole ollut. Joskus kuitenkin väärässä asennossa tapahtunut riuhtaisu on aiheuittanut viikon parin pahan iskiaksen.

Mitään ei silloin kuitenkaan puuttunut, köyhiä oltiin, mutta niinhän olivat melkein kaikki siihen aikaan. Niinpä en välttämättä vaihtaisi osaani tämän päivän nuorison kanssa. Kilpailu eri aloilla on nyt vielä kovempaa, kaikki eivät tahdo saada työtä ja elämästä otetta, huumekauppiaatkin kuikailevat  jo joskus suurten kaupunkien koulujen porteilla. Liike-elämän mainonnan ja myös televisiosarjojen luomat paineet ovat suuria, ja pakottavat aikuistumaankin liian varhain. Ja toivathan nuo vuodet sentään minulle mukanaan hyvän peruskunnon ja taidon varsitöihin. Nykyäänkin nautin kasvimaan kääntämisestä aarikaupalla lapiolla, erityisesti syksyn tihkusateessa villapaita päällä. Silloin on ilmaa hengittää, ja kun kone käy hyvin ja lämpöä riittää, tuntuu mukavalta. Ainoa harmi on se, että vuosi vuodelta päivää pitää aina vaan lyhentää ja taukoja pidentää!

---

Telinevoimistelua ja suojuoksua Lapuan yhteiskoulussa 

Nurmon matkojeni yhtenä osana on vielä viime aikoina ollut myös käynti Lapuan hautausmaalla, jossa äitini puolen edesmenneet sukulaiset lepäävät. Lähimpiä heistä ovat olleet isovanhempani Aukusti Heikinpoika Nyrhilä (1852–1929) ja Maria Iisakintytär Yli-Hemminki (1874–1962), sekä tietenkin Saima-täti, opettaja Saima Järvinen o.s. Nyrhilä (1908–1991), joka elämänsä viimeiset 20 vuotta asui yhdessä miehensä, opettaja Yrjö Järvisen (1903–2007 )kanssa Mäntypuistossa Nurmossa. Yrjö-setä oli vielä täydet 100 vuotta täyttäneenä erittäin hyvissä voimissa. Saima-täti tuki vuosikymmenien mittaan monella tapaa sisartensa perheitä, ja on siitä johtuen ollut meille sukulaisille hyvin rakas.

Vanha pariskunta eli hyvin vaatimatonta ja kristillisessäkin mielestä hyvin tavoiteltavaa elämää. Varmasti sieltä heidän asunnostaan lähti usein esirukouksia kaikkien läheisten puolesta. Sukulaisiin ja ystäviinsä he pitivät jatkuvaa yhteyttä mm. lähettämällä parhaimmillaan parisen sataa joulukorttia joka vuosi!

 
Vanhassa koulukaupungissa Lapualla tulvii muistoja mel­kein joka metrillä, myös hautausmaalta takaisin päin Nurmoon lähdettäessä. Lähimpänä on tietysti Simpsiö, jonka juurella hautausmaa sijaitsee. Täällä koin kerran yhden kovimmista hiihtoretkistä, mihin olen koskaan osallistunut. Kävin silloin keskikoulun kolmatta luokkaa, eli olin siis nykyjärjestelmään suhteutettuna ns. seiskaluokkalainen. Kävin koulua 15 kilometrin päästä, ja omien suksien vieminen linja-autossa oli hankalaa. Niinpä kerran kokeilin mitä tapahtuu, jos jätän ne kotiin. Mutta en kokeillut toista kertaa. Voimistelunopettaja vei minut Lapuan yhteiskoulun vanhan rakennuksen taakse ulkorakennukseen valitsemaan sieltä sukset alleni. Yritin etsiä mahdollisimman hyväkuntoiset, mutta eihän niistä tietenkään kovin sopivia löytynyt. Kymmenen kilometrin lenkki Etelä-Pohjanmaan korkeimman paikan, Simpsiön vuoren maastossa armeijan kaksimetrisillä vankkusuksilla oli riittävän kova koettelemus 13-vuotiaalle! 

Alkumatkasta hautausmaalta Nurmoon oli oikealla ennen suurikokoi­nen, voimistelunopettajam­me jonkun sukulaisen riih­i, jonne hän toi mei­dät sil­loin tällöin voimis­telemaan. Kylläh­än siellä rekillä ja renkailla saattoi yrittää miten vaike­ita liik­keitä tahansa, kuka niitä vain osasi. Koskaan ei käynyt kuin­kaan, putosi sitten suureen olkikasaan vaik­ka päälleen. Minulle, jota ei totisesti ole luotu telinevoimistelijaksi, puuha oli pelkästään pöly­istä ja tym­peää.

Samalla kohtaa joen toisella puol­ella oli suonkappale, jonka toista ojan­vartta opettajamme pani meidät juo­k­semaan yhteen suun­taan kilometrin verran, toista tultiin sitten takai­sin. Lenkki oli monille muillekin kuin minulle tosi raskas, joten jostain sieltä puolivä­listä matkaa poruk­kaa alkoi hiljalleen syöksyillä nä­reiden suojassa muutamat kymmenet metrit sen toi­sen ojan var­teen. Siel­lä sitten puusku­teltiin ja odo­teltiin täh­ti­juoksijoita. Kun suunnil­leen puolet oli mennyt ohi, syöksyiltiin yksi toisensa jäl­keen samalle polulle ja juostiin maa­liin uusin voimin. Sen verran me viimeiset kuitenkin pidimme huol­ta, että eri päivinä mentiin let­kan jatkok­si vähän eri järjestyksessä, ja kukin suunnilleen tasonsa mukaiseen kohtaan.


Siirtyminen Haapamäen risteysaseman yhteiskoulusta Lapuan yhteiskou­lun III luokalle syksyllä 1949 oli monella tapaa kulttuurishokki. Parin sadan metrin kä­velymatka muut­tui 15 kilometrin bussikyydiksi molempiin suuntiin. Sen päätteeksi oli vielä kotona ruumiillista työtä tunti tai pari, kiireisimpinä aikoina enemmänkin. Kielissä täällä oltiin kappalekaupalla edellä. Mutta pahimmat sopeutu­misongel­mat tulivat sittenkin voimis­telutunneil­la. Haa­pamäellä oli voimistelua opettanut eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, joka mielipaikal­taan korkean kan­non nenästä seurasi meidän juoksemis­tamme, tai antoi puuhastella mitä mielimme. Eri lajien opas­tus jäi  min­imiin, eikä kukaan edes tienyt, miten telineillä piti voimis­tella. Lapualla olivat useim­mat uusista luokkatoverini kahden vuoden aikana tulleet jo aikamoisiksi mestareiksi.

Aluksi minua vasta kolmannelle luokalle kouluun tullutta ymmärrettiin, ja sain enemmänkin seurail­la muiden tekemisiä. Mutta sitten jouduin tositoimiin, eli harjoitte­lemaan lujasti ja kaikkeni antaen. Tilannetta hankaloitti vielä se, että en pitkän koulumatkan takia voinut osallistua iltaisin SOU:n kerhoon, eli Souhun. Monet toisten jo ennestään tuntemat totuudet tulivat nyt minullekin tutuiksi. “Uurestansa jotta ei tuu kammoa” syöpyi mieleeni tutuimpana tokaisuna.

Kerran jouduin tekemään todellisen salto mortalen. Opettajan mielestä hypyt pitkittäissuunnassa olevan arkun yli eivät olleet tarpeeksi lennokkaita. Tästä syystä hän keksi sijoittaa jousitetun hyppylaudan ja arkun väliin korkeushyppytelineet, ja riman 150 cm:n korkeudelle. Parhaiden voimistelijain hyppyjen näyttävyys ehkä parani, mutta ainakin viidesosalle tästä tuli ylimääräistä sydämentykytystä. Kun edelläni ollut luokkatoveri meni arkun päälle pahasti rähmälleen, opettaja sanoi taas nuo edellä siteeraamani sanat. Nyt jouduin itse todella kovan paikan eteen. Mutta mikään ei auttanut, hyppy oli kuitenkin se parempi vaihtoehto, siitä sentään saattoi selvitä vähemmällä. Eli mentävä oli, mutta minäkin tuli alas miten sattui riman kanssa. Sen jälkeen keskityin viivyttelemään jonon päähän asettumista uudelleen.

Jonkinlaiseksi initiaatiomenoksi oli koulussa muodostunut rekil­lä tehtävä juoksukippi, jonka vihdoin sain kovalla työllä suo­ritetuksi viiden­nen luokan syksyllä, enkä edes aivan viimeisenä. Onnistuneen suorituksen jälkeen minuakin tiet­ysti heitettiin ilmaan ja hurrattiin, tehtiin aivan niin kuin kaikille muillekin ennen minua. Tämä oli tietysti hauskaa. Puolet luokasta heitti kyllä tässä vai­heessa jo jättiläistä, ainakin ne oppilaat, jotka olivat luustoltaan hoikkia ja muutenkin keveimmästä päästä.. Mutta mitä kaikkea olisinkaan saanut aikaan noina kymmeninä, luultavasti satoina tun­teina, joina juoksukippiliikettäni hioin? Ei se helppoa ollut hyvin nopeasti kasvaneelta, yh­deltä aivan luok­kansa pisimmistä ja nuorimmista. Lu­kiossa telinevoimistelukin alkoi jo sen verran sujua, että opin pari yksinkertais­ta ja helppoa liiket­tä joka telineellä. Päästöto­distuks­een tuli seit­semän, aivan oikea numero noiden tuon ajan opetussuunnitelmien mukaan, mutta ilmeises­ti tein kaik­kein eniten juuri tämän numeron hyväksi.

Olisikohan niin, että Lontoon ja Helsinginkin olympiamenestyk­set voimistelussa innostivat  vähän liikaa tuon ikäpolven suomalaisia opettajia? Olen usein miettinyt, tuliko juuri tästä telinevoimistelun ylenmääräisestä suosimisesta sitten vastavaikutus, eli lajin totaalinen alennustila myöhemmän ajan kouluissa? Tämä nykytilanne on kovin valitettava, sillä onhan tämä laji erinomainen keino mo­toriikan harjoittamiseksi.

Urheilussa kävi sentään paremmin, siitä tuli lopulta yhdeksän. Numero nousi ja nousi sitä mukaa kuin hitaas­ti alkanut fyysinen kehitykseni eteni. Lyhyttä matkaa juoksin jo aika nopeasti, ja jotkut heitotkin sujuivat aivan luo­kan parhaiden malliin, kiekossa ehkä parhaiten. Harmi kyllä, kaikki me pojat kuitenkin hävisimme kiekossa, ja vielä eräälle tytölle. Hän oli joulukuussa 2002 kuollut Inkeri Tal­vitie (myöh.Lehtonen), aikanaan moninkertainen Suomen mestari ja maaotteluvoittaja.

Inkeri oli vielä loppukesällä 2002 täydessä iskussa: veteraanien yleisurheilun EM-kisoista oli juuri tullut roppakaupalla mitaleja eri lajeissa. Elokuun luokkakokouksessa kukaan ei olisi arvannut, että Inkeri oli meistä tällä kertaa ensimmäisenä lähdössä.

 

 Tällaisissa vanhan miehen hyväntahtoisissa muistelmissa tulisi jättää osa asioista kertomatta. Ei sen tietysti pitäisi olla kovin vaikeaakaan, sillä koskaan ei omalle kohdalleni lopultakaan sattunut mitään kovin vakavaa. Päinvastoin, joistakin vaikeista tilanteista selviäminen kasvatti vastapainoksi hyvää itsetuntoa. Muistan esimerkiksi vieläkin luokkatovereitteni ihailevat katseet, kun olin 14-vuotiaana neljäsluokkalaisena voittanut opettajan juoksukilpailussa pitkin urheilukentältä keskuskadulle johtavaa koivukujaa! Palkinnoksi sain tutut sanat: ”herttin tähäre, kiärrä kenttä”!

Mitä sitten oikein tapahtui. Tunnin alussa tulimme riviin ikäkaudellemme tyypilliseen vähän velttoon tapaan. Sillä kerralla opettajan silmät osuivat minuun. Kun hän otti käteensä koivuisen korkeushyppyriman, tiesin lähteä täyttä vauhtia karkuun. Juoksimme yli sata metriä Lapuan kauppakadun suuntaan, minä edellä henkeni hädässä ja raivostunut opettaja korkeushyppyriman kanssa  perässä. Pian kuitenkin huomasin, että hän ei saavuttanut minua, joten saatoin jo vähän vilkuilla taaksenikin. Lopulta hän pysähtyi ja sanoi nuo sanat, ja asia oli sillä selvitetty, lönkyttelin tuon kolme sataa metriä omaan tahtiini..

Voimistelunopettaja oli haavoittunut vaikeasti sodassa vasempaan ohimoon, mutta selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä. Vammastaan johtuen hän ei kyennyt hillitsemään itseään, joten minun tapaukseni ei suinkaan ollut ainutkertainen. Mm. kahdeksannella luokalla hän kiersi koko voimistelusalin ympäri takoen täysillä erästä toveriamme nyrkeillä, kunnes viha talttui. Onneksi tuo toveri oli painija ja kykeni käsillään suojaamaan. Näitä tarinoita olisi muilla vaikka kuinka paljon.

Miten kävisi tämän päivän opettajan tuollaisten tilanteiden jälkeen ? Mutta siihen aikaan elettiin 1950-lukua, jolloin ei osattu valittaa juuri mistään. Sotasankari, tunnetun körttisuvun jäsen ja suuren perheen isä oli jotain sellaista, johon ei voitu koskea. Lisäksi jo aivan virkauransa lopulla oleva rehtori Hilja Riipinen, aikoinaan IKL:n kansanedustaja ja ansioitunut Lotta-järjestön eräs johtaja, oli jo koulun arkitapahtumista selvästi syrjässä.

 

Viittasin tuossa edellä Lapuan urheilukentän tapahtumiin. Mutta on minulla tältä kentältä myös hyvin mieluisia muistoja, nimenomaan siltä talvelta, kun asuin koko abiturienttivuoteni Lapualla. Kentällä oli luistinrata, ja malek­sin siellä usein siitäkin huolimatta, että minul­la ei edes ollut luistimia. Mutta olihan siihen maleksimiseen toki syynsä, niitä saa lukija arvuutella. Nuorisoseura­talon vieressä olevassa kopperossa oli levysoitin, jonka avulla loihdit­tiin kuu­lu­ville tuon ajan nuorisomusiikkia. Esimer­kiksi Texasin kel­taruusu ja Kuutamoserenadi tuovat joka kerta vieläkin nuo hetket mieleeni. Glenn Mil­lerin orkesteri on muutenkin vielä eräs suurimmista jazz-suosikeis­tani. 


Rehtori ja koulu osana lapualaista yhteiskuntaa

Sotien jälkeisissä ja nykyajan kouluissa ei ole enää kovin paljon yhteistä, ellei sitten oteta huomioon sitä, että yhä edelleen opettajat opettavat, ja oppilaat oppivat. Opin sauna on tässä mielessä ollut entisellään aina Agricolan ajoista lähtien. Vielä 1940- ja 1950-luvuilla opetus oli opettajakeskeistä ja autoritaarista, oppilaskeskeisiä työtapoja ei oikeastaan ollut. Lisäksi läsnä oli ainakin vielä keskikouluasteella jatkuva pieni pelko siitä, mitä opettaja sanoisi tai tekisi. Henkistä väkivaltaa oli, eikä aina voitu olla varmoja edes ruumiillisesta koskemattomuudesta. Tuon ajan koululaiset, eli nyt jo ikääntyneet kansalaiset , eri puolilla Suomea kouluaan käyneet, muistavat vielä ainakin saamiaan luunappeja, jotkut vanhemmat vielä viivottimen iskuja sormille. Lukiossa tämä tunne vähän helpotti, vaikkaan tämän päivän luontevaan toverillisuuteen ei tietenkään päästy.

Lapuan yhteiskoulu ei poikennut juurikaan edellä mainitusta yleiskuvasta: se ei ollut yleisesti ottaen yhtään muita parempi, jos ei huonompikaan. Opettajat olivat saaneet koulutuksensa 1920- ja 1930-luvuilla, ja heidän oma kotikasvatuksensa oli vieläkin vanhemmalta ajalta. Koulun alkuajoista asti johdossa ollut rehtori Hilja Riipinen oli suunnaton auktoriteetti, vaikka hän ei keskikoulun oppilaiden arkipäivään juuri kuulunutkaan.

Kun monia koulun vanhempia vakinaisia opettajia pelättiin, joutuivat sijaiset ja nuoret vastavalmistuneet todella koville. Jos opettaja meni valittamaan rehtori Riipiselle, saattoi tämä tulla seuraamaan oppituntia. Mutta vastaus oli kuulemma aina suunnilleen sama: ”Mutta nehän olivat tunnilla niin kiltisti”.  Mielenkiintoinen kuriositeetti oli hänen tapansa käyttää ainakin kokonaisen opetustunnin verran keväällä valmistuneen vuosikertomuksen lukemiseen keskusradiossa. Opettajille ja oppilaille se tarjosi hyvän hengähdystauon. Se oli tietysti kiintoisaa kuultavaa, mutta kieltämättä siihen sisältyi koomisiakin aineksia, jotka herättivät kerta kerran jälkeen riemua. Vieläkin muistan sen, että voimistelua ja urheilua kuvattiin vuodesta toiseen ties mistä asti peräisin olleella, vanhahtavalla ilmaisulla: ”On leikitty, oteltu ja painittu”.  Voi olla, että se oli hänen itsensä alun perin keksimä luonnehdinta.

En ole milloinkaan halunnut aliarvioida Hilja Riipisen elämäntyötä, pitkää ja kunniakasta uraa koulussa, lottatyössä tai isänmaallisena vaikuttajana. Siitä huolimatta en varhaisempina vuosinani koskaan ymmärtänyt sitä, että johtokunta anoi hänelle jatkoaikaa siitä syystä, että se oli ”Lapuan yhteiskoulun kehittämisen kannalta välttämätöntä”! Niinpä hän siirtyikin eläkkeelle vasta 70. syntymäpäivänään vuonna 1953.

Jälkeenpäin olen kuullut, että valtion kouluissa oli paljon paremmat eläkkeet kuin yksityisissä. Näin kysymyksessä olivat hänen henkilökohtaiset etunsa. Toisaalta oli myös luontevaa, että hän jatkoi vielä tämän siirtymäkauden yli.

Itse en juurikaan joutunut Riipisen kanssa tekemisiin. Kun syyskuun alussa 1949 vein hänelle todistukseni edellisestä koulusta Haapamäeltä, hän oli minulle hyvin ystävällinen. Sinänsä rehtorin kansliaan meno otti voimille: ensin läpi opettajainhuoneen, sitten koputus rehtorin ovelle. Ehdoton auktoriteetti hän oli, sen ovat myös kirjalliset lähteet todistaneet (mm. Kaarle Sulamaa, Lapuan lotta 1995). Hän oli tietoinen asemastaan ja esiintyi myös sen mukaisesti kuin näyttelijätär ikään. Hillitty ja kohtelias hän oli, mutta jokainen tiesi, että hänen tahtoaan tuli noudattaa. Pelätty ja kunnioitettu, molempia samalla kertaa koko lapualaisessa yhteisössä ja muuallakin.

Politiikan ”hurjat vuodet” IKL:n kansanedustajana hän oli jo jättänyt taakseen. En muista, että hän olisi koskaan minun kouluaikanani esittänyt poliittisia lausumia, isänmaallisia ja uskonnollisia kylläkin. Monesti silloin nuorena ärsytti, kun hän aika usein aamuhartauksissa vanhan naisen jo vähän särkyneellä äänellä julisti: ”Lapuan yhteiskoulussa ei koskaan ole tanssittu”. Sen sitten taas tiesi, että seuraavana lauantaina sitä useampi avasi siellä rautatieaseman lähellä Lapuan urheiluhallin eli tanssipaikan oven. Talvisin tanssittiin Lapuan nuorisoseuralla.

Esa Rintala on Lapuan yhteiskoulun historiassaan (2004) käsitellyt mielenkiintoisella ja aikaisemmasta riippumattomalla tavalla Hilja Riipisen persoonaa. Hän on osittain Sulamaan kirjaan viitaten tuonut esille myös psykologisia ulottuvuuksia. Olen niin ikään joissakin muissakin yhteyksissä kuullut käsityksestä, että Hilja Riipisellä olisi näyttänyt olleen ns. rajatilahäiriö, jossa  ihminen kokee itsensä korvaamattomaksi eikä hyväksy vastalauseita.

Jos joku kaipaa kokonaisesitystä ja yksityiskohtia hänen elämäntyöstään, voi sen lukea perusteellisesta artikkelista Eteläpohjalaisia Elämäkertoja III - teoksesta. Siinä esitettyjä faktoja en ryhdy tässä kertaamaan.

Olen monesti miettinyt, miksi Hilja Riipinen oli vielä 1950-luvun alussa miltei palvonnan kohde, kuten edellä mainitsemani johtokunnan anomuskin osoittaa. Olen itsestäni ja järjestään kaikista ikäisistäni huomannut, että  60-vuotispäiviensä aikaan ihminen on usein tavallaan siirtymässä jäähdyttelykierroksille. Tiedot ovat jo osaksi vanhentuneet, niiden päivittäminen käy yhä työläämmäksi, fyysinen ja henkinen kapasiteetti on jo rajallinen, eikä palautuminen suju enää kuin ennen. Kokemus tietysti auttaa, ja usko omiin kykyihin antaa turvallisuuden tunteen, eli itse ei välttämättä muutosta huomaa.

1950-luvun maailma oli tietysti toinen, ja olihan Hilja Riipisellä omat vahvat ansionsa kouluihmisenä, maanpuolustuksen vaalijana yhdessä miehensä Ale Riipisen kanssa, oli lottatyö, ja monen mielestä kunniakas ura myös IKL:n kansanedustajana. Eli oliko lapualainen henkinen ilmapiiri tässä vaiheessa vielä kuin kaikua 1930-luvulta? Olivatko hänen jatkoaikaansa kannattamassa vahvat ja vaikutusvaltaiset ikätoverit, vai eikö kukaan uskaltanut panna vastaan, kun tiedettiin hänen toiveensa?

Kun Arvo Salon lapualaisooppera esitettiin 1960-luvulla, en käynyt sitä katsomassa. Vierastin kovasti fanaattisia nuoria laulajia ja koin muutamat kohdat siitä rienaukseksi. Tilanne oli aivan toinen, kun sama esitys tuotiin Lapualle vuonna 2000. Etukäteen Lapualla käytiin sen esittämisestä jonkin verran polemiikkia, joka kuitenkin pian vaimeni. Toisaalta esitys oli eräänlainen lapualaisia varten sovitettu versio, särmiä oli hiottu, jokunen kohtaus oli jäänyt pois, ja muutenkin esitys oli lehtiarvioiden mukaan saanut jonkinlaista kansanlaulujen sävyä. Katsomossa olleesta tuntui, että esitys oli monelle lapualaiselle tällaisenaan puhdistava kokemus: kerralla tehtiin tiliä menneisyyden ja sen ääriajattelun kanssa. Pitkä tie auktoriteettiuskosta moderniin kansalaisyhteiskuntaan oli kuljettu loppuun.


 

Nuoret miehet Vihiriällä kerolla elämää oppimassa

Kotiseudulla liikkuessani tulee mieleen jatkuvasti muis­toja, ellei nyt jokaisesta tienmutkasta niin muutaman kilometrin välein ainakin. Useisiin niistä liittyy ns. elämää suurempia tapahtumia, nuoruuden riemua tai ki­peitäkin asioita. Tulkoon tässä nyt kirjatuksi jotain siitä ihanimmasta ja onnellisimmasta päästä.

Myöhempi painijakuuluisuus Tauno Jaskari otti oheisen kuvan kotinsa vainiolla kesällä 1950, eli pari vuotta ennen kuvan miesten rippikouluaikaa. Toinen sankari on Matti K. Jaskari, josta tuli myöhemmin ylikonstaapeli, urheilujärjestöjohtaja ja Nurmoo-Seuran puheenjohtaja. Nurmoo-Seuran merkitys vaikuttajatahona kohosi erityisesti sen jälkeen kun Nurmon kunta liitettiin Seinäjoen kaupunkiin vuonna 2009.

Lapuan ja Nurmon rajalta Koskelan kylästä kääntyi pienoinen sivutie koh­ti metsää. Siellä metsän sylissä sijaitsi ennen ns. Vihiriä keto, kapea pitkä pellontapainen, pajukkoa jo ojissa. Nykyään se on Seinäjoki-Lapuan uuden valtatien itäpuolella. Joku sen oli tulevaisuudenuskossaan raivannut, ehkä suurtakin perhettään ajatellen. Sodan jäl­keen sieltä oli vielä nii­tetty heinää, mutta 1950-luvun a­lus­sa ojat oli jo jätetty metsittymään. Tässä kun­nossa siitä tuli heränneiden nuorten jokaviikkoisten kokoontumisien kohde, ns. körttikemujen paikka. Jyrkimmät herännäiskodithan eivät hyvällä katsoneet sitä, että nuoret menisi­vät maailman lasten joukkoon, jumalattomaan tanssinrytkeeseen, jossa voi oppia vain huonoja tapoja.

Herännäisyys oli monella tavoin vaikuttanut Nurmossa kaikkiin koteihin, myös ns. suruttomiin. Niinpä minunkin kotonani ajateltiin, että soveliainta oli rippikoulun jälkeisenä kesänä mennä ensin körttikemuihin, sillä kyllähän sinne tanssipai­kalle Haalille vielä ehtisi. Haali oli kotiin palan­neiden amerikansuoma­laisten antama nimi nimenomaan juuri tuolle tietylle tanssilavalle. Niinpä me sitten eräänä keväisenä iltana yhdessä ikätoverini ja hyvän ystäväni Matti Jaskarin  ja eräiden muiden kanssa pyöräilimme kohti Vihiriää ketoa, sydän tietysti jännitystä ja odo­tusta täyn­nä.

 Väkeä oli jo paljon koolla, kun saavuimme. Siellä lei­kittiin viimeistä paria uunista ulos ja kaikenlaisia muitakin seuraleikkejä.  Yhtenä innokkaimmista oli jo 1930-luvun alussa syntynyt ruhalainen Erkki Nurkkala, jonka monet nurmolaiset muistavat vieläkin siitä, että hän oli 1950-luvulla monissa taloissa ns. päivämiehenä, niin myös meillä. Seuraavassa vaiheessa yksi vanhemmista pojista ryhtyi papiksi, eli leikin johtajaksi. Hän mää­räsi pojat metsään toiseen päähän ketoa, tytöt toiseen. Sen jälkeen tultiin satunnaisessa järjestykses­sä jonoissa vierekkäisiin riveihin niin, että jokaisen eteen puo­len metrin päähän pysähtyi toi­sen sukupuolen edus­taja. Sitten alettiin odotella papin komen­toja. "Vasen jalka eteen, vasen käsi kainal­on al­ta. Oikea käsi olka­pään yli, ja nyt — puristakaa!" Sillä ta­valla me pojat pääsimme ensi kertaa naista lähel­le.

Ilta jatkui sitten muilla leikeillä ja lopuksi sai pa­pilta pyytää jotakuta tyttöä tai poikaa istumaan vie­relleen ojanpenkalle sinne pitkäksi venyneiden pajupus­kien alle. Siellä sitten istuskeltiin ryhmissä jutellen. Jotenkin tämä tällainen joukkopuuha tuntuu vieläkin paremmalta kuin nykyinen keskenkasvuisten parien nyhjääminen kahdestaan.

Ensi askeleet Haalilla ja vähän muallakin

Hyvin monet meistäkin tuon ajan nuorista alkoivat  pian käydä Haalin tansseissa, niin mekin Matin kanssa seuraavana kesänä. Emme me kum­mas­sakaan pai­kas­sa joutu­neet huo­n­oille teille, mutta körttikemuis­sa saimme sen arvokkaimman alkuopin. Tanssiin haku olikin sitten jo vaikeam­pi paikka, sehän on yksilö­suoritus, yhteishalaus taas johdettua joukkotoimin­taa.

Muis­tan, että o­limme etukät­een joukolla han­kkineet jostain tanssiopistosta askelku­viokar­tan, jonka avulla vielä poikaporukalla hioimme taitojamme ur­heilukentän hiilimur­skalla tanssi­lavan takana. Mukana olivat Matin lisäksi  muistaakseni vielä ainakin Martikkalan Reijo, Ikolan Elo, Hemmingin Arto ja Koivulan Paavo, ehkä joitain muitakin. Piir­simme tiilimurskan pintaan kengänpaikkoja, kuljimme niitä pitkin musiikin tahdissa: "Öitä Fir­en­zen muistan, O Ita­lia bella, oi kaunis Rafaela, milloin sinut mä nään?", kuului orkesteri soittavan ja solisti laulavan. Lopulta totesimme, että aikaa tässä ku­luu, täytyy jo mennä sisälle. Ja sisään mennessämme unohdimme senkin vähän, mitä kuvittelimme kuvioista oppineemme. Täytyy näin jälkeenpäin ajatellen kiittää niitä  tyt­töjä, joita haimme. Jotenkin he jaksoivat seurata haparoivia askeleitamme. Tilanne saattoi olla elämämme keskeisiä kään­nekohtia. Vaikka tuo haku ainakin omalta osaltani ilmeisesti jäi ainoaksi sinä iltana, jäi nyt tunne siitä, että koko maailman val­loitus oli al­kanut.

Mitä elämän rakennusaineita tuo vanha lava sitten on meille antanut? No, esiintymiskokemusta, keskustelutaitoa, kykyä solmia ystävyyssuhteita, parempaa itsetuntoa, hyväksytyksi tulemisen tunnetta, jonkinlaisen tanssitaidonkin. Jos tuon sanoisi vähän niin kuin “pohojalaasittaan: me maalaaset tulimma kaikin  mettästä ihimisten ilimoollen silimittelemähän”. Se oli tärkeä vaihe aikuistumisessa.

Tanssitaito nyt ei ainakaan minulla kuitenkaan tullut aivan salonkikelpoiseksi, sitä tangua ja hottia mentiin samoilla askelilla, mitä nyt lattareissa ja humpassa vähän notkuteltiin! Valssin opin sitten myöhemmin osakunnan vanhojen tanssien harjoituksissa, ja paljon edellisiä paremmin, molempiin suuntiin. Ja menihän se jenkkakin, mutta ilmeisesti vähän epätaloudellisin askelin, kun nykyään jo “pakkaa hohuuttamahan”. Polokkaa olen mennyt vain joskus “piänes pöhönäs”. Jos lattialla on runsaasti tilaa tanssia, ei sitä tilaa osaa oikein käyttää täysin hyödykseen, mutta tungoksessa menee hyvin, väistelytaito on jopa kiitettävä!

Tanssiminen kuuluu ilman muuta tärkeisiin sosiaalisiin taitoihin, ja kyllähän sillä nurmolaasella aksentilla pärjää, kun on tuota rytmikorvaa kuitenkin jotenkin siunaantunut. Vähitellen olen  oman taidon ja rutiinin karttuessa huomannut, että tanssilattialla oppii hetkessä tuntemaan naisen luonnon, ainakin sen onko hän oman itsensä kanssa tasapainossa, eli tuleeko luontevasti lähelle ja mukaan askeliin. Jos joku on pyrkinyt itse viemään, olen myöhemmin kiertänyt hänet  kaukaa. Silloin tällöin joutuu sosiaalisista syistä hakemaan naista, joka ei kerta kaikkiaan osaa tanssia. “Se on silloon ku piironkia lykkääs”, sanoisi pohjalainen. Tai: “käännyn kun kerkiän, sanoo puuställin Maija hypyys”. Joskus partneri saattaa liikkua kuin unelma näiden omatekoistenkin askelten mukaan. Tästä ei pidä kuitenkaan tehdä mitään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, sillä kohta se menee yhtä hyvin jonkun savolaisen vänkyränkin mukana! 

Nurmon Haalilla kävi 1950-luvun alussa molemmin puolin 20 ikävuotta olevia nuoria. Vakinaiset kävijät tunsivat tietysti toisensa, ja oli tapana, että me pojat tanssi­timme kaikkia tuntemiamme tyttöjä. Ulkonäkö tai muut ominaisuudet olivat tärkeitä korkeintaan viimeisen valssin alkaessa. Mutta emmehän me heti alussa tohtineet edes pyrkiä “hijalle”. Elettiin jollain tavalla viatonta ja toverillista aikaa. Alkoholinkäyttöä paheksuttiin ja päihtyminen vei hetkessä uskottavuuden pois. Se oli varmin tapa joutua vähitellen joukon ulkopuolelle.

Ainoa poikkeus olivat ns. "ehtoopuolen poikamiehet", puolentusinaa tai kymmenkunta 30–40- vuotiasta yksi­näistä paik­kakunnan miestä. Eräiltä heiltä sota oli vienyt parhaat nuoruusvuodet, ja toiset eivät muuten vain onnistuneet aikanaan saamaan kumppania. He kokoontuivat kuitenkin lauantai-iltaisin kuin vanhasta tot­tumuksesta seuraa­maan nuorten ilonpitoa. Tämä mies­ryhmä istui joko puf­fetin puolella tai rivissä lavan sisällä poikien puolen penkillä tupakoiden, jutellen ja nuorempien iloa seu­raten. Välillä kuin vaivihkaa he käväisivät ulkona männyntaimia kasvavassa metsässä, ja tulivat sieltä ehkä entistä iloisempina ja vähän tuok­sahtaen. Hei­tä suvaittiin ja katsottiin ymmär­täen. Tämä johtui myös siitä, että he olivat useimmille tut­tuja, hyväluontoi­sia ja harmittomia.

Suurissa kaupungeissa esiintynyt lättähattukulttuuri ei tänne koskaan oikein suopunut. Joskus vuoden 1955 tienoilla tapahtui kuitenkin eräänlainen “irtiotto”, eli vihreiden ja punaisten samettitakkien ilmestyminen. Kun itse menin heti ylioppilaaksitulon jälkeen vapaaehtoisena armeijaan kesäkuussa 1955, jäivät muistikuvani tästä vaiheesta aikalailla epäselviksi. Niinpä seuraavassa olenkin joutunut tukeutumaan muiden haastatteluihin.

Varsinaista nuorisomuotiahan ei tuona aikana ollut, pojat käyttivät tavallista miehen pukua, valkoista paitaa ja kapeaa mitättömän väristä solmiota. Tytöillä taas oli se paljon puhuttu kellohame. Joskus joku uskalikko pani kaulaansa amerikkalaistyyppisen havaijilaiskravatin ja myöhemmin jopa samantyylisien kirjavan paidankin. Nämä tapaukset jäivät kuitenkin aika harvinaisiksi. Ensimmäisen yhdistelmäpuvun näin Vaasassa jo silloin mielisairaanhoitajan ammatissaan työskennelleen Toivo Uiton yllä, ja pidin sitä asua todella tyylikkäänä.

Mutta sitten se irtiotto, sillä sellaiseksi tuota uskaliasta perusasusta poikkeamista  voidaan nimittää. En tiedä, herättikö se pahennusta, mutta omaperäisyyttä ja aloitteellisuutta se noilta nuorilta miehiltä vaati. Ei siis ole ihme, että he ovat myöhemminkin menestyneet elämässä. Viidellä heistä oli värinä vihreä, kahdella punainen. Edellisistä tuli aikanaan vapaassa järjestyksessä mainiten ylikonstaapeli, menestynyt kauppias, toiminnanjohtaja, lääkintöneuvos ja postikonttorin johtaja. Nykyisellä kunnallisneuvoksella ja mainospäälliköllä oli sitten ne punaiset takit. Ilmeisesti ne kaikki hankittiin Isosaaren vaatetusliikkeestä, Puskantieltä Seinäjoelta. Ja kun pää oli auki, seurasivat perässä monet muutkin. Varmaan samettitakki toi mukavasti flaksia tanssilattialla.

Monet elämänpituiset  ystävyyssuhteet täälläkin syntyivät. Erityisesti Juhani ja Maikki Kujalan kanssa ollaan vieläkin yhteydessä suunnilleen kuukausittain. Ystävyys Juhanin kanssa syveni 1990-luvun alussa, kun tekeillä oli Nurmon historia III. Urheilutoimenjohtaja Juhani avusti ja tasoitti tietäni merkittävästi.

Lukuisia olivat ne nurmolaiset ja vähän muutkin nuoret, jotka toisensa vuosikymmenten mittaan Haa­lilla tapasi­vat. Ensimmäiset tahdithan siellä annettiin jo 1920-luvulla. Tanssilava eli meidän aikanamme kukoistus­kaut­taan. Peltosen linja-auto ajoi tie­ttyinä iltoina Seinä­joel­ta suoraan piha­an. Mutta lähem­pää tul­tiin vielä 1950-luvun al­kupuolella lähes pelkäs­tään polkupyörillä. Viimeis­el­lä mäennyppylällä maan­tieltä nous­tessa alkoi mu­siikki kuulua, ja odottava tun­nelma koho­si. Ja kohta mentiin kannatintolppaa vastapäivään kiertäen "tangua ja hottia". Jos tuli oikein kuuma, voi­tiin sei­nän yläo­san suuret luu­kut avata hämärtyvä­än ja viilenevään il­taan. Tai voi­tiin käydä katsomassa, mitä Elmi Koivu­lan puffe­tis­sa oli myytä­vänä. Mutta pian aika muut­tui, ja yksi jos toinenkin alkoi jät­tää pyörä­nsä hyvis­sä ajoin kauemmaksi pusik­koon. Syynä oli autoilun vähit­täin­en yle­is­tyminen. Ensim­mäis­iä olivat kauem­paa tul­leet, mm. eräät lapualai­set kuten meitä muita selvästi vanhempi Liljamon Mane. Pian me nuoremmat klopit harmiksemme huomasimme, että autokyyti kiinnosti flikkojakin! Siinä sitten arvailtiin, mitä myöhemmin tapahtui ! Nuoriso alkoi muutenkin liik­kua en­tistä enemmän, ja muual­lakin kuin Seittuulla tai Seinäjoen Törnävällä, jotka vielä olivat pyöräilymat­kan pääs­sä. Vähi­tel­len tämä näkyi myös Haa­lin taloudes­sa; ehkä kuitenkin enem­män vaikutti se, että muita tanssipaik­koja pan­tiin entistä ehom­paan kuntoon ja myös markkinoi­tiin teho­k­kaasti. Haali ei enää ollut muo­dis­sa. Lopulliset vaikeudet alkoiv­at, kun ruvet­tiin kuun­telemaan ns. rautalanka­yhtyeitä ja me­nemään "ir­ralli­sta". Sen jäl­keen kestikin aikan­sa ennen kuin vanha pa­ritanssikult­tuuri taas el­pyi.  

Miten se Veikko Lavi lauloikaan: "Oi nuoruus, niin mon­ta turhaa hetkeä....". Laulussa taisi olla kysymys sata­massa olevan lastin purkamisesta, mutta kyllä nuo sanat tuovat mieleen muutakin, myös monta muuta turhaa retkeä! Joskus 1950-luvulla läh­dimme poikaporukassa, usean miehen voimalla linja-autolla tan­sseihin Kurikan Jyllinkosken lavalle. Matkaa kertyi Seinäjoelta  noin 40 kilometriä, ensin Ilmajoelle ja Koskenkorvalle ja vielä Kurikan kir­konkylän jälkeen kolmisen kilometriä Kauhajoen suun­taan. Tiesimme, että tanssien jälkeen ei tule heti toista autoa takaisin, mutta eihän se meitä suret­tanut. Jokai­nen antoi ymmärtää, että löytyy­hän se kort­teeri. Hyvä jos sitten ehditään nousemaan edes päiväautoon! Perillä laskeu­dut­tiin tieltä alas joenuoman penkalle rakenne­tulle la­valle ja aloitettiin hakuhommat. Oli alkuke­sä, syreenit tuoksuivat, kaiketi tyttöjen parfyymitkin.

Ilta kului, tuli puoliyö, ja tanssit loppuivat. Yksi toisensa jälkeen matkalaiset alkoivat ilmestyä takaisin tielle, jokainen yksikseen. Eli kurikkalaista sanontaa siteeraten: “Meni förpiihin ku Kallion Kustun kevätkylyvö”! No eihän sitä aina löydy sopivaa, todettiin kuin yhdes­tä suusta. Kun seuraava lin­ja-auto oli tulos­sa Seinäjo­kea kohden joskus neljän maissa aamuyöllä, lähdettiin tal­lus­telemaan kaikessa rauhassa pitkin maantietä. Ei ol­lut vielä hei­näaika, joten la­toihin oli turha mennä nukkumaan. Yö oli viileä ja kau­nis, miehet nuoria, joten kyllähän se maantiekin mai­ttoi. Aika lähelle Il­majoen Kos­kenkorvan kylää jo ehdittiin, ennen kuin lin­ja-auto poimi väsyneet matka­laiset. Seinä­joella piti vielä odo­tella tunnin verran, ennen kuin kello kuuden paikal­linen lähti Nurmoon. Ko­timatka sen päätepy­säkiltä oli­kin jo sitten täyttä juh­laa: e­män­nät oli­vat lypsyllä, nostivat päätään lehmän kyljestä  ja varmaan ihmettelivät, että mistähän tuo­kin oi­kein tulee. Harvoin sitä tulee koet­tua niin ko­meata kotiin tulon tuntua!

Lapuan urheiluhallissa tuli tuohon aikaan vierailtua aika useasti, joskus Seppälän hallissa Ilmajoella ja kerran sekä Laihian Hulmilla, että Kauhajoen Kasinolla. Missä porukoissa, sitä en enää muista, mutta henkilöautolla kumminkin.

Jonakin noista kesistä sattui kuitenkin tapaus, joka muistutti, että elämällä oli meidänkin varallemme varat­tuna muutakin kuin vain elämän odotusta tai tulevaisuu­den toivoa. Eräs hyvä lapualainen tuttava, usein Haa­lilla­kin pistäytynyt, kuoli työtapaturmassa Lapuan O­suus­kaupan kaksikerroksista uudisrakennusta tehtäessä. Tuo­hon aikaan valuhommat ja betonin valmistus olivat aivan toisella tavalla työläitä kuin nykyään. Yksi mies vään­si betonimyllyä, toinen lapioi sinne hiekkaa ja sement­tiä, väliin kaadettiin vettä, ja muut kärräsivät valmista tavaraa valupaikalle. Eräs valuporukka päätti urakkaansa parantaakseen hieman oikaista; mär­kään betoniin peitettiin lankunpätkiä ja joku sekoitus­ruuhikin. Ja sitten tuo toverimme sattui olemaan se, jonka tehtävänä oli kuivatta­misen jäl­keen lyödä se viimeinenkin laudoitusta tukeva pysty­tolppa alta pois. Oikeudenkäynti ja tuomiot oli­vat laiha lohtu meille, omaisista nyt puhumattakaan.


Nurmon Jymyn maineikkaimpia vaiheita

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan 85-vuotiaan Nurmon Jymyn huippukausista, huomasin kohta joutuneeni vaikean tehtävän eteen. Miten nostaa lyhyessä esityksessä niitä esiin urheiluseurasta, joka on saavuttanut valtavasti mainetta ja mitaleita, ollut koko ajan erinomainen kasvattajaseura, ja vielä koonnut huomattavan määrän urheiluhenkisiä ihmisiä kaikenlaisiin toimitsijatehtäviin ja talkootöihin. Ikääntyvänä jymyläisenä olen ymmärrettävästi painottanut aikaisempia urotekoja nykyisiä enemmän, ”laillansa jokahinen kirnuaa”!

  Nurmolainen vapaapainikoulukunta Nurmolaiset ovat saavuttaneet mainioita tuloksia molemmissa painimuodoissa. Kuitenkin vapaapaini on ollut se laji, josta he tulivat aikanaan erityisen tunnetuiksi. Kyrön Voimalta valtikka siirtyi 1930-luvun vaihteessa Jymylle. Nurmolainen painikoulu tuotti kaiken aikaa muille seuroille valmiita mestareita, joiden tuloksista ja esimerkeistä nämä muut saattoivat nauttia. Vasta aivan 1930-luvun lopulla nousi toinen paikkakunta, Viipuri keskuksena Nurmon rinnalle.

1920- ja 1930- lukujen olympiamitalistit ovat tietysti kaikkien  nurmolaisten mielissä, Kustaa Pihlajamäki ensimmäisenä ja sitten heti perässä Hermanni Pihlajamäki, Köysti Luukko ja Aatos Yli-Jaskari. Nurmon ylivoimaisuutta Suomessa kuvaavat kuitenkin ehkä paremmin vapaapainin Suomen mestaruudet. Niistä on seuraavassa pari esimerkkiä.

Vuonna 1932 sei­t­semästä vapaan Suomen mestaruudesta meni kuusi nurmolaissyntyisille. Voittajia olivat alimmasta sarjasta ylim­pään Aatos Yli-Jaskari NJ, Hermanni Pih­lajamäki VVV, Kustaa Pih­lajamä­ki HKV, Arvi Pihlajamäki HKV, Köysti Luu­kko NJ, Matti Lahti KyVo ja Matti Pih­laja­mäki VVV. Näistä vain Isonkyrön Matti Lahti oli "ul­kopuo­linen". Näiden lisäksi saatiin vielä kaksi muuta palkin­tosijaa. Näitä kisoja voi­taisi­in kut­sua myös Pih­lajamäkisten ki­soiksi, sillä e­dellä mai­ni­tuista siis Arvi ja Kustaa sekä toisaalta Her­manni ja Matti olivat veljeksiä.

Myös vuosiky­mmenen lo­ppupuolella kukistettiin näin laskien muu Suo­mi ensimmäisen kerran Nurmossa pidetyissä vapaan SM-ki­soissa vuonna 1937. Nur­molais­syn­tyiset saivat jälleen kuusi mes­taruutta seit­semästä. Voit­tajat olivat Aatos Yli-Jas­kari (56 kg), Kustaa Pihlajamäki (61 kg), Hermanni Pihlajamäki (66 kg), Antti Mäki (72 kg), Niilo Ala-Pent­ti­lä (79 kg) ja Köysti Luukko (87 kg). Antti Mäki edusti tässä vaiheessa jo Viialan Viriä. Eivätkä palkintosijat tähän suinkaan loppuneet; Leevi Saarikos­ki (61 kg) ja Matti Martikkala (66 kg) sijoittuivat kumpikin toiselle sijal­le, sekä Paavo Pih­lajamäki (66 kg), Jussi Hautamaa (72 kg) ja Matti Pih­lajamäki (yli 87kg) kolmansiksi. Lisäksi Aate Soini (66 ­kg) voit­ti k­r.­ ­roomalaisen pai­nin mes­ta­ruu­den pari vuotta myöhemmin, eli 1939.

Sodan jälkeen olivat vuorossa taas uudet kujeet. Kaikkein erikoisin massatapahtuma koettiin painin päivänä 22.-23. 1. 1949, jolloin kreikkalais-roomalaisen piirinmestaruuskilpailut pidettiin  koko maassa samaan aikaan. Kilpailun voitti SVUL:n Etelä-Pohjanmaan piiri, joka sai liikkeelle 1041 miestä. Nurmolaisia oli näistä eniten, eli 163. Tämä oli jo yksinään enemmän kuin missään muussa SVUL:n tai TUL:n piirissä. Valtava eteläpohjalaisten joukko selittyy paljolti sil­lä, että piiri oli asettanut hou­kut­timeksi Yrjö Lil­ja­mon painimaton, joka noissa sodan jälkeisissä olo­issa oli seuralle kuin seu­ralle arvokas saalis. Jymy sai sen omakseen. Mutta kyllä siinä tietysti tarvittiin laajat harrastajamäärät, ja paljon lähtijöiden välistä huumoriakin.

---

Suomen joukkue vapaapainin MM-kilpailuissa Tokiossa 22.-25.5.1954. Vasemmalta Erkki Penttilä, Taisto Kangasniemi, huoltaja-johtaja Onni Sirenius ja Tauno Jaskari. Kuva: Eino Järvisen teos 70-vuotta suomalaista painia 1977

Nurmon viimeiset huippumiehet vapaassa Nurmolaisten painimattojen laidalla kasvoi myös Vilho Lennart Viitala. Euroopan mestaruuden hän sai 1946 Seinäjoen Sisun riveissä. Pari vuotta myöhemmin hän muutti työn perässä Vaajakos­kelle. Lontoon olym­piakisoissa 1948 hän saavutti kul­tamitalin.

Seuraavana olikin sitten 1950-luvun ja osittain vielä 1960-luvunkin voimakaksikko, Tauno Jaskari ja Erkki Penttilä. Tauno saavutti 1950-luvulla kaksi MM-hopeaa ja yhden pronssin. Jas­karin viimei­set erino­maiset sijoitukset MM- kisoissa tulivat 1962 Toledossa ja 1963 Sofiassa, edel­lisissä hän oli viides ja jälkimmäisissä kuudes. Suomenmestaruuksia hänelle tuli 20. Nyt jo edesmennyt Erkki Penttilä oli Melbournen pronssimitalimies vuonna 1956. Suomenmestaruuksia hän voitti 12. Molemmilla oli suuri määrä maaotteluvoittoja ja Pohjoismaiden mestaruuksia. Ilmari Maunula oli myös Jymyn maineikkaan painikoulun taitavia kas­vatteja. Erikoista oli, että kaikki kolme muodostivat vuonna 1965 koko Suomen joukkueen Manchesterin MM-kilpailuissa. 

Suomalainen vapaapaini menikin sitten näiden miesten mukana muistojen joukkoon. Ainoan poikkeuksen tekivät vähän myöhemmin Pekka ja Jukka Rauhala. Kreikkalais-roomalaisessa painissa suomalaiset ovat selviytyneet paljon paremmin, nurmolaisten kirkkaimpina tähtinä ovat olleet tietysti Jouko Salomäki ja viimeksi Juha Ahokas. Yksistään nämä molemmat ansaitsisivat oman kirjoituksensa. Monet muutkin ovat tuoneet kotipitäjälleen kunniaa.

---

Pesäpallon tähtihetkiä
Jymy pelasi mestaruusssarjassa ensimmäisen jakson vuosina 1955–1962. Tämä oli siihen aikaan jotain tavatonta, pieni maalaispitäjä nousi monien kaupunkien rinnalle ja jopa edelle. Jymy voit­ti pro­nssia 1956, ja oli eräinä muinakin vuo­sina kärjen tuntumassa. Mita­lijoukkueessa pelasivat aakkosjärjestyksessä luetel­len Jussi Kitinoja, Veikko Lahti, Armas Latikka, Sakari Mannila, Veikko Martikkala, Juho Niemistö, Kustaa Ras­ku, Esa Risku, Ville Ritari ja Mar­tti Yli-Jaskari. Kus­taa Rasku oli vuoden luk­kari 1956 ja Veik­ko Mar­tik­kala lyöjäkuningas 1959. Nur­molaiset pääsivät nyt ensi kertaa Itä-Länsi- otteluihin; tähän päivään ulotettuna lista sisältäisi jo kymmeniä nimiä. 

Kuvassa: Mestaruussarjan avaus Haalin kentällä 1950-luvun puolivälissä. Vas. Ville Niemi ViVe,  tuomarit Viljo Latikka ja Matti Jalonen, Kustaa Rasku ja Matti Ahokas. Jymyn kokoelma

Jymyn taival mestaruussarjassa jatkui sitten vaihtelevalla tavalla, pudottiin ja noustiin. Vasta 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä päästiin palaamaan mitalikantaan, kirkkaimpana saavutuksena peräti hopea. Mutta kun on kysymys muistoista, ei niinkään tilastoista, pitää vielä nostaa esille yksi maineteko. Vast´ikään edesmennyt Kustaa Rasku oli ensimmäisiä vasenkätisiä mestarilukkareita.  Ja kuten tunnettua, vasenkätinen voi heittää pallon nopeasti ykköselle ja kolmoselle. Kun ykkösellä vielä oli erityisen kovan heittokäden omannut Jussi Kitinoja, syntyi pesiskentille uutuutena heittomylly, jota pian muutkin ryhtyivät matkimaan. Jussilla oli vielä taito kääntyä nopeasti niin kolmosen kuin kakkosenkin suuntaan, joten kärkkyminen muodostui vaikeaksi.  Heittomylly veikin sitten molemmat Itä-Länsi- otteluihin. Tällaisen heittelypelin keksijöiksi ilmoittautui pian monia muitakin, mutta kyllä se on silti laskettavissa vain Raskun ja Kitinojan nimiin

Jymy kasvattajaseurana

Suuret idolit vetävät helposti nuorta polvea matolle ja kentille. Valmennustietoa- ja taitoa löytyi omastakin piiristä. Paini on aina saanut paljon nuoria harrastajia matoille. Pian niin pesäpallon kuin uutena lajina lentopallonkin joukkuemäärät kasvoivat useisiin kymmeniin. Eikä monilla muillakaan lajeilla ollut häpeämistä.

Pesäpallon juniorityössä on ollut havaittavissa useita nousukausia. Ensimmäinen sattui 1960-ja 1970-lukujen vaihteeseen, jolloin tuli useita mestaruuksia. Nämä samat pojat pitivät sitten Jymyä mestaruussarjassa muutaman vuoden viiveellä koko 1970-luvun.  Toinen kasautuma tuli jokseenkin kymmenen vuotta myöhemmin. Jymy saavutti 1990-luvun alkuvuosiin mennessä vuodesta 1968 lähtien kaikkiaan 25 Suomen mestaruutta, sekä hopea- ja pronssitiloja molempia useita kymmeniä. 

Ja sama tahti jatkui. 2000-luvun puolella Jymy oli lisenssipelaajilla mitaten Suomen suurin pesisseura. Pelaajia oli pesiskoululaiset mukaan lukien jatkuvasti yli 300.  Näitä sitten ohjasivat n. 50 pelinjohtajaa, valmentajaa ja huoltajaa. Erilaisten mestaruuksien ja leireille osallistuneiden määriä on mahdotonta näin lyhyeen selvitykseen sisällyttää.

Lentopallossa lähdettiin liikkeelle vuonna 1970 lähes tyhjästä, mutta jo pari vuosikymmentä myöhemmin sen parissa oli pesäpallon jälkeen toiseksi eniten harrastajia. Kovaa vauhtia mentiinkin eteenpäin. Vuonna 1989 oli Jymyllä jo 15 juniori­joukkuet­ta liiton sarjois­sa. Säännöllinen ja nousujohteinen val­mennus alkoi tuo­ttaa tulosta.

Keväällä 1992 Jymyn lentopallojaosto sai valtakunnallis­ta kiitos­ta, kun sille luovutettiin Nuori Suomi -sinet­ti. Näitä sinettiseuroja oli lentopalloliitolla vuonna 1993 yhteensä vain viisi, näistä Jymy ja Loimaan Jankko olivat kaksi ensimmäistä. Harrastus oli jo todella laajaa, sillä mainittuna syksynä lähti eri sar­joihin pe­laa­maan kaik­kiaan 31 joukkuet­ta.

Liiton nuoriso­toimin­ta­kilpailussa Jymy oli 1990-luvun alkuvuosina n. 250 seurasta jat­kuvasti kolmen parhaan joukos­sa, sa­moin Ilkan palloilumaljakilpailussa, jossa vuonna 1993 tuli selvä voitto. Kaudella 1992–1993 oli lentopallojaostolla ri­veissään jo n. 250 pelaajaa. 

Yhtenä osoituksena menestyksistä ovat olleet myös Power Cup-turnaukset, jotka Jymy ja  Seinäjoki Lentis ovat kolmasti saaneet järjestettäväkseen. Kysymyksessä on aina ollut todellinen suurkatselmus, sillä pelipaikalle Seinäjoen raviradalle saatiin jopa tuhatkunta pelaajaa.  Kun valmentajat ja huoltajat lasketaan mukaan nousi osanottajien kokonaismäärä reippaasti yli 10.000:n.

Nurmolaisen lentopalloilun voima on edelleen nuorten pelaajien kasvattamisessa. Niin naisten kuin miestenkin edustusjoukkueet ovat yltäneet parhaimmillaan ykkössarjaan, mutta ylemmäksi eivät nuorten pelaajien rahkeet vielä ole riittäneet. Muutamat pelaajat ovat kuitenkin omilla opiskelu-ja työpaikkakunnillaan myöhemmin pelanneet myös liigaa.

Painivaellus vuonna 1949

Tammikuun 22. ja 23.1. päivinä 1999 tuli kuluneeksi 50 vuotta nurmolaisten urheilijoiden näyt­tä­västä joukkoesiintymisestä painin piiri­nmes­taruus­kilpai­luissa. Matkassa oli peräti 163 miestä. Jouk­koesiintymisenä sille ovat myöhem­min vetä­neet vertoja korkeintaan eräät meidän aikamme nuor­ten lentopalloilijoiden turnausmatkat.

Edellä mainituista päivistä ensimmäinen, eli lauantai 22.1. oli jul­is­tettu koko maassa pai­nin päi­väk­si. Jot­ta matolle saataisiin kerralla mahdollisimman paljon mie­hiä, oli sovittu, että kaikkien piirien mestaruuskilpailut pidetään samana päivänä. SVU­L:n Etelä-Poh­jan­maan piirissä saatiin liikkeelle ylivoimaisesti eni­ten osan­ottajia, kaikkiaan 1041. Niinpä pohjalaisille ei riit­tänytkään yksi ainoa päivä, ja ainakin alokassarjoissa painittiin vielä lauantaina, osaksi sunnuntainakin pit­kin yötä mel­kein aamu­tunneille saa­kka.

Valtava eteläpohjalaisten joukko selittyy paljolti sil­lä, että piiri oli asettanut hou­kut­timeksi Yrjö Lil­ja­mon painimaton, joka noissa sodan jälkeisissä olo­issa oli seuralle kuin seu­ralle arvokas saalis. Jymy sai sen omakseen leh­titie­tojen mukaan 163 pai­nij­al­laan. Pieni pitä­jä sai liik­keelle enemmän miehiä kuin yk­sikään muu SVU­L:n kokonainen piiri koko maassa. Muut piirit jäi­vät alle sad­an osanottajan. Etelä-Poh­jan­maan jäl­keen lä­hin­nä seura­a­vak­si pääsi TUL:n Kes­ki-Suo­men piiri 128 osan­ottajal­la, mutta sekin siis jäi pelk­äs­tään jo nur­mo­lai­sten jäl­keen.

Seuraaviksi sijoittuivat Etelä-Pohjanmaalla Ylis­taron Kilpa-Vel­jet 141 ja Il­maj­oen Kisaili­jat 133 osan­ot­ta­jallaan. Tulosten mukaan lasketuissa A-ryhmän pis­teissä Il­majo­ki oli paras en­nen Seinäjoen Urhei­li­joita ja Jy­myä, mutta viimeksi mainit­tu oli selvä voit­taja, kun otet­tiin  huomioon myös ylei­nen sar­ja ja alo­kaskil­pai­lut.

Piirinmes­taruuk­sia Nurmoon tuli kaik­kiaan viisi ja muita palkin­tosijoja kuusi. Kil­pailuja pidet­tiin use­il­la paikkakunnilla, A-sarja Sei­nä­joella, ylei­set sar­jat Alavudella ja Lap­pajärvel­lä, sekä alo­kaskil­pailut Ylistarossa ja Il­ma­joen Kos­kenkor­valla.

A-ryhmän pai­neissa Seinäjoella ikinuori Aatos Yli-Jaskari (57 kg) tuli vielä kerran tosimielessä matolle ja voitti sarjan­sa. Teuvo Mar­tikkala (67 kg) tuli toisek­si, Leevi Saari­koski (73 kg) kolmanneksi, samoin kolmanneksi pai­nijana vähe­mmän tunnettu, mutta ennakkoluu­lot­tomasti ja ren­nos­ti otellut Sulo Kultti (79 kg). Mes­tariksi niin ikään sel­viy­tynyt Paavo Sepponen (87 kg) edusti tässä vai­heessa vielä Alavu­den Urheili­joita. Yleisessä sarjas­sa voittivat Köys­ti Luuk­ko (yli 87 kg) ja Kauko Väli­maa (87 kg), sekä alo­kaskilpailuis­sa Jussi Kitinoja (73 kg) ja Kauno Knu­ut­tila (87 kg), Viimeksi mainittu oli Köysti ja Jussi Luukon sisa­ren­poika.

Alokassarjassa tuli toiseksi sarjassa 67 kg Armas Hautanen ja kolman­neksi Jouko Yli-Jaskari, sekä sarjassa 79 kg samoin kol­manneksi E.Huu­mo. Teuvo Martikkala ja Kauko Välimaa voit­tivat kum­pi­kin piirinmestaruuden seu­raa­vina vuosi­na. Mai­nit­ta­koon, että Köysti Luukko oli ottanut en­simmäi­sen mie­s­ten pii­rin­mesta­ruutensa peräti jo 27 vuo­tta aie­m­min, eli vuon­na 1922 ! Nyt hän tosin ei enää ollut ko­vim­pien miesten A-ryhmässä, mutta saa­vutus hakee silti ver­tais­taan.

Huumorilla painimaton hakuun

Painin päivänä marssi mat­olle Etelä-Pohjanmaan piirissä siis 1041 miestä kun mui­sta SVUL:n piireistä jäi jokai­nen re­ip­paasti alle sa­dan. Eli erään paikal­la ol­leen van­han veteraanin sano­issa oli vinha perä: "Ei näillä lakeuk­silla paini koskaan kuole, vai­kka se jos­kus näyt­tää välipään tekev­än."

Matkaan lähteminen sai todel­lisen kan­san­liik­keen luonteen, sillä esimerkiksi Nurmosta oli miehiä melkein kaik­kia vuo­si­luokkia 15 ja 50 vuoden väliltä. Mukana oli suuri jouk­ko todel­lisia tekijöitä, mutta ns. kahden matsin mie­hiäkin oli pal­jon. Varusteissakaan ei aina ollut kehumista. Kun matkassa oli koko piiri laskien tuhatpäinen m­ies­jou­kko, j­oudut­tiin trikoita ja ken­kiä tietysti pal­jon vaih­telemaan. Myös uimahousuissa otel­tiin. P­a­i­n­i­matolla otettiin tietysti tos­is­saan, mutta u­sei­mmat lähtivät silti mukaan leikkimie­lel­lä ja par­haita kave­reit­aan yllyt­el­len. Tämä näkyi mm. siitä, että aika monet hävisivät ottelunsa alle puolen minuu­tin, jotkut jopa kah­teen kertaan! Eräs nurmolainen se­lätettiin kahdeksassa sekunnissa, nopein sel­kävoito taisi tulla myös mel­kein samoin lukemin! Samanlaisia harrasteli­joita oli muistakin seuroista. Mutta hauskaa oli var­maan kai­kil­la.

Ta­pahtuma oli hyvä osoitus ete­lä­poh­jalai­sten tavasta viljellä huu­moria: lakeuk­silla pidetään vär­ik­käis­tä tapahtumista ja ol­laan niissä mie­lellään it­sekin mu­ka­na. Jut­tua ja tarinaa riitti niin ennen kil­pailu­ja kuin nii­den jälk­eenkin, onpa niitä rii­t­tä­nyt tähän päi­vään asti. Voisi sanoa, että kaikki mukana olleet osoittivat todel­lista urheilumieltä, leikiähän sen urheilun pi­täisi pohjimmiltaan ollakin! Eikä matkassa varmaan ol­lut ketään, joka ei olisi ainakaan painin alkeita tain­nut. Ja tulihan kaikesta pal­kinnoksi vielä arvokas pai­nimatto!

Kustaan 100-vuotisjuhla 7.4.2002

Kustaa Pihlajamäen 100-vuotissyntymäjuhlaa vietettiin juhlavissa puitteissa 7.4.2002 Nurmon kunnantalolla. Tilaisuuteen olivat saapuneet hänen lapsensa Pentti Pihlajamäki ja Maija-Liisa Huumo, sekä edellisen vaimo Toivi, lisäksi lukuisa määrä entisiä ja nykyisiä veteraaneja ja muuta urheiluväkeä. Tervehdyspuheen piti kunnanjohtaja Kari Maunula, ja  kuuluttajana oli tunnettu selostaja Antero Viherkenttä. Itse  pidin juhlapuheen, josta laadin lyhennelmän kirjaani Nurmoosta lähtöösin.

Suomalaisen painin parhaimmistoon nyt aivan äskettäin noussut Kim-Jussi Nurmela ja hänen valmentajansa, kultamitalipainija ja maailmanmestari Jouko Salomäki esittivät näyttävästi Kustaan painiotteita.  Vanha Kustaan kilpakumppani, Suomen mestari Aate Soini muisteli huumoripitoisesti heidän yhteenottojaan.

Tilaisuuden aikana suoritettiin lisäksi joukko palkitsemisia. Painiliiton diplomit jaettiin seuraaville, vähintään Suomen mestaruuden voittaneille jymyläisille: Harri Haapala, Tauno Jaskari, Elmeri Luhtala, Ilmari Maunula, Martti Niemi, Erkki Penttilä, Lauri Prusti, Jari Salomäki, Jouko Salomäki, Markku Salomäki, Seppo Salomäki, Aate Soini ja Raimo Ylinen. Pitkäaikaisista painituomareista palkittiin Antero Hautamaa ja Erkki Lesell. Painiliiton puheenjohtaja Yrjö Tuokko ojensi puheenjohtaja Pia Karjanlahdelle pöytästandardin, jonka Jymy sai painin eteen tehdystä pitkäaikaisesta työstä.

Juhlassa kerrattiin monella tavalla Kustaa Pihlajamäen kotitaustaa, uran päävaiheita ja  puhuttiinpa myös aiheesta Kustaa ihmisenä. Esimmäisen kultamitalinsa hän voitti 22- ja toisen 34- vuo­tiaana, ja vielä 41-vuotiaana hän nousi SM-kisojen korkeimmalle korok­keelle. Näiden vuosien väliin mahtui sitten mm. yhdeksän Euroopanmestaruutta, 23 maaotteluvoittoa ja 28 Suomen mestaruutta, kuten Esko Lintala on perusteellisessa kirjassaan kertonut.

Hui­ppukunnossa olleen miehen elämä päätt­yi puhkeamassa olleen umpisuo­len leikkauksen jälkeiseen vat­sakalvon tulehduk­seen ja pommisuojassa saatuun keuhkokuumeeseen Hel­singin suurpommitusten aikaan 10.2.1944. Ainakin Suomessa hän oli vielä voittamaton ja varmasti koko maailman huippuja edelleenkin. Hänessä on kaikille nurmolaisille ja kaikille suomalaisillekin painijoille esikuva, joka osoittaa, että maailman huipulle voidaan ponnistaa näistäkin lähtökodista käsin.

Kustaan Pihlajamäen muisto elää Pohjanmaalla vielä pitkään, eikä Nurmossa varmasti oltu viimeistä kertaa hänen kunniakseen koolla. Nyt kunnioitimme erinomaisen ja menestyksekkään painijan satavuotismuistoa, mutta samalla kunnioitimme myös ihmistä nimeltä Kustaa Pihlajamäki ja hänen nuhteetonta elämäänsä. Hän on meille yhä esimerkkinä siitä, että urheilu on vain yksi, tosin hyvin arvokas osa elämäämme. Mutta muitakin tavoitteita pitää olla, pitää huolehtia ammattiasioista, pitää huolehtia itsensä jatkuvasta kehittämisestä, pitää yrittää olla hyvä ihminen kaikille niille joiden kanssa on tekemisissä. Ja tärkeää on myös koko elämän ajan valmistautua siihen, että mikään täällä ajassa ei ole lopullista. Kustaa Pihlajamäessä on meille tämän päivän ihmisille tässäkin mielessä esikuva, jota on hyvä seurata.

Veteraaniseurojen nimet kertovat pelaajistaan               

Veteraanien lentopalloharrastus on saanut todella suuret mittasuhteet: suurimmissa turnauksissa saattaa olla mukana jopa 150 joukkuetta ja pitkälti toista tuhatta pelaajaa. On selvää, että tavalliset salit eivät enää riitä, mutta onneksi on olemassa suuria urheiluhalleja, joihin mahdutaan. Aivan ongelmatonta ei tämäkään silti ole, sillä kenttiä joudutaan panemaan vieri viereen jopa yli parikymmentä. Kun aitoja ei ole välissä, tapahtuu aika usein keskeytyksiä, kun pallo tulee vieraalta kentältä häiritsemään. Monet kaksipäiväiset turnaukset myös kestävät pitkään, vaikka aikaisin aamulla aletaan ja myöhään iltapäivällä lopetetaan.

Sen verran kauan tätä on jatkunut, että on tullut jo tarvetta luoda vähän katsetta taaksekin päin. Asiaa on parhaiten setvinyt Lahden veteraanilentopalloilun isä, opettaja Aimo Lahti, jonka kertomaan seuraavat rivit perustuvat. Ensinnäkin pelaavia joukkueita on kolmenlaisia. 1) Puulaakijoukkueet ja muut jopa tilapäiset yhteenliittymät ovat mukana turnauksissa, ne ovat epävirallisia, eivätkä ne haluakaan rekisteröityä. Menestys ei useinkaan ole kummoinen, mutta porukka päättää kuitenkin silloin tällöin käydä mittauttamassa tasonsa. 2) Monet joukkueet kuuluvat johonkin emoseuraan. Jos seura maksaa rekisteröinti- ja jäsenmaksunsa Lentopalloliittoon, ovat tiet auki myös veteraanien SM-kilpailuihin. 3) Selvä vähemmistö on lentopalloon erikoistuneita ja virallisesti rekisteröityjä seuroja.

Viimeksi mainituista on vanhin Sikariporras (per. 1970), seuraavina ovat yhdistysrekisteritietojen mukaan Iki-Pirkat Pirkkalasta (1979), Päijät-Äijät Lahdesta (1981) ja Homenokat Jyväskylästä (1984).

---

Nykyään Suomessa on kymmenkunta isompaa turnausta ja samanverran pienempiä, eli ns. kutsuturnauksia muutamien joukkueen välillä. Esikuvana on ollut jo 1970-luvulla aloitettu PresidenttiCup ns. vanhassa Messuhallissa. Siitä mm. jyväskyläläiset saivat kimmokkeen oman Homenokkaturnauk-sensa järjestämiseen. Se tapahtui ensimmäisen kerran v.1985. Aluksi pelattiin rinnakkain usealla koululla, vuodesta 1992 päästiin Hipposhalliin, johon saadaan 19 kenttää. Tapahtuma on aina syys-lokakuun vaihteessa, ja se on eräänlainen pelikauden avaus. Turnauksessa on ollut vieraita mm. Virosta, Latviasta, Ruotsista, Venäjältä ja Tanskasta. Homenokissa 170 pelaajaa, naiset tulivat mukaan seuran toimintaan v. 1988. 

Kuvassa on Päijät-Äijien 60-vuotiaiden joukkue seurajoukkueiden maailmanmestruuskisoissa Tampereella keväällä 2000. Takarivistä vasemmalta Olavi Latikka, Kauko Siltanen, Juhani Aallonen, Einari Peltonen ja Jouni Tenhu. Edessä on Reijo Oksanen. Sarjassa oli 16 eri kansallisuuksia edustanutta joukkuetta, ilman vaihtomiehiä pelanneen Päijät-Äijien sijoitus oli 11.

Toinen suurtapahtuma on ns. Pirkka-turnaus, joka järjestetään Tampereella marras-joulukuun vaihteessa. Seuraavan vuoden puolella pidetään eri ikä-luokkien SM-kilpailut sekä yleisiä turnauksia Raision-Naantalin seudulla ja Oulussa. Myös Beach Volley- tapahtumiin osallistutaan kesäisin. Mauno Koiviston innoittamana perustettu PresidenttiCup on nykyään lopettetu. Syynä on toisaalta ajankohta eli toukokuu, jolloin moneen kertaan kilpailleet veteraanit haikailevat jo kesälaitumille. Toisaalta osanottajamaksut alkoivat myös viime vuosina kohota. 

Vuosien mittaan turnauksista on tullut tärkeä vanhojen kavereiden tapaamispaikka. Paljon siellä tulee myös uusia tuttavia, ja oma merkityksensä on kaikkien ”homenokkien” soidinmenoilla, jotka järjestetään ensimmäisen pelipäivän iltana. Joskus ne saattavat viedä joiltakin nuoremmilta parhaan terän ennen varsinaista ratkaisupäivää eli sunnuntaita. 

Suurin osa joukkueista kulkee perinteisin urheiluseuranimin. Monilla kukkii kuitenkin mielikuvitus: Sikariporras, Homenokat, Päijät-Äijät, Napapiirin pukit, Pater-Nestorit (pateri= nopea iskulyönti keskeltä), Terva-Lentis (Oulu), Limingan Niittomiehet ja Riihimäen Juju näin vapaassa järjestyksessä luetellen. Naisilla variaatioita on ollut ehkä vieläkin enemmän: Namikatit (Hyvinkää), Voimanaiset (Helsinki), Pyryt (Raisio), Mustat lesket (Ylivieska), Linnan rouvat (Hämeenlinna), Typykät (Vantaa), onpa mukana ollut joskus myös joukkueita nimeltä Ylentyneet, Kihtitiimi ja Kuihtumattomat.

---

Merkittävin veteraanilentopalloilun edistäjä on ollut presidentti Mauno Koivisto, jonka mukaan edellä mainittu PresidenttiCup nimettiin. Hän oli tuttu hahmo turnauksissa vielä 2000 -luvun alkuvuosina. Vähitellen ikä kuitenkin teki tehtävänsä, ja hän lopetti turnauksissa pelaamisen. Vuoden 2012 presidentinvaalien edellä Mauno Koivisto osallistui silloin virinneeseen keskusteluun presidentin vallan rajoittamisesta. Palkittu piirtäjä Kalevi Laalo, itsekin veteraanipelaaja, oivalsi liittää tilanteen Koiviston lempiharrastukseen. Koivisto täytti 90 vuotta marraskuussa 2013. Kuva on ensin julkaistu sanomalehdissä (esim. ESS 21.1.20129), sitten piirtäjän luvalla teoksessani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa.