Nyt tammikuussa siirryn yläpalkissa kohtaan Uutta 2024, Uutta 2023 siirtyy kohtaan more. Näin on käynyt myös nimikkeelle Naabermaa Eesti.Totean myös, että nyt olen pitänyt tätä blogiani tasan 10 vuotta. Aloitin vuonna 2014. Kaikki "vuosikerrat" löytyvät tuosta yläpalkin kohdasta more.
Tämä kirjoittaminen on ollut kuin elämäntapa. Olen kyllä kiitollinen niistä kymmenistä seuraajistani, jotka ovat viikoittain availleet sivujani. Blogin pitoon siirryin sen takia, että ikääntyneelle tutkijalle ei enää tarjottu riittävän haastavia kirjatilauksia. Tilaajatkin olivat vanhentuneet, kuolleet, tai muuten siirtyneet pois asemistaan. Omakustantaminenkin tuli kokeiltua.
Tuotantoni löytyy kokonaisuudessaan kohdasta Kirjoittaja. Tosin siinä ei ole niitä lukuisia artikkeleita, joita olen julkaissut sanoma- ja aikakauslehdissä sekä muiden kirjoittajien kanssa ilmestyneissä yhteisteoksissa.
Mutta kun "kynä" on kerran käteen tarttunut, niin ei siitä hevin päästä irti. Vuodet tietysti tekevät tehtäväänsä, enkä vielä tällä hetkellä tiedä, miten pitkään ajatukset pysyvät koossa ja siirtyvät tekstiksi. Olen kyllä kiitollinen tähänastisesta, monella on tähän ikään mennessä jo ote herpaantunut. Tutkijatoverit ovat käyneet vähiin, jopa vuosien mittaan tapaamani muutkin ystävät.
----------
Tammikuu 2024
1. (1.) Hyvää Uutta Vuotta !
2. (2.)Dallapé-orkesteri on melkein satavuotias
3. (3.)Ihmisen pää ei aina kestä jatkuvaa menestystä
4. (4.)Kulkijan hetkiä Berliinissä
5. (5.)Stubb vai Haavisto ? Haavisto vai Stubb?
6. (6.)Via Appia kulkee Roomasta etelään Brindisiin
7. (7.)Jouduin poliisilaitokselle
8. (8.)Toimittaja Maxim Fedorovin oma Ukraina
9. (9.)Lautamies nukkui käräjäoikeuden istunnossa
Helmikuu 2024
1. (10.)Kahden kauppa, loppusuora on menossa
2. (11.)Kirjailija Järvelä seikkali ympäri Eurooppaa
3. (12.)Suomalaiset historiapäivät 2024 Lahdessa
4. (13.)Suomi sai sitten uuden presidentin
5. (14.)Lahden kaupungin historiallisia kerrostumia
6. (15.)Hengaillaan, kun junaa odotetaan!
7. (16.)Peipsijärvi - historiaa ja kulttuuria
8. (17.)Keski-Suomen käräjäoikeudessa säkenöi taas
Maaliskuu 2024
1. (18.)Narva - lännen vartioasema itää vastaan
2. (19.)Huokauksia koululuokasta
3. (20.)Orpon hallitus kulkee rinta rottingilla
4. (21.)Aivokirurgin muistelmat
5. (22.)Runsas liikunta pitää kunnossa iäkkäänäkin
6. (23.)Putinin alttaripoika
7. (24.)Minne katosi Antti Järvi ?
8. (25.)Tulivuoren varjossa 1. Kari Enqvist Sisiliassa
Huhtikuu 2024
1. (26.)Tulivuoren varjossa.2. Terracina ja Caporetto
2. (27.)Huhtikuussakin voi hiihtää ja lasketella
3. (28.)I maailmansota ja Monte Grappa
4. (29.)Gabriele d`Annunzion muistoja
5. (30.) Maisteri, tohtori, vai peräti professori !
6. (31.) Miten paljon Orpon ja Purran sakset leikkaavat
7. (32.) Onko kapitalismi vain suuri illuusio ?
8. (33.) Eurooppalaisen äärioikeiston juuret
Tulossa mm.
- Jyrki Erra jatkaa kertomusta Caravaggiosta
- Säröilevätkö hallituksen rivit ?
Tämä kirjoittaminen on ollut kuin elämäntapa. Olen kyllä kiitollinen niistä kymmenistä seuraajistani, jotka ovat viikoittain availleet sivujani. Blogin pitoon siirryin sen takia, että ikääntyneelle tutkijalle ei enää tarjottu riittävän haastavia kirjatilauksia. Tilaajatkin olivat vanhentuneet, kuolleet, tai muuten siirtyneet pois asemistaan. Omakustantaminenkin tuli kokeiltua.
Tuotantoni löytyy kokonaisuudessaan kohdasta Kirjoittaja. Tosin siinä ei ole niitä lukuisia artikkeleita, joita olen julkaissut sanoma- ja aikakauslehdissä sekä muiden kirjoittajien kanssa ilmestyneissä yhteisteoksissa.
Mutta kun "kynä" on kerran käteen tarttunut, niin ei siitä hevin päästä irti. Vuodet tietysti tekevät tehtäväänsä, enkä vielä tällä hetkellä tiedä, miten pitkään ajatukset pysyvät koossa ja siirtyvät tekstiksi. Olen kyllä kiitollinen tähänastisesta, monella on tähän ikään mennessä jo ote herpaantunut. Tutkijatoverit ovat käyneet vähiin, jopa vuosien mittaan tapaamani muutkin ystävät.
----------
Tammikuu 2024
1. (1.) Hyvää Uutta Vuotta !
2. (2.)Dallapé-orkesteri on melkein satavuotias
3. (3.)Ihmisen pää ei aina kestä jatkuvaa menestystä
4. (4.)Kulkijan hetkiä Berliinissä
5. (5.)Stubb vai Haavisto ? Haavisto vai Stubb?
6. (6.)Via Appia kulkee Roomasta etelään Brindisiin
7. (7.)Jouduin poliisilaitokselle
8. (8.)Toimittaja Maxim Fedorovin oma Ukraina
9. (9.)Lautamies nukkui käräjäoikeuden istunnossa
Helmikuu 2024
1. (10.)Kahden kauppa, loppusuora on menossa
2. (11.)Kirjailija Järvelä seikkali ympäri Eurooppaa
3. (12.)Suomalaiset historiapäivät 2024 Lahdessa
4. (13.)Suomi sai sitten uuden presidentin
5. (14.)Lahden kaupungin historiallisia kerrostumia
6. (15.)Hengaillaan, kun junaa odotetaan!
7. (16.)Peipsijärvi - historiaa ja kulttuuria
8. (17.)Keski-Suomen käräjäoikeudessa säkenöi taas
Maaliskuu 2024
1. (18.)Narva - lännen vartioasema itää vastaan
2. (19.)Huokauksia koululuokasta
3. (20.)Orpon hallitus kulkee rinta rottingilla
4. (21.)Aivokirurgin muistelmat
5. (22.)Runsas liikunta pitää kunnossa iäkkäänäkin
6. (23.)Putinin alttaripoika
7. (24.)Minne katosi Antti Järvi ?
8. (25.)Tulivuoren varjossa 1. Kari Enqvist Sisiliassa
Huhtikuu 2024
1. (26.)Tulivuoren varjossa.2. Terracina ja Caporetto
2. (27.)Huhtikuussakin voi hiihtää ja lasketella
3. (28.)I maailmansota ja Monte Grappa
4. (29.)Gabriele d`Annunzion muistoja
5. (30.) Maisteri, tohtori, vai peräti professori !
6. (31.) Miten paljon Orpon ja Purran sakset leikkaavat
7. (32.) Onko kapitalismi vain suuri illuusio ?
8. (33.) Eurooppalaisen äärioikeiston juuret
Tulossa mm.
- Jyrki Erra jatkaa kertomusta Caravaggiosta
- Säröilevätkö hallituksen rivit ?
8. (33.) Eurooppalaisen äärioikeiston juuret
Poliittiset mielipiteet näyttävät heilahtelevan monisa maissa puolelta toiselle, usein poliittisen keskiviivan yli. Parhaiten tämä näkyy kaksipuoluemaissa, esimerkkiksi USA:ssa ja Britanniassa, joka sekin on käytännössä kaksipuoluemaa, monesti näin käy muuallakin. Suomessa on monipuoluejärjestelmä, mutta niin vain täällä meilläkin eduskunta ja sen mukana hallituskin siirtyivät, tällä kertaa konservatiivisempaan suuntaan. Euroopassa on tulollaan samanlainenm trendi, ja kesäkuussa pidettävissä EU:n vaaleissa uskotaan saman suuntauksen jatkuvan. Vaikka viime vuosisadan alkupuolen olot olivat aivan toiset, tekee mieli kuitenkin kaivella esiin sellaisia juurisyitä, jotka saattavat vieläkin kansakunnn muistissa muhia. Aloitan seuraavassa siis tuolta lähes sadan vuoden takaa.
Aikaisemmin olen todennut, että Benito Mussolini käytti hyväkseen runoilija Gabriele d`Annunzion valtavaa kansansuosiota mm. rakennuttamalla häntä varten todella komean hautamuistomerkin il Vittoriale -alueelle Gardonen kaupunkiin Gardajärven länsirannalla. D`Annunzio oli elinaikanaan varsin vaivautunut Mussolinin huomiosta. Varsinaisesti italialainen fasismi syntyi I maailmansodan tappioista ja italialaisten kokemista nöyryytyksistä, mutta myös sekoilevasta sisäpolitiikasta. Kaikki tämä vaikutti siihen, että niin alempi keskiluokka, oikeistolainen yläluokka, sotaveteraanit ja upseerit panivat toivonsa Mussolinin retoriikkaan. Haluttiin kieltää muut puolueet, kommunistien toiminta, juutalaisten johtoasemat, kehittää rasistisia toimintoja. Haikailtiin paluuta loistavaan menneisyyteen, muisteltiin Rooman valtakunnan loiston aikoja. Sieltä saatiin symbolitkin, mm. vitsakimput, fasces, joita roomalaiset liktorit olivat kantaneet järjestystä vaaliessaan. Pieniä vitsakimppuja, paremminkin tupsuja sijoitettiin mm. sotilaspäähineisin.
Vielä selvemmin Saksan natsismi syntyi hävityn sodan raunioille. Osansa siihen oli voittajavaltioiden ymmärtämättömyys: äärimmäisen ankarat rauhanehdot löivät saksalaiset kanveesiin, sotakorvaukset aiheuttivat suuria vaikeuksia talouselämälle ja ihmisille köyhyyttä. Saksaa koetteli myös ennen näkemättömällä tavalla se talouslama, joka alkoi USA:sta vuonna 1929. Pahinta ehkä oli kuiteinkin se nöyryytys, jonka koko kansakunta koki saaneensa osakseen. Hitleriä kuunneltiin.
Osittain samanlaisista aineksista on nykypäivänkin totalitaariset järjestelmät tai ainakin taipumukset niihin tehty. Trumpin demagogia on tavoittanut paljon vaikeuksien pelossa olevia kansalaisia, kaupunkien osattomia, keskilännen maaseutuasukkaita, ja kaikkia niitä, jotka pelkäävät ihmisvyöryjä latinalaisesta Amerikasta etelärajallaan. Putin rakentaa komentojaan venäläisten jatkuville unelmille aluelaajennuksista, Venäjän mahtuvuuden ajan muistoille, pelottelulle siitä, että rappeutunut ”fasistinen” länsi uhkaa venäläisen elämänmuodon olemassaoloa. Ukrainaakaan kuulemma ei ole oikeasti olemassa, se on vanhaa venäläistä ydinaluetta. Sisäiset ongelmat pyritään niin USA:ssa kuin Venäjälläkin peittämään ohjaamalla toiminta ja ajatukset ulkopolitiikkaan. Venäjällä tämä on ehkä helpompaakin, pitkä maaorjuuden kausi, teollistumisvaihe ja Stalinin julma hallinto ovat muokanneet kansanluonnetta. Kiinassa ja Pohjois-Koreassa on omat juurisyynsä, suurta Kiinaa ei varmaan demokraattisin keinoin voisi hallitakaan, ei edes Venäjää, sillä seurauksena olisi suuri hajaannus ja kaikkien sisällisota kaikkia vastaan.
Poliittiset mielipiteet näyttävät heilahtelevan monisa maissa puolelta toiselle, usein poliittisen keskiviivan yli. Parhaiten tämä näkyy kaksipuoluemaissa, esimerkkiksi USA:ssa ja Britanniassa, joka sekin on käytännössä kaksipuoluemaa, monesti näin käy muuallakin. Suomessa on monipuoluejärjestelmä, mutta niin vain täällä meilläkin eduskunta ja sen mukana hallituskin siirtyivät, tällä kertaa konservatiivisempaan suuntaan. Euroopassa on tulollaan samanlainenm trendi, ja kesäkuussa pidettävissä EU:n vaaleissa uskotaan saman suuntauksen jatkuvan. Vaikka viime vuosisadan alkupuolen olot olivat aivan toiset, tekee mieli kuitenkin kaivella esiin sellaisia juurisyitä, jotka saattavat vieläkin kansakunnn muistissa muhia. Aloitan seuraavassa siis tuolta lähes sadan vuoden takaa.
Aikaisemmin olen todennut, että Benito Mussolini käytti hyväkseen runoilija Gabriele d`Annunzion valtavaa kansansuosiota mm. rakennuttamalla häntä varten todella komean hautamuistomerkin il Vittoriale -alueelle Gardonen kaupunkiin Gardajärven länsirannalla. D`Annunzio oli elinaikanaan varsin vaivautunut Mussolinin huomiosta. Varsinaisesti italialainen fasismi syntyi I maailmansodan tappioista ja italialaisten kokemista nöyryytyksistä, mutta myös sekoilevasta sisäpolitiikasta. Kaikki tämä vaikutti siihen, että niin alempi keskiluokka, oikeistolainen yläluokka, sotaveteraanit ja upseerit panivat toivonsa Mussolinin retoriikkaan. Haluttiin kieltää muut puolueet, kommunistien toiminta, juutalaisten johtoasemat, kehittää rasistisia toimintoja. Haikailtiin paluuta loistavaan menneisyyteen, muisteltiin Rooman valtakunnan loiston aikoja. Sieltä saatiin symbolitkin, mm. vitsakimput, fasces, joita roomalaiset liktorit olivat kantaneet järjestystä vaaliessaan. Pieniä vitsakimppuja, paremminkin tupsuja sijoitettiin mm. sotilaspäähineisin.
Vielä selvemmin Saksan natsismi syntyi hävityn sodan raunioille. Osansa siihen oli voittajavaltioiden ymmärtämättömyys: äärimmäisen ankarat rauhanehdot löivät saksalaiset kanveesiin, sotakorvaukset aiheuttivat suuria vaikeuksia talouselämälle ja ihmisille köyhyyttä. Saksaa koetteli myös ennen näkemättömällä tavalla se talouslama, joka alkoi USA:sta vuonna 1929. Pahinta ehkä oli kuiteinkin se nöyryytys, jonka koko kansakunta koki saaneensa osakseen. Hitleriä kuunneltiin.
Osittain samanlaisista aineksista on nykypäivänkin totalitaariset järjestelmät tai ainakin taipumukset niihin tehty. Trumpin demagogia on tavoittanut paljon vaikeuksien pelossa olevia kansalaisia, kaupunkien osattomia, keskilännen maaseutuasukkaita, ja kaikkia niitä, jotka pelkäävät ihmisvyöryjä latinalaisesta Amerikasta etelärajallaan. Putin rakentaa komentojaan venäläisten jatkuville unelmille aluelaajennuksista, Venäjän mahtuvuuden ajan muistoille, pelottelulle siitä, että rappeutunut ”fasistinen” länsi uhkaa venäläisen elämänmuodon olemassaoloa. Ukrainaakaan kuulemma ei ole oikeasti olemassa, se on vanhaa venäläistä ydinaluetta. Sisäiset ongelmat pyritään niin USA:ssa kuin Venäjälläkin peittämään ohjaamalla toiminta ja ajatukset ulkopolitiikkaan. Venäjällä tämä on ehkä helpompaakin, pitkä maaorjuuden kausi, teollistumisvaihe ja Stalinin julma hallinto ovat muokanneet kansanluonnetta. Kiinassa ja Pohjois-Koreassa on omat juurisyynsä, suurta Kiinaa ei varmaan demokraattisin keinoin voisi hallitakaan, ei edes Venäjää, sillä seurauksena olisi suuri hajaannus ja kaikkien sisällisota kaikkia vastaan.
Vladimir Putin poikkesi ohikulkumatkallaan Italiaan tervehtimään Silvio Berlusconia, josta oli tullut Italian pääministeri. Kerberoksen eli Kalevi Laalon oivallus oli, että hän kuvasi Putinin osittain Stalinin näköiseksi.
Ehkä Berlusconi olikin sitten jonkinlainen myöhempi jäljitelmä Mussolinista, tosin eri aikakaudelta ja erilaisessa poliittisessa tilanteessa. Hän menehtyi viime vuoden puolella 87-vuotiaana. Parhai-na vuosinaan hän hallitsi italialaista poliitista ilmapiiriä erityisesti omistamansa sano-malehti- ja televisioimperiumin avulla.
Ehkä Berlusconi olikin sitten jonkinlainen myöhempi jäljitelmä Mussolinista, tosin eri aikakaudelta ja erilaisessa poliittisessa tilanteessa. Hän menehtyi viime vuoden puolella 87-vuotiaana. Parhai-na vuosinaan hän hallitsi italialaista poliitista ilmapiiriä erityisesti omistamansa sano-malehti- ja televisioimperiumin avulla.
----------
Entä sitten Suomessa? Meillä sisällissodan jälkeinen tyytymättömyys purkautui oikeistolaisessa lapuanliikkeessä. Lähestyvä suursota kuitenkin yhdisti kansan kaksi suurinta ryhmää, maalaisliiton ja sosiaalidemokraatit samaan hallitukseen. Nopea teollistuminen, ja maaseudun ihmisten vaikeudet, sisäinen muuttoliike kaupunkeihin ja suurten ikäluokkien muuttoaallot Ruotsiin antoivat 1960-luvulla tilaa Veikko Vennamolle, joka ei saanut mieleistään asemaa maalaisliitossa, sittemmin keskustapuolueessa. Hän oli noussut maineeseen sisäasiainministeriön asutusasiainosaston pääjohtajana hoidettuaan mallikkaasti karjalaisten asuttamisen muualle Suomeen. Kun vuonna 1956 suunnittelin kunnallisuraa, ja olin töissä kunnantoimistossa, osallistuin työpaikkani väen kanssa kunnallispäiville Kurikassa. Veikko Vennamo oli siellä pääpuhujana, ja kyllä kunnioitus häntä kohtaan oli todella käsinkosketeltavaa. Hän oli maineensa huipulla.
SMP (1959–1995) olikin nimenomaan todella maaseudun puolue. Kun se kuihtui, löysivät Timo Soini, Urpo Leppänen ja Raimo Vistbacka uuden sävelen osittain vanhoista aineksista. Puhemies Jussi Halla-ahon ja valtiovarainministeri Riikka Purran nykyinen perussuomalaiset jatkaa puolueen ydinsanomaa uusin vivahtein eräänlaisen hovikelpoisuuden saavuttaneena.
--------
Suomalaisen äärioikeiston historiaan kuluu paljon aika surkuhupaistakin kerrottavaa. Monet varmaan muistavat sen Juvalta kotoisin olleen, maastavedon Suomen mestarin Ano Turtiaisen, joka oli erotettu perussuomalaisten eduskuntaryhmästä, joten hän istui viime kauden eduskunnassa yksinään siellä takarivissä. Hän perusti sitten oman puolueenkin, nimeltä Valta kuuluu kansalle (VKK). Eduskunnassa hän puolueensa ainoana edustajana käytti puheenvuoroja, joita muut kansanedustajat vaieten muualle katsellen kuuntelivat. Kun Turtiainen osoitti kyselytunnilla kysymyksensä ministerille, tapasi tämä aivan kohteliaasti vastata muutamalla sanalla. Viime tiedot kertovat, että Turtiainen on erotettu puolueestaan Venäjä-kytköstensä takia. Niistä oli joitain viitteitä havaittavissa jo hänen eduskuntakaudellaan, joka jäi yhden nelivuotiskauden mittaiseksi. Kuulemma puolue on antanut tälle VKK -kirjainyhdistelmälle uuden merkityksen: Valta kuuluu Kristukselle.
Näissä tunnelmissa ajatukset harhailevat, ja tulee mieleen eräs eduskunnan kyselytunti jostain sieltä 1960-luvulta. Presidentin poika Matti Kekkonen toimi kulkulaitosten ja yleistentöiden ministerinä Paasion hallituksessa 1967–1968. Kysymyksessä oli ns. jämäpaikka, sillä aikaisempi ministeri oli eronnut, ja Matti Kekkonen jatkoi hallituskauden loppuun. Joku silloisen SKDL:n ilmeisesti vähän yksinkertainen edustaja esitti kysymyksen: ”Onko hallitus tietoinen työllisyyden heikentymisestä?” Matti Kekkonen vastasi siihen yhdellä sanalla: ”Kyllä”.
Ja kun tässä muistoissa eletään, niin lisättäköön tähän vielä muistuma joltain vuodelta aivan 1940-luvun lopulta. Perheemme asui silloin Haapamäellä, ja kävin sikäläisen yhteiskoulun ensimmäistä tai toista luokaa. Olimme kesällä taas Nurmossa, isäni kotipitäjässä isovanhempien luona. Ja kun Nurmossa oltiin, niin tottakai kävimme katsomassa pesäpallo-otteluita. Ehkä parisataa katsojaa vetänyt katsomo oli täynnä, hurrattiin ja taputettiin. Kun peli oli päättynyt, ja palkinnot oli jaettu, kansa jäi istumaan omille paikoilleen. Syynä oli se, että sen ajan eräänlainen suuruus, Suomen ensimmäiseksi populistiksikin mainittu, Radikaalisen kansanpuolueen johtaja Ernesti Hentunen oli tulossa puhumaan. Hän oli perustanut tuekseen lehdenkin, jonka nimi oli Totuuden torvi. Pesäpallokatsomon eteen tuotiin pieni pöytä, jonka päälle aseteltiin pöytäliina ja kukkavaasi. Kovasti hän puhui kovia asioita, ja väki hörähteli aina hänen jutuilleen. Itse en kovinkaan paljon hänen puheestaan ymmärtänyt, mutta kyllähän tuon tunnelman siellä aisti. Yhden Hentusen jutun kuitenkin muistan vieläkin: ”Kerran olin menossa Milanon Scalaan oopperaan paavin kanssa. Olimme aivan viimeisiä, ja kansa oli jo asettunut paikoilleen. Kun siinä sitten etenimme käytävää etupenkin paikoillemme, kansa alkoi supista. Kun kuuntelin tarkemmin, he kyselivät tosiltaan: Kuka on tuo mies, joka tulee tänne Hentusen kanssa?”
Entä sitten Suomessa? Meillä sisällissodan jälkeinen tyytymättömyys purkautui oikeistolaisessa lapuanliikkeessä. Lähestyvä suursota kuitenkin yhdisti kansan kaksi suurinta ryhmää, maalaisliiton ja sosiaalidemokraatit samaan hallitukseen. Nopea teollistuminen, ja maaseudun ihmisten vaikeudet, sisäinen muuttoliike kaupunkeihin ja suurten ikäluokkien muuttoaallot Ruotsiin antoivat 1960-luvulla tilaa Veikko Vennamolle, joka ei saanut mieleistään asemaa maalaisliitossa, sittemmin keskustapuolueessa. Hän oli noussut maineeseen sisäasiainministeriön asutusasiainosaston pääjohtajana hoidettuaan mallikkaasti karjalaisten asuttamisen muualle Suomeen. Kun vuonna 1956 suunnittelin kunnallisuraa, ja olin töissä kunnantoimistossa, osallistuin työpaikkani väen kanssa kunnallispäiville Kurikassa. Veikko Vennamo oli siellä pääpuhujana, ja kyllä kunnioitus häntä kohtaan oli todella käsinkosketeltavaa. Hän oli maineensa huipulla.
SMP (1959–1995) olikin nimenomaan todella maaseudun puolue. Kun se kuihtui, löysivät Timo Soini, Urpo Leppänen ja Raimo Vistbacka uuden sävelen osittain vanhoista aineksista. Puhemies Jussi Halla-ahon ja valtiovarainministeri Riikka Purran nykyinen perussuomalaiset jatkaa puolueen ydinsanomaa uusin vivahtein eräänlaisen hovikelpoisuuden saavuttaneena.
--------
Suomalaisen äärioikeiston historiaan kuluu paljon aika surkuhupaistakin kerrottavaa. Monet varmaan muistavat sen Juvalta kotoisin olleen, maastavedon Suomen mestarin Ano Turtiaisen, joka oli erotettu perussuomalaisten eduskuntaryhmästä, joten hän istui viime kauden eduskunnassa yksinään siellä takarivissä. Hän perusti sitten oman puolueenkin, nimeltä Valta kuuluu kansalle (VKK). Eduskunnassa hän puolueensa ainoana edustajana käytti puheenvuoroja, joita muut kansanedustajat vaieten muualle katsellen kuuntelivat. Kun Turtiainen osoitti kyselytunnilla kysymyksensä ministerille, tapasi tämä aivan kohteliaasti vastata muutamalla sanalla. Viime tiedot kertovat, että Turtiainen on erotettu puolueestaan Venäjä-kytköstensä takia. Niistä oli joitain viitteitä havaittavissa jo hänen eduskuntakaudellaan, joka jäi yhden nelivuotiskauden mittaiseksi. Kuulemma puolue on antanut tälle VKK -kirjainyhdistelmälle uuden merkityksen: Valta kuuluu Kristukselle.
Näissä tunnelmissa ajatukset harhailevat, ja tulee mieleen eräs eduskunnan kyselytunti jostain sieltä 1960-luvulta. Presidentin poika Matti Kekkonen toimi kulkulaitosten ja yleistentöiden ministerinä Paasion hallituksessa 1967–1968. Kysymyksessä oli ns. jämäpaikka, sillä aikaisempi ministeri oli eronnut, ja Matti Kekkonen jatkoi hallituskauden loppuun. Joku silloisen SKDL:n ilmeisesti vähän yksinkertainen edustaja esitti kysymyksen: ”Onko hallitus tietoinen työllisyyden heikentymisestä?” Matti Kekkonen vastasi siihen yhdellä sanalla: ”Kyllä”.
Ja kun tässä muistoissa eletään, niin lisättäköön tähän vielä muistuma joltain vuodelta aivan 1940-luvun lopulta. Perheemme asui silloin Haapamäellä, ja kävin sikäläisen yhteiskoulun ensimmäistä tai toista luokaa. Olimme kesällä taas Nurmossa, isäni kotipitäjässä isovanhempien luona. Ja kun Nurmossa oltiin, niin tottakai kävimme katsomassa pesäpallo-otteluita. Ehkä parisataa katsojaa vetänyt katsomo oli täynnä, hurrattiin ja taputettiin. Kun peli oli päättynyt, ja palkinnot oli jaettu, kansa jäi istumaan omille paikoilleen. Syynä oli se, että sen ajan eräänlainen suuruus, Suomen ensimmäiseksi populistiksikin mainittu, Radikaalisen kansanpuolueen johtaja Ernesti Hentunen oli tulossa puhumaan. Hän oli perustanut tuekseen lehdenkin, jonka nimi oli Totuuden torvi. Pesäpallokatsomon eteen tuotiin pieni pöytä, jonka päälle aseteltiin pöytäliina ja kukkavaasi. Kovasti hän puhui kovia asioita, ja väki hörähteli aina hänen jutuilleen. Itse en kovinkaan paljon hänen puheestaan ymmärtänyt, mutta kyllähän tuon tunnelman siellä aisti. Yhden Hentusen jutun kuitenkin muistan vieläkin: ”Kerran olin menossa Milanon Scalaan oopperaan paavin kanssa. Olimme aivan viimeisiä, ja kansa oli jo asettunut paikoilleen. Kun siinä sitten etenimme käytävää etupenkin paikoillemme, kansa alkoi supista. Kun kuuntelin tarkemmin, he kyselivät tosiltaan: Kuka on tuo mies, joka tulee tänne Hentusen kanssa?”
7. (32.) Onko kapitalismi vain suuri illuusio?
Joskus on oikein ja kohtuullista tutustua 2010-luvulla aikuisikään ehtineiden nuorten ihmisten ajatuksiin, heillehän me tämän maailman jätämme. He saattavat nimittää itseään jälkimilleniaaleiksi kuten tässä esitellyn teoksen tekijät, Tampereen yliopistossa opiskelleet Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa. Tämän kirjan kanssa on hyvä tsempata omia tietojaan ja asenteitaan, kerrata, mitä on syytä kerrata, tutustua uusiin asioihin, jotka muuten saattaisivat jäädä tutustumatta.
Joskus on oikein ja kohtuullista tutustua 2010-luvulla aikuisikään ehtineiden nuorten ihmisten ajatuksiin, heillehän me tämän maailman jätämme. He saattavat nimittää itseään jälkimilleniaaleiksi kuten tässä esitellyn teoksen tekijät, Tampereen yliopistossa opiskelleet Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa. Tämän kirjan kanssa on hyvä tsempata omia tietojaan ja asenteitaan, kerrata, mitä on syytä kerrata, tutustua uusiin asioihin, jotka muuten saattaisivat jäädä tutustumatta.
Ensimmäisenä pomppaa esille jo heti johdannossa käsiteselvennys, joka joskus yleisessä keskustelussa saattaa jäädä huomaamatta. Usein kapitalismia on kutsuttu markkinataloudeksi, vaikka nämä kaksi eivät ole toistensa synonyymeja. Kapitalismi on kirjoittajien mielestä markkinatalouden vääristymä, sillä se vaatii varallisuuden jatkuvaa kasvattamista. Siinä myös rahan valta läpäisee kaikki elämän osa-alueet. Jos elämme vain pelkässä markkinataloudessa, tavarat vaihtuvat, kysyntä ja tarjonta määräävät hinnat, pyörät pyörivät, mutta mieluummin kaikella kohtuudella.
Kirjoittajien mielestä kapitalismi on uusi uskontomme, johon uskomme lasittunein silmin kuin keskiajan ihmiset papin mutinaan. Lähes yksimieliset taloustieteilijöiden kuorot, nykyajan papisto, odottaa meidän kuuntelevan hartaina ilman vastaväitteitä: kasvattakaa taloutta, antakaa rahan ohjata. Kirja etenee yhdeksän alaluvun kautta loppupäätelmään siitä, että kapitalismia ei voi korjata, sillä teknologiakaan ei voi pelastaa meitä, kapitalismin uudistuminenkaan ei voi muuttaa valtasuhteita. Ainoa vaihtoehto on perusteellinen muutos ajattelussa ja toiminnassa.
Kirjoittajien mielestä kapitalismi on uusi uskontomme, johon uskomme lasittunein silmin kuin keskiajan ihmiset papin mutinaan. Lähes yksimieliset taloustieteilijöiden kuorot, nykyajan papisto, odottaa meidän kuuntelevan hartaina ilman vastaväitteitä: kasvattakaa taloutta, antakaa rahan ohjata. Kirja etenee yhdeksän alaluvun kautta loppupäätelmään siitä, että kapitalismia ei voi korjata, sillä teknologiakaan ei voi pelastaa meitä, kapitalismin uudistuminenkaan ei voi muuttaa valtasuhteita. Ainoa vaihtoehto on perusteellinen muutos ajattelussa ja toiminnassa.
Kirjan sanoma on varsin pessimistinen, ja jonkinlainen dystooppinen tulevaisuuden näkymä vaanii koko ajan taustalla. Monet vannovat jatkuvan kasvun tärkeyteen, mutta kirjoittajat vakuuttavat, että juuri se tuhoaa kaiken. Kapitalismin taustalla on orjuus, ja globaali etelä on resurssipankkina. On velkaa ja vallankäyttöä, jossa demokratiakin lamaantuu. Hoivatyölle ei anneta arvoa, ja työelämä aiheuttaa ahdistusta.
Kirjan vaaleanpunainen sävy näkyy myös siinä, miten siinä kuvataan talouskuria, joka koituu vain varakkaimman kansanosan hyväksi. Tavalliset ihmiset pidetään vaikeita käsitteitä käyttäen todellisten ongelmien ulkopuolella. Kirjoittajien nuoruudessa kärsittiin vielä 1990-luvun laman jälkioireista, USA:sta lähteneestä pankkikriisistä, työttömyydestä ja yt-neuvotteluista. Sitä ovat sävyttäneet jatkuvat tehostamisvaatimukset, kilpailuttaminen ja tieto mielenterveysongelmien lisääntymisestä. Vai onko sitten niin, että ne ovat herkistäneet aistimaan tätä meidän yhteistä ympäristöämme meitä vanhempia herkemmin?
Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan paljon velkasuhteesta, ja ”Suomen saamisesta uudelle kasvu-uralle”. Mutta mitä tämä tarkoittaa yksittäisille ihmisille ja perheille: Julkiset palvelut supistuvat, velkataakka nousee, ja sitä mukaa myös pahoinvointi, päihdeongelmat, rikollisuuden kasvu.
Lopuksi olen kopioinut aivan viimeisiltä sivuilta pari katkelmaa eräänlaiseksi lopputulemaksi, ja tietysti kaiken tämän edellä olevan jälkeen mietittäväksi.
Kirjan vaaleanpunainen sävy näkyy myös siinä, miten siinä kuvataan talouskuria, joka koituu vain varakkaimman kansanosan hyväksi. Tavalliset ihmiset pidetään vaikeita käsitteitä käyttäen todellisten ongelmien ulkopuolella. Kirjoittajien nuoruudessa kärsittiin vielä 1990-luvun laman jälkioireista, USA:sta lähteneestä pankkikriisistä, työttömyydestä ja yt-neuvotteluista. Sitä ovat sävyttäneet jatkuvat tehostamisvaatimukset, kilpailuttaminen ja tieto mielenterveysongelmien lisääntymisestä. Vai onko sitten niin, että ne ovat herkistäneet aistimaan tätä meidän yhteistä ympäristöämme meitä vanhempia herkemmin?
Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan paljon velkasuhteesta, ja ”Suomen saamisesta uudelle kasvu-uralle”. Mutta mitä tämä tarkoittaa yksittäisille ihmisille ja perheille: Julkiset palvelut supistuvat, velkataakka nousee, ja sitä mukaa myös pahoinvointi, päihdeongelmat, rikollisuuden kasvu.
Lopuksi olen kopioinut aivan viimeisiltä sivuilta pari katkelmaa eräänlaiseksi lopputulemaksi, ja tietysti kaiken tämän edellä olevan jälkeen mietittäväksi.
6.(31.)Miten paljon Orpon ja Purran sakset leikkaavat
Keskiviikkoaamun televisiossa 17.4. Helsingin yliopiston professori Roope Uusitalo ja THL:n lahtelaislähtöinen tutkimusprofessori Heikki Hiilamo keskustelivat edellisenä päivänä julki tuodusta Orpon hallituksen leikkauslistasta. Kuuntelin keskustelua kyllä hieman toisella korvalla, mutta silti jotenkin myönteistä sen sävy tuntui olevan. Voi olla, että jotain on muuttunut vaaliohjelmiin ja hallitusohjelmaan nähden. Aivan tällaista kuvaa eivät tietenkään antaneet oppositiopuolueiden edustajat, jotka löysivät kehysriihen päätöksistä paljonkin huomautettavaa. Näyttää kuitenkin siltä, että riihen päätökset saattavat mennä tällaisenaan läpi, joskin tietenkin jälkikäteen jouduttaneen ehkä korjailemaan pahimpia epäkohtia. Joidenkin väestöryhmien osalta voi leikkauksia tulla useammaltakin suunnalta, joten jonkinlaista balanssia varmaan joudutaan siellä täällä etsimään.
Helppoahan tietysti on tällaisen eläkeläisen täältä omasta kuplasta laukoa melkein mitä vain, ei ole enää aikoihin ollut huoltovelvoitteita, ei ole enää tarvetta ostella mitään, ei ole voimia matkustella, asunto on oma jne. Asutaan vielä Lahdessa, jonka keskussairaalan palveluja tuskin tullaan leikkaamaan. Vaatteitakaan ei ole ostettu varmaan kymmeneen vuoteen, tavaraa on vuosien mittaan kertynyt liiankin kanssa, joten arvonlisäveron kohotuskaan ei krassaa. Varmaan pari vuosikymmentä on tullut jälkikasvulle korostettua, että merkkipäivinä ei saa enää mitään tuoda, mieluummin toivotaan, että jotain vietäisiin pois. Mutta ei se nuoriso liioin mitä tahansa huoli, vain muutaman villapaidan ja yhden nahkarotsin olen saanut lähtemään sen jälkeen, kun pojanpojat venyivät miesten mittoihin.
Pystyn tietenkin arvioimaan vain omaa tilannettani. Ensin vähän siristin silmiäni, kun luin, että 23.000:n ja 59.000:n välille osuvat bruttoeläketulot joutuvat kiristyksen alle. Eläketulojahan verotetaan muutenkin tiukemmin kuin palkkatuloja, joten veroprosentti on jo ennestään korkeampi. Lisäkorotuksia kertyy minulle YLE:n eläkekoneen mukaan vuodessa jotain kolmen ja neljän sadan euron välillä. Vakiintuneen elämäntilanteen vuoksi tällä ei ole paljon merkitystä.
En lähde arvioimaan muiden tulon- tai eläkkeensaajien tilannetta, moniaalla suunnalla on tuntuviakin vaikeuksia. Nyt päivää myöhemmin on erilaisissa keskusteluissa ja uutisissa tullut esille vaikeuksia sosiaaliturvan, terveydenhoidon ja kulttuurielämän puolelta. Lisäksi on monia aloja, joilla ei leikkauksia nähdä, on myös veronkiertoa, johon ei päästä tarttumaan, tai johon ei haluta tarttua. Kun esimerkiksi olen saanut seurakseni erään perussairauden, olen vastaanotolle päästäkseni hakeutunut usein yksityislääkärille. Ensin ihmettelin, että laskussa ei lukenutkaan lääkärin nimeä, vaan jonkin yhtiön. Selvisi, että tässähän taas on niitä listaamattomia yrityksiä. Monella muullakin ammatinharjoittajalla on oma ”palkkayhtiönsä”, esimerkiksi eri alojen esiintyjillä, kirjoittajilla jne. Lisäksi tätä porsaanreikää käyttävät monet muutkin yrittäjät, oli heillä sitten teollista toimintaa tai muuta liiketoimintaa. Asiaa on puolusteltu sillä, että verottamalla varsinkin pienyrittäjien toiminta loppuisi, sillä eletään riskialttiissa maailmassa, jossa pienetkin muutokset esimerkiksi tilauskannassa saattavat osoittautua turmiollisiksi.
Mutta onhan sitä muutakin veronkiertoa olemassa, käytetään hyväksi mm. ns. veroparatiisimaita tai monimutkaista ketjuttamista, josta verottaja ei oikein pysy perillä. Entä sitten sadat tuhannet osan vuotta lämpimissä maissa elävät eläkeläiset, jotka maiden välisten verosopimusten nojalla elelevät kohdemaan tuntuvasti pienemmän verotuksen alla. Ns. virkaeläkkeistä kai ei tällaista mahdollisuutta saa, mutta onhan niitä monenlaisia muitakin eläkejärjestelmiä esimerkiksi yksityispuolella. Usein käy niin, että jossain eteläisten maiden rannoilla vietetään osaa vuotta kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ja tullaan sitten raihnaisuuden lisääntyessä takaisin Suomeen täkäläisen terveydenhoidon piiriin. Tunsin aikoinaan erään tällaisen henkilön, joka vielä ylpeili sillä, että verot olivat siinä toisessa maassa vain puolet siitä mitä Suomessa. Mutta sitten hänen vaimonsa sairastui pysyvästi, ja sai täällä Suomessa satojen tuhansien hoidot. Eli jälleen kelpasivat Suomenkin verot.
Oma lukunsa ovat vielä yritystuet, joissa olisi paljon perattavaa. Ihmettelen esimerkiksi sitä, että sellainen firma kuin Viking Line saa niitä, vaikka matkustajia kyllä riittää niin Tallinnan, Maarianhaminan kuin Tukholmankin reiteillä. Suuryritys ei tietysti hevillä tukieuroistaan luovu, kun on kerran alkanut niitä saada. Monenlaiset lobbarit pyörivät tälläkin alalla, ja he väsyttävät kassanvalvojia pommittamalla vaatimuksillaan vuodesta toiseen.
Keskiviikkoaamun televisiossa 17.4. Helsingin yliopiston professori Roope Uusitalo ja THL:n lahtelaislähtöinen tutkimusprofessori Heikki Hiilamo keskustelivat edellisenä päivänä julki tuodusta Orpon hallituksen leikkauslistasta. Kuuntelin keskustelua kyllä hieman toisella korvalla, mutta silti jotenkin myönteistä sen sävy tuntui olevan. Voi olla, että jotain on muuttunut vaaliohjelmiin ja hallitusohjelmaan nähden. Aivan tällaista kuvaa eivät tietenkään antaneet oppositiopuolueiden edustajat, jotka löysivät kehysriihen päätöksistä paljonkin huomautettavaa. Näyttää kuitenkin siltä, että riihen päätökset saattavat mennä tällaisenaan läpi, joskin tietenkin jälkikäteen jouduttaneen ehkä korjailemaan pahimpia epäkohtia. Joidenkin väestöryhmien osalta voi leikkauksia tulla useammaltakin suunnalta, joten jonkinlaista balanssia varmaan joudutaan siellä täällä etsimään.
Helppoahan tietysti on tällaisen eläkeläisen täältä omasta kuplasta laukoa melkein mitä vain, ei ole enää aikoihin ollut huoltovelvoitteita, ei ole enää tarvetta ostella mitään, ei ole voimia matkustella, asunto on oma jne. Asutaan vielä Lahdessa, jonka keskussairaalan palveluja tuskin tullaan leikkaamaan. Vaatteitakaan ei ole ostettu varmaan kymmeneen vuoteen, tavaraa on vuosien mittaan kertynyt liiankin kanssa, joten arvonlisäveron kohotuskaan ei krassaa. Varmaan pari vuosikymmentä on tullut jälkikasvulle korostettua, että merkkipäivinä ei saa enää mitään tuoda, mieluummin toivotaan, että jotain vietäisiin pois. Mutta ei se nuoriso liioin mitä tahansa huoli, vain muutaman villapaidan ja yhden nahkarotsin olen saanut lähtemään sen jälkeen, kun pojanpojat venyivät miesten mittoihin.
Pystyn tietenkin arvioimaan vain omaa tilannettani. Ensin vähän siristin silmiäni, kun luin, että 23.000:n ja 59.000:n välille osuvat bruttoeläketulot joutuvat kiristyksen alle. Eläketulojahan verotetaan muutenkin tiukemmin kuin palkkatuloja, joten veroprosentti on jo ennestään korkeampi. Lisäkorotuksia kertyy minulle YLE:n eläkekoneen mukaan vuodessa jotain kolmen ja neljän sadan euron välillä. Vakiintuneen elämäntilanteen vuoksi tällä ei ole paljon merkitystä.
En lähde arvioimaan muiden tulon- tai eläkkeensaajien tilannetta, moniaalla suunnalla on tuntuviakin vaikeuksia. Nyt päivää myöhemmin on erilaisissa keskusteluissa ja uutisissa tullut esille vaikeuksia sosiaaliturvan, terveydenhoidon ja kulttuurielämän puolelta. Lisäksi on monia aloja, joilla ei leikkauksia nähdä, on myös veronkiertoa, johon ei päästä tarttumaan, tai johon ei haluta tarttua. Kun esimerkiksi olen saanut seurakseni erään perussairauden, olen vastaanotolle päästäkseni hakeutunut usein yksityislääkärille. Ensin ihmettelin, että laskussa ei lukenutkaan lääkärin nimeä, vaan jonkin yhtiön. Selvisi, että tässähän taas on niitä listaamattomia yrityksiä. Monella muullakin ammatinharjoittajalla on oma ”palkkayhtiönsä”, esimerkiksi eri alojen esiintyjillä, kirjoittajilla jne. Lisäksi tätä porsaanreikää käyttävät monet muutkin yrittäjät, oli heillä sitten teollista toimintaa tai muuta liiketoimintaa. Asiaa on puolusteltu sillä, että verottamalla varsinkin pienyrittäjien toiminta loppuisi, sillä eletään riskialttiissa maailmassa, jossa pienetkin muutokset esimerkiksi tilauskannassa saattavat osoittautua turmiollisiksi.
Mutta onhan sitä muutakin veronkiertoa olemassa, käytetään hyväksi mm. ns. veroparatiisimaita tai monimutkaista ketjuttamista, josta verottaja ei oikein pysy perillä. Entä sitten sadat tuhannet osan vuotta lämpimissä maissa elävät eläkeläiset, jotka maiden välisten verosopimusten nojalla elelevät kohdemaan tuntuvasti pienemmän verotuksen alla. Ns. virkaeläkkeistä kai ei tällaista mahdollisuutta saa, mutta onhan niitä monenlaisia muitakin eläkejärjestelmiä esimerkiksi yksityispuolella. Usein käy niin, että jossain eteläisten maiden rannoilla vietetään osaa vuotta kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ja tullaan sitten raihnaisuuden lisääntyessä takaisin Suomeen täkäläisen terveydenhoidon piiriin. Tunsin aikoinaan erään tällaisen henkilön, joka vielä ylpeili sillä, että verot olivat siinä toisessa maassa vain puolet siitä mitä Suomessa. Mutta sitten hänen vaimonsa sairastui pysyvästi, ja sai täällä Suomessa satojen tuhansien hoidot. Eli jälleen kelpasivat Suomenkin verot.
Oma lukunsa ovat vielä yritystuet, joissa olisi paljon perattavaa. Ihmettelen esimerkiksi sitä, että sellainen firma kuin Viking Line saa niitä, vaikka matkustajia kyllä riittää niin Tallinnan, Maarianhaminan kuin Tukholmankin reiteillä. Suuryritys ei tietysti hevillä tukieuroistaan luovu, kun on kerran alkanut niitä saada. Monenlaiset lobbarit pyörivät tälläkin alalla, ja he väsyttävät kassanvalvojia pommittamalla vaatimuksillaan vuodesta toiseen.
5. (30.) Maisteri, tohtori vai peräti professori !
Yle ykkösen iltapäiväohjelma nimeltä Politiikkaradio on ajankohtaisohjelma, jossa käsitellään juuri nyt esillä olevia ajankohtaisia asioita. Perjantaisin on kello 13 alkaen puolen tunnin mittainen osio nimeltä Puheet päreiksi, jossa toimittaja Tapio Pajunen ja dosentti Vesa Heikkinen leikkimielisesti irrottelevat tapahtumien kustannuksella. Perjantaina 12.4. käsiteltiin kolmen professoreiksi mainittujen henkilöiden sanomisia. He olivat Markus Jäntti, Björn Wahlroos ja Alexander Stubb. Wahlroos oli juuri pitänyt esitelmän Suomen talouselämän valuvioista varsin vahvoin sanankääntein. Hän oli puhunut kommareista, ääliöistä, hölinästä verokorotuksia käsiteltäessä. Keskustelukumppanit totesivat ensin, että Wahlroos oli ollut nuorena taistolainen kommunisti, mutta kääntänyt sitten takkinsa perusteellisesti. 1970-luvulla hän oli jonkin aikaa ollut Ruotsalaisen kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professorin tehtävissä. Jäntti on saman alan professorina Tampereella edelleen. Kolmantena mainittiin professori Alexander Stubb. Näiden kolmen rinnastaminen kuului tämän kertaisen ohjelman huumoriosioon. Koko ohjelma on kuultavissa Areenan puolella.
Keskustelussa keskityttiinkin nimenomaan Stubbin ansioihin. Oikeusministeriön verkkosivuilla ja vaalikoneissa Stubbin ammatiksi oli merkitty professori ja tutkinnoksi filosofian tohtori, vaikka hän on itsekin todennut, että hänen pestinsä Firenzessä oli enemmän johtajan pesti kuin akateeminen pesti. Tohtorin tutkinnon hän oli suorittanut arvostetussa London School of Economicsissa. Hän oli jossain vaiheessa rennosti todennut, että hän oli ”Firenzen proffa”. Nämä varsinaiset tittelit olivat kuitenkin tulleet ns. ehdokaslomakkeeseen mukaan. Edellä mainitusta merkinnästä oli tehty kantelu, jonka apulaisoikeuskansleri ratkaisi eräänlaisella ns. nahkapäätöksellä Stubbin eduksi.
Stubbin taannoinen työpaikka, Yliopistollinen Eurooppa-instituutti (European University Institute, EUI) on Italian Firenzessä sijaitseva, Euroopan unionin alainen itsenäinen tutkimus- ja koulutusinstituutti. Sen opettajia kyllä mainittiin professoreiksi ja apulaisprofessoreiksi, mutta esimerkiksi Stubb ei hoitanut siellä mitään akateemista professuuria, eikä hänellä ollut siellä akateemisia toimintoja. Monet ovat muistelleet vertailun vuoksi myös ns. Uppsalan ekonomeja, joilla ei kuitenkaan ollut meille tyypillistä ekonomikoulutusta. Julkisuuteen asia tuli aikanaan siitä, että tuon koulutuksen olivat saaneet mm. presidenttipari Koiviston tytär ja hänen silloinen aviomiehensä. Puheet päreiksi -ohjelmassa otettiin esille vielä mm. Stubbin vaikeudet hänen aikaisemmilla ministerikausillaan, sekä epäonnistuneet yleisön kalastelut erilaisissa hupiohjelmissa. Lisäksi todettiin, että Stubb onnistui korjaamaan imagoaan taannoisessa Elämäni biisi -ohjelmassa, joka osaltaan kenties johdattikin hänet vaalivoittoon.
Siis millainen yliopisto siellä Firenzessä todella oli? Olisiko se verrattavissa jonkinlaiseen opistoon tai kurssikeskukseen, vai miten se oli? On syytä huomata, että yliopisto-sanaa käytetään monissa maissa aika huolettomasti. Aikanaan Englannissa oli myös eräänlaisia ammattikorkeakouluja, mutta jossain vaiheessa niitäkin alettiin nimittää yliopistoiksi. Ja suuressa väkirikkaassa maassa niitä tietysti on paljon. Monet suomalaiset ovat opiskelleet siellä mm. kauppatieteitä ja oikeustiedettä, ja suorittaneet sikäläisiä tutkintoja tultuaan hylätyiksi täkäläisissä pääsykokeissa. Näitä ei kuitenkaan ole noteerattu täysimääräisesti, mm. lakimiesliitto on ärähtänyt eräiden varsin korkeallakin yhteiskunnassa olevien henkilöiden tittelien käytöstä.
Ainakin 50 vuotta sitten tittelien käyttö oli Italiassa melko huoletonta. Osallistuin täällä Suomessa italialaisen, Monte Grappasta kotoisin olleen alppijääkärikuoron kiertueen järjestelyihin. Dottoreksi nämä miehet minua nimittivät, vaikka selitin, että ihan tavallinen maisterihan minä silloin olin. Kesäkuussa 1970 osallistuin Venetsiassa pidettyyn, kolmiviikkoiseen pohjoismaalaisille loppututkinnon suorittaneille järjestettyyn Italian yhteiskunnan ja talouselämän kurssiin. Siitä oli sitten helppo pistäytyä tunnin junamatkan päässä olevaan Bassanoon viikoksi tervehtimään kuoron jäseniä. Nämä nimittivät minua professoriksi, vaikka selitin olevani vain lukion lehtori. Kuoron puheenjohtaja, luokanopettaja oli vuorostaan maestro. Italian kulttuuri-instituutin johtaja Suomessa oli myös dottore.
Amerikan tohtorit
Vielä kirjavampi tilanne on USA:ssa. Toisaalta siellä on paljon maailman parhaiksi rankattuja yliopistoja, mutta on niitä samalla nimellä kulkevia pilvin pimein myös eri puolilla maata, erityisesti pikkukaupungeissa. On tunnettu tosiasia, että suomalaisia on saapunut maahan suomesta englanniksi käännetyn gradunsa kanssa, ja he ovat tulleet takaisin kantaen Doctor of Philosophyn (PhD) titteliä. Tämä on antanut aiheen puhua ns. Amerikan tohtoreista.
Erään tällaisen Amerikan tohtorin elämänkaarta olen päässyt seuraamaan lähemmin. Aloitimme historian opiskelumme syksyllä 1957 Helsingin yliopistossa. Seuraavana vuonna hän ilmoitti tittelikseen rehtori. Tuohon aikaan suuret ikäluokat tulvivat vanhoihin oppikouluihin, ja pääsyvaatimukset kiristyivät kohtuuttomasti. Niinpä varakkaat kansalaiset alkoivat perustaa lapsilleen oppikouluja eri puolille Suomea, mm. tuohon aikaan saivat alkunsa Lahdessakin Salpausselän, Mukkulan ja Kiveriön yhteiskoulut. Tuo opiskelutoverimme oli lyöttäytynyt yhteen joidenkin helsinkiläisten perheiden kanssa, koulu perustettiin Helsingin pohjoisosaan aluksi kahden luokan suuruisena, ja hänestä tuli sen rehtori, vaikka omatkin opinnot olivat vielä alkuvaiheessa. Seuraavan kerran kuulin hänestä vuosia myöhemmin silloin, kun hän haki Orimattilan yhteiskoulun rehtorin virkaa nimikkeellä PhD, jonka hän huolettomasti oli kääntänyt filosofian tohtoriksi. Pienen kalabaliikin jälkeen hänet kuitenkin syrjäytettiin. Näin ei vähän myöhemmin käynyt Helsingissä, jossa hänestä tuli erään merkittävän koulun rehtori. Ilmeistä organisaatiokykyä hänellä kuitenkin oli, koulu alkoi myös menestyä omalla erikoisalallaan. Mutta sitten eräs koulua lähellä oleva henkilö kanteli hänestä osoittaen, että hän oli johtanut valintatilanteessa johtokuntaa harhaan. Kun rehtori kuitenkin oli osoittautunut päteväksi toimissaan, teki kouluhallitus ns. nahkapäätöksen, ei vienyt asiaa poliisille, mutta velvoitti korjaamaan tittelin koulun nimikirjaan, kun ”oli epähuomiossa jättänyt merkinnän vajaaksi”, tai jotain sinne päin se oli.
Vielä suurempi skandaali syntyi ensin Helsingin Finlandia-talon ja sitten Tampere -talon johtajana toimineen Carl Öhmanin ympärille. Hän oli ilmoittanut väitelleensä Michiganin yliopistossa, mutta väitöskirjaa ei löytynyt mistään. Tohtorin arvon hän oli muka saanut eräältä säätiöltä, mutta edes koko säätiötä ei löytynyt mistään. Öhman oli aikoinaan tehnyt lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa, mutta sitten todettiin jälkikäteen, että lisensiaatintyö perustui väärennettyihin lähteisiin. Hän oli esiintynyt myös professorin tittelillä, mutta siitäkään ei löytynyt kunnon todisteita, muistaakseni hän saattoi esittää vain jonkin kutsukirjeen, jossa joku amerikkalainen taho oli olettanut hänen oleva professori. Öhman oli kuitenkin jo tullut siihen ikään, että hän saattoi pelastautua eläkkeelle.
--------
Oli näiden Stubbin titteleiden laita nyt niin tai näin, toivotan hänelle kuitenkin menestystä tehtävässään. Esiintyä hän kyllä osaa helsinkiläiseen itsevarmaan tyyliinsä, mutta miten käy, jos idästä päin alkaa tulla oikein kovia puhureita! Jos hän pystyy kestämään myös todella suuria vastoinkäymisiä, saa hän minultakin varauksettoman tunnustuksen.
Yle ykkösen iltapäiväohjelma nimeltä Politiikkaradio on ajankohtaisohjelma, jossa käsitellään juuri nyt esillä olevia ajankohtaisia asioita. Perjantaisin on kello 13 alkaen puolen tunnin mittainen osio nimeltä Puheet päreiksi, jossa toimittaja Tapio Pajunen ja dosentti Vesa Heikkinen leikkimielisesti irrottelevat tapahtumien kustannuksella. Perjantaina 12.4. käsiteltiin kolmen professoreiksi mainittujen henkilöiden sanomisia. He olivat Markus Jäntti, Björn Wahlroos ja Alexander Stubb. Wahlroos oli juuri pitänyt esitelmän Suomen talouselämän valuvioista varsin vahvoin sanankääntein. Hän oli puhunut kommareista, ääliöistä, hölinästä verokorotuksia käsiteltäessä. Keskustelukumppanit totesivat ensin, että Wahlroos oli ollut nuorena taistolainen kommunisti, mutta kääntänyt sitten takkinsa perusteellisesti. 1970-luvulla hän oli jonkin aikaa ollut Ruotsalaisen kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professorin tehtävissä. Jäntti on saman alan professorina Tampereella edelleen. Kolmantena mainittiin professori Alexander Stubb. Näiden kolmen rinnastaminen kuului tämän kertaisen ohjelman huumoriosioon. Koko ohjelma on kuultavissa Areenan puolella.
Keskustelussa keskityttiinkin nimenomaan Stubbin ansioihin. Oikeusministeriön verkkosivuilla ja vaalikoneissa Stubbin ammatiksi oli merkitty professori ja tutkinnoksi filosofian tohtori, vaikka hän on itsekin todennut, että hänen pestinsä Firenzessä oli enemmän johtajan pesti kuin akateeminen pesti. Tohtorin tutkinnon hän oli suorittanut arvostetussa London School of Economicsissa. Hän oli jossain vaiheessa rennosti todennut, että hän oli ”Firenzen proffa”. Nämä varsinaiset tittelit olivat kuitenkin tulleet ns. ehdokaslomakkeeseen mukaan. Edellä mainitusta merkinnästä oli tehty kantelu, jonka apulaisoikeuskansleri ratkaisi eräänlaisella ns. nahkapäätöksellä Stubbin eduksi.
Stubbin taannoinen työpaikka, Yliopistollinen Eurooppa-instituutti (European University Institute, EUI) on Italian Firenzessä sijaitseva, Euroopan unionin alainen itsenäinen tutkimus- ja koulutusinstituutti. Sen opettajia kyllä mainittiin professoreiksi ja apulaisprofessoreiksi, mutta esimerkiksi Stubb ei hoitanut siellä mitään akateemista professuuria, eikä hänellä ollut siellä akateemisia toimintoja. Monet ovat muistelleet vertailun vuoksi myös ns. Uppsalan ekonomeja, joilla ei kuitenkaan ollut meille tyypillistä ekonomikoulutusta. Julkisuuteen asia tuli aikanaan siitä, että tuon koulutuksen olivat saaneet mm. presidenttipari Koiviston tytär ja hänen silloinen aviomiehensä. Puheet päreiksi -ohjelmassa otettiin esille vielä mm. Stubbin vaikeudet hänen aikaisemmilla ministerikausillaan, sekä epäonnistuneet yleisön kalastelut erilaisissa hupiohjelmissa. Lisäksi todettiin, että Stubb onnistui korjaamaan imagoaan taannoisessa Elämäni biisi -ohjelmassa, joka osaltaan kenties johdattikin hänet vaalivoittoon.
Siis millainen yliopisto siellä Firenzessä todella oli? Olisiko se verrattavissa jonkinlaiseen opistoon tai kurssikeskukseen, vai miten se oli? On syytä huomata, että yliopisto-sanaa käytetään monissa maissa aika huolettomasti. Aikanaan Englannissa oli myös eräänlaisia ammattikorkeakouluja, mutta jossain vaiheessa niitäkin alettiin nimittää yliopistoiksi. Ja suuressa väkirikkaassa maassa niitä tietysti on paljon. Monet suomalaiset ovat opiskelleet siellä mm. kauppatieteitä ja oikeustiedettä, ja suorittaneet sikäläisiä tutkintoja tultuaan hylätyiksi täkäläisissä pääsykokeissa. Näitä ei kuitenkaan ole noteerattu täysimääräisesti, mm. lakimiesliitto on ärähtänyt eräiden varsin korkeallakin yhteiskunnassa olevien henkilöiden tittelien käytöstä.
Ainakin 50 vuotta sitten tittelien käyttö oli Italiassa melko huoletonta. Osallistuin täällä Suomessa italialaisen, Monte Grappasta kotoisin olleen alppijääkärikuoron kiertueen järjestelyihin. Dottoreksi nämä miehet minua nimittivät, vaikka selitin, että ihan tavallinen maisterihan minä silloin olin. Kesäkuussa 1970 osallistuin Venetsiassa pidettyyn, kolmiviikkoiseen pohjoismaalaisille loppututkinnon suorittaneille järjestettyyn Italian yhteiskunnan ja talouselämän kurssiin. Siitä oli sitten helppo pistäytyä tunnin junamatkan päässä olevaan Bassanoon viikoksi tervehtimään kuoron jäseniä. Nämä nimittivät minua professoriksi, vaikka selitin olevani vain lukion lehtori. Kuoron puheenjohtaja, luokanopettaja oli vuorostaan maestro. Italian kulttuuri-instituutin johtaja Suomessa oli myös dottore.
Amerikan tohtorit
Vielä kirjavampi tilanne on USA:ssa. Toisaalta siellä on paljon maailman parhaiksi rankattuja yliopistoja, mutta on niitä samalla nimellä kulkevia pilvin pimein myös eri puolilla maata, erityisesti pikkukaupungeissa. On tunnettu tosiasia, että suomalaisia on saapunut maahan suomesta englanniksi käännetyn gradunsa kanssa, ja he ovat tulleet takaisin kantaen Doctor of Philosophyn (PhD) titteliä. Tämä on antanut aiheen puhua ns. Amerikan tohtoreista.
Erään tällaisen Amerikan tohtorin elämänkaarta olen päässyt seuraamaan lähemmin. Aloitimme historian opiskelumme syksyllä 1957 Helsingin yliopistossa. Seuraavana vuonna hän ilmoitti tittelikseen rehtori. Tuohon aikaan suuret ikäluokat tulvivat vanhoihin oppikouluihin, ja pääsyvaatimukset kiristyivät kohtuuttomasti. Niinpä varakkaat kansalaiset alkoivat perustaa lapsilleen oppikouluja eri puolille Suomea, mm. tuohon aikaan saivat alkunsa Lahdessakin Salpausselän, Mukkulan ja Kiveriön yhteiskoulut. Tuo opiskelutoverimme oli lyöttäytynyt yhteen joidenkin helsinkiläisten perheiden kanssa, koulu perustettiin Helsingin pohjoisosaan aluksi kahden luokan suuruisena, ja hänestä tuli sen rehtori, vaikka omatkin opinnot olivat vielä alkuvaiheessa. Seuraavan kerran kuulin hänestä vuosia myöhemmin silloin, kun hän haki Orimattilan yhteiskoulun rehtorin virkaa nimikkeellä PhD, jonka hän huolettomasti oli kääntänyt filosofian tohtoriksi. Pienen kalabaliikin jälkeen hänet kuitenkin syrjäytettiin. Näin ei vähän myöhemmin käynyt Helsingissä, jossa hänestä tuli erään merkittävän koulun rehtori. Ilmeistä organisaatiokykyä hänellä kuitenkin oli, koulu alkoi myös menestyä omalla erikoisalallaan. Mutta sitten eräs koulua lähellä oleva henkilö kanteli hänestä osoittaen, että hän oli johtanut valintatilanteessa johtokuntaa harhaan. Kun rehtori kuitenkin oli osoittautunut päteväksi toimissaan, teki kouluhallitus ns. nahkapäätöksen, ei vienyt asiaa poliisille, mutta velvoitti korjaamaan tittelin koulun nimikirjaan, kun ”oli epähuomiossa jättänyt merkinnän vajaaksi”, tai jotain sinne päin se oli.
Vielä suurempi skandaali syntyi ensin Helsingin Finlandia-talon ja sitten Tampere -talon johtajana toimineen Carl Öhmanin ympärille. Hän oli ilmoittanut väitelleensä Michiganin yliopistossa, mutta väitöskirjaa ei löytynyt mistään. Tohtorin arvon hän oli muka saanut eräältä säätiöltä, mutta edes koko säätiötä ei löytynyt mistään. Öhman oli aikoinaan tehnyt lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa, mutta sitten todettiin jälkikäteen, että lisensiaatintyö perustui väärennettyihin lähteisiin. Hän oli esiintynyt myös professorin tittelillä, mutta siitäkään ei löytynyt kunnon todisteita, muistaakseni hän saattoi esittää vain jonkin kutsukirjeen, jossa joku amerikkalainen taho oli olettanut hänen oleva professori. Öhman oli kuitenkin jo tullut siihen ikään, että hän saattoi pelastautua eläkkeelle.
--------
Oli näiden Stubbin titteleiden laita nyt niin tai näin, toivotan hänelle kuitenkin menestystä tehtävässään. Esiintyä hän kyllä osaa helsinkiläiseen itsevarmaan tyyliinsä, mutta miten käy, jos idästä päin alkaa tulla oikein kovia puhureita! Jos hän pystyy kestämään myös todella suuria vastoinkäymisiä, saa hän minultakin varauksettoman tunnustuksen.
4. (29.) Gabriele d`Annunzion muistoja
Aikaisemmin olen kirjoittanut kosmologi Kari Enqvistin kirjan Tulivuoren varjossa pohjalta kaksi artikkelia, yhden myös siitä, miltä sodan loppuvaiheet näyttivät Bassano del Grappan näkövinkkelistä. Oheinen kirjoitukseni on tähän jonkinlainen täydennys, silla oman aikansa suuri idoli, Gabriele d`Annunzio ja hänen huvila-alueensa ansaitsevat vielä lisäselvitystä.
Gardone, pieni länsirannan kaupunki on karkeasti määritellen suunnilleen Gardajärven puolivälissä, kuitenkin ehkä hiukan eteläpuolella, juuri siinä, missä kapea järvi muuttuu leveämmäksi. Sen merkittävin nähtävyys on kieltämättä runoilija-seikkailija Gabriele d’Annunzion huvila-alue, il Vittoriale. Siellä on runsaasti D´Annunzion elämään liittyneitä muistoja. Koko huvilaa (Il Vittoriale degli Italiani) ylläpitää nykyään säätiö, joka järjestää erityisesti kesäisin muitakin näyttelyjä sekä teatteri- ja oopperaesityksiä.
Ohessa on päähenkilömme hautamuistomerkki selityksineen. Jos matkustat Gardajärvelle, voit miltei mistä tahansa turistikeskuksesta ajaa Gardonen rantaan vesibussilla. Maatakin pitkin pääsee helposti esimerkiksi Rivasta tai Limonesta, molemmat ovat suomalaisillekin tuttuja paikkoja. Mikäli haluat lukea, mitä olen aiemmin kirjoittanut tästä todella mielenkiintoisesta kohteesta, napsauta yläpalkista kohdasta La bella Italia. Riittävästi kelaamalla löydät mainitun tekstin. Sen sähköpostiosoite on, mikäli haluat sitä käyttää https://nurmoostamailmalle.weebly.com/la-bella-italia.html
Aikaisemmin olen kirjoittanut kosmologi Kari Enqvistin kirjan Tulivuoren varjossa pohjalta kaksi artikkelia, yhden myös siitä, miltä sodan loppuvaiheet näyttivät Bassano del Grappan näkövinkkelistä. Oheinen kirjoitukseni on tähän jonkinlainen täydennys, silla oman aikansa suuri idoli, Gabriele d`Annunzio ja hänen huvila-alueensa ansaitsevat vielä lisäselvitystä.
Gardone, pieni länsirannan kaupunki on karkeasti määritellen suunnilleen Gardajärven puolivälissä, kuitenkin ehkä hiukan eteläpuolella, juuri siinä, missä kapea järvi muuttuu leveämmäksi. Sen merkittävin nähtävyys on kieltämättä runoilija-seikkailija Gabriele d’Annunzion huvila-alue, il Vittoriale. Siellä on runsaasti D´Annunzion elämään liittyneitä muistoja. Koko huvilaa (Il Vittoriale degli Italiani) ylläpitää nykyään säätiö, joka järjestää erityisesti kesäisin muitakin näyttelyjä sekä teatteri- ja oopperaesityksiä.
Ohessa on päähenkilömme hautamuistomerkki selityksineen. Jos matkustat Gardajärvelle, voit miltei mistä tahansa turistikeskuksesta ajaa Gardonen rantaan vesibussilla. Maatakin pitkin pääsee helposti esimerkiksi Rivasta tai Limonesta, molemmat ovat suomalaisillekin tuttuja paikkoja. Mikäli haluat lukea, mitä olen aiemmin kirjoittanut tästä todella mielenkiintoisesta kohteesta, napsauta yläpalkista kohdasta La bella Italia. Riittävästi kelaamalla löydät mainitun tekstin. Sen sähköpostiosoite on, mikäli haluat sitä käyttää https://nurmoostamailmalle.weebly.com/la-bella-italia.html
Vaikka irredentistit ja d’Annunzio antoivat kaiketi jonkinlaisen mallin Mussolinille, ei näiden kahden henkilön mielipiteiden välille voi kuitenkaan vetää yhtäläisyysmerk-kejä. Pikemminkin runoilija pyrki välttelemään Mussolinia, mutta tämä tietysti halusi saada kaiken hyödyn hänestä.
Kun runoilija (1863–1938) kuoli, järjestettiin hänelle komeat hautajaiset, ja hautapaikkakin on komea mauseleumi, suorastaan pompöösi rakennelma, edelleen huvila-alueella, pikkukukkulalla sekin. Suunnittelu suoritettiin vuonna 1939, pystytys vuonna 1955. Siinä on nähtävissä muistumia niin roomalaisesta kuin etruskienkin rakennustaiteesta. Se on pyöreä ja kolmikerroksinen. Sisältä säteittäin lähtevät holvikäytävät korostavat näyttävyyttä. Ylimmässä kerroksessa on kymmenen sotilaan arkkupaadet, keskellä ovat D´Annunzion jäännökset.
Kun runoilija (1863–1938) kuoli, järjestettiin hänelle komeat hautajaiset, ja hautapaikkakin on komea mauseleumi, suorastaan pompöösi rakennelma, edelleen huvila-alueella, pikkukukkulalla sekin. Suunnittelu suoritettiin vuonna 1939, pystytys vuonna 1955. Siinä on nähtävissä muistumia niin roomalaisesta kuin etruskienkin rakennustaiteesta. Se on pyöreä ja kolmikerroksinen. Sisältä säteittäin lähtevät holvikäytävät korostavat näyttävyyttä. Ylimmässä kerroksessa on kymmenen sotilaan arkkupaadet, keskellä ovat D´Annunzion jäännökset.
Il Vittorialesta löytyy nähtävää joka lähtöön. Siellä on hänen käyttämiään autoja ja lentokone, josta hän pudotteli maailmansodan aikana lentolehtisiä suoraan Wienin kaduille. Edelleen siellä on pikavene, jolla hän kumppaniensa kanssa kävi Adrianmeren itärannikolla upottamassa erään itävaltalaisen kauppalaivan. Tunnetuin hänen tempauksistaan oli kuitenkin Fiumen retki, jonka hän teki rauhanteon jälkeen. Italialaisten mielestä iso osa Adrian meren vastarannasta kuului heille. D`Annunzio kokosi parin tuhannen miehen sotajoukon, ja valloitti sen avulla Fiumen kaupungin Istrian niemimaan kupeesta. Hän vaati sen liittämistä Italiaan. Kun se ei onnistunut, hän julisti Fiumen itsenäiseksi valtioksi ja itsensä sen päämieheksi ( il Duce). Kun Italian laivasto tämän jälkeen alkoi tulittaa Fiumea, hän joutui luopumaan siitä ja siirtymään eräänlaiseen kotiarestiin Gardajärvelle.
Entä sitten d’Annunzion kirjallinen tuotanto? Hyvin harva on nykypäivinä enää siihen tutustunut, siinä määrin hän oli oman aikansa lapsi. Tähän aikaan kuuluivat kauneuden palvonta, suorastaan aistihurmio, pateettisuus, jopa dekadentismi, eräänlainen rappeutuneeksi ja ylitunteellisuudeksi kuvattava hehkuttelu. Omana aikanaan hän sai vastakaikua, ja miksei, nerouttahan tämä kaikki tavallaan olikin. Professori Huugo Jalkanen on eräässä lehtiartikkelissaan todennut, että ”hän latasi jokaisen uuden teoksensa sellaisella sanallisen taituruuden ja säkenöivän älyn räjähdyspanoksella, että ne ampaisivat aina yllättävän, usein tyrmistyttävän sanomansa yleiseen tietoisuuteen”. Tuotanto oli mahtava, kootut teoksetkin käsittivät 49 nidettä.
Entä sitten d’Annunzion kirjallinen tuotanto? Hyvin harva on nykypäivinä enää siihen tutustunut, siinä määrin hän oli oman aikansa lapsi. Tähän aikaan kuuluivat kauneuden palvonta, suorastaan aistihurmio, pateettisuus, jopa dekadentismi, eräänlainen rappeutuneeksi ja ylitunteellisuudeksi kuvattava hehkuttelu. Omana aikanaan hän sai vastakaikua, ja miksei, nerouttahan tämä kaikki tavallaan olikin. Professori Huugo Jalkanen on eräässä lehtiartikkelissaan todennut, että ”hän latasi jokaisen uuden teoksensa sellaisella sanallisen taituruuden ja säkenöivän älyn räjähdyspanoksella, että ne ampaisivat aina yllättävän, usein tyrmistyttävän sanomansa yleiseen tietoisuuteen”. Tuotanto oli mahtava, kootut teoksetkin käsittivät 49 nidettä.
3. (28.) I maailmansota ja Monte Grappa
La tradotta, che parte da Torino,
a Milano non si ferma più,
ma la va diretta al Piave,
ma la va diretta al Piave,
cimitero della Gioventù.
Siam´ partiti, siam´ partiti ventinove,
ora sette siam´ tornati qua,
e gli altri ventidue,
e gli altri ventidue,
son´ sepolti tutti a San Doná.
Kankeasti kääntäen tämän rakastetun mieskuorolaulun sanojen sisältö oli suunnilleen seuraava: Sotilasjuna, joka lähtee Torinosta, ei pysähdy enää Milanossa, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, nuorison hautausmaalle. Meitä on lähtenyt 29, nyt seitsemän on palannut tänne, nyt seitsemän on palannut tänne, ja ne muut 22 on haudattu San Donán luokse. (San Doná di Piave on kaupunki joen alajuoksulla lähellä Adrianmerta).
Aikaisemmin olen kirjoittanut I maailmansodan tapahtumista Kari Enqvistin teokseen, Tulivuoren varjossa tukeutuen. Tämä kirjoitus kuvaa tapahtumia sodan loppuvaiheessa ja Bassano del Grappa-nimisen pikkukaupungin näkövinkkelistä. Se on noin tunnin junamatkan päässä Venetsiasta. Toiseen suuntaan, eli Trentoon matka kestää kaksinkertaisen ajan.
La tradotta, che parte da Torino,
a Milano non si ferma più,
ma la va diretta al Piave,
ma la va diretta al Piave,
cimitero della Gioventù.
Siam´ partiti, siam´ partiti ventinove,
ora sette siam´ tornati qua,
e gli altri ventidue,
e gli altri ventidue,
son´ sepolti tutti a San Doná.
Kankeasti kääntäen tämän rakastetun mieskuorolaulun sanojen sisältö oli suunnilleen seuraava: Sotilasjuna, joka lähtee Torinosta, ei pysähdy enää Milanossa, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, nuorison hautausmaalle. Meitä on lähtenyt 29, nyt seitsemän on palannut tänne, nyt seitsemän on palannut tänne, ja ne muut 22 on haudattu San Donán luokse. (San Doná di Piave on kaupunki joen alajuoksulla lähellä Adrianmerta).
Aikaisemmin olen kirjoittanut I maailmansodan tapahtumista Kari Enqvistin teokseen, Tulivuoren varjossa tukeutuen. Tämä kirjoitus kuvaa tapahtumia sodan loppuvaiheessa ja Bassano del Grappa-nimisen pikkukaupungin näkövinkkelistä. Se on noin tunnin junamatkan päässä Venetsiasta. Toiseen suuntaan, eli Trentoon matka kestää kaksinkertaisen ajan.
Sota oli tullut melkein bassanolaisten kotiporteille. Monte Grappan huipulta näkyy hyvällä ilmalla Piave-joen laaksoon. Pommejakin jo pudotettiin kaupunkiin. Rintama ulottui merestä pitkin joen pituutta Bassanon tasalle ja sieltä Asiagon ja Rovereton tienoilta länteen Gardajärven pohjoispäähän. Piave-joen rannoilla oli vahva miehitys, joten siitä oli vaikea päästä yli.
Tämän takia itävaltalaiset yrittivät marras-joulukuussa 1917 hyökätä pohjoisesta etelään useaa reittiä Monte Grappan yli. Jos läpimurto olisi onnistunut, olisi heillä ollut melko vapaa pääsy Bassanoon ja jopa koko tasangolle Mestren ja Venetsian suuntaan. Pääjoukko olisi lisäksi voinut jäädä mottiin. Suurin uhrauksin puolustus saatiin kuitenkin vuorilla pitäväksi aina seuraavan vuoden kesään saakka, jolloin itävaltalaisarmeija alkoi kärsiä tappioita. Merkittävin tapahtui Vittorio Venetossa. Se sijaitsee Bellunon ja Trevison välissä tuntuvasti Piave-joelta itään. Oheiseen piirrokseen olen piirtänyt rajalinjan sinisellä värillä.
Tämän takia itävaltalaiset yrittivät marras-joulukuussa 1917 hyökätä pohjoisesta etelään useaa reittiä Monte Grappan yli. Jos läpimurto olisi onnistunut, olisi heillä ollut melko vapaa pääsy Bassanoon ja jopa koko tasangolle Mestren ja Venetsian suuntaan. Pääjoukko olisi lisäksi voinut jäädä mottiin. Suurin uhrauksin puolustus saatiin kuitenkin vuorilla pitäväksi aina seuraavan vuoden kesään saakka, jolloin itävaltalaisarmeija alkoi kärsiä tappioita. Merkittävin tapahtui Vittorio Venetossa. Se sijaitsee Bellunon ja Trevison välissä tuntuvasti Piave-joelta itään. Oheiseen piirrokseen olen piirtänyt rajalinjan sinisellä värillä.
Bassanon vanhan puusillan pielessä sijaitsee alppijääkärien taverna ja sen alakerroksissa museo, josta saa hyvän kuvan vuorilla käytetyistä aseista. Kuvassa näkyvää pientä haupitsia voitiin liikutella hankaliakin teitä ja polkuja pitkin.
Bassano joutui sodan takia ahtaalle: itävaltalaisten hyökkäyksen edellä sinne pakeni tuhansia siviilejä ja sotilaita. Pahimpina päivinä kaupungin omakin väestö jouduttiin evakuoimaan niin, että jäljelle jäi puolustajien lisäksi vain parisen sataa henkeä vartioimaan kaupunkilaisten omaisuutta. Monet historiallisen keskustan rakennuksista tuhoutuivat pommituksissa. Muistoksi Grappa-vuoren menestyksekkäistä torjuntavoitoista kaupunki lisäsi vuoren nimeensä vuonna 1928, jolloin siitä tuli virallisesti Bassano del Grappa. Gardajärven pohjoispuolelta rintama jatkui pitkin silloista Etelä-Tirolin rajaa Sveitsiin saakka. Sota selittää sen, miksi myös Gardajärven pohjukassa ja Rivan lähellä olevan vuoriryhmän, Gruppo della Rochettan rinteillä on vieläkin noiden aikojen linnoitusten jäännöksiä ja armeijan tarpeisiin tehtyjä muulipolkuja. Niillä tuli useaan otteeseen vaelleltua silloin kuin vielä kunto sen kesti.
Bassanosta tuli minulle hyvin läheinen sen takia, että keväällä 1970 meille tuli Lahteen vierailemaan kaupungista kotoisin oleva Coro Monte Grappa, reserviläiskuoro, joka kantoi alppijääkärien perinteitä. Meillä oli tuohon aikaan yhteistyötä Helsingissä sijaitsevan Italian kulttuuri-instituutin kanssa. Sen johtajana oli tuolloin Giorgio Pecoraro, joka oli kotoisin Bassanosta. Itse asiassa kuoron vierailu oli alkusysäyksenä perustamallemme Lahden Finlandia-Italia ry:lle, joka edelleen toimii ja voi hyvin. Sen historiikki julkaistiin 50-vuotisen toiminnan kunniaksi vuonna 2020. Minulla oli tilaisuus vierailla Bassanossa saman vuoden kesällä, jolloin kirjoitin muistiin havaintojani kaupungista, sodan ajalta ja sen sodan jälkeisestä elämästä. Vuonna 2006 pistäydyimme vaimoni kanssa siellä, minä siis toisen kerran.
Bassano joutui sodan takia ahtaalle: itävaltalaisten hyökkäyksen edellä sinne pakeni tuhansia siviilejä ja sotilaita. Pahimpina päivinä kaupungin omakin väestö jouduttiin evakuoimaan niin, että jäljelle jäi puolustajien lisäksi vain parisen sataa henkeä vartioimaan kaupunkilaisten omaisuutta. Monet historiallisen keskustan rakennuksista tuhoutuivat pommituksissa. Muistoksi Grappa-vuoren menestyksekkäistä torjuntavoitoista kaupunki lisäsi vuoren nimeensä vuonna 1928, jolloin siitä tuli virallisesti Bassano del Grappa. Gardajärven pohjoispuolelta rintama jatkui pitkin silloista Etelä-Tirolin rajaa Sveitsiin saakka. Sota selittää sen, miksi myös Gardajärven pohjukassa ja Rivan lähellä olevan vuoriryhmän, Gruppo della Rochettan rinteillä on vieläkin noiden aikojen linnoitusten jäännöksiä ja armeijan tarpeisiin tehtyjä muulipolkuja. Niillä tuli useaan otteeseen vaelleltua silloin kuin vielä kunto sen kesti.
Bassanosta tuli minulle hyvin läheinen sen takia, että keväällä 1970 meille tuli Lahteen vierailemaan kaupungista kotoisin oleva Coro Monte Grappa, reserviläiskuoro, joka kantoi alppijääkärien perinteitä. Meillä oli tuohon aikaan yhteistyötä Helsingissä sijaitsevan Italian kulttuuri-instituutin kanssa. Sen johtajana oli tuolloin Giorgio Pecoraro, joka oli kotoisin Bassanosta. Itse asiassa kuoron vierailu oli alkusysäyksenä perustamallemme Lahden Finlandia-Italia ry:lle, joka edelleen toimii ja voi hyvin. Sen historiikki julkaistiin 50-vuotisen toiminnan kunniaksi vuonna 2020. Minulla oli tilaisuus vierailla Bassanossa saman vuoden kesällä, jolloin kirjoitin muistiin havaintojani kaupungista, sodan ajalta ja sen sodan jälkeisestä elämästä. Vuonna 2006 pistäydyimme vaimoni kanssa siellä, minä siis toisen kerran.
Ensimmäisen maailmansodan muistoksi Mussolini rakennutti lähelle taistelupaikkoja korkealle Monte Grappan vuoren laelle pompöösin hautamuistomerkin, tai paremminkin muistomerkkialueen, niin laaja tuo kokonaisuus hautoineen on. Siellä on saanut viimeisen leposijansa yli 12000 taistelijaa, heistä yli 10000 jäi tunnistamatta. Bassanolaissyntyisen kenraali Luigi Cadornan hauta on samalla alueella lähellä hänen omia miehiään. Hän johti Italian sotatoimia aina vuoden 1917 tappioihin saakka.
2. (27.) Huhtikuussakin voi hiihtää ja lasketella
”Ei voi olla totta, lähteekö tuo mies tuolla hiihtämään?” Näin totesi elämänkumppanini aamupuuron ääressä. Hetken päästä hän jatkoi edelleen ulos kadulle katsellen: ” Tuolla joku vielä kantaa laskettelulautaa ja kypärää autoon!” Sanoissa tuntui olevan pientä haikeutta, hiihtämässä hän kuitenkin oli talven aikana ollut, ja luistelemassakin. Kausi kuitenkin tuntui jo olevan ohi.
Pieni takatalvi yllätti Lahden. Lumet olivat kaupungin keskustasta jo sulaneet, mutta nyt huhtikuun ensimmäisellä viikolla sitä tuli yhtenä yönä kymmenkunta senttiä. Harjuilla ja metsissä sitä tietysti riittää vielä pitemmälle. Muistelin sitten, että joskus voimieni päivinä kauan sitten lähdin minäkin vielä huhtikuussa hiihtämään. Lunta siellä metsässä kyllä riitti, mutta tuulet olivat heilutelleet sen verran puita, että neulasia ja muuta roskaa oli laduilla. Sen takia hiihtoretki jäi lyhyeksi. En muista kävinkö hiihtostadionilta käsin Takkulassa, taisi kyllä retki jäädä vain muutaman kilometrin pituiseksi. Kun tulin kotiin, lähdin sen sijaan pyöräilemään pitkin lähistön teitä. Sainhan siitä sitten taas yhden liikuntamuiston; samana päivänä hiihtoa ja pyöräilyä!
Olen aina pitänyt hiihtämisestä, vaikka ei minua laduille ole luotukaan. Omaa tahtia ja hiljalleen, mieluummin yksin, niin ei tarvitse puuskuttaa. Joskus kolmikymppisenä osallistuin Laurin hiihtoon Kanta-Hämeen puolella, matka oli 60 kilometriä. Kun tulin Lahteen vuonna 1969, teki mieli lähteä mukaan Finlandia-hiihtoon, joka silloin kulki Hämeenlinnasta Lahteen 75 kilometrin matkan. Järki kuitenkin voitti, enkä koskaan lähtenyt mukaan.
Hiihtelin siis pääasiassa yksistään, aikanaan en huolinut vaimoakaan mukaan, sen verran pystyin silloin keski-iässä pitämään vauhtia. Mutta tilanne muuttui myöhemmin. Kuusikymppisinä olimme tasaväkisiä, kymmentä vuotta myöhemmin roikuin jotenkuten mukana, kun vaimo suostui joskus odottelemaan. Kahdeksankymppisinä vaimo edelleen jatkoi hiihtämistä, minä pikemminkin vain ulkoilutin suksiani. Nykyään riittää, kun voin jonkin sadan metrin kävelyretken tehdä. Tavallisesti vaimo saattelee minut kotiovelle, ja lähtee sitten omia aikojaan ja omaa vauhtiaan kiertämään ainakin Pikku-Vesijärven ympäri, useimmiten vieläkin pidemmälle. Naapurin rouvan kanssa hän piti talvella latua auki samoilla tienoilla. Luistelemaan hän pääsi viimeksi Kisapuiston radalle kolmikymppisen pojanpojan seurassa. Tuli mieleen, että Aleksis Kivi kirjoitti aikanaan: ”Niin maailma muuttuu Eskoseni”.
Tuossa yksin hiihtelyssä on kuitenkin omat vaaransa. Joskus 1970-luvun alussa kilpaladut ulottuivat pisimmillään Tiirismaan maston ympäri, seuraavassa vaiheessa käännöspaikka oli jo Messilän pelloilla. Sinne tultiin Hakalaukun mäen kautta. Käännöskohdassa pellolla oli kilpailujen aikana vahdissa pari sotilasta ahkion kanssa, armeijan ambulanssi seisoi vahdissa hieman ylempänä tiellä. Miksi mokoma valmius, se selittyi Hakalaukun mäen vaikeudella. Se oli kolmiosainen, ensin tultiin alas kuin kerrostalon katolta, sitten tuli loivempi osuus ja vielä mutka, jossa vauhti edelleen oli kova. Kerran pääsiäisen aikaan päätin kokeilla, miten vaikea tuo mäki todella on. Kelit olivat muuttuneet, luisto oli kehno, ja niin minä voimieni tunnossa lähdin yrittämään. Kun olin selvittänyt ensimmäisen osuuden, alkoi todella pelottaa. Mutta oli vain kaksi vaihtoehtoa, joko ajaa jorpakkoon tai selvitä jotenkin loppuun saakka. Valitsin tuon jälkimmäisen, ja saavuin pellolle jalat tutisten. Jos olisin ajanut sinne lepikkoon, ehkä minut olisi muutaman päivän päästä löydetty, ei ollut kännyköitä, enkä ollut etukäteen kertonut mielettömästä tempauksestani.
Päättömiä juttuja tuli tehtyä muutenkin. Esimerkiksi kerran kiersin pitempää lenkkiä Messilästä Tiirismaan rinteen sivusta ampumaradan ja Salpakankaan kautta takaisin Messilään. Joku merkillinen päähänpisto sai minut kokeilemaan Tiirismaan pujottelurinteen laskemista tavallisilla hiihtosuksilla. Ajattelin, että sieltä alhaalta pääsen hyvin takaisin ladulle. Menin kyllä siksakkia auraten, mutta kyllä sitä vauhtia silti riitti. Pääsin kyllä hyvin alas, mutta kuka olisi sieltä osannut etsiä, oli arki-ilta, eikä ketään ollut mäessä.
Eräs pelottava tapaus sattui vähän yli kolmekymmentä vuotta sitten, kun Hämeen lääninhallituksen koulutoimentarkastajan virassa ollessani minulle sattui arkena vapaapäivä. Hiihtelin hiihtostadionilta Messilään ja takaisin. Takaisin tullessa laskin toiseksi viimeistä mäkeä, kun en havainnut, että ladulle oli pudonnut puusta nuoskalunta. Sukset toppasivat siihen ja lensin rähmälleni. Ymmärsin kyllä nostaa kädet ylös, etten joutuisi niitä katkomaan. Tömähdin suoraan rinta edellä jäiseen latuun. Kipu rintakehän alueella oli lähes sietämätön, ja tuskin selvisin sitä viimeistä mäkeä hiihtostadionille. Jotenkin vääntäydyin autoon, ja kärsin loppupäivän kivuista. En tiedä mitä tapahtui, jysähtikö sydän vai keuhkot sijoiltaan. Vai irtosiko joku kylkiluu rintalastasta. Tajusin vasta jälkeenpäin, että siinäkin olisin voinut jäädä ladulle, ja vielä parhaassa iässä, viisikymppisenä.
”Ei voi olla totta, lähteekö tuo mies tuolla hiihtämään?” Näin totesi elämänkumppanini aamupuuron ääressä. Hetken päästä hän jatkoi edelleen ulos kadulle katsellen: ” Tuolla joku vielä kantaa laskettelulautaa ja kypärää autoon!” Sanoissa tuntui olevan pientä haikeutta, hiihtämässä hän kuitenkin oli talven aikana ollut, ja luistelemassakin. Kausi kuitenkin tuntui jo olevan ohi.
Pieni takatalvi yllätti Lahden. Lumet olivat kaupungin keskustasta jo sulaneet, mutta nyt huhtikuun ensimmäisellä viikolla sitä tuli yhtenä yönä kymmenkunta senttiä. Harjuilla ja metsissä sitä tietysti riittää vielä pitemmälle. Muistelin sitten, että joskus voimieni päivinä kauan sitten lähdin minäkin vielä huhtikuussa hiihtämään. Lunta siellä metsässä kyllä riitti, mutta tuulet olivat heilutelleet sen verran puita, että neulasia ja muuta roskaa oli laduilla. Sen takia hiihtoretki jäi lyhyeksi. En muista kävinkö hiihtostadionilta käsin Takkulassa, taisi kyllä retki jäädä vain muutaman kilometrin pituiseksi. Kun tulin kotiin, lähdin sen sijaan pyöräilemään pitkin lähistön teitä. Sainhan siitä sitten taas yhden liikuntamuiston; samana päivänä hiihtoa ja pyöräilyä!
Olen aina pitänyt hiihtämisestä, vaikka ei minua laduille ole luotukaan. Omaa tahtia ja hiljalleen, mieluummin yksin, niin ei tarvitse puuskuttaa. Joskus kolmikymppisenä osallistuin Laurin hiihtoon Kanta-Hämeen puolella, matka oli 60 kilometriä. Kun tulin Lahteen vuonna 1969, teki mieli lähteä mukaan Finlandia-hiihtoon, joka silloin kulki Hämeenlinnasta Lahteen 75 kilometrin matkan. Järki kuitenkin voitti, enkä koskaan lähtenyt mukaan.
Hiihtelin siis pääasiassa yksistään, aikanaan en huolinut vaimoakaan mukaan, sen verran pystyin silloin keski-iässä pitämään vauhtia. Mutta tilanne muuttui myöhemmin. Kuusikymppisinä olimme tasaväkisiä, kymmentä vuotta myöhemmin roikuin jotenkuten mukana, kun vaimo suostui joskus odottelemaan. Kahdeksankymppisinä vaimo edelleen jatkoi hiihtämistä, minä pikemminkin vain ulkoilutin suksiani. Nykyään riittää, kun voin jonkin sadan metrin kävelyretken tehdä. Tavallisesti vaimo saattelee minut kotiovelle, ja lähtee sitten omia aikojaan ja omaa vauhtiaan kiertämään ainakin Pikku-Vesijärven ympäri, useimmiten vieläkin pidemmälle. Naapurin rouvan kanssa hän piti talvella latua auki samoilla tienoilla. Luistelemaan hän pääsi viimeksi Kisapuiston radalle kolmikymppisen pojanpojan seurassa. Tuli mieleen, että Aleksis Kivi kirjoitti aikanaan: ”Niin maailma muuttuu Eskoseni”.
Tuossa yksin hiihtelyssä on kuitenkin omat vaaransa. Joskus 1970-luvun alussa kilpaladut ulottuivat pisimmillään Tiirismaan maston ympäri, seuraavassa vaiheessa käännöspaikka oli jo Messilän pelloilla. Sinne tultiin Hakalaukun mäen kautta. Käännöskohdassa pellolla oli kilpailujen aikana vahdissa pari sotilasta ahkion kanssa, armeijan ambulanssi seisoi vahdissa hieman ylempänä tiellä. Miksi mokoma valmius, se selittyi Hakalaukun mäen vaikeudella. Se oli kolmiosainen, ensin tultiin alas kuin kerrostalon katolta, sitten tuli loivempi osuus ja vielä mutka, jossa vauhti edelleen oli kova. Kerran pääsiäisen aikaan päätin kokeilla, miten vaikea tuo mäki todella on. Kelit olivat muuttuneet, luisto oli kehno, ja niin minä voimieni tunnossa lähdin yrittämään. Kun olin selvittänyt ensimmäisen osuuden, alkoi todella pelottaa. Mutta oli vain kaksi vaihtoehtoa, joko ajaa jorpakkoon tai selvitä jotenkin loppuun saakka. Valitsin tuon jälkimmäisen, ja saavuin pellolle jalat tutisten. Jos olisin ajanut sinne lepikkoon, ehkä minut olisi muutaman päivän päästä löydetty, ei ollut kännyköitä, enkä ollut etukäteen kertonut mielettömästä tempauksestani.
Päättömiä juttuja tuli tehtyä muutenkin. Esimerkiksi kerran kiersin pitempää lenkkiä Messilästä Tiirismaan rinteen sivusta ampumaradan ja Salpakankaan kautta takaisin Messilään. Joku merkillinen päähänpisto sai minut kokeilemaan Tiirismaan pujottelurinteen laskemista tavallisilla hiihtosuksilla. Ajattelin, että sieltä alhaalta pääsen hyvin takaisin ladulle. Menin kyllä siksakkia auraten, mutta kyllä sitä vauhtia silti riitti. Pääsin kyllä hyvin alas, mutta kuka olisi sieltä osannut etsiä, oli arki-ilta, eikä ketään ollut mäessä.
Eräs pelottava tapaus sattui vähän yli kolmekymmentä vuotta sitten, kun Hämeen lääninhallituksen koulutoimentarkastajan virassa ollessani minulle sattui arkena vapaapäivä. Hiihtelin hiihtostadionilta Messilään ja takaisin. Takaisin tullessa laskin toiseksi viimeistä mäkeä, kun en havainnut, että ladulle oli pudonnut puusta nuoskalunta. Sukset toppasivat siihen ja lensin rähmälleni. Ymmärsin kyllä nostaa kädet ylös, etten joutuisi niitä katkomaan. Tömähdin suoraan rinta edellä jäiseen latuun. Kipu rintakehän alueella oli lähes sietämätön, ja tuskin selvisin sitä viimeistä mäkeä hiihtostadionille. Jotenkin vääntäydyin autoon, ja kärsin loppupäivän kivuista. En tiedä mitä tapahtui, jysähtikö sydän vai keuhkot sijoiltaan. Vai irtosiko joku kylkiluu rintalastasta. Tajusin vasta jälkeenpäin, että siinäkin olisin voinut jäädä ladulle, ja vielä parhaassa iässä, viisikymppisenä.
1. (26.) Tulivuoren varjossa 2. Terracina ja Caporetto
Via Appia ja Terracina
Kari Enqvist on vieraillut Italiassa viitisenkymmentä kertaa, joten käyntikohteita ja muistoja riittäisi vaikka millä mitalla. Keski-Italiassa hän on pysähtynyt kaupunkiin nimellä Terracina. Se on Tyrrhenanmeren rannalla Roomasta kaakkoon, kohdalla, jossa kuuluisa roomalainen pääväylä Via Appia kaartuu lähelle merta, jatkaakseen siitä sitten Napolin itäpuolitse pisimmillään aina Brindisiin, Adrianmeren eteläiseen rantakaupunkiin asti. Tulivuorta täällä ei ole, mutta kauniilla ilmalla voi nähdä Vesuviuksen silhuetin Napolinlahden rannalla. Terracinassa hän alkoi miettiä sitä, miten historialliset puitteet ovat muokanneet ihmistä, ja saaneet hänet ylpeäksi synnyinseudustaan. Via Appia ja Terracina ovat lähtökohtia, eräänlainen ponnahduslauta tälle pohdinnalle.
Lahdessa ja Terracinassa. Hän alkaa miettiä myös omaa taustaansa, selvittää varsin perusteellisesti sukututkimuksessa saamaansa tietoa esivanhemmistaan ja heidän kohtaloistaan. Erityisesti hän kuvaa varsin riemastuttavalla tavalla, miten laivuri-isoisä kuljetti tukkeja Lahteen syntyneille sahoille. Hän oli jo nimeltään Enqvist, ja hänen jäljiltään on suku sitten pysähtynyt Lahteen, jossa kirjoittajakin on kasvanut.
Enqvist ihastelee sitä, miten Terracinassa kadunnimetkin, kertovat historiallisista henkilöistä, joista monet ovat jättäneet jälkensä myös koko Italian sivistyselämään. Terracinassa varttunut nuori törmää päivittäin esimerkiksi Homerokseen, Alessandro Voltaan, Dante Alighieriin ja Marian ilmestykseen (Salita Annunziata). Mitä saa nuori lahtelainen, joka talsii pitkin Hollolankatua, Hämeenkatua, Rautatienkatua, Vesijärvenkatua. Samalla Enqvist lohmii myös niitä esivanhempia, jotka keksivät nimittää järveämme Vesijärveksi. Vesijärven pinta oli aikoinaan kuusi metriä ylempänä kuin Päijänteen. Järvenlaskujen jälkeen syntyi vesijättömaata, jonne sitten ilmestyi kylä, joka tienkin nimettiin Lahdeksi. Siitä tuli aikoinaan kauppala ja sitten kaupunki.
Lahtea hän vähättelee useissa kohdin, se on historiaton, hiomaton ja brutaali. Vanhan linja-autoaseman aulan vuonna 2012 kuollut palmukin sai vertauskuvallisen aseman: ” Se nuokkui odotussalin keskiössä, katseli matkustajien selkiä ja tuntui sanovan: pakene kun vielä voit.” ”Joka kerran jätti Lahden, ei enää halunnut palata sen luo”. ” Lahti ei ymmärtänyt, että tulevaisuus olisi korkeakouluissa eikä urheilussa ja puutöissä.”
Tässä vaiheessa aloin jo kyllästyä Enqvistin lahtelaiskritiikkiin, mutta sitten jatko antoikin ymmärtää, että hän taitaakin olla aikamoinen humoristi. Samalla otteella hän kertoo monin ottein itsestään ja omasta nuoruudestaan. Huippuunsa sanan säilä osuu käsitteiden lumi, mökki ja matka -kuvauksissa. Kuulemma matka on paljon tärkeämpi kuin mökki, lähtöä valmistellaan ja matkaa muistellaan. Tältä pohjalta hän laajentaa ajatuksiaan eri kansakuntiin yrittäen löytää niiden historiasta vinkkejä seuraavaan tyyliin. Putin on vallassa, koska Venäjän kansa on aina tottunut kumartamaan tsaaria. Englantilaiset ovat pidättyväisiä ja kohteliaita. Amerikkalaiset ovat rempseitä ja naiiveja. Ranskalaiset ovat tahdikkaita ja etäisiä. Ja niin edelleen.
Italian historian pääpiirteitä. Italialainen korostaa helposti, että hän on nimenomaan jonkin kaupungin tai kylän, korkeintaan maakunnan asukas, sitten vasta italialainen. Murteetkin eroavat toisistaan niin, että niitä on vaikea maan muiden alueiden asukkaiden ymmärtää. Tämä johtuu maan hajanaisesta historiasta. Kari Enqvist valittaa, että hän ei tunne tarpeeksi Italian historiaa. Kuitenkin hän antaa siitä sivuilla 118–120 sellaisen kokonaisesityksen, että sellaista harvoin tapaa. Kaikki tapahtuu vielä lennokkaasti ja huumorilla niin, että siitä ei voi olla pitämättä.
Hän alkaa siitä, että antiikin Rooman kukistumisen jälkeen maa ei ole milloinkaan ennen meidän aikaamme ollut keskusvallan alainen. Erilaiset armeijat rynnivät maahan, milloin miltäkin suunnilta, gootit, langobardit, bysanttilaiset, normannit, frankit ja svaabit, arabeita unohtamatta. Rooma näivettyi tuppukyläksi, Venetsia ja Genova kehittyivät merivalloiksi. Myöhäiskeskiajalla Keski- ja Pohjois-Italiaan alkoi kehittyä kaupunkivaltioita, johtajinaan paikallisten merkkisukujen edustajat tai neuvokkaat sotapäälliköt. Suvut kamppailivat keskenään, keisarit olivat täysin sivuosassa. Kaupunkivaltiot kilpailivat keskenään, solmivat sopimuksia ja sotivatkin keskenään. Katolinen kirkko toi soppaan omat mausteensa, se valloitti ihmisiä ja myös maaomaisuuksia. Keksittiin pankit ja vekselit, siirryttiin markkinatalouden aikaan.
Kun katolinen kirkko vahvistui, vankistui samalla paavin asema. Samaan aikaan espanjalaiset ja ranskalaiset alkoivat käydä valloittamassa Italiaa. Maaorjuutta ei ollut, mutta talonpoikaisväestöä pidettiin ikeen alla ja oppimattomana. Itse lisäisin tähän, että silloin alkoi syntyä mafia, kun talonpokat alkoivat tukeutua keskuudestaan nousseihin tarmokkaisiin tyyppeihin, jotka toimivat riita- ja rikosasioissakin tarmokkaammin kuin kulloisenkin valtion lakimiehet ja poliisit.
Italian valtiollisen yhdistymisen, risorgimenton sysäsi liikkeelle seikkaileva ammattisotilas Giuseppe Garibaldi, joka ns. tuhannen miehen joukkion kanssa nousi maihin Sisiliassa ja valloitti Etelä-Italiaa Napolia myöten 1860-luvun taitteessa. Paavitkin luopuivat Kirkkovaltiostaan, ja sulkeutuivat Vatikaaniin Roomassa. Pohjoisessa alkoi Sardinian kuningas Viktor Emanuel II (Vittorio Emanuele) valloittaa alueita niin, että lopulta vain Itävallan suojelema Venetsian alue jäi ulkopuolelle joksikin aikaa.
Parhaimmillaan italialainen on rento ja turhista säännöistä piittaamaton, suurpiirteinenkin suomalaisiin verrattuna. Illallinenkin saattaa kestää tuntikausia, se on rituaali itse tehdyn ruoan ympärillä. Yleensä italialainen identiteetti koostuu kielestä, ruokakulttuurista, someskandaaleista ja arkkitehtuurista. Se on ylpeyttä taiteilijoissa, pizzasta, Rooman keisariajasta ja Mussolinin muistoista. Sanremon laulufestivaali, katolisen kirkon jatkuva läsnäolo sävyttävät elämää. Talous on kuralla, ja sen romahtamista ennustetaan aika ajoin. Mutta jotenkin Italia kuitenkin pärjää, eli viulua soitteleva sirkka selviää siinä kuin me ahkerat muurahaisetkin.
Kari Enqvist toteaa useaan otteeseen, että hän ei ole historioitsija. Mutta kyllä hän senkin epiteetin voisi omaksua, siinä määrin perehtynyt hän aiheeseen on. Mussolinin ajasta hän kertoo paljon sellaista, minkä olen jo ohittanut tai unohtanut. Esimerkiksi Tripoliin suuntautui niin paljon italialaisia, että heitä oli kohta 40 % tämän Pohjois-Afrikkalaisen kaupungin väkiluvusta. Sen sijaan muistamme kyllä Pontisten suot, jotka kuivattiin Mussolinin aikana. Mutta miten se tapahtui, Enqvist kertoo kaivuutöistä, pumppuasemista, Pohjois-Italiasta tulleista siirtotyöläisistä, joista tuli alueen monien uusien pikkukaupunkien asukkaita. Maailmansotien merkitystä kuvattuaan hän siirtyy Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Toinen maailmansota oli ensimmäisen jälkijäristys, tässä hän palaa jälleen tulivuoriteemaansa. Luvun lopussa seuraa vielä mietiskelyä siitä, mistä hän tai suomalaiset yleensä ovat saaneet identiteettinsä. Hänellä se muodostuu lahtelaisuudesta, suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta.
Jäähyväiset aseille
Kolmantena kohteena oli nykyään Slovenian puolella sijaitseva I maailmansodan taistelupaikka Caporetto, jossa italian joukot kärsivät suuren tappion, todellisen romahduksen. Rintama siirtyikin pian Piave -joelle, vähän Venetsian pohjoispuolelle. Romahdus oli niin perusteellinen, että kaupungin nimestä tuli käsite, jota käytetään muissakin yhteyksissä, oli sitten kysymys jalkapallosta tai joistakin muista menetyksistä.
Enqvist laskeutui Venetsian lentokentälle, mutta ei käynyt itse kaupungissa. Hän oli ollut täällä vaimonsa kanssa kolmekymppisenä, ja halusi säilyttää sen aikaisen kuvan, ei sitä Venetsiaa, jossa turistilaumat täyttävät kadut, tai joka on sentti sentiltä vajoamassa alaspäin. Puolessa vuosisadassa on kantakaupungin väestöstä siirtynyt pois 70%, useimmat mantereen puolelle Mestreen. Tämä ei kuitenkaan estä häntä pääpiirtein luonnehtimasta kaupungin nähtävyyksiä ja ominaispiirteitä.
Jatkaessaan matkaa kohti Caporettoa Enqvist ottaa matkaoppaakseen kolme kirjailijaa, Ernest Hemingwayn, Indro Montanellin ja Gabriele d`Annunzion. Pisimmän esittelyn saa aluksi vuonna 1909 syntynyt Montanelli, jolla tietenkään ei voinut olla aikuisiän kokemuksia I maailmansodasta. Sitä enemmän kuvataan hänen toimintaansa Suomessa talvisodan aikana. D`Annunziokin jää ensin miltei maininnalle, niin merkittävä sodan aikainen kirjailija ja italialaisen sotainnon nostattaja kuin hän olikin. Muutamaa kymmentä sivua myöhemmin Enqvist antaa hänestä kyllä monipuolisen kuvan, hänen hurmioitumisestaan, ja kummallisesta otteestaan kansaan. Mitättömän näköinen mies, mutta niin hän vaan onnistui hurmaamaan kuulijansa kaunopuheisuudellaan. Molemmat ovat kuitenkin antaneet merkittävän panoksen Enqvistin ajattelulle. Lisäisin tähän, että D`Annunzio oli osallisena erään itävaltalaisen kauppalaivan upottamiseen torpedoveneellä. Hän myös sodan lopussa valloitti kokoamansa sotajoukon kanssa Fiumen kaupungin Triesten rannikolta.
Mutta sitä enemmän sitten tukeudutaan Hemingwayhin, joka osallistui itse taisteluihin, haavoittuikin, mutta pääsi pakenemaan. Olen jostain lukenut, että hän pakeni tavarajunan vaunussa pressun alla ja tykkien vieressä Venetsia Mestreen. Hänen teoksensa Jäähyväiset aseille kyllä kertoo sodan todellisuudesta, verisyydestä, ajoneuvojen juuttumisesta mutaan, ja niin edelleen. Hän palveli ambulanssimiehenä kuten kirjan sankarikin. On epäselvää, oliko hän se sama mies, joka kirjassa rakastuu Milanossa sairaanhoitajaan. Faktat ja fiktiot saattavat olla vähän erilläänkin.
Enqvist näkee, että vuonna 1917 syntyivät alut useille tuleville aatteille, Mussolinin fasismille, saksalaiselle natsismille ja kommunismillekin. Tuskin tähän on kuitenkaan Caporettossa ja PIave-joen taisteluissa pääsyy. Enqvistin kirja teki minuun syvän vaikutuksen, syvemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Siinä on kosolti kulttuuria ja humanismia, henkilökohtaista tilitystäkin ja oman maailmankuvan muodostumisen selityksiä. Kirjan nimikin on onnistunut: Tulivuoren varjossa. Meillä oli eurooppalaisittain katsoen pitkä rauhankausi, toisen maailmansodan jälkeen ehkä utopistisiakin käsityksiä siitä, että nyt sodat loppuivat. Taidamme yhä elää tulivuoren varjossa.
Hän osaa myös itsensä vähättelemisen ja ruoskimisen taidon. Matkalla Caporettoon läpi Veneton hän avautuu. ”Olen tehnyt vääriä valintoja ja typeryyksiä. Minulla oli kuvitelmia ja uskomuksia, joissa ei jälkikäteen ajatellen ollut mitään järkeä. Oli toiveita, joilla ei ollut mitään toteutumismahdollisuuksia. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt toimia jotenkin toisin, en vain ymmärrä miten”. Iäkkäänä sitä katsoo menneitä aivan toisin silmin kuin nuorena. Näillä lauseilla Enqvist tavallaan antaa synninpäästön kaikille ikätovereilleenkin.
Elämän sattumanvaraisuudestakin hän antaa omakohtaisia esimerkkejä. Tutkijan uralle hän kertoo joutuneensa sattumalta. Hän tiesi kyllä, että lukion jälkeen hän pyrkii yliopistoon, mutta mihin siellä. Aikansa harhailtuaan hän ryhtyi lukemaan teoreettista fysiikkaa. Hän ei ole oikein varma siitäkään, miksi tuli aikoinaan väitelleeksi suurista yhtenäisteorioista. Sitten hän pääsi CERNiin tutkijatohtoriksi siksi, että Suomen kiintiön täyttämiseksi sinne ei ollut tarjolla ketään muutakaan. ”Ensimmäiset kolme kuukautta olin kauhuista kivettynyt”. Kun ala tuntui liian vaikealta, hän ”pelastautui” kosmologiaan, joka oli siihen aikaan aloitteleva tieteenala. Sitten seuraa kertomusta siitä, mihin kaikkeen hän olikaan kirjoituksissaan sekaantunut, ja millaista negatiivista palautetta niistä oli noussut.
Caporetton taistelussa italialaiset saivat vastaansa kaasua ja miltei loputonta tykkitulta. Pylväissä kulkevat puhelinlinjat tuhoutuivat ja polkupyörälähetit kuolivat. Heidän joukko-osastonsa olivat eristyksissä, ja hierarkkiset komentoketjut säröilivät. Viestinnän romahdettua romahti myös italialaisten armeija. Yli miljoona miestä alkoi valua Tagliamento -joen toiselle puolelle. Ernest Hemingway kuvaa teoksessaan kaoottista pakolaisvirtaa, fiktion keinoin, mutta pääpiirteissään ilmeisesti hyvinkin totuudenmukaisesti. Kolonnat kulkivat mukaan liittyneiden siviilien ja heidän tavaroidensa kanssa mutaisilla teillä. Kaaoksessa mentiin aina Piave-joelle saakka. Myöhemmin Itävallan armeijakin meni hajalle. Lopullisen iskun se sai Monte Grappaan alueella ja Vittorio Veneton taistelussa, joka pesi pois Caporetton aikaan saaman häpeän.
Aivan luvun lopussa on sitten laaja-alaisempi kuvaus runoilija ja kondottieeri D´Annunziosta, ja siitä, miten hänestä johtaa suora linja hänen aikalaiseensa Benito Mussoliniin. Hän oli kaikin puolin hämmentävä hahmo, aivan mitättömän näköinen, pienikokoinen ja laiha mies, mutta merkillinen lataus hänellä oli. Rakastajattariakin riitti, mutta kummasti vaan raavaat miehetkin hurmautuivat hänen runoutensa ja puheidensa imuun. Oliko niin, että aikakaudella oli tarvetta johonkin sellaiseen hurmioitumiseen, jota hän edusti.
Via Appia ja Terracina
Kari Enqvist on vieraillut Italiassa viitisenkymmentä kertaa, joten käyntikohteita ja muistoja riittäisi vaikka millä mitalla. Keski-Italiassa hän on pysähtynyt kaupunkiin nimellä Terracina. Se on Tyrrhenanmeren rannalla Roomasta kaakkoon, kohdalla, jossa kuuluisa roomalainen pääväylä Via Appia kaartuu lähelle merta, jatkaakseen siitä sitten Napolin itäpuolitse pisimmillään aina Brindisiin, Adrianmeren eteläiseen rantakaupunkiin asti. Tulivuorta täällä ei ole, mutta kauniilla ilmalla voi nähdä Vesuviuksen silhuetin Napolinlahden rannalla. Terracinassa hän alkoi miettiä sitä, miten historialliset puitteet ovat muokanneet ihmistä, ja saaneet hänet ylpeäksi synnyinseudustaan. Via Appia ja Terracina ovat lähtökohtia, eräänlainen ponnahduslauta tälle pohdinnalle.
Lahdessa ja Terracinassa. Hän alkaa miettiä myös omaa taustaansa, selvittää varsin perusteellisesti sukututkimuksessa saamaansa tietoa esivanhemmistaan ja heidän kohtaloistaan. Erityisesti hän kuvaa varsin riemastuttavalla tavalla, miten laivuri-isoisä kuljetti tukkeja Lahteen syntyneille sahoille. Hän oli jo nimeltään Enqvist, ja hänen jäljiltään on suku sitten pysähtynyt Lahteen, jossa kirjoittajakin on kasvanut.
Enqvist ihastelee sitä, miten Terracinassa kadunnimetkin, kertovat historiallisista henkilöistä, joista monet ovat jättäneet jälkensä myös koko Italian sivistyselämään. Terracinassa varttunut nuori törmää päivittäin esimerkiksi Homerokseen, Alessandro Voltaan, Dante Alighieriin ja Marian ilmestykseen (Salita Annunziata). Mitä saa nuori lahtelainen, joka talsii pitkin Hollolankatua, Hämeenkatua, Rautatienkatua, Vesijärvenkatua. Samalla Enqvist lohmii myös niitä esivanhempia, jotka keksivät nimittää järveämme Vesijärveksi. Vesijärven pinta oli aikoinaan kuusi metriä ylempänä kuin Päijänteen. Järvenlaskujen jälkeen syntyi vesijättömaata, jonne sitten ilmestyi kylä, joka tienkin nimettiin Lahdeksi. Siitä tuli aikoinaan kauppala ja sitten kaupunki.
Lahtea hän vähättelee useissa kohdin, se on historiaton, hiomaton ja brutaali. Vanhan linja-autoaseman aulan vuonna 2012 kuollut palmukin sai vertauskuvallisen aseman: ” Se nuokkui odotussalin keskiössä, katseli matkustajien selkiä ja tuntui sanovan: pakene kun vielä voit.” ”Joka kerran jätti Lahden, ei enää halunnut palata sen luo”. ” Lahti ei ymmärtänyt, että tulevaisuus olisi korkeakouluissa eikä urheilussa ja puutöissä.”
Tässä vaiheessa aloin jo kyllästyä Enqvistin lahtelaiskritiikkiin, mutta sitten jatko antoikin ymmärtää, että hän taitaakin olla aikamoinen humoristi. Samalla otteella hän kertoo monin ottein itsestään ja omasta nuoruudestaan. Huippuunsa sanan säilä osuu käsitteiden lumi, mökki ja matka -kuvauksissa. Kuulemma matka on paljon tärkeämpi kuin mökki, lähtöä valmistellaan ja matkaa muistellaan. Tältä pohjalta hän laajentaa ajatuksiaan eri kansakuntiin yrittäen löytää niiden historiasta vinkkejä seuraavaan tyyliin. Putin on vallassa, koska Venäjän kansa on aina tottunut kumartamaan tsaaria. Englantilaiset ovat pidättyväisiä ja kohteliaita. Amerikkalaiset ovat rempseitä ja naiiveja. Ranskalaiset ovat tahdikkaita ja etäisiä. Ja niin edelleen.
Italian historian pääpiirteitä. Italialainen korostaa helposti, että hän on nimenomaan jonkin kaupungin tai kylän, korkeintaan maakunnan asukas, sitten vasta italialainen. Murteetkin eroavat toisistaan niin, että niitä on vaikea maan muiden alueiden asukkaiden ymmärtää. Tämä johtuu maan hajanaisesta historiasta. Kari Enqvist valittaa, että hän ei tunne tarpeeksi Italian historiaa. Kuitenkin hän antaa siitä sivuilla 118–120 sellaisen kokonaisesityksen, että sellaista harvoin tapaa. Kaikki tapahtuu vielä lennokkaasti ja huumorilla niin, että siitä ei voi olla pitämättä.
Hän alkaa siitä, että antiikin Rooman kukistumisen jälkeen maa ei ole milloinkaan ennen meidän aikaamme ollut keskusvallan alainen. Erilaiset armeijat rynnivät maahan, milloin miltäkin suunnilta, gootit, langobardit, bysanttilaiset, normannit, frankit ja svaabit, arabeita unohtamatta. Rooma näivettyi tuppukyläksi, Venetsia ja Genova kehittyivät merivalloiksi. Myöhäiskeskiajalla Keski- ja Pohjois-Italiaan alkoi kehittyä kaupunkivaltioita, johtajinaan paikallisten merkkisukujen edustajat tai neuvokkaat sotapäälliköt. Suvut kamppailivat keskenään, keisarit olivat täysin sivuosassa. Kaupunkivaltiot kilpailivat keskenään, solmivat sopimuksia ja sotivatkin keskenään. Katolinen kirkko toi soppaan omat mausteensa, se valloitti ihmisiä ja myös maaomaisuuksia. Keksittiin pankit ja vekselit, siirryttiin markkinatalouden aikaan.
Kun katolinen kirkko vahvistui, vankistui samalla paavin asema. Samaan aikaan espanjalaiset ja ranskalaiset alkoivat käydä valloittamassa Italiaa. Maaorjuutta ei ollut, mutta talonpoikaisväestöä pidettiin ikeen alla ja oppimattomana. Itse lisäisin tähän, että silloin alkoi syntyä mafia, kun talonpokat alkoivat tukeutua keskuudestaan nousseihin tarmokkaisiin tyyppeihin, jotka toimivat riita- ja rikosasioissakin tarmokkaammin kuin kulloisenkin valtion lakimiehet ja poliisit.
Italian valtiollisen yhdistymisen, risorgimenton sysäsi liikkeelle seikkaileva ammattisotilas Giuseppe Garibaldi, joka ns. tuhannen miehen joukkion kanssa nousi maihin Sisiliassa ja valloitti Etelä-Italiaa Napolia myöten 1860-luvun taitteessa. Paavitkin luopuivat Kirkkovaltiostaan, ja sulkeutuivat Vatikaaniin Roomassa. Pohjoisessa alkoi Sardinian kuningas Viktor Emanuel II (Vittorio Emanuele) valloittaa alueita niin, että lopulta vain Itävallan suojelema Venetsian alue jäi ulkopuolelle joksikin aikaa.
Parhaimmillaan italialainen on rento ja turhista säännöistä piittaamaton, suurpiirteinenkin suomalaisiin verrattuna. Illallinenkin saattaa kestää tuntikausia, se on rituaali itse tehdyn ruoan ympärillä. Yleensä italialainen identiteetti koostuu kielestä, ruokakulttuurista, someskandaaleista ja arkkitehtuurista. Se on ylpeyttä taiteilijoissa, pizzasta, Rooman keisariajasta ja Mussolinin muistoista. Sanremon laulufestivaali, katolisen kirkon jatkuva läsnäolo sävyttävät elämää. Talous on kuralla, ja sen romahtamista ennustetaan aika ajoin. Mutta jotenkin Italia kuitenkin pärjää, eli viulua soitteleva sirkka selviää siinä kuin me ahkerat muurahaisetkin.
Kari Enqvist toteaa useaan otteeseen, että hän ei ole historioitsija. Mutta kyllä hän senkin epiteetin voisi omaksua, siinä määrin perehtynyt hän aiheeseen on. Mussolinin ajasta hän kertoo paljon sellaista, minkä olen jo ohittanut tai unohtanut. Esimerkiksi Tripoliin suuntautui niin paljon italialaisia, että heitä oli kohta 40 % tämän Pohjois-Afrikkalaisen kaupungin väkiluvusta. Sen sijaan muistamme kyllä Pontisten suot, jotka kuivattiin Mussolinin aikana. Mutta miten se tapahtui, Enqvist kertoo kaivuutöistä, pumppuasemista, Pohjois-Italiasta tulleista siirtotyöläisistä, joista tuli alueen monien uusien pikkukaupunkien asukkaita. Maailmansotien merkitystä kuvattuaan hän siirtyy Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Toinen maailmansota oli ensimmäisen jälkijäristys, tässä hän palaa jälleen tulivuoriteemaansa. Luvun lopussa seuraa vielä mietiskelyä siitä, mistä hän tai suomalaiset yleensä ovat saaneet identiteettinsä. Hänellä se muodostuu lahtelaisuudesta, suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta.
Jäähyväiset aseille
Kolmantena kohteena oli nykyään Slovenian puolella sijaitseva I maailmansodan taistelupaikka Caporetto, jossa italian joukot kärsivät suuren tappion, todellisen romahduksen. Rintama siirtyikin pian Piave -joelle, vähän Venetsian pohjoispuolelle. Romahdus oli niin perusteellinen, että kaupungin nimestä tuli käsite, jota käytetään muissakin yhteyksissä, oli sitten kysymys jalkapallosta tai joistakin muista menetyksistä.
Enqvist laskeutui Venetsian lentokentälle, mutta ei käynyt itse kaupungissa. Hän oli ollut täällä vaimonsa kanssa kolmekymppisenä, ja halusi säilyttää sen aikaisen kuvan, ei sitä Venetsiaa, jossa turistilaumat täyttävät kadut, tai joka on sentti sentiltä vajoamassa alaspäin. Puolessa vuosisadassa on kantakaupungin väestöstä siirtynyt pois 70%, useimmat mantereen puolelle Mestreen. Tämä ei kuitenkaan estä häntä pääpiirtein luonnehtimasta kaupungin nähtävyyksiä ja ominaispiirteitä.
Jatkaessaan matkaa kohti Caporettoa Enqvist ottaa matkaoppaakseen kolme kirjailijaa, Ernest Hemingwayn, Indro Montanellin ja Gabriele d`Annunzion. Pisimmän esittelyn saa aluksi vuonna 1909 syntynyt Montanelli, jolla tietenkään ei voinut olla aikuisiän kokemuksia I maailmansodasta. Sitä enemmän kuvataan hänen toimintaansa Suomessa talvisodan aikana. D`Annunziokin jää ensin miltei maininnalle, niin merkittävä sodan aikainen kirjailija ja italialaisen sotainnon nostattaja kuin hän olikin. Muutamaa kymmentä sivua myöhemmin Enqvist antaa hänestä kyllä monipuolisen kuvan, hänen hurmioitumisestaan, ja kummallisesta otteestaan kansaan. Mitättömän näköinen mies, mutta niin hän vaan onnistui hurmaamaan kuulijansa kaunopuheisuudellaan. Molemmat ovat kuitenkin antaneet merkittävän panoksen Enqvistin ajattelulle. Lisäisin tähän, että D`Annunzio oli osallisena erään itävaltalaisen kauppalaivan upottamiseen torpedoveneellä. Hän myös sodan lopussa valloitti kokoamansa sotajoukon kanssa Fiumen kaupungin Triesten rannikolta.
Mutta sitä enemmän sitten tukeudutaan Hemingwayhin, joka osallistui itse taisteluihin, haavoittuikin, mutta pääsi pakenemaan. Olen jostain lukenut, että hän pakeni tavarajunan vaunussa pressun alla ja tykkien vieressä Venetsia Mestreen. Hänen teoksensa Jäähyväiset aseille kyllä kertoo sodan todellisuudesta, verisyydestä, ajoneuvojen juuttumisesta mutaan, ja niin edelleen. Hän palveli ambulanssimiehenä kuten kirjan sankarikin. On epäselvää, oliko hän se sama mies, joka kirjassa rakastuu Milanossa sairaanhoitajaan. Faktat ja fiktiot saattavat olla vähän erilläänkin.
Enqvist näkee, että vuonna 1917 syntyivät alut useille tuleville aatteille, Mussolinin fasismille, saksalaiselle natsismille ja kommunismillekin. Tuskin tähän on kuitenkaan Caporettossa ja PIave-joen taisteluissa pääsyy. Enqvistin kirja teki minuun syvän vaikutuksen, syvemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Siinä on kosolti kulttuuria ja humanismia, henkilökohtaista tilitystäkin ja oman maailmankuvan muodostumisen selityksiä. Kirjan nimikin on onnistunut: Tulivuoren varjossa. Meillä oli eurooppalaisittain katsoen pitkä rauhankausi, toisen maailmansodan jälkeen ehkä utopistisiakin käsityksiä siitä, että nyt sodat loppuivat. Taidamme yhä elää tulivuoren varjossa.
Hän osaa myös itsensä vähättelemisen ja ruoskimisen taidon. Matkalla Caporettoon läpi Veneton hän avautuu. ”Olen tehnyt vääriä valintoja ja typeryyksiä. Minulla oli kuvitelmia ja uskomuksia, joissa ei jälkikäteen ajatellen ollut mitään järkeä. Oli toiveita, joilla ei ollut mitään toteutumismahdollisuuksia. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt toimia jotenkin toisin, en vain ymmärrä miten”. Iäkkäänä sitä katsoo menneitä aivan toisin silmin kuin nuorena. Näillä lauseilla Enqvist tavallaan antaa synninpäästön kaikille ikätovereilleenkin.
Elämän sattumanvaraisuudestakin hän antaa omakohtaisia esimerkkejä. Tutkijan uralle hän kertoo joutuneensa sattumalta. Hän tiesi kyllä, että lukion jälkeen hän pyrkii yliopistoon, mutta mihin siellä. Aikansa harhailtuaan hän ryhtyi lukemaan teoreettista fysiikkaa. Hän ei ole oikein varma siitäkään, miksi tuli aikoinaan väitelleeksi suurista yhtenäisteorioista. Sitten hän pääsi CERNiin tutkijatohtoriksi siksi, että Suomen kiintiön täyttämiseksi sinne ei ollut tarjolla ketään muutakaan. ”Ensimmäiset kolme kuukautta olin kauhuista kivettynyt”. Kun ala tuntui liian vaikealta, hän ”pelastautui” kosmologiaan, joka oli siihen aikaan aloitteleva tieteenala. Sitten seuraa kertomusta siitä, mihin kaikkeen hän olikaan kirjoituksissaan sekaantunut, ja millaista negatiivista palautetta niistä oli noussut.
Caporetton taistelussa italialaiset saivat vastaansa kaasua ja miltei loputonta tykkitulta. Pylväissä kulkevat puhelinlinjat tuhoutuivat ja polkupyörälähetit kuolivat. Heidän joukko-osastonsa olivat eristyksissä, ja hierarkkiset komentoketjut säröilivät. Viestinnän romahdettua romahti myös italialaisten armeija. Yli miljoona miestä alkoi valua Tagliamento -joen toiselle puolelle. Ernest Hemingway kuvaa teoksessaan kaoottista pakolaisvirtaa, fiktion keinoin, mutta pääpiirteissään ilmeisesti hyvinkin totuudenmukaisesti. Kolonnat kulkivat mukaan liittyneiden siviilien ja heidän tavaroidensa kanssa mutaisilla teillä. Kaaoksessa mentiin aina Piave-joelle saakka. Myöhemmin Itävallan armeijakin meni hajalle. Lopullisen iskun se sai Monte Grappaan alueella ja Vittorio Veneton taistelussa, joka pesi pois Caporetton aikaan saaman häpeän.
Aivan luvun lopussa on sitten laaja-alaisempi kuvaus runoilija ja kondottieeri D´Annunziosta, ja siitä, miten hänestä johtaa suora linja hänen aikalaiseensa Benito Mussoliniin. Hän oli kaikin puolin hämmentävä hahmo, aivan mitättömän näköinen, pienikokoinen ja laiha mies, mutta merkillinen lataus hänellä oli. Rakastajattariakin riitti, mutta kummasti vaan raavaat miehetkin hurmautuivat hänen runoutensa ja puheidensa imuun. Oliko niin, että aikakaudella oli tarvetta johonkin sellaiseen hurmioitumiseen, jota hän edusti.
8. (25.) Tulivuoren varjossa 1. Kari Enqvist Sisiliassa
Kosmologi Kari Enqvist on tunnettu ja taitava tähtitieteen popularisoija ja keskustelija. Kirja Tulivuoren varjossa kuvaa konkreettisessa muodossa elämää ensin Sisilian Cataniassa miltei Etnan juurella. Mutta kirjalla on toinenkin puoli, se viittaa elämään yllättävien, usein myös koko maailmaan kohdistuvien uhkien edessä, silloinkin tavallaan tulivuoren varjossa. Taustalla on helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäys Ukrainaan, joka pani pohtimaan omaakin identiteettiä. Kirjassa liikutaan fyysisesti paitsi Cataniassa, myös mm. Rooman Via Appialla ja Terracinan kaupungissa Keski-Italiassa. Lopuksi ollaan ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla. Suurin käännekohta sodassa tapahtui Caporetton kaupungissa nykyisessä Sloveniassa. Aikaisemmin se oli kuulunut Italialle. Näistä kerron artikkelissa nimeltä Tulivuoren varjossa 2.
Kosmologi Kari Enqvist on tunnettu ja taitava tähtitieteen popularisoija ja keskustelija. Kirja Tulivuoren varjossa kuvaa konkreettisessa muodossa elämää ensin Sisilian Cataniassa miltei Etnan juurella. Mutta kirjalla on toinenkin puoli, se viittaa elämään yllättävien, usein myös koko maailmaan kohdistuvien uhkien edessä, silloinkin tavallaan tulivuoren varjossa. Taustalla on helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäys Ukrainaan, joka pani pohtimaan omaakin identiteettiä. Kirjassa liikutaan fyysisesti paitsi Cataniassa, myös mm. Rooman Via Appialla ja Terracinan kaupungissa Keski-Italiassa. Lopuksi ollaan ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla. Suurin käännekohta sodassa tapahtui Caporetton kaupungissa nykyisessä Sloveniassa. Aikaisemmin se oli kuulunut Italialle. Näistä kerron artikkelissa nimeltä Tulivuoren varjossa 2.
Tämä ensimmäinen luku käsittelee Enqvistin vierailua Cataniassa, konkreettisesti tulivuoren, eli Etnan varjossa. Sen jälkeen esittelen toisessa osassa hänen Terracinan ja Caporetton matkojaan.
Näin hän on kertonut: ”Catania oli tarjonnut minulle allegorian nykyhetkelle ja hippusen stoalaisuutta. Terracina oli liittänyt minut menneisyyteen ja kaivanut esiin identiteettini peruskiven. Friulissa olin kahlaamassa henkilökohtaisen vuosisatani alkuun kohtaamaan oman caporettoni.” Näin toteutuu kirjan alaotsikon tavoite: Ollaan löytöretkellä identiteettiä etsimässä.
Kirjoittaja on tunnettu alkuaan lahtelainen, joka vietti täällä ensimmäiset 19 vuotta elämästään. Hän asui Päijänteenkadulla, vain noin sadan metrin päästä meikäläisen vanhuuden kodista. Hän tuli ylioppilaaksi aivan naapurissa sijaitsevasta Lahden Lyseosta, jossa hänet yhä muistetaan. Muistia ovat tietysti vahvistaneet hänen uransa nousu ja käänteet.
Näin hän on kertonut: ”Catania oli tarjonnut minulle allegorian nykyhetkelle ja hippusen stoalaisuutta. Terracina oli liittänyt minut menneisyyteen ja kaivanut esiin identiteettini peruskiven. Friulissa olin kahlaamassa henkilökohtaisen vuosisatani alkuun kohtaamaan oman caporettoni.” Näin toteutuu kirjan alaotsikon tavoite: Ollaan löytöretkellä identiteettiä etsimässä.
Kirjoittaja on tunnettu alkuaan lahtelainen, joka vietti täällä ensimmäiset 19 vuotta elämästään. Hän asui Päijänteenkadulla, vain noin sadan metrin päästä meikäläisen vanhuuden kodista. Hän tuli ylioppilaaksi aivan naapurissa sijaitsevasta Lahden Lyseosta, jossa hänet yhä muistetaan. Muistia ovat tietysti vahvistaneet hänen uransa nousu ja käänteet.
Catania
Aluksi en suhtautunut vain noin parisen sataa sivua käsittäneeseen teokseen kovinkaan suurin odotuksin. Mutta mitä pitemmälle luin, sitä enemmän ihastuin siihen filosofiseen otteeseen, jolla kirja oli kirjoitettu. Kyllä siellä tietysti oli paljon Italian historian ja maantieteen analysointia, kaupunkikuvaa, esimerkiksi juuri Catanian, sisilialaiskaupungin leveitä ja kapeita katuja, eri aikakausilta peräisin olevia taloja, loistoa ja rappiota. Käytiinpä sitten myös Etnan huipulla, loppumatka eräänlaisilla maastoajoneuvoilla. Mutta sitten pohdinta laajeni, tästä on esimerkkinä seuraava sivu 33, jossa pohditaan tieteen harjoittamista ja totuuden etsimistä. Ja tietysti sivutaan myös Ukrainan sotaa, olihan se teoksen kirjoittamisen aikaan jo pahimmillaan.
Aluksi en suhtautunut vain noin parisen sataa sivua käsittäneeseen teokseen kovinkaan suurin odotuksin. Mutta mitä pitemmälle luin, sitä enemmän ihastuin siihen filosofiseen otteeseen, jolla kirja oli kirjoitettu. Kyllä siellä tietysti oli paljon Italian historian ja maantieteen analysointia, kaupunkikuvaa, esimerkiksi juuri Catanian, sisilialaiskaupungin leveitä ja kapeita katuja, eri aikakausilta peräisin olevia taloja, loistoa ja rappiota. Käytiinpä sitten myös Etnan huipulla, loppumatka eräänlaisilla maastoajoneuvoilla. Mutta sitten pohdinta laajeni, tästä on esimerkkinä seuraava sivu 33, jossa pohditaan tieteen harjoittamista ja totuuden etsimistä. Ja tietysti sivutaan myös Ukrainan sotaa, olihan se teoksen kirjoittamisen aikaan jo pahimmillaan.
Enqvist antaa myös aika tyhjentävän selvityksen siitä, muksi Trump ja Putin ovat päässeet valtaan, vaikka jokainen ajatteleva ihminen ei sisimmässään heitä paljonkaan arvosta. Donald Trump ei olisi noussut presidentiksi ilman opportunisteja, jotka tarttuivat hänen takinliepeisiinsä toivoen kipuavansa hänen avullaan yhteiskuntaelämän tai talouselämän huipulle. Näin oli saatu mukaan senaattoreita, paikallispoliitikkoja, miljonäärejä, jotka kaikki laskivat hyötyvänsä hänestä. Toki mukaan tempautui keskilännen ja esikaupunkien murjottuja ihmisiä, jotka aivan todella uskoivat valheisiin, sitä enemmän, mitä vakuuttavammin niitä esitettiin.
Putinille antoivat nostetta poliittiset hännystelijät sekä valtionhallinnon tärkeät virkamiehet eli silovikit. Tukensa antoi myös koko Venäjän kansa, joka salli yksinvaltaisen hallinnon kehittymisen. Protesteja ei tehty, mikäli oma elämäntilanne ei ollut uhattuna. Liian moni heristi vain nyrkkiä taskussa. Ja miten olisi voinut uskaltaa, kun tuloksena oli joko mukilointi, vankila tai kuolema. Esimerkkejä riitti. Tähän kyllä mielelläni lisäisin, että Venäjän kansaa raskauttaa vuosisatojen alistuneisuus, laaja maaorjuus, nujerretut työläiset, ylipäätään ahtaalla olevat toisinajattelijat. Kysymys on pitkästä perinteestä, joku sanoisi, että välinpitämättömyys on myös geeneissä.
Kirjoittaja tekee perusteellisesti selkoa Catanian kaupungin vaikeista vuosista 1600-luvulla, tuhoisista maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Kerronta etenee sitten näiden tapahtumien yleiseen esiintymiseen ja juurisyihin. Lopulta saamme perusteellisen selvityksen ydinaseista, ja ydinaseiden toimintamekaniikasta. Hiukkasfyysikon ja kosmologin oppineisuus tulevat vahvasti näkyviin mutta niin, että jonkinlainen tenho hänen kerronnassaan on, vaikka selostukset menevät paljolti yli ymmärryksen.
Varsin laajasti selostetaan myös uskonnollisia kulkueita, joita Cataniassa järjestetään niin suojelupyhimyksen pyhän Agatan kunniaksi ja muutenkin. Agatan ympärille on kiedottu aikojen kuluessa kaikenlaisia tarinoita ja mahtavia spektaakkeleita, ehkä välillä jotain todellistakin. Joka tapauksessa on kysymys menoista, joista ainakaan ulkopuolinen ei ymmärrä mitään, tuskinpa kaikki katolisetkaan. Osansa saa Suomenkin ortodoksikirkko, jonka arkkipiispa Leo ei ole pystynyt tuomitsemaan Moskovan patriarkan Kirillin toimia. Eivätkä huomiotta jää rauhanpuolustajatkaan, jotka kyllä puhuvat ja puhuvat, mutta eivät tee mitään.
Vuonna 1999 teimme vaimoni kanssa matkan lähikaupunkiin Taorminaan. Se alkoi lennolla Cataniaan. Myöhemmin kävimme siellä tutustumassa nähtävyyksiin. Yritimme saada Taorminasta käsin kuvan myös Etnasta, ja tämä taisi olla se onnistunein. Etna häämöttää taustalla, mutta mitään laavavirtoja tai pieniäkään purkauksia ei kuvaan saatu. Etualalla on osa kaupungin omasta, roomalaisajan amfiteatterista. Emme myöskään halunneet liittää tähän mitään matkaesitteiden kuvia. Kaikki siis ovat omiamme, mikä tietysti näkyy myös tasosta. Nykykameroilla saataisiin aikaan paljon terävämpiä kuvia. Muista kuvista ensimmäisenä on barokkityylinen Cattedrale di Sant´Agata, seuraavissa on näkymiä Catanian kauppatorilta. Tuskinpa meiltä on koskaan löytynyt aivan noin avointa lihakauppaa.
Putinille antoivat nostetta poliittiset hännystelijät sekä valtionhallinnon tärkeät virkamiehet eli silovikit. Tukensa antoi myös koko Venäjän kansa, joka salli yksinvaltaisen hallinnon kehittymisen. Protesteja ei tehty, mikäli oma elämäntilanne ei ollut uhattuna. Liian moni heristi vain nyrkkiä taskussa. Ja miten olisi voinut uskaltaa, kun tuloksena oli joko mukilointi, vankila tai kuolema. Esimerkkejä riitti. Tähän kyllä mielelläni lisäisin, että Venäjän kansaa raskauttaa vuosisatojen alistuneisuus, laaja maaorjuus, nujerretut työläiset, ylipäätään ahtaalla olevat toisinajattelijat. Kysymys on pitkästä perinteestä, joku sanoisi, että välinpitämättömyys on myös geeneissä.
Kirjoittaja tekee perusteellisesti selkoa Catanian kaupungin vaikeista vuosista 1600-luvulla, tuhoisista maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Kerronta etenee sitten näiden tapahtumien yleiseen esiintymiseen ja juurisyihin. Lopulta saamme perusteellisen selvityksen ydinaseista, ja ydinaseiden toimintamekaniikasta. Hiukkasfyysikon ja kosmologin oppineisuus tulevat vahvasti näkyviin mutta niin, että jonkinlainen tenho hänen kerronnassaan on, vaikka selostukset menevät paljolti yli ymmärryksen.
Varsin laajasti selostetaan myös uskonnollisia kulkueita, joita Cataniassa järjestetään niin suojelupyhimyksen pyhän Agatan kunniaksi ja muutenkin. Agatan ympärille on kiedottu aikojen kuluessa kaikenlaisia tarinoita ja mahtavia spektaakkeleita, ehkä välillä jotain todellistakin. Joka tapauksessa on kysymys menoista, joista ainakaan ulkopuolinen ei ymmärrä mitään, tuskinpa kaikki katolisetkaan. Osansa saa Suomenkin ortodoksikirkko, jonka arkkipiispa Leo ei ole pystynyt tuomitsemaan Moskovan patriarkan Kirillin toimia. Eivätkä huomiotta jää rauhanpuolustajatkaan, jotka kyllä puhuvat ja puhuvat, mutta eivät tee mitään.
Vuonna 1999 teimme vaimoni kanssa matkan lähikaupunkiin Taorminaan. Se alkoi lennolla Cataniaan. Myöhemmin kävimme siellä tutustumassa nähtävyyksiin. Yritimme saada Taorminasta käsin kuvan myös Etnasta, ja tämä taisi olla se onnistunein. Etna häämöttää taustalla, mutta mitään laavavirtoja tai pieniäkään purkauksia ei kuvaan saatu. Etualalla on osa kaupungin omasta, roomalaisajan amfiteatterista. Emme myöskään halunneet liittää tähän mitään matkaesitteiden kuvia. Kaikki siis ovat omiamme, mikä tietysti näkyy myös tasosta. Nykykameroilla saataisiin aikaan paljon terävämpiä kuvia. Muista kuvista ensimmäisenä on barokkityylinen Cattedrale di Sant´Agata, seuraavissa on näkymiä Catanian kauppatorilta. Tuskinpa meiltä on koskaan löytynyt aivan noin avointa lihakauppaa.
7. (24.) Minne katosi Antti Järvi ?
Vuoden 2023 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto myönnettiin Antti Järvelle teoksesta ta Minne katosi Antti Järvi? (Gummerus). Toimittaja ja kirjailija Antti Järvi ryhtyi selvittämään isoisoisänsä, saman nimisen Antti Järven vaiheita talvisodan jälkeen. Kun muut sukulaiset olivat vuonna 1940 Moskovan välirauhan jälkeen lähteneet evakkoon Jaakkimasta Laatokan rannalta, jäi tämä vanhempi Antti Järvi paikoilleen omaan taloonsa. Hänestä ei sen jälkeen kuulunut mitään, tarinoita ja teorioita oli mutta lopulta muistot haalistuivat, eikä hänestä ennen pitkää täällä Suomessa enää puhuttu.
Tietokirjallisuuden voittajan valitsi lastenkirjailija ja kulttuurikeskustelija Linda Liukas. Finlandia-palkintojen saajat julkistettiin Ylen suorassa lähetyksessä keskiviikkona 29.11. 2023. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen. Palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa.
Vuoden 2023 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto myönnettiin Antti Järvelle teoksesta ta Minne katosi Antti Järvi? (Gummerus). Toimittaja ja kirjailija Antti Järvi ryhtyi selvittämään isoisoisänsä, saman nimisen Antti Järven vaiheita talvisodan jälkeen. Kun muut sukulaiset olivat vuonna 1940 Moskovan välirauhan jälkeen lähteneet evakkoon Jaakkimasta Laatokan rannalta, jäi tämä vanhempi Antti Järvi paikoilleen omaan taloonsa. Hänestä ei sen jälkeen kuulunut mitään, tarinoita ja teorioita oli mutta lopulta muistot haalistuivat, eikä hänestä ennen pitkää täällä Suomessa enää puhuttu.
Tietokirjallisuuden voittajan valitsi lastenkirjailija ja kulttuurikeskustelija Linda Liukas. Finlandia-palkintojen saajat julkistettiin Ylen suorassa lähetyksessä keskiviikkona 29.11. 2023. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen. Palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa.
Linda Liukas perusteli Wikipedian mukaan valintaansa seuraavasti:
Teos rakentaa tarinaa arkistoista, kirjeenvaihdosta ja tietokannoista käsin, mutta ei keksi. Se on tarkka ja vilpitön. Kirja tekee näkyväksi tarinan, jonka kuvittelen kuulleeni tuhansia kertoja, mutta kertoo sen uudesta perspektiivistä. Kirja nostaa esille joukon ihmisiä, jotka historia on halunnut unohtaa, sillä kirjan sanoin, “ihmisen ääni voi typistyä pieneen.” Kirja on myös ajankohtainen tavalla, jota kukaan meidän sukupolvessamme tuskin olisi toivonut. Minäkin kuljin kirjoittajan kanssa Sortavalassa ja Lahdenpohjassa, Petroskoissa ja pohjoisen junassa. “Tämä kertomus, jota pala palalta kursin kasaan, on tietysti vain yksi tarina siitä, mitä todella tapahtui” aloittaa kirjailija ja jatkaa myöhemmin “Olen koonnut hänen elämänsä palasista. Se ei ole totuus, vaan rakennelma siitä, mitä olen onnistunut löytämään ja mitä olen pystynyt näkemään.“
Antti Järven teos on perinteistä kerrontaa, mikä tietysti on arvo sinänsä. Lisäksi se on tärkeä paitsi päähenkilön suku-laisille, myös monille evakkotaustan omaaville. Itse olisin kyllä valinnut mieluummin kahden teologian tohtorin ja papin, Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teoksen Sensu-roitu, alaotsikoltaan Raamatun muutosten vaiettu historia. Olen kirjoittanut aiemmin siitä tässä blogissani (56/2023, Kritiikkiä Raamatun tekstien tulkinnasta). Tieteellisten tutkimusten keskeinen tehtävä on tuottaa uutta tietoa. Tämä koskee myös tietokirjallisuutta. Sensuroitu on analyyttinen ja täyttää tämän vaateen. Mutta olisiko se radikaali ja erityisesti vanhoilliselle kansanosallemme?
Teos rakentaa tarinaa arkistoista, kirjeenvaihdosta ja tietokannoista käsin, mutta ei keksi. Se on tarkka ja vilpitön. Kirja tekee näkyväksi tarinan, jonka kuvittelen kuulleeni tuhansia kertoja, mutta kertoo sen uudesta perspektiivistä. Kirja nostaa esille joukon ihmisiä, jotka historia on halunnut unohtaa, sillä kirjan sanoin, “ihmisen ääni voi typistyä pieneen.” Kirja on myös ajankohtainen tavalla, jota kukaan meidän sukupolvessamme tuskin olisi toivonut. Minäkin kuljin kirjoittajan kanssa Sortavalassa ja Lahdenpohjassa, Petroskoissa ja pohjoisen junassa. “Tämä kertomus, jota pala palalta kursin kasaan, on tietysti vain yksi tarina siitä, mitä todella tapahtui” aloittaa kirjailija ja jatkaa myöhemmin “Olen koonnut hänen elämänsä palasista. Se ei ole totuus, vaan rakennelma siitä, mitä olen onnistunut löytämään ja mitä olen pystynyt näkemään.“
Antti Järven teos on perinteistä kerrontaa, mikä tietysti on arvo sinänsä. Lisäksi se on tärkeä paitsi päähenkilön suku-laisille, myös monille evakkotaustan omaaville. Itse olisin kyllä valinnut mieluummin kahden teologian tohtorin ja papin, Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teoksen Sensu-roitu, alaotsikoltaan Raamatun muutosten vaiettu historia. Olen kirjoittanut aiemmin siitä tässä blogissani (56/2023, Kritiikkiä Raamatun tekstien tulkinnasta). Tieteellisten tutkimusten keskeinen tehtävä on tuottaa uutta tietoa. Tämä koskee myös tietokirjallisuutta. Sensuroitu on analyyttinen ja täyttää tämän vaateen. Mutta olisiko se radikaali ja erityisesti vanhoilliselle kansanosallemme?
Antti Järvi on kuvassa jefreitterinä (korpraalina) Suomen kaartissa 1900-luvun alussa hieman ennen joukko-osaston lakkauttamista Venäjän sortotoimenpiteenä.
------
Vanhempi Antti Järvi (s.1882) oli ollut nuoruudestaan lähtien aktiivinen ja toimelias. Hän lähti monen muun saman ikäisen tavoin Amerikkaan, jossa viipyi Ohion hiilikaivosalueilla 11 vuotta. Sen jälkeen hän palasi kotiinsa Jaakkimaan, viljeli maata ja kalasteli Laatokalla. Monien vaiheiden jälkeen hän rakensi perheelleen talon, johon otettiin myös vuokralaisia. Itsellään pariskunnalla oli viisi lasta, joista neljä selvisi aikuiseksi asti. Heidän joukossaan oli tämän kirjailija Antti Järven isoisä Arvo.
Teos antaa hyvän katsauksen 1930-luvn maailmanpolitiikasta ja Euroopan ajautumisesta suursotaan. Antti Järven puoliso Sanna oli lähtenyt 15-vuotiaan kuopuksensa kanssa pakoon maalle sisarensa luo, sillä Lahdenpohjaan, Jaakkiman lähelle oli kohdistunut pommituksia. Muut pojat olivat asepalveluksessa. Kun evakuointikäsky tuli, Sanna lähti Suomeen suoraan sisarensa perheen kanssa, Antti ei ehkä ollut tietoinen asiasta ja jäi kotitaloonsa. Evakuoinnit jatkuivat vielä sodan aikana ja pieneltä osalta sen jälkeenkin, kun venäläiset palauttivat pari tuhatta siviiliä Suomeen. Heidän joukossaan ei Antti Järveä näkynyt. Sodan aikana oli kyllä lähtemisessä viivytelleitä kaapattukin Venäjälle. Epäiltiin myös, että Antti Järvi olisi ollut heidän joukossaan.
Nuoremman Antti Järven kertomus saman nimisen isoisoisänsä katoamisesta on kiinnostava ja puoleensa vetävä. Erinäisten sattumusten jälkeen hän alkoi perata tämän vaiheita. Se ei ollut kovinkaan helppoa, sillä ne, jotka jotain tiesivät, olivat jo kuolleet. Useimmat eivät halunneet hänestä edes puhua, kaikenlaisia teorioita kuitenkin esitettiin. Jotkut lähtivät siitä, että hän oli aivan talvisodan edellä tavannut toisen naisen, jonka takia hän jäi. Jotkut olettivat, että hän olisi evakuoinnin aikana ollut kaukaisella metsätyömaalla, ja oli näin jäänyt evakuointikäskyn ulkopuolelle.
Nuorempi Antti Järvi joutui jotain selville saadakseen lukemaan kirjoja ja sanomalehtiä, selaamaan erilaisia sukusivustoja ja tutkimaan erilaisia verkkopalveluja ja tietokantoja. Välirauhan aikana pariskunta pääsi jollain tavalla kirjeyhteyteen, muutamia Sortavalassa säilyneitä kirjeitä löytyi Sannan jäämistöstä syyskuun 1940 ja toukokuun 1941 väliseltä ajalta. Ns. Jatkosodan syttymisen jälkeen yhteydet katkesivat, vaikka monet Suomeen evakuoituneet saattoivat palata takaisin Jaakkimaan.
Toimittaja ja kirjailija Antti Järvi on tehnyt todella suuren työn etsiessään joitakin merkkejä isoisoisänsä vaiheista talvisodan edellä ja aikana. Erityisesti hän näyttää panneen painoa mahdollisuudelle, että tämä olisi jäänyt Karjalaan toisen naisen, serkkunsa tyttären Helenan takia. Tällä tiellä kirjailija on uppoutunut syvälle Matti Pöysti -nimisen kommunistin ja hänen perheensä elämään, tuo serkkutyttö nimittäin oli hänen Veikko-poikansa vaimo. Koko perhekunta, eli sen miespuoliset jäsenet oli tuomittu sisällissodan jälkeen vuosiksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen kommunistisesta toiminnasta syytettynä. Antti Järvi on kirjoittanut kirjaan monikymmensivuisen rönsyn, joka kyllä on mielenkiintoinen ja jopa jännittäväkin. Mutta kun koko tapahtumasarjasta saadaan tuskin mitään tietoa siitä isoisoisästä, niin kannattiko sitä näin perusteellisesti selvittää? Varsin pitkään hän käsitteli myös sisällissodan aikaa ja sen jälkeistä kunnallispolitiikkaa niin Jaakkimassa kuin erityisesti Lahdenpohjassakin. Perehdyttiin myös paikallisen vasemmistolaisperheen Tyyskän asioihin. Tältäkään suunnalta ei Helenan ja isoisoisän tarinaan oikein saatu vahvistusta.
Vähän varmemman todisteen isoisoisänsä vaiheista Antti Järvi sai saatuaan käsiinsä Izvestijan erään numeron kesäkuulta 1940. Silloin olivat meneillään Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalit, ja mukana äänestämässä oli myös ”työläisvanhus” Antti Järvi (58 v. !), joka vakuutti äänestämisen olevan tärkeää. Kirjoittaja Antti Järvi päättelee, että sukulaismies oli jo kotiutunut, saanut työtä, eikä halunnut lähteä Suomeen. Päinvastoin hän oli ilmeisesti yrittänyt houkutella luokseen vaimoaan Sannaa ja nuorinta poikaansa Väinöä. Vielä syksyllä Totuus -lehti mainitsi Antti Järven nimen paikallisvaalien äänestyksen yhteydessä. Kun jatkosota alkoi kesäkuussa 1941, jäljet tuntuivat taas katoavan.
Tietokirjailija Antti Järvi tekee pitkään selkoa monien suomalaisten elämästä niin Stalinin vainojen ajalta 1930-luvun lopulta kuin talvisodan jälkeen. Näillä tiedoilla on varmasti kiinnostuneita lukijoita Karjalan evakkojen jälkeläisissä. Isoisoisäänsä Antti Järvi palaa vasta 80 vuotta hänen Karjalaan jäämisensä jälkeen. Petroskoissa sijaitsevasta Karjalan FSB:n arkistosta saapui sähköposti.
------
Vanhempi Antti Järvi (s.1882) oli ollut nuoruudestaan lähtien aktiivinen ja toimelias. Hän lähti monen muun saman ikäisen tavoin Amerikkaan, jossa viipyi Ohion hiilikaivosalueilla 11 vuotta. Sen jälkeen hän palasi kotiinsa Jaakkimaan, viljeli maata ja kalasteli Laatokalla. Monien vaiheiden jälkeen hän rakensi perheelleen talon, johon otettiin myös vuokralaisia. Itsellään pariskunnalla oli viisi lasta, joista neljä selvisi aikuiseksi asti. Heidän joukossaan oli tämän kirjailija Antti Järven isoisä Arvo.
Teos antaa hyvän katsauksen 1930-luvn maailmanpolitiikasta ja Euroopan ajautumisesta suursotaan. Antti Järven puoliso Sanna oli lähtenyt 15-vuotiaan kuopuksensa kanssa pakoon maalle sisarensa luo, sillä Lahdenpohjaan, Jaakkiman lähelle oli kohdistunut pommituksia. Muut pojat olivat asepalveluksessa. Kun evakuointikäsky tuli, Sanna lähti Suomeen suoraan sisarensa perheen kanssa, Antti ei ehkä ollut tietoinen asiasta ja jäi kotitaloonsa. Evakuoinnit jatkuivat vielä sodan aikana ja pieneltä osalta sen jälkeenkin, kun venäläiset palauttivat pari tuhatta siviiliä Suomeen. Heidän joukossaan ei Antti Järveä näkynyt. Sodan aikana oli kyllä lähtemisessä viivytelleitä kaapattukin Venäjälle. Epäiltiin myös, että Antti Järvi olisi ollut heidän joukossaan.
Nuoremman Antti Järven kertomus saman nimisen isoisoisänsä katoamisesta on kiinnostava ja puoleensa vetävä. Erinäisten sattumusten jälkeen hän alkoi perata tämän vaiheita. Se ei ollut kovinkaan helppoa, sillä ne, jotka jotain tiesivät, olivat jo kuolleet. Useimmat eivät halunneet hänestä edes puhua, kaikenlaisia teorioita kuitenkin esitettiin. Jotkut lähtivät siitä, että hän oli aivan talvisodan edellä tavannut toisen naisen, jonka takia hän jäi. Jotkut olettivat, että hän olisi evakuoinnin aikana ollut kaukaisella metsätyömaalla, ja oli näin jäänyt evakuointikäskyn ulkopuolelle.
Nuorempi Antti Järvi joutui jotain selville saadakseen lukemaan kirjoja ja sanomalehtiä, selaamaan erilaisia sukusivustoja ja tutkimaan erilaisia verkkopalveluja ja tietokantoja. Välirauhan aikana pariskunta pääsi jollain tavalla kirjeyhteyteen, muutamia Sortavalassa säilyneitä kirjeitä löytyi Sannan jäämistöstä syyskuun 1940 ja toukokuun 1941 väliseltä ajalta. Ns. Jatkosodan syttymisen jälkeen yhteydet katkesivat, vaikka monet Suomeen evakuoituneet saattoivat palata takaisin Jaakkimaan.
Toimittaja ja kirjailija Antti Järvi on tehnyt todella suuren työn etsiessään joitakin merkkejä isoisoisänsä vaiheista talvisodan edellä ja aikana. Erityisesti hän näyttää panneen painoa mahdollisuudelle, että tämä olisi jäänyt Karjalaan toisen naisen, serkkunsa tyttären Helenan takia. Tällä tiellä kirjailija on uppoutunut syvälle Matti Pöysti -nimisen kommunistin ja hänen perheensä elämään, tuo serkkutyttö nimittäin oli hänen Veikko-poikansa vaimo. Koko perhekunta, eli sen miespuoliset jäsenet oli tuomittu sisällissodan jälkeen vuosiksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen kommunistisesta toiminnasta syytettynä. Antti Järvi on kirjoittanut kirjaan monikymmensivuisen rönsyn, joka kyllä on mielenkiintoinen ja jopa jännittäväkin. Mutta kun koko tapahtumasarjasta saadaan tuskin mitään tietoa siitä isoisoisästä, niin kannattiko sitä näin perusteellisesti selvittää? Varsin pitkään hän käsitteli myös sisällissodan aikaa ja sen jälkeistä kunnallispolitiikkaa niin Jaakkimassa kuin erityisesti Lahdenpohjassakin. Perehdyttiin myös paikallisen vasemmistolaisperheen Tyyskän asioihin. Tältäkään suunnalta ei Helenan ja isoisoisän tarinaan oikein saatu vahvistusta.
Vähän varmemman todisteen isoisoisänsä vaiheista Antti Järvi sai saatuaan käsiinsä Izvestijan erään numeron kesäkuulta 1940. Silloin olivat meneillään Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalit, ja mukana äänestämässä oli myös ”työläisvanhus” Antti Järvi (58 v. !), joka vakuutti äänestämisen olevan tärkeää. Kirjoittaja Antti Järvi päättelee, että sukulaismies oli jo kotiutunut, saanut työtä, eikä halunnut lähteä Suomeen. Päinvastoin hän oli ilmeisesti yrittänyt houkutella luokseen vaimoaan Sannaa ja nuorinta poikaansa Väinöä. Vielä syksyllä Totuus -lehti mainitsi Antti Järven nimen paikallisvaalien äänestyksen yhteydessä. Kun jatkosota alkoi kesäkuussa 1941, jäljet tuntuivat taas katoavan.
Tietokirjailija Antti Järvi tekee pitkään selkoa monien suomalaisten elämästä niin Stalinin vainojen ajalta 1930-luvun lopulta kuin talvisodan jälkeen. Näillä tiedoilla on varmasti kiinnostuneita lukijoita Karjalan evakkojen jälkeläisissä. Isoisoisäänsä Antti Järvi palaa vasta 80 vuotta hänen Karjalaan jäämisensä jälkeen. Petroskoissa sijaitsevasta Karjalan FSB:n arkistosta saapui sähköposti.
Kuvakaappaus kirjan sivuilta.
Sähköposti näytti niin lupaavalta, että Antti Järvi päätti lähteä mainittuun arkistoon tutkimusmatkalle vanhan ystävänsä ja Venäjän tuntijan kanssa. Mutta tällä välin Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, ja Pietariin piti lentää Tallinnasta tekemällä välilaskun Istanbuliin. Näin kuitenkin tehtiin ja perille päästiin sujuvasti. Vähitellen päästiin taksilla entiseen Jaakkiman pitäjän Mihklin kylään. Näillä seuduilla kulkiessaan hän alkoi lopulta hyväksyä isoisoisänsä ratkaisun. Tämä oli jo nuorena työskennellyt pitkään Amerikassa. Hän oli tottunut aina tekemään käsillään töitä, ei halunnut enää muuttaa vieraiden ihmisten luo, konservatiiviseen yhtenäiskulttuuriin. Hänellä oli joustavuutta sopeutua tilanteeseen ja valmiutta kohdata muutokset. Tämän jälkeen kirjoittaja lähti tovereineen Sortavalaan, jonne hänen kohdehenkilönsä oli aikanaan siirretty. Löytyi myös se talo, jossa hän oli asunut.
Sähköposti näytti niin lupaavalta, että Antti Järvi päätti lähteä mainittuun arkistoon tutkimusmatkalle vanhan ystävänsä ja Venäjän tuntijan kanssa. Mutta tällä välin Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, ja Pietariin piti lentää Tallinnasta tekemällä välilaskun Istanbuliin. Näin kuitenkin tehtiin ja perille päästiin sujuvasti. Vähitellen päästiin taksilla entiseen Jaakkiman pitäjän Mihklin kylään. Näillä seuduilla kulkiessaan hän alkoi lopulta hyväksyä isoisoisänsä ratkaisun. Tämä oli jo nuorena työskennellyt pitkään Amerikassa. Hän oli tottunut aina tekemään käsillään töitä, ei halunnut enää muuttaa vieraiden ihmisten luo, konservatiiviseen yhtenäiskulttuuriin. Hänellä oli joustavuutta sopeutua tilanteeseen ja valmiutta kohdata muutokset. Tämän jälkeen kirjoittaja lähti tovereineen Sortavalaan, jonne hänen kohdehenkilönsä oli aikanaan siirretty. Löytyi myös se talo, jossa hän oli asunut.
Matka jatkui sitten Petoskoihin ja siellä sijaitsevaan KGB:n taloon, jossa hän sai eteensä Antti Järven rikostutkinnan kansion. Antti oli pidätetty Sortavalassa jo kesäkuussa 1941, viisi päivää sen jälkeen kun Suomi oli liittynyt ns. jatkosotaan. Kansiossa sijaitsevista papereista kävi esille, mitä kaikkea häneltä oli takavarikoitu, aina kirjeistä valokuviin. Kun rintama läheni, siirrettiin vankeja kaikista vankiloista Siperiaan, Krasnojarskin kaupunkiin. Heidän joukossaan oli myös Antti Järvi. Häntä oli syytetty vakoilusta suomalaisten hyväksi toisten suomalaisten ilmiantojen pohjalta. Hän oli kysellyt heiltä muka tietoja eräistä sotilaskohteista. Väitteet olivat tekaistuja.
Matka junassa Krasnojarskiin vei kolme vuorokautta. Siellä matkalaiset katselivat ulkoa päin vankilaa, sisälle he eivät päässeet. Tämän lähemmäksi ei päästy myöskään isoisoisän kohtalon selvittelyssä. Antti Järvi toteaakin eräänlaiseksi loppulausumaksi, että kaikki oli mennyt hirvittävällä tavalla pieleen. Isoisä oli vain halunnut asua itse rakentamassaan talossa Jaakkimassa. Suuri vapaus oli muuttunut rujoon vankeuteen ja kärsimykseen. Hautakin jäi tuntemattomaksi. Helmikuun 7. päivänä vuonna 1942 hänelle tuomittiin viisi vuotta vankeutta. Ratkaiseva syytös oli se, että hänen poikansa oli kuulunut ennen sotaa suojeluskuntaan. Hän kuoli vankisairaalassa 27 päivää myöhemmin.
Kirjan loppusivuilla on kirjoittajan pohdintoja puhumattomuudesta, ylisukupolvisista traumoista ja selvittämättömistä kohtaloista, paljolti myös erilaisten filosofien ajatuksiin nojautuen. Kirja näyttää hänelle olleen myös matka omaan itseensä, se on kaiketi ollut hänelle puhdistava kokemus.
Matka junassa Krasnojarskiin vei kolme vuorokautta. Siellä matkalaiset katselivat ulkoa päin vankilaa, sisälle he eivät päässeet. Tämän lähemmäksi ei päästy myöskään isoisoisän kohtalon selvittelyssä. Antti Järvi toteaakin eräänlaiseksi loppulausumaksi, että kaikki oli mennyt hirvittävällä tavalla pieleen. Isoisä oli vain halunnut asua itse rakentamassaan talossa Jaakkimassa. Suuri vapaus oli muuttunut rujoon vankeuteen ja kärsimykseen. Hautakin jäi tuntemattomaksi. Helmikuun 7. päivänä vuonna 1942 hänelle tuomittiin viisi vuotta vankeutta. Ratkaiseva syytös oli se, että hänen poikansa oli kuulunut ennen sotaa suojeluskuntaan. Hän kuoli vankisairaalassa 27 päivää myöhemmin.
Kirjan loppusivuilla on kirjoittajan pohdintoja puhumattomuudesta, ylisukupolvisista traumoista ja selvittämättömistä kohtaloista, paljolti myös erilaisten filosofien ajatuksiin nojautuen. Kirja näyttää hänelle olleen myös matka omaan itseensä, se on kaiketi ollut hänelle puhdistava kokemus.
6. (23.) Putinin alttaripoika
Joskus helmikuussa 2022 Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen televisiossa nähtiin katkelma, jossa Putin ja Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill olivat vierekkäin kynttilät kädessä kumartelemassa jonkin ikonin edessä. Ajattelin silloin, että eihän tämä ole uutta, Venäjän ortodoksinen kirkkohan uskoo olevansa Bysantin, eli niin sanotun Itä-Rooman perillinen. Sen takia Venäjällä oli elänyt eräänlainen kirkollisen ja maallisen valtikan yhteys, Kirillin sanojen mukaan harmoninen sinfonia, joka jatkui tsaarien aikana katketakseen vain kirkolle vihamielisen kommunistisen Neuvostoliiton aikana. Todettakoon selvyyden vuoksi tässä yhteydessä, että ortodoksinen maailma on jakautunut jo aiemmin kahtia, valtaosa läntisen maailman ortodokseista kuuluu Konstantinopolin patriarkaattiin, niin myös Suomen ortodoksinen kirkko.
Joskus helmikuussa 2022 Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen televisiossa nähtiin katkelma, jossa Putin ja Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill olivat vierekkäin kynttilät kädessä kumartelemassa jonkin ikonin edessä. Ajattelin silloin, että eihän tämä ole uutta, Venäjän ortodoksinen kirkkohan uskoo olevansa Bysantin, eli niin sanotun Itä-Rooman perillinen. Sen takia Venäjällä oli elänyt eräänlainen kirkollisen ja maallisen valtikan yhteys, Kirillin sanojen mukaan harmoninen sinfonia, joka jatkui tsaarien aikana katketakseen vain kirkolle vihamielisen kommunistisen Neuvostoliiton aikana. Todettakoon selvyyden vuoksi tässä yhteydessä, että ortodoksinen maailma on jakautunut jo aiemmin kahtia, valtaosa läntisen maailman ortodokseista kuuluu Konstantinopolin patriarkaattiin, niin myös Suomen ortodoksinen kirkko.
Arkkipiispa Tapio Luoman avustaja, Helsingin yliopiston dosentti ja Kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja Juha Meriläinen käsittelee tätä Venäjän kirkon ongelmaa uudessa teoksessaan Putinin alttaripoika. Kirjan otsikon hän on löytänyt Katolisen kirkon johtajan paavi Franciscuksen ja Kirillin välisestä keskustelusta, jossa paavi tähdensi, että ”emme ole valtion pappeja, emme voi käyttää politiikan kieltä, vaan Jeesuksen kieltä. Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi.”
Meriläinen tähdentää, ettei kirjan nimi ole tarkoitettu provokaatioksi tai loukkaukseksi, vaan kysymykseksi siitä, mikä on Venäjän kirkon ja Putinin hallinnon välinen suhde. Tämä lienee ollut paavinkin tarkoitus. Todettakoon vielä, että alttaripoika tai alttaripalvelija on maallikko, joka avustaa jumalanpalveluksessa, kantaa ristiä tai kynttilää kulkueessa, pitää liturgista kirjaa avoinna papille ja soittaa tietyssä kohtaa messua pientä kelloa, joka ilmoittaa hetken, kun uskon mukaan leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Kirjan takakannen selostuksen mukaan presidentti Vladimir Putin on perustellut Venäjän ja Ukrainan yhteyttä yhteisellä uskolla ja traditiolla. Ukrainan oma ortodoksinen kirkko on tosin sodan sytyttyä siirtynyt pääosin Konstantinopolin patriarkaattiin. Siihen on liittynyt myös monia Moskovan kirkon Ukrainassa olleita seurakuntia. Kun Putin käynnisti helmikuussa 2022 hyökkäyksen Ukrainaan, hän julisti, ettei kukaan kykene tuhoamaan Venäjän perinteisiä arvoja. Patriarkka Kirill selitti, että käynnissä on ”metafyysinen sota syntiä ja lännen arvoja vastaan.” Sen enempää Venäjää kuin sen Ukrainassa käymää sotaa ei voi ymmärtää tuntematta venäläistä uskonnollista nationalismia ja sen varaan rakentuvaa maailmankuvaa. Teos kuvaa sitä, miten entinen ateistinen supervalta käy valloitussotaa uskonnollisilla myyteillä ja traditioilla. Putin haluaa väittää, että Venäjällä on jotain aivan erityistä ja ainutlaatuista sivilisaatiota. Hänen mielestään todellisuudessa Ukrainaa ei maana edes ole olemassa.
----------------
Meriläinen antaa vuonna 2009 Moskovan patriarkaksi kohonneen Kirillin (s.1946) aikaisemmista vaiheista tähän kopioidun tekstikaappauksen mukaisen selvityksen. Häntä voitaisiin nimittää menneisyydeltään vaikkapa KGB:n agentiksi, salaisen poliisin palkkalistoilla taisivat neuvostoaikana olla melkein kaikki vähänkin merkittävämmät papit. Sivulta 34 selviää pääosia hänen vaiheistaan neuvostokaudella.
Meriläinen tähdentää, ettei kirjan nimi ole tarkoitettu provokaatioksi tai loukkaukseksi, vaan kysymykseksi siitä, mikä on Venäjän kirkon ja Putinin hallinnon välinen suhde. Tämä lienee ollut paavinkin tarkoitus. Todettakoon vielä, että alttaripoika tai alttaripalvelija on maallikko, joka avustaa jumalanpalveluksessa, kantaa ristiä tai kynttilää kulkueessa, pitää liturgista kirjaa avoinna papille ja soittaa tietyssä kohtaa messua pientä kelloa, joka ilmoittaa hetken, kun uskon mukaan leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Kirjan takakannen selostuksen mukaan presidentti Vladimir Putin on perustellut Venäjän ja Ukrainan yhteyttä yhteisellä uskolla ja traditiolla. Ukrainan oma ortodoksinen kirkko on tosin sodan sytyttyä siirtynyt pääosin Konstantinopolin patriarkaattiin. Siihen on liittynyt myös monia Moskovan kirkon Ukrainassa olleita seurakuntia. Kun Putin käynnisti helmikuussa 2022 hyökkäyksen Ukrainaan, hän julisti, ettei kukaan kykene tuhoamaan Venäjän perinteisiä arvoja. Patriarkka Kirill selitti, että käynnissä on ”metafyysinen sota syntiä ja lännen arvoja vastaan.” Sen enempää Venäjää kuin sen Ukrainassa käymää sotaa ei voi ymmärtää tuntematta venäläistä uskonnollista nationalismia ja sen varaan rakentuvaa maailmankuvaa. Teos kuvaa sitä, miten entinen ateistinen supervalta käy valloitussotaa uskonnollisilla myyteillä ja traditioilla. Putin haluaa väittää, että Venäjällä on jotain aivan erityistä ja ainutlaatuista sivilisaatiota. Hänen mielestään todellisuudessa Ukrainaa ei maana edes ole olemassa.
----------------
Meriläinen antaa vuonna 2009 Moskovan patriarkaksi kohonneen Kirillin (s.1946) aikaisemmista vaiheista tähän kopioidun tekstikaappauksen mukaisen selvityksen. Häntä voitaisiin nimittää menneisyydeltään vaikkapa KGB:n agentiksi, salaisen poliisin palkkalistoilla taisivat neuvostoaikana olla melkein kaikki vähänkin merkittävämmät papit. Sivulta 34 selviää pääosia hänen vaiheistaan neuvostokaudella.
Neuvostoliiton romahdettua presidentti Boris Jeltsin ja pääministeri Viktor Tšernomyrdin myönsivät uuden Venäjän ortodoksiselle kirkolle oikeuden tuoda maahan tullitta kymmeniä tuhansia tonneja humanitäärisiä avustuksia, ja niiden lisäksi mm. tupakkatuotteita, alkoholiakin, joista tuli valtavasti tuloja. Sillä oli osakkeita myös öljyä myyvissä yrityksissä. 1990-luvun puolivälissä lähellä vararikkoa ollut ortodoksinen kirkko vaurastui nopeaa tahtia. Samalla se nautti laajoista verovapauksista. Myös patriarkaksi kohonneen Kirillin oma omaisuus karttui.
Osansa Moskovan ortodoksisen kirkon syytöksistä on saanut myös Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko, joka myös sai toimiluvan jälleen Gorbatšovin aikana julistetun uskonvapauden perusteelle vuonna 1989. Se on jo ammoin kuulunut Vatikaanin alaisuuteen, ja tunnustaa edelleen paavin päämiehekseen. Se on Ukrainassa aikaisemmin toimineen Moskovan patriarkaatin mielestä osa lännen synnillisyyttä, vähän sitä samaa se näkee myös Konstantinopolin alaisissa ortodoksisissa seurakunnissa. Toisin sanoen Moskovan patriarkaatti käy myös tavallaan omaa sotaansa alueensa laajentamiseksi, siunaa paitsi taisteluun lähteviä sotilaita ja jopa ammuksia. Tästäkin syystä Kirill ja Putin näyttävät käyvän yhtä jalkaa.
Osansa Moskovan ortodoksisen kirkon syytöksistä on saanut myös Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko, joka myös sai toimiluvan jälleen Gorbatšovin aikana julistetun uskonvapauden perusteelle vuonna 1989. Se on jo ammoin kuulunut Vatikaanin alaisuuteen, ja tunnustaa edelleen paavin päämiehekseen. Se on Ukrainassa aikaisemmin toimineen Moskovan patriarkaatin mielestä osa lännen synnillisyyttä, vähän sitä samaa se näkee myös Konstantinopolin alaisissa ortodoksisissa seurakunnissa. Toisin sanoen Moskovan patriarkaatti käy myös tavallaan omaa sotaansa alueensa laajentamiseksi, siunaa paitsi taisteluun lähteviä sotilaita ja jopa ammuksia. Tästäkin syystä Kirill ja Putin näyttävät käyvän yhtä jalkaa.
5. (22.)Runsas liikunta pitää kunnossa iäkkäänäkin
Joskus vuosia sitten kerroin pienestä tapahtumasta Lahden Kolkankadulla, siinä vähän ennen Vesijärvenkadulle antavaa risteystä. Olimme vaimoni kanssa tulossa Sykkeestä, ruokakaupasta kasseja kantaen, ja taisi meillä olla sellainen vetolaukkukin mukana. Yht`äkkiä eteemme pelmahti kadun varren kampaamosta tuttu hahmo, Siiri Rantanen, joka lähti vinhaa vauhtia kävelysauvojen kanssa vitomaan eteenpäin, kääntyäkseen sitten siellä Vesijärvenkadulla oikealle ja kohti kotiaan. Vauhtia riitti, vaikka vähän epätasaista käynti jo oli.
Siiri Rantasen (1924–2023) ansioita en tässä ryhdy luettelemaan, niitähän riittää, ja niitä lahtelaiset muistavat ennestäänkin. Mutta mainitaan niitä nyt joitakin kuitenkin: kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia, säestettynä yhdellätoista SM-mitalilla. Mutta hyvin vaikuttavaa työtä hän teki myös toisella saralla, hän oli kaikkien tuntema, kaikkien ihailema esikuva, joka jo pelkällä olemuksellaan laittoi muutkin ihmiset liikkeelle terveyttään vaalimaan. Monet kerrat hän vielä vanhoilla päivillään ohitteli Salpauselän kuntohiihtäjien laduilla, minutkin myös. Kun Finlandia-hiihdot Hämeenlinnasta Lahteen (75 km) aloitettiin joskus 1970-luvun alussa, vannoivat kaksi paljon treenannutta alle nelikymppistä työkaveriani, että kyllä me varmaan Siiri voitetaan. Voittivathan he, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin, Siiri oli silloin jo pitkälti yli kuusikymppinen.
Joskus vuosia sitten kerroin pienestä tapahtumasta Lahden Kolkankadulla, siinä vähän ennen Vesijärvenkadulle antavaa risteystä. Olimme vaimoni kanssa tulossa Sykkeestä, ruokakaupasta kasseja kantaen, ja taisi meillä olla sellainen vetolaukkukin mukana. Yht`äkkiä eteemme pelmahti kadun varren kampaamosta tuttu hahmo, Siiri Rantanen, joka lähti vinhaa vauhtia kävelysauvojen kanssa vitomaan eteenpäin, kääntyäkseen sitten siellä Vesijärvenkadulla oikealle ja kohti kotiaan. Vauhtia riitti, vaikka vähän epätasaista käynti jo oli.
Siiri Rantasen (1924–2023) ansioita en tässä ryhdy luettelemaan, niitähän riittää, ja niitä lahtelaiset muistavat ennestäänkin. Mutta mainitaan niitä nyt joitakin kuitenkin: kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia, säestettynä yhdellätoista SM-mitalilla. Mutta hyvin vaikuttavaa työtä hän teki myös toisella saralla, hän oli kaikkien tuntema, kaikkien ihailema esikuva, joka jo pelkällä olemuksellaan laittoi muutkin ihmiset liikkeelle terveyttään vaalimaan. Monet kerrat hän vielä vanhoilla päivillään ohitteli Salpauselän kuntohiihtäjien laduilla, minutkin myös. Kun Finlandia-hiihdot Hämeenlinnasta Lahteen (75 km) aloitettiin joskus 1970-luvun alussa, vannoivat kaksi paljon treenannutta alle nelikymppistä työkaveriani, että kyllä me varmaan Siiri voitetaan. Voittivathan he, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin, Siiri oli silloin jo pitkälti yli kuusikymppinen.
Runsaan liikunnan merkitystä olen saanut todistaa myöhemminkin, esimerkiksi kahden kuvassa olevan yli 80-vuotiaan kohdalla. Vasemmalla seisova Juhani, nuoruudessaan monen maaottelun mies lentopallossa, oli joukkuetoverini pari vuosikymmentä Päijät-Äijät -nimisessä senioriseurassa. Hän joutui kuitenkin lopettamaan vähän yli 70-vuotiaana kuten minäkin, ja samasta syystä. Jussille laitettiin toiseen polveen tekonivel, minulle molempiin. Jatkuva vuosikymmeniä kestänyt hyppiminen verkolla ja liikkuminen kentällä kulutti omat polvet loppuun.
Oikealla seisova Jouni tuli joukkueeseemme vähän myöhemmin, mutta on nyt keskittynyt keihäänheittoon, jossa hän on yli 80-vuotiaiden moninkertainen maailmanmestari ja voimassa olevan maailmanennätyksen haltija. Siinä kun Jussi kiertää joka päivä kilometrikaupalölöa pitkiä lenkkejä, Jouni pitää yllä kovaa harjoituskuuria aina tulevan kesän kilpailuja varten. Ne ovat milloin missäkin maassa, viimeisimmät kilpailut taidettiin pitää Puolassa.
Oikealla seisova Jouni tuli joukkueeseemme vähän myöhemmin, mutta on nyt keskittynyt keihäänheittoon, jossa hän on yli 80-vuotiaiden moninkertainen maailmanmestari ja voimassa olevan maailmanennätyksen haltija. Siinä kun Jussi kiertää joka päivä kilometrikaupalölöa pitkiä lenkkejä, Jouni pitää yllä kovaa harjoituskuuria aina tulevan kesän kilpailuja varten. Ne ovat milloin missäkin maassa, viimeisimmät kilpailut taidettiin pitää Puolassa.
Mutta on minulla jatkuvan kuntourheilun merkityksestä toiminnallaan kertova henkilö vielä paljon lähempänäkin. Oheinen kuva näyttää, miten tällä hetkellä 86-vuotias Raili kiertää Lahden Kisapuiston jäätä 30-vuotiaan pojanpojan kuvaamana. Taustalla näkyy ns. vanha linja-autoasema ja upouusi pysäköintirakennus. Raili opetteli luistelemaan sota-aikana ns. nurmeksilla, monoihinn ruuveilla kiinnitetyillä terillä. Siitä lähtien hän on jatkanut harrastustaan. opettanut lapsensa ja lapsenlapsensa, ja siinä sivussa lukuisia muitakin lapsia luistelemaan. Piruetit, vaakaliikkeet ja muut hienoudet ovat jääneet jo taa, mutta kaarrokset onnistuvat edelleenkin.
Joskus muutamia vuosia sitten oli Suomen iltapäivälehtiin eksynyt pieni uutinen amerikkalaisesta rouvasta, joka piti tapanaan käydä luistelemassa, vaikka oli jo 78-vuotias! Kyllä tästä Railista saisi paljon parempia uutisia, olletikin, kun hiihdeltyäkin on tänäkin talvella tullut useasti.
Joskus muutamia vuosia sitten oli Suomen iltapäivälehtiin eksynyt pieni uutinen amerikkalaisesta rouvasta, joka piti tapanaan käydä luistelemassa, vaikka oli jo 78-vuotias! Kyllä tästä Railista saisi paljon parempia uutisia, olletikin, kun hiihdeltyäkin on tänäkin talvella tullut useasti.
Itse olen nyt jo 87-vuotiaana joutunut jättämään liikunnan väliin, sen takia keskityn nykyään näihin blogisepustuksiini. Mutta tiedän, että nuoruuden maataloustyöt, myöhempi mökin rakentaminen ja mökkeily, pitkät kävelyretket niin Lahdessa kuin Lapissakin, monet, monet hiihto- ja pyöräilyretket ja tietysti se 50-vuotinen puulakipelaajan lentopallourakin ovat tuoneet minut tähän saakka. Suvussa ei paljon pitkäikäisten ihmisten geenejä ole ollut. Eli liikkeelle kaikki, jotka vain vielä pystyvät.
4. (21.) Aivokirurgin muistelmat
Aikaansa seuraava suomalainen on tuskin voinut olla kuulematta tai lukematta aivokirurgi Juha Hernesniemen (1947-2023) nimeä, siinä määrin hän on niittänyt mainetta niin Suomessa kuin yleisemminkin maailmalla. Hän ehti 50-vuotisen uransa aikana suorittaa yli 16.000 aivoleikkausta, joukossa suuri määrä ennalta arvioiden ns. vaikeita tapauksia. Häntä on monesti haettu leikkaamaan jopa kaukomaille, aina Floridaa, Nepalia ja Kiinaa myöten. Kun ehdoton eläkeiän raja tuli saavutettua Suomessa, jatkui leikkaustoiminta vähän rauhallisempaan tahtiin ulkomailla.
Aikaansa seuraava suomalainen on tuskin voinut olla kuulematta tai lukematta aivokirurgi Juha Hernesniemen (1947-2023) nimeä, siinä määrin hän on niittänyt mainetta niin Suomessa kuin yleisemminkin maailmalla. Hän ehti 50-vuotisen uransa aikana suorittaa yli 16.000 aivoleikkausta, joukossa suuri määrä ennalta arvioiden ns. vaikeita tapauksia. Häntä on monesti haettu leikkaamaan jopa kaukomaille, aina Floridaa, Nepalia ja Kiinaa myöten. Kun ehdoton eläkeiän raja tuli saavutettua Suomessa, jatkui leikkaustoiminta vähän rauhallisempaan tahtiin ulkomailla.
Olosuhteet maailmalla ovat usein aivan erilaisia kuin Suomessa. Sitä osoittavat mm. kaksi tapausselostusta Kiinasta vuodelta 2020, eli aivan hänen työuransa lopulta. Sairaala oli maailman toiseksi suurin, 7000 vuodepaikkaa, ja potilaita vielä paljon ylipaikoilla. Ensimmäisessä tapausselosteessa 67-vuotiaalla miehellä oli hyvin vaikea lukinkalvon alainen verenvuoto, sillä etummaisessa aivojen yhdysvaltimossa oleva pullistuma, aneurysma oli puhjennut äkisti. Hernesniemi mietti ensin, kannattaako enää leikata. Leikkaus onnistui kuitenkin, ja mukana teho-osaston ulkopuolella odottava sukulaisten joukko osoitti kiitollisuuttaan.
Seuraavana päivänä leikattiin 45-vuotias mies, jolla oli aivojen valtavaltimon pullistuma. Tässäkin tapauksessa leikkaus meni hyvin, mutta silti potilas menehtyi. Asian selittäminen ovien taakse mukana seuranneelle kymmenhenkiselle perheelle oli vaikeaa, varsinkin kun eräät nuoret naiset tuohtuivat, lopulta koko perhe oli mykkänä surusta.
Intiassa suku saattoi majoittua telttoihin sairaalan käytävälle. Hygienian laita oli vähän niin tai näin, ja potilas kotiutettiin välittömästi leikkauksen jälkeen ilman seurantaa.
Seuraavana päivänä leikattiin 45-vuotias mies, jolla oli aivojen valtavaltimon pullistuma. Tässäkin tapauksessa leikkaus meni hyvin, mutta silti potilas menehtyi. Asian selittäminen ovien taakse mukana seuranneelle kymmenhenkiselle perheelle oli vaikeaa, varsinkin kun eräät nuoret naiset tuohtuivat, lopulta koko perhe oli mykkänä surusta.
Intiassa suku saattoi majoittua telttoihin sairaalan käytävälle. Hygienian laita oli vähän niin tai näin, ja potilas kotiutettiin välittömästi leikkauksen jälkeen ilman seurantaa.
Muistelmakirjan lähes viiteen sataan sivuun mahtuu hyvin suuri määrä niin tapausselostuksia kuin huomioita ja kertomuksia sairaaloista ja henkilösuhteista. Uskon, että monet nuoret kirurgit hankkivat tämän kirjan käsikirjastoonsa, siinä määrin sieltä varmaan saa yksityiskohtaisia neuvoja. Tavalliselle lukijalle tietysti lääketieteellisin termein varustetut selostukset menevät paljolti yli oman kokemusmaailman, mutta ei voi kieltää, etteikö kirjan ote ole sellainen, että se silti vetää mukaansa.
Kiinnostavuutta lisää se, että Hernesniemi kertoo paitsi huippuhetkistä, myös epäonnistumisista ja traagisista potilaskohtaloista. On helppo ymmärtää, että juuri nämä jäävät mielen pohjalle kaihertamaan, tulevat kovin usein myös mukana kotiin saakka työpäivän virallisesti päätyttyä. Hernesniemi tuo rehellisesti esiin myös sen armottoman kilpailun, mikä lääkäripiireissäkin vallitsee. Siinä suhteessa sairaalaympäristö ei poikkea tavallisista työpaikoista. Paikkansa pitää täälläkin vanha tarina siitä, miten vähänkin taidoissa tai opinnoissa toisten yläpuolelle nousseet päät pyritään tasoittamaan.
---------
Kirja etenee pääasiassa kronologisessa järjestyksessä. Juha Hernesniemi lähti maailmalle pienestä kylästä Kannuksesta Keski-Pohjanmaalta. Sitkeys, määrätietoisuus ja motivoituneisuus veivät hänet arvostettuun asemaan, monien palkintojen ja kunnianosoitusten saajaksi. Opetustoimintakin oli laajaa, tavan takaa tänne tultiin jopa suurin joukoin oppimaan kirurgin taitoja. Hernesniemestä tulikin mm. laajalti tunnettu mikroneurokirurgian kehittäjä.
Lapsuutta ja nuoruutta käsittelevän luvun jälkeen seuraa kertomus opinnoista Sveitsissä, Helsingin yliopiston ovet kun eivät auenneet. Sitten jatketaan uran alusta Helsingissä, kerrotaan henkilökunnasta ja Kuopion kaudesta, joka venyi melkein parikymmenvuotiseksi. Vuodesta 1997 oltiin sitten lopullisesti Helsingissä ylilääkärin pestissä. Kymmenes luku on otsikoitu lauseella: Kuinka tulla hyväksi neurokirurgiksi. Seuraava luku käsittelee jo sitten eläkkeelle siirtymistä. Lopuksi on muutamia oman perheen, ystävien ja tuttavien kokemuksia Hernesniemen seurassa.
Myös koskettavia entisten potilaiden kertomuksia löytyy, kirjan sivuille on päätynyt mm. Marimekon entisen toimitusjohtajana Mika Ihamuotilan kiitollinen muistelo nimeltä Minä veitsen terällä. Hernesniemi leikkasi hänet kolme kertaa, mm. yhden kerran konsultoituaan kahta ulkomaista kirurgia. Kasvain oli niin lähellä motorisia hermoja, että vasen puoli miehestä olisi saattanut halvaantua. Näin ei käynyt, rakas lasketteluharrastus jopa 3,5 kilometrin korkeudessa on onnistunut. Ihamuotila korostaa paitsi Hernesniemen taitavaa käden työtä, myös tiimin innostamista ja inspiroimista, mutta myös potilaan ja omaisten toivon ja turvallisuuden tunteen säilyttämistä.
Aivokirurgin työ saattaa olla niitä maailman raskaimpia, leikkaukset venyvät usein monituntisiksi, tuloksena saattoi sitten olla paraneminen kokonaan tai osittain, tai sitten kuolema. Virheisiin ei ollut varaa, kovin helposti potilas tai hänen läheisensä reagoivat tulokseen voimakkaasti. Kun eläkeikä sitten koittaa, uusia leikkauksia ei tule, ja vanhat, myös ne epäonnistuneet tulevat mieleen. Uudet työt eivät peitä aikaisempia epäonnistumisia. Taitavat kirurgit ottavat tehtäväkseen vaikeita, usein etukäteen jo mahdottomiltakin näyttäviä tapauksia. Mutta tämä ei estä epäonnistumisen tunnetta, eikä estä syyllisyyden tunteen tuloa mieleen.
Eräänlainen yhteenveto voisi olla seuraavassa kappaleessa sivulta 464. ”En ole koskaan katunut neurokirurgiksi ryhtymistä. Raskasta on kyllä ollut. Mutta raskas on keveää, kun on sisäinen palo, tunne että on oikealla alalla, tekee jotain tärkeää. Jokainen päivä on ollut erilainen, aamulla ei tiedä, mitä päivä tuo”. Tuo voisi olla monen muunkin luovaa työtä tekevän tunnustus.
Hernesniemestä tuli aikanaan työnarkomaani, jota jatkuvat menestykset innoittivat. Vielä 75-vuotiaana hän leikkasi Kiinassa mitä voi. Hänellä oli ensi sijalla leikkaaminen ja sitten vasta perhe. Tästä hän oli vuosi vuodelta yhä enemmän pahoillaan. Kirja on läpeensä rehellinen ja itsekriittinen. Voi hyviin kuvitella, että elämän keskeisimmän tarkoituksen väistyminen jättää tilalle todellisen tyhjyyden tunteen.
Kiinnostavuutta lisää se, että Hernesniemi kertoo paitsi huippuhetkistä, myös epäonnistumisista ja traagisista potilaskohtaloista. On helppo ymmärtää, että juuri nämä jäävät mielen pohjalle kaihertamaan, tulevat kovin usein myös mukana kotiin saakka työpäivän virallisesti päätyttyä. Hernesniemi tuo rehellisesti esiin myös sen armottoman kilpailun, mikä lääkäripiireissäkin vallitsee. Siinä suhteessa sairaalaympäristö ei poikkea tavallisista työpaikoista. Paikkansa pitää täälläkin vanha tarina siitä, miten vähänkin taidoissa tai opinnoissa toisten yläpuolelle nousseet päät pyritään tasoittamaan.
---------
Kirja etenee pääasiassa kronologisessa järjestyksessä. Juha Hernesniemi lähti maailmalle pienestä kylästä Kannuksesta Keski-Pohjanmaalta. Sitkeys, määrätietoisuus ja motivoituneisuus veivät hänet arvostettuun asemaan, monien palkintojen ja kunnianosoitusten saajaksi. Opetustoimintakin oli laajaa, tavan takaa tänne tultiin jopa suurin joukoin oppimaan kirurgin taitoja. Hernesniemestä tulikin mm. laajalti tunnettu mikroneurokirurgian kehittäjä.
Lapsuutta ja nuoruutta käsittelevän luvun jälkeen seuraa kertomus opinnoista Sveitsissä, Helsingin yliopiston ovet kun eivät auenneet. Sitten jatketaan uran alusta Helsingissä, kerrotaan henkilökunnasta ja Kuopion kaudesta, joka venyi melkein parikymmenvuotiseksi. Vuodesta 1997 oltiin sitten lopullisesti Helsingissä ylilääkärin pestissä. Kymmenes luku on otsikoitu lauseella: Kuinka tulla hyväksi neurokirurgiksi. Seuraava luku käsittelee jo sitten eläkkeelle siirtymistä. Lopuksi on muutamia oman perheen, ystävien ja tuttavien kokemuksia Hernesniemen seurassa.
Myös koskettavia entisten potilaiden kertomuksia löytyy, kirjan sivuille on päätynyt mm. Marimekon entisen toimitusjohtajana Mika Ihamuotilan kiitollinen muistelo nimeltä Minä veitsen terällä. Hernesniemi leikkasi hänet kolme kertaa, mm. yhden kerran konsultoituaan kahta ulkomaista kirurgia. Kasvain oli niin lähellä motorisia hermoja, että vasen puoli miehestä olisi saattanut halvaantua. Näin ei käynyt, rakas lasketteluharrastus jopa 3,5 kilometrin korkeudessa on onnistunut. Ihamuotila korostaa paitsi Hernesniemen taitavaa käden työtä, myös tiimin innostamista ja inspiroimista, mutta myös potilaan ja omaisten toivon ja turvallisuuden tunteen säilyttämistä.
Aivokirurgin työ saattaa olla niitä maailman raskaimpia, leikkaukset venyvät usein monituntisiksi, tuloksena saattoi sitten olla paraneminen kokonaan tai osittain, tai sitten kuolema. Virheisiin ei ollut varaa, kovin helposti potilas tai hänen läheisensä reagoivat tulokseen voimakkaasti. Kun eläkeikä sitten koittaa, uusia leikkauksia ei tule, ja vanhat, myös ne epäonnistuneet tulevat mieleen. Uudet työt eivät peitä aikaisempia epäonnistumisia. Taitavat kirurgit ottavat tehtäväkseen vaikeita, usein etukäteen jo mahdottomiltakin näyttäviä tapauksia. Mutta tämä ei estä epäonnistumisen tunnetta, eikä estä syyllisyyden tunteen tuloa mieleen.
Eräänlainen yhteenveto voisi olla seuraavassa kappaleessa sivulta 464. ”En ole koskaan katunut neurokirurgiksi ryhtymistä. Raskasta on kyllä ollut. Mutta raskas on keveää, kun on sisäinen palo, tunne että on oikealla alalla, tekee jotain tärkeää. Jokainen päivä on ollut erilainen, aamulla ei tiedä, mitä päivä tuo”. Tuo voisi olla monen muunkin luovaa työtä tekevän tunnustus.
Hernesniemestä tuli aikanaan työnarkomaani, jota jatkuvat menestykset innoittivat. Vielä 75-vuotiaana hän leikkasi Kiinassa mitä voi. Hänellä oli ensi sijalla leikkaaminen ja sitten vasta perhe. Tästä hän oli vuosi vuodelta yhä enemmän pahoillaan. Kirja on läpeensä rehellinen ja itsekriittinen. Voi hyviin kuvitella, että elämän keskeisimmän tarkoituksen väistyminen jättää tilalle todellisen tyhjyyden tunteen.
3.(20.) Orpon hallitus kulkee rinta rottingilla
Suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa on pitkät perinteet ns. kolmikantasopimuksilla. Työnantajien ja työntekijäin järjestöt neuvottelevat ensin, mahdollisesti valtakunnansovittelijan johdolla, palkoista, työoloista ja sosiaalisista kysymyksistä. Valtio on pääasiallisesti katsonut sivusta, joskus umpisolmun avaamiseksi on sen taholta kuitenkin tarvittu apua. Se on voinut tapahtua muuttamalla jotain lakipykälää tai myöntämällä joitain määrärahoja joihinkin tarkoituksiin. Mutta kaikki tämä on tehty sulassa sovussa, kaikkia osapuolia kuullen. Nyt hallitus on itse asettautunut toiseksi osapuoleksi.
Nyt kirjattiin suoraan hallitusohjelmaan joukko muutoksia kysymättä mitään työntekijäpuolelta. Siellä katsottiinkin, että oikeistohallitus oli ottanut ohjelmansa suoraan EK:n eli Elinkeinoelämän keskusliiton tavoitteista. Ministerit Petteri Orpo, Riikka Purra ja Arto Satonen, nyt myös EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies ovat vuoron perään ilmestyneet tv:n ruuduille vakuuttamaan, että Suomi tarvitsee työelämän muutoksia selvitäkseen kansainvälisessä kilpailussa. On myös viitattu Ruotsin järjestelmään, Satonen varsinkin. Hänen lausuntojensa takia suoritettiinkin äskettäin eduskunnassa luottamuslauseäänestys, joka ei kuitenkaan tuonut ns. epäluottamuslausetta. Hänen väittämänsä eivät esimerkiksi sdp:n mielestä pitäneet yhtä totuuden kanssa. On väitetty, että hallitus pyrkii vain poimimaan rusinat pullasta, Ruotsin järjestelmässä kun on kuulemma rajoituksia, joista ei haluta puhua mitään.
Kieltämättä Suomessa on nyt kaiketi oikeistolaisin hallitus pitkään aikaan. Tämä on tietysti seurausta viime eduskuntavaalien siirtymästä. Epäillään, että tämä olisi alkuvaiheena eräänlaiselle kaksipuoluejärjestelmälle, jossa kahdesta blokista toinen on aina vallassa kuten esimerkiksi Ruotsissa. Totta onkin, että perussuomalaiset, kokoomus ja kristillisdemokraatit ovat selvästi oikealla, ainoastaan ruotsalaisella kansanpuolueella oli pieniä vaikeuksia mahtua muiden joukkoon. Siellä on selvästi liberaalimpi siipi, joka korostaa poliittisen keskustan arvoja. Oikeistolaisempi siipi sai kuitenkin voiton, ja esimerkiksi nykyinen puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson siirtyy sivuun, ja pyrkii pakenemaan tämän vuoden vaaleissa EU:n parlamenttiin, kuten vapaamielisemmän siiven edustajaksi profiloitunut Eva Biaudetkin.
Mitkä ovat sitten ne pahimmat kipupisteet? Varsinaisista palkkaneuvotteluista ei vielä ole kysymys, ne kai polkaistaan käyntiin ensi syksynä. Niiden sujuminen on jossain määrin riippuvainen siitä, miten tämä nykyinen skisma saadaan purettua. Ongelmia tuottaa erityisesti pyrkimys leikata sosiaaliturvasta, varsinkin kun samaan aikaan puhutaan tuloveron alennuksesta, joka kohdistuisi myös kaikkein eniten ansaitseviin. Mm. leikattaisiin ansiosidonnaisesta päivärahasta, joka kuulemma patistaisi väkeä enemmän hakeutumaan töihin. Vastapuoli katsoo, että monilla tätä ja muuta turvaa saaneilla on sellainen elämäntilanne, että leikkaaminen ajaisi yhä useampia ns. köyhyysloukkuun. Paljon kritiikkiä on saanut myös sairausajan palkan epääminen ensimmäiseltä sairauspäivältä, samoin rajoitukset lakkoilumahdollisuuksiin. Myös ns. paikallinen sopiminen arveluttaa.
Toinen pääpointti on hallituksen pyrkimys ajaa lakiin kirjaus siitä, että palkkaneuvotteluissa tulisi noudattaa nimenomaan vientialojen palkankorotuksia. Esimerkiksi valtakunnansovittelijaa kiellettäisiin edes ehdottomasta ns. naisvaltaisille aloille tämän ylittäviä korotuksia. Vastapuolella katsotaan, että naisvaltaiset alat ovat vanhoista, ehkä patriarkaalisesta elämänmuodosta johtuvista syistä jääneet ns. palkkakuoppaan, joka edelleen vaikuttaa osittaisista parannuksista huolimatta.
Muutamia eräänlaisia pistelakkoja on jo nähty, mutta alkavalla viikolla on alkamassa nimenomaan vienti- ja tuontiyrityksiin kohdistuva usean päivän lakon uhka. Työntekijäpuolella oletetaan, että lakon venyminen hyvin pitkäksi saisi teollisuuden ”isot pojat” soittelemaan Orpolle. Kuvittelin aluksi, että hallituksen lähtökohdat olisi taktisista syistä asetettu korkeammalle kuin mitä olisi todella tavoiteltu. Näinhän neuvotteluihin mentäessä yleensä tehdäänkin, ja niin sitten jää tilaa luopua osasta niistä. Pysyvä periaate on myös aina ollut, että vastapuolta ei pyritä suoraan lyömään kanveesiin. Tällainen toiminta aiheuttaa usein vastareaktion, jota ei ole odotettu.
Kolmikko Orpo, Purra ja Satonen näyttävät nyt olevan voimansa tunnossa, ns. kehon kieli heijastuu tv:n ruudun kautta olohuoneisiin asti. Pari päivää sitten julkaistiin televisiossa kuva, jossa Purra istui suuret sakset kädessä ja leikkuulaudat edessä. Suomella ei olisi varaa tässä maailmantilanteessa, tuskin muulloinkaan, hankkia sisäpoliittista selkkausta vaivakseen. Kolmikantasysteemi on vuosikymmenien aikana osoittanut toimivuutensa, miksi sitä nyt pitäisi voimalla rysäyttää kumoon?
-----------
Perjantaina 8.3. käytiin aamun Jälkiviisaat-ohjelmassa mielenkiintoinen keskustelu, josta annan tässä pari esimerkkiä. Todettiin ensin, että perussuomalaiset ovat viimeisimmässä Ylen gallupissa menneet alaspäin kaksi prosenttia. Tämä sai seurueen aprikoimaan, mitä tapahtuu, kun perusuomalaisia äänestäneet duunarit heräävät siihen ankeaan tosiasiaan, että esimerkiksi ansiosidonnaisen leikkaukset kohdistuvat myös heihin.
Keskusteltiin myös ns. vientivetoisesta palkkamallista. Vientiteollisuus tuo kansantalouteen näyttävästi rahaa, mutta tämän takana on koko julkinen sektori alkaen varhaiskasvatuksesta, opetuksesta, sairaanhoidosta, infrastruktuurista jne. Näistä monet osa-alueet ovat juuri niitä naisvaltaisia matalapalkka-aloja.
Suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa on pitkät perinteet ns. kolmikantasopimuksilla. Työnantajien ja työntekijäin järjestöt neuvottelevat ensin, mahdollisesti valtakunnansovittelijan johdolla, palkoista, työoloista ja sosiaalisista kysymyksistä. Valtio on pääasiallisesti katsonut sivusta, joskus umpisolmun avaamiseksi on sen taholta kuitenkin tarvittu apua. Se on voinut tapahtua muuttamalla jotain lakipykälää tai myöntämällä joitain määrärahoja joihinkin tarkoituksiin. Mutta kaikki tämä on tehty sulassa sovussa, kaikkia osapuolia kuullen. Nyt hallitus on itse asettautunut toiseksi osapuoleksi.
Nyt kirjattiin suoraan hallitusohjelmaan joukko muutoksia kysymättä mitään työntekijäpuolelta. Siellä katsottiinkin, että oikeistohallitus oli ottanut ohjelmansa suoraan EK:n eli Elinkeinoelämän keskusliiton tavoitteista. Ministerit Petteri Orpo, Riikka Purra ja Arto Satonen, nyt myös EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies ovat vuoron perään ilmestyneet tv:n ruuduille vakuuttamaan, että Suomi tarvitsee työelämän muutoksia selvitäkseen kansainvälisessä kilpailussa. On myös viitattu Ruotsin järjestelmään, Satonen varsinkin. Hänen lausuntojensa takia suoritettiinkin äskettäin eduskunnassa luottamuslauseäänestys, joka ei kuitenkaan tuonut ns. epäluottamuslausetta. Hänen väittämänsä eivät esimerkiksi sdp:n mielestä pitäneet yhtä totuuden kanssa. On väitetty, että hallitus pyrkii vain poimimaan rusinat pullasta, Ruotsin järjestelmässä kun on kuulemma rajoituksia, joista ei haluta puhua mitään.
Kieltämättä Suomessa on nyt kaiketi oikeistolaisin hallitus pitkään aikaan. Tämä on tietysti seurausta viime eduskuntavaalien siirtymästä. Epäillään, että tämä olisi alkuvaiheena eräänlaiselle kaksipuoluejärjestelmälle, jossa kahdesta blokista toinen on aina vallassa kuten esimerkiksi Ruotsissa. Totta onkin, että perussuomalaiset, kokoomus ja kristillisdemokraatit ovat selvästi oikealla, ainoastaan ruotsalaisella kansanpuolueella oli pieniä vaikeuksia mahtua muiden joukkoon. Siellä on selvästi liberaalimpi siipi, joka korostaa poliittisen keskustan arvoja. Oikeistolaisempi siipi sai kuitenkin voiton, ja esimerkiksi nykyinen puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson siirtyy sivuun, ja pyrkii pakenemaan tämän vuoden vaaleissa EU:n parlamenttiin, kuten vapaamielisemmän siiven edustajaksi profiloitunut Eva Biaudetkin.
Mitkä ovat sitten ne pahimmat kipupisteet? Varsinaisista palkkaneuvotteluista ei vielä ole kysymys, ne kai polkaistaan käyntiin ensi syksynä. Niiden sujuminen on jossain määrin riippuvainen siitä, miten tämä nykyinen skisma saadaan purettua. Ongelmia tuottaa erityisesti pyrkimys leikata sosiaaliturvasta, varsinkin kun samaan aikaan puhutaan tuloveron alennuksesta, joka kohdistuisi myös kaikkein eniten ansaitseviin. Mm. leikattaisiin ansiosidonnaisesta päivärahasta, joka kuulemma patistaisi väkeä enemmän hakeutumaan töihin. Vastapuoli katsoo, että monilla tätä ja muuta turvaa saaneilla on sellainen elämäntilanne, että leikkaaminen ajaisi yhä useampia ns. köyhyysloukkuun. Paljon kritiikkiä on saanut myös sairausajan palkan epääminen ensimmäiseltä sairauspäivältä, samoin rajoitukset lakkoilumahdollisuuksiin. Myös ns. paikallinen sopiminen arveluttaa.
Toinen pääpointti on hallituksen pyrkimys ajaa lakiin kirjaus siitä, että palkkaneuvotteluissa tulisi noudattaa nimenomaan vientialojen palkankorotuksia. Esimerkiksi valtakunnansovittelijaa kiellettäisiin edes ehdottomasta ns. naisvaltaisille aloille tämän ylittäviä korotuksia. Vastapuolella katsotaan, että naisvaltaiset alat ovat vanhoista, ehkä patriarkaalisesta elämänmuodosta johtuvista syistä jääneet ns. palkkakuoppaan, joka edelleen vaikuttaa osittaisista parannuksista huolimatta.
Muutamia eräänlaisia pistelakkoja on jo nähty, mutta alkavalla viikolla on alkamassa nimenomaan vienti- ja tuontiyrityksiin kohdistuva usean päivän lakon uhka. Työntekijäpuolella oletetaan, että lakon venyminen hyvin pitkäksi saisi teollisuuden ”isot pojat” soittelemaan Orpolle. Kuvittelin aluksi, että hallituksen lähtökohdat olisi taktisista syistä asetettu korkeammalle kuin mitä olisi todella tavoiteltu. Näinhän neuvotteluihin mentäessä yleensä tehdäänkin, ja niin sitten jää tilaa luopua osasta niistä. Pysyvä periaate on myös aina ollut, että vastapuolta ei pyritä suoraan lyömään kanveesiin. Tällainen toiminta aiheuttaa usein vastareaktion, jota ei ole odotettu.
Kolmikko Orpo, Purra ja Satonen näyttävät nyt olevan voimansa tunnossa, ns. kehon kieli heijastuu tv:n ruudun kautta olohuoneisiin asti. Pari päivää sitten julkaistiin televisiossa kuva, jossa Purra istui suuret sakset kädessä ja leikkuulaudat edessä. Suomella ei olisi varaa tässä maailmantilanteessa, tuskin muulloinkaan, hankkia sisäpoliittista selkkausta vaivakseen. Kolmikantasysteemi on vuosikymmenien aikana osoittanut toimivuutensa, miksi sitä nyt pitäisi voimalla rysäyttää kumoon?
-----------
Perjantaina 8.3. käytiin aamun Jälkiviisaat-ohjelmassa mielenkiintoinen keskustelu, josta annan tässä pari esimerkkiä. Todettiin ensin, että perussuomalaiset ovat viimeisimmässä Ylen gallupissa menneet alaspäin kaksi prosenttia. Tämä sai seurueen aprikoimaan, mitä tapahtuu, kun perusuomalaisia äänestäneet duunarit heräävät siihen ankeaan tosiasiaan, että esimerkiksi ansiosidonnaisen leikkaukset kohdistuvat myös heihin.
Keskusteltiin myös ns. vientivetoisesta palkkamallista. Vientiteollisuus tuo kansantalouteen näyttävästi rahaa, mutta tämän takana on koko julkinen sektori alkaen varhaiskasvatuksesta, opetuksesta, sairaanhoidosta, infrastruktuurista jne. Näistä monet osa-alueet ovat juuri niitä naisvaltaisia matalapalkka-aloja.
2. (19.)Huokauksia koululuokasta
Viimeaikainen koulukeskustelu on saanut synkkiä sävyjä. Suomi oli parikymmentä vuotta sitten ns. Pisa-tutkimuksissa maailmanluokan eliittiä, mutta nyt sieltä on tultu alaspäin niin, että kolina käy. Samaan aikaan ovat opettajien, ja erityisesti oppilaiden mielenterveydelliset ongelmat lisääntyneet hälyttävästi. Jotain siis on täyttynyt tapahtua, ei tällainen muutos olisi muuten voinut olla mahdollinen.
Yhdeksi syntipukiksi on yleisessä keskustelussa osoitettu korkeakoulujen vaatimukset, joita nykyinen opetushallitus on orjallisesti noudattanut. Pari vuotta sitten tehtiin ns. pitkästä matematiikasta eräänlainen superaine, jonka numeroista ja ylioppilastuloksista sai selvästi enemmän pisteitä korkeakouluihin haettaessa, oli ala miltei mikä tahansa. Jo yksin tämän on täytynyt ahdistaa nuoria jo lukion ensimmäiseltä lähtien. Nyt tästä hullutuksesta ollaan vihdoin vähitellen pääsemässä irti. Monenlaisten raporttien laatiminen vie opettajilta paljon aikaa, miksei myös peruskoulussa ns. Wilman täyttäminen kunkin oppilaan kohdalla.
Uusia ideoita on ollut ilmeisesti EU:sta tulleen aloitteen mukainen alakoulun inkluusio-opetus, jossa yhteen ns. maisemaluokkaan pakataan vaikkapa 60 oppilasta. Heitä varten varataan kyllä ehkä kolme luokanopettajaa, ja yksi erityisopettaja. Tänne sitten laitetaan alueen kaikki ikäluokan oppilaat sairaalakouluihin lähetettäviä lukuun ottamatta. Kunnanisät ovat huomanneet tässä mainion säästämismahdollisuuden, sillä näin on voitu lakkauttaa pieniä kyläkouluja. Oman rasituksensa toi sitten korona-aalto, joka pakotti useimmat koulut ns. etäopetukseen. Eikä tämä inkluusio ole suinkaan mitään kaiken muuttavaa ihannemaailmaa. Pahin kuulemani esimerkkini taitaa olla eräästä alakoulusta, jossa kerran kaksi opettajaa joutui tunnin verran pitämään käsistä kiinni poikaoppilasta kunnes poliisi ja sosiaalityöntekijä ehtivät paikalle! Muiden oppilaiden opetuksesta sekin aika lohkaisi ison osan siltä päivältä. Ehkä se sai muissa aikaan myös lisääntyvää levottomuutta.
----------
Edellä oli muutamia kohta 25 vuotta eläkkeellä olleen lukion lehtorin huomioita. Jos niihin ei uskota, voitaisiin tutustua kahden merkittävän kirjailijan ja lukion äidinkielen lehtorin, Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen yhdessä kirjoittamaan teokseen nimeltä Huokauksia koululuokasta. Molemmat ovat myös palkittuja kirjailijoita, Rytisalon esikoisteos oli nimeltään Lempi, ja sen jälkeen ilmestyivät Rouva C (Canth) ja Jenny Hill. Hän on kotoisin Kuusamosta. Kirjoitin aiheesta Rouva C blogiini numerolla 8/2019 (https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2019.html).
Tommi Kinnunen on syntyjään kuusamolainen, mutta opettaa Turussa. Kaksi hänen kirjoistaan olen lukenut, näitä olivat Neljäntienristeys ja toinen Ei kertonut katuvansa Siitä olen kirjoittanut blogissani numerolla (23/2021). Se löytyy osoitteesta https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2021.html. Muita kirjoja ovat olleet Lopotti, Pimeät kuut ja Pintti. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös oopperalibrettoja, näytelmiä ja kabareetekstejä sekä oppimateriaaleja.
Viimeaikainen koulukeskustelu on saanut synkkiä sävyjä. Suomi oli parikymmentä vuotta sitten ns. Pisa-tutkimuksissa maailmanluokan eliittiä, mutta nyt sieltä on tultu alaspäin niin, että kolina käy. Samaan aikaan ovat opettajien, ja erityisesti oppilaiden mielenterveydelliset ongelmat lisääntyneet hälyttävästi. Jotain siis on täyttynyt tapahtua, ei tällainen muutos olisi muuten voinut olla mahdollinen.
Yhdeksi syntipukiksi on yleisessä keskustelussa osoitettu korkeakoulujen vaatimukset, joita nykyinen opetushallitus on orjallisesti noudattanut. Pari vuotta sitten tehtiin ns. pitkästä matematiikasta eräänlainen superaine, jonka numeroista ja ylioppilastuloksista sai selvästi enemmän pisteitä korkeakouluihin haettaessa, oli ala miltei mikä tahansa. Jo yksin tämän on täytynyt ahdistaa nuoria jo lukion ensimmäiseltä lähtien. Nyt tästä hullutuksesta ollaan vihdoin vähitellen pääsemässä irti. Monenlaisten raporttien laatiminen vie opettajilta paljon aikaa, miksei myös peruskoulussa ns. Wilman täyttäminen kunkin oppilaan kohdalla.
Uusia ideoita on ollut ilmeisesti EU:sta tulleen aloitteen mukainen alakoulun inkluusio-opetus, jossa yhteen ns. maisemaluokkaan pakataan vaikkapa 60 oppilasta. Heitä varten varataan kyllä ehkä kolme luokanopettajaa, ja yksi erityisopettaja. Tänne sitten laitetaan alueen kaikki ikäluokan oppilaat sairaalakouluihin lähetettäviä lukuun ottamatta. Kunnanisät ovat huomanneet tässä mainion säästämismahdollisuuden, sillä näin on voitu lakkauttaa pieniä kyläkouluja. Oman rasituksensa toi sitten korona-aalto, joka pakotti useimmat koulut ns. etäopetukseen. Eikä tämä inkluusio ole suinkaan mitään kaiken muuttavaa ihannemaailmaa. Pahin kuulemani esimerkkini taitaa olla eräästä alakoulusta, jossa kerran kaksi opettajaa joutui tunnin verran pitämään käsistä kiinni poikaoppilasta kunnes poliisi ja sosiaalityöntekijä ehtivät paikalle! Muiden oppilaiden opetuksesta sekin aika lohkaisi ison osan siltä päivältä. Ehkä se sai muissa aikaan myös lisääntyvää levottomuutta.
----------
Edellä oli muutamia kohta 25 vuotta eläkkeellä olleen lukion lehtorin huomioita. Jos niihin ei uskota, voitaisiin tutustua kahden merkittävän kirjailijan ja lukion äidinkielen lehtorin, Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen yhdessä kirjoittamaan teokseen nimeltä Huokauksia koululuokasta. Molemmat ovat myös palkittuja kirjailijoita, Rytisalon esikoisteos oli nimeltään Lempi, ja sen jälkeen ilmestyivät Rouva C (Canth) ja Jenny Hill. Hän on kotoisin Kuusamosta. Kirjoitin aiheesta Rouva C blogiini numerolla 8/2019 (https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2019.html).
Tommi Kinnunen on syntyjään kuusamolainen, mutta opettaa Turussa. Kaksi hänen kirjoistaan olen lukenut, näitä olivat Neljäntienristeys ja toinen Ei kertonut katuvansa Siitä olen kirjoittanut blogissani numerolla (23/2021). Se löytyy osoitteesta https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2021.html. Muita kirjoja ovat olleet Lopotti, Pimeät kuut ja Pintti. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös oopperalibrettoja, näytelmiä ja kabareetekstejä sekä oppimateriaaleja.
Huokauksia luokasta rakentuu niin, että molemmat kirjoittelevat kuulumisia toisilleen, kirjeet ovat saapumisjärjestyksessä. Molemmat ovat unelma-ammatissaan ja iloitsevat nuorten ihmisten edistymisestä, mutta koulumaailma ja työelämä asettavat kohtuuttomia vaatimuksia.
Molemmat joutuivat turvautumaan terapiaan, Rytisalo sanoutui lopuksi irti virastaan ryhtyen päätoimiseksi kirjailijaksi. Kirjeenvaihto kesti tässä muodossa vuoden ajan. Suomalaisen koululaitoksen nykytila tulee tarkastelluksi monelta puolelta, pahinta kai taitaa olla jatkuvien uudistusten kierre, ja paljolti juuri ne samat asiat, jotka kirjoitin tämän artikkelin alkuun kaiken kuulemani ja lukemani perusteella. Molemmille on antanut jonkinlaisen pakotien kirjoittaminen, uppoutuminen välillä omaan kirjalliseen työhön.
Molemmat joutuivat turvautumaan terapiaan, Rytisalo sanoutui lopuksi irti virastaan ryhtyen päätoimiseksi kirjailijaksi. Kirjeenvaihto kesti tässä muodossa vuoden ajan. Suomalaisen koululaitoksen nykytila tulee tarkastelluksi monelta puolelta, pahinta kai taitaa olla jatkuvien uudistusten kierre, ja paljolti juuri ne samat asiat, jotka kirjoitin tämän artikkelin alkuun kaiken kuulemani ja lukemani perusteella. Molemmille on antanut jonkinlaisen pakotien kirjoittaminen, uppoutuminen välillä omaan kirjalliseen työhön.
Koulumaailma on muuttunut suuresti sen jälkeen kun aivan 1990-luvun lopussa siirryin lukiosta täysin palvelleena vanhuuseläkkeelle. Entiseen aikaan oppilaat aloittelivat lukiota kaikessa rauhassa stressaantumatta heti ensimmäisenä vuonna siitä, mihin korkeakouluun he pääsisivät. Tietenkin joillakin oli liian suuria odotuksia, mikäli yläasteella oli saatu liian hyviä numeroita. Eräällä paikkakunnalla oli ilman lukiota toimiva yläaste, jossa matematiikan ja kielten keskiarvot olivat vähän yli kahdeksan koko koulussa! Tietenkin siellä pitäjällä pidettiin opettajia arvossa. Olen myös nähnyt, että yläasteen matematiikan kymppi muuttui ison paikkakunnan lukiossa laajan kurssin kuutoseksi.
Joillakin lukion oppilailla oli vielä murrosiän jälkivaihe meneillään, tai sitten oli ehkä kotoa opittu esittämään vaatimuksia. Oli ilo seurata nuorten ihmisten kehittymistä niin tiedon tason kuin henkisen kasvamisen merkeissä. Useat minunkin oppilaani ovat myöhemmin nousseet eri aloilla melkein valtakunnan huipulle. Muistan, että aikoinaan lukiossa he käyttäytyivät aivan aikuisten tasapainoisten ihmisten tavoin. Sekin siis ennakoi tulevaa nuoren ihmisen elämässä.
Käsillä oleva kirja on todellinen tietopaketti koulusta, ja laajemmin myös yhteiskunnallisesta kehityksestä, ehkä myös elämästä yleensä. On siis runsauden pulaa, ei oikein tiedä mihin tarttua. Mielellään sitä etsii sitten sellaista, jossa muutokset ovat selvimpiä. Uusi vuosituhat toi yhtä ja toista uutta: esimerkiksi enemmän tai vähemmän agressiiviset vanhemmat. Yhtään sellaista en yli 30-vuotisen urani aikana tavannut kertaakaan. Syynä saattoi tietysti olla se, että lukiolainen haluaa itse hoitaa asiansa, eikä kerro mitään vanhemmilleen. Numerosta tuli oppilaan kanssa kiistaa vain kerran, kun eräs tyttö väen väkisin halusi saada lukion päästötodistukseensa täyden kympin. Kiitettävän tasoinen hän kyllä oli, mutta ei hänellä ollut ihan sinne lähes täydellisyyteen ulottuvaa aineen hallintaa. Syynä saattoi olla kyllä myös se, että parille muulle oppilaalle kyllä sen kympin annoin.
Mutta tällä puolen vuosituhannen rajaa tahti näyttää muuttuneen. Liitän oheen kopion eräästä kirjan sivusta, jolla Tommi Kinnunen kertoo vuodelta 2022 eräästä tapauksesta. Onkohan niin, että liike-elämästä ja hallinnosta tulee helposti otettua se neuvottelutaktiikka muuhunkin käyttäytymiseen?
Joillakin lukion oppilailla oli vielä murrosiän jälkivaihe meneillään, tai sitten oli ehkä kotoa opittu esittämään vaatimuksia. Oli ilo seurata nuorten ihmisten kehittymistä niin tiedon tason kuin henkisen kasvamisen merkeissä. Useat minunkin oppilaani ovat myöhemmin nousseet eri aloilla melkein valtakunnan huipulle. Muistan, että aikoinaan lukiossa he käyttäytyivät aivan aikuisten tasapainoisten ihmisten tavoin. Sekin siis ennakoi tulevaa nuoren ihmisen elämässä.
Käsillä oleva kirja on todellinen tietopaketti koulusta, ja laajemmin myös yhteiskunnallisesta kehityksestä, ehkä myös elämästä yleensä. On siis runsauden pulaa, ei oikein tiedä mihin tarttua. Mielellään sitä etsii sitten sellaista, jossa muutokset ovat selvimpiä. Uusi vuosituhat toi yhtä ja toista uutta: esimerkiksi enemmän tai vähemmän agressiiviset vanhemmat. Yhtään sellaista en yli 30-vuotisen urani aikana tavannut kertaakaan. Syynä saattoi tietysti olla se, että lukiolainen haluaa itse hoitaa asiansa, eikä kerro mitään vanhemmilleen. Numerosta tuli oppilaan kanssa kiistaa vain kerran, kun eräs tyttö väen väkisin halusi saada lukion päästötodistukseensa täyden kympin. Kiitettävän tasoinen hän kyllä oli, mutta ei hänellä ollut ihan sinne lähes täydellisyyteen ulottuvaa aineen hallintaa. Syynä saattoi olla kyllä myös se, että parille muulle oppilaalle kyllä sen kympin annoin.
Mutta tällä puolen vuosituhannen rajaa tahti näyttää muuttuneen. Liitän oheen kopion eräästä kirjan sivusta, jolla Tommi Kinnunen kertoo vuodelta 2022 eräästä tapauksesta. Onkohan niin, että liike-elämästä ja hallinnosta tulee helposti otettua se neuvottelutaktiikka muuhunkin käyttäytymiseen?
Vielä hankalampi tilanne sattui yhdelle hyvälle ystävälleni, joka siirtyi pariksi viimeiseksi vuodeksi lukiosta yläasteelle päästäkseen 60-vuotiaana eläkkeelle lukion 63:n sijasta. Yhtenä iltana kello 11 eräs isä soitti ja haukkui hänet huonoksi opettajaksi, kun ei ollut antanut pojalleen kunnon arvosanaa. Ystäväni kertoi, että ”olin juuri tullut lions klubin kokouksesta, jossa oli illan lopuksi vähän otettu miestä väkevämpää. Minä suutuin ja latasin hänelle kahta hävyttömämmin, ja ajattelin, että erottakoot, keväällä minä kuitenkin lähden eläkkeelle.” Tämä ystäväni oli tunnettu kovasta äänestään, joten oli ymmärrettävää, että toisesta päästä ei enää kuulunut mitään.
On myös kuultu ns. koulushoppailusta, joka saattaa alkaa jo ala-asteella, muutetaan jopa asuntoa, jotta saataisiin lapsi mieluisaan kouluun. Se saattaa pidemmälle jatkuessaan lisätä segregaatiota kaupunginosienkin välillä. Lukion kynnyksellä tuo shoppailu saattaa kiihtyä. Suuremmissa kaupungeissa on yleensä yksi lukio, jonka oppilaat saavat esimerkiksi ylioppilastutkintolautakunnan tilastoissa aina parhaat arvosanat. Yleensä äitien ”puskaradio” kertoo tästä tarkemmat tiedot. Mutta miten se voisi ollakaan, jos peruskoulun päättävistä parhaat hakeutuvat samaan kouluun, niin kyllä kai sieltä parhaat ylioppilaatkin valmistuvat.
Olen itse todennut, ettei saman kaupungin lukioiden opettajien tasossa juurikaan ole eroa, jokaisessa niistä on monenlaisia lehtoreita ja muita opettajia. Jotkut ovat uransa alussa, jotkut jo odottavat eläkepäiviä, joillakin on vaikeuksia, mutta nämä tapaukset eivät kasaannu samaan kouluun. Tietämykseni johtuu omista tutkimuksistani. Toimelias Lahden kaupungin museonjohtaja, tohtori Jouko Heinonen sai aikaan sen, että Lahden kaupungin historiasta kirjoitettiin joukko uusia niteitä. Olin itse mukana kirjoittamassa Lahden kulttuurilaitosten ensimmäistä nidettä, jossa on 544 tavallista isokokoisempaa sivua. Tämän kirjan kimpussa meitä oli neljä kirjoittajaa, minun osuuteni siitä oli nimeltään Lahden peruskoulut ja lukiot 1975–2003, sivut 183–319, ja osa rehtoriluetteloista. Vuosituhannen vaihteessa tunsin aika hyvin kaikkien koulujen henkilökuntaa, niiden ideoimia opetusratkaisuja, erityistehtäviä ja kehittämisalueita.
On myös kuultu ns. koulushoppailusta, joka saattaa alkaa jo ala-asteella, muutetaan jopa asuntoa, jotta saataisiin lapsi mieluisaan kouluun. Se saattaa pidemmälle jatkuessaan lisätä segregaatiota kaupunginosienkin välillä. Lukion kynnyksellä tuo shoppailu saattaa kiihtyä. Suuremmissa kaupungeissa on yleensä yksi lukio, jonka oppilaat saavat esimerkiksi ylioppilastutkintolautakunnan tilastoissa aina parhaat arvosanat. Yleensä äitien ”puskaradio” kertoo tästä tarkemmat tiedot. Mutta miten se voisi ollakaan, jos peruskoulun päättävistä parhaat hakeutuvat samaan kouluun, niin kyllä kai sieltä parhaat ylioppilaatkin valmistuvat.
Olen itse todennut, ettei saman kaupungin lukioiden opettajien tasossa juurikaan ole eroa, jokaisessa niistä on monenlaisia lehtoreita ja muita opettajia. Jotkut ovat uransa alussa, jotkut jo odottavat eläkepäiviä, joillakin on vaikeuksia, mutta nämä tapaukset eivät kasaannu samaan kouluun. Tietämykseni johtuu omista tutkimuksistani. Toimelias Lahden kaupungin museonjohtaja, tohtori Jouko Heinonen sai aikaan sen, että Lahden kaupungin historiasta kirjoitettiin joukko uusia niteitä. Olin itse mukana kirjoittamassa Lahden kulttuurilaitosten ensimmäistä nidettä, jossa on 544 tavallista isokokoisempaa sivua. Tämän kirjan kimpussa meitä oli neljä kirjoittajaa, minun osuuteni siitä oli nimeltään Lahden peruskoulut ja lukiot 1975–2003, sivut 183–319, ja osa rehtoriluetteloista. Vuosituhannen vaihteessa tunsin aika hyvin kaikkien koulujen henkilökuntaa, niiden ideoimia opetusratkaisuja, erityistehtäviä ja kehittämisalueita.
1. (18.) Narva – lännen vartioasema itää vastaan.
Maanantaina 26.2.24 toimittaja Janne Yläjoki julkaisi Etelä-Suomen Sanomissa kolmen aukeaman artikkelin, jonka pääsisältönä oli Viron siirtyminen pelkästään vironkieliseen kouluopetukseen kaikilla asteilla ja koulumuodoissa ensi syksynä. Kirjoittaja pohti sitä, mitä moinen päätös saattaisi aiheuttaa maan yhteiskunnalliselle rauhalle, onhan heillä siellä tuntuva venäjänkielinen vähemmistö. Se on keskittynyt juuri Narvan seudulle, jossain määrin myös muualle, mm. Tallinnaan, esimerkiksi sen lähiöön Lasnamäkeen. Selvä enemmistö Narvan asukkaista puhuu äidinkielenään venäjää. Tosin valtaosa heistä tuntee itsensä vahvasti virolaisiksi. Koulukielen muutosta mahdollisesti nopeutettiin Venäjän aloittaman sodan takia.
Yläjoki oli onnistunut saamaan oppaakseen alueen hyvin tuntevia henkilöitä, paikallisen freelance-toimittajan Aleksei Ivanovin ja Narvan entisen pormestarin Katri Raigin. Kuvituskin oli onnistunut, pääkuvan taustalla näkyi Narvajoen yli johtava silta, sekä Venäjän puolelta Ivangorodin linna vuodelta 1492. Viron puoleisella vastarannalla on ruotsalaisten jo 1200 luvulla rakennuttama Narvan linna, jota myös Hermannin linnoitukseksi sanotaan. Jalkamiehiä näytti liikkuvan sillan yli aivan kuin ennenkin, kun vuosia sitten 2010 olimme Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ryhmänä tutustumassa kaupunkiin. Venäjä on nyttemmin kieltänyt autojen pääsyn omalle puolelleen. Molemmat linnoitukset näkyvät myös aikoinaan Aleksanterin kirkon tapulirakennuksen ikkunasta ottamassani kuvassa. Kuvassa näkyy myös se sama Narvajoen silta, jossa varsinkin työpäivien alkaessa ja päättyessä oli vilkasta liikettä. Venäjän puolelta tultiin silloin joukolla töihin Viron puolelle isompien palkkojen takia.
Maanantaina 26.2.24 toimittaja Janne Yläjoki julkaisi Etelä-Suomen Sanomissa kolmen aukeaman artikkelin, jonka pääsisältönä oli Viron siirtyminen pelkästään vironkieliseen kouluopetukseen kaikilla asteilla ja koulumuodoissa ensi syksynä. Kirjoittaja pohti sitä, mitä moinen päätös saattaisi aiheuttaa maan yhteiskunnalliselle rauhalle, onhan heillä siellä tuntuva venäjänkielinen vähemmistö. Se on keskittynyt juuri Narvan seudulle, jossain määrin myös muualle, mm. Tallinnaan, esimerkiksi sen lähiöön Lasnamäkeen. Selvä enemmistö Narvan asukkaista puhuu äidinkielenään venäjää. Tosin valtaosa heistä tuntee itsensä vahvasti virolaisiksi. Koulukielen muutosta mahdollisesti nopeutettiin Venäjän aloittaman sodan takia.
Yläjoki oli onnistunut saamaan oppaakseen alueen hyvin tuntevia henkilöitä, paikallisen freelance-toimittajan Aleksei Ivanovin ja Narvan entisen pormestarin Katri Raigin. Kuvituskin oli onnistunut, pääkuvan taustalla näkyi Narvajoen yli johtava silta, sekä Venäjän puolelta Ivangorodin linna vuodelta 1492. Viron puoleisella vastarannalla on ruotsalaisten jo 1200 luvulla rakennuttama Narvan linna, jota myös Hermannin linnoitukseksi sanotaan. Jalkamiehiä näytti liikkuvan sillan yli aivan kuin ennenkin, kun vuosia sitten 2010 olimme Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ryhmänä tutustumassa kaupunkiin. Venäjä on nyttemmin kieltänyt autojen pääsyn omalle puolelleen. Molemmat linnoitukset näkyvät myös aikoinaan Aleksanterin kirkon tapulirakennuksen ikkunasta ottamassani kuvassa. Kuvassa näkyy myös se sama Narvajoen silta, jossa varsinkin työpäivien alkaessa ja päättyessä oli vilkasta liikettä. Venäjän puolelta tultiin silloin joukolla töihin Viron puolelle isompien palkkojen takia.
Sama näkymä piirtyi verkkokalvoilleni ensimmäisen kerran aamuyöstä toukokuun 21.päivänä 1961, kun Helsingin yliopiston historianopiskelijain yhdistyksen Kronos ry:n matkalla Leningradista Tallinnaan ylitimme yöjunassa Narvajoen. Näkymä tosin oli hieman eri kulmasta kuin tämä, sillä rautatie kulki hieman kauempana. Yöjuna kolkutteli koko matkan aika hitaasti, ja pysähteli välillä rajalle tullessaan. Kysymyksessä olivat ns. lepovaunut, joissa nukuimme venäläisten kanssa. Kaikki looshit olivat avoimia käytävälle. Tuohon aikaan ei laivayhteyttä Tallinnaan vielä ollut. Leningradissa olimme ensin viipyneet kolme päivää, ja nyt matkustimme Tallinnaan pariksi päiväksi. Samaa reittiä palasimme takaisin Suomeen.
Artikkelissa selostetaan myös, miten Narvaan eräänlaisena toisen maailmansodan muistomerkkinä jätetty venäläinen tankki T-34 on nyttemmin siirretty näkyvältä paikalta museoon. Tämä on ärsyttänyt Venäjän johtoa, joka on etsintäkuuluttanut pääministeri Kaja Kallasen ”historiallisen muistin loukkaamisesta”. Emme tiedä, oliko päätöksen takana pelkästään hän vai koko Viron hallitus, Yläjokikaan ei sitä selvitä.
Artikkelissa käsitellään kouluopetuksen muutosta monelta puolelta, mainitaan mm. miten osalle oppilaista tämä saattaa muodossa tai toisessa tuoda vaikeuksia. Yhtenä artikkelin juonteena oli selostaa lukuisille narvalaisille aikoinaan leivän tuoneen Kreenholmin entisen tekstiilitehtaan valtavan tehdaskompleksin merkitystä ja nykytilaa. Huippuvuonna 1970 sen henkilömäärä oli peräti 10.000, ja se oli aikoinaan kuin valtio valtiossa. Sen varsinainen tuotanto on loppunut jo ajat sitten Viron uudelleen itsenäistymisen alkuaikoina. Nykyään sen tiloissa on pienyrittäjien ja eräiden laitosten toimintaa.
Artikkelissa selostetaan myös, miten Narvaan eräänlaisena toisen maailmansodan muistomerkkinä jätetty venäläinen tankki T-34 on nyttemmin siirretty näkyvältä paikalta museoon. Tämä on ärsyttänyt Venäjän johtoa, joka on etsintäkuuluttanut pääministeri Kaja Kallasen ”historiallisen muistin loukkaamisesta”. Emme tiedä, oliko päätöksen takana pelkästään hän vai koko Viron hallitus, Yläjokikaan ei sitä selvitä.
Artikkelissa käsitellään kouluopetuksen muutosta monelta puolelta, mainitaan mm. miten osalle oppilaista tämä saattaa muodossa tai toisessa tuoda vaikeuksia. Yhtenä artikkelin juonteena oli selostaa lukuisille narvalaisille aikoinaan leivän tuoneen Kreenholmin entisen tekstiilitehtaan valtavan tehdaskompleksin merkitystä ja nykytilaa. Huippuvuonna 1970 sen henkilömäärä oli peräti 10.000, ja se oli aikoinaan kuin valtio valtiossa. Sen varsinainen tuotanto on loppunut jo ajat sitten Viron uudelleen itsenäistymisen alkuaikoina. Nykyään sen tiloissa on pienyrittäjien ja eräiden laitosten toimintaa.
Edellisessä kuvassa on Kreenholmin tehtaan rakennuksia joen sivuhaaran takaa nähtynä sekä sen jälkeen pääportti. Kaikki tässä artikkelissa olevat kuvat olen ottanut Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkalla 2000- luvun alussa.
Seuraavassa kuvassa on Aleksanterin kirkko. Ainakin siihen aikaan sen toiminnallisin osa oli tuo tapuli, jonka eräästä ikkunasta tämän artikkelin ensimmäinen kuvakin on kuvattu. Monikerroksisessa rakennuksessa oli paljon ns. pienryhmätiloja ehkä noin 30 hengelle. Varsinainen mahtava kirkkosali oli sodan jäljiltä vielä sisältä päin työn alla kuten seuraavassa näytetään. Viimeistelemättömyys näkyy selvästi. Pieni alttari oli kuitenkin sijoitettu tähänkin osioon. Tällä matkalla Aleksanterin seurakunnan kirkkoherra vei meidät tutustumaan myös ortodoksiseen kirkkoon, jossa seurakunnan diakoni (= alin pappisvirka) sitä esitteli.
Kirkkorakennuksista ei Yläjoen artikkelissa puhuttu mitään, ei liioin Viron vapaustaistelun muistomerkistä, jonka luona myös kävimme lahtelaisryhmänä. Kuten tunnettua, olivat suomalaiset vapaaehtoiset hyvin merkittävällä panoksella tukemassa vuosina 1918–1920 virolaisten itsenäisyyspyrkimyksiä. He eivät taisteluja ratkaisseet, mutta olivat merkittävänä apuna.
Suomalaisten vapaaehtoisten joukot taistelivat kahdessa osassa, toinen ryhmä (Suomalainen vapaajoukko) työnsi virolaisten kanssa venäläisiä pois Virosta juuri Suomenlahden suunnassa, toinen (Pohjan Pojat) taisteli Etelä-Virossa.
Kun keisarillinen Saksa romahti marraskuussa 1918, venäläiset bolševikit tunkeutuivat Viroon, ja alkoi maan vapaussota. Viro pyysi Suomelta rahalainaa, aseita ja miehiä. Aseita lähetettiin nopeasti, ja rahalainakin järjestyi. Vakinaista sotaväkeä Suomen hallitus ei katsonut voivansa lähettää, mutta vapaehtoisten värvääminen sallittiin. Vuosien 1918 ja 1919 vaihteessa Suomesta lähtikin runsaat 3 700 miestä Viroon. Suomi ei suinkaan auttanut Viroa ”heimoveljenä” eikä edes pyyteettömästi. Avustami-nen sopi Suomen ulkopoliittiseen suuntaukseen, aggressiivisen bolševismin nujertamiseen. ”Viro on Suomen ulkovarustus. Viron tarve on meidän tarpeemme”, sanottiin. Pääministeri Lauri Ingman totesi: ”Jos Suomenlahden etelä-rannikko menee bolševikeille, asemamme on valitettava.”
Suomalaisten vapaaehtoisten joukot taistelivat kahdessa osassa, toinen ryhmä (Suomalainen vapaajoukko) työnsi virolaisten kanssa venäläisiä pois Virosta juuri Suomenlahden suunnassa, toinen (Pohjan Pojat) taisteli Etelä-Virossa.
Kun keisarillinen Saksa romahti marraskuussa 1918, venäläiset bolševikit tunkeutuivat Viroon, ja alkoi maan vapaussota. Viro pyysi Suomelta rahalainaa, aseita ja miehiä. Aseita lähetettiin nopeasti, ja rahalainakin järjestyi. Vakinaista sotaväkeä Suomen hallitus ei katsonut voivansa lähettää, mutta vapaehtoisten värvääminen sallittiin. Vuosien 1918 ja 1919 vaihteessa Suomesta lähtikin runsaat 3 700 miestä Viroon. Suomi ei suinkaan auttanut Viroa ”heimoveljenä” eikä edes pyyteettömästi. Avustami-nen sopi Suomen ulkopoliittiseen suuntaukseen, aggressiivisen bolševismin nujertamiseen. ”Viro on Suomen ulkovarustus. Viron tarve on meidän tarpeemme”, sanottiin. Pääministeri Lauri Ingman totesi: ”Jos Suomenlahden etelä-rannikko menee bolševikeille, asemamme on valitettava.”
8.(17.)Keski-Suomen käräjäoikeudessa säkenöi taas
Keski-Suomen käräjäoikeus joutui ihmettelyjen kohteeksi viimeksi pari vuotta sitten, kun kaksi lautamiestä äänesti puheenjohtajana toimineen tuomarin nurin 2-1 raiskausjutussa. Lautamiehet olivat päätelleet, että ”yleisen elämänkokemuksen perusteella” kysymys ei voinut olla raiskauksesta. kun uhriksi mainittu nainen oli osallistunut tv:n tositelevisio-ohjelmaan vain pari viikkoa myöhemmin. Hovioikeus kumosi päätöksen, ja palautti jutun uudelleen käsiteltäväksi.
Nyt on sitten vuorostaan käräjätuomari joutunut tähtäimeen. Iltasanomien uutinen ei selvitä, oliko nyt kysymyksessä sama tuomari vai ei. Uutisen mukaan tämä oli kuumentunut jutun syyttäjää kohtaan, ja kirjoittanut kesken käsittelyn Skype-ohjelmaan ”nimitteleviä kommentteja” käsillä olevan rikosjutun syyttäjästä. Pahaksi onneksi viesti ohjautuikin vahingossa juuri samalle syyttäjälle. Tämä teki valituksen Vaasan hovioikeudelle, joka sitten palautti asian käsittelyn takaisin käräjäoikeudelle. Hovioikeus totesi, että syyttäjälle oli syntynyt perusteltu aihe epäillä tuomarin puolueettomuutta. Esillä olleet rikossyytteet koskivat näpistystä, moottoriajoneuvon käyttövarkautta ja kulkuneuvon kuljettamista oikeudetta.
Kyllähän Lahdenkin käräjäoikeudessa väliin saattoi sattua yllättäviä tilanteita, vaikkakaan seuraavissa kahdessa tapauksessa ei ollut tietenkään mitään rikokseen viittaavaa. Tapahtumat olivat minun mielestäni hauskoja, ja kertoivat käräjätuomareiden inhimillisyydestä ja huumorintajustakin. Aikoinaan opetin monia vuosia lukion viimeisen luokan oppilaille lakitietoa. Opetukseen olin liittänyt myös käynnin käräjäoikeuden istunnossa. Lupa pyydettiin tietysti etukäteen, ja oppilaat menivät ennen käsittelyn alkua istumaan yleisölle varatuille tuoleille.
Käräjätuomari, jo edesmennyt Pentti E. Rantanen tunnettiin Lahden kunnalliselämässä ja muutenkin originellina ja värikkäänä henkilönä, josta varmaan olisi juttua vaikka millä mitalla. Välillä tuntui siltä, että hän moninaisissa toimissaan ihan tarkoituksellisesti toimi muita hieman yllättäneellä tavalla. Sanavalmis hän oli, ja siinä mielessä legenda jo eläessään. Meidän tapauksemme oli seuraava. Poliisipartio oli ajamassa Mytäjäisten risteyksestä Hennalaan päin, kun huomasi jalkakäytävällä tutun, monista rikoksista aikanaan tuomitun miehen. Mies otettiin kyytiin, kun kerran oltiin hälytyksen jälkeen menossa paikallisen marketin pihaan. Siellä oli tapahtunut pahoinpitely, jonka tekijäksi paikalla olleet henkilöt tunnistivat oitis tuon kyydissä olleen miehen.
Oikeuden istunnossa mies kuitenkin väitti kivenkovaan. ettei hänellä olisi väitetyn pahoinpitelyn jälkeen ollut mahdollisuutta kävellä niin kauaksi tapahtumapaikalta. Matkaa oli tuskin kilometriä, mutta mies pysyi tiukasti kannassaan Rantasen lukuista kysymyksistä ja väitteistä huolimatta. Lopulta tuomari puuskahti ja totesi: ”Kyllä tässä menee oppineen aika hukkaan”.
Oppilaat yllättyivät kovasti istuessaan hieman jännittyneinä heille vieraassa ympäristössä ja tilanteessa. Toisella kerralla hämmästyttiin myös, tosin vuosia myöhemmin, tuomarikin oli toinen. Asettauduttiin taas salin takaosassa oleville tuoleille. Käräjätuomari oli syventynyt papereihinsa, eikä juurikaan nostanut katsettaan nuorten suuntaan. Viiden minuutin päästä hän kysyi minulta: ”Paljonko lehtorilla on kilometrejä tältä talvelta?”
Käräjätuomari oli innokas kuntohiihtäjä, jonka olin useaan kertaan tavannut Tapanilan hiihtomajalla. Lisäksi hän oli muutenkin hyvin tuttu, ei nyt sentään ihan kaveri, mutta ei paljon muutakaan. Hän oli laskeskellut oppilaiden tullessa kilometrejään, kirjoittanut jotain papereihinsa. kenties merkinnyt kokonaismääriä.
Ns. Hiihtoniilot ovat erikoinen ihmislaji sinänsä. Tapanilan hiihtomajalla ei koskaan mistään muusta puhuttukaan kuin noista kilometreistä. Kuuntelin juttuja osittain ihastellen, mutta lopulta perusteellisesti kyllästyen. Kai se johtui myös siitä, että minua ei ruumiinrakenteeni puolesta ole luotu suksilla kulkemaan. Vielä joskus alta viidenkymmenen mietin jopa osallistumista sille pitkälle Finlandia-matkalle Hämeenlinnasta Lahteen, mutta onneksi joka kerta järki voitti. Joskus kolmikymppisenä olin osallistunut kyllä muulla paikkakunnalla 60 kilometrin laturetkeen, mutta tuohon nyt esillä olevaan aikaan olin vain viidenkympin kunnossa, pian en senkään vertaa. Viimeksi ulkoilutin suksiani kymmenkunta vuotta sitten, parvekkeelle ne sentään nostin tuulettumaan vielä muutama vuosi sitten, nyt en enää sitäkään. Puolustuksekseni voin lisätä, että sain molempiin polviini tekonivelet vuonna 2008, joten pikapuoliin tulee 16 vuotta täyteen. Sitä se 50 vuotta kestänyt puulaakipelaajan ura lentopallossa aiheutti. Mutta olihan se sen väärtti!
Keski-Suomen käräjäoikeus joutui ihmettelyjen kohteeksi viimeksi pari vuotta sitten, kun kaksi lautamiestä äänesti puheenjohtajana toimineen tuomarin nurin 2-1 raiskausjutussa. Lautamiehet olivat päätelleet, että ”yleisen elämänkokemuksen perusteella” kysymys ei voinut olla raiskauksesta. kun uhriksi mainittu nainen oli osallistunut tv:n tositelevisio-ohjelmaan vain pari viikkoa myöhemmin. Hovioikeus kumosi päätöksen, ja palautti jutun uudelleen käsiteltäväksi.
Nyt on sitten vuorostaan käräjätuomari joutunut tähtäimeen. Iltasanomien uutinen ei selvitä, oliko nyt kysymyksessä sama tuomari vai ei. Uutisen mukaan tämä oli kuumentunut jutun syyttäjää kohtaan, ja kirjoittanut kesken käsittelyn Skype-ohjelmaan ”nimitteleviä kommentteja” käsillä olevan rikosjutun syyttäjästä. Pahaksi onneksi viesti ohjautuikin vahingossa juuri samalle syyttäjälle. Tämä teki valituksen Vaasan hovioikeudelle, joka sitten palautti asian käsittelyn takaisin käräjäoikeudelle. Hovioikeus totesi, että syyttäjälle oli syntynyt perusteltu aihe epäillä tuomarin puolueettomuutta. Esillä olleet rikossyytteet koskivat näpistystä, moottoriajoneuvon käyttövarkautta ja kulkuneuvon kuljettamista oikeudetta.
Kyllähän Lahdenkin käräjäoikeudessa väliin saattoi sattua yllättäviä tilanteita, vaikkakaan seuraavissa kahdessa tapauksessa ei ollut tietenkään mitään rikokseen viittaavaa. Tapahtumat olivat minun mielestäni hauskoja, ja kertoivat käräjätuomareiden inhimillisyydestä ja huumorintajustakin. Aikoinaan opetin monia vuosia lukion viimeisen luokan oppilaille lakitietoa. Opetukseen olin liittänyt myös käynnin käräjäoikeuden istunnossa. Lupa pyydettiin tietysti etukäteen, ja oppilaat menivät ennen käsittelyn alkua istumaan yleisölle varatuille tuoleille.
Käräjätuomari, jo edesmennyt Pentti E. Rantanen tunnettiin Lahden kunnalliselämässä ja muutenkin originellina ja värikkäänä henkilönä, josta varmaan olisi juttua vaikka millä mitalla. Välillä tuntui siltä, että hän moninaisissa toimissaan ihan tarkoituksellisesti toimi muita hieman yllättäneellä tavalla. Sanavalmis hän oli, ja siinä mielessä legenda jo eläessään. Meidän tapauksemme oli seuraava. Poliisipartio oli ajamassa Mytäjäisten risteyksestä Hennalaan päin, kun huomasi jalkakäytävällä tutun, monista rikoksista aikanaan tuomitun miehen. Mies otettiin kyytiin, kun kerran oltiin hälytyksen jälkeen menossa paikallisen marketin pihaan. Siellä oli tapahtunut pahoinpitely, jonka tekijäksi paikalla olleet henkilöt tunnistivat oitis tuon kyydissä olleen miehen.
Oikeuden istunnossa mies kuitenkin väitti kivenkovaan. ettei hänellä olisi väitetyn pahoinpitelyn jälkeen ollut mahdollisuutta kävellä niin kauaksi tapahtumapaikalta. Matkaa oli tuskin kilometriä, mutta mies pysyi tiukasti kannassaan Rantasen lukuista kysymyksistä ja väitteistä huolimatta. Lopulta tuomari puuskahti ja totesi: ”Kyllä tässä menee oppineen aika hukkaan”.
Oppilaat yllättyivät kovasti istuessaan hieman jännittyneinä heille vieraassa ympäristössä ja tilanteessa. Toisella kerralla hämmästyttiin myös, tosin vuosia myöhemmin, tuomarikin oli toinen. Asettauduttiin taas salin takaosassa oleville tuoleille. Käräjätuomari oli syventynyt papereihinsa, eikä juurikaan nostanut katsettaan nuorten suuntaan. Viiden minuutin päästä hän kysyi minulta: ”Paljonko lehtorilla on kilometrejä tältä talvelta?”
Käräjätuomari oli innokas kuntohiihtäjä, jonka olin useaan kertaan tavannut Tapanilan hiihtomajalla. Lisäksi hän oli muutenkin hyvin tuttu, ei nyt sentään ihan kaveri, mutta ei paljon muutakaan. Hän oli laskeskellut oppilaiden tullessa kilometrejään, kirjoittanut jotain papereihinsa. kenties merkinnyt kokonaismääriä.
Ns. Hiihtoniilot ovat erikoinen ihmislaji sinänsä. Tapanilan hiihtomajalla ei koskaan mistään muusta puhuttukaan kuin noista kilometreistä. Kuuntelin juttuja osittain ihastellen, mutta lopulta perusteellisesti kyllästyen. Kai se johtui myös siitä, että minua ei ruumiinrakenteeni puolesta ole luotu suksilla kulkemaan. Vielä joskus alta viidenkymmenen mietin jopa osallistumista sille pitkälle Finlandia-matkalle Hämeenlinnasta Lahteen, mutta onneksi joka kerta järki voitti. Joskus kolmikymppisenä olin osallistunut kyllä muulla paikkakunnalla 60 kilometrin laturetkeen, mutta tuohon nyt esillä olevaan aikaan olin vain viidenkympin kunnossa, pian en senkään vertaa. Viimeksi ulkoilutin suksiani kymmenkunta vuotta sitten, parvekkeelle ne sentään nostin tuulettumaan vielä muutama vuosi sitten, nyt en enää sitäkään. Puolustuksekseni voin lisätä, että sain molempiin polviini tekonivelet vuonna 2008, joten pikapuoliin tulee 16 vuotta täyteen. Sitä se 50 vuotta kestänyt puulaakipelaajan ura lentopallossa aiheutti. Mutta olihan se sen väärtti!
7. (16.) Peipsijärvi – historiaa ja kulttuuria
Lahdessakin hyvin tunnettu Viron tuntija Hannu Oittinen on kirjoittanut mainion artikkelin tästä Euroopan viidenneksi suurimmasta järvestä Suomen Viro-yhdistysten liiton lehteen, jonka nimi on Viro. nyt. Ihan pieni lätäkkö Peipsijärvi ei todellakaan ole, sillä se kuuluu Laatokan, Äänisen, Vänernin ja Saimaan kanssa tavallaan samaan sarjaan. Raja-aluetta se on ollut ainakin siitä saakka, kun Saksalaisen ritarikunnan joukot kohtasivat siellä venäläisten, tai paremminkin novgorodilaisten joukot 1240-luvulla. Tästä alkoi idän ja lännen rajan rakentuminen näille tienoille.
Artikkeli on mainiota kertausta, varsinkin kun olen jo sellaisessa elämäntilanteessa, että muistot ovat tulleet yhä merkityksellisemmiksi. Olen poiminut hänen esityksestään muutamia pääkohtia. Lisäksi on mukana joitakin omia muistoja.
Ennen kuin alan esitellä kyseistä artikkelia, muistutan, että Päijät-Hämeen Tuglas-seura teki vahvalla kaudellaan virolaissyntyisen Leili Kujanpään johdolla paljon Viron matkoja, myös Peipsijärven rantamille mm. ns. vanhauskoisten jäljille. Parissa kuvassa näkyy hieman Peipsijärven ulappaakin. Jos olisin vielä voimissani, saattaisin hyvinkin harkita vielä laivamatkaa Tartosta Emajokea pitkin järvelle. Emajoen suistokin olisi jo näkemisen arvoinen kaikkine pikkujärvineen, metsäsaarekkeineen ja ruovikkoineen.
---------
Suomessa toimii useita sellaisia kansalaisjärjestöjä, jotka pitävät Viroon yhteyttä. Niistä historiallisesti merkittävimmät ovat Tuglas-seura (per.1982) ja jo mainittu Viro-yhdistysten liitto (per.1991). Tuglas-seuran perustivat lähinnä kulttuuripiirit, mutta Viron itsenäistymisvaiheessa se sai valtavasti uusia tehtäviä, se mm. organisoi laajaa avustustoimintaa. Yhteen aikaan se hoiti tavallaan ison osan maiden välisestä muustakin yhteistyöstä. Elettiin aikaa, jolloin valtiotasolla oltiin vielä varovaisia ajatellen henkitoreissaan olleen Neuvostoliiton reaktioita. Esimerkiksi Viron ensimmäinen ulkoministeri, myöhempi presidentti Lennart Meri hoiti yhteen aikaan tehtäviään Helsingistä Tuglas-seuran huoneistosta käsin. Seura on perustanut yhteyteensä myös paikallisia yhdistyksiä, virallisesti kymmenen, joista aktiivisia lienee tällä hetkellä reilut puolisen tusinaa. Yhdistyksen lehden nimi on Elo, joka tulee kirjailija Friedebert Tuglaksen vaimon nimestä.
Suomen Viro-yhdistysten liitto sai alkunsa Viron itsenäistymisajasta, ja siitä valtavasta avustustoiminnasta, jota Suomen kunnat ja muut yhteisöt sinne suuntasivat. Syntyi nelisenkymmentä paikallista yhdistystä, jotka perustivat myöhemmin oman keskusjärjestönsä Helsinkiin. Kattojärjestö Suomen Viro-yhdistysten liitto toimii samoin kuin Tuglas-seurakin Eesti Majassa Sörnäisten rantatiellä Helsingissä. Paikallisyhdistyksistä näyttää vahvin olevan Varsinais-Suomen Viro-keskus, joka saa voimansa Turun yliopistosta ja sen piirissä toimivista henkilöistä, myös virolaisista. Muitakin vahvoja toimijoita on.
Lahdessakin hyvin tunnettu Viron tuntija Hannu Oittinen on kirjoittanut mainion artikkelin tästä Euroopan viidenneksi suurimmasta järvestä Suomen Viro-yhdistysten liiton lehteen, jonka nimi on Viro. nyt. Ihan pieni lätäkkö Peipsijärvi ei todellakaan ole, sillä se kuuluu Laatokan, Äänisen, Vänernin ja Saimaan kanssa tavallaan samaan sarjaan. Raja-aluetta se on ollut ainakin siitä saakka, kun Saksalaisen ritarikunnan joukot kohtasivat siellä venäläisten, tai paremminkin novgorodilaisten joukot 1240-luvulla. Tästä alkoi idän ja lännen rajan rakentuminen näille tienoille.
Artikkeli on mainiota kertausta, varsinkin kun olen jo sellaisessa elämäntilanteessa, että muistot ovat tulleet yhä merkityksellisemmiksi. Olen poiminut hänen esityksestään muutamia pääkohtia. Lisäksi on mukana joitakin omia muistoja.
Ennen kuin alan esitellä kyseistä artikkelia, muistutan, että Päijät-Hämeen Tuglas-seura teki vahvalla kaudellaan virolaissyntyisen Leili Kujanpään johdolla paljon Viron matkoja, myös Peipsijärven rantamille mm. ns. vanhauskoisten jäljille. Parissa kuvassa näkyy hieman Peipsijärven ulappaakin. Jos olisin vielä voimissani, saattaisin hyvinkin harkita vielä laivamatkaa Tartosta Emajokea pitkin järvelle. Emajoen suistokin olisi jo näkemisen arvoinen kaikkine pikkujärvineen, metsäsaarekkeineen ja ruovikkoineen.
---------
Suomessa toimii useita sellaisia kansalaisjärjestöjä, jotka pitävät Viroon yhteyttä. Niistä historiallisesti merkittävimmät ovat Tuglas-seura (per.1982) ja jo mainittu Viro-yhdistysten liitto (per.1991). Tuglas-seuran perustivat lähinnä kulttuuripiirit, mutta Viron itsenäistymisvaiheessa se sai valtavasti uusia tehtäviä, se mm. organisoi laajaa avustustoimintaa. Yhteen aikaan se hoiti tavallaan ison osan maiden välisestä muustakin yhteistyöstä. Elettiin aikaa, jolloin valtiotasolla oltiin vielä varovaisia ajatellen henkitoreissaan olleen Neuvostoliiton reaktioita. Esimerkiksi Viron ensimmäinen ulkoministeri, myöhempi presidentti Lennart Meri hoiti yhteen aikaan tehtäviään Helsingistä Tuglas-seuran huoneistosta käsin. Seura on perustanut yhteyteensä myös paikallisia yhdistyksiä, virallisesti kymmenen, joista aktiivisia lienee tällä hetkellä reilut puolisen tusinaa. Yhdistyksen lehden nimi on Elo, joka tulee kirjailija Friedebert Tuglaksen vaimon nimestä.
Suomen Viro-yhdistysten liitto sai alkunsa Viron itsenäistymisajasta, ja siitä valtavasta avustustoiminnasta, jota Suomen kunnat ja muut yhteisöt sinne suuntasivat. Syntyi nelisenkymmentä paikallista yhdistystä, jotka perustivat myöhemmin oman keskusjärjestönsä Helsinkiin. Kattojärjestö Suomen Viro-yhdistysten liitto toimii samoin kuin Tuglas-seurakin Eesti Majassa Sörnäisten rantatiellä Helsingissä. Paikallisyhdistyksistä näyttää vahvin olevan Varsinais-Suomen Viro-keskus, joka saa voimansa Turun yliopistosta ja sen piirissä toimivista henkilöistä, myös virolaisista. Muitakin vahvoja toimijoita on.
Hannu Oittinen toteaa artikkelissaan, että Suur-Peipsi jakautuu kolmeen osaan, varsinaiseen Peipsijärveen pohjoisessa, keskipaikan kapeaan Lämmijärveen ja eteläiseen Pihkovanjärveen. Se purkaa vetensä Narvajoen kautta Suomenlahteen.
Pohjoisrannoilla on useita luonnonsuojelualueita, kansallispuistoja ja hiekkarantoja. Alatagusen laajasta kansallispuistosta luonnonystävät muistavat parhaiten Viron suurimmat havumetsät ja kosteikot, liito-oravat, maakotkat, lapinpöllöt, ilvekset ja karhut. Smolnitsasta löytyy tavattoman pitkiä hiekkadyynejä ja Kauksista yli 30 kilometriä pitkä hiekkaranta. Ei ihme, että matkaoppaat ovat hehkutelleet juuri näitä lomaseutuja.
Tässä on kysymys kuvakaappauksesta Wikipediasta.
Tarton kaupungista on hyvä vesiyhteys järvelle, sillä sen läpi virtaa Emajoki, jolla on varsin leveä uoma. Joki lähtee Viljandimaan Võrtsjärvestä . Aikanaan laivat kulkivat koko joen pituudelta, nykyään järjestetään kesäisiä risteilyjä Tartosta Piirissaareen, joka on Peipsijärvellä aivan Venäjän rajan tuntumassa. Kuva on Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkalta vuonna 2009.
Järvi on tunnetusti hyvin kalaisa, ja matkailumahdollisuuksia riittäisi, jos poliittiset olot olisivat toisenlaiset. Laivayhteydet ovat senkin takia vähissä. Hannu Oittinen esittääkin toivomuksen, että Tarton kulttuuripääkaupunkivuosi 2024 voisi saada tässä suhteessa muutoksen aikaan, esimerkiksi voitaisiin tutustua Emajoen suistoon ennen Peipsijärveä.
Järvi on tunnetusti hyvin kalaisa, ja matkailumahdollisuuksia riittäisi, jos poliittiset olot olisivat toisenlaiset. Laivayhteydet ovat senkin takia vähissä. Hannu Oittinen esittääkin toivomuksen, että Tarton kulttuuripääkaupunkivuosi 2024 voisi saada tässä suhteessa muutoksen aikaan, esimerkiksi voitaisiin tutustua Emajoen suistoon ennen Peipsijärveä.
Kiinnostavia kohteita olisivat järven puolella esimerkiksi Mustvee, Mehikoorma, Räpina Setomaan rajalla ja Värska itse Setomaalla.
Kuva on punaisesta hiekkakivitörmästä Kallastessa, järven länsirannan keskiosasta.
Seuraavissa kuvissa on idyllinen kylätie Kallastessa ns. sipulitien varrella. Sipulitie on matkailuverkosto, johon kuuluu parikymmentä yrittäjää, jotka tarjoavat myös ruokaa ja majoitusta. Vanhauskoisten kirkko ja seurakuntatalo toimivat mm. Rajassa. Sodan aikana tuhoutuneesta kirkosta on uudelleen rakennettu vain eteisosa. Eräs matkan osanottajista kävelee kohti rantaa. Kuvat ovat vuodelta 2012.
Kuva on punaisesta hiekkakivitörmästä Kallastessa, järven länsirannan keskiosasta.
Seuraavissa kuvissa on idyllinen kylätie Kallastessa ns. sipulitien varrella. Sipulitie on matkailuverkosto, johon kuuluu parikymmentä yrittäjää, jotka tarjoavat myös ruokaa ja majoitusta. Vanhauskoisten kirkko ja seurakuntatalo toimivat mm. Rajassa. Sodan aikana tuhoutuneesta kirkosta on uudelleen rakennettu vain eteisosa. Eräs matkan osanottajista kävelee kohti rantaa. Kuvat ovat vuodelta 2012.
Peipsijärven tuntumassa asustaa kaksi merkittävää vähemmistöä, setot ja vanhauskoiset eli starovertsit. Vanhauskoisten tunnetuimpia asuinpaikkoja ovat länsirannan maalaukselliset raittikylät kuten kuvissakin esiintyvä Kallaste sekä Kasepää tai Varnja. Heillä on maassa 11 seurakuntaa, myös Tallinnassa ja Tartossa on seurakunnat. Starovertsit erosivat n. 300 vuotta sitten Venäjän ortodoksikirkosta vähäpätöiseltä kuulostavan seikan, eli ristinmerkin suorittamistavan takia. Oittinen tosin toteaa, että tämän takana saattoi olla jotain muutakin, vallan väärinkäyttöä ja sortoa. Joissakin Peipsijärven kylissä ja kaupungeissa on kyllä luterilaisia ja ortodoksisia kirkkoja.
Itämerensuomalaiset setot ovat vanhastaan olleet ortodokseja. Heidän perinteiset asuinalueensa ovat Kaakkois-Virossa, Pihkovanjärven rannoilla ja laajasti Petserinmaalla. Viron ja Venäjän raja määriteltiin alunperin Tarton rauhansopimuksessa vuona 1920, mutta Neuvosto-Viron aikana rajaa siirrettiin omavaltaisesti lännemmäksi. Raja on edelleen riidanalainen, eikä ratkaisua ole nähtävissä. Raja näkyy tämän artikkkelin ensimmäisessä kuvassa,
Itämerensuomalaiset setot ovat vanhastaan olleet ortodokseja. Heidän perinteiset asuinalueensa ovat Kaakkois-Virossa, Pihkovanjärven rannoilla ja laajasti Petserinmaalla. Viron ja Venäjän raja määriteltiin alunperin Tarton rauhansopimuksessa vuona 1920, mutta Neuvosto-Viron aikana rajaa siirrettiin omavaltaisesti lännemmäksi. Raja on edelleen riidanalainen, eikä ratkaisua ole nähtävissä. Raja näkyy tämän artikkkelin ensimmäisessä kuvassa,
Võrun kaupunkiin vuonna 2009 suuntautuneella matkalla kävimme myös setokansan mailla Värskassa ja Obinitsassa. Värska Gregoriuse kirik on tunnettu kivirakenteistaan ja kaaristaan. Hautausmaalla saatoimme nähdä haudoilla myös muovikukkasia. Kirkossa oli häikäisevän upea ikonostaasi.
Seurakunnan pappi ei saapunut esittelemään kirkkoa sovittuna aikana, oli nimittäin edellinen ilta mennyt ”pitkäksi”! Onneksi paikalla oli eräs seurakunnan hallintoon kuulunut henkilö. Matka Võrumaalle tapahtui kesäkuussa 2009.
Kysymyksessä on alkuaan Tuulikki Mäkisen ottama valokuva, jonka olin muuttanut kustannussyistä kaksiväriseksi teostani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa varten.
Seurakunnan pappi ei saapunut esittelemään kirkkoa sovittuna aikana, oli nimittäin edellinen ilta mennyt ”pitkäksi”! Onneksi paikalla oli eräs seurakunnan hallintoon kuulunut henkilö. Matka Võrumaalle tapahtui kesäkuussa 2009.
Kysymyksessä on alkuaan Tuulikki Mäkisen ottama valokuva, jonka olin muuttanut kustannussyistä kaksiväriseksi teostani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa varten.
6. (15.) Hengaillaan, kun junaa odotetaan!
TV ykkösen ohjelmistoon on tullut uusi, ruotsalaislähtöinen visailuohjelma, joka täyttää seitsemän keväisen lauantain alkuillan. Tällä kertaa on kysymyksessä toinen tuotantokausi. Kysymys on pitkälti maantiedon osaamisesta, sillä pääosioissa ajetaan kiskoilla joihinkin kolmeen kaupunkiin, jotka sijaitsevat Suomessa, Euroopassa tai jossain päin muuta maailmaa. Kuvaruudussa näkyy nopeutettua kuvaa rautatiekiskoista, ja maisematkin vilahtelevan ohi. Niistä ei kuitenkaan ole paljon apua, mutta vihjeet auttavat. Ensimmäinen vihje saattaa antaa 10 pistettä, muut siitä aina pari pistettä vähemmän. Kun matkan suunta on selvinnyt voi vetää junanvaunua etäisesti muistuttavassa, äänieristetyssä kopissa istuen katosta riippuvaa hätäjarrun kahvaa. Kun matkan pää on selvinnyt, annetaan osanottajille useita kysymyksiä, joista sitten saa pisteitä yhdestä kolmeen, aina sen mukaan, montako vastausta oli oikein.
Useilla muillakin kanavilla on kilpailuja, välillä melkein mistä aiheesta tahansa. Suomeen on vakiintumassa noin 20–30 julkkiksen joukko, jonka jäsenet vierailevat vuoron perään toistensa ohjelmissa. Tämä Hengaillaan on toista maata, ainakin siinä, että se marssittaa esille uusia kasvoja. Jenni Poikelus ja Riku Rantala ovat aivan mainioita ohjelman vetäjiä. Nyt viime lauantaina oli ehditty jo ensimmäiseen semifinaaliin, jossa vastakkain olivat Stan Saanila ja Laura Friman sekä Mikko Kekäläinen ja Ella Kanninen, eli puoli seitsemän -ohjelman juontajakaksikko. Jos ohjelmaa voitaisiin jostain arvostella, niin se olisi eräiden kilpailijain heikko taso. Nämä neljä olivat kyllä asemansa ansainneet, tietoa ja taitoa riitti jokaisella. Loppukilpailuun selvisi lopulta Kekäläinen-Kanninen-pari, Kilpailu oli todella tiukka. Se ratkesi siihen, että Stan Saanila kiirehti vetämään hätäjarrua jo 10 pisteen kohdalla. Valitettavasti hän tarjosi Algeriaa oikean eli Marokon sijasta.
Ns. housebändi vaihtuu aina ohjelmasta toiseen. Nämä välisoitot kyllä ärsyttävät joka kerta. Olin aikoinani 1950-luvulla suuri Olavi Virran fani, nyt en ymmärrä, miksi lavalla pitää olla koko ajan räiskettä ja räminää. Nykylaulutyylikin minua hermostuttaa, siihen on pesiytynyt liikaa turhanpäiväistä naukumista, johon syyllistyvät niin miehet kuin naisetkin. Mutta kun ohjelma muuten on hyvä, niin kyllä minä sen kestän.
Jotain meinasi unohtua, ensimmäisellä kerralla mukana olleet, monesta muusta ohjelmasta tutut Jani Halme ja Anna Rimpelä leikkivät kirjeenvaihtajaa niissä Euroopan kaupungeissa, jotka ovat kulloisissakin tehtävissä keskiössä. Moitteettomasti ja hauskasti he hommansa hoitavat, niin myös kulloinkin vuorossa oleva kokki, joka valmistaa kilpailijoille ja tuomari Riku Rantalalle tietyssä ulkomaan kaupungissa suosiossa olevaa ruokaa. Piristävä lisä on tämäkin.
-------
Vaikka en ns. kotipeliin osallistukaan, yritän tietysti miettiä vastauksia, kuten kai jokainen muukin katsoja. Valitettavasti vain alkaa tuo nimimuisti hapertua, vuosi vuodelta yhä enemmän. Esimerkiksi en millään saanut mieleeni Kemijärven Suomutunturin nimeä, vaikka näin silmieni edessä sen sijainnin kartalla, ja olinhan minä sielläkin käynytkin. Rinteet ja mökkikylä piirtyivät niin ikään silmiini. Joskus yli 30 vuotta sitten Lions klubimme eräs jäsen kutsui meitä muita sinne osaomistamalleen mökille, tai oikea huvilahan se todella oli.
Meitä lähti matkaan puolisen tusinaa veljeä, matka tehtiin junalla, ja aamulla varhain olimme Kemijärvellä. Näin ehdimme heti rinteeseen ja laduille. Kaikki muuta laskettelivat, ja minä jäin 12 vuotta minua nuoremman leijonaveljen kanssa kiertämään Suomutunturin ympäri kulkenutta latua. Pääosa siitä oli tasaista. mutta joissain kohdin noustiin hieman tunturin alarinteiden tuntumaan. Illalla olin uupunut, ja menin nukkumaan kello yhdeksän maissa.
Koko muu joukko lähti paikalliseen tanssiravintolaan, isäntäämme ja siis minua tietysti lukuun ottamatta. Heräsin joskus pikkutunneilla ja kurkistin sieltä toisen kerroksen makuuhuoneen ovelta alas isoon tupaan. Tansseihin lähtenyt joukko olikin laajentunut lähes kaksikertaiseksi, hauskaa ja erilaista kisailua näytti olevan.
Nyt tuo klubimme on jo ainakin kymmenen vuotta sitten lopettanut toimintansa, eikä taida entisiä veljiä juurikaan olla elossa tai muutoinkaan kehuttavassa kunnossa. Vanheneminen ei siis ole ollenkaan hauskaa, sen palautti mieleeni taas tuo mokoma Hengaillaan -ohjelma!
TV ykkösen ohjelmistoon on tullut uusi, ruotsalaislähtöinen visailuohjelma, joka täyttää seitsemän keväisen lauantain alkuillan. Tällä kertaa on kysymyksessä toinen tuotantokausi. Kysymys on pitkälti maantiedon osaamisesta, sillä pääosioissa ajetaan kiskoilla joihinkin kolmeen kaupunkiin, jotka sijaitsevat Suomessa, Euroopassa tai jossain päin muuta maailmaa. Kuvaruudussa näkyy nopeutettua kuvaa rautatiekiskoista, ja maisematkin vilahtelevan ohi. Niistä ei kuitenkaan ole paljon apua, mutta vihjeet auttavat. Ensimmäinen vihje saattaa antaa 10 pistettä, muut siitä aina pari pistettä vähemmän. Kun matkan suunta on selvinnyt voi vetää junanvaunua etäisesti muistuttavassa, äänieristetyssä kopissa istuen katosta riippuvaa hätäjarrun kahvaa. Kun matkan pää on selvinnyt, annetaan osanottajille useita kysymyksiä, joista sitten saa pisteitä yhdestä kolmeen, aina sen mukaan, montako vastausta oli oikein.
Useilla muillakin kanavilla on kilpailuja, välillä melkein mistä aiheesta tahansa. Suomeen on vakiintumassa noin 20–30 julkkiksen joukko, jonka jäsenet vierailevat vuoron perään toistensa ohjelmissa. Tämä Hengaillaan on toista maata, ainakin siinä, että se marssittaa esille uusia kasvoja. Jenni Poikelus ja Riku Rantala ovat aivan mainioita ohjelman vetäjiä. Nyt viime lauantaina oli ehditty jo ensimmäiseen semifinaaliin, jossa vastakkain olivat Stan Saanila ja Laura Friman sekä Mikko Kekäläinen ja Ella Kanninen, eli puoli seitsemän -ohjelman juontajakaksikko. Jos ohjelmaa voitaisiin jostain arvostella, niin se olisi eräiden kilpailijain heikko taso. Nämä neljä olivat kyllä asemansa ansainneet, tietoa ja taitoa riitti jokaisella. Loppukilpailuun selvisi lopulta Kekäläinen-Kanninen-pari, Kilpailu oli todella tiukka. Se ratkesi siihen, että Stan Saanila kiirehti vetämään hätäjarrua jo 10 pisteen kohdalla. Valitettavasti hän tarjosi Algeriaa oikean eli Marokon sijasta.
Ns. housebändi vaihtuu aina ohjelmasta toiseen. Nämä välisoitot kyllä ärsyttävät joka kerta. Olin aikoinani 1950-luvulla suuri Olavi Virran fani, nyt en ymmärrä, miksi lavalla pitää olla koko ajan räiskettä ja räminää. Nykylaulutyylikin minua hermostuttaa, siihen on pesiytynyt liikaa turhanpäiväistä naukumista, johon syyllistyvät niin miehet kuin naisetkin. Mutta kun ohjelma muuten on hyvä, niin kyllä minä sen kestän.
Jotain meinasi unohtua, ensimmäisellä kerralla mukana olleet, monesta muusta ohjelmasta tutut Jani Halme ja Anna Rimpelä leikkivät kirjeenvaihtajaa niissä Euroopan kaupungeissa, jotka ovat kulloisissakin tehtävissä keskiössä. Moitteettomasti ja hauskasti he hommansa hoitavat, niin myös kulloinkin vuorossa oleva kokki, joka valmistaa kilpailijoille ja tuomari Riku Rantalalle tietyssä ulkomaan kaupungissa suosiossa olevaa ruokaa. Piristävä lisä on tämäkin.
-------
Vaikka en ns. kotipeliin osallistukaan, yritän tietysti miettiä vastauksia, kuten kai jokainen muukin katsoja. Valitettavasti vain alkaa tuo nimimuisti hapertua, vuosi vuodelta yhä enemmän. Esimerkiksi en millään saanut mieleeni Kemijärven Suomutunturin nimeä, vaikka näin silmieni edessä sen sijainnin kartalla, ja olinhan minä sielläkin käynytkin. Rinteet ja mökkikylä piirtyivät niin ikään silmiini. Joskus yli 30 vuotta sitten Lions klubimme eräs jäsen kutsui meitä muita sinne osaomistamalleen mökille, tai oikea huvilahan se todella oli.
Meitä lähti matkaan puolisen tusinaa veljeä, matka tehtiin junalla, ja aamulla varhain olimme Kemijärvellä. Näin ehdimme heti rinteeseen ja laduille. Kaikki muuta laskettelivat, ja minä jäin 12 vuotta minua nuoremman leijonaveljen kanssa kiertämään Suomutunturin ympäri kulkenutta latua. Pääosa siitä oli tasaista. mutta joissain kohdin noustiin hieman tunturin alarinteiden tuntumaan. Illalla olin uupunut, ja menin nukkumaan kello yhdeksän maissa.
Koko muu joukko lähti paikalliseen tanssiravintolaan, isäntäämme ja siis minua tietysti lukuun ottamatta. Heräsin joskus pikkutunneilla ja kurkistin sieltä toisen kerroksen makuuhuoneen ovelta alas isoon tupaan. Tansseihin lähtenyt joukko olikin laajentunut lähes kaksikertaiseksi, hauskaa ja erilaista kisailua näytti olevan.
Nyt tuo klubimme on jo ainakin kymmenen vuotta sitten lopettanut toimintansa, eikä taida entisiä veljiä juurikaan olla elossa tai muutoinkaan kehuttavassa kunnossa. Vanheneminen ei siis ole ollenkaan hauskaa, sen palautti mieleeni taas tuo mokoma Hengaillaan -ohjelma!
5. (14.) Lahden kaupungin historiallisia kerrostumia
Lahdessa 9.–10.2. pidettyjen historiapäivien ohjelmassa oli lauantaina 10.2. iltapäivällä kolmen luennon sarja Lahden vaiheista. Entisestä Hollolan pitäjän kylästä Vesijärven rannalla tuli ensin kauppala, ja sitten yhä laajeneva kaupunki, ja eteläisen Suomen yksi merkittävä keskus. Tilaisuuden puheenjohtajana oli tässä vaiheessa FM, tutkija Janne Ridanpää, sekä esitelmöitsijöinä dosentti Mikko-Olavi Seppälä, professori emeritus Antti Karisto ja dosentti Hannu Takala. Yhteisnimenä heidän esityksilleen oli Kerrostumia risteyskaupungin historiassa.
Todettakoon tässä vielä, että kesäkuussa avataan Lahden kartanossa museon perusnäyttely nimeltä ”Hyvä paikka”. Siellä esitellään monipuolisesti Lahden kaupungin kehitystä. Siihen voi tutustua myös kahden Lahden historiallisen museon julkaiseman teoksen sivuilta. Ne ovat nimeltään Aikakaaria Päijät-Hämeen historiaan sekä Raittikylästä kaupungiksi. Kolmantena voidaan vielä mainita Päijät-Hämeen tutkimusseuran teos Lahden paikka, Lahden paikat.
Suomalaiset historiapäivät osoittivat jälleen tarpeellisuutensa, kuulijoitakin oli useita satoja. Nyt kuitenkin kuultiin hälyttäviä uutisia, rahoitus on kerta kerralta muuttunut hankalammaksi, ja vapaaehtoispohjalta toimineet järjestäjät ovat vanhentuneet. Heistä monet ovat luopumassa tehtävistään. Jos päivät päästetään loppumaan, se ei kerro hyvää Lahden kulttuurimnyönteisyydestä.
Lahden kylä, risteysasema
Dosentti Mikko-Olavi Seppälä
Hollolan kylänä Lahti oli kulttuurisessa rajavyöhykkeessä, jossa se sai vaikutteita monelta taholta sen ajan liikennemahdollisuuksien rajoissa. Jo varhain siellä alettiin pitää markkinoita, mutta ne siirrettiin Vääksyn Anianpeltoon 1727. Sen ajan valtiovalta pitikin tuota Anianpeltoa tulevaisuuden paikkana, olihan se suoraan Päijänteen rannalla, sen ja Vesijärven yhtymäkohdassa. Eikä kaupanteko rajoittunut vain lähiseuduille, sillä puutavaralla oli jatkuvaa kysyntää ulkomailla. Päijänteellä oli oikein sahauskeskuskin ja Lautasaaren varastointialue. Talviset lautarahdit kuljetettiin hevosilla Loviisaan. Aikanaan Loviisan radan valmistuttua kuljetukset siirtyivät raiteille.
Höyrykone mullisti sahojen toiminnan1860-luvulta lähtien. Muusta taloudellisesta toimeliaisuudesta mainittakoon vielä koskenperkaukset, järvenlaskut ja ns. maakauppa, eli eräänlaisten kauppaliikkeiden perustaminen ainakin pitäjien kirkonkyliin. Järvenlaskuista tunnetuin oli Vesijärvestä Päijänteelle johtavan joen perkaus, joka laski Vesijärven pintaa useiden metrien verran. Uutta viljelysmaata tuli näin koko järven alueelle, jopa Lahden kylän asutukseen saakka. Harva tulee ajatelleksi, että Kisapuiston alueellakin lainehti joskus järvivesi.
Lahden kolme liikkeellelähtöä
Professori emeritus Antti Karisto
Lahden ensimmäinen liikkeellelähtö: Riihimäen-Pietarin rata
1860-luku oli koettelemusten kautta, sillä siihen osui Suomessa poikkeuksellisen kova nälänhätä. Tulivat katovuodet, eikä Euroopasta saatu ajoissa viljaa Itämeren jääolojen vuoksi. Alkoi laajamittainen sisäinen muuttoliike, syrjäseuduilta vaellettiin perhekunnittain kohti vauraampia alueita. Tähän vaiheeseen osui myös Riihimäen Pietarin radan rakentaminen. Ensimmäinen rataosuus Helsingistä Hämeenlinnaan oli valmistunut vuonna 1862. Rataa jatkettiin Riihimäeltä itään Salpausselän helpommin rakennettavaa harjua pitkin. Osittain tämä tapahtui myös siksi, ettei ulkopuolinen sotajoukko voisi heti rannikolta päästä rautatielle pahojaan tekemään.
Maan väkiluku oli tuolloin 1.8 miljoonaa, ja yhtenä vuonna 1868 kuoli 137700 ihmistä. Lahteen alkoi valua väkeä jo kuukausia ennen ratatöiden alkamista vuonna 1867. Ratatöiden alettua viidennes töihin otetuista kuoli. Ratatyömaalle jouduttiin perustamaan 14 sairashuonetta. Suurin radanrakentajien hautausmaa sijaitsee korkealla mäellä Nastolan tien varressa nelostien risteyksen lähellä.
Vesijärven satama oli joinakin vuosina maan toiseksi suurin rautatieasema tavaran kuljetuksella mitattuna. Tavaraa kuljetettiin pääasiassa Helsinkiin ja Kotkaan ulkomaille vietäväksi. Neljä viidesosaa tuonnista tuli Pietarin Suomen asemalta ja Helsingin kolmelta asemalta. 1870-luvulla vain kolmannes asukkaista oli rippikirjan mukaan kotoisin Hollolan seurakunnasta, eli sisäistä muuttoliikettä oli.
heinen kuva on kuvakaappaus striimatusta esiryksestä.
Lahdessa 9.–10.2. pidettyjen historiapäivien ohjelmassa oli lauantaina 10.2. iltapäivällä kolmen luennon sarja Lahden vaiheista. Entisestä Hollolan pitäjän kylästä Vesijärven rannalla tuli ensin kauppala, ja sitten yhä laajeneva kaupunki, ja eteläisen Suomen yksi merkittävä keskus. Tilaisuuden puheenjohtajana oli tässä vaiheessa FM, tutkija Janne Ridanpää, sekä esitelmöitsijöinä dosentti Mikko-Olavi Seppälä, professori emeritus Antti Karisto ja dosentti Hannu Takala. Yhteisnimenä heidän esityksilleen oli Kerrostumia risteyskaupungin historiassa.
Todettakoon tässä vielä, että kesäkuussa avataan Lahden kartanossa museon perusnäyttely nimeltä ”Hyvä paikka”. Siellä esitellään monipuolisesti Lahden kaupungin kehitystä. Siihen voi tutustua myös kahden Lahden historiallisen museon julkaiseman teoksen sivuilta. Ne ovat nimeltään Aikakaaria Päijät-Hämeen historiaan sekä Raittikylästä kaupungiksi. Kolmantena voidaan vielä mainita Päijät-Hämeen tutkimusseuran teos Lahden paikka, Lahden paikat.
Suomalaiset historiapäivät osoittivat jälleen tarpeellisuutensa, kuulijoitakin oli useita satoja. Nyt kuitenkin kuultiin hälyttäviä uutisia, rahoitus on kerta kerralta muuttunut hankalammaksi, ja vapaaehtoispohjalta toimineet järjestäjät ovat vanhentuneet. Heistä monet ovat luopumassa tehtävistään. Jos päivät päästetään loppumaan, se ei kerro hyvää Lahden kulttuurimnyönteisyydestä.
Lahden kylä, risteysasema
Dosentti Mikko-Olavi Seppälä
Hollolan kylänä Lahti oli kulttuurisessa rajavyöhykkeessä, jossa se sai vaikutteita monelta taholta sen ajan liikennemahdollisuuksien rajoissa. Jo varhain siellä alettiin pitää markkinoita, mutta ne siirrettiin Vääksyn Anianpeltoon 1727. Sen ajan valtiovalta pitikin tuota Anianpeltoa tulevaisuuden paikkana, olihan se suoraan Päijänteen rannalla, sen ja Vesijärven yhtymäkohdassa. Eikä kaupanteko rajoittunut vain lähiseuduille, sillä puutavaralla oli jatkuvaa kysyntää ulkomailla. Päijänteellä oli oikein sahauskeskuskin ja Lautasaaren varastointialue. Talviset lautarahdit kuljetettiin hevosilla Loviisaan. Aikanaan Loviisan radan valmistuttua kuljetukset siirtyivät raiteille.
Höyrykone mullisti sahojen toiminnan1860-luvulta lähtien. Muusta taloudellisesta toimeliaisuudesta mainittakoon vielä koskenperkaukset, järvenlaskut ja ns. maakauppa, eli eräänlaisten kauppaliikkeiden perustaminen ainakin pitäjien kirkonkyliin. Järvenlaskuista tunnetuin oli Vesijärvestä Päijänteelle johtavan joen perkaus, joka laski Vesijärven pintaa useiden metrien verran. Uutta viljelysmaata tuli näin koko järven alueelle, jopa Lahden kylän asutukseen saakka. Harva tulee ajatelleksi, että Kisapuiston alueellakin lainehti joskus järvivesi.
Lahden kolme liikkeellelähtöä
Professori emeritus Antti Karisto
Lahden ensimmäinen liikkeellelähtö: Riihimäen-Pietarin rata
1860-luku oli koettelemusten kautta, sillä siihen osui Suomessa poikkeuksellisen kova nälänhätä. Tulivat katovuodet, eikä Euroopasta saatu ajoissa viljaa Itämeren jääolojen vuoksi. Alkoi laajamittainen sisäinen muuttoliike, syrjäseuduilta vaellettiin perhekunnittain kohti vauraampia alueita. Tähän vaiheeseen osui myös Riihimäen Pietarin radan rakentaminen. Ensimmäinen rataosuus Helsingistä Hämeenlinnaan oli valmistunut vuonna 1862. Rataa jatkettiin Riihimäeltä itään Salpausselän helpommin rakennettavaa harjua pitkin. Osittain tämä tapahtui myös siksi, ettei ulkopuolinen sotajoukko voisi heti rannikolta päästä rautatielle pahojaan tekemään.
Maan väkiluku oli tuolloin 1.8 miljoonaa, ja yhtenä vuonna 1868 kuoli 137700 ihmistä. Lahteen alkoi valua väkeä jo kuukausia ennen ratatöiden alkamista vuonna 1867. Ratatöiden alettua viidennes töihin otetuista kuoli. Ratatyömaalle jouduttiin perustamaan 14 sairashuonetta. Suurin radanrakentajien hautausmaa sijaitsee korkealla mäellä Nastolan tien varressa nelostien risteyksen lähellä.
Vesijärven satama oli joinakin vuosina maan toiseksi suurin rautatieasema tavaran kuljetuksella mitattuna. Tavaraa kuljetettiin pääasiassa Helsinkiin ja Kotkaan ulkomaille vietäväksi. Neljä viidesosaa tuonnista tuli Pietarin Suomen asemalta ja Helsingin kolmelta asemalta. 1870-luvulla vain kolmannes asukkaista oli rippikirjan mukaan kotoisin Hollolan seurakunnasta, eli sisäistä muuttoliikettä oli.
heinen kuva on kuvakaappaus striimatusta esiryksestä.
Lahden toinen liikkeellelähtö Lahden palon 1877 jälkeen
Paikallinen yritystoiminta virkistyi heti radan tultua, mm. Hollolan apteekkari K.E. Wahlstedt perusti Lahteen apteekin ja kaupan sekä oluttehtaan August Fellmanin kanssa. Henrik Mattssonilla oli kauppansa yhteydessä leipomo. Hän osti em. oluttehtaan sekä perusti Mallasjuoman panimon. August Fellmanin yritystoiminta oli kuitenkin omaa luokkaansa, maanviljelyä, sahalaitos, selluloosatehdas ja meijeri, kokeilua panimo - ja viinanpolttoalalla. Hän hankki omistukseensa useita maatiloja ja asuintaloja, lisäksi hän oli suurin osakas Rautatieyhtiö Loviisa-Vesijärvi Oy:ssä. Hän osallistui aktiivisesti kunnallispolitiikkaan, oli valtiopäiväedustajana talonpoikaissäädyssä. Hän myös kehitti paikkakunnan kouluopetusta.
Lahden palossa tuhoutui mittava määrä vanhaa rakennuskantaa. Mutta kuten muualtakin tunnetaan, tällaisen katastrofin jälkeen alkaa aina valtava rakennusbuumi, ja tällä kertaa nousi palaneiden tilalle myös kivitaloja. Seuraavana vuonna, eli 1878 saatiin senaatilta päätös Lahden kauppalan perustamisesta.
Lahden kolmas liikkeellelähtö: Kaupunkioikeudet 1.11. 1905
Kaupungistuminen alkoi vauhdilla: Vuonna 1905 Rautatienkadulla oli jo 46, ja Aleksanterinkadulla 32 kauppaliikettä. Kiinteistökauppakin kiihtyi niin, että puhuttiin jopa keinottelusta. Tiedetään, että Lahden kauppakapasiteetti oli jopa kaksinkertainen Mikkeliin ja Hämeenlinnaankin verrattuna.
Joulukuussa 1910 järjestettiin maan nimekkäimmille arkkitehdeille kilpailu Lahden kaupungintalosta. Kaksi vuotta myöhemmin Eliel Saarisen suunnittelema talo oli valmis. Kysymys oli valtavasta ponnistelusta, sillä siihen kului kaupungin varoja reilun vuosibudjetin verran. Näyttävä oli myös Rautatienkadulle noussut kauppabasaari, huippumoderni betoni- ja lasirakennus. Näihin aikoihin saivat alkunsa myös seuraavat, sittemmin merkittäviksi tekijöiksi kohonneet yritykset: Vihtori Luhtasen kotiompelu (myöh. Luhta Oy) 1907, Lahden Rauta- ja Metalliteollisuustehdas (myöh. Raute Oy) 1908, Oululainen Kotileipomo (myöh. Oululainen) 1909, Mallasjuoma 1912 ja Lahden Puuseppätehdas (myöh. Asko) 1918.
Vieläkin enemmän tässä vaiheessa kasvattivat Lahden mainetta suurradioasema, jolle kaupunki lahjoitti tontin ns. Selänmäen laelta. Raivaustyöt aloitettiin syyskuussa 1927, ja rakennustöihin päästiin viikkoa myöhemmin. Kun oli kulunut 74 päivää, olivat molemmat 150-metriset radiomastot pystyssä. Ja mitä olisikaan Lahti ilman Salpausselän kisoja. Ensimmäisen kerran ne järjestettiin vuonna 1923. Tuon ajan vanha mäki purettiin vasta aivan 1970-luvun alussa, se sijaitsi ns. intiaanikukkulalla ja siitä suoraan nykyisen pääkatsomorakennuksen suuntaan. MM- kilpailujakin Salpausselällä on järjestytty jo seitsemän kertaa.
Karjalan perintö Lahdessa
Dosentti Hannu Takala
Viipuria on sanottu Suomen kansainvälisimmäksi kaupungiksi ennen sotia. Sen asukasluku oli vuonna 1939 89.000, siellä oli vanha historiallinen linna, piispanistuinkin, ja se oli merkittävä kauppakaupunki. Talvisodan ja jatkosodan päätyttyä sen väestö sijoitettiin pääasiassa Lahden seudulle, paljon pienempään kaupunkiin, ja sen naapurikuntiin. Lahden asukasluku oli silloin noin 25. 000, evakkoja tuli lopulta Lahteen ja Lahden seudulle noin 10.000. On selvää, että tällainen määrä näkyi ja kuului Lahdessakin, se vaikutti monella tapaa kaupungin ilmeeseen.
Evakot sijoitettiin muuhun Suomeen talvisodan jälkeen vuoden 1940 pika-asutuslain, ja jatkosodan jälkeen vuoden 1944 maanhankintalain perusteella. Lahteen ja ympäristökuntiin tuli pääasiassa Viipurin ja Äyräpään asukkaita, heistä noin puolet oli maatalousammattien harjoittajia. Uudella kotiseudulla täytyi yleensä aloittaa tyhjästä, ja sen jälkeen oli pyrittävä elämässä eteenpäin.
Lahtelaisten kannalta Viipurista saatiin useita teollisuuslaitoksia ja muita yrityksiä, sekä kaksi sellaista laitosta, joista tuli todellisia menestystarinoita. Toinen oli vuonna 1869 perustettu diakonissalaitos, joka oli jo Viipurissa ollut merkittävä toimija diakonian ja sairaanhoidon alalla. Sillä olisi ollut muitakin ottajia, mutta vuonna 1940 se kuitenkin saatiin Lahteen. Toinen oli vuonna 1918 perustettu Viipurin musiikkiopisto, joka niin ikään saatiin Lahteen vuonna 1940. Se menestyi tunnettujen johtajiensa ja edustajiensa (Sally Westerdahl, Felix Krohn ja Heimo Haitto) varassa niin hyvin, että sille rakennettiin uusi konserttisali vuonna 1952. Tästä on jatkunut suora linja sitten vuonna 2000 perustettuun Sibeliustaloon. Lahti saa kiittää näistä hankkeista otollista sijaintiaan, ja vastaanottavaa mieltä. Puolin ja toisin vaadittiin välillä sopeutumista kulttuuripiirteiden eroavaisuuden vuoksi, mutta pian näiden, ja mentaliteettien yhdistyminen koitui molemminpuoliseksesi menestykseksi.
Paikallinen yritystoiminta virkistyi heti radan tultua, mm. Hollolan apteekkari K.E. Wahlstedt perusti Lahteen apteekin ja kaupan sekä oluttehtaan August Fellmanin kanssa. Henrik Mattssonilla oli kauppansa yhteydessä leipomo. Hän osti em. oluttehtaan sekä perusti Mallasjuoman panimon. August Fellmanin yritystoiminta oli kuitenkin omaa luokkaansa, maanviljelyä, sahalaitos, selluloosatehdas ja meijeri, kokeilua panimo - ja viinanpolttoalalla. Hän hankki omistukseensa useita maatiloja ja asuintaloja, lisäksi hän oli suurin osakas Rautatieyhtiö Loviisa-Vesijärvi Oy:ssä. Hän osallistui aktiivisesti kunnallispolitiikkaan, oli valtiopäiväedustajana talonpoikaissäädyssä. Hän myös kehitti paikkakunnan kouluopetusta.
Lahden palossa tuhoutui mittava määrä vanhaa rakennuskantaa. Mutta kuten muualtakin tunnetaan, tällaisen katastrofin jälkeen alkaa aina valtava rakennusbuumi, ja tällä kertaa nousi palaneiden tilalle myös kivitaloja. Seuraavana vuonna, eli 1878 saatiin senaatilta päätös Lahden kauppalan perustamisesta.
Lahden kolmas liikkeellelähtö: Kaupunkioikeudet 1.11. 1905
Kaupungistuminen alkoi vauhdilla: Vuonna 1905 Rautatienkadulla oli jo 46, ja Aleksanterinkadulla 32 kauppaliikettä. Kiinteistökauppakin kiihtyi niin, että puhuttiin jopa keinottelusta. Tiedetään, että Lahden kauppakapasiteetti oli jopa kaksinkertainen Mikkeliin ja Hämeenlinnaankin verrattuna.
Joulukuussa 1910 järjestettiin maan nimekkäimmille arkkitehdeille kilpailu Lahden kaupungintalosta. Kaksi vuotta myöhemmin Eliel Saarisen suunnittelema talo oli valmis. Kysymys oli valtavasta ponnistelusta, sillä siihen kului kaupungin varoja reilun vuosibudjetin verran. Näyttävä oli myös Rautatienkadulle noussut kauppabasaari, huippumoderni betoni- ja lasirakennus. Näihin aikoihin saivat alkunsa myös seuraavat, sittemmin merkittäviksi tekijöiksi kohonneet yritykset: Vihtori Luhtasen kotiompelu (myöh. Luhta Oy) 1907, Lahden Rauta- ja Metalliteollisuustehdas (myöh. Raute Oy) 1908, Oululainen Kotileipomo (myöh. Oululainen) 1909, Mallasjuoma 1912 ja Lahden Puuseppätehdas (myöh. Asko) 1918.
Vieläkin enemmän tässä vaiheessa kasvattivat Lahden mainetta suurradioasema, jolle kaupunki lahjoitti tontin ns. Selänmäen laelta. Raivaustyöt aloitettiin syyskuussa 1927, ja rakennustöihin päästiin viikkoa myöhemmin. Kun oli kulunut 74 päivää, olivat molemmat 150-metriset radiomastot pystyssä. Ja mitä olisikaan Lahti ilman Salpausselän kisoja. Ensimmäisen kerran ne järjestettiin vuonna 1923. Tuon ajan vanha mäki purettiin vasta aivan 1970-luvun alussa, se sijaitsi ns. intiaanikukkulalla ja siitä suoraan nykyisen pääkatsomorakennuksen suuntaan. MM- kilpailujakin Salpausselällä on järjestytty jo seitsemän kertaa.
Karjalan perintö Lahdessa
Dosentti Hannu Takala
Viipuria on sanottu Suomen kansainvälisimmäksi kaupungiksi ennen sotia. Sen asukasluku oli vuonna 1939 89.000, siellä oli vanha historiallinen linna, piispanistuinkin, ja se oli merkittävä kauppakaupunki. Talvisodan ja jatkosodan päätyttyä sen väestö sijoitettiin pääasiassa Lahden seudulle, paljon pienempään kaupunkiin, ja sen naapurikuntiin. Lahden asukasluku oli silloin noin 25. 000, evakkoja tuli lopulta Lahteen ja Lahden seudulle noin 10.000. On selvää, että tällainen määrä näkyi ja kuului Lahdessakin, se vaikutti monella tapaa kaupungin ilmeeseen.
Evakot sijoitettiin muuhun Suomeen talvisodan jälkeen vuoden 1940 pika-asutuslain, ja jatkosodan jälkeen vuoden 1944 maanhankintalain perusteella. Lahteen ja ympäristökuntiin tuli pääasiassa Viipurin ja Äyräpään asukkaita, heistä noin puolet oli maatalousammattien harjoittajia. Uudella kotiseudulla täytyi yleensä aloittaa tyhjästä, ja sen jälkeen oli pyrittävä elämässä eteenpäin.
Lahtelaisten kannalta Viipurista saatiin useita teollisuuslaitoksia ja muita yrityksiä, sekä kaksi sellaista laitosta, joista tuli todellisia menestystarinoita. Toinen oli vuonna 1869 perustettu diakonissalaitos, joka oli jo Viipurissa ollut merkittävä toimija diakonian ja sairaanhoidon alalla. Sillä olisi ollut muitakin ottajia, mutta vuonna 1940 se kuitenkin saatiin Lahteen. Toinen oli vuonna 1918 perustettu Viipurin musiikkiopisto, joka niin ikään saatiin Lahteen vuonna 1940. Se menestyi tunnettujen johtajiensa ja edustajiensa (Sally Westerdahl, Felix Krohn ja Heimo Haitto) varassa niin hyvin, että sille rakennettiin uusi konserttisali vuonna 1952. Tästä on jatkunut suora linja sitten vuonna 2000 perustettuun Sibeliustaloon. Lahti saa kiittää näistä hankkeista otollista sijaintiaan, ja vastaanottavaa mieltä. Puolin ja toisin vaadittiin välillä sopeutumista kulttuuripiirteiden eroavaisuuden vuoksi, mutta pian näiden, ja mentaliteettien yhdistyminen koitui molemminpuoliseksesi menestykseksi.
4. (13.) Suomi sai sitten uuden presidentin
”Pulinat pois”, sanoi Johannes Virolainen 1970-luvun lopulla, kun keskustapuolueen nuorempi siipi oli nostanut puheenjohtajaksi hänen tilalleen nuoren tulevaisuudentoivon, Paavo Väyrysen. Tämä lause olisi varmaan hyvä neuvo nyt loppuvaiheeseen ehtineen presidentinvaalinkin suhteen. Mutta turha toivo, nyt se vasta ilotulitus alkaa, kaikki mahdolliset skribentit, politiikantoimittajat, puolueiden nokkamiehet ja -naiset, ynnä muut kirjoittamisesta leipänsä ansaitsevat, haluavat kantaa kortensa kekoon. Alexander Stubb on kuitenkin presidenttimme seuraavat kuusi vuotta.
Oikeastaan vaaleihin liittyvä episodi nähtiin jo puhemiehen vaalissa eduskunnan aloittaessa kevään istuntokautta. Sos. dem. puolueen kansanedustajat päättivät joukolla jättää tyhjän äänestyslipun, jotkut äänestivät jotain muuta henkilöä kuin Halla-ahoa, jolle perustuslaillisten puolueen mielestä paikka edelleen kuului. Vakiintuneen tavan mukaan eduskuntavaalien jälkeen pääministerin rooli kuului voittaneelle puolueelle, ja puhemiehen paikka toiseksi tulleelle, eli tässä tapauksessa perustuslaillisille.
Sos.dem. puolueen edustajat, kärjessä entinen ministeri Tytti Tuppurainen, selittivät, että epäluottamus lähti siitä, että Halla-aho ei kutsunut eduskuntaa viime kesänä koolle kesken kesäloman käsittelemään ministerien luottamusta. Kirjeen takana oli koko oppositio. Kysymys oli lähinnä eräiden perustuslaillisten ministerien monia vuosia vanhoista opposition rasistisiksi määrittelemistä lausumista. Halla-ahon mielestä asia voitiin siirtää käsiteltäväksi syksyllä, tähän hänellä oli myös vanhaan käytäntöön liittyviä perusteita.
On kyllä vaikea välttyä ajattelemasta taustalta sos.dem. puolueen kärsimää, presidentin vaalissa koettua vaalitappiota. Aikoinaan Tarja Halonen oli valittu suuren hurmion vallassa, sen jälkeisissä vaaleissa on vajottu muutaman prosentin luokkaan. Mukaan houkuteltu Urpilainen jäi jopa puolueena pienemmän, eli vasemmistoliiton Li Anderssonin jälkeen. Tappio oli katkera, hurjaan puhetulvaan intoutuneen Tuppuraisen mitta oli tullut täyteen. Ties vaikka hän oli ollut päätekijänä tappioon johtaneessa Urpilainen-hankkeessa.
Jotain tulevasta keväästä nähtiin myös alkuviikosta järjestetyssä A-studiossa, jossa sos. dem. puolueen uusi puheenjohtaja Antti Lindtman pani kokoomuksen pääministerin Petteri Orpon aika lujille meneillään olevista ja suunnitelluista leikkauksista budjettivajeen vähentämiseksi. Orpo toisti vanhoja laulujaan valtiontalouden vaikeasta tilanteesta, sote-alueiden jatkuvasta rahantarpeesta, ja tietysti hänen mielestään välttämättömistä veronalennuksista. Kokoomuksen edustajana Alexander Stubbilla on aikamoinen kaski kynnettävänä, jos mielii saada edes jonkinlaista konsensusta aikaan, eikä se tietysti nyt olekaan hänen tehtävänsä, ellei sitten kulissien takana.
Ehkä uudistukset runnotaan nyt voimalla voimaan, onhan kokoomuksella kokonainen värisuora hallussaan. Perustuslaillisilla on paljolti samat ajatukset, olkoonkin, että heidän joukoissaan on varsinkin maakunnissa paljon niitä, jotka niistä kärsivät. RKP:ssä on oikeistosuuntaus vallalla, Anna-Maja Henrikssonkin mielii puheenjohtajan paikalta pakoon Brysseliin. Kristillisdemokraateille sopivat kaikki asiat ja niiden käänteet mukisematta.
----------
Presidentinvaalissa oli liikkeillä monenlaisia pohjavireitä. Jonkun mielestä nämä olivat erityisesti luokkavaalit, varakkaan etelän ja ruotsinkielisten rannikkoseutujen voimannäyttö. Mutta oli tässä muutakin, nuoret olivat vahvasti Haaviston kannalla, ja heillehän tämä maa jää sen jälkeen, kun vihreistä arvoista ja ilmastonmuutoksesta vähemmän kiinnostunut vanhempi polvi siirtyy syrjään. Yllättäen myös sukupuolella oli eroa: naiset äänestivät enemmän Haavistoa, miehet Stubbia. Tietysti joillain suunnilla viriteltiin protestia Haaviston parisuhdetta kohtaan, ainakin kristillisdemokraateille tämän luulisi olleen kynnyskysymys, ehkä myös muiden puolueiden konservatiivisille piireille. Heijasteleeko sitten vaalitulos jotenkin monissa maissa ilmennyttä äärioikeistolaissuuntausta, siitä ei nyt näillä näytöillä voi mitään varmaa sanoa. Juopaa kyllä riittää, hallitus tekee kovapäisesti uudistuksiaan, joita vastapuoli väittää kopioiduiksi suoraan Elinkeinoelämän keskusliiton (EK), eli työnantajapuolen ohjelmasta. Siinä mielessä ei Stubbinkaan kausi ala aivan siloisissa merkeissä.
Yhteistä molemmille ehdokkaille oli tiukka Venäjän vastaisuus, joskin Haavistoa pidettiin joustavampana neuvottelijana. Ehkä Stubbin tiukka ehdottomuus teki vaikutuksen erityisesti vanhempaan miesväestöön. Molemmat kuuluvat henkilöinä melko liberaaliin ja kansainvälisesti länteen suuntautuneeseen joukkoon. On sanottu, että Stubb suuntaa katseensa erityisesti Washingtoniin ja Haavisto New Yorkiin. Stubb siis panostaa erityisesti henkilösuhteisiin, Haavisto sen lisäksi Yhdistyneisiin kansakuntiin (YK). Tässä näkyy Haaviston kokemus erilaisista rauhanvälitystehtävistä eri puolilla maailmaa.
Niin tai näin, yleensä on katsottu, että molempien kanssa voi elää, nyt siis Stubbin kanssa. Erot ovat olleet melko vähäisiä, yhtä ja toista on yritetty repiä niin ydinaseiden sijoittelusta ja kauttakulusta kuin Venäjään suhtautumisestakin. Ei Suomen ulkopoliittisessa asemassa tällä hetkellä mitään hälyttävää näy, kunhan nyt vain saataisiin jonkinlaista konsensusta aikaan näissä sisäpolitiikan sopeuttamisissa ja muissa uudistushankkeissa.
”Pulinat pois”, sanoi Johannes Virolainen 1970-luvun lopulla, kun keskustapuolueen nuorempi siipi oli nostanut puheenjohtajaksi hänen tilalleen nuoren tulevaisuudentoivon, Paavo Väyrysen. Tämä lause olisi varmaan hyvä neuvo nyt loppuvaiheeseen ehtineen presidentinvaalinkin suhteen. Mutta turha toivo, nyt se vasta ilotulitus alkaa, kaikki mahdolliset skribentit, politiikantoimittajat, puolueiden nokkamiehet ja -naiset, ynnä muut kirjoittamisesta leipänsä ansaitsevat, haluavat kantaa kortensa kekoon. Alexander Stubb on kuitenkin presidenttimme seuraavat kuusi vuotta.
Oikeastaan vaaleihin liittyvä episodi nähtiin jo puhemiehen vaalissa eduskunnan aloittaessa kevään istuntokautta. Sos. dem. puolueen kansanedustajat päättivät joukolla jättää tyhjän äänestyslipun, jotkut äänestivät jotain muuta henkilöä kuin Halla-ahoa, jolle perustuslaillisten puolueen mielestä paikka edelleen kuului. Vakiintuneen tavan mukaan eduskuntavaalien jälkeen pääministerin rooli kuului voittaneelle puolueelle, ja puhemiehen paikka toiseksi tulleelle, eli tässä tapauksessa perustuslaillisille.
Sos.dem. puolueen edustajat, kärjessä entinen ministeri Tytti Tuppurainen, selittivät, että epäluottamus lähti siitä, että Halla-aho ei kutsunut eduskuntaa viime kesänä koolle kesken kesäloman käsittelemään ministerien luottamusta. Kirjeen takana oli koko oppositio. Kysymys oli lähinnä eräiden perustuslaillisten ministerien monia vuosia vanhoista opposition rasistisiksi määrittelemistä lausumista. Halla-ahon mielestä asia voitiin siirtää käsiteltäväksi syksyllä, tähän hänellä oli myös vanhaan käytäntöön liittyviä perusteita.
On kyllä vaikea välttyä ajattelemasta taustalta sos.dem. puolueen kärsimää, presidentin vaalissa koettua vaalitappiota. Aikoinaan Tarja Halonen oli valittu suuren hurmion vallassa, sen jälkeisissä vaaleissa on vajottu muutaman prosentin luokkaan. Mukaan houkuteltu Urpilainen jäi jopa puolueena pienemmän, eli vasemmistoliiton Li Anderssonin jälkeen. Tappio oli katkera, hurjaan puhetulvaan intoutuneen Tuppuraisen mitta oli tullut täyteen. Ties vaikka hän oli ollut päätekijänä tappioon johtaneessa Urpilainen-hankkeessa.
Jotain tulevasta keväästä nähtiin myös alkuviikosta järjestetyssä A-studiossa, jossa sos. dem. puolueen uusi puheenjohtaja Antti Lindtman pani kokoomuksen pääministerin Petteri Orpon aika lujille meneillään olevista ja suunnitelluista leikkauksista budjettivajeen vähentämiseksi. Orpo toisti vanhoja laulujaan valtiontalouden vaikeasta tilanteesta, sote-alueiden jatkuvasta rahantarpeesta, ja tietysti hänen mielestään välttämättömistä veronalennuksista. Kokoomuksen edustajana Alexander Stubbilla on aikamoinen kaski kynnettävänä, jos mielii saada edes jonkinlaista konsensusta aikaan, eikä se tietysti nyt olekaan hänen tehtävänsä, ellei sitten kulissien takana.
Ehkä uudistukset runnotaan nyt voimalla voimaan, onhan kokoomuksella kokonainen värisuora hallussaan. Perustuslaillisilla on paljolti samat ajatukset, olkoonkin, että heidän joukoissaan on varsinkin maakunnissa paljon niitä, jotka niistä kärsivät. RKP:ssä on oikeistosuuntaus vallalla, Anna-Maja Henrikssonkin mielii puheenjohtajan paikalta pakoon Brysseliin. Kristillisdemokraateille sopivat kaikki asiat ja niiden käänteet mukisematta.
----------
Presidentinvaalissa oli liikkeillä monenlaisia pohjavireitä. Jonkun mielestä nämä olivat erityisesti luokkavaalit, varakkaan etelän ja ruotsinkielisten rannikkoseutujen voimannäyttö. Mutta oli tässä muutakin, nuoret olivat vahvasti Haaviston kannalla, ja heillehän tämä maa jää sen jälkeen, kun vihreistä arvoista ja ilmastonmuutoksesta vähemmän kiinnostunut vanhempi polvi siirtyy syrjään. Yllättäen myös sukupuolella oli eroa: naiset äänestivät enemmän Haavistoa, miehet Stubbia. Tietysti joillain suunnilla viriteltiin protestia Haaviston parisuhdetta kohtaan, ainakin kristillisdemokraateille tämän luulisi olleen kynnyskysymys, ehkä myös muiden puolueiden konservatiivisille piireille. Heijasteleeko sitten vaalitulos jotenkin monissa maissa ilmennyttä äärioikeistolaissuuntausta, siitä ei nyt näillä näytöillä voi mitään varmaa sanoa. Juopaa kyllä riittää, hallitus tekee kovapäisesti uudistuksiaan, joita vastapuoli väittää kopioiduiksi suoraan Elinkeinoelämän keskusliiton (EK), eli työnantajapuolen ohjelmasta. Siinä mielessä ei Stubbinkaan kausi ala aivan siloisissa merkeissä.
Yhteistä molemmille ehdokkaille oli tiukka Venäjän vastaisuus, joskin Haavistoa pidettiin joustavampana neuvottelijana. Ehkä Stubbin tiukka ehdottomuus teki vaikutuksen erityisesti vanhempaan miesväestöön. Molemmat kuuluvat henkilöinä melko liberaaliin ja kansainvälisesti länteen suuntautuneeseen joukkoon. On sanottu, että Stubb suuntaa katseensa erityisesti Washingtoniin ja Haavisto New Yorkiin. Stubb siis panostaa erityisesti henkilösuhteisiin, Haavisto sen lisäksi Yhdistyneisiin kansakuntiin (YK). Tässä näkyy Haaviston kokemus erilaisista rauhanvälitystehtävistä eri puolilla maailmaa.
Niin tai näin, yleensä on katsottu, että molempien kanssa voi elää, nyt siis Stubbin kanssa. Erot ovat olleet melko vähäisiä, yhtä ja toista on yritetty repiä niin ydinaseiden sijoittelusta ja kauttakulusta kuin Venäjään suhtautumisestakin. Ei Suomen ulkopoliittisessa asemassa tällä hetkellä mitään hälyttävää näy, kunhan nyt vain saataisiin jonkinlaista konsensusta aikaan näissä sisäpolitiikan sopeuttamisissa ja muissa uudistushankkeissa.
3.(12.) Suomalaiset historiapäivät 2024 Lahdessa
Ensimmäiset Lahden historiapäivät järjestettiin jo 25 vuotta sitten silloisessa Fellmannissa keskellä kaupunkia. Ennen pitkää siellä tilat jäivät ahtaiksi, joten tapahtumapaikkaa oli etsittävä muualta. Se löytyi hiljattain valmistuneesta Sibeliustalosta, jossa tapahtumaa oli mahdollista laajentaa useampaan saliin. Olen osallistunut niihin melkein vuosittain, mutta nyt en enää valitettavasti kykene matkaan entiseen tapaan. Kävelymatkaahan olisi tullut tosin vain kilometrin verran, mutta kirpeä pakkassää esti lopulta lähdön. Toisaalta en olisi siellä kuitenkaan enää voinut tavata opiskelu- ja tutkijatovereitani, he kun ovat varmaan suunnilleen samassa jamassa, lisäksi moni heistä on jo siirtynyt rajan taa. Paikalliset historianopettajatkin ovat vuosien kuluessa vaihtuneet. Oikeastaan ainoa tuntemani osanottaja olisi ollut FT Jyrki Vesikansa (s. 1939), joka edelleen näköjään jaksaa entiseen tapaan osallistua tilaisuuden alkukeskusteluun.
Suomalaiset historiapäivät ry on koonnut nettiin tapahtumasta niin hyvät selostukset, että lainaan niitä heti tähän alkuun. Tämän sepustuksen loppuun olen kopioinut huomisen lauantain suomenkielisen ohjelman, ruotsinkielistäkin ohjelmaa tosin on. Sieltä voi kukin halukas valita sellaista mikä kiinnostaa. Ja jos ei syystä tai toisesta pääse fyysisesti mukaan, voi katsella striimattua ohjelmaa. Ohjelma on aikaisempia suppeampi, ilmeisestikään Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista ei enää ole saatu esiintyjäapua. Yhdistyksen puheenjohtaja Kari Salmi väläytteli jopa eräässä haastattelussa sitäkin mahdollisuutta, että nämä historiapäivät saattaisivat olla jo loppumassa. Kari Salmelle myös koko SIbeliustalo on ollut aina läheinen. Hän vaikutti aikanaan kaupunginjohtajana koko talon rakentamiseen. Paikalliset pikkupoliitikot yrittivät syystä tai toisesta. osa omankin etunsa tähden laittaa hankkeelle esteitä. Kari Salmi onnistui kuitenkin laukaisemaan jumitilanteen.
Tässä tulee sitten niitä lainauksia.
https://www.suomalaisethistoriapaivat.fi/etusivu
Suomalaiset Historiapäivät järjestetään 9.–10.2.2024 Lahden Sibeliustalossa yleisötapahtumana, johon yleisöllä on vapaa pääsy. Koko ohjelma striimataan suorana kaikkialla nähtäväksi ja halukkaiden esiintyjien esitelmien tallenteet tulevat kuukauden ajaksi katsottaviksi Suomalaiset Historiapäivät -nettisivuille.
Suomalaiset historiapäivät on samannimisen yhdistyksen vuosittain järjestämä Suomen ja lähialueiden historiaa eri teemojen kautta valottava seminaari. Luentosarjoja ja paneelikeskusteluja voi seurata striimattuna lähetyksenä. Historiapäivien tilaisuudet ovat yleisölle avoimia ja maksuttomia.
Esiintyjiksi kutsutaan kulloisenkin teeman asiantuntijoita yiopistomaailmasta ja yhteiskuntaelämän huipulta. Perjantain avauspuheenvuoron jälkeen julkistetaan Historian Ystäväin liiton valitsema Vuoden historiateos. Lauantain ohjelmaan kuuluu rinnakkainen ruotsinkielinen luentosarja, jonka tuottaa Historiska föreningen i Finland
Suomalaiset historiapäivät 2024
Lauantaina 10.2.
10.30-12.00
MEDIA JA JOURNALISMI Puheenjohtaja FM, väitöskirjatutkija Pihla Pekonen
Media, luottamus ja julkinen palvelu Yliopistonlehtori Katja Lehtisaari
"Naisten lehti on Helsingin Sanomat" – varhaisten naistoimittajien historiaa FT Reetta Hänninen
Mediaportinvartiuden murros. Journalistiikan dosentti, YTT Olli Seuri
13.00-14.00
SELVIYTYMISKYKYINEN SUOMI – NÄKÖKULMIA VARAUTUMISEN JA RESILIENSSIN HISTORIAAN
Puheenjohtaja dosentti, yliopistotutkija Jenni Karimäki
Kriisejä on lailla hallittava – vuoden 1991 valmiuslain vaiheet Dosentti, yliopistontutkija Jenni Karimäki
Suomen puolustustarviketeollisuus muuttuvassa toimintaympäristössä
Dosentti Heikki Roiko-Jokela, FM, väitöskirjatutkija Tapio Roiko-Jokela
"Kaikki Suomen puolesta, mutta ei ketään vastaan" – mitä oli henkinen maanpuolustus?
Apulaisprofessori Johanna Rainio-Niemi
14.45-16.15
LAHTI – KERROSTUMIA RISTEYSKAUPUNGIN HISTORIASSA Puheenjohtaja FM, tutkija Janne Ridanpää
Lahden kylä, risteysasema Dosentti Mikko-Olavi Seppälä
Lahden kolme liikkeellelähtöä Professori Antti Karisto
Karjalan perintö Lahdessa Dosentti Hannu Takala
XXV Suomalaiset historiapäivät 9.-10.2.2024
Ensimmäiset Lahden historiapäivät järjestettiin jo 25 vuotta sitten silloisessa Fellmannissa keskellä kaupunkia. Ennen pitkää siellä tilat jäivät ahtaiksi, joten tapahtumapaikkaa oli etsittävä muualta. Se löytyi hiljattain valmistuneesta Sibeliustalosta, jossa tapahtumaa oli mahdollista laajentaa useampaan saliin. Olen osallistunut niihin melkein vuosittain, mutta nyt en enää valitettavasti kykene matkaan entiseen tapaan. Kävelymatkaahan olisi tullut tosin vain kilometrin verran, mutta kirpeä pakkassää esti lopulta lähdön. Toisaalta en olisi siellä kuitenkaan enää voinut tavata opiskelu- ja tutkijatovereitani, he kun ovat varmaan suunnilleen samassa jamassa, lisäksi moni heistä on jo siirtynyt rajan taa. Paikalliset historianopettajatkin ovat vuosien kuluessa vaihtuneet. Oikeastaan ainoa tuntemani osanottaja olisi ollut FT Jyrki Vesikansa (s. 1939), joka edelleen näköjään jaksaa entiseen tapaan osallistua tilaisuuden alkukeskusteluun.
Suomalaiset historiapäivät ry on koonnut nettiin tapahtumasta niin hyvät selostukset, että lainaan niitä heti tähän alkuun. Tämän sepustuksen loppuun olen kopioinut huomisen lauantain suomenkielisen ohjelman, ruotsinkielistäkin ohjelmaa tosin on. Sieltä voi kukin halukas valita sellaista mikä kiinnostaa. Ja jos ei syystä tai toisesta pääse fyysisesti mukaan, voi katsella striimattua ohjelmaa. Ohjelma on aikaisempia suppeampi, ilmeisestikään Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista ei enää ole saatu esiintyjäapua. Yhdistyksen puheenjohtaja Kari Salmi väläytteli jopa eräässä haastattelussa sitäkin mahdollisuutta, että nämä historiapäivät saattaisivat olla jo loppumassa. Kari Salmelle myös koko SIbeliustalo on ollut aina läheinen. Hän vaikutti aikanaan kaupunginjohtajana koko talon rakentamiseen. Paikalliset pikkupoliitikot yrittivät syystä tai toisesta. osa omankin etunsa tähden laittaa hankkeelle esteitä. Kari Salmi onnistui kuitenkin laukaisemaan jumitilanteen.
Tässä tulee sitten niitä lainauksia.
https://www.suomalaisethistoriapaivat.fi/etusivu
Suomalaiset Historiapäivät järjestetään 9.–10.2.2024 Lahden Sibeliustalossa yleisötapahtumana, johon yleisöllä on vapaa pääsy. Koko ohjelma striimataan suorana kaikkialla nähtäväksi ja halukkaiden esiintyjien esitelmien tallenteet tulevat kuukauden ajaksi katsottaviksi Suomalaiset Historiapäivät -nettisivuille.
Suomalaiset historiapäivät on samannimisen yhdistyksen vuosittain järjestämä Suomen ja lähialueiden historiaa eri teemojen kautta valottava seminaari. Luentosarjoja ja paneelikeskusteluja voi seurata striimattuna lähetyksenä. Historiapäivien tilaisuudet ovat yleisölle avoimia ja maksuttomia.
Esiintyjiksi kutsutaan kulloisenkin teeman asiantuntijoita yiopistomaailmasta ja yhteiskuntaelämän huipulta. Perjantain avauspuheenvuoron jälkeen julkistetaan Historian Ystäväin liiton valitsema Vuoden historiateos. Lauantain ohjelmaan kuuluu rinnakkainen ruotsinkielinen luentosarja, jonka tuottaa Historiska föreningen i Finland
Suomalaiset historiapäivät 2024
Lauantaina 10.2.
10.30-12.00
MEDIA JA JOURNALISMI Puheenjohtaja FM, väitöskirjatutkija Pihla Pekonen
Media, luottamus ja julkinen palvelu Yliopistonlehtori Katja Lehtisaari
"Naisten lehti on Helsingin Sanomat" – varhaisten naistoimittajien historiaa FT Reetta Hänninen
Mediaportinvartiuden murros. Journalistiikan dosentti, YTT Olli Seuri
13.00-14.00
SELVIYTYMISKYKYINEN SUOMI – NÄKÖKULMIA VARAUTUMISEN JA RESILIENSSIN HISTORIAAN
Puheenjohtaja dosentti, yliopistotutkija Jenni Karimäki
Kriisejä on lailla hallittava – vuoden 1991 valmiuslain vaiheet Dosentti, yliopistontutkija Jenni Karimäki
Suomen puolustustarviketeollisuus muuttuvassa toimintaympäristössä
Dosentti Heikki Roiko-Jokela, FM, väitöskirjatutkija Tapio Roiko-Jokela
"Kaikki Suomen puolesta, mutta ei ketään vastaan" – mitä oli henkinen maanpuolustus?
Apulaisprofessori Johanna Rainio-Niemi
14.45-16.15
LAHTI – KERROSTUMIA RISTEYSKAUPUNGIN HISTORIASSA Puheenjohtaja FM, tutkija Janne Ridanpää
Lahden kylä, risteysasema Dosentti Mikko-Olavi Seppälä
Lahden kolme liikkeellelähtöä Professori Antti Karisto
Karjalan perintö Lahdessa Dosentti Hannu Takala
XXV Suomalaiset historiapäivät 9.-10.2.2024
2. (11.)Kirjailija Järvelä seikkaili ympäri Eurooppaa
Useaan kertaan palkitun kirjailijan Jari Järvelän tuotanto on ollut laajaa niin kappaleiden kuin erilaisten kirjallisuusgenrejen määrissä mitattuna. On kaunokirjallisuutta, rikosromaaneja, novellikokoelmia ja viehättäviä matkakertomuksia kuten tämä Mozzarella. Kirja kuvaa Järvelän pariskuntaa häämatkalla Espanjan Andalusiassa, ja sitten vauvaikäisen lapsensa kanssa eri puolilla Eurooppaa ja muitakin maanosia. Tarinat ja matkat lisääntyvät, lapsikin kasvaa siinä lukijan mielestä melkein huomaamatta. Kaikkiaan matkakuvauksia on pitkälti yli kahdenkymmenen, joten kaikkia niitä ei tietenkään voi kuvailla suppeassa blogitekstissä. Niin ollen rajoitun pelkästään Italiaan, jonka koen itselleni kaikkein läheisimmäksi. Järvelät toki matkailevat muuallakin ympäri Eurooppaa, myös muissa maanosissa.
Useaan kertaan palkitun kirjailijan Jari Järvelän tuotanto on ollut laajaa niin kappaleiden kuin erilaisten kirjallisuusgenrejen määrissä mitattuna. On kaunokirjallisuutta, rikosromaaneja, novellikokoelmia ja viehättäviä matkakertomuksia kuten tämä Mozzarella. Kirja kuvaa Järvelän pariskuntaa häämatkalla Espanjan Andalusiassa, ja sitten vauvaikäisen lapsensa kanssa eri puolilla Eurooppaa ja muitakin maanosia. Tarinat ja matkat lisääntyvät, lapsikin kasvaa siinä lukijan mielestä melkein huomaamatta. Kaikkiaan matkakuvauksia on pitkälti yli kahdenkymmenen, joten kaikkia niitä ei tietenkään voi kuvailla suppeassa blogitekstissä. Niin ollen rajoitun pelkästään Italiaan, jonka koen itselleni kaikkein läheisimmäksi. Järvelät toki matkailevat muuallakin ympäri Eurooppaa, myös muissa maanosissa.
Matkakirjoja on tietysti monenlaisia. Jotkut voivat olla eräänlaisia kuva- tai faktaluetteloita tai sitten niissä on itsekoetun ja -nähdyn henkeä, on sattumuksia, vaikeuksia ja onnistumisia kuten Jari Järvelän kirjassa. Taitava kirjoittaja pääsee syvemmälle niin kohteensa taustaa kuin sen tämänhetkistä tilaakin ajatellen. Pientä väritystäkään ei pidä oudoksua, se vain lisää kiinnostavuutta. Tästä kirjasta ei kuitenkaan puutu faktoja, jotka vievät sen tietokirjallisuuden genren puolelle.
Seuraavassa on otteita ja tulkintoja kirjan alaluvuista. Kappaleiden alussa olevat numerot viittaavat niihin.
Seuraavassa on otteita ja tulkintoja kirjan alaluvuista. Kappaleiden alussa olevat numerot viittaavat niihin.
4. Neljännessä luvussa Lastenvaunut on jo ehditty viisikuisen pojan kanssa Italian Toscanaan. Jari Järvelä oli joskus seitsemäntoistavuotiaana saanut kammon Italiasta. kun hän oli joutunut interraililla yhteismajoituksessa sivusta seuraamaan erään entuudestaan tuntemattoman miehen äänekästä seurustelua kaupungilta löytämänsä naisen kanssa. Kymmenen vuotta myöhemmin asia oli jo menettänyt merkitystään, ja niin nuori perhe saapui Pisaan. Sitten yritettiin lastenvaunujen kanssa liian kapeasta ovesta turhaan sisään erääseen trattoriaan. Tarjoilija ohjasi perheen sivukujalle trattorian taakse, asiakkaiden ja naapureiden avustuksella iso ikkuna avattiin. vaunut traijattiin joukolla sisään ja nurkassa olevaan pöytään yli muiden asiakkaiden. Viereisessä pöydässä lounasti kolmen sukupolven perhe yhdessä mustasilmäisen mafiosolta vaikuttavan isoisän kanssa. Tämä sieppasi juuri heränneen pojan vaunuista, ja kävi näyttämässä häntä viereisessä kabinetissa olevillekin, moiskautti lopulta suukon pojan poskille ja palautti hänet äidilleen. Lasta ihasteltiin ja maljoja nosteltiin eri pöydissä vielä pitkään tämän jälkeen. Aikamoinen tarina, Jari Järvelä vaan osasi kertoa kaiken tämän paljon lennokkaammin.
8. Kahdeksannessa luvussa Me majakanvartijat ollaan sitten viisivuotiaan pojan kanssa bussissa matkalla Sorrentosta Salernoon neulansilmämutkasta toiseen pitkin huikaisevan kauniita merenrantamaisemia. Kylät roikkuivat kallionkielekkeillä ja mosaiikit loistivat tuhatvuotisten kirkkojen kupoleissa. Osaa tästä tieistä olemme vaimoni kanssa matkustaneet mekin Sorrentosta aina Maioriin saakka. Jyrkät rinteet olivat täynnä sitruunalehtoja. Bussimatkan kuvailu oli hirtehishuumorilla sävytettyä, ja niin oli myös kertomus kylässä olevan 1400-luvulta peräisin olevan kotitalon kanssa. Erityisen huomion saivat omaperäinen hyttyskarkotin ja talon ulkoseinän ulkopuolelle ulottuva elintasojatke, joita näkyi vähän joka talon seinustoilla alas johtavine, suojaamattomine viemäriputkineen. Kuvaus ukkosilmasta, ja koko kylän sähköjen katkeamisesta on sekin vertaansa vailla. Jostain ihmeen syystä vain oman vessan valo loisti kaiken pimeyden keskellä majakan lailla.
10. Sitten ollaankin jo kymmenennessä luvussa Raiteella numero 4 ½ Barissa, Apuliassa, Italian ”saappaankorossa”. Poika oli jo varttunut yhdeksänvuotiaaksi. Aukion laidalla oli kolme rakennusta, yhtä hallinnoi Italian valtio, muut kolme olivat yksityisten rautatieyhtiöiden omistamia. ja kiskot risteilivät sikin sokin pitkin kukkuloita ja sankkoja oliivipuumetsiä. Mikä näistä neljästä sitten oli se oikea, kun aikataulujakaan ja pysähdyspaikkoja ei ollut näkyvillä? Oltiin menoissa ikivanhaan rantakaupunkiin Otrantoon, ja lopulta selvisi, että sinne vei yhtiö nimeltä Ferrovie del Sud Est. Välillä piti vaihtaa uudelle asemalle, josta seuraava juna lähti juuri raiteelta neljä ja puoli. Seuraavalla asemalla piti löytää raide numero 9 B, jota ei ollut merkitty mihinkään. Asemapäällikkö ohjasi yksivaunuisen junan luo, jonne löydettiin kuljettaja, joka oli ollut haulikkoineen kaniinijahdissa. Mutta sekään ei vienyt perille saakka. Tilanteen pelasti toinen yksivaunuinen, jonka asemapäällikkö oli soittanut hakemaan heidät Otrantosta. Sen jälkeen seurasi kuvauksia majapaikasta, sen katossa pyörivästä isosiipisestä tuulettimesta, joka humisi ja lonksui äänekkäästi. Sitten käytiin meressä uimassa ja vietettiin aikaa paikallisessa historiallisia muistoja täynnä olevassa kirkossa odotellen myöhäistä illallisaikaa, joka täällä alkoi vasta illalla kello yhdeksän.
11. Seuraavassa, tällä kertaa yhdennessätoista luvussa nimeltä Supermaistelut esitettiin ihan kuin kehyksenä veneretki suomalaisella merialueella hyvien ystävien kanssa. Ja kuinka ollakaan, päädyttiin kehumaan Etelä-Italiassa viljeltävää Aglianico -rypälettä, jota viljellään mm. kuuluisan luolakaupungin Materan seudulla. Kaupungissahan asuttiin vielä 1950-luvulla varsin yleisesti kallioseinämään koverretuissa luolissa. Nykyään jotkut niistä on sisustettu hotellihuoneiksi, joitakin on uudistettu myös yksityiskäyttöön. Matera on ollut erikoisuutensa vuoksi vuonna 2019 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Eräänlainen Basilicata -maakunnan symboli se on edelleen. Materasta palatessa oli pysähdytty pikkukaupunkiin nimeltä Agalianoon, todelliseen peräkylään, jossa pitkään olivat muulit ja aasit asuneet ihmisten kanssa samoissa asunnoissa. Tänne oli Mussolinin aikana karkotettu toisinajattelijoita, mm. kirjailija ja taidemaalari Carlo Levi. Levin kirjan pohjalta oli valmistettu tunnettu filmi ”Kristus pysähtyi Eboliin ”. Tarinan mukaan Jeesus oli jo menossa Materaan ja Alianoon, mutta jo Ebolissa hän oli huomannut, miten takapajuista oli edessäpäin. Sen takia hän pysähtyi ja palasi Roomaan.
14. Vihdoin päästään siihen lukuun, josta koko kirjan nimi juontuu. Alku on komea: ”Kolme tankkerin kokoista, ikivanhaa kreikkalaista temppeliä olivat pudonneet Paestumin paahtavalle tasangolle kuin avaruudesta”. Järvelä tietää, että runoilija Goethe oli joskus yli kaksisataa vuotta sitten kulkenut samoissa maisemissa yli suoalueen, jossa virtahepomaiset puhvelit tuijottivat kosteikosta matkailijoita. Noista päivistä suot on kuivattu, malaria on väistynyt, mutta muuten maisema oli pitkälti samanlainen.
Tekstistä nousevat vanhat muistot mieleen, Elettiin vuoden 1963 viime kuukausia. Villa Lanten johtaja, professori Jaakko Suolahti oli järjestänyt oppilailleen kiertomatkan erilaisiin historiallisiin, lähinnä antiikin ajan kohteisiin. Hän ajatti pikkubussin läpi Paestumin pikkukaupungin sellaista reittiä, että erään kadunpätkän lopussa koko komeus tavallaan jysähti matkalaisten tajuntaan: kolme doorilaista temppeliä kaikessa komeudessaan. Oli kysymyksessä näky, joka varmaan jäi ikuisesti kaikkien mukana olleiden mieliin. Matkalla oli nähty muutamia puhveleitakin, jonkun maatilan pelloilla useampiakin laiduntamassa. Temppelit sen sijaan olivat peräisin ajalta ehkä 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Palataanpa sitten taas Järvelän perheeseen. Perhe ruokaili historiallisen alueen ulkopuolella olevassa pizzeriassa. Vesuvius-nimisen pizzan keskelle oli isketty nyrkin kokoinen mozzarellapallo, jonka sisältä herui maitonoroja ikään kuin symboloiden laavavirtoja. Vesuviushan sijaitsi kyllä aika kaukana, sillä oltiin jopa suuremman kaupungin Salernon eteläpuolella. Tulivuorelle siellä pohjoisessa oli kyllä matkaa. Puhvelin maito oli sillä tapaa rasvaista, että se ei oikein soveltunut juomaksi, mutta juustona, jäätelönä ja jogurttina se oli erinomaista. Niin erinomaista, että Järvelä keksi nimetä juuston koko kirjansa nimeksi.
16. Viidennessätoista kappaleessa on kuvausta jalkapallo-otteluista Rooman olympiastadionilla, ja ravintolaelämästä suomalaisten ystävien kanssa Vatikaanin muurin varjossa. Seuraavassa luvussa päästään jo sitten Sisiliaan. Tämä luku alkaa raflaavasti, eräässä ravintolassa eteen tuotiin lautanen, jolla oli marsipaanista muotoillut naisen rinnat, nänneinään kirsikat. Italiassa, erityisesti Sisiliassa käsitellään luovasti vanhoja tarinoita. Tämän mukaan nuori kaunis neito Agatha oli lähtemässä nunnaksi, vaikka paikallinen provinssiherra pyysi häntä vaimokseen, ja mm. kehui Agathan rintoja. Mutta tämäpä leikkasi rintansa irti, lähetti ne ihailijalleen selittäen, että muu ruumis kuuluu Kristukselle. Pyhän Agathan tavoin Pyhä Lucia oli kaivanut silmät päästään tarjoten ne häntä ihailleelle nuorukaiselle. Niistä oli saatu aihe donitsiin, joka oli saatu aikaan tomusokerilla, jonka keskellä oli musta reikä ikään kuin pupillina.
Oltiin Modican kaupungissa, jossa oltiin kuuluisia myös omasta suklaasta. Majapaikka sijaitsi rotkossa, ja itse kaupunkiin piti nousta pitkin mutkittelevia portaita. Tämä kävi vaikeaksi, kun pimeydessä tarvottiin vain jonkun pahaisen katulyhdyn opastamana. Ravintolan löytäminen oli vaikeaa, mutta apua suunnistamiseen saatiin yllättävältä taholta ja yllättävällä tavalla. Sisiliassa oli perhe vieraillut kolme kertaa, ja mm. Eoliset saaret ja Liparin saari olivat tulleet tutuiksi. Oli asuttu ikivanhassa talossa, jonka ulkoseinän vierellä liplatti meri. Kalastajaveneet kulkivat niin lähellä, että päivän ruoka-aineet olisi voinut ostaa suoraan ikkunasta käsin. Sähkökatkojen kanssa oli taistelemista, mutta mustapartaisen naapurin apu auttoi. Heidät raahattiin myös kerran ristiäisjuhlaan terassille, josta näkyi, miten Strombolin tulivuori purkautui pienin väliajoin.
Ikimuistoisin majapaikka oli kuitenkin Palermon arabialaisessa kaupunginosassa, jossa sijoituttiin vanhaan palatsiin, jonka kymmentä vuokrattavaa asuntoa tarjosi joku vanha omistajatar, herttuatar peräti. Palermossa jokaisen asukkaan, myös matkailijoitten pitää kuulua jollekin henkilölle, muuten tulee vaikeuksia. Herttuatar opasti kysyttäessä sanomaan hänen nimensä, ”silloin olisitte turvassa”. Herttuatar ei itsekään voinut asioida muuta kuin omalla lähitorilla, jos hän meni muualle, olisi se ollut epäluottamusosoitus alueen kauppiaille.
Tuli mieleeni, että ehkä minäkin hortoilin jossain noilla main joskus vuoden 1964 kevätpuolella, kun olin tullut junalla Roomasta Palermoon. Kävelin katsomassa satamaa, ja ensin ajattelin suunnistaa takaisin majapaikalleni suoraan etelään läpi tuon arabialaisen kaupunginosan. Katselin ensin vähän erästä katua, joka näytti menevän suoraan minun osoitteeseeni. Mutta siten näin ensimmäisen mustatukkaisen ja mustapartaisen miehen vetelehtivän eräässä oviaukossa. Vaikka olin nuori ja voimissani, käsitin, että nyt oli pakko kiertää koko alue valtakatuja pitkin. Matkaa tuli varmaan kaksin kerroin, mutta eipähän tarvinnut pelätä henkensä puolesta.
8. Kahdeksannessa luvussa Me majakanvartijat ollaan sitten viisivuotiaan pojan kanssa bussissa matkalla Sorrentosta Salernoon neulansilmämutkasta toiseen pitkin huikaisevan kauniita merenrantamaisemia. Kylät roikkuivat kallionkielekkeillä ja mosaiikit loistivat tuhatvuotisten kirkkojen kupoleissa. Osaa tästä tieistä olemme vaimoni kanssa matkustaneet mekin Sorrentosta aina Maioriin saakka. Jyrkät rinteet olivat täynnä sitruunalehtoja. Bussimatkan kuvailu oli hirtehishuumorilla sävytettyä, ja niin oli myös kertomus kylässä olevan 1400-luvulta peräisin olevan kotitalon kanssa. Erityisen huomion saivat omaperäinen hyttyskarkotin ja talon ulkoseinän ulkopuolelle ulottuva elintasojatke, joita näkyi vähän joka talon seinustoilla alas johtavine, suojaamattomine viemäriputkineen. Kuvaus ukkosilmasta, ja koko kylän sähköjen katkeamisesta on sekin vertaansa vailla. Jostain ihmeen syystä vain oman vessan valo loisti kaiken pimeyden keskellä majakan lailla.
10. Sitten ollaankin jo kymmenennessä luvussa Raiteella numero 4 ½ Barissa, Apuliassa, Italian ”saappaankorossa”. Poika oli jo varttunut yhdeksänvuotiaaksi. Aukion laidalla oli kolme rakennusta, yhtä hallinnoi Italian valtio, muut kolme olivat yksityisten rautatieyhtiöiden omistamia. ja kiskot risteilivät sikin sokin pitkin kukkuloita ja sankkoja oliivipuumetsiä. Mikä näistä neljästä sitten oli se oikea, kun aikataulujakaan ja pysähdyspaikkoja ei ollut näkyvillä? Oltiin menoissa ikivanhaan rantakaupunkiin Otrantoon, ja lopulta selvisi, että sinne vei yhtiö nimeltä Ferrovie del Sud Est. Välillä piti vaihtaa uudelle asemalle, josta seuraava juna lähti juuri raiteelta neljä ja puoli. Seuraavalla asemalla piti löytää raide numero 9 B, jota ei ollut merkitty mihinkään. Asemapäällikkö ohjasi yksivaunuisen junan luo, jonne löydettiin kuljettaja, joka oli ollut haulikkoineen kaniinijahdissa. Mutta sekään ei vienyt perille saakka. Tilanteen pelasti toinen yksivaunuinen, jonka asemapäällikkö oli soittanut hakemaan heidät Otrantosta. Sen jälkeen seurasi kuvauksia majapaikasta, sen katossa pyörivästä isosiipisestä tuulettimesta, joka humisi ja lonksui äänekkäästi. Sitten käytiin meressä uimassa ja vietettiin aikaa paikallisessa historiallisia muistoja täynnä olevassa kirkossa odotellen myöhäistä illallisaikaa, joka täällä alkoi vasta illalla kello yhdeksän.
11. Seuraavassa, tällä kertaa yhdennessätoista luvussa nimeltä Supermaistelut esitettiin ihan kuin kehyksenä veneretki suomalaisella merialueella hyvien ystävien kanssa. Ja kuinka ollakaan, päädyttiin kehumaan Etelä-Italiassa viljeltävää Aglianico -rypälettä, jota viljellään mm. kuuluisan luolakaupungin Materan seudulla. Kaupungissahan asuttiin vielä 1950-luvulla varsin yleisesti kallioseinämään koverretuissa luolissa. Nykyään jotkut niistä on sisustettu hotellihuoneiksi, joitakin on uudistettu myös yksityiskäyttöön. Matera on ollut erikoisuutensa vuoksi vuonna 2019 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Eräänlainen Basilicata -maakunnan symboli se on edelleen. Materasta palatessa oli pysähdytty pikkukaupunkiin nimeltä Agalianoon, todelliseen peräkylään, jossa pitkään olivat muulit ja aasit asuneet ihmisten kanssa samoissa asunnoissa. Tänne oli Mussolinin aikana karkotettu toisinajattelijoita, mm. kirjailija ja taidemaalari Carlo Levi. Levin kirjan pohjalta oli valmistettu tunnettu filmi ”Kristus pysähtyi Eboliin ”. Tarinan mukaan Jeesus oli jo menossa Materaan ja Alianoon, mutta jo Ebolissa hän oli huomannut, miten takapajuista oli edessäpäin. Sen takia hän pysähtyi ja palasi Roomaan.
14. Vihdoin päästään siihen lukuun, josta koko kirjan nimi juontuu. Alku on komea: ”Kolme tankkerin kokoista, ikivanhaa kreikkalaista temppeliä olivat pudonneet Paestumin paahtavalle tasangolle kuin avaruudesta”. Järvelä tietää, että runoilija Goethe oli joskus yli kaksisataa vuotta sitten kulkenut samoissa maisemissa yli suoalueen, jossa virtahepomaiset puhvelit tuijottivat kosteikosta matkailijoita. Noista päivistä suot on kuivattu, malaria on väistynyt, mutta muuten maisema oli pitkälti samanlainen.
Tekstistä nousevat vanhat muistot mieleen, Elettiin vuoden 1963 viime kuukausia. Villa Lanten johtaja, professori Jaakko Suolahti oli järjestänyt oppilailleen kiertomatkan erilaisiin historiallisiin, lähinnä antiikin ajan kohteisiin. Hän ajatti pikkubussin läpi Paestumin pikkukaupungin sellaista reittiä, että erään kadunpätkän lopussa koko komeus tavallaan jysähti matkalaisten tajuntaan: kolme doorilaista temppeliä kaikessa komeudessaan. Oli kysymyksessä näky, joka varmaan jäi ikuisesti kaikkien mukana olleiden mieliin. Matkalla oli nähty muutamia puhveleitakin, jonkun maatilan pelloilla useampiakin laiduntamassa. Temppelit sen sijaan olivat peräisin ajalta ehkä 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Palataanpa sitten taas Järvelän perheeseen. Perhe ruokaili historiallisen alueen ulkopuolella olevassa pizzeriassa. Vesuvius-nimisen pizzan keskelle oli isketty nyrkin kokoinen mozzarellapallo, jonka sisältä herui maitonoroja ikään kuin symboloiden laavavirtoja. Vesuviushan sijaitsi kyllä aika kaukana, sillä oltiin jopa suuremman kaupungin Salernon eteläpuolella. Tulivuorelle siellä pohjoisessa oli kyllä matkaa. Puhvelin maito oli sillä tapaa rasvaista, että se ei oikein soveltunut juomaksi, mutta juustona, jäätelönä ja jogurttina se oli erinomaista. Niin erinomaista, että Järvelä keksi nimetä juuston koko kirjansa nimeksi.
16. Viidennessätoista kappaleessa on kuvausta jalkapallo-otteluista Rooman olympiastadionilla, ja ravintolaelämästä suomalaisten ystävien kanssa Vatikaanin muurin varjossa. Seuraavassa luvussa päästään jo sitten Sisiliaan. Tämä luku alkaa raflaavasti, eräässä ravintolassa eteen tuotiin lautanen, jolla oli marsipaanista muotoillut naisen rinnat, nänneinään kirsikat. Italiassa, erityisesti Sisiliassa käsitellään luovasti vanhoja tarinoita. Tämän mukaan nuori kaunis neito Agatha oli lähtemässä nunnaksi, vaikka paikallinen provinssiherra pyysi häntä vaimokseen, ja mm. kehui Agathan rintoja. Mutta tämäpä leikkasi rintansa irti, lähetti ne ihailijalleen selittäen, että muu ruumis kuuluu Kristukselle. Pyhän Agathan tavoin Pyhä Lucia oli kaivanut silmät päästään tarjoten ne häntä ihailleelle nuorukaiselle. Niistä oli saatu aihe donitsiin, joka oli saatu aikaan tomusokerilla, jonka keskellä oli musta reikä ikään kuin pupillina.
Oltiin Modican kaupungissa, jossa oltiin kuuluisia myös omasta suklaasta. Majapaikka sijaitsi rotkossa, ja itse kaupunkiin piti nousta pitkin mutkittelevia portaita. Tämä kävi vaikeaksi, kun pimeydessä tarvottiin vain jonkun pahaisen katulyhdyn opastamana. Ravintolan löytäminen oli vaikeaa, mutta apua suunnistamiseen saatiin yllättävältä taholta ja yllättävällä tavalla. Sisiliassa oli perhe vieraillut kolme kertaa, ja mm. Eoliset saaret ja Liparin saari olivat tulleet tutuiksi. Oli asuttu ikivanhassa talossa, jonka ulkoseinän vierellä liplatti meri. Kalastajaveneet kulkivat niin lähellä, että päivän ruoka-aineet olisi voinut ostaa suoraan ikkunasta käsin. Sähkökatkojen kanssa oli taistelemista, mutta mustapartaisen naapurin apu auttoi. Heidät raahattiin myös kerran ristiäisjuhlaan terassille, josta näkyi, miten Strombolin tulivuori purkautui pienin väliajoin.
Ikimuistoisin majapaikka oli kuitenkin Palermon arabialaisessa kaupunginosassa, jossa sijoituttiin vanhaan palatsiin, jonka kymmentä vuokrattavaa asuntoa tarjosi joku vanha omistajatar, herttuatar peräti. Palermossa jokaisen asukkaan, myös matkailijoitten pitää kuulua jollekin henkilölle, muuten tulee vaikeuksia. Herttuatar opasti kysyttäessä sanomaan hänen nimensä, ”silloin olisitte turvassa”. Herttuatar ei itsekään voinut asioida muuta kuin omalla lähitorilla, jos hän meni muualle, olisi se ollut epäluottamusosoitus alueen kauppiaille.
Tuli mieleeni, että ehkä minäkin hortoilin jossain noilla main joskus vuoden 1964 kevätpuolella, kun olin tullut junalla Roomasta Palermoon. Kävelin katsomassa satamaa, ja ensin ajattelin suunnistaa takaisin majapaikalleni suoraan etelään läpi tuon arabialaisen kaupunginosan. Katselin ensin vähän erästä katua, joka näytti menevän suoraan minun osoitteeseeni. Mutta siten näin ensimmäisen mustatukkaisen ja mustapartaisen miehen vetelehtivän eräässä oviaukossa. Vaikka olin nuori ja voimissani, käsitin, että nyt oli pakko kiertää koko alue valtakatuja pitkin. Matkaa tuli varmaan kaksin kerroin, mutta eipähän tarvinnut pelätä henkensä puolesta.
1. (10.) Kahden kauppa, loppusuora on jo menossa
On sanottu, että Suomen presidenttivaalien suurin yllätys oli se, ettei tapahtunut mitään yllätyksiä. Tämä tuli kyllä selväksi sitä enemmän, mitä lähemmäksi tammikuun 28. päivä, eli ensimmäisen kierroksen ratkaisupäivä tuli. Ehdokkaissa oli ollut tavallaan kolmen kerroksen väkeä. Oli niitä, joiden tehtävänä oli pitää puolueensa nimeä esillä, sitten oli niitä, joilla saattoi olla mahdollisuuksia, ja lopulta oli niitä, joiden tiedettiin olevan vahvoilla.
Harkimo ja Essayah eivät varmaan paljon odottaneet, ei lopulta myöskään Aaltola, Andersson ja Urpilainen sentään enemmän. Kirjoitin jo aikaisemmin, että Urpilainen tiesi tasan tarkkaan, että hänen piti uhrautua ehdokkaaksi, koska ketään valovoimaisempaakaan ei löytynyt. Hän on sentään ollut EU:n komissaari, joskaan hänen salkkunsa ei ole ollut niitä kaikkein painavimpia. Esimerkiksi Olli Rehn oli aikoinaan talousasiain komissaarina ja komission varapuheenjohtajana paljon enemmän vartijana. Halosen jälkeen sdp on tavallaan tarponut suossa, vain Sanna Marin on ollut valovoimainen tähti, muita sitten ei ole ollutkaan. Tasaista ja harmaata taitaa olla tulossa tulevaisuudessakin. Viehättävä ja hyvä puhuja Li Andersson sai ääniä himpun verran enemmän, vaikka puolue on äänestäjäkunnaltaan pienempi. Yhteisselitykseksi kyllä käy molempien puolesta se, että jäsenistöstä ja muista kannattajista pääosa äänesti taktillisesti Pekka Haavistoa.
Halla-aho ja Rehn aloittivat nihkeästi, mutta lopulta prosentit nousivat selvästi. Halla-aho oli jo tyylikkäänä eduskunnan puhemiehenä nostanut osakkeitaan, nyt kuva selväsanaisesta ja oppineesta miehestä vielä täsmentyi. Upean ansioluettelon haltija Olli Rehn antoi Ylen yksittäishaastattelusarjassa itsestään valtiomiesmaisen kuvan. Huumoriakin löytyi, hän mm. kertoi, miten Ristiinan seurakunnassa oli 1800.luvulla ollut peräkkäin neljä Rehn-nimistä unilukkaria, joiden tehtävänä oli pitää seurakuntalaisia hereillä pappien pitkien saarnojen aikana. Eräänlaiseksi herättelijäksi hän luonnehti myös presidentin tehtävää.
Molemmat toiselle kierrokselle selvinneet kilpailijat ovat jo aloittaneet kamppailunsa, Stubb kävelyttämällä Helsingissä kannattajiaan, Haavisto pitämällä avajaistilaisuuden. Nyt sitten molemmilla suunnilla mietitään kuumeisesti, mitä eroavaisuuksia kandidaateilla on, ja miten pitäisi kamppailla niin, ettei loukkaisi toista osapuolta. Joitain eroja pitäisi saada kuittenkin näkyviin. Ensimmäisessä A- studiossa heti seuraavana päivänä oltiin näkemässä vähän erilaista suhtautumista Venäjään ja Putiniin. Haavisto sanoi olevansa valmis ottamaan vastaan Putinilta onnittelupuhelun, mutta pidättäytyvänsä varsinaisesta keskustelusta. Stubb sanoi, ettei hän edes vastaa puheluun. Ei tästäkään lopulta oikein mitään todellisia eroja saatu revityksi.
Kieltämättä moni muukin on kiinnittänyt huomiota siihen, miten tuleva presidentti kestää mentaalisesti, jos idästä päin alkaa todella tulla räntää ja lumipyryä. Pekka Haavisto on ulkoministerinä onnistunut oivallisesti, mutta lopullinen vastuu on kuitenkin koko ajan ollut toisaalla. Stubb esiintyy ulkonaisesti pystypäin, joidenkin mielestä korskeastikin, kuntoakin riittää aina ainakin yhden triatlonin verran, varmaan enemmänkin. Entä sitten, jos laitetaan kova kovaa vastaan?
Stubb oli karttapiirrosten mukaan erityisesti etelän vauraiden seutujen sekä Uudenmaan ja Vaasan rannikkoseutujen ruotsinkielisten suosikki. Hän voitti ensimmäisellä kierroksella niukasti Haaviston, ja kuten sanotaan, voittajan vankkureihin on helppo kiivetä. Moni tekee ratkaisunsa senkin mukaan, että voi tuntea olevansa riittävän hyvässä seurassa. Omakin itsetunto siinä nousee. Sama tietysti pätee Haavistoonkin, moni vain nyt laskeskelee, että nyt on tultu vasemmisto-oikeisto-asetelmaan, kuten monissa muissakin maissa. On myös epäselvää, äänestävätkö Haavistoa nyt ensimmäisellä kerralla tukeneet samalla tavalla. Haavistio voitti muutamasta isosta kaupungista suurimat saaliit. Itsestään vähän kirjavan kuvan aikoinaan jättänyt Timo Soini totesi Ylen aamun jälkiviisaissa, että vaali ratkaistaan sorateiden varsilla. Mene ja tiedä. Entä siis perussuomalaiset? Tai keskustalaiset? Heissäkin varmaan on paljon niitä, jotka karsastavat Haaviston parisuhdetta, olkoonkin, että se Antonio Flores vaikutti ainakin tv -kuvien perusteella olevan aivan sympaattinen tyyppi. Kävi sitten niin tai näin, presidentin puoliso tulee joka tapauksessa olemaan maahanmuuttaja!
Näissä presidentinvaaleissa kulkee monenlaisia pohjavireitä. On vasemmisto-oikeisto -akseli, ehdokkaiden mielenlaadun ja kestävyyden puntarointia, mietitään, kumpi on sympaattisempi, tai kumpi ymmärtää paremmin kaiken kansan tilannetta ja esimerkiksi niitä, jotka nyt lakkoilevat etujensa puolesta. Millaiset ovat ehdokkaiden verkostot ulkomailla? Sen verran on liikkuvia osia, että lopullinen ratkaisu nähdään vasta, kun äänet on jälleen lopullisesti laskettu.
Vihdoin helmikuun 11. päivänä saamme tietää, kuka on tuleva presidenttimme. Jään kaikkien muiden tavoin odottamaan, en siis aio enää kommentoida asian tulevia käänteitä. Sittenpähän se nähdään!
On sanottu, että Suomen presidenttivaalien suurin yllätys oli se, ettei tapahtunut mitään yllätyksiä. Tämä tuli kyllä selväksi sitä enemmän, mitä lähemmäksi tammikuun 28. päivä, eli ensimmäisen kierroksen ratkaisupäivä tuli. Ehdokkaissa oli ollut tavallaan kolmen kerroksen väkeä. Oli niitä, joiden tehtävänä oli pitää puolueensa nimeä esillä, sitten oli niitä, joilla saattoi olla mahdollisuuksia, ja lopulta oli niitä, joiden tiedettiin olevan vahvoilla.
Harkimo ja Essayah eivät varmaan paljon odottaneet, ei lopulta myöskään Aaltola, Andersson ja Urpilainen sentään enemmän. Kirjoitin jo aikaisemmin, että Urpilainen tiesi tasan tarkkaan, että hänen piti uhrautua ehdokkaaksi, koska ketään valovoimaisempaakaan ei löytynyt. Hän on sentään ollut EU:n komissaari, joskaan hänen salkkunsa ei ole ollut niitä kaikkein painavimpia. Esimerkiksi Olli Rehn oli aikoinaan talousasiain komissaarina ja komission varapuheenjohtajana paljon enemmän vartijana. Halosen jälkeen sdp on tavallaan tarponut suossa, vain Sanna Marin on ollut valovoimainen tähti, muita sitten ei ole ollutkaan. Tasaista ja harmaata taitaa olla tulossa tulevaisuudessakin. Viehättävä ja hyvä puhuja Li Andersson sai ääniä himpun verran enemmän, vaikka puolue on äänestäjäkunnaltaan pienempi. Yhteisselitykseksi kyllä käy molempien puolesta se, että jäsenistöstä ja muista kannattajista pääosa äänesti taktillisesti Pekka Haavistoa.
Halla-aho ja Rehn aloittivat nihkeästi, mutta lopulta prosentit nousivat selvästi. Halla-aho oli jo tyylikkäänä eduskunnan puhemiehenä nostanut osakkeitaan, nyt kuva selväsanaisesta ja oppineesta miehestä vielä täsmentyi. Upean ansioluettelon haltija Olli Rehn antoi Ylen yksittäishaastattelusarjassa itsestään valtiomiesmaisen kuvan. Huumoriakin löytyi, hän mm. kertoi, miten Ristiinan seurakunnassa oli 1800.luvulla ollut peräkkäin neljä Rehn-nimistä unilukkaria, joiden tehtävänä oli pitää seurakuntalaisia hereillä pappien pitkien saarnojen aikana. Eräänlaiseksi herättelijäksi hän luonnehti myös presidentin tehtävää.
Molemmat toiselle kierrokselle selvinneet kilpailijat ovat jo aloittaneet kamppailunsa, Stubb kävelyttämällä Helsingissä kannattajiaan, Haavisto pitämällä avajaistilaisuuden. Nyt sitten molemmilla suunnilla mietitään kuumeisesti, mitä eroavaisuuksia kandidaateilla on, ja miten pitäisi kamppailla niin, ettei loukkaisi toista osapuolta. Joitain eroja pitäisi saada kuittenkin näkyviin. Ensimmäisessä A- studiossa heti seuraavana päivänä oltiin näkemässä vähän erilaista suhtautumista Venäjään ja Putiniin. Haavisto sanoi olevansa valmis ottamaan vastaan Putinilta onnittelupuhelun, mutta pidättäytyvänsä varsinaisesta keskustelusta. Stubb sanoi, ettei hän edes vastaa puheluun. Ei tästäkään lopulta oikein mitään todellisia eroja saatu revityksi.
Kieltämättä moni muukin on kiinnittänyt huomiota siihen, miten tuleva presidentti kestää mentaalisesti, jos idästä päin alkaa todella tulla räntää ja lumipyryä. Pekka Haavisto on ulkoministerinä onnistunut oivallisesti, mutta lopullinen vastuu on kuitenkin koko ajan ollut toisaalla. Stubb esiintyy ulkonaisesti pystypäin, joidenkin mielestä korskeastikin, kuntoakin riittää aina ainakin yhden triatlonin verran, varmaan enemmänkin. Entä sitten, jos laitetaan kova kovaa vastaan?
Stubb oli karttapiirrosten mukaan erityisesti etelän vauraiden seutujen sekä Uudenmaan ja Vaasan rannikkoseutujen ruotsinkielisten suosikki. Hän voitti ensimmäisellä kierroksella niukasti Haaviston, ja kuten sanotaan, voittajan vankkureihin on helppo kiivetä. Moni tekee ratkaisunsa senkin mukaan, että voi tuntea olevansa riittävän hyvässä seurassa. Omakin itsetunto siinä nousee. Sama tietysti pätee Haavistoonkin, moni vain nyt laskeskelee, että nyt on tultu vasemmisto-oikeisto-asetelmaan, kuten monissa muissakin maissa. On myös epäselvää, äänestävätkö Haavistoa nyt ensimmäisellä kerralla tukeneet samalla tavalla. Haavistio voitti muutamasta isosta kaupungista suurimat saaliit. Itsestään vähän kirjavan kuvan aikoinaan jättänyt Timo Soini totesi Ylen aamun jälkiviisaissa, että vaali ratkaistaan sorateiden varsilla. Mene ja tiedä. Entä siis perussuomalaiset? Tai keskustalaiset? Heissäkin varmaan on paljon niitä, jotka karsastavat Haaviston parisuhdetta, olkoonkin, että se Antonio Flores vaikutti ainakin tv -kuvien perusteella olevan aivan sympaattinen tyyppi. Kävi sitten niin tai näin, presidentin puoliso tulee joka tapauksessa olemaan maahanmuuttaja!
Näissä presidentinvaaleissa kulkee monenlaisia pohjavireitä. On vasemmisto-oikeisto -akseli, ehdokkaiden mielenlaadun ja kestävyyden puntarointia, mietitään, kumpi on sympaattisempi, tai kumpi ymmärtää paremmin kaiken kansan tilannetta ja esimerkiksi niitä, jotka nyt lakkoilevat etujensa puolesta. Millaiset ovat ehdokkaiden verkostot ulkomailla? Sen verran on liikkuvia osia, että lopullinen ratkaisu nähdään vasta, kun äänet on jälleen lopullisesti laskettu.
Vihdoin helmikuun 11. päivänä saamme tietää, kuka on tuleva presidenttimme. Jään kaikkien muiden tavoin odottamaan, en siis aio enää kommentoida asian tulevia käänteitä. Sittenpähän se nähdään!
9. (9.) Lautamies nukkui käräjäoikeuden istunnossa
Tapaus sattui Kokkolassa viime kesänä. Asia tuli ilmi lehdistössä, kun murhatuomio palautettiin hovioikeudesta käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Nyt siitä otsikoitiin uudelleen, sillä viime viikolla oli nyt se toinen käsittely. Jutussa oli tuomittu jo ensi kerralla kaksi miestä, toinen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toinen sai vankeutta 10 vuotta. Tapaus oli hirvittävä senkin takia, että ampuja erehtyi henkilöstä, hän ampui täysiin viattoman sivullisen ohikulkijan, joka sitä paitsi oli kävelyllä kahden lastenlapsensa kanssa.
Sapiskaa sai myös käräjäoikeuden puheenjohtaja eli ammattituomari, jonka olisi pitänyt kuorsaavan lautamiehen takia keskeyttää oikeudenkäynti, eikä jatkaa sitä toisen hereillä olleen lautamiehen kanssa ns. puheenjohtajan ja yhden lautamiehen käsittelyssä. Hovioikeuden mukaan lautamiehen nukkuminen oli vaarantanut merkittävällä tavalla oikeudenkäyntiin osallistuvien henkilöiden oikeusturvaa sekä heikentänyt yleistä luottamusta tuomioistuimeen. Maallikon ymmärryksellä asiaa miettien, tuomiot tulevat ilmeisesti olemaan samat, mutta yleisen oikeusturvan ja luottamuksen takia istunto tulee pistää uusiksi.
Tapaus herättää varmaan keskustelua. Muistelen vielä, että joskus pari vuotta sitten keskusteltiin lautamiesten asemasta erään Keski-Suomessa sattuneen tapauksen takia. Mm. lakimiesjärjestöt olivat tässä vaiheessa sitä mieltä, että lautamiesten käyttö käräjäoikeuksissa on jo tarpeetonta. Asia lähti liikkeelle siten, että keskisuomalaisessa käräjäoikeudessa lautamiehet päättivät ”yleisen elämänkokemuksen perusteella” äänin 2-1 käräjätuomarin kantaa vastaan, että raiskausta ei ollut tapahtunut, koska nainen osallistui johonkin tv-sarjaan muutamia kuukausia väitetyn tapauksen jälkeen.
……….
Lautamiesjärjestelmä on ollut Pohjoismaissa käytössä jo jostain 1400-luvulta lähtien. Siihen aikaan järjestelmä oli varmaan tarpeen, sillä silloisten kihlakunnanoikeuksien tuomarit olivat useimmiten äidinkieleltään ruotsinkielisiä, kotoisin ylemmistä yhteiskuntaluokista, ja tavallisen rahvaan elinpiiri oli monelle tuntematon. Tämä käsitys on sikäli vanhentunut, että tuomarien lähtökohdat ovat useimmiten samat kuin miltei kenen tahansa. Tietenkin lautamiehet voivat edelleen tuoda käsittelyyn mukaan paikallistuntemusta, mutta välttämätöntä se ei varmaan useinkaan ole. Lautamiehet eli nykyään maallikkotuomarit valitaan kunnista asukasmäärän mukaisesti. Valinnan tekevät poliittiset puolueet kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa, joten kysymyksessä on poliittinen luottamustoimi. Vaarana on, että kunnallisvaalien jälkeen ilman näkyvää luottamusmiespaikkaa jäänyt saa lautamiehen tehtävän ikään kuin palkinnoksi uurastuksestaan puolueen hyväksi. Tämän takia lautamiesten taso lienee tänäkin päivänä kirjava, suurin osa on hyvin perillä asioista, osalle tuomarin täytyy selittää tapauksen kulku ja rangaistusmahdollisuudet juurta jaksaen.
Maallikoiden mukana oloa on selitetty myös mm. sillä, että luottamus tuomioistuimiin säilyy, väärinkäsityksiä voidaan kansan keskuudessa oikoa, ja tuomiot koetaan oikeudenmukaisiksi, ne on helppo hyväksyä. Lopuksi on syytä mainita, että käräjäoikeuden istuntoja käydään asioiden mukaan kolmella erilaisella kokoonpanolla. Joissakin selvissä ja yksinkertaisissa asioissa riittää yhden tuomarin istunto, yleisin taitaa kuitenkin olla ammattituomarin ja kahden lautamiehen kokoonpano. Joissakin erittäin monimutkaisissa ja juridiikan tuntemusta vaativissa tapauksissa koolle pitää saada jopa kolmen ammattituomarin ryhmä
----------
Minunkin suvussani on ollut lautamiehiä. Varsin legendaarisen aseman sai Lapuan Ruhassa asunut Jaakko Eskola (1869–1962), lautamiehenä 1904–1959, äitini vanhemman sisarpuolen mies. Hän oli vielä 90-vuotiaana taas ehdolla. Kyläläisten mielestä hän oli mies paikallaan, ”koska se muistaa niin hyvin vanahoja asioota”. Kai niillä vanhoillakin asioilla saattoi siihen aikaan olla merkitystäkin, nimenomaan joissakin taloudellisissa riita- ja rikosasioissa. Tilanteen ratkaisi kuitenkin hänen poikansa, serkkupuoleni, joka hänkin oli lähestymässä 70. vuoden ikää. Hän sanoi isälleen: ”Jääkää te nyt isä pois, jotta mullekin jäis aikaa olla!”
Kyläläiset olivat hänen kanssaan toista mieltä, ja ehdottivat kunnanvaltuustolle sen kulmakunnan lautamieheksi vasta 30-vuotiasta täysserkkuani Heikki Nyrhilää (1930–2020) toisesta sukuhaarasta. Hänkin ehti olla lautamiehenä 30 vuotta. Kumpikin mainituista henkilöistä sai aikanaan herastuomarin arvon pitkäaikaisesta lautamiehen urastaan.
Jaakko Eskolan kunniaksi on vielä mainittava, että hän toimi vuosikymmeniä hyvin lukuisissa erilaisissa kunnallisissa, kirkollisissa, osuustoiminnallisissa, maataloudellisissa ym. luottamustehtävissä. Palkintoja ja kunniamerkkejä kertyi, valtakunnallisiakin. Eteläpohjalaisia elämänkertoja -teoksessa hänen ansiolistansa on todella hengästyttävän komea. Mihin olisi mies päätynytkään ilmaisen peruskoulun ja lukion aikakaudella?
Ja kun keventämään aletaan, niin kevennetään kunnolla, olkoonkin, että juttu on vähän alatyylinen ja pikemminkin osoitus entisajan krouvista kansanhuumorista. Kuka tietää, jospa juttu oli täysin keksittykin. Nuorena miehenä olin töissä eräässä kunnantoimistossa. Kunnanjohtaja oli vanhan kansan miehiä, jäyhä, eikä kovinkaan luonteva seuramies. Hänellä oli vain yksi vitsi, jonka ehdin kuulla varmaan kolme kertaa. Se kuului näin:
1900-luvun alkupuolen kihlakunnanoikeudessa käsiteltiin ensin viinapolttojuttua. Jostain metsikön kätköistä oli löydetty viinankeittopannu kaikkine tykötarpeineen. Poliisit saivat tutkimustensa tuloksena tekijän selville. Ennen päätöstä vanha lautamies kuitenkin ehti nukahtaa. Seuravana käsiteltiin ns. lapsenruokkojuttua, eli avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen elatusvelvollisuutta. Tässä vaiheessa lautamies heräsi samalla kun hänen vuoronsa oli ehdottaa tuomiota. Vastaus tuli nopeasti ja vakaalla äänellä: ”Värkit pois ja linnaan”.
Tapaus sattui Kokkolassa viime kesänä. Asia tuli ilmi lehdistössä, kun murhatuomio palautettiin hovioikeudesta käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Nyt siitä otsikoitiin uudelleen, sillä viime viikolla oli nyt se toinen käsittely. Jutussa oli tuomittu jo ensi kerralla kaksi miestä, toinen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toinen sai vankeutta 10 vuotta. Tapaus oli hirvittävä senkin takia, että ampuja erehtyi henkilöstä, hän ampui täysiin viattoman sivullisen ohikulkijan, joka sitä paitsi oli kävelyllä kahden lastenlapsensa kanssa.
Sapiskaa sai myös käräjäoikeuden puheenjohtaja eli ammattituomari, jonka olisi pitänyt kuorsaavan lautamiehen takia keskeyttää oikeudenkäynti, eikä jatkaa sitä toisen hereillä olleen lautamiehen kanssa ns. puheenjohtajan ja yhden lautamiehen käsittelyssä. Hovioikeuden mukaan lautamiehen nukkuminen oli vaarantanut merkittävällä tavalla oikeudenkäyntiin osallistuvien henkilöiden oikeusturvaa sekä heikentänyt yleistä luottamusta tuomioistuimeen. Maallikon ymmärryksellä asiaa miettien, tuomiot tulevat ilmeisesti olemaan samat, mutta yleisen oikeusturvan ja luottamuksen takia istunto tulee pistää uusiksi.
Tapaus herättää varmaan keskustelua. Muistelen vielä, että joskus pari vuotta sitten keskusteltiin lautamiesten asemasta erään Keski-Suomessa sattuneen tapauksen takia. Mm. lakimiesjärjestöt olivat tässä vaiheessa sitä mieltä, että lautamiesten käyttö käräjäoikeuksissa on jo tarpeetonta. Asia lähti liikkeelle siten, että keskisuomalaisessa käräjäoikeudessa lautamiehet päättivät ”yleisen elämänkokemuksen perusteella” äänin 2-1 käräjätuomarin kantaa vastaan, että raiskausta ei ollut tapahtunut, koska nainen osallistui johonkin tv-sarjaan muutamia kuukausia väitetyn tapauksen jälkeen.
……….
Lautamiesjärjestelmä on ollut Pohjoismaissa käytössä jo jostain 1400-luvulta lähtien. Siihen aikaan järjestelmä oli varmaan tarpeen, sillä silloisten kihlakunnanoikeuksien tuomarit olivat useimmiten äidinkieleltään ruotsinkielisiä, kotoisin ylemmistä yhteiskuntaluokista, ja tavallisen rahvaan elinpiiri oli monelle tuntematon. Tämä käsitys on sikäli vanhentunut, että tuomarien lähtökohdat ovat useimmiten samat kuin miltei kenen tahansa. Tietenkin lautamiehet voivat edelleen tuoda käsittelyyn mukaan paikallistuntemusta, mutta välttämätöntä se ei varmaan useinkaan ole. Lautamiehet eli nykyään maallikkotuomarit valitaan kunnista asukasmäärän mukaisesti. Valinnan tekevät poliittiset puolueet kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa, joten kysymyksessä on poliittinen luottamustoimi. Vaarana on, että kunnallisvaalien jälkeen ilman näkyvää luottamusmiespaikkaa jäänyt saa lautamiehen tehtävän ikään kuin palkinnoksi uurastuksestaan puolueen hyväksi. Tämän takia lautamiesten taso lienee tänäkin päivänä kirjava, suurin osa on hyvin perillä asioista, osalle tuomarin täytyy selittää tapauksen kulku ja rangaistusmahdollisuudet juurta jaksaen.
Maallikoiden mukana oloa on selitetty myös mm. sillä, että luottamus tuomioistuimiin säilyy, väärinkäsityksiä voidaan kansan keskuudessa oikoa, ja tuomiot koetaan oikeudenmukaisiksi, ne on helppo hyväksyä. Lopuksi on syytä mainita, että käräjäoikeuden istuntoja käydään asioiden mukaan kolmella erilaisella kokoonpanolla. Joissakin selvissä ja yksinkertaisissa asioissa riittää yhden tuomarin istunto, yleisin taitaa kuitenkin olla ammattituomarin ja kahden lautamiehen kokoonpano. Joissakin erittäin monimutkaisissa ja juridiikan tuntemusta vaativissa tapauksissa koolle pitää saada jopa kolmen ammattituomarin ryhmä
----------
Minunkin suvussani on ollut lautamiehiä. Varsin legendaarisen aseman sai Lapuan Ruhassa asunut Jaakko Eskola (1869–1962), lautamiehenä 1904–1959, äitini vanhemman sisarpuolen mies. Hän oli vielä 90-vuotiaana taas ehdolla. Kyläläisten mielestä hän oli mies paikallaan, ”koska se muistaa niin hyvin vanahoja asioota”. Kai niillä vanhoillakin asioilla saattoi siihen aikaan olla merkitystäkin, nimenomaan joissakin taloudellisissa riita- ja rikosasioissa. Tilanteen ratkaisi kuitenkin hänen poikansa, serkkupuoleni, joka hänkin oli lähestymässä 70. vuoden ikää. Hän sanoi isälleen: ”Jääkää te nyt isä pois, jotta mullekin jäis aikaa olla!”
Kyläläiset olivat hänen kanssaan toista mieltä, ja ehdottivat kunnanvaltuustolle sen kulmakunnan lautamieheksi vasta 30-vuotiasta täysserkkuani Heikki Nyrhilää (1930–2020) toisesta sukuhaarasta. Hänkin ehti olla lautamiehenä 30 vuotta. Kumpikin mainituista henkilöistä sai aikanaan herastuomarin arvon pitkäaikaisesta lautamiehen urastaan.
Jaakko Eskolan kunniaksi on vielä mainittava, että hän toimi vuosikymmeniä hyvin lukuisissa erilaisissa kunnallisissa, kirkollisissa, osuustoiminnallisissa, maataloudellisissa ym. luottamustehtävissä. Palkintoja ja kunniamerkkejä kertyi, valtakunnallisiakin. Eteläpohjalaisia elämänkertoja -teoksessa hänen ansiolistansa on todella hengästyttävän komea. Mihin olisi mies päätynytkään ilmaisen peruskoulun ja lukion aikakaudella?
Ja kun keventämään aletaan, niin kevennetään kunnolla, olkoonkin, että juttu on vähän alatyylinen ja pikemminkin osoitus entisajan krouvista kansanhuumorista. Kuka tietää, jospa juttu oli täysin keksittykin. Nuorena miehenä olin töissä eräässä kunnantoimistossa. Kunnanjohtaja oli vanhan kansan miehiä, jäyhä, eikä kovinkaan luonteva seuramies. Hänellä oli vain yksi vitsi, jonka ehdin kuulla varmaan kolme kertaa. Se kuului näin:
1900-luvun alkupuolen kihlakunnanoikeudessa käsiteltiin ensin viinapolttojuttua. Jostain metsikön kätköistä oli löydetty viinankeittopannu kaikkine tykötarpeineen. Poliisit saivat tutkimustensa tuloksena tekijän selville. Ennen päätöstä vanha lautamies kuitenkin ehti nukahtaa. Seuravana käsiteltiin ns. lapsenruokkojuttua, eli avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen elatusvelvollisuutta. Tässä vaiheessa lautamies heräsi samalla kun hänen vuoronsa oli ehdottaa tuomiota. Vastaus tuli nopeasti ja vakaalla äänellä: ”Värkit pois ja linnaan”.
8. (8.) Toimittaja Maxim Fedorovin oma Ukraina
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022.Sen jälkeen olemme melkein joka päivä saaneet television kautta vieraan olohuoneeseemme. Hän on Yleisradion Ukrainan kirjeenvaihtaja Maxim Fedorov (s.1985), selkeäsanainen kosmopoliitti, venäläisen isän ja ukrainalaisen äidin poika, joka vietti varhaisvuosiaan Pietarissa. Tosin Ukrainassa käytiin taajaan vierailemassa äidin sukulaisten luona. Miltei koko aikuisiän hän on kuitenkin asunut Helsingissä, jossa aloitti myös toimittajanuransa freelancerina venäjänkielisessä toimituksessa. Venäjän hyökkäyksen jälkeen hän sai kutsun lähteä paikanpäälle seuraamaan tapahtumia.
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022.Sen jälkeen olemme melkein joka päivä saaneet television kautta vieraan olohuoneeseemme. Hän on Yleisradion Ukrainan kirjeenvaihtaja Maxim Fedorov (s.1985), selkeäsanainen kosmopoliitti, venäläisen isän ja ukrainalaisen äidin poika, joka vietti varhaisvuosiaan Pietarissa. Tosin Ukrainassa käytiin taajaan vierailemassa äidin sukulaisten luona. Miltei koko aikuisiän hän on kuitenkin asunut Helsingissä, jossa aloitti myös toimittajanuransa freelancerina venäjänkielisessä toimituksessa. Venäjän hyökkäyksen jälkeen hän sai kutsun lähteä paikanpäälle seuraamaan tapahtumia.
Sujuva suomen kielen taito on peräisin Helsingin yliopistosta, jossa hän suoritti maisterin tutkintonsa nimenomaan suomen kielessä ja suomeksi. Hän puhuu yhdeksää kieltä, niistä kuutta kohtalaisen hyvin. Vuonna 2017 hän oli aloittanut Saksassa saksan opiskelun, toimi pari vuotta Deutsche Wellen toimittajana aina Venäjän hyökkäykseen saakka.
Fedorovin kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Hänellä on paljon henkilöihin liittyviä tapausselosteita, mutta toisaalta myös laajemmat historialliset tapahtumat tulevat selvitetyiksi. Tekstistä selviää muun muassa, että protestiliikehdintää oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin ennen ns. Maidanin verisiä tapahtumia vuonna 2014. Jo vuonna 1990 opiskelijat olivat kokoontuneet kuudentoista päivän ajan Kiovan pääaukiolla vastustamaan presidentti Mihail Gorbatšovin ehdottaman liittosopimuksen allekirjoittamista. Lisäksi vaadittiin mm. monipuoluevaalien järjestämistä. Joitain vaatimuksia saatiinkin läpi. Syksyllä 2013 kokoonnuttiin uudelleen Kiovan pääaukiolle, jota nyt oli alettu nimittää Maidaniksi. Syynä oli se, että venäjämielinen presidentti Viktor Janukovitš kieltäytyi allekirjoittamasta EU:n kanssa assosiaatio- ja kauppasopimusta. Levottomuudet jatkuivat vuoden 2014 puolelle muuttuen yhä verisimmiksi. Satakunta mielenosoittajaa kuoli poliisin erikoisjoukkojen luoteihin ja muuhun väkivaltaan, mutta samalla kuitenkin Janukovitš erosi ja poistui Venäjälle. Maaliskuussa 2014 Venäjä kaappasi Ukrainalta Krimin ja siirsi joukkoja Luhanskin alueelle Itä-Ukrainassa.
Saksa ja Suomi vaihtuivat helmikuussa 2022 Kiovan pääkadun asuntoon, josta välillä oli paettava maanalaisen turvaan suojaan. Asunto oli korkealla kerrostalossa, sieltä sai helposti taustakuvaa lähetyksiin omalta parvekkeelta. Tämä on kuvakaappaus Fedorovin kirjasta.
Fedorovin kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Hänellä on paljon henkilöihin liittyviä tapausselosteita, mutta toisaalta myös laajemmat historialliset tapahtumat tulevat selvitetyiksi. Tekstistä selviää muun muassa, että protestiliikehdintää oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin ennen ns. Maidanin verisiä tapahtumia vuonna 2014. Jo vuonna 1990 opiskelijat olivat kokoontuneet kuudentoista päivän ajan Kiovan pääaukiolla vastustamaan presidentti Mihail Gorbatšovin ehdottaman liittosopimuksen allekirjoittamista. Lisäksi vaadittiin mm. monipuoluevaalien järjestämistä. Joitain vaatimuksia saatiinkin läpi. Syksyllä 2013 kokoonnuttiin uudelleen Kiovan pääaukiolle, jota nyt oli alettu nimittää Maidaniksi. Syynä oli se, että venäjämielinen presidentti Viktor Janukovitš kieltäytyi allekirjoittamasta EU:n kanssa assosiaatio- ja kauppasopimusta. Levottomuudet jatkuivat vuoden 2014 puolelle muuttuen yhä verisimmiksi. Satakunta mielenosoittajaa kuoli poliisin erikoisjoukkojen luoteihin ja muuhun väkivaltaan, mutta samalla kuitenkin Janukovitš erosi ja poistui Venäjälle. Maaliskuussa 2014 Venäjä kaappasi Ukrainalta Krimin ja siirsi joukkoja Luhanskin alueelle Itä-Ukrainassa.
Saksa ja Suomi vaihtuivat helmikuussa 2022 Kiovan pääkadun asuntoon, josta välillä oli paettava maanalaisen turvaan suojaan. Asunto oli korkealla kerrostalossa, sieltä sai helposti taustakuvaa lähetyksiin omalta parvekkeelta. Tämä on kuvakaappaus Fedorovin kirjasta.
Luhansk ja sen naapurialue Donetsk ovat varsin teollistunutta aluetta, jossa venäläistoimenpiteiden ansiosta venäjän kieltä puhutaan enemmän kuin ukrainaa. Molemmilla on yhteinen nimikin, Donbas. Tämä yhdistäminen oli tapahtunut Neuvostoliiton aikana, joten ukrainalaisista tämä järjestely ei enää tuntunut oikeutetulta. Molemmat alueet eivät kuitenkaan pääpiirteissään mitenkään eronneet muusta Ukrainasta. Venäläiset alkoivat vähitellen miehittää tärkeitä kohteita, osin varta vasten koottujen rikollisryhmien avulla. Eräänlaisia täytevaaleja järjestettiin. Ukrainalaisia alkoi paeta alueelta, joka vähitellen luisui kokonaan Venäjän haltuun. Fedorovilla oli sielläkin eri puolilla useita tuttavia, joiden kohtaloita Venäjän aseiden lähestyessä ja pitkälle viedyn byrokratian kourissa hän niin ikään kuvaa.
Edellä mainittu tapa tuoda esille omien kavereidensa ja muidenkin ihmisten kohtaloita tekee kerronnasta elävämpää. Hän kuvaa yksittäisten sotilaitten elämää, samoin niiden valkovenäläisten, jotka liittyivät Ukrainan joukkoihin, monet aluksi lääkintämiehinä, mutta sitten myös sotilaina. Valkovenäläisten separatistien kanssa tunnettiin yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, olivathan he Putinin tukeman presidentti Lukašenkan diktatuurin alaisia. Tämä ei kuitenkaan voinut luottaa armeijansa solidaarisuuteen, joten hyökkäys Unkariin jäi tekemättä. Sen sijaan venäläiset hyökkäsivät Valko-Venäjän alueelta suoraan kohti Kiovaa. Venäläisten arviot kuitenkin pettivät kuten tiedämme.
Kiova säilyi muutenkin aika kauan iskuilta Venäjän pommitettua ensin lähinnä erilaisia sähköntuotannon ja liikenneyhteyksien kohteita. Lisäksi Kiovaan oli koottu varsin mittavat ilmatorjuntajoukot. Rintamien pysähdyttyä paikoilleen on tulitusta tullut myös sinne pääkaupunkiin. Fedorov kuvaa mielenkiintoisesti, millaista ääntä pitävät jostain Mustanmeren perukoilta ja Kaspianmereltä laukaistut ohjukset, millaista lyhyemmän matkan taisteludroonit. Yllättävää kyllä, tiedustelutietojen perusteella voitiin ohjusiskua ennakoida pidemmältä ajalta, droonit tulivat kuitenkin maaleihinsa yleensä kolmen minuutin sisällä kuulutuksista. Jonkin verran oli siis aikaa kiirehtiä maanlaisten asemille turvaan. Siellä Fedorovkin välillä valmisteli lähetyksiään.
Fedorov myös analysoi omia tunteitaan, miksi hän on Ukrainassa, miten käsitellä pelkoa, joka helposti voisi olla aina läsnä. Hän suorittaa mm. seuraavanlaisen yhteenvedon:”Ukraina on Euroopan pinta-alaltaan suurin valtio, ellei oteta huomioon Venäjää. Vaikka lähellä rintamaa olevilla paikkakunnilla elo onkin jatkuvaa selviytymiskamppailua, Kiovassa elettiin melko normaalisti, pienillä sota-ajasta muistuttavilla säännöillä höystettyä arkea. Öisin ei saa mennä ulos, ilmahälytysten aikaan monet liikkeet olivat kiinni. Yöllä saattoi herätä räjähdyksiin. Missään Ukrainassa ei tosin ollut täysin turvallista. Terrori-iskuista varoitetaan asujia etukäteen sireeneillä, joten kaupunkilaisilla oli mahdollisuus ehtiä suojaan.” Jos isku tuli ballistisella ohjuksella, sen tuloa oli vaikea havaita ennakkoon, koska se nousee ensin melkein pystysuoraan, ja tulee sitten alas suunnitellun lentoradan mukaisesti.
Luvussa Kysymysmerkkinä kotiinpaluu hän käsittelee ukrainalaisten pakolaisten kohtaloita ja heidän auttajiensa motiiveja. Tämän hän tekee pääasiassa tapausselostusten muodossa. Ensimmäiseksi hän esittelee perheen, joka jo tottui nukkumaan matkalaukut pakattuina. Kun aamulla näkyi savuavia kerrostaloja, tuli mieleen ajatus, milloin meidän taloomme osuu. Lopulta he päättivät lähteä joukkokuljetuksella länteen kohti siellä sijaitsevaa suurempaa kaupunkia Lviviä. Jonotettiin tuntikausia, nähtiin vaikeita kohtaloita, koskettavia tapaamisia ja hyvästijättöjä. Lopulta kuitenkin päätettiin, että äiti lähtee tyttären kanssa yllättäen avautunutta väylää myöten Suomeen. Toisessa tapauksessa Mariupolissa Asovanmeren rannalla asuva nuorimies ei enää pääsyt länteen, joten hän päätti paeta Venäjälle. Ennen sotaa Mariupol oli kukoistava läntiseen malliin rakennettu teollisuuskeskus, joka erosi edukseen täysin vastaavista venäläisistä. Elämä kellareissa päättyi, hän pääsi lukemattomista venäläisistä tarkastuspisteistä huolimatta junaan, ja sillä Pietariin. Sieltä hän selviytyi ensin Ivangorodiin ja sieltä Narvajoen vastarannalla sijaitsevaan Viron Narvaan, ja sieltä Suomeen. Hän onnistui onnekkaasti saamaan sinne myös aluksi kotiin jääneen nuoremman veljensä. Fedorov kertoo myös niin ukrainalaisista kuin suomalaisistakin pakolaisten auttajista ja heidän motiiveistaan.
Sota iskee pahiten naisiin ja lapsiin. Sotilaiden tekemät raiskaukset ja tapot ovat ääriesimerkkejä, aika tavallisiakin, mutta vaikutuksia on muitakin, vaikka niitä ei aina oteta esille. Noin miljoona ukrainalaista pakeni maasta, ensin lähinnä Puolaan. Heistä naisia ja lapsia oli noin 90 prosenttia. Asevelvollisuusikäisille miehille ei edes annettu lupaa poistua. Rajalla koettiin paljon sydäntä raastavia jäähyväisiä, joista monista tuli lopullisia. Monenlaista hankaluutta esiintyi myöhemminkin, esimerkkinä mm. umpikatolisen Puolan abortinvastainen lainsäädäntö. Jännitys ja pelko aiheuttivat usein laihtumista, joka taas sekoitti kuukautiskiertoa. Vaikeat olosuhteet lisäsivät myös kotiväkivaltaa, josta myös vanhukset saivat osansa. Esimerkiksi tilapäismajoitus vanhempien luona kävi usein ahtaaksi. Tämän naisia käsittelevän luvun tueksi Fedorov on koonnut muutaman tapausselosteen. Hän käsittelee myös laajasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa Ukrainan armeijassa.
---------
Tartuin Fedorovin kirjaan lähinnä siksi, että halusin tarkempaa analyysia Venäjää vastaan käytävästä sodasta. Tätä valistusta kyllä sainkin, ja ilokseni myös ns. ruohonjuuritasolta. Suuret sotaliikkeet, ja esimerkiksi rintamien muuttumiset loistavat poissaolollaan. En niitä oikeastaan kaivannutkaan, sillä ovathan ne uutisvirrasta tulleet ainakin jossain määrin tutuiksi. Tässä mielessä kirjan otsikkokin on kattava: kysymys on nimenomaan Fedorovin omasta Ukrainasta, ja siitä, millaisina hän itse on tapahtumat nähnyt.
Viimeisillä kymmenillä sivuilla hän kuitenkin tavallaan laajentaa aluettaan puhumalla kolmenkymmenen sivun verran kielikysymyksistä eri maissa, ja tietysti myös Ukrainassa. Fedorovia voidaan pitää melkoisena kielinerona, osaahan hän lukuisia erilaisia kieliä niin, että on kelvannut tekemään niillä toimittajan työtä. Kukapa ei olisi ihastellut sitä, että suomikin sujuu niin oivallisesti, että täytyy kuunnella tarkalla korvalla, kuuluuko siellä jotain vierasta sointua vai ei. Hän on toiminut myös saksankielisenä kommentaattorina. Hänelle on kuitenkin jäänyt jotain hampaankoloon, hän puhuu mm. ”ylistämällä alistamisesta”. Tätä mielipahaa hän purkaa moneen otteeseen. Aivan lopussa hän esittelee vielä ukrainalaisten stand up-koomikkojen oivalluksia, jotka ovat syntyneet sodan vaikeissa oloissa.
Edellä mainittu tapa tuoda esille omien kavereidensa ja muidenkin ihmisten kohtaloita tekee kerronnasta elävämpää. Hän kuvaa yksittäisten sotilaitten elämää, samoin niiden valkovenäläisten, jotka liittyivät Ukrainan joukkoihin, monet aluksi lääkintämiehinä, mutta sitten myös sotilaina. Valkovenäläisten separatistien kanssa tunnettiin yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, olivathan he Putinin tukeman presidentti Lukašenkan diktatuurin alaisia. Tämä ei kuitenkaan voinut luottaa armeijansa solidaarisuuteen, joten hyökkäys Unkariin jäi tekemättä. Sen sijaan venäläiset hyökkäsivät Valko-Venäjän alueelta suoraan kohti Kiovaa. Venäläisten arviot kuitenkin pettivät kuten tiedämme.
Kiova säilyi muutenkin aika kauan iskuilta Venäjän pommitettua ensin lähinnä erilaisia sähköntuotannon ja liikenneyhteyksien kohteita. Lisäksi Kiovaan oli koottu varsin mittavat ilmatorjuntajoukot. Rintamien pysähdyttyä paikoilleen on tulitusta tullut myös sinne pääkaupunkiin. Fedorov kuvaa mielenkiintoisesti, millaista ääntä pitävät jostain Mustanmeren perukoilta ja Kaspianmereltä laukaistut ohjukset, millaista lyhyemmän matkan taisteludroonit. Yllättävää kyllä, tiedustelutietojen perusteella voitiin ohjusiskua ennakoida pidemmältä ajalta, droonit tulivat kuitenkin maaleihinsa yleensä kolmen minuutin sisällä kuulutuksista. Jonkin verran oli siis aikaa kiirehtiä maanlaisten asemille turvaan. Siellä Fedorovkin välillä valmisteli lähetyksiään.
Fedorov myös analysoi omia tunteitaan, miksi hän on Ukrainassa, miten käsitellä pelkoa, joka helposti voisi olla aina läsnä. Hän suorittaa mm. seuraavanlaisen yhteenvedon:”Ukraina on Euroopan pinta-alaltaan suurin valtio, ellei oteta huomioon Venäjää. Vaikka lähellä rintamaa olevilla paikkakunnilla elo onkin jatkuvaa selviytymiskamppailua, Kiovassa elettiin melko normaalisti, pienillä sota-ajasta muistuttavilla säännöillä höystettyä arkea. Öisin ei saa mennä ulos, ilmahälytysten aikaan monet liikkeet olivat kiinni. Yöllä saattoi herätä räjähdyksiin. Missään Ukrainassa ei tosin ollut täysin turvallista. Terrori-iskuista varoitetaan asujia etukäteen sireeneillä, joten kaupunkilaisilla oli mahdollisuus ehtiä suojaan.” Jos isku tuli ballistisella ohjuksella, sen tuloa oli vaikea havaita ennakkoon, koska se nousee ensin melkein pystysuoraan, ja tulee sitten alas suunnitellun lentoradan mukaisesti.
Luvussa Kysymysmerkkinä kotiinpaluu hän käsittelee ukrainalaisten pakolaisten kohtaloita ja heidän auttajiensa motiiveja. Tämän hän tekee pääasiassa tapausselostusten muodossa. Ensimmäiseksi hän esittelee perheen, joka jo tottui nukkumaan matkalaukut pakattuina. Kun aamulla näkyi savuavia kerrostaloja, tuli mieleen ajatus, milloin meidän taloomme osuu. Lopulta he päättivät lähteä joukkokuljetuksella länteen kohti siellä sijaitsevaa suurempaa kaupunkia Lviviä. Jonotettiin tuntikausia, nähtiin vaikeita kohtaloita, koskettavia tapaamisia ja hyvästijättöjä. Lopulta kuitenkin päätettiin, että äiti lähtee tyttären kanssa yllättäen avautunutta väylää myöten Suomeen. Toisessa tapauksessa Mariupolissa Asovanmeren rannalla asuva nuorimies ei enää pääsyt länteen, joten hän päätti paeta Venäjälle. Ennen sotaa Mariupol oli kukoistava läntiseen malliin rakennettu teollisuuskeskus, joka erosi edukseen täysin vastaavista venäläisistä. Elämä kellareissa päättyi, hän pääsi lukemattomista venäläisistä tarkastuspisteistä huolimatta junaan, ja sillä Pietariin. Sieltä hän selviytyi ensin Ivangorodiin ja sieltä Narvajoen vastarannalla sijaitsevaan Viron Narvaan, ja sieltä Suomeen. Hän onnistui onnekkaasti saamaan sinne myös aluksi kotiin jääneen nuoremman veljensä. Fedorov kertoo myös niin ukrainalaisista kuin suomalaisistakin pakolaisten auttajista ja heidän motiiveistaan.
Sota iskee pahiten naisiin ja lapsiin. Sotilaiden tekemät raiskaukset ja tapot ovat ääriesimerkkejä, aika tavallisiakin, mutta vaikutuksia on muitakin, vaikka niitä ei aina oteta esille. Noin miljoona ukrainalaista pakeni maasta, ensin lähinnä Puolaan. Heistä naisia ja lapsia oli noin 90 prosenttia. Asevelvollisuusikäisille miehille ei edes annettu lupaa poistua. Rajalla koettiin paljon sydäntä raastavia jäähyväisiä, joista monista tuli lopullisia. Monenlaista hankaluutta esiintyi myöhemminkin, esimerkkinä mm. umpikatolisen Puolan abortinvastainen lainsäädäntö. Jännitys ja pelko aiheuttivat usein laihtumista, joka taas sekoitti kuukautiskiertoa. Vaikeat olosuhteet lisäsivät myös kotiväkivaltaa, josta myös vanhukset saivat osansa. Esimerkiksi tilapäismajoitus vanhempien luona kävi usein ahtaaksi. Tämän naisia käsittelevän luvun tueksi Fedorov on koonnut muutaman tapausselosteen. Hän käsittelee myös laajasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa Ukrainan armeijassa.
---------
Tartuin Fedorovin kirjaan lähinnä siksi, että halusin tarkempaa analyysia Venäjää vastaan käytävästä sodasta. Tätä valistusta kyllä sainkin, ja ilokseni myös ns. ruohonjuuritasolta. Suuret sotaliikkeet, ja esimerkiksi rintamien muuttumiset loistavat poissaolollaan. En niitä oikeastaan kaivannutkaan, sillä ovathan ne uutisvirrasta tulleet ainakin jossain määrin tutuiksi. Tässä mielessä kirjan otsikkokin on kattava: kysymys on nimenomaan Fedorovin omasta Ukrainasta, ja siitä, millaisina hän itse on tapahtumat nähnyt.
Viimeisillä kymmenillä sivuilla hän kuitenkin tavallaan laajentaa aluettaan puhumalla kolmenkymmenen sivun verran kielikysymyksistä eri maissa, ja tietysti myös Ukrainassa. Fedorovia voidaan pitää melkoisena kielinerona, osaahan hän lukuisia erilaisia kieliä niin, että on kelvannut tekemään niillä toimittajan työtä. Kukapa ei olisi ihastellut sitä, että suomikin sujuu niin oivallisesti, että täytyy kuunnella tarkalla korvalla, kuuluuko siellä jotain vierasta sointua vai ei. Hän on toiminut myös saksankielisenä kommentaattorina. Hänelle on kuitenkin jäänyt jotain hampaankoloon, hän puhuu mm. ”ylistämällä alistamisesta”. Tätä mielipahaa hän purkaa moneen otteeseen. Aivan lopussa hän esittelee vielä ukrainalaisten stand up-koomikkojen oivalluksia, jotka ovat syntyneet sodan vaikeissa oloissa.
7. (7.) Jouduin poliisilaitokselle
Juuri niin. Ja vielä poliisimiehen viemänä. Sisällä jouduin turvatarkastukseen kuten lentoasemalla lennolle lähtiessä. Irralliset esineet laatikkoon ja sen jälkeen läpi tarkastusportin. Tietysti se piippasi, ja vartija valpastui. Siinä vaiheessa muistin, että minullahan on molemmissa polvissa titaania ihan proteesiksi asti. Sen jälkeen hän heilautti jotain vempeleittä ja sanoi:” Niinpä näyttää olevan”. Sitten minut ohjattiin odotushuoneeseen.
Kaikki uutiset näyttävät sellaisilta, millä sävyllä tiedote annetaan. Todellinen selitys tästä matkasta tulee nyt tässä. Meidän molempien henkilötodistukset olivat vanhentuneet, kummankin piti saada uusi. Valokuvat otettiin valokuvaamossa, josta ne lähetettiin suoraan poliisille. Vielä tarvittiin nimikirjoitukset ja sormenjäljet. Jostain olin lukenut, että sormenjälkiä ei tarvitse antaa, jos edellisestä kerrasta ei ole kulunut kuutta vuotta täyteen. Kävin keskustelua poliisilaitoksen lupaviranomaisen kanssa netissä. Sieltä ilmoitettiin, että esimerkiksi minä olin antanut sormenjäljet passia varten jo vuonna 2014. Niitä oli käytetty henkilötodistukseen vuonna 2018. Vuodesta 2014 oli siis kulunut enemmän kuin se kuusi vuotta, joten ei muuta kuin poliisilaitokselle uusia antamaan.
Toimitus siellä laitoksella sujui juohevasti, minut kutsuttiin sisälle etukäteen varaamani ajan mukaisesti. Samalla mukaan tuli vaimoni, jonka aika oli tuntia myöhemmin. Nuori virkailija oli kuitenkin niin ystävällinen, että hän käsitteli meidät molemmat samalla kertaa. Ei siis kummankaan täytynyt jäädä odottelemaan. Ylipäätään palvelu oli nopeaa ja ystävällistä, myös ne kaksi vartijaa siellä ovella hymyilivät ja olivat miellyttäviä.
Vielä maininta siitä poliisimiehestä, jonka mainitsin heti ensi rivillä. Hän oli sukulaispoika, joka hyvän hyvyyttään oli tarjoutunut tuomaan meidät paikalle. Itselläni ei enää pariin vuoteen ole ollut autoa, korttikin oli vanhentunut. Autosta luovuin sen takia, että en vähäisten ajojeni takia sitä enää tarvinnut, varsinkaan, kun asumme ydinkeskustassa. Huoleton on hevoseton poika, sanotaan eräässä vanhassa hokemassa, siitähän se kirjailija Unto Seppänen sai nimen omalle romaanilleen. Onneksi näitä autolla ajavia sukulaisia riittää, kunhan vain heidän matkansa sattuu Lahteen, ja aikataulut myöten antavat.
Tämä uusi poliisilaitos on meikäläiselle kovin kaukana, aina Hennalan entisillä kasarmeilla asti. Ymmärrän kyllä, että tilat ovat siellä hyvät, ja varmaan kaikenlaista muutakin etua niistä on. Joulukuussa kävimme hakemassa koronarokotukset Keskussairaalasta. Odottelen tässä nyt vain sitä, miten kaukaa joku kirjoituspöytästrategi laittaa meidät ikääntyneet hakemaan seuraavia papereita tai jotain muuta tärkeää. Eivät varmaan ymmärrä, että keski-ikäisen hyvä kunto ei ole ikuista, ei heidänkään.
Juuri niin. Ja vielä poliisimiehen viemänä. Sisällä jouduin turvatarkastukseen kuten lentoasemalla lennolle lähtiessä. Irralliset esineet laatikkoon ja sen jälkeen läpi tarkastusportin. Tietysti se piippasi, ja vartija valpastui. Siinä vaiheessa muistin, että minullahan on molemmissa polvissa titaania ihan proteesiksi asti. Sen jälkeen hän heilautti jotain vempeleittä ja sanoi:” Niinpä näyttää olevan”. Sitten minut ohjattiin odotushuoneeseen.
Kaikki uutiset näyttävät sellaisilta, millä sävyllä tiedote annetaan. Todellinen selitys tästä matkasta tulee nyt tässä. Meidän molempien henkilötodistukset olivat vanhentuneet, kummankin piti saada uusi. Valokuvat otettiin valokuvaamossa, josta ne lähetettiin suoraan poliisille. Vielä tarvittiin nimikirjoitukset ja sormenjäljet. Jostain olin lukenut, että sormenjälkiä ei tarvitse antaa, jos edellisestä kerrasta ei ole kulunut kuutta vuotta täyteen. Kävin keskustelua poliisilaitoksen lupaviranomaisen kanssa netissä. Sieltä ilmoitettiin, että esimerkiksi minä olin antanut sormenjäljet passia varten jo vuonna 2014. Niitä oli käytetty henkilötodistukseen vuonna 2018. Vuodesta 2014 oli siis kulunut enemmän kuin se kuusi vuotta, joten ei muuta kuin poliisilaitokselle uusia antamaan.
Toimitus siellä laitoksella sujui juohevasti, minut kutsuttiin sisälle etukäteen varaamani ajan mukaisesti. Samalla mukaan tuli vaimoni, jonka aika oli tuntia myöhemmin. Nuori virkailija oli kuitenkin niin ystävällinen, että hän käsitteli meidät molemmat samalla kertaa. Ei siis kummankaan täytynyt jäädä odottelemaan. Ylipäätään palvelu oli nopeaa ja ystävällistä, myös ne kaksi vartijaa siellä ovella hymyilivät ja olivat miellyttäviä.
Vielä maininta siitä poliisimiehestä, jonka mainitsin heti ensi rivillä. Hän oli sukulaispoika, joka hyvän hyvyyttään oli tarjoutunut tuomaan meidät paikalle. Itselläni ei enää pariin vuoteen ole ollut autoa, korttikin oli vanhentunut. Autosta luovuin sen takia, että en vähäisten ajojeni takia sitä enää tarvinnut, varsinkaan, kun asumme ydinkeskustassa. Huoleton on hevoseton poika, sanotaan eräässä vanhassa hokemassa, siitähän se kirjailija Unto Seppänen sai nimen omalle romaanilleen. Onneksi näitä autolla ajavia sukulaisia riittää, kunhan vain heidän matkansa sattuu Lahteen, ja aikataulut myöten antavat.
Tämä uusi poliisilaitos on meikäläiselle kovin kaukana, aina Hennalan entisillä kasarmeilla asti. Ymmärrän kyllä, että tilat ovat siellä hyvät, ja varmaan kaikenlaista muutakin etua niistä on. Joulukuussa kävimme hakemassa koronarokotukset Keskussairaalasta. Odottelen tässä nyt vain sitä, miten kaukaa joku kirjoituspöytästrategi laittaa meidät ikääntyneet hakemaan seuraavia papereita tai jotain muuta tärkeää. Eivät varmaan ymmärrä, että keski-ikäisen hyvä kunto ei ole ikuista, ei heidänkään.
6. (6.) Via Appia kulkee Roomasta etelään Brindisiin
Eero Hämeenniemi on ollut monessa mukana, hän on kirjoittanut useita tietokirjoja, mutta parhaiten hänet tunnetaan säveltäjänä ja pianistina. Sen lisäksi hän on Sibelius-Akatemian dosentti. Pari vuotta sitten hän kirjoitti omiin matkoihinsa ja alueen tuntemukseensa perustuvan teoksen Napolista etelään. Oheinen Tähän päättyy Via Appia on tavallaan sille jatkoa.
Vuonna 264 eaa. valmistunut Via Appia on ollut todellinen antiikin valtatie. Se kulki Roomasta 530 kilometriä ”Italian saappaankoron” näyttävään kaupunkiin Brindisiin. Tänään sinne voi matkustaa suoraan junalla, antiikin aikana matka vei kokeneeltakin ratsastajalta pari viikkoa. Matkan varrella oli asemia, joissa voi levätä, lepuuttaa hevosia, tai peräti vaihtaa niitä. Brindisi on edelleenkin eräänlainen portti kohti itää, sieltä ovat lähteneet historian saatossa niin kauppiaat, sotilaat, ristiretkeläiset, tai vaikkapa tämän ajan erilaiset kulkijat, interreilaajatkin aikoinaan. Rooman liepeillä on pari kohtaa, jossa on tien pinnalla vieläkin nähtävillä Rooman valtakunnan aikaisia kivilaattoja, muuten tie on kokonaan asfaltoitu.
Eero Hämeenniemi on ollut monessa mukana, hän on kirjoittanut useita tietokirjoja, mutta parhaiten hänet tunnetaan säveltäjänä ja pianistina. Sen lisäksi hän on Sibelius-Akatemian dosentti. Pari vuotta sitten hän kirjoitti omiin matkoihinsa ja alueen tuntemukseensa perustuvan teoksen Napolista etelään. Oheinen Tähän päättyy Via Appia on tavallaan sille jatkoa.
Vuonna 264 eaa. valmistunut Via Appia on ollut todellinen antiikin valtatie. Se kulki Roomasta 530 kilometriä ”Italian saappaankoron” näyttävään kaupunkiin Brindisiin. Tänään sinne voi matkustaa suoraan junalla, antiikin aikana matka vei kokeneeltakin ratsastajalta pari viikkoa. Matkan varrella oli asemia, joissa voi levätä, lepuuttaa hevosia, tai peräti vaihtaa niitä. Brindisi on edelleenkin eräänlainen portti kohti itää, sieltä ovat lähteneet historian saatossa niin kauppiaat, sotilaat, ristiretkeläiset, tai vaikkapa tämän ajan erilaiset kulkijat, interreilaajatkin aikoinaan. Rooman liepeillä on pari kohtaa, jossa on tien pinnalla vieläkin nähtävillä Rooman valtakunnan aikaisia kivilaattoja, muuten tie on kokonaan asfaltoitu.
Hämeenniemi on jakanut teoksensa kolmeen osaan niin, että hän käsittelee ensiksi alueen itäisintä osaa, Apuliaa, johon kuuluvat mm. Brindisi ja pienen paikallisjunamatkan päässä oleva Lecce. Sitten hän siirtyy kuvailemaan historiallisia muistoja, nykyaikaa ja luonnonolosuhteita hieman pohjoisempana sijaitsevaa Foggiaa ja ylänköalueella sijaitsevaa Monte Sant` Angeloa myöten. Etelämpänä sijaitsevat Gallipoli ja Tarantokin saavat osansa. Erityisesti näiden kaupunkien alueet ovat alttiita eri aikoina eri suunnista puhaltaville tuulille, sijaitseehan ”saappaankorko” juuri Adrianmeren ja Joonian meren yhtymäkohdassa. Tuulista Afrikan suunnasta tuleva Scirocco tuo alueelle paitsi lämpöä, myös hienoa hiekkaa, joka tunkeutuu helposti kaikkialle aina asuntoja myöten, ja vaikkapa ravintolan ulkoterasseilla ruokalautasille.
Teoksella on ansionsa erilaisten luonnonolosuhteiden kuvaamisessa, mutta sittenkin sitä voi lukea paremminkin kansanelämän ja historian tuntemuksen näkökulmasta. Tavan takaa hän muistuttaa, miten erilaisia Italian eri osat ovat, yleistäen pohjoinen ja eteläinen Italia ovat edelleenkin alueita, joilla on yhdistävien tekijöiden lisäksi paljon erilaista, jota ei ole onnistuttu kuromaan umpeen.
Teoksella on ansionsa erilaisten luonnonolosuhteiden kuvaamisessa, mutta sittenkin sitä voi lukea paremminkin kansanelämän ja historian tuntemuksen näkökulmasta. Tavan takaa hän muistuttaa, miten erilaisia Italian eri osat ovat, yleistäen pohjoinen ja eteläinen Italia ovat edelleenkin alueita, joilla on yhdistävien tekijöiden lisäksi paljon erilaista, jota ei ole onnistuttu kuromaan umpeen.
Maan etelä- ja pohjoisosat ovat rakenteeltaan, taloudeltaan ja asennoitumiseltaan kovin erilaisia. Sardinian kuningaskunnan sotilasjohtaja Giuseppe Garibaldi oli noussut tuhannen miehensä kanssa maihin Sisilian Marsalaan jo vuonna 1860, valloittanut sen jälkeen koko Etelä-Italian aina Napolia myöten. Tämän jälkeen Italiassa sijainneet valtiot alkoivat eri vaiheissa liittyä Sardinian kuningaskuntaan, mutta henkinen ja taloudellinen yhdentyminen oli hidasta, ja se näkyy tänäkin päivänä. Eroja on pyritty tasaamaan mittavilla avustusohjelmilla (mm. Cassa del Mezzogiorno). Laaja muuttoliike köyhästä etelästä pohjoista kohden on ollut tunnusomaista. Etelässä on monia ikuisuuskysymyksiä edelleen auki, mm. mafia Sisiliassa, camorra Napolin seudulla ja Calabriassa vielä `ndrangheta. Tästä viimeksi mainitusta on erittäin perusteellinen selvitys kirjan Galabriaa koskevassa osassa.
Hämeenniemi ei paljon muistele 1800-luvun asioita, Garibaldikin sivuutetaan lähes kokonaan. Mutta luvussa nimeltä Yhdistämällä erotetut hän hyppää heti vuoden 2022 vaaleihin, joissa voittajiksi selvisivät nykyinen Italian pääministeri Giorgia Meloni. ja hänen puolueensa Fratelli d`Ítalia, sekä Matteo Salvini ja La Lega Nord, sekä Silvio Berlusconin Forza Italia. Erityisesti Matteo Salvini on joka käänteessä osoittanut negatiivista suhtautumista Etelä-Italiaan, ja hän on jopa vaatinut maan jakamistakin. Silvio Berlusconi (1936–2022) on jo poistunut keskuudestamme, kuten tiedämme.
Legan sisällä monet ajattelevat edelleen, että vauras ja teollistunut pohjoinen joutuu vetämään perässään alikehittynyttä, korruptoitunutta ja järjestyneen rikollisuuden mädättämää etelää. Etelässä taas ajatellaan, että voimat on varta vasten koko ajan suunnattu pohjoiseen, ja etelä on jätetty heitteille. Hämeenniemi antaa tässä vaiheessa perusteellisen kuvan Italian valtiollisista oloista ennen Garibaldia ja hänen jälkeensä.
Ehkä mielenkiintoisin on lopulta kolmas pääluku nimeltään Galabria. Se on tuo läntisin osa, eli tavallaan saappaan kärki. Hämeenniemi on perehtynyt tarkkaan alueen ruokakulttuuriin, samoin pinnanmuodostukseen. Erityisen ansiokas luku on nimeltään Kuka rahoittaa rikollisia. Siinä hän käsittelee laajasti `ndranghetaa, sen toimintaa ja erityisesti sen lonkeroita, jotka kiemurtelevat vähän joka puolella talouselämässä. Kun Sisilian mafia ja Napolin camorra olivat ottaneet käyttöönsä varsin raa’at menetelmät, esiintyi tämä galabrialainen organisaatio hillitymmin, ja teki näin itsestään vähemmän haavoittuvan. Se toimii lähinnä talouselämässä, sijoittaa varojaan tavalliseen yritystoimintaan, eli pesee rahoja, kuten tavataan sanoa. Verkosto on laaja, sille ilmoitetaan mihin satamaan mikäkin kokaiinilähetys on tulossa Kolumbiasta, ja milloin. Sinne lähetetään vastaanottamaan mies tai pari, virkamiehiä lahjotaan, osaa myös sen takaamiseksi, että pitävät suunsa kiinni.
Kuka sitten on rahoittamassa tätä toimintaa. Tietenkin ne bilekäyttäjät, jotka eri puolilla Eurooppaa, Helsingissäkin ja muualla vetävät sieraimiinsa ”viivan” tai kaksi. Mutta kun huumerahat on sijoitettu vähän sinne sun tänne, maksajiin kuuluu myös matti meikäläisiä, jotka ostavat tietyistä kaupoista jonkin tuotteen, suuremman tai pienemmän. Aina useimmista kaupoista kilahtaa jokin sentti myös `ndranghetan tilille.
Hämeenniemi ei paljon muistele 1800-luvun asioita, Garibaldikin sivuutetaan lähes kokonaan. Mutta luvussa nimeltä Yhdistämällä erotetut hän hyppää heti vuoden 2022 vaaleihin, joissa voittajiksi selvisivät nykyinen Italian pääministeri Giorgia Meloni. ja hänen puolueensa Fratelli d`Ítalia, sekä Matteo Salvini ja La Lega Nord, sekä Silvio Berlusconin Forza Italia. Erityisesti Matteo Salvini on joka käänteessä osoittanut negatiivista suhtautumista Etelä-Italiaan, ja hän on jopa vaatinut maan jakamistakin. Silvio Berlusconi (1936–2022) on jo poistunut keskuudestamme, kuten tiedämme.
Legan sisällä monet ajattelevat edelleen, että vauras ja teollistunut pohjoinen joutuu vetämään perässään alikehittynyttä, korruptoitunutta ja järjestyneen rikollisuuden mädättämää etelää. Etelässä taas ajatellaan, että voimat on varta vasten koko ajan suunnattu pohjoiseen, ja etelä on jätetty heitteille. Hämeenniemi antaa tässä vaiheessa perusteellisen kuvan Italian valtiollisista oloista ennen Garibaldia ja hänen jälkeensä.
Ehkä mielenkiintoisin on lopulta kolmas pääluku nimeltään Galabria. Se on tuo läntisin osa, eli tavallaan saappaan kärki. Hämeenniemi on perehtynyt tarkkaan alueen ruokakulttuuriin, samoin pinnanmuodostukseen. Erityisen ansiokas luku on nimeltään Kuka rahoittaa rikollisia. Siinä hän käsittelee laajasti `ndranghetaa, sen toimintaa ja erityisesti sen lonkeroita, jotka kiemurtelevat vähän joka puolella talouselämässä. Kun Sisilian mafia ja Napolin camorra olivat ottaneet käyttöönsä varsin raa’at menetelmät, esiintyi tämä galabrialainen organisaatio hillitymmin, ja teki näin itsestään vähemmän haavoittuvan. Se toimii lähinnä talouselämässä, sijoittaa varojaan tavalliseen yritystoimintaan, eli pesee rahoja, kuten tavataan sanoa. Verkosto on laaja, sille ilmoitetaan mihin satamaan mikäkin kokaiinilähetys on tulossa Kolumbiasta, ja milloin. Sinne lähetetään vastaanottamaan mies tai pari, virkamiehiä lahjotaan, osaa myös sen takaamiseksi, että pitävät suunsa kiinni.
Kuka sitten on rahoittamassa tätä toimintaa. Tietenkin ne bilekäyttäjät, jotka eri puolilla Eurooppaa, Helsingissäkin ja muualla vetävät sieraimiinsa ”viivan” tai kaksi. Mutta kun huumerahat on sijoitettu vähän sinne sun tänne, maksajiin kuuluu myös matti meikäläisiä, jotka ostavat tietyistä kaupoista jonkin tuotteen, suuremman tai pienemmän. Aina useimmista kaupoista kilahtaa jokin sentti myös `ndranghetan tilille.
Mutta jotta tämä kertomus ei nyt loppusi kovin synkkiin tunnelmiin, laitetaan mukaan vielä kirjasta yksi kaapattu kuva. Gatanzaro on Galabrian alueen pääkaupunki. Se sijaitsee kohdassa, jossa kahden meren, Tyrrhenanmeren ja Joonianmeren väliä on pienimmillään noin 30 kilometriä. Gatanzaro pyrki aikoinaan laajenemaan, mutta se oli mahdollista vain siten, että valtavan rotkon yli rakennettiin maineikas silta, Ponte Bisantis. Maasto on muutenkin huikeaa, esimerkiksi kaupungin rautatieasema on 200 metriä historiallista keskusta alempana. Matkaa taitetaan ylös ja alas mm. köysiradoilla. Aivan näin suuria korkeuseroja ei joka puolella Calabriaa ole, mutta varsin usein kaupungit kuitenkin sijaitsevat rannikoillakin vuoren rinteillä, paljon ylempänä mm. niiden uimarannoista.
Mutta jotta tämä kertomus ei nyt loppusi kovin synkkiin tunnelmiin, laitetaan mukaan vielä kirjasta yksi kaapattu kuva. Gatanzaro on Galabrian alueen pääkaupunki. Se sijaitsee kohdassa, jossa kahden meren, Tyrrhenanmeren ja Joonianmeren väliä on pienimmillään noin 30 kilometriä. Gatanzaro pyrki aikoinaan laajenemaan, mutta se oli mahdollista vain siten, että valtavan rotkon yli rakennettiin maineikas silta, Ponte Bisantis. Maasto on muutenkin huikeaa, esimerkiksi kaupungin rautatieasema on 200 metriä historiallista keskusta alempana. Matkaa taitetaan ylös ja alas mm. köysiradoilla. Aivan näin suuria korkeuseroja ei joka puolella Calabriaa ole, mutta varsin usein kaupungit kuitenkin sijaitsevat rannikoillakin vuoren rinteillä, paljon ylempänä mm. niiden uimarannoista.
-------
Huomasin, että melkein Messinan salmen rannalla Calabrian puolella on pikkukunta nimeltä Scilla. Se on saanut nimensä kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Messinan salmea vartioi kaksi merihirviötä, Skylla ja Kharybdis. Merenkulkija yritti tietysti välttää toista, ja niin hän ajautui helposti liian lähelle toista. Jos ajautui liian lähelle Skyllaa, haukkasivat sen kuusi koiran päätä laivasta kuusi merimiestä. Jos ajautui liian lähelle Kharybristä, imaisi se mukaansa koko laivan.
Varmaan sen ajan merenkulkijoilla oli pieni pelko joutuessaan kulkemaan salmesta läpi. On oletettu, että Kharybdis tarkoitti vuorovettä, joka osui tälle paikalle pari kertaa päivässä. Käsite on sittemmin laajentunut tarkoittamaan sitä, miten ihminen joutuu elämässään joskus valitsemaan kohdalleen osuneista mahdollisuuksista sen pienemmän pahan.
Varmaan muistelin tätä tarua ylittäessäni itse yhden ainoan kerran Messinan salmen joskus alkuvuodesta 1964. Matkustin junalla Roomasta Palermoon, takaisin tulin sitten laivalla Napolin kautta. Matkustin ns. lepovaunussa erään sisilialaisperheen kanssa. Perheen äiti katsoi tehtäväkseen ruokkia matkalla minutkin, hänen silmissään silloin vielä nuoren pojan. Muistan valtavan ranskanleivän puolikkaan, jonka päälle hän siveli paksulti voita ja juustoa. Messinan salmella oltiin aamulla noin kello viisi, jolloin juna ajettiin sellaisenaan lautalle. Hyttiin asti kuului kova meteli, sillä Sisiliaan rantautuneet matkustajat poistuivat silloin junasta.
Huomasin, että melkein Messinan salmen rannalla Calabrian puolella on pikkukunta nimeltä Scilla. Se on saanut nimensä kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Messinan salmea vartioi kaksi merihirviötä, Skylla ja Kharybdis. Merenkulkija yritti tietysti välttää toista, ja niin hän ajautui helposti liian lähelle toista. Jos ajautui liian lähelle Skyllaa, haukkasivat sen kuusi koiran päätä laivasta kuusi merimiestä. Jos ajautui liian lähelle Kharybristä, imaisi se mukaansa koko laivan.
Varmaan sen ajan merenkulkijoilla oli pieni pelko joutuessaan kulkemaan salmesta läpi. On oletettu, että Kharybdis tarkoitti vuorovettä, joka osui tälle paikalle pari kertaa päivässä. Käsite on sittemmin laajentunut tarkoittamaan sitä, miten ihminen joutuu elämässään joskus valitsemaan kohdalleen osuneista mahdollisuuksista sen pienemmän pahan.
Varmaan muistelin tätä tarua ylittäessäni itse yhden ainoan kerran Messinan salmen joskus alkuvuodesta 1964. Matkustin junalla Roomasta Palermoon, takaisin tulin sitten laivalla Napolin kautta. Matkustin ns. lepovaunussa erään sisilialaisperheen kanssa. Perheen äiti katsoi tehtäväkseen ruokkia matkalla minutkin, hänen silmissään silloin vielä nuoren pojan. Muistan valtavan ranskanleivän puolikkaan, jonka päälle hän siveli paksulti voita ja juustoa. Messinan salmella oltiin aamulla noin kello viisi, jolloin juna ajettiin sellaisenaan lautalle. Hyttiin asti kuului kova meteli, sillä Sisiliaan rantautuneet matkustajat poistuivat silloin junasta.
5. (5.) Stubb vai Haavisto? Haavisto vai Stubb?
Presidenttikilpa alkaakin toden teolla vasta helmikuussa. Tosin ensimmäinen kierros käydään jo aivan tämän kuun lopussa 28.1., mutta asetelmat ovat olleet selvillä jo pitkän aikaa. Alexander Stubb vastaa parhaiten kokoomuslaisten toiveisiin, ja Pekka Haavisto tulee toiselle kierrokselle jo kolmatta kertaa ns. vihervasemmiston ehdokkaana. Aikaisemmin oletettiin, että Olli Rehnillä olisi ollut mahdollisuus sekoittaa pakkaa, mutta vaisua on ollut, eikä supistuneesta keskustasta ole ollut tukipylvääksi. Ainoa mahdollinen "sekoittaja" saattaa olla Jussi Halla-aho, jonka viisaat ja tiedemiesmäiset vastaukset ovat tehonneet. Lisäksi hänellä on tuo näinä maailmanaikoina ajankohtainen sanoma siitä, että hallitukseen, ja jopa eduskuntaankin olisi syytä valita vain syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Tämä koonnee yhteen perussuomalaisten ehkä vielä hieman hajallaan olevia rivejä.
Jotain on tämänkertaisesta kilpalaulannasta jäänyt puuttumaan. Ylen ykkösellä meneillään olevat yksittäisten ehdokkaiden haastattelut eivät näytä tuottavan oikein mitään uutta. Puheet ovat olleet järjestään loistavia, eivätkä haastattelijoiden sinänsä oivalliset kysymykset ole saaneet ketään hämilleen. Edes pahimmatkaan paparazzit eivät ole kyenneet repimään irti mitään uutta. Muualla pidetyt yhteisesitykset ovat olleet maltillisia, melkein on tuntunut siltä, että olisi oltu rotaryklubin lounaalla tai seurakunnan viikkoretkellä. On pikemminkin vain tuettu toinen toistensa lausumia, debatti on jäänyt kokonaan pois. Mistä tämä johtuu? Varmaan se johtuu osittain siitä, että suurin osa ehdokkaista ei odotakaan voittoa näissä vaaleissa.
On tultu ehdokkaiksi, koska porukka on päättänyt, tai ei oikein kukaan muukaan ole lähtenyt. Harkimo, Essayah, ja Andersson ovat vain pitämässä huolta siitä, että ”olemmehan mekin edelleen olemassa”. RKP:llä ei ole ehdokasta ollenkaan, mikä kertonee siitä, että ylipäätään hallitukseen ei ollut tunkua. Konservatiivisempi osa ehkä halusi lähteä mukaan, sitten suurempi osa, eli liberaalisiipi olisi jäänyt hallituksen ulkopuolelle. Luultavasti eräiden ruotsinkielisten keskussairaaloiden, erityisesti Vaasan sairaalan oletettu vaaratilanne kai kuitenkin ratkaisi. Puolustettavaa siis riittää.
Olli Rehn ja Jutta Urpilainen tuskin ollenkaan välittävät miten käy. Rehn on jo suomalaisen virkauran huipulla, ja Urpilainen rakentaa tulevaisuuttaan EU:ssa. Halusivatko edes todella mukaan, kuka tietää. Mika Aaltola hurmaantui myönteisestä julkisuudestaan, mutta joutui huomaamaan arkisen todellisuuden kovuuden. Luultavasti Aaltolan ympärillä pörräsi yliaktiivisia kannattajia, jotka laskeskelivat, että Aaltolan mukana heidän omakin statuksensa olisi noussut. Samanlaisia avustajia on varmaan hääräillyt eräiden muidenkin ympärillä mielessään puolueensa tärkeämmät tehtävät, tai ties mitkä edut. Siellä kuplassa sitten kaikki seurailijat ovat vain vakuuttavat, että hyvin menee.
Kahden kauppahan tämä on, Stubb tai Haavisto. Molemmilla on tarpeeksi sisä- ja ulkopoliittisia näyttöjä, on pärjätty supliikinkin puolesta. Luultavasti kumpikaan ei ala toistaan mollaamaan ja heikkouksia etsimään. Herrasmiehiä ollaan. Mikä sitten erottaa, kansa kun on vielä lisäksi suurelta osin jo hyväksynyt Haaviston parisuhteenkin, kristillisdemokraatit ovat tietysti sitten asia erikseen. Kyllä kai se on kiinni äänestäjien maailmankuvasta, konservatiivisuudesta tai liberaalisuudesta yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Henkilönä molemmat voitaisiin hyväksyä, Haavisto on kuitenkin vaatimattomampi, Stubbilla näyttää esiintymisessään kajastavan helsinkiläisen parempiosaisen henki. Valitse sitten siitä. Samalla kai opit taas hieman jotain jopa itsestäsikin.
Yhteiskunnassa liikkuu aina pohjavireitä, jotka vaikuttavat asemoitumiseemme. Tai kuten nykyinen EK :n johtaja Jyri Häkämies joskus ministeriaikanaan tuli tokaisseeksi: meillä on kolme ongelmaa, Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Onko nyt kokoomus se taho, joka parhaiten vastaa tähän ongelmaan? Saattaahan olla, että sille olisi tulossa eräänlainen värisuora: pääministeri, ulkoministeri, puolustusministeri, ja nyt vielä presidentti.
Mutta onko Stubbista siksi henkilöksi, joka pystyisi parhaiten tätä balettia pyörittämään? Onko hänessä Risto Rytin sota-ajan viileää kestävyyttä, Paasikiven jääräpäistä uskoa tekemiseensä, Kekkosen joustavaa ja älykästä tilanteiden hyväksikäyttöä, tai sitten tätä Niinistön mainostamaa ”tolkun” linjaa, jota hän on itsekin kaikkien tyydytykseksi toteuttanut? Onko Stubbissa enemmän eräänlaista massahurmaajaa, näyttävää esiintyjää kuin sisäistä voimaa uhkuvaa valtiomiestä? Haavisto on pärjännyt hyvin ulkoministerinä, puhunut sanojensa mukaan jopa Venäjän yrmeän ulkoministerin Lavrovin kanssa. Entä sitten kun pöytään ladotaan asioita niin kuin Stalinin aikoina muinoin vuonna 1945?
Vai olisiko se sittenkin Olli Rehn, jolla kantti kestäisi parhaiten. Sirkustemppuja hän ei osaa eikä harrasta, mutta vahvoja näyttöjä on sekä talouselämästä, että EU:n tehtävistä. Ajateltakoon esimerkkinä vaikkapa ns. Eurokriisiä 2010–2018, jolloin Kreikka ajautui talousvaikeuksiin, ja joutui hakemaan apua muilta EU:n jäsenmailta. Yhteen aikaan talous -ja raha-asiain komisaarina Rehn joutui myrskyn silmään, aivan kuten hänen kirjoittamansa kirjan nimikin on. On muuten syytä muistaa, että hän on edelleen Suomen Pankin pääjohtajana myös Euroopan keskuspankin neuvostossa. Tuntuma todellisuuteen on siis säilynyt.
Presidenttikilpa alkaakin toden teolla vasta helmikuussa. Tosin ensimmäinen kierros käydään jo aivan tämän kuun lopussa 28.1., mutta asetelmat ovat olleet selvillä jo pitkän aikaa. Alexander Stubb vastaa parhaiten kokoomuslaisten toiveisiin, ja Pekka Haavisto tulee toiselle kierrokselle jo kolmatta kertaa ns. vihervasemmiston ehdokkaana. Aikaisemmin oletettiin, että Olli Rehnillä olisi ollut mahdollisuus sekoittaa pakkaa, mutta vaisua on ollut, eikä supistuneesta keskustasta ole ollut tukipylvääksi. Ainoa mahdollinen "sekoittaja" saattaa olla Jussi Halla-aho, jonka viisaat ja tiedemiesmäiset vastaukset ovat tehonneet. Lisäksi hänellä on tuo näinä maailmanaikoina ajankohtainen sanoma siitä, että hallitukseen, ja jopa eduskuntaankin olisi syytä valita vain syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Tämä koonnee yhteen perussuomalaisten ehkä vielä hieman hajallaan olevia rivejä.
Jotain on tämänkertaisesta kilpalaulannasta jäänyt puuttumaan. Ylen ykkösellä meneillään olevat yksittäisten ehdokkaiden haastattelut eivät näytä tuottavan oikein mitään uutta. Puheet ovat olleet järjestään loistavia, eivätkä haastattelijoiden sinänsä oivalliset kysymykset ole saaneet ketään hämilleen. Edes pahimmatkaan paparazzit eivät ole kyenneet repimään irti mitään uutta. Muualla pidetyt yhteisesitykset ovat olleet maltillisia, melkein on tuntunut siltä, että olisi oltu rotaryklubin lounaalla tai seurakunnan viikkoretkellä. On pikemminkin vain tuettu toinen toistensa lausumia, debatti on jäänyt kokonaan pois. Mistä tämä johtuu? Varmaan se johtuu osittain siitä, että suurin osa ehdokkaista ei odotakaan voittoa näissä vaaleissa.
On tultu ehdokkaiksi, koska porukka on päättänyt, tai ei oikein kukaan muukaan ole lähtenyt. Harkimo, Essayah, ja Andersson ovat vain pitämässä huolta siitä, että ”olemmehan mekin edelleen olemassa”. RKP:llä ei ole ehdokasta ollenkaan, mikä kertonee siitä, että ylipäätään hallitukseen ei ollut tunkua. Konservatiivisempi osa ehkä halusi lähteä mukaan, sitten suurempi osa, eli liberaalisiipi olisi jäänyt hallituksen ulkopuolelle. Luultavasti eräiden ruotsinkielisten keskussairaaloiden, erityisesti Vaasan sairaalan oletettu vaaratilanne kai kuitenkin ratkaisi. Puolustettavaa siis riittää.
Olli Rehn ja Jutta Urpilainen tuskin ollenkaan välittävät miten käy. Rehn on jo suomalaisen virkauran huipulla, ja Urpilainen rakentaa tulevaisuuttaan EU:ssa. Halusivatko edes todella mukaan, kuka tietää. Mika Aaltola hurmaantui myönteisestä julkisuudestaan, mutta joutui huomaamaan arkisen todellisuuden kovuuden. Luultavasti Aaltolan ympärillä pörräsi yliaktiivisia kannattajia, jotka laskeskelivat, että Aaltolan mukana heidän omakin statuksensa olisi noussut. Samanlaisia avustajia on varmaan hääräillyt eräiden muidenkin ympärillä mielessään puolueensa tärkeämmät tehtävät, tai ties mitkä edut. Siellä kuplassa sitten kaikki seurailijat ovat vain vakuuttavat, että hyvin menee.
Kahden kauppahan tämä on, Stubb tai Haavisto. Molemmilla on tarpeeksi sisä- ja ulkopoliittisia näyttöjä, on pärjätty supliikinkin puolesta. Luultavasti kumpikaan ei ala toistaan mollaamaan ja heikkouksia etsimään. Herrasmiehiä ollaan. Mikä sitten erottaa, kansa kun on vielä lisäksi suurelta osin jo hyväksynyt Haaviston parisuhteenkin, kristillisdemokraatit ovat tietysti sitten asia erikseen. Kyllä kai se on kiinni äänestäjien maailmankuvasta, konservatiivisuudesta tai liberaalisuudesta yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Henkilönä molemmat voitaisiin hyväksyä, Haavisto on kuitenkin vaatimattomampi, Stubbilla näyttää esiintymisessään kajastavan helsinkiläisen parempiosaisen henki. Valitse sitten siitä. Samalla kai opit taas hieman jotain jopa itsestäsikin.
Yhteiskunnassa liikkuu aina pohjavireitä, jotka vaikuttavat asemoitumiseemme. Tai kuten nykyinen EK :n johtaja Jyri Häkämies joskus ministeriaikanaan tuli tokaisseeksi: meillä on kolme ongelmaa, Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Onko nyt kokoomus se taho, joka parhaiten vastaa tähän ongelmaan? Saattaahan olla, että sille olisi tulossa eräänlainen värisuora: pääministeri, ulkoministeri, puolustusministeri, ja nyt vielä presidentti.
Mutta onko Stubbista siksi henkilöksi, joka pystyisi parhaiten tätä balettia pyörittämään? Onko hänessä Risto Rytin sota-ajan viileää kestävyyttä, Paasikiven jääräpäistä uskoa tekemiseensä, Kekkosen joustavaa ja älykästä tilanteiden hyväksikäyttöä, tai sitten tätä Niinistön mainostamaa ”tolkun” linjaa, jota hän on itsekin kaikkien tyydytykseksi toteuttanut? Onko Stubbissa enemmän eräänlaista massahurmaajaa, näyttävää esiintyjää kuin sisäistä voimaa uhkuvaa valtiomiestä? Haavisto on pärjännyt hyvin ulkoministerinä, puhunut sanojensa mukaan jopa Venäjän yrmeän ulkoministerin Lavrovin kanssa. Entä sitten kun pöytään ladotaan asioita niin kuin Stalinin aikoina muinoin vuonna 1945?
Vai olisiko se sittenkin Olli Rehn, jolla kantti kestäisi parhaiten. Sirkustemppuja hän ei osaa eikä harrasta, mutta vahvoja näyttöjä on sekä talouselämästä, että EU:n tehtävistä. Ajateltakoon esimerkkinä vaikkapa ns. Eurokriisiä 2010–2018, jolloin Kreikka ajautui talousvaikeuksiin, ja joutui hakemaan apua muilta EU:n jäsenmailta. Yhteen aikaan talous -ja raha-asiain komisaarina Rehn joutui myrskyn silmään, aivan kuten hänen kirjoittamansa kirjan nimikin on. On muuten syytä muistaa, että hän on edelleen Suomen Pankin pääjohtajana myös Euroopan keskuspankin neuvostossa. Tuntuma todellisuuteen on siis säilynyt.
4. (4.) Kulkijan hetkiä Berliinissä
Helsinkiläinen valokuvaaja, viestijä ja pappi Heikki Nenonen on kokenut Berliinin kävijä. Hän on palannut sinne kerta toisensa jälkeen viehättyneenä kaupungin historiasta, särmikkäästä taiteesta, boheemista ja vapaamielisestä ilmapiiristä, rosoisuudestakin. Jotenkin se on vedonnut minuunkin, vaikka olen käynyt siellä vain yhden ainoan kerran, silloinkin vain yhden päivän verran. Jäimme sinne vuorokaudeksi Italiaan suuntautuneen bussimatkan aikana. Ehdimme toki käydä Elben varrella katsomassa sitä tunnettua, jäljelle jäänyttä muurinpätkää graffiteineen ja kuvineen, kävimme kuljeksimassa holokaustin muistomerkin paasien välissä. Ajettiin myös kerran Tiergartenin puiston läpi, ja tarkasteltiin etäältä Brandenburger toria ja parlamenttitaloa. Ei sen enempää paikan päällä, mutta kaupungin historia on toki muuten vuosien mittaan tullut aika perusteellisestikin tutuksi.
Helsinkiläinen valokuvaaja, viestijä ja pappi Heikki Nenonen on kokenut Berliinin kävijä. Hän on palannut sinne kerta toisensa jälkeen viehättyneenä kaupungin historiasta, särmikkäästä taiteesta, boheemista ja vapaamielisestä ilmapiiristä, rosoisuudestakin. Jotenkin se on vedonnut minuunkin, vaikka olen käynyt siellä vain yhden ainoan kerran, silloinkin vain yhden päivän verran. Jäimme sinne vuorokaudeksi Italiaan suuntautuneen bussimatkan aikana. Ehdimme toki käydä Elben varrella katsomassa sitä tunnettua, jäljelle jäänyttä muurinpätkää graffiteineen ja kuvineen, kävimme kuljeksimassa holokaustin muistomerkin paasien välissä. Ajettiin myös kerran Tiergartenin puiston läpi, ja tarkasteltiin etäältä Brandenburger toria ja parlamenttitaloa. Ei sen enempää paikan päällä, mutta kaupungin historia on toki muuten vuosien mittaan tullut aika perusteellisestikin tutuksi.
Ensimmäisessä luvussa Rakkautta Berliinin muurin varjossa kuvaa muurin nopeaa rakentamista, sukulaisten ja rakastavaisten joutumista eri puolille. Vapaa kulku Neuvostoliiton ja kolmen länsimaan vyöhykkeen välillä oli saanut aikaan muuttoliikettä, mutta myös totuttautumista läntisen puolen asenteisiin ja elämänmenoon. Kun muurit ja rajat yleensä estävät ulkopuolisten tunkeutumisen, oli nyt kysymys oman väen pitämisestä rajan sisällä, läntisellä passilla kyllä sai tulla myös DDR:n puolelle.
Nenonen antaa tapahtumalle myös mielenkiintoisen selityksen: ihmisillä, ja erityisesti eristäytyneillä ryhmillä on taipumus erottautua toisin ajattelevista, eli luodaan fundamentaalisia muureja ”meidän” ja ”heidän” välille, oli sitten kysymys politiikasta tai uskonnosta. Ja kun pelkkä fundamentalismi ei riittänyt, rakennettiin koko läntisten vyöhykkeiden alueen ympärille konkreettinen muuri. Muurin rakentamisesta ja pakotarinoista Nenosella on useita esimerkkejä, jotka paljolti ovat yleisesti tuttujakin.
Pidemmälle lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että olisi kyllä ollut aihetta silloin voimieni päivinä tutustua kaupunkiin paremmin. Nenonen pitää tapanaan hölkkäillä Tiergartenissa, entisessä kuninkaiden metsästyspuistossa. Paksujen vanhojen puiden paksut oksat kaartuvat paikoin polun yli, välillä näkyy aurinkoa välillä ei. Kun Nenonen askeltaa tutulla polulla, ajatus lentää, ja uusia ideoita ilmaantuu.
Tulee mieleen vuosikymmenten takainen väitöskirjani teko. Polkupyörän selässä kului ensin kymmenkunta kilometriä, sitten hengitys rauhoittui, veri alkoi kiertää ja ajatus lentää. Seuraavien kymmenien kilometrien aikana moni ratkaisematon ongelma ratkesi, ja uusia ideoita syntyi. Nenonen lisää uusia mielenkiintoisia kohteita ja miettii kaikkea sitä, mitä Berliinissä voi kokea ja nähdä: ”Tiergartenissa kauniisti taittuvaa illan kajoa, Kreuzbergissa nuhjuista sivukatua, Charlottenburgissa hienostunutta promenadia, kaikkialla leipomon aamutuoksuja, tai illan kellertäviä mainosvaloja pikkukaupan Spätkaufin ovella”. Tai mitä kaikkea näkyisikään tv - tornista kuuluisalla Alexanderplatzilla!
Ja mielenkiintoisia kävelykohteita riittää. Esimerkiksi 120 metriä korkea tekovuori Teufelsberg Berliinin laitamilla kirvoittaa uusia mietteitä. Sehän syntyi pääasiassa niin, että pommitetuta Berliinistä ajettiin sinne kahden vuoden ajan rakennusjätettä, ja siinä samassa jälkiä niin hyvistä kuin huonoista pyrkimyksistä, natsien ajan rikoksista, aivan kuin tavallisten perheiden elämästäkin. Sen huipulla oli pitkään USA:n vakoilurakennelmia, jotka kylmän sodan jälkeen jäivät tyhjiksi, ja tietenkin erilaisten graffitimaalareiden käyttöön. Tai kohteena oli Potsdamer Platz, aikoinaan yksi Itä-Saksan keskuksista. Nenonen koki sen erämaaksi, paikaksi, jossa kuka tahansa sai olla oma itsensä kenenkään tuntematta. Ihmiset vyöryivät eri puolille metrotunneleihin. Tämä kokemus sai hänet muistelemaan erämaissa asustaneita kirkkoisiä, ja ajattelijoita, jotka inspiroivat häntä itseäänkin tutkimaan sisintään.
Nenonen antaa tapahtumalle myös mielenkiintoisen selityksen: ihmisillä, ja erityisesti eristäytyneillä ryhmillä on taipumus erottautua toisin ajattelevista, eli luodaan fundamentaalisia muureja ”meidän” ja ”heidän” välille, oli sitten kysymys politiikasta tai uskonnosta. Ja kun pelkkä fundamentalismi ei riittänyt, rakennettiin koko läntisten vyöhykkeiden alueen ympärille konkreettinen muuri. Muurin rakentamisesta ja pakotarinoista Nenosella on useita esimerkkejä, jotka paljolti ovat yleisesti tuttujakin.
Pidemmälle lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että olisi kyllä ollut aihetta silloin voimieni päivinä tutustua kaupunkiin paremmin. Nenonen pitää tapanaan hölkkäillä Tiergartenissa, entisessä kuninkaiden metsästyspuistossa. Paksujen vanhojen puiden paksut oksat kaartuvat paikoin polun yli, välillä näkyy aurinkoa välillä ei. Kun Nenonen askeltaa tutulla polulla, ajatus lentää, ja uusia ideoita ilmaantuu.
Tulee mieleen vuosikymmenten takainen väitöskirjani teko. Polkupyörän selässä kului ensin kymmenkunta kilometriä, sitten hengitys rauhoittui, veri alkoi kiertää ja ajatus lentää. Seuraavien kymmenien kilometrien aikana moni ratkaisematon ongelma ratkesi, ja uusia ideoita syntyi. Nenonen lisää uusia mielenkiintoisia kohteita ja miettii kaikkea sitä, mitä Berliinissä voi kokea ja nähdä: ”Tiergartenissa kauniisti taittuvaa illan kajoa, Kreuzbergissa nuhjuista sivukatua, Charlottenburgissa hienostunutta promenadia, kaikkialla leipomon aamutuoksuja, tai illan kellertäviä mainosvaloja pikkukaupan Spätkaufin ovella”. Tai mitä kaikkea näkyisikään tv - tornista kuuluisalla Alexanderplatzilla!
Ja mielenkiintoisia kävelykohteita riittää. Esimerkiksi 120 metriä korkea tekovuori Teufelsberg Berliinin laitamilla kirvoittaa uusia mietteitä. Sehän syntyi pääasiassa niin, että pommitetuta Berliinistä ajettiin sinne kahden vuoden ajan rakennusjätettä, ja siinä samassa jälkiä niin hyvistä kuin huonoista pyrkimyksistä, natsien ajan rikoksista, aivan kuin tavallisten perheiden elämästäkin. Sen huipulla oli pitkään USA:n vakoilurakennelmia, jotka kylmän sodan jälkeen jäivät tyhjiksi, ja tietenkin erilaisten graffitimaalareiden käyttöön. Tai kohteena oli Potsdamer Platz, aikoinaan yksi Itä-Saksan keskuksista. Nenonen koki sen erämaaksi, paikaksi, jossa kuka tahansa sai olla oma itsensä kenenkään tuntematta. Ihmiset vyöryivät eri puolille metrotunneleihin. Tämä kokemus sai hänet muistelemaan erämaissa asustaneita kirkkoisiä, ja ajattelijoita, jotka inspiroivat häntä itseäänkin tutkimaan sisintään.
Berliini on, kuten Nenonen toteaa ”tavisten kaupunki”. Mutta jo vuosisatojen ajan se on sulkenut sisäänsä ja tavallisuuteensa kaiken maailman alakulttuurit, marginaali-ilmiöt ja sellaiset ihmisolennot, jotka eivät omien kotiseutujensa poroporvarillisiin muotteihin mahdu. Hän huomioi niin kalaviiksisiä töihinsä kiiruhtavia putkimiehiä kuin paljasjalkaisia vaihtoehtoisen elämäntavan toteuttajia. Mutta kaikki tämä inspiroi häntä monenlaiseen itsetutkisteluun ja uskonnollisiin pohdintoihin. Välillä hän pitäytyy Berliinin itäosassa olevassa Köpenickin kaupunginosassa, sen jalkapallostadionilla, ja ihastelee vietnamilaisesta nuoresta naisesta lapsineen tehtyä patsasta. Siitä hän intoutuu kertomaan kommunistisen Vietnamin ja kommunistisen Itä-Saksan suhteista ja väestönsiirroista. Kun hän palaa taas Länsi-Berliinin puolelle, hän viipyy Keisari Wilhelmin muistokirkossa, tai oikeastaan vain sen tornin luona. Se oli ainoana selvinnyt kirkosta toisen maailmansodan pommituksissa.
Berliini on kaikenlaisten katuruokien todellinen mekka. Nenonen harrastaa niiden tarjouksia, olkoon sitten lautasella tai kääreessä ihan tavallisia Suomessakin nähtäviä tarjouksia, tai sitten eri puolilta maailmaa tulleiden maahanmuuttajien tuotoksia. Kirjan lopussa Nenonen kertoo viimeksi tulleensa Berliiniin bussilla halki Baltian ja Puolan. Bussimatkan jälkeen hän palasi jälleen kerran Alexanderplatzille, kuunteli huonosti soittavan katusoittajan kitaranrämpytystä ja hyvin saksaa osaavien kerjäläisten puheen virtaa. Puolityhjällä torilla hän koki silti olevansa keskellä maailmanhistoriaa. Hän muisteli Udo Lindbergin laulua, suomeksi nimeltä ”Haluamme vain yksinkertaisesti olla yhdessä.” Siitä tulvahtaa esiin historiaa, politiikkaa ja rakkautta, koko Berliini. Siinä muistellaan jakamatonta Berliiniä, oman aikansa nuorison- unelmaa.
Berliini on kaikenlaisten katuruokien todellinen mekka. Nenonen harrastaa niiden tarjouksia, olkoon sitten lautasella tai kääreessä ihan tavallisia Suomessakin nähtäviä tarjouksia, tai sitten eri puolilta maailmaa tulleiden maahanmuuttajien tuotoksia. Kirjan lopussa Nenonen kertoo viimeksi tulleensa Berliiniin bussilla halki Baltian ja Puolan. Bussimatkan jälkeen hän palasi jälleen kerran Alexanderplatzille, kuunteli huonosti soittavan katusoittajan kitaranrämpytystä ja hyvin saksaa osaavien kerjäläisten puheen virtaa. Puolityhjällä torilla hän koki silti olevansa keskellä maailmanhistoriaa. Hän muisteli Udo Lindbergin laulua, suomeksi nimeltä ”Haluamme vain yksinkertaisesti olla yhdessä.” Siitä tulvahtaa esiin historiaa, politiikkaa ja rakkautta, koko Berliini. Siinä muistellaan jakamatonta Berliiniä, oman aikansa nuorison- unelmaa.
3. (3.) Ihmisen pää ei aina kestä jatkuvaa menestystä
Ei varsinkaan, jos se on loputonta. Mikäli iltalehtien nettiversioihin olisi luottamista, menee Sanna Marinilla edelleen aika lujaa. Voi tietysti olla, että toimittajien pitää joka päivä puristaa esille jotain aihetta, jos yhdestä ei saa otetta, niin toisesta yritetään. Ymmärrän entistä pääministeriämme, että hän ei halunnut jäädä oppositiojohtajana jupisemaan jokaisesta hallituksen päätöksestä. Tämä tehtävä jäi Antti Lindtmanille, jolle nyt tarjoutui tilaisuus päästä näkyville tulevaisuuttakin ajatellen. Tampereelta Helsinkin muutto oli täysin ymmärrettävää, mitä mieltä hänellä olisi todellakaan ollut jäädä sikäläisen valtuuston pikkupoliitikkojen jäpinöitä kuuntelemaan. Luulen myös, että hän antaa lehdistölle tahallaan puoliraflaavaa aihetta, elää omaa elämäänsä ja selviytyy kyllä.
Aihe on aina silloin tällöin tullut muutenkin mieleeni, mutta lopulta tuo Aku Hirviniemen kohtalo sai minut istumaan koneen ääreen. Hänhän oli kaiken kansan tuntema komeljanttari, ensin kevyiden televisio-ohjelmien sankari, mutta viime vuosina myös varteenotettava näyttelijä teatterialalla. Muistammehan melkoisen hyvän suorituksen Aku Louhiniemen Tuntemattoman sotilaan Hietasena, joka tuhosi kasapanoksella venäläisen hyökkäysvaunun. Rooleja on kertynyt myös muutamassa merkittävässä teatterissa aina Kansallisteatteria myöten. Nyt kuitenkin näyttää ura ainakin hetkeksi katkenneen eräiden ahdistelutapausten takia. Rooleja on peruttu, ja maine on mennyt. Saa nähdä miten mies yleensäkään selviää.
Esittävän taiteen edustajat joutuvat helpommin eräänlaisen hybriksen valtaan, ja sieltä putoaminen näkyy kaikelle kansallekin. Nuoruuteni suuri idoli Olavi Virta (1915–1972) oli 1950-luvun suuri sankari monessa suhteessa. Asuin sattumalta jonkin aikaa samassa talossa Meritullinkatu kympissä Helsingissä. Laila Kinnunen oli tanssilavojen ja myös ylioppilastanssien kuningatar osakuntataloissa. Kukapa ei oliksi kaukorakastunut hänen veikistelevään ja kaikin puolin kauniiseen olemukseensa. Molempien loppuvuodet eivät olleet kehuttavia. Virta alkoholisoitui, ei kyennyt enää jatkamaan uraansa, kohtasi yleisönsä taholta jopa pilkkaakin. Loppuajat kuluivat yksinäisen ikääntyneen naishenkilön hoivissa Tampereella. Viina vei Kinnusenkin, miehet vaihtuivat aina vaan tasottomampiin yksilöihin, lopulta hän asui pöhöttyneenä asuntovaunussa, ja viimeiset vuodet Heinävedellä väkivaltaisen miehen kanssa.
Entä sitten poliitikot. Paavo Väyrynen elää edelleen unelmaansa, hän oli moninkertainen ministeri, mutta pääministeriksi hän ei koskaan ehtinyt. Vuonna 1987 hän teki kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien kanssa ns. kassakaappisopimuksen, jonka mukaan uuteen hallitukseen hän olisi tullut pääministeriksi. Presidentti Koivisto sai siitä vihiä ja nimittikin tehtävään Harri Holkerin. Tästä alkoi Väyrysen alamäki. On kuitenkin muistettava, että hänellä on ilman pääministeriyttä ja presidenttinä oloa valtavan hieno cv. Tänä vuonna hän on jälleen pyrkinyt presidenttikisaan, ehkä aivan tosissaan, ehkäpä paremminkin nauttien tuon kamppailun tunnelmasta. Kalevi Sorsa oli vuonna sos.dem. puolueen 1994 presidenttiehdokkaana. Kun Martti Ahtisaari ajoi ohi, oli kolaus hänelle paljon pahempi kuin Väyrysellä konsanaan.
Näitä korkealle kurottaneita löytyy kyllä vähän alalta kuin alalta. Robert Helenius, Euroopan mestari ja suurten maailmanliittojen mestari odottaa yhä nyt jo 40-vuotiaana suurta mahdollisuuttaan. Parhaat vuodet taisivat kulua saksalaisessa tallissa, jossa häntä hyödynnettiin, mutta ura ei juurikaan edennyt. Toivottavasti hänestä ei tule sellaista kehäraakkia, joita Euroopassa on aina ollut nuorempien nousevien kykyjen hakattavana.
Jos taas mennään kevyen musiikin puollelle, niin surullinen on myös Jari Sillanpään, tangokuninkaan ja suuren tähden kohtalo. Melkein kaiken saavuttaneen miehen veivät huumeet- Mutta on toki iloisempiakin tapauksia, on osattu lopettaa ajoissa. Jare Tiihonen eli Cheek, entinen Lahden lyseon oppilas, veti katsomot täyteen, ja jätti jäähyväiset Lahden mäkimontun suuressa loppuun myydyssä konsertissa. Hän elelee nykyään omasta tahdostaan vaatimattomammin levybisneksen parissa taustatekijänä. Antti Tuisku möi jäähyväiskonsertissaan Helsingin olympiastadionin täyteen, ja vetäytyi hänkin yksityiselämään. Hän on viime aikoina säväyttänyt kestävyysurheilijana, esimerkiksi hän on juuri juossut maratonin harrastajalle aivan mainioon aikaan. Aikaisemmin hän on ollut mukana tekijämiesten seurassa hiihtoleireillä. Kumpikin viimeksi mainittu on tajunnut ajoissa, että mikään täällä maailmassa ei yleensä ole loputonta, ei ainakaan jatkuva menestys.
----------
Kreikkalaisessa mytologiassa Ikaros oli kuningas Daidaloksen poika. Molemmat olivat joutuneet vangiksi Kreetan saarelle. Isä ja poika olivat suunnitelleet pakoa, ja valmistaneet siitä syytä kummallekin parin siipiä kotkan sulista ja niitä kiinnittävästä vahasta. Ikaros lähti ensin liikkeelle. Häntä varoitettiin lentämästä liian lähelle aurinkoa, ettei vaha sulaisi, ja koko komeus hajoaisi. Ikaros ei kuitenkaan uskonut varoituksia, ja niin vaha suli, ja hän syöksyi mereen.
Menestys ruokkii itsevarmuutta, pahimmillaan se ”irrottaa jalat maasta”. Varmaan sen takia Rooman keisareiden voitonjuhlissa, triumfissa, keisarin itse ajamassa vaunussa seisoi hänen takanaan orja, joka koko ajan hoki herransa korvaan: ”Muista, että olet ihminen”.
Ei varsinkaan, jos se on loputonta. Mikäli iltalehtien nettiversioihin olisi luottamista, menee Sanna Marinilla edelleen aika lujaa. Voi tietysti olla, että toimittajien pitää joka päivä puristaa esille jotain aihetta, jos yhdestä ei saa otetta, niin toisesta yritetään. Ymmärrän entistä pääministeriämme, että hän ei halunnut jäädä oppositiojohtajana jupisemaan jokaisesta hallituksen päätöksestä. Tämä tehtävä jäi Antti Lindtmanille, jolle nyt tarjoutui tilaisuus päästä näkyville tulevaisuuttakin ajatellen. Tampereelta Helsinkin muutto oli täysin ymmärrettävää, mitä mieltä hänellä olisi todellakaan ollut jäädä sikäläisen valtuuston pikkupoliitikkojen jäpinöitä kuuntelemaan. Luulen myös, että hän antaa lehdistölle tahallaan puoliraflaavaa aihetta, elää omaa elämäänsä ja selviytyy kyllä.
Aihe on aina silloin tällöin tullut muutenkin mieleeni, mutta lopulta tuo Aku Hirviniemen kohtalo sai minut istumaan koneen ääreen. Hänhän oli kaiken kansan tuntema komeljanttari, ensin kevyiden televisio-ohjelmien sankari, mutta viime vuosina myös varteenotettava näyttelijä teatterialalla. Muistammehan melkoisen hyvän suorituksen Aku Louhiniemen Tuntemattoman sotilaan Hietasena, joka tuhosi kasapanoksella venäläisen hyökkäysvaunun. Rooleja on kertynyt myös muutamassa merkittävässä teatterissa aina Kansallisteatteria myöten. Nyt kuitenkin näyttää ura ainakin hetkeksi katkenneen eräiden ahdistelutapausten takia. Rooleja on peruttu, ja maine on mennyt. Saa nähdä miten mies yleensäkään selviää.
Esittävän taiteen edustajat joutuvat helpommin eräänlaisen hybriksen valtaan, ja sieltä putoaminen näkyy kaikelle kansallekin. Nuoruuteni suuri idoli Olavi Virta (1915–1972) oli 1950-luvun suuri sankari monessa suhteessa. Asuin sattumalta jonkin aikaa samassa talossa Meritullinkatu kympissä Helsingissä. Laila Kinnunen oli tanssilavojen ja myös ylioppilastanssien kuningatar osakuntataloissa. Kukapa ei oliksi kaukorakastunut hänen veikistelevään ja kaikin puolin kauniiseen olemukseensa. Molempien loppuvuodet eivät olleet kehuttavia. Virta alkoholisoitui, ei kyennyt enää jatkamaan uraansa, kohtasi yleisönsä taholta jopa pilkkaakin. Loppuajat kuluivat yksinäisen ikääntyneen naishenkilön hoivissa Tampereella. Viina vei Kinnusenkin, miehet vaihtuivat aina vaan tasottomampiin yksilöihin, lopulta hän asui pöhöttyneenä asuntovaunussa, ja viimeiset vuodet Heinävedellä väkivaltaisen miehen kanssa.
Entä sitten poliitikot. Paavo Väyrynen elää edelleen unelmaansa, hän oli moninkertainen ministeri, mutta pääministeriksi hän ei koskaan ehtinyt. Vuonna 1987 hän teki kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien kanssa ns. kassakaappisopimuksen, jonka mukaan uuteen hallitukseen hän olisi tullut pääministeriksi. Presidentti Koivisto sai siitä vihiä ja nimittikin tehtävään Harri Holkerin. Tästä alkoi Väyrysen alamäki. On kuitenkin muistettava, että hänellä on ilman pääministeriyttä ja presidenttinä oloa valtavan hieno cv. Tänä vuonna hän on jälleen pyrkinyt presidenttikisaan, ehkä aivan tosissaan, ehkäpä paremminkin nauttien tuon kamppailun tunnelmasta. Kalevi Sorsa oli vuonna sos.dem. puolueen 1994 presidenttiehdokkaana. Kun Martti Ahtisaari ajoi ohi, oli kolaus hänelle paljon pahempi kuin Väyrysellä konsanaan.
Näitä korkealle kurottaneita löytyy kyllä vähän alalta kuin alalta. Robert Helenius, Euroopan mestari ja suurten maailmanliittojen mestari odottaa yhä nyt jo 40-vuotiaana suurta mahdollisuuttaan. Parhaat vuodet taisivat kulua saksalaisessa tallissa, jossa häntä hyödynnettiin, mutta ura ei juurikaan edennyt. Toivottavasti hänestä ei tule sellaista kehäraakkia, joita Euroopassa on aina ollut nuorempien nousevien kykyjen hakattavana.
Jos taas mennään kevyen musiikin puollelle, niin surullinen on myös Jari Sillanpään, tangokuninkaan ja suuren tähden kohtalo. Melkein kaiken saavuttaneen miehen veivät huumeet- Mutta on toki iloisempiakin tapauksia, on osattu lopettaa ajoissa. Jare Tiihonen eli Cheek, entinen Lahden lyseon oppilas, veti katsomot täyteen, ja jätti jäähyväiset Lahden mäkimontun suuressa loppuun myydyssä konsertissa. Hän elelee nykyään omasta tahdostaan vaatimattomammin levybisneksen parissa taustatekijänä. Antti Tuisku möi jäähyväiskonsertissaan Helsingin olympiastadionin täyteen, ja vetäytyi hänkin yksityiselämään. Hän on viime aikoina säväyttänyt kestävyysurheilijana, esimerkiksi hän on juuri juossut maratonin harrastajalle aivan mainioon aikaan. Aikaisemmin hän on ollut mukana tekijämiesten seurassa hiihtoleireillä. Kumpikin viimeksi mainittu on tajunnut ajoissa, että mikään täällä maailmassa ei yleensä ole loputonta, ei ainakaan jatkuva menestys.
----------
Kreikkalaisessa mytologiassa Ikaros oli kuningas Daidaloksen poika. Molemmat olivat joutuneet vangiksi Kreetan saarelle. Isä ja poika olivat suunnitelleet pakoa, ja valmistaneet siitä syytä kummallekin parin siipiä kotkan sulista ja niitä kiinnittävästä vahasta. Ikaros lähti ensin liikkeelle. Häntä varoitettiin lentämästä liian lähelle aurinkoa, ettei vaha sulaisi, ja koko komeus hajoaisi. Ikaros ei kuitenkaan uskonut varoituksia, ja niin vaha suli, ja hän syöksyi mereen.
Menestys ruokkii itsevarmuutta, pahimmillaan se ”irrottaa jalat maasta”. Varmaan sen takia Rooman keisareiden voitonjuhlissa, triumfissa, keisarin itse ajamassa vaunussa seisoi hänen takanaan orja, joka koko ajan hoki herransa korvaan: ”Muista, että olet ihminen”.
2. (2.)Dallapé-orkesteri on melkein satavuotias
Televisio on siitä kiintoisa väline, että se nostaa näkyville myös kevyen musiikin suuria vuosia ja suuria tapauksia. Eräs tällainen on vuonna 1925 perustettu Dallapé-orkesteri, joka välillä tuntui jo puolittain unohtuneen. Mutta sitten lähinnä laulajana tunnettu Juha Hostikka nosti kavereineen sen vuoden 2010 tienoilla taas näkyville. Elossa se kyllä oli koko ajan ollut, mutta erittyisesti 2000-luvulle tultaessa se esiintyi harvakseltaan. Nykyään se jatkaa edelleen ns. haitarijatsin ja tanssilavojen perinnettä isolla kokoonpanolla. Televisio-ohjelma oli nauhoitettu Savoy - teatterissa joulukuussa 1920.
Dallapé sai nimensä italialaisen harmonikkatehtaan mukaan. Mikään pikkutekijä se ei parhaina aikoinaan suinkaan ollut, siitä kertovat sen tuhatkunta levytystä, miljoona tehtyä yksittäislevyä, ja tunnetut kevyen musiikin, ja jopa oopperan laulajat monien vuosikymmeten ajalta. Kuuluisimmillaan se oli 1930-luvulla, jolloin se kierteli usean vuoden ajan eri puolilla Suomea sen ajan keikkabussillaan, joka on edelleen säilynyt, ja kunnostettuna liikkunut vähissä määrin edelleen. Suuren orkesterin soundia yritetään edelleen säilyttää amerikkalaiseen tapaan, aivan kuin 1930-luvun kokoonpanot esimerkiksi Glenn Millerin orkesterin tapaan. Glenn Miller kolahti voimalla meikäläiseenkin, 1950-luvun nuoreen. Kapteeni Miller oli kuitenkin jo 1940-luvulla kuollut, kadonnut Englannista Ranskaan lentäneen koneen hukkuessa jonnekin Biskajan lahden aaltoihin.
Orkesterin perustajana pidetään yleisesti harmonikan soittaja Martti Jäppilää. Laulaja Ville Alanko opetteli soittamaan banjoa, ja mukaan saatiin myös ksylofonisti Eino Katajavuori ja saksofonisti Helge Pahlman. Myöhemmin tuli mukaan mm. haitaristi Vili Vesterinen, joka on tullut kuuluisaksi kappaleestaan Säkkijärven polkka. Yhä komeammaksi osanottajaluettelo paisuu kun mainitsen vielä Kauko Käyhkön ja Olavi Virran nimet. Georg Malmstén toimi eräiden kesäkiertueiden kapellimestarina. Myöhemmin orkesterin johtajaksi tuli Bruno Laakko, joka kehitti orkesteria Benny Goodmanin tyyliseksi. Orkesterin soittajien ja laulajien määrä ja taso on ollut suorastaan hengästyttävä. Valitettavasti olen voinut tähän mainita vain osan kaikkein kuuluisimmista. Tämän vuosisadan puolella ovat orkesterissa vierailleet mm. Sami Saari, Topi Sorsakoski ja Maria Ylipää- Televisioidussa ohjelmassa olivat mukana laulajina Maria Lund, Mari Palo ja Juha Hostikka.
-------
Muutakin tuttua tuossa konsertissa oli, solistina oli mm. Maria Lund. Olimme nähneet hänet kolmisenkymmentä vuotta sitten äitinsä Tamaran kanssa lennolla Helsingistä Inariin. Olimme vaimoni kanssa lyhyellä hiihtolomalla. Tuolloin noin 16-vuotisata Mariaa ei liiemmälti näkynyt ladulla, mutta kyllä se Tamara hiihtää osasi, hän suihki siinä Saariselän ja Laanilan välillä meidän ohitsemme useammankin kerran. Myös Kiilopäälle ja Kaunispäälle ulotimme myös retkiämme.
Vili Vesterisen Säkkijärven polkka on ollut rakastetuimpia kevyen musiikin kappaleitamme. Lisäksi voidaan liioittelematta sanoa, että se pelasti kerran suurimman osan Viipurin kaupunkia. Venäläiset olivat valloittaneet kaupungin talvisodassa, mutta joutuivat vetäytymään sieltä jatkosodan alussa 1941. Nuori pioneeriupseeri Lauri Sutela, myöhempi Suomen puolustusvoimain komentaja, oli ryhmineen huomannut, että venäläiset olivat miinoittaneet useimmat tärkeät kohteet kaupungissa. Kävi esille, että miinoitteet olisi voitu räjäyttää radiolla silloin kun suomalaiset tunkeutuivat kaupunkiin. Tästä selvittiin sillä, että Säkkijärven polkkaa alettiin soittaa tietyillä radioaalloilla aina helmikuun 2. päivään saakka 1942.Tänä aikana miinoitteet ehdittiin purkaa.
-------
Tässä vaiheessa ajatukset alkavat suuntautua menneisyyteen, tarkemmin sanoen 13. päivään helmikuuta 1965. Tamara oli menossa sulhasensa Rami Sarmaston kanssa yhteiselle duettokeikalle Turusta Harjavaltaan. Oli ilta, paljon lunta ja tuiskua, autossa kesärenkaat. Vastaan tuli ylileveä kuljetus, joka repi autosta kuljettajan puolen auki. Tamara joutui hautaamaan rakkaansa samana päivänä, joka oli sovittu parin hääpäiväksi.
Molemmilla oli ura hyvällä alulla, oli ollut kolme elokuvaa ja laulumenestyksiä, molemmat olivat vasta puolivälissä kolmatta vuosikymmentään. Tamara solmi sitten aikanaan kaksi avioliittoa, joista jälkimmäisen romanialaissyntyisen oopperalaulaja Alexandru Ionitan kanssa. Pariskunta oli tavannut toisensa Keski-Euroopan ooppera- ja operettilavoilla. Maria Lund syntyi tästä liitosta.
Televisio on siitä kiintoisa väline, että se nostaa näkyville myös kevyen musiikin suuria vuosia ja suuria tapauksia. Eräs tällainen on vuonna 1925 perustettu Dallapé-orkesteri, joka välillä tuntui jo puolittain unohtuneen. Mutta sitten lähinnä laulajana tunnettu Juha Hostikka nosti kavereineen sen vuoden 2010 tienoilla taas näkyville. Elossa se kyllä oli koko ajan ollut, mutta erittyisesti 2000-luvulle tultaessa se esiintyi harvakseltaan. Nykyään se jatkaa edelleen ns. haitarijatsin ja tanssilavojen perinnettä isolla kokoonpanolla. Televisio-ohjelma oli nauhoitettu Savoy - teatterissa joulukuussa 1920.
Dallapé sai nimensä italialaisen harmonikkatehtaan mukaan. Mikään pikkutekijä se ei parhaina aikoinaan suinkaan ollut, siitä kertovat sen tuhatkunta levytystä, miljoona tehtyä yksittäislevyä, ja tunnetut kevyen musiikin, ja jopa oopperan laulajat monien vuosikymmeten ajalta. Kuuluisimmillaan se oli 1930-luvulla, jolloin se kierteli usean vuoden ajan eri puolilla Suomea sen ajan keikkabussillaan, joka on edelleen säilynyt, ja kunnostettuna liikkunut vähissä määrin edelleen. Suuren orkesterin soundia yritetään edelleen säilyttää amerikkalaiseen tapaan, aivan kuin 1930-luvun kokoonpanot esimerkiksi Glenn Millerin orkesterin tapaan. Glenn Miller kolahti voimalla meikäläiseenkin, 1950-luvun nuoreen. Kapteeni Miller oli kuitenkin jo 1940-luvulla kuollut, kadonnut Englannista Ranskaan lentäneen koneen hukkuessa jonnekin Biskajan lahden aaltoihin.
Orkesterin perustajana pidetään yleisesti harmonikan soittaja Martti Jäppilää. Laulaja Ville Alanko opetteli soittamaan banjoa, ja mukaan saatiin myös ksylofonisti Eino Katajavuori ja saksofonisti Helge Pahlman. Myöhemmin tuli mukaan mm. haitaristi Vili Vesterinen, joka on tullut kuuluisaksi kappaleestaan Säkkijärven polkka. Yhä komeammaksi osanottajaluettelo paisuu kun mainitsen vielä Kauko Käyhkön ja Olavi Virran nimet. Georg Malmstén toimi eräiden kesäkiertueiden kapellimestarina. Myöhemmin orkesterin johtajaksi tuli Bruno Laakko, joka kehitti orkesteria Benny Goodmanin tyyliseksi. Orkesterin soittajien ja laulajien määrä ja taso on ollut suorastaan hengästyttävä. Valitettavasti olen voinut tähän mainita vain osan kaikkein kuuluisimmista. Tämän vuosisadan puolella ovat orkesterissa vierailleet mm. Sami Saari, Topi Sorsakoski ja Maria Ylipää- Televisioidussa ohjelmassa olivat mukana laulajina Maria Lund, Mari Palo ja Juha Hostikka.
-------
Muutakin tuttua tuossa konsertissa oli, solistina oli mm. Maria Lund. Olimme nähneet hänet kolmisenkymmentä vuotta sitten äitinsä Tamaran kanssa lennolla Helsingistä Inariin. Olimme vaimoni kanssa lyhyellä hiihtolomalla. Tuolloin noin 16-vuotisata Mariaa ei liiemmälti näkynyt ladulla, mutta kyllä se Tamara hiihtää osasi, hän suihki siinä Saariselän ja Laanilan välillä meidän ohitsemme useammankin kerran. Myös Kiilopäälle ja Kaunispäälle ulotimme myös retkiämme.
Vili Vesterisen Säkkijärven polkka on ollut rakastetuimpia kevyen musiikin kappaleitamme. Lisäksi voidaan liioittelematta sanoa, että se pelasti kerran suurimman osan Viipurin kaupunkia. Venäläiset olivat valloittaneet kaupungin talvisodassa, mutta joutuivat vetäytymään sieltä jatkosodan alussa 1941. Nuori pioneeriupseeri Lauri Sutela, myöhempi Suomen puolustusvoimain komentaja, oli ryhmineen huomannut, että venäläiset olivat miinoittaneet useimmat tärkeät kohteet kaupungissa. Kävi esille, että miinoitteet olisi voitu räjäyttää radiolla silloin kun suomalaiset tunkeutuivat kaupunkiin. Tästä selvittiin sillä, että Säkkijärven polkkaa alettiin soittaa tietyillä radioaalloilla aina helmikuun 2. päivään saakka 1942.Tänä aikana miinoitteet ehdittiin purkaa.
-------
Tässä vaiheessa ajatukset alkavat suuntautua menneisyyteen, tarkemmin sanoen 13. päivään helmikuuta 1965. Tamara oli menossa sulhasensa Rami Sarmaston kanssa yhteiselle duettokeikalle Turusta Harjavaltaan. Oli ilta, paljon lunta ja tuiskua, autossa kesärenkaat. Vastaan tuli ylileveä kuljetus, joka repi autosta kuljettajan puolen auki. Tamara joutui hautaamaan rakkaansa samana päivänä, joka oli sovittu parin hääpäiväksi.
Molemmilla oli ura hyvällä alulla, oli ollut kolme elokuvaa ja laulumenestyksiä, molemmat olivat vasta puolivälissä kolmatta vuosikymmentään. Tamara solmi sitten aikanaan kaksi avioliittoa, joista jälkimmäisen romanialaissyntyisen oopperalaulaja Alexandru Ionitan kanssa. Pariskunta oli tavannut toisensa Keski-Euroopan ooppera- ja operettilavoilla. Maria Lund syntyi tästä liitosta.
1. (1.) Hyvää Uutta Vuotta !
Viime tiedot kertovat, että joukko suurimpia kaupunkeja ei enää tänä vuonna järjestänyt kaupungin omaa ilotulitusta, niiden joukossa oli myös Lahti. Useita vuosia sitten Lahdessa siirryttiin sen verran järkevämpään suuntaan, että ydinkeskustassa kiellettiin yksityishenkilöiden suorittama paukuttelu rajatulla alueella. Muistaakseni rajat kulkivat niin, että etelässä torin seutu piti pitää ”puhtaana”, samoin siitä pohjoiseen Vesijärvenkadun ja Lahdenkadun välinen alue.
Ilotulitusvälineiden markkinointi on kovaa ja tehokasta, monin paikoin se on vielä peitelty hyväntekeväisyyden kaapuun. Esimerkiksi Lahdessa niitä myytiin niin, että pieni osa hinnasta meni kiekkojunioreiden hyväksi. Miinuspuolelle on kuitenkin laskettava erinäisiä asioita. Nyt jo voidaan arvailla, että koko maassa syntyi edellisvuosien tapaan kymmenkunta silmävammaa, muutamia tuhoisia tulipaloja ja muitakin vahinkoja. Joskus parisen kymmentä vuotta sitten raketti osui siihen rivitaloon, jonka eräässä huoneistossa asui muinainen leijonaveli. Viereinen asunto tuhoutu täysin, ja muut saivat savuvahinkoja. Leijonavelikin joutui evakkoon, pesetti kuukausikaupalla tekstiilejä, seiniä ja huonekaluja, ennen kuin pääsi muuttamaan takaisin. Lieneekö haju sittenkään täysin loppunut!
Sinänsä vuoden vaihteen juhliminen on tuhansia vuosia vanhaa perua. Arvailtiin, että oltiin uuden tuntemattoman kynnyksellä. Mitä tulisi uutena vuonna tapahtumaan, sitä ei tiedetty, ehkä juhlintaan liittyi siksi pahojen henkien pelottelua ylimääräisellä metelillä ja tulia sytyttämällä. Harva tulee ajatelleeksi, että tammikuun yleisesti käytössä oleva nimitys on eurooppalaisissa kielissä useimmiten Januari tai jotain sinne päin. Janus oli kaksikasvoinen roomalainen oven jumala, jonka toiset kasvot katsoivat ovesta sisään päin, toiset ovesta ulos. Se siis muisteli vielä vanhoja, mutta peilasi niihin sitten uusia asioita. Tällaisia ikivanhoja juonteita siis sisältyy siihen, että aikuistenkin ihmisten pitää nykyäänkin päästä paukuttelemaan ja leikkimään tulella.
Kaikesta huolimatta: Hyvää Uutta Vuotta jokaiselle! Kuva on Panimokadun loppupäästä, taustalla siintää Kariniemen puisto.
Viime tiedot kertovat, että joukko suurimpia kaupunkeja ei enää tänä vuonna järjestänyt kaupungin omaa ilotulitusta, niiden joukossa oli myös Lahti. Useita vuosia sitten Lahdessa siirryttiin sen verran järkevämpään suuntaan, että ydinkeskustassa kiellettiin yksityishenkilöiden suorittama paukuttelu rajatulla alueella. Muistaakseni rajat kulkivat niin, että etelässä torin seutu piti pitää ”puhtaana”, samoin siitä pohjoiseen Vesijärvenkadun ja Lahdenkadun välinen alue.
Ilotulitusvälineiden markkinointi on kovaa ja tehokasta, monin paikoin se on vielä peitelty hyväntekeväisyyden kaapuun. Esimerkiksi Lahdessa niitä myytiin niin, että pieni osa hinnasta meni kiekkojunioreiden hyväksi. Miinuspuolelle on kuitenkin laskettava erinäisiä asioita. Nyt jo voidaan arvailla, että koko maassa syntyi edellisvuosien tapaan kymmenkunta silmävammaa, muutamia tuhoisia tulipaloja ja muitakin vahinkoja. Joskus parisen kymmentä vuotta sitten raketti osui siihen rivitaloon, jonka eräässä huoneistossa asui muinainen leijonaveli. Viereinen asunto tuhoutu täysin, ja muut saivat savuvahinkoja. Leijonavelikin joutui evakkoon, pesetti kuukausikaupalla tekstiilejä, seiniä ja huonekaluja, ennen kuin pääsi muuttamaan takaisin. Lieneekö haju sittenkään täysin loppunut!
Sinänsä vuoden vaihteen juhliminen on tuhansia vuosia vanhaa perua. Arvailtiin, että oltiin uuden tuntemattoman kynnyksellä. Mitä tulisi uutena vuonna tapahtumaan, sitä ei tiedetty, ehkä juhlintaan liittyi siksi pahojen henkien pelottelua ylimääräisellä metelillä ja tulia sytyttämällä. Harva tulee ajatelleeksi, että tammikuun yleisesti käytössä oleva nimitys on eurooppalaisissa kielissä useimmiten Januari tai jotain sinne päin. Janus oli kaksikasvoinen roomalainen oven jumala, jonka toiset kasvot katsoivat ovesta sisään päin, toiset ovesta ulos. Se siis muisteli vielä vanhoja, mutta peilasi niihin sitten uusia asioita. Tällaisia ikivanhoja juonteita siis sisältyy siihen, että aikuistenkin ihmisten pitää nykyäänkin päästä paukuttelemaan ja leikkimään tulella.
Kaikesta huolimatta: Hyvää Uutta Vuotta jokaiselle! Kuva on Panimokadun loppupäästä, taustalla siintää Kariniemen puisto.