Tammikuussa siirryn yläpalkissa kohtaan Uutta 2024, Uutta 2023 siirtyy kohtaan more. Näin on käynyt myös nimikkeelle Naabermaa Eesti.Totean myös, että nyt olen pitänyt tätä blogiani tasan 10 vuotta. Aloitin vuonna 2014. Kaikki "vuosikerrat" löytyvät tuosta yläpalkin kohdasta more.
Tämä kirjoittaminen on ollut kuin elämäntapa. Olen kyllä kiitollinen niistä kymmenistä seuraajistani, jotka ovat viikoittain availleet sivujani. Blogin pitoon siirryin sen takia, että ikääntyneelle tutkijalle ei enää tarjottu riittävän haastavia kirjatilauksia. Tilaajatkin olivat vanhentuneet, kuolleet, tai muuten siirtyneet pois asemistaan. Omakustantaminenkin tuli kokeiltua.
Tuotantoni löytyy kokonaisuudessaan kohdasta Kirjoittaja. Tosin siinä ei ole niitä lukuisia artikkeleita, joita olen julkaissut sanoma- ja aikakauslehdissä sekä muiden kirjoittajien kanssa ilmestyneissä yhteisteoksissa.
Mutta kun "kynä" on kerran käteen tarttunut, niin ei siitä hevin päästä irti. Vuodet tietysti tekevät tehtäväänsä, enkä vielä tällä hetkellä tiedä, miten pitkään ajatukset pysyvät koossa ja siirtyvät tekstiksi. Olen kyllä kiitollinen tähänastisesta, monella on tähän ikään mennessä jo ote herpaantunut. Tutkijatoverit ovat käyneet vähiin, jopa vuosien mittaan tapaamani muutkin ystävät.
----------
Tammikuu 2024
1. (1.) Hyvää Uutta Vuotta !
2. (2.)Dallapé-orkesteri on melkein satavuotias
3. (3.)Ihmisen pää ei aina kestä jatkuvaa menestystä
4. (4.)Kulkijan hetkiä Berliinissä
5. (5.)Stubb vai Haavisto ? Haavisto vai Stubb?
6. (6.)Via Appia kulkee Roomasta etelään Brindisiin
7. (7.)Jouduin poliisilaitokselle
8. (8.)Toimittaja Maxim Fedorovin oma Ukraina
9. (9.)Lautamies nukkui käräjäoikeuden istunnossa
Helmikuu 2024
1. (10.)Kahden kauppa, loppusuora on menossa
2. (11.)Kirjailija Järvelä seikkali ympäri Eurooppaa
3. (12.)Suomalaiset historiapäivät 2024 Lahdessa
4. (13.)Suomi sai sitten uuden presidentin
5. (14.)Lahden kaupungin historiallisia kerrostumia
6. (15.)Hengaillaan, kun junaa odotetaan!
7. (16.)Peipsijärvi - historiaa ja kulttuuria
8. (17.)Keski-Suomen käräjäoikeudessa säkenöi taas
Maaliskuu 2024
1. (18.)Narva - lännen vartioasema itää vastaan
2. (19.)Huokauksia koululuokasta
3. (20.)Orpon hallitus kulkee rinta rottingilla
4. (21.)Aivokirurgin muistelmat
5. (22.)Runsas liikunta pitää kunnossa iäkkäänäkin
6. (23.)Putinin alttaripoika
7. (24.)Minne katosi Antti Järvi ?
8. (25.)Tulivuoren varjossa 1. Kari Enqvist Sisiliassa
Huhtikuu 2024
1. (26.)Tulivuoren varjossa.2. Terracina ja Caporetto
2. (27.)Huhtikuussakin voi hiihtää ja lasketella
3. (28.)I maailmansota ja Monte Grappa
4. (29.)Gabriele d`Annunzion muistoja
5. (30.) Maisteri, tohtori, vai peräti professori !
6. (31.) Miten paljon Orpon ja Purran sakset leikkaavat
7. (32.) Onko kapitalismi vain suuri illuusio ?
8. (33.) Eurooppalaisen äärioikeiston juuret
9. (34.) Nuorison pitää saada protestoida
Toukokuu 2024
1. (35.)"Pitikö mun viälä tuakin nähärä?"
2. (36.) Jyrki Erran dekkari Caravaggion ympärillä
3. (37.) Säröilevätkö Orpon-Purran hallituksen rivit ?
4. (38.) Suomen viisuedustajien rimanalitus
5. (39.) Martti Ahtisaaren rauhanvälitysjärjestö MCI
6. (40.) Mitä mieltä "eurooppalaisesta juomatavasta"?
7. (41.) Suur Munamägi ja Väike Munamägi
8. (42.) Kauko Sarasteen koettelemusten vuosi 1944
Kesäkuu 2024
1. (43.) Mestaripainija Tauno Jaskari 90 vuotta
2. (44.) Nuoruuden ystävyys kantaa läpi vuosien
3. (45.) Hyväntekeväisyyden varjolla (Donna Leon)
4. (46.) Suomen yllätykselliset EU-vaalit
5. (47.) Hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus
6. (48.) Uudet puoluejohtajat hengennostattajina
7. (49.) Suomalaismepit EU:n parlamentin ryhmissä
8. (50.) Tuleeko Lahden keskustaan "pilvenpiirtäjiä" ?
Heinäkuu 2024
1. (51.) Jättiläisen askeleet (Kiinan talous)
2. (52.) Vanhustenhuolto on kriisissä
3. (53.) Suomalaisten taiderikosten jäljillä
4. (54.) Minne ovat kiertävät taidenäyttelyt kadonneet
5. (55.) Järkyttäviä sotamuistoja 80 vuoden takaa
6. (56.) Malvassa upeat kesäkauden 2024 näyttelyt
7. (57.) Olavi Uusivirta, Olavi Virta
8. (58.) Suomalaismeppien asemat EU:n parlamentissa
Elokuu 2024
1. (59.) Kasvit tuovat viihtyisyyttä Malskin alueelle
2. (60.) Italian mafian uusimmat tulokkaat
3. (61.) Sarjakuvat - vaikea taiteen alalaji
4. (62.) Timo Miettinen on politiikan vakiokeskustelija
5. (63.) Kalevi Laalo (1943-2024) in memoriam
6. (64.) Iltalehti hehkutti Aleksandr Karelinin uraa
7. (65.) Lauantairetki Lahden satamaan
8. (66.) Touko-kesäkuu on luokkakokousten aikaa
9. (67.) Mitä kaikkea luokkakokouksista haetaan?
10.(68.)Suoraa korruptiota ja hyvä veli -verkostoja
Syyskuu 2024
1. (69.) Päijänteenkadun "venetsialaiset"
2. (70.) Viiskulmassa ei ole enää viiden kadun risteystä
3. (71.) Väinö Hovilan puistotie Kirkkopuiston rinteessä
4. (72.) Malvassa on näytteillä erikoisia eläinveistoksia
5. (73.) Kolmanteen ja neljänteen polveen
6. (74.) Hiljainen sunnuntai Kisapuistossa
7. (75.) Monipuolinen elämä sykkii Mattssoninaukiolla
Lokakuu 2024
1. (76.) Pikku-Vesijärven puisto valmistautuu syksyyn
2. (77.) Syksyn merkkejä Linnaistensuolla
3. (78.) Tutustumisretki Ranta-Kartanon alueelle
4. (79.) Vuosi Toscanan kukkuloilla 1
5. (80.) Vuosi Toscanan kukkuloilla 2
6. (81.) Pepe Willbergin lalunnumero kansakoulussa
7. (82.) Diktaattorit taistelevat omasta kohtalostaan
8. (83.) Lapakiston suoalue mielenkiinnon kohteena
9. (84.) Onko eduskunnan kyselytunti pelkää näytelmää?
Marraskuu 2024
1. (85.) Talven enteitä Malskilla marraskuun 1. päivänä
2. (86.) Ihmisen perimmäisiä tuntemuksia Ateneumissa
3. (87.) Onko Lahti entinen urheilukaupunki ?
4. (88.) Ensitreffit alttarilla pitäisi lopettaa
5. (89.) Valga ja Valka, kaksoiskaupunki Viron etelärajalla
6. (90.) Patriarkka Kirill ja Vladimir Putin yhteistuumin
7. (91.) Tuglas-seura ja Suomen Viro-yhdistysten liitto
8. (92.) Syksyn viime tunnelmia Malskilla
Joulukuu 2024
1. (93.) Tuntemattoman sotilaan julkaisemisesta 70 vuotta
2. (94.) Paloaukion opetuksia
3. (95.) Kuka oli "keskinkertaisin presidenttimme"?
4. (96.) Hyperseksuaalinen ja moralisoiva julkisuus
5. (97.) Joulukylä kutsuu taas vieraakseen
6. (98.) Hyvää Joulua !
7. (99.) Kyllä elämä opettaa
8. (100. Hyvää Uutta Vuotta !
Tammikuussa siirryn yläpalkissa kohtaan Uutta 2025, Uutta 2024 siirtyy kohtaan more. Näin on käynyt myös nimikkeelle Naabermaa Eesti.Totean myös, että nyt olen pitänyt tätä blogiani tasan 11 vuotta. Aloitin vuonna 2014. Kaikki "vuosikerrat" löytyvät tuosta yläpalkin kohdasta more. -
Tämä kirjoittaminen on ollut kuin elämäntapa. Olen kyllä kiitollinen niistä kymmenistä seuraajistani, jotka ovat viikoittain availleet sivujani. Blogin pitoon siirryin sen takia, että ikääntyneelle tutkijalle ei enää tarjottu riittävän haastavia kirjatilauksia. Tilaajatkin olivat vanhentuneet, kuolleet, tai muuten siirtyneet pois asemistaan. Omakustantaminenkin tuli kokeiltua.
Tuotantoni löytyy kokonaisuudessaan kohdasta Kirjoittaja. Tosin siinä ei ole niitä lukuisia artikkeleita, joita olen julkaissut sanoma- ja aikakauslehdissä sekä muiden kirjoittajien kanssa ilmestyneissä yhteisteoksissa.
Mutta kun "kynä" on kerran käteen tarttunut, niin ei siitä hevin päästä irti. Vuodet tietysti tekevät tehtäväänsä, enkä vielä tällä hetkellä tiedä, miten pitkään ajatukset pysyvät koossa ja siirtyvät tekstiksi. Olen kyllä kiitollinen tähänastisesta, monella on tähän ikään mennessä jo ote herpaantunut. Tutkijatoverit ovat käyneet vähiin, jopa vuosien mittaan tapaamani muutkin ystävät.
----------
Tammikuu 2024
1. (1.) Hyvää Uutta Vuotta !
2. (2.)Dallapé-orkesteri on melkein satavuotias
3. (3.)Ihmisen pää ei aina kestä jatkuvaa menestystä
4. (4.)Kulkijan hetkiä Berliinissä
5. (5.)Stubb vai Haavisto ? Haavisto vai Stubb?
6. (6.)Via Appia kulkee Roomasta etelään Brindisiin
7. (7.)Jouduin poliisilaitokselle
8. (8.)Toimittaja Maxim Fedorovin oma Ukraina
9. (9.)Lautamies nukkui käräjäoikeuden istunnossa
Helmikuu 2024
1. (10.)Kahden kauppa, loppusuora on menossa
2. (11.)Kirjailija Järvelä seikkali ympäri Eurooppaa
3. (12.)Suomalaiset historiapäivät 2024 Lahdessa
4. (13.)Suomi sai sitten uuden presidentin
5. (14.)Lahden kaupungin historiallisia kerrostumia
6. (15.)Hengaillaan, kun junaa odotetaan!
7. (16.)Peipsijärvi - historiaa ja kulttuuria
8. (17.)Keski-Suomen käräjäoikeudessa säkenöi taas
Maaliskuu 2024
1. (18.)Narva - lännen vartioasema itää vastaan
2. (19.)Huokauksia koululuokasta
3. (20.)Orpon hallitus kulkee rinta rottingilla
4. (21.)Aivokirurgin muistelmat
5. (22.)Runsas liikunta pitää kunnossa iäkkäänäkin
6. (23.)Putinin alttaripoika
7. (24.)Minne katosi Antti Järvi ?
8. (25.)Tulivuoren varjossa 1. Kari Enqvist Sisiliassa
Huhtikuu 2024
1. (26.)Tulivuoren varjossa.2. Terracina ja Caporetto
2. (27.)Huhtikuussakin voi hiihtää ja lasketella
3. (28.)I maailmansota ja Monte Grappa
4. (29.)Gabriele d`Annunzion muistoja
5. (30.) Maisteri, tohtori, vai peräti professori !
6. (31.) Miten paljon Orpon ja Purran sakset leikkaavat
7. (32.) Onko kapitalismi vain suuri illuusio ?
8. (33.) Eurooppalaisen äärioikeiston juuret
9. (34.) Nuorison pitää saada protestoida
Toukokuu 2024
1. (35.)"Pitikö mun viälä tuakin nähärä?"
2. (36.) Jyrki Erran dekkari Caravaggion ympärillä
3. (37.) Säröilevätkö Orpon-Purran hallituksen rivit ?
4. (38.) Suomen viisuedustajien rimanalitus
5. (39.) Martti Ahtisaaren rauhanvälitysjärjestö MCI
6. (40.) Mitä mieltä "eurooppalaisesta juomatavasta"?
7. (41.) Suur Munamägi ja Väike Munamägi
8. (42.) Kauko Sarasteen koettelemusten vuosi 1944
Kesäkuu 2024
1. (43.) Mestaripainija Tauno Jaskari 90 vuotta
2. (44.) Nuoruuden ystävyys kantaa läpi vuosien
3. (45.) Hyväntekeväisyyden varjolla (Donna Leon)
4. (46.) Suomen yllätykselliset EU-vaalit
5. (47.) Hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus
6. (48.) Uudet puoluejohtajat hengennostattajina
7. (49.) Suomalaismepit EU:n parlamentin ryhmissä
8. (50.) Tuleeko Lahden keskustaan "pilvenpiirtäjiä" ?
Heinäkuu 2024
1. (51.) Jättiläisen askeleet (Kiinan talous)
2. (52.) Vanhustenhuolto on kriisissä
3. (53.) Suomalaisten taiderikosten jäljillä
4. (54.) Minne ovat kiertävät taidenäyttelyt kadonneet
5. (55.) Järkyttäviä sotamuistoja 80 vuoden takaa
6. (56.) Malvassa upeat kesäkauden 2024 näyttelyt
7. (57.) Olavi Uusivirta, Olavi Virta
8. (58.) Suomalaismeppien asemat EU:n parlamentissa
Elokuu 2024
1. (59.) Kasvit tuovat viihtyisyyttä Malskin alueelle
2. (60.) Italian mafian uusimmat tulokkaat
3. (61.) Sarjakuvat - vaikea taiteen alalaji
4. (62.) Timo Miettinen on politiikan vakiokeskustelija
5. (63.) Kalevi Laalo (1943-2024) in memoriam
6. (64.) Iltalehti hehkutti Aleksandr Karelinin uraa
7. (65.) Lauantairetki Lahden satamaan
8. (66.) Touko-kesäkuu on luokkakokousten aikaa
9. (67.) Mitä kaikkea luokkakokouksista haetaan?
10.(68.)Suoraa korruptiota ja hyvä veli -verkostoja
Syyskuu 2024
1. (69.) Päijänteenkadun "venetsialaiset"
2. (70.) Viiskulmassa ei ole enää viiden kadun risteystä
3. (71.) Väinö Hovilan puistotie Kirkkopuiston rinteessä
4. (72.) Malvassa on näytteillä erikoisia eläinveistoksia
5. (73.) Kolmanteen ja neljänteen polveen
6. (74.) Hiljainen sunnuntai Kisapuistossa
7. (75.) Monipuolinen elämä sykkii Mattssoninaukiolla
Lokakuu 2024
1. (76.) Pikku-Vesijärven puisto valmistautuu syksyyn
2. (77.) Syksyn merkkejä Linnaistensuolla
3. (78.) Tutustumisretki Ranta-Kartanon alueelle
4. (79.) Vuosi Toscanan kukkuloilla 1
5. (80.) Vuosi Toscanan kukkuloilla 2
6. (81.) Pepe Willbergin lalunnumero kansakoulussa
7. (82.) Diktaattorit taistelevat omasta kohtalostaan
8. (83.) Lapakiston suoalue mielenkiinnon kohteena
9. (84.) Onko eduskunnan kyselytunti pelkää näytelmää?
Marraskuu 2024
1. (85.) Talven enteitä Malskilla marraskuun 1. päivänä
2. (86.) Ihmisen perimmäisiä tuntemuksia Ateneumissa
3. (87.) Onko Lahti entinen urheilukaupunki ?
4. (88.) Ensitreffit alttarilla pitäisi lopettaa
5. (89.) Valga ja Valka, kaksoiskaupunki Viron etelärajalla
6. (90.) Patriarkka Kirill ja Vladimir Putin yhteistuumin
7. (91.) Tuglas-seura ja Suomen Viro-yhdistysten liitto
8. (92.) Syksyn viime tunnelmia Malskilla
Joulukuu 2024
1. (93.) Tuntemattoman sotilaan julkaisemisesta 70 vuotta
2. (94.) Paloaukion opetuksia
3. (95.) Kuka oli "keskinkertaisin presidenttimme"?
4. (96.) Hyperseksuaalinen ja moralisoiva julkisuus
5. (97.) Joulukylä kutsuu taas vieraakseen
6. (98.) Hyvää Joulua !
7. (99.) Kyllä elämä opettaa
8. (100. Hyvää Uutta Vuotta !
Tammikuussa siirryn yläpalkissa kohtaan Uutta 2025, Uutta 2024 siirtyy kohtaan more. Näin on käynyt myös nimikkeelle Naabermaa Eesti.Totean myös, että nyt olen pitänyt tätä blogiani tasan 11 vuotta. Aloitin vuonna 2014. Kaikki "vuosikerrat" löytyvät tuosta yläpalkin kohdasta more. -
8. (100.) Hyvää Uutta Vuotta !
Tänä syksynä ovat ilmat kovasti vaihdelleet, välillä on tullut lunta parikymmentä senttiä, sitten se on taas sulanut. Muutamia päiviä sitten oli todella liukasta, nyt vesisade ja plussa-asteet ovat selvästi muuttaneet katukuvaa. Näyttää siltä, että vuoden vaihde koittaa tässäkin mielessä aika suotuisasti. Hiihtoniilot saattavat olla toista mieltä, vaikka sinne hyppyrimäkien taakse on kyllä edellisvuoden lunta ajettukin. Taitaa olla niin, että Kisapuistoonkin pääsevät halukkaat luistelemaan vasta uuden vuoden puolella.
Kadut ovat nyt aika lumettomia ja muutenkin hyvässä kunnossa. Valtavia lumikasoja vaan on syntynyt sinne tänne tavallisia vuosia enemmän. Mahtaako kaupungilla olla vaikeuksia ajaa sitä kaikkea pois? Aikaisemmin lumet vietiin Kivimaan ja Mukkulan puoliväliin, sinne Iskun vierestä tulevan valtaojan varteen. Jättimäinen keko sitten suli pitkin kevättä ja osin kesääkin. Varmaan siitä juoksi epäpuhtauksia Vesijärveen, vaikka ojan loppuosa niitä aika lailla keräsi kasvustoihinsa.
Kadut ovat nyt aika lumettomia ja muutenkin hyvässä kunnossa. Valtavia lumikasoja vaan on syntynyt sinne tänne tavallisia vuosia enemmän. Mahtaako kaupungilla olla vaikeuksia ajaa sitä kaikkea pois? Aikaisemmin lumet vietiin Kivimaan ja Mukkulan puoliväliin, sinne Iskun vierestä tulevan valtaojan varteen. Jättimäinen keko sitten suli pitkin kevättä ja osin kesääkin. Varmaan siitä juoksi epäpuhtauksia Vesijärveen, vaikka ojan loppuosa niitä aika lailla keräsi kasvustoihinsa.
7. (99.) Kyllä elämä opettaa
Kyllä elämä opettaa, jos ei muuta, niin ainakin hiljaa kävelemään. Tämä useilta eri paikkakunnilta muistiin merkitty kansanomainen viisaus tulee taas näin vuoden vaihteen lähestyessä mieleen. Vaikka suvun geeniperimät eivät fyysisen kunnon kannalta olekaan olleet niitä kaikkein suotuisimpia, olen säilynyt näihin asti kohtuullisessa kunnossa. Tästä on kiittäminen erityisesti Suomen sairaalalaitosta, joka on suorittanut tarpeellisia leikkauksia juuri oikeaan aikaan. Eli silloin, kun taudit eivät ole vielä ottaneet lopullista otetta maallisesta majastani. Uteliaisuus, tiedonhalu, joku sanoisi jopa luulotautisuuskin, ovat saaneet minut itse epäilemään ja tekemään ratkaisuja, eli menemään ajoissa hoitoon. Kiitollisena muistan myös kasvuympäristöäni, työelämäaikaani, ja alkanutta vanhuutta siitä, että on tullut aikanaan paljon liikuttua ja tehtyä ruumiillista työtä. Vanhan sanonnan mukaan silloin tuli pantua pankkiin paljon sitä, mitä nyt saan fyysisen toiminnan tililtäni hyödykseni joka päivä nostaa.
Mutta hiljaa olen oppinut kävelemään. Joku mokoma se soittelee saksanpolkkaa vasemmassa eteisessäni. Sähköllä rytmi on kerran pantu paikalleen, viitisen vuotta sitten. Kun ikää oli tullut jo kohtuullisen paljon, ei toimenpide kovin pitkälle auttanut. Parina vuonna kävin pyytämässä keskussairaalasta iskuja uudelleen, mutta tuloksetta. Ilmeisesti se rytmi ei enää tässä vaiheessa maallista vaellusta pysy oikeilla jengoilla, ei ainakaan kovin pitkää aikaa. Lääkärit eivät sitä ole suoraan sanoneet, mutta ilmeisesti minua on jo pidetty menetettynä tapauksena. Sydämen sisällä kulkevan hermon katkaisua ei kukaan liioin ole ehdottanut, parikymmentä vuotta nuoremmilla se on auttanut, tiedän.
Lääkitys kyllä on varmaan hyvä, on betasalpaajaa ja muita lääkkeitä, on verenohennuslääke sydämestä helposti aivoihin kulkevan hyytymän varalta, on kolesterolilääke. Suurin ongelma on väsymys päivän mittaan, sitten se kävely, puolen kilometrin matka vielä onnistuu menen tullen, kun välillä pysähtyy. Syksyllä keksin sitten oivan apuneuvon: entisellä kotipaikkakunnallani valmistetun eräänlaisen kelkan, jossa jalaksien alla on neljä pyörää. Kun pyörissä on hyvät laakerit, niin ei tarvitse olla kovinkaan viettävää tietä, kun saan olla vapaamatkustajana. Ja kun tasamaalla kerran potkaisen, niin kymmenkunta metriä mennään kerralla helposti eteenpäin. Sen verran olen vielä kuitenkin miehisessä kunniassa kiinni, että selitän tutuille: ”ei tämä ole rollaattori, tämän on urheiluväline”. Samanlaisia laitoksia en ole muita Lahdessa tavannut, mutta olen nähnyt kaksipyöräisiä potkulautoja, joilla jopa keski-ikäiset, nuoremmatkin, viilettävät pitkin katuja.
Meitä eteisvärinäpotilaita on googlen mukaan reippaasti yli 200.000, joten en ole yksin. Lisäksi olen tavannut sanoa, että tässä iässä on tuiki tavallista, että jompikumpi pettää, jalat tai pää. Mieluummin hyväksyn ne jalat, pää kun vielä pelaa, ainakin omasta mielestäni. En kai minä muuten näitä sepustuksia latelisi. Lukijat saavat sitten päätellä, vieläkö tämä puoli kulkee!
Yksi asia minua kyllä vaivaa. Vanhoja ystäviä ei enää ole paljon jäljellä, on pari lapsuudenystävää, ei ketään opiskeluajoilta tai työelämästä, lentopallostakin vain yksi ainoa. Oli aikoja, jolloin sai vanhoista ystävistä lukea seurakuntien julkaisemilta kuolleiden listoilta, nyt ei ole heitä sielläkään. Jokunen varmaan sairastelee ja ähisee omassa kuplassaan kuten minäkin. Mutta mistäpä heitä tavoittaa. Tuntuu siltä, että oman syntymävuosikymmeneni ihmiset on jo kulutettu loppuun, nyt on menossa seuraavan vuosikymmen väki.
----------
Mutta kun aina käsketään pyrkiä ajattelemaan positiivisesti, niin löytyyhän tässä iässä nyt muutakin kuin tuo pään terveys. Asun Malskilla Lahden keskeisimmän kirkkopuiston laidassa. Nykyään pystyn pysähtymään ja ihailemaan hyvin hoidettua puistikkomaisemaa, lehmuksia, kävelykäytäviä ja muita kasveja. Ennen porhalsin ihan vain ohi sen enempää huomaamatta. Ei ole kiireitä, ei enää tarvetta kilpailla tai pyrkiä johonkin asemaan tai hankkia turhaa varallisuutta. Voin keskittyä ihmissuhteisiin, omaan perheeseen ja runsaaseen jälkikasvuun, joka kyllä tuo iloa mukanaan.
Eikä onneksi noita todellisiakaan huolia ole vaivaksi asti. Hoidan kaikkia asiani tietokoneella, kaiken sen, mitä pari kymmentä vuotta nuoremmatkin. Ja jos tulee eteen tenkkapoo, apua löytyy heti lähisuvulta kahdessa polvessa. Alle vuotta nuorempi vaimo on niin hyvässä kunnossa, että hän kyllä juoksee asioita kaupassa, kirjastossa, tarpeen tullessa virastoissakin. Tähän mennessä kuluneet 62 yhteistä vuotta ovat auttaneet hiomaan särmät jo kauan sitten. Mikäpä tässä on ollessa.
Ikääntymiseen täytyy sopeutua. Kyllä tässä on jo joutunut hyväksymään omat rajoituksensa ja kaiken mitä tuleman pitää. Tiedän, että tulee aika, jolloin elämä opettaa niin, ettei käveleminenkään enää käy, ei edes siinä määrin kuin nyt. Eikä varmaan ajatuskaan juokse loputtomasti niinkään hyvin kuin nyt. Mutta mitä sitä nyt sitten tänään murehtimaan. ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää itsestään huolen”, näin voidaan lukea evankeliumista Matteuksen kuudennen luvun mukaan.
-------
Entä sitten tuo saksanpolkan soittelu? Joku saattaa ihmetellä, mitä se sitten oikein on? En itsekään muistanut muuta kuin nuo kaksi sanaa, niinpä piti taas kutsua hyvä ystävä google apuun. Löytyihän se sieltä, ralli, jota nuorina ylioppilaina hoilattiin 1950-luvulla Manalassa nuoruuden hyrinöissä. Entä mikäkö sitten oli se Manala. Se oli, ja vieläkin on pohjalaisosakuntien yhteinen ravintola siellä osakuntatalon kivijalassa, kulku suoraan kadulta, ja myöhemmin illalla kadulle. Nuo sanat ” soitteli saksanpolkkaa” johdattivat nyt varsinaisen rallin luo. Kopioin tähän sen ensimmäisen säkeistön. ”Talvella Talikkalan markkinoilla ja kesällä Tampereella, heilini soitteli saksanpolkkaa elämäni kanteleella.”
7. (99.) Kyllä elämä opettaa
Kyllä elämä opettaa, jos ei muuta, niin ainakin hiljaa kävelemään. Tämä useilta eri paikkakunnilta muistiin merkitty kansanomainen viisaus tulee taas näin vuoden vaihteen lähestyessä mieleen. Vaikka suvun geeniperimät eivät fyysisen kunnon kannalta olekaan olleet niitä kaikkein suotuisimpia, olen säilynyt näihin asti kohtuullisessa kunnossa. Tästä on kiittäminen erityisesti Suomen sairaalalaitosta, joka on suorittanut tarpeellisia leikkauksia juuri oikeaan aikaan. Eli silloin, kun taudit eivät ole vielä ottaneet lopullista otetta maallisesta majastani. Uteliaisuus, tiedonhalu, joku sanoisi jopa luulotautisuuskin, ovat saaneet minut itse epäilemään ja tekemään ratkaisuja, eli menemään ajoissa hoitoon. Kiitollisena muistan myös kasvuympäristöäni, työelämäaikaani, ja alkanutta vanhuutta siitä, että on tullut aikanaan paljon liikuttua ja tehtyä ruumiillista työtä. Vanhan sanonnan mukaan silloin tuli pantua pankkiin paljon sitä, mitä nyt saan fyysisen toiminnan tililtäni hyödykseni joka päivä nostaa.
Mutta hiljaa olen oppinut kävelemään. Joku mokoma se soittelee saksanpolkkaa vasemmassa eteisessäni. Sähköllä rytmi on kerran pantu paikalleen, viitisen vuotta sitten. Kun ikää oli tullut jo kohtuullisen paljon, ei toimenpide kovin pitkälle auttanut. Parina vuonna kävin pyytämässä keskussairaalasta iskuja uudelleen, mutta tuloksetta. Ilmeisesti se rytmi ei enää tässä vaiheessa maallista vaellusta pysy oikeilla jengoilla, ei ainakaan kovin pitkää aikaa. Lääkärit eivät sitä ole suoraan sanoneet, mutta ilmeisesti minua on jo pidetty menetettynä tapauksena. Sydämen sisällä kulkevan hermon katkaisua ei kukaan liioin ole ehdottanut, parikymmentä vuotta nuoremmilla se on auttanut, tiedän.
Lääkitys kyllä on varmaan hyvä, on betasalpaajaa ja muita lääkkeitä, on verenohennuslääke sydämestä helposti aivoihin kulkevan hyytymän varalta, on kolesterolilääke. Suurin ongelma on väsymys päivän mittaan, sitten se kävely, puolen kilometrin matka vielä onnistuu menen tullen, kun välillä pysähtyy. Syksyllä keksin sitten oivan apuneuvon: entisellä kotipaikkakunnallani valmistetun eräänlaisen kelkan, jossa jalaksien alla on neljä pyörää. Kun pyörissä on hyvät laakerit, niin ei tarvitse olla kovinkaan viettävää tietä, kun saan olla vapaamatkustajana. Ja kun tasamaalla kerran potkaisen, niin kymmenkunta metriä mennään kerralla helposti eteenpäin. Sen verran olen vielä kuitenkin miehisessä kunniassa kiinni, että selitän tutuille: ”ei tämä ole rollaattori, tämän on urheiluväline”. Samanlaisia laitoksia en ole muita Lahdessa tavannut, mutta olen nähnyt kaksipyöräisiä potkulautoja, joilla jopa keski-ikäiset, nuoremmatkin, viilettävät pitkin katuja.
Meitä eteisvärinäpotilaita on googlen mukaan reippaasti yli 200.000, joten en ole yksin. Lisäksi olen tavannut sanoa, että tässä iässä on tuiki tavallista, että jompikumpi pettää, jalat tai pää. Mieluummin hyväksyn ne jalat, pää kun vielä pelaa, ainakin omasta mielestäni. En kai minä muuten näitä sepustuksia latelisi. Lukijat saavat sitten päätellä, vieläkö tämä puoli kulkee!
Yksi asia minua kyllä vaivaa. Vanhoja ystäviä ei enää ole paljon jäljellä, on pari lapsuudenystävää, ei ketään opiskeluajoilta tai työelämästä, lentopallostakin vain yksi ainoa. Oli aikoja, jolloin sai vanhoista ystävistä lukea seurakuntien julkaisemilta kuolleiden listoilta, nyt ei ole heitä sielläkään. Jokunen varmaan sairastelee ja ähisee omassa kuplassaan kuten minäkin. Mutta mistäpä heitä tavoittaa. Tuntuu siltä, että oman syntymävuosikymmeneni ihmiset on jo kulutettu loppuun, nyt on menossa seuraavan vuosikymmen väki.
----------
Mutta kun aina käsketään pyrkiä ajattelemaan positiivisesti, niin löytyyhän tässä iässä nyt muutakin kuin tuo pään terveys. Asun Malskilla Lahden keskeisimmän kirkkopuiston laidassa. Nykyään pystyn pysähtymään ja ihailemaan hyvin hoidettua puistikkomaisemaa, lehmuksia, kävelykäytäviä ja muita kasveja. Ennen porhalsin ihan vain ohi sen enempää huomaamatta. Ei ole kiireitä, ei enää tarvetta kilpailla tai pyrkiä johonkin asemaan tai hankkia turhaa varallisuutta. Voin keskittyä ihmissuhteisiin, omaan perheeseen ja runsaaseen jälkikasvuun, joka kyllä tuo iloa mukanaan.
Eikä onneksi noita todellisiakaan huolia ole vaivaksi asti. Hoidan kaikkia asiani tietokoneella, kaiken sen, mitä pari kymmentä vuotta nuoremmatkin. Ja jos tulee eteen tenkkapoo, apua löytyy heti lähisuvulta kahdessa polvessa. Alle vuotta nuorempi vaimo on niin hyvässä kunnossa, että hän kyllä juoksee asioita kaupassa, kirjastossa, tarpeen tullessa virastoissakin. Tähän mennessä kuluneet 62 yhteistä vuotta ovat auttaneet hiomaan särmät jo kauan sitten. Mikäpä tässä on ollessa.
Ikääntymiseen täytyy sopeutua. Kyllä tässä on jo joutunut hyväksymään omat rajoituksensa ja kaiken mitä tuleman pitää. Tiedän, että tulee aika, jolloin elämä opettaa niin, ettei käveleminenkään enää käy, ei edes siinä määrin kuin nyt. Eikä varmaan ajatuskaan juokse loputtomasti niinkään hyvin kuin nyt. Mutta mitä sitä nyt sitten tänään murehtimaan. ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää itsestään huolen”, näin voidaan lukea evankeliumista Matteuksen kuudennen luvun mukaan.
-------
Entä sitten tuo saksanpolkan soittelu? Joku saattaa ihmetellä, mitä se sitten oikein on? En itsekään muistanut muuta kuin nuo kaksi sanaa, niinpä piti taas kutsua hyvä ystävä google apuun. Löytyihän se sieltä, ralli, jota nuorina ylioppilaina hoilattiin 1950-luvulla Manalassa nuoruuden hyrinöissä. Entä mikäkö sitten oli se Manala. Se oli, ja vieläkin on pohjalaisosakuntien yhteinen ravintola siellä osakuntatalon kivijalassa, kulku suoraan kadulta, ja myöhemmin illalla kadulle. Nuo sanat ” soitteli saksanpolkkaa” johdattivat nyt varsinaisen rallin luo. Kopioin tähän sen ensimmäisen säkeistön. ”Talvella Talikkalan markkinoilla ja kesällä Tampereella, heilini soitteli saksanpolkkaa elämäni kanteleella.”
6. (98.) Hyvää Joulua !
Tällä kertaa toivottelen kahdella Railin taidepajan tuotteella. Ensin on pahville neulomalla tehty lankasommitelma, sitten joulun keskeisintä sanomaa kuvaava puutyö. Sen hahmot on tehty ohuesta mäntylaudasta lehtisahalla sahaamalla. Maja taustalla on järeämpää tekoa. Sen ikkuna-aukossa oli alkuaan pienen pieni lyhty, joka sai valonsa takana olevasta patterista. Nämä ovat kuitenkin ajan mittaan kadonneet.
Tällä kertaa toivottelen kahdella Railin taidepajan tuotteella. Ensin on pahville neulomalla tehty lankasommitelma, sitten joulun keskeisintä sanomaa kuvaava puutyö. Sen hahmot on tehty ohuesta mäntylaudasta lehtisahalla sahaamalla. Maja taustalla on järeämpää tekoa. Sen ikkuna-aukossa oli alkuaan pienen pieni lyhty, joka sai valonsa takana olevasta patterista. Nämä ovat kuitenkin ajan mittaan kadonneet.
5. (97.) Joulukylä kutsuu taas vieraakseen
Vuodet eivät ole veljeksiä: Lahden Joulukylän sisäänkäynti Aleksanterinkadun puolella oli tällä kertaa näin luminen. Ryhmä ihmisiä on juuri menossa sisään, mutta lehtitiedot kertoivat, että vaisua oli moneen aikaisempaan vuoteen verrattuna. Monet myyntikojutkin olivat tyhjillään, kauppiaita ei ollut kaikkiin niihin ilmaantunut. Jotain uudistusta sentään oli tapahtunut, kojut oli tällä kertaa maalattu eri värisiksi, ei ainoastaan joulun punaisiksi. Näin niitä voidaan käyttää paremmin muissakin tilaisuuksissa.
Joissain kojuissa oli kyllä paljonkin tavaraa tarjolla. Tällä mummolla oli selvästi miettimistä, mitä kaikkea sieltä voisi läheisilleen vielä jouluksi ostaa. Tarjolla oli paljon hyvää tavaraa, tässäkin esimerkiksi taidolla tehtyjä käsitöitä. Kenties lastenlapset olivat mielessä!
Ei ollut tälläkään aukiolla paljon ostajia, lieneekö sitten ollut syytä säässä tai aikatauluissa, oltiinhan vielä selvästi aamupäivässä.
Keskellä asetelmaa oli hieno kuva hyppyrimäistä. Asia varmaan kiinnosti pikkuväkeä, ehkä mum-moakin. Komeat ovat Lahdessa puitteet, kunhan vielä saataisiin omasta takaa hyviä hyppääjiä! Mutta eivät ne koko talvea suin-kaan ole tyhjinä, kyllä Lahdessa osataan edelleen järjestää myös tämäntalviset Salpausselän kisat.
Keskellä asetelmaa oli hieno kuva hyppyrimäistä. Asia varmaan kiinnosti pikkuväkeä, ehkä mum-moakin. Komeat ovat Lahdessa puitteet, kunhan vielä saataisiin omasta takaa hyviä hyppääjiä! Mutta eivät ne koko talvea suin-kaan ole tyhjinä, kyllä Lahdessa osataan edelleen järjestää myös tämäntalviset Salpausselän kisat.
Kuvan edessä on eräänlainen voittajantuoli kuin ainakin oikeissa hiihtokilpailuissa. Eräs olemuksesta päätellen maahanmuuttajaisoäiti asettelee tässä pientä lasta sille istumaan. Sen jälkeen hän otti kuvan hyppyrimäet taustalla.
Varsin suosittu paikka oli myös suurikokoinen iglu, jossa mahtui suurempikin joukko kokoontu-maan. Tässä on pari esikoululais-ten ryhmää kuulemassa, mitä kaikkea heille olisi tarjolla.
Seurakuntien osasto oli edelleen näyttävä. Suurikokoisen seimen lisäksi molemmin puolin oli enkeleitä ja rivi kauniita uskon-nollisaiheisia tauluja. Joulukuusi oli kuvalle erinomaisena tausta-na, kenties illalla se on myös täysin valaistu.
Seurakuntien osasto oli edelleen näyttävä. Suurikokoisen seimen lisäksi molemmin puolin oli enkeleitä ja rivi kauniita uskon-nollisaiheisia tauluja. Joulukuusi oli kuvalle erinomaisena tausta-na, kenties illalla se on myös täysin valaistu.
4. (96.) Hyperseksuaalinen ja moralisoiva julkisuus
Olemme ottaneet tavaksemme seurata Tv-ykkösen Kulttuuricocktail -ohjelmia, joita toimitetaan nuorekkaaseen tyyliin ja erikoisella tavalla rakennetuissa studiossa. Viime keskiviikkona sen sisältönimi oli otsikon mukainen, ja ajankohtainenhan se oli kuten tässä ohjelmassa yleensäkin on. Paikalle oli tullut juontajaparin tentattavaksi homoseksuaaleja edustanut tutkija Antti Kauppinen ja hyvin laajasti omien vaiheittensa kautta tunnetuksi tullut taiteilija Katariina Souri (aik. Kärkkäinen).
Ohjelman yhtenä sivujuonteena oli hiljattain yläkoulujen oppilaita varten valmistuneen oppikirjan, Respektiä – seksikirja pojille arviointi. Internetistä löytyvän esittelytekstin mukaan siinä kerrotaan mm. ”vehkeistä, flirttailusta, suostumisesta ja kieltäytymisestä, nautinnosta sekä varsinaisesta muhinoinnista”. Tämä on suurta yleisöä ja myös meitä vanhan kansan ihmisiä kieltämättä aikalailla säväyttänyt, olkoonkin, että tuon kaltaiset asiat ovat kuulemma nykykoululaisille jo ennestään aika tuttuja.
Ehkä kuitenkin enemmän kiinnosti haastateltavien oma henkilöhistoria. Yleissivistys tässä ainakin laajeni. Kauppinen kertoi homoyhteisöjen toiminnasta, ja olihan hän pukeutunutkin ilmeisesti tyypilliseen tapaan, nahkahousuihin jne. Katariina Souri (aik. Katariina Kärkkäinen) syntyi kahden menestyneen juristin ainoana lapsena. Aluksi hän käytti isänsä, myöhemmin äitinsä sukunimeä. Vuonna 1988 hän omien sanojensa mukaan luisui kahden Playboy-lehden toimittajan tuttavuuteen, josta sitten olivat seurauksena hänen alastonkuviensa ilmestyminen lehden sivuille. Nyt hän selitti tämän tapahtuneen lomamatkalla Italian Senigalliassa sen jälkeen, kun hän jäi yksin toisen tytön jouduttua äkisti matkustamaan pois. Tämän episodin varjoon on aivan liiaksi jäänyt se, että hän on menestyvä taidemaalari ja kirjoittaja. Tässä jälkimmäisessä ominaisuudessa on syntynyt kolumneja, romaaneja ja kirjoituskokoelmia. Avioliitossa hän on ollut neljä kertaa.
Internetissä kysyttiin aiheen käsittelyn yhteydessä sitä, millaista seksivalistusta lukijat ovat saaneet. 1940- luvun ja 1950-luvun Etelä-Pohjanmaalla oltiin kovin häveliäitä, ja koko asia pyrittiin jatkuvasti ohittamaan. Ilmapiiri oli muutenkin varautunutta, ja sen ajan herännäisyyden sävyttämää. Oli siis selvää, että Lapuan yhteiskoulussa voimistelun ja terveystiedon opettaja joutui aika lailla punnitsemaan sanojaan. Opettajallamme Kalle Kuoppalalla oli kyllä itsellään ainakin puolen tusinaa lasta, muitta takanaan vanhan körttisukunsa paine. Mutta jotainhan hän joutui meille pojille kuitenkin sanomaan, jotta täyttäisi velvollisuutensa. Tuohon aikaan keskikoululuokilla kaikissa aineissa pojilla ja tytöillä oli eri luokat.
Kalle Kuoppalan opetukset on helppo muistaa ja esittää lyhyesti. Eräällä tunnilla hän selitti seuraavaa: ”Jos joku tyttö ei halua sinun kanssasi lähteä ulos, niin ei se tarkoita sitä, etteikö hän pitäisi sinusta. Se nyt vain ei aina käy. Tilanne voi sitten olla erilainen muutaman päivän kuluttua. Se nyt sitten on sellaista”.
Keskikoulun viidennen luokan pojat tiesivät tasan tarkkaan, mistä oli kysymys, ja pidättelivät nauruaan opettajan kiemurrellessa. Eräällä toisella kertaa se ei onnistunut. Kysymys kuului: ”Kuinka lasta imetetähän?” Kukaan ei viitannut. Nyt kiemurtelivat oppilaat kuullessaan opettajan tuskastuneet sanat: ”Herttin tähären, säännöllisesti!”
Näillä eväillä minäkin sitten jouduin lähtemään vaimon etsintään!
Olemme ottaneet tavaksemme seurata Tv-ykkösen Kulttuuricocktail -ohjelmia, joita toimitetaan nuorekkaaseen tyyliin ja erikoisella tavalla rakennetuissa studiossa. Viime keskiviikkona sen sisältönimi oli otsikon mukainen, ja ajankohtainenhan se oli kuten tässä ohjelmassa yleensäkin on. Paikalle oli tullut juontajaparin tentattavaksi homoseksuaaleja edustanut tutkija Antti Kauppinen ja hyvin laajasti omien vaiheittensa kautta tunnetuksi tullut taiteilija Katariina Souri (aik. Kärkkäinen).
Ohjelman yhtenä sivujuonteena oli hiljattain yläkoulujen oppilaita varten valmistuneen oppikirjan, Respektiä – seksikirja pojille arviointi. Internetistä löytyvän esittelytekstin mukaan siinä kerrotaan mm. ”vehkeistä, flirttailusta, suostumisesta ja kieltäytymisestä, nautinnosta sekä varsinaisesta muhinoinnista”. Tämä on suurta yleisöä ja myös meitä vanhan kansan ihmisiä kieltämättä aikalailla säväyttänyt, olkoonkin, että tuon kaltaiset asiat ovat kuulemma nykykoululaisille jo ennestään aika tuttuja.
Ehkä kuitenkin enemmän kiinnosti haastateltavien oma henkilöhistoria. Yleissivistys tässä ainakin laajeni. Kauppinen kertoi homoyhteisöjen toiminnasta, ja olihan hän pukeutunutkin ilmeisesti tyypilliseen tapaan, nahkahousuihin jne. Katariina Souri (aik. Katariina Kärkkäinen) syntyi kahden menestyneen juristin ainoana lapsena. Aluksi hän käytti isänsä, myöhemmin äitinsä sukunimeä. Vuonna 1988 hän omien sanojensa mukaan luisui kahden Playboy-lehden toimittajan tuttavuuteen, josta sitten olivat seurauksena hänen alastonkuviensa ilmestyminen lehden sivuille. Nyt hän selitti tämän tapahtuneen lomamatkalla Italian Senigalliassa sen jälkeen, kun hän jäi yksin toisen tytön jouduttua äkisti matkustamaan pois. Tämän episodin varjoon on aivan liiaksi jäänyt se, että hän on menestyvä taidemaalari ja kirjoittaja. Tässä jälkimmäisessä ominaisuudessa on syntynyt kolumneja, romaaneja ja kirjoituskokoelmia. Avioliitossa hän on ollut neljä kertaa.
Internetissä kysyttiin aiheen käsittelyn yhteydessä sitä, millaista seksivalistusta lukijat ovat saaneet. 1940- luvun ja 1950-luvun Etelä-Pohjanmaalla oltiin kovin häveliäitä, ja koko asia pyrittiin jatkuvasti ohittamaan. Ilmapiiri oli muutenkin varautunutta, ja sen ajan herännäisyyden sävyttämää. Oli siis selvää, että Lapuan yhteiskoulussa voimistelun ja terveystiedon opettaja joutui aika lailla punnitsemaan sanojaan. Opettajallamme Kalle Kuoppalalla oli kyllä itsellään ainakin puolen tusinaa lasta, muitta takanaan vanhan körttisukunsa paine. Mutta jotainhan hän joutui meille pojille kuitenkin sanomaan, jotta täyttäisi velvollisuutensa. Tuohon aikaan keskikoululuokilla kaikissa aineissa pojilla ja tytöillä oli eri luokat.
Kalle Kuoppalan opetukset on helppo muistaa ja esittää lyhyesti. Eräällä tunnilla hän selitti seuraavaa: ”Jos joku tyttö ei halua sinun kanssasi lähteä ulos, niin ei se tarkoita sitä, etteikö hän pitäisi sinusta. Se nyt vain ei aina käy. Tilanne voi sitten olla erilainen muutaman päivän kuluttua. Se nyt sitten on sellaista”.
Keskikoulun viidennen luokan pojat tiesivät tasan tarkkaan, mistä oli kysymys, ja pidättelivät nauruaan opettajan kiemurrellessa. Eräällä toisella kertaa se ei onnistunut. Kysymys kuului: ”Kuinka lasta imetetähän?” Kukaan ei viitannut. Nyt kiemurtelivat oppilaat kuullessaan opettajan tuskastuneet sanat: ”Herttin tähären, säännöllisesti!”
Näillä eväillä minäkin sitten jouduin lähtemään vaimon etsintään!
3. (95.) Kuka oli ”keskinkertaisin presidenttimme”?
Kunnioittamani historianopettaja Ilona Kares totesi joskus lukiovuosinani 1950-luvun alussa, että Lauri Kristian Relander (1883–1942) oli keskinkertaisin presidenttimme. Virkamiehenä, erityisesti Viipurin läänin maaherrana ansioitunut Relander kieltämättä joutui vähän yllättäen valituksi, kun sisäpoliittisesti vaikeana aikana eräät vahvat ehdokkaat joutuivat syrjään. Ehkä kuitenkin eniten häntä arvosteltiin siitä, että hän teki presidenttikautenaan (1925–1931) useita ulkomaanmatkoja. Oli vallalla eräänlainen eristäytymispolitiikka, ja sitä paitsi tuon ajan väestö eli sen verran impivaaralaista vaihetta, että ei oikein ymmärretty kansainvälisten suhteiden hoitamisen merkitystä. Lisäksi hänen liittymisensä sen ajan pieneen ja köyhään maalaispuolueeseen, maalaisliittoon herätti poliittisen elämän laidoilla kummastusta. Eikä hänellä niitä ulkomaanmatkojakaan kovin laajalti ollut, valtiovierailuja hän teki vain Viroon ja Latviaan, sekä kolmeen skandinaaviseen naapuriimme. Tästä kaikesta hän sai pilkkanimen Reissu-Lassi.
Osittain Relanderin jälkimaineeseen on vaikuttanut se, että hän sattui olemaan virassa kahden vahvan presidentin, Edistyspuolueen K.J. Ståhlbergin (1919–1925) ja Kansallisen kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin (1931–1937) välissä. Edellinen oli juristina vaikuttanut vahvasti valtiosääntömme syntyyn, ja jälkimmäinen sai pelkällä radiopuheellaan taitettua kärjen väkivaltaiseksi äityneeltä Lapuan liikkeeltä. ”Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi, ja minä en voi sallia sitä, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiansa vastaan.”Hän asettautui itse osapuoleksi oikeustaistelussa, ja pian maltillisimmat poliitikot asettuivat hänen kannalleen.
Seuraava presidentti, maalaisliiton Kyösti Kallio (1937–1940) vaikutti aktiivisesti maalaisliiton ja sosiaali-demokraattien sovintoon talvisodan edellä. Raskas sota mursi sitten hänen terveytensä. Presidentiksi tuli tämän jälkeen edistyspuolueeseen kuulunut pääministeri Risto Ryti (1940–1944), jonka osaksi tulivat raskaat jatkosodan vuodet. Lopulta hän joutui uhrautumaan ja lupaamaan jo vaikeuksissa olevalle Saksalle, että Suomi ei solmi erillisrauhaa. Tämä pelastikin maamme tässä vaiheessa. Tästä hyvästä Ryti sitten tuomittiin ns. sotasyyllisyysoikeudessa vankilaan. Lyhyenä välivaiheena presidentiksi tuli Carl Gustaf Emil Mannerheim (1944–1946), sotiemme ylipäällikkö. Juho Kusti Paasikiven (1946–1956) tehtäväksi tuli luotsata maamme viisaalla tavalla rauhaan. Urho Kekkonen (1956–1982) joutui toisaalta suitsimaan maamme äärioikeistolaisia piirejä, sekä omalla tavallaan johdattelemaan neuvostoliittolaisia hyväksymään maamme lähentymisen pienin askelin kohta länttä. Mauno Koivisto täydensi tätä työtä erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Martti Ahtisaari (1994–2000) vakiinnutti kansainvälistä asemaamme. Hänen jälkeensä alkoi Tarja Halosen 12-vuotinen aika.
Menikö Tarja Halonen Relanderin edelle ?
Tarja Halosen valintaan Suomen presidentiksi vaikutti monta asiaa. Sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut peräjälkeen kaksi jäsentään presidenteiksi. Molemmat olivat kyllä hoitaneet tehtävänsä kunnolla saaden paljon luottamusta osakseen. Kenestä sitten kolmas, riittävän merkittävä henkilö, sillä vuonna 2000 keskustalla oli heittää tuleen 1990- luvulla onnistunut pääministeri Esko Aho. Toisella kerralla kilpaan liittyi kokoomuksen nouseva kyky Sauli Niinistö. Lopulta Halosen presidenttiaika venyi 12-vuotiseksi 2000–2012.
Tarja Halosen kohdalla on usein painotettu pitkää uraa SAK:n lakimiehenä unohtaen, että hänestä tuli pian eduskunnassa Sdp:n vahva edustaja, mm. ministeri ja eräiden kotimaisten ja ulkomaiden suuntaan toimivien järjestöjen ja toimikuntien jäsen. Halonen on kiinnittänyt uransa aikana huomiota erityisesti ihmisoikeuksiiun, demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan, oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvon edistämiseen. Eli lähtökohdat onnistuneeseen presidenttinä toimimiseen olivat olemassa.
Kun Halosen toimintaa halutaan kommentoida, tulee kiinnittää poliittiseen harhaan, jonka valtaan jouduttiin Saksan liittokanslerin, alunperin Itä-Saksasta kotoisin olleen Angela Merkelin (2005–2021) johdolla. Tai oikeastaan suunnan oli aloittanut jo hänen heikko edeltäjänsä Gerhard Schröder (1998–2005). Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 sai Euroopassa aikaan välivaiheen, jolloin eri puolilla kuviteltiin, venäläisten taitavasti johdattelemana tietenkin, että Venäjästä olisi tulossa ns. normaali demokratia. Utopistisimmat suunnittelivat lännessä jopa sen liittymistä EU:n jäseneksi. Kaiken tämän takia Saksassa alettiin purkaa ydinvoimaloita ja energianhuollossa keskitettiin venäläiseen kaasuun. Kaiken huippuna oli ns. Nord Stream, kaasuputki Itämeren pohjia pitkin Venäjältä Saksaan. Ilmeisesti myös Euroopan johtoasemista haaveillut Suomen entinen pääministeri ryhtyi hankkeen konsultiksi. Paavo Lipponen oli jo aikaisemmin joutunut Suomen poliittisessa elämässä sivuraiteille, kun oli yrittänyt omin päin tarjota USA:n presidentille suomalaisia sotilaita erityistehtäviin.
Entä sitten Halosen suurimmat virheet. Hän oli aktiivisesti ajamassa liittymistä Ottawan miinankielto-sopimukseen vuonna 2012. Maamiinat hävitettiin vuoteen 2016 mennessä. Viimeistään tänä vuonna 2024 on havaittu, miten Venäjä käyttää niitä sumeilematta Ukrainassa. Suomella on maarajaa Venäjän suuntaan yli 1300 kilometriä, ja vähitellen lisääntyvän uhan takia on nyt ryhdytty toimenpiteisiin sopimuksesta irtautumiseksi. Aloite tuli tänä vuonna uudelta puolustusvoimain komentajalta. kenraali Janne Jaakkolalta.
Viimeisin nolo tilanne syntyi viime viikolla, kun Iltalehti julkaisi 8.12. 2024 seuraavan puhemies Jussi Halla-ahon lähettämän kuvan, jossa Halonen luovuttaa julmana diktaattorina tunnetulle Bašar al- Assadille Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin. Tämä on nyt syösty vallasta, koko perhe ja suku on paennut Venäjälle. Saatesanoissa Halla-aho totesi, että vastaisuudessa on harkittava, että arvomerkkien myöntämiskriteereitä on syytä pohtia kriittisesti, ettei synnyt noloja tilanteita. Tarja Halonen on kyllä puolustautunut sillä, ettei al-Assadilla vuonna 2009 ollut mitenkään huono maine. Kunniamerkin myöntämisen syynä oli kuulemma kansainvälisen yhteistyön vahvistaminen. Herää kysymys_ minkä yhteistyön vahvistaminen ?
Kunnioittamani historianopettaja Ilona Kares totesi joskus lukiovuosinani 1950-luvun alussa, että Lauri Kristian Relander (1883–1942) oli keskinkertaisin presidenttimme. Virkamiehenä, erityisesti Viipurin läänin maaherrana ansioitunut Relander kieltämättä joutui vähän yllättäen valituksi, kun sisäpoliittisesti vaikeana aikana eräät vahvat ehdokkaat joutuivat syrjään. Ehkä kuitenkin eniten häntä arvosteltiin siitä, että hän teki presidenttikautenaan (1925–1931) useita ulkomaanmatkoja. Oli vallalla eräänlainen eristäytymispolitiikka, ja sitä paitsi tuon ajan väestö eli sen verran impivaaralaista vaihetta, että ei oikein ymmärretty kansainvälisten suhteiden hoitamisen merkitystä. Lisäksi hänen liittymisensä sen ajan pieneen ja köyhään maalaispuolueeseen, maalaisliittoon herätti poliittisen elämän laidoilla kummastusta. Eikä hänellä niitä ulkomaanmatkojakaan kovin laajalti ollut, valtiovierailuja hän teki vain Viroon ja Latviaan, sekä kolmeen skandinaaviseen naapuriimme. Tästä kaikesta hän sai pilkkanimen Reissu-Lassi.
Osittain Relanderin jälkimaineeseen on vaikuttanut se, että hän sattui olemaan virassa kahden vahvan presidentin, Edistyspuolueen K.J. Ståhlbergin (1919–1925) ja Kansallisen kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin (1931–1937) välissä. Edellinen oli juristina vaikuttanut vahvasti valtiosääntömme syntyyn, ja jälkimmäinen sai pelkällä radiopuheellaan taitettua kärjen väkivaltaiseksi äityneeltä Lapuan liikkeeltä. ”Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi, ja minä en voi sallia sitä, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiansa vastaan.”Hän asettautui itse osapuoleksi oikeustaistelussa, ja pian maltillisimmat poliitikot asettuivat hänen kannalleen.
Seuraava presidentti, maalaisliiton Kyösti Kallio (1937–1940) vaikutti aktiivisesti maalaisliiton ja sosiaali-demokraattien sovintoon talvisodan edellä. Raskas sota mursi sitten hänen terveytensä. Presidentiksi tuli tämän jälkeen edistyspuolueeseen kuulunut pääministeri Risto Ryti (1940–1944), jonka osaksi tulivat raskaat jatkosodan vuodet. Lopulta hän joutui uhrautumaan ja lupaamaan jo vaikeuksissa olevalle Saksalle, että Suomi ei solmi erillisrauhaa. Tämä pelastikin maamme tässä vaiheessa. Tästä hyvästä Ryti sitten tuomittiin ns. sotasyyllisyysoikeudessa vankilaan. Lyhyenä välivaiheena presidentiksi tuli Carl Gustaf Emil Mannerheim (1944–1946), sotiemme ylipäällikkö. Juho Kusti Paasikiven (1946–1956) tehtäväksi tuli luotsata maamme viisaalla tavalla rauhaan. Urho Kekkonen (1956–1982) joutui toisaalta suitsimaan maamme äärioikeistolaisia piirejä, sekä omalla tavallaan johdattelemaan neuvostoliittolaisia hyväksymään maamme lähentymisen pienin askelin kohta länttä. Mauno Koivisto täydensi tätä työtä erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Martti Ahtisaari (1994–2000) vakiinnutti kansainvälistä asemaamme. Hänen jälkeensä alkoi Tarja Halosen 12-vuotinen aika.
Menikö Tarja Halonen Relanderin edelle ?
Tarja Halosen valintaan Suomen presidentiksi vaikutti monta asiaa. Sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut peräjälkeen kaksi jäsentään presidenteiksi. Molemmat olivat kyllä hoitaneet tehtävänsä kunnolla saaden paljon luottamusta osakseen. Kenestä sitten kolmas, riittävän merkittävä henkilö, sillä vuonna 2000 keskustalla oli heittää tuleen 1990- luvulla onnistunut pääministeri Esko Aho. Toisella kerralla kilpaan liittyi kokoomuksen nouseva kyky Sauli Niinistö. Lopulta Halosen presidenttiaika venyi 12-vuotiseksi 2000–2012.
Tarja Halosen kohdalla on usein painotettu pitkää uraa SAK:n lakimiehenä unohtaen, että hänestä tuli pian eduskunnassa Sdp:n vahva edustaja, mm. ministeri ja eräiden kotimaisten ja ulkomaiden suuntaan toimivien järjestöjen ja toimikuntien jäsen. Halonen on kiinnittänyt uransa aikana huomiota erityisesti ihmisoikeuksiiun, demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan, oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvon edistämiseen. Eli lähtökohdat onnistuneeseen presidenttinä toimimiseen olivat olemassa.
Kun Halosen toimintaa halutaan kommentoida, tulee kiinnittää poliittiseen harhaan, jonka valtaan jouduttiin Saksan liittokanslerin, alunperin Itä-Saksasta kotoisin olleen Angela Merkelin (2005–2021) johdolla. Tai oikeastaan suunnan oli aloittanut jo hänen heikko edeltäjänsä Gerhard Schröder (1998–2005). Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 sai Euroopassa aikaan välivaiheen, jolloin eri puolilla kuviteltiin, venäläisten taitavasti johdattelemana tietenkin, että Venäjästä olisi tulossa ns. normaali demokratia. Utopistisimmat suunnittelivat lännessä jopa sen liittymistä EU:n jäseneksi. Kaiken tämän takia Saksassa alettiin purkaa ydinvoimaloita ja energianhuollossa keskitettiin venäläiseen kaasuun. Kaiken huippuna oli ns. Nord Stream, kaasuputki Itämeren pohjia pitkin Venäjältä Saksaan. Ilmeisesti myös Euroopan johtoasemista haaveillut Suomen entinen pääministeri ryhtyi hankkeen konsultiksi. Paavo Lipponen oli jo aikaisemmin joutunut Suomen poliittisessa elämässä sivuraiteille, kun oli yrittänyt omin päin tarjota USA:n presidentille suomalaisia sotilaita erityistehtäviin.
Entä sitten Halosen suurimmat virheet. Hän oli aktiivisesti ajamassa liittymistä Ottawan miinankielto-sopimukseen vuonna 2012. Maamiinat hävitettiin vuoteen 2016 mennessä. Viimeistään tänä vuonna 2024 on havaittu, miten Venäjä käyttää niitä sumeilematta Ukrainassa. Suomella on maarajaa Venäjän suuntaan yli 1300 kilometriä, ja vähitellen lisääntyvän uhan takia on nyt ryhdytty toimenpiteisiin sopimuksesta irtautumiseksi. Aloite tuli tänä vuonna uudelta puolustusvoimain komentajalta. kenraali Janne Jaakkolalta.
Viimeisin nolo tilanne syntyi viime viikolla, kun Iltalehti julkaisi 8.12. 2024 seuraavan puhemies Jussi Halla-ahon lähettämän kuvan, jossa Halonen luovuttaa julmana diktaattorina tunnetulle Bašar al- Assadille Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin. Tämä on nyt syösty vallasta, koko perhe ja suku on paennut Venäjälle. Saatesanoissa Halla-aho totesi, että vastaisuudessa on harkittava, että arvomerkkien myöntämiskriteereitä on syytä pohtia kriittisesti, ettei synnyt noloja tilanteita. Tarja Halonen on kyllä puolustautunut sillä, ettei al-Assadilla vuonna 2009 ollut mitenkään huono maine. Kunniamerkin myöntämisen syynä oli kuulemma kansainvälisen yhteistyön vahvistaminen. Herää kysymys_ minkä yhteistyön vahvistaminen ?
Selitys on kylläkin aika ontto, sillä Syyrian hallitsijasuvun julmista otteista on täytynyt olla viitteitä jo tuohon aikaan. Olisikohan kunniamerkin myöntämisellä ollut osuutta siihen, että pyrittiin Putinin suosioon?
Halosen läheisiltä näyttäneet suhteet Putiniin olivat jo kyllä aikaisemminkin herättäneet huomiota. Surku-hupaisimpaan vaiheeseen ehti sitten se ”kissadiplomatia”, jonka aikana välivaiheen presidentti Medvedev lähetti Haloselle uuden kissan Moskovasta junalla läpi Venäjän ja Suomen Helsinkiin saakka. Medvedev toimi Venäjän presidenttinä 2008–2012, sillä Putin ei perustuslain mukaan voinut jatkaa kahden aikaisemman kautensa jälkeen suoraan kolmannelle, väliin piti saada joku muu täksi aikaa. Ei kuitenkaan ollut epäilystäkään siitä, kuka maata johti tänäkin aikana.
Presidentti Halonen ei osallistunut tämän vuoden itsenäisyyspäivävastaanottoon, vaan oli matkustanut johonkin "aavikkokokoukseen" paikkaan, jota en tällä hetkellä enää muista.
Halosen läheisiltä näyttäneet suhteet Putiniin olivat jo kyllä aikaisemminkin herättäneet huomiota. Surku-hupaisimpaan vaiheeseen ehti sitten se ”kissadiplomatia”, jonka aikana välivaiheen presidentti Medvedev lähetti Haloselle uuden kissan Moskovasta junalla läpi Venäjän ja Suomen Helsinkiin saakka. Medvedev toimi Venäjän presidenttinä 2008–2012, sillä Putin ei perustuslain mukaan voinut jatkaa kahden aikaisemman kautensa jälkeen suoraan kolmannelle, väliin piti saada joku muu täksi aikaa. Ei kuitenkaan ollut epäilystäkään siitä, kuka maata johti tänäkin aikana.
Presidentti Halonen ei osallistunut tämän vuoden itsenäisyyspäivävastaanottoon, vaan oli matkustanut johonkin "aavikkokokoukseen" paikkaan, jota en tällä hetkellä enää muista.
2. (94.) Paloaukion opetuksia
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ketjussa tapahtunut läpiluku itsenäisyyspäivän aattona sai suuren suosion osakseen, ns. klikkauksia tuli enemmän kuin odotettiinkaan. Kieltämättä hanke oli onnistunut koko kansaa yhdistävänä tapahtumana. Itse kuuntelin vähän alkua ja loppua, ja välillä myös katkelmia pitkin päivää. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen enemmän luku- kuin kuuntelumiehiä. Lukiessa voi miettiä asioita puolelta jos toiselta, palata välillä takaisin päinkin. Mutta muuten pidin kyllä tästä toteutuksesta.
Kirjan tapahtumat alkavat Ylämyllyltä, Liperin kunnasta läheltä Joensuuta. Metsäpalo oli aikanaan raivonnut siellä, ja raivannut samalla oivan kankaisen maaston harjoitusalueeksi. Kun tarpeeksi vanhaksi elää, voi kerätä kokemuksia vähän sieltä sun täältä yllättävistäkin paikoista. Lähdin suorittamaan asevelvollisuuttani vapaaehtoisena kesäkuun puolivälissä 1955, eli tasan 14 vuotta kirjassa mainittuja nuoria miehiä myöhemmin. Aloitin sotilastieni Hämeenlinnassa Panssariprikaatin patteristossa. Kuukautta myöhemmin meidät vietiin härkävaunuissa Rovajärvelle, Rovaniemen kaupungin lähelle. Eli ihan sinne samaan paikkaan, missä Naton joukot temmelsivät kuluneena syksynä.
Kuukautta myöhemmin siirryin aliupseerikoulun ensimmäiselle jaksolle juuri tuonne samalle peltoaukealle, josta Linna kertoi kirjassaan. Sen verran se oli muuttunut, että hentoja mäntyjä kasvoi alueen laidoilla, mutta keskus oli melkein vain hiekkakangasta, tosin ruohotupsuja kasvoi siellä täällä. Alueen laidalle oli rakennettu kolmilamellinen, eli kolmiosainen, kolmikerroksinen majoitusrakennus, jossa olivat sotilastuvat, ja kaikki se, mitä aliupseerikoulun toiminnan kannalta oli tarpeellista. Eli jonkin verran näkymät olivat 14 vuoden aikana muuttuneet-
Mutta paloaukean kenttä oli entisellään. Siellä me sitten äkseerasimme ja hyökkäsimme viiden metrin syöksyin kerta toisensa jälkeen. Sitä ne varmaan nuo 14 vuoden takaiset nuoret miehetkin tekivät. Mutta sen jälkeen autosaattue lähti heitä viemään kohti tuntematonta tulevaisuutta. Silti välillä kyllä tuli meillekin mieleen se Tuntemattoman sotilaan Hietanen, joka lähtiessä kuorma-auton lavalla seisomaan nousten tervehti nyt entistä harjoituspaikkaansa: ”Ol´ ain` yhtä kusine paikk` uusille alokkaille !”
--------------
Entä nyt? Hyvä ystäväni, nyt jo pari vuotta sitten kuollut isoisä kertoi minulle kerran lohduttoman tarinan. Hänen pojanpoikansa oli aloittanut armeijassa, mutta palasi sieltä kaksi viikko myöhemmin. Isoisä tietysti alkoi kysellä, mikä oli syynä. Vastaus oli musertava: ”No, kun siellä ei ollut kivaa”. Näyttää muutenkin siltä, että asevelvollisikäisetkin alkavat jo jakaantua kahteen osaan. Toiset sortuvat heti, onneksi suurempi osa haluaa kokeilla omia rajojaan, eivätkä anna periksi. Tällaista tietoa sain myös omalta jälkikasvustolta. Mutta monet numerot ovat lohduttomat. Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että Suomessa kutsuntoihin osallistuu noin 75 prosenttia miehistä, ja asevelvollisuutensa suorittaa 65 %.
On kaikenlaisia ruumiillisia vaivoja, ja yhä enenevässä määrin mielenterveyshäiriöitä. Meitä aloitti Panssariprikaatin patteristossa kesällä 1955 vähän yli sata miestä. Heistä kaksi sai paikalla suoritetussa terveystarkastuksessa vuoden lykkäyksen, toiselle oli puhjennut keuhkotauti, toisen jalka ei vähän aikaisemman onnettomuuden jälkeen ollut täysin parantunut. Mutta me olimmekin sota-ajan lapsia, tottuneita ruumiilliseen työhön jo pienestä pitäen. Ei meillä silloin 1940-lvulla tai sen jälkeen ollut niitä herkkuja, joita nykyiset nuoret ihmiset nauttivat. Olimme tottuneet niukkuuteen. En muista, että meistä yli sadasta olisi kukaan haikaillut heti siviiliin pääsemisestä. Purnattiin kyllä, mutta olimme oppineet pärjäämään, ei ollut liiaksi paapottu.
Entä sitten ruumiillinen kunto. Cooperin testi on mainio väline suuria joukkoja mitatessa. Se löi itsensä läpi joskus 1970-luvun alkuvuosina. Voimistelunopettajat ottivat sen innolla käyttöönsä, kaiketi myös omaa statustaan nostaakseen. Äärimmilleen vietynä he halusivat tarkkaan tietää, paljonko omat kollegat ovat onnistuneet 12 minuutissa juoksemaan. Se tuntui inhottavalta tuputtamiselta. Mutta useimmat joutuivat siihen sopeutumaan. Kerran päätimme kolmistaan kahden kollegan kanssa kokeilla. Se tapahtui koulun viereisellä hiekkakentällä, jonne oli kalkittu 300 metrin radan viiva. Lähdimme sinne illalla, silloin kuin juuri ketään ei ollut näkösällä. Olimme kaikki noin 45-vuotiaita, aika tanakoita, mutta harrastaneet jonkin verran liikkuvaa elämäntapaa. Pääsimme kaikki 12 minuutissa 2400 metriä, vaikka tuntui lopussa siltä, että tähänhän kuollaan. Esimerkiksi minä, sen enempää kuin nuo muutkaan, en ollut sellainen riuku, joka on luotu nylkyttelemään pitkiä matkoja.
Mutta miten nykyään kulkee Cooper parikymppisiltä, juuri armeijassa aloittaneilla. Joskus 1970-luvulla keskimääräiset metrit olivat samoja, kuin meillä edellä kuvatuilla keski-ikäisillä, oikeastaan vähän enemmänkin. Mutta nyt se määrä on asteittain alentunut, ja taitaa olla jo jossain 2000 metrin tietämissä. Asevelvollisten paino on myös koko ajan lisääntynyt. Autokyydit, sokerijuomat ja mäkkärit ovat tehneet tehtävänsä, samoin nuorten tottumus esittää vaatimuksia.
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ketjussa tapahtunut läpiluku itsenäisyyspäivän aattona sai suuren suosion osakseen, ns. klikkauksia tuli enemmän kuin odotettiinkaan. Kieltämättä hanke oli onnistunut koko kansaa yhdistävänä tapahtumana. Itse kuuntelin vähän alkua ja loppua, ja välillä myös katkelmia pitkin päivää. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen enemmän luku- kuin kuuntelumiehiä. Lukiessa voi miettiä asioita puolelta jos toiselta, palata välillä takaisin päinkin. Mutta muuten pidin kyllä tästä toteutuksesta.
Kirjan tapahtumat alkavat Ylämyllyltä, Liperin kunnasta läheltä Joensuuta. Metsäpalo oli aikanaan raivonnut siellä, ja raivannut samalla oivan kankaisen maaston harjoitusalueeksi. Kun tarpeeksi vanhaksi elää, voi kerätä kokemuksia vähän sieltä sun täältä yllättävistäkin paikoista. Lähdin suorittamaan asevelvollisuuttani vapaaehtoisena kesäkuun puolivälissä 1955, eli tasan 14 vuotta kirjassa mainittuja nuoria miehiä myöhemmin. Aloitin sotilastieni Hämeenlinnassa Panssariprikaatin patteristossa. Kuukautta myöhemmin meidät vietiin härkävaunuissa Rovajärvelle, Rovaniemen kaupungin lähelle. Eli ihan sinne samaan paikkaan, missä Naton joukot temmelsivät kuluneena syksynä.
Kuukautta myöhemmin siirryin aliupseerikoulun ensimmäiselle jaksolle juuri tuonne samalle peltoaukealle, josta Linna kertoi kirjassaan. Sen verran se oli muuttunut, että hentoja mäntyjä kasvoi alueen laidoilla, mutta keskus oli melkein vain hiekkakangasta, tosin ruohotupsuja kasvoi siellä täällä. Alueen laidalle oli rakennettu kolmilamellinen, eli kolmiosainen, kolmikerroksinen majoitusrakennus, jossa olivat sotilastuvat, ja kaikki se, mitä aliupseerikoulun toiminnan kannalta oli tarpeellista. Eli jonkin verran näkymät olivat 14 vuoden aikana muuttuneet-
Mutta paloaukean kenttä oli entisellään. Siellä me sitten äkseerasimme ja hyökkäsimme viiden metrin syöksyin kerta toisensa jälkeen. Sitä ne varmaan nuo 14 vuoden takaiset nuoret miehetkin tekivät. Mutta sen jälkeen autosaattue lähti heitä viemään kohti tuntematonta tulevaisuutta. Silti välillä kyllä tuli meillekin mieleen se Tuntemattoman sotilaan Hietanen, joka lähtiessä kuorma-auton lavalla seisomaan nousten tervehti nyt entistä harjoituspaikkaansa: ”Ol´ ain` yhtä kusine paikk` uusille alokkaille !”
--------------
Entä nyt? Hyvä ystäväni, nyt jo pari vuotta sitten kuollut isoisä kertoi minulle kerran lohduttoman tarinan. Hänen pojanpoikansa oli aloittanut armeijassa, mutta palasi sieltä kaksi viikko myöhemmin. Isoisä tietysti alkoi kysellä, mikä oli syynä. Vastaus oli musertava: ”No, kun siellä ei ollut kivaa”. Näyttää muutenkin siltä, että asevelvollisikäisetkin alkavat jo jakaantua kahteen osaan. Toiset sortuvat heti, onneksi suurempi osa haluaa kokeilla omia rajojaan, eivätkä anna periksi. Tällaista tietoa sain myös omalta jälkikasvustolta. Mutta monet numerot ovat lohduttomat. Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että Suomessa kutsuntoihin osallistuu noin 75 prosenttia miehistä, ja asevelvollisuutensa suorittaa 65 %.
On kaikenlaisia ruumiillisia vaivoja, ja yhä enenevässä määrin mielenterveyshäiriöitä. Meitä aloitti Panssariprikaatin patteristossa kesällä 1955 vähän yli sata miestä. Heistä kaksi sai paikalla suoritetussa terveystarkastuksessa vuoden lykkäyksen, toiselle oli puhjennut keuhkotauti, toisen jalka ei vähän aikaisemman onnettomuuden jälkeen ollut täysin parantunut. Mutta me olimmekin sota-ajan lapsia, tottuneita ruumiilliseen työhön jo pienestä pitäen. Ei meillä silloin 1940-lvulla tai sen jälkeen ollut niitä herkkuja, joita nykyiset nuoret ihmiset nauttivat. Olimme tottuneet niukkuuteen. En muista, että meistä yli sadasta olisi kukaan haikaillut heti siviiliin pääsemisestä. Purnattiin kyllä, mutta olimme oppineet pärjäämään, ei ollut liiaksi paapottu.
Entä sitten ruumiillinen kunto. Cooperin testi on mainio väline suuria joukkoja mitatessa. Se löi itsensä läpi joskus 1970-luvun alkuvuosina. Voimistelunopettajat ottivat sen innolla käyttöönsä, kaiketi myös omaa statustaan nostaakseen. Äärimmilleen vietynä he halusivat tarkkaan tietää, paljonko omat kollegat ovat onnistuneet 12 minuutissa juoksemaan. Se tuntui inhottavalta tuputtamiselta. Mutta useimmat joutuivat siihen sopeutumaan. Kerran päätimme kolmistaan kahden kollegan kanssa kokeilla. Se tapahtui koulun viereisellä hiekkakentällä, jonne oli kalkittu 300 metrin radan viiva. Lähdimme sinne illalla, silloin kuin juuri ketään ei ollut näkösällä. Olimme kaikki noin 45-vuotiaita, aika tanakoita, mutta harrastaneet jonkin verran liikkuvaa elämäntapaa. Pääsimme kaikki 12 minuutissa 2400 metriä, vaikka tuntui lopussa siltä, että tähänhän kuollaan. Esimerkiksi minä, sen enempää kuin nuo muutkaan, en ollut sellainen riuku, joka on luotu nylkyttelemään pitkiä matkoja.
Mutta miten nykyään kulkee Cooper parikymppisiltä, juuri armeijassa aloittaneilla. Joskus 1970-luvulla keskimääräiset metrit olivat samoja, kuin meillä edellä kuvatuilla keski-ikäisillä, oikeastaan vähän enemmänkin. Mutta nyt se määrä on asteittain alentunut, ja taitaa olla jo jossain 2000 metrin tietämissä. Asevelvollisten paino on myös koko ajan lisääntynyt. Autokyydit, sokerijuomat ja mäkkärit ovat tehneet tehtävänsä, samoin nuorten tottumus esittää vaatimuksia.
1. (93.) Tuntemattoman sotilaan julkaisemisesta 70 vuotta
Yle järjestää itsenäisyyspäivän aattona Areenassa näkyvän lukumaratonin, jossa luetaan Väinö Linnan kuuluisa teos alusta loppuun yhtä kyytiä. Maratonin aloittaa presidentti Sauli Niinistö 5.12. kello 17.00, ja häntä seuraavat sitten lukuisat suomalaiset, nuoret ja vanhat, kulttuurielämästä tai muuten tunnetut ihmiset, tai sellaiset, jotka ovat joskus tunnetuiksi tulevia. Lukijoita on 68, ja aikaa tähän touhuun kuluu noin 29 tuntia. Valmista on itsenäisyyspäivänä kello 12. Luettelu lukijoista on jo julkaistu.
Väinö Linnan teos kuuluu sarjaan elämää suuremmat teokset. Se on tietysti oman aikakautensa tulkki, mutta se on paljon enemmänkin, jotain perisuomalaista, jonkinlainen peili, jonka kautta me katsomme oman maamme kohtaloita, nykyisyyttä ja tulevaisuuttakin itäisen suurvallan naapurina. Ilmestyessään se ei saanut kuitenkaan jakamatonta arvostusta. Erityisesti sitä kritisoitiin vanhakantaisissa, uskonnollisissa piireissä ja siellä, missä oli juututtu aikaisempiin ajatustottumuksiin.
Tasan 70 vuotta sitten olin abiturienttiluokalla Lapuan yhteiskoulussa, paikkakunnalla, joka tuohon aikaan oli Paavo Ruotsalaisen aikoinaan alulle paneman herännäisyyden, körttiläisyyden ehkä merkittävin keskuspaikka. Koulu oli valikoitunut minulle siten, että kotoani Nurmosta Lapualle tosin oli viisi kilometriä enemmän kuin Seinäjoelle, mutta linja-autoyhteydet olivat paljoin paremmat. Opettajakunta ei oikein sulattanut Tuntemattoman sotilaan realistista kerrontaa. Tyypillistä oli eräiden naisopettajien hokema: ”Ei suomalainen sotilas voinut olla sellainen”. Mutta meille pojille kirja kelpasi, ehkä kuitenkin joku körttipoika epäröi. Eräs paremmin varoissaan oleva osti sen, ja pani sitten kiertoon. Minä sain sen vuorollani kahden aikaan, ja joskus kolmen jälkeen olin kotona. Aloittelin lukemista jo matkalla, ahmin kirjan tekstiä puoleen yöhön, täydensin aamulla, ja koulussa sitten luovutin sen jo seuraavalle.
Ajan mittaan on Lapuallakin ajattelutapa liudentunut. Sieltähän on kotoisin mm. Tanssii tähtien kanssa -ohjelman ylituomari Jukka Haapalainen (s.1965) ja esimerkiksi aikanaan varsin kuuluisa elokuvanäyttelijä Esko Nikkari. Lapua sai kyseenalaista kuuluisuutta 1960-luvulla, kun nuoret radikaalit teatterintekijät kirjoittivat ja näyttelivät näytelmän nimeltä Lapualaisooppera. Sen tunnetuin sitaattihan on tuo ”Jumalauta,näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa”. Siinä viitattiin julistuksenomaisesti myös 1930-luvun Lapuan liikkeeseen, jonka jälkiä tuohonkin aikaan vielä löytyi. Esko Nikkarin suurin saavutus oli mielestäni se, että hän sai Lapualla esityskuntoon saman näytelmän vuonna 2001, tosin lapualaisille ehkä vähän miedomman version. Olin itse paikalla katsomassa ja kuuntelemassa, kovasti taiteellinen ja iskevä se tässäkin vaiheessa vielä oli. Muutamat tuntemani körttisukujen jälkeläiset kyllä sitä paheksuivat, useimmat kyllä kiittivät. Lapualaiset saattoivat näytelmän avulla lopullisesti vapautua menneisyyden taakastaan, päästä vihdoin muiden suomalaisten kanssa tavalliseen vapaamieliseen läntiseen kulttuuripiiriin.
Yle järjestää itsenäisyyspäivän aattona Areenassa näkyvän lukumaratonin, jossa luetaan Väinö Linnan kuuluisa teos alusta loppuun yhtä kyytiä. Maratonin aloittaa presidentti Sauli Niinistö 5.12. kello 17.00, ja häntä seuraavat sitten lukuisat suomalaiset, nuoret ja vanhat, kulttuurielämästä tai muuten tunnetut ihmiset, tai sellaiset, jotka ovat joskus tunnetuiksi tulevia. Lukijoita on 68, ja aikaa tähän touhuun kuluu noin 29 tuntia. Valmista on itsenäisyyspäivänä kello 12. Luettelu lukijoista on jo julkaistu.
Väinö Linnan teos kuuluu sarjaan elämää suuremmat teokset. Se on tietysti oman aikakautensa tulkki, mutta se on paljon enemmänkin, jotain perisuomalaista, jonkinlainen peili, jonka kautta me katsomme oman maamme kohtaloita, nykyisyyttä ja tulevaisuuttakin itäisen suurvallan naapurina. Ilmestyessään se ei saanut kuitenkaan jakamatonta arvostusta. Erityisesti sitä kritisoitiin vanhakantaisissa, uskonnollisissa piireissä ja siellä, missä oli juututtu aikaisempiin ajatustottumuksiin.
Tasan 70 vuotta sitten olin abiturienttiluokalla Lapuan yhteiskoulussa, paikkakunnalla, joka tuohon aikaan oli Paavo Ruotsalaisen aikoinaan alulle paneman herännäisyyden, körttiläisyyden ehkä merkittävin keskuspaikka. Koulu oli valikoitunut minulle siten, että kotoani Nurmosta Lapualle tosin oli viisi kilometriä enemmän kuin Seinäjoelle, mutta linja-autoyhteydet olivat paljoin paremmat. Opettajakunta ei oikein sulattanut Tuntemattoman sotilaan realistista kerrontaa. Tyypillistä oli eräiden naisopettajien hokema: ”Ei suomalainen sotilas voinut olla sellainen”. Mutta meille pojille kirja kelpasi, ehkä kuitenkin joku körttipoika epäröi. Eräs paremmin varoissaan oleva osti sen, ja pani sitten kiertoon. Minä sain sen vuorollani kahden aikaan, ja joskus kolmen jälkeen olin kotona. Aloittelin lukemista jo matkalla, ahmin kirjan tekstiä puoleen yöhön, täydensin aamulla, ja koulussa sitten luovutin sen jo seuraavalle.
Ajan mittaan on Lapuallakin ajattelutapa liudentunut. Sieltähän on kotoisin mm. Tanssii tähtien kanssa -ohjelman ylituomari Jukka Haapalainen (s.1965) ja esimerkiksi aikanaan varsin kuuluisa elokuvanäyttelijä Esko Nikkari. Lapua sai kyseenalaista kuuluisuutta 1960-luvulla, kun nuoret radikaalit teatterintekijät kirjoittivat ja näyttelivät näytelmän nimeltä Lapualaisooppera. Sen tunnetuin sitaattihan on tuo ”Jumalauta,näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa”. Siinä viitattiin julistuksenomaisesti myös 1930-luvun Lapuan liikkeeseen, jonka jälkiä tuohonkin aikaan vielä löytyi. Esko Nikkarin suurin saavutus oli mielestäni se, että hän sai Lapualla esityskuntoon saman näytelmän vuonna 2001, tosin lapualaisille ehkä vähän miedomman version. Olin itse paikalla katsomassa ja kuuntelemassa, kovasti taiteellinen ja iskevä se tässäkin vaiheessa vielä oli. Muutamat tuntemani körttisukujen jälkeläiset kyllä sitä paheksuivat, useimmat kyllä kiittivät. Lapualaiset saattoivat näytelmän avulla lopullisesti vapautua menneisyyden taakastaan, päästä vihdoin muiden suomalaisten kanssa tavalliseen vapaamieliseen läntiseen kulttuuripiiriin.
8. (92.) Syksyn viime tunnelmia Malskilla
Oikeastaan tämä kuva olisi pitänyt julkaista jo alkusyksystä, viimeistään marraskuun alkupuolella, kun kuukauden ensimmäisinä päivinä yllättänyt lumipyry oli jo takana. Suomalaiseen syksyynhän kuuluvat sään vaihtelut, ensin tulee lunta kymmenen tai kaksikymmentä senttiä, sitten se sulaa pois. Näin kävi nytkin kaksi kertaa. Mutta olkoon tämä marraskuun lopun kuva kuitenkin tässä muistuttamassa, että uusi kesä tulee, ja uudella syyskaudella tähän uuteenkin pergolaan istutetut villiviinit ja muut kasvit ovat juurtuneet ja rehevöityneet.
Oikeastaan tämä kuva olisi pitänyt julkaista jo alkusyksystä, viimeistään marraskuun alkupuolella, kun kuukauden ensimmäisinä päivinä yllättänyt lumipyry oli jo takana. Suomalaiseen syksyynhän kuuluvat sään vaihtelut, ensin tulee lunta kymmenen tai kaksikymmentä senttiä, sitten se sulaa pois. Näin kävi nytkin kaksi kertaa. Mutta olkoon tämä marraskuun lopun kuva kuitenkin tässä muistuttamassa, että uusi kesä tulee, ja uudella syyskaudella tähän uuteenkin pergolaan istutetut villiviinit ja muut kasvit ovat juurtuneet ja rehevöityneet.
-Nyt ollaan siis Mattssonin aukiolla, joka on eräänlainen Malskin alueen keskus-paikka. Siitä Panimokatu jatkuu suoraan Lahdenkadulle, kuitenkin niin, että autolla ajo on kielletty.
Keskellä kuvaa näkyy tänä kesänä aukioille rakennettu pergola, jonka viiliviinit ja muut kasvit ovat kyllä hyvässä vauhdissa, mutta tietenkin vasta ensi kesä antaa niille todellisen kasvuryöpyn. Ennestään on aukiolla ollut kaksi muutakin pergolaa. Kaikkien niiden kasvit on istutettu eräänlaisiin betonisiin altaisiin, sillä niiden juuret eivät voi kasvaa pysäköintihallin rakenteisiin.
Hallipaikkoja taitaa aukion ja sen varrella olevien kerrostalojen alla olla kaikkiaan kuutisen sataa, ja sisäänajokohtiakin on kaiketi viisi, kukin aukiota piirittävillä kaduilla. Kuvan etualalla on betonilammas, niitä on useampiakin estämässä autojen läpiajoa.
Keskellä kuvaa näkyy tänä kesänä aukioille rakennettu pergola, jonka viiliviinit ja muut kasvit ovat kyllä hyvässä vauhdissa, mutta tietenkin vasta ensi kesä antaa niille todellisen kasvuryöpyn. Ennestään on aukiolla ollut kaksi muutakin pergolaa. Kaikkien niiden kasvit on istutettu eräänlaisiin betonisiin altaisiin, sillä niiden juuret eivät voi kasvaa pysäköintihallin rakenteisiin.
Hallipaikkoja taitaa aukion ja sen varrella olevien kerrostalojen alla olla kaikkiaan kuutisen sataa, ja sisäänajokohtiakin on kaiketi viisi, kukin aukiota piirittävillä kaduilla. Kuvan etualalla on betonilammas, niitä on useampiakin estämässä autojen läpiajoa.
Toinen aukiolla risteytyvä katu on Mallaskatu, joka yhdistää alueen pohjoisen ja eteläisen laitakadun, eli etelässä Kirkkopuiston laidassa Päijänteenkadun ja pohjoisessa Kolkankadun. Koko komeus on sitten koko kaupunkialueen valtaväylien, eli Lahdenkadun ja Vesijärvenkadun välissä. Mallaskadun katkaisevat värikkäät keilat, joilla estetään tarpeeton läpiajo aukon kautta. Itse aukiolla on esteenä pergolain lisäksi rivi betonilampaita. Vaikka esteet ovat olleet paikoillaan jo toista kesää, riittää läpiyrittäjiä, ohjaako heitä sitten navigaattori tai liian nopea silmäys karttaan. Välillä aukiolla näkee joitakin nuoria kolleja, jotka uhallakin puikkelehtivat pienillä autoillaan lampaiden välistä tyyliin ”nämähän eivät minua estele!”
Mallaskadulle esteeksi laitettujen keilojen kohdalla näkyy myös paikallisen kauneudenhoitolan, Paratiisin mainostaulu. Aukion talojen alakerroissa on muitakin pienyrittäjiä, siellä tarjotaan pilatesta, hierontaa ja fysioterapiaa, ja onhan siellä myös ripsistudio. Parin sadan metrin päässä Vesijärvenkadulta löytyy vielä suunnittelutoimistoja, hiusstudioita eli kampaamoja, olutravintola ja salaperäinen punaista väriä näyteikkunassaan pitävä Seksi Eeva. Joskus sen ovi on raollaan, ja näyteikkunassa lukee kiinnostava sana Open. Kertaakaan en ole kenenkään nähnyt menevän sinne sisään, mutta enhän minä tuolla kadulla muutenkaan paljon kulje. Lähin kuntosali on satakunta metriä pohjoiseen, entisen autoliikkeen tiloissa toisessa kerroksessa. Kävin siellä ennen säännöllisesti, mutta korona-aikana se jäi.
Malskin alueella asuu kaikenikäistä väkeä, on vanhuksia, työikäisiä ja aivan nuoria, ainoastaan lapsia on vähän. Ehkä nuo hoitolaitoksetkin kertovat jotain alueen asujaimista. Joskus jonkin rappukäytävän edessä seisoo ambulanssi, ja alueella liikkuu henkilöitä Lähimmäispalvelusta, ja autojen kyljistä näkyen myös yksityisiä yrityksiä, niissä lukee milloin Aurora, Lempi, Aliina tai 9 Lives. Tarjolla on kotihoitoa, siivousta ja henkilökohtaista apua. Woltin tummat pojat pyöräilevät tai autoilevat paikalle ruoka-aikoina.
Aukio on siis jokseenkin täysin jalankulkijain väylänä, jos ei oteta huomioon silloin tällöin läpi kovalla vauhdilla suihkaavia sähköpotkulautailijoita. Osa väestä kulkee pyörätuolissa, joitakin vanhuksia ja ilmeisesti toispuoleisen halvauksen saaneita saattajan käsikynkässä. Joku sokeakin näyttää välillä kulkevan saattajansa kanssa. Nuoria ei paljon näy, joskus kyllä yhteiskoulun opiskelijat kulkevat joukolla koululta pois päin. Toisinaan ulkoilutetaan vauvoja, mutta muuten ei lapsia näy. Yhtä paljon on liikkeellä nuoria naisia hyvin pieniä koiriaan ulkoiluttaen. Joku sanoi niitä kassikoiriksi, helppohan niiden kanssa on matkustaa esimerkiksi bussissa, kulkevat kassissa mukana. On siellä kyllä varhain aamulla ja myöhään illalla liikkeellä ihan koirankin näköisiä koiria, yleensä silloin vähän varttuneempien ihmisten kuljettamina.
Erikoisillakin kulkuneuvoilla ollaan matkassa. Aina joskus eräs nuori mies kulkee pitkin Mallaskatua, hiljentäen välillä niin, että hän pääsee yksipyöräisellä laudallaan harjoittelemaan puikkelehtimista betonilampaiden ja Mallaskadun alarinteessä olevien pergolain välillä. Sieltä matka sitten jatkuu Kolkankadulle ja lopulta Vesijärvenkadun suuntaan. Kaksipyöräisiä potkulautojakin on nähty. Niissä on isompi etupyörä, vähän samaa kokoa kuin oikeassakin polkupyörässä. Takapyörä on pienempi. Niillä liikkuvat ihmiset ovat lähempänä keski-ikää, ja aivan ilmeisesti ne ovat urheiluvälineitä. Eräs nainen viiletti vielä syyskuun lopussa pitkin Päijänteenkatua paljain jaloin. Se vaikutti kyllä jo fakiirin touhulta. Alueella on liikkunut myös vanhempi mies nelipyöräisellä kelkalla, siinä on jalakset, mutta niiden alla on pyörät. Taitaa olla samaa sarjaa noiden kevyempien potkulautojen kanssa.
Joulu tulla jolkottaa, sanottiin jossain renkutuksessa. Lokakuun lopussa syttyivät aukion varren taloissa ensimmäiset jouluvalot. Nyt kuukautta myöhemmin niitä on jo toista kymmentä, miten paljon niitä ehtiikään tulla varsinaiseen juhla-aikaan mennessä. Kohta kai alueen asuntoihin aletaan rahdata joulukuusia. Joulupukkeja tuskin liikkuu, sopivassa iässä olevia lapsia kun on vähänlaisesti.
Mallaskadulle esteeksi laitettujen keilojen kohdalla näkyy myös paikallisen kauneudenhoitolan, Paratiisin mainostaulu. Aukion talojen alakerroissa on muitakin pienyrittäjiä, siellä tarjotaan pilatesta, hierontaa ja fysioterapiaa, ja onhan siellä myös ripsistudio. Parin sadan metrin päässä Vesijärvenkadulta löytyy vielä suunnittelutoimistoja, hiusstudioita eli kampaamoja, olutravintola ja salaperäinen punaista väriä näyteikkunassaan pitävä Seksi Eeva. Joskus sen ovi on raollaan, ja näyteikkunassa lukee kiinnostava sana Open. Kertaakaan en ole kenenkään nähnyt menevän sinne sisään, mutta enhän minä tuolla kadulla muutenkaan paljon kulje. Lähin kuntosali on satakunta metriä pohjoiseen, entisen autoliikkeen tiloissa toisessa kerroksessa. Kävin siellä ennen säännöllisesti, mutta korona-aikana se jäi.
Malskin alueella asuu kaikenikäistä väkeä, on vanhuksia, työikäisiä ja aivan nuoria, ainoastaan lapsia on vähän. Ehkä nuo hoitolaitoksetkin kertovat jotain alueen asujaimista. Joskus jonkin rappukäytävän edessä seisoo ambulanssi, ja alueella liikkuu henkilöitä Lähimmäispalvelusta, ja autojen kyljistä näkyen myös yksityisiä yrityksiä, niissä lukee milloin Aurora, Lempi, Aliina tai 9 Lives. Tarjolla on kotihoitoa, siivousta ja henkilökohtaista apua. Woltin tummat pojat pyöräilevät tai autoilevat paikalle ruoka-aikoina.
Aukio on siis jokseenkin täysin jalankulkijain väylänä, jos ei oteta huomioon silloin tällöin läpi kovalla vauhdilla suihkaavia sähköpotkulautailijoita. Osa väestä kulkee pyörätuolissa, joitakin vanhuksia ja ilmeisesti toispuoleisen halvauksen saaneita saattajan käsikynkässä. Joku sokeakin näyttää välillä kulkevan saattajansa kanssa. Nuoria ei paljon näy, joskus kyllä yhteiskoulun opiskelijat kulkevat joukolla koululta pois päin. Toisinaan ulkoilutetaan vauvoja, mutta muuten ei lapsia näy. Yhtä paljon on liikkeellä nuoria naisia hyvin pieniä koiriaan ulkoiluttaen. Joku sanoi niitä kassikoiriksi, helppohan niiden kanssa on matkustaa esimerkiksi bussissa, kulkevat kassissa mukana. On siellä kyllä varhain aamulla ja myöhään illalla liikkeellä ihan koirankin näköisiä koiria, yleensä silloin vähän varttuneempien ihmisten kuljettamina.
Erikoisillakin kulkuneuvoilla ollaan matkassa. Aina joskus eräs nuori mies kulkee pitkin Mallaskatua, hiljentäen välillä niin, että hän pääsee yksipyöräisellä laudallaan harjoittelemaan puikkelehtimista betonilampaiden ja Mallaskadun alarinteessä olevien pergolain välillä. Sieltä matka sitten jatkuu Kolkankadulle ja lopulta Vesijärvenkadun suuntaan. Kaksipyöräisiä potkulautojakin on nähty. Niissä on isompi etupyörä, vähän samaa kokoa kuin oikeassakin polkupyörässä. Takapyörä on pienempi. Niillä liikkuvat ihmiset ovat lähempänä keski-ikää, ja aivan ilmeisesti ne ovat urheiluvälineitä. Eräs nainen viiletti vielä syyskuun lopussa pitkin Päijänteenkatua paljain jaloin. Se vaikutti kyllä jo fakiirin touhulta. Alueella on liikkunut myös vanhempi mies nelipyöräisellä kelkalla, siinä on jalakset, mutta niiden alla on pyörät. Taitaa olla samaa sarjaa noiden kevyempien potkulautojen kanssa.
Joulu tulla jolkottaa, sanottiin jossain renkutuksessa. Lokakuun lopussa syttyivät aukion varren taloissa ensimmäiset jouluvalot. Nyt kuukautta myöhemmin niitä on jo toista kymmentä, miten paljon niitä ehtiikään tulla varsinaiseen juhla-aikaan mennessä. Kohta kai alueen asuntoihin aletaan rahdata joulukuusia. Joulupukkeja tuskin liikkuu, sopivassa iässä olevia lapsia kun on vähänlaisesti.
7. (91.)Tuglas-seura ja Suomen Viro-yhdistysten liitto
Edellisessä kirjoituksessani kiinnitin huomiota Suomen Viro-yhdistysten liiton (Svyl) lehteen nimeltä Viro.nyt. Kun Virosuhteitamme on hoitanut jo tätä aikaisemmin Tuglas-seura, on tarpeen selitellä vielä lähemmin niiden molempien syntyä ja toimintaa niin 1990-luvulla kuin tänäänkin. Eräs perusero on ensinnäkin huomattava, Tuglas-seura perustettiin jo vuonna 1982, Svyl 1991. Kun Viro oli itsenäistymässä uudelleen vuonna 1991, eivät Suomen poliittiset johtajat uskaltaneet Neuvostoliiton pelosta asettua avoimesti sen puolelle. Mutta he löysivät tähän oivan väylän: Suomen julkinen taloudellinen tuki kanavoitiin Tuglas-seuran kautta. Muutakin tukea tuli, paljon järjestöiltä ja yksityisiltä henkilöiltä. Samalla seuran toimistoon tulvi niin runsaasti erilaista tavaraa, erityisesti humanitäärisen avun piiriin kuuluvia tarvikkeita, että oli suuria vaikeuksia toimittaa niitä edelleen määränpäähän. Suomalaisia oppikirjoja käännettiin viroksi, ja Otava antoi korvauksetta käyttöön biologian oppikirjoja, joiden painatusta tukivat Suomen Kulttuuri-rahasto sekä Kordelinin ja Wihurin säätiöt. Erään tiedon mukaan oppikirjoja oli 20. 000.
Valtiovallan suopeasti suhtautuessa esimerkiksi vapaan Viron ensimmäinen ulkoministeri Lennart Meri hoiti virkaansa ensin Tuglas-seuran huoneistosta käsin. Presidentti Mauno Koivisto totesi varsinaissuomalaiseen tapaansa hieman kryptisesti, että vapaan järjestötoiminnan kautta voidaan puuhastella kaikenlaisia tärkeitä asioita. Lausuma ymmärrettiin hänen täydeksi tuekseen. Tuglas-seura perusti sitten itselleen vähän alle kymmenen jäsenjärjestöä, nyt niitä on tarkalleen katsoen seitsemän. Nykypäivien trendi näyttää olevan sellainen, että paikallisilla yhdistyksillä on vaikeuksia, olivat ne sitten ns. ulkomaalaisseuroja tai mitä tahansa. Tämän koskee tietysti myös Svyl: in paikallaisia yhdistyksiä-
Svyl:n syntytarina oli toisenlainen. Kun Viro itsenäistyi uudelleen, syntyi joka puolella Suomea valtava auttamisen tarve. Kunnat, seurakunnat, järjestöt ja kaikenlaiset kansalaispiirit halusivat mukaan auttamaan. Näin syntyi eri puolille Suomea yhdistyksiä, jotka sitten myöhemmin perustivat itselleen eräänlaisen kattojärjestön Helsinkiin. Se toimii nykyäänkin Helsingin Suvilahdessa samassa talossa kuin Tuglas-seurakin, koittenkin täysin itsenäisenä. Kun Tuglas-seuran jäsenjärjestöt perustettiin ylhäältä päin, syntyi Svyl siis maakunnista käsin. Sen ylätason toiminta on ohuempaa, eli kun Tuglas-seura toimii enemmän keskusjohtoisesti, Svyl tekee sitä paikallisuudesta käsin. Tosin viimeksi mainitun eräät jäsenyhdistykset toimivat niin vilkkaasti, että niitä voidaan aivan hyvin verrata myös Tuglas-seuran pääseuran suurempaan henkilökuntaan ja toimintaan. Tällainen on mm. Varsinais-Suomen Viro-keskus Turussa, ja onhan niitä joitakin muitakin. Turun henkisenä tukena ovat yliopiston virolaiset henkilökunnan jäsenet.
--------
Tuglas-seura perustettiin siis jo vuonna 1982. Sen tarkoituksena oli ja on edelleenkin, kuten seuran historian kirjoittaja Heikki Rausmaa on teoksensa takakannessa todennut, herättää Suomessa kiinnostusta virolaiskirjailija Friedebert Tuglaksen tuotantoon ja tukea muutenkin virolaista kulttuuria. Viron tilannetta seurattiin tietysti muutenkin. Itse asiassa Tuglaksen nimen varjossa järjestettiin myös tapaamisia, keskusteluja, varmaan puhuttiin politiikkaakin. Eli tehtiin kaikkea sellaista, minkä ei toivottu tulevan neuvostovallan edustajien tietoon. Kun vapauden tuulet sitten alkoivat puhaltaa, seura osallistui merkittävällä panoksella virolaisten kamppailuun. Valtaosa suomalaisten aluksi antamasta tuesta kanavoitiinkin ensin seuran kautta. Tämä tuki oli niin laajaa ja monimuotoista, että edes sen pääkohtia on vaikea mahduttaa muutamalle riville. Eräänlainen tunnustus toiminnasta oli se, että Suomi-Viro-yhteistyö saatiin valtion tuen piiriin.
Tuglas-seuran mittavasta kulttuuritoiminnasta ei tässä yhteydessä ole mahdollista kertoa kovin paljon. Siihen ovat kuuluneet mm. kirjailijakokoukset, säveltaiteen ja historiantutkijain yhteydet, luentosarjat ja seminaarit, näyttelyt, kielenopetus, harrastuspiirit, ns. Martinmarkkinat sekä erittäin runsaat kulttuurimatkat. Ylipäätään seura on säilyttänyt vahvan kulttuuri-identiteetin. Se näkyy hyvin selvästi myös seuran ELO-lehdessä, jossa käsitellään paljon mm. ns. korkeakulttuuria, erityisesti virolaista kirjallisuutta ja sitä sivuavia ilmiöitä Friedebert Tuglaksen muistoa tavallaan kunnioittaen. Toinen paljon käsitelty aihe on musiikki eri muodoissaan.
Suomen Viro-yhdistysten liiton toiminta on aina määrittynyt paljolti paikallisten yhdistysten (alkuaan 40 kpl) jäsenten moninaisten harrastusten kautta. Samaa on osittain näkyvissä myös paikallisten Tuglas-seurojen (7 kpl) toiminnassa. Kovin suurta periaatteellista tai toiminnallista eroa näiden järjestöjen paikallisyhdistysten välillä on ainakin ulkopuolelta käsin vaikea nähdä.
Olisi tietysti houkuttelevaa kerrata suurimpien paikallisseurojen toimintaa vuosien varrelta. Niistä kiinnostunut voi lainata kirjastopista kirjoittamaani kirjaa Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa. Totean tässä vielä, että esimerkiksi käsillä oleva Viro. nyt -lehden (4/2024) sivut kertovat paljon nykypäivien tilanteesta, eli sitä, mitä Tampere - Tartto -seura, Vaasa-Pärnu -seura, Porin seudun Suomi-Viro-seura, Huittisten Viro-seura, Kotkan ja Helsingin Tallinna-seurat jne. nyt tekevät.
Järkevämpää on kiinnittää huomiota siihen, mitkä seurat nyt toimivat vilkkaimmin. Niistä tulee ensinnä mieleen Varsinais-Suomen Viro-keskus Turussa. Turun papistolla oli merkittäviä yhteyksiä Viroon jo neuvostoajalla. Toisaalta oli vanhastaan Tarttoon pidetty ainakin jonkinlaisia yliopistoyhteyksiä, mikä vei sitten olojen vapauduttua kiinteämpään muuhunkin toimintaan. Kaiken tämän seurauksena ystävyyssuhde syntyi myös kaupunkien välille. Lisäksi Varsinais-Suomen liitolla on ollut merkittävä asema EU:n molempia maita yhdistävien Interreg –hankkeiden toteutuksessa.
Seuraavat esimerkinomaiset nykytiedot olen kopioinut uusimmasta Viro.nyt -lehdestä.
Edellisessä kirjoituksessani kiinnitin huomiota Suomen Viro-yhdistysten liiton (Svyl) lehteen nimeltä Viro.nyt. Kun Virosuhteitamme on hoitanut jo tätä aikaisemmin Tuglas-seura, on tarpeen selitellä vielä lähemmin niiden molempien syntyä ja toimintaa niin 1990-luvulla kuin tänäänkin. Eräs perusero on ensinnäkin huomattava, Tuglas-seura perustettiin jo vuonna 1982, Svyl 1991. Kun Viro oli itsenäistymässä uudelleen vuonna 1991, eivät Suomen poliittiset johtajat uskaltaneet Neuvostoliiton pelosta asettua avoimesti sen puolelle. Mutta he löysivät tähän oivan väylän: Suomen julkinen taloudellinen tuki kanavoitiin Tuglas-seuran kautta. Muutakin tukea tuli, paljon järjestöiltä ja yksityisiltä henkilöiltä. Samalla seuran toimistoon tulvi niin runsaasti erilaista tavaraa, erityisesti humanitäärisen avun piiriin kuuluvia tarvikkeita, että oli suuria vaikeuksia toimittaa niitä edelleen määränpäähän. Suomalaisia oppikirjoja käännettiin viroksi, ja Otava antoi korvauksetta käyttöön biologian oppikirjoja, joiden painatusta tukivat Suomen Kulttuuri-rahasto sekä Kordelinin ja Wihurin säätiöt. Erään tiedon mukaan oppikirjoja oli 20. 000.
Valtiovallan suopeasti suhtautuessa esimerkiksi vapaan Viron ensimmäinen ulkoministeri Lennart Meri hoiti virkaansa ensin Tuglas-seuran huoneistosta käsin. Presidentti Mauno Koivisto totesi varsinaissuomalaiseen tapaansa hieman kryptisesti, että vapaan järjestötoiminnan kautta voidaan puuhastella kaikenlaisia tärkeitä asioita. Lausuma ymmärrettiin hänen täydeksi tuekseen. Tuglas-seura perusti sitten itselleen vähän alle kymmenen jäsenjärjestöä, nyt niitä on tarkalleen katsoen seitsemän. Nykypäivien trendi näyttää olevan sellainen, että paikallisilla yhdistyksillä on vaikeuksia, olivat ne sitten ns. ulkomaalaisseuroja tai mitä tahansa. Tämän koskee tietysti myös Svyl: in paikallaisia yhdistyksiä-
Svyl:n syntytarina oli toisenlainen. Kun Viro itsenäistyi uudelleen, syntyi joka puolella Suomea valtava auttamisen tarve. Kunnat, seurakunnat, järjestöt ja kaikenlaiset kansalaispiirit halusivat mukaan auttamaan. Näin syntyi eri puolille Suomea yhdistyksiä, jotka sitten myöhemmin perustivat itselleen eräänlaisen kattojärjestön Helsinkiin. Se toimii nykyäänkin Helsingin Suvilahdessa samassa talossa kuin Tuglas-seurakin, koittenkin täysin itsenäisenä. Kun Tuglas-seuran jäsenjärjestöt perustettiin ylhäältä päin, syntyi Svyl siis maakunnista käsin. Sen ylätason toiminta on ohuempaa, eli kun Tuglas-seura toimii enemmän keskusjohtoisesti, Svyl tekee sitä paikallisuudesta käsin. Tosin viimeksi mainitun eräät jäsenyhdistykset toimivat niin vilkkaasti, että niitä voidaan aivan hyvin verrata myös Tuglas-seuran pääseuran suurempaan henkilökuntaan ja toimintaan. Tällainen on mm. Varsinais-Suomen Viro-keskus Turussa, ja onhan niitä joitakin muitakin. Turun henkisenä tukena ovat yliopiston virolaiset henkilökunnan jäsenet.
--------
Tuglas-seura perustettiin siis jo vuonna 1982. Sen tarkoituksena oli ja on edelleenkin, kuten seuran historian kirjoittaja Heikki Rausmaa on teoksensa takakannessa todennut, herättää Suomessa kiinnostusta virolaiskirjailija Friedebert Tuglaksen tuotantoon ja tukea muutenkin virolaista kulttuuria. Viron tilannetta seurattiin tietysti muutenkin. Itse asiassa Tuglaksen nimen varjossa järjestettiin myös tapaamisia, keskusteluja, varmaan puhuttiin politiikkaakin. Eli tehtiin kaikkea sellaista, minkä ei toivottu tulevan neuvostovallan edustajien tietoon. Kun vapauden tuulet sitten alkoivat puhaltaa, seura osallistui merkittävällä panoksella virolaisten kamppailuun. Valtaosa suomalaisten aluksi antamasta tuesta kanavoitiinkin ensin seuran kautta. Tämä tuki oli niin laajaa ja monimuotoista, että edes sen pääkohtia on vaikea mahduttaa muutamalle riville. Eräänlainen tunnustus toiminnasta oli se, että Suomi-Viro-yhteistyö saatiin valtion tuen piiriin.
Tuglas-seuran mittavasta kulttuuritoiminnasta ei tässä yhteydessä ole mahdollista kertoa kovin paljon. Siihen ovat kuuluneet mm. kirjailijakokoukset, säveltaiteen ja historiantutkijain yhteydet, luentosarjat ja seminaarit, näyttelyt, kielenopetus, harrastuspiirit, ns. Martinmarkkinat sekä erittäin runsaat kulttuurimatkat. Ylipäätään seura on säilyttänyt vahvan kulttuuri-identiteetin. Se näkyy hyvin selvästi myös seuran ELO-lehdessä, jossa käsitellään paljon mm. ns. korkeakulttuuria, erityisesti virolaista kirjallisuutta ja sitä sivuavia ilmiöitä Friedebert Tuglaksen muistoa tavallaan kunnioittaen. Toinen paljon käsitelty aihe on musiikki eri muodoissaan.
Suomen Viro-yhdistysten liiton toiminta on aina määrittynyt paljolti paikallisten yhdistysten (alkuaan 40 kpl) jäsenten moninaisten harrastusten kautta. Samaa on osittain näkyvissä myös paikallisten Tuglas-seurojen (7 kpl) toiminnassa. Kovin suurta periaatteellista tai toiminnallista eroa näiden järjestöjen paikallisyhdistysten välillä on ainakin ulkopuolelta käsin vaikea nähdä.
Olisi tietysti houkuttelevaa kerrata suurimpien paikallisseurojen toimintaa vuosien varrelta. Niistä kiinnostunut voi lainata kirjastopista kirjoittamaani kirjaa Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa. Totean tässä vielä, että esimerkiksi käsillä oleva Viro. nyt -lehden (4/2024) sivut kertovat paljon nykypäivien tilanteesta, eli sitä, mitä Tampere - Tartto -seura, Vaasa-Pärnu -seura, Porin seudun Suomi-Viro-seura, Huittisten Viro-seura, Kotkan ja Helsingin Tallinna-seurat jne. nyt tekevät.
Järkevämpää on kiinnittää huomiota siihen, mitkä seurat nyt toimivat vilkkaimmin. Niistä tulee ensinnä mieleen Varsinais-Suomen Viro-keskus Turussa. Turun papistolla oli merkittäviä yhteyksiä Viroon jo neuvostoajalla. Toisaalta oli vanhastaan Tarttoon pidetty ainakin jonkinlaisia yliopistoyhteyksiä, mikä vei sitten olojen vapauduttua kiinteämpään muuhunkin toimintaan. Kaiken tämän seurauksena ystävyyssuhde syntyi myös kaupunkien välille. Lisäksi Varsinais-Suomen liitolla on ollut merkittävä asema EU:n molempia maita yhdistävien Interreg –hankkeiden toteutuksessa.
Seuraavat esimerkinomaiset nykytiedot olen kopioinut uusimmasta Viro.nyt -lehdestä.
Eri harrastusalueetkin ovat saaneet osansa, esimerkiksi voisi liittyä Olutsiltaan (Öllesild), jossa on useita osastoja. On sauna- ja keilailuvuoroja, matkoja ja useita Viroyhteyksiä. Kiinnostavaa olisi myös, millainen on ”Olutsillan Hyvämaineisten naisten ompeluseura”! Lahtelaisille tutuin lienee Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku, sillä jotkut ovat osallistuneet myös sen Vironmatkoille. Poimintoja voisi tehdä lisää, kaikkiaan tässä numerossa tiedottaa tällä kertaa puolentoista kymmentä jäsenseuraa. Mutta myös Svyl: in omaa toimintaakin on, on jo useaan kertaan mainittu oma lehti Viro.nyt, on matkamessut matkakeskuksessa ja jouluglögitilaisuus. Kuitenkin siis pääpaino on paikallisissa yhdistyksissä.
-----------
Alamäki on jo menossa. Kokonaiskuva ei kuitenkaan enää ole niin näyttävä kuin ennen. Useat molempien keskusjärjestöjen paikallisyhdistyksistä ovat jo lopettaneet toimintansa, tai jotkut jotenkin vain kituvat vanhenevien jäsentensä varassa. Näin on käynyt myös Päijät-Hämeen Tuglas-seuralle, joka lopetti toimintansa virallisesti tänä vuonna. Viron harrastus kuitenkin elää paikkakunnalla yhä vahvana, mm. viikoittaisin kokoontuva kieliklubi on siitä osoituksena. Jäseniä siinä on pitkälti toista kymmentä. Se järjestää jotain muutakin sellaista toimintaa, mikä ennen kuului Tuglas -seuran repertuaariin.
Itse asiassa kysymyksessä on laajempi trendi, oli sitten kysymys Viron harrastamisesta tai mistä muusta paikallisesta yhdistystoiminnasta tahansa. Lions - ja rotaryklubeja on poistunut näyttämöltä, ennen niin voimansa tunnossa olleet maakunnalliset seurat ovat menettäneet kiinnostustaan. Tarkoitan esimerkiksi niitä, joita ammoin esimerkiksi Lahteen muuttaneet perustivat täällä oman maakuntansa nimissä.
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran kohtaloksi koitui sama kuin monen muunkin: Virosta on tullut aivan tavallinen eurooppalainen valtio, eikä nykypolvi enää tunne sellaista tunnepohjaista auttamisentarvetta kuin vielä 1990-luvulla, ja jota osin senkin jälkeen on tunnettu. Lisäksi noista vuosista on kulunut jo sen verran aikaa, että suomalaiset ovat tottuneet matkailemaan Virossa yksikseen tai vain oman perheen kanssa. Myös kulttuuriasiat ovat jokaisen tavoitettavissa.
Viroon liittyvä harrastus on laantunut muutenkin. Pelasin itse 20 vuotta seniorilentopalloa seurassa nimeltä Päijät-Äijät ry. Siinä yli 50-vuotiaat sarjapelaajat kävivät jäähdyttelemässä, suurin osa kuitenkin oli innokkaista puulaakipelaajia. Joukkueita oli parhaimmillaan lähes kymmenen: juniorit aloittivat 50-vuotiaista, siitä oli sitten joukkueita viiden vuoden välein ylöspäin. Jo varsin varhain tutustuttiin virolaispelaajiin Helsingin messuhallissa vuotuisessa ns. Presidentticupissa. Mutta sitten toimintaa laajennettiin niin, että Lahden, Saarenmaan ja Hiidenmaan joukkueet pelasivat joka vuosi jollain näistä paikkakunnista. Mutta kymmenkunta vuotta sitten iski taantuma, sen enempää virolaisilla kuin lahtelaisillakaan nuoremmilla pelaajilla ei ollut enää kiinteää suhdetta 1990-luvun tapahtumiin. Viimeksi Päijät-Äijillä on ollut enää yksi joukkue: yli 75 -vuotiaat !
Katkelmia Päijät-Hämeen Tuglas-seuran historiasta voi lukea seuraavista tämän blogin osista. Niitä pääsee katsomaan ottamalla ensin yläpalkin kohdasta more vuoden 2018 tekstit seuraavasti.
21/2018 Päijät-Hämeen Tuglas-seuran historiikki
22/2018 Päijät-Hämeen Tuglas-seuran 20-vuotisjuhla
Esimerkki kuvakavalkadista, henkilöt: Puheenjohtaja Leili Kujanpää (keskellä) tarkastelee Matsalun näkymiä yhdessä muutamien muiden kanssa vuonna 2011. Tässä on vain osa joukosta. Vas. Eija Horto, Raili Latikka, Leili, Leena Laakkala ja Anneli Tyrväinen. Tämän kirjoittaja on jäänyt näkymättömiin Leilin taakse. Kuvaaja oli Tuulikki Mäkinen
-----------
Alamäki on jo menossa. Kokonaiskuva ei kuitenkaan enää ole niin näyttävä kuin ennen. Useat molempien keskusjärjestöjen paikallisyhdistyksistä ovat jo lopettaneet toimintansa, tai jotkut jotenkin vain kituvat vanhenevien jäsentensä varassa. Näin on käynyt myös Päijät-Hämeen Tuglas-seuralle, joka lopetti toimintansa virallisesti tänä vuonna. Viron harrastus kuitenkin elää paikkakunnalla yhä vahvana, mm. viikoittaisin kokoontuva kieliklubi on siitä osoituksena. Jäseniä siinä on pitkälti toista kymmentä. Se järjestää jotain muutakin sellaista toimintaa, mikä ennen kuului Tuglas -seuran repertuaariin.
Itse asiassa kysymyksessä on laajempi trendi, oli sitten kysymys Viron harrastamisesta tai mistä muusta paikallisesta yhdistystoiminnasta tahansa. Lions - ja rotaryklubeja on poistunut näyttämöltä, ennen niin voimansa tunnossa olleet maakunnalliset seurat ovat menettäneet kiinnostustaan. Tarkoitan esimerkiksi niitä, joita ammoin esimerkiksi Lahteen muuttaneet perustivat täällä oman maakuntansa nimissä.
Päijät-Hämeen Tuglas-seuran kohtaloksi koitui sama kuin monen muunkin: Virosta on tullut aivan tavallinen eurooppalainen valtio, eikä nykypolvi enää tunne sellaista tunnepohjaista auttamisentarvetta kuin vielä 1990-luvulla, ja jota osin senkin jälkeen on tunnettu. Lisäksi noista vuosista on kulunut jo sen verran aikaa, että suomalaiset ovat tottuneet matkailemaan Virossa yksikseen tai vain oman perheen kanssa. Myös kulttuuriasiat ovat jokaisen tavoitettavissa.
Viroon liittyvä harrastus on laantunut muutenkin. Pelasin itse 20 vuotta seniorilentopalloa seurassa nimeltä Päijät-Äijät ry. Siinä yli 50-vuotiaat sarjapelaajat kävivät jäähdyttelemässä, suurin osa kuitenkin oli innokkaista puulaakipelaajia. Joukkueita oli parhaimmillaan lähes kymmenen: juniorit aloittivat 50-vuotiaista, siitä oli sitten joukkueita viiden vuoden välein ylöspäin. Jo varsin varhain tutustuttiin virolaispelaajiin Helsingin messuhallissa vuotuisessa ns. Presidentticupissa. Mutta sitten toimintaa laajennettiin niin, että Lahden, Saarenmaan ja Hiidenmaan joukkueet pelasivat joka vuosi jollain näistä paikkakunnista. Mutta kymmenkunta vuotta sitten iski taantuma, sen enempää virolaisilla kuin lahtelaisillakaan nuoremmilla pelaajilla ei ollut enää kiinteää suhdetta 1990-luvun tapahtumiin. Viimeksi Päijät-Äijillä on ollut enää yksi joukkue: yli 75 -vuotiaat !
Katkelmia Päijät-Hämeen Tuglas-seuran historiasta voi lukea seuraavista tämän blogin osista. Niitä pääsee katsomaan ottamalla ensin yläpalkin kohdasta more vuoden 2018 tekstit seuraavasti.
21/2018 Päijät-Hämeen Tuglas-seuran historiikki
22/2018 Päijät-Hämeen Tuglas-seuran 20-vuotisjuhla
Esimerkki kuvakavalkadista, henkilöt: Puheenjohtaja Leili Kujanpää (keskellä) tarkastelee Matsalun näkymiä yhdessä muutamien muiden kanssa vuonna 2011. Tässä on vain osa joukosta. Vas. Eija Horto, Raili Latikka, Leili, Leena Laakkala ja Anneli Tyrväinen. Tämän kirjoittaja on jäänyt näkymättömiin Leilin taakse. Kuvaaja oli Tuulikki Mäkinen
6.(90.)Patriarkka Kirill ja Vladimir Putin yhteistuumin
Monet lukijat saattoivat yllättyä kuvasta, joka julkaistiin pian Venäjän aloitettua hyökkäys-sodan Ukrainaa vastaan 22.2.2022. Siinä Vladimir Putin ja Venäjän ortodoksikirkon päämies, patriarkka Kirill kumartelivat rinta rinnan kynttilät kädessä jonkin pyhimyksen kuvan edessä. Mutta jos ajatellaan ns. ”historian havinaa”, ei siinä ollut mitään ihmettele-mistä. Rooman valtakunta oli jakautunut vuonna 395 kahteen osaan, Länsi- ja Itä-Roomaan, joiden pääkaupunkeina olivat Rooma ja Konstantinopoli. Kristinusko saapui Venäjälle pysyvästi 900-luvulla Bysantista, eli sen entisen Itä-Rooman puolelta. Viimeistään 1500-luvulla tällä välin perustettu Moskovan patriarkaatti irtautui kokonaan Konstantinopolin ohjauksesta.
Kun suurimman osan maata1500-luvulla valloittaneet mongolit olivat vähä vähältä joutuneet väistymään Venäjältä, nousi Moskovan suuriruhtinaskunta alueen johtoon. Se laajeni vähitellen käsittämään koko Venäjän alueen, ja tässä kehityksessä ortodoksinen kirkko oli paljolti tiiviisti mukana. Näiltä ajoilta asti on Venäjän väestön mieliin painunut koko ajan tapahtunut alueen laajentuminen, jonka he katsoovat lopulta oikeudekseen. Kirkko tuki koko ajan tätä kehitystä. Monen vaiheen jälkeen hyökkäys nykyisen Ukrainan alueelle on vain jatkumoa menneille vuosisadoille. Todettakoon vielä, että Moskovan patriarkaatin lisäksi on olemassa myös Konstantinopolin patriarkan johtama läntinen ortodoksinen kirkko, johon muun muassa Suomen ortodoksit kuuluvat. Näiden kirkkojen välillä ei ole todellista yhteistoimintaa, eikä kai paljon yhteisymmärrystäkään.
Monet lukijat saattoivat yllättyä kuvasta, joka julkaistiin pian Venäjän aloitettua hyökkäys-sodan Ukrainaa vastaan 22.2.2022. Siinä Vladimir Putin ja Venäjän ortodoksikirkon päämies, patriarkka Kirill kumartelivat rinta rinnan kynttilät kädessä jonkin pyhimyksen kuvan edessä. Mutta jos ajatellaan ns. ”historian havinaa”, ei siinä ollut mitään ihmettele-mistä. Rooman valtakunta oli jakautunut vuonna 395 kahteen osaan, Länsi- ja Itä-Roomaan, joiden pääkaupunkeina olivat Rooma ja Konstantinopoli. Kristinusko saapui Venäjälle pysyvästi 900-luvulla Bysantista, eli sen entisen Itä-Rooman puolelta. Viimeistään 1500-luvulla tällä välin perustettu Moskovan patriarkaatti irtautui kokonaan Konstantinopolin ohjauksesta.
Kun suurimman osan maata1500-luvulla valloittaneet mongolit olivat vähä vähältä joutuneet väistymään Venäjältä, nousi Moskovan suuriruhtinaskunta alueen johtoon. Se laajeni vähitellen käsittämään koko Venäjän alueen, ja tässä kehityksessä ortodoksinen kirkko oli paljolti tiiviisti mukana. Näiltä ajoilta asti on Venäjän väestön mieliin painunut koko ajan tapahtunut alueen laajentuminen, jonka he katsoovat lopulta oikeudekseen. Kirkko tuki koko ajan tätä kehitystä. Monen vaiheen jälkeen hyökkäys nykyisen Ukrainan alueelle on vain jatkumoa menneille vuosisadoille. Todettakoon vielä, että Moskovan patriarkaatin lisäksi on olemassa myös Konstantinopolin patriarkan johtama läntinen ortodoksinen kirkko, johon muun muassa Suomen ortodoksit kuuluvat. Näiden kirkkojen välillä ei ole todellista yhteistoimintaa, eikä kai paljon yhteisymmärrystäkään.
Tältä pohjalta kiinnostuin myös Suomen ev.lut. kirkon tutkimus -ja koulutuskeskuksen julkaisemasta kirjasta nimeltä Apokalypsi nyt !, alaotsikoltaan Perikadon politiikka. Se koostuu kaikkiaan kahdeksan eri aloja edustavan tutkijan kirjoituksista, joissa käsitellään tuota apokalyp-tiikkaa eri maissa. Kirjalla on kaksi toimittajaa, Niko Huttunen ja Elina Kahla.
Apokalyptiikka on niin monimuotoinen käsite, että sen tarkempi selostaminen on syytä tässä jättää pois. Riittäköön tässä nyt vain yksi merkitys: se on todellisuuskäsitys, jonka mukaan Jumala ohjaa koko kosmista historiaa ja ottaa täyden vallan lopunajan koittaessa. Kirja antaa kyllä kiinnos-tuneille tarkemmat ja monipuoluisemmat selitykset.
Kirja on muutenkin sen verran laaja, että sen selostaminen kokonaan kestäisi pitkään, ja vaatisi niin tämän kirjoittajan kuin lukijainkin osalta melkoista paneutumista. Niinpä rajoitunkin tässä vain yhteen lukuun, nimeltä Kremlin hyökkäys-sodan oikeutus: kosminen dualismi ja vastustajan nimeäminen. Sen on kirjoittanut valtiotieteen maisteri ja väitöskirjatutkija Santeri Kytöneva, joka tutkii sitä, miten Venäjän kirkko oikeuttaa hyökkäyssodan Ukrainaan.
--------
Venäjän kirkon ja valtion yhteistoimintaa selventääkseni olen ottanut tekstistä suoria kopioita.
Apokalyptiikka on niin monimuotoinen käsite, että sen tarkempi selostaminen on syytä tässä jättää pois. Riittäköön tässä nyt vain yksi merkitys: se on todellisuuskäsitys, jonka mukaan Jumala ohjaa koko kosmista historiaa ja ottaa täyden vallan lopunajan koittaessa. Kirja antaa kyllä kiinnos-tuneille tarkemmat ja monipuoluisemmat selitykset.
Kirja on muutenkin sen verran laaja, että sen selostaminen kokonaan kestäisi pitkään, ja vaatisi niin tämän kirjoittajan kuin lukijainkin osalta melkoista paneutumista. Niinpä rajoitunkin tässä vain yhteen lukuun, nimeltä Kremlin hyökkäys-sodan oikeutus: kosminen dualismi ja vastustajan nimeäminen. Sen on kirjoittanut valtiotieteen maisteri ja väitöskirjatutkija Santeri Kytöneva, joka tutkii sitä, miten Venäjän kirkko oikeuttaa hyökkäyssodan Ukrainaan.
--------
Venäjän kirkon ja valtion yhteistoimintaa selventääkseni olen ottanut tekstistä suoria kopioita.
Vladimir Putin puolestaan esittää ulkoisten Ukrainaan kohdistuvien vaikutteiden kasvaneen vuoden 2014 jälkeen ja sotivan Ukrainan ”todellisia” intressejä vastaan. Puheessaan 24.helmikuuta 2022 hän toteaa, että ”Me emme voi hyväksyä Pohjois-Atlantin liiton infrastruktuurin edelleen laajentumista, alkanutta Ukrainan alueiden sotilaallista varustamista.” Jatkoa tähän puheeseen olen kopioinut käsiteltävänä olevasta kirjasta.
Edelleen Putin väittää, että ”suurin osa uusnatseilta vallattujen alueiden asukkaista ei enää halua joutua natsihallinnon alaisiksi. He näkevät kaikki ne julmuudet, joita valloittaja on tehnyt valloittamillaan alueilla.” Putin julisti Ukrainan neljä aluetta (Hersonin, Zaporižžjan, Luhanskin ja Donetsin) liitettäväksi osaksi Venäjän federaatiota. Hän puhui yhteisestä kohtalosta ja tuhatvuotisesta historiasta Venäjän ja Ukrainan välillä. Putin on siis kääntänyt sanansa juuri päinvastaiseksi kuin mitä me lännessä ajattelemme.
-------
Varmaan lukuisat sotilaat lähtivät ”täynnä aatteen paloa” rintamalle, mutta parhaiten kai sittenkin motivoi raha: useimmat miehet olivat kotoisin valtakunnan köyhiltä laita-alueilta. Palkalla saattoi auttaa perhettä ja osaa sukuakin paremman elämän alkuun. Ja jos raha ei auttanut, niin sitten katselu suoraan kiväärin piippua kohti. Ilmeisesti kymmenet tuhannet nuoret miehet pakenivat rajan yli erityisesti Georgiaan ja Keski-Aasian maihin. Moskovassa, Pietarissa ja monissa suurissa kaupungeissa innostusta ei liioin saatu heräämään. Viime kuukausina on rintamalle rekrytoitu ehkä 10000 miestä Pohjois-Koreasta, mikä sekin kertonee paitsi suurista tappioista, myös vähentyneestä halusta antaa henkensä Putinin mielen mukaan.
Venäläissotilaiden julmuuksista olemme saaneet riittävästi todisteita. Kun eteneminen rintamilla on ollut hidasta, on säälimättömästi pommitettu asutuskeskuksia ja sähköasemia, jokin patokin on rikottu. Tuhoja olemme saaneet seurata televisoista jo kahden ja puolen vuoden ajan. Väestöä, jopa pelkästään lapsia on siirretty valloitetulta alueelta väkivalloin Venäjän puolelle.
-------
Varmaan lukuisat sotilaat lähtivät ”täynnä aatteen paloa” rintamalle, mutta parhaiten kai sittenkin motivoi raha: useimmat miehet olivat kotoisin valtakunnan köyhiltä laita-alueilta. Palkalla saattoi auttaa perhettä ja osaa sukuakin paremman elämän alkuun. Ja jos raha ei auttanut, niin sitten katselu suoraan kiväärin piippua kohti. Ilmeisesti kymmenet tuhannet nuoret miehet pakenivat rajan yli erityisesti Georgiaan ja Keski-Aasian maihin. Moskovassa, Pietarissa ja monissa suurissa kaupungeissa innostusta ei liioin saatu heräämään. Viime kuukausina on rintamalle rekrytoitu ehkä 10000 miestä Pohjois-Koreasta, mikä sekin kertonee paitsi suurista tappioista, myös vähentyneestä halusta antaa henkensä Putinin mielen mukaan.
Venäläissotilaiden julmuuksista olemme saaneet riittävästi todisteita. Kun eteneminen rintamilla on ollut hidasta, on säälimättömästi pommitettu asutuskeskuksia ja sähköasemia, jokin patokin on rikottu. Tuhoja olemme saaneet seurata televisoista jo kahden ja puolen vuoden ajan. Väestöä, jopa pelkästään lapsia on siirretty valloitetulta alueelta väkivalloin Venäjän puolelle.
5.(89.)Valga ja Valka, kaksoiskaupunki Viron etelärajalla
Vuosia sitten möin Viroa käsitteleviä omakustanteitani Suomen Viroyhdistysten liiton verkkopuodin kautta. Silloin tutustuin järjestön toiminnanjohtajaan Kirsi Bongwirnsoon, samalla tuli ensi kerran tilattua heidän lehtensä Viro.nyt. Tätä tilausta on sitten jatkunut vuodesta toiseen. Tällä kertaa oli kysymyksessä lehden neljäs numero tänä vuonna. Kyllä sieltä yleensä aina jotain mielenkiintoista löytyykin, ja niistä olen sitten kertonut blogini sivuilla. Tällä kertaa kiinnostuin meille kaikille varsin tutun Hannu Oittisen artikkelista nimeltä Kahden maan kaupunki. Ja kaksoset ne todella ovat, sitä osoittaa myös artikkelin pääkuva kaupunkien ja samalla maiden väliseltä rajalta, jossa vain kapea Konnaoja erottaa ne toisistaan. Lippujen väritkin muuttuvat ojan toiselta puolelta toiselle.
Vuosia sitten möin Viroa käsitteleviä omakustanteitani Suomen Viroyhdistysten liiton verkkopuodin kautta. Silloin tutustuin järjestön toiminnanjohtajaan Kirsi Bongwirnsoon, samalla tuli ensi kerran tilattua heidän lehtensä Viro.nyt. Tätä tilausta on sitten jatkunut vuodesta toiseen. Tällä kertaa oli kysymyksessä lehden neljäs numero tänä vuonna. Kyllä sieltä yleensä aina jotain mielenkiintoista löytyykin, ja niistä olen sitten kertonut blogini sivuilla. Tällä kertaa kiinnostuin meille kaikille varsin tutun Hannu Oittisen artikkelista nimeltä Kahden maan kaupunki. Ja kaksoset ne todella ovat, sitä osoittaa myös artikkelin pääkuva kaupunkien ja samalla maiden väliseltä rajalta, jossa vain kapea Konnaoja erottaa ne toisistaan. Lippujen väritkin muuttuvat ojan toiselta puolelta toiselle.
Oittinen toteaa aluksi, että kaksoiskaupunki syntyi ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa. Silloinen Valgan kaupunki joutui joulukuussa 1918 pariksi kuukaudeksi venäläisten bolsevikkien haltuun. Helmikuussa 1919 virolaiset löivät heidät suomalaisten Pohjan poikien avustamina. Suomalaisten ns. Viron retkestä toisaalta maan etelärajalla sekä samalla Suomenlahden etelärannikon tuntumassa olen tehnyt selkoa teoksessani Suomalais-virolaista yhteistyötä Viron maakunnissa, joten taistelujen vaiheisiin en tässä yhteydessä enää palaa. Latvia-laiset olivat puolestaan pitäneet puoliaan aivan eteläisimmässä Virossa. Kun maailmansota päättyi, ratkaistiin riidat vetämällä raja Valgan kaupungin keskeltä juuri tuota Konnaojaa pitkin. Varsin vaatimaton tuo kaupunki-kokonaisuus oli, ainoa merkittävä asia oli se, että se oli jonkinlainen risteysasema Tarton ja Latvian Riikan välillä. Junalla sieltä pääsi myös Venäjälle Pihkovaan ja myöhemmin Pärnuun Virossa.
Oittinen on laatinut melko laajan katsauksen muihinkin tunnettuihin vastaaviin kaupunkipareihin. Neuvostovallan aikana Narvaa ja Ivangorodia voitiin myös pitää kaksoiskaupunkina, ja jäihän niiden välille liikennettä vielä Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeenkin 1990-luvun alussa. Jollain Leili Kujanpään järjestämällä retkellä näimme, miten aamuisin tuli paljon työväkeä parempia palkkoja maksavaan Narvaan, siirtyäkseen sitten illan tullen takaisin koteihinsa Venäjän puolelle. Jonkinlainen yhteys niillä kuitenkin vieläkin on, esimerkiksi Suomessa asuvat kaksoiskansalaiset ovat sitä kautta päässeet sukulaisiaan tapaamaan sen jälkeen, kun Suomi sulki Venäjän vastaisen rajansa. Kaksoiskaupungeista puheenollen: jotkut romantikot ovat joskus leikitelleen ajatuksella, että Tallinnasta ja Helsingistä voisi tulla kaksoiskaupunki Hellinna tai Talsinki. Tunnelin kaivaminen niiden välille taitaa olla vain kuvitteellinen homma, joka ei koskaan voi toteutua.
Lahtelaiset Valgan matkalla
Kun Oittinen ei lopultakaan kovin paljon analysoi Valgan ja Valkan suhdetta, on paikallaan tehdä siihen lisäyksiä. Ohessa on kuvauksia eräällä Leili Kujanpään retkeltä, joka vei meidät lahtelaiset Viron asiain harrastajat vuona 2014 tutustumaan tähän kaupunkipariin. Lähdimme matkaan viivähtämällä ensin Viljandissa, josta jatkoimme matkaa etelämmäksi Valgamaalle yhtenä päämääränä löytää jotain jälkiä Hella Wuolijoen (s. Murrik) synnyinseudulta.
Oittinen on laatinut melko laajan katsauksen muihinkin tunnettuihin vastaaviin kaupunkipareihin. Neuvostovallan aikana Narvaa ja Ivangorodia voitiin myös pitää kaksoiskaupunkina, ja jäihän niiden välille liikennettä vielä Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeenkin 1990-luvun alussa. Jollain Leili Kujanpään järjestämällä retkellä näimme, miten aamuisin tuli paljon työväkeä parempia palkkoja maksavaan Narvaan, siirtyäkseen sitten illan tullen takaisin koteihinsa Venäjän puolelle. Jonkinlainen yhteys niillä kuitenkin vieläkin on, esimerkiksi Suomessa asuvat kaksoiskansalaiset ovat sitä kautta päässeet sukulaisiaan tapaamaan sen jälkeen, kun Suomi sulki Venäjän vastaisen rajansa. Kaksoiskaupungeista puheenollen: jotkut romantikot ovat joskus leikitelleen ajatuksella, että Tallinnasta ja Helsingistä voisi tulla kaksoiskaupunki Hellinna tai Talsinki. Tunnelin kaivaminen niiden välille taitaa olla vain kuvitteellinen homma, joka ei koskaan voi toteutua.
Lahtelaiset Valgan matkalla
Kun Oittinen ei lopultakaan kovin paljon analysoi Valgan ja Valkan suhdetta, on paikallaan tehdä siihen lisäyksiä. Ohessa on kuvauksia eräällä Leili Kujanpään retkeltä, joka vei meidät lahtelaiset Viron asiain harrastajat vuona 2014 tutustumaan tähän kaupunkipariin. Lähdimme matkaan viivähtämällä ensin Viljandissa, josta jatkoimme matkaa etelämmäksi Valgamaalle yhtenä päämääränä löytää jotain jälkiä Hella Wuolijoen (s. Murrik) synnyinseudulta.
Oheisen kuvan olen ottanut heti kun olin siirtynyt pääkatua Valkan puolelle. Eipä tuona päivänä siellä paljon liikennettä ollut. Ilman kirjavia rajapaalu-ja ei siirtymistä edes huomaa. Vasemmalla on tiilinen pikku-rakennus, nykyinen Valkan informaatiopiste, joka aikoi-naan oli palvellut tulliasema-na. Liittyminen Euroopan Unioniin ja sen Schengen-sopimukseen lopettivat raja-tarkastukset.
Valgan rappeutuneesta, osin romahtaneesta rakennuskannasta näkee, että se on Viron raja-alueita, samaa kertovat rakennukset Valkasta Latvian rajamailla. Valkan puolella etsi retkikunta innolla sitä, jo muinoin tuhoutunutta rakennusta, jossa Hella Wuolijoki oli hetken aikaa asunut. Valgan pääkadun Kuperjanovin varrella on kyllä säilynyt Murrikin perheen varsinainen kotitalo. Valgan puolelta saatu matkaopas vei joukon myös Valkan keskustassa olevan museon luo.
Valgan pääkaduista on yksi nimetty vuoden 1919 itsenäisyystaistelun päähahmon, yliluutnantti Julius Kuperjanovin mukaan. Kuperjanovin katuja on kyllä muuallakin Virossa, mm. Tartossa. Valgan lähistöllä Pajussa, nykyisen Töllisten kunnan alueella käydyssä taistelussa hän saavutti kuolemattomuutensa virolaisten mielissä. Ja siellä Pajun taistelussa oli taas mukana suomalaisiakin.
Valgan pääkaduista on yksi nimetty vuoden 1919 itsenäisyystaistelun päähahmon, yliluutnantti Julius Kuperjanovin mukaan. Kuperjanovin katuja on kyllä muuallakin Virossa, mm. Tartossa. Valgan lähistöllä Pajussa, nykyisen Töllisten kunnan alueella käydyssä taistelussa hän saavutti kuolemattomuutensa virolaisten mielissä. Ja siellä Pajun taistelussa oli taas mukana suomalaisiakin.
Ohessa on vielä yksi kuva maiden ja näiden kahden kaupungin rajalta. Tästä kulmasta katsoen Konnaoja jää vielä pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. Kuva on otettu Viron puolelta.
Hella Wuolijoen lyhyt elämäkerta
Ennen Valgaan tuloa kävimme ensin Helmen kunnan hautausmaalla, josta löysimme joitain Hella Wuolijoen suvun hautoja. Hella Wuolijoen (s. Valgamaalla Helmessä 1866, k. Helsingissä 1954). vanhemmat olivat asianajaja Ernst Murrik ja Katarina Kekomäki. Viisilapsinen perhe muutti pian Valgan kaupunkiin. Hella Murrik tuli ylioppilaaksi Tartossa 1904, Sen jälkeen hän siirtyi Helsingin. eli silloiselta nimeltään Aleksanterin yliopistoon. Neljä vuotta myöhemmin hän valmistui filosofian maisteriksi.
Vuoden 1905 suurlakossa hän koki työväen joukkovoiman, ja hänestä tuli sosialisti. Tällöin hän tapasi myös tulevan miehensä, myöhemmin kansanedustajaksi kohonneen Sulo Wuolijoen. Avioliittoa kesti vuodesta 1908 vuoteen 1923. Hänen tyttärenpoikansa Erkki Tuomioja on kuvannut isoäitinsä vasemmistolaisuutta alun perin enemmänkin yleishumanistiseksi, ei niinkään kommunistiseksi.
Hella Wuolijoki työskenteli vuosina 1912–1914 kirjeenvaihtajana asianajotoimistossa ja 1914–1918 edustajana eri yrityksille. Hän loi liiketoimillaan vuosina 1914–1918 mittavan omaisuuden, jonka sijoitti Marlebäckin kartanoon Iitissä ja sahatoimintaan. Myöhemmin hän myi Marlebäckin ja siirtyi maanviljelyyn ostamalla tilalle Jokelan kartanon Mäntsälän kunnan Ohkolan kylästä. Wuolijoki kirjoitti teoksia muun muassa taiteilijanimillä Juhani Tervapää ja Felix Tuli. Hänet muistetaan erityisesti Niskavuori-näytelmäsarjastaan. ja myös yhteistyöstään kuuluisan saksalaisen, Bertolt Brechtin kanssa. Wuolijoki ja Brecht kirjoittivat yhdessä näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Wuolijoen tuotannossa erityisen merkillepantavaa ovat vahvat naishahmot. Perinteistä maalaismiljöötä kuvaavan Niskavuori-sarjan esikuvana on ollut Sulo Wuolijoen kotitalo, Hauholla sijaitseva Vuolijoen kartano.
Talvisodan jälkeen hän osallistui rauhanneuvotteluihin. Samalla hän muuttui radikaalisempaan suuntaan ja sai jatkosodan aikana maanpetostuomion. Sodan jälkeen hänestä tuli kansanedustaja (1946–1947). Suurelle yleisölle hänen ehkä tunnetuin kautensa oli se, kun hän oli Yleisradion pääjohtajana. Se päättyi kuitenkin myöhemmin hänen erottamiseensa.
Ennen Valgaan tuloa kävimme ensin Helmen kunnan hautausmaalla, josta löysimme joitain Hella Wuolijoen suvun hautoja. Hella Wuolijoen (s. Valgamaalla Helmessä 1866, k. Helsingissä 1954). vanhemmat olivat asianajaja Ernst Murrik ja Katarina Kekomäki. Viisilapsinen perhe muutti pian Valgan kaupunkiin. Hella Murrik tuli ylioppilaaksi Tartossa 1904, Sen jälkeen hän siirtyi Helsingin. eli silloiselta nimeltään Aleksanterin yliopistoon. Neljä vuotta myöhemmin hän valmistui filosofian maisteriksi.
Vuoden 1905 suurlakossa hän koki työväen joukkovoiman, ja hänestä tuli sosialisti. Tällöin hän tapasi myös tulevan miehensä, myöhemmin kansanedustajaksi kohonneen Sulo Wuolijoen. Avioliittoa kesti vuodesta 1908 vuoteen 1923. Hänen tyttärenpoikansa Erkki Tuomioja on kuvannut isoäitinsä vasemmistolaisuutta alun perin enemmänkin yleishumanistiseksi, ei niinkään kommunistiseksi.
Hella Wuolijoki työskenteli vuosina 1912–1914 kirjeenvaihtajana asianajotoimistossa ja 1914–1918 edustajana eri yrityksille. Hän loi liiketoimillaan vuosina 1914–1918 mittavan omaisuuden, jonka sijoitti Marlebäckin kartanoon Iitissä ja sahatoimintaan. Myöhemmin hän myi Marlebäckin ja siirtyi maanviljelyyn ostamalla tilalle Jokelan kartanon Mäntsälän kunnan Ohkolan kylästä. Wuolijoki kirjoitti teoksia muun muassa taiteilijanimillä Juhani Tervapää ja Felix Tuli. Hänet muistetaan erityisesti Niskavuori-näytelmäsarjastaan. ja myös yhteistyöstään kuuluisan saksalaisen, Bertolt Brechtin kanssa. Wuolijoki ja Brecht kirjoittivat yhdessä näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Wuolijoen tuotannossa erityisen merkillepantavaa ovat vahvat naishahmot. Perinteistä maalaismiljöötä kuvaavan Niskavuori-sarjan esikuvana on ollut Sulo Wuolijoen kotitalo, Hauholla sijaitseva Vuolijoen kartano.
Talvisodan jälkeen hän osallistui rauhanneuvotteluihin. Samalla hän muuttui radikaalisempaan suuntaan ja sai jatkosodan aikana maanpetostuomion. Sodan jälkeen hänestä tuli kansanedustaja (1946–1947). Suurelle yleisölle hänen ehkä tunnetuin kautensa oli se, kun hän oli Yleisradion pääjohtajana. Se päättyi kuitenkin myöhemmin hänen erottamiseensa.
4. (88.) Ensitreffit alttarilla pitäisi lopettaa
Palaanpa asiaan, josta olen joskus ennenkin meuhkannut. Tarkoitan tv-ohjelmaa, joka on taas pyörinyt kaiken syksyä. Minun ei oikeastaan tarvitsisi sen juonta tässä selostaa, sen verran yleistä sen katsominen on. Itsekin sorruin katsomaan aloitusjakson, ja nyt syksyllä pari katkelmaa netissä esillä olevan iltapäivälehden ansiosta, tai syystä. Toteaisin, että kolmen henkilön psykologi- tai psykiatriraatihan siinä taas sovitti ohjelmaan hakeneista sinkuista pareja, jotka menivät heti virallisesti naimisiin. Formaattiin kuuluu, että avioeroa ei saa muutamaan kuukauteen, vai oliko se puoleen vuoteen ottaa. Jos se kuitenkin koittaa, tehdään sen varalta osapuolille etukäteen jo valmiiksi avioehto-, avioero- ja osituspaperit. Tämä onkin tarpeen, sillä aika pitkään on yhteen jääneitä ollut korkeintaan yksi kolmesta parista, useimmiten ei kai sitäkään.
Mielestäni ohjelma on moraaliton, ja se pitäisi heti lopettaa. Ei ketään varmaan kiinnosta se, mitä heti vihkimisen jälkeen tapahtuu, onhan nykyihmisillä aivan tarpeeksi niitä yhdenyön juttujakin. Tarkoitan sitä vahinkoa, joka osanottajien psyykelle aiheutetaan. Useimmiten jo alun perin epävakaat ihmiset ovat nyt vain saaneet tarinansa julkiseksi, ja traumat ja muut ongelmat sen kun vain syvenevät. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin kai se olisi siinä. että omien ihmissuhteidensa kanssa kipuilevat ihmiset voisivat siitä saada jonkinlaista ajateltavaa, ehkä vertaistukeakin.
Jos tämän kertaisia pareja haluaa analysoida, voisi aloittaa vaikka siitä vanhimmasta parista, jonka nelikymppinen mies ei ole ilmeisesti koskaan saanut itselleen vakituista työtä. Lisäksi hän on hyvin avuton monissa aivan tavallisissa askareissa, joita pitäisi perheessä toimittaa. Umpirakastunut, ja tavallaan pakon edessä oleva varttunut morsian elättelee vielä yli kolmikymppisenä nuoren tytön ruusuisia unelmia, ties jo monettako kertaa.
Toisessa parissa vähän nuorempi mies näyttää ainakin pintapuolisesti katsoen hyvin tasaiselta ja vakaalta, miten sitten lienee todellisuudessa. Naisen käytös herätti epäilyksiä jo ensimmäisestä katselukerrasta lähtien, jotain hyvin epävakaata siinä oli alun alkaen. Nyt hän on itkuisena saanut jo luvan keskeyttää osaltaan koko ohjelman. Ulkonäöltään hän on sellainen, että normaalitapauksessa hänen portilleen olisi jo vuosia aiemmin kerääntynyt jono nuoria miehiä. Kolmannessa parissa hieman tuittuileva opettajanainen näyttää kyllä vähitellen tasoittuvan. Kovasti hän tuntuu selittelevän jokaista käännettä omassa suhteessaan. Vakaan, mutta yks´ totisen näköinen aasialaistaustainen mies näyttää kuvauksissa vain ihmettelevän kaikkea tapahtunutta. Sääliksi vaan käyvät nämä itsensä julkisesti likoon laittaneet kilpailijat. Ihmiset ovat sen verran julmia, että selän takana työpaikoillakin nauttivat toistensa ongelmista. Jutut lentävät, ja maine saa tahroja.
Entä sitten se valinnat tehnyt raati, Kaksi asiantuntijaa, ja yksi kirkkoherra. Miten ammatillinen kantti kestää ryhtyä moiseen jo ennalta epäonnistuneeksi tunnistettavaan, julkiseksi pakostakin muuttuvaan toimeen? Kai sen tason ihmiset jo pelkän katselun perusteella näkevät, mitä ollaan tekemässä. Entä sitten se Helsingin Agricolan seurakunnan kirkkoherra, joka näyttää heiluvan vähän kaikenlaisissa hömpötyksissä, tämän lisäksi tällä erää ainakin yhdessä seikkailuohjelmassakin ? Mikä häntä vaivaa?
-----------
Jonkinlainen rinnakkainen seurusteluohjelma edelliselle on Maajussille morsian. Se on kuitenkin paljon inhimillisempi, siinä ei mennä niin syvälle osallistujien psyykeen, ollaan joukolla mukana eräänlaisessa seurapelissä. Tietenkin valintoja tekevät saattavat joutua hankalaan tilanteeseen, jos kosiokirjeitä tulee kovin vähän. Ensimmäiseen kokoontumiseen kukin maajussi kutsuu viisi henkilöä, ja ns. farmiviikolle heistä kolme. Maajusseilla, miehillä tai naisilla, on mahdollisuus olla valitsematta siitä ketään jatkoille. Matkan varrella pudonneet kosijat voivat helposti selitellä kotipuolessa ja työpaikoilla asioita miten tahtovat, eikä heihin muutenkaan kohdistu sellaista julkisuutta kuin tuossa vihkimishömpötyksessä.
Palaanpa asiaan, josta olen joskus ennenkin meuhkannut. Tarkoitan tv-ohjelmaa, joka on taas pyörinyt kaiken syksyä. Minun ei oikeastaan tarvitsisi sen juonta tässä selostaa, sen verran yleistä sen katsominen on. Itsekin sorruin katsomaan aloitusjakson, ja nyt syksyllä pari katkelmaa netissä esillä olevan iltapäivälehden ansiosta, tai syystä. Toteaisin, että kolmen henkilön psykologi- tai psykiatriraatihan siinä taas sovitti ohjelmaan hakeneista sinkuista pareja, jotka menivät heti virallisesti naimisiin. Formaattiin kuuluu, että avioeroa ei saa muutamaan kuukauteen, vai oliko se puoleen vuoteen ottaa. Jos se kuitenkin koittaa, tehdään sen varalta osapuolille etukäteen jo valmiiksi avioehto-, avioero- ja osituspaperit. Tämä onkin tarpeen, sillä aika pitkään on yhteen jääneitä ollut korkeintaan yksi kolmesta parista, useimmiten ei kai sitäkään.
Mielestäni ohjelma on moraaliton, ja se pitäisi heti lopettaa. Ei ketään varmaan kiinnosta se, mitä heti vihkimisen jälkeen tapahtuu, onhan nykyihmisillä aivan tarpeeksi niitä yhdenyön juttujakin. Tarkoitan sitä vahinkoa, joka osanottajien psyykelle aiheutetaan. Useimmiten jo alun perin epävakaat ihmiset ovat nyt vain saaneet tarinansa julkiseksi, ja traumat ja muut ongelmat sen kun vain syvenevät. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin kai se olisi siinä. että omien ihmissuhteidensa kanssa kipuilevat ihmiset voisivat siitä saada jonkinlaista ajateltavaa, ehkä vertaistukeakin.
Jos tämän kertaisia pareja haluaa analysoida, voisi aloittaa vaikka siitä vanhimmasta parista, jonka nelikymppinen mies ei ole ilmeisesti koskaan saanut itselleen vakituista työtä. Lisäksi hän on hyvin avuton monissa aivan tavallisissa askareissa, joita pitäisi perheessä toimittaa. Umpirakastunut, ja tavallaan pakon edessä oleva varttunut morsian elättelee vielä yli kolmikymppisenä nuoren tytön ruusuisia unelmia, ties jo monettako kertaa.
Toisessa parissa vähän nuorempi mies näyttää ainakin pintapuolisesti katsoen hyvin tasaiselta ja vakaalta, miten sitten lienee todellisuudessa. Naisen käytös herätti epäilyksiä jo ensimmäisestä katselukerrasta lähtien, jotain hyvin epävakaata siinä oli alun alkaen. Nyt hän on itkuisena saanut jo luvan keskeyttää osaltaan koko ohjelman. Ulkonäöltään hän on sellainen, että normaalitapauksessa hänen portilleen olisi jo vuosia aiemmin kerääntynyt jono nuoria miehiä. Kolmannessa parissa hieman tuittuileva opettajanainen näyttää kyllä vähitellen tasoittuvan. Kovasti hän tuntuu selittelevän jokaista käännettä omassa suhteessaan. Vakaan, mutta yks´ totisen näköinen aasialaistaustainen mies näyttää kuvauksissa vain ihmettelevän kaikkea tapahtunutta. Sääliksi vaan käyvät nämä itsensä julkisesti likoon laittaneet kilpailijat. Ihmiset ovat sen verran julmia, että selän takana työpaikoillakin nauttivat toistensa ongelmista. Jutut lentävät, ja maine saa tahroja.
Entä sitten se valinnat tehnyt raati, Kaksi asiantuntijaa, ja yksi kirkkoherra. Miten ammatillinen kantti kestää ryhtyä moiseen jo ennalta epäonnistuneeksi tunnistettavaan, julkiseksi pakostakin muuttuvaan toimeen? Kai sen tason ihmiset jo pelkän katselun perusteella näkevät, mitä ollaan tekemässä. Entä sitten se Helsingin Agricolan seurakunnan kirkkoherra, joka näyttää heiluvan vähän kaikenlaisissa hömpötyksissä, tämän lisäksi tällä erää ainakin yhdessä seikkailuohjelmassakin ? Mikä häntä vaivaa?
-----------
Jonkinlainen rinnakkainen seurusteluohjelma edelliselle on Maajussille morsian. Se on kuitenkin paljon inhimillisempi, siinä ei mennä niin syvälle osallistujien psyykeen, ollaan joukolla mukana eräänlaisessa seurapelissä. Tietenkin valintoja tekevät saattavat joutua hankalaan tilanteeseen, jos kosiokirjeitä tulee kovin vähän. Ensimmäiseen kokoontumiseen kukin maajussi kutsuu viisi henkilöä, ja ns. farmiviikolle heistä kolme. Maajusseilla, miehillä tai naisilla, on mahdollisuus olla valitsematta siitä ketään jatkoille. Matkan varrella pudonneet kosijat voivat helposti selitellä kotipuolessa ja työpaikoilla asioita miten tahtovat, eikä heihin muutenkaan kohdistu sellaista julkisuutta kuin tuossa vihkimishömpötyksessä.
3. (87.) Onko Lahti entinen urheilukaupunki ?
Yksi kaupungin urheilun kruununjalokivistä, FC Lahti putosi korkeimmalta sarjatasolta paljon pienemmän kaupungin ylpeyden Pietarsaaren Jaron lopullisesti avittamana. Tiedän hyvin, että otsikkoni on kovin provokatorinen eikä anna arvoa kaikelle sille ruohonjuuri-tason työlle, mitä esimerkiksi nuorison parissa useissa lajeissa tehdään. Helposti unohtuvat myös massatapahtumat, senioriurheilu ja hienot eri lajeissa tapahtuvien koko maata koskevien kilpailujen järjestämiset. Mutta silti siitä ei pääse mihinkään, että FC Lahden putoaminen kirpaisee pahasti.
FC Lahti syntyi vuonna 1996 kun paljolti keskenään kilpailleet Lahden Reipas ja FC Kuusysi yhdistyivät edustusjoukkueiden tasolla. Kumpikin seura tietenkin oli elätellyt nousuhaaveita, mutta kumpikaan ei saanut oikein itsestään irti tarvittavaa potentiaalia. Veikkausliigassa pelattiin sitten uuden nimen alla vuosina 1999–2010, ja uudelleen vuodesta 2012 alkaen. Parhaimmat saavutukset olivat kaksi pronssia sekä yksi Suomen Cupin hopeatila.
Koskaan ei pitäisi sanoa, että kaikki oli paremmin silloin ennen. Mutta siihen monet merkit kyllä viittaisivat. Kuin muutimme Lahteen vuonna 1969, oli täällä näkyvissä tekemisen meininki. Jos silloin 1970-luvulla lähti hiihtelemään kaupungin ympäristöön, näkyi monilla paikoilla joko rakennettuja tai poikien itse tekemiä pieniä hyppyrimäkiä. Samalla vuosikymmenellä rakennettiin myös Lahden urheilukeskukseen kolme hyppyrimäkeä. Nyt hyppääjät näyttävät puuttuvan, Samalla vuosikymmenellä oli myös lentopallo voimissaan. Me 1980-luvun lahtelaiset huusimme äänemme käheiksi. kun Pentti Aallosen Lahden Kimmo ja Jouni Parkkalin Pieksämäen NMKY taistelivat mestaruuksista nyt jo puretussa urheilutalossa siellä nykyisen skeittirampin paikalla. Esimerkiksi Mukkulassa oli noihin aikoihin monen taloyhtiön pihassa valmiita kenttiä, ja niillä myös pelattiin. Nyt Lahden lentopalloperinteitä vaalii enää Hollolan Salpis naisten joukkueiden puolella. Lahden Mailaveikot oli aikoinaan maan parhaita pesisseuroja, nykyään sillä on enää alasajojen joukkueita, tosin kyllä vireää junioritoimintaa tyttöjen puolella. Tällä hetkellä Lahden joukkuepeliperinteitä vaalii enää yksi seura, jääkiekkoa melko mallikkaasti pelannut Pelicans. Lahden Baskettball putosi sekin tänä vuonna astetta alemmaksi.
Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, että Lahden kaupungin luottamuselimissä ja ehkä virkakunnassakin on vahvana asenne, jonka mukaan Kisapuiston kentän katsomoa ei pidä missään nimessä uusia. Pitää vain perustaa toimikuntia ja tehdä suunnitelmia toisensa perään, jotta saadaan asiaa lykätyksi. No nyt ei enää tarvitse ! Todettakoon muuten, että FC Lahden pudottanut Pietarsaaren Jaro on saanut uuden uutukaisen, vaatimukset täyttävän jalkapallostadionin. Pietarsaari on noin 20000 asukkaan kaupunki, meillä Lahdessa on asukkaita ainakin satatuhatta enemmän!
----------
Iltalehden torstainumeron 31.10 mukaan Veikkausliigasta pudonnut FC Lahti on konkurssin partaalla. Sen oma pääoma oli 553 000 euroa negatiivinen edellisen tilikauden jälkeen, ja vierasta pääomaa oli 612 000 euroa. Sen taakse jäi vain yksi liigan muista joukkueista. Viisiportaisessa riskianalyysissä yhtiö on neljännellä portaalla. Se tarkoittaa ”suurta riskiä”.
Ennen vanhaan kukin paikkakunta muodosti joukkueensa omista pojista ja tytöistä. Paikallispatriotismi kukki, joukkueiden mukana elettiin muutenkin kuin vain kilpailutilanteissa. Mutta nyt ns. edustusjoukkueet ovat rahalla yhteen kasattuja gladiaattoriryhmiä, joihin suuri osa jäsenitä on haettu jostain päin Eurooppaa tai Afrikkaa, joskus mukana on jenkkejäkin ainakin jääkiekossa ja lentopallossa. Ihan viimeiseen hengenvetoon ei taistella kuten vanhan Rooman amfiteattereissa, eikä jalkapallokentiltä ketään pareilla pois kanneta, jääkiekossa tosin silloin tällöin.
Tällaisessa kilpailussa FC lahti ja sen taustavoimat eivät ole tällä kertaa pärjänneet.
------
Väärinkäsitysten välttämiseksi pitänee kai todeta, että en suinkaan ole joukkueurheilun vastustaja. Mm. pelasin itse seniorilentopalloa lahtelaisessa Päijät-Äijät ry:ssä 20 vuotta ikävuosina 50–70, ja minulla on sieltä vain hyviä muistoja ja hyviä kavereita, joiden joukko nyt vaan on kovasti harventunut. Hommaan paneuduttiin kaikella vakaavuudella: harjoitukset joka viikko, vuosittain kolme tai neljä suurturnausta eri puollella Suomea, kymmenkunta kertaa pelejä Virossa, vuotuiset SM-kilpailut sekä yhtenä huippuna seurajoukkueiden MM- kilpailut, oma joukueeni sarjassa 60+. Nyt myös Päijät-Äijät on lopettanut toimintansa.
Yksi kaupungin urheilun kruununjalokivistä, FC Lahti putosi korkeimmalta sarjatasolta paljon pienemmän kaupungin ylpeyden Pietarsaaren Jaron lopullisesti avittamana. Tiedän hyvin, että otsikkoni on kovin provokatorinen eikä anna arvoa kaikelle sille ruohonjuuri-tason työlle, mitä esimerkiksi nuorison parissa useissa lajeissa tehdään. Helposti unohtuvat myös massatapahtumat, senioriurheilu ja hienot eri lajeissa tapahtuvien koko maata koskevien kilpailujen järjestämiset. Mutta silti siitä ei pääse mihinkään, että FC Lahden putoaminen kirpaisee pahasti.
FC Lahti syntyi vuonna 1996 kun paljolti keskenään kilpailleet Lahden Reipas ja FC Kuusysi yhdistyivät edustusjoukkueiden tasolla. Kumpikin seura tietenkin oli elätellyt nousuhaaveita, mutta kumpikaan ei saanut oikein itsestään irti tarvittavaa potentiaalia. Veikkausliigassa pelattiin sitten uuden nimen alla vuosina 1999–2010, ja uudelleen vuodesta 2012 alkaen. Parhaimmat saavutukset olivat kaksi pronssia sekä yksi Suomen Cupin hopeatila.
Koskaan ei pitäisi sanoa, että kaikki oli paremmin silloin ennen. Mutta siihen monet merkit kyllä viittaisivat. Kuin muutimme Lahteen vuonna 1969, oli täällä näkyvissä tekemisen meininki. Jos silloin 1970-luvulla lähti hiihtelemään kaupungin ympäristöön, näkyi monilla paikoilla joko rakennettuja tai poikien itse tekemiä pieniä hyppyrimäkiä. Samalla vuosikymmenellä rakennettiin myös Lahden urheilukeskukseen kolme hyppyrimäkeä. Nyt hyppääjät näyttävät puuttuvan, Samalla vuosikymmenellä oli myös lentopallo voimissaan. Me 1980-luvun lahtelaiset huusimme äänemme käheiksi. kun Pentti Aallosen Lahden Kimmo ja Jouni Parkkalin Pieksämäen NMKY taistelivat mestaruuksista nyt jo puretussa urheilutalossa siellä nykyisen skeittirampin paikalla. Esimerkiksi Mukkulassa oli noihin aikoihin monen taloyhtiön pihassa valmiita kenttiä, ja niillä myös pelattiin. Nyt Lahden lentopalloperinteitä vaalii enää Hollolan Salpis naisten joukkueiden puolella. Lahden Mailaveikot oli aikoinaan maan parhaita pesisseuroja, nykyään sillä on enää alasajojen joukkueita, tosin kyllä vireää junioritoimintaa tyttöjen puolella. Tällä hetkellä Lahden joukkuepeliperinteitä vaalii enää yksi seura, jääkiekkoa melko mallikkaasti pelannut Pelicans. Lahden Baskettball putosi sekin tänä vuonna astetta alemmaksi.
Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, että Lahden kaupungin luottamuselimissä ja ehkä virkakunnassakin on vahvana asenne, jonka mukaan Kisapuiston kentän katsomoa ei pidä missään nimessä uusia. Pitää vain perustaa toimikuntia ja tehdä suunnitelmia toisensa perään, jotta saadaan asiaa lykätyksi. No nyt ei enää tarvitse ! Todettakoon muuten, että FC Lahden pudottanut Pietarsaaren Jaro on saanut uuden uutukaisen, vaatimukset täyttävän jalkapallostadionin. Pietarsaari on noin 20000 asukkaan kaupunki, meillä Lahdessa on asukkaita ainakin satatuhatta enemmän!
----------
Iltalehden torstainumeron 31.10 mukaan Veikkausliigasta pudonnut FC Lahti on konkurssin partaalla. Sen oma pääoma oli 553 000 euroa negatiivinen edellisen tilikauden jälkeen, ja vierasta pääomaa oli 612 000 euroa. Sen taakse jäi vain yksi liigan muista joukkueista. Viisiportaisessa riskianalyysissä yhtiö on neljännellä portaalla. Se tarkoittaa ”suurta riskiä”.
Ennen vanhaan kukin paikkakunta muodosti joukkueensa omista pojista ja tytöistä. Paikallispatriotismi kukki, joukkueiden mukana elettiin muutenkin kuin vain kilpailutilanteissa. Mutta nyt ns. edustusjoukkueet ovat rahalla yhteen kasattuja gladiaattoriryhmiä, joihin suuri osa jäsenitä on haettu jostain päin Eurooppaa tai Afrikkaa, joskus mukana on jenkkejäkin ainakin jääkiekossa ja lentopallossa. Ihan viimeiseen hengenvetoon ei taistella kuten vanhan Rooman amfiteattereissa, eikä jalkapallokentiltä ketään pareilla pois kanneta, jääkiekossa tosin silloin tällöin.
Tällaisessa kilpailussa FC lahti ja sen taustavoimat eivät ole tällä kertaa pärjänneet.
------
Väärinkäsitysten välttämiseksi pitänee kai todeta, että en suinkaan ole joukkueurheilun vastustaja. Mm. pelasin itse seniorilentopalloa lahtelaisessa Päijät-Äijät ry:ssä 20 vuotta ikävuosina 50–70, ja minulla on sieltä vain hyviä muistoja ja hyviä kavereita, joiden joukko nyt vaan on kovasti harventunut. Hommaan paneuduttiin kaikella vakaavuudella: harjoitukset joka viikko, vuosittain kolme tai neljä suurturnausta eri puollella Suomea, kymmenkunta kertaa pelejä Virossa, vuotuiset SM-kilpailut sekä yhtenä huippuna seurajoukkueiden MM- kilpailut, oma joukueeni sarjassa 60+. Nyt myös Päijät-Äijät on lopettanut toimintansa.
2.(86.)Ihmisen perimmäisiä tuntemuksia Ateneumissa
Aika harvoin tulee enää käytyä Helsingin taidenäyttelyissä, vuodet ovat vaatineet veronsa, eikä edes kävely suju enää kuin ennen. Kuitenkin esimerkiksi Ateneumiin on rautatie-asemalta vain kivenheiton matka. Riittäisi kun vaan lähtee tuntia tai pari aikaisemmin z-junalla. Siellähän ne Ateneumin mainokset näkyvät heti rautatieaseman oven ulkopuolella noin sadan metrin päässä. Tähän mainokseen on ikuistettu punapukuinen Marianne Stokesin Melisande. Toinen samanlainen "lakana" on rakennuksen toisessa siivessä.
Aika harvoin tulee enää käytyä Helsingin taidenäyttelyissä, vuodet ovat vaatineet veronsa, eikä edes kävely suju enää kuin ennen. Kuitenkin esimerkiksi Ateneumiin on rautatie-asemalta vain kivenheiton matka. Riittäisi kun vaan lähtee tuntia tai pari aikaisemmin z-junalla. Siellähän ne Ateneumin mainokset näkyvät heti rautatieaseman oven ulkopuolella noin sadan metrin päässä. Tähän mainokseen on ikuistettu punapukuinen Marianne Stokesin Melisande. Toinen samanlainen "lakana" on rakennuksen toisessa siivessä.
Tällä kertaa on päänäyttelynä meneillään Gothic Modern, johon on koottu 1800- ja 1900-lukujen modernia taidetta, jonka kaikissa tauluissa kuvastuvat ihmiselämään kiinteästi kuuluvat, eivät välttämättä niin iloiset ja hyvältä tuntuvat vaiheet, syntymä, kärsimys, seksuaalisuus, rituaalit ja lopulta kuolema. Tuon ajan innoittajina olivat paljolti keskiajan ja renessanssin taiteilijat.
Näyttelyn taiteilijoita ovat muun muassa Arnold Böcklin, Lucas Cranach vanhempi, Akseli Gallen-Kallela, Vincent van Gogh, Theodor Kittelsen, Käthe Kollwitz, Edvard Munch, Hugo Simberg, Helene Schjerfbeck, Marianne Stokes ja Gustave Van de Woestyne.
Näyttelyn taiteilijoita ovat muun muassa Arnold Böcklin, Lucas Cranach vanhempi, Akseli Gallen-Kallela, Vincent van Gogh, Theodor Kittelsen, Käthe Kollwitz, Edvard Munch, Hugo Simberg, Helene Schjerfbeck, Marianne Stokes ja Gustave Van de Woestyne.
Pohjoismaiset taitelijat ovat hyvin edustettuina. Edvard Munch on parhaiten tunnettu ekspressionis-tisesta, suu auki sillalla huutavasta epätoivoisesta hahmosta.
Huuto -teos löytyy edelleen Oslosta, mutta tähänkin näyttelyyn on löydetty työ, joka parhaimmillaan kuvaa esillä olevan näyttelyn luonnetta. Kysymys on teoksesta nimeltä Kuolinvuode, jossa vainajas-ta näkyy vain päälaki, mutta surevat ovat keskittyneet jättämään jäähy-väisiä, kukin omassa asennossaan ja omin ilmein. Vain etualalla seisova nuori tyttö on kiinnostuneempi ryhmää tarkkailevasta taitelijasta. Ateneum pitää tätä teosta sillä tavalla arvossaan, että on ottanut sen osaksi varsin niukkaa näyttelyselostetta.
Huuto -teos löytyy edelleen Oslosta, mutta tähänkin näyttelyyn on löydetty työ, joka parhaimmillaan kuvaa esillä olevan näyttelyn luonnetta. Kysymys on teoksesta nimeltä Kuolinvuode, jossa vainajas-ta näkyy vain päälaki, mutta surevat ovat keskittyneet jättämään jäähy-väisiä, kukin omassa asennossaan ja omin ilmein. Vain etualalla seisova nuori tyttö on kiinnostuneempi ryhmää tarkkailevasta taitelijasta. Ateneum pitää tätä teosta sillä tavalla arvossaan, että on ottanut sen osaksi varsin niukkaa näyttelyselostetta.
Samaa aihetta tavallaan tarkastelee myös suurempaan sarjaan kuuluiva Helen Schjerfbeckin omakuva, jossa taitelija on saapunut jo elämänsä viimeisille metreille. Schjerfbeck maalasi yli 20 omakuvaa kahtena viimeisenä elinvuotenaan. Hän tutki niissä omaa ruumiillista ja henkistä vanhenemistaan. Teos henkii kaiken katoavaisuutta.
Akseli Gallen-Kallela on edustettuna kahdella varsin dramaattiselta tuntuvalla teoksella. Yhden selvityk-sen mukaan Kullervo on suomalai-suuden, taistelutahdon ja nationalis-min kuva. Traaginen elämä sai traagisen lopun Kullervon surmatessa itsensä.Velisurmaaja on suomalainen kansantarina, jonkalaisia tunnetaan myös muista maista. Sen mukaan veljensä surmannut kertoi asiasta äidilleen, ja ilmoitti lähtevänsä ulkomaille lopuksi elämäänsä. Tarinasta on useita versioita.
Akseli Gallen-Kallela on edustettuna kahdella varsin dramaattiselta tuntuvalla teoksella. Yhden selvityk-sen mukaan Kullervo on suomalai-suuden, taistelutahdon ja nationalis-min kuva. Traaginen elämä sai traagisen lopun Kullervon surmatessa itsensä.Velisurmaaja on suomalainen kansantarina, jonkalaisia tunnetaan myös muista maista. Sen mukaan veljensä surmannut kertoi asiasta äidilleen, ja ilmoitti lähtevänsä ulkomaille lopuksi elämäänsä. Tarinasta on useita versioita.
Albert Edelfeltin Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista käsittelee varsin kiisteltyä hahmoa Klaus Flemingiä (1535–1597) Hän oli Suomen käskynhaltija, joka nautti kuningas Juhana III:n ja hänen seuraajansa Sigismundin suosiota. Fleming pysyi Sigismundin tukijana, kun tämä ja Kustaa Vaasan kolmas poika Kaarle-herttua kävivät valtataistelua. Suomi irtautui joksikin aikaa Ruotsin ylivallasta. Sakari Topeliuksen Maamme kirjaan on kirjoitettu tarina, jonka mukaan Kaarle herttua avautti juuri kuolleen Flemingin arkun Turun linnan kappelissa varmistautuakseen tämän kuolemasta. Aikalaistodistajain mukaan Kaarle herttua oli kyllä avauttanut haudan, mutta parrasta vetäminen lienee ollut asian ympärille kudottua tarinaa.
1.(85.)Talven enteitä Malskilla marraskuun 1. päivänä
Marraskuun ensimmäisen päïvän myrsky toi Malskin kaupunginosaan ensilumen. Kiirehdin toisena päivänä valokuvaamaan moista luonnonilmiötä, joka kesäkuu-kausien ja ehkä vain yhden syyskauden kuukauden jälkeen alkoi. Alunperin oli tarkoitus kuvata blogiini syksyistä Malskia, mutta myöhästyin. Kiirettä piti nytkin, sillä taitaa tuo valkoinen aine kohta sulaa ja haihtua ilmaan. Näyttää siltä, että lunta kertyi lyhyessä ajassa noin 15 senttiä, päätellen sen kertymisestä autojen katoille sekä piha- ja torialueen alla olevan suuren autohallin ilmanottotornien katoille.
Värikkäät keilat on asetettu estämään autojen läpiajoa. Talvisemmassa kuvassa aura-auto on kasannut lumikasan niiden, ja osittain myös pyörien säilytyskatoksen päälle.
Toisessa kuvassa on Mallaskadun alku syysruskan aikaan. Vaikka kuvissa etäisyydet ovat erilaisia, näkyy selvästi, että muutos on valtava. Jää nähtäväksi kuinka kauan sitten näin aikainen lumi kestää
Värikkäät keilat on asetettu estämään autojen läpiajoa. Talvisemmassa kuvassa aura-auto on kasannut lumikasan niiden, ja osittain myös pyörien säilytyskatoksen päälle.
Toisessa kuvassa on Mallaskadun alku syysruskan aikaan. Vaikka kuvissa etäisyydet ovat erilaisia, näkyy selvästi, että muutos on valtava. Jää nähtäväksi kuinka kauan sitten näin aikainen lumi kestää
Kuten lukijat ehkä tietävät, aluetta halkoo kaksi pääkatua, Mallaskatu ja Panimokatu. Katujen nimeämisellä on haluttu kunnioittaa muinaista Mallasjuoma Osakeyhtiötä, joka toi lahtelaisille paljon ansioita ja kaupungille tietysti kuuluisuutta. Mallasjuoma joutui vaikeuksiin suurten puristuksessa, ja se myytiin lopuksi vahvalle kilpailijalle Hartwall Oy:lle. Hartwall siirsi panimotoiminnan pikatien varteen Etelä-Lahteen uusiin tiloihin. Kaksi rakennusyhtiötä, Lemminkäinen ja Skanska alkoivat rakentaa paikalle asuntorakennuksia.
Edellisissä kuvissa on näkymä Mattssonin aukion reunalta Mallaskadun alkupäähän aina Ristinkirkolle ja Päijänteenkadulle saakka. Seuraavat kuvat (ennen ja jälkeen marraskuun myrskyn) on otettu suunnilleen samoilta jalkain sijoilta Mallaskadun loppupään suuntaan aina Kolkankadulle saakka, Siellä jossain kaukaisuudessa näkyvät vanha tehtaanpiippu ja vieläkin kauempana harjun päällä oleva vesitorni.
Edellisissä kuvissa on näkymä Mattssonin aukion reunalta Mallaskadun alkupäähän aina Ristinkirkolle ja Päijänteenkadulle saakka. Seuraavat kuvat (ennen ja jälkeen marraskuun myrskyn) on otettu suunnilleen samoilta jalkain sijoilta Mallaskadun loppupään suuntaan aina Kolkankadulle saakka, Siellä jossain kaukaisuudessa näkyvät vanha tehtaanpiippu ja vieläkin kauempana harjun päällä oleva vesitorni.
Panimokadun alkupää sattui kuvaushetkellä olemaan sen verran varjossa, että kuva on tummasävyisempi. Tämäkin kuva on otettu samasta paikasta kuin edelliset, eli alueen erään keskipisteen, pienen Mattssonin aukion laidalta. Aukion nimellä kunnioitetaan puolestaan Mallasjuoman perustajaa Henrik Mattsonia, joka perusti Mallasjuoman poikiensa kanssa vuonna 1912.
Panimokatu yhdistää Kulmakadun ja Lahdenkadun, joskin kulku viimeksi mainitulle on suljettu. Aukiolla on kuvakulmasta ja etäisyydestä johtuen vain hämärä kuva uusimmasta pergolasta ja autoliikenteen esteiksi laitetuista betonilampaista. Toisessa kuvassa on Panimokadun loppupää, molemmat kuvat ovat marraskuun 1. päivän tilanteen mukaisia.
Panimokatu yhdistää Kulmakadun ja Lahdenkadun, joskin kulku viimeksi mainitulle on suljettu. Aukiolla on kuvakulmasta ja etäisyydestä johtuen vain hämärä kuva uusimmasta pergolasta ja autoliikenteen esteiksi laitetuista betonilampaista. Toisessa kuvassa on Panimokadun loppupää, molemmat kuvat ovat marraskuun 1. päivän tilanteen mukaisia.
Lopuksi pieni kartake orientoitumisen helpottamiseksi.
9. (84.) Onko eduskunnan kyselytunti pelkkää näytelmää ?
Viime perjantaina tulin katsoneeksi eduskunnan kyselytuntia televisiosta varttitunnin verran. Tätä viikoittaista tapahtumaa on meillä vanhastaan pidetty yhtenä demokraattisen järjestelmän kulmakivistä. Sellaisen aikana opposition, ja tietysti myös hallituspuolueitten kansanedustajilla on mahdollisuus saada ministereiltä vastauksia heidän toimialoiltaan tehtyihin kysymyksiin. Samalla tunti tarjoaa myös katsojille oivan tilaisuuden muodostaa omia mielipiteitään. Voi esimerkiksi todeta, miten aktiivisesti oma ehdokas vaatii selvityksiä juuri pinnalla olevista asioista. Samoin ministerit saavat suurelle yleisölle tiettäväksi, missä ja miten minkinlaisen asian kanssa ollaan menossa.
Eduskunnassa informaatio kulkee ja päätökset tehdään paljolti valiokunnissa, joten ylipäätään kyselytuntien merkitys on vähentynyt. Ne ovat vielä sillä tavalla vesittyneet, että edustajat tekevät yleensä kysymyksiä, joiden vastaukset he ja edustajatoverit jo tietävät melko tarkkaan etukäteen, kuten monet muutkin aikaansa seuraavat ihmiset. Eli kyselytunnit ovat ainakin osittain vain näytelmää, jota esitetään viikoittain suurelle yleisölle. Kyllähän siellä sanan säilä heiluu, ja verbaliikkaa voi ihailla, jos siltä tuntuu. Edustajien ulkoisessa käyttäytymisessä voi olla ihmettelemistä, ja totta kai myös kysymysten sisällöissä.
Viime aikoina kyselytuntien aikana on keskustelujen taustalla salista ajoittain kuulunut, ei vain pientä supinaa, vaan myös puoliääneen miltei kuorossa esitettyjä syytöksiä, Tätä on tapahtunut pari kertaa niin suurella volyymillä, että puhemies Jussi Halla-aho on joutunut huomauttelemaan edustajia. Vielä enemmän minua ovat häirinneet joidenkin hallituspuolueitten edustajien sisällöttömät kysymykset, jotka ovat kuin poimittuna suoraan Petteri Orpon sloganeista. Nehän me muutkin jo miltei osaamme ulkoa. On kerätty paperille joukko moneen kertaan esillä olleita selityksiä, ja lopuksi sitten esitetään kysymys: eikö olekin herra tai rouva ministeri niin, että näin pitäisi menetellä. Asia on siis selvä jo etukäteen, joten tarkoitus on vain täyttää keskustelutilaa oman puolueen toiminnan kirkastamiseksi.
Näin tapahtui taas perjantaina 25.10 pidetyssä täysistunnossa. Parin kolmen edustajan esityksessä oli hyvää vai yksi asia: selvä ja hyvä paperille kirjoitetun tekstin sisälukutaito. Kuka lienee nekin rivit kirjoittanut, joku avustaja ehkä, heitähän parveilee puolueitten ympärillä melkein jonoksi asti. Joku kansanedustaja sentään piti paperiaan häveliäästi pulpetillaan, jotkut saattoivat vielä nostaa sen melkein silmien tasolle. Mutta täydestähän se tietysti menee, kun taas päästään kotipuolen kokouksissa ja tupailloissa kertomaan, että kovaa peliä siellä eduskunnassa on, mutta minä tein tästä asiasta ministerille tiukan kysymyksen.
Vuosien mittaan noita värikkäitä höpötyksiä on kuunneltu monenlaisia. Ministerin pitää kuitenkin kärsiväl-lisesti selittää asiaa ties monennenko kerran, jotta edustaja ei tulisi nolatuksi. Mutta ainakin kerran tällainenkin asia tapahtui. Joskus 1970-luvulla kuulin, miten presidentinpoika Matti Kekkonen vastasi eräälle silloisen SKDL:n edustajalle. Matti Kekkonen oli silloin työministerinä eräänlaisella jatkopaikalla, eli aikaisempi ministeri oli jostain syystä eronnut kesken vaalikauden, Kekkonen jatkoi hänen jälkeensä vuoden tai pari seuraaviin vaaleihin saakka. Kansanedustaja kysyi aika lakonisesti: ”Onko hallitus tietoinen siitä, että työllisyystilanne on heikentynyt?” Ministeri vastasi siihen lyhyesti: ”Kyllä”. Siitä ei paljon paremmaksi enää tilannetta panna!
Viime perjantaina tulin katsoneeksi eduskunnan kyselytuntia televisiosta varttitunnin verran. Tätä viikoittaista tapahtumaa on meillä vanhastaan pidetty yhtenä demokraattisen järjestelmän kulmakivistä. Sellaisen aikana opposition, ja tietysti myös hallituspuolueitten kansanedustajilla on mahdollisuus saada ministereiltä vastauksia heidän toimialoiltaan tehtyihin kysymyksiin. Samalla tunti tarjoaa myös katsojille oivan tilaisuuden muodostaa omia mielipiteitään. Voi esimerkiksi todeta, miten aktiivisesti oma ehdokas vaatii selvityksiä juuri pinnalla olevista asioista. Samoin ministerit saavat suurelle yleisölle tiettäväksi, missä ja miten minkinlaisen asian kanssa ollaan menossa.
Eduskunnassa informaatio kulkee ja päätökset tehdään paljolti valiokunnissa, joten ylipäätään kyselytuntien merkitys on vähentynyt. Ne ovat vielä sillä tavalla vesittyneet, että edustajat tekevät yleensä kysymyksiä, joiden vastaukset he ja edustajatoverit jo tietävät melko tarkkaan etukäteen, kuten monet muutkin aikaansa seuraavat ihmiset. Eli kyselytunnit ovat ainakin osittain vain näytelmää, jota esitetään viikoittain suurelle yleisölle. Kyllähän siellä sanan säilä heiluu, ja verbaliikkaa voi ihailla, jos siltä tuntuu. Edustajien ulkoisessa käyttäytymisessä voi olla ihmettelemistä, ja totta kai myös kysymysten sisällöissä.
Viime aikoina kyselytuntien aikana on keskustelujen taustalla salista ajoittain kuulunut, ei vain pientä supinaa, vaan myös puoliääneen miltei kuorossa esitettyjä syytöksiä, Tätä on tapahtunut pari kertaa niin suurella volyymillä, että puhemies Jussi Halla-aho on joutunut huomauttelemaan edustajia. Vielä enemmän minua ovat häirinneet joidenkin hallituspuolueitten edustajien sisällöttömät kysymykset, jotka ovat kuin poimittuna suoraan Petteri Orpon sloganeista. Nehän me muutkin jo miltei osaamme ulkoa. On kerätty paperille joukko moneen kertaan esillä olleita selityksiä, ja lopuksi sitten esitetään kysymys: eikö olekin herra tai rouva ministeri niin, että näin pitäisi menetellä. Asia on siis selvä jo etukäteen, joten tarkoitus on vain täyttää keskustelutilaa oman puolueen toiminnan kirkastamiseksi.
Näin tapahtui taas perjantaina 25.10 pidetyssä täysistunnossa. Parin kolmen edustajan esityksessä oli hyvää vai yksi asia: selvä ja hyvä paperille kirjoitetun tekstin sisälukutaito. Kuka lienee nekin rivit kirjoittanut, joku avustaja ehkä, heitähän parveilee puolueitten ympärillä melkein jonoksi asti. Joku kansanedustaja sentään piti paperiaan häveliäästi pulpetillaan, jotkut saattoivat vielä nostaa sen melkein silmien tasolle. Mutta täydestähän se tietysti menee, kun taas päästään kotipuolen kokouksissa ja tupailloissa kertomaan, että kovaa peliä siellä eduskunnassa on, mutta minä tein tästä asiasta ministerille tiukan kysymyksen.
Vuosien mittaan noita värikkäitä höpötyksiä on kuunneltu monenlaisia. Ministerin pitää kuitenkin kärsiväl-lisesti selittää asiaa ties monennenko kerran, jotta edustaja ei tulisi nolatuksi. Mutta ainakin kerran tällainenkin asia tapahtui. Joskus 1970-luvulla kuulin, miten presidentinpoika Matti Kekkonen vastasi eräälle silloisen SKDL:n edustajalle. Matti Kekkonen oli silloin työministerinä eräänlaisella jatkopaikalla, eli aikaisempi ministeri oli jostain syystä eronnut kesken vaalikauden, Kekkonen jatkoi hänen jälkeensä vuoden tai pari seuraaviin vaaleihin saakka. Kansanedustaja kysyi aika lakonisesti: ”Onko hallitus tietoinen siitä, että työllisyystilanne on heikentynyt?” Ministeri vastasi siihen lyhyesti: ”Kyllä”. Siitä ei paljon paremmaksi enää tilannetta panna!
8. (83.) Lapakiston suoalue mielenkiinnon kohteena
Taloyhtiömme kommandoryhmä oli jo aikaisemmin tarkastanut alkavan syksyn merkit Linnaistensuolla kaupungin kaakkoiskulmassa (77/2024. Syksyn merkkejä Linnaistensuolla) . Nyt oli vuorossa vieläkin suurempi alue koillisessa Ahtialan suunnalla, noin 15 kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Lapakistosta kulkee polkuja ja reittejä myös Pajulahteen ja Villähteelle. Useimmat kuitenkin pysähtyvät Ahtialasta tullessaan lähimpien pikkujärvien ja lampien alueelle, josta sieltäkin löytyy mukavaa nähtävää.
Sisäänkäynti alueelle on juhlava upean kuusikon keskeltä.
Taloyhtiömme kommandoryhmä oli jo aikaisemmin tarkastanut alkavan syksyn merkit Linnaistensuolla kaupungin kaakkoiskulmassa (77/2024. Syksyn merkkejä Linnaistensuolla) . Nyt oli vuorossa vieläkin suurempi alue koillisessa Ahtialan suunnalla, noin 15 kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Lapakistosta kulkee polkuja ja reittejä myös Pajulahteen ja Villähteelle. Useimmat kuitenkin pysähtyvät Ahtialasta tullessaan lähimpien pikkujärvien ja lampien alueelle, josta sieltäkin löytyy mukavaa nähtävää.
Sisäänkäynti alueelle on juhlava upean kuusikon keskeltä.
Lapakiston suojelualue on monipuolinen järvien, kallioalueiden ja pienten soiden muodostama suojeltu alue kooltaan noin 230 hehtaaria. Suojelualueen sisällä on kolme lampea, Lapakisto, Sammalisto sekä Sammaliston itäpuolella sijaitseva pieni nimetön lampi. Lapakistossa on myös hyviä virkistyspalveluja, mm. viisi nuotiopaikkaa ja yksi laavu. Reitit selviävät erinomaisesti oheisesta kartasta, joka on kaapattu osoitteesta lahden-seudun luonto.fi (https://vaellusjutut.wordpress.com/2017/03/14/paivaretki-lapakisto-12-11-2016/).
Kommandoryhmämme saapui ensin Lapakiston nuotiopai-kalle, sen jälkeen Sammaliston laavulle, josta jatkettiin polkuja pitkin Parkkipaikan ja Ahven-lammen väliselle tielle, ja siitä parkkipaikalle. Mitä kaikkea siellä sitten nähtiin, selviää oheisista kuvista.
Kommandoryhmämme saapui ensin Lapakiston nuotiopai-kalle, sen jälkeen Sammaliston laavulle, josta jatkettiin polkuja pitkin Parkkipaikan ja Ahven-lammen väliselle tielle, ja siitä parkkipaikalle. Mitä kaikkea siellä sitten nähtiin, selviää oheisista kuvista.
Yllättävän hiljaista alueella oli, lähinnä vain kuului korppien ääntelyä. Pienempiä ötököitä ei enää näkynyt, ei edes hirvikärpäsiä. Asiantuntevaa opastusta saatiin mm, sammalien tunnistamisessa. Niitä oli tietysti kymmeniä laatuja, lähinnä löydettiin karhunsammalia, rahkasammalia, kynsisammalia ja seinäsammalia. Tutkittiin myös erilaisia naavoja. Kauniita kärpässieniryhmiä oli laajoilla alueilla, sillä yleensä ne levittävät rihmastojaan maan alla aika pitkälle. Poronjäkälääkin oli monenlaisia laatuja. Mäntykukat olivat jo pakkasen puremia.
Matkalla tavattiin myös pitkospuiden rakentajia ja uusijoita. Kuultiin, että Lahdessa pitkospuut rakennetaan pelkästään puutapeilla yhteen liittämällä. Pitkospuita pyritään tulevaisuudessakin lisäämään, jotta voitaisiin säästä luontoa. Niitä asennetaan myös aivan lähelle rantaa, jotta kulkijat pääsisivät kuvaamaan myös tätä luontoa. Kasvavat puut olivat pääasiassa jo pudottaneet lehtensä, maassa kyllä oli vielä paikoin väriloistoakin, suolla tietysti paljon okran värejä.
Vaikka oli arkipäivä, oli liikkeellä aika paljoin väkeä. Mm. seitsenkuinen lapsikin tutustui suomaisemiin äitinsä vatsarepusta käsin.
Matkalla tavattiin myös pitkospuiden rakentajia ja uusijoita. Kuultiin, että Lahdessa pitkospuut rakennetaan pelkästään puutapeilla yhteen liittämällä. Pitkospuita pyritään tulevaisuudessakin lisäämään, jotta voitaisiin säästä luontoa. Niitä asennetaan myös aivan lähelle rantaa, jotta kulkijat pääsisivät kuvaamaan myös tätä luontoa. Kasvavat puut olivat pääasiassa jo pudottaneet lehtensä, maassa kyllä oli vielä paikoin väriloistoakin, suolla tietysti paljon okran värejä.
Vaikka oli arkipäivä, oli liikkeellä aika paljoin väkeä. Mm. seitsenkuinen lapsikin tutustui suomaisemiin äitinsä vatsarepusta käsin.
7. (82.) Diktaattorit taistelevat omasta kohtalostaan
Maailmassa on tällä hetkellä menossa useita konflikteja, jotka voivat sytyttää todellisen maailmanpalon. On Ukrainan sota, jota käy kaiken arvovaltansa peliin laittanut Vladimir Putin, on Israelin käymä sota ns. terroristiryhmiä vastaan Benjamin Netanjahun johdolla. On iäti uhkaava tilanne Taiwanin saaren ja koko Kauko-idän alueella, ja onhan niitä muitakin. Yhteistä näille kaikille on, että sotatoimien johtajat näyttävät panneensa koko maineensa peliin, tarjolla on vain suuri mainen kunnia, tai lopullinen henkilökohtainen perikato. Tämä saattaa uhata myös Donald Trumpia, mikäli hänen onnensa kääntyy marraskuun vaaleissa.
Ben Nitai, hepreankieliseltä nimeltään Benjamin Netanjahu (s. 1949) on toiminut Israelin pääministerinä kolmeen otteeseen, tällä erää joulukuusta 2022 lähtien. Suunnilleen vuosi sitten terrorijärjestö Hamas suoritti Gazan kaistaleelta käsin operaation, jossa sai surmansa toista tuhatta israelilaista, ja parisataa kuljetettiin Gazaan vankina eräänlaisiksi panttivangeiksi Israelin mahdollista hyökkäystä vastaan. Nykytilanne on sellainen, että Gazassa on saanut surmansa yli 40.000 sen asukasta, ja viime aikoina on alkanut sotaoperaatioita myös Libanonissa Iranin tukemaa Hizbollah - järjestöä vastaan.
Sotatoimien pitkittyessä on kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) määrännyt Netanjahun pidätettäväksi Hamasin johtajien kanssa. Syyksi on ilmoitettu sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan Gazassa. On syytä todeta, että aivan selvillä vesillä ei pääministeri ole omassaankaan maassa ollut. Häntä on jo juuri ennen sotaa kuulusteltu mahdollisesta korruptiosta, sillä hänen epäillään ottaneen vastaan lahjuksia kahdelta liikemieheltä. Toisen epäilyn mukaan Netanjahu olisi lupaillut eräälle israelilaiselle lehdelle vastineeksi myönteisestä uutisoinnista rajoituksia sen kilpailijoille.
Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että Netanjahulla ei ole mitään sodan pitkittymistä vastaan. Lisäksi näyttää siltä, että hän pelaa upporikasta ja rutiköyhää siksi, että nyt olisi viimeinkin mahdollista antaa arabiväestölle sellainen isku, että se ei siitä toipuisi. Näin vältettäisiin ehkä myös ns. kahden valtion malli, jota useat maat ovat vaatineet ratkaisuksi alueen ongelmiin. Nykytilanteen vaarana on, että jatkuva sotatila voisi länsimaiden varoituksista huolimatta räjähtää koko Lähi-Idän sodaksi, onhan Hamasilla ja Hizbollahilla vahva tukija, Iran. Taustalla tilannetta seuraa myös omaa hiljaista maailmanvallankumoustaan suunnitteleva Kiinakin. Ratkaisevaa on, miten kauan USA vielä pitää lentotukialuksiaan ja muita laivojaan pelotteena Välimeren itäosassa. Eikä USA:n omakaan tilanne näytä kovin selkeältä, Donald Trump rynnistää presidentinvaaleihin omaa agendaansa noudattaen.
Vladimir Putin syntyi vuonna 1952 kymmenkunta vuotta Saksan joukkojen suorittaman silloisen Leningradin piirittämisen jälkeen. Yli kaksivuotinen piiritys vuosina 1941–1944 oli Venäjälle shokki, joka ei helposti poistu mielistä. Kuolleiden määrä nousi yli kuuden sadan tuhannen, joidenkin arvioiden mukaan siitä vielä pari sataa tuhatta suuremmaksikin. Puolisen miljoonaa heistä on haudattu Leningradin Piskarjovin hautausmaalle. Olen itse käynyt siellä toukokuussa 1961, ja täytyy sanoa, että hiljaiseksihan se näkymä veti. Muistelen, että joku Putinin lähisukulaisistakin sai saarron aikana surmansa. Oli varmaan luonnollista, että nuorelle Vladimirille kerrottiin syntymäkaupunkinsa tästä vaiheesta monesti, ja kaikki tosiasiat selittäen.
Putinin korkeakouluopinnot alkoivat aikanaan, samoin siirtyminen KGB:n vakoilutehtäviin silloiseen Itä-Saksaan. Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, siirtyi hän joksikin aikaa muihin tehtäviin Leningradissa. Venäjän presidentti Jeltsin veti hänet sitten presidenttihallinnon tehtäviin, joista hän esimiehensä erottua nousi ensin pääministeriksi vuonna 1999. Venäjän presidentti hänestä tuli seuraavana vuonna.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan keittiöpsykologi päätellessään, että varhaisvuodet Leningradissa olivat hänelle osittain traumaattiset. Fasisteja hän alkoi nähdä mielessään myöhemminkin, ja mm. hän puolusteli hyökkäystään Ukrainaan maan fasistien kukistamisella. Julkisuuteen hän oli tuonut ajatuksensa, jossa hän muistini mukaan ilmoitti, että maailmanhistorian suurin onnettomuus oli Neuvostoliiton kaatuminen. Hänen myöhemmissä toimissaan on haluttu nähdä Venäjän laajentamispyrkimyksiä vanhan Neuvostoliiton alueiden miehittämisen suuntaan.
Välttääkseen perustuslailliset ongelmat Putin vetäytyi yhdeksi kaudeksi pääministeriksi, mutta aivan ilmeisesti oli silti taustavaikuttajana Dmitri Medvedevin aikana 2008–2012. Nykyään tämä sama henkilö räksyttää isäntänsä mieliksi. Tämän jälkeen ovi oli konkreettisestikin auki uudelleen presidentin kansliaan. Muistelen, että kansanäänestyksen nojalla saatu perustuslain muutos mahdollistaisi hänen presidenttikautensa pitkälle 2030-luvulle. Jatkaako hän sinne saakka, se on sitten eri asia. Tavan takaa ovat jotkut optimistit vakuuttaneet, että Venäjällä saattaisi tapahtua tavalla tai toisella vallankumous milloin tahansa. Jos tällä hetkellä 72-vuotias Putin voittaa Ukrainan sodan, siirtyy tuo vaihe aika pitkälle tulevaisuuteen. Eikä paljon auta sekään, että kansainvälinen tuomioistuin on määrännyt hänet vangittavaksi sotarikoksista. Ystävämaita kuitenkin riittää maailmalla, onhan esimerkiksi Kiina jonkinlainen Venäjän takapiru sodassa, aseita ja ammuksia ja nyt myös miehiä riittää Pohjois-Koreasta ja Iranista Putinin tarpeisiin, eikä maan omaa asetuotantoakaan käy aliarvioiminen. Naton maat kyllä avustavat Ukrainaa, mutta ydinsodan pelossa estävät vielä tehokkaimpien ja pitkäkantoisimpien aseiden käytön. Mutta kyllä Putin tietää, että vallassa pysyminen takaa hänelle turvatuimman tulevaisuuden.
Donald Trump ei ole tällä hetkellä vallassa, mutta ei hänellä silti ole varaa menettää presidentinvaalien voittoa. Niskassa on myös hänellä lukuisa joukko syytteitä, jotka tuomioon johtavina ilman muuta aiheuttaisivat vankeustuomion. Niiden antoa on lykätty vaalien jälkeiseen aikaan. Jos hänestä tulee presidentti, on hänellä valta mitätöidä tuomiot, eli armahtaa itsensä. Emme tosin tiedä, miten näiden tuomioiden muutenkaan kävisi, sillä edellisellä presidenttikaudellaan hän nimitti korkeimpaan oikeuteen taattuja republikaaneja. USA:ssa korkeimman oikeuden tuomarien virka on elinikäinen, ja kuloinenkin presidentti voi nimetä kuolleiden tilalle omia suosikkejaan. USA:ssa se on siis poliittinen elin, ei lain ylin puolueeton valvoja kuten yleensä länsimaissa. Mutta syytteitä on nostettu myös osavaltioissa, ja ne saattavat olla kohtalokkaampia kuin liittovaltion tuomioistuimissa.
Yhteistä näille miehille on myös ikä, jokainen heistä on vääjäämättä siirtymässä, ellei nyt peräti loppusuoralle, niin ainakin viimeiseen kaarteeseen. Vanhin on Trump 78 v., häntä seuraavat Netanjahu 75 v. ja Putin 72 v. Jos mies haluaa vielä rymistellä, niin se on tehtävä nyt. Jokainen heistä on myös astunut eteenpäin askeleen, jota ei voi peruuttaa. Selviä vanhenemisen merkkejä on Trumpilla, jota näyttää rasittavan meneillään oleva vaalitaistelu, kummallisia puheenvuorojakin on kuultu. Netanjahu näyttäisi vielä olevan iskussa, mutta Putinin kunnosta on liikkeellä huhuja.
Näitä miehiä työntävät eteenpäin kannattajat, Netanjahua fanaattiset ja säälittömät vanhauskoiset, Putinia Neuvostoajan ja Venäjän laajenemisen muistelijat. Venäläisten perimään on jo vuosisatoja kuulunut varmuus siitä, että Venäjä on suuri ja tulee aina suuremmaksi. Tsaarien aikana uskottiin, että oltiin Jumalan valittu kansa, nykyään ainakin elämänmuodoltaan länttä arvokkaampi. Trump on kasvanut rahavallan osana, hän oli omaksunut liikemaailman pahimmat asenteet, silmittömän oman edun tavoittelun. Trumpin takana on suurliikemiehiä, huippuna monimiljardööri Elon Musk ja laaja yksinkertaisten republikaanien massa.
Eli ollaan siis joko tai tilanteessa monessakin mielessä. Ja jos itse ollaan tuhoutumassa. niin ei ole esteitä vetää mukana muitakin.
----------
Jäljet pelottavat, sanottiin vanhassa antiikin ajan eläinsadussa. Pohjois-Italiassa ammuttu Mussolini ripustettiin lopulta Milanon torille jaloista roikkumaan. Hitler teki itsemurhan, Hänen aisaparinsa, propagandaministeri Joseph Goebbels ja hänen vaimonsa surmasivat ensin kuusi lastaan ja sitten itsensä. Voittajien riveissä ollut Josif Stalin kuoli mahdollisesti luonnollisen kuoleman vuonna 1953.
Maailmassa on tällä hetkellä menossa useita konflikteja, jotka voivat sytyttää todellisen maailmanpalon. On Ukrainan sota, jota käy kaiken arvovaltansa peliin laittanut Vladimir Putin, on Israelin käymä sota ns. terroristiryhmiä vastaan Benjamin Netanjahun johdolla. On iäti uhkaava tilanne Taiwanin saaren ja koko Kauko-idän alueella, ja onhan niitä muitakin. Yhteistä näille kaikille on, että sotatoimien johtajat näyttävät panneensa koko maineensa peliin, tarjolla on vain suuri mainen kunnia, tai lopullinen henkilökohtainen perikato. Tämä saattaa uhata myös Donald Trumpia, mikäli hänen onnensa kääntyy marraskuun vaaleissa.
Ben Nitai, hepreankieliseltä nimeltään Benjamin Netanjahu (s. 1949) on toiminut Israelin pääministerinä kolmeen otteeseen, tällä erää joulukuusta 2022 lähtien. Suunnilleen vuosi sitten terrorijärjestö Hamas suoritti Gazan kaistaleelta käsin operaation, jossa sai surmansa toista tuhatta israelilaista, ja parisataa kuljetettiin Gazaan vankina eräänlaisiksi panttivangeiksi Israelin mahdollista hyökkäystä vastaan. Nykytilanne on sellainen, että Gazassa on saanut surmansa yli 40.000 sen asukasta, ja viime aikoina on alkanut sotaoperaatioita myös Libanonissa Iranin tukemaa Hizbollah - järjestöä vastaan.
Sotatoimien pitkittyessä on kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) määrännyt Netanjahun pidätettäväksi Hamasin johtajien kanssa. Syyksi on ilmoitettu sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan Gazassa. On syytä todeta, että aivan selvillä vesillä ei pääministeri ole omassaankaan maassa ollut. Häntä on jo juuri ennen sotaa kuulusteltu mahdollisesta korruptiosta, sillä hänen epäillään ottaneen vastaan lahjuksia kahdelta liikemieheltä. Toisen epäilyn mukaan Netanjahu olisi lupaillut eräälle israelilaiselle lehdelle vastineeksi myönteisestä uutisoinnista rajoituksia sen kilpailijoille.
Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että Netanjahulla ei ole mitään sodan pitkittymistä vastaan. Lisäksi näyttää siltä, että hän pelaa upporikasta ja rutiköyhää siksi, että nyt olisi viimeinkin mahdollista antaa arabiväestölle sellainen isku, että se ei siitä toipuisi. Näin vältettäisiin ehkä myös ns. kahden valtion malli, jota useat maat ovat vaatineet ratkaisuksi alueen ongelmiin. Nykytilanteen vaarana on, että jatkuva sotatila voisi länsimaiden varoituksista huolimatta räjähtää koko Lähi-Idän sodaksi, onhan Hamasilla ja Hizbollahilla vahva tukija, Iran. Taustalla tilannetta seuraa myös omaa hiljaista maailmanvallankumoustaan suunnitteleva Kiinakin. Ratkaisevaa on, miten kauan USA vielä pitää lentotukialuksiaan ja muita laivojaan pelotteena Välimeren itäosassa. Eikä USA:n omakaan tilanne näytä kovin selkeältä, Donald Trump rynnistää presidentinvaaleihin omaa agendaansa noudattaen.
Vladimir Putin syntyi vuonna 1952 kymmenkunta vuotta Saksan joukkojen suorittaman silloisen Leningradin piirittämisen jälkeen. Yli kaksivuotinen piiritys vuosina 1941–1944 oli Venäjälle shokki, joka ei helposti poistu mielistä. Kuolleiden määrä nousi yli kuuden sadan tuhannen, joidenkin arvioiden mukaan siitä vielä pari sataa tuhatta suuremmaksikin. Puolisen miljoonaa heistä on haudattu Leningradin Piskarjovin hautausmaalle. Olen itse käynyt siellä toukokuussa 1961, ja täytyy sanoa, että hiljaiseksihan se näkymä veti. Muistelen, että joku Putinin lähisukulaisistakin sai saarron aikana surmansa. Oli varmaan luonnollista, että nuorelle Vladimirille kerrottiin syntymäkaupunkinsa tästä vaiheesta monesti, ja kaikki tosiasiat selittäen.
Putinin korkeakouluopinnot alkoivat aikanaan, samoin siirtyminen KGB:n vakoilutehtäviin silloiseen Itä-Saksaan. Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, siirtyi hän joksikin aikaa muihin tehtäviin Leningradissa. Venäjän presidentti Jeltsin veti hänet sitten presidenttihallinnon tehtäviin, joista hän esimiehensä erottua nousi ensin pääministeriksi vuonna 1999. Venäjän presidentti hänestä tuli seuraavana vuonna.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan keittiöpsykologi päätellessään, että varhaisvuodet Leningradissa olivat hänelle osittain traumaattiset. Fasisteja hän alkoi nähdä mielessään myöhemminkin, ja mm. hän puolusteli hyökkäystään Ukrainaan maan fasistien kukistamisella. Julkisuuteen hän oli tuonut ajatuksensa, jossa hän muistini mukaan ilmoitti, että maailmanhistorian suurin onnettomuus oli Neuvostoliiton kaatuminen. Hänen myöhemmissä toimissaan on haluttu nähdä Venäjän laajentamispyrkimyksiä vanhan Neuvostoliiton alueiden miehittämisen suuntaan.
Välttääkseen perustuslailliset ongelmat Putin vetäytyi yhdeksi kaudeksi pääministeriksi, mutta aivan ilmeisesti oli silti taustavaikuttajana Dmitri Medvedevin aikana 2008–2012. Nykyään tämä sama henkilö räksyttää isäntänsä mieliksi. Tämän jälkeen ovi oli konkreettisestikin auki uudelleen presidentin kansliaan. Muistelen, että kansanäänestyksen nojalla saatu perustuslain muutos mahdollistaisi hänen presidenttikautensa pitkälle 2030-luvulle. Jatkaako hän sinne saakka, se on sitten eri asia. Tavan takaa ovat jotkut optimistit vakuuttaneet, että Venäjällä saattaisi tapahtua tavalla tai toisella vallankumous milloin tahansa. Jos tällä hetkellä 72-vuotias Putin voittaa Ukrainan sodan, siirtyy tuo vaihe aika pitkälle tulevaisuuteen. Eikä paljon auta sekään, että kansainvälinen tuomioistuin on määrännyt hänet vangittavaksi sotarikoksista. Ystävämaita kuitenkin riittää maailmalla, onhan esimerkiksi Kiina jonkinlainen Venäjän takapiru sodassa, aseita ja ammuksia ja nyt myös miehiä riittää Pohjois-Koreasta ja Iranista Putinin tarpeisiin, eikä maan omaa asetuotantoakaan käy aliarvioiminen. Naton maat kyllä avustavat Ukrainaa, mutta ydinsodan pelossa estävät vielä tehokkaimpien ja pitkäkantoisimpien aseiden käytön. Mutta kyllä Putin tietää, että vallassa pysyminen takaa hänelle turvatuimman tulevaisuuden.
Donald Trump ei ole tällä hetkellä vallassa, mutta ei hänellä silti ole varaa menettää presidentinvaalien voittoa. Niskassa on myös hänellä lukuisa joukko syytteitä, jotka tuomioon johtavina ilman muuta aiheuttaisivat vankeustuomion. Niiden antoa on lykätty vaalien jälkeiseen aikaan. Jos hänestä tulee presidentti, on hänellä valta mitätöidä tuomiot, eli armahtaa itsensä. Emme tosin tiedä, miten näiden tuomioiden muutenkaan kävisi, sillä edellisellä presidenttikaudellaan hän nimitti korkeimpaan oikeuteen taattuja republikaaneja. USA:ssa korkeimman oikeuden tuomarien virka on elinikäinen, ja kuloinenkin presidentti voi nimetä kuolleiden tilalle omia suosikkejaan. USA:ssa se on siis poliittinen elin, ei lain ylin puolueeton valvoja kuten yleensä länsimaissa. Mutta syytteitä on nostettu myös osavaltioissa, ja ne saattavat olla kohtalokkaampia kuin liittovaltion tuomioistuimissa.
Yhteistä näille miehille on myös ikä, jokainen heistä on vääjäämättä siirtymässä, ellei nyt peräti loppusuoralle, niin ainakin viimeiseen kaarteeseen. Vanhin on Trump 78 v., häntä seuraavat Netanjahu 75 v. ja Putin 72 v. Jos mies haluaa vielä rymistellä, niin se on tehtävä nyt. Jokainen heistä on myös astunut eteenpäin askeleen, jota ei voi peruuttaa. Selviä vanhenemisen merkkejä on Trumpilla, jota näyttää rasittavan meneillään oleva vaalitaistelu, kummallisia puheenvuorojakin on kuultu. Netanjahu näyttäisi vielä olevan iskussa, mutta Putinin kunnosta on liikkeellä huhuja.
Näitä miehiä työntävät eteenpäin kannattajat, Netanjahua fanaattiset ja säälittömät vanhauskoiset, Putinia Neuvostoajan ja Venäjän laajenemisen muistelijat. Venäläisten perimään on jo vuosisatoja kuulunut varmuus siitä, että Venäjä on suuri ja tulee aina suuremmaksi. Tsaarien aikana uskottiin, että oltiin Jumalan valittu kansa, nykyään ainakin elämänmuodoltaan länttä arvokkaampi. Trump on kasvanut rahavallan osana, hän oli omaksunut liikemaailman pahimmat asenteet, silmittömän oman edun tavoittelun. Trumpin takana on suurliikemiehiä, huippuna monimiljardööri Elon Musk ja laaja yksinkertaisten republikaanien massa.
Eli ollaan siis joko tai tilanteessa monessakin mielessä. Ja jos itse ollaan tuhoutumassa. niin ei ole esteitä vetää mukana muitakin.
----------
Jäljet pelottavat, sanottiin vanhassa antiikin ajan eläinsadussa. Pohjois-Italiassa ammuttu Mussolini ripustettiin lopulta Milanon torille jaloista roikkumaan. Hitler teki itsemurhan, Hänen aisaparinsa, propagandaministeri Joseph Goebbels ja hänen vaimonsa surmasivat ensin kuusi lastaan ja sitten itsensä. Voittajien riveissä ollut Josif Stalin kuoli mahdollisesti luonnollisen kuoleman vuonna 1953.
6. (81.)Pepe Willbergin laulunnumero kansakoulussa
Olen pitänyt tapanani maanantai -iltaisin kello 21.00 alkaen katsoa viitoskanavalta keskusteluohjelmaa, jonka nimi on tullut suoraan kellonajasta: Efter Nio. Se on tuollainen vanhan ajan ohjelma, tunnin aikana keskustellaan sohvalla istuen usean kiinnostavan ihmisen kanssa. Mitään erityisiä temppuja ei tehdä, ei ole erityisiä valoefektejä tai värik-käitä käänteitä, silti ohjelma on kiinnostava, henkilöt on valittu huolella. Johdattelijoina ovat olleet viimeksi Janne Grönroos, ja Sonja Kailassaari, joka on juuri tullut vanhempain-lomalta. Kailasssari aloitti jo heti ohjelman alusta vuonna 2014, mutta oli välillä poissa saatuaan lapsen Aku Hirviniemen kanssa.
Viime maanantaina 14.9 istui haastateltavan penkillä kaikkien tuntema laulaja Pepe Willberg, joka on taas viime aikoina ollut otsikoissa upeaa uraa jatkaessaan. Erityisen kiinnostavaa oli Willbergin kertomus kansakouluajoista, jolloin hänellä ei silloin arkana ja epävarmana ollut laulussa menestystä. Lukuisat ihmiset, minä muiden mukana, ovat katkerina muistelleet entisajan laulukokeita, joissa usein pelosta värisevä alakoululainen joutui laulamaan yksin koko luokan edessä, opettajan soittaessa touhukkaana pianoa yrittäen jotenkin säestää laulajaa. Omalta osaltani muistan vieläkin sen mustan pianon, jonka ääressä seisoin. Opettaja kai kuvitteli olevansa mikäkin maestro, tai sitten hän suoraan matki seminaarinaikaista laulunopettajaansa.
Willberg kertoili, että hän ei tuossa tilanteessa saanut ilmoille ääntäkään, joten hänellä oli laulusta monen vuoden ajan pelkkä viiva. Toiselle kymmenelle ehdittyään hän innostui kitaransoitosta. Tämä vei hänet vuonna 1962 perustettuun yhtyeeseen The Isladers komppikitaristiksi. Sääntönä oli, että jos välillä tarvittiin laulajaa, joutui juuri komppikitaristi mikrofonin eteen. Niinpä sitten Willberg suorastaan pakotettiin laulamaan, vaikka hän ei suinkaan ollut siitä innostunut, kansakoulunaikaiset muistot ehkä vaivasivat nekin. Loppu onkin sitten suomalaisen kevyen musiikin historiaa, joka näyttää hänen kohdaltaan vieläkin jatkuvan, vaikka vuosia on jo kertynyt 78.
On vaikea sanoa, mistä entisajan kansakoulunopettajat olivat saaneet edellä kerrotun laulattamisen tyylin. Oliko syynä joku sen ajan hurmahenkinen kirjoituspöytäfilosofi silloisessa kouluhallituksessa, vai oliko siinä jotain jäänteitä kansallisromanttisista vanhoista ajoista. Jotain samaa koettiin myös liikuntapuolella. Lontoon olympiakisoissa vuonna 1948 Suomi oli telinevoimistelussa ylivoimaisesti paras maa, mitaleja tuli kymmenen, ja niistä kuusi oli kultaisia. Tietenkin tämä heijastui kouluopetukseen, telinevoimistelusta tuli tärkeä, mutta myös pelätty kouluaine vuosikymmenen vaihteen kouluissa. Tästä minullakin on ollut kokemuksia, ylioppilas-todistukseen sain vuonna 1955 voimistelun hinatuksi peräti seitsemään, onneksi urheilusta tuli yhdeksikkö. En ollut ollenkaan telinevoimistelijatyyppi, olen kyllä vanhanakin pitänyt liikunnasta, lenkkeillyt monella tapaa kesällä ja talvella, ja onhan minulla takanani jonkinlainen 50-vuotinen innokkaan puulaakipalloilijan urakin lentopallossa. Tätä ”voimistelubuumia” muistuttava tuulahdus sattui sitten 1970-luvulla, jolloin voimistelunopettajat saivat mahdollisuuden vahvistaa henkistä statustaan panostamalla jossain Amerikoissa kehitettyyn Cooperin testiin. Sillä rasitettiin sitten tuon vuosikymmenen koululaisia, oli pakko yrittää juosta, ja ennen kaikkea: tulokset olivat kaikkien nähtävillä.
Mutta Willbergistähän minun piti ensisijaisesti puhua. Arasta nuoresta pojasta tuli lopulta kaikkien tuntema laulaja, joka edelleen ilahduttaa kuulijoitaan. Hän on pitkällä urallaan laulanut useita tyylilajeja, rockia. poppia ja iskelmää, sekä myös hengellistä musiikkia. Aikaa myöten hän uppoutui myös sävellystyöhön, show-maailmaan ravintoloissa, ja jopa osallistui Tanssi tähtien kanssa -ohjelmaan, jossa hänen menestyksensä vuonna 2017 oli kohtalainen, sijoitus oli kuudes. Palkintoja ja tunnustuksia on tullut roppakaupalla. Kiinnostuneet voivat tutkiskella niitä googlaamalla.
-----------
Täytyy vielä kertoa, miten minä sain ylioppilastodistukseeni laulusta numeron yhdeksän. Kävin vuosina 1947–1949 Haapamäen yhteiskoulua. Vuonna 1949 siirryin Lapuan yhtyeiskouluun, koska perheemme muutti silloin naapurikuntaan Nurmoon, jossa oppikoulua ei ollut. Laulua opetettiin kaksi vuotta Haapamäellä, ja numeroksi tuli muistaakseni siellä kuusi, eli pysyin kyllä jotenkin olemaan nuoteissa mukana. Myöhemmillä luokilla laulua ei ollut. Tammikuussa 1951 Lapuan vanha koulurakennus paloin, ja siinä mukana paljon arkistoakin. Koulunkäynti kyllä jatkui normaalisti, koska aikaisemmin oli jo valmistunut uusi koulurakennus siihen viereen. Tulipalon jälkeen olimme muiden poikien kanssa kerran välitunnilla penkomassa palamisjäänteitä, jolloin yllätyksekseni löysin palan poissaolotodistustani, joka oli tulipalon vaikutuksesta lentänyt kauas pihalle. Kun laulun numeroni muuttui minun tietämättäni yhdeksiköksi, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi laulunopettajan suoraviiveinen ratkaisu. Kun koulumme pojista varsin suuri osa lähti opiskelemaan kaksivuotiseen opettajakorkeakouluun, ajatteli musiikin opettaja kai niin, että sinnehän tuokin varmaan lähtee. Ei lähtenyt, joten ei minun koskaan tarvinnut esittää tuota numeroa missään pääsykokeissa. Eihän kaikista muistakaan tullut kansakoulunopettajia, aika monta pappia ja sairaanhoitajaakin tuli, ja meitä oppikoulun lehtoreitakin muutama.
Olen pitänyt tapanani maanantai -iltaisin kello 21.00 alkaen katsoa viitoskanavalta keskusteluohjelmaa, jonka nimi on tullut suoraan kellonajasta: Efter Nio. Se on tuollainen vanhan ajan ohjelma, tunnin aikana keskustellaan sohvalla istuen usean kiinnostavan ihmisen kanssa. Mitään erityisiä temppuja ei tehdä, ei ole erityisiä valoefektejä tai värik-käitä käänteitä, silti ohjelma on kiinnostava, henkilöt on valittu huolella. Johdattelijoina ovat olleet viimeksi Janne Grönroos, ja Sonja Kailassaari, joka on juuri tullut vanhempain-lomalta. Kailasssari aloitti jo heti ohjelman alusta vuonna 2014, mutta oli välillä poissa saatuaan lapsen Aku Hirviniemen kanssa.
Viime maanantaina 14.9 istui haastateltavan penkillä kaikkien tuntema laulaja Pepe Willberg, joka on taas viime aikoina ollut otsikoissa upeaa uraa jatkaessaan. Erityisen kiinnostavaa oli Willbergin kertomus kansakouluajoista, jolloin hänellä ei silloin arkana ja epävarmana ollut laulussa menestystä. Lukuisat ihmiset, minä muiden mukana, ovat katkerina muistelleet entisajan laulukokeita, joissa usein pelosta värisevä alakoululainen joutui laulamaan yksin koko luokan edessä, opettajan soittaessa touhukkaana pianoa yrittäen jotenkin säestää laulajaa. Omalta osaltani muistan vieläkin sen mustan pianon, jonka ääressä seisoin. Opettaja kai kuvitteli olevansa mikäkin maestro, tai sitten hän suoraan matki seminaarinaikaista laulunopettajaansa.
Willberg kertoili, että hän ei tuossa tilanteessa saanut ilmoille ääntäkään, joten hänellä oli laulusta monen vuoden ajan pelkkä viiva. Toiselle kymmenelle ehdittyään hän innostui kitaransoitosta. Tämä vei hänet vuonna 1962 perustettuun yhtyeeseen The Isladers komppikitaristiksi. Sääntönä oli, että jos välillä tarvittiin laulajaa, joutui juuri komppikitaristi mikrofonin eteen. Niinpä sitten Willberg suorastaan pakotettiin laulamaan, vaikka hän ei suinkaan ollut siitä innostunut, kansakoulunaikaiset muistot ehkä vaivasivat nekin. Loppu onkin sitten suomalaisen kevyen musiikin historiaa, joka näyttää hänen kohdaltaan vieläkin jatkuvan, vaikka vuosia on jo kertynyt 78.
On vaikea sanoa, mistä entisajan kansakoulunopettajat olivat saaneet edellä kerrotun laulattamisen tyylin. Oliko syynä joku sen ajan hurmahenkinen kirjoituspöytäfilosofi silloisessa kouluhallituksessa, vai oliko siinä jotain jäänteitä kansallisromanttisista vanhoista ajoista. Jotain samaa koettiin myös liikuntapuolella. Lontoon olympiakisoissa vuonna 1948 Suomi oli telinevoimistelussa ylivoimaisesti paras maa, mitaleja tuli kymmenen, ja niistä kuusi oli kultaisia. Tietenkin tämä heijastui kouluopetukseen, telinevoimistelusta tuli tärkeä, mutta myös pelätty kouluaine vuosikymmenen vaihteen kouluissa. Tästä minullakin on ollut kokemuksia, ylioppilas-todistukseen sain vuonna 1955 voimistelun hinatuksi peräti seitsemään, onneksi urheilusta tuli yhdeksikkö. En ollut ollenkaan telinevoimistelijatyyppi, olen kyllä vanhanakin pitänyt liikunnasta, lenkkeillyt monella tapaa kesällä ja talvella, ja onhan minulla takanani jonkinlainen 50-vuotinen innokkaan puulaakipalloilijan urakin lentopallossa. Tätä ”voimistelubuumia” muistuttava tuulahdus sattui sitten 1970-luvulla, jolloin voimistelunopettajat saivat mahdollisuuden vahvistaa henkistä statustaan panostamalla jossain Amerikoissa kehitettyyn Cooperin testiin. Sillä rasitettiin sitten tuon vuosikymmenen koululaisia, oli pakko yrittää juosta, ja ennen kaikkea: tulokset olivat kaikkien nähtävillä.
Mutta Willbergistähän minun piti ensisijaisesti puhua. Arasta nuoresta pojasta tuli lopulta kaikkien tuntema laulaja, joka edelleen ilahduttaa kuulijoitaan. Hän on pitkällä urallaan laulanut useita tyylilajeja, rockia. poppia ja iskelmää, sekä myös hengellistä musiikkia. Aikaa myöten hän uppoutui myös sävellystyöhön, show-maailmaan ravintoloissa, ja jopa osallistui Tanssi tähtien kanssa -ohjelmaan, jossa hänen menestyksensä vuonna 2017 oli kohtalainen, sijoitus oli kuudes. Palkintoja ja tunnustuksia on tullut roppakaupalla. Kiinnostuneet voivat tutkiskella niitä googlaamalla.
-----------
Täytyy vielä kertoa, miten minä sain ylioppilastodistukseeni laulusta numeron yhdeksän. Kävin vuosina 1947–1949 Haapamäen yhteiskoulua. Vuonna 1949 siirryin Lapuan yhtyeiskouluun, koska perheemme muutti silloin naapurikuntaan Nurmoon, jossa oppikoulua ei ollut. Laulua opetettiin kaksi vuotta Haapamäellä, ja numeroksi tuli muistaakseni siellä kuusi, eli pysyin kyllä jotenkin olemaan nuoteissa mukana. Myöhemmillä luokilla laulua ei ollut. Tammikuussa 1951 Lapuan vanha koulurakennus paloin, ja siinä mukana paljon arkistoakin. Koulunkäynti kyllä jatkui normaalisti, koska aikaisemmin oli jo valmistunut uusi koulurakennus siihen viereen. Tulipalon jälkeen olimme muiden poikien kanssa kerran välitunnilla penkomassa palamisjäänteitä, jolloin yllätyksekseni löysin palan poissaolotodistustani, joka oli tulipalon vaikutuksesta lentänyt kauas pihalle. Kun laulun numeroni muuttui minun tietämättäni yhdeksiköksi, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi laulunopettajan suoraviiveinen ratkaisu. Kun koulumme pojista varsin suuri osa lähti opiskelemaan kaksivuotiseen opettajakorkeakouluun, ajatteli musiikin opettaja kai niin, että sinnehän tuokin varmaan lähtee. Ei lähtenyt, joten ei minun koskaan tarvinnut esittää tuota numeroa missään pääsykokeissa. Eihän kaikista muistakaan tullut kansakoulunopettajia, aika monta pappia ja sairaanhoitajaakin tuli, ja meitä oppikoulun lehtoreitakin muutama.
5. (80.) Vuosi Toscanan kukkuloilla 2
Toscanaa käsittelevästä kirjasta selostetaan tässä toisen puoliskon asioita. Katso myös edellistä lukua ja siinä olevaa pikkukarttaa.
Toscanaa käsittelevästä kirjasta selostetaan tässä toisen puoliskon asioita. Katso myös edellistä lukua ja siinä olevaa pikkukarttaa.
Aprile, huhtikuu. Arkiaamuisin saapuu keskiaikaisen tornin eteen pieni pakettiauto, joka tuo toscanalaista suolatonta leipää. Suolattomuus periytyy siltä ajalta, jolloin suola oli harvinaista ja kallista. Sen korvaavat nyt leikkeleet ja juustot. Muutakin liikennettä on, postipoika kulkee joka päivä, samoin koulubussi, joka vie ja tuo päivän mittaan pari koululaista. Lapsista alkaa täälläkin jo olla pulaa. Huhtikuu on herättänyt ruusuköynnökset talojen ulkoseinillä. Työtehtäviin kuuluu niin viinin-maistiaisten kuin keittiökierrostenkin järjestäminen. Turistikierrosten johtaminen on luku sinänsä, ihmettelyä riittää, varsinkin amerikkalaisilla, joilta saa kuulla erikoisiakin kysymyksiä. Kirjoittaja selostaa kierroksen vaiheet kohta kohdalta, ja antaa samalla täydelliseltä kuulostavan kuvauksen niin viinin valmistuksesta kuin eri osien sekoituksistakin. Kirja käy hyvin kierros-oppaasta, se kädessä olisi kyllä kiinnostavaa kulkea samoja reittejä niin puristamossa, säilyttämöissä kuin vielä pullottamossakin.
Maggio, toukokuu. Tämän kuukauden selostukset alkavat sateisesta säästä, ja sen vaikutuksista. Vaikka pariskunnan asunto on upea, täytyy kirjoittajan puolison laittaa sinne tänne ämpäreitä siksi, että vanha tiilikatto ei enää pidä vettä kuin silloin ennen, vuosisatoja sitten. Pääosa tarinoista kuitenkin koskee lomalaisia, tämähän on hänen vastuualueensa yrityksen liiketoiminnasta.
Meheviä juttuja jatkuu toinen toistaan hauskempina. Toinen puoli käsittelee erilaisia ruokakursseja, joita Volpaian nuoret emännät ja vanhemmat mammat tuntuvat järjestävän vähän siellä sun täällä. Kuvaukset kertovat osanottajien lämpimästä tunnelmasta, pikku vahingoista ja tarpeellisista opetuksista. Ruoka-aineet ja viinit tietysti ovat myös keskeisiä. Niin taitavasti kirjoittaja asettaa sanansa, että mieli olisi tehnyt mukaan. Tässä olisi taas alasta kiinnostuneille oivaa opastusta. Ei ole tullut käytyä koskaan Toscanassa, (tosin kylläkin Firenzessä) huokaan vähemmästäkin lämmenneenä. Paljon olen kiertänyt maita ja mantuja, Italiassakin niin monta kertaa, että sekosin laskuissani jo muutama vuosikymmen sitten. Nyt se on varmaa: Myös Toscana jää tässä maailmassa ja tässä elämässä väliin ! Peccato !
Giugno, kesäkuu. Kesäkuun osuus alkaa Panzanon pikkukylän tavallisesta sunnuntaisesta toripäivästä. Torin laitaman lihakauppias on todellinen ammattimies muutenkin, hän laulaa ooppera-aarioita ja siteeraa Dantea. Ja kauppa käy. Torille on kokoontunut paljon väkeä, vanhojen pappojen keskustelukerhot tietenkin, vanhempia naisia on vähemmän. Myyntipöydiltä voi ostaa kaikenlaisia tavaroita. Siellä liikkuu myös paljon maahan-muuttajia, sillä viinialueen työt eivät sujuisi ilman heitä. Chiantin alueen kunnissa heitä saattaa olla jopa 25–20 % väkiluvusta. Ensin pakenivat entisestä Jugoslaviasta Kosovon albaanit, sitten tuli väkeä ihan joka puolelta: marokkolaisia, algerialaisia, puolalaisia ja romanialaisia, jotka lähtivät etsimään parempaa elämää. Viiniviljelyksillä heitä on paljon raskaimpia ja heikoimmin palkattuja töitä tekemässä, mutta paljon myös siivoojina ja vanhuksia hoitamassa. Italialaisille on kunnia-asia, että omat vanhukset eivät joudu vanhainkotiin, vaan hoidetaan kotona.
Panzanoa suuremmat ja kiinnostavammat markkinat ovat tietysti Sienassa ja Arezzossa. Viimeksi mainitussa myydään torilla jopa suurikokoisia huonekaluja, osaksi myös antiikkiin luettavia. Kirjoittaja pohtii välillä, mitähän kaikkea kirkkojen irtaimistoa täällä lähes salassa kaupataan. Siellä myydään myös jalallisia vesimaljoja, patsaita tai vaikkapa leijonan päällä varustettuja oven kolkuttimia. Lopuksi kertoja pysähtyy muistelemaan Toscanasta kotoisin olleita kulttuurielämän edustajia, joita heitäkin jotkut patsaat muistuttavat.
Luglio, heinäkuu. Palio eli vuosisatojen takaa juontuva eri kaupunginosien välinen ratsastuskilpailu Sienan keskusaukiolla heinäkuun toisena päivänä on yksi koko Italian tunnetuimpia kansanjuhlia. Siihen liittyy uskomaton määrä tapahtumia, musiikkia, liehuvia lippuja, pukuloistoa, vastustajien psyykkaamista ja kaikkea sitä, mitä italialainen voi ikinä keksiä. Liitän tähän lyhyen katkelmana Vesalan kirjasta tietoisena siitä, että kuvaus on kuivan asiallinen ja vain kalpea aavistus kaikesta siitä, mitä sen ympärillä tapahtuu. Valitettavasti kirjassa on varmaan kustannussyistä vain mustavalkoisia kuvia, nekin ilmeisesti vain matkapuhelimella otettuja. Näin tapahtumien värikkyys jää vain lukijan mielikuvituksen varaan.
Maggio, toukokuu. Tämän kuukauden selostukset alkavat sateisesta säästä, ja sen vaikutuksista. Vaikka pariskunnan asunto on upea, täytyy kirjoittajan puolison laittaa sinne tänne ämpäreitä siksi, että vanha tiilikatto ei enää pidä vettä kuin silloin ennen, vuosisatoja sitten. Pääosa tarinoista kuitenkin koskee lomalaisia, tämähän on hänen vastuualueensa yrityksen liiketoiminnasta.
Meheviä juttuja jatkuu toinen toistaan hauskempina. Toinen puoli käsittelee erilaisia ruokakursseja, joita Volpaian nuoret emännät ja vanhemmat mammat tuntuvat järjestävän vähän siellä sun täällä. Kuvaukset kertovat osanottajien lämpimästä tunnelmasta, pikku vahingoista ja tarpeellisista opetuksista. Ruoka-aineet ja viinit tietysti ovat myös keskeisiä. Niin taitavasti kirjoittaja asettaa sanansa, että mieli olisi tehnyt mukaan. Tässä olisi taas alasta kiinnostuneille oivaa opastusta. Ei ole tullut käytyä koskaan Toscanassa, (tosin kylläkin Firenzessä) huokaan vähemmästäkin lämmenneenä. Paljon olen kiertänyt maita ja mantuja, Italiassakin niin monta kertaa, että sekosin laskuissani jo muutama vuosikymmen sitten. Nyt se on varmaa: Myös Toscana jää tässä maailmassa ja tässä elämässä väliin ! Peccato !
Giugno, kesäkuu. Kesäkuun osuus alkaa Panzanon pikkukylän tavallisesta sunnuntaisesta toripäivästä. Torin laitaman lihakauppias on todellinen ammattimies muutenkin, hän laulaa ooppera-aarioita ja siteeraa Dantea. Ja kauppa käy. Torille on kokoontunut paljon väkeä, vanhojen pappojen keskustelukerhot tietenkin, vanhempia naisia on vähemmän. Myyntipöydiltä voi ostaa kaikenlaisia tavaroita. Siellä liikkuu myös paljon maahan-muuttajia, sillä viinialueen työt eivät sujuisi ilman heitä. Chiantin alueen kunnissa heitä saattaa olla jopa 25–20 % väkiluvusta. Ensin pakenivat entisestä Jugoslaviasta Kosovon albaanit, sitten tuli väkeä ihan joka puolelta: marokkolaisia, algerialaisia, puolalaisia ja romanialaisia, jotka lähtivät etsimään parempaa elämää. Viiniviljelyksillä heitä on paljon raskaimpia ja heikoimmin palkattuja töitä tekemässä, mutta paljon myös siivoojina ja vanhuksia hoitamassa. Italialaisille on kunnia-asia, että omat vanhukset eivät joudu vanhainkotiin, vaan hoidetaan kotona.
Panzanoa suuremmat ja kiinnostavammat markkinat ovat tietysti Sienassa ja Arezzossa. Viimeksi mainitussa myydään torilla jopa suurikokoisia huonekaluja, osaksi myös antiikkiin luettavia. Kirjoittaja pohtii välillä, mitähän kaikkea kirkkojen irtaimistoa täällä lähes salassa kaupataan. Siellä myydään myös jalallisia vesimaljoja, patsaita tai vaikkapa leijonan päällä varustettuja oven kolkuttimia. Lopuksi kertoja pysähtyy muistelemaan Toscanasta kotoisin olleita kulttuurielämän edustajia, joita heitäkin jotkut patsaat muistuttavat.
Luglio, heinäkuu. Palio eli vuosisatojen takaa juontuva eri kaupunginosien välinen ratsastuskilpailu Sienan keskusaukiolla heinäkuun toisena päivänä on yksi koko Italian tunnetuimpia kansanjuhlia. Siihen liittyy uskomaton määrä tapahtumia, musiikkia, liehuvia lippuja, pukuloistoa, vastustajien psyykkaamista ja kaikkea sitä, mitä italialainen voi ikinä keksiä. Liitän tähän lyhyen katkelmana Vesalan kirjasta tietoisena siitä, että kuvaus on kuivan asiallinen ja vain kalpea aavistus kaikesta siitä, mitä sen ympärillä tapahtuu. Valitettavasti kirjassa on varmaan kustannussyistä vain mustavalkoisia kuvia, nekin ilmeisesti vain matkapuhelimella otettuja. Näin tapahtumien värikkyys jää vain lukijan mielikuvituksen varaan.
Agosto, elokuu. Luku alkaa pitkällä selostuksella siitä, miten Marja Vesala joutui sijaistamaan viinitilan emäntää hänen ylellisessä kartanossaan. Vieraina oli joukko amerikkalaisia liikemiehiä, jotka olivat tyytyväisiä kohteluun ja tarjoiluun. Ainoa tyytymätön oli italialainen opas, vanhempi mies, joka yritti pitää täälläkin roolia yllä. Luvun alkupuoli oli sikäli kiinnostava, että siitä saattoi nähdä, miten parempiosaiset elävät kartanoissaan, ja millaista tarjoilu niissä voi olla. Sinänsä ei luku kuitenkaan tarjonnut tässä mielessä mitään kovin kiinnostavaa, ruokalajeja, pöytähopeita ja muuta rekvisiittaa esiteltiin kuitenkin suurin määrin.
Lukija sai myös aika kattavan esityksen alueen kiinteistökaupoista, ainakin siltä osin kun myytävänä oli enemmän tai vähemmän raunioituneita ikivanhoja kartanorakennuksia, jotka osin olivat linnamaisia. Hinnat vaan olivat pilviä hipovia, tuntui siltä, että omistajat jatkuvasti odottivat, että paikalle tulisi joku miljonääri, joka restauroisi talon, ja viipyisi siellä sitten korkeintaan kesäkuukausien ajan. Lopussa oli sitten kertomuksia Palion toisesta ”osaottelusta”, joka pidetään aina elokuun 16. päivänä. Tarinoiden erikoisuus on siinä, että Rosanna -niminen huimapää parikymppinen neito joutui tai pääsi monen sattuman kautta ainoana naisena ratsastamaan Paliossa, ja vielä niin, että juuri siinä kilpailussa, joka elokuvattiin.
Settembre, elokuu. Italiassa kunnioitetaan menneisyyden tapahtumia monin tavoin, esimerkiksi Montalcinon pikkukaupungissa järjestetään joka vuosi jousiammuntakilpailut. Montalcino on idyllinen toscanalainen pikkukaupunki, on kapeita kujia, mukulakivikatuja, katettuja keskiaikaisia käytäviä, kaariholvia ja jyrkkiä nousuja. Talojen kiviaitojen takaa pilkistää viehättäviä puutarhoja ja kasvimaita. Kaupunki tai paremminkin kylä on 600 metrin korkeudessa merenpinnasta, ja sekin on jaettu kaupunginosiin, tällä kertaa neljään. Niilläkin on omat kirkkonsa, lippunsa ja vastuuhenkilönsä.
Jousiammuntakilpailussa ammutaan villisian muotoisiin tauluihin, tähtäimessä villisian sydän. Kilpailu on jännittävä, kyseessä on ampujan, ja myös kaupunginosan maine ja kunnia. Sitä ennen on paraati, jossa on ritareita, linnanneitoja, hevosia, rumpaleita ja lipun ylös heittäjiä. Kun kilpailu sitten ratkeaa, ryntäävät kaupunginosan asukkaat juhlimaan voittajaa. Kilpailu pidetään urheilukentällä, joten tilaa kyllä juhlintaan riittää. Sen jälkeen juhlitaan kaupunginosittain, alueen erinomaiset viinit virtaavat ja herkut maistuvat.
Lukija sai myös aika kattavan esityksen alueen kiinteistökaupoista, ainakin siltä osin kun myytävänä oli enemmän tai vähemmän raunioituneita ikivanhoja kartanorakennuksia, jotka osin olivat linnamaisia. Hinnat vaan olivat pilviä hipovia, tuntui siltä, että omistajat jatkuvasti odottivat, että paikalle tulisi joku miljonääri, joka restauroisi talon, ja viipyisi siellä sitten korkeintaan kesäkuukausien ajan. Lopussa oli sitten kertomuksia Palion toisesta ”osaottelusta”, joka pidetään aina elokuun 16. päivänä. Tarinoiden erikoisuus on siinä, että Rosanna -niminen huimapää parikymppinen neito joutui tai pääsi monen sattuman kautta ainoana naisena ratsastamaan Paliossa, ja vielä niin, että juuri siinä kilpailussa, joka elokuvattiin.
Settembre, elokuu. Italiassa kunnioitetaan menneisyyden tapahtumia monin tavoin, esimerkiksi Montalcinon pikkukaupungissa järjestetään joka vuosi jousiammuntakilpailut. Montalcino on idyllinen toscanalainen pikkukaupunki, on kapeita kujia, mukulakivikatuja, katettuja keskiaikaisia käytäviä, kaariholvia ja jyrkkiä nousuja. Talojen kiviaitojen takaa pilkistää viehättäviä puutarhoja ja kasvimaita. Kaupunki tai paremminkin kylä on 600 metrin korkeudessa merenpinnasta, ja sekin on jaettu kaupunginosiin, tällä kertaa neljään. Niilläkin on omat kirkkonsa, lippunsa ja vastuuhenkilönsä.
Jousiammuntakilpailussa ammutaan villisian muotoisiin tauluihin, tähtäimessä villisian sydän. Kilpailu on jännittävä, kyseessä on ampujan, ja myös kaupunginosan maine ja kunnia. Sitä ennen on paraati, jossa on ritareita, linnanneitoja, hevosia, rumpaleita ja lipun ylös heittäjiä. Kun kilpailu sitten ratkeaa, ryntäävät kaupunginosan asukkaat juhlimaan voittajaa. Kilpailu pidetään urheilukentällä, joten tilaa kyllä juhlintaan riittää. Sen jälkeen juhlitaan kaupunginosittain, alueen erinomaiset viinit virtaavat ja herkut maistuvat.
4. (79.) Vuosi Toscanan kukkuloilla 1
Perjantaina 6.9. tuli pitkästä aikaa lähdettyä kirjastoon, kun ilma oli aurinkoista, ja uusi potkupyöräkin helpotti matkan tekoa. Yleensä vaimo on hoitanut nämä kirjastoasiat ja kauppareissutkin. En ollut löytänyt lastukirjastoista tällä kertaa mitään itsestään selvää tilattavaa, joten päätin turvautua kaupunginkirjaston tarjontaan sieltä pikalainojen puolelta. Käteeni osui minulle täysin tuntemattoman kirjoittajan, Marja Vesalan teos, jonka nimi on tämän kirjoituksen otsikkona. Mikähän lienee vain tavallinen romanttinen naiselämän kuvaus, ajattelin. Mutta teoshan olikin jotain aivan muuta: siinä oli arkielämän kuvausta toscanalaisessa kylässä jossakin Firenzen ja Sienan puolivälissä hiljaisella huumorilla höystettynä. Työtapoja, liikkumista, tutustumista paikallisiin asukkaisiin, historiaa ja ajankohtaisia tapahtumiakin siteeksi. Kunpa olisin parikymmentä vuotta nuorempi, niin taitaisin ponkaista liukkaasti lentokoneeseen ja kohti etelää!
Edessäni oli mielenkiintoinen mielikuvituksen ja muistojen retki. Kirjailija etenee kuukausi kuukaudelta lokakuusta, eli viininkorjuukuukaudesta lähtien. Niin laaja tämä kirja on, että näin parhaaksi jakaa siitä selostamisen kahdeksi eri kolumniksi. Ensin etenen lokakuusta maaliskuuhun, siitä sitten toisessa osassa loppuun niin, että vuoden kierto tulee kokonaan kerrattua.
Perjantaina 6.9. tuli pitkästä aikaa lähdettyä kirjastoon, kun ilma oli aurinkoista, ja uusi potkupyöräkin helpotti matkan tekoa. Yleensä vaimo on hoitanut nämä kirjastoasiat ja kauppareissutkin. En ollut löytänyt lastukirjastoista tällä kertaa mitään itsestään selvää tilattavaa, joten päätin turvautua kaupunginkirjaston tarjontaan sieltä pikalainojen puolelta. Käteeni osui minulle täysin tuntemattoman kirjoittajan, Marja Vesalan teos, jonka nimi on tämän kirjoituksen otsikkona. Mikähän lienee vain tavallinen romanttinen naiselämän kuvaus, ajattelin. Mutta teoshan olikin jotain aivan muuta: siinä oli arkielämän kuvausta toscanalaisessa kylässä jossakin Firenzen ja Sienan puolivälissä hiljaisella huumorilla höystettynä. Työtapoja, liikkumista, tutustumista paikallisiin asukkaisiin, historiaa ja ajankohtaisia tapahtumiakin siteeksi. Kunpa olisin parikymmentä vuotta nuorempi, niin taitaisin ponkaista liukkaasti lentokoneeseen ja kohti etelää!
Edessäni oli mielenkiintoinen mielikuvituksen ja muistojen retki. Kirjailija etenee kuukausi kuukaudelta lokakuusta, eli viininkorjuukuukaudesta lähtien. Niin laaja tämä kirja on, että näin parhaaksi jakaa siitä selostamisen kahdeksi eri kolumniksi. Ensin etenen lokakuusta maaliskuuhun, siitä sitten toisessa osassa loppuun niin, että vuoden kierto tulee kokonaan kerrattua.
Ottobre, lokakuu. Kirjan rakienteeksi kirjailija oli kehittänyt kelpo ratkaisun: luvut oli nimetty kuukausien mukaan. Näin päästiin heti toscanalaisen elämänmenoon mukaan. Kirja alkaa osallistumisesta viinirypäleiden korjuuseen eräällä lähitilalla kaikkine mielenkiintoisine työvaiheineen. Tämän jälkeen tutustuttiin vanhan maalaistalon keittiöön ja arkiruokien laittoon. Kaikki yksityiskohdat esiteltiin osana tarinaa, joten tämäkään vaihe ei muodostunut yksitoikkoiseksi. Sitten seurasi selostusta siitä, miten tähän Italian kolkkaan useilla turistimatkoilla ihastunut pariskunta, eli kaksi päähenkilöä, pääsi lopulta erään varakkaan pariskunnan talon kotimiehiksi, nämä kun matkustelevat paljon, ja olivat tällä erää Australiassa. Työtehtäviin kuului lähinnä heidän kahden kissansa ruokkiminen, joidenkin istutusten kastelu sekä postilaatikon päivittäinen tyhjentäminen. Lopuksi kerrotaan siitä, miten he seurasivat läheltä vintage -henkistä polkupyöräkilpailua alueen sorateillä.
Novembre, marraskuu. Tässä luvussa lukijaa perehdytetään oliivinviljelyyn, sadon korjaamiseen ja öljypuristamon toimintaan. Eläkkeelle siirtyneen entisen EU-virkamiehen oliivipuut sijaitsevat rinteessä niin, että välillä on syytä pelätä tasapainon menettämistä. Ensin levitettiin verkkomatto puun ympärille, sitten alettiin eräänlaisella lasten leikkiharavaa muistuttavalla esineellä kaapia oliiveja oksista selässä kannettavaan ämpäriin. Lopulta viljelijä itse kiipesi tikkaita pitkin pudottamaan alas ne viimeiset oliivit, joihin ei maasta asti yletytty. Oliivipuristamossa odottivat suurine koreineen vuoroaan viljelijät, jotka todistivat sitä, miten oliiveista ensin puhdistetaan huuhtelemalla kaikki epäpuhtaudet. Lopuksi kaksi pyörivää isoa myllynkiveä murskaavat oliivit ruskeaksi mössöksi, josta sitten erityisillä laitteilla saadaan itse öljy erotettua. Seuraa myös selostus erilaisista öljylaaduista, joista tietysti parasta on se extra vergine di oliva. Tietenkin ollaan mukana maistiaisissa ja selostetaan oliiviöljyn laajaa käyttöä. Ollaan myös toisenlaisissa maistiaisissa, sillä alueen sieniharrastajat ovat saaneet aikaan todellisen kansanjuhlan niiden ympärille. Välillä on myös maisemakuvausta: kukkuloita toisensa perään, tammimetsää, oliivilehtoja, viiniviljelyksiä, keskiaikaisia ja vähän nuorempiakin pieniä kyliä, jotka ovat näyttävimmillään auringonlaskun aikaan.
Dicembre, joulukuu. Radda in Chiantin kylässä joulua vietetään pitkästi ja hartaasti. Aloitus on jo joulukuun kahdeksantena, jolloin on Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen muistopäivä. Seimet, runsaat ja mielikuvituksellisen upeat valaistukset ja tietysti seimet kuuluvat kuvaan, Jeesus-lapsi ilmestyy seimiin vasta joulupäivänä, ja Itämaan tietäjät loppiaisena, jolloin loput lahjat jaetaan. Raddan kylän pääkatukin koristellaan. Sen läpi harppoo kyllä viidessä minuutissa, mutta tavallinen päiväkävelykin pysähtyy aika ajoin, sillä pikkukauppojen omistajat esittelevät mielellään tuotteitaan kadulla asti. Pääkadulta lähtee joukko kujia, jotka joko nousevat ylöspäin tai johtavat alas laakson suuntaan.
Mutta sitten käydään myös suuressa tavaratalossa aluetta halkovan Napoli-Milano-pikatien varressa. Siellä ihmetellään, millaisia kaikenlaisia pastoja ja leivonnaisia on tarjolla. Tällä matkalla vuokra-auto alkaa temppuilla, ja lopulta päädytään ostamaan oma Fiat Livornosta, joka on suuri satamakaupunki rannikolla. Siinäkin oli omat metkunsa, samoin taistelussa italialaista byrokratiaa vastaan. Uusien tuttavien avustuksella niistäkin selvitään. Väärinkäsityksiä yhä tapahtuu, mm. pihaan ajettiin kaksituhatta kiloa klapeja tilatun kuuden sadan sijasta. Mutta taas apu on lähellä: Raddan kylän asukkaita saapuu ostamaan osaa ylimääräisestä omien autojensa takakontteihin. Lopuksi kuvataan ratkiriemukkaalla tavalla italialaisen perheen joulunviettoa kaikkine kommervenkkeineen.
Gennaio, tammikuu. Toscanan seuduilla loppuu kolmikuinen metsästyskausi tämän kuun loppuun. Siellä metsästetään kyllä jäniksiä, fasaaneja ja muitakin lintuja, mutta ehdoton suosikki ovat villisiat. Aikoinaan niitä oli vain rannikolla, mutta sitten jotkut siirsivät niitä sisämaahan, jossa ne ajoittain aiheuttavat suurta vahinkoa viiniköynnöksille ja muillekin istutuksille. Kirjoittaja kertoo seikkaperäisesti metsästysseurojen toiminnasta ja jahdin vaiheista käyttäen esimerkkinä Raddan seudun seuruetta, johon kuuluu kolmisenkymmentä jäsentä. Heillä on käytössään metsästysmaja, jossa peijaisia pidetään. Saalis on yleensä runsas, ja paikkakunnalla osataan kyllä valmistaa kaikenlaisia ruokia siitä.
Välillä on kuvausta tammikuun pikkupakkasista ja satunnaisista lumipyryistä. Lämmityslaitteita ei juuri ole, joten sisälläkin täytyy oleskella talvivaatteissa. Kirjoittaja sai jonkinlaisen korvatulehduksen, jota hän kävi hoidattamassa lääkärin vastaanotolla. Mitään odotusjärjestelmää ei eteisessä ollut, mutta saapumisjärjestyksestä pitivät toiset potilaat huolen. Tippoja hän sai korvaansa, mutta ei antibiootteja, joita kuulemma määrätään Italiassa varsin suruttomasti. Muutama kappale kertoo myös sairaalaoloista, omat vaatteet piti olla mukana, mutta ruokatarjoilu on erinomaista. Lisäksi kajotaan maanomistusoloihin, vielä ennen toista maailmansotaa maanomistajat tekivät lukutaidottomien vuokraviljelijöiden kanssa sopimuksia, jotka olivat näille epäedullisia. Kun sodan jälkeen siirryttiin suuressa määrin töihin kaupunkeihin, joutuivat omistajat myymään kenties suurimman osan maistaan.
Febbraio, helmikuu. Helmikuussa on miellyttävää matkailla ympäri Toscanaa, sillä turistit ovat kaikonneet, teillä ja kaupoissa ei ole tungosta, vain alkuperäiset asukkaat ovat liikkeellä. Paikallisilla on aikaa ja intoa heittäytyä keskusteluihin vieraasta maasta tulleiden kanssa. Tämän kuukauden huipputuote on lampaanjuusto, pecorino, josta tietenkin annetaan monipuolinen kuva, niin valmistustavasta, säilömisestä ja lukuisista mahdollisuuksista liittää se osaksi päivittäistä ruokavaliota. Tähän lukuun on lisätty myös kuvauksia monista luostareista ja pikkukaupungeista, joille yhteistä näyttää olevan kukkuloilla sijaitsevat talot, kirkontornit ja muinaiset vartiotornit, jotka näkyvät jo kaukaa silhueteissa ylimpinä.
Välillä tutustutaan paremmin italialaiseen ruokakulttuuriin. Seuraa kuvaus uusien tuttavien tarjoamasta sunnuntailounaasta, sen ruokalajeista ja niiden valmistamisesta. Täytyy tunnustaa, että putosin kärryiltä jo puolen sivun kuluttua, mutta alan tuntijoille ja siitä innostuneille tämä luku tarjoaa kyllä hyvin paljon. Lopuksi kerrotaan siitä, että nimenomaan Toscana on vanhaa etruskialuetta, josta löytyy vieläkin keramiikan palasia aivan sieltä täältä. Lopuksi vieraillaan yhdessä museossa tutustumassa aiheeseen enemmän.
Marzo, maaliskuu. Kuukauden alku tuo suuren muutoksen: muuton naapurikylän Volpaian suuren viinitilan toimistoon järjestämään viinitilan matkailupalveluita, huoneistojen ja huviloiden vuokrausta, viinitilakierrosten myyntiä ja järjestämistä muun muassa. Ja kaikki tämä suuresta vanhan rakennuksen toimistohuoneesta mahtavan tammipöydän takaa. Työtovereitakin riittää, sen verran iso se firma on. Vanhat rakennukset kätkevät uumeniinsa huippumoderneja teräksisiä käymistankkeja kahdessa kerroksessa, kirkkojen kellaritiloissa on tammisia tynnyreitä ikääntymässä oleville viineille, on pullottamoa ja jossain siellä on myös oliivipuristamo. On 300 hehtaaria maata, oliivipuita ja viiniköynnöksiä. Volpaian katuja oli aikanaan revitty auki, ja erityisiä viiniputkistoja oli asennettu vesijohtojen vierelle viinikellareista pullottamoon. Silti Castello di Volpaia on vain yksi Chianti Classicon alueen noin 600 viinitilasta, tosin varsin suuri. Ohitan tässä kirjan monet yksityiskohdat ja mm. viinien laadun määrittelyt. Samoin mielenkiintoset kuvaukset toimistoväen työtehtävistä ja ateria-ajoista.
Osan sivuista täyttävät myös kuvaukset asunnosta keskellä kylää vanhassa linnoituksessa. Erityisen läheisiä näyttävät kirjoittajalle olevan ruoka-asiat, tuntuu siltä, että hän on opiskellut niitä paikallisten vanhojen naisten opastuksella kaikki vapaa-aikansa. Ruokavalikoima on runsas, siitä puuttuvat vain kalat. Tosin perjantaisin saapuu tiettynä kellonlyömänä rannikolta ns. kala-auto, jonka tuomisia voi sitten vaikka uskonnollisista syistä nauttia tavallisen lihaa ja paljon kasviksia sisältävän ruokavalion tilalla.
Seuraavassa jaksossa esittelen Toscanan kuulumisia huhtikuusta syyskuuhun, jolloin vuosi tulee täyteen.
Novembre, marraskuu. Tässä luvussa lukijaa perehdytetään oliivinviljelyyn, sadon korjaamiseen ja öljypuristamon toimintaan. Eläkkeelle siirtyneen entisen EU-virkamiehen oliivipuut sijaitsevat rinteessä niin, että välillä on syytä pelätä tasapainon menettämistä. Ensin levitettiin verkkomatto puun ympärille, sitten alettiin eräänlaisella lasten leikkiharavaa muistuttavalla esineellä kaapia oliiveja oksista selässä kannettavaan ämpäriin. Lopulta viljelijä itse kiipesi tikkaita pitkin pudottamaan alas ne viimeiset oliivit, joihin ei maasta asti yletytty. Oliivipuristamossa odottivat suurine koreineen vuoroaan viljelijät, jotka todistivat sitä, miten oliiveista ensin puhdistetaan huuhtelemalla kaikki epäpuhtaudet. Lopuksi kaksi pyörivää isoa myllynkiveä murskaavat oliivit ruskeaksi mössöksi, josta sitten erityisillä laitteilla saadaan itse öljy erotettua. Seuraa myös selostus erilaisista öljylaaduista, joista tietysti parasta on se extra vergine di oliva. Tietenkin ollaan mukana maistiaisissa ja selostetaan oliiviöljyn laajaa käyttöä. Ollaan myös toisenlaisissa maistiaisissa, sillä alueen sieniharrastajat ovat saaneet aikaan todellisen kansanjuhlan niiden ympärille. Välillä on myös maisemakuvausta: kukkuloita toisensa perään, tammimetsää, oliivilehtoja, viiniviljelyksiä, keskiaikaisia ja vähän nuorempiakin pieniä kyliä, jotka ovat näyttävimmillään auringonlaskun aikaan.
Dicembre, joulukuu. Radda in Chiantin kylässä joulua vietetään pitkästi ja hartaasti. Aloitus on jo joulukuun kahdeksantena, jolloin on Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen muistopäivä. Seimet, runsaat ja mielikuvituksellisen upeat valaistukset ja tietysti seimet kuuluvat kuvaan, Jeesus-lapsi ilmestyy seimiin vasta joulupäivänä, ja Itämaan tietäjät loppiaisena, jolloin loput lahjat jaetaan. Raddan kylän pääkatukin koristellaan. Sen läpi harppoo kyllä viidessä minuutissa, mutta tavallinen päiväkävelykin pysähtyy aika ajoin, sillä pikkukauppojen omistajat esittelevät mielellään tuotteitaan kadulla asti. Pääkadulta lähtee joukko kujia, jotka joko nousevat ylöspäin tai johtavat alas laakson suuntaan.
Mutta sitten käydään myös suuressa tavaratalossa aluetta halkovan Napoli-Milano-pikatien varressa. Siellä ihmetellään, millaisia kaikenlaisia pastoja ja leivonnaisia on tarjolla. Tällä matkalla vuokra-auto alkaa temppuilla, ja lopulta päädytään ostamaan oma Fiat Livornosta, joka on suuri satamakaupunki rannikolla. Siinäkin oli omat metkunsa, samoin taistelussa italialaista byrokratiaa vastaan. Uusien tuttavien avustuksella niistäkin selvitään. Väärinkäsityksiä yhä tapahtuu, mm. pihaan ajettiin kaksituhatta kiloa klapeja tilatun kuuden sadan sijasta. Mutta taas apu on lähellä: Raddan kylän asukkaita saapuu ostamaan osaa ylimääräisestä omien autojensa takakontteihin. Lopuksi kuvataan ratkiriemukkaalla tavalla italialaisen perheen joulunviettoa kaikkine kommervenkkeineen.
Gennaio, tammikuu. Toscanan seuduilla loppuu kolmikuinen metsästyskausi tämän kuun loppuun. Siellä metsästetään kyllä jäniksiä, fasaaneja ja muitakin lintuja, mutta ehdoton suosikki ovat villisiat. Aikoinaan niitä oli vain rannikolla, mutta sitten jotkut siirsivät niitä sisämaahan, jossa ne ajoittain aiheuttavat suurta vahinkoa viiniköynnöksille ja muillekin istutuksille. Kirjoittaja kertoo seikkaperäisesti metsästysseurojen toiminnasta ja jahdin vaiheista käyttäen esimerkkinä Raddan seudun seuruetta, johon kuuluu kolmisenkymmentä jäsentä. Heillä on käytössään metsästysmaja, jossa peijaisia pidetään. Saalis on yleensä runsas, ja paikkakunnalla osataan kyllä valmistaa kaikenlaisia ruokia siitä.
Välillä on kuvausta tammikuun pikkupakkasista ja satunnaisista lumipyryistä. Lämmityslaitteita ei juuri ole, joten sisälläkin täytyy oleskella talvivaatteissa. Kirjoittaja sai jonkinlaisen korvatulehduksen, jota hän kävi hoidattamassa lääkärin vastaanotolla. Mitään odotusjärjestelmää ei eteisessä ollut, mutta saapumisjärjestyksestä pitivät toiset potilaat huolen. Tippoja hän sai korvaansa, mutta ei antibiootteja, joita kuulemma määrätään Italiassa varsin suruttomasti. Muutama kappale kertoo myös sairaalaoloista, omat vaatteet piti olla mukana, mutta ruokatarjoilu on erinomaista. Lisäksi kajotaan maanomistusoloihin, vielä ennen toista maailmansotaa maanomistajat tekivät lukutaidottomien vuokraviljelijöiden kanssa sopimuksia, jotka olivat näille epäedullisia. Kun sodan jälkeen siirryttiin suuressa määrin töihin kaupunkeihin, joutuivat omistajat myymään kenties suurimman osan maistaan.
Febbraio, helmikuu. Helmikuussa on miellyttävää matkailla ympäri Toscanaa, sillä turistit ovat kaikonneet, teillä ja kaupoissa ei ole tungosta, vain alkuperäiset asukkaat ovat liikkeellä. Paikallisilla on aikaa ja intoa heittäytyä keskusteluihin vieraasta maasta tulleiden kanssa. Tämän kuukauden huipputuote on lampaanjuusto, pecorino, josta tietenkin annetaan monipuolinen kuva, niin valmistustavasta, säilömisestä ja lukuisista mahdollisuuksista liittää se osaksi päivittäistä ruokavaliota. Tähän lukuun on lisätty myös kuvauksia monista luostareista ja pikkukaupungeista, joille yhteistä näyttää olevan kukkuloilla sijaitsevat talot, kirkontornit ja muinaiset vartiotornit, jotka näkyvät jo kaukaa silhueteissa ylimpinä.
Välillä tutustutaan paremmin italialaiseen ruokakulttuuriin. Seuraa kuvaus uusien tuttavien tarjoamasta sunnuntailounaasta, sen ruokalajeista ja niiden valmistamisesta. Täytyy tunnustaa, että putosin kärryiltä jo puolen sivun kuluttua, mutta alan tuntijoille ja siitä innostuneille tämä luku tarjoaa kyllä hyvin paljon. Lopuksi kerrotaan siitä, että nimenomaan Toscana on vanhaa etruskialuetta, josta löytyy vieläkin keramiikan palasia aivan sieltä täältä. Lopuksi vieraillaan yhdessä museossa tutustumassa aiheeseen enemmän.
Marzo, maaliskuu. Kuukauden alku tuo suuren muutoksen: muuton naapurikylän Volpaian suuren viinitilan toimistoon järjestämään viinitilan matkailupalveluita, huoneistojen ja huviloiden vuokrausta, viinitilakierrosten myyntiä ja järjestämistä muun muassa. Ja kaikki tämä suuresta vanhan rakennuksen toimistohuoneesta mahtavan tammipöydän takaa. Työtovereitakin riittää, sen verran iso se firma on. Vanhat rakennukset kätkevät uumeniinsa huippumoderneja teräksisiä käymistankkeja kahdessa kerroksessa, kirkkojen kellaritiloissa on tammisia tynnyreitä ikääntymässä oleville viineille, on pullottamoa ja jossain siellä on myös oliivipuristamo. On 300 hehtaaria maata, oliivipuita ja viiniköynnöksiä. Volpaian katuja oli aikanaan revitty auki, ja erityisiä viiniputkistoja oli asennettu vesijohtojen vierelle viinikellareista pullottamoon. Silti Castello di Volpaia on vain yksi Chianti Classicon alueen noin 600 viinitilasta, tosin varsin suuri. Ohitan tässä kirjan monet yksityiskohdat ja mm. viinien laadun määrittelyt. Samoin mielenkiintoset kuvaukset toimistoväen työtehtävistä ja ateria-ajoista.
Osan sivuista täyttävät myös kuvaukset asunnosta keskellä kylää vanhassa linnoituksessa. Erityisen läheisiä näyttävät kirjoittajalle olevan ruoka-asiat, tuntuu siltä, että hän on opiskellut niitä paikallisten vanhojen naisten opastuksella kaikki vapaa-aikansa. Ruokavalikoima on runsas, siitä puuttuvat vain kalat. Tosin perjantaisin saapuu tiettynä kellonlyömänä rannikolta ns. kala-auto, jonka tuomisia voi sitten vaikka uskonnollisista syistä nauttia tavallisen lihaa ja paljon kasviksia sisältävän ruokavalion tilalla.
Seuraavassa jaksossa esittelen Toscanan kuulumisia huhtikuusta syyskuuhun, jolloin vuosi tulee täyteen.
3. (78.) Tutustumisretki Ranta-Kartanon alueelle
Ajatus iltapäivälenkin ulottamisesta Ranta-Kartanoon lähti siitä, että Etelä-Suomen Sanomissa oli pari päivää aikaisemmin reportaasi alueelle rakennetusta kävelytiestä. Lehtimiesten tapaan kertomus oli täysin totta, mutta jotenkin sinne sanavalintojen joukkoon oli saatu mahtumaan arvosteluakin. Eipä siis muuta kuin matkaan ja tarkastelemaan aluetta vähän joka suunnasta. Matkaan lähdettiin tietysti Paasikiven aukiolta, jossa mielenkiinnon vei niittymäinen ympyrän keskuksen kasvusto kedon kukkasia myöten. Tämä on nykymuodin mukaista, ja aivan paikallaan muutenkin.
Jotain on kuitenkin ensin mainittava tuon Ranta-Kartanon alueen historiasta. Lahden 1800-luvun ja 1900-luvun alun keskeisin henkilö oli Kortesjärveltä Etelä-Pohjanmaalta kotoisin ollut kapteeni August Fellman, joka luopui sotilasvirastaan ja osti Kartanon tilan ja muitakin tiloja vuonna 1866. Hän oli etukäteen saanut tietoa niistä suunnitelmista, jotka koskivat Riihimäen -Pietarin radan rakentamista Lahden kylän kautta. Mainittu rata avattiinkin sitten kahdessa osassa vuosina 1869–1870. On syytä olettaa, että tieto ratahankkeesta ei ollut tullut tuon ajan viestittelyt huomioon ottaen vielä kaikkien talonpoikien tietoon. On kuitenkin samaan hengenvetoon lisättävä, että August Fellmanin ansiot Lahden kylän kehittämisessä olivat erinomaisen suuret, niistä kertominen on kuitenkin tässä yhteydessä jätettävä tekemättä.
Toinen tähän alueeseen liittyvä historiallinen kehityskulku tapahtui jo paljon aikaisemmin. Hollolan talonpojat halusivat ajan tavan mukaan hankkia itselleen lisää viljelysmaata, ja se tapahtui Vesijärven pintaa laskemalla Vääksynjoen kautta vuosien 1821 ja 1831 välisenä aikana. Pintaa laskettiin noin 2,5–3 metriä. Näin vesiraja siirtyi paitsi kaikkialla järven rannoilla, myös Lahden kylän keskustassa. Täällä syntyi uutta aluetta, joka ulottui aina Fellmanin kartanoon saakka sisältäen mm. nykyisen Kisapuiston ja sen vieressä sijaitsevan laajan parkkipaikan. Tälle rakennettuja rakennuksia ja liikennejärjestelyjä olemme nyt ihmetelleet. Näin on siis Ranta-Kartanon nimikin saanut alkunsa.
Ajatus iltapäivälenkin ulottamisesta Ranta-Kartanoon lähti siitä, että Etelä-Suomen Sanomissa oli pari päivää aikaisemmin reportaasi alueelle rakennetusta kävelytiestä. Lehtimiesten tapaan kertomus oli täysin totta, mutta jotenkin sinne sanavalintojen joukkoon oli saatu mahtumaan arvosteluakin. Eipä siis muuta kuin matkaan ja tarkastelemaan aluetta vähän joka suunnasta. Matkaan lähdettiin tietysti Paasikiven aukiolta, jossa mielenkiinnon vei niittymäinen ympyrän keskuksen kasvusto kedon kukkasia myöten. Tämä on nykymuodin mukaista, ja aivan paikallaan muutenkin.
Jotain on kuitenkin ensin mainittava tuon Ranta-Kartanon alueen historiasta. Lahden 1800-luvun ja 1900-luvun alun keskeisin henkilö oli Kortesjärveltä Etelä-Pohjanmaalta kotoisin ollut kapteeni August Fellman, joka luopui sotilasvirastaan ja osti Kartanon tilan ja muitakin tiloja vuonna 1866. Hän oli etukäteen saanut tietoa niistä suunnitelmista, jotka koskivat Riihimäen -Pietarin radan rakentamista Lahden kylän kautta. Mainittu rata avattiinkin sitten kahdessa osassa vuosina 1869–1870. On syytä olettaa, että tieto ratahankkeesta ei ollut tullut tuon ajan viestittelyt huomioon ottaen vielä kaikkien talonpoikien tietoon. On kuitenkin samaan hengenvetoon lisättävä, että August Fellmanin ansiot Lahden kylän kehittämisessä olivat erinomaisen suuret, niistä kertominen on kuitenkin tässä yhteydessä jätettävä tekemättä.
Toinen tähän alueeseen liittyvä historiallinen kehityskulku tapahtui jo paljon aikaisemmin. Hollolan talonpojat halusivat ajan tavan mukaan hankkia itselleen lisää viljelysmaata, ja se tapahtui Vesijärven pintaa laskemalla Vääksynjoen kautta vuosien 1821 ja 1831 välisenä aikana. Pintaa laskettiin noin 2,5–3 metriä. Näin vesiraja siirtyi paitsi kaikkialla järven rannoilla, myös Lahden kylän keskustassa. Täällä syntyi uutta aluetta, joka ulottui aina Fellmanin kartanoon saakka sisältäen mm. nykyisen Kisapuiston ja sen vieressä sijaitsevan laajan parkkipaikan. Tälle rakennettuja rakennuksia ja liikennejärjestelyjä olemme nyt ihmetelleet. Näin on siis Ranta-Kartanon nimikin saanut alkunsa.
Tuolta Paasikiven aukiolta ja sen keskuspaikalta edettiin sitten suoraan talojen väliin rakennetuille kevyen liikenteen väylille, me tietysti jalkamiehinä pelkälle kävelytielle, Annoimme polkupyöräilijöiden suihkia heitä varten rakennetulla radalla siinä vieressä. Tässä vaiheessa nähtiin jotain semmoista, mitä ei ole aikaisemmin havaittu. Siinä vähän toisessa suunnassa kolme nuorta paineli samalla skuutilla aika vauhtia. Kaksikkoja samassa kyydissä olimme kyllä nähneet, mutta tämä oli aivan uutta. Ei ihme, että niitä onnettomuuksia sattuu. Mutta teini-iässä eletään jonkinlaista kaikkivoipaisuuden kautta, päätä ei palele paljon moni muukaan uhkarohkea teko.
Sinänsä jalkakäytävä oli ihan hyvän näköinen, eli helppohan sitä pitkin oli painella, varsinkin kun minulla oli allani nelipyöräinen potkuri, välillä seisoin jalaksilla pitkän matkaa, välillä potkaisin lisää vauhtia. Siellä lähempänä alueen keskukseksi noussutta kookasta paikoitustaloa tuli vastaan meitäkin vanhempi pariskunta, mies istui pyörätuolissa, ja vaimolla oli tosi rankkaa työntää häntä eteenpäin. Oikealle vilkaistuamme näimme vanhan linja-autoaseman, jossa nykyään on K-kauppa. Ja keskellä seisoo, kuinkas muuten, tuo alueen keskusrakennus.
Keskusrakennuksen pääty näkyy tässäkin kuvassa. Mutta vieläkin tärkeämpää on tuo hulevesien koonti- ja juoksutusväylä, jota Etelä-Suomen Sanomissakin hehkuteltiin. Kyllähän ne sadevedet tällä tavoin saadaan pois Paasikiven aukiolta ja vähän laajemmaltikin, mutta kovin laajalle tämä siunaus ei ulotu. Olemme asuneet Lahdessa kohta 55 vuotta, ja sinä aikana on ollut silloin tällöin rakkasateita, pahin kaupunkitulva taisi kerran sattua Kauppakadun loppupuolelle, jossa on nähtävissä selvä notkelma.
Keskusrakennuksen pääty näkyy tässäkin kuvassa. Mutta vieläkin tärkeämpää on tuo hulevesien koonti- ja juoksutusväylä, jota Etelä-Suomen Sanomissakin hehkuteltiin. Kyllähän ne sadevedet tällä tavoin saadaan pois Paasikiven aukiolta ja vähän laajemmaltikin, mutta kovin laajalle tämä siunaus ei ulotu. Olemme asuneet Lahdessa kohta 55 vuotta, ja sinä aikana on ollut silloin tällöin rakkasateita, pahin kaupunkitulva taisi kerran sattua Kauppakadun loppupuolelle, jossa on nähtävissä selvä notkelma.
Alkupää kävely- ja kevyen liikenteen väylien varsista on rakennettu tiiviisti, mutta loppupäässä on vielä sitä entistä tyhjää aluetta. Sitä käytetään paikoitusalueena. Sieltä keskeltä häämöttää se surullinen Kisapuiston jalkapallokentän rakennus, jonka uusimista nykyvaltuutetut pyrkivät pikemminkin estämään kuin edistämään. Tänäkin kesänä on keksitty joitain uusia kommervenkkeja tätä varten.
Jotain iloista siellä jatkeella kuitenkin on, on hyvältä näyttävä skeittiramppi, jolla kuitenkaan näin iltapäivän koulutuntien aikaan ei ketään näkynyt. Ja kuten lukijat ovat huomanneet, siellä se kaiken keskus, parkkitalo taas hallitsee näkymiä. Skeittirampin tilalla oli aikoinaan urheilutalo, ”Urkki”, josta meillä vanhoilla lahtelaisilla on paljon ihania muistoja. Jostain syystä se purettiin, oli kai aika jo ajanut sen ohi niin rakennusteknillisesti kuin käyttöominaisuuksienkin suhteen. Luultiin myös, että sen tilalle rakennettaisiin entistä ehompi ja modernimpi rakennus, mutta eihän se Lahdessa noin vain käykään kuin on toivottu. Toisaalta urheilukeskuksen taintumassa olevat suuret hallit paikkaavat hyvin tätä tarvetta.
Eihän tässä sitten muu auta, kuin kuvata koko komeus sille itselleen edullisimmalta suunnalta. Onhan siihen saatu aikaan komea muraali, mutta eihän sillä tätä suhteettoman suurta kolossia saada pienemäksi, ja muuhun rakennuskantaan paremmin sulautuvaksi. Tulevaisuutta kai siinäkin on ajateltu, autoistuminen jatkuu, ja parkkipaikoista tulee olemaan kova pula, olletikin jos alueen loppupäähän siellä Pikku-Vesijärven suunnassa rakennetaan paljon asuntoja. Hotellia ja uimahalliakin sinne on suunniteltu, mutta ”ans kattoo”!
Jotain iloista siellä jatkeella kuitenkin on, on hyvältä näyttävä skeittiramppi, jolla kuitenkaan näin iltapäivän koulutuntien aikaan ei ketään näkynyt. Ja kuten lukijat ovat huomanneet, siellä se kaiken keskus, parkkitalo taas hallitsee näkymiä. Skeittirampin tilalla oli aikoinaan urheilutalo, ”Urkki”, josta meillä vanhoilla lahtelaisilla on paljon ihania muistoja. Jostain syystä se purettiin, oli kai aika jo ajanut sen ohi niin rakennusteknillisesti kuin käyttöominaisuuksienkin suhteen. Luultiin myös, että sen tilalle rakennettaisiin entistä ehompi ja modernimpi rakennus, mutta eihän se Lahdessa noin vain käykään kuin on toivottu. Toisaalta urheilukeskuksen taintumassa olevat suuret hallit paikkaavat hyvin tätä tarvetta.
Eihän tässä sitten muu auta, kuin kuvata koko komeus sille itselleen edullisimmalta suunnalta. Onhan siihen saatu aikaan komea muraali, mutta eihän sillä tätä suhteettoman suurta kolossia saada pienemäksi, ja muuhun rakennuskantaan paremmin sulautuvaksi. Tulevaisuutta kai siinäkin on ajateltu, autoistuminen jatkuu, ja parkkipaikoista tulee olemaan kova pula, olletikin jos alueen loppupäähän siellä Pikku-Vesijärven suunnassa rakennetaan paljon asuntoja. Hotellia ja uimahalliakin sinne on suunniteltu, mutta ”ans kattoo”!
2. (77.) Syksyn merkkejä Linnaistensuolla
Kauniit ilmat houkuttelevat kaupunkilaisiakin luontoon. Asuintalomme kommandoryhmä päätti lähteä käymään Linnaisten suolla ajatellen, että suoluonto olisi nyt kauneimmillaan. Alue sijaitsee Lahden kaupungin kaakkoisimmassa osassa Helsingistä tulevan moottoritien ja Lahden eteläpuolelta ohittavan valtaväylän muodostamassa kulmauksessa Kujalan alueen takana. Kartasta katsoen on matka linnuntietä Renkomäkeen ja Villähteelle suunnilleen saman mittainen.
Aikanaan suolta nostettiin melko suuressa määrin turvetta. Ennallistamiseem on 2000-luvulla ruvettu täälläkin, on kaadettu puita ja padottu ojia, jotta alue palaisi kaikilta osiltaan pikkuhiljaa luonnontilaan. Linnaistensuo kuuluu Euroopan Unionin Natura 2000 -verkostoon. Natura-alueen pinta-ala on 201 hehtaaria. Suoalueella on ns. rimpipintaisia märkiä kuljuja, mutta myös kuivempia paikkoja ja mättäitä. Alue on varsin tasaista, samoin sen ympärillä kasvava sekametsä. Ainoa korkeampi kohta on alueen itäisellä rajalla nouseva Linnaistenmäki, jonka nimestä ja merkityksestä on ollut useampia oletuksia. On oletettu mm., että mäellä olisi sijainnut jonkinlainen muinaislinna, vaikka mäki ei sinänsä ole kovin korkea. Tiettävästi siellä ei myöskään ole tehty asiaan kuuluvia kaivauksia. Alueen läpi kulkee yli kilometrin mittainen pitkospuupolku, jolla saattaa tavallisena arkipäivänäkin olla useita kulkijoita.
Aikanaan suolta nostettiin melko suuressa määrin turvetta. Ennallistamiseem on 2000-luvulla ruvettu täälläkin, on kaadettu puita ja padottu ojia, jotta alue palaisi kaikilta osiltaan pikkuhiljaa luonnontilaan. Linnaistensuo kuuluu Euroopan Unionin Natura 2000 -verkostoon. Natura-alueen pinta-ala on 201 hehtaaria. Suoalueella on ns. rimpipintaisia märkiä kuljuja, mutta myös kuivempia paikkoja ja mättäitä. Alue on varsin tasaista, samoin sen ympärillä kasvava sekametsä. Ainoa korkeampi kohta on alueen itäisellä rajalla nouseva Linnaistenmäki, jonka nimestä ja merkityksestä on ollut useampia oletuksia. On oletettu mm., että mäellä olisi sijainnut jonkinlainen muinaislinna, vaikka mäki ei sinänsä ole kovin korkea. Tiettävästi siellä ei myöskään ole tehty asiaan kuuluvia kaivauksia. Alueen läpi kulkee yli kilometrin mittainen pitkospuupolku, jolla saattaa tavallisena arkipäivänäkin olla useita kulkijoita.
Siellä täällä näkyi kauniita kelopuita ja oksia. Ilma on täällä niin puhdasta, että oksissa näkyi myös naavaa. Suolla on edelleen esimerkiksi karpaloita, suopursua, juolukkaa, variksenmarjaa, tupasvillaa ja suomuuraimia. Perhosia ei tietenkään näin myöhään ole enää jäljellä. Ainoa tällä erää nähty mielenkiintoinen eläin olikin erään matkalaisen valkoisen puseron huppuun eksynyt sudenkorento. Erilaisia nisäkkäitä tietysti vielä liikkuu, mutta niitä ei lyhyellä käynnillä pitkospuille asti näkynyt.
Karpaloita päästiin noukkimaan sen verran, että niitä päästiin maistamaan. Ns. maaruskaa alkoi paikoin jo olla näkyvissä, siitä ovat esimerkkeinä juolukka ja suokukka. Viimeisissä kuvissa näkyy tupasvillaa ja sitten tuo edellä mainittu sudenkorento.
1. (76.) Pikku-Vesijärven puisto valmistautuu syksyyn
Syyskuun lopussa alkoivat ennätyksellisen lämpimät päivät olla jo takana. Kuun vaihteessa muutokset olivat muutenkin näkyvissä. Sunnuntaina 29.9. soitettiin Pikku-Vesijärvellä vesiurkuja viimeisen kerran. Tiettävästi Lahti Energiassa pohditaan, pitäisikö kustannus-syistä purkaa myös itse suihkulaitteita, varsinkin kun ne ovat jo vanhentuneita. Tällä alueella uiskenteli nyt parikymmentä sorsaa, ja ensi talveksi niillekään ei tähän jää sulaa vettä missä uiskennella. Eivätkä pääse mummotkaan määräysten vastaisesti niitä ruokkimaan. Ennen kuvan ottoa tuli puolen tusinaa sorsaa lentäen ja laskeutui suunnilleen tässä kohtaa tiheänä parvena veteen.
Syyskuun lopussa alkoivat ennätyksellisen lämpimät päivät olla jo takana. Kuun vaihteessa muutokset olivat muutenkin näkyvissä. Sunnuntaina 29.9. soitettiin Pikku-Vesijärvellä vesiurkuja viimeisen kerran. Tiettävästi Lahti Energiassa pohditaan, pitäisikö kustannus-syistä purkaa myös itse suihkulaitteita, varsinkin kun ne ovat jo vanhentuneita. Tällä alueella uiskenteli nyt parikymmentä sorsaa, ja ensi talveksi niillekään ei tähän jää sulaa vettä missä uiskennella. Eivätkä pääse mummotkaan määräysten vastaisesti niitä ruokkimaan. Ennen kuvan ottoa tuli puolen tusinaa sorsaa lentäen ja laskeutui suunnilleen tässä kohtaa tiheänä parvena veteen.
Pitkään jatkuneet kesäilmat ovat saaneet aikaan sen, että syksyn värejä ei ollut vielä puissa sen enempää kuin maassakaan. Löytyi kuitenkin yksi rykelmä, jossa punavärikin oli alkanut näkyä. Taustalla on Kariniemenkatu ja sen toisella puolella on Kisapuisto. Siellä oli täysi meno päällä, toisin kuin viikkoa aikaisemmin. Molemmilla jalkapallokentillä pelattiin, toisella niistä naiset, toisella miehet. Kenttien laitaan pysäköineistä busseista saattoi päätellä, että sarjapelit siellä olivat menossa.
Löytyihän sieltä ystäviäkin, iso joukko valkoposkihanhia oli tankkaamassa tulevaa etelänmatkaa varten. Kun lenkkeilijä pysähtyi ottamaan kuvaa, riensi muutama niistä poseeraamaan kuvaajan eteen. ”Kuka sinä olet, ja miksi tulet tänne häiritsemään”, tuntuivat ne sanovan. Taitaa kuitenkin olla niin, että ne olivat tottuneet saamaan jotain syötävää hiljalleen käveleviltä kulkijoilta.
7. (75.) Monipuolinen elämä sykkii Mattssonin aukiolla
Aikaa on kulunut jo lähes nelisenkymmentä vuotta siitä, kun Hartwall Oy osti Mallasjuoma Oy:n liiketoiminnan ja rakennukset Kirkkopuiston, eli tuttavallisesti sanoen Kolkanmäen pohjoispuolelta. Siitä sitten alkoi alueen kehittäminen. Hartwall siirsi liiketoimintansa eteläiseen Lahteen pikatien varteen. Alueen tontit myytiin usealle rakennusliikkeelle. Vanhat teollisuusrakennukset purettiin yksi toisensa jälkeen niin, että jäljellä on enää Päijänteenkadun ja Mallaskadun kulmauksessa oleva punatiilinen rakennus, jossa nykyään asustavat niin visuaalisten taiteiden museo Malva kuin Malskin Bistro ja Art Brew -nimellä tunnettu olutpaikka. Talossa on paljon muitakin julkisia tiloja sekä pienyrittäjien työhuoneita.
Aikaa on kulunut jo lähes nelisenkymmentä vuotta siitä, kun Hartwall Oy osti Mallasjuoma Oy:n liiketoiminnan ja rakennukset Kirkkopuiston, eli tuttavallisesti sanoen Kolkanmäen pohjoispuolelta. Siitä sitten alkoi alueen kehittäminen. Hartwall siirsi liiketoimintansa eteläiseen Lahteen pikatien varteen. Alueen tontit myytiin usealle rakennusliikkeelle. Vanhat teollisuusrakennukset purettiin yksi toisensa jälkeen niin, että jäljellä on enää Päijänteenkadun ja Mallaskadun kulmauksessa oleva punatiilinen rakennus, jossa nykyään asustavat niin visuaalisten taiteiden museo Malva kuin Malskin Bistro ja Art Brew -nimellä tunnettu olutpaikka. Talossa on paljon muitakin julkisia tiloja sekä pienyrittäjien työhuoneita.
Alueen yhtenä keskuspaikkana on myös Mattssonin aukio, pieni tori vähitellen sen ympärille rakentuneiden kerrostalojen keskellä. Sen vehreydestä huolehdittiin siten, että sinne rakennettiin suurikokoinen pergola, jossa rautaisten kehikkojen varassa kasvoi villiviinejä ja alempana oli erilaisia peitekasveja. Ongelmaksi vain muodostuivat aukion läpi ajavat autot, pienemmässä määrin myös se, että aukiolle sijoitettiin myös kaupunkipyörien eli mankelien lähtöpaikka. Mankelit kyllä siirrettiin Päijänteenkadulle Malvan edustalle, ja ns. sähköskuuttien varastointi lopetettiin sekin. Autojen läpiajoa yritettiin sitten suitsia asettamalla riviin muutamia betonilampaita, mutta niistä huolimatta jotkut nuoret sankarit onnistuivat puikkelehtimaan niiden välistä. Kesällä 2024 aukiolle rakennettiin pari pergolaa lisää, ja aseteltiin betonilampaat uuteen järjestykseen. Joskus joku parikymppinen kyllä vieläkin suurta vaivaa nähden todistaa itselleen, että ”minuahan nuo rajoitteet eivät koske”. Torin laidalla ei tarvitse kovin kauan päivystää, kun taas joku autoilija joutuu kääntymään takaisin etsimään uutta reittiä Kulmakadulta Päijänteenkadulle. Onkohan heillä kaikilla vanhat opasteet?
Sen sijaan muuta suositeltavaa liikettä kyllä tapahtuu. Pyöräilijät yleensä ajavat siivosti, mutta teini-ikäiset skuutin ajajat suihkaavat pelottavalla vauhdilla. Usein samalla laudalla matkaa kaksi henkilöä, onko se sitten oiva seurusteluväline, se tulee välillä mieleen. Ennen vanhaan eräät vanhat naiset pitivät aukiolla joskus ”rollaattorien kokoontumisajoja”, nyt vähemmän, sillä ovat varmaan ainakin osaksi kuolleet. Joskus joku vanha rouva työntää miestään rullatuolissa, välillä joku keski-ikäinen ja vanhempikin kulkee läpi eräänlaisella potkupyörällä, joka lienee monen mielestä oiva urheiluväline. Siinä on kaksi pyörää, edessä suurempi, normaalin polkupyörän pyörän kokkoinen, takana pienempi. Onpa alueella nähty nelipyöräinenkin potkupyörä, jossa ajaja voi välillä lepuuttaa jalkojaan jalaksilla seisten. Loivassakin myötämäessä se kuljettaa ajajaansa vaivattomasti. Takavuosien nuorimies myös on jälleen näkynyt, hän kulkee kotimatkansa yksipyöräisellä laudalla usein aukion kautta. Muutaman vuoden takainen kuva kertoo siitä, miten hän aina välillä harjoittelee puikkelehtimalla betonilampaiden välistä, ja jatkaa sitten alaspäin Mallaskatua kääntyen Kolkankadulla Vesijärvenkadulle päin.
Kun kaupunki hiljenee joskus illalla yhdentoista tienoilla, saattaa näkyvissä olla pienempää väkeä. En nyt tarkoita lokkeja, variksia tai varpusia, vaan vähän suurempia. Ei ole pitkää aikaa siitä, kun kaksi rusakkojänistä loikki vierekkäin pitkin Mallaskatua sieltä Kirkkopuiston suunnasta. Sulassa sovussa poikettiin aukion yli sen takana sijaitsevien talojen sisäpihalle. Jäniksetkin taisivat tietää, että siellä on laajat nurmikot ja mielenkiintoisia istutuksia. Luonnollisia vihollisia niillä ei täällä ole. Jotkut nuoret tytöt kyllä kävelyttävät alkuillasta kovin pieniä otuksia, jotka vasta tarkemmin katsoen tunnistaa koiriksi. Ei niistä taitaisi olla täysikasvuisen jäniksen kimppuun.
Monenlaisia palvelujakin alueelta löytyy, lähinnä niitä on kerrostalojen ekakerroksista. On Hyvän olon hoitola Paratiisi, jossa saa erilaisia hoitoja päästä varpaisiin. Toisista taloista löytyy pilatesta, hierontaa ja jopa ripsistudio. Yksi huoneisto on ollut tyhjillään jo vuoden pari. Siellä sijaitsi työnvälitystoimisto siinä vaiheessa, kun alueella vielä rakennettiin. Tuntuu siltä, että kampaamoa, eli hiusstudiota vielä kaivattaisiin. Ennen kampaamoiden nimen alussa oli aina ranskalaiselta kuulostava sana Salon. Nyt on aika jo muuttunut, ja nimet sen mukana. Lähin kuntosali on melko lähellä Vesijärvenkadulla, entisessä autoliikkeen huoneistossa nykyisen SPR:n second hand - myymälän yläpuolella.
Uusien pergoloiden eteen on laitettu useita penkkejä, joilla väliin levähtävät niin ikäihmiset kuin esimerkiksi lastenvaunuja työntävät vanhemmatkin. Jos mukana on leikki-ikäisiä, haluavat nämä yleensä kiipeillä lampaitten selkään. Varsin liikuttavaa on nähdä vanhempia pariskuntia, kaksi harmaapäistä. joista vaimo usein näyttää parempikuntoiselta. Seitsemänkymppisiä ja kahdeksankymppisiä vaeltamassa käsi kädessä, joskus joku avustaja ohjaa vammaistakin ystäväänsä. Joistakin vaeltajista näkee päällekin päin, että jotain on vialla, on ehkä masennusta, pää riippuu melkein rinnalla, tai sitten kävellään kuin Joe Biden siellä suuren veden takana. Eräs keski-ikäinen, urheilijan näköinen ja oloinen tekee ihmeellisiä mutkia päiväkävelyillään. Kun hän näkee jonkun tulevan vastaan, hän kääntyy heti toiseen suuntaan. Pilvisenäkin päivänä hänellä on aurinkolasit ja kasvoilla myös samanlainen maski, jota käytettiin yleisesti parina koronavuonna.
Aukiolla näkee siis elämänsä alussa ja loppupuolella olevia, voimaa ja kuntoa uhkuvia nuoria aikuisia ja niitä, joilla loppusuora ei vielä ole auennut, mutta takakaarteessa ainakin mennään. Ambulanssi saattaa joskus viivähtää jonkin talon sisäänkäytävän edessä. Alueella liikkuu Lähimmäispalvelun henkilökuntaa ja Woltin ruoan kuljettajapoikia. Parkkipaikalla seisoo välillä yksityisten palveluyritysten pieniä autoja, jonkin kyljessä lukee Aurora, toisten Lempi tai Alina. Koko ihmiselon skaala on siis nähtävissä.
Monenlaisia palvelujakin alueelta löytyy, lähinnä niitä on kerrostalojen ekakerroksista. On Hyvän olon hoitola Paratiisi, jossa saa erilaisia hoitoja päästä varpaisiin. Toisista taloista löytyy pilatesta, hierontaa ja jopa ripsistudio. Yksi huoneisto on ollut tyhjillään jo vuoden pari. Siellä sijaitsi työnvälitystoimisto siinä vaiheessa, kun alueella vielä rakennettiin. Tuntuu siltä, että kampaamoa, eli hiusstudiota vielä kaivattaisiin. Ennen kampaamoiden nimen alussa oli aina ranskalaiselta kuulostava sana Salon. Nyt on aika jo muuttunut, ja nimet sen mukana. Lähin kuntosali on melko lähellä Vesijärvenkadulla, entisessä autoliikkeen huoneistossa nykyisen SPR:n second hand - myymälän yläpuolella.
Uusien pergoloiden eteen on laitettu useita penkkejä, joilla väliin levähtävät niin ikäihmiset kuin esimerkiksi lastenvaunuja työntävät vanhemmatkin. Jos mukana on leikki-ikäisiä, haluavat nämä yleensä kiipeillä lampaitten selkään. Varsin liikuttavaa on nähdä vanhempia pariskuntia, kaksi harmaapäistä. joista vaimo usein näyttää parempikuntoiselta. Seitsemänkymppisiä ja kahdeksankymppisiä vaeltamassa käsi kädessä, joskus joku avustaja ohjaa vammaistakin ystäväänsä. Joistakin vaeltajista näkee päällekin päin, että jotain on vialla, on ehkä masennusta, pää riippuu melkein rinnalla, tai sitten kävellään kuin Joe Biden siellä suuren veden takana. Eräs keski-ikäinen, urheilijan näköinen ja oloinen tekee ihmeellisiä mutkia päiväkävelyillään. Kun hän näkee jonkun tulevan vastaan, hän kääntyy heti toiseen suuntaan. Pilvisenäkin päivänä hänellä on aurinkolasit ja kasvoilla myös samanlainen maski, jota käytettiin yleisesti parina koronavuonna.
Aukiolla näkee siis elämänsä alussa ja loppupuolella olevia, voimaa ja kuntoa uhkuvia nuoria aikuisia ja niitä, joilla loppusuora ei vielä ole auennut, mutta takakaarteessa ainakin mennään. Ambulanssi saattaa joskus viivähtää jonkin talon sisäänkäytävän edessä. Alueella liikkuu Lähimmäispalvelun henkilökuntaa ja Woltin ruoan kuljettajapoikia. Parkkipaikalla seisoo välillä yksityisten palveluyritysten pieniä autoja, jonkin kyljessä lukee Aurora, toisten Lempi tai Alina. Koko ihmiselon skaala on siis nähtävissä.
6. (74.) Hiljainen sunnuntai Kisapuistossa
Sunnuntaina 22.9. tuli lähdettyä päiväkävelylle Kisapuistoon. Muistissa olivat eräät aikaisemmat vierailut keskellä kesää. Muutos oli huomattava. Vaikka ilma oli mitä parhain, ei tuullut eikä ollut liian kuuma, ammottivat suorituspaikat tyhjyyttään. Beach volley- kentällä ja sen lähellä sijaitsevassa koripallon harjoittelupaikassa oli kummassakin höntsäämässä pari nuorta, samoin siinä vieressä harjoittelujalkapallokentällä. Ei ollut tenniksen sen enempää kuin padelinkaan pelaajia. Ainoana täydessä käytössä oli pesäpallokenttä, jossa näytti olevan kaksikin lyöntiryhmää harjoittelemassa. Jotta molemmat mahtuivat samalle kentälle, lyötiin palloa poikittaissuunnassa kenttään nähden.
Sunnuntaina 22.9. tuli lähdettyä päiväkävelylle Kisapuistoon. Muistissa olivat eräät aikaisemmat vierailut keskellä kesää. Muutos oli huomattava. Vaikka ilma oli mitä parhain, ei tuullut eikä ollut liian kuuma, ammottivat suorituspaikat tyhjyyttään. Beach volley- kentällä ja sen lähellä sijaitsevassa koripallon harjoittelupaikassa oli kummassakin höntsäämässä pari nuorta, samoin siinä vieressä harjoittelujalkapallokentällä. Ei ollut tenniksen sen enempää kuin padelinkaan pelaajia. Ainoana täydessä käytössä oli pesäpallokenttä, jossa näytti olevan kaksikin lyöntiryhmää harjoittelemassa. Jotta molemmat mahtuivat samalle kentälle, lyötiin palloa poikittaissuunnassa kenttään nähden.
Eikä tilanne näyttänyt sen paremmalta varsinaisen jalkapallopallokentänkään puolella. Jokunen nuori poika oli treenaamassa siellä museon puoleisessa kulmassa, joten he eivät osuneet kännykän kameran eteen. Katsomo kumisi tyhjyyttään, totta kai. Kuinkahan monta vuotta katsomosta on puhuttu ja kirjoitettu, tehty suunnitelmia, muodostettu työryhmiä ja kirjoitettu. Ensimmäisenä taisi tässä asiassa taittaa peistä toimittaja Jukka Airo, hyvä tuttava Mukkulan koulun ajoilta. Mutta nyt hänkin on miltei vaiennut. Taitaa siellä valtuustossa olla aivan oma puoluekin, jonka keskeisin ohjelmakohta on kieltää Kesäpuisten katsomon kehittäminen. Onkohan tuo tavalliset puoluerajat ylittävä porukka niin ihastunut siihen ”betoniin”, hiihtostadionin katsomoon, että jalkapallon virallisia pelejä ei koskaan tuoda tänne lähemmäksi kaikkien kansalaisten, myös jo huonommin liikkuvien ulottuville?
Lopuksi piti tietysti viivähtää Jari Litmasen upean patsaan luona, Jarihan on ilman muuta ollut Suomen parhaiten onnistunut jalkapalloilija, joka aikanaan niitti mainetta eurooppalaisissa sarjoissa nimenomaan hollantilaisen Ajaxin pelaajana. Täällä Lahdessahan hän varttui, täällä sai jalkapallo-oppinsa, harjoitteli välillä yksinäänkin Suurhallissa syötellen palloa betoniseinään.
Litmasen suurin ominaisuus oli samanlainen kuin tämänkin hetkisillä Euroopan suuruuksilla, hän osasi luontaisesti hakeutua oikeisiin paikkoihin. Tämä oli erityisen tärkeää siksi, että hän pelasi aikanaan ns. kymppipaikkaa, eli juuri hyökkääjien takana. Silloin syöttötaito ja pelikentän tilanteen jatkuva tajuaminen oli tärkeää. Kyllä hän maalejakin ampui, mutta erityisesti pelin rakentaminen oli hänen erikoisalaansa. Pronssiin valettu patsas kuvaa erinomaisesti Litmasen liikehdintää, juuri tuollaisena, hiukan etukumarassahan me näimme hänen hyökkäävän, kuljettaen palloa oikean jalkansa ulkosyrjällä, jolloin vauhti ei pysähtynyt, ja pallo pysyi hallinnassa.
Patsas valmistui ja vihittiin vuonna 2010. Sitä ennen käytiin taitelijapiireissä keskustelua siitä, kuka olisi kelvollinen tekemään veistoksen. Tehtävän sai Reijo Huttu, joka ei tainnut kuulua ns. ”piireihin”. Onnistuiko patsas, sen saa jokainen itse todeta. Kuvan otin muuten samana päivänä 22.9. Omatekoisuus saattaa näkyä selvästi. Tärkeimpänä pidin sitä, että tuo pallon sijainti jalan vieressä tulisi näkyviin. Siellä se Litmanen siis kuitenkin tähyää tälle epäviralliselle kilpakentälle odottaen seuraavaa tähteä Lahden jalkapallomainetta kirkastamaan.
Litmasen suurin ominaisuus oli samanlainen kuin tämänkin hetkisillä Euroopan suuruuksilla, hän osasi luontaisesti hakeutua oikeisiin paikkoihin. Tämä oli erityisen tärkeää siksi, että hän pelasi aikanaan ns. kymppipaikkaa, eli juuri hyökkääjien takana. Silloin syöttötaito ja pelikentän tilanteen jatkuva tajuaminen oli tärkeää. Kyllä hän maalejakin ampui, mutta erityisesti pelin rakentaminen oli hänen erikoisalaansa. Pronssiin valettu patsas kuvaa erinomaisesti Litmasen liikehdintää, juuri tuollaisena, hiukan etukumarassahan me näimme hänen hyökkäävän, kuljettaen palloa oikean jalkansa ulkosyrjällä, jolloin vauhti ei pysähtynyt, ja pallo pysyi hallinnassa.
Patsas valmistui ja vihittiin vuonna 2010. Sitä ennen käytiin taitelijapiireissä keskustelua siitä, kuka olisi kelvollinen tekemään veistoksen. Tehtävän sai Reijo Huttu, joka ei tainnut kuulua ns. ”piireihin”. Onnistuiko patsas, sen saa jokainen itse todeta. Kuvan otin muuten samana päivänä 22.9. Omatekoisuus saattaa näkyä selvästi. Tärkeimpänä pidin sitä, että tuo pallon sijainti jalan vieressä tulisi näkyviin. Siellä se Litmanen siis kuitenkin tähyää tälle epäviralliselle kilpakentälle odottaen seuraavaa tähteä Lahden jalkapallomainetta kirkastamaan.
5. (73.) Kolmanteen ja neljänteen polveen
Mooseksen kirjan 5. luvussa varoitetaan Israelin kansaa palvelemasta muita jumalia, sillä siitä seuraa isien pahojen tekojen kostaminen kolmanteen ja neljänteen polveen. Varmaan tämän Raamatun kohdan sisällöstä ollaan monta mieltä, esimerkiksi monet noteeraavat sen sellaisenaan sitä enempää pohtimatta. Mutta olisiko sen taustalla ikiaikaista kokemusta siitä, että samat asiat, hyvät ja pahat, kertautuvat joissakin suvuissa tavalla tai toisella? Kysymys voi olla nykykielellä lausuttuna ns. ylisukupolvisista ongelmista, jollaisia nykyään ovat erilaiset perinnölliset ja muut sairaudet, käytöshäiriöt ja väärät asenteet, joita pienet lapset imevät vanhemmiltaan sukupolvi sukupolvelta.
Oli sitten niin tai näin, kun vanhaksi elää, alkavat jostain muistin syövereistä pulpahdella vanhat muistot esiin. Niitähän on sekä hyviä, että vähän huonompia, onneksi niitä parempia on paljon enemmän. Paljon on ollut myös ns. läheltä piti tilanteita, joista kuitenkin on selvitty, lapsuudessa tietysti valppaiden aikuisten ansiosta. Tässä tarinassa ei nyt kylläkään tule esille mitään erityisen vakavaa, onpahan nyt ollut yhtä ja toista epätavallista.
Isäni puoleiset isovanhempani asuivat koko elämänsä ajan Nurmossa Etelä-Pohjanmaalla. Nykyään se kuuluu osana maakuntakeskukseen Seinäjoen kaupunkiin. Isoisäni isä kuoli 1880-luvulla äkillisesti nelikymppisenä heinäpellolle. Nelikymppinen leski avioitui pian taloudellisesta pakosta kauempana asuneen kuusikymppisen naapurin poikamiehen kanssa. Seitsemästä lapsesta kukin löysi aikanaan oman tiensä, isäpuiolen kuoleman jälkeen itse maaomaisuus jaettiin tasan isoisäni, ja yhden hänen vanhemman sisarensa kanssa. Tämä rakensi miehineen talon naapuriin noin sadan metrin päähän. Näin kanssakäyminen oli pakostakin usein toistuvaa. Kun lapsena aloin vanhempieni kanssa vierailla isovanhempieni luona, asui siinä naapurissa isäni serkkuja ja minun pikkuserkkujani. Isäni serkku oli juuri tuo Tommi, jonka vaiherikkaasta elämästä kerroin jo viime vuonna kohdassa 97/2023 Kukin taaplaa tyylillään (Joulukuu 2023). Tommi ei ollut miehen oikea nimi, hänen poikaansa, eli pikkuserkkuani kutsun tässä nimellä Augu.
Pikkuserkkuni Augu, minua seitsemän vuotta vanhempi, tapasi pistäytyä myös isovanhempieni tuvassa. Kerran he huomasivat, miten Augu nipisti minua siinä takkakivellä istuessamme. Minä tietysti aloin parikolmivuotiaana parkua, ja isovanhempani saivat selvän käsityksen pikkuserkun luonteesta. Seuraavasta Nurmon vierailusta muistan aika paljon. Talvella 1942–1943 elintarviketilanne oli sotaa käyvässä Suomessa vaikea. Sen takia lapsia siirrettiin sadoittain muihin pohjoismaihin, lähinnä Ruotsiin parempien ruokien äärelle. Minut lähetettiin Nurmoon, mikä oli minulle hyvin mieluisa ratkaisu. Siltä ajalta on minulla paljon lämpimiä muistoja.
Kun tiedossa oli Augun erikoislaatu, minua varjeltiin monin tavoin. Minulle tehtiin hiihtolatukin ns. vasikka-hakaan aivan keittiön ikkunan alle. Samalla Augulle annettiin porttikielto koko alueelle. Näin hän pääsi minulle tekemään kolttosia vain yhden kerran. Tuohon aikaan kaikissa taloissa pidettiin ruokatilanteen takia kaneja, jotka sikisivät taajaan. Kun minun nimikkokanini alkoi olla siinä vaiheessa, että synnyttämisen aika olisi kohta, neuvoi Augu, että ns. tappurat eli puinnin yhteydessä syntyneet oheistuotteet olisivat hyviä kuivikkeita. Niitä hänkin kuulemma laittaa omille kaneilleen. Seuraavana yönä poikaset syntyivät ja jokainen niistä hirttäytyi niihin tappuroihin. Kysyin sitten Augulta, miten hänen kaniensa kävi. ”No, en minä nyt sitten niitä laittanutkaan!”
Seuraavan kerran tapasin Augun jonain kesänä, jolloin hän opiskeli tätinsä kanssa oppikoulun kolmannen luokan oppimäärää. Hän oli kyllä kirjoittautunut Seinäjoen lyseoon, mutta hän oli joutunut kuulemma sairauden vuoksi jäämään pois. Täti oli aikanaan käynyt seitsemän luokkaa oppikoulua, ja oli tältä pohjalta sitten ollut ns. epäpätevänä opettajana sodan aikana jossain koulussa. Yksityisopetus jatkui ainakin osittain neljännen luokan opintojen parissa. Minulla on kyllä sellainen oletus, että Augu oli pahasti riitautunut oppilastoveriensa kanssa, eli aivan tavallisesta sairaudesta ei sitten ehkä ollutkaan kysymys.
Keskikoulukin tuli lopulta suoritettua. Augu hakeutui tämän jälkeen mielisairaanhoitajaharjoittelijaksi Ouluun. Mutta täälläkään polku ei kulkenut aivan suoraan. Hän nimittäin päästi suljetusta laitoksesta jonkin potilaan ulos sen jälkeen, kun tämä oli selostanut, että hänellä oli Ruotsissa suuria omaisuuksia. Sinne olisi sitten Augunkin pitänyt lähteä. Käräjätuomio oli lähellä, mutta sitten tuli avuksi isäni, poliisi, joka sai tuotua miehen Nurmoon vakuutettuaan, että hän henkilökohtaisesti valvoo tätä siellä kotona. Mutta yhtä ja toista tapahtui täälläkin. Kerran hän oli palaamassa kotiin Seinäjoen linja-autoasemalta, kun huomasi, että joku nuori nainen oli matkalaukkuineen epätietoinen mihin niistä busseista piti nousta. Hän oli tulossa Nurmoon erään suuren talon navetta-apulaiseksi. Augu riensi hätiin, neuvoi oikean bussin, ja lupasi opastaa perille saakka. Mutta kilometrin verran ennen tuota maataloa hän jäi tytön kanssa pois autosta, ja johdatti häntä tyhjillään olevan nuorisoseurantalon taakse. Tiettävästi tyttö kuitenkin riuskana ja ehkä fyysisesti vahvanakin pääsi pälkähästä.
Seuraavina vuosikymmeninä kävin Nurmossa harvakseltaan, usein kuitenkin perheineni tervehtimässä niin isovanhempiani kuin myöhemmin omia vanhempianikin. Naapureissa oli ihmetelty Augun kuvausintoa, tämä kun oli hankkinut itselleen aika harvinaisen vekottimen, eli kameran. Hän oli tällä välin siirtynyt Helsinkiin töihin. Kuvia otettiin yhtenä kesänä monista paikoista. Vielä 1950- luvulla traktorit olivat harvinaisia. Jos joku kauempana asuvan sukulainen tuli pihaan Fergusonillaan, piti Augusta ottaa kuva sen ratin äärestä. Samaa tapahtui, kun lähistöllä kulki ns. itsesitova, eli hevosten vetämä leikkuukone, jossa erityisen pyörivän siipimekanismin avulla sidottiin lyhteet narulla. Leikkuupuimureita ei tuohon aikaan ollut. Kerran hän kokosi kahden talon lehmät lähekkäin niin, että valokuvassa jäi näkymättömäksi niitä erottava piikkilanka. Tässä vaiheessa oli jo epävirallisesti käynyt selväksi, että hänellä oli kierroksessa nuori nainen, en tiedä oliko hän samalta työpaikalta vai ei. Pitkäaikainen avioliitto siitä sitten tulikin, taisi kestää kuolemaan asti. Augu menehtyi lopulta aikoinaan kahdeksankymppisenä.
Kerroin edellä, että suurempia harmeja ei minulle tästä kaikesta koitunut. Mutta yhtä asiaa en ole koskaan voinut antaa hänelle anteeksi. Kuuluin siihen ikäluokkaan, joka suuremmassa määrin vielä suoritti ns. syyskyntöjä hevosten kanssa. Kymmenkunta vuotta nuoremmat veljeni olivat jo traktorimiehiä. Kerran olin vielä lukiolaisena kyntämässä peltoa lähellä meille tulevaa pikkutietä, Oli kaksi tammahevosta, toisen pikkuvarsa juoksenteli siinä ympärillä vapaana. Augu sattui tulemaan omaan kotiinsa ja ehdotti valokuvien ottamista. ”Otan sinusta kuvan, kun otat sellaisen myös minusta”. Kun sitten aikojen päästä kysyin, joko saisin kuvani, hän vastasi: ”Valitettavasti ne molemmat menivät pilalle, kummankaan kuva ei onnistunut”. Siihen se asia sitten jäi. Joskus vuotta tai paria myöhemmin pistäydyin naapurissa. Siellä se hänen kuvansa oli, hymyillen hän piti auran eli ”fältin” sarvista kiinni ja oli olevinaan niin kovin touhukas. Eikä varmasti kyntänyt metrin metriä.
Kun minulta jäi kuva samatta, olen säilyttänyt hartaalla mielellä huhtikuussa 1944 otettua kuvaa, jossa olen Vanhan mustan, jo parikymppisen tamman kanssa isovanhem-pieni pihamaalla. Samassa kuussa saattelimme rakastetun setäni Oivan sankarihautaan. Sitä tarkoitusta varten tätini varmaan oli kameransa ostanut. Kuvassa päässäni on tavallinen lasten lakki, jota tätini oli muokannut sotilassuikan näköiseksi. Koko komeuden kruunasi sitten aito kokardi.
Mooseksen kirjan 5. luvussa varoitetaan Israelin kansaa palvelemasta muita jumalia, sillä siitä seuraa isien pahojen tekojen kostaminen kolmanteen ja neljänteen polveen. Varmaan tämän Raamatun kohdan sisällöstä ollaan monta mieltä, esimerkiksi monet noteeraavat sen sellaisenaan sitä enempää pohtimatta. Mutta olisiko sen taustalla ikiaikaista kokemusta siitä, että samat asiat, hyvät ja pahat, kertautuvat joissakin suvuissa tavalla tai toisella? Kysymys voi olla nykykielellä lausuttuna ns. ylisukupolvisista ongelmista, jollaisia nykyään ovat erilaiset perinnölliset ja muut sairaudet, käytöshäiriöt ja väärät asenteet, joita pienet lapset imevät vanhemmiltaan sukupolvi sukupolvelta.
Oli sitten niin tai näin, kun vanhaksi elää, alkavat jostain muistin syövereistä pulpahdella vanhat muistot esiin. Niitähän on sekä hyviä, että vähän huonompia, onneksi niitä parempia on paljon enemmän. Paljon on ollut myös ns. läheltä piti tilanteita, joista kuitenkin on selvitty, lapsuudessa tietysti valppaiden aikuisten ansiosta. Tässä tarinassa ei nyt kylläkään tule esille mitään erityisen vakavaa, onpahan nyt ollut yhtä ja toista epätavallista.
Isäni puoleiset isovanhempani asuivat koko elämänsä ajan Nurmossa Etelä-Pohjanmaalla. Nykyään se kuuluu osana maakuntakeskukseen Seinäjoen kaupunkiin. Isoisäni isä kuoli 1880-luvulla äkillisesti nelikymppisenä heinäpellolle. Nelikymppinen leski avioitui pian taloudellisesta pakosta kauempana asuneen kuusikymppisen naapurin poikamiehen kanssa. Seitsemästä lapsesta kukin löysi aikanaan oman tiensä, isäpuiolen kuoleman jälkeen itse maaomaisuus jaettiin tasan isoisäni, ja yhden hänen vanhemman sisarensa kanssa. Tämä rakensi miehineen talon naapuriin noin sadan metrin päähän. Näin kanssakäyminen oli pakostakin usein toistuvaa. Kun lapsena aloin vanhempieni kanssa vierailla isovanhempieni luona, asui siinä naapurissa isäni serkkuja ja minun pikkuserkkujani. Isäni serkku oli juuri tuo Tommi, jonka vaiherikkaasta elämästä kerroin jo viime vuonna kohdassa 97/2023 Kukin taaplaa tyylillään (Joulukuu 2023). Tommi ei ollut miehen oikea nimi, hänen poikaansa, eli pikkuserkkuani kutsun tässä nimellä Augu.
Pikkuserkkuni Augu, minua seitsemän vuotta vanhempi, tapasi pistäytyä myös isovanhempieni tuvassa. Kerran he huomasivat, miten Augu nipisti minua siinä takkakivellä istuessamme. Minä tietysti aloin parikolmivuotiaana parkua, ja isovanhempani saivat selvän käsityksen pikkuserkun luonteesta. Seuraavasta Nurmon vierailusta muistan aika paljon. Talvella 1942–1943 elintarviketilanne oli sotaa käyvässä Suomessa vaikea. Sen takia lapsia siirrettiin sadoittain muihin pohjoismaihin, lähinnä Ruotsiin parempien ruokien äärelle. Minut lähetettiin Nurmoon, mikä oli minulle hyvin mieluisa ratkaisu. Siltä ajalta on minulla paljon lämpimiä muistoja.
Kun tiedossa oli Augun erikoislaatu, minua varjeltiin monin tavoin. Minulle tehtiin hiihtolatukin ns. vasikka-hakaan aivan keittiön ikkunan alle. Samalla Augulle annettiin porttikielto koko alueelle. Näin hän pääsi minulle tekemään kolttosia vain yhden kerran. Tuohon aikaan kaikissa taloissa pidettiin ruokatilanteen takia kaneja, jotka sikisivät taajaan. Kun minun nimikkokanini alkoi olla siinä vaiheessa, että synnyttämisen aika olisi kohta, neuvoi Augu, että ns. tappurat eli puinnin yhteydessä syntyneet oheistuotteet olisivat hyviä kuivikkeita. Niitä hänkin kuulemma laittaa omille kaneilleen. Seuraavana yönä poikaset syntyivät ja jokainen niistä hirttäytyi niihin tappuroihin. Kysyin sitten Augulta, miten hänen kaniensa kävi. ”No, en minä nyt sitten niitä laittanutkaan!”
Seuraavan kerran tapasin Augun jonain kesänä, jolloin hän opiskeli tätinsä kanssa oppikoulun kolmannen luokan oppimäärää. Hän oli kyllä kirjoittautunut Seinäjoen lyseoon, mutta hän oli joutunut kuulemma sairauden vuoksi jäämään pois. Täti oli aikanaan käynyt seitsemän luokkaa oppikoulua, ja oli tältä pohjalta sitten ollut ns. epäpätevänä opettajana sodan aikana jossain koulussa. Yksityisopetus jatkui ainakin osittain neljännen luokan opintojen parissa. Minulla on kyllä sellainen oletus, että Augu oli pahasti riitautunut oppilastoveriensa kanssa, eli aivan tavallisesta sairaudesta ei sitten ehkä ollutkaan kysymys.
Keskikoulukin tuli lopulta suoritettua. Augu hakeutui tämän jälkeen mielisairaanhoitajaharjoittelijaksi Ouluun. Mutta täälläkään polku ei kulkenut aivan suoraan. Hän nimittäin päästi suljetusta laitoksesta jonkin potilaan ulos sen jälkeen, kun tämä oli selostanut, että hänellä oli Ruotsissa suuria omaisuuksia. Sinne olisi sitten Augunkin pitänyt lähteä. Käräjätuomio oli lähellä, mutta sitten tuli avuksi isäni, poliisi, joka sai tuotua miehen Nurmoon vakuutettuaan, että hän henkilökohtaisesti valvoo tätä siellä kotona. Mutta yhtä ja toista tapahtui täälläkin. Kerran hän oli palaamassa kotiin Seinäjoen linja-autoasemalta, kun huomasi, että joku nuori nainen oli matkalaukkuineen epätietoinen mihin niistä busseista piti nousta. Hän oli tulossa Nurmoon erään suuren talon navetta-apulaiseksi. Augu riensi hätiin, neuvoi oikean bussin, ja lupasi opastaa perille saakka. Mutta kilometrin verran ennen tuota maataloa hän jäi tytön kanssa pois autosta, ja johdatti häntä tyhjillään olevan nuorisoseurantalon taakse. Tiettävästi tyttö kuitenkin riuskana ja ehkä fyysisesti vahvanakin pääsi pälkähästä.
Seuraavina vuosikymmeninä kävin Nurmossa harvakseltaan, usein kuitenkin perheineni tervehtimässä niin isovanhempiani kuin myöhemmin omia vanhempianikin. Naapureissa oli ihmetelty Augun kuvausintoa, tämä kun oli hankkinut itselleen aika harvinaisen vekottimen, eli kameran. Hän oli tällä välin siirtynyt Helsinkiin töihin. Kuvia otettiin yhtenä kesänä monista paikoista. Vielä 1950- luvulla traktorit olivat harvinaisia. Jos joku kauempana asuvan sukulainen tuli pihaan Fergusonillaan, piti Augusta ottaa kuva sen ratin äärestä. Samaa tapahtui, kun lähistöllä kulki ns. itsesitova, eli hevosten vetämä leikkuukone, jossa erityisen pyörivän siipimekanismin avulla sidottiin lyhteet narulla. Leikkuupuimureita ei tuohon aikaan ollut. Kerran hän kokosi kahden talon lehmät lähekkäin niin, että valokuvassa jäi näkymättömäksi niitä erottava piikkilanka. Tässä vaiheessa oli jo epävirallisesti käynyt selväksi, että hänellä oli kierroksessa nuori nainen, en tiedä oliko hän samalta työpaikalta vai ei. Pitkäaikainen avioliitto siitä sitten tulikin, taisi kestää kuolemaan asti. Augu menehtyi lopulta aikoinaan kahdeksankymppisenä.
Kerroin edellä, että suurempia harmeja ei minulle tästä kaikesta koitunut. Mutta yhtä asiaa en ole koskaan voinut antaa hänelle anteeksi. Kuuluin siihen ikäluokkaan, joka suuremmassa määrin vielä suoritti ns. syyskyntöjä hevosten kanssa. Kymmenkunta vuotta nuoremmat veljeni olivat jo traktorimiehiä. Kerran olin vielä lukiolaisena kyntämässä peltoa lähellä meille tulevaa pikkutietä, Oli kaksi tammahevosta, toisen pikkuvarsa juoksenteli siinä ympärillä vapaana. Augu sattui tulemaan omaan kotiinsa ja ehdotti valokuvien ottamista. ”Otan sinusta kuvan, kun otat sellaisen myös minusta”. Kun sitten aikojen päästä kysyin, joko saisin kuvani, hän vastasi: ”Valitettavasti ne molemmat menivät pilalle, kummankaan kuva ei onnistunut”. Siihen se asia sitten jäi. Joskus vuotta tai paria myöhemmin pistäydyin naapurissa. Siellä se hänen kuvansa oli, hymyillen hän piti auran eli ”fältin” sarvista kiinni ja oli olevinaan niin kovin touhukas. Eikä varmasti kyntänyt metrin metriä.
Kun minulta jäi kuva samatta, olen säilyttänyt hartaalla mielellä huhtikuussa 1944 otettua kuvaa, jossa olen Vanhan mustan, jo parikymppisen tamman kanssa isovanhem-pieni pihamaalla. Samassa kuussa saattelimme rakastetun setäni Oivan sankarihautaan. Sitä tarkoitusta varten tätini varmaan oli kameransa ostanut. Kuvassa päässäni on tavallinen lasten lakki, jota tätini oli muokannut sotilassuikan näköiseksi. Koko komeuden kruunasi sitten aito kokardi.
4. (72.)Malvassa on näytteillä erikoisia eläinveistoksia
Kesäkautena 2024 olen viipynyt selostuksissani aika paljon kotiseudullani, eli Malskilla tuttavallisesti sanoen. Aloitin visuaalisten taiteiden Malvan koko kesän jatkuneista näyttelyistä, jossa Juuret -pysyväisnäyttelyn lisäksi kaksi muutakin, Määränpää ja Jaksoton järjestelmä ovat vieläkin viimeisiä aikoja avoinna. Niistä olen tehnyt selkoa kohdassa 56/2024, joten en ala niitä tässä enää kertaamaan. Sen jälkeen jatkoin selostamalla niitä uusia pergolarakennelmia, joita on ilmestynyt alueen pienelle torille Mattssoninaukiolle. Tässä vaiheessa villiviinit olivat vielä pieniä taimia, mutta nyt lämpimän kesän mittaan niistä monet jo ulottuvat niiden tueksi rakennettujen kehikoiden tasalle. Ensi vuonna ne sitten ovat täydessä mitassaan. Torin uudistukset voi nähdä kohdasta 59/2024.
Tavallaan pysyin Malvassa vielä elokuun viimeisenä päivänä, jolloin Malvassa pidettiin ”venetsialaiset”, joiden nimeä ihmettelin. Näiden jälkeen vaihdoin maisemaa, ja nyt saavuin Viiskulmaan, ja sieltä poikkesin Väinö Hovilan puistotielle 68–70/2024. Jokin asia jäi kuitenkin vaivaamaan, ja sen kanssa palaan nyt taas Malvalle, tällä kertaa sen alakertaan.
Tämän jutun kirjoittamisessa turvauduin helppoon ratkaisuun, otin osan selostuksesta suoraan esitteestä. Eläinnäyttely oli rakennuksen alakerrassa, jonne päästiin paitsi säisiä käytäviä myöten, myös omasta ovesta suoraan ulkoa. Tämän esittelyjakson jälkeen on esimerkkejä mainioista eläinhahmoista.
Kesäkautena 2024 olen viipynyt selostuksissani aika paljon kotiseudullani, eli Malskilla tuttavallisesti sanoen. Aloitin visuaalisten taiteiden Malvan koko kesän jatkuneista näyttelyistä, jossa Juuret -pysyväisnäyttelyn lisäksi kaksi muutakin, Määränpää ja Jaksoton järjestelmä ovat vieläkin viimeisiä aikoja avoinna. Niistä olen tehnyt selkoa kohdassa 56/2024, joten en ala niitä tässä enää kertaamaan. Sen jälkeen jatkoin selostamalla niitä uusia pergolarakennelmia, joita on ilmestynyt alueen pienelle torille Mattssoninaukiolle. Tässä vaiheessa villiviinit olivat vielä pieniä taimia, mutta nyt lämpimän kesän mittaan niistä monet jo ulottuvat niiden tueksi rakennettujen kehikoiden tasalle. Ensi vuonna ne sitten ovat täydessä mitassaan. Torin uudistukset voi nähdä kohdasta 59/2024.
Tavallaan pysyin Malvassa vielä elokuun viimeisenä päivänä, jolloin Malvassa pidettiin ”venetsialaiset”, joiden nimeä ihmettelin. Näiden jälkeen vaihdoin maisemaa, ja nyt saavuin Viiskulmaan, ja sieltä poikkesin Väinö Hovilan puistotielle 68–70/2024. Jokin asia jäi kuitenkin vaivaamaan, ja sen kanssa palaan nyt taas Malvalle, tällä kertaa sen alakertaan.
Tämän jutun kirjoittamisessa turvauduin helppoon ratkaisuun, otin osan selostuksesta suoraan esitteestä. Eläinnäyttely oli rakennuksen alakerrassa, jonne päästiin paitsi säisiä käytäviä myöten, myös omasta ovesta suoraan ulkoa. Tämän esittelyjakson jälkeen on esimerkkejä mainioista eläinhahmoista.
Timo Ruokolaisen metallinen ”Takku” on näyttelyn tunnuseläin. Täytyy ihmetellä taiteilijan mielikuvitusta ja työmäärää, kun hän on tehnyt veistoksensa ohuista rautatangoista. Ihmeellisesti hän on saanut siihen luontevaa pentukoiran tuntua. Samaa voisin sanoa myös Veikko Haukkavaaran metsosta, joka mahdollisesti on soitimella ja pörhistellee sulkiaan ja pyrstöänsä, Tämäkin teos on raudasta.
Eila Hiltusen Metsän henki on raudasta ja pronssista. Jan-Erik Pedersenin sorsat ovat vuorostaan graniitista. Leila Hietalan pronssinen saukko valvoo valppaana ympäristöään.
3.(71.)Väinö Hovilan puistotie Kirkkopuiston rinteessä
Muutama aika sitten julkaisemassani Viiskulmaa esittelevässä kolumnissani tukeuduin mm. karttaan, jossa tuon tienoon tiet ja kadut näkyvät. Siinä vähän Päijänteenkadun yläpuolella Kirkkopuiston rinteessä kulkee kävelytie aivan mainitun kadun suuntaisesti. Se on saanut nimensä Keski-Lahden seurakunnan kirkkoherran Väinö Hovilan mukaan. Se kulkee vanhojen lehmusten alla Vesijärvenkadun ja Lahdenkadun välillä. Sen varrella liikuskelee päivittäin aika paljonkin väkeä, katselee rinteen luontoa ja levähtää välillä sen varrelle sijoitetuilla penkeillä. Ja mikä on liikuskellessa, sillä nykypäivän riesa sähköpotkulaudat, vauhdikkaat skuutit häiritsevät rauhallisia kulkijoita vain Päijänteenkadun jalkakäytävillä. Lain mukaan kai skuuttien pitäisi noudattaa samoja sääntöjä kuin polkupyöräilijöidenkin, mutta tästäkös ne mokomat kollit ja tyttöset välittävät. Kun ne laitteet vielä liikkuvat äänettömästi, on vaara aina tarjolla.
Muutama aika sitten julkaisemassani Viiskulmaa esittelevässä kolumnissani tukeuduin mm. karttaan, jossa tuon tienoon tiet ja kadut näkyvät. Siinä vähän Päijänteenkadun yläpuolella Kirkkopuiston rinteessä kulkee kävelytie aivan mainitun kadun suuntaisesti. Se on saanut nimensä Keski-Lahden seurakunnan kirkkoherran Väinö Hovilan mukaan. Se kulkee vanhojen lehmusten alla Vesijärvenkadun ja Lahdenkadun välillä. Sen varrella liikuskelee päivittäin aika paljonkin väkeä, katselee rinteen luontoa ja levähtää välillä sen varrelle sijoitetuilla penkeillä. Ja mikä on liikuskellessa, sillä nykypäivän riesa sähköpotkulaudat, vauhdikkaat skuutit häiritsevät rauhallisia kulkijoita vain Päijänteenkadun jalkakäytävillä. Lain mukaan kai skuuttien pitäisi noudattaa samoja sääntöjä kuin polkupyöräilijöidenkin, mutta tästäkös ne mokomat kollit ja tyttöset välittävät. Kun ne laitteet vielä liikkuvat äänettömästi, on vaara aina tarjolla.
Väinö Johannes Hovila (1894–1986) oli Lahden seura-kunnan kappalaisena 1936–1943, kirkkoherrana 1943–1962. Hovilan aikana Lahden seurakunnan jäsenmäärä kasvoi muuttoliikkeen myötä voimakkaasti. Haasteeseen vastattiin perustamalla uusia seurakuntia.
Seurakuntajaon jälkeen hän oli Keski-Lahden kirkko-herrana 1962–1965. Vuosien 1955–1961 aikana perus-tettiin Launeen, Joutjärven ja Salpausselän seurakunnat. Uuden keskuskirkon rakennustyöt alkoivat vasta 1977, jolloin Hovila oli jo eläkkeellä.
Oman työnsä lisäksi Hovila osallistui tarmokkaasti Lahden kunnalliselämään. Hän oli kaupunginvaltuuston jäsen 1950–1961, yhteiskoulun johtokunnan puheen-johtaja vuodesta 1954 alkaen ja kansanopiston säätiön hallituksen puheenjohtaja.
Kuva on Lahden historian toisesta osasta sivulta 326. Hovila oli tunnettu alttiudestaan palvella seurakunta-laisia. Hänestä ja hänen käyttämästään polkupyörästä on jäänyt lukemattomia muistoja. Osa näistä on surulli-siakin. Sota-aikana hänen ilmestymisensä koti-pihaan merkitsi usein suruviestin tuomista. Vuosikausia hän käytti kulkuneuvonaan polkupyörää. Se varastettiin usein, sillä pyöristä ja pyöränkumeista oli sota-aikana kova pula. Vanhemmiten Hovila hankki kuplavolkkarin.
Seurakuntajaon jälkeen hän oli Keski-Lahden kirkko-herrana 1962–1965. Vuosien 1955–1961 aikana perus-tettiin Launeen, Joutjärven ja Salpausselän seurakunnat. Uuden keskuskirkon rakennustyöt alkoivat vasta 1977, jolloin Hovila oli jo eläkkeellä.
Oman työnsä lisäksi Hovila osallistui tarmokkaasti Lahden kunnalliselämään. Hän oli kaupunginvaltuuston jäsen 1950–1961, yhteiskoulun johtokunnan puheen-johtaja vuodesta 1954 alkaen ja kansanopiston säätiön hallituksen puheenjohtaja.
Kuva on Lahden historian toisesta osasta sivulta 326. Hovila oli tunnettu alttiudestaan palvella seurakunta-laisia. Hänestä ja hänen käyttämästään polkupyörästä on jäänyt lukemattomia muistoja. Osa näistä on surulli-siakin. Sota-aikana hänen ilmestymisensä koti-pihaan merkitsi usein suruviestin tuomista. Vuosikausia hän käytti kulkuneuvonaan polkupyörää. Se varastettiin usein, sillä pyöristä ja pyöränkumeista oli sota-aikana kova pula. Vanhemmiten Hovila hankki kuplavolkkarin.
---------
Mutta kyllä puistotie on sinälläänkin ollut monenlaisten rientojen tapahtumapaikkana. Yhdestä niistä kirjoitin pari vuotta sitten seuraavasti. Perjantaina 2.9. 2022 puolenpäivän aikaan oli pöytiä ja penkkejä levitetty illallisvieraiden varalta koko Väinö Hovilan puistotien mitalta. Kun aika koitti, tunnelma oli viileästä syysilmasta huolimatta korkealla, ja ainakin vielä kello 21:n tienoilla iloinen puheensorina kuului katettujen pöytien äärestä. Työporukat, yhdistykset ja muut ryhmät olivat lähteneet liikkeelle. Oheiset kuvat olen ottanut Päijänteenkadulta käsin Ristinkirkon portaiden alapäästä Vesijärvenkadun suuntaan. Aamuun mennessä pöydät ja Päijänteen-kadulle sijoitetut bajamajatkin oli jo viety pois, turvallisuussyistä tietenkin.
Pöydät oli voinut varata etukäteen, piti tulla omin eväin tai ravintolan herkuin varustautuneina. Vihdoinkin päästiin jatkamaan jo ennen koronaa alkanutta perinnettä, jonka tautitilanne oli pariksi vuodeksi keskeyttänyt. Juhlavaa oli, oli valkoiset liinat ja hyvät tarjoilut, kunhan vielä olisi ollut edellisen perjantain sää, jotta ei olisi joutunut pistämään toppatakkeja niskaan! Tempaus kuului osana Mastofestareihin, joita vietettiin eri tavoin ympäri kaupunkia.
Mutta kyllä puistotie on sinälläänkin ollut monenlaisten rientojen tapahtumapaikkana. Yhdestä niistä kirjoitin pari vuotta sitten seuraavasti. Perjantaina 2.9. 2022 puolenpäivän aikaan oli pöytiä ja penkkejä levitetty illallisvieraiden varalta koko Väinö Hovilan puistotien mitalta. Kun aika koitti, tunnelma oli viileästä syysilmasta huolimatta korkealla, ja ainakin vielä kello 21:n tienoilla iloinen puheensorina kuului katettujen pöytien äärestä. Työporukat, yhdistykset ja muut ryhmät olivat lähteneet liikkeelle. Oheiset kuvat olen ottanut Päijänteenkadulta käsin Ristinkirkon portaiden alapäästä Vesijärvenkadun suuntaan. Aamuun mennessä pöydät ja Päijänteen-kadulle sijoitetut bajamajatkin oli jo viety pois, turvallisuussyistä tietenkin.
Pöydät oli voinut varata etukäteen, piti tulla omin eväin tai ravintolan herkuin varustautuneina. Vihdoinkin päästiin jatkamaan jo ennen koronaa alkanutta perinnettä, jonka tautitilanne oli pariksi vuodeksi keskeyttänyt. Juhlavaa oli, oli valkoiset liinat ja hyvät tarjoilut, kunhan vielä olisi ollut edellisen perjantain sää, jotta ei olisi joutunut pistämään toppatakkeja niskaan! Tempaus kuului osana Mastofestareihin, joita vietettiin eri tavoin ympäri kaupunkia.
2.(70.)Viiskulmassa ei ole enää viiden kadun risteystä
Tältä näyttää Päijänteenkadun alkupää myöhäiskesän aurinkoisena päivänä. Kadun sulkeva, ilmeisesti roomalaisista akvedukteista saadun mielleyhtymän tuloksena luotu porttikin on hiljalleen saanut laajan kannatuksen, tuskinpa sitä on kovin paljon moitittukaan. Akvedukteilla, eli vesijohdoilla johdettiin antiikin aikaan vesi laaksokohtien yli, molemmilla puolin laaksoa johdot sitten vietiin maan alle. Tämä lahtelainen versio on tehty kierrätysbetonista tarkoituksella hieman ränsistyneen oloiseksi, lohkeilevaksi ja esikuvistaan poiketen ruosteen väriseksi. Tämä Akseli Leinosen suunnittelema ja Kylän portti -nimen saanut teos valmistui vuonna 2021. Se on samalla ohi kulkeville ilmoitus siitä, että tätäkin kautta voi mennä Malskille, ja siellä vaikkapa visuaalisten taiteiden museoon Malvaan. Rakennelman takana näkyvän kerrostalon alakerrassa on kaupungin omistama Multi-Cultin huoneisto, jossa toimii mm. harvinaisempien kielien harrastaja-ryhmiä sekä mm. opetetaan suomen kieltä maahanmuuttajille.
Tältä näyttää Päijänteenkadun alkupää myöhäiskesän aurinkoisena päivänä. Kadun sulkeva, ilmeisesti roomalaisista akvedukteista saadun mielleyhtymän tuloksena luotu porttikin on hiljalleen saanut laajan kannatuksen, tuskinpa sitä on kovin paljon moitittukaan. Akvedukteilla, eli vesijohdoilla johdettiin antiikin aikaan vesi laaksokohtien yli, molemmilla puolin laaksoa johdot sitten vietiin maan alle. Tämä lahtelainen versio on tehty kierrätysbetonista tarkoituksella hieman ränsistyneen oloiseksi, lohkeilevaksi ja esikuvistaan poiketen ruosteen väriseksi. Tämä Akseli Leinosen suunnittelema ja Kylän portti -nimen saanut teos valmistui vuonna 2021. Se on samalla ohi kulkeville ilmoitus siitä, että tätäkin kautta voi mennä Malskille, ja siellä vaikkapa visuaalisten taiteiden museoon Malvaan. Rakennelman takana näkyvän kerrostalon alakerrassa on kaupungin omistama Multi-Cultin huoneisto, jossa toimii mm. harvinaisempien kielien harrastaja-ryhmiä sekä mm. opetetaan suomen kieltä maahanmuuttajille.
Harva tulee ajatelleeksi, että aikoinaan Päijänteenkatu oli Lahdenkadun ja Vesijärvenkadun suora yhdysväylä. Liikenteen lisääntyessä oli kuitenkin aiheellista laittaa tähän sulku. Liikenne johdettiin nyt Kulmakadun kautta. Kuten tunnettua, jokseenkin samalla kohdalla on Vesijärvenkadun ja Kirkkokadun risteys, siitä tuli vanha nimitys Viiskulma. Vasemmalla on Kirkkokadun mäki, katu jatkuu sitten suoraan oikealle. Vesijärvenkatu on toinen koko kaupungin valtaväylistä tällä suunnalla. Oheisen karttakuvan olen kaapannut Lahden karttapalvelun sivuilta.
Itse tulin Lahteen vasta vuonna 1969, joten kovin paljon en tuon Viiskulman varhaisempia vaiheita siis tunne. Eräs tapahtuma on jäänyt tältäkin ajalta mieleen. Joskus vuonna 1972 siellä tapahtui aikamoinen mellakka, tappelu, jossa oli osallisina myös maamme vähemmistökansalaisia. Ihan pienestä tapahtumasta ei ollut kysymys, sillä joukkoa rauhoittelemaan mennyt poliisi sai puukosta, ja toinen nyrkistä. Tapahtumat jatkuivat vielä poliisiasemalla, jonne jokunen mellakoitsija oli lopulta isommalla poliisijoukolla saatu kuljetettua. Kiinniotetut tekivät vielä sielläkin vastarintaa, ja taisi peräti neljä heidän kaveriaan tunkeutua heitä vapauttamaan. Tässä tilanteessa poliisikoira puri yhtä osallisista. Tästä tuli sitten oikeusjuttu, käräjäoikeus kyllä antoi poliiseille vapauttavan päätöksen, mutta Turun hovioikeuden tuomareilla oli jonkinlainen ymmärtämisvaihe meneillään, joten he tuomitsivat kaksi poliisia kuritushuonerangaistuksiin. Myöhemmin kyllä korkein oikeus vapautti heidät.
Hovioikeuden tuomio sai Lahdessa aikaan varsinaisen kansanliikkeen, jollaista ei sen koommin ole nähty, eikä kai juuri aikaisemminkaan. Kuorma-autoilijat organisoivat keskuudestaan kulkueen, joka eteni kävelyvauhtia pitkin Aleksanterinkatua. Rekkoja tuli ensin minuuttitolkulla, ja sitten alkoi tavallisten kansalaisten marssi. Mukana oli kosolti mm. ns. kaupungin kermaa. Nimiä en enää muista, mutta oli siellä ainakin mukana mm. Mukkulan yhteiskoulun rehtori. Siinä oli kysymys pelosta väkivaltaisuuksien lisääntymisestä kaupungissa. Mutta samalla se oli muistutus Turun hovioikeuden jäsenille, jotka jostain syystä toimivat kansan oikeustajun vastaisesti, tuijottivat kai liian pitkään pykäliään.
Hovioikeuden tuomio sai Lahdessa aikaan varsinaisen kansanliikkeen, jollaista ei sen koommin ole nähty, eikä kai juuri aikaisemminkaan. Kuorma-autoilijat organisoivat keskuudestaan kulkueen, joka eteni kävelyvauhtia pitkin Aleksanterinkatua. Rekkoja tuli ensin minuuttitolkulla, ja sitten alkoi tavallisten kansalaisten marssi. Mukana oli kosolti mm. ns. kaupungin kermaa. Nimiä en enää muista, mutta oli siellä ainakin mukana mm. Mukkulan yhteiskoulun rehtori. Siinä oli kysymys pelosta väkivaltaisuuksien lisääntymisestä kaupungissa. Mutta samalla se oli muistutus Turun hovioikeuden jäsenille, jotka jostain syystä toimivat kansan oikeustajun vastaisesti, tuijottivat kai liian pitkään pykäliään.
1. (69.) Päijänteenkadun ”venetsialaiset”
Kuten oheinen valokuva osoittaa, oli Päijänteenkadun myyjäisissä 31.8. 2024 vaisua tunnelmaa, oli kylläkin jonkin verran väkeä ja hyörinää myyntipöytien äärellä. Ennen kuin tätä kaikkea hehkutan enemmän, pitää hieman käsitellä tuon myyntitapahtuman nimen historiaa.
Kokkola Pohjanlahden rannalla vaurastui aikanaan merenkulun ja sen liitännäiselinkeinojen avulla. Oli laivanvarustajia ja varakkaita kauppiaita ja muitakin ns. isokenkäisiä. Toimeentulo parani myös ns. tavallisella kansalla. Ennen pitkää asutus laajeni pitkin lähirannikkoa, ja kaupungin edustalla olevaan saaristoon syntyi toinen toistaan komeampia kesähuviloita, myöhemmin kesämökkejäkin, kun kaiken kansan varallisuus myöten antoi. Varsin varhain syntyi ”rantaruattalaasten” (kuten Etelä-Pohjanmaalla tavattiin sanoa) huvilayhdyskuntia, joihin erilaiset paatit suuntasivat kokkansa heti koulujen loputtua kesäkuun alussa. Monesti perheillä oli tapana asua huviloilla aina elokuun loppuun, eli syyskuussa alkavaan kouluvuoteen saakka.
Näissä huvilayhdyskunnissa sitten seurusteltiin, ”visiteerattiin”, vietettiin erilaisia juhlia, nautittiin viinejä ja snapseja, usein myös rapujen painikkeeksi. Erityisesti alettiin juhlia lähtöpäiviä, luvattiin tavata kaupungissakin, ja pitää muutenkin yhteyksiä. Huomattiin, että elokuun pimenevissä illoissa valot heijastuivat mukavasti kotilahden veteen, joten juhlan kunniaksi niitä valoja vielä lisättiinkin. Kerran sitten joku asukkaista keksi, että tämähän on kuin Venetsiassa, sielläkin valot heijastuivat veteen, laguuniin ja lukuisiin kanaviin. Siitäpä sitten alettiin nostalgisoida, muistella menneitä Italian matkoja. Sitä miten matkaoppaan johdolla marssittiin läpi Pyhän Markuksen torin tai peräti Rialton sillan yli. Ruvettiin järjestämään venetsialaisia.
Aikanaan sitten supisuomalaiset myyntimiehet ja -naiset, eli nykykielellä siis myyntihenkilöt keksivät, että siinäpä olisi hyvä nimi, vaikka minkälaisille myyntitapahtumille tai jopa kaikenlaisille kissanristiäisille ympäri maakuntia. Osa väestä on nykyään jo käynyt Venetsiassa, ja loput ovat siitä ainakin valokuvien tai elokuvien perusteella unelmoineet. Ei ole mitenkään tärkeää, että ei ole kanavia eikä edes merenlahtia, pääasia on, että raha liikkuu. Tähän sarjaan kuuluivat myös Malvan edessä Päijänteenkadulla esillä olleet vanhan tavaran myyntipöydät. Kun kerran käsitesekaannuksia rakastetaan, niin ennen pitkää Mallasjuoman vanhaa tehdasrakennusta voitaisiin nimittää Colosseumiksi, ja Alvar Aallon Ristinkirkkoa Pietarinkirkoksi. Aikanaan sitten niihinkin totuttaisiin.
Kuten oheinen valokuva osoittaa, oli Päijänteenkadun myyjäisissä 31.8. 2024 vaisua tunnelmaa, oli kylläkin jonkin verran väkeä ja hyörinää myyntipöytien äärellä. Ennen kuin tätä kaikkea hehkutan enemmän, pitää hieman käsitellä tuon myyntitapahtuman nimen historiaa.
Kokkola Pohjanlahden rannalla vaurastui aikanaan merenkulun ja sen liitännäiselinkeinojen avulla. Oli laivanvarustajia ja varakkaita kauppiaita ja muitakin ns. isokenkäisiä. Toimeentulo parani myös ns. tavallisella kansalla. Ennen pitkää asutus laajeni pitkin lähirannikkoa, ja kaupungin edustalla olevaan saaristoon syntyi toinen toistaan komeampia kesähuviloita, myöhemmin kesämökkejäkin, kun kaiken kansan varallisuus myöten antoi. Varsin varhain syntyi ”rantaruattalaasten” (kuten Etelä-Pohjanmaalla tavattiin sanoa) huvilayhdyskuntia, joihin erilaiset paatit suuntasivat kokkansa heti koulujen loputtua kesäkuun alussa. Monesti perheillä oli tapana asua huviloilla aina elokuun loppuun, eli syyskuussa alkavaan kouluvuoteen saakka.
Näissä huvilayhdyskunnissa sitten seurusteltiin, ”visiteerattiin”, vietettiin erilaisia juhlia, nautittiin viinejä ja snapseja, usein myös rapujen painikkeeksi. Erityisesti alettiin juhlia lähtöpäiviä, luvattiin tavata kaupungissakin, ja pitää muutenkin yhteyksiä. Huomattiin, että elokuun pimenevissä illoissa valot heijastuivat mukavasti kotilahden veteen, joten juhlan kunniaksi niitä valoja vielä lisättiinkin. Kerran sitten joku asukkaista keksi, että tämähän on kuin Venetsiassa, sielläkin valot heijastuivat veteen, laguuniin ja lukuisiin kanaviin. Siitäpä sitten alettiin nostalgisoida, muistella menneitä Italian matkoja. Sitä miten matkaoppaan johdolla marssittiin läpi Pyhän Markuksen torin tai peräti Rialton sillan yli. Ruvettiin järjestämään venetsialaisia.
Aikanaan sitten supisuomalaiset myyntimiehet ja -naiset, eli nykykielellä siis myyntihenkilöt keksivät, että siinäpä olisi hyvä nimi, vaikka minkälaisille myyntitapahtumille tai jopa kaikenlaisille kissanristiäisille ympäri maakuntia. Osa väestä on nykyään jo käynyt Venetsiassa, ja loput ovat siitä ainakin valokuvien tai elokuvien perusteella unelmoineet. Ei ole mitenkään tärkeää, että ei ole kanavia eikä edes merenlahtia, pääasia on, että raha liikkuu. Tähän sarjaan kuuluivat myös Malvan edessä Päijänteenkadulla esillä olleet vanhan tavaran myyntipöydät. Kun kerran käsitesekaannuksia rakastetaan, niin ennen pitkää Mallasjuoman vanhaa tehdasrakennusta voitaisiin nimittää Colosseumiksi, ja Alvar Aallon Ristinkirkkoa Pietarinkirkoksi. Aikanaan sitten niihinkin totuttaisiin.
Oletin, että myyntitapahtuma mahdollisine musiikkiesityksineen olisi pidetty vanhaan tapaan kadulla visuaalisten taiteiden museon Malvan edessä. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä sateen takia kirpputori oli siirretty vanhan tehdasrakennuksen kolmannen kerroksen Sammio-saliin, jossa siellä täällä jotkut nuorehkot naiset sovittelivat käytettyjä vaatteita päälleen. Tarjontaa kyllä oli, oli siellä myös ainakin käsin tehtyjä koruja, ehkä vielä jotain sellaista, joita ei ohi kulkevan miehen silmä tavoittanut. Kovaäänistä jumputusta tuli jostain ämyristä, jonka yritin mahdollisimman nopeasta ohittaa.
Rakennuksen ensimmäisen kerroksen Kahvila Kahiwassa oli melkein tupa täynnä, sen sijaan Malskin Bistrossa oli aika hiljaista. Ant Brew -nimiseen olutkapakkaan en sisälle vilkaissut. Luultavasti siellä ei montaa asiakasta ollut, sillä liikkeen edessä oleva terassi oli aivan tyhjä. Sen eteen ajetun kioskiauton edessä oli joitakin miehiä odottamassa makkara- ja sämpyläannoksiaan. Molemmissa näissä alkaa vilinä vasta illalla, jolloin tuolit ovat täynnä ja sämpylöitä täytteineen myydään suuremmissa määrin.
Että sellaiset ”venetsialaiset” tällä kertaa !
Rakennuksen ensimmäisen kerroksen Kahvila Kahiwassa oli melkein tupa täynnä, sen sijaan Malskin Bistrossa oli aika hiljaista. Ant Brew -nimiseen olutkapakkaan en sisälle vilkaissut. Luultavasti siellä ei montaa asiakasta ollut, sillä liikkeen edessä oleva terassi oli aivan tyhjä. Sen eteen ajetun kioskiauton edessä oli joitakin miehiä odottamassa makkara- ja sämpyläannoksiaan. Molemmissa näissä alkaa vilinä vasta illalla, jolloin tuolit ovat täynnä ja sämpylöitä täytteineen myydään suuremmissa määrin.
Että sellaiset ”venetsialaiset” tällä kertaa !
10. (68.) Suoraa korruptiota ja hyväveli -verkostoja
Ylen aamutelevisiota kannatta katsoa, niin pysyy paremmin selvillä siitä missä mennään ja mistä puhutaan. Varsin avaava oli se keskustelu, jossa maanantaina 19.8. olivat mukana tutkiva toimittaja Salla Nazarenko ja hallintotieteiden tohtori Venla Mäntysalo. Niin kiinnostavaa oli, että kiirehdin lainaamaan oheisen teoksen Korruptio Suomessa. Sen pääkirjoittajana on ollut Nazarenko tukenaan työryhmä, johon kuului Mäntysalon lisäksi neljä tunnettua skribenttiä. Kirja oli valmistunut jo vuonna 2019, mutta sain siitä vihiä vasta nyt.
Televisiokeskustelu pidettiin sen takia, että nyt on tullut yleisempään tietoisuuteen se rikosvyyhti, joka liittyy thaimaalaisten marjanpoimijoiden epäinhimilliseen kohteluun Suomessa muutamana vuonna. Tästä on syytettynä Polarica-nimisen yhtiön entinen toimitusjohtaja Jukka Kristo. On katsottu, että Kriston toiminta on täyttänyt ihmiskaupan tunnusmerkit kaikkiaan 77 poimijan osalta. Juttu on laajentunut niin, että nyt myös elinkeinoministeriön hallitusneuvos Olli Sorainen on saanut syytteen, tällä kertaa lahjuksen vastaanottamisesta ja virkarikoksesta. Kristo on maksanut Soraisen lähiomaiselle tulleen viulun hinnan 5000 euroa, ilmeisesti kuvioissa on mukana myös toinen arvoviulu. En lähde tässä sen enempää penkomaan tätä juttua, vaan kiinnitän huomiota mainitun kirjan esille tuomiin, Suomessa sattuneisiin tapauksiin vuosikymmenten varrelta. Ihmettelen vain sitä, miksi hyväpalkkainen korkea valtion virkamies menee ehdottelemaan hänelle pientä summaa palkkioksi siitä, että hän oli jollain tapaa edistänyt Kriston töihin tulleiden marjanpoimijoiden kiintiöiden muotoutumista.
Ylen aamutelevisiota kannatta katsoa, niin pysyy paremmin selvillä siitä missä mennään ja mistä puhutaan. Varsin avaava oli se keskustelu, jossa maanantaina 19.8. olivat mukana tutkiva toimittaja Salla Nazarenko ja hallintotieteiden tohtori Venla Mäntysalo. Niin kiinnostavaa oli, että kiirehdin lainaamaan oheisen teoksen Korruptio Suomessa. Sen pääkirjoittajana on ollut Nazarenko tukenaan työryhmä, johon kuului Mäntysalon lisäksi neljä tunnettua skribenttiä. Kirja oli valmistunut jo vuonna 2019, mutta sain siitä vihiä vasta nyt.
Televisiokeskustelu pidettiin sen takia, että nyt on tullut yleisempään tietoisuuteen se rikosvyyhti, joka liittyy thaimaalaisten marjanpoimijoiden epäinhimilliseen kohteluun Suomessa muutamana vuonna. Tästä on syytettynä Polarica-nimisen yhtiön entinen toimitusjohtaja Jukka Kristo. On katsottu, että Kriston toiminta on täyttänyt ihmiskaupan tunnusmerkit kaikkiaan 77 poimijan osalta. Juttu on laajentunut niin, että nyt myös elinkeinoministeriön hallitusneuvos Olli Sorainen on saanut syytteen, tällä kertaa lahjuksen vastaanottamisesta ja virkarikoksesta. Kristo on maksanut Soraisen lähiomaiselle tulleen viulun hinnan 5000 euroa, ilmeisesti kuvioissa on mukana myös toinen arvoviulu. En lähde tässä sen enempää penkomaan tätä juttua, vaan kiinnitän huomiota mainitun kirjan esille tuomiin, Suomessa sattuneisiin tapauksiin vuosikymmenten varrelta. Ihmettelen vain sitä, miksi hyväpalkkainen korkea valtion virkamies menee ehdottelemaan hänelle pientä summaa palkkioksi siitä, että hän oli jollain tapaa edistänyt Kriston töihin tulleiden marjanpoimijoiden kiintiöiden muotoutumista.
Joittenkin kansainvälisten tutkimusten mukaan Suomi kuuluu maailman vähiten korruptoituneisiin maihin, oltiinko jossain tutkimuksessa jopa sijalla kaksi. Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että tehdyt tutkimukset suosivat kysymyksen asettelullaan suomalaisia, joten meikäläiset tapahtumat jäävät helposti tunnistamatta. Myytti suomalaisten puhtaudesta on siis vain myytti, jota sitäkin pitäisi ryhtyä pala palalta tutkimaan.
Meillä pidetään tärkeänä verkostoitua jo mahdollisimman varhain, armeijassa, viimeistään opiskeltaessa ja sitten työelämässä. Tästä on sitten lyhyt matka hyväveli-verkostoihin, joissa ääntä pitämättä jaetaan toisilleen etuja ja vastaetuja, usein esimerkiksi kunnallisessa rakentamisessa, kaupanteossa jne. Kirjan esipuheessa puhutaan siitä, miten niin helposti mennään harmaalle alueelle. Ylipäätään suomalaista korruptiota tutkittaessa puutteeksi mainitaan se, että ei tarpeeksi tunneta suomalaisen korporaatiokapitalismin rakenteita, suomalaisyritysten toimintaa ulkomailla, kaivoteollisuutta tai suuria pääomakeskittymiä jne. Tämän asian parantamiseksi annetaan kymmenkunta erilaista suositusta toimenpiteiksi.
Meillä pidetään tärkeänä verkostoitua jo mahdollisimman varhain, armeijassa, viimeistään opiskeltaessa ja sitten työelämässä. Tästä on sitten lyhyt matka hyväveli-verkostoihin, joissa ääntä pitämättä jaetaan toisilleen etuja ja vastaetuja, usein esimerkiksi kunnallisessa rakentamisessa, kaupanteossa jne. Kirjan esipuheessa puhutaan siitä, miten niin helposti mennään harmaalle alueelle. Ylipäätään suomalaista korruptiota tutkittaessa puutteeksi mainitaan se, että ei tarpeeksi tunneta suomalaisen korporaatiokapitalismin rakenteita, suomalaisyritysten toimintaa ulkomailla, kaivoteollisuutta tai suuria pääomakeskittymiä jne. Tämän asian parantamiseksi annetaan kymmenkunta erilaista suositusta toimenpiteiksi.
Tapausselosteita
Varsin kiintoisa on teoksen toinen luku nimeltä Konjakkeja ja kaksoisrooleja: otteita suomalaisesta korruptiohistoriasta. Sieltähän tulee esiin ”vanhoja tuttuja”, tapauksia, jotka jo miltei olivat unohtumassa. Luvussa aloitetaan 1940-luvun ns. Salaojaputkijutusta. Siinä ministeriksi ylennyt pääomistaja Raatikainen pyrki siirtämään osaomistamansa konkurssikypsän yrityksen kaupan kautta valtion yrityksen Pellonraivaus Oy:lle. Kun tämä ei onnistunut tehtiin muita operaatioita.
Seuraavalla vuosikymmenellä tuli sitten eteen ns. Kätilöopiston juttu. Siinä rakentaminen annettiin konkurssikypsälle yritykselle Teora Oy:lle. Valtionvarainministeri Aarre Simonen tuomittiin ”laiminlyönneistä tehdystä virkavirheestä”. Syytettä kevennettiin valtakunnan mahtajien painostuksesta.
Paljon monimutkaisempi oli ns. Salora- juttu, jossa syytettyinä oli kymmenittäin eturivin poliitikkoja, virkamiehiä ja yritysjohtajia. Se alkoi niin, että 1970-luvulla merkittäväksi yritykseksi nousut Salora halusi rakentaa ns. kuvaputkitehtaan, johon sillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi varoja, tarvittiin siis valtiota apuun. Salora lahjoitti ministereille ja muille asianosaisille luksusmatkoja ja kalliita stereoita. Vuonna 1976 perustettiin kaiken ”voitelun” jälkeen kuvaputkitehdas Valco, jonka johto miehitettiin demareilla. Tehtiin veropetoksia ja myytiin televisioita alennuksilla. Imatralle perustettu kuvaputkitehdas kaatui menekin heikkouden takia valtion sylin. Todella suuri joukko maan mahtavia tuomittiin eri pituisiin rangaistuksiin.
1980-luvulla sattui Helsingin metron rahoitusskandaali sekä ns. Noppa-juttu, eli mainitun yrityksen suorittama puoluerahoitusskandaali. Noppa sai Osuuspankkien keskusosakepankilta yksinoikeuden urakoida Tampereen seudun osuuspankin kiinteistökeskuksen rakentamisen. Tapauksessa liikkuivat lahjukset, ja sekä pankinjohtajia että puoluejohtajia joutui syytteeseen. Tässä tapauksessa tärveltyi nimenomaan keskustapuolueen maine.
Eräitä viimeisimpiä ovat olleet Iisalmen osuuspankin juttu, ja silloisen ministeri Kauko Juhantalon yritys koplata omien firmojensa rahoitusta siihen, että hän olisi valtion edustajana voinut auttaa SKOP:n omistaman Tampellan selviytymistä rahoitusongelmista. Ns. Matintalo-juttu 1990-luvulla tapahtui Turussa, ja sen tiimoilta myös tuomittiin useita näkyviä poliitikkoja ja yritysjohtajia.
Viimeisimpänä kirjassa käsitellään ns. vaalirahaskandaalia vuodelta 2008. Siinä oli tulilinjalla jälleen keskustapuolue ja silloinen pääministeri Matti Vanhanen. Monen kansanedustajan saaman vaalituen antajina oli suursijoittajia ja kaupan suuryrityksiä. Näistä ei kuitenkaan lain mukaisesti ilmoitettu. Välineenä oli Kehittyvien maakuntien Suomi- niminen yhdistys. Sen suurimpina rahoittajina olivat melkoisen suurilla osuuksilla Nova Group, Tokmannin -konserni ja Maskun kalustetalo.
Varsin kiintoisa on teoksen toinen luku nimeltä Konjakkeja ja kaksoisrooleja: otteita suomalaisesta korruptiohistoriasta. Sieltähän tulee esiin ”vanhoja tuttuja”, tapauksia, jotka jo miltei olivat unohtumassa. Luvussa aloitetaan 1940-luvun ns. Salaojaputkijutusta. Siinä ministeriksi ylennyt pääomistaja Raatikainen pyrki siirtämään osaomistamansa konkurssikypsän yrityksen kaupan kautta valtion yrityksen Pellonraivaus Oy:lle. Kun tämä ei onnistunut tehtiin muita operaatioita.
Seuraavalla vuosikymmenellä tuli sitten eteen ns. Kätilöopiston juttu. Siinä rakentaminen annettiin konkurssikypsälle yritykselle Teora Oy:lle. Valtionvarainministeri Aarre Simonen tuomittiin ”laiminlyönneistä tehdystä virkavirheestä”. Syytettä kevennettiin valtakunnan mahtajien painostuksesta.
Paljon monimutkaisempi oli ns. Salora- juttu, jossa syytettyinä oli kymmenittäin eturivin poliitikkoja, virkamiehiä ja yritysjohtajia. Se alkoi niin, että 1970-luvulla merkittäväksi yritykseksi nousut Salora halusi rakentaa ns. kuvaputkitehtaan, johon sillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi varoja, tarvittiin siis valtiota apuun. Salora lahjoitti ministereille ja muille asianosaisille luksusmatkoja ja kalliita stereoita. Vuonna 1976 perustettiin kaiken ”voitelun” jälkeen kuvaputkitehdas Valco, jonka johto miehitettiin demareilla. Tehtiin veropetoksia ja myytiin televisioita alennuksilla. Imatralle perustettu kuvaputkitehdas kaatui menekin heikkouden takia valtion sylin. Todella suuri joukko maan mahtavia tuomittiin eri pituisiin rangaistuksiin.
1980-luvulla sattui Helsingin metron rahoitusskandaali sekä ns. Noppa-juttu, eli mainitun yrityksen suorittama puoluerahoitusskandaali. Noppa sai Osuuspankkien keskusosakepankilta yksinoikeuden urakoida Tampereen seudun osuuspankin kiinteistökeskuksen rakentamisen. Tapauksessa liikkuivat lahjukset, ja sekä pankinjohtajia että puoluejohtajia joutui syytteeseen. Tässä tapauksessa tärveltyi nimenomaan keskustapuolueen maine.
Eräitä viimeisimpiä ovat olleet Iisalmen osuuspankin juttu, ja silloisen ministeri Kauko Juhantalon yritys koplata omien firmojensa rahoitusta siihen, että hän olisi valtion edustajana voinut auttaa SKOP:n omistaman Tampellan selviytymistä rahoitusongelmista. Ns. Matintalo-juttu 1990-luvulla tapahtui Turussa, ja sen tiimoilta myös tuomittiin useita näkyviä poliitikkoja ja yritysjohtajia.
Viimeisimpänä kirjassa käsitellään ns. vaalirahaskandaalia vuodelta 2008. Siinä oli tulilinjalla jälleen keskustapuolue ja silloinen pääministeri Matti Vanhanen. Monen kansanedustajan saaman vaalituen antajina oli suursijoittajia ja kaupan suuryrityksiä. Näistä ei kuitenkaan lain mukaisesti ilmoitettu. Välineenä oli Kehittyvien maakuntien Suomi- niminen yhdistys. Sen suurimpina rahoittajina olivat melkoisen suurilla osuuksilla Nova Group, Tokmannin -konserni ja Maskun kalustetalo.
Hyvinsyöneen tunnustuksia korruptio-Suomesta
Kirjan ehkä mielenkiintoisin luku on lopultakin kielitieteilijä Janne Saarikiven kirjoittama. Hänethän tunnetaan hyvin television keskusteluohjelmista. Tuo tämän jakson otsikoksi valittu lause sisälsi vielä Saarikiven kirjoittaman itseironisen jatkonkin: miten olen menestynyt perhetaustan, suhteiden ja luokkaidentiteetin avulla. Aihe sinänsä oli minulle sillä tavalla tuttu, sillä olen akateemisessa maailmasta huomannut, että taustat merkitsevät hyvin paljon niin uran etenemisen tai peräti sen kesken jäämisen kannalta.
Eräänlaisen alkukaneetin Saarikivi antaa myös muutamien tapausselostusten avulla. Hän nauraa ajatukselle, että Suomi olisi maailman vähiten korruptoitunut maa. Hän lähtee liikkeelle kahdesta isokenkäisten jutusta, jotka molemmat sattuivat kirjan kirjoittamisen aikoihin olemaan ajankohtaisia. Helsingin huumepoliisin päällikkö (Jari Aarnio) oli jäänyt kiinni huumeiden tuonnin organisoimisesta ja Helsingin piispan (Teemu Laajasalo) oman yrityksen kirjanpidossa oli epäselvyyksiä. Todettakoon kuitenkin, että näissä tapauksissa niiden vakavuudessa oli tietenkin hyvin suuri ero.
Entinen pääministeri (Juha Sipilä) oli Saarikiven mukaan vaurastunut firmoilleen tulevien valtiontukien ansiosta. Kaksi entistä pääministeriä oli tavallaan siirtynyt venäläisten palvelukseen (Paavo Lipponen) kaasuputken rakentamisen konsultiksi ja (Esko Aho) venäläisen suurpankin johtokuntaan.
Saarikivi korostaa, että suomalaisella korruptiolla on kaksi erityistä piirrettä. Siinä ei siirry niinkään rahaa taskusta toiseen, vaan palveluksia, jotka tietysti jälkeenpäin voivat tuottaa myös taloudellisia etuja. Toiseksi meillä ei puhuta korruptiosta, vaan ”maan tavasta”, jolla asiaa kaunistellaan. Korruptiota kutsutaan usein myös tehokkuudeksi, tekemisen meiningiksi tai reiluudeksi. Korruptiosta huomauttamista nimitetään kateudeksi, skandaalinkäryisyydeksi, pahantahtoisuudeksi ja vainoamiseksi.
Lasken Saarikiven ansioksi myös sen, että hän toteaa itse kuuluvansa ”kultapossukerhoon”, akateemisen sukutaustansa ja professorin virkansa mukaisesti ja niin edelleen. Hänen todella mielenkiintoisesta ja ajatteluun houkuttelevasta tekstistään otan tähän vielä pari otetta, joista akateemisen uran rakentaminen muun muassa näkyy. Kirjan lukeminen on varmasti jokaiselle asioita vähän pidemmälle ajattelevalle hyödyllistä ja kiintoisaa.
Kirjan ehkä mielenkiintoisin luku on lopultakin kielitieteilijä Janne Saarikiven kirjoittama. Hänethän tunnetaan hyvin television keskusteluohjelmista. Tuo tämän jakson otsikoksi valittu lause sisälsi vielä Saarikiven kirjoittaman itseironisen jatkonkin: miten olen menestynyt perhetaustan, suhteiden ja luokkaidentiteetin avulla. Aihe sinänsä oli minulle sillä tavalla tuttu, sillä olen akateemisessa maailmasta huomannut, että taustat merkitsevät hyvin paljon niin uran etenemisen tai peräti sen kesken jäämisen kannalta.
Eräänlaisen alkukaneetin Saarikivi antaa myös muutamien tapausselostusten avulla. Hän nauraa ajatukselle, että Suomi olisi maailman vähiten korruptoitunut maa. Hän lähtee liikkeelle kahdesta isokenkäisten jutusta, jotka molemmat sattuivat kirjan kirjoittamisen aikoihin olemaan ajankohtaisia. Helsingin huumepoliisin päällikkö (Jari Aarnio) oli jäänyt kiinni huumeiden tuonnin organisoimisesta ja Helsingin piispan (Teemu Laajasalo) oman yrityksen kirjanpidossa oli epäselvyyksiä. Todettakoon kuitenkin, että näissä tapauksissa niiden vakavuudessa oli tietenkin hyvin suuri ero.
Entinen pääministeri (Juha Sipilä) oli Saarikiven mukaan vaurastunut firmoilleen tulevien valtiontukien ansiosta. Kaksi entistä pääministeriä oli tavallaan siirtynyt venäläisten palvelukseen (Paavo Lipponen) kaasuputken rakentamisen konsultiksi ja (Esko Aho) venäläisen suurpankin johtokuntaan.
Saarikivi korostaa, että suomalaisella korruptiolla on kaksi erityistä piirrettä. Siinä ei siirry niinkään rahaa taskusta toiseen, vaan palveluksia, jotka tietysti jälkeenpäin voivat tuottaa myös taloudellisia etuja. Toiseksi meillä ei puhuta korruptiosta, vaan ”maan tavasta”, jolla asiaa kaunistellaan. Korruptiota kutsutaan usein myös tehokkuudeksi, tekemisen meiningiksi tai reiluudeksi. Korruptiosta huomauttamista nimitetään kateudeksi, skandaalinkäryisyydeksi, pahantahtoisuudeksi ja vainoamiseksi.
Lasken Saarikiven ansioksi myös sen, että hän toteaa itse kuuluvansa ”kultapossukerhoon”, akateemisen sukutaustansa ja professorin virkansa mukaisesti ja niin edelleen. Hänen todella mielenkiintoisesta ja ajatteluun houkuttelevasta tekstistään otan tähän vielä pari otetta, joista akateemisen uran rakentaminen muun muassa näkyy. Kirjan lukeminen on varmasti jokaiselle asioita vähän pidemmälle ajattelevalle hyödyllistä ja kiintoisaa.
9. (67.) Mitä kaikkea luokkakokouksista haetaan?
Luokkakokoukset ovat lopultakin aika mielenkiintoinen instituutio, josta voi löytää monenlaisia sosiaalisia aspekteja. Aluksi kokoontuu aika suuri joukko, joka sitten vuosien mittaan luonnollisista syistä harvenee, joskus aika traagisestikin.
Asiasta ei liene olemassa tieteellisiä tutkimuksia. Jos ajatellaan osallistujia, niin ylioppilastutkinnon jälkeen heti työelämään siirtyneet eivät kai juurikaan tule mukaan, eivät nekään, joilla muut opinnot ovat jääneet lyhyiksi. Näin kai tapahtuu myös silloin, kun koulussa sosiaalisesti korkealla ollut on syystä tai toisesta kokenut tuntuvan laskun. Elämä on nyt yleensä aika usein selvää mittaamista, sitä tekemäänhän raadollisesti sanoen luokkakokouksiinkin tullaan. Omassa mielessä vertaillaan, miten muut ovat tällä välin pärjänneet.
Riemuylioppilasvuonna 2005 osallistuimme lakit päässä mekin entisen koulumme uudessa rakennuksessa nuorten ylioppilaiden ensimmäiseen juhlaan. Siellähän me sitten olimme heidän ja kaiken kansan ihmeteltävinä. Silloinen rehtori kiitteli meitä elämäntyöstämme, kuten tietysti kuuluikin. Hän kertoi meistä myös lukuvuoden 1954–1955 vuosikertomukseen nojatuen. Hän mainitsi nimeltä ne kaksi toveriamme, jotka olivat kirjoittaneet kolme laudaturia. Hän myös totesi yhtenä könttänä, että viisi meistä oli saanut kaksi laudaturia, minä tiesin olleeni heistä yksi. Ei siis mitenkään loistava tulos suuresta koulusta, laudaturylioppilaita oli heitäkin vain kaksi, juuri nuo mainitut henkilöä. Molemmista heistäkin tuli lukion lehtoreita. Meitä lähti maailmalle molemmat kaksi ylioppilasluokkamme huomioon ottaen 53 nuorta, vain yhdestä heistä oli tullut väitellyt tohtori, nimeä ei myöskään mainittu.
Lapuan yhteiskoulu oli Suomen maaseutukoulujen tapaan aika lailla periferiaa. Vakituisia opettajia tosin oli, mutta esimerkiksi matemaattisissa aineissa oli paljon eräänlaisia kiertolaisia, syystä tai toisesta opintonsa Helsingissä keskeyttäneitä tai niitä, joilta opinnot olivat sodan takia jääneet enemmän tai vähemmän suorittamatta. Karkeasti ottaen meidän opintiemme sitten sujui koulun jälkeen niin, että approbatur-ylioppilaista tuli kansakoulunopettajia, sairaanhoitajia ja farmaseutteja. Cum laude ylioppilasta tuli oppikoulujen lehtoreita, pappeja ja jokunen insinööri matemaattisen linjan puolelta, yksi kauppatieteiden maisterikin. Erikoinen elämäntie oli silläkin toverillamme, joka lentokadettikurssilla rikkoi laskeutumisharjoituksissa koneensa, mutta pääsi sitten jopa parempaan hommaan lennonjohtajaksi.
Tulee mieleen useita muitakin tapauksia. Esimerkkinä olkoon eräänlainen luokkamme kunkku, naapuripitäjän lääkärin poika, lahjakas urheilija, kaunis ja komea nuori mies. Hän oli päälle päätteeksi hyvin miellyttävä, kenelläkään ei varmasti ollut mitään häntä vastaan, tuntui jopa siltä, että varsinkin tytöt ja naisopettajatkin häntä ihailivat. Koulun jälkeen tapasimme Helsingin yliopistossa, jossa hän oli ehtinyt opiskella vuoden verran valtiotieteitä. Mutta ei ilmeisestikään erikoisemmalla menestyksellä, sillä heti toisen vuotensa alussa hän siirtyi toisen kaupungin opettajakorkeakouluun, josta valmistui kahdessa vuodessa kansakoulunopettajaksi, kuten silloin vielä oli mahdollista. Hän suoritti elämäntyötään eräässä maakuntakaupungissa, jossa hän oli ilmeisesti monessa mukana, erityisen ansiokkaasti urheilun ja liikunnan järjestötoiminnassa. Mutta kertaakaan hän ei tullut luokkakokouksiin, vaikka kokoonkutsujat häntä useaan kertaan pyysivät. Tiedekunnista puheen ollen, vanha slogan kuului tuohon aikaan niin, että valtiotieteelliseen ja teologiseen pääsi, kun selvisi Porthanian pyöröovista. Mainittu Porthania oli Helsingin yliopiston instituuttirakennus siinä päärakennuksen läheisyydessä. Historiaa opiskelemaan muuten pääsi jo silloin vain pääsykokeen kautta.
Luokkakokouksiin kuuluvat tietysti myös esittelyt, eli kukin kertoo, mitä on välillä kuluneiden vuosien aikana tehnyt. 20-vuotiskokokksessa muistaakseni neljän miehen ryhmässä eräs Rovaniemen maalaiskunnassa työskennellyt miesopettaja kertoi palkastaan, jota siihen aikaan maksettu Lapin lisä tuntuvasti korotti. Hän tuntui kuitenkin pettyneeltä, kun meillä muilla kolmella markkamäärät olivat hänen ilmoittamiaan suuremmat.
Ensi vuonna tulisi sitten jo täyteen 70 vuotta. Tiedossani ei ole montakaan, joka saattaisi sellaiseen osallistua, jos joku järjestäisi. Vaikka tässä nyt näitä kaikenlaisia sepustelen, ei matka olisi minullekaan enää mahdollinen, ei edes, vaikka jälkikasvu näkisi aiheelliseksi viedä perille. Matka Etelä-Pohjanmaalle on Lahdesta jo ylivoimaisen pitkä. Kaukana takana ovat jo ne ajat, jolloin tuon kolmisen sataa kilometriä tuli autolla taitetuksi tuosta vain. Ja tulihan se kerran viisikymppisenä tehtyä polkupyörälläkin, kolme 70 kilometrin ja lopuksi neljäntenä yksi 130 kilometrin etappi! Eikä se silloin paljon seuraavina päivinä edes tuntunut. Aika aikaa kutakin!
Luokkakokoukset ovat lopultakin aika mielenkiintoinen instituutio, josta voi löytää monenlaisia sosiaalisia aspekteja. Aluksi kokoontuu aika suuri joukko, joka sitten vuosien mittaan luonnollisista syistä harvenee, joskus aika traagisestikin.
Asiasta ei liene olemassa tieteellisiä tutkimuksia. Jos ajatellaan osallistujia, niin ylioppilastutkinnon jälkeen heti työelämään siirtyneet eivät kai juurikaan tule mukaan, eivät nekään, joilla muut opinnot ovat jääneet lyhyiksi. Näin kai tapahtuu myös silloin, kun koulussa sosiaalisesti korkealla ollut on syystä tai toisesta kokenut tuntuvan laskun. Elämä on nyt yleensä aika usein selvää mittaamista, sitä tekemäänhän raadollisesti sanoen luokkakokouksiinkin tullaan. Omassa mielessä vertaillaan, miten muut ovat tällä välin pärjänneet.
Riemuylioppilasvuonna 2005 osallistuimme lakit päässä mekin entisen koulumme uudessa rakennuksessa nuorten ylioppilaiden ensimmäiseen juhlaan. Siellähän me sitten olimme heidän ja kaiken kansan ihmeteltävinä. Silloinen rehtori kiitteli meitä elämäntyöstämme, kuten tietysti kuuluikin. Hän kertoi meistä myös lukuvuoden 1954–1955 vuosikertomukseen nojatuen. Hän mainitsi nimeltä ne kaksi toveriamme, jotka olivat kirjoittaneet kolme laudaturia. Hän myös totesi yhtenä könttänä, että viisi meistä oli saanut kaksi laudaturia, minä tiesin olleeni heistä yksi. Ei siis mitenkään loistava tulos suuresta koulusta, laudaturylioppilaita oli heitäkin vain kaksi, juuri nuo mainitut henkilöä. Molemmista heistäkin tuli lukion lehtoreita. Meitä lähti maailmalle molemmat kaksi ylioppilasluokkamme huomioon ottaen 53 nuorta, vain yhdestä heistä oli tullut väitellyt tohtori, nimeä ei myöskään mainittu.
Lapuan yhteiskoulu oli Suomen maaseutukoulujen tapaan aika lailla periferiaa. Vakituisia opettajia tosin oli, mutta esimerkiksi matemaattisissa aineissa oli paljon eräänlaisia kiertolaisia, syystä tai toisesta opintonsa Helsingissä keskeyttäneitä tai niitä, joilta opinnot olivat sodan takia jääneet enemmän tai vähemmän suorittamatta. Karkeasti ottaen meidän opintiemme sitten sujui koulun jälkeen niin, että approbatur-ylioppilaista tuli kansakoulunopettajia, sairaanhoitajia ja farmaseutteja. Cum laude ylioppilasta tuli oppikoulujen lehtoreita, pappeja ja jokunen insinööri matemaattisen linjan puolelta, yksi kauppatieteiden maisterikin. Erikoinen elämäntie oli silläkin toverillamme, joka lentokadettikurssilla rikkoi laskeutumisharjoituksissa koneensa, mutta pääsi sitten jopa parempaan hommaan lennonjohtajaksi.
Tulee mieleen useita muitakin tapauksia. Esimerkkinä olkoon eräänlainen luokkamme kunkku, naapuripitäjän lääkärin poika, lahjakas urheilija, kaunis ja komea nuori mies. Hän oli päälle päätteeksi hyvin miellyttävä, kenelläkään ei varmasti ollut mitään häntä vastaan, tuntui jopa siltä, että varsinkin tytöt ja naisopettajatkin häntä ihailivat. Koulun jälkeen tapasimme Helsingin yliopistossa, jossa hän oli ehtinyt opiskella vuoden verran valtiotieteitä. Mutta ei ilmeisestikään erikoisemmalla menestyksellä, sillä heti toisen vuotensa alussa hän siirtyi toisen kaupungin opettajakorkeakouluun, josta valmistui kahdessa vuodessa kansakoulunopettajaksi, kuten silloin vielä oli mahdollista. Hän suoritti elämäntyötään eräässä maakuntakaupungissa, jossa hän oli ilmeisesti monessa mukana, erityisen ansiokkaasti urheilun ja liikunnan järjestötoiminnassa. Mutta kertaakaan hän ei tullut luokkakokouksiin, vaikka kokoonkutsujat häntä useaan kertaan pyysivät. Tiedekunnista puheen ollen, vanha slogan kuului tuohon aikaan niin, että valtiotieteelliseen ja teologiseen pääsi, kun selvisi Porthanian pyöröovista. Mainittu Porthania oli Helsingin yliopiston instituuttirakennus siinä päärakennuksen läheisyydessä. Historiaa opiskelemaan muuten pääsi jo silloin vain pääsykokeen kautta.
Luokkakokouksiin kuuluvat tietysti myös esittelyt, eli kukin kertoo, mitä on välillä kuluneiden vuosien aikana tehnyt. 20-vuotiskokokksessa muistaakseni neljän miehen ryhmässä eräs Rovaniemen maalaiskunnassa työskennellyt miesopettaja kertoi palkastaan, jota siihen aikaan maksettu Lapin lisä tuntuvasti korotti. Hän tuntui kuitenkin pettyneeltä, kun meillä muilla kolmella markkamäärät olivat hänen ilmoittamiaan suuremmat.
Ensi vuonna tulisi sitten jo täyteen 70 vuotta. Tiedossani ei ole montakaan, joka saattaisi sellaiseen osallistua, jos joku järjestäisi. Vaikka tässä nyt näitä kaikenlaisia sepustelen, ei matka olisi minullekaan enää mahdollinen, ei edes, vaikka jälkikasvu näkisi aiheelliseksi viedä perille. Matka Etelä-Pohjanmaalle on Lahdesta jo ylivoimaisen pitkä. Kaukana takana ovat jo ne ajat, jolloin tuon kolmisen sataa kilometriä tuli autolla taitetuksi tuosta vain. Ja tulihan se kerran viisikymppisenä tehtyä polkupyörälläkin, kolme 70 kilometrin ja lopuksi neljäntenä yksi 130 kilometrin etappi! Eikä se silloin paljon seuraavina päivinä edes tuntunut. Aika aikaa kutakin!
8. (66.) Touko-kesäkuu on luokkakokousten aikaa
Sain joskus toukokuun alussa kutsun vanhassa koulussani vuonna 1974 ylioppilaiksi kirjoittaneiden ns. riemuylioppilaiden luokkakokoukseen. Kutsun esitti sen aikainen oppilaani, nyt jo eläkkeelle siirtynyt erikoislääkäri, facebook-kaverini ja luokkansa kokoonkutsuja. Tilaisuus olisi kuitenkin vaatinut niin paljon liikkumista Radiomäellä ja Mukkulan koulujen alueella, että en olisi voinut mitenkään kyetä mukaan. Mukaan lähtö olisi bussikuljetuksista huolimatta vienyt myös sen verran paljon aikaa, että väsymys olisi voittanut siitäkin huolimatta, että en tietenkään olisi jaksanut enää jonnekin Niemen kampuksen ravintolaan iltaa jatkamaan. Entiset parikymppisetkin olivat jo niin paljon muuttuneet, että tuskin olisin heistä ketään enää ulkonäöltä tuntenut. Lopulta kutsujat olivat saaneet mukaan kolme minua paljon nuorempaa lehtoria. Kato oli käynyt, vähänhän meitä on enää jäljellä.
Ajatukset suuntautuivat luonnollisesti myös omiin luokkakokouksiini, olletikin, kun seuraava vuosikymmen tulisi täyteen ensi vuonna. Ajatus lensi myös pohtimaan tuota luokkakokousinstituutiota sellaisenaan. Eli millaisin odotuksiin niihin tullaan, ja millaisin ajatuksin muistetaan jälkeenpäin.
Meillä ensimmäinen luokkakokous oli 20 vuoden kuluttua vuonna 1975. Muutamia luokkatovereita oli lähtenyt jo tätä ennen, ehkä eniten oli liikuttanut kaikkien arvostaman Joel Leppilahden kohtalo. Joelilla oli synnynnäinen lonkkavika, hän kulki vähän vaikeasti, mutta kevytrakenteisena pärjäsi hyvin telinevoimistelussa, jolla siihen aikaan oli suhteettoman suuri osuus liikunnan opetuksessa, kenties muistona vuosien 1948 ja 1952 olympiakisoista, jolloin Suomi oli näissä lajeissa saanut useita mitaleja. Joel oli ollut vuoden ns. epäpätevänä kansakoulun opettajana tienatakseen rahaa lonkkaan tehtävää leikkausta varten. Mutta leikkauksen yhteydessä lähti veritulppa liikkeelle, ja Joel menehtyi jo vuoden 1956 alkukesästä.
Sinänsä tuo 20-vuotisjuhla sujui aika railakkaissa merkeissä. Järjestelytoimikunta oli vuokrannut Lapuan emäntäkoulun tilat, oli järjestetty baari, josta omakustannushintaan myytiin viinipulloja ja drinkkejä. Tanssia jytkytettiin aamupuolelle yötä. Taisivat vanhan körttikoulun entiset opettajat ja perustajat vuodelta 1904 ja sen jälkeen kääntyä haudoissaan. !0 ja sitten 20 vuotta tämän illan jälkeen myöhemmin meno jo rauhoittui, siirryttiin erään luokkatoverimme entiselle kotitalolle Lapuanjoen rantaan. Sen oli ostanut joku vähän nuorempi saman koulun oppilas, joka oli perustanut sinne ravintolan ja majoituslaitoksen.
Vuonna 2005 meillä oli sitten tuo riemuylioppilasvuosi, 50 vuotta oli kulunut, mutta oltiin vielä aika hyvässä kunnossa. Mukana oli mm. eläkkeellä ollut liikunnan lehtori Inkeri Lehtonen (os. Talvitie), joka oli juuri palannut jostain Euroopan kaupungista voitettuaan siellä ylivoimaisesti ikäluokkansa seniorikilpailuissa Euroopan mestaruuden kiekossa ja joissakin muissakin lajeissa. Kokoonnuimme toukokuussa, mutta saman vuoden itsenäisyyspäivänä hänet siunattiin silloisen kotipaikkakuntansa Jyväskylän multiin. Kukaan ei voinut aavistaa, että hän oli silloin vielä jäljellä olleista se ensimmäinen poistuja. Syynä oli salakavala suolistosyöpä. Arvatkaapa, kuinka moni sinä syksynä kävi varmuuden vuoksi tähystyksissä! Itse olin kouluaikana mielestäni aika hyvä kiekonheittäjä, voitin kaikki muut pojat, mutta hävisin aina Inkerille, joka osasi heittäessään oikealla tavalla sähäkästi pyörähtää. Hän olikin Suomen paras naisheittäjä kymmenkunta vuotta, välillä myös Pohjoismaiden mestari.
Kun ylioppilaaksi tulostamme oli kulunut 60 vuotta, oli alkuperäisestä 53:n hengen joukosta koolla enää alle 10 osanottajaa. Itse olin ajatellut mennä mukaan, mutta kun pojantyttärellä oli rippijuhla samaan aikaan Lohjalla, jäi matka tekemättä. Ajelin Lahdesta kyllä autolla Lohjalle, mutta rasitusta välttääksemme jäimme vaimoni kanssa yöksi Vivamon kurssikeskukseen. Lisäksi Lahdesta olisi Etelä-Pohjanmaalle ollut jo aivan liian pitkä matka, vuodet olivat vaatineet veronsa.
Siitä sitten on joukkomme vieläkin harventunut, joka vuosi on ollut jonkun tai joidenkin vuoro lähteä. Muutama meistä alun perin yli viidestäkymmenestä on vielä jäljellä, mutta tuskin meillä enää ensi vuonna 70-vuotisjuhlia pidetään. Tulee jo mieleen vanha kertomus vanhasta herrasta, joka joskus kauan sitten oli junassa matkalla entiseen koulukaupunkiinsa luokkakokoukseen. Vanhan herran jututtaja oli kysynyt, montako muuta oli ollut edellisen vuoden luokkakokouksessa. Vastaus oli: Viime vuonna olin jo ainoa!
Ja onhan näitä juttuja enemmänkin. Anoppini kertoi viimeisestä luokkakokouksestaan Helsingissä seuraavaan tapaan: ”Meitä oli koolla neljä vanhaa naista, yksi ei muistanut mitään, toinen ei ymmärtänyt mitään, ja me kaksi muuta emme kuulleet mitään. Mutta meillä oli koko ajan niin hauskaa!”
Sain joskus toukokuun alussa kutsun vanhassa koulussani vuonna 1974 ylioppilaiksi kirjoittaneiden ns. riemuylioppilaiden luokkakokoukseen. Kutsun esitti sen aikainen oppilaani, nyt jo eläkkeelle siirtynyt erikoislääkäri, facebook-kaverini ja luokkansa kokoonkutsuja. Tilaisuus olisi kuitenkin vaatinut niin paljon liikkumista Radiomäellä ja Mukkulan koulujen alueella, että en olisi voinut mitenkään kyetä mukaan. Mukaan lähtö olisi bussikuljetuksista huolimatta vienyt myös sen verran paljon aikaa, että väsymys olisi voittanut siitäkin huolimatta, että en tietenkään olisi jaksanut enää jonnekin Niemen kampuksen ravintolaan iltaa jatkamaan. Entiset parikymppisetkin olivat jo niin paljon muuttuneet, että tuskin olisin heistä ketään enää ulkonäöltä tuntenut. Lopulta kutsujat olivat saaneet mukaan kolme minua paljon nuorempaa lehtoria. Kato oli käynyt, vähänhän meitä on enää jäljellä.
Ajatukset suuntautuivat luonnollisesti myös omiin luokkakokouksiini, olletikin, kun seuraava vuosikymmen tulisi täyteen ensi vuonna. Ajatus lensi myös pohtimaan tuota luokkakokousinstituutiota sellaisenaan. Eli millaisin odotuksiin niihin tullaan, ja millaisin ajatuksin muistetaan jälkeenpäin.
Meillä ensimmäinen luokkakokous oli 20 vuoden kuluttua vuonna 1975. Muutamia luokkatovereita oli lähtenyt jo tätä ennen, ehkä eniten oli liikuttanut kaikkien arvostaman Joel Leppilahden kohtalo. Joelilla oli synnynnäinen lonkkavika, hän kulki vähän vaikeasti, mutta kevytrakenteisena pärjäsi hyvin telinevoimistelussa, jolla siihen aikaan oli suhteettoman suuri osuus liikunnan opetuksessa, kenties muistona vuosien 1948 ja 1952 olympiakisoista, jolloin Suomi oli näissä lajeissa saanut useita mitaleja. Joel oli ollut vuoden ns. epäpätevänä kansakoulun opettajana tienatakseen rahaa lonkkaan tehtävää leikkausta varten. Mutta leikkauksen yhteydessä lähti veritulppa liikkeelle, ja Joel menehtyi jo vuoden 1956 alkukesästä.
Sinänsä tuo 20-vuotisjuhla sujui aika railakkaissa merkeissä. Järjestelytoimikunta oli vuokrannut Lapuan emäntäkoulun tilat, oli järjestetty baari, josta omakustannushintaan myytiin viinipulloja ja drinkkejä. Tanssia jytkytettiin aamupuolelle yötä. Taisivat vanhan körttikoulun entiset opettajat ja perustajat vuodelta 1904 ja sen jälkeen kääntyä haudoissaan. !0 ja sitten 20 vuotta tämän illan jälkeen myöhemmin meno jo rauhoittui, siirryttiin erään luokkatoverimme entiselle kotitalolle Lapuanjoen rantaan. Sen oli ostanut joku vähän nuorempi saman koulun oppilas, joka oli perustanut sinne ravintolan ja majoituslaitoksen.
Vuonna 2005 meillä oli sitten tuo riemuylioppilasvuosi, 50 vuotta oli kulunut, mutta oltiin vielä aika hyvässä kunnossa. Mukana oli mm. eläkkeellä ollut liikunnan lehtori Inkeri Lehtonen (os. Talvitie), joka oli juuri palannut jostain Euroopan kaupungista voitettuaan siellä ylivoimaisesti ikäluokkansa seniorikilpailuissa Euroopan mestaruuden kiekossa ja joissakin muissakin lajeissa. Kokoonnuimme toukokuussa, mutta saman vuoden itsenäisyyspäivänä hänet siunattiin silloisen kotipaikkakuntansa Jyväskylän multiin. Kukaan ei voinut aavistaa, että hän oli silloin vielä jäljellä olleista se ensimmäinen poistuja. Syynä oli salakavala suolistosyöpä. Arvatkaapa, kuinka moni sinä syksynä kävi varmuuden vuoksi tähystyksissä! Itse olin kouluaikana mielestäni aika hyvä kiekonheittäjä, voitin kaikki muut pojat, mutta hävisin aina Inkerille, joka osasi heittäessään oikealla tavalla sähäkästi pyörähtää. Hän olikin Suomen paras naisheittäjä kymmenkunta vuotta, välillä myös Pohjoismaiden mestari.
Kun ylioppilaaksi tulostamme oli kulunut 60 vuotta, oli alkuperäisestä 53:n hengen joukosta koolla enää alle 10 osanottajaa. Itse olin ajatellut mennä mukaan, mutta kun pojantyttärellä oli rippijuhla samaan aikaan Lohjalla, jäi matka tekemättä. Ajelin Lahdesta kyllä autolla Lohjalle, mutta rasitusta välttääksemme jäimme vaimoni kanssa yöksi Vivamon kurssikeskukseen. Lisäksi Lahdesta olisi Etelä-Pohjanmaalle ollut jo aivan liian pitkä matka, vuodet olivat vaatineet veronsa.
Siitä sitten on joukkomme vieläkin harventunut, joka vuosi on ollut jonkun tai joidenkin vuoro lähteä. Muutama meistä alun perin yli viidestäkymmenestä on vielä jäljellä, mutta tuskin meillä enää ensi vuonna 70-vuotisjuhlia pidetään. Tulee jo mieleen vanha kertomus vanhasta herrasta, joka joskus kauan sitten oli junassa matkalla entiseen koulukaupunkiinsa luokkakokoukseen. Vanhan herran jututtaja oli kysynyt, montako muuta oli ollut edellisen vuoden luokkakokouksessa. Vastaus oli: Viime vuonna olin jo ainoa!
Ja onhan näitä juttuja enemmänkin. Anoppini kertoi viimeisestä luokkakokouksestaan Helsingissä seuraavaan tapaan: ”Meitä oli koolla neljä vanhaa naista, yksi ei muistanut mitään, toinen ei ymmärtänyt mitään, ja me kaksi muuta emme kuulleet mitään. Mutta meillä oli koko ajan niin hauskaa!”
7. (65.) Lauantairetki Lahden satamaan
Pitkän tauon jälkeen tuli lähdettyä katsele-maan, miltä Lahden satamassa näyttää näin elokuun puolivälissä. Tulimme paikalle lauantaina 17.8. Vesijärvenkatua pitkiin, poistuimme Pikku-Vesijärven puiston kautta. Matkalla havainnoitiin erinäisiä lahtelaisia tunnusmerkkejä, niistä ensim-mäisenä kookas kirjainyhdistelmä, jossa nuoret kiipeilivät. Odotimme kuitenkin, jotta he ehtisivät poistua paikalta. Laitu-reissa seisoviin laivoihin ei tällä kertaa kiinnitetty huomiota, huomasimme kuitenkin, että Laitiala-laiva oli myynnissä.
Seuraavaksi pysähdyttiin Lanun puistoon johtavien portaiden äärelle. Muistelin, miten ikätoverini, 88 vuotta jo täyttänyt Aallosen Jussi oli kertonut miltei päivittäin kävelevänsä vaimonsa kanssa satamaan ja nousevansa juuri nuo portaat ylös, kuulemma vain yhdellä pysähdyksellä. Aikamoinen suoritus, ja vielä miltei päivittäin!
Portaat kaartuvat ylempänä oikealle puiden taakse. En ole aivan varma, kuuluivatko portaat siihen puurakennus-puistoon, jota on rakennettu vuosittain järjestetyn kilpailun voittajien ohjeiden mukaan.
Portaat kaartuvat ylempänä oikealle puiden taakse. En ole aivan varma, kuuluivatko portaat siihen puurakennus-puistoon, jota on rakennettu vuosittain järjestetyn kilpailun voittajien ohjeiden mukaan.
Sen sijaan tiedän kyllä varmuu-della, että tämä rakennelma, ”Levähdyspaikka”, on tuon kilpai-lun perua. Vuotta tai silloisen kilpailun voittajan nimeä en muis-ta. Kilpailun oheistuotteena syntyneeseen puutuotepuistoon kuuluu kymmenkunta rakennel-maa, yksi rakennuskin.
Ohikulkeva ryhmä kertoi mennes-sään viettävänsä Osuuspankin virkistyspäivää. Suuntana olivat Lahden hyppyrimäet, joita kuu-lemma itse Janne Ahonen oli tulossa esittelemään. Näillä main tapasimme sitten vanhan tuttava-pariskunnan Tuglas-seurasta.He vähän nuorempina jaksavat kyllä lenkkeillä pidempiäkin matkoja.
Ohikulkeva ryhmä kertoi mennes-sään viettävänsä Osuuspankin virkistyspäivää. Suuntana olivat Lahden hyppyrimäet, joita kuu-lemma itse Janne Ahonen oli tulossa esittelemään. Näillä main tapasimme sitten vanhan tuttava-pariskunnan Tuglas-seurasta.He vähän nuorempina jaksavat kyllä lenkkeillä pidempiäkin matkoja.
Väkeä alkoi sitten lappaa paikalle enemmänkin, kaikki olivat jollain tapaa olleet ottamassa vauhtia Sibelius-talolta. Ehkä se oli kokoontumispaikka, jossa taloa ensin esiteltiin koko joukolle, josta osa oli tullut Lahden ulkopuolelta, ehkäpä suurin osa. Täytyi oikein suurentaa tuota eturiviä, jotta eräänlainen kesäjuhlan tunnelma paremmin ehtisi tulla esille.
Seuraavakin ryhmä käsitti yhtä paljon iloisia kesälomalaisia, mutta liitän tähän heidän ryhmästään vain kuvan eturivistä sen erikoisuuden vuoksi. Kylteissä luki Birthday Beach Volley 12. Kylttien kantajien päähine muistutti täyte-kakkua, jotain sisäpiirin huumoria se kai oli.
Kun sitten jatkettiin Pikku-Vesijärven iki-ihanan puiston läpi, tultiin Kisapuistoon, jossa oli menossa sitä beach volleytä monien kentällisten voimalla. Pelialue on ympäröity metalliaidalla, jotta karannut-ta palloa ei tarvitsisi lähteä kovin kaukaa hakemaan.
Kisapuiston muillakin kentillä näytti olevan toimintaa, ei ehkä kuitenkaan tämän tässä kuvatun porukan toimesta. Nuoret pojat siellä kauempana ainakin pelasivat jalkapalloa, vähän lähempänä pelattiin tennistä ja padelia. Täysi ”rähinä” oli päällä. Kesäistä toimintaa nähtiin siis aivan roppakaupalla.
Kun sitten jatkettiin Pikku-Vesijärven iki-ihanan puiston läpi, tultiin Kisapuistoon, jossa oli menossa sitä beach volleytä monien kentällisten voimalla. Pelialue on ympäröity metalliaidalla, jotta karannut-ta palloa ei tarvitsisi lähteä kovin kaukaa hakemaan.
Kisapuiston muillakin kentillä näytti olevan toimintaa, ei ehkä kuitenkaan tämän tässä kuvatun porukan toimesta. Nuoret pojat siellä kauempana ainakin pelasivat jalkapalloa, vähän lähempänä pelattiin tennistä ja padelia. Täysi ”rähinä” oli päällä. Kesäistä toimintaa nähtiin siis aivan roppakaupalla.
6. (64.) Iltalehti hehkutti Aleksandr Karelinin uraa
Perjantaina 16.8. oli Iltalehdessä Riku Korkin laaja artikkeli entisestä painijakuuluisuudesta Aleksandr Karelinista. Siitä ei mitenkään käynyt selville, oliko kyseessä jokin merkkipäivä tai jotain muuta sellaista, jonka takia artikkeli julkaistiin. Yhtenä vaikuttimena tuntuu olleen se, että kirjoittaja oli tavannut Suomen entisen, ehkä kaikkein parhaimman uimarin Jani Sievisen. Ilmeisesti samalla oli tullut Karelinkin puheeksi. Sievinen oli vuonna 2000 Sidneyn kisoissa sattunut olympiakylässä samaan ruokapöytään Karelinin kanssa. Hänen mukaansa venäläishirmu kylvi kauhua ympärilleen. ” Olisin halunnut valahtaa pöydän alle. Aika nopeasti sitten hotkaisinkin ruuan ja poistuin pöydästä. Se katse oli sen verran tuima. Harvoin olen tuntenut itseni yhtä pieneksi”
Artikkelin kirjoittaja oli laajentanut näkökulmiaan haastattelemalla myös nurmolaislähtöistä raskaan sarjan entistä mestariamme Juha Ahokasta, joka kertoi omia muistojaan Karelinista niin painimatolta kuin sen ulkopuoleltakin. Karelinin kausi voittamattomana kesti 12 vuotta, 1988–2000. ”Siperian karhulla” oli mahtavat mitat, paino 130 kiloa, pituus 193 senttiä, sylivälikin noin 220 senttiä. Voimat olivat suunnattomat, kukaan ei voinut vastustaa hänen junttanostoaan, josta on oheisena kaappauskuva Iltalehdestä. Itse muistan hänen monipuolisen otevalikoimansa, matossa hän käytti mm. erilaisia käsivarsivääntöjä, koko- ja puolinelsoneita ja muita otteita, joita en hänen jälkeensä ole enää muilla kilpailutilanteissa nähnyt. Esimerkiksi 1930-luvulla ne olivat vielä tavallisia.
Tämän päivän painiottelut ovat alkaneet näyttää aika tylsiltä, pisteitä saadaan lähinnä matolta pois työntämisellä ja mattovyörytyksellä, jossa monet ovatkin aika taitavia. Karelinin aikana tapahtumat olivat paljon mielenkiintoisempia. Mutta niin vain hänenkin kautensa loppui. Vuoden 2000 olympiakisoissa hän puolikuntoi-sena hävisi yhdellä pisteellä vielä paljon painavammalle USA:n Rulon Gardnerille. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään kestosankaria, jonka paikan vei sitten Kuuban Mijain Lopez joksikin aikaa.
Karelin siirtyi tämän jälkeen politiikkaan ja mm. Venäjän duuman jäseneksi. Vähään aikaan hänestä ei ole nyt kuultu mitään, joten tämä asema taisi olla vain jonkinlainen palkinto komeasta urheilu-urasta.
--------
Tartuin tähän aiheeseen siksi, että minullakin on oma henkilökohtainen muisto Karelinista. Vuonna 1994, eli siis tasan 30 vuotta sitten Tampereella Hakametsän hallissa pidettiin MM- kisat, joiden johtajana oli koulutoverini, nyt jo edesmennyt insinööri Niilo Lehto. Hän lähetti minulle postissa Lahteen pääsylipun, jonka tietenkin halusin käyttää. Karelin sai siellä viidennen maailmanmestaruutensa. Kilpailut käytiin kolmella halliin sijoitetulla matolla. Ne kestivät tästä huolimatta kauan, ja jossain vaiheessa lähdin yksin ravintolan puolelle kolmen metrin levyistä käytävää pitkin. Ja kuka siellä tulikaan yksinään vastaani? Hän oli juuri Karelin, jota tietenkin väistin puolen metriä, mutta Karelin teki samoin, ja nyökkäsi ystävällisesti. Olimme kahden koko käytävässä. En ollut koskaan ennen enkä myöhemminkään nähnyt sellaista voimanpesää, niin kookasta miestä ja sellaisessa kunnossa. Vyötärökin oli kuin nuorilla telinevoimistelupojilla, ei tietoakaan mistään keskivartalolihavuudesta. Kokemukseni oli päinvastainen kuin Sievisellä. Olen kuullut, että monet muutkin ovat olleet hänestä samaa mieltä. Matolla pelottava vastustaja, mutta ”siviilissä” lempeä jättiläinen.
Karelin on taas kerran suorittamassa junttanostoa samanpainoisesta vastustajastaan. Kuvakaappaus Riku Korkin artikkelin kuvituksesta Iltalehdestä 17.8.
Perjantaina 16.8. oli Iltalehdessä Riku Korkin laaja artikkeli entisestä painijakuuluisuudesta Aleksandr Karelinista. Siitä ei mitenkään käynyt selville, oliko kyseessä jokin merkkipäivä tai jotain muuta sellaista, jonka takia artikkeli julkaistiin. Yhtenä vaikuttimena tuntuu olleen se, että kirjoittaja oli tavannut Suomen entisen, ehkä kaikkein parhaimman uimarin Jani Sievisen. Ilmeisesti samalla oli tullut Karelinkin puheeksi. Sievinen oli vuonna 2000 Sidneyn kisoissa sattunut olympiakylässä samaan ruokapöytään Karelinin kanssa. Hänen mukaansa venäläishirmu kylvi kauhua ympärilleen. ” Olisin halunnut valahtaa pöydän alle. Aika nopeasti sitten hotkaisinkin ruuan ja poistuin pöydästä. Se katse oli sen verran tuima. Harvoin olen tuntenut itseni yhtä pieneksi”
Artikkelin kirjoittaja oli laajentanut näkökulmiaan haastattelemalla myös nurmolaislähtöistä raskaan sarjan entistä mestariamme Juha Ahokasta, joka kertoi omia muistojaan Karelinista niin painimatolta kuin sen ulkopuoleltakin. Karelinin kausi voittamattomana kesti 12 vuotta, 1988–2000. ”Siperian karhulla” oli mahtavat mitat, paino 130 kiloa, pituus 193 senttiä, sylivälikin noin 220 senttiä. Voimat olivat suunnattomat, kukaan ei voinut vastustaa hänen junttanostoaan, josta on oheisena kaappauskuva Iltalehdestä. Itse muistan hänen monipuolisen otevalikoimansa, matossa hän käytti mm. erilaisia käsivarsivääntöjä, koko- ja puolinelsoneita ja muita otteita, joita en hänen jälkeensä ole enää muilla kilpailutilanteissa nähnyt. Esimerkiksi 1930-luvulla ne olivat vielä tavallisia.
Tämän päivän painiottelut ovat alkaneet näyttää aika tylsiltä, pisteitä saadaan lähinnä matolta pois työntämisellä ja mattovyörytyksellä, jossa monet ovatkin aika taitavia. Karelinin aikana tapahtumat olivat paljon mielenkiintoisempia. Mutta niin vain hänenkin kautensa loppui. Vuoden 2000 olympiakisoissa hän puolikuntoi-sena hävisi yhdellä pisteellä vielä paljon painavammalle USA:n Rulon Gardnerille. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään kestosankaria, jonka paikan vei sitten Kuuban Mijain Lopez joksikin aikaa.
Karelin siirtyi tämän jälkeen politiikkaan ja mm. Venäjän duuman jäseneksi. Vähään aikaan hänestä ei ole nyt kuultu mitään, joten tämä asema taisi olla vain jonkinlainen palkinto komeasta urheilu-urasta.
--------
Tartuin tähän aiheeseen siksi, että minullakin on oma henkilökohtainen muisto Karelinista. Vuonna 1994, eli siis tasan 30 vuotta sitten Tampereella Hakametsän hallissa pidettiin MM- kisat, joiden johtajana oli koulutoverini, nyt jo edesmennyt insinööri Niilo Lehto. Hän lähetti minulle postissa Lahteen pääsylipun, jonka tietenkin halusin käyttää. Karelin sai siellä viidennen maailmanmestaruutensa. Kilpailut käytiin kolmella halliin sijoitetulla matolla. Ne kestivät tästä huolimatta kauan, ja jossain vaiheessa lähdin yksin ravintolan puolelle kolmen metrin levyistä käytävää pitkin. Ja kuka siellä tulikaan yksinään vastaani? Hän oli juuri Karelin, jota tietenkin väistin puolen metriä, mutta Karelin teki samoin, ja nyökkäsi ystävällisesti. Olimme kahden koko käytävässä. En ollut koskaan ennen enkä myöhemminkään nähnyt sellaista voimanpesää, niin kookasta miestä ja sellaisessa kunnossa. Vyötärökin oli kuin nuorilla telinevoimistelupojilla, ei tietoakaan mistään keskivartalolihavuudesta. Kokemukseni oli päinvastainen kuin Sievisellä. Olen kuullut, että monet muutkin ovat olleet hänestä samaa mieltä. Matolla pelottava vastustaja, mutta ”siviilissä” lempeä jättiläinen.
Karelin on taas kerran suorittamassa junttanostoa samanpainoisesta vastustajastaan. Kuvakaappaus Riku Korkin artikkelin kuvituksesta Iltalehdestä 17.8.
5. (63.) Kalevi Laalo (1943–2024) in memoriam
Näillä vuosin on saanut tottua siihen, että läheisempiä ja kaukaisempia kavereita poistuu vuorotellen suureen tuntemattomaan. Näin tapahtui tämän kuun alkupäivinä Kalevi Laalolle, Kerberokselle, kuten häntä totuttiin mm. Etelä-Suomen Sanomissa julkaistujen pilapiirrosten mukaan kutsumaan. Kun joskus reilut parikymmentä vuotta sitten olimme vielä voimissamme, osallistuimme molemmat lahtelaisen senioriseuran Päijät-Äijät ry:n lentopalloharjoituksiin. Kun Kalevi sitten piirtäjänä sormiaan säästääkseen jäi pois, tulivat tapaamisemme satunnaisiksi, viimeksi kai näimme toisemme erään yhteisen tuttavamme siunaustilaisuudessa vuosia sitten.
Pilapiirroksiin liittyy eräs rajoittava piirre. Vaikka ne miten silloin julkaisuhetkellä aamukahvipöydässä herättäisivätkin hilpeyttä, ovat ne kuitenkin hetken lapsia. Kun poliittinen tai muu herkullinen tilanne on ohi, alkaa myös piirrokseen sisällytetty, kiteytetty sanomakin kohta unohtua. Näin on käynyt kaikille, aina Kari Suomalaista myöten. Myöhemmän ajan lukijat joutuvat kotvan aikaa hieromaan muistinystyröitään, eikä sisältö enää välttämättä aukea, varsinkaan jos alan yleissivistys on ohut.
Mitä sitten nimimerkki Kerberos tarkoittaa. Wikipediassa se kiteytetään lyhyeen lauseeseen: Kerberos oli Kreikan mytologiassa koira, joka vartioi Haadeen valtakunnan, manalan porttia. Kerberoksen tehtävänä oli päästää ainoastaan kuolleiden haamut sisään manalaan, ja estää niitä pääsemästä sieltä pois. Sillä oli useita päitä, useimmiten lukumääräksi kerrotaan kolme. En tiedä miksi Laalo valitsi sen nimimerkikseen, mutta voisin ajatella, että niin journalistit kuin piirtäjätkin ovat ns. vallan vahtikoiria, joiden tehtävänä on estää yksipuolista informaatiota, ja siten suojella meitä muita kuolevaisia.
Näillä vuosin on saanut tottua siihen, että läheisempiä ja kaukaisempia kavereita poistuu vuorotellen suureen tuntemattomaan. Näin tapahtui tämän kuun alkupäivinä Kalevi Laalolle, Kerberokselle, kuten häntä totuttiin mm. Etelä-Suomen Sanomissa julkaistujen pilapiirrosten mukaan kutsumaan. Kun joskus reilut parikymmentä vuotta sitten olimme vielä voimissamme, osallistuimme molemmat lahtelaisen senioriseuran Päijät-Äijät ry:n lentopalloharjoituksiin. Kun Kalevi sitten piirtäjänä sormiaan säästääkseen jäi pois, tulivat tapaamisemme satunnaisiksi, viimeksi kai näimme toisemme erään yhteisen tuttavamme siunaustilaisuudessa vuosia sitten.
Pilapiirroksiin liittyy eräs rajoittava piirre. Vaikka ne miten silloin julkaisuhetkellä aamukahvipöydässä herättäisivätkin hilpeyttä, ovat ne kuitenkin hetken lapsia. Kun poliittinen tai muu herkullinen tilanne on ohi, alkaa myös piirrokseen sisällytetty, kiteytetty sanomakin kohta unohtua. Näin on käynyt kaikille, aina Kari Suomalaista myöten. Myöhemmän ajan lukijat joutuvat kotvan aikaa hieromaan muistinystyröitään, eikä sisältö enää välttämättä aukea, varsinkaan jos alan yleissivistys on ohut.
Mitä sitten nimimerkki Kerberos tarkoittaa. Wikipediassa se kiteytetään lyhyeen lauseeseen: Kerberos oli Kreikan mytologiassa koira, joka vartioi Haadeen valtakunnan, manalan porttia. Kerberoksen tehtävänä oli päästää ainoastaan kuolleiden haamut sisään manalaan, ja estää niitä pääsemästä sieltä pois. Sillä oli useita päitä, useimmiten lukumääräksi kerrotaan kolme. En tiedä miksi Laalo valitsi sen nimimerkikseen, mutta voisin ajatella, että niin journalistit kuin piirtäjätkin ovat ns. vallan vahtikoiria, joiden tehtävänä on estää yksipuolista informaatiota, ja siten suojella meitä muita kuolevaisia.
Hyvä pilapiirtäjä kykenee varsin pelkistetyllä tavalla ja pienin viitauksin sanomaan paljon. Kalevin tuotannosta löytyisi tästä paljon esimerkkejä, mutta laitan tähän mukaan vain yhden, itselleni monesta syystä varsin läheisen. Sain sen häneltä lahjaksi käyttääkseni sitä eräässä teoksessani (Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle). Piirros on sikäli merkittävä, että hän kykeni tietämättään näkemään kauas tulevaisuuteen, Italian silloisen uuden pääministerin, Silvio Berlusconin tilalle kun voisi nyt laittaa vaikkapa Unkarin pääministerin Viktor Orbánin. Berlusconi menehtyi viime syksynä 87-vuotiaana. Ihan niin dominoivaan asemaan kuin Mussolini hän ei Italiassa päässyt, mutta otteet olivat sisäpolitiikassa samat, ellei oteta huomioon Mussolinin väkivaltaista nousua maan diktaattoriksi. Molemmat pilakuvan henkilöt kuitenkin olivat sukulaissieluja, joille kovatkaan otteet eivät olleet vieraita. Pilakuva kuvaa sitä tilannetta, kuin eräänlaisella kiertomatkalla ollut Putin pistäytyi onnittelemassa Berlusconia.
Kieltämättä Berlusconi hallitsi pitkään Italian yleistä mielipidettä luomansa suuren informaatioimperiumin avulla, mutta kun hänellä ei ollut väkivaltakoneistoa, ei hän koskaan kyennyt nousemaan uudeksi Mussoliniksi. Putin sen sijaan täyttää molemmat ehdot, vastustelevat ja kyseenalaistavat äänet on murskattu viime vaiheessa kovaotteisen poliisin ja armeijan tuella. Tai sitten vastustajat on ajettu maanpakoon, murhattu kadulla tai myrkytetty.
Kalevi on piirroksessaan taitavasti yhdistänyt jotain kasvonpiirteitä niin Stalinista kuin Putinistakin. On kerrottu, että Stalin antoi tahallaan kymmenien miljoonien ihmisten kuolla nälkään myymällä joinain vuosina Neuvostoliiton viljasadon saadakseen ulkomaan valuuttaa uuden valtion tarpeiksi. Ukrainastakin kuoli nälänhätään ehkä parikymmentä miljoonaa. Toistaiseksi Putinilla on vielä matkaa tähän.
Putin on joskus julistanut, että Neuvostoliiton hajoaminen oli maailmanhistorian suurimpia virheitä. Hän syntyi vuonna 1952, kymmenisen vuotta kaksi ja puoli vuotta kestäneen Leningradin piirityksen (1941–1944) jälkeen. Mutta kehitysvuosinaan hän sai kyllä varmasti kuulla tästä natsien johtamasta operaatiosta, jossa joitakin hänen sukulaisiaankin kuoli. Oli oikeastaan selvää jatkumoa, että hän hakeutui salaisen poliisin upseeriksi, koki ensin asemamaansa Itä-Saksan romahduksen Berliinin muurin murtuessa vuonna 1989, ja koko Neuvostoliiton hajoamisen alkaen vuonna 1991. Hän näyttää asettaneen elämäntyönsä päämääräksi Suur-Venäjän, eli eräänlaisen Neuvostoliiton uudelleen elvyttämisen. Sen hän aloitti ensin Georgiasta ja sitten Ukrainasta.
Kieltämättä Berlusconi hallitsi pitkään Italian yleistä mielipidettä luomansa suuren informaatioimperiumin avulla, mutta kun hänellä ei ollut väkivaltakoneistoa, ei hän koskaan kyennyt nousemaan uudeksi Mussoliniksi. Putin sen sijaan täyttää molemmat ehdot, vastustelevat ja kyseenalaistavat äänet on murskattu viime vaiheessa kovaotteisen poliisin ja armeijan tuella. Tai sitten vastustajat on ajettu maanpakoon, murhattu kadulla tai myrkytetty.
Kalevi on piirroksessaan taitavasti yhdistänyt jotain kasvonpiirteitä niin Stalinista kuin Putinistakin. On kerrottu, että Stalin antoi tahallaan kymmenien miljoonien ihmisten kuolla nälkään myymällä joinain vuosina Neuvostoliiton viljasadon saadakseen ulkomaan valuuttaa uuden valtion tarpeiksi. Ukrainastakin kuoli nälänhätään ehkä parikymmentä miljoonaa. Toistaiseksi Putinilla on vielä matkaa tähän.
Putin on joskus julistanut, että Neuvostoliiton hajoaminen oli maailmanhistorian suurimpia virheitä. Hän syntyi vuonna 1952, kymmenisen vuotta kaksi ja puoli vuotta kestäneen Leningradin piirityksen (1941–1944) jälkeen. Mutta kehitysvuosinaan hän sai kyllä varmasti kuulla tästä natsien johtamasta operaatiosta, jossa joitakin hänen sukulaisiaankin kuoli. Oli oikeastaan selvää jatkumoa, että hän hakeutui salaisen poliisin upseeriksi, koki ensin asemamaansa Itä-Saksan romahduksen Berliinin muurin murtuessa vuonna 1989, ja koko Neuvostoliiton hajoamisen alkaen vuonna 1991. Hän näyttää asettaneen elämäntyönsä päämääräksi Suur-Venäjän, eli eräänlaisen Neuvostoliiton uudelleen elvyttämisen. Sen hän aloitti ensin Georgiasta ja sitten Ukrainasta.
4. (62.) Timo Miettinen on politiikan vakiokeskustelija
Vuosi pari sitten television keskustelijoista tunnetuimpia ja ehkä eniten käytetty taisi olla Ulkopoliittisen instituutin johtaja, dosentti Mika Aaltola. Kansansuosio yllytti hänet sitten sitoutumattomana ehdokkaana presidenttikilpaan, mutta sitten kävi niin kuin kävi, hän jäi joukon hännille ilman poliittisen puolueen antamaa vipuvartta. EU-vaalien edellä hän korjasi tämän asian, liittyi kokoomukseen ja on nyt valtavalla äänimäärällä saavuttanut pestin Euroopan Unionin parlamentissa.
Tunnettavuutta ajatellen Aaltolan paikan on nyt tainnut periä toinen tohtori ja dosentti, eurooppalaiseen filosofiaan, politiikkaan ja aatehistoriaan keskittynyt akatemiatutkija Timo Miettinen. Hänenkin ajatuksensa ja huomionsa niin nykytilanteesta kuin tapahtumien taustasta esitetään sellaisella varmuudella ja mielenkiintoisesti, että mieheen kannattaa tutustua hieman lähemmin. Tässä tarkoituksessa lainasin kirjastosta hänen teoksensa Eurooppa, poliittisen yhteisön historia (2021).
Vuosi pari sitten television keskustelijoista tunnetuimpia ja ehkä eniten käytetty taisi olla Ulkopoliittisen instituutin johtaja, dosentti Mika Aaltola. Kansansuosio yllytti hänet sitten sitoutumattomana ehdokkaana presidenttikilpaan, mutta sitten kävi niin kuin kävi, hän jäi joukon hännille ilman poliittisen puolueen antamaa vipuvartta. EU-vaalien edellä hän korjasi tämän asian, liittyi kokoomukseen ja on nyt valtavalla äänimäärällä saavuttanut pestin Euroopan Unionin parlamentissa.
Tunnettavuutta ajatellen Aaltolan paikan on nyt tainnut periä toinen tohtori ja dosentti, eurooppalaiseen filosofiaan, politiikkaan ja aatehistoriaan keskittynyt akatemiatutkija Timo Miettinen. Hänenkin ajatuksensa ja huomionsa niin nykytilanteesta kuin tapahtumien taustasta esitetään sellaisella varmuudella ja mielenkiintoisesti, että mieheen kannattaa tutustua hieman lähemmin. Tässä tarkoituksessa lainasin kirjastosta hänen teoksensa Eurooppa, poliittisen yhteisön historia (2021).
--
Takakannen tekstin mukaan toisen maailman-sodan jälkeen rakennettua Euroopan unionia luonnehditaan usein historialliseksi rauhan-projektiksi. Sen taustalla olevat ideat ovat kuitenkin paljon varhaisempaa perua. Euroopan luonteeseen poliittisena yhteisönä ovat vaikuttaneet niin käsitykset vallan luonteesta, oikeuden olemuksesta kuin historian suunnasta. Erityinen rooli on ollut taloudella, jotka koskevat näkemykset ovat muokanneet keskeisesti eurooppalaisen yhteistyön ehtoja.
Eräitä Miettisen mielestä tärkeitä perus-periaatteita tulee esille jo johdannossa. Kun elämme nyt 2000-luvun kolmatta vuosi-kymmentä ja tuskailemme EU:n vaikeuksien kanssa, on paikallaan jättää Miettisen monet filosofiset ja historiaan liittyvät ajatukset tässä syrjään ja keskittyä nimenomaan Euroopan Unionin perusteisiin. Kokonaisuudessaan teos on mahtava tietopaketti, joka antaa aineksia perinpohjaiseenkin ajatteluun. Kaikkialla näkyy kypsän filosofin perusteellinen ja idearikas ote.
Takakannen tekstin mukaan toisen maailman-sodan jälkeen rakennettua Euroopan unionia luonnehditaan usein historialliseksi rauhan-projektiksi. Sen taustalla olevat ideat ovat kuitenkin paljon varhaisempaa perua. Euroopan luonteeseen poliittisena yhteisönä ovat vaikuttaneet niin käsitykset vallan luonteesta, oikeuden olemuksesta kuin historian suunnasta. Erityinen rooli on ollut taloudella, jotka koskevat näkemykset ovat muokanneet keskeisesti eurooppalaisen yhteistyön ehtoja.
Eräitä Miettisen mielestä tärkeitä perus-periaatteita tulee esille jo johdannossa. Kun elämme nyt 2000-luvun kolmatta vuosi-kymmentä ja tuskailemme EU:n vaikeuksien kanssa, on paikallaan jättää Miettisen monet filosofiset ja historiaan liittyvät ajatukset tässä syrjään ja keskittyä nimenomaan Euroopan Unionin perusteisiin. Kokonaisuudessaan teos on mahtava tietopaketti, joka antaa aineksia perinpohjaiseenkin ajatteluun. Kaikkialla näkyy kypsän filosofin perusteellinen ja idearikas ote.
Oheinen kuvapari on kaappaus A-studiosta maanantailta 8.7.2024. Kirjassa ei ole henkilökuvitusta. Siellä on kyllä kuvaliite, jossa on eri aikakausilta tunnettujen taiteilijain maalauksia. Osittain niiden avulla tekijä selvittää mainitun yhteisön historian kehitystä.
Mielenkiintoinen on myös eräältä ranskalaiselta filosofilta lainattu ajatus siitä, että kansakunnat ovat kaikkialla rakentuneet unohtamisen varaan. Eikä tämä tarkoita vain kivuliaita jaksoja, kuten esimerkiksi sisällissotia, vaan paikallisia identiteettejä ja alueellisia eroja. Näiden unohtaminen on yhtenäisyyden edellytys.
Euroopan yhtenäisyyttä on kyllä myöhemminkin koeteltu, esimerkiksi vuonna 2009 alkaneen eurokriisin aikana, jolloin Välimeren maiden, Kreikan, Espanjan ja Italiankin talous miltei romahti. Erityisesti Kreikka tarvitsi muiden maiden tukea. Miettinen palauttaa tässä mieleen viime vuosisadan alkupuolella mainetta saavuttaneen filosofi Max Weberin, joka kiinnitti huomiota katolilaisten ja protestanttien erilaiseen vastuullisuuteen taloudenpidossa. Vaikeuksiin joutuneissa maissa on vallalla roomalaiskatolinen tai kreikkalaiskatolinen uskonto.
Euroopan unioni rakennettiin alun perin Euroopan sisäisten sotien välttämiseksi Saksan ja Ranskan välillä. On uskottu talouden yhtäpitävään voimaan: ihmisten tavaroiden ja palveluiden vapaa liikkuminen Euroopan sisällä tuo luottamusta. Sisämarkkinat saavat yritykset kilpailemaan ja lisäämään tuottavuuttaan, samalla ne tulevat vahvemmiksi kestämään Kiinan ja Yhdysvaltain kilpailua. Ne puolustavat sääntöpohjaista yhteistyötä, niille ovat tärkeitä vahva YK ja Maailman kauppajärjestö WTO.
Euroopan Unioni on joutunut koetteelle myös itäisen Euroopan valtioiden vapauduttua Venäjän otteesta 1990-luvun alussa, ja liityttyä unioniin. Niiden varalta jouduttiin useasti miettimään läntisen arvopohjan mukaisten hyveiden demokratian, oikeusvaltioperiaatteen ja vähemmistöjen oikeuksien siirtämistä uusiin jäsenmaihin. Hankaluuksia aiheuttivat erityisesti Puola ja Unkari. Puolassa on poliittinen valta vaihtunut, joten Unkari on edelleen ongelma, varsinkin kun sen itsevaltainen johtaja Viktor Orbán pyrkii edelleen sooloilemaan omilla rauhanvälitystoimillaan ja järjestelemällä ympärilleen EU:n parlamentin kolmanneksi suurinta ryhmää.
Miettinen luettelee useita EU:n saavutuksia, mutta kysyy kuitenkin: Mikä Eurooppaa lopultakin pitää kasassa? Euroopan integraation keskeisen arkkitehdin Jean Monnet`n (1888–1979) suuhun on laitettu selitys, että se muodostuu historian, tieteen, taiteen ja poliittisen kulttuurin varaan. Sitä on kuitenkin ollut pääasiassa talouden, energiahuollon ja turvallisuuden sekä markkinatalouden juurruttaminen. Sen lähtökohtana oli mm. muutaman Länsi-Euroopan valtion perustama Hiili- ja teräsyhteisö (1951). Kun siihen liittyivät ydinenergiayhteistyöhön keskittynyt Euratom ja Euroopan taloisyhteisö EEC, Syntyi EY, Euroopan yhteisö ja sitten EU. Jean Monnet`n ideana oli luoda sille eräänlainen hallitus, Euroopan komissio. Kun uudistukset pantiin alulle yhdellä alueella, syntyi hänen mainitsemansa lumipalloefekti, eli järjestelmä laajeni.
Keskiajalla keskustelua hallitsivat teologit, 1600-luvulta lähtien oikeusoppineet, historioitsijat ja politiikan teoreetikot, 1800-luvulta lähtien myös talouselämän edustajat. Timo Miettinen korostaa sitä, että Euroopan poliittisen luonteen ymmärtämisessä olennaista ei ole niinkään yhtäläisyyden kokemus vaan kysymys monimuotoisuuden ja erojen hallinnasta. Ei ole olemassa Euroopan historiaa, vaan Eurooppa-nimisen maanosan historia, jossa valtaa ovat käyttäneet kaupunkivaltiot ja imperiumit, kirkko ja valtio, kansakunnat ja kansankiihottajat. Useimmat näistä ovat pyrkineet oikeuttamaan valtansa ja olemassaolonsa erilaisin ideoihin vedoten: oikeudenmukaisuuteen, Jumalaan, vapauteen ja yleiseen hyvään. On ollut monenlaisia jännitteitä, ja vastakkainasetteluja. Ihmisten luona maailma ei ole mitenkään harmoninen kokonaisuus.
Euroopan yhtenäisyyttä on kyllä myöhemminkin koeteltu, esimerkiksi vuonna 2009 alkaneen eurokriisin aikana, jolloin Välimeren maiden, Kreikan, Espanjan ja Italiankin talous miltei romahti. Erityisesti Kreikka tarvitsi muiden maiden tukea. Miettinen palauttaa tässä mieleen viime vuosisadan alkupuolella mainetta saavuttaneen filosofi Max Weberin, joka kiinnitti huomiota katolilaisten ja protestanttien erilaiseen vastuullisuuteen taloudenpidossa. Vaikeuksiin joutuneissa maissa on vallalla roomalaiskatolinen tai kreikkalaiskatolinen uskonto.
Euroopan unioni rakennettiin alun perin Euroopan sisäisten sotien välttämiseksi Saksan ja Ranskan välillä. On uskottu talouden yhtäpitävään voimaan: ihmisten tavaroiden ja palveluiden vapaa liikkuminen Euroopan sisällä tuo luottamusta. Sisämarkkinat saavat yritykset kilpailemaan ja lisäämään tuottavuuttaan, samalla ne tulevat vahvemmiksi kestämään Kiinan ja Yhdysvaltain kilpailua. Ne puolustavat sääntöpohjaista yhteistyötä, niille ovat tärkeitä vahva YK ja Maailman kauppajärjestö WTO.
Euroopan Unioni on joutunut koetteelle myös itäisen Euroopan valtioiden vapauduttua Venäjän otteesta 1990-luvun alussa, ja liityttyä unioniin. Niiden varalta jouduttiin useasti miettimään läntisen arvopohjan mukaisten hyveiden demokratian, oikeusvaltioperiaatteen ja vähemmistöjen oikeuksien siirtämistä uusiin jäsenmaihin. Hankaluuksia aiheuttivat erityisesti Puola ja Unkari. Puolassa on poliittinen valta vaihtunut, joten Unkari on edelleen ongelma, varsinkin kun sen itsevaltainen johtaja Viktor Orbán pyrkii edelleen sooloilemaan omilla rauhanvälitystoimillaan ja järjestelemällä ympärilleen EU:n parlamentin kolmanneksi suurinta ryhmää.
Miettinen luettelee useita EU:n saavutuksia, mutta kysyy kuitenkin: Mikä Eurooppaa lopultakin pitää kasassa? Euroopan integraation keskeisen arkkitehdin Jean Monnet`n (1888–1979) suuhun on laitettu selitys, että se muodostuu historian, tieteen, taiteen ja poliittisen kulttuurin varaan. Sitä on kuitenkin ollut pääasiassa talouden, energiahuollon ja turvallisuuden sekä markkinatalouden juurruttaminen. Sen lähtökohtana oli mm. muutaman Länsi-Euroopan valtion perustama Hiili- ja teräsyhteisö (1951). Kun siihen liittyivät ydinenergiayhteistyöhön keskittynyt Euratom ja Euroopan taloisyhteisö EEC, Syntyi EY, Euroopan yhteisö ja sitten EU. Jean Monnet`n ideana oli luoda sille eräänlainen hallitus, Euroopan komissio. Kun uudistukset pantiin alulle yhdellä alueella, syntyi hänen mainitsemansa lumipalloefekti, eli järjestelmä laajeni.
Keskiajalla keskustelua hallitsivat teologit, 1600-luvulta lähtien oikeusoppineet, historioitsijat ja politiikan teoreetikot, 1800-luvulta lähtien myös talouselämän edustajat. Timo Miettinen korostaa sitä, että Euroopan poliittisen luonteen ymmärtämisessä olennaista ei ole niinkään yhtäläisyyden kokemus vaan kysymys monimuotoisuuden ja erojen hallinnasta. Ei ole olemassa Euroopan historiaa, vaan Eurooppa-nimisen maanosan historia, jossa valtaa ovat käyttäneet kaupunkivaltiot ja imperiumit, kirkko ja valtio, kansakunnat ja kansankiihottajat. Useimmat näistä ovat pyrkineet oikeuttamaan valtansa ja olemassaolonsa erilaisin ideoihin vedoten: oikeudenmukaisuuteen, Jumalaan, vapauteen ja yleiseen hyvään. On ollut monenlaisia jännitteitä, ja vastakkainasetteluja. Ihmisten luona maailma ei ole mitenkään harmoninen kokonaisuus.
3. (61.) Sarjakuvat – vaikea taiteen alalaji
Tämän jutun johdannoksi haluan kehittää pienen keskustelun. Olkoon siinä kaksi henkilöä, nimetään heidät nyt vaikka nimillä A ja B. Ja näin se keskustelu voisi käydä:
-A : Etelä-Suomen Sanomissa on päivittäin kuusi sarjakuvaa.
-B : Miksi ?
Myönnän kyllä, että skenaario on muualta lainattua, enkä ollenkaan muista, mistä se on peräisin. Etelä-Suomen Sanomien kuudesta sarjakuvasta viihdyn päivästä toiseen vain yhden parissa. Se on B. Virtanen, joka kuvaa nukkavierua, sinänsä ilmeisesti aika taitavaa toimistotyöläistä, jota kaikki pyrkivät käyttämään hyväkseen. On pöyhkeilevä toimistopäällikkö, jonka pitää jatkuvasti yrittää korostaa pätevyyttään keksimällä yhä uusia suunnitelmia, joita B. Virtanen sitten joutuu korjailemaan ja kirjoittamaan puhtaaksi. On vähän yksinkertainen ja laiska työnjohtaja, joka ei ole liioilla älynlahjoilla siunattu. Joskus toimistossa pistäytyy myös firman johtaja, jolla on menossa Alzheimerin alkuvaihe. Hän ei ollenkaan tiedä, mitä kaikkea toimistossa tapahtuu. On myös naistyöntekijä, joka yrittää jotenkin juonia itsensä selville vesille, välillä vähän juoruillenkin. Joukon jatkona on vielä nokkela juoksupoika, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta.
Eikä ole Virtasella helppoa kotonakaan. Vaimo viettää helppoa elämää, on vähän saamaton ja päälle päätteeksi kuorsaa öisin. Miehensä vapaapäivinä hän vaatii tätä lähtemään kanssaan Ikeaan. Pariskunnalla on murrosikäinen poika, jonka vanhemmat pelkäävät luisuvan huonoille teille. Läksyjen luku ainakin jää toiseksi kännykän käytön kanssa. Sarjakuvan taustalla näyttää olevan jokin suomalainen työryhmä, joka kyllä keksii joka päiväksi jonkin suomalaisesta yhteiskunnasta löytyvän piirteen. Henkilögalleria on herkullinen, ihmisillä on paljon sellaisia piirteitä, joita on helppo havaita ympäristöstään, tai jopa itsestäänkin. Jokaiseen sarjaan saadaan projisoitua jokin arkielämän tositapahtuma.
Mutta entä sitten muut? Amerikkalaisperäinen Touhulan perhe tuo ainakin silloin tällöin esille jonkin hauskan idean. Sen sijaan nuo muut ovat sitä luokkaa, ettei niiden parissa voi tuntea edes myötähäpeää. Pohjana voi olla joku yksittäinen vitsi, josta sitten yritetään raapia jotain päivästä toiseen, mutta ei saada enää mitään irti. Sen verran typerää menoa niissä on, että en viitsi edes niitä erikseen mainita. Ja kun hauskaa asiaa ei löydy, niin syyllistytään tyylittömyyksiin, jopa surkeaan alatyyliin. Mitenkähän pitkät sopimukset lehden kustantaja oikein on näiden raapustelijoiden kanssa tehnyt?
Jokunen aika sitten ilmestyi sunnuntaipainoksen pääkirjoitussivulle yksittäinen pilapiirros, jonka visuaalista puolta korostettiin osittaisvärityksellä. Näiden piirrosten aiheena on ollut politiikka. Täytyy todeta, että ainakin näin aluksi niissä on ollut hyviäkin oivalluksia. Etuna on tietysti se, että nämä piirrokset ilmestyvät hyvin harvaan tahtiin. En kuitenkaan usko, että tekijää voitaisiin koskaan verrata muinaiseen HS:n legendaariseen Kari Suomalaiseen, joka oli todella ilmiö sinänsä. Mutta hänellähän oli mainio kestoaihe: Kekkonen. Joskus tulee hieman ikävä myös Kerberosta, eli Kalevi Laaloa, jonka kynä alkoi kyllä ikääntyessä vähän herpaantua. Parhaimmillaan hän oli iskevä ja laaja-alainen skribentti, joka ilokseni lahjoitti minulle pari kolme piirrosta omissa kirjoissani käytettäviksi. Hän oli lentopallokavereitani, joka kuitenkin lopetti harrastuksensa melko varhain peläten sormiensa vahingoittuvan pelin tiimellyksessä. Ymmärrän tämän hyvin, sillä itsellänikin on muistona oikean käden keskisormen paksuuntunut ja vääntynyt nivel.
Mutta jos palataan takaisin nykyisiin Etelä-Suomen Sanomiin, niin käsittääkseni useimmille lukijoille on se ja sama, roikkuuko siellä jossain loppusivuilla yhdentekeviä sarjakuvayritelmiä. Eivät ne tietysti ketään häiritse, mutta eivät tietysti ilahdutakaan.
Tämän jutun johdannoksi haluan kehittää pienen keskustelun. Olkoon siinä kaksi henkilöä, nimetään heidät nyt vaikka nimillä A ja B. Ja näin se keskustelu voisi käydä:
-A : Etelä-Suomen Sanomissa on päivittäin kuusi sarjakuvaa.
-B : Miksi ?
Myönnän kyllä, että skenaario on muualta lainattua, enkä ollenkaan muista, mistä se on peräisin. Etelä-Suomen Sanomien kuudesta sarjakuvasta viihdyn päivästä toiseen vain yhden parissa. Se on B. Virtanen, joka kuvaa nukkavierua, sinänsä ilmeisesti aika taitavaa toimistotyöläistä, jota kaikki pyrkivät käyttämään hyväkseen. On pöyhkeilevä toimistopäällikkö, jonka pitää jatkuvasti yrittää korostaa pätevyyttään keksimällä yhä uusia suunnitelmia, joita B. Virtanen sitten joutuu korjailemaan ja kirjoittamaan puhtaaksi. On vähän yksinkertainen ja laiska työnjohtaja, joka ei ole liioilla älynlahjoilla siunattu. Joskus toimistossa pistäytyy myös firman johtaja, jolla on menossa Alzheimerin alkuvaihe. Hän ei ollenkaan tiedä, mitä kaikkea toimistossa tapahtuu. On myös naistyöntekijä, joka yrittää jotenkin juonia itsensä selville vesille, välillä vähän juoruillenkin. Joukon jatkona on vielä nokkela juoksupoika, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta.
Eikä ole Virtasella helppoa kotonakaan. Vaimo viettää helppoa elämää, on vähän saamaton ja päälle päätteeksi kuorsaa öisin. Miehensä vapaapäivinä hän vaatii tätä lähtemään kanssaan Ikeaan. Pariskunnalla on murrosikäinen poika, jonka vanhemmat pelkäävät luisuvan huonoille teille. Läksyjen luku ainakin jää toiseksi kännykän käytön kanssa. Sarjakuvan taustalla näyttää olevan jokin suomalainen työryhmä, joka kyllä keksii joka päiväksi jonkin suomalaisesta yhteiskunnasta löytyvän piirteen. Henkilögalleria on herkullinen, ihmisillä on paljon sellaisia piirteitä, joita on helppo havaita ympäristöstään, tai jopa itsestäänkin. Jokaiseen sarjaan saadaan projisoitua jokin arkielämän tositapahtuma.
Mutta entä sitten muut? Amerikkalaisperäinen Touhulan perhe tuo ainakin silloin tällöin esille jonkin hauskan idean. Sen sijaan nuo muut ovat sitä luokkaa, ettei niiden parissa voi tuntea edes myötähäpeää. Pohjana voi olla joku yksittäinen vitsi, josta sitten yritetään raapia jotain päivästä toiseen, mutta ei saada enää mitään irti. Sen verran typerää menoa niissä on, että en viitsi edes niitä erikseen mainita. Ja kun hauskaa asiaa ei löydy, niin syyllistytään tyylittömyyksiin, jopa surkeaan alatyyliin. Mitenkähän pitkät sopimukset lehden kustantaja oikein on näiden raapustelijoiden kanssa tehnyt?
Jokunen aika sitten ilmestyi sunnuntaipainoksen pääkirjoitussivulle yksittäinen pilapiirros, jonka visuaalista puolta korostettiin osittaisvärityksellä. Näiden piirrosten aiheena on ollut politiikka. Täytyy todeta, että ainakin näin aluksi niissä on ollut hyviäkin oivalluksia. Etuna on tietysti se, että nämä piirrokset ilmestyvät hyvin harvaan tahtiin. En kuitenkaan usko, että tekijää voitaisiin koskaan verrata muinaiseen HS:n legendaariseen Kari Suomalaiseen, joka oli todella ilmiö sinänsä. Mutta hänellähän oli mainio kestoaihe: Kekkonen. Joskus tulee hieman ikävä myös Kerberosta, eli Kalevi Laaloa, jonka kynä alkoi kyllä ikääntyessä vähän herpaantua. Parhaimmillaan hän oli iskevä ja laaja-alainen skribentti, joka ilokseni lahjoitti minulle pari kolme piirrosta omissa kirjoissani käytettäviksi. Hän oli lentopallokavereitani, joka kuitenkin lopetti harrastuksensa melko varhain peläten sormiensa vahingoittuvan pelin tiimellyksessä. Ymmärrän tämän hyvin, sillä itsellänikin on muistona oikean käden keskisormen paksuuntunut ja vääntynyt nivel.
Mutta jos palataan takaisin nykyisiin Etelä-Suomen Sanomiin, niin käsittääkseni useimmille lukijoille on se ja sama, roikkuuko siellä jossain loppusivuilla yhdentekeviä sarjakuvayritelmiä. Eivät ne tietysti ketään häiritse, mutta eivät tietysti ilahdutakaan.
2. (60.) Italian mafian uusimmat tulokkaat
Mafiakin on ottanut digiloikan
Etelä-Suomen Sanomissa oli 28.7. 2024 STT:n Jenni Merosen artikkeli, joka herätteli meitä hyväuskoisia ymmärtämään, että järjestäytynyt rikollisuus elää sekin tiukasti ajassa mukana. Jos mafia ennen värväsi riveihinsä kirjanpitäjiä, asianajajia ja poliitikkoja, ovat nyt hakkerit kaikkein kysytyimpiä. Tässä kulkee eturivissä Italian Calabrian ’Ndrangheta, joka muutenkin on osoittanut olevansa tämän ajan tehokkain soluttautuja ja kokaiinikauppias.
Verkossa voivat mafiosot tavata toisiaan, käydä kauppaa bitcoineilla tai muilla kryptovaluutoilla, pestä rahaa ja kiristää yrittäjiä. Eikä tarvitse liikkua kotoaan minnekään. Kokaiinia, heroiinia ja sitä paljolti korvaavia synteettisiä valmisteita myydään varsinkin tukkukauppatasolla pelkästään verkossa, mutta myös ns. katukaupassa. Muutakin vilunkia tehdään, sitä osoittaa myös Merosen mainitsema belgialaisen sataman Anversan tapaus. Hakkerit murtautuivat sataman turvajärjestelmiin, ja onnistuivat ujuttamaan maihin kymmeniä kokaiinikuljetuksia Etelä-Amerikasta.
Yleiskuva mafian lähihistoriasta
Italian mafiasta puhuttaessa ajatukset siirtyvät ilman muuta Sisiliaan ja sen mafiaan. Tunnettavuutta on lisännyt tietysti se, että tämä rikollisjärjestö Cosa Nostra oli ulottanut lonkeronsa myös Yhdysvaltoihin, missä sen toiminta on tullut tutuksi mm. elokuvan keinoin. Italian hallitus vähätteli pitkään mafian merkitystä, mutta kun 1980- luvulla parikin korkeaa poliisimiestä murhattiin, alettiin järjestöä suitsia. Julkisuutta sai viimeksi myös se mafiapäällikkö, joka saatiin kymmenien vuosien jälkeen kiinni ja vankilaan.
Toinen aika tunnettu on ollut Napolin Camorra, joka on toiminut alun alkaen varovammin keskittyen lähinnä kunnalliseen rakennusbisnekseen ja mm. jätehuollon hoitamiseen. Tämä puoli tuli joskus kymmenkunta vuotta sitten tutummaksi, kun jätteitä ei välillä olenkaan kerätty, ja niistä alkoi tulla mainehaittaa järjestölle itselleenkin. Monet ovat myös kuulleet Calabrian mafiasta, nimeltään ’Ndrangheta, ja sen harrastamasta laajasta kokaiinikaupasta.
Italiassa mafian toimintaan sisältyy huumekauppaa, uhkapelitoimintaa, ihmiskauppaa, lisäksi rakennusteollisuuden rahanpesua ja laittomia investointeja. Mafialla on yhteyksiä Italian poliittisiin puolueisiin. Tuottoisin liiketoiminta on meidän aikanamme yleensä ollut huumebisnes. Suuria ovat olleet myös koronkiskonta, suojelurahat, asekauppa, prostituutio ja tietysti se rakennusala. Mafia on ollut Italiassa ”valtio valtiossa”, koska se on välillisesti osallistunut poliittiseen päätöksentekoon ja hankkinut omaisuutta kavaltamalla rahaa maan hallitukselta ja Euroopan Unionilta.
Mafiakin on ottanut digiloikan
Etelä-Suomen Sanomissa oli 28.7. 2024 STT:n Jenni Merosen artikkeli, joka herätteli meitä hyväuskoisia ymmärtämään, että järjestäytynyt rikollisuus elää sekin tiukasti ajassa mukana. Jos mafia ennen värväsi riveihinsä kirjanpitäjiä, asianajajia ja poliitikkoja, ovat nyt hakkerit kaikkein kysytyimpiä. Tässä kulkee eturivissä Italian Calabrian ’Ndrangheta, joka muutenkin on osoittanut olevansa tämän ajan tehokkain soluttautuja ja kokaiinikauppias.
Verkossa voivat mafiosot tavata toisiaan, käydä kauppaa bitcoineilla tai muilla kryptovaluutoilla, pestä rahaa ja kiristää yrittäjiä. Eikä tarvitse liikkua kotoaan minnekään. Kokaiinia, heroiinia ja sitä paljolti korvaavia synteettisiä valmisteita myydään varsinkin tukkukauppatasolla pelkästään verkossa, mutta myös ns. katukaupassa. Muutakin vilunkia tehdään, sitä osoittaa myös Merosen mainitsema belgialaisen sataman Anversan tapaus. Hakkerit murtautuivat sataman turvajärjestelmiin, ja onnistuivat ujuttamaan maihin kymmeniä kokaiinikuljetuksia Etelä-Amerikasta.
Yleiskuva mafian lähihistoriasta
Italian mafiasta puhuttaessa ajatukset siirtyvät ilman muuta Sisiliaan ja sen mafiaan. Tunnettavuutta on lisännyt tietysti se, että tämä rikollisjärjestö Cosa Nostra oli ulottanut lonkeronsa myös Yhdysvaltoihin, missä sen toiminta on tullut tutuksi mm. elokuvan keinoin. Italian hallitus vähätteli pitkään mafian merkitystä, mutta kun 1980- luvulla parikin korkeaa poliisimiestä murhattiin, alettiin järjestöä suitsia. Julkisuutta sai viimeksi myös se mafiapäällikkö, joka saatiin kymmenien vuosien jälkeen kiinni ja vankilaan.
Toinen aika tunnettu on ollut Napolin Camorra, joka on toiminut alun alkaen varovammin keskittyen lähinnä kunnalliseen rakennusbisnekseen ja mm. jätehuollon hoitamiseen. Tämä puoli tuli joskus kymmenkunta vuotta sitten tutummaksi, kun jätteitä ei välillä olenkaan kerätty, ja niistä alkoi tulla mainehaittaa järjestölle itselleenkin. Monet ovat myös kuulleet Calabrian mafiasta, nimeltään ’Ndrangheta, ja sen harrastamasta laajasta kokaiinikaupasta.
Italiassa mafian toimintaan sisältyy huumekauppaa, uhkapelitoimintaa, ihmiskauppaa, lisäksi rakennusteollisuuden rahanpesua ja laittomia investointeja. Mafialla on yhteyksiä Italian poliittisiin puolueisiin. Tuottoisin liiketoiminta on meidän aikanamme yleensä ollut huumebisnes. Suuria ovat olleet myös koronkiskonta, suojelurahat, asekauppa, prostituutio ja tietysti se rakennusala. Mafia on ollut Italiassa ”valtio valtiossa”, koska se on välillisesti osallistunut poliittiseen päätöksentekoon ja hankkinut omaisuutta kavaltamalla rahaa maan hallitukselta ja Euroopan Unionilta.
Suomessa asuva toimittaja ja kirjailija Antonio Monti on valottanut myös kahden vähemmän tunnetun mafian, Etelä-Italian Calabrian ’Ndranghetan sekä Apulian Sacra corona Unitan vaiheita ja merkitystä. Edellinen eli Calabria sijaitsee ”Italian saappaan kärjessä”, ja jälkimmäinen idässä sen ”korko-osassa”. Teos kuuluu Montin kirjoittamaan laajempaan Italian mafiaa käsittelevään kirjasarjaan. ’Ndranghetaa pidetään maailman rikkaimpana ja vaarallisimpana rikollisjärjestönä. Sen toiminta tapahtuu täysin salassa, sen johtajat elävät vaatimattomasti ja ovat ulkoistaneet väkivallan ja huumebisneksen alemmilleen. Tämän mafian luonteeseen kuuluu verisukulaisuus ja tiukka kontrolli, mikä suojaa soluttautumiselta ja ilmiannoilta. Montin mukaan se, joka puhuu tuhotaan hapolla.
Apulian Sacra Corona Unita on mafian uusin ja näyttävä tulokas sekin. Sitä kutsutaan myös nimellä ”Meren mafia”. Se toimii yhteistyössä albanialaisten ja montenegrolaisten rikollisjärjestöjen kanssa salakuljettaen tupakkaa, huumeita, aseita ja ihmiskaupan uhreja. Etelä-Italian väestö on edelleen keskimäärin hyvin köyhää, mikä houkuttaa poikkeamaan laillisuuden poluilta ja auttamaan mafiosoja.
Apulian Sacra Corona Unita on mafian uusin ja näyttävä tulokas sekin. Sitä kutsutaan myös nimellä ”Meren mafia”. Se toimii yhteistyössä albanialaisten ja montenegrolaisten rikollisjärjestöjen kanssa salakuljettaen tupakkaa, huumeita, aseita ja ihmiskaupan uhreja. Etelä-Italian väestö on edelleen keskimäärin hyvin köyhää, mikä houkuttaa poikkeamaan laillisuuden poluilta ja auttamaan mafiosoja.
Tavallisuudesta poiketen liitän oheiseksi teoksen sisällys-luettelon, koska se auttaa nopeammin saamaan näistä kahdesta järjestöstä kokonais-kuvaa. Antonio Monti on raken-tanut teoksensa niin, että molemmista rikollisjärjestöistä kerrotaan ensin niiden juuria, sitten selvitetään syntyä ja rakennetta, toiminnan laajentumista ja merkitystä. Myös toiminnan luonne ja suuntautuminen tulevat selvitetyiksi.
Miksi mafiat ovat sitten menestyneet niin hyvin Etelä-Italiassa? Siihen Monti antaa selkeän vastauksen:” Ne tarvitsevat Italian valtiota ja sen jakamia varoja”. Vastaavasti Italian hallitseva luokka tarvitsee mafioiden hallitsemia paikallisia äänimääriä voidakseen päästä päättämään julkisista hankinnoista, merkittävistä nimityksistä ja uusista lakipykälistä. Me suomalaisetkin tunnemme ns. hyvä veli -järjestelmän, jota myös usein verkostoitumiseksi nimitetään. Mutta tässä on kysymys vielä kiinteämmästä yhteistyöstä. Sisilian mafia syntyi aikoinaan talonpoikien kurissa pitämiseksi sen jälkeen kun rikkaat maanomistajat olivat siirtyneet elämään kaupungeissa. Tästä siis ei ole juurikaan kysymys, toki ns. suojelurahoja vieläkin kerätään heiltä ja pienyrittäjiltä.
Edellä jo mainittiin, että ’Ndrangheta on ehkä maailman varakkain rikollisjärjestö. Kun huumekauppa ja muukin laiton toiminta oli tuottanut runsaasti tuloja, piti niitä alkaa sijoittaa lailliseen liiketoimintaan. Eli mafiasta oli tavallaan tullut jättimäinen yritys, joka kykenee pyörittämään laillisia bisneksiään ilman, että niihin päästäisiin käsiksi. Kun järjestön valtavat rahamäärät kulkeutuvat lailliseen talouteen, alkaa sillä olla merkitystä jopa Italian valtion taloudessa.
Aikaisemmin mafiat tunnettiin hirvittävästä väkivallasta. Monti kertoo, että sen takia Italiassa on toisen maailmansodan jälkeen kuollut kymmeniä tuhansia ihmisiä. Nyt nämä ns. mafiasodat ovat melkein tyystin loppuneet. Se johtuu siitä, että jokainen mafia on saavuttanut sisäisen, jäsentensä voimatasapainon ja kyvyn toimia herättämättä huomiota. Mafiat ovat eräillä alueilla juurtuneet yhteiskunnalliseen elämään niin, että ne ovat asettuneet valtion tilalle hoitamaan sen tehtäviä. Mafiaa ei siis eräillä alueilla voi kukistaa ilman, että siitä syntyisi arvaamattomia seurauksia.
Antonio Monti ennustaa eräänlaisen mafian syntyvän myös Suomeen. Esimerkiksi kokaiinin käyttö on jätevesitutkimusten mukaan niin yleistä, että meilläkin raha liikkuu siinä, ja on vain ajan kysymys, milloin huumerahaa alkaa liikkua Suomenkin taloudessa aivan laillisin keinoin. Ruotsissa tämä kehitys on vielä pidemmällä, Montin mukaan valtio on jo siellä alkanut vetäytyä tietyissä asioissa. ’Ndranghetan alueilla Italiassa mafia on alkanut jakaa myös oikeutta: ihmiset eivät luota valtioon, vaan pyytävät oikeutta mafiosoilta aivan tavallisissakin riitatilanteissa. Tämänkin takia täällä Pohjolassakin on tärkeää tutustua mafioihin ja niiden historiaan.
Edellä jo mainittiin, että ’Ndrangheta on ehkä maailman varakkain rikollisjärjestö. Kun huumekauppa ja muukin laiton toiminta oli tuottanut runsaasti tuloja, piti niitä alkaa sijoittaa lailliseen liiketoimintaan. Eli mafiasta oli tavallaan tullut jättimäinen yritys, joka kykenee pyörittämään laillisia bisneksiään ilman, että niihin päästäisiin käsiksi. Kun järjestön valtavat rahamäärät kulkeutuvat lailliseen talouteen, alkaa sillä olla merkitystä jopa Italian valtion taloudessa.
Aikaisemmin mafiat tunnettiin hirvittävästä väkivallasta. Monti kertoo, että sen takia Italiassa on toisen maailmansodan jälkeen kuollut kymmeniä tuhansia ihmisiä. Nyt nämä ns. mafiasodat ovat melkein tyystin loppuneet. Se johtuu siitä, että jokainen mafia on saavuttanut sisäisen, jäsentensä voimatasapainon ja kyvyn toimia herättämättä huomiota. Mafiat ovat eräillä alueilla juurtuneet yhteiskunnalliseen elämään niin, että ne ovat asettuneet valtion tilalle hoitamaan sen tehtäviä. Mafiaa ei siis eräillä alueilla voi kukistaa ilman, että siitä syntyisi arvaamattomia seurauksia.
Antonio Monti ennustaa eräänlaisen mafian syntyvän myös Suomeen. Esimerkiksi kokaiinin käyttö on jätevesitutkimusten mukaan niin yleistä, että meilläkin raha liikkuu siinä, ja on vain ajan kysymys, milloin huumerahaa alkaa liikkua Suomenkin taloudessa aivan laillisin keinoin. Ruotsissa tämä kehitys on vielä pidemmällä, Montin mukaan valtio on jo siellä alkanut vetäytyä tietyissä asioissa. ’Ndranghetan alueilla Italiassa mafia on alkanut jakaa myös oikeutta: ihmiset eivät luota valtioon, vaan pyytävät oikeutta mafiosoilta aivan tavallisissakin riitatilanteissa. Tämänkin takia täällä Pohjolassakin on tärkeää tutustua mafioihin ja niiden historiaan.
1. (59.) Kasvit tuovat viihtyisyyttä Malskin alueelle
Mattssonin aukio on pieni tori Malskin alueen keskellä joka puolella seisovien kerrostalojen keskellä. Koko alue oli aikanaan Mallasjuoma Oy:n omistuksessa, mutta sitten se siirtyi kaupan kautta kokonaisuudessaan Hartwall Oy:lle. Hartwall kuitenkin siirsi juomatehtaansa uudisrakennuksiin nelostien varrelle aivan Lahden eteläpuolelle. Ns. Malskin alue kaavoitettiin nyt asuinrakennuksille, joita sitten on rakentanut useampi rakennusyhtiö. Ensimmäiset niistä nousivat reilut parikymmentä vuotta sitten. Nyt uusia asunto-osakeyhtiöitä lienee nopeasti laskettuna parikymmentä, useimmat kuitenkin toisiinsa rajoittuneina. Osa on vuokrataloja. Kaupunkinäkymä on siten aika tiivis. Tilannetta on helpotettu istutuksilla, joita on jo vanhastaan ollut molempien risteävien pääkatujen, Panimokadun ja Mallaskadun varrella. Niiden risteyksessä on sitten tuo edellä mainittu aukio, oikeastaan kunnon tori. Sen alla on satojen autojen autohalli, jonne päästään neljästä suunnasta.
Varsin rauhallista noilla main on ollut, ainoana harmina oli autojen läpiajo, jota oli ruvettu vuosia sitten suitsimaan. Torille tuotiin ensin joukko betonilampaita, jotka estivät muuten läpiajoa, mutta jotkut kollit kyllä pystyivät puikkelehtimaan lampaiden välistä kapeilla autoillaan, periaatteena varmaan jotain sinnepäin. että minuahan eivät tuollaiset esteet koske. Nyt kesän 2024 alussa alettiin toria pukea uuteen uskoon, keskelle rakennettiin uusi pergola entisten lisäksi, sekä viherkattoinen, pelkästään asukkaiden käyttöön tarkoitettu pyöräkatos Mallaskadun alkupuolen kohdalle. Aikaisemmin täällä olleet Mankelit, kaupunkipyörät siirrettiin pois tieltä Malvan visuaalisen taiteen museon edustalle Päijänteenkadulle. Tiedossa ei ole, sijoitetaanko niiden käyttöpiste joskus takaisin Malskin torille, ei kuitenkaan edellä mainittuun katokseen. Näitä pyöräasioita esittävät kuvat ovat tässä ensimmäisinä.
Mattssonin aukio on pieni tori Malskin alueen keskellä joka puolella seisovien kerrostalojen keskellä. Koko alue oli aikanaan Mallasjuoma Oy:n omistuksessa, mutta sitten se siirtyi kaupan kautta kokonaisuudessaan Hartwall Oy:lle. Hartwall kuitenkin siirsi juomatehtaansa uudisrakennuksiin nelostien varrelle aivan Lahden eteläpuolelle. Ns. Malskin alue kaavoitettiin nyt asuinrakennuksille, joita sitten on rakentanut useampi rakennusyhtiö. Ensimmäiset niistä nousivat reilut parikymmentä vuotta sitten. Nyt uusia asunto-osakeyhtiöitä lienee nopeasti laskettuna parikymmentä, useimmat kuitenkin toisiinsa rajoittuneina. Osa on vuokrataloja. Kaupunkinäkymä on siten aika tiivis. Tilannetta on helpotettu istutuksilla, joita on jo vanhastaan ollut molempien risteävien pääkatujen, Panimokadun ja Mallaskadun varrella. Niiden risteyksessä on sitten tuo edellä mainittu aukio, oikeastaan kunnon tori. Sen alla on satojen autojen autohalli, jonne päästään neljästä suunnasta.
Varsin rauhallista noilla main on ollut, ainoana harmina oli autojen läpiajo, jota oli ruvettu vuosia sitten suitsimaan. Torille tuotiin ensin joukko betonilampaita, jotka estivät muuten läpiajoa, mutta jotkut kollit kyllä pystyivät puikkelehtimaan lampaiden välistä kapeilla autoillaan, periaatteena varmaan jotain sinnepäin. että minuahan eivät tuollaiset esteet koske. Nyt kesän 2024 alussa alettiin toria pukea uuteen uskoon, keskelle rakennettiin uusi pergola entisten lisäksi, sekä viherkattoinen, pelkästään asukkaiden käyttöön tarkoitettu pyöräkatos Mallaskadun alkupuolen kohdalle. Aikaisemmin täällä olleet Mankelit, kaupunkipyörät siirrettiin pois tieltä Malvan visuaalisen taiteen museon edustalle Päijänteenkadulle. Tiedossa ei ole, sijoitetaanko niiden käyttöpiste joskus takaisin Malskin torille, ei kuitenkaan edellä mainittuun katokseen. Näitä pyöräasioita esittävät kuvat ovat tässä ensimmäisinä.
Seuraavana on yleiskuva Mattssonin aukiolta pilvisenä päivänä uusien pergolain valmistumisen jälkeen Mallaskadun varrelta nähtynä. Taustalta näkyy Malvan, visuaalisten taiteiden museon rakennuksen takaseinä muraaleineen. Muutamia betonilampaita torilla on edelleen Mallaskadun laidalla. Vasemmalla alhaalla on sähkökaappi ja siihen taiteiltu jonkinlainen lintu.
Seuraava kuva on otettu toisesta kulmasta toria. Siitä näkyvät osittain kaikki pergolat, joista kauimmainen ja lyhyt lähimpänä oleva ovat uutta. Kasvit ovat vasta istutettuja, mutta hyvin ne näyttävät päässeen alkuun kiitos sateisten heinäkuun alkupuolen päivien. Syksyllä näkymä on varmaan todella hieno. Kuvan keskellä taustalla on Mallaskadun ja Panimokadun risteys.
Kasvien hyvä juurtuminen näkyy viimeisestä, eli Mallaskadun suuntaan otetusta kuvasta, jokunen kukkakin näyttää jo nousseen peitekasveissa. Suuremmaksi kasvavat kasvit on tuettu rautakehikkoon jotta ne eivät lakoontuisi. Tässä vaiheessa kehikot ovat vielä kuin luurankoja, mutta syksyn mittaan vehreys peittää ne näkyvistä. Alueelle on tuotu useita selkänojallisia penkkejä, joissa vanhemmat alueen asukkaat ovat jo alkaneet istuskella.
Kasvien hyvä juurtuminen näkyy viimeisestä, eli Mallaskadun suuntaan otetusta kuvasta, jokunen kukkakin näyttää jo nousseen peitekasveissa. Suuremmaksi kasvavat kasvit on tuettu rautakehikkoon jotta ne eivät lakoontuisi. Tässä vaiheessa kehikot ovat vielä kuin luurankoja, mutta syksyn mittaan vehreys peittää ne näkyvistä. Alueelle on tuotu useita selkänojallisia penkkejä, joissa vanhemmat alueen asukkaat ovat jo alkaneet istuskella.
8.(58.) Suomalaismeppien asemat EU:n parlamentissa
Aikaisemmin (49/2024) olen kertonut Euroopan parlamentin vaalien tuloksista Suomen osalta. Aamu TV:ssä 15.7. ja samanaikaisissa iltapäivälehdissä nähtiin Euroopan unionin parlamentin lopullinen paikkajako. Se näkyy oheisessa kuviossa. Lisään tähän muistin virkistämiseksi luettelon siitä, mihin ryhmiin eri puolueiden suomalaismepit sijoittautuivat. Sen jälkeen seuraa Ilta-Sanomista 20.7.2024 kaappaamani luettelo eri meppien valiokuntapaikoista.
Vasemmistoliitto Euroopan parlamentin vasemmistoryhmä Left
Sdp Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmä S&D
Vihreät Vihreät/Euroopan vapaa allianssi G-EFA
Keskusta ja RKP Uudistuva Eurooppa-ryhmä RE
Kansallinen kokoomus Euroopan kansanpuolue EPP
Perussuomalaiset Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmä ECR
Mainittujen ryhmien lisäksi parlamenttiin kuuluvat vielä ainakin äärioikeisto ja Sitoutumattomat
Aikaisemmin (49/2024) olen kertonut Euroopan parlamentin vaalien tuloksista Suomen osalta. Aamu TV:ssä 15.7. ja samanaikaisissa iltapäivälehdissä nähtiin Euroopan unionin parlamentin lopullinen paikkajako. Se näkyy oheisessa kuviossa. Lisään tähän muistin virkistämiseksi luettelon siitä, mihin ryhmiin eri puolueiden suomalaismepit sijoittautuivat. Sen jälkeen seuraa Ilta-Sanomista 20.7.2024 kaappaamani luettelo eri meppien valiokuntapaikoista.
Vasemmistoliitto Euroopan parlamentin vasemmistoryhmä Left
Sdp Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmä S&D
Vihreät Vihreät/Euroopan vapaa allianssi G-EFA
Keskusta ja RKP Uudistuva Eurooppa-ryhmä RE
Kansallinen kokoomus Euroopan kansanpuolue EPP
Perussuomalaiset Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmä ECR
Mainittujen ryhmien lisäksi parlamenttiin kuuluvat vielä ainakin äärioikeisto ja Sitoutumattomat
Euroopan parlamentin valiokuntien suomalaiset jäsenet 2024-2029
Nimen jälkeen on ensin valiokunta, jonka täysjäsen edustajamme on. Sen jälkeen mainitaan toisella rivillä se valiokunta, jossa hän on varajäsenenä.
Mika Aaltola (EPP/kok.)
AFET (Ulkoasiat)
INTA (Kansainvälinen kauppa)
Li Andersson (The Left/vas.)
EMPL (Työllisyys ja sosiaaliasiat)
ENVI (Ympäristö, kansanterveys ja elinrvikkeiden turvallisuus)
Maria Guzenina (S&D/sd.)
IMCO (Sisämarkkinat ja kuluttajansuoja)
CULT (Kulttuuri ja koulutus), FEMM (Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvo)
Anna-Maja Henriksson (Renew/r.)
IMCO (Sisämarkkinat ja kuluttajansuoja)
DEVE (Kehitys), LIBE (Kansalaisvapaudet sekä oikeus- ja sisäasiat)
Eero Heinäluoma (S&D/sd.)
CONT (Talousarvion valvonta), ECON (Talous- ja raha-asiat), ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia)
Elsi Katainen (Renew/kesk.)
AGRI (Maatalous ja maaseudun kehittäminen)
REGI (Aluekehitys)
Katri Kulmuni (Renew/kesk.)
ENVI (Ympäristö, kansanterveys ja elintarvikkeiden turvallisuus)
ECON (Talous- ja raha-asiat), FISC (Veroasiat), ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia)
Merja Kyllönen (The Left/vas.)
TRAN (Liikenne ja matkailu)
AFET (Ulkoasiat), SEDE (Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka)
Ville Niinistö (Greens/EFA/vihr.)
ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia), SEDE (Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka)
AFET (Ulkoasiat)
Maria Ohisalo (Greens/EFA/vihr.)
EMPL (Työllisyys ja sosiaaliasiat)
ECON (Talous- ja raha-asiat), ENVI (Ympäristö, kansanterveys ja elinrvikkeiden turvallisuus)
Aura Salla (EPP/kok.)
ECON (Talous- ja raha-asiat)
IMCO (Sisämarkkinat ja kuluttajansuoja)
Jussi Saramo (The Left/vas.)
ECON (Talous- ja raha-asiat), FISC (Veroasiat), ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia)
BUDG (Budjetti)
Pekka Toveri (EPP/kok.)
AGRI (Maatalous ja maaseudun kehittäminen)
AFET (Ulkoasiat), LIBE (Kansalaisvapaudet sekä oikeus- ja sisäasiat), SEDE (Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka)
Sebastian Tynkkynen (ECR/ps.)
AFET (Ulkoasiat)
LIBE (Kansal
Henna Virkkunen (EPP/kok.)
FEMM (Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvo), ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia)
BUDG (Budjetti), ENVI (Ympäristö, kansanterveys ja elintarvikkeiden turvallisuus)
Nimen jälkeen on ensin valiokunta, jonka täysjäsen edustajamme on. Sen jälkeen mainitaan toisella rivillä se valiokunta, jossa hän on varajäsenenä.
Mika Aaltola (EPP/kok.)
AFET (Ulkoasiat)
INTA (Kansainvälinen kauppa)
Li Andersson (The Left/vas.)
EMPL (Työllisyys ja sosiaaliasiat)
ENVI (Ympäristö, kansanterveys ja elinrvikkeiden turvallisuus)
Maria Guzenina (S&D/sd.)
IMCO (Sisämarkkinat ja kuluttajansuoja)
CULT (Kulttuuri ja koulutus), FEMM (Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvo)
Anna-Maja Henriksson (Renew/r.)
IMCO (Sisämarkkinat ja kuluttajansuoja)
DEVE (Kehitys), LIBE (Kansalaisvapaudet sekä oikeus- ja sisäasiat)
Eero Heinäluoma (S&D/sd.)
CONT (Talousarvion valvonta), ECON (Talous- ja raha-asiat), ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia)
Elsi Katainen (Renew/kesk.)
AGRI (Maatalous ja maaseudun kehittäminen)
REGI (Aluekehitys)
Katri Kulmuni (Renew/kesk.)
ENVI (Ympäristö, kansanterveys ja elintarvikkeiden turvallisuus)
ECON (Talous- ja raha-asiat), FISC (Veroasiat), ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia)
Merja Kyllönen (The Left/vas.)
TRAN (Liikenne ja matkailu)
AFET (Ulkoasiat), SEDE (Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka)
Ville Niinistö (Greens/EFA/vihr.)
ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia), SEDE (Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka)
AFET (Ulkoasiat)
Maria Ohisalo (Greens/EFA/vihr.)
EMPL (Työllisyys ja sosiaaliasiat)
ECON (Talous- ja raha-asiat), ENVI (Ympäristö, kansanterveys ja elinrvikkeiden turvallisuus)
Aura Salla (EPP/kok.)
ECON (Talous- ja raha-asiat)
IMCO (Sisämarkkinat ja kuluttajansuoja)
Jussi Saramo (The Left/vas.)
ECON (Talous- ja raha-asiat), FISC (Veroasiat), ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia)
BUDG (Budjetti)
Pekka Toveri (EPP/kok.)
AGRI (Maatalous ja maaseudun kehittäminen)
AFET (Ulkoasiat), LIBE (Kansalaisvapaudet sekä oikeus- ja sisäasiat), SEDE (Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka)
Sebastian Tynkkynen (ECR/ps.)
AFET (Ulkoasiat)
LIBE (Kansal
Henna Virkkunen (EPP/kok.)
FEMM (Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvo), ITRE (Teollisuus, tutkimus ja energia)
BUDG (Budjetti), ENVI (Ympäristö, kansanterveys ja elintarvikkeiden turvallisuus)
Jokainen meppi kuuluu nyt yhteen valiokuntaan jäsenenä, ja toiseen varajäsenenä. On vaikea sanoa, onko joku niistä vaikutusvaltaisempi kuin toinen, se riippuu tietysti tilanteesta, joka voi vaihdella.
Selvää on kuitenkin, että Li Andersson on vahvimmassa asemassa, sillä hänestä tuli ainoana suomalaisena valiokunnan puheenjohtaja (työllisyyden ja sosiaaliasioiden valiokunta)
Valiokuntien lisäksi valittiin jäseniä muutamiin valtuuskuntiin tehtävänään pitää yhteyttä kohdemaahansa. Kahdesta mepistä tuli näiden valtuuskuntien puheenjohtajia, Ville Niinistö on nyt Venäjä-valtuuskunnan ja Pekka Toveri Ukrainan valtuuskunnan puheenjohtajana. Mika Aaltolasta tuli Iso-Britannian valtuuskunnan varapuheenjohtaja. En tiedä mitä yhteyksiä Venäjällä toimiviin yhteisöihin voi pitää, mutta heti ensi katsannolla kaksi jälkimmäistä ovat sellaisissa tehtävissä, joissa olisi jotain merkittävää aikaan saatavissa. Ukraina käy vielä sotaa, ja Iso-Britannia kokee jonkinlaista jälkikrapulaa EU:sta eroamisensa takia.
Li Andersson ja Ville Niinistö tunnetaan täällä entisinä puolueittensa valovoimaisina puheenjohtajina, joiden jälkeen ensin Niinistön vihreät ja nyt mahdollisesti Anderssonin vasemmistoliitto ovat kannatuksessaan romahtaneet. Aaltolan poliittinen karriääri on niin lyhyt, että hänestä ei vielä voi sanoa mitään varmaa, puoluevalintakin tapahtui melko myöhään. Pohja on kuitenkin kunnossa, väitöskirja käsitteli Euroopan unionin kykyä selvitä sisäisistä kriiseistä. Myös monet USA:n ja Euroopan yliopistot ovat tulleet tutuiksi joko opiskelijana tai opettajana.
Lopultakin vaativin tehtävä lienee kenraalimajuri evp. Pekka Toverilla, joka alkaa valtuuskuntansa nimissä pitää yhteyttä Ukrainan parlamentin vastaavan komitean kanssa. Minulle hänen nimensä tuli tutuksi, kun seurasin yli kymmenen vuotta sitten vanhimman pojanpoikamme valatilaisuutta Panssariprikaatissa Parolassa. Eversti Toveri jatkoi sen jälkeen Länsi-Suomen sotilasläänin komentajana, sitten prikaatinkenraalina samassa tehtävässä Kaartin Jääkärirykmentissä. Sitten seurasi komennus puolustusasiamieheksi Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, ja lopulta kenraalimajurina Pääesikunnan tiedustelupäälliköksi. Toverin uraa tuli seurattua senkin vuoksi, että Kaartin Jääkärirykmentin apulaiskomentajana oli samaan aikaan entinen oppilaani, eversti Risto Kolstela. Lahtelaissyntyinen Risto oli tätä ennen Hennalasta lopetetun Hämeen rykmentin viimeinen komentaja.
Kerrataan nyt vielä muita tärkeimpiä valintoja. Maltalainen Roberta Metsola jatkaa parlamentin puheenjohtajana. Sukunimi tuntuu tutulta, eikä ihme, sillä hän on naimisissa suomalaisen Metsolan kanssa. Parlamentti ja komissio, joka eräänlainen EU:n hallitus, tekevät tärkeimpiä yleispäätöksiä. Tosin keskeisimmät ratkaisut tehdään kuitenkin Euroopan neuvostossa, johon kuuluvat jäsenmaiden poliittiset johtajat. Sen tähänastinen puheenjohtaja on Charles Michel, toistaiseksi ei ole tietoa uuden valinnasta. Komission puheenjohtajana jatkaa saksalainen Ursula von der Leyen. Muita keskeisessä asemassa olevia ovat Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde ja unionin kiertävä puheenjohtaja vuoden 2024 loppuvuoden osalta, kyseenalaista mainetta saavuttanut Unkarin Viktor Orbán.
Jokaiselle jäsenmaalle kuuluu oikeus yhteen komissaarin paikkaan. Suomen osalta on kiinnostavaa seurata, minkä salkun Suomen komissaariehdokas Henna Virkkunen saa. Hänen tilalleen nousee varasijalta pitkäaikainen meppi, vaaleissa tiukasti kamppanjoinut Sirpa Pietikäinen.
Selvää on kuitenkin, että Li Andersson on vahvimmassa asemassa, sillä hänestä tuli ainoana suomalaisena valiokunnan puheenjohtaja (työllisyyden ja sosiaaliasioiden valiokunta)
Valiokuntien lisäksi valittiin jäseniä muutamiin valtuuskuntiin tehtävänään pitää yhteyttä kohdemaahansa. Kahdesta mepistä tuli näiden valtuuskuntien puheenjohtajia, Ville Niinistö on nyt Venäjä-valtuuskunnan ja Pekka Toveri Ukrainan valtuuskunnan puheenjohtajana. Mika Aaltolasta tuli Iso-Britannian valtuuskunnan varapuheenjohtaja. En tiedä mitä yhteyksiä Venäjällä toimiviin yhteisöihin voi pitää, mutta heti ensi katsannolla kaksi jälkimmäistä ovat sellaisissa tehtävissä, joissa olisi jotain merkittävää aikaan saatavissa. Ukraina käy vielä sotaa, ja Iso-Britannia kokee jonkinlaista jälkikrapulaa EU:sta eroamisensa takia.
Li Andersson ja Ville Niinistö tunnetaan täällä entisinä puolueittensa valovoimaisina puheenjohtajina, joiden jälkeen ensin Niinistön vihreät ja nyt mahdollisesti Anderssonin vasemmistoliitto ovat kannatuksessaan romahtaneet. Aaltolan poliittinen karriääri on niin lyhyt, että hänestä ei vielä voi sanoa mitään varmaa, puoluevalintakin tapahtui melko myöhään. Pohja on kuitenkin kunnossa, väitöskirja käsitteli Euroopan unionin kykyä selvitä sisäisistä kriiseistä. Myös monet USA:n ja Euroopan yliopistot ovat tulleet tutuiksi joko opiskelijana tai opettajana.
Lopultakin vaativin tehtävä lienee kenraalimajuri evp. Pekka Toverilla, joka alkaa valtuuskuntansa nimissä pitää yhteyttä Ukrainan parlamentin vastaavan komitean kanssa. Minulle hänen nimensä tuli tutuksi, kun seurasin yli kymmenen vuotta sitten vanhimman pojanpoikamme valatilaisuutta Panssariprikaatissa Parolassa. Eversti Toveri jatkoi sen jälkeen Länsi-Suomen sotilasläänin komentajana, sitten prikaatinkenraalina samassa tehtävässä Kaartin Jääkärirykmentissä. Sitten seurasi komennus puolustusasiamieheksi Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, ja lopulta kenraalimajurina Pääesikunnan tiedustelupäälliköksi. Toverin uraa tuli seurattua senkin vuoksi, että Kaartin Jääkärirykmentin apulaiskomentajana oli samaan aikaan entinen oppilaani, eversti Risto Kolstela. Lahtelaissyntyinen Risto oli tätä ennen Hennalasta lopetetun Hämeen rykmentin viimeinen komentaja.
Kerrataan nyt vielä muita tärkeimpiä valintoja. Maltalainen Roberta Metsola jatkaa parlamentin puheenjohtajana. Sukunimi tuntuu tutulta, eikä ihme, sillä hän on naimisissa suomalaisen Metsolan kanssa. Parlamentti ja komissio, joka eräänlainen EU:n hallitus, tekevät tärkeimpiä yleispäätöksiä. Tosin keskeisimmät ratkaisut tehdään kuitenkin Euroopan neuvostossa, johon kuuluvat jäsenmaiden poliittiset johtajat. Sen tähänastinen puheenjohtaja on Charles Michel, toistaiseksi ei ole tietoa uuden valinnasta. Komission puheenjohtajana jatkaa saksalainen Ursula von der Leyen. Muita keskeisessä asemassa olevia ovat Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde ja unionin kiertävä puheenjohtaja vuoden 2024 loppuvuoden osalta, kyseenalaista mainetta saavuttanut Unkarin Viktor Orbán.
Jokaiselle jäsenmaalle kuuluu oikeus yhteen komissaarin paikkaan. Suomen osalta on kiinnostavaa seurata, minkä salkun Suomen komissaariehdokas Henna Virkkunen saa. Hänen tilalleen nousee varasijalta pitkäaikainen meppi, vaaleissa tiukasti kamppanjoinut Sirpa Pietikäinen.
7. (57.) Olavi Uusivirta, Olavi Virta
Olavi Uusivirta ja Oona Airola tähdittävät Yleisradion tämän kesän audiodraamaa Maarit – nälkää ja rakkautta. Keskushenkilöinä ovat Maarit Hurmerinta (Oona Airola) ja hänen miehensä, niin ikään muusikko Sami Hurmerinta (Olavi Uusivirta). Laulaja Maaritin ura on jo kestänyt yli 50 vuotta. Esittelytekstin mukaan hän on kuitenkin joutunut koko ajan taistelemaan omien näkemystensä puolesta vaihtelevissa olosuhteissa. Kerta toisensa jälkeen hän joutuu kysymään itseltään: Onko tätä työtä mahdollista tehdä tuhoutumatta. Hän on selvinnyt, mutta monelle muulle ei ole käynyt yhtä hyvin.
Olavi Uusivirta (s.1983) on uudemman polven laulaja ja lauluntekijä ja vielä näyttelijäkin. Menestys on ollut kaiken aikaa huomattava, on tullut ns. hittejä, albumeja ja vuonna 2017 Emma-gaalassa palkinto vuoden 2016 parhaasta rock-albumista. Juontokeikkojen ja muutaman pikkuosan jälkeen hän pääsi Teatterikorkeakouluun, josta valmistui 2012. Näyttelijänuraakin on syntynyt mainittavissa määrin jopa Kansallisteatterissa. Kaikesta päättäen Uusivirta on suomalaisen kevyen musiikin ja näyttämötaiteen huipulla, tai ainakin lähellä sitä. Hänen esityksistään olen kuullut ja nähnyt vain pikkukatkelmia, ja vakuuttavaa työtähän hän näyttää tehneen. Hänen taiteelliset ansionsa jätän mieluummin asiantuntijain arvioitaviksi.
Olavi Uusivirran nimi johtaa muistot helposti Olavi Virtaan (1915–1972), eikä pelkästään nimien saman-kaltaisuuden vuoksi. Uusivirta ei oikein tunnu miltään uusmuodosteelta, vaan lienee nimenä jo melko vanha. Aika luonnollista on, että Olavi-nimen sai vuonna 1983 syntynyt poikalapsi, jonka sukunimen loppuosa on virta. Etunimi on varsin yleinen, meitähän on jonkin luettelon mukaan elossa noin 250 tuhatta. Välillä nimi melkein unohtui, mutta nyt on sitä ruvettu antamaan, kun meneillään on muutenkin suuntaus vanhoihin, ehkä isoisän ja isoäidin aikaisiin nimiin.
On sanottu, että Olavi Virta on ollut Suomen kaikkien aikojen paras laulaja kevyen musiikin puolella. Luin jostain, että hänen äänialansa oli baritoni, jossa oli tenorin tapainen soinnin lisävivahde. En tästä tarkemmin tiedä, mutta liityn mielelläni siihen joukkoon, joka edelleen hehkuttaa hänen laulutaitoaan. Hän oli minun ja lukemattomien oman ikäisteni ja nuorempienkin nuoruuden tunteiden tulkki. Jo ensi sävelet jostain kappaleesta loivat juhlavan ja odottavan tunnelman niin suomalaisilla tanssilavoilla kuin harvoin kuulluissa konserteissakin. Hänen laulamiaan kappaleita on ollut niin runsaasti, että niitä ei ole tässä mahdollista luetella edes pääpiirtein. Ei ihme, että Olavi Uusivirta ehkä hakee samaistumista tähän todelliseen tähteen. Hyvin hänkin laulaa, mutta samalle viivalle heitä ei voi asettaa. Olavi Virran viimeiset vuodet olivat surullisia. Kuten niin monet muutkin, hän ei kestänyt jatkuvaa menestystä ja ylellistä elämää. Tämän muistaen on helpompi ymmärtää esimerkiksi Jare Tiihosen ja Antti Tuiskun ratkaisuja: kerralla irti oravanpyörästä ja muihin hommiin.
Sen sijaan näyttelijänä tämä uudempi Olavi on paljonkin musiikillista esikuvaansa edellä. Olavi Virta aloitti esiintymisensä tässäkin jo 1930-luvulla, ja oli huipulla kahdella seuraavalla vuosikymmenellä. Tosin elokuvat olivat silloin sitä mitä olivat, ohjaus ja näytteillepano olivat oman aikansa tuotteita, oli paljon yliampuvaa ja ylitunteellista, pateettista ilmaisua. Olavi Virta oli tässä aikansa lapsi. Lisäksi hänellä oli fyysisiäkin rajoitteita. Siinä missä Uusivirta on salskea ja hoikka, teatterikoulutuksen saanut näyttelijä, Virta oli lyhyt ja jo vähän pyöristynyt amatööri, jonka vahvin ase oli tietysti laulu, ei näyttämötyöskentely. Pahat kielet väittivät jopa, että ensirakastajan rooleissa hän joutui seisomaan jakkaralla voidakseen luontevasti suudella vastanäyttelijäänsä.
Näissä kolumneissa olen pyrkinyt usein esittämään omiakin muistojani, ovat ne sitten sopineet aiheeseen tai ei. Tuon vähemmän salskean hahmon opin tuntemaan hyvin, kun syksyllä 1957 asuin vähän aikaa samassa talossa kuin Olavi Virran perhe, Meritullinkadun alkupäässä Helsingissä. Ensimmäisen kerran näin hänet, kun hän oli pakkaamassa suuren amerikkalaistyyppisen autonsa takakonttiin tavaroita. Emme me mitään hyvänpäiväntuttujakaan olleet, yleensä ei siihen aikaan muutenkaan tervehditty edes saman talon asukkaita.
Joskus olen seurassa leikitellyt väitteellä, että näin ensi kerran televisio-ohjelmaa Olavi Virran olohuoneessa. Läsnäolijat ovat silloin olleet kuin ”äimän käkenä”. Niinpä selitys oli syytä antaa heti välittömästi. Siihen aikaan ainakin suurempien helsinkiläisten asuntojen ulko-oven yläpuolella oli oven levyinen matala ikkuna, josta ei samasta tasosta nähnyt sisälle. Mutta minäpä asuin vähän ylempänä, ja portaita noustessani näin Virran asunnosta tulevan valoa. Se tuli televisioruudusta, jossa jotkut hämärät ihmishahmot näyttivät liikkuvan. Eli kyllä se minun ensimmäinen televisiokokemukseni oli silloin syyskuussa 1957!
Olavi Uusivirta ja Oona Airola tähdittävät Yleisradion tämän kesän audiodraamaa Maarit – nälkää ja rakkautta. Keskushenkilöinä ovat Maarit Hurmerinta (Oona Airola) ja hänen miehensä, niin ikään muusikko Sami Hurmerinta (Olavi Uusivirta). Laulaja Maaritin ura on jo kestänyt yli 50 vuotta. Esittelytekstin mukaan hän on kuitenkin joutunut koko ajan taistelemaan omien näkemystensä puolesta vaihtelevissa olosuhteissa. Kerta toisensa jälkeen hän joutuu kysymään itseltään: Onko tätä työtä mahdollista tehdä tuhoutumatta. Hän on selvinnyt, mutta monelle muulle ei ole käynyt yhtä hyvin.
Olavi Uusivirta (s.1983) on uudemman polven laulaja ja lauluntekijä ja vielä näyttelijäkin. Menestys on ollut kaiken aikaa huomattava, on tullut ns. hittejä, albumeja ja vuonna 2017 Emma-gaalassa palkinto vuoden 2016 parhaasta rock-albumista. Juontokeikkojen ja muutaman pikkuosan jälkeen hän pääsi Teatterikorkeakouluun, josta valmistui 2012. Näyttelijänuraakin on syntynyt mainittavissa määrin jopa Kansallisteatterissa. Kaikesta päättäen Uusivirta on suomalaisen kevyen musiikin ja näyttämötaiteen huipulla, tai ainakin lähellä sitä. Hänen esityksistään olen kuullut ja nähnyt vain pikkukatkelmia, ja vakuuttavaa työtähän hän näyttää tehneen. Hänen taiteelliset ansionsa jätän mieluummin asiantuntijain arvioitaviksi.
Olavi Uusivirran nimi johtaa muistot helposti Olavi Virtaan (1915–1972), eikä pelkästään nimien saman-kaltaisuuden vuoksi. Uusivirta ei oikein tunnu miltään uusmuodosteelta, vaan lienee nimenä jo melko vanha. Aika luonnollista on, että Olavi-nimen sai vuonna 1983 syntynyt poikalapsi, jonka sukunimen loppuosa on virta. Etunimi on varsin yleinen, meitähän on jonkin luettelon mukaan elossa noin 250 tuhatta. Välillä nimi melkein unohtui, mutta nyt on sitä ruvettu antamaan, kun meneillään on muutenkin suuntaus vanhoihin, ehkä isoisän ja isoäidin aikaisiin nimiin.
On sanottu, että Olavi Virta on ollut Suomen kaikkien aikojen paras laulaja kevyen musiikin puolella. Luin jostain, että hänen äänialansa oli baritoni, jossa oli tenorin tapainen soinnin lisävivahde. En tästä tarkemmin tiedä, mutta liityn mielelläni siihen joukkoon, joka edelleen hehkuttaa hänen laulutaitoaan. Hän oli minun ja lukemattomien oman ikäisteni ja nuorempienkin nuoruuden tunteiden tulkki. Jo ensi sävelet jostain kappaleesta loivat juhlavan ja odottavan tunnelman niin suomalaisilla tanssilavoilla kuin harvoin kuulluissa konserteissakin. Hänen laulamiaan kappaleita on ollut niin runsaasti, että niitä ei ole tässä mahdollista luetella edes pääpiirtein. Ei ihme, että Olavi Uusivirta ehkä hakee samaistumista tähän todelliseen tähteen. Hyvin hänkin laulaa, mutta samalle viivalle heitä ei voi asettaa. Olavi Virran viimeiset vuodet olivat surullisia. Kuten niin monet muutkin, hän ei kestänyt jatkuvaa menestystä ja ylellistä elämää. Tämän muistaen on helpompi ymmärtää esimerkiksi Jare Tiihosen ja Antti Tuiskun ratkaisuja: kerralla irti oravanpyörästä ja muihin hommiin.
Sen sijaan näyttelijänä tämä uudempi Olavi on paljonkin musiikillista esikuvaansa edellä. Olavi Virta aloitti esiintymisensä tässäkin jo 1930-luvulla, ja oli huipulla kahdella seuraavalla vuosikymmenellä. Tosin elokuvat olivat silloin sitä mitä olivat, ohjaus ja näytteillepano olivat oman aikansa tuotteita, oli paljon yliampuvaa ja ylitunteellista, pateettista ilmaisua. Olavi Virta oli tässä aikansa lapsi. Lisäksi hänellä oli fyysisiäkin rajoitteita. Siinä missä Uusivirta on salskea ja hoikka, teatterikoulutuksen saanut näyttelijä, Virta oli lyhyt ja jo vähän pyöristynyt amatööri, jonka vahvin ase oli tietysti laulu, ei näyttämötyöskentely. Pahat kielet väittivät jopa, että ensirakastajan rooleissa hän joutui seisomaan jakkaralla voidakseen luontevasti suudella vastanäyttelijäänsä.
Näissä kolumneissa olen pyrkinyt usein esittämään omiakin muistojani, ovat ne sitten sopineet aiheeseen tai ei. Tuon vähemmän salskean hahmon opin tuntemaan hyvin, kun syksyllä 1957 asuin vähän aikaa samassa talossa kuin Olavi Virran perhe, Meritullinkadun alkupäässä Helsingissä. Ensimmäisen kerran näin hänet, kun hän oli pakkaamassa suuren amerikkalaistyyppisen autonsa takakonttiin tavaroita. Emme me mitään hyvänpäiväntuttujakaan olleet, yleensä ei siihen aikaan muutenkaan tervehditty edes saman talon asukkaita.
Joskus olen seurassa leikitellyt väitteellä, että näin ensi kerran televisio-ohjelmaa Olavi Virran olohuoneessa. Läsnäolijat ovat silloin olleet kuin ”äimän käkenä”. Niinpä selitys oli syytä antaa heti välittömästi. Siihen aikaan ainakin suurempien helsinkiläisten asuntojen ulko-oven yläpuolella oli oven levyinen matala ikkuna, josta ei samasta tasosta nähnyt sisälle. Mutta minäpä asuin vähän ylempänä, ja portaita noustessani näin Virran asunnosta tulevan valoa. Se tuli televisioruudusta, jossa jotkut hämärät ihmishahmot näyttivät liikkuvan. Eli kyllä se minun ensimmäinen televisiokokemukseni oli silloin syyskuussa 1957!
6. (56.) Malvassa upeat kesäkauden 2024 näyttelyt
Päijänteenkadulla sijaitseva Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva on muutaman toimintavuotensa aikana saavuttanut kävijäin suosion. Aina välillä sen parkkipaikalla viivähtää kauempaakin tulleita turistibusseja. Kaupunkijuna Puksu kulkee sen pääsisään-käynnin editse.
Kun ensin olemme suoriutuneet ala-aulassa kassan ohi, meitä tervehtii heti alussa kolmen kerroksen korkuinen, seitsemän eri alojen osaajien muodostaman Ekho -collectiven luoma teos Ahto. Tämä seitsemän jäsenen kollektiivi koostuu taiteen, muotoilun ja teknologian asiantuntijoista. Ahto tutkii veden erilaisia olomuotoja, ja se muuttaa muotoaan kävijöiden ja ohi kulkevien liikkujien mukaan. Välillä kuviot olivat hyvinkin levollisia, mutta paikalle pysähtyneiden lisääntyessä tuntui kuin jonkinlainen tulivuorenpurkaus laavavirtoineen olisi päässyt valloilleen. Äänimaisemakin muuttui. 15 metriä korkea valogalleria kuuluu Malvan omaan taidekokoelmaan, joten se on pysyvästi esillä eräänlaisena tunnuksena. Kuva on otettu 3. kerroksesta alaspäin, etualalla on näkyvissä kaidetta.
Kun ensin olemme suoriutuneet ala-aulassa kassan ohi, meitä tervehtii heti alussa kolmen kerroksen korkuinen, seitsemän eri alojen osaajien muodostaman Ekho -collectiven luoma teos Ahto. Tämä seitsemän jäsenen kollektiivi koostuu taiteen, muotoilun ja teknologian asiantuntijoista. Ahto tutkii veden erilaisia olomuotoja, ja se muuttaa muotoaan kävijöiden ja ohi kulkevien liikkujien mukaan. Välillä kuviot olivat hyvinkin levollisia, mutta paikalle pysähtyneiden lisääntyessä tuntui kuin jonkinlainen tulivuorenpurkaus laavavirtoineen olisi päässyt valloilleen. Äänimaisemakin muuttui. 15 metriä korkea valogalleria kuuluu Malvan omaan taidekokoelmaan, joten se on pysyvästi esillä eräänlaisena tunnuksena. Kuva on otettu 3. kerroksesta alaspäin, etualalla on näkyvissä kaidetta.
Viidennessä kerroksessa on pysyväisnäyttely, jossa on aluksi esillä teollisen suunnittelun tuotteita 1950–1970-luvuilta. Näyttelyn tämä osa kantaa nimeä Juuret, aarteita kokoelmista. Siinä on paljon huonekaluja, mutta mukana on myös tauluja, käyttöesineistöä ja monen muistamia myyntituotteita. Tällä kertaa emme käyneet tämän osaston kautta.
Tällä hetkellä on meneillään kaksi muuta näyttelyä nimeltään Määränpää ja Jaksoton järjestelmä. Määränpään ryhmästä olen halunnut korostaa sitä ajankohtaista aineistoa, jota edustavat Kaj Stenvallin mahtavaan Putin-kokoelmaan kuuluvat työt. Niistä olen poiminut tähän kaksi kappaletta, toisessa esiintyy Putinin lisäksi Kiinan johtaja Xi Jinping puolisoineen, toisessa Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi. Aikaisemmin Stenvall oli tunnettu ankka-aiheistaan, nyt helmikuun 2022 jälkeen pääkohde on muuttunut. Turussa hänellä on meneillään suurempi näyttely. Taulujen maine on tainnut levitä kansainvälisesti aika laajalle.
Monia asioita voidaan kuvata taiteen keinoin selvemmin kuin pelkin sanoin. Niin tässäkin. Jätän lukijan mietittäväksi, mitä pelkästään jo nämä kuvat kertovat nykyisestä maailmantilanteesta, suurvaltojen välisestä kilpailusta jne. Tähän voin vielä palata myöhemmin.
Tällä hetkellä on meneillään kaksi muuta näyttelyä nimeltään Määränpää ja Jaksoton järjestelmä. Määränpään ryhmästä olen halunnut korostaa sitä ajankohtaista aineistoa, jota edustavat Kaj Stenvallin mahtavaan Putin-kokoelmaan kuuluvat työt. Niistä olen poiminut tähän kaksi kappaletta, toisessa esiintyy Putinin lisäksi Kiinan johtaja Xi Jinping puolisoineen, toisessa Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi. Aikaisemmin Stenvall oli tunnettu ankka-aiheistaan, nyt helmikuun 2022 jälkeen pääkohde on muuttunut. Turussa hänellä on meneillään suurempi näyttely. Taulujen maine on tainnut levitä kansainvälisesti aika laajalle.
Monia asioita voidaan kuvata taiteen keinoin selvemmin kuin pelkin sanoin. Niin tässäkin. Jätän lukijan mietittäväksi, mitä pelkästään jo nämä kuvat kertovat nykyisestä maailmantilanteesta, suurvaltojen välisestä kilpailusta jne. Tähän voin vielä palata myöhemmin.
Laajaan Määränpää-osastoon kuuluu kahdentoista taitelijan töitä. Joukossa mainitaan siis myös Kaj Stenvall, mutta halusin erottaa hänet erilleen oman aiheensa mukaisesti. Eräänlainen tämän aiheen lippulaiva on Kirsimaria E. Törrösen työ Wyborg 2004, joka omalla viivatekniikallaan kertoo siitä, miten asukkaat joutuivat lopulta 1944 luopumaan Viipurista. He liittyivät pakolaisten suureen joukkoon. Viipuri oli Suomen monikulttuurisin kaupunki, taide- ja kulttuurihistoriaa Törrönen korostaakin tässä työssään
Esittelylehtisessä todetaan, että ”kun kodit jäävät, kun kotikatu, oma yritys, sukulaiset, leikkikaverit, mummo, oppilaat ja koulu, kortteliravintola ja lehtimyyjä ovat nyt siellä jossain. Uudessa kaupungissa odottavat uusi koti, outo kieli, vieraat ihmiset. Ruokaan täytyy totutella, ja siihen että valo ja värit ovat erilaisia. Nämä tilanteet ja niihin kietoutuneet tunteet ovat arkipäivää lähes kaikkialla maailmassa. Vuoden 2022 loppuun mennessä maailmassa oli sata miljoonaa kotiseudultaan paennutta. Heistä yli viisi miljoonaa oli turvapaikanhakijoita, yli 35 miljoonaa pakolaisia ja yli 60 miljoonaa kotimaansa sisällä pakkomuuttaneita.
Määränpää tuo yhteen kaksitoista suomalaista nykytaiteilijaa, jotka käsittelevät teoksissaan luopumisen ja uuden löytämisen teemoja. Osa teoksista kertoo pakkomuuttamisesta, sen syistä ja seurauksista dokumen-taarisin keinoin. Osa vie kokijan niiden tunnelmien äärelle, joita pakon edessä paennut ihminen kohtaa. Läsnä ovat niin ikävä kuin helpotuskin.”
Samaan genreen sopivat mainiosti myös lukuisten maahanmuuttajien kertomukset, tulivat ne sitten esille maalauksina näyttelytilojen seiniltä tai laajoina videokonstellaatioina. Hieman vaikeampi tähän on liittää esimerkiksi Anu Pentikin valtavaa, taitavasti laadittua työtä kukkakedosta ja siitä ylös lentävistä värikkäistä siemenistä. Materiaalina on koivu, koivuvaneri ja keramiikka, tästä viimeksi mainitusta on valmistettu nimenomaan kukkakedon varsien päässä olevat kukkaset.
Pentikin installaation nimi on Aina on toivoa. Hänen töitään ovat inspiroineet pohjoinen luonto, ja niissä näkyvät esittelytekstin mukaan sekä juuret että haaveet.
Määränpää tuo yhteen kaksitoista suomalaista nykytaiteilijaa, jotka käsittelevät teoksissaan luopumisen ja uuden löytämisen teemoja. Osa teoksista kertoo pakkomuuttamisesta, sen syistä ja seurauksista dokumen-taarisin keinoin. Osa vie kokijan niiden tunnelmien äärelle, joita pakon edessä paennut ihminen kohtaa. Läsnä ovat niin ikävä kuin helpotuskin.”
Samaan genreen sopivat mainiosti myös lukuisten maahanmuuttajien kertomukset, tulivat ne sitten esille maalauksina näyttelytilojen seiniltä tai laajoina videokonstellaatioina. Hieman vaikeampi tähän on liittää esimerkiksi Anu Pentikin valtavaa, taitavasti laadittua työtä kukkakedosta ja siitä ylös lentävistä värikkäistä siemenistä. Materiaalina on koivu, koivuvaneri ja keramiikka, tästä viimeksi mainitusta on valmistettu nimenomaan kukkakedon varsien päässä olevat kukkaset.
Pentikin installaation nimi on Aina on toivoa. Hänen töitään ovat inspiroineet pohjoinen luonto, ja niissä näkyvät esittelytekstin mukaan sekä juuret että haaveet.
Pentikin suurikokoinen työ vie ison osan suuren salin lattiapinta-alasta. Salin toisen päädyn on valloittanut Törrösen edellä mainittu työ. Sivustoilla on muita kokonaisuuteen sopivia töitä, mm. useita eräänlaisia kankaalle maalattuja kollaaseja. Niista alla on yksi esimerkki, tai oikeastaan sekin on osa suuremmasta kokonaisuudesta. Eräänlaisesta määränpäästä siinäkin on kysymys, kukoistava nuori nainen ymmärtää, että tämä nykyhetki ei suinkaan ole ikuinen. Valitettavasti en ottanut tekijän nimeä ylös, mutta kyllä se varmaan sieltä kahdentoista taitelijan luettelosta löytyy. Näitä tavallaan palasista koottuja aiheita löytyy samoilta seiniltä useita.
Jos tällainen diletantti pääsikin aika hyvin sisälle tuohon Määränpää-osastoon, aiheutti Jaksoton järjestelmä kyllä aika paljon kysymyksiä. Suuressa salissa taisi olla kuusi tai seitsemän videoskriiniä, joissa kaikissa oli koko ajan kova meno päällä. Kanadalainen Jeremy Shaw (s.1977) oli todella pannut tuulemaan luodessaan teoksen, joka on kuulemma saanut maailmanlaajuista tunnustusta ja hurmannut kansainvälistä yleisöä kerta toisensa jälkeen. Hän asuu ja työskentelee Berliinissä. Hänen sanotaan käsittelevän teoksissaan tietoisuuden eri tasoja sekä muuntuneita tajunnan tiloja, mitä kaikki tämä nyt sitten tarkoittaakin. Helpompaa on käsittää maininta, että hän pyrkii tavoittelemaan transsendentaalisia kokemuksia. Siltä tuo kova meno videoilla tuntui kertovankin.
Teoksen osat on muodostettu vanhentunein analogisin menetelmin tallennetusta videoarkistomateriaalista. Videoissa esitellään erilaisia, visuaalisin vihjein eri alakulttuureihin viittaavia ihmisryhmiä. Niistä kukin suorittaa liikkeeseen perustuvia, ryhmän uskomusjärjestelmästä kertovia riittejä, kuten tanssia tai laulua. Esittely-lehtisessä vakuutetaan, että dokumentaaristen sekä fiktiivisten esitystapojen rajat sekoittuvat teoksen edetessä, vähitellen horjuttaen katsojan käsitystä ajasta ja paikasta. Teos johdattelee kohti tunnelmaa, joka haastaa inhimillisen selityskyvyn rajat lumoavalla tavalla. Siltä se vähän tuntuikin, kyllä sieltä vähän ymmällään tulikin lähdettyä. Selityksiä taitaa olla yhtä paljoin kuin selittäjiäkin. Ei sieltä kuitenkaan heti tullut paettua, jotain kummallisen vetoavaa sieltä tulikin usealta skriiniltä koko salin täydeltä.
Taulujen ja muiden paikallaan olevien installaatioiden kuvaaminen on aika helppoa näihin videoesityksiin verrattuna. Melkoista akrobatiaa tuli nähtyä, välillä ryhmätanssia ja joukkokohtauksia, joista tulivat mieleen uskonnollisen hurmoksen täyttämät sekoilut. Kuviakin yritin ottaa, mutta huonolla menestyksellä. Tässä nyt kuitenkin taputellaan oikein joukolla keskellä olevaa tanssijaa, ja alla on siten jonkinlainen kiivaan liikunnan jälkeen tuleva rauhallisempi hetki.
Teoksen osat on muodostettu vanhentunein analogisin menetelmin tallennetusta videoarkistomateriaalista. Videoissa esitellään erilaisia, visuaalisin vihjein eri alakulttuureihin viittaavia ihmisryhmiä. Niistä kukin suorittaa liikkeeseen perustuvia, ryhmän uskomusjärjestelmästä kertovia riittejä, kuten tanssia tai laulua. Esittely-lehtisessä vakuutetaan, että dokumentaaristen sekä fiktiivisten esitystapojen rajat sekoittuvat teoksen edetessä, vähitellen horjuttaen katsojan käsitystä ajasta ja paikasta. Teos johdattelee kohti tunnelmaa, joka haastaa inhimillisen selityskyvyn rajat lumoavalla tavalla. Siltä se vähän tuntuikin, kyllä sieltä vähän ymmällään tulikin lähdettyä. Selityksiä taitaa olla yhtä paljoin kuin selittäjiäkin. Ei sieltä kuitenkaan heti tullut paettua, jotain kummallisen vetoavaa sieltä tulikin usealta skriiniltä koko salin täydeltä.
Taulujen ja muiden paikallaan olevien installaatioiden kuvaaminen on aika helppoa näihin videoesityksiin verrattuna. Melkoista akrobatiaa tuli nähtyä, välillä ryhmätanssia ja joukkokohtauksia, joista tulivat mieleen uskonnollisen hurmoksen täyttämät sekoilut. Kuviakin yritin ottaa, mutta huonolla menestyksellä. Tässä nyt kuitenkin taputellaan oikein joukolla keskellä olevaa tanssijaa, ja alla on siten jonkinlainen kiivaan liikunnan jälkeen tuleva rauhallisempi hetki.
5. (55.) Järkyttäviä sotamuistoja 80 vuoden takaa
Tommi Kinnunen on tämän hetken taitavimpia kirjailijoita, sujuvasanainen, syvällinen ja ihmiselämän vaikeitakin totuuksia etsivä. Hän on omalla tavallaan taiteen keinoin käsitellyt Suomen lähihistorian vaiettujakin kipupisteitä, erityisesti niitä, joita toinen maailmansota jätti jälkeensä. Eikä vain rintamamiehiin, vaan myös naisiin ja sota-ajan lapsiin. Viime päivinä on eduskunnassa käyty kovaa kiistaa ns. käännytyslaista. Laki saatiin säädettyä perustuslain vaatimassa viiden kuudesosan järjestyksessä, mutta silti 31 kansanedustajaa oli sitä vastaan. Näille haikailijoille ja mahdollisille salaputinisteille voisi suositella luettavaksi Kinnusen uusinta kirjaa, nimeltä Kaarna. Samaa voisi suositella myös niille oikeusoppineille, jotka eivät tajua millaisessa maailmassa eletään.
Tommi Kinnunen on tämän hetken taitavimpia kirjailijoita, sujuvasanainen, syvällinen ja ihmiselämän vaikeitakin totuuksia etsivä. Hän on omalla tavallaan taiteen keinoin käsitellyt Suomen lähihistorian vaiettujakin kipupisteitä, erityisesti niitä, joita toinen maailmansota jätti jälkeensä. Eikä vain rintamamiehiin, vaan myös naisiin ja sota-ajan lapsiin. Viime päivinä on eduskunnassa käyty kovaa kiistaa ns. käännytyslaista. Laki saatiin säädettyä perustuslain vaatimassa viiden kuudesosan järjestyksessä, mutta silti 31 kansanedustajaa oli sitä vastaan. Näille haikailijoille ja mahdollisille salaputinisteille voisi suositella luettavaksi Kinnusen uusinta kirjaa, nimeltä Kaarna. Samaa voisi suositella myös niille oikeusoppineille, jotka eivät tajua millaisessa maailmassa eletään.
Kirjailija on erikoistunut Kuusamon ja Koillismaan tapahtumiin. Olen lukenut hänen tuotannostaan aikaisemmin kaksi teosta, esikoiskirjan Neljäntien risteys ja Ei kertonut katuvansa. Edellinen on kertomus Kuusamosta ja kuusamolaisten yhteyksistä muualle Suomeen. Nimi tulee todellisesta neljän tien risteyksestä Kuusamossa. Siihenkin liittyy symboliikkaa. Ei kertonut katuvansa on kertomus saksalaisten palveluksessa olleista naisista, jotka sodan loputtua palasivat jalkapatikassa Narvikista kotiinsa eri puolille Suomea, kuitenkin alueille, joissa heihin suhtauduttiin epäilevästi.
Uuden kirjan Kaarnan nimi muistuttaa siitä, miten vanhoissa ikimetsissä puut ovat usein paksukaarnaisia. Sitä ne ovat kasvattaneet suojakseen metsäpaloja ja tuhohyönteisiä vastaan. Samaa paksukaarnaista asennetta vaadittiin myös sodan fyysisesti tai henkisesti rampauttaneilta miehiltä ja naisilta. Suurin osa kesti kaarnansa suojassa, kovin monet eivät.
Kirjassa on useita muitakin psykologisia ulottuvuuksia. On miesten ja naisten traumoja, on sitä, mikä siirtyy lapsille ja ehkä vielä siitäkin eteenpäin. Seuraava katkelma kertoo päähenkilö Lainan ajatuksista, kun hän oli ensin siivonnut niitä jälkiä, mitä yhteen kokoontunut asevelijoukko oli heidän tuvassaan saanut aikaan. Hänen ensimmäinen miehensä oli kaatunut, toinen mies, henkisesti vammautunut Antti on sammuneena tuvan pöydän ääressä.
Uuden kirjan Kaarnan nimi muistuttaa siitä, miten vanhoissa ikimetsissä puut ovat usein paksukaarnaisia. Sitä ne ovat kasvattaneet suojakseen metsäpaloja ja tuhohyönteisiä vastaan. Samaa paksukaarnaista asennetta vaadittiin myös sodan fyysisesti tai henkisesti rampauttaneilta miehiltä ja naisilta. Suurin osa kesti kaarnansa suojassa, kovin monet eivät.
Kirjassa on useita muitakin psykologisia ulottuvuuksia. On miesten ja naisten traumoja, on sitä, mikä siirtyy lapsille ja ehkä vielä siitäkin eteenpäin. Seuraava katkelma kertoo päähenkilö Lainan ajatuksista, kun hän oli ensin siivonnut niitä jälkiä, mitä yhteen kokoontunut asevelijoukko oli heidän tuvassaan saanut aikaan. Hänen ensimmäinen miehensä oli kaatunut, toinen mies, henkisesti vammautunut Antti on sammuneena tuvan pöydän ääressä.
Teoksen rakenne on mielenkiintoinen. Se alkaa viimeisillään sairaalan saattohoidossa olevan Lahjan vuoteen ääressä, jonne Etelä-Suomessa asuvat tyttäret Eeva ja Maija sekä lapsuudenkotiin jäänyt poika Martti ovat kokoontuneet. Lahja ei enää tiedä maailmasta mitään, joten loppu on lähellä. Tyttärien vaatimuksesta lähdetään jo tässä vaiheessa, eli jo ennen äidin kuolemaa, sopimaan hautaustoimistossa kaikesta hautajaisiin liittyvästä. Huomiota kiinnittää tyttärien kylmä asennoituminen, poika Martti oli inhimillisempi. Vähitellen kirjan pääsanoma alkaa avautua, eli sodan vaikutus kaikkiin läsnä oleviin. Kirjan loppupuolella avutuvat vähitellen myös Lahjan traumojen syyt.
Kirjan loppusivut numerosta 130 eteenpäin kertovat synkkää tarinaa. Tuli päivä 7.7.1944 ja venäläiset partisaanit tunkeutuivat kylään, tappoivat miehet ja alkoivat kuljettaa naisia ja joitakin lapsiakin kohti Venäjää. Matkalla kaikki naiset raiskattiin, ja sitten jatkettiin matkaa. Mahorkan ja säilykelihan tuoksuisten likaisten miesten teot veivät heidät aivan toiseen maailmaan. ””Laina koettaa olla jokin muu jossakin toisaalla. Sellainen, jolle tällaiset asiat eivät tapahdu eivätkä oikeastaan kuulukaan. Sellainen, jonka mekkoa ei kiskolta ylemmäs, eikä lyödä suulle. Sellainen, jolle kaikki tämä on vain pieni kaukainen tapahtuma, jonka kohteena on ihminen, jota hän ei oikeastaan edes tiedä. Nimetön esimerkki siitä, mitä sodassa voidaan naiselle tehdä.”
Onnellisen sattuman ansiosta hän pääsee kädet taakse sidottuina karkaamaan vieden mukanaan serkkunsa pojan Martin, joka elämänsä loppuun asti luulee Lahjaa äidikseen. Martti jaksaa osan pakomatkasta kulkea itse, osan matkasta Lahja vie häntä selässään. Kotikylä oli suureksi osaksi poltettu, paikalle tulleet sotilaat ja lotat ottavat heidät vastaan. Pienet kaksoistytöt Marja ja Eeva löytyvät ladosta, joka oli säästynyt.
Tommi Kinnusen Kaarna on toisaalta hyvin realistinen, toisaalta se vie ajatuksia viittausten avulla eteenpäin. Samaa raakojen yksityiskohtien kuvailua ei oikein tässä voi jatkaa. Venäläiset ovat hyökänneet Suomeen tappaen, raiskaten ja väestöä kaapaten karkeasti ottaen kerran sadassa vuodessa keskiajalta lähtien. Katkerimmat puolustustaistelut käytiin viimeksi Kannaksella Tali-Ihantalassa jokseenkin tasan 80 vuotta sitten. Talvisodan alkamisesta on kohta kulunut 85 vuotta. Heinäkuun 1944 tapahtumat itärajan suomalais-kylissä selviävät seuraavista kirjan kuvituksista
Kirjan loppusivut numerosta 130 eteenpäin kertovat synkkää tarinaa. Tuli päivä 7.7.1944 ja venäläiset partisaanit tunkeutuivat kylään, tappoivat miehet ja alkoivat kuljettaa naisia ja joitakin lapsiakin kohti Venäjää. Matkalla kaikki naiset raiskattiin, ja sitten jatkettiin matkaa. Mahorkan ja säilykelihan tuoksuisten likaisten miesten teot veivät heidät aivan toiseen maailmaan. ””Laina koettaa olla jokin muu jossakin toisaalla. Sellainen, jolle tällaiset asiat eivät tapahdu eivätkä oikeastaan kuulukaan. Sellainen, jonka mekkoa ei kiskolta ylemmäs, eikä lyödä suulle. Sellainen, jolle kaikki tämä on vain pieni kaukainen tapahtuma, jonka kohteena on ihminen, jota hän ei oikeastaan edes tiedä. Nimetön esimerkki siitä, mitä sodassa voidaan naiselle tehdä.”
Onnellisen sattuman ansiosta hän pääsee kädet taakse sidottuina karkaamaan vieden mukanaan serkkunsa pojan Martin, joka elämänsä loppuun asti luulee Lahjaa äidikseen. Martti jaksaa osan pakomatkasta kulkea itse, osan matkasta Lahja vie häntä selässään. Kotikylä oli suureksi osaksi poltettu, paikalle tulleet sotilaat ja lotat ottavat heidät vastaan. Pienet kaksoistytöt Marja ja Eeva löytyvät ladosta, joka oli säästynyt.
Tommi Kinnusen Kaarna on toisaalta hyvin realistinen, toisaalta se vie ajatuksia viittausten avulla eteenpäin. Samaa raakojen yksityiskohtien kuvailua ei oikein tässä voi jatkaa. Venäläiset ovat hyökänneet Suomeen tappaen, raiskaten ja väestöä kaapaten karkeasti ottaen kerran sadassa vuodessa keskiajalta lähtien. Katkerimmat puolustustaistelut käytiin viimeksi Kannaksella Tali-Ihantalassa jokseenkin tasan 80 vuotta sitten. Talvisodan alkamisesta on kohta kulunut 85 vuotta. Heinäkuun 1944 tapahtumat itärajan suomalais-kylissä selviävät seuraavista kirjan kuvituksista
4.(54.)Minne ovat kiertävät taidenäyttelyt kadonneet?
Viime vuosisadan lopulla, erityisesti taloudellisen nousukauden aikaan 1970- ja 1980-luvuilla Suomea kiersi useampiakin näytteille asettajia, oli myös taidehuutokauppoja, joita mainostettiin joka lehdessä väliin viikoittain. Valtaosa näiden näyttelyiden ja huutokaup-pojen kymmenistä tauluista ei yrittänytkään olla muuta kuin olivat, eli jonkinlaista kipinää oli, ja hinnatkin olivat useimpien kukkarolle sopivia. Jokunen ”tähti” sieltä kuitenkin aina löytyi, ja hintakin oli sen mukainen. Alan yrittäjät olivat vuokranneet jonkin riittävän tilavan huoneiston keskeiseltä paikalta. Havahduinkin nyt siihen, että tällainen toiminta näyttää jokseenkin kokonaan loppuneen. Kaupungista toiseen kiertäviä näyttelyjä ei ole, toki pysyviä paikallisten taiteilijain tai heidän yhdistystensä järjestämiä edelleen on. Saattaa olla, että tuo Fake antoi näille kiertäville kuoliniskun, oli sitten niiden järjestäjillä filunkia tai ei. Lue myös edellinen kolumni 3. (53.) Suomalaisten taiderikosten jäöljillä.
Viime vuosisadan lopulla, erityisesti taloudellisen nousukauden aikaan 1970- ja 1980-luvuilla Suomea kiersi useampiakin näytteille asettajia, oli myös taidehuutokauppoja, joita mainostettiin joka lehdessä väliin viikoittain. Valtaosa näiden näyttelyiden ja huutokaup-pojen kymmenistä tauluista ei yrittänytkään olla muuta kuin olivat, eli jonkinlaista kipinää oli, ja hinnatkin olivat useimpien kukkarolle sopivia. Jokunen ”tähti” sieltä kuitenkin aina löytyi, ja hintakin oli sen mukainen. Alan yrittäjät olivat vuokranneet jonkin riittävän tilavan huoneiston keskeiseltä paikalta. Havahduinkin nyt siihen, että tällainen toiminta näyttää jokseenkin kokonaan loppuneen. Kaupungista toiseen kiertäviä näyttelyjä ei ole, toki pysyviä paikallisten taiteilijain tai heidän yhdistystensä järjestämiä edelleen on. Saattaa olla, että tuo Fake antoi näille kiertäville kuoliniskun, oli sitten niiden järjestäjillä filunkia tai ei. Lue myös edellinen kolumni 3. (53.) Suomalaisten taiderikosten jäöljillä.
Yhtään kuvaa Halosen talviaiheisista teoksista ei Nokkosen kirjassa ollut. Mutta korvatkoon sitä sieltä löytynyt Akseli Gallen-Kallelan teoksen väärennetty jäjennös, joka myytiin Bukowskin huutokau-passa vuonna 2010 yli 62.000 eurolla. Väärentäjä oli Veli Seppä.
Edellisessä tätä alaa koskevassa kolumnissani mainitsin erään, aikoja sitten kuolleen lehtorin, joka opettajainhuoneessa kertoi seikkaperäisesti siitä, miten hän oli tullut ostaneeksi Halosen talvimaiseman. Jotenkin joku taidekauppias oli saanut häneen yhteyden, soitti hänelle pariinkin kertaan, ja lupasi etsiä hänelle sopivan taulun ja sopivaan hintaan. Parin viikon päästä hän tulikin lehtorin kotiin, taulu jäi tälle ja mahdollisesta maksuajastakin sovittiin. Seuraavalla kerralla kauppa sitten sinetöitiin. Itse asiassa tällainenhan se kaava oli, ensin saavutettiin luottamus, juteltiin ehkä mukavia, ja lopulta sitten lyötiin kauppa lukkoon. Tällaisia tarinoita löytyy myös Kimmo Nokkosen teoksesta Fake. Itse en talvimaisemaa edes nähnyt, mutta hälytyskellot kyllä soivat, varsinkin kun tiesin, että lehtorin yleissivistys ei ollut kovin laajaa, kieliä hän osasi kyllä hyvin opettaa, mutta taidemaailma oli vierasta.
Edellisessä tätä alaa koskevassa kolumnissani mainitsin erään, aikoja sitten kuolleen lehtorin, joka opettajainhuoneessa kertoi seikkaperäisesti siitä, miten hän oli tullut ostaneeksi Halosen talvimaiseman. Jotenkin joku taidekauppias oli saanut häneen yhteyden, soitti hänelle pariinkin kertaan, ja lupasi etsiä hänelle sopivan taulun ja sopivaan hintaan. Parin viikon päästä hän tulikin lehtorin kotiin, taulu jäi tälle ja mahdollisesta maksuajastakin sovittiin. Seuraavalla kerralla kauppa sitten sinetöitiin. Itse asiassa tällainenhan se kaava oli, ensin saavutettiin luottamus, juteltiin ehkä mukavia, ja lopulta sitten lyötiin kauppa lukkoon. Tällaisia tarinoita löytyy myös Kimmo Nokkosen teoksesta Fake. Itse en talvimaisemaa edes nähnyt, mutta hälytyskellot kyllä soivat, varsinkin kun tiesin, että lehtorin yleissivistys ei ollut kovin laajaa, kieliä hän osasi kyllä hyvin opettaa, mutta taidemaailma oli vierasta.
Suomen kultakauden taideteoksista on kansan keskuudessa ollut kuuluisimpia Ferdinand von Wrightin öljymaalaus taistelevat metsot. Se on ilman muuta, ellei väärennetyimpiä, niin ainakin jäljitellyimpiä töitä. Muistan jo 1950-luvulta, miten jonkin kahvilan ja monen maalaistalonkin seinällä riippui saman aiheinen, useimmiten hyvin tökerösti maalattu jäljennös. Siinä ei ehkä ollut tarkoituskaan ketään pettää, mutta jokin näissä usein alkeellisissakin maalauksissa viehätti. Ehkä niistä jotain oli harrastelijamaalarille maksettu, mene ja tiedä. Syy suosioon on kuitenkin selvä, kaksi uroslintua tappelee kevään kiimakautena, ja syrjässä makoileva koppelo odottaa kumpi voittaa, eli kumman kanssa olisi järkevintä jatkaa sukua ja siirtää geeniperimää. Mutta näinhän on muutenkin luomakunnassa, naaras tekee sen valinnan, vaikka uros kuvittelee itsensä suureksi valloittajaksi. Nyt tulevat mieleen erityisesti yläasteikäiset varhaisteinit, ehkä vähän vanhemmatkin, jotka hyppivät esimerkiksi sillalta jokeen, kuten aamutelevisiossa Porin suunnalta 10.7. nähtiin. Usein tytöt seuraavat ryhmässä vähän sivummalla, hihittelevät ja muka kauhistelevat.
Reidar Särestöniemi oli erityisesti mestariväärentäjä Veli Sepän suosiossa. Nokkosen kirjasta löysin niistä kaksi esimerkkiä. jotka ovat tässä seuraavina. Veli Seppä sai tuomion 30 kappaleesta, Nokkonen itse uskoo niitä olleen useita satoja. Hintataso oli korkea, joten niitä saattoivat ostaa vain varakkaat henkilöt. Itse näin yksityisomisteisena vain yhden Särestöniemen taulun, erään varakkaan lääkärin kodissa. Taulun alkuperästä minulla ei ollut mitään käsitystä, enkä varmaan olisi osannut erottaa väärennettyä oikeasta. Kyllä siinä alkuperäisen tekijän värit näkyivät: oranssia, punaista ja kontrastina vähän vihreää. Erään herjan muistan noiden asioiden tiimoilta, se kuului seuraavasti: ”Toinen kysyi, mistä tietää, että kysymyksessä on vaurastunut henkilö”? Siihen sitten toinen keskusteluosapuoli vastaa: ”Olohuoneessa on Särestöniemen taulu ja tytär on taistolainen!” Protestilaulaja Kaisa Korhonen lauloi tuohon aikaan laulua, joka alkoi sanoilla ”Kenen joukossa seisot”. Niissä joukoissa seisoi mm. nuori Björn Wahlroos ennen talouselämään siirtymistään.
Seuraavasta kuvaparista ensimmäinen on Veli Sepän väärentämä Reidar Särestöniemen Usvakallio, toisen nimeä en enää muista. Molemmista tauluista on kuvaa siirrettäessä osa jäänyt näkymättömiin.
Reidar Särestöniemi oli erityisesti mestariväärentäjä Veli Sepän suosiossa. Nokkosen kirjasta löysin niistä kaksi esimerkkiä. jotka ovat tässä seuraavina. Veli Seppä sai tuomion 30 kappaleesta, Nokkonen itse uskoo niitä olleen useita satoja. Hintataso oli korkea, joten niitä saattoivat ostaa vain varakkaat henkilöt. Itse näin yksityisomisteisena vain yhden Särestöniemen taulun, erään varakkaan lääkärin kodissa. Taulun alkuperästä minulla ei ollut mitään käsitystä, enkä varmaan olisi osannut erottaa väärennettyä oikeasta. Kyllä siinä alkuperäisen tekijän värit näkyivät: oranssia, punaista ja kontrastina vähän vihreää. Erään herjan muistan noiden asioiden tiimoilta, se kuului seuraavasti: ”Toinen kysyi, mistä tietää, että kysymyksessä on vaurastunut henkilö”? Siihen sitten toinen keskusteluosapuoli vastaa: ”Olohuoneessa on Särestöniemen taulu ja tytär on taistolainen!” Protestilaulaja Kaisa Korhonen lauloi tuohon aikaan laulua, joka alkoi sanoilla ”Kenen joukossa seisot”. Niissä joukoissa seisoi mm. nuori Björn Wahlroos ennen talouselämään siirtymistään.
Seuraavasta kuvaparista ensimmäinen on Veli Sepän väärentämä Reidar Särestöniemen Usvakallio, toisen nimeä en enää muista. Molemmista tauluista on kuvaa siirrettäessä osa jäänyt näkymättömiin.
Taistelevat teeret, suomalainen ikimetsät, suomalaiset metsälinnut. Teerinaarasta ei näy, mutta ehkä se odottaa jossain lähistöllä. Taistelevia metsoja ei Nokkosen aineistossa ollut, joten taistelevat teeret saavat edustaa niitäkin.
3. (53.) Suomalaisten taiderikosten jäljillä
Keskusrikospoliisi käynnisti vuonna 2013 taiderikoksiin keskittyneen operaatio Faken, jonka päätutkijana toimi rikosylikonstaapeli Kimmo Nokkonen. Pian selvisi, että operaatio kohdistui Suomen oikeushistorian suurimpaan taiderikoskokonaisuuteen. Kimmo Nokkonen on eläkkeelle siirtymisensä jälkeen kirjannut pitkän uransa huippukohtia juuri ilmestynee-seen teokseen, joka kantaa juuri tuota nimeä Fake.
Keskusrikospoliisi käynnisti vuonna 2013 taiderikoksiin keskittyneen operaatio Faken, jonka päätutkijana toimi rikosylikonstaapeli Kimmo Nokkonen. Pian selvisi, että operaatio kohdistui Suomen oikeushistorian suurimpaan taiderikoskokonaisuuteen. Kimmo Nokkonen on eläkkeelle siirtymisensä jälkeen kirjannut pitkän uransa huippukohtia juuri ilmestynee-seen teokseen, joka kantaa juuri tuota nimeä Fake.
Kirjan kansikuvassa on näkyvissä Hugo Simbergin nimiin signeerattu Kuoleman tanssi, joka myytiin toukokuussa 2012 yli 63.000 eurolla. Väärentäjä oli Lempääläs-sä asunut Veli Seppä.
Rikolliset väärensivät ja kauppasivat kultakautemme suurimpien nimien lisäksi taidehistorian merkittävimpien eurooppa-laisten taiteilijoiden teoksia. Yksi poliisin haaviin joutuneista tekijöistä oli nimeltään Veli Seppä, joka auttoi myöhemmin rikos-ten selvittämisessä. Hänet tuomittiin vuonna 2017 kaikkiaan 104 taideväären-nöksestä vuoden ja 11 kuukauden ehdolliseen vankeustuomioon. Sepän on sanottu olleen Suomen taidehistorian taitavin ja tuotteliain väärentäjä. Lempää-lässä asunut Seppä tuli niin kuuluisaksi, että monet olivat hänestä moneen kertaan lukenut sanomalehdistä. Erään toisen hahmon, Jarmo Lepistön tapauksessa taiderikosten maailmaan sotkeutuivat myös järjestäytyneet ammattirikolliset.
Taiderikoksissa liikkuvat Suomessakin suuret rahat. Nokkonen on laskenut, että hänen aikanaan keskusrikospoliisille kirjattujen rikosilmoitusten rikosvahingot ovat kaikkiaan olleet noin 25 miljoonaa euroa. Pääosa rikoksista on kohdistunut varakkaimpaan väestönosaan. On myös tapauksia, joissa normaalituloisetkin ihmiset ovat haksahtaneet sijoittamaan vuosikymmenten säästöjä arvottomaan taiteeseen. Joskus perilliset ovat olleet ihmeissään, kun taidekokoelmien arvo tuli selville.
Rikolliset väärensivät ja kauppasivat kultakautemme suurimpien nimien lisäksi taidehistorian merkittävimpien eurooppa-laisten taiteilijoiden teoksia. Yksi poliisin haaviin joutuneista tekijöistä oli nimeltään Veli Seppä, joka auttoi myöhemmin rikos-ten selvittämisessä. Hänet tuomittiin vuonna 2017 kaikkiaan 104 taideväären-nöksestä vuoden ja 11 kuukauden ehdolliseen vankeustuomioon. Sepän on sanottu olleen Suomen taidehistorian taitavin ja tuotteliain väärentäjä. Lempää-lässä asunut Seppä tuli niin kuuluisaksi, että monet olivat hänestä moneen kertaan lukenut sanomalehdistä. Erään toisen hahmon, Jarmo Lepistön tapauksessa taiderikosten maailmaan sotkeutuivat myös järjestäytyneet ammattirikolliset.
Taiderikoksissa liikkuvat Suomessakin suuret rahat. Nokkonen on laskenut, että hänen aikanaan keskusrikospoliisille kirjattujen rikosilmoitusten rikosvahingot ovat kaikkiaan olleet noin 25 miljoonaa euroa. Pääosa rikoksista on kohdistunut varakkaimpaan väestönosaan. On myös tapauksia, joissa normaalituloisetkin ihmiset ovat haksahtaneet sijoittamaan vuosikymmenten säästöjä arvottomaan taiteeseen. Joskus perilliset ovat olleet ihmeissään, kun taidekokoelmien arvo tuli selville.
Taideväärennöksiä on Suomessa tehty ainakin sadan vuoden ajan. Esimerkiksi Lahdessa paljastui 1950-luvulla väärentämö, joka oli erikoistunut Pekka Halosen taiteeseen. Muistan menneiltä vuosilta tapauksen, jossa kollega, naispuolinen lehtori oli ostanut juuri Halosen työn. Hän esitteli sitä innoissaan, mutta ainakin minulla alkoivat heti hälytyskellot soida. Tuosta Lahden väärentämön jutusta tuomittiin taidekauppias Silander vankeusrangaistukseen. Muitakin on toki tiedossa, mm. Albert Edelfeltin teoksista monet osoitettiin jo 1940-luvulla väärennetyiksi.
Monia teoksia oli väärennetty ennen sotia Pietarissa sekä Terijoen lähellä Karjalan kannaksella. Pietarissa väärennettiin erityisesti Aivazovskin romanttisia merimaisemia, joista esimerkkinä on tässäkin yksi. Löytyypä niitä lahtelaisia rikollisia tältäkin ajalta, esimerkiksi taidekauppias Taito Hänniseltä takavarikoitiin 2010-luvulla runsaasti väärennettyä venäläistä taidetta, Aivazovskia, Bogoljupovia, ja Kandinskyä. Esimerkkinä on tämä Aivazovskin teos, jota myytiin nimellä Moonlight costal Scene.
Kimmo Nokkosen teos on todella hengästyttävä, monipuolinen analyysi Suomeen jollain tapaa liittyvistä taideväärennyksistä. Joudun tässä hyppimään asiasta toiseen, en voi syventyä esimerkiksi taiderikosten tekotapoihin, en niiden historiaan, enkä yhteyteen rahanpesun kanssa. Totean kuitenkin, että keskusrikospoliisin työparina on tavallaan toiminut Kansallisgalleriamme (Ateneum, Kiasma ja Sinebrychoff) konservointiyksikkö. Luvusta aukeaa mielenkiintoinen maailma, jossa asiantuntijat yhdessä, ja joskus ulkomaisiinkin kollegoihinsa yhteyttä ottaen selvittelevät asioita. Yhtenä esimerkkinä tästä on Veli Sepän väärentämä teos porosta, jonka hän oli signeerannut Reidar Särestöniemen lukuun.
Tämän vuosituhannen puolella myös järjestäytynyt rikollisuus tuli taidekauppaan. Oli selkeä hierarkia, käskyvaltasuhteet ja tehtävänjako. Repertuaariin kuului väärennöksiä ja petoksia aivan toiseltakin alalta. Nokkonen esittelee useita alamaailman hahmoja. esikerkiksi Jarmo Lepistön, joka eli hänen mukaansa taidekauppiaan kaksoiselämää. Oli tekaistujen velkojen perintää, kiristystä ja rahanpesua. Yhden pitkän luvun hän on ”omistanut” suurväärentäjä Veli Sepälle nimellä ”Ystävä ja vihollinen Veli Seppä”. Tämä oli kunnostautunut erityisesti Reidar Särestöniemen värikkäiden Lapin taulujen väärentäjänä. Nokkonen uskoo, että näitä oli kaikkiaan satoja, tuomion Seppä sai 30 kappaleesta. Nokkonen toteaa, että Seppä ehti väärentää varmaankin pari kolme tuhatta työtä. Myös hänen Fernand Légerin väärennöksensä olivat mallikasta työtä.
Tämän vuosituhannen puolella myös järjestäytynyt rikollisuus tuli taidekauppaan. Oli selkeä hierarkia, käskyvaltasuhteet ja tehtävänjako. Repertuaariin kuului väärennöksiä ja petoksia aivan toiseltakin alalta. Nokkonen esittelee useita alamaailman hahmoja. esikerkiksi Jarmo Lepistön, joka eli hänen mukaansa taidekauppiaan kaksoiselämää. Oli tekaistujen velkojen perintää, kiristystä ja rahanpesua. Yhden pitkän luvun hän on ”omistanut” suurväärentäjä Veli Sepälle nimellä ”Ystävä ja vihollinen Veli Seppä”. Tämä oli kunnostautunut erityisesti Reidar Särestöniemen värikkäiden Lapin taulujen väärentäjänä. Nokkonen uskoo, että näitä oli kaikkiaan satoja, tuomion Seppä sai 30 kappaleesta. Nokkonen toteaa, että Seppä ehti väärentää varmaankin pari kolme tuhatta työtä. Myös hänen Fernand Légerin väärennöksensä olivat mallikasta työtä.
Fake käynnistyi vuodenvaihteessa 2012–2013
Fernand Légerin nimiin signeerattu Les constructeurs takavarikoitiin maaliskuussa 2013. Tästä väärennöksestä oli tarkoitus saada jopa viisi miljoonaa euroa. Sen esikuvana oleva aito teos kuuluu Skotlannin kansallisgallerian kokoelmiin.
Faken nimellä tunnetaan pohjoismaiden suurin taiderikosoperaatio, jonka päätteeksi tuomittiin useita henkilöitä tuntuviin rangaistuksiin. Rikoksissa käytettiin hyväksi esimerkiksi jo kuolleiden musiikkimaailman merkittävien hahmojen, jazzmuusikko ja manageri Jorma Weneskosken ja hänen vanhempiensa viulisti Ilmarin Weneskosken, ja pianisti Gerda Weneskosken mainetta arvotaiteen kerääjinä. Annettiin vaikutelma, että Ilmari Weneskoski olisi Pariisissa tutustunut maailmankuuluun Fernand Légerin (1881–1955) kanssa. Rikolliskopla laati väärennettyjä tarinoita, muokkasi valokuvia, ja alkoi kaupata ranskalaistaiteilijan töitä huippuhintaan. Tutkinta alkoi siitä, että eräs viitasaarelainen teollisuusneuvos otti yhteyttä tutkijoihin. Hän oli maksanut eräästä Legerin teoksesta (Sirkus, le Cirque) 2,2 miljoonaa euroa.
Operaatio Faken puitteissa löydettiin monia muitakin väärennettyjä teoksia ja pähkäiltiin kaikenlaisten aitoustodistusten ja lausuntojen kanssa. Osaa arvoteoksista kopiotiin nyt myös Thaimaassa. Joskus tavattiin lausuntojen antajina myös korruptoituneita prosessoreita hyvinkin arvostetuilta paikoilta. Näitä löytyi niin Tukholmasta kuin Tallinnasta ja Pietaristakin. Ketkä sitten olivat kenenkin uhreja, olivatko taidekauppiaat ja asiantuntijat väärentäjien uhreja vai toisin päin. Helpointa oli saada kiikkiin epämääräisiä kulkukauppiaita ja bulvaaneita, mutta sitä pitemmälle ei väärentämisen arvoketjussa aina päästy.
Kulissit putosivat operaation kuluessa muutenkin. Suomen ehkä tunnetuin galleristi ja asiantuntija Paul Hörhammer oli nostattanut tunnettujen suomalaisten taitelijain aitojen teosten hintoja miltei pilviin, eli satoja tuhansia. Pian Fake laajeni niin, että se oli jaettava kahtia, Helsingin ja Tampereen haaraan. Tampereen haara oli myynyt nimenomaan Sepän tekemiä väärennöksiä. Tyypillinen tapa oli ajaa suoraan varakkaaksi tiedetyn tehtailijan tai maanviljelijän pihaan ja aloittaa myyntipuheet. Asiakkaiden tietämättömyyttä ja dementiaa käytettiin myös hyväksi monin eri tavoin.
Epämääräisissä taidemyyntitapahtumissa ja huutokaupoissa alkoi kiertää myös aidoiksi väitettyjä Picasson ja Dalin pienempikokoisia töitä. Kirjan lopussa kerrotaan niistä menetelmistä, joita kauppiaat, erityisesti siellä suorittavassa portaassa käyttivät. Vaikka lukijallani ei olisi ollutkaan mitään tuntumaa tämänkaltaisiin henkilöihin, on terveellistä välillä todeta, millaista kaikenlaista pahuutta sivistyneeltäkin tuntuvissa puitteissa tapahtuukaan.
Faken nimellä tunnetaan pohjoismaiden suurin taiderikosoperaatio, jonka päätteeksi tuomittiin useita henkilöitä tuntuviin rangaistuksiin. Rikoksissa käytettiin hyväksi esimerkiksi jo kuolleiden musiikkimaailman merkittävien hahmojen, jazzmuusikko ja manageri Jorma Weneskosken ja hänen vanhempiensa viulisti Ilmarin Weneskosken, ja pianisti Gerda Weneskosken mainetta arvotaiteen kerääjinä. Annettiin vaikutelma, että Ilmari Weneskoski olisi Pariisissa tutustunut maailmankuuluun Fernand Légerin (1881–1955) kanssa. Rikolliskopla laati väärennettyjä tarinoita, muokkasi valokuvia, ja alkoi kaupata ranskalaistaiteilijan töitä huippuhintaan. Tutkinta alkoi siitä, että eräs viitasaarelainen teollisuusneuvos otti yhteyttä tutkijoihin. Hän oli maksanut eräästä Legerin teoksesta (Sirkus, le Cirque) 2,2 miljoonaa euroa.
Operaatio Faken puitteissa löydettiin monia muitakin väärennettyjä teoksia ja pähkäiltiin kaikenlaisten aitoustodistusten ja lausuntojen kanssa. Osaa arvoteoksista kopiotiin nyt myös Thaimaassa. Joskus tavattiin lausuntojen antajina myös korruptoituneita prosessoreita hyvinkin arvostetuilta paikoilta. Näitä löytyi niin Tukholmasta kuin Tallinnasta ja Pietaristakin. Ketkä sitten olivat kenenkin uhreja, olivatko taidekauppiaat ja asiantuntijat väärentäjien uhreja vai toisin päin. Helpointa oli saada kiikkiin epämääräisiä kulkukauppiaita ja bulvaaneita, mutta sitä pitemmälle ei väärentämisen arvoketjussa aina päästy.
Kulissit putosivat operaation kuluessa muutenkin. Suomen ehkä tunnetuin galleristi ja asiantuntija Paul Hörhammer oli nostattanut tunnettujen suomalaisten taitelijain aitojen teosten hintoja miltei pilviin, eli satoja tuhansia. Pian Fake laajeni niin, että se oli jaettava kahtia, Helsingin ja Tampereen haaraan. Tampereen haara oli myynyt nimenomaan Sepän tekemiä väärennöksiä. Tyypillinen tapa oli ajaa suoraan varakkaaksi tiedetyn tehtailijan tai maanviljelijän pihaan ja aloittaa myyntipuheet. Asiakkaiden tietämättömyyttä ja dementiaa käytettiin myös hyväksi monin eri tavoin.
Epämääräisissä taidemyyntitapahtumissa ja huutokaupoissa alkoi kiertää myös aidoiksi väitettyjä Picasson ja Dalin pienempikokoisia töitä. Kirjan lopussa kerrotaan niistä menetelmistä, joita kauppiaat, erityisesti siellä suorittavassa portaassa käyttivät. Vaikka lukijallani ei olisi ollutkaan mitään tuntumaa tämänkaltaisiin henkilöihin, on terveellistä välillä todeta, millaista kaikenlaista pahuutta sivistyneeltäkin tuntuvissa puitteissa tapahtuukaan.
2. (52.) Vanhustenhuolto on kriisissä
Virallisten tekstien mukaan vastuu palvelujen järjestämisestä on hyvinvointialueilla, jotka myöntävät palveluja yksilökohtaisen palvelutarpeen arvioinnin perusteella. Hyvinvointialueet voivat tuottaa palvelut itse tai ostaa ne muilta hyvinvointialueilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta. Jos iäkäs ihminen tarvitsee kotihoitoa, omaishoitoa, asumispalveluja, laitoshoitoa, vammaispalveluja, toimeentulotukea tai muita sosiaalihuollon palveluja, näiden myöntämistä varten hyvinvointialueen viranomainen arvioi palveluntarpeen. Terveyspalveluihin sisältyvät oman hyvinvointialueen perusterveydenhuollon palvelut, kuten terveystarkastukset, hammashuolto, kotisairaanhoito, kuntoutuspalvelut ja apuvälineet. Tarvittavat erikoissairaanhoidon palvelut järjestää myös pääosin oma hyvinvointialue.
Tällaisia ovat siis hyvinvointialueiden vastuut. Nyt on kuitenkin huomattu, että ongelmia riittää, tuki- ja apuviidakko on tavallisen ihmisen silmin valtava, suurin ongelma on kuitenkin se, että vanhusten määrä on jatkuvassa kasvussa. Ihmiset elävät yhä pidempään, ja apua tarvitessaan ovat näin ollen entistä huono-kuntoisempia. Tähän vaikuttavat parantuneet terveydelliset olot, mutta yksi painavimmista juurisyistä luotiin jo varsin varhain historiassa, 1940-luvun loppupuolella syntyivät ns. suuret ikäluokat, jotka nyt kansoittavat sosiaalipuolen viranomaisten laitoksia ja vanhainkoteja.
Wikipedian mukaan Suomessa korkean syntyvyyden kausi alkoi loppukesällä 1945 ja korkeimmillaan se oli heti kauden alussa elo–syyskuussa 1945. Toistaiseksi eniten uusia suomalaisia tuli maailmaan 24. elokuuta 1945, jolloin syntyi elävänä 495 lasta. Syynä tähän oli se, että pääosa rintamamiehistä oli kotiutettu 9 kuukautta eli raskauden keston verran aiemmin, vuoden 1944 lopulla. Suurimmaksi suurista ikäluokista tuli Suomessa kuitenkin ikäluokka 1947. Suomi oli menettänyt sodissa kaatuneina ja muuten sodan olosuhteissa, mm. pommituksissa yli 90.000 useimmiten parhaassa isässä ollutta ihmistä. Syntyi voimakas tarve täyttää tämä vaje, suorastaan eräänlaisilla synnytystalkoilla. Propagandakin oli sen mukaista. Meidän perheeseemme syntyi kaksi poikaa, toinen vuonna 1945 ja toinen 1946. Muistan kymmenvuotiaana kuulleeni sen, kun isäni ylpeänä totesi, että ”jokaisessa isänmaallisessa perheessä tulee olla vähintään neljä lasta”. Tietenkin pikkuveljien ilmestyminen otti paljon pois minun ja viisi vuotta nuoremman sisareni muuten saamasta huomiosta.
Ensiksi kovia muutoksia koki kansakoululaitos. Kouluja rakennettiin joka puolelle Suomea, ja nyt niitä ollaan jatkuvasti lakkauttamassa. Joissain koulussa jouduttiin 1950-luvulla turvautumaan jopa vuorolukuun. Jokaisella näiden tekstien lukijoillakin on tiedossaan entiseltä kotipaikkakunniltaan tai mökkikunnistaan kouluja, joita on nyt joko oltu purkamassa tai siirtämässä yritystoimintaan, yksityiseen, tai kyläyhdistysten omistukseen, tai sitten niitä on suoraan purettu. Monissa maalaiskunnissa ollaan helisemässä, kun nykyisten vähäisten syntymisten takia oppilaita saattaa ilmoittautua kouluun vain hyvin vähän.
Kun sitten tultiin 1960-luvulle, paine siirtyi oppikouluihin. Joka puolelle perustettiin yksityisiä kouluja, Lahteenkin peräti kolme kappaletta. Niistä Salpausselän yhteiskoulu taisi aloittaa jo 1950-luvun puolella, ja Kiveriön sekä Mukkulan yhteiskoulut 1960-luvulla. Asialla olivat täälläkin varakkaat kansalaiset, joiden lapset eivät millään mahtuneet kaupungin kouluihin, Lyseoon, Tyttölyseoon, Lahden yhteiskouluun tai luovutetulta alueelta siirrettyyn Kannaksen yhteislyseoon. Kun oppikoululaitos laajeni, tuli vaikeuksia löytää opettajia, esimerkiksi päteviä matematiikan opettajia ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi. Jos varsinkin maaseudun oppikouluun saatiin edes jonkinlaisilla papereilla kulkeva opettaja, hänestä tehtiin heti rehtori. Suomessa seilasi jo 1950-luvulla opintonsa enemmän tai vähemmän kokonaan lopettaneita ylioppilaita siirtyen aina joka vuosi eri paikkakunnille. Erikoisimpia tapauksia oli minun aikanani 1930-luvulla ilmestyneen IKL:n äänenkannattajan Ajan Suunnan entinen toimittaja, joka 1960-luvun lopulla kyllä oli jo siirtymässä eläkkeelle. Tällaisia seilaajia näimme ja koimme jo 1950-luvun alkupuolella me 1930-luvulla syntyneetkin oppikoululaiset. Matemaattisesti ja luonnontieteellisesti lahjakkaimmat ylioppilaat hakeutuivat insinööreiksi, lääkäreiksi ja lakimiehiksi. Tämän takia luotiin uusi tutkinto, luonnontieteiden kandidaatti, jossa piti opiskella karkeasti ottaen vain puolet maisterin tutkintoon vaadittavasta matemaattisesta ja luonnontieteellisestä sisällöstä. Näin syntyi sitten uusi tittelikin: luonnontieteiden kandidaatti. Myöhemmin perusteettiin humanistiselle puolelle vastaavasti humanististen tieteiden kandidaatin tutkinto. Nämä molemmat tuottivat pätevyyden nuoremman lehtorin virkoihin.
Paineen purkamiseksi lähdettiin, kuinkas muuten, Ruotsiin kymmenin tuhansin. Sivukylissä lyötiin monen talon ikkunoihin laudat. Monet loivat siellä itselleen hyvän tulevaisuuden, useimmat kuitenkin joutuivat aloittamaan sellaisista yksinkertaisista tehtävistä, jotka eivät ruotsalaisille kelvanneet. Mutta vuoden tai parin päästä päästiin kuitenkin kesälomalla käymään kotipaikkakunnalla jollain käytetyllä Volvolla. Sekin oli jotain niihin nähden, jotka olivat joutuneet jäämään Suomeen. Omakohtainenkin kokemus oli. Joskus 1960-lucvulla ajelin reipasta vauhtia Janakkalan Tervakosken kohdalla etelään päin, nopeusrajoitusten mukaan kuitenkin. Kohta paahtoi edelleni puikkelehtien kovaa ylinopeutta Volvo, joka muutamaa kilometriä myöhemmin kolaroi sivutielle kääntyvän traktorin kanssa. Volvo lensi pellolle, mutta ajaja, ruotsinsuomalainen naishenkilö oli säilynyt lievin vammoin. Kun paikalle oli jo ehtinyt pellolle juoksevia henkilöitä, jatkoin matkaani, jotta en olisi tukkinut tietä.
Kun suuret ikäluokat vielä 1990-luvun alussa täyttivät virat ja muut työpaikat. keksittiin tehdä nuoremmille tilaa erikoisin eläkejärjestelyin. Tuli voimaan ns. osa-aikaeläke, jossa palkkaus kyllä jonkin verran laski, mutta vastineena väheni myös työvelvollisuus. Lukuja en enää muista. Ehdin kuitenkin olla tällä eläkkeellä yli neljä vuotta. Minulta jääneitä tunteja sai nuori, juuri vastavalmistunut opettaja, joka nykyään on Lahden Lyseon suurlukion toisena rehtorina. Tämä eläkemuoto oli siinä mielessä onnistunut, että varsinaiseen eläkkeen rahamäärän laskettiin ennen tuota osaeläkekautta palvellusta ajasta niin, että otettiin neljästä viimeisestä vuodesta kaksi keskimmäistä. Kun siihen aikaan minulla oli ollut tohtorilisä ja erityisen paljon ns. ylitunteja, olin tyytyväinen. Jotkut muut olivat osa-aikaeläkkeellä paljon pitempäänkin, mm. tasan 10 vuotta nuorempi veljeni noin kahdeksan vuotta.
Suuret ikäluokat, ja jotkut vieläkin vanhemmat ovat nyt suurilukuisina määrinä kuormittamassa järjestel-miä. Siitä saavat maksaa nuoret ihmiset, joiden eläkeikä alkaa lähestyä 70. vuotta. Tosin he ovat keskimäärin terveempiä kuin nuo suuret ikäluokat. Silti nyt hyvinvointialueiden virkamiehet ovat helisemässä. Tulen hyvin toimeen itsekseni vaimon kanssa kuten tähän asti jo 62 vuotta, mutta itsekin olen aikoinaan saanut paljon Suomen sairaalalaitokselta, minua on leikelty, ja vierastakin materiaalia on nahkani alla. Viimeksi sain 16 vuotta sitten molempiin polviin titaaninivelet, ja tuntuu siltä, että kyllä ne tämän elämän ajan kestävät. Miehestä en vielä tiedä, pää kyllä pelaa ainakin omasta mielestäni, askel on kuitenkin lyhentynyt peräti USA:n Joe Bidenin malliin. Toivonkin hartaasti, että saisin vielä onnekseni poistua tältä näyttämöltä aikanaan saappaat jalassa.
Virallisten tekstien mukaan vastuu palvelujen järjestämisestä on hyvinvointialueilla, jotka myöntävät palveluja yksilökohtaisen palvelutarpeen arvioinnin perusteella. Hyvinvointialueet voivat tuottaa palvelut itse tai ostaa ne muilta hyvinvointialueilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta. Jos iäkäs ihminen tarvitsee kotihoitoa, omaishoitoa, asumispalveluja, laitoshoitoa, vammaispalveluja, toimeentulotukea tai muita sosiaalihuollon palveluja, näiden myöntämistä varten hyvinvointialueen viranomainen arvioi palveluntarpeen. Terveyspalveluihin sisältyvät oman hyvinvointialueen perusterveydenhuollon palvelut, kuten terveystarkastukset, hammashuolto, kotisairaanhoito, kuntoutuspalvelut ja apuvälineet. Tarvittavat erikoissairaanhoidon palvelut järjestää myös pääosin oma hyvinvointialue.
Tällaisia ovat siis hyvinvointialueiden vastuut. Nyt on kuitenkin huomattu, että ongelmia riittää, tuki- ja apuviidakko on tavallisen ihmisen silmin valtava, suurin ongelma on kuitenkin se, että vanhusten määrä on jatkuvassa kasvussa. Ihmiset elävät yhä pidempään, ja apua tarvitessaan ovat näin ollen entistä huono-kuntoisempia. Tähän vaikuttavat parantuneet terveydelliset olot, mutta yksi painavimmista juurisyistä luotiin jo varsin varhain historiassa, 1940-luvun loppupuolella syntyivät ns. suuret ikäluokat, jotka nyt kansoittavat sosiaalipuolen viranomaisten laitoksia ja vanhainkoteja.
Wikipedian mukaan Suomessa korkean syntyvyyden kausi alkoi loppukesällä 1945 ja korkeimmillaan se oli heti kauden alussa elo–syyskuussa 1945. Toistaiseksi eniten uusia suomalaisia tuli maailmaan 24. elokuuta 1945, jolloin syntyi elävänä 495 lasta. Syynä tähän oli se, että pääosa rintamamiehistä oli kotiutettu 9 kuukautta eli raskauden keston verran aiemmin, vuoden 1944 lopulla. Suurimmaksi suurista ikäluokista tuli Suomessa kuitenkin ikäluokka 1947. Suomi oli menettänyt sodissa kaatuneina ja muuten sodan olosuhteissa, mm. pommituksissa yli 90.000 useimmiten parhaassa isässä ollutta ihmistä. Syntyi voimakas tarve täyttää tämä vaje, suorastaan eräänlaisilla synnytystalkoilla. Propagandakin oli sen mukaista. Meidän perheeseemme syntyi kaksi poikaa, toinen vuonna 1945 ja toinen 1946. Muistan kymmenvuotiaana kuulleeni sen, kun isäni ylpeänä totesi, että ”jokaisessa isänmaallisessa perheessä tulee olla vähintään neljä lasta”. Tietenkin pikkuveljien ilmestyminen otti paljon pois minun ja viisi vuotta nuoremman sisareni muuten saamasta huomiosta.
Ensiksi kovia muutoksia koki kansakoululaitos. Kouluja rakennettiin joka puolelle Suomea, ja nyt niitä ollaan jatkuvasti lakkauttamassa. Joissain koulussa jouduttiin 1950-luvulla turvautumaan jopa vuorolukuun. Jokaisella näiden tekstien lukijoillakin on tiedossaan entiseltä kotipaikkakunniltaan tai mökkikunnistaan kouluja, joita on nyt joko oltu purkamassa tai siirtämässä yritystoimintaan, yksityiseen, tai kyläyhdistysten omistukseen, tai sitten niitä on suoraan purettu. Monissa maalaiskunnissa ollaan helisemässä, kun nykyisten vähäisten syntymisten takia oppilaita saattaa ilmoittautua kouluun vain hyvin vähän.
Kun sitten tultiin 1960-luvulle, paine siirtyi oppikouluihin. Joka puolelle perustettiin yksityisiä kouluja, Lahteenkin peräti kolme kappaletta. Niistä Salpausselän yhteiskoulu taisi aloittaa jo 1950-luvun puolella, ja Kiveriön sekä Mukkulan yhteiskoulut 1960-luvulla. Asialla olivat täälläkin varakkaat kansalaiset, joiden lapset eivät millään mahtuneet kaupungin kouluihin, Lyseoon, Tyttölyseoon, Lahden yhteiskouluun tai luovutetulta alueelta siirrettyyn Kannaksen yhteislyseoon. Kun oppikoululaitos laajeni, tuli vaikeuksia löytää opettajia, esimerkiksi päteviä matematiikan opettajia ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi. Jos varsinkin maaseudun oppikouluun saatiin edes jonkinlaisilla papereilla kulkeva opettaja, hänestä tehtiin heti rehtori. Suomessa seilasi jo 1950-luvulla opintonsa enemmän tai vähemmän kokonaan lopettaneita ylioppilaita siirtyen aina joka vuosi eri paikkakunnille. Erikoisimpia tapauksia oli minun aikanani 1930-luvulla ilmestyneen IKL:n äänenkannattajan Ajan Suunnan entinen toimittaja, joka 1960-luvun lopulla kyllä oli jo siirtymässä eläkkeelle. Tällaisia seilaajia näimme ja koimme jo 1950-luvun alkupuolella me 1930-luvulla syntyneetkin oppikoululaiset. Matemaattisesti ja luonnontieteellisesti lahjakkaimmat ylioppilaat hakeutuivat insinööreiksi, lääkäreiksi ja lakimiehiksi. Tämän takia luotiin uusi tutkinto, luonnontieteiden kandidaatti, jossa piti opiskella karkeasti ottaen vain puolet maisterin tutkintoon vaadittavasta matemaattisesta ja luonnontieteellisestä sisällöstä. Näin syntyi sitten uusi tittelikin: luonnontieteiden kandidaatti. Myöhemmin perusteettiin humanistiselle puolelle vastaavasti humanististen tieteiden kandidaatin tutkinto. Nämä molemmat tuottivat pätevyyden nuoremman lehtorin virkoihin.
Paineen purkamiseksi lähdettiin, kuinkas muuten, Ruotsiin kymmenin tuhansin. Sivukylissä lyötiin monen talon ikkunoihin laudat. Monet loivat siellä itselleen hyvän tulevaisuuden, useimmat kuitenkin joutuivat aloittamaan sellaisista yksinkertaisista tehtävistä, jotka eivät ruotsalaisille kelvanneet. Mutta vuoden tai parin päästä päästiin kuitenkin kesälomalla käymään kotipaikkakunnalla jollain käytetyllä Volvolla. Sekin oli jotain niihin nähden, jotka olivat joutuneet jäämään Suomeen. Omakohtainenkin kokemus oli. Joskus 1960-lucvulla ajelin reipasta vauhtia Janakkalan Tervakosken kohdalla etelään päin, nopeusrajoitusten mukaan kuitenkin. Kohta paahtoi edelleni puikkelehtien kovaa ylinopeutta Volvo, joka muutamaa kilometriä myöhemmin kolaroi sivutielle kääntyvän traktorin kanssa. Volvo lensi pellolle, mutta ajaja, ruotsinsuomalainen naishenkilö oli säilynyt lievin vammoin. Kun paikalle oli jo ehtinyt pellolle juoksevia henkilöitä, jatkoin matkaani, jotta en olisi tukkinut tietä.
Kun suuret ikäluokat vielä 1990-luvun alussa täyttivät virat ja muut työpaikat. keksittiin tehdä nuoremmille tilaa erikoisin eläkejärjestelyin. Tuli voimaan ns. osa-aikaeläke, jossa palkkaus kyllä jonkin verran laski, mutta vastineena väheni myös työvelvollisuus. Lukuja en enää muista. Ehdin kuitenkin olla tällä eläkkeellä yli neljä vuotta. Minulta jääneitä tunteja sai nuori, juuri vastavalmistunut opettaja, joka nykyään on Lahden Lyseon suurlukion toisena rehtorina. Tämä eläkemuoto oli siinä mielessä onnistunut, että varsinaiseen eläkkeen rahamäärän laskettiin ennen tuota osaeläkekautta palvellusta ajasta niin, että otettiin neljästä viimeisestä vuodesta kaksi keskimmäistä. Kun siihen aikaan minulla oli ollut tohtorilisä ja erityisen paljon ns. ylitunteja, olin tyytyväinen. Jotkut muut olivat osa-aikaeläkkeellä paljon pitempäänkin, mm. tasan 10 vuotta nuorempi veljeni noin kahdeksan vuotta.
Suuret ikäluokat, ja jotkut vieläkin vanhemmat ovat nyt suurilukuisina määrinä kuormittamassa järjestel-miä. Siitä saavat maksaa nuoret ihmiset, joiden eläkeikä alkaa lähestyä 70. vuotta. Tosin he ovat keskimäärin terveempiä kuin nuo suuret ikäluokat. Silti nyt hyvinvointialueiden virkamiehet ovat helisemässä. Tulen hyvin toimeen itsekseni vaimon kanssa kuten tähän asti jo 62 vuotta, mutta itsekin olen aikoinaan saanut paljon Suomen sairaalalaitokselta, minua on leikelty, ja vierastakin materiaalia on nahkani alla. Viimeksi sain 16 vuotta sitten molempiin polviin titaaninivelet, ja tuntuu siltä, että kyllä ne tämän elämän ajan kestävät. Miehestä en vielä tiedä, pää kyllä pelaa ainakin omasta mielestäni, askel on kuitenkin lyhentynyt peräti USA:n Joe Bidenin malliin. Toivonkin hartaasti, että saisin vielä onnekseni poistua tältä näyttämöltä aikanaan saappaat jalassa.
1. (51.) Jättiläisen askeleet (Kiinan talous)
Olen kiinnostunut ennen muuta sellaisista tietokirjoista, jotka jollain tavalla kuvaavat juuri tämänhetkistä maailmaa. Kirjojen jäljille olen päässyt milloin milläkin tavalla. Perjantaiaamuna 28.6. esiteltiin Aamutelevisiossa Eeva Eronen -niminen henkilö, josta oli juuri tulossa maamme Afrikan suurlähettiläs. Hänen keskuspaikka-naan on Kenian Nairobi, mutta hänen reviiriinsä kuuluvat jollain tavalla kaikki muutkin maanosan maat. Niiden merkitys on kasvussa niin maailmantaloudessa kuin poliittisessa vaikutusvallassakin. Puhutaan globaalista etelästä, jonka suosioon on viime aikoina ollut pyrkijöitä, taloudellisessa mielessä erityisesti Kiina ja myös Venäjä. Erosen kirja Jättiläisen askeleet antaa hyvän kuvan myös Suomen suhteista idän suurvaltaan.
Kirjaan tutustumisen voi aloittaa vaikkapa katselemalla ensin kirjassa olevaa Kiinan karttaa, josta löytyvät niin laajan ja väkirikkaan maan maakunnat kuin naapurimaatkin. Naapureina ovat pohjoisesta ja lännestä lähtien luetellen Venäjä, Mongolia, Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Afganistan, Pakistan, Intia, Nepal, Bhutan, Myanmar, Laos, Vietnam. Erityishallintoalueina ovat vielä Portugalin aikaisempi siirtomaa Macao ja Englannin entinen Hongkong. Kartasta selviää myös, miten lähellä Kiinan mannermaata on USA:n suojeluksessa oleva Taiwan, jota Kiina pitää maakuntanaan, Kiinan ja Taiwanin välissä kulkee tärkeä merireitti. Koillisessa on naapurimaana vielä Pohjois-Korea.
Toisen maailmansodan jälkeen maailma seurasi, miten Kiina liitti yhteyteensä Tiibetin. Lännessä on laaja Xinjiangin alue, jossa Kiina harjoittaa terroristista hallintoa alueen uiguureja ja muutakin muslimiväestöä kohtaan. Maan väkirikkaimpia ja samalla varakkaimpia alueita ovat tietysti Peking ja Sanghain ympäristö rannikon läheisyydessä idässä.
Toisen maailmansodan jälkeen maailma seurasi, miten Kiina liitti yhteyteensä Tiibetin. Lännessä on laaja Xinjiangin alue, jossa Kiina harjoittaa terroristista hallintoa alueen uiguureja ja muutakin muslimiväestöä kohtaan. Maan väkirikkaimpia ja samalla varakkaimpia alueita ovat tietysti Peking ja Sanghain ympäristö rannikon läheisyydessä idässä.
Eeva Eronen on todellinen maailmanmatkaaja, joka työskenteli toimittajana usean vuoden ajan Kiinassa, jonka nykytilannetta hän on koonnut kirjaansa Jättiläisen askeleet. Hän on esitellyt kirjansa sisältöä ja rakennetta erinomaisen hyvin johdantoluvussa, josta olen kuvannut otteita. Kun hän on tehnyt sen erityisen hyvin, kirjoitan omia huomioitani vasta niiden jälkeen.
Laajasta aineistosta olen poiminut meitä eniten kiinnostavan kahdeksannen luvun nimeltä Kiina Suomen kauppakumppanina. Selostan sitä tarkemmin tässä. Tarkkoja lukuja Kiinassa toimivista suomalaisyrityksistä ei ole helposti saatavilla, niistä tietävät vain toimilupia myöntävät kiinalaisviranomaiset. Erosen mukaan Kiinassa toimii tällä hetkellä arviolta yli 300 suomalaisyritystä, jotka työllistävät noin 60.000 paikallista työntekijää. Ensimmäiseksi hän mainitsee tietysti Koneen, muita ovat mm. konepajayhtiöt Wärtsilä, Cargotec, Konecranes, Valmet, Metso ja Outotec, sekä metsäyhtiöt UPM ja Stora Enso. Suomalaiset ovat investoineet Kiinaan noin 13–15 miljoonaa euroa. Kirjassa on kuvaus myös Koneen teollisuuslaitoksista ja 136 metrisestä testitornista Kunshanissa.
Varsin merkittävä oli presidentti Xi Jinpingin vierailu keväällä 2017. Vierailun aikana solmittiin monia yhteistyösopimuksia suomalaisten ja kiinalaisten yritysten kesken, ja tietysti on mainittava pandapariskunnan vuokraus Ähtärin eläintarhaan! Suomi näkyi myönteisessä valossa myös pitkään Kiinan lehdistössä. Kiina on Suomen kuudenneksi suurin vientimaa, ja Suomi on EU-maista yksi kovimmista Kiinaan viejistä. Sinne viedään etenkin teollisuuskoneita, sähkökoneita ja -laitteita, paperimassaa sekä turkiksia.
Kiinasta tuli Suomelle merkittävä kauppakumppani, koska siellä oltiin ajoissa, esimerkiksi paperikoneet jylläsivät jo 1950-luvulla. Perässä tuli sitten metsäteollisuuden yrityksiä, konepajoja, rakennusyhtiöitä ja kemianteollisuutta. Suurlähetystö perustettiin Pekingiin jo vuonna 1952. Suomi oli myös ensimmäinen länsimaa, joka aloitti Kiinan kanssa viralliset kauppasuhteet. Samana vuonna 1952 solmittiin kolmikantasopimus, jossa olivat mukana Suomi, Kiina ja Neuvostoliitto. Suomi vei Kiinaan koneita ja paperia, Kiina Neuvostoliittoon maataloustuotteita ja Neuvostoliitto Suomeen polttoaineita ja ajoneuvoja. Suomi oli saanut hoidettua sotakorvaukset Neuvostoliittoon juuri samana vuonna 1952, joten niiden vapaaksi jäänyt kapasiteetti saatiin kohdistettua Kiinan vientiin. Suomen merkitys Kiinalle alkoi vähetä 1960-luvulla, kun Kiina kohdisti huomiotaan muuhun Eurooppaan, mutta kasvoi taas, kun Kiinassa pantiin alulle talousuudistus. Finnair aloitti suorat lennot Pekingiin vuonna 1988.
Taivaallisen rauhan eli Tian’anmen-aukion tragedia vuonna 1989 pysäytti Kiinan talouskehitystä, ja Suomen-kin kauppa jäi käymistilaan. Mutta sitten 1990-luvulla suomalainen teollisuus sai jälleen jalansijaa. Kone tuli Kiinaan, samoin Nokia. Tosin peli alkoi hankaloitua, sillä tuli lisää kilpailua ja sääntelyä. Mutta sitten kiinalainen keskiluokka alkoi muotoutua, ja se oli valmis kuluttamaan enemmän, myös palveluita ja huvituksia. Kiinalaiset alkoivat myös sijoittaa Suomeen. Suomalaiset kasvuyritykset alkoivat löytää Kiinan, eikä ainoastaan vain Suomesta mallia ottaneen Slush Shanghain ansiosta.
Varsin merkittävä oli presidentti Xi Jinpingin vierailu keväällä 2017. Vierailun aikana solmittiin monia yhteistyösopimuksia suomalaisten ja kiinalaisten yritysten kesken, ja tietysti on mainittava pandapariskunnan vuokraus Ähtärin eläintarhaan! Suomi näkyi myönteisessä valossa myös pitkään Kiinan lehdistössä. Kiina on Suomen kuudenneksi suurin vientimaa, ja Suomi on EU-maista yksi kovimmista Kiinaan viejistä. Sinne viedään etenkin teollisuuskoneita, sähkökoneita ja -laitteita, paperimassaa sekä turkiksia.
Kiinasta tuli Suomelle merkittävä kauppakumppani, koska siellä oltiin ajoissa, esimerkiksi paperikoneet jylläsivät jo 1950-luvulla. Perässä tuli sitten metsäteollisuuden yrityksiä, konepajoja, rakennusyhtiöitä ja kemianteollisuutta. Suurlähetystö perustettiin Pekingiin jo vuonna 1952. Suomi oli myös ensimmäinen länsimaa, joka aloitti Kiinan kanssa viralliset kauppasuhteet. Samana vuonna 1952 solmittiin kolmikantasopimus, jossa olivat mukana Suomi, Kiina ja Neuvostoliitto. Suomi vei Kiinaan koneita ja paperia, Kiina Neuvostoliittoon maataloustuotteita ja Neuvostoliitto Suomeen polttoaineita ja ajoneuvoja. Suomi oli saanut hoidettua sotakorvaukset Neuvostoliittoon juuri samana vuonna 1952, joten niiden vapaaksi jäänyt kapasiteetti saatiin kohdistettua Kiinan vientiin. Suomen merkitys Kiinalle alkoi vähetä 1960-luvulla, kun Kiina kohdisti huomiotaan muuhun Eurooppaan, mutta kasvoi taas, kun Kiinassa pantiin alulle talousuudistus. Finnair aloitti suorat lennot Pekingiin vuonna 1988.
Taivaallisen rauhan eli Tian’anmen-aukion tragedia vuonna 1989 pysäytti Kiinan talouskehitystä, ja Suomen-kin kauppa jäi käymistilaan. Mutta sitten 1990-luvulla suomalainen teollisuus sai jälleen jalansijaa. Kone tuli Kiinaan, samoin Nokia. Tosin peli alkoi hankaloitua, sillä tuli lisää kilpailua ja sääntelyä. Mutta sitten kiinalainen keskiluokka alkoi muotoutua, ja se oli valmis kuluttamaan enemmän, myös palveluita ja huvituksia. Kiinalaiset alkoivat myös sijoittaa Suomeen. Suomalaiset kasvuyritykset alkoivat löytää Kiinan, eikä ainoastaan vain Suomesta mallia ottaneen Slush Shanghain ansiosta.
8. (50.) Tuleeko Lahden keskustaan ”pilvenpiirtäjiä”?
Kesäkuun alkupuolella alkoi kaupungilta päivittäin kuulua tasaista jumputusta. Tähyilin parvekkeelta eri suuntiin ja tajusin vihdoin, että sehän kuuluu ns. Luhdan tontilta, jonne ollaan rakentamassa melkeinpä uutta pientä kaupunginosaa. Paaluja juntattiin kaiken päivää, varmaan niitä pantiin useampiakin peräkkäin, ainakin jos tuolla alueella kallio on pinnasta aika kaukana. Lahden kaupungin keskustahan on tavallaan jääkauden tuomien harjujen keskellä, osittain eräänlaisessa laaksossa.
Paavolan kaupunginosaan on aikaisemmin rakennettu valtaosaltaan aika matalia rakennuksia, lisäksi suuret alat oli pitänyt varata autojen pysäköintipaikoiksi. Kun koko aluetta alettiin uudistaa, oli mahdollista sijoittaa autot suurempien rakennuksien alle kellareihin. Näin saataisiin asuminenkin tehokkaammaksi. Tällä hetkellä työt ovat vielä maanpinnan tasolla, tai oikeastaan sen alapuolella, kaivuutyöt ovat ainakin ulkopuolisin silmin katsottuina vielä käynnissä.
Rakennettava alue sijoittuu Vesijärvenkadun ja Kauppakadun, toisilta siiviltään Kulmakadun ja Kirkkokadun rajaamalle alueelle. Kirkkokadun varrella on vielä asuinrakennuksia ja mm. Kelan talona tunnettu rakennus. Vesijärvenkadulta on hajotettu yksi kerrostalo, muut ovat jäljellä. Oheisen kuvan olen ottanut läheltä Vesijärvenkadun ja Kulmakadun risteystä. Siinä on mainittuja rakennuksia näkyvissä.
Kesäkuun alkupuolella alkoi kaupungilta päivittäin kuulua tasaista jumputusta. Tähyilin parvekkeelta eri suuntiin ja tajusin vihdoin, että sehän kuuluu ns. Luhdan tontilta, jonne ollaan rakentamassa melkeinpä uutta pientä kaupunginosaa. Paaluja juntattiin kaiken päivää, varmaan niitä pantiin useampiakin peräkkäin, ainakin jos tuolla alueella kallio on pinnasta aika kaukana. Lahden kaupungin keskustahan on tavallaan jääkauden tuomien harjujen keskellä, osittain eräänlaisessa laaksossa.
Paavolan kaupunginosaan on aikaisemmin rakennettu valtaosaltaan aika matalia rakennuksia, lisäksi suuret alat oli pitänyt varata autojen pysäköintipaikoiksi. Kun koko aluetta alettiin uudistaa, oli mahdollista sijoittaa autot suurempien rakennuksien alle kellareihin. Näin saataisiin asuminenkin tehokkaammaksi. Tällä hetkellä työt ovat vielä maanpinnan tasolla, tai oikeastaan sen alapuolella, kaivuutyöt ovat ainakin ulkopuolisin silmin katsottuina vielä käynnissä.
Rakennettava alue sijoittuu Vesijärvenkadun ja Kauppakadun, toisilta siiviltään Kulmakadun ja Kirkkokadun rajaamalle alueelle. Kirkkokadun varrella on vielä asuinrakennuksia ja mm. Kelan talona tunnettu rakennus. Vesijärvenkadulta on hajotettu yksi kerrostalo, muut ovat jäljellä. Oheisen kuvan olen ottanut läheltä Vesijärvenkadun ja Kulmakadun risteystä. Siinä on mainittuja rakennuksia näkyvissä.
Alueella on Kauppakatu 16:ssa kaksi aikaisemmin Luhta-Kiinteistöt Oy:n omistamaa tonttia. Kesko on ostanut ne, ja aikoo nyt laajentaa sinne K-Citymarketia, jollainen sillä on tähän saakka ollut Kauppakadun toisella puolella. Uusi market nousee suuruudessa seuraavaan luokkaan, joten se alkaa tosissaan kilpailla Kulmakadun toisella puolella osin Rauten vanhoissa teollisuusrakennuksissa toimivan Prisma Sykkeen kanssa. Tällä on kylläkin paljon muutakin liiketoimintaa naapurissaan, niistä parhaiten kai käytäville kokoaa väkeä Alko, mikseivät muutkin erikoismyymälät. Odotettavissa on siis melkoinen yhteenotto! Paavolan K-Citymarketista tulee todellinen hypermarket, jossa pinta-alaa tulee olemaan jopa 9500 neliömetriä.
Saattaa olla, että vielä tällä hetkellä Kauppakadun toisella puolella oleva matalaksi rakennettu Citymarketin talo puretaan asuinrakentamisen tieltä. Samalla poistuvat viimeisetkin merkit alkuaan viipurilaisen Kääpä-suvun kauppahistoriasta. Suvun kantaisä Pietari Kääpä perusti vuonna 1840 myymälän hyvälle paikalle Karjalan kannaksella. Jatkosodan jälkeen suvun kauppamiehet tulivat Lahteen, ja rikastuttivat täällä täkäläistä talouselämää kymmenillä eri yrityksillään. Kääpä OY tuli päivittäistavarakauppiaaksi yhteen maan ensimmäisistä K-Citymarketeista aivan 1970-luvun alussa. Suvun kauppiasperinteet jatkuvat nykyään muualla.
Seuraavat kuvat olen ottanut Sykkeen oven edestä Kulmakadulla. Ensimmäinen on otettu Kulmakadun suunnassa, ja siitä näkyvät tyhjät tontit aina Vesijärvenkadulta purettua rakennuksen tonttia myöten. Toinen on samasta paikasta hiukan vasemmalle, joten työmaan takana näkyy mainittu Kelan talo. Mainitsin edellä, että rakennustyöt jatkuvat vielä miltei vain maanpinnan alapuolella, En huomannut, että niitä kuvaan saadakseni olisikin pitänyt mennä kuvaamaan toiselle puolelle Kulmakatua.
Saattaa olla, että vielä tällä hetkellä Kauppakadun toisella puolella oleva matalaksi rakennettu Citymarketin talo puretaan asuinrakentamisen tieltä. Samalla poistuvat viimeisetkin merkit alkuaan viipurilaisen Kääpä-suvun kauppahistoriasta. Suvun kantaisä Pietari Kääpä perusti vuonna 1840 myymälän hyvälle paikalle Karjalan kannaksella. Jatkosodan jälkeen suvun kauppamiehet tulivat Lahteen, ja rikastuttivat täällä täkäläistä talouselämää kymmenillä eri yrityksillään. Kääpä OY tuli päivittäistavarakauppiaaksi yhteen maan ensimmäisistä K-Citymarketeista aivan 1970-luvun alussa. Suvun kauppiasperinteet jatkuvat nykyään muualla.
Seuraavat kuvat olen ottanut Sykkeen oven edestä Kulmakadulla. Ensimmäinen on otettu Kulmakadun suunnassa, ja siitä näkyvät tyhjät tontit aina Vesijärvenkadulta purettua rakennuksen tonttia myöten. Toinen on samasta paikasta hiukan vasemmalle, joten työmaan takana näkyy mainittu Kelan talo. Mainitsin edellä, että rakennustyöt jatkuvat vielä miltei vain maanpinnan alapuolella, En huomannut, että niitä kuvaan saadakseni olisikin pitänyt mennä kuvaamaan toiselle puolelle Kulmakatua.
Toimittaja Marjo Pirilän tietojen mukaan korttelissa on Keskolle myytyjen lisäksi vielä kuusi erillistä tonttia ja joitain kiinteistöjä. Ne ovat vielä Luhta-Kiinteistöt Oy:n omistuksessa, mutta ovat myynnissä liike-, toimisto- ja asuinrakentamista varten. On oletettu, että Paavolasta voisi tulla noin tuhannen ihmisen koti.
Yritys on julkaissut oheisen havainnekuvan siitä, millaisia rakennuksia alueelle voi pian nousta, ainakin tämä yksi. Etelä-Suomen Sanomien uutisen mukaan kaupungin taholta on toivottu, että Paavolaan rakentamisessa voitaisiin käyttää erilaisia pilottihankkeita maa- ja infrarakentamisessa sekä materiaalikokeiluissa. Yhtenä vaihtoehtona olisi myös viherrakentaminen.
------------
Samoille seuduille on suunnitteilla toinenkin suuri rakennushanke, tarkoitan tällä ns. huonekaluvalmistaja Iskun korttelia, jossa niin ikään on jo aloitettu purkutyöt. Kuvissa näkyvä huonekalumyymälä voi toimia rakennuksissa vielä muutaman vuoden ajan. Alueelle on suunniteltu kymmentä kerrostaloa, joiden joukossa olisi yksi 16-kerroksinen. Kuvat olen ottanut Kolkankadun ja Kauppakadun risteyksestä, melko kaukana kohteesta. Siksi Iskun vielä pystyssä olevat rakennukset peittävät näkymät, purkutyöt on tehty niiden takana. Tosin niitä on tehty toisessa kuvassa olevan rakennuksen osan edessäkin kuvaajan puolella. Osa korttelista oli aikaisemmin Siemen ja Kone Oy:n omistuksessa. Yritys on jo siirtynyt Etelä-Lahteen Saksalankadulle, sillä on edelleen myynnissä puutarhatarvikkeita, kasveja ja pienkoneita.
Samoille seuduille on suunnitteilla toinenkin suuri rakennushanke, tarkoitan tällä ns. huonekaluvalmistaja Iskun korttelia, jossa niin ikään on jo aloitettu purkutyöt. Kuvissa näkyvä huonekalumyymälä voi toimia rakennuksissa vielä muutaman vuoden ajan. Alueelle on suunniteltu kymmentä kerrostaloa, joiden joukossa olisi yksi 16-kerroksinen. Kuvat olen ottanut Kolkankadun ja Kauppakadun risteyksestä, melko kaukana kohteesta. Siksi Iskun vielä pystyssä olevat rakennukset peittävät näkymät, purkutyöt on tehty niiden takana. Tosin niitä on tehty toisessa kuvassa olevan rakennuksen osan edessäkin kuvaajan puolella. Osa korttelista oli aikaisemmin Siemen ja Kone Oy:n omistuksessa. Yritys on jo siirtynyt Etelä-Lahteen Saksalankadulle, sillä on edelleen myynnissä puutarhatarvikkeita, kasveja ja pienkoneita.
7. (49.) Suomalaismepit EU:n parlamentin ryhmissä
EU:n parlamentti on sen verran monimutkainen kokonaisuus, että tavallisen lukijan ja television katselijan ei tarvitse yksityiskohtiin niin paljon paneutua. Olen kuitenkin kerännyt tähän omaa yleissivistystäni vahvistaakseni muutamia keskeisiä seikkoja. Uskon, että ne kelpaavat myös lukijoilleni.
Suomesta valittiin parlamenttiin väkiluvun mukaisesti vain 15 jäsentä. Se on aika vähän, kun kokonaismäärä on peräti 720. Mikä siis sai monet kokeneet suomalaiset parlamentaarikot, jopa puolueittensa puheenjohtajat hakeutumaan töihin Belgian Brysseliin, Ranskan Strasbourgiin ja Luxemburgin Luxemburgiin? Pääosa ajasta toki työskennellään Brysselissä, mutta näissä kahdessa muussa maassa myös vähäisiä aikoja eräänlaisen valtioiden välisen tasapainon vuoksi. Koko EU perustettiin aikanaan takaamaan rauhaa eurooppalaisten maiden (erityisesti keskenään paljon sotineiden Ranskan ja Saksan) välillä. Henkilökohtaiset edut ovat kyllä erittäin huomattavia, mutta sittenkin varmaan ehdokkaat toivovat saavansa loppuhuipennuksen muutenkin näyttäville urilleen. Joskus vuosia sitten järjestöä nimitettiin pilkallisesti ”vanhojen norsujen hautausmaaksi”, nykyään valitut ovat vielä parhaassa iässään, kokeneita ja taitavia. Jotkut Teuvo Hakkaraisen tapaiset valinnat ovat siis poikkeuksellisia.
Parlamentti käyttää EU:n lainsäädäntövaltaa yhdessä neuvoston, eli valtion päämiesten (pääministerien) kokouksen kanssa. Se valvoo komission, eli eräänlaisen hallituksen toimintaa. Komissioon valitaan yksi henkilö kustakin jäsenmaasta, meiltä on tällä hetkellä varmimmin ehdolla kokoomuksen Henna Virkkunen. Aikaisempi komissaari oli Sdp:n Jutta Urpilainen. On mielenkiintoista nähdä, miten vaikutusvaltainen pesti Virkkuselle tulee. Komission puheenjohtaja (viimeksi Ursula Von der Leyen) on hyvin vaikutusvaltainen henkilö, käsittääkseni enemmän kuin parlamentin puhemies (nyt Roberta Metsola). On mahdollista, että molemmat valitaan uudelleen.
Onko sitten 15 suomalaisjäsenellä paljonkaan merkitystä suurten maiden rinnalla? Henkilökohtainen vaikutusvalta riippuu paljon siitä, millaiseksi asema omassa ryhmässä muodostuu, eli pääseekö siellä joksikin luottamushenkilöksi tai peräti puheenjohtajaksi, varapuheenjohtajaksi tai sitten jonkin EU:n valiokunnan jäseneksi. Silloin voi vaikuttaa koko ryhmän kantoihin.
Jo Ranskan suuresta vallankumouksesta lähtien ovat parlamenttien ja eduskuntien jäsenet puheenjohtajasta katsoen järjestäytyneet niin, että vasemmalle sijoittuneet ovat vaatineet jyrkimpiä muutoksia, oikealle asettuneet ovat pyrkineet säilyttämään vallitsevia olosuhteita. Pääpiirteiltään jako on edelleen saman suuntainen. Suomalaisten meppien todennäköinen sijoittuminen on alla olevan mukainen vasemmalta oikealle luetellen. Suurimmat ryhmistä ovat EPP ja S&D, jotka viimeksi muodostivat yhdessä komission..
Tilanne on tässäkin vielä käymistilassa, joten tässä vaiheessa on vielä tyytyminen aikaisemman perusteella syntyviin oletuksiin. Erityisesti oikean laidan laitaoikeiston ja äärioikeiston tilanne on avoin. Italian suurin puolue Fratelli d`Italia sijoittunee tuohon laitaoikeistoon, jossa Suomen perussuomalaisetkin ovat (ECR), mutta esimerkiksi sen puheenjohtaja Giorgia Meloni nauttii kyllä myös EPP:n joidenkin puolueiden luottamusta. Saattaa olla, että tälläkin kertaa kaksi suurinta, eli EPP ja S&D muodostavat koalition komission vaaleja varten. Niihin kuuluvat Suomesta kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien mepit.
Poliittiset ryhmät ja niiden jäsenmäärät edellisessä parlamentissa. Tämän vuoden vaalien muutokset eivät näy tässä.
Vasemmistoliitto Euroopan parlamentin vasemmistoryhmä GUE/NGL 37
Sdp Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmä S&D 139
Vihreät Vihreät/Euroopan vapaa allianssi G-EFA 72
Keskusta ja RKP Uudistuva Eurooppa-ryhmä RE 102
Kansallinen kokoomus Euroopan kansanpuolue EPP 176
Perussuomalaiset Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmä ECR 69
Identiteetti ja demokratia ID on äärioikeistoa 49 ja järjestelmän ulkopuolella ovat sitoutumattomat 61
EU:n parlamentti on sen verran monimutkainen kokonaisuus, että tavallisen lukijan ja television katselijan ei tarvitse yksityiskohtiin niin paljon paneutua. Olen kuitenkin kerännyt tähän omaa yleissivistystäni vahvistaakseni muutamia keskeisiä seikkoja. Uskon, että ne kelpaavat myös lukijoilleni.
Suomesta valittiin parlamenttiin väkiluvun mukaisesti vain 15 jäsentä. Se on aika vähän, kun kokonaismäärä on peräti 720. Mikä siis sai monet kokeneet suomalaiset parlamentaarikot, jopa puolueittensa puheenjohtajat hakeutumaan töihin Belgian Brysseliin, Ranskan Strasbourgiin ja Luxemburgin Luxemburgiin? Pääosa ajasta toki työskennellään Brysselissä, mutta näissä kahdessa muussa maassa myös vähäisiä aikoja eräänlaisen valtioiden välisen tasapainon vuoksi. Koko EU perustettiin aikanaan takaamaan rauhaa eurooppalaisten maiden (erityisesti keskenään paljon sotineiden Ranskan ja Saksan) välillä. Henkilökohtaiset edut ovat kyllä erittäin huomattavia, mutta sittenkin varmaan ehdokkaat toivovat saavansa loppuhuipennuksen muutenkin näyttäville urilleen. Joskus vuosia sitten järjestöä nimitettiin pilkallisesti ”vanhojen norsujen hautausmaaksi”, nykyään valitut ovat vielä parhaassa iässään, kokeneita ja taitavia. Jotkut Teuvo Hakkaraisen tapaiset valinnat ovat siis poikkeuksellisia.
Parlamentti käyttää EU:n lainsäädäntövaltaa yhdessä neuvoston, eli valtion päämiesten (pääministerien) kokouksen kanssa. Se valvoo komission, eli eräänlaisen hallituksen toimintaa. Komissioon valitaan yksi henkilö kustakin jäsenmaasta, meiltä on tällä hetkellä varmimmin ehdolla kokoomuksen Henna Virkkunen. Aikaisempi komissaari oli Sdp:n Jutta Urpilainen. On mielenkiintoista nähdä, miten vaikutusvaltainen pesti Virkkuselle tulee. Komission puheenjohtaja (viimeksi Ursula Von der Leyen) on hyvin vaikutusvaltainen henkilö, käsittääkseni enemmän kuin parlamentin puhemies (nyt Roberta Metsola). On mahdollista, että molemmat valitaan uudelleen.
Onko sitten 15 suomalaisjäsenellä paljonkaan merkitystä suurten maiden rinnalla? Henkilökohtainen vaikutusvalta riippuu paljon siitä, millaiseksi asema omassa ryhmässä muodostuu, eli pääseekö siellä joksikin luottamushenkilöksi tai peräti puheenjohtajaksi, varapuheenjohtajaksi tai sitten jonkin EU:n valiokunnan jäseneksi. Silloin voi vaikuttaa koko ryhmän kantoihin.
Jo Ranskan suuresta vallankumouksesta lähtien ovat parlamenttien ja eduskuntien jäsenet puheenjohtajasta katsoen järjestäytyneet niin, että vasemmalle sijoittuneet ovat vaatineet jyrkimpiä muutoksia, oikealle asettuneet ovat pyrkineet säilyttämään vallitsevia olosuhteita. Pääpiirteiltään jako on edelleen saman suuntainen. Suomalaisten meppien todennäköinen sijoittuminen on alla olevan mukainen vasemmalta oikealle luetellen. Suurimmat ryhmistä ovat EPP ja S&D, jotka viimeksi muodostivat yhdessä komission..
Tilanne on tässäkin vielä käymistilassa, joten tässä vaiheessa on vielä tyytyminen aikaisemman perusteella syntyviin oletuksiin. Erityisesti oikean laidan laitaoikeiston ja äärioikeiston tilanne on avoin. Italian suurin puolue Fratelli d`Italia sijoittunee tuohon laitaoikeistoon, jossa Suomen perussuomalaisetkin ovat (ECR), mutta esimerkiksi sen puheenjohtaja Giorgia Meloni nauttii kyllä myös EPP:n joidenkin puolueiden luottamusta. Saattaa olla, että tälläkin kertaa kaksi suurinta, eli EPP ja S&D muodostavat koalition komission vaaleja varten. Niihin kuuluvat Suomesta kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien mepit.
Poliittiset ryhmät ja niiden jäsenmäärät edellisessä parlamentissa. Tämän vuoden vaalien muutokset eivät näy tässä.
Vasemmistoliitto Euroopan parlamentin vasemmistoryhmä GUE/NGL 37
Sdp Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmä S&D 139
Vihreät Vihreät/Euroopan vapaa allianssi G-EFA 72
Keskusta ja RKP Uudistuva Eurooppa-ryhmä RE 102
Kansallinen kokoomus Euroopan kansanpuolue EPP 176
Perussuomalaiset Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmä ECR 69
Identiteetti ja demokratia ID on äärioikeistoa 49 ja järjestelmän ulkopuolella ovat sitoutumattomat 61
6. (48.) Uudet puoluejohtajat hengennostattajina
Viime viikonvaihde oli todellista puoluepolitiikan kesäjuhlaa: RKP, keskusta ja kokoomus saivat uudet puheenjohtajansa. Tosin kokoomuksen Petteri Orpo on ollut tällä paikalla jo vuodesta 2016, mutta sitä hengen nostatustahan hänenkin viikonloppunsa oli. Anders Adlercreutz on RKP:n uusi puheenjohtaja. Suomenkieliselle väestölle hän on pääosin uusi tuttavuus, vaikka hän onkin eduskunnassa jo kolmatta kauttaan. Keskustan Antti Kaikkonen on sen sijaan asioita seuraaville tuttu mies, hän on vähitellen kasvanut puolueensa järjestökoneistossa ja toiminut mm. ministerinä. Hän on näin kouliintunut uuteen asemaansa. Joskus Tanssii tähtien kanssa -ohjelman alkuaikoina hän niitti kosolti sympatiaa ns. ”Kanki-Kaikkosena”. Totuuden nimissä täytyy heti mainita, että hänen tanssitaitonsa on positiivisessa mielessä aivan omaa luokkaansa tavallisiin varpaille tallaajiin verrattuna.
Suurella mielenkiinnolla yleisö odotti sitä, mitä Anders Adlerceutz sanoo puolueensa linjasta. Erityisesti hän korosti liberaalisuutta, mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaneekaan. Puolue on kieltämättä hankalassa tilanteessa, sillä se joutuu aina hallituksissa ollessaan jossain määrin sopeutumaan suurten puolueiden toimiin. Tämä on oikeastaan tällä kertaa aika ongelmallista, sillä puolueessa on melko voimakas liberaali siipi, kuten esimerkiksi Eva Biaudet`in ulostulot ovat osoittaneet. Hän muuten sai EU-vaaleissa kelpo tuloksen, joskaan ei pärjännyt Anna-Maja Henrikssonille. Tietenkin RKP voi asettaa hallituksen sisäisissä neuvotteluissa kovia ehtoja yhteistyölle. Hallituksessa se kyllä pysyy kieliryhmänsä etuja valvoen, vaikka sitten pitkin hampain. Sen sijaan liberaaleja äänestäjiä se ei muitten puolueiden tähänastisista äänestäjistä saa, kirkastakoon sitten sanomaansa miten hyvin tahansa.
Kielipuolueen leima on ja pysyy. Adlercreutz tietää itsekin, että maahanmuuttokysymykset ja ilmasto-politiikka tulevat hankaloittamaan hallitusyhteistyötä hänenkin kaudellaan. Puolue sanoo myös vastustavansa rasismia ja populismia, ja puolustavansa maahanmuuttoa. Juuri nyt käsiteltävästä ns. käännytyslaista ollaan myös osittain eri mieltä, vaikka puolueen ilmeisesti onkin pakko yhteistyön jatkumiseksi ottaa tässäkin asiassa hyvin pragmaattinen kanta. Yhtenä hankalana asiana on myös Wille Rydmanin asema hallituksessa.
Sinänsä puolueen äänimäärät ovat kovasti vähentyneet, nykyään se kamppailee niin gallupeissa kuin vaaleissakin toisen kääpiöpuolueen, kristillisdemokraattien kanssa. Ne molemmat ovat sellaisia kolmen tai neljän prosentin puolueita. Erityisesti RKP tuntuu jauhautuneen isompien puolueiden välissä siksi, että muut ovat omaksuneet siltä esimerkiksi ajatuksia liberaalisemman politiikan ajamiseksi.
Historiasta tulee mieleen Liberaalinen kansanpuolue, joka perustettiin 1960-luvun puolivälissä aikana, jolloin kokoomus oli todella konservatiivinen. Kekkosen ajan Suomessa se myös suljettiin pois hallitusvastuusta ”yleisiin syihin ” vedoten, LKP sen sijaan oli useissa hallituksissa 1970-luvulla. Mutta seuraavalla vuosikymmenellä, eli Koiviston aikana tilanne muuttui, välillä siitä tuli jopa keskustan jäsenyhdistys. Jotenkin se ontuen pysyi puoluerekisterissä jopa tämän vuosisadan puolelle saakka. RKP:lle en sentään samanlaista kohtaloa ennusta, mutta ei se pelkästään kielipuolueena voi paljon tätä suuremmaksikaan kasvaa.
Puolueen varapuheenjohtajiksi valittiin Sandra Berqvist Paraisilta, Silja Sandelin Helsingistä ja Ramieza Mahdi Vaasasta.
Viime viikonvaihde oli todellista puoluepolitiikan kesäjuhlaa: RKP, keskusta ja kokoomus saivat uudet puheenjohtajansa. Tosin kokoomuksen Petteri Orpo on ollut tällä paikalla jo vuodesta 2016, mutta sitä hengen nostatustahan hänenkin viikonloppunsa oli. Anders Adlercreutz on RKP:n uusi puheenjohtaja. Suomenkieliselle väestölle hän on pääosin uusi tuttavuus, vaikka hän onkin eduskunnassa jo kolmatta kauttaan. Keskustan Antti Kaikkonen on sen sijaan asioita seuraaville tuttu mies, hän on vähitellen kasvanut puolueensa järjestökoneistossa ja toiminut mm. ministerinä. Hän on näin kouliintunut uuteen asemaansa. Joskus Tanssii tähtien kanssa -ohjelman alkuaikoina hän niitti kosolti sympatiaa ns. ”Kanki-Kaikkosena”. Totuuden nimissä täytyy heti mainita, että hänen tanssitaitonsa on positiivisessa mielessä aivan omaa luokkaansa tavallisiin varpaille tallaajiin verrattuna.
Suurella mielenkiinnolla yleisö odotti sitä, mitä Anders Adlerceutz sanoo puolueensa linjasta. Erityisesti hän korosti liberaalisuutta, mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaneekaan. Puolue on kieltämättä hankalassa tilanteessa, sillä se joutuu aina hallituksissa ollessaan jossain määrin sopeutumaan suurten puolueiden toimiin. Tämä on oikeastaan tällä kertaa aika ongelmallista, sillä puolueessa on melko voimakas liberaali siipi, kuten esimerkiksi Eva Biaudet`in ulostulot ovat osoittaneet. Hän muuten sai EU-vaaleissa kelpo tuloksen, joskaan ei pärjännyt Anna-Maja Henrikssonille. Tietenkin RKP voi asettaa hallituksen sisäisissä neuvotteluissa kovia ehtoja yhteistyölle. Hallituksessa se kyllä pysyy kieliryhmänsä etuja valvoen, vaikka sitten pitkin hampain. Sen sijaan liberaaleja äänestäjiä se ei muitten puolueiden tähänastisista äänestäjistä saa, kirkastakoon sitten sanomaansa miten hyvin tahansa.
Kielipuolueen leima on ja pysyy. Adlercreutz tietää itsekin, että maahanmuuttokysymykset ja ilmasto-politiikka tulevat hankaloittamaan hallitusyhteistyötä hänenkin kaudellaan. Puolue sanoo myös vastustavansa rasismia ja populismia, ja puolustavansa maahanmuuttoa. Juuri nyt käsiteltävästä ns. käännytyslaista ollaan myös osittain eri mieltä, vaikka puolueen ilmeisesti onkin pakko yhteistyön jatkumiseksi ottaa tässäkin asiassa hyvin pragmaattinen kanta. Yhtenä hankalana asiana on myös Wille Rydmanin asema hallituksessa.
Sinänsä puolueen äänimäärät ovat kovasti vähentyneet, nykyään se kamppailee niin gallupeissa kuin vaaleissakin toisen kääpiöpuolueen, kristillisdemokraattien kanssa. Ne molemmat ovat sellaisia kolmen tai neljän prosentin puolueita. Erityisesti RKP tuntuu jauhautuneen isompien puolueiden välissä siksi, että muut ovat omaksuneet siltä esimerkiksi ajatuksia liberaalisemman politiikan ajamiseksi.
Historiasta tulee mieleen Liberaalinen kansanpuolue, joka perustettiin 1960-luvun puolivälissä aikana, jolloin kokoomus oli todella konservatiivinen. Kekkosen ajan Suomessa se myös suljettiin pois hallitusvastuusta ”yleisiin syihin ” vedoten, LKP sen sijaan oli useissa hallituksissa 1970-luvulla. Mutta seuraavalla vuosikymmenellä, eli Koiviston aikana tilanne muuttui, välillä siitä tuli jopa keskustan jäsenyhdistys. Jotenkin se ontuen pysyi puoluerekisterissä jopa tämän vuosisadan puolelle saakka. RKP:lle en sentään samanlaista kohtaloa ennusta, mutta ei se pelkästään kielipuolueena voi paljon tätä suuremmaksikaan kasvaa.
Puolueen varapuheenjohtajiksi valittiin Sandra Berqvist Paraisilta, Silja Sandelin Helsingistä ja Ramieza Mahdi Vaasasta.
-Keskustan ja RKP:n uudet puheenjohtajat. Kuvakaappaus Ykkösaamun televisiolähetyksestä 17.6.2023
-------------
Näyttää siltä, että Antti Kaikkosen keskusta lähtee melkoisella uholla ensivuoden kunta- ja aluevaaleihin. Näihin valmistautumisessa hän kutsui itseään remonttimieheksi. Tehtäviä hän kuvasi seuraavasti: ”Keskusta tarjoaa kohtuullisemman taakan pieni- ja keskituloisille kodeille. Emme leikkaa lähipalveluista. Kehitämme koko Suomea. Puolustamme työnteon ja yrittämisen edellytyksiä. Taloudellisesti kestävältä pohjalta.”
Puolueen perusongelma on siinä, että alle kolmikymppiset eivät puoluetta paljon kannata, eräs raportti kertoo, että mukana olisi vain kuutisen prosenttia nuorista. Jonkinlaista toivoa näyttää herättävän se, että juuri pidetyissä EU-vaaleissa perussuomalaiset kokivat raskaan tappion. Kunta- ja aluevaalit ovat ongelmallisia myös siinä, että pitäisi uskottavasti selittää, miksi terveydenhuollon aluehallinto on suurissa vaikeuksia mm. rahaongelmien takia. Monilla alueilla ja kunnissa hoitojonot ovat pitkiä, nykyhallitus pyrkii supistamaan sairaalaverkoston päivystyksiä, vanhuksia ei saada hoitoon kotipaikkakunnillaan jne. Keskusta vaikutti aikoinaan moniin uudistuksen asioihin, mm. alueiden määriin ja niiden palveluihin.
Keskusta syyttää nykyhallitusta tietysti näistä ongelmista ja väittää, että suuri osa Suomea on jätetty kehittämistyön ulkopuolelle, mm. Itä-Suomi. Kaikkonen vastustaa voimakkaasti Suomen blokkiutumista USA:n tai jopa Ruotsin tapaan, sillä ”keskustassa olevia ihmisiä on runsaasti”. Puolueen tulee tarjota heille jotain uutta korostaakseen sitä, että se on perhe- ja yrittäjäystävällinen yleispuolue, joka haluaa säilyttää myös lähipalvelut. Kaikkonen painotti erityisesti sitä, että nykyhallitus pyrkii leikkaamaan terveyspalveluista, mielenterveys-palveluista ja vanhainhoidosta. Yksityisiä terveyspalveluja tuetaan, suuripalkkaisten veroihin ei kosketa. Sen sijaan rahaa riittää kuitenkin Turun ”tunnin junaan”. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, että niin puheenjohtaja Orpolla kuin Varsinais-Suomen äänestäjillä on halu päästä nopeammin Helsinkiin.
Eräänlainen jauhaantuminen selkeiden oikeisto- ja vasemmistopuolueiden välissä on tietysti rokottanut myös keskustaa, tosin se on kuitenkin vaaleissa ollut selvästi kymmenen prosentin paremmalla puolella. EU-vaaleissakin se sai säilytettyä omat kaksi meppiään. Kunta- ja aluevaaleissa voi parhaassa tapauksessa kyllä tulla hyviäkin tuloksia, sillä perussuomalaiset ovat ”kulumassa” hallituksessa, ja EU-parlamenttiin siirtyvän Li Anderssonin nostattava vaikutus vasemmistoliittoonkin saattaa jo olla laskemassa. ”Vierellä kituva” vihreät ei liioin tuottane suurta vaivaa äänestäjistä kilpailtaessa.
Puolueen varapuheenjohtajiksi valittiin Tuomas Kettunen Oulusta, Hilkka Kemppi Hämeestä ja Markus Lohi Lapista. Puheenjohtajistoon tuli näin edustajia Itä- ja Pohjois-Suomesta ja Päijät-Hämeestä. Kaikkonen asuu itse nykyään Sipoossa.
--------------
Petteri Orpo on ollut kokoomuksen puheenjohtaja vuodesta 2016 lähtien, ja näyttää siltä, että tämäkään kausi ei ehkä jää hänen viimeisekseen. Vierellä on kuitenkin kasvamassa ”perintöprinssi”, puolustusministeri Antti Häkkänen, joka pestinsä takia on näinä aikoina näkynyt paljon tiedotusvälineissä. Hänet valittiin ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi suurella äänimäärällä. Yhtä hymistystähän koko kokous oli, säröjä ei näkynyt. Ministeri Sari Multala tosin hävisi äänestyksen kolmannen varapuheenjohtajan paikasta kansanedustaja Karoliina Partaselle (Kuopio) äärimmäisen niukasti, mutta ei tätäkään voi mitenkään sensaatiomaisena pitää. Toiseksi varapuheenjohtajaksi valittiin ministeri Anna-Kaisa Ikonen Tampereelta. Häkkäsen kotipaikka on Mäntyharju,
Eniten kai keskusteltiin siitä, pitäisikö sunnuntaikorotuksia lainsäädännöllä poistaa. Kokoomuksen kanta on ollut, että nämäkin asiat pitäisi siirtää paikallisiin neuvotteluihin. Kysymyshän on aika arka, sillä monille pienipalkkaisille sunnuntailisät ovat merkittävä palkanlisä. Ei myöskään ole varmaa, miten niihin suhtauduttaisiin paikallisissa neuvotteluissa. Mitään aloitetta ei kokous kuitenkaan asiasta antanut.
Orpo toivoo Suomeen lisää ulkomaisia investointeja sekä kansainvälisiä osaajia. Tavoitteena on Suomen vetovoiman lisääminen. Leikkauksia hän ei aio peruuttaa, vaikka niistä on arvostelua tullutkin. Hänen yksi sloganeista kuuluu edelleen: ”Me saamme Suomen takaisin raiteilleen”.
-------------
Näyttää siltä, että Antti Kaikkosen keskusta lähtee melkoisella uholla ensivuoden kunta- ja aluevaaleihin. Näihin valmistautumisessa hän kutsui itseään remonttimieheksi. Tehtäviä hän kuvasi seuraavasti: ”Keskusta tarjoaa kohtuullisemman taakan pieni- ja keskituloisille kodeille. Emme leikkaa lähipalveluista. Kehitämme koko Suomea. Puolustamme työnteon ja yrittämisen edellytyksiä. Taloudellisesti kestävältä pohjalta.”
Puolueen perusongelma on siinä, että alle kolmikymppiset eivät puoluetta paljon kannata, eräs raportti kertoo, että mukana olisi vain kuutisen prosenttia nuorista. Jonkinlaista toivoa näyttää herättävän se, että juuri pidetyissä EU-vaaleissa perussuomalaiset kokivat raskaan tappion. Kunta- ja aluevaalit ovat ongelmallisia myös siinä, että pitäisi uskottavasti selittää, miksi terveydenhuollon aluehallinto on suurissa vaikeuksia mm. rahaongelmien takia. Monilla alueilla ja kunnissa hoitojonot ovat pitkiä, nykyhallitus pyrkii supistamaan sairaalaverkoston päivystyksiä, vanhuksia ei saada hoitoon kotipaikkakunnillaan jne. Keskusta vaikutti aikoinaan moniin uudistuksen asioihin, mm. alueiden määriin ja niiden palveluihin.
Keskusta syyttää nykyhallitusta tietysti näistä ongelmista ja väittää, että suuri osa Suomea on jätetty kehittämistyön ulkopuolelle, mm. Itä-Suomi. Kaikkonen vastustaa voimakkaasti Suomen blokkiutumista USA:n tai jopa Ruotsin tapaan, sillä ”keskustassa olevia ihmisiä on runsaasti”. Puolueen tulee tarjota heille jotain uutta korostaakseen sitä, että se on perhe- ja yrittäjäystävällinen yleispuolue, joka haluaa säilyttää myös lähipalvelut. Kaikkonen painotti erityisesti sitä, että nykyhallitus pyrkii leikkaamaan terveyspalveluista, mielenterveys-palveluista ja vanhainhoidosta. Yksityisiä terveyspalveluja tuetaan, suuripalkkaisten veroihin ei kosketa. Sen sijaan rahaa riittää kuitenkin Turun ”tunnin junaan”. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, että niin puheenjohtaja Orpolla kuin Varsinais-Suomen äänestäjillä on halu päästä nopeammin Helsinkiin.
Eräänlainen jauhaantuminen selkeiden oikeisto- ja vasemmistopuolueiden välissä on tietysti rokottanut myös keskustaa, tosin se on kuitenkin vaaleissa ollut selvästi kymmenen prosentin paremmalla puolella. EU-vaaleissakin se sai säilytettyä omat kaksi meppiään. Kunta- ja aluevaaleissa voi parhaassa tapauksessa kyllä tulla hyviäkin tuloksia, sillä perussuomalaiset ovat ”kulumassa” hallituksessa, ja EU-parlamenttiin siirtyvän Li Anderssonin nostattava vaikutus vasemmistoliittoonkin saattaa jo olla laskemassa. ”Vierellä kituva” vihreät ei liioin tuottane suurta vaivaa äänestäjistä kilpailtaessa.
Puolueen varapuheenjohtajiksi valittiin Tuomas Kettunen Oulusta, Hilkka Kemppi Hämeestä ja Markus Lohi Lapista. Puheenjohtajistoon tuli näin edustajia Itä- ja Pohjois-Suomesta ja Päijät-Hämeestä. Kaikkonen asuu itse nykyään Sipoossa.
--------------
Petteri Orpo on ollut kokoomuksen puheenjohtaja vuodesta 2016 lähtien, ja näyttää siltä, että tämäkään kausi ei ehkä jää hänen viimeisekseen. Vierellä on kuitenkin kasvamassa ”perintöprinssi”, puolustusministeri Antti Häkkänen, joka pestinsä takia on näinä aikoina näkynyt paljon tiedotusvälineissä. Hänet valittiin ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi suurella äänimäärällä. Yhtä hymistystähän koko kokous oli, säröjä ei näkynyt. Ministeri Sari Multala tosin hävisi äänestyksen kolmannen varapuheenjohtajan paikasta kansanedustaja Karoliina Partaselle (Kuopio) äärimmäisen niukasti, mutta ei tätäkään voi mitenkään sensaatiomaisena pitää. Toiseksi varapuheenjohtajaksi valittiin ministeri Anna-Kaisa Ikonen Tampereelta. Häkkäsen kotipaikka on Mäntyharju,
Eniten kai keskusteltiin siitä, pitäisikö sunnuntaikorotuksia lainsäädännöllä poistaa. Kokoomuksen kanta on ollut, että nämäkin asiat pitäisi siirtää paikallisiin neuvotteluihin. Kysymyshän on aika arka, sillä monille pienipalkkaisille sunnuntailisät ovat merkittävä palkanlisä. Ei myöskään ole varmaa, miten niihin suhtauduttaisiin paikallisissa neuvotteluissa. Mitään aloitetta ei kokous kuitenkaan asiasta antanut.
Orpo toivoo Suomeen lisää ulkomaisia investointeja sekä kansainvälisiä osaajia. Tavoitteena on Suomen vetovoiman lisääminen. Leikkauksia hän ei aio peruuttaa, vaikka niistä on arvostelua tullutkin. Hänen yksi sloganeista kuuluu edelleen: ”Me saamme Suomen takaisin raiteilleen”.
5. (47.) Hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus
Pitkän linjan diplomaatti, suurlähettiläs Hannu Himanen on koonnut lähinnä Ilkka-Pohjalaiseen kirjoittamistaan kolumneista kirjan, joka pureutuu syvälle Ukrainan sodan taustoihin. Sieltä kuvastuvat Neuvostoliiton hajoamisessa elämänsä pettymyksen kokeneen KGB -miehen, Vladimir Putinin ajattelu ja tavoitteet. Siinä ei ollut kysymys vähemmästä kuin palauttaa Venäjä siihen suuruuteen, jonka hän oli nähnyt kehitysvuosillaan. Tämä sopi hyvin siihen, miten Venäjä oli kautta historiansa ollut imperialistinen valtio, joka jo tsaarien ajalla koki olevansa Bysantin, eli Uuden Rooman perillinen. Venäjä on kautta vuosisatojen ollut vaarana naapureilleen.
Pitkän linjan diplomaatti, suurlähettiläs Hannu Himanen on koonnut lähinnä Ilkka-Pohjalaiseen kirjoittamistaan kolumneista kirjan, joka pureutuu syvälle Ukrainan sodan taustoihin. Sieltä kuvastuvat Neuvostoliiton hajoamisessa elämänsä pettymyksen kokeneen KGB -miehen, Vladimir Putinin ajattelu ja tavoitteet. Siinä ei ollut kysymys vähemmästä kuin palauttaa Venäjä siihen suuruuteen, jonka hän oli nähnyt kehitysvuosillaan. Tämä sopi hyvin siihen, miten Venäjä oli kautta historiansa ollut imperialistinen valtio, joka jo tsaarien ajalla koki olevansa Bysantin, eli Uuden Rooman perillinen. Venäjä on kautta vuosisatojen ollut vaarana naapureilleen.
Vaarana se on edelleen, vaikkakin lännessä oletettiin pitkään naiivisti, että se olisi 1990-luvulla ja sen jälkeen siirtynyt kansainvälisen sovun ja demokratiakehi-tyksen tielle. Suurin osa Euroopan valtiois-ta oli keventänyt puolustustaan uskoen, että osallistuminen kansainvälisten selk-kausten selvittelyyn riittäisi niille. Suoma-laiset kenraalit ja muu upseeristo oli viisaasti jättänyt asevelvollisuuden voi-maan, ja huolehtinut muutenkin puolustuk-sesta. Kirjassa on peitellysti myös presi-dentti Sauli Niinistön arvostelua, vaikka samalla todetaan, että hän vei nopeasti tilanteen kehittyessä Suomen Natoon. Jotain muutakin hän toivoi Venäjän kehityksestä, ja ehkä ajatteli, että hänelläkin olisi jokin rooli rauhallisemmassa kansainvälisessä kehityksessä. Toiveajat-telusta oli viimein luovuttava. Naamiot putosivat, kuten Niinistö helmikuun 2022 tapahtumia kuvasi. Oli kysymys maailman-järjestyksen tulevaisuudesta, kuten Hannu Himanen mainitsee takakannen tiivistelmässä. Siitä on seuraava kuva.
Hannu Himanen on jakanut tekstinsä neljään päälukuun, jotka hän on otsikoinut 2010- ja 2020- lukujen päätapahtumien mukaan. Aluksi hän kirjoittaa luvussa nimeltä Korona horjuttaa järjestystä vuonna 2020 voimalla alkaneen pandemian leviämisestä, erilaisten valtioiden ja erilaisten poliittisten järjestelmien suhtautumisella asiaan, joko tarmokkaasti toimien tai vähätellen. Mutta samaan aikaan tapahtui muutakin, varsin valaisevaa on Venäjän pitkään mietitty ja järjestelmällisesti toteutettu suunnitelma edetä Ukrainassa. Kun se oli Krimin valtauksen jälkeen vähitellen ottanut Ukrainasta valvontaansa Luhanskin ja Donetskin alueet, pidettiin ns. Minskin kokoukset pariinkin kertaan. Venäjä pyrki harhauttamaan ja vesittämään neuvotteluja, eikä lännellä ollut yksimielisyyttä tai tarmoa vastata. Himanen kertoo samalla myös Itä-Karjalan Sandemohin haudoista, joihin oli haudattu useita satoja teloitettuja suomalaisia 1930-luvulla, joukossa oli kylläkin mukana muitakin kansallisuuksia. Perustamansa historiatoimikunnan, Memorialin tehtäväksi Putin oli antanut hämärtää asiaa esimerkiksi väittämällä, että suomalaiset olivat sodan aikana haudanneet sinne venäläisiä sotavankeja, tietysti mitä karmeimmalla tavalla tapettuja. Näitä rivejä lukiessa vahvistuu yhä enemmän se oletus, että lännen johtajat elivät aivan toisessa ajassa vältellen kaikkia tarmokkaita toimia. Lukuun sisältyy vielä pohdintaa presidentin vallan rajoista muutamin esimerkein. Näyttää siltä, että Himanen löytää useampiakin rajatapauksia.
Toisessa luvussa Sotarumpujen kumu hän käy ensin läpi USA:ssa tapahtunutta presidentinvaihdosta ja kisan hävinneen Trumpin toimia. Siinä käyvät esille niin jatkuvat selkkaukset eri osavaltioissa kuten Capitolin valtauskin. Sen jälkeen kirjoittaja puhuu oppositiojohtaja Navalnyin paluusta Moskovaan, ja hänen vangitsemisestaan heti lentokentällä. Seuraavana on alaluku Optimismista ja utopiasta, siitä miten lännessä on vielä piirejä, että jos Venäjä sittenkin mukautuu lännessä vallalla olevaan järjestelmään ja alkaa käyttäytyä odotetulla ja ennalta arvattavalla tavalla. Sitten Himanen siirtyy Suomen asioihin ja punnitsee sitä kenellä tai millä on valta ja toimivalta Suomen ulkopolitiikan johtamisessa. Euroopan laajuisesti aletaan tulkita Putinilta tulevia merkkejä, viimeisenä alalukuna ovatkin paljon puhuvat sanat Hyökkääkö Venäjä? Putinin vaatimukset ja tiukkaan sävyyn tehdyt ehdotukset alkoivat vähitellen herättää huomioita, ne herättivät lännessä spekulaatioita ja keskustelut Nato-optiosta ja sen käyttämisestä alkoivat
Toiveajattelun loppu 2022 alkaa selostuksella Kazakstanin levottomuuksilla, jotka johtuivat polttoaineiden hinnankorotuksista ja tyytymättömyydestä uutta presidenttiä kohtaan. Kazakstanista ei kuitenkaan tullut uutta Ukrainaa, vaikka se hetken askarruttikin Putinia. Joukkoja alettiin vähitellen siirtää lähemmäksi Ukrainaa, ja ulkoministeri Lavrov herätti huomiota jyrkillä lausunnoillaan. Erityisesti Saksan uusi liittokansleri Olaf Scholz pyrki vähentämään jännitystä matkustamalla Moskovaan luodakseen Putiniin henkilökohtaisia suhteita. Diplomatian keinot olivat laajalti käytössä, ja mm. tasavallan presidentti Sauli Niinistö matkusti Washingtoniin maaliskuun alussa. Alaotsikossa Kuurupiilo loppui Himanen kertoo siitä, miten Niinistö ja pääministeri Marin pitivät yhteisen tiedotustilaisuuden teemalla ”Suomen on ensi tilassa haettava Naton jäseneksi”. Aivan näin helposti kaikki ei käynyt, sillä ”oltiin Turkin armoilla”. Ratifioinnit viipyivät, mutta Nato-yhteistyö alkoi jo pienemmässä mittakaavassa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, tulivat pakotteet voimaan. Kun Venäjän hyökkäys ei alkuun onnistunut, alkoi toiveajattelu siitä, että edessä olisi myös Putinin loppu.
Kukapa ei rauhaa tahtoisi, otsikoi Himanen vuotta 2023 käsittelevän luvun. Taakse jäänyt 2022 oli poikkeuksellinen ja historiallinen vuosi. Sisäpoliittisista syistä venkoillut Turkki ratifioi Suomen Natosopimuksen viimein. Ruotsi kuitenkin jäi vielä ulkopuolelle. Unkari seurasi sitten myöhemmin. Kansainvälinen rikostuomioistuin julkaisi maaliskuussa 2023 pidätysmääräyksen Putinista ja Venäjän lapsiasiainvaltuutetusta. Samaan aikaan alkoi kutenkin esiintyä vaatimuksia tulitauosta ja rauhanneuvottelujen alkamisesta. Katsottiin kuitenkin, että tulitauko antaisi vain Venäjälle mahdollisuuden kaikessa rauhassa muodostella joukkojaan uudelleen sodan jatkumista varten. Natoneuvottelujen yhteydessä otettiin esille muinainen päätös Ahvenanmaan demilitarisoinnista sekä Maarianhaminassa sijaitsevan Venäjän konsulaatin lakkauttaminen. Kummassakaan tapauksessa ei muutosta tapahtunut. Vuoden mittaan alkoivat sitten Venäjän hybridisodankäynnin tavoitteet selkiytyä. Juhannuksen tienoille sijoittui myös Putinin entisen luotetun Prigozhinin johtaman Wagner-armeijan marssi kohti Moskovaa, joka johti vähän myöhemmin kapinan johtajan kuolemaan räjäytetyssä lentokoneessa. Marraskuussa 2023 alkoi itäraja ”vuotaa”, eli Venäjä työnsi paperittomia, lähinnä Lähi-idästä kotoisin olleita nuoria miehiä Suomen rajoille. Vasta raja-asemien sulkeminen tyrehdytti tämän sodankäynnin muodon. Sulkemisesta ja pakolaisten asemasta tietysti alkoi väittely pykälien varassa kulkevien lainoppineiden ja realistisemmin tilanteeseen suhtautuvien poliittisten johtajien välillä. Asiassa päästiin jonkinlaisiin kompromisseihin, jotka pitäisi vielä eduskunnassa hyväksyttää.
Toisessa luvussa Sotarumpujen kumu hän käy ensin läpi USA:ssa tapahtunutta presidentinvaihdosta ja kisan hävinneen Trumpin toimia. Siinä käyvät esille niin jatkuvat selkkaukset eri osavaltioissa kuten Capitolin valtauskin. Sen jälkeen kirjoittaja puhuu oppositiojohtaja Navalnyin paluusta Moskovaan, ja hänen vangitsemisestaan heti lentokentällä. Seuraavana on alaluku Optimismista ja utopiasta, siitä miten lännessä on vielä piirejä, että jos Venäjä sittenkin mukautuu lännessä vallalla olevaan järjestelmään ja alkaa käyttäytyä odotetulla ja ennalta arvattavalla tavalla. Sitten Himanen siirtyy Suomen asioihin ja punnitsee sitä kenellä tai millä on valta ja toimivalta Suomen ulkopolitiikan johtamisessa. Euroopan laajuisesti aletaan tulkita Putinilta tulevia merkkejä, viimeisenä alalukuna ovatkin paljon puhuvat sanat Hyökkääkö Venäjä? Putinin vaatimukset ja tiukkaan sävyyn tehdyt ehdotukset alkoivat vähitellen herättää huomioita, ne herättivät lännessä spekulaatioita ja keskustelut Nato-optiosta ja sen käyttämisestä alkoivat
Toiveajattelun loppu 2022 alkaa selostuksella Kazakstanin levottomuuksilla, jotka johtuivat polttoaineiden hinnankorotuksista ja tyytymättömyydestä uutta presidenttiä kohtaan. Kazakstanista ei kuitenkaan tullut uutta Ukrainaa, vaikka se hetken askarruttikin Putinia. Joukkoja alettiin vähitellen siirtää lähemmäksi Ukrainaa, ja ulkoministeri Lavrov herätti huomiota jyrkillä lausunnoillaan. Erityisesti Saksan uusi liittokansleri Olaf Scholz pyrki vähentämään jännitystä matkustamalla Moskovaan luodakseen Putiniin henkilökohtaisia suhteita. Diplomatian keinot olivat laajalti käytössä, ja mm. tasavallan presidentti Sauli Niinistö matkusti Washingtoniin maaliskuun alussa. Alaotsikossa Kuurupiilo loppui Himanen kertoo siitä, miten Niinistö ja pääministeri Marin pitivät yhteisen tiedotustilaisuuden teemalla ”Suomen on ensi tilassa haettava Naton jäseneksi”. Aivan näin helposti kaikki ei käynyt, sillä ”oltiin Turkin armoilla”. Ratifioinnit viipyivät, mutta Nato-yhteistyö alkoi jo pienemmässä mittakaavassa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, tulivat pakotteet voimaan. Kun Venäjän hyökkäys ei alkuun onnistunut, alkoi toiveajattelu siitä, että edessä olisi myös Putinin loppu.
Kukapa ei rauhaa tahtoisi, otsikoi Himanen vuotta 2023 käsittelevän luvun. Taakse jäänyt 2022 oli poikkeuksellinen ja historiallinen vuosi. Sisäpoliittisista syistä venkoillut Turkki ratifioi Suomen Natosopimuksen viimein. Ruotsi kuitenkin jäi vielä ulkopuolelle. Unkari seurasi sitten myöhemmin. Kansainvälinen rikostuomioistuin julkaisi maaliskuussa 2023 pidätysmääräyksen Putinista ja Venäjän lapsiasiainvaltuutetusta. Samaan aikaan alkoi kutenkin esiintyä vaatimuksia tulitauosta ja rauhanneuvottelujen alkamisesta. Katsottiin kuitenkin, että tulitauko antaisi vain Venäjälle mahdollisuuden kaikessa rauhassa muodostella joukkojaan uudelleen sodan jatkumista varten. Natoneuvottelujen yhteydessä otettiin esille muinainen päätös Ahvenanmaan demilitarisoinnista sekä Maarianhaminassa sijaitsevan Venäjän konsulaatin lakkauttaminen. Kummassakaan tapauksessa ei muutosta tapahtunut. Vuoden mittaan alkoivat sitten Venäjän hybridisodankäynnin tavoitteet selkiytyä. Juhannuksen tienoille sijoittui myös Putinin entisen luotetun Prigozhinin johtaman Wagner-armeijan marssi kohti Moskovaa, joka johti vähän myöhemmin kapinan johtajan kuolemaan räjäytetyssä lentokoneessa. Marraskuussa 2023 alkoi itäraja ”vuotaa”, eli Venäjä työnsi paperittomia, lähinnä Lähi-idästä kotoisin olleita nuoria miehiä Suomen rajoille. Vasta raja-asemien sulkeminen tyrehdytti tämän sodankäynnin muodon. Sulkemisesta ja pakolaisten asemasta tietysti alkoi väittely pykälien varassa kulkevien lainoppineiden ja realistisemmin tilanteeseen suhtautuvien poliittisten johtajien välillä. Asiassa päästiin jonkinlaisiin kompromisseihin, jotka pitäisi vielä eduskunnassa hyväksyttää.
4. (46.) Suomen yllätykselliset EU-vaalit
Vielä viime viikolla taisi olla aika yleinen käsitys, että 9.6. toimeenpannut vaalit eivät Suomessa tuottaisi yllätyksiä. Toisin kuitenkin kävi, ja siinähän sitten on eräissä puolueissa aika paljon mietittävää. Eurooppaan kyllä povattiin yleisesti ns. laitaoikeiston esiinmarssia, erityisesti Saksassa ja tietysti Ranskassa. Kyllähän heidän äänisaaliinsa nousikin, mutta ei niin paljon kuin oletettiin. Suomessa kävi vähän eri tavalla.
Jos Suomen tilannetta haluttaisiin määritellä vähän rennosti ja kenties mauttomastikin, niin voitaisiin puhua kahden naisen järjestämästä show´sta. Ensinnäkin Li Andersson räjäytti pankin ja sai taakseen peräti melkein neljännesmiljoonaa ääntä. Samalla hän veti mukanaan EU:n parlamenttiin kaksi muuta, Merja Kyllösen ja Jussi Saramon, joiden äänisaalis jäi vain muutamiin tuhansiin. Tulos on kyllä sikäli ymmärrettävä, sillä kukapa ei olisi ihastunut Anderssonin asiantuntevaan, ulkoisesti vaatimattomaan, miellyttävään henkilökohtaiseen otteeseen. Lisäksi hänellä on viehättävä olemus ilman mitään itsekorostusta. Puolueen äänisaalis voidaan myös nähdä protestina Orpon ja Purran hallituksen leikkaustoimille.
Toinen tämänkertaisen näytelmän tähti oli Riitta Purra, jonka puolue sijoittui järjestyksessä kuudenneksi aikaisempien gallupien toisen sijan jälkeen. Meppien oletettu määrä kolmesta putosi samalla yhteen ainoaan. Riikka Purra on Orpon hallituksessa saanut talousministerinä muita enemmän antaa kasvot suunnitelluille leikkauksille, joita hän on toteuttanut kylmän viileästi. Moni jäi miettimään, miksi hän oli ottanut erääseen ryhmäkuvaan käteensä suuret sakset, eikö paikalla ollut ketään viestintävastaavaa hillitsemässä tapahtumaa. Purran kasvoissa monet olivat myös näkevinään ilakoivaa, kylmää hymyä. Viime tiedot kertovat, että perussuomalaisten aktiivien parissa on syntynyt ajatus Riikka Purran siirtämiseksi sivuun puolueen puheenjohtajan paikalta. Tätä kuitenkin hidastaa se, että itsestään selvää jatkajaa ei ole näköpiirissä. Ministerin postinsa hän kyllä säilyttää.
Vielä viime viikolla taisi olla aika yleinen käsitys, että 9.6. toimeenpannut vaalit eivät Suomessa tuottaisi yllätyksiä. Toisin kuitenkin kävi, ja siinähän sitten on eräissä puolueissa aika paljon mietittävää. Eurooppaan kyllä povattiin yleisesti ns. laitaoikeiston esiinmarssia, erityisesti Saksassa ja tietysti Ranskassa. Kyllähän heidän äänisaaliinsa nousikin, mutta ei niin paljon kuin oletettiin. Suomessa kävi vähän eri tavalla.
Jos Suomen tilannetta haluttaisiin määritellä vähän rennosti ja kenties mauttomastikin, niin voitaisiin puhua kahden naisen järjestämästä show´sta. Ensinnäkin Li Andersson räjäytti pankin ja sai taakseen peräti melkein neljännesmiljoonaa ääntä. Samalla hän veti mukanaan EU:n parlamenttiin kaksi muuta, Merja Kyllösen ja Jussi Saramon, joiden äänisaalis jäi vain muutamiin tuhansiin. Tulos on kyllä sikäli ymmärrettävä, sillä kukapa ei olisi ihastunut Anderssonin asiantuntevaan, ulkoisesti vaatimattomaan, miellyttävään henkilökohtaiseen otteeseen. Lisäksi hänellä on viehättävä olemus ilman mitään itsekorostusta. Puolueen äänisaalis voidaan myös nähdä protestina Orpon ja Purran hallituksen leikkaustoimille.
Toinen tämänkertaisen näytelmän tähti oli Riitta Purra, jonka puolue sijoittui järjestyksessä kuudenneksi aikaisempien gallupien toisen sijan jälkeen. Meppien oletettu määrä kolmesta putosi samalla yhteen ainoaan. Riikka Purra on Orpon hallituksessa saanut talousministerinä muita enemmän antaa kasvot suunnitelluille leikkauksille, joita hän on toteuttanut kylmän viileästi. Moni jäi miettimään, miksi hän oli ottanut erääseen ryhmäkuvaan käteensä suuret sakset, eikö paikalla ollut ketään viestintävastaavaa hillitsemässä tapahtumaa. Purran kasvoissa monet olivat myös näkevinään ilakoivaa, kylmää hymyä. Viime tiedot kertovat, että perussuomalaisten aktiivien parissa on syntynyt ajatus Riikka Purran siirtämiseksi sivuun puolueen puheenjohtajan paikalta. Tätä kuitenkin hidastaa se, että itsestään selvää jatkajaa ei ole näköpiirissä. Ministerin postinsa hän kyllä säilyttää.
Uusien meppien lukumäärät puolueiden prosenttiosuudet käyvät esille oheisesta kuvakaappauksesta suoraan Ilta-Sanomien sivuilta.
Kokoomus sai neljä edustajaansa parlamenttiin ehkä siksi, että sen nähtiin antavan suurinta turvaa idän puhurien varalle. Läpi menneiden edustajien joukossa olivat Ulkopoliittisen instituutin paljon julkisuudessa ollut kommentoija, johtaja Mika Aaltola, sekä Suomen armeijan entinen tiedustelupäällikkö, kenraalimajuri evp. Pekka Toveri. Mukana oli myös pitkäaikainen meppi Henna Virkkunen, josta kaavaillaan Suomen uutta komissaaria, sekä tohtori Aura Salla, hän on ollut pitkään kansanedustajana.
Vasemmistoliiton kolme uutta meppiä näkyvät kuviossa seuraavina.
Kokoomus sai neljä edustajaansa parlamenttiin ehkä siksi, että sen nähtiin antavan suurinta turvaa idän puhurien varalle. Läpi menneiden edustajien joukossa olivat Ulkopoliittisen instituutin paljon julkisuudessa ollut kommentoija, johtaja Mika Aaltola, sekä Suomen armeijan entinen tiedustelupäällikkö, kenraalimajuri evp. Pekka Toveri. Mukana oli myös pitkäaikainen meppi Henna Virkkunen, josta kaavaillaan Suomen uutta komissaaria, sekä tohtori Aura Salla, hän on ollut pitkään kansanedustajana.
Vasemmistoliiton kolme uutta meppiä näkyvät kuviossa seuraavina.
Sdp:n molemmat mepit ovat olleet pitkään kansanedustajina, heistä Eero Heinäluoma on jo istunut tälläkin kaudella Brysselissä, Maria Guzenina on entinen ministeri. Keskustan Katri Kulmuni on kansanedustaja, joka kokeili vähän aikaa puolueensa puheenjohtajana. Elsi Katainen on jo ollut edustajanamme Brysselissä. Vihreiden Ville Niinistö on politiikan raskassarjalaisia, joka aikoinaan nosti huimasti puheenjohtajana puolueensa kannatusta. Hän on profiloitunut vahvasti ns. vihreän siirtymän ja muiden ympäristökysymysten ajajana. Ajan valtavirtaukset eivät tällä kertaa olleet vihreille suosiolliset: ilmaston lämpenemisestä ei puhuttu nyt yhtä paljon, pääkysymykset koskivat puolustusasioita ja maahanmuuttoa. Maria Ohisalo on myös puolueensa entinen puheenjohtaja ja ministeri.
Perussuomalaiset jäivät siis ”yhden mepin” sarjaan. Tehtävän sai istuva kansanedustaja Sebastian Tynkkynen. Riitta Purra on syyttänyt tappiosta laiskaa äänestämistä. Suurin syy kai on ollut se, että nyt omakin väki on saanut osansa leikkauksista. RKP sai kuin saikin meppinsä, hän on puolueen kohta eroava puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson, joka sai tavallaan pakopaikan Brysseliin. Ruotsalaisen kansanpuolueen sisäiistä ristiriidoista oli kyllä ollut viitteitä jo Orpon ja Purran hallituksen muodostamisvaiheessa. Perinteisesti vapaamieliseksi itsensä lukenut puolue meni hallitukseen ehkä sen konservatiivisemman siiven vaikutuksesta. Mukaan meno on tietysti aina ollut melkein traditio, puolue on halunnut vahtia, ettei äidinkielenään ruotsia puhuville tapahdu mitään odottamatonta. Tällä hetkellä haluttiin turvata ”omalla alueella” sijaitsevien aluesairaaloiden toiminta. Julkisuuteen tilanne tuli lähinnä sen kautta, että kansanedustaja Eva Biaudet nosti siitä aikaisemmin jonkinasteisen äläkän.
Hallituspuolue kristillisdemokraattien tilanne ei tässä katsauksessa suurempia selityksiä kaipaa. Pääasiassa ns. herätyskristillisistä piireistä rakentuva puolue on ja jää eräänlaiseksi kuriositeetiksi. Harry Harkimon yksityinen harrastelu puolueensa Liike.Nyt kanssa taitaa kohta loppua, sillä näissä EU -vaaleissa se jäi äänissä jopa äärioikeistolaisen Vapauden liiton jälkeen. Sen tähti oli surullisen kuuluisaa mainetta kerännyt, perussuomalaisista erotettu Teuvo Hakkarainen.
Perussuomalaiset jäivät siis ”yhden mepin” sarjaan. Tehtävän sai istuva kansanedustaja Sebastian Tynkkynen. Riitta Purra on syyttänyt tappiosta laiskaa äänestämistä. Suurin syy kai on ollut se, että nyt omakin väki on saanut osansa leikkauksista. RKP sai kuin saikin meppinsä, hän on puolueen kohta eroava puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson, joka sai tavallaan pakopaikan Brysseliin. Ruotsalaisen kansanpuolueen sisäiistä ristiriidoista oli kyllä ollut viitteitä jo Orpon ja Purran hallituksen muodostamisvaiheessa. Perinteisesti vapaamieliseksi itsensä lukenut puolue meni hallitukseen ehkä sen konservatiivisemman siiven vaikutuksesta. Mukaan meno on tietysti aina ollut melkein traditio, puolue on halunnut vahtia, ettei äidinkielenään ruotsia puhuville tapahdu mitään odottamatonta. Tällä hetkellä haluttiin turvata ”omalla alueella” sijaitsevien aluesairaaloiden toiminta. Julkisuuteen tilanne tuli lähinnä sen kautta, että kansanedustaja Eva Biaudet nosti siitä aikaisemmin jonkinasteisen äläkän.
Hallituspuolue kristillisdemokraattien tilanne ei tässä katsauksessa suurempia selityksiä kaipaa. Pääasiassa ns. herätyskristillisistä piireistä rakentuva puolue on ja jää eräänlaiseksi kuriositeetiksi. Harry Harkimon yksityinen harrastelu puolueensa Liike.Nyt kanssa taitaa kohta loppua, sillä näissä EU -vaaleissa se jäi äänissä jopa äärioikeistolaisen Vapauden liiton jälkeen. Sen tähti oli surullisen kuuluisaa mainetta kerännyt, perussuomalaisista erotettu Teuvo Hakkarainen.
3. (45.) Hyväntekeväisyyden varjolla (Donna Leon)
Donna Leonin (s.1942) Brunetti-sarjan teoksen ilmestyminen on aina varma kevään merkki, yksi erikoisemmasta päästä. Niitä on ilmestynyt nyt jo 31, eli suomeksikin miltei yksi vuodessa alkaen 1997. Sarjaa täydentää vielä teos Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. Kirjojen sankarina on koko ajan ollut komisario Guido Brunetti, jonka seikkailuja suomalaisetkin ovat rakastaneet. Donna Leonin kirjoja on täällä myyty yli 700.000 kappaletta! Samaa menekkiä on tapahtunut eräissä muissakin maissa. Lisäksi jotkut matkatoimistot ovat järjestäneet matkoja Venetsiaan kirjojen tapahtumapaikoille, ainakin yhtenä kesänä myös Suomesta. Muutama vuosi sitten nähtiin televisiossa saksalaisten hänen kirjojensa pohjalta tekemä elokuvasarja.
Syntyjään yhdysvaltalainen Donna Leon lähti kotimaastaan vuonna 1965. Siitä lähtien hän on toiminut matkanjohtajana, englannin ja englanninkielisen kirjallisuuden opettajana eri puolilla maailmaa. Venetsiaan hän pysähtyi 1980-luvulla, mutta muutti vähän aikaa sitten Sveitsiin kyllästyttyään kaupungin turistipaljouteen. Ei näytä siltä, että hän olisi vielä palannut takaisin. Kirjoja on käännetty lukuisille kielille, mutta ei italiaksi. Kirjailija on siitä kieltäytynyt, sillä hän on pitänyt tapanaan suomia italialaista byrokratiaa, lahjontaa ja ns. hyvä veli -käytäntöjä. Nimikään ei varmaan ole hänen oikea nimensä, sitä ei tietääkseni ole samasta syystä tuotu missään esiin. Mutta saa katolinen kirkkokin osansa. Kun Italiassa monet eivät luota tutkittuun tietoon, katsoo Donna Leon sen johtuvan ”vuosisatoja jatkuneesta, vahvasta, kyseenalaistamattomuudesta ja itsestään selvästä uskonnollisuudesta.” Ihmiset uskovat Jumalaan, paaviin ja synnittömään sikiämiseen, ja ne olivat vaikeasti korvattavissa.
Donna Leonin (s.1942) Brunetti-sarjan teoksen ilmestyminen on aina varma kevään merkki, yksi erikoisemmasta päästä. Niitä on ilmestynyt nyt jo 31, eli suomeksikin miltei yksi vuodessa alkaen 1997. Sarjaa täydentää vielä teos Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. Kirjojen sankarina on koko ajan ollut komisario Guido Brunetti, jonka seikkailuja suomalaisetkin ovat rakastaneet. Donna Leonin kirjoja on täällä myyty yli 700.000 kappaletta! Samaa menekkiä on tapahtunut eräissä muissakin maissa. Lisäksi jotkut matkatoimistot ovat järjestäneet matkoja Venetsiaan kirjojen tapahtumapaikoille, ainakin yhtenä kesänä myös Suomesta. Muutama vuosi sitten nähtiin televisiossa saksalaisten hänen kirjojensa pohjalta tekemä elokuvasarja.
Syntyjään yhdysvaltalainen Donna Leon lähti kotimaastaan vuonna 1965. Siitä lähtien hän on toiminut matkanjohtajana, englannin ja englanninkielisen kirjallisuuden opettajana eri puolilla maailmaa. Venetsiaan hän pysähtyi 1980-luvulla, mutta muutti vähän aikaa sitten Sveitsiin kyllästyttyään kaupungin turistipaljouteen. Ei näytä siltä, että hän olisi vielä palannut takaisin. Kirjoja on käännetty lukuisille kielille, mutta ei italiaksi. Kirjailija on siitä kieltäytynyt, sillä hän on pitänyt tapanaan suomia italialaista byrokratiaa, lahjontaa ja ns. hyvä veli -käytäntöjä. Nimikään ei varmaan ole hänen oikea nimensä, sitä ei tietääkseni ole samasta syystä tuotu missään esiin. Mutta saa katolinen kirkkokin osansa. Kun Italiassa monet eivät luota tutkittuun tietoon, katsoo Donna Leon sen johtuvan ”vuosisatoja jatkuneesta, vahvasta, kyseenalaistamattomuudesta ja itsestään selvästä uskonnollisuudesta.” Ihmiset uskovat Jumalaan, paaviin ja synnittömään sikiämiseen, ja ne olivat vaikeasti korvattavissa.
Vuosia sitten oli helppoa seurata Donna Leonin kirjojen juonen kuljettelua, sillä minullekin olivat Venetsian kanavat, aukiot ja kadutkin pääpiirteissään tuttuja, olinhan vieraillut kaupungissa viisi kertaa, viimeksi vuonna 2006. Kevätkesästä 1970 olin siellä kursseilla peräti kolmatta viikkoa. Mutta nyt muistot ovat haalistuneet, joten Donna Leonin esittelemillä paikoilla ei enää ole samalaista vetoa. Mutta eräs asia Venetsiassa pysyy: turistivirrat sen kuin kasvavat vuosi vuodelta. Jättimäiset rikkaiden amerikkalaisten ja muiden kansallisuuksien risteilyalukset Venetsian laitamien kanaaleissa näyttävät vähintäänkin ilmestyskirjan pedoilta lipuessaan kauniiden historiallisten rakennusten keskellä. Turistivirtojen säätelyä on kyllä yritetty, mutta tehokkaita keinoja ei juuri ole olemassa. Seurauksena on, että vanhojen venetsialaissukujen edustajat siirtyvät yhä useammin mannermaalle Venetsia Mestreen ja muuallekin väljempiin olosuhteisiin. Pienet ns. kivijalkakaupatkin vähenevät, vain suuret turistiravintolat, baarit ja kahvilat kukoistavat. Pandemian aikana vauhti sen kun kiihtyi.
Mutta kirjailijana Donna Leon onneksi on entisellään, juonenkehittely on taitavaa, se vie mukanaan, vaikka mitään ”äksöniä” ei tapahtuisikaan.
Käsillä olevassa, toistaiseksi viimeisessä teoksessakin (Hyvän nimissä 2024) kuluu viitisenkymmentä sivua, ennen kuin lukija äkkää, että jostain hyväntekeväisyyteen liittyvästä väärinkäytöksestä on kysymys. Silti näidenkin rivien parissa viihtyy, sen verran kiinnostavaa on kirjojen päähenkilön, komisario Guido Brunettiin ja hänen tutkijakumppaninsa, komisario Claudia Griffonin hidaskin eteneminen rikoksien tutkimisessa.
------------
Tarina alkaa niin, että muuan signora Elisabetta Foscarini, Brunettin äidin vuosien takainen ystävä, oli huolissaan tyttärensä ja tämän aviomiehen tilanteesta. Vävy Enrico Fenzo oli aloittanut signoran miehen Bruno del Balzon yrityksessä, mutta lähtenyt sitten omilleen perustaen kirjanpitoyrityksen. Mutta nyt oli tapahtunut jotain sellaista, mitä piti pelätä. Elisabettan tytär oli saanut varoituksia, joita hän oli kummeksunut. Tätä signora halusi nyt selvittää, mutta niin, että se ei vuotaisi lehtiin tai edes asianomaisille itselleen. Griffonin lisäksi Brunetti saa avukseen ylikonstaapeli Vianellon, joka aikaisemminkin oli osoittautunut taitavaksi ja luotettavaksi. Myöhemmin mukaan tuli vielä poliisiaseman tietokonevelho signorina Elettra, jolla oli kyky tunkeutua koneineen sinnekin, minne muut eivät osanneet päästä. Asiaa hoidetaan aluksi epävirallisesti ilman julkisuutta. Tyttären aviomies tuntui epäilyttävältä, vaikka hänen kirjanpidossaan ei näyttänyt olevan mitään hälyttävää.
Donna Leonin taitoihin kuuluu se, että hän kykenee kuljettamaan sinänsä aika tavanomaisiin tapahtumiin liittyvää kertomustaan niin, että tunnelma ja pieni jännityskin säilyvät. Pieniä täkyjäkin hän tarjoaa, mutta niiden merkitys selviää vasta myöhemmin. Vianello löytää sitten varsin helposti hyväntekeväisyysjärjestön, Belize nel Cuoren nimen ja perustamispaperit. Belize sijaitsee Keski-Amerikassa Jukatanin niemimaalla Guatemalan naapurina. Papereista löytyy perustajan, eli Bruno del Balzon, sekä muiden hallituksen jäsenten Luigino Guidonen ja Matteo Fullinin nimet. Hämmennystä aiheuttaa se, että viimeksi mainittu on jo pahasti dementoitumassa. Tämä käy viimeistään esille niin, että tämä pistää eräillä päivällisillä aterimet, haarukan ja veitsen muitta mutkitta taskuunsa. Guidone sen sijaan oli vuoden tai parin paperien allekirjoittamisen jälkeen kuollut.
Mutta sitten tapahtuu murto Muranon saarella signora Elisabettan tyttären eläinlääkäriasemalle. Griffoni, Vianello ja signorina Elettra antavat tutkimuksistaan Brunettille yhteisen tilannetiedotuksen, mutta ei siitä vielä mitään tuloksia ilmennyt, joitain juonteita kuitenkin useaankin suuntaan. Yhtenä vihjeen antajana oli eläinlääkäriasemaa vastapäätä asunut vanha rouva, joka öitä valvoessaan oli nähnyt aseman ulkopuolella jotain merkillistä liikettä. Hän epäili, että murtoaikaan oli liikkeellä ollut keski-ikäinen nainen. Mitään ei tiettävästi puuttunut, aseman lääkevarastostakaan ei oltu mitään varastettu, mutta muuten paikkoja oli rikottu, ja erästä säilytettävänä ollutta koiraa oli pahoinpidelty.
Vähitellen Brunettin ryhmä saa uutta tietoa tuosta Belize nel Cuoren toiminnasta, samoin siitä sairaalasta, jonka hyväksi lahjoittajat uskoivat rahojensa menevän. Mutta sitten alkaa selvitä, että kysymyksessä onkin veronkiertoa ja välistävetoja, jotka on onnistuttu pimittämään. Samoin alkaa selvitä niin järjestön silmäätekevien puuhat kuin tuo Muranossa tapahtunut eläinlääkäriaseman murtokin. Kirja on taattua Donna Leonia, harmitonta ja kiinnostavaa ajanvietettä, siinä on riittävästi problematiikkaa ja yllättäviä käänteitä. Kriittinen lukija saattaa kyllä ajatella, että kirjailija toistaa itseään, on jo ehkä kuluttanut liikakin Venetsiaa tapahtumiensa alustana. Mutta Donna Leonin ystäville jokainen uusi keväällä ilmestyvä teos on sentään paluuta nostalgiaan, ne herättävät muistoja Venetsian matkoilta, tai sitten niiltä matkoilta, joita ei koskaan itse voinut edes tehdä. Venetsia on värikäs kaupunki, jonne mielellään matkustaa mielikuvituksenkin siivin.
------------
Yritin etsiä varastoistani jonkin Canal Granden kuvan, kyllä niitä minulla on ollut, mutta minne lienevät hävinneet. Löytyi kyllä pari kuvaa, jotka olin valitettavasti erästä kirjaani varten muuttanut mustavalkoiseksi, eli siksi tehnyt vaikeaselkoisemmiksi. Donna Leon on sijoittanut mm. Brunettin appivanhemmat asumaan Canal Granden varrelle. Päivisin hän itse kulki töihinsä Rialton sillan kautta.
Donna Leonin sanoin: ”Brunettin mielestä Vaporettosta käsin katsellen Canal Granden rakennukset liikkuivat kronologisessa sekasorrossa: gotiikkaa ja myöhäisrenessanssia vieri vieressä nojaten rennosti Bysanttiin, välissä pieni kanava ja sen jälkeen valtava hotelli, sitten lavea puutarha, jossa lukemattomat ruusut kiipeilivät barokkiseinälle.”
-----------
Vaikka tämän kirjan tapahtumat eivät suoraan sattuneet San Marcon aukiolla, liitän kirkon kuvan tähän vanhoja muisteluita varten. Kuva on kesältä 2006, jolloin alkuperäiset pronssihevoset olivat jo pitkään olleet museossa. Nyt kesällä 2006 restauroitiin niiden jäljennöksiä saasteiden jäljiltä. Siitä punainen vaate niiden päällä. Palazzo Ducalesta näkyy tässä oikealla vain pieni osa. Turisteja parveili torilla aika paljon, mutta vuosia myöhemmin heidän määränsä on suorastaan räjähtänyt.
Mutta kirjailijana Donna Leon onneksi on entisellään, juonenkehittely on taitavaa, se vie mukanaan, vaikka mitään ”äksöniä” ei tapahtuisikaan.
Käsillä olevassa, toistaiseksi viimeisessä teoksessakin (Hyvän nimissä 2024) kuluu viitisenkymmentä sivua, ennen kuin lukija äkkää, että jostain hyväntekeväisyyteen liittyvästä väärinkäytöksestä on kysymys. Silti näidenkin rivien parissa viihtyy, sen verran kiinnostavaa on kirjojen päähenkilön, komisario Guido Brunettiin ja hänen tutkijakumppaninsa, komisario Claudia Griffonin hidaskin eteneminen rikoksien tutkimisessa.
------------
Tarina alkaa niin, että muuan signora Elisabetta Foscarini, Brunettin äidin vuosien takainen ystävä, oli huolissaan tyttärensä ja tämän aviomiehen tilanteesta. Vävy Enrico Fenzo oli aloittanut signoran miehen Bruno del Balzon yrityksessä, mutta lähtenyt sitten omilleen perustaen kirjanpitoyrityksen. Mutta nyt oli tapahtunut jotain sellaista, mitä piti pelätä. Elisabettan tytär oli saanut varoituksia, joita hän oli kummeksunut. Tätä signora halusi nyt selvittää, mutta niin, että se ei vuotaisi lehtiin tai edes asianomaisille itselleen. Griffonin lisäksi Brunetti saa avukseen ylikonstaapeli Vianellon, joka aikaisemminkin oli osoittautunut taitavaksi ja luotettavaksi. Myöhemmin mukaan tuli vielä poliisiaseman tietokonevelho signorina Elettra, jolla oli kyky tunkeutua koneineen sinnekin, minne muut eivät osanneet päästä. Asiaa hoidetaan aluksi epävirallisesti ilman julkisuutta. Tyttären aviomies tuntui epäilyttävältä, vaikka hänen kirjanpidossaan ei näyttänyt olevan mitään hälyttävää.
Donna Leonin taitoihin kuuluu se, että hän kykenee kuljettamaan sinänsä aika tavanomaisiin tapahtumiin liittyvää kertomustaan niin, että tunnelma ja pieni jännityskin säilyvät. Pieniä täkyjäkin hän tarjoaa, mutta niiden merkitys selviää vasta myöhemmin. Vianello löytää sitten varsin helposti hyväntekeväisyysjärjestön, Belize nel Cuoren nimen ja perustamispaperit. Belize sijaitsee Keski-Amerikassa Jukatanin niemimaalla Guatemalan naapurina. Papereista löytyy perustajan, eli Bruno del Balzon, sekä muiden hallituksen jäsenten Luigino Guidonen ja Matteo Fullinin nimet. Hämmennystä aiheuttaa se, että viimeksi mainittu on jo pahasti dementoitumassa. Tämä käy viimeistään esille niin, että tämä pistää eräillä päivällisillä aterimet, haarukan ja veitsen muitta mutkitta taskuunsa. Guidone sen sijaan oli vuoden tai parin paperien allekirjoittamisen jälkeen kuollut.
Mutta sitten tapahtuu murto Muranon saarella signora Elisabettan tyttären eläinlääkäriasemalle. Griffoni, Vianello ja signorina Elettra antavat tutkimuksistaan Brunettille yhteisen tilannetiedotuksen, mutta ei siitä vielä mitään tuloksia ilmennyt, joitain juonteita kuitenkin useaankin suuntaan. Yhtenä vihjeen antajana oli eläinlääkäriasemaa vastapäätä asunut vanha rouva, joka öitä valvoessaan oli nähnyt aseman ulkopuolella jotain merkillistä liikettä. Hän epäili, että murtoaikaan oli liikkeellä ollut keski-ikäinen nainen. Mitään ei tiettävästi puuttunut, aseman lääkevarastostakaan ei oltu mitään varastettu, mutta muuten paikkoja oli rikottu, ja erästä säilytettävänä ollutta koiraa oli pahoinpidelty.
Vähitellen Brunettin ryhmä saa uutta tietoa tuosta Belize nel Cuoren toiminnasta, samoin siitä sairaalasta, jonka hyväksi lahjoittajat uskoivat rahojensa menevän. Mutta sitten alkaa selvitä, että kysymyksessä onkin veronkiertoa ja välistävetoja, jotka on onnistuttu pimittämään. Samoin alkaa selvitä niin järjestön silmäätekevien puuhat kuin tuo Muranossa tapahtunut eläinlääkäriaseman murtokin. Kirja on taattua Donna Leonia, harmitonta ja kiinnostavaa ajanvietettä, siinä on riittävästi problematiikkaa ja yllättäviä käänteitä. Kriittinen lukija saattaa kyllä ajatella, että kirjailija toistaa itseään, on jo ehkä kuluttanut liikakin Venetsiaa tapahtumiensa alustana. Mutta Donna Leonin ystäville jokainen uusi keväällä ilmestyvä teos on sentään paluuta nostalgiaan, ne herättävät muistoja Venetsian matkoilta, tai sitten niiltä matkoilta, joita ei koskaan itse voinut edes tehdä. Venetsia on värikäs kaupunki, jonne mielellään matkustaa mielikuvituksenkin siivin.
------------
Yritin etsiä varastoistani jonkin Canal Granden kuvan, kyllä niitä minulla on ollut, mutta minne lienevät hävinneet. Löytyi kyllä pari kuvaa, jotka olin valitettavasti erästä kirjaani varten muuttanut mustavalkoiseksi, eli siksi tehnyt vaikeaselkoisemmiksi. Donna Leon on sijoittanut mm. Brunettin appivanhemmat asumaan Canal Granden varrelle. Päivisin hän itse kulki töihinsä Rialton sillan kautta.
Donna Leonin sanoin: ”Brunettin mielestä Vaporettosta käsin katsellen Canal Granden rakennukset liikkuivat kronologisessa sekasorrossa: gotiikkaa ja myöhäisrenessanssia vieri vieressä nojaten rennosti Bysanttiin, välissä pieni kanava ja sen jälkeen valtava hotelli, sitten lavea puutarha, jossa lukemattomat ruusut kiipeilivät barokkiseinälle.”
-----------
Vaikka tämän kirjan tapahtumat eivät suoraan sattuneet San Marcon aukiolla, liitän kirkon kuvan tähän vanhoja muisteluita varten. Kuva on kesältä 2006, jolloin alkuperäiset pronssihevoset olivat jo pitkään olleet museossa. Nyt kesällä 2006 restauroitiin niiden jäljennöksiä saasteiden jäljiltä. Siitä punainen vaate niiden päällä. Palazzo Ducalesta näkyy tässä oikealla vain pieni osa. Turisteja parveili torilla aika paljon, mutta vuosia myöhemmin heidän määränsä on suorastaan räjähtänyt.
Jotta päästäisiin oikeaan tunnelmaan, liitän oheen toisenlaisen ottamani kuvan. Siinä on Isola di San Giorgio Palazzo Ducalen suunnasta katsottuna.
2. (44.) Nuoruuden ystävyys kantaa läpi vuosien
Sunnuntaina 19.5. saimme mieluisan vieraan. Eläkkeellä oleva nurmolainen ylikonstaapeli Matti Jaskari saapui Lahteen osallistuakseen YK:n joukoissa Kyproksella 10.4.-16.11.1964 palvelleen joukko-osastonsa YKSP 1.1. kokoontumiseen. Hän toimi Kyproksella kirjurina ja v.t. vääpelinä. Sotilaskuva Kyprokselta on noilta ajoilta. Samalla hän poikkesi myös meillä, pitkästä aikaa, sillä viime tapaamisesta oli kulunut jo vuosia. Ensimmäisen kerran olimme tutustuneet aivan 1940-luvun lopussa, eli jokseenkin tasan 75 vuotta sitten. Oli ilo todeta, että Matti oli edelleen 88-vuotiaana skarpissa kunnossa, kävelykin sujui kohtalaisesti keppiä avuksi käyttäen. Autolla hän ajelee yksistään ympäri Etelä-Suomea, täältä hän oli lähdössä poikansa luo Lappeenrannan lähellä olevalle Taipalsaarelle.
Sunnuntaina 19.5. saimme mieluisan vieraan. Eläkkeellä oleva nurmolainen ylikonstaapeli Matti Jaskari saapui Lahteen osallistuakseen YK:n joukoissa Kyproksella 10.4.-16.11.1964 palvelleen joukko-osastonsa YKSP 1.1. kokoontumiseen. Hän toimi Kyproksella kirjurina ja v.t. vääpelinä. Sotilaskuva Kyprokselta on noilta ajoilta. Samalla hän poikkesi myös meillä, pitkästä aikaa, sillä viime tapaamisesta oli kulunut jo vuosia. Ensimmäisen kerran olimme tutustuneet aivan 1940-luvun lopussa, eli jokseenkin tasan 75 vuotta sitten. Oli ilo todeta, että Matti oli edelleen 88-vuotiaana skarpissa kunnossa, kävelykin sujui kohtalaisesti keppiä avuksi käyttäen. Autolla hän ajelee yksistään ympäri Etelä-Suomea, täältä hän oli lähdössä poikansa luo Lappeenrannan lähellä olevalle Taipalsaarelle.
Meillä oli aikoinaan Nurmossa sellainen varhaisteini-iässä olevien poikien joukko, joka varsinkin kesäisin seikkaili pitkin kyliä lähinnä yleisurheiluharrastuksen merkeissä. Tiedettiin missä päästiin heittämään keihästä tai kiekkoa, missä saattoi hypätä korkeutta, missä pelata pesäpalloa.
Kesäkuun alussa 90-vuotispäiviään viettänyt, aikanaan sitten painin maailmanmestaruuskisoissakin useita palkintoja voittanut Tauno Jaskari otti oheisen kuvan pari vuotta nuoremmista naapureis- taan.Taunolla ja Matilla ei ollut sukulaisuussuhdetta, vaikka sama sukunimi olikin. Taunon kanssa päätimme ostaa välineitäkin, hän osti naisten keihään, minä kiekon. Näitä sitten heiteltiin jossain pelloilla, ja joskus joku nuorempi isäntämieskin liittyi joukkoon. Tauno oli kuitenkin sen verran vanhempi, että hän muita aikaisem- min keksi, että oli olemassa nuoria naisiakin.
Kesäkuun alussa 90-vuotispäiviään viettänyt, aikanaan sitten painin maailmanmestaruuskisoissakin useita palkintoja voittanut Tauno Jaskari otti oheisen kuvan pari vuotta nuoremmista naapureis- taan.Taunolla ja Matilla ei ollut sukulaisuussuhdetta, vaikka sama sukunimi olikin. Taunon kanssa päätimme ostaa välineitäkin, hän osti naisten keihään, minä kiekon. Näitä sitten heiteltiin jossain pelloilla, ja joskus joku nuorempi isäntämieskin liittyi joukkoon. Tauno oli kuitenkin sen verran vanhempi, että hän muita aikaisem- min keksi, että oli olemassa nuoria naisiakin.
Tässä kuvassa Matti on Kyproksella, nuoren miehuutensa kukoistuksessa. Siellä hän oli kirjurina, ja lopuklta yksikkönsä vääpelinä, kun aikaisempi vääpeli ei oikein onnistunut.
Ydinjoukkoomme kuului puolenkymmentä molemmin puolin 1930-luvun puoliväliä syntynyttä poikaa. Vähitellen mekin sitten vähän vanhenimme, ja lopulta uskaltauduimme ns. körttikemuihin, joissa saimme ensi kerran halata tyttöjä. Sen jälkeen marssimme paikalliselle tanssilavalle Haalille. Rakennus oli saanut nimensä jonkun Amerikassa olleen nurmolaisen keksimänä, sillä tuolla nimellähän kokoontumispaikat siellä tunnettiin. Ensin vähän aristelimme, ensimmäisellä kerralla harjoittelimme tanssilavan takana olevan urheilukentän hiilimurskalla askelkuvioita. Muistan vielä elävästi, miten solisti lauloi siellä lähellä: ” Öitä Firenzen muistan, O Italia bella. Oi kaunis Rafaela, milloin sinut mä nään”.
Tällä hetkellä meitä on joukosta jäljellä enää kaksi, Matti ja minä, muut kaverit ovat jo lähteneet rajan taa vuosien mittaan. Tässä vaiheessa on tullut paljon ymmärrystä lisää, mm. olen nyt tajunnut, miten tärkeä kehitysvaihe tuo eri puolilla kylää poikaporukassa luuhailu oikein olikaan.
Olin syksyllä 1949 aloittanut oppikoulun kolmannella luokalla Lapualla 15 kilometrin päässä. Aikaisemmin olin käynyt kaksi luokkaa Haapamäellä. Tuo kolmas luokka vastaisi nykyistä seitsemättä luokkaa. En keskikoulu-aikana oikein koskaan päässyt luokkatoverieni kanssa ns. piireihin, tulin joka päivä vielä linja-autolla Nurmosta, jota lapualaiset körttipojat ja vähän muutkin pitivät jonkinlaisena syrjäseutuna. Lukiossahan tilanne sitten täysin muuttui. Luokkatoverit olivat vanhentuneet, ja moni heikommin menestynyt oli jättänyt opinnot keskikouluun. Näin ollen tuo nurmolaispoikien porukka oli tuossa keskikouluvaiheessa tärkeä. Viimeisen vuoden, eli abiturienttivuoden asuin sitten kyllä Lapualla, ja viihdyin ihan mainiosti. Siihen oli omat syynsä, jotka jätän lukijaini arvattavaksi.
Ydinjoukkoomme kuului puolenkymmentä molemmin puolin 1930-luvun puoliväliä syntynyttä poikaa. Vähitellen mekin sitten vähän vanhenimme, ja lopulta uskaltauduimme ns. körttikemuihin, joissa saimme ensi kerran halata tyttöjä. Sen jälkeen marssimme paikalliselle tanssilavalle Haalille. Rakennus oli saanut nimensä jonkun Amerikassa olleen nurmolaisen keksimänä, sillä tuolla nimellähän kokoontumispaikat siellä tunnettiin. Ensin vähän aristelimme, ensimmäisellä kerralla harjoittelimme tanssilavan takana olevan urheilukentän hiilimurskalla askelkuvioita. Muistan vielä elävästi, miten solisti lauloi siellä lähellä: ” Öitä Firenzen muistan, O Italia bella. Oi kaunis Rafaela, milloin sinut mä nään”.
Tällä hetkellä meitä on joukosta jäljellä enää kaksi, Matti ja minä, muut kaverit ovat jo lähteneet rajan taa vuosien mittaan. Tässä vaiheessa on tullut paljon ymmärrystä lisää, mm. olen nyt tajunnut, miten tärkeä kehitysvaihe tuo eri puolilla kylää poikaporukassa luuhailu oikein olikaan.
Olin syksyllä 1949 aloittanut oppikoulun kolmannella luokalla Lapualla 15 kilometrin päässä. Aikaisemmin olin käynyt kaksi luokkaa Haapamäellä. Tuo kolmas luokka vastaisi nykyistä seitsemättä luokkaa. En keskikoulu-aikana oikein koskaan päässyt luokkatoverieni kanssa ns. piireihin, tulin joka päivä vielä linja-autolla Nurmosta, jota lapualaiset körttipojat ja vähän muutkin pitivät jonkinlaisena syrjäseutuna. Lukiossahan tilanne sitten täysin muuttui. Luokkatoverit olivat vanhentuneet, ja moni heikommin menestynyt oli jättänyt opinnot keskikouluun. Näin ollen tuo nurmolaispoikien porukka oli tuossa keskikouluvaiheessa tärkeä. Viimeisen vuoden, eli abiturienttivuoden asuin sitten kyllä Lapualla, ja viihdyin ihan mainiosti. Siihen oli omat syynsä, jotka jätän lukijaini arvattavaksi.
Matti teki pitkän uran poliisina, yleni ylikonstaapeliksi, ja ansioitui myös urheilun järjestöpuolella, liittojohtajana ja hankkien mm. kansainvälisen pätevyyden tärkeiden juoksukisojen lähettäjän tehtäviin. Erityisen merkittävää oli hänen musiikkiharrastuksensa. Hän kuului Kaisunsa kanssa pitkään Nurmon kirkkokuoroon, mutta itse myös Seinäjoen poliisilaulajiin. Hän kiersi Etelä-Pohjanmaan Mieslaulajat Jussien tasokkaan kuoron kanssa ympäri maailmaa, Japania, Australiaa ja Yhdysvaltoja myöten.
Eräällä kotimaanmatkalla kuoro esiintyi myös Lahdessa, ja tuon matkan aikana otettiin sitten kuva kahdesta perin juurin keski-ikäisen näköisestä kaverista, Noista ajoista molempien vyötärön mitta on todella supistunut. Kuva on huono, sillä jouduin jäljentämään sen eräästä muistelmakirjastani.
Eräällä kotimaanmatkalla kuoro esiintyi myös Lahdessa, ja tuon matkan aikana otettiin sitten kuva kahdesta perin juurin keski-ikäisen näköisestä kaverista, Noista ajoista molempien vyötärön mitta on todella supistunut. Kuva on huono, sillä jouduin jäljentämään sen eräästä muistelmakirjastani.
Matti ja hänen viime vuoden puolella menehtynyt puolisonsa kunnostautuivat myös kansanperinteen tallentajina.
Kaisu-rouva ehti mm. ommella toista sataa kansallispukua, joista viimeisessä kuvassa on näyte. Kyseessä on Järviseudun puku, Matilla on eteläpohjalainen miehen yleispuku.
Nyt viime toukokuun 29. päivänä Matti ja hänen poikansa Hannu luovuttivat Kaisun isän viulun vitriinissä Vimpeli-seuralle kotiseututalossa ”Jäykäntuvassa”, kansallispuvut päällä tietysti. Tilaisuudessa soitettiin myös Kaisun isän sovittama sottiisi.
Kaisu-rouva ehti mm. ommella toista sataa kansallispukua, joista viimeisessä kuvassa on näyte. Kyseessä on Järviseudun puku, Matilla on eteläpohjalainen miehen yleispuku.
Nyt viime toukokuun 29. päivänä Matti ja hänen poikansa Hannu luovuttivat Kaisun isän viulun vitriinissä Vimpeli-seuralle kotiseututalossa ”Jäykäntuvassa”, kansallispuvut päällä tietysti. Tilaisuudessa soitettiin myös Kaisun isän sovittama sottiisi.
1. (43.) Mestaripainija Tauno Jaskari 90-vuotta
Oheinen kuva edustaa suomalaista painihistoriaa useammassakin mielessä. Siinä olivat Suomen ainoat edustajat Manchesterin vapaapainin MM-kisoissa vuonna 1965. Samalla siinä olivat miltei viimeiset huippuluokan vapapainijamme, heidän jälkeensä samalle tasolle ovat päässeet vain muutamat, lähinnä vain Rauhalan veljekset Pekka ja Jukka Rauhala, jotka molemmat nousivat 1980-luvun arvokisoissa mitaleille.
Toinen erikoisuus oli se, että kaikki kolme edustivat Nurmon Jymyä, aikaisempien vuosikymmenien mahtiseuraa, jonka mitalisaaliit olivat todella merkittäviä. Lisäksi nämä samat miehet tuovat mieleeni omat nuoruusvuoteni. Vasemmalta lukien Ilmari Maunula oli naapurikylän poikia, keskellä oleva Erkki Penttilä oli pikkuserkku, ja oikealla oleva Tauno Jaskari oli naapuritalon poika. Kaksi ensin mainittua on kuollut jo aikaisemmin, ainoana jäljellä olevana Tauno Jaskari täyttää kesäkuun ensimmäisenä päivänä (1.6.2024) 90 vuotta. Hän on vieläkin fyysisesti huippukunnossa ellei oteta huomioon sitä, että syöpä on vienyt toisen silmän.
Kolmikon painisaavutuksia en ryhdy tässä tarkemmin luettelemaan, jokaisella on ollut joukko Suomen mestaruuksia, Erkki selviytyi lisäksi pronssille Melbournen olympiakisoissa vuonna 1956. Tämän hän onnistui saavuttamaan, vaikka viimeistä edellisessä ottelussa oli kämmenluu murtunut. Ilmari Maunula järjesti aktiiviaikojensa jälkeen monina vuosina Nurmossa suuren suosion ja yleisömenestyksen saavuttanutta Pohjanmaan Potti-ratsastustapahtumaa. Viimeiset vuotensa hän vietti rullatuolissa sairauskohtauksen jälkeen.
Päivänsankari Tauno Jaskari saavutti urallaan peräti 29 Suomen mestaruutta, mikä lienee edelleenkin ainutlaatuista. Selityksenä oli, että niitä tuli molemmissa painimuodoissa, niin vapaassa kuin perinteisessä kreikkalais-roomalaisessa painissa. MM-kisoissa hän selviytyi kolme kertaa palkinnoille, edustuksia oli kaikkiaan yhdeksän, olympialaisiinkin hän pitkän uransa aikana osallistui neljä kertaa. Hänellä oli sikäli huonoa tuuria, että hänen aktiiviaikanaan samaa sarjaa dominoivat ensin eräs turkkilainen, sitten japanilainen. Kun sitten arpa heitti näiden vastustajaksi heti alkukierroksilla, jäivät palkintosijat useasti tavoittamattomiin.
--------
Tauno Jaskari oli ilman muuta näistä viimeisistä mestareista minulle läheisin. Osallistuimme molemmat poikasten leikkeihin, joko suuremman poikajoukon osina tai kahdestaan, jolloin Tauno oli pari vuotta vanhempana se, joka puuhat suunnitteli. Jotain niistä on mieleen jäänytkin, esimerkiksi se, miten hänen johdollaan rakensimme Taunon kodin vieressä virtaavaan luomaan jonkinlaisia siipirattaita, joita virta sitten pyöritteli.
Kovasti Tauno yritti minustakin tehdä painijaa, mutta epäonnistui. Tulin Nurmoon vakituisesti vasta 13-vuotiaana, joten olin antanut ikäisilleni etumatkaa jo monta vuotta. Lisäksi olin ikäisekseni hyvin nopeakasvuinen, 15-vuotiaana olin jo ylittänyt 180 senttiä. Sopivaa sarjaa ei siis löytynyt. Taunon kanssa ähersimme pystypainia suoraan tuvan lattialla, siinä jotenkin tuntuvasti painavampana pärjäsin, mutta heinäladossa hän aina sai horjutettua tasapainoani. Ei siis tullut painijaa, mutta painista kirjoittava kuitenkin. Olin mm. yhtenä kolmesta kirjoittamassa Suomen painiliiton historiaa, joka kuitenkin kustannussyistä jäi vain cd-levylle. Painista on runsaasti myös kirjoittamassani Nurmon historia III-teoksessa. Yhä edelleen osaan nimetä ja suorittaa useimmat painiotteet, eli alan yleissivistystä löytyy.
Toinen erikoisuus oli se, että kaikki kolme edustivat Nurmon Jymyä, aikaisempien vuosikymmenien mahtiseuraa, jonka mitalisaaliit olivat todella merkittäviä. Lisäksi nämä samat miehet tuovat mieleeni omat nuoruusvuoteni. Vasemmalta lukien Ilmari Maunula oli naapurikylän poikia, keskellä oleva Erkki Penttilä oli pikkuserkku, ja oikealla oleva Tauno Jaskari oli naapuritalon poika. Kaksi ensin mainittua on kuollut jo aikaisemmin, ainoana jäljellä olevana Tauno Jaskari täyttää kesäkuun ensimmäisenä päivänä (1.6.2024) 90 vuotta. Hän on vieläkin fyysisesti huippukunnossa ellei oteta huomioon sitä, että syöpä on vienyt toisen silmän.
Kolmikon painisaavutuksia en ryhdy tässä tarkemmin luettelemaan, jokaisella on ollut joukko Suomen mestaruuksia, Erkki selviytyi lisäksi pronssille Melbournen olympiakisoissa vuonna 1956. Tämän hän onnistui saavuttamaan, vaikka viimeistä edellisessä ottelussa oli kämmenluu murtunut. Ilmari Maunula järjesti aktiiviaikojensa jälkeen monina vuosina Nurmossa suuren suosion ja yleisömenestyksen saavuttanutta Pohjanmaan Potti-ratsastustapahtumaa. Viimeiset vuotensa hän vietti rullatuolissa sairauskohtauksen jälkeen.
Päivänsankari Tauno Jaskari saavutti urallaan peräti 29 Suomen mestaruutta, mikä lienee edelleenkin ainutlaatuista. Selityksenä oli, että niitä tuli molemmissa painimuodoissa, niin vapaassa kuin perinteisessä kreikkalais-roomalaisessa painissa. MM-kisoissa hän selviytyi kolme kertaa palkinnoille, edustuksia oli kaikkiaan yhdeksän, olympialaisiinkin hän pitkän uransa aikana osallistui neljä kertaa. Hänellä oli sikäli huonoa tuuria, että hänen aktiiviaikanaan samaa sarjaa dominoivat ensin eräs turkkilainen, sitten japanilainen. Kun sitten arpa heitti näiden vastustajaksi heti alkukierroksilla, jäivät palkintosijat useasti tavoittamattomiin.
--------
Tauno Jaskari oli ilman muuta näistä viimeisistä mestareista minulle läheisin. Osallistuimme molemmat poikasten leikkeihin, joko suuremman poikajoukon osina tai kahdestaan, jolloin Tauno oli pari vuotta vanhempana se, joka puuhat suunnitteli. Jotain niistä on mieleen jäänytkin, esimerkiksi se, miten hänen johdollaan rakensimme Taunon kodin vieressä virtaavaan luomaan jonkinlaisia siipirattaita, joita virta sitten pyöritteli.
Kovasti Tauno yritti minustakin tehdä painijaa, mutta epäonnistui. Tulin Nurmoon vakituisesti vasta 13-vuotiaana, joten olin antanut ikäisilleni etumatkaa jo monta vuotta. Lisäksi olin ikäisekseni hyvin nopeakasvuinen, 15-vuotiaana olin jo ylittänyt 180 senttiä. Sopivaa sarjaa ei siis löytynyt. Taunon kanssa ähersimme pystypainia suoraan tuvan lattialla, siinä jotenkin tuntuvasti painavampana pärjäsin, mutta heinäladossa hän aina sai horjutettua tasapainoani. Ei siis tullut painijaa, mutta painista kirjoittava kuitenkin. Olin mm. yhtenä kolmesta kirjoittamassa Suomen painiliiton historiaa, joka kuitenkin kustannussyistä jäi vain cd-levylle. Painista on runsaasti myös kirjoittamassani Nurmon historia III-teoksessa. Yhä edelleen osaan nimetä ja suorittaa useimmat painiotteet, eli alan yleissivistystä löytyy.
Tauno ja Olavi muistelevat menneitä Nurmoosta lähtöösin -kirjan julkistamistilaisuudessa vuonna 2003.
Sotavuosien jälkeen aitoa kahvia ei juurikaan saanut, ei ainakaan kohtuuhintaan. Ns. Ameri-kan paketeissa sitä kuitenkin tuli sukulaisilta meren takaa. Sijoitimme kerran hiekalla täytetyn kahvipaketin Taunon kodin vieressä olevan maantien laidalle pieneen notkoon niin, että autoilijat eivät voineet juuri siinä paikassa pysähtyä. Itse vetäydyimme päärakennuksen nurkan taakse seuraamaan tilannetta. Pari kulkijaa tyytyi asian todettuaan vain hymähtäen potkaisemaan paketin ojaan, joten se oli edelleen käyttökelpoinen. Mutta sitten tuli autoilija, joka oli toista maata. Hän pysäköi autonsa mäennyppylän päälle, käveli takaisin ja avasi paketin. Sitten hän heitti sen kiroten olan takaa voimalla tiehen niin, että paketti repesi. Siihen päättyi se leikki.
Aloitin opiskelut Helsingin yliopistossa syksyllä 1957. Joskus noina vuosina molemmat, sekä Erkki että Tauno, oli valittu Suomi-Ruotsi maaotteluun silloiseen ns. Messuhalliin (nyk. Töölön kisahalli). He keksivät sitten auttaa köyhää opiskelijaa tulemaan katsomoon. Suomen painijat marssivat pukuhuoneisiin hallin sivuovesta vahtimestarien tarkkojen silmien alla. Minä menin sinne jonoon painijain kanssa, täydestä meni, kuntoa ei ollut, mutta raameissa löytyi tarpeeksi. Istuin sitten siellä pukuhuoneessa kuuntelemassa painijain juttuja, ja sopivan tilaisuuden tullen pujahdin sieltä suoraan katsomon puolelle. Taisi olla elämäni ainoa kerta, kun ”pommilla” jonnekin olen mennyt, mutta onneksi se tapahtui lieventävien asianhaarojen vaikuttaessa, ja osoituksena hyvästä toveruudesta.
--------
Sittemmin Töölön Kisahallista tuli minulle hyvinkin tuttu, sillä vuodesta 1987 lähtien osallistuin Päijät-Äijien riveissä keväisin järjestettyyn lentopallon Presidentti cupiin yli kymmenen kertaa. Siellä sitten tutustuin etäältä moniin mielenkiintoisiin pelaajahamoihin, joista parhaiten on mieleen jäänyt helsinkiläisen Sikariportaan pelaaja Mauno Koivisto. Toinenkin todella mielenkiintoinen hahmo sieltä löytyi, entinen ammattinyrkkeilyn Euroopan mestari Elis Ask luuhaili siellä monet vuodet urheilu-uransa jälleen. Hänellä oli aikoinaan siellä myös ns. Askin talli, joten on ymmärrettävää, että nuo salit olivat hänelle rakkaita.
Sotavuosien jälkeen aitoa kahvia ei juurikaan saanut, ei ainakaan kohtuuhintaan. Ns. Ameri-kan paketeissa sitä kuitenkin tuli sukulaisilta meren takaa. Sijoitimme kerran hiekalla täytetyn kahvipaketin Taunon kodin vieressä olevan maantien laidalle pieneen notkoon niin, että autoilijat eivät voineet juuri siinä paikassa pysähtyä. Itse vetäydyimme päärakennuksen nurkan taakse seuraamaan tilannetta. Pari kulkijaa tyytyi asian todettuaan vain hymähtäen potkaisemaan paketin ojaan, joten se oli edelleen käyttökelpoinen. Mutta sitten tuli autoilija, joka oli toista maata. Hän pysäköi autonsa mäennyppylän päälle, käveli takaisin ja avasi paketin. Sitten hän heitti sen kiroten olan takaa voimalla tiehen niin, että paketti repesi. Siihen päättyi se leikki.
Aloitin opiskelut Helsingin yliopistossa syksyllä 1957. Joskus noina vuosina molemmat, sekä Erkki että Tauno, oli valittu Suomi-Ruotsi maaotteluun silloiseen ns. Messuhalliin (nyk. Töölön kisahalli). He keksivät sitten auttaa köyhää opiskelijaa tulemaan katsomoon. Suomen painijat marssivat pukuhuoneisiin hallin sivuovesta vahtimestarien tarkkojen silmien alla. Minä menin sinne jonoon painijain kanssa, täydestä meni, kuntoa ei ollut, mutta raameissa löytyi tarpeeksi. Istuin sitten siellä pukuhuoneessa kuuntelemassa painijain juttuja, ja sopivan tilaisuuden tullen pujahdin sieltä suoraan katsomon puolelle. Taisi olla elämäni ainoa kerta, kun ”pommilla” jonnekin olen mennyt, mutta onneksi se tapahtui lieventävien asianhaarojen vaikuttaessa, ja osoituksena hyvästä toveruudesta.
--------
Sittemmin Töölön Kisahallista tuli minulle hyvinkin tuttu, sillä vuodesta 1987 lähtien osallistuin Päijät-Äijien riveissä keväisin järjestettyyn lentopallon Presidentti cupiin yli kymmenen kertaa. Siellä sitten tutustuin etäältä moniin mielenkiintoisiin pelaajahamoihin, joista parhaiten on mieleen jäänyt helsinkiläisen Sikariportaan pelaaja Mauno Koivisto. Toinenkin todella mielenkiintoinen hahmo sieltä löytyi, entinen ammattinyrkkeilyn Euroopan mestari Elis Ask luuhaili siellä monet vuodet urheilu-uransa jälleen. Hänellä oli aikoinaan siellä myös ns. Askin talli, joten on ymmärrettävää, että nuo salit olivat hänelle rakkaita.
8. (42.) Kauko Sarasteen koettelemusten vuosi 1944
Muisti palaa pätkittäin, sanoi joskus joku viihdemaailman ihminen. Toimittaja Petri Sarasteen isästään Kauko Sarasteesta kirjoittama kirja kiinnosti minua ensisijaisesti siksi, että aihe, sotavankeus Neuvostoliitossa tuntui aika järkyttävältä. Pian mieleeni palautuikin, että olen vuosien mittaan lukenut ja katsonut lahtelaistaustaisen toimittaja Petri Sarasteen mainiosti laadittuja ohjelmia. Myös hänen veljensä Jukka-Pekka Saraste oli ulkonäöltä tuttu, hän oli mm. entinen Sinfonia Lahden kapellimestari. Hän on niittänyt laakereita muuallakin Suomessa ja eri puolilla maailmaa.
Tässä vaiheessa tajusin viimein, että olenhan minä etäältä tuntenut myös mainittujen lahjakkuuksien isän, lukion lehtori Kauko Sarasteen, jonka sotavankikaudesta ja muista elämänvaiheista Petri Saraste on nyt kirjoittanut kirjan. Kauko Saraste tuli Launeen yhteislyseon lukion (myöh. Salinkallion lukion) äidinkielen vanhemmaksi lehtoriksi suunnilleen samoihin aikoihin kun minä tulin Mukkulan lukion palvelukseen. En siis tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta eräät hänen opettajatoverinsa mainitsivat usein jotain myönteistä hänestä. Sitä tekivät myös Sarasteen oppilaat. Olin ennen peruskoulun tuloa (1975) Lahden seudun oppikoulunopettajien yhdistyksen puheenjohtaja, ja siinä ominaisuudessa tunsin väkeä hyvin laajalti. Minullekin tuli tietysti suurena yllätyksenä kaikki se, mitä hänen poikansa Petri on nyt ilmestyneeseen kirjaansa kirjoittanut.
Muisti palaa pätkittäin, sanoi joskus joku viihdemaailman ihminen. Toimittaja Petri Sarasteen isästään Kauko Sarasteesta kirjoittama kirja kiinnosti minua ensisijaisesti siksi, että aihe, sotavankeus Neuvostoliitossa tuntui aika järkyttävältä. Pian mieleeni palautuikin, että olen vuosien mittaan lukenut ja katsonut lahtelaistaustaisen toimittaja Petri Sarasteen mainiosti laadittuja ohjelmia. Myös hänen veljensä Jukka-Pekka Saraste oli ulkonäöltä tuttu, hän oli mm. entinen Sinfonia Lahden kapellimestari. Hän on niittänyt laakereita muuallakin Suomessa ja eri puolilla maailmaa.
Tässä vaiheessa tajusin viimein, että olenhan minä etäältä tuntenut myös mainittujen lahjakkuuksien isän, lukion lehtori Kauko Sarasteen, jonka sotavankikaudesta ja muista elämänvaiheista Petri Saraste on nyt kirjoittanut kirjan. Kauko Saraste tuli Launeen yhteislyseon lukion (myöh. Salinkallion lukion) äidinkielen vanhemmaksi lehtoriksi suunnilleen samoihin aikoihin kun minä tulin Mukkulan lukion palvelukseen. En siis tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta eräät hänen opettajatoverinsa mainitsivat usein jotain myönteistä hänestä. Sitä tekivät myös Sarasteen oppilaat. Olin ennen peruskoulun tuloa (1975) Lahden seudun oppikoulunopettajien yhdistyksen puheenjohtaja, ja siinä ominaisuudessa tunsin väkeä hyvin laajalti. Minullekin tuli tietysti suurena yllätyksenä kaikki se, mitä hänen poikansa Petri on nyt ilmestyneeseen kirjaansa kirjoittanut.
Petri Sarasteen kirja perustuu hänen isänsä Kaukon myöhemmin pojilleen jättämiin muistelmiin. Alkuluvussa Isäni vaiennettu sotavankeus hän kertoo Sarasteen lestadiolaisen suurperheen historiaa parin aikaisemman sukupolven takaa, sekä valottaa ydinperheen elämää Rovaniemellä. Mutta sitten sota muutti kaiken, saksalaiset saapuivat Rovaniemelle, ja perheen viisi poikaa joutuivat rintamalle, nuorimpana Kauko vuonna 1942. Hän oli kuitenkin saanut tuntumaa 15-vuotiaasta lahtien vapaaehtoisena ilmavalvontatehtävissä.
Kesäkuussa 1944 venäläiset vangitsivat hänet Karjalankannaksella. Pääosan vankeudestaan hän oli Tšerepovetsin leirillä, josta hänet palautettiin Hankoon joulukuussa 1944. Tässä vaiheessa hän oli nälän ja sairauksien runtelema. Painokin oli enää vain 38 kiloa. Vapautuessaan hän oli tajuttomana, joten hänelle aloitettiin tiputus eikä vahvan ruoan tarjoilu. Näin elimistyö tottui, eikä kuolema tullut liian voimakkaan ravinnon takia.
Kesäkuussa 1944 venäläiset vangitsivat hänet Karjalankannaksella. Pääosan vankeudestaan hän oli Tšerepovetsin leirillä, josta hänet palautettiin Hankoon joulukuussa 1944. Tässä vaiheessa hän oli nälän ja sairauksien runtelema. Painokin oli enää vain 38 kiloa. Vapautuessaan hän oli tajuttomana, joten hänelle aloitettiin tiputus eikä vahvan ruoan tarjoilu. Näin elimistyö tottui, eikä kuolema tullut liian voimakkaan ravinnon takia.
--------
Kauko Saraste kuvaa muistelmissaan värikkäästi vaiheitaan rintamalla. Pääosa kirjasta onkin hänen sotakertomustaan. Kesäkuussa 1944 oli alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys, joka pakotti Suomen armeijan vetäytymään Kannaksen ulommista asemistaan ns. VT-linjalle (Vammelsuo-Taipale). Sarasteen joukko-osasto joutui vaikeaan tilanteeseen, kun kesken taistelun huomattiin, että oli jääty ns. mottiin, eli vihollinen oli jo päässyt sen molemmilta puolin selustaan. Miten suuri mottiin joutuneen joukon määrä oli, sitä ei tekstistä tullut oikein selväksi. Huoltoa ei ollut, ja jouduttiin piileskelemään ojissa ilman ammuksiakin. Lopulta jouduttiin antautumaan, ja matka leiriltä toiselle alkoi.
Elinaikanaan Saraste vaikeni vankeusajastaan, sillä kotirintamalla ei oikein ymmärretty vangiksi antautuneita, monia myös epäiltiin Neuvostoliiton vakoojiksi. Sotilaan kuului kuolla, sanottiin. Jälkihuoltokin oli vajavaista, fyysisiä vaivoja kyllä osattiin jotenkin hoitaa, mutta ei niitä henkisiä traumoja, joista monet ilman vangitsemistakin päässeet kärsivät. Varsinkin ns. tärähtäneiden ongelmia pidettiin usein itse aiheutettuina. Niinpä useimmat vaikenivat muistoistaan, yrittivät aktiivisesti unohtaa. Näin teki myös Kauko Saraste, jonka kohtalo tuli hänen pojalleen Petrillekin selväksi vasta isän kuoltua. Kauko Sarasteelle kävi lopulta hyvin, hän kuntoutui, opiskeli, perusti perheen ja loi hienon uran lukon lehtorina. Uran, josta monet hänen oppilaistaan kiittivät, esimerkkinä vaikkapa kaikkein tunnetuin, Rauli Virtanen, jonka hän ohjasi paljon maailmaa nähneeksi kirjeenvaihtajaksi.
Petri Saraste on toiminut sotakirjeenvaihtajana myös Ukrainassa. Hän onkin todennut, että mikään ei ole vuosikymmenten mittaan muuttunut: Venäjä on edelleen se sama ihmisoikeuksien polkija kuin aina ennenkin. Jatkosodan aikana noin 2400 suomalaista joutui Neuvostoliiton vangiksi. Heistä kuoli lähes 1400 ja runsas 1900 selvisi takaisin Suomeen sodan jälkeen. Kuvaavaa on, että Neuvostoliitto vaati sodan jälkeen korvauksia sotavankien ylläpidosta vaikka sotavankeja kohdeltiin huonosti, työt olivat raskaita, ruoka huonoa ja taudit vaivasivat. Vaikeinta leireillä oli epätietoisuus tulevasta.
----
Kauko Sarasteen muistelmista olen poiminut seuraavan katkelman Inkerinmaalla sijainneelta Volosovon leiriltä, jossa oltiin 14.7.–17.10. ”Oli vesipöhöä, ripulia ja punatautia. Ennen pitkää kaikki suomalaisetkin joutuivat suuren kuopan reunalla kykkimään ja ulostamaan monta kertaa päivässä verta, vettä ja limaa. Kuoppa oli pari metriä leveä ja pitkä, noin metrin syvyinen. Sen reunalle oli asetettu lautoja, lopulta limaisista, verisistä ulosteista tahriutuneita”.
Työpäivän mittaan piti lastata viljaa ja suolaa, raahata uppotukkeja joen kylmästä vedestä rannalle. Saraste oli saksan kielen taitoisena välillä tulkin tehtävissä, joten hän saattoi selvitä välillä kaikkein pahimmista paikoista. Leirillä oli erityisen paljon saksalaisia, mutta myös muita kansallisuuksia.
Kun Tserepovetsin lähtöleirillä (17.10-22.12.1944) noin 600 kilometriä Moskovasta pohjoiseen ei enää tarvittu saksan kieltä, joutui Kauko Sarastekin muiden mukana raskaisiin töihin. Taudeiltakaan ei enää vältytty, tuli syyhy, ja raapimiskohdat alkoivat märkiä ja vuotaa visvaa. Tässä vaiheessa häneltä kysyttiin, suostuisiko hän neuvostoliittolaisten kanssa jonkinlaiseen yhteistyöhön. Ahtaalle joutuneena hän suostui pahimmalta välttyäkseen. Tämä häiritsi Kauko Sarasteen mielenrauhaa koko loppuelämän ajan, varsinkin kun jossain vaiheessa eräät aivan tuntemattomat miehet kävivät soittamassa ovikelloa.
Junamatka Suomeen 22.-25.12.1944 sujui ensin venäläisissä härkävaunuissa, joista Saraste ei kuitenkaan muista juuri mitään, niin heikko ja sairas hän oli. Koko ajan oli pelkona, ettei vaan joutuisi jäämään Neuvostoliittoon. Väillä meni taju, välillä taas hän heräsi. Jossain vaiheessa vaunu alkoi kulkea pehmeästi, oltiin Suomessa, mutta miten vaihto oli tapahtunut, siitä hänellä ei ollut mitään muistikuvaa. Käytävillä kulki valkopukuisia sairaanhoitajia, kauniita ja ystävällisiä. Lopulta tultiin karanteenileirille Hankoon. Mutta kotiinpaluukaan ei vielä ollut varmaa, sillä hänellä oli kurkkumätä, ja ehkä lavantautikin. Sisko Ellin pistäytyminen kuitenkin auttoi henkisesti. Toipuminen kesti kuukausia, ja sitä synkisti mm. tieto Aarne-veljen kaatumisesta.
Kauko Saraste kuvaa muistelmissaan värikkäästi vaiheitaan rintamalla. Pääosa kirjasta onkin hänen sotakertomustaan. Kesäkuussa 1944 oli alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys, joka pakotti Suomen armeijan vetäytymään Kannaksen ulommista asemistaan ns. VT-linjalle (Vammelsuo-Taipale). Sarasteen joukko-osasto joutui vaikeaan tilanteeseen, kun kesken taistelun huomattiin, että oli jääty ns. mottiin, eli vihollinen oli jo päässyt sen molemmilta puolin selustaan. Miten suuri mottiin joutuneen joukon määrä oli, sitä ei tekstistä tullut oikein selväksi. Huoltoa ei ollut, ja jouduttiin piileskelemään ojissa ilman ammuksiakin. Lopulta jouduttiin antautumaan, ja matka leiriltä toiselle alkoi.
Elinaikanaan Saraste vaikeni vankeusajastaan, sillä kotirintamalla ei oikein ymmärretty vangiksi antautuneita, monia myös epäiltiin Neuvostoliiton vakoojiksi. Sotilaan kuului kuolla, sanottiin. Jälkihuoltokin oli vajavaista, fyysisiä vaivoja kyllä osattiin jotenkin hoitaa, mutta ei niitä henkisiä traumoja, joista monet ilman vangitsemistakin päässeet kärsivät. Varsinkin ns. tärähtäneiden ongelmia pidettiin usein itse aiheutettuina. Niinpä useimmat vaikenivat muistoistaan, yrittivät aktiivisesti unohtaa. Näin teki myös Kauko Saraste, jonka kohtalo tuli hänen pojalleen Petrillekin selväksi vasta isän kuoltua. Kauko Sarasteelle kävi lopulta hyvin, hän kuntoutui, opiskeli, perusti perheen ja loi hienon uran lukon lehtorina. Uran, josta monet hänen oppilaistaan kiittivät, esimerkkinä vaikkapa kaikkein tunnetuin, Rauli Virtanen, jonka hän ohjasi paljon maailmaa nähneeksi kirjeenvaihtajaksi.
Petri Saraste on toiminut sotakirjeenvaihtajana myös Ukrainassa. Hän onkin todennut, että mikään ei ole vuosikymmenten mittaan muuttunut: Venäjä on edelleen se sama ihmisoikeuksien polkija kuin aina ennenkin. Jatkosodan aikana noin 2400 suomalaista joutui Neuvostoliiton vangiksi. Heistä kuoli lähes 1400 ja runsas 1900 selvisi takaisin Suomeen sodan jälkeen. Kuvaavaa on, että Neuvostoliitto vaati sodan jälkeen korvauksia sotavankien ylläpidosta vaikka sotavankeja kohdeltiin huonosti, työt olivat raskaita, ruoka huonoa ja taudit vaivasivat. Vaikeinta leireillä oli epätietoisuus tulevasta.
----
Kauko Sarasteen muistelmista olen poiminut seuraavan katkelman Inkerinmaalla sijainneelta Volosovon leiriltä, jossa oltiin 14.7.–17.10. ”Oli vesipöhöä, ripulia ja punatautia. Ennen pitkää kaikki suomalaisetkin joutuivat suuren kuopan reunalla kykkimään ja ulostamaan monta kertaa päivässä verta, vettä ja limaa. Kuoppa oli pari metriä leveä ja pitkä, noin metrin syvyinen. Sen reunalle oli asetettu lautoja, lopulta limaisista, verisistä ulosteista tahriutuneita”.
Työpäivän mittaan piti lastata viljaa ja suolaa, raahata uppotukkeja joen kylmästä vedestä rannalle. Saraste oli saksan kielen taitoisena välillä tulkin tehtävissä, joten hän saattoi selvitä välillä kaikkein pahimmista paikoista. Leirillä oli erityisen paljon saksalaisia, mutta myös muita kansallisuuksia.
Kun Tserepovetsin lähtöleirillä (17.10-22.12.1944) noin 600 kilometriä Moskovasta pohjoiseen ei enää tarvittu saksan kieltä, joutui Kauko Sarastekin muiden mukana raskaisiin töihin. Taudeiltakaan ei enää vältytty, tuli syyhy, ja raapimiskohdat alkoivat märkiä ja vuotaa visvaa. Tässä vaiheessa häneltä kysyttiin, suostuisiko hän neuvostoliittolaisten kanssa jonkinlaiseen yhteistyöhön. Ahtaalle joutuneena hän suostui pahimmalta välttyäkseen. Tämä häiritsi Kauko Sarasteen mielenrauhaa koko loppuelämän ajan, varsinkin kun jossain vaiheessa eräät aivan tuntemattomat miehet kävivät soittamassa ovikelloa.
Junamatka Suomeen 22.-25.12.1944 sujui ensin venäläisissä härkävaunuissa, joista Saraste ei kuitenkaan muista juuri mitään, niin heikko ja sairas hän oli. Koko ajan oli pelkona, ettei vaan joutuisi jäämään Neuvostoliittoon. Väillä meni taju, välillä taas hän heräsi. Jossain vaiheessa vaunu alkoi kulkea pehmeästi, oltiin Suomessa, mutta miten vaihto oli tapahtunut, siitä hänellä ei ollut mitään muistikuvaa. Käytävillä kulki valkopukuisia sairaanhoitajia, kauniita ja ystävällisiä. Lopulta tultiin karanteenileirille Hankoon. Mutta kotiinpaluukaan ei vielä ollut varmaa, sillä hänellä oli kurkkumätä, ja ehkä lavantautikin. Sisko Ellin pistäytyminen kuitenkin auttoi henkisesti. Toipuminen kesti kuukausia, ja sitä synkisti mm. tieto Aarne-veljen kaatumisesta.
7. (41.)Suur Munamägi ja Väike Munamägi
En ole koskaan kuulunut yhteenkään SVYL:n (Suomen Viro-yhdistysten liiton) kymmenistä paikallisyhdistyksistä, mutta olen kuitenkin tilannut järjestön lehteä nimeltä Viro.Nyt. Tällä viikolla saapui lehden toinen numero tältä vuodelta. Yhteys järjestöön oli syntynyt siten, että möin sen kautta aikoinaan kirjoittamiani omakustanteita. Lehden kaikissa numeroissa on tavallisesti pari kiintoisaa artikkelia, joista haluan kertoa myös Tuglas-seuran jäsenille, ja tietysti muillekin blogini lukijoille. Tällä kertaa otan kohteeksi molemmat Munamäet, suuren ja pienen. Kiinnostukseni johtuu myös siitä, että olen saanut seuramatkoillamme nähdä ja kokea molemmat, niin kaukana kuin ne todellisuudessa Kaakkoi-Virossa toisistaan sijaitsevatkin.
SVYL:n lehden yhtenä tämänkertaisena pääartikkelina oli useimmille tutun Hannu Oittisen kirjoitus Iso Munamäki – tähyilyn pitkä historia. Se on Kaakkois-Viron tunnetuimpia matkailunähtävyyksiä. Oittinen tekee selkoa sen geologisista ominaisuuksista ja syntyhistoriasta. Kiinnostavaa on, että Iso Munamäki kuului yhtenä lenkkinä ns. Struwen ketjun alkuperäisiin mittauspisteisiin, jotka 1800-luvulla ulottuivat Jäämereltä Mustallemerelle. Varsinaista näköalatornia sinne alettiin suunnitella joskus 1900-luvun aivan alkuvuosikymmeninä. Siitä tuli puinen, ja siinä oli kaksi näköalatasannetta. Torni valmistui vuonna 1939. Neuvostovallan loppuaikoina nousi sitten nykyinen funkistyylinen teräsbetoninen rakennus, johon rakennettiin hissi, perustettiin ravintola ja lisättiin valaistusta.
Munamägi on inspiroinut myös runoilijoita, esimerkiksi Alo Mattiisen on kertonut seuraavaa:” Nouskaa ylös kukkuloille, tuulen hellään huomahan! Luokaa katse alas laaksoon, puoleen kedon loistavan. Katsokaa noin puro kulkee luhtaniityn lomassa. Huutakaa siis alas laaksoon: Kaunis olet isänmaa, kaunis olet isänmaa,”
Seuraavassa olevan oman valokuvani (näkötornin huipulta vuonna 2009) taisin ottaa tietämättäni aivan Mattiisenin hengessä!
En ole koskaan kuulunut yhteenkään SVYL:n (Suomen Viro-yhdistysten liiton) kymmenistä paikallisyhdistyksistä, mutta olen kuitenkin tilannut järjestön lehteä nimeltä Viro.Nyt. Tällä viikolla saapui lehden toinen numero tältä vuodelta. Yhteys järjestöön oli syntynyt siten, että möin sen kautta aikoinaan kirjoittamiani omakustanteita. Lehden kaikissa numeroissa on tavallisesti pari kiintoisaa artikkelia, joista haluan kertoa myös Tuglas-seuran jäsenille, ja tietysti muillekin blogini lukijoille. Tällä kertaa otan kohteeksi molemmat Munamäet, suuren ja pienen. Kiinnostukseni johtuu myös siitä, että olen saanut seuramatkoillamme nähdä ja kokea molemmat, niin kaukana kuin ne todellisuudessa Kaakkoi-Virossa toisistaan sijaitsevatkin.
SVYL:n lehden yhtenä tämänkertaisena pääartikkelina oli useimmille tutun Hannu Oittisen kirjoitus Iso Munamäki – tähyilyn pitkä historia. Se on Kaakkois-Viron tunnetuimpia matkailunähtävyyksiä. Oittinen tekee selkoa sen geologisista ominaisuuksista ja syntyhistoriasta. Kiinnostavaa on, että Iso Munamäki kuului yhtenä lenkkinä ns. Struwen ketjun alkuperäisiin mittauspisteisiin, jotka 1800-luvulla ulottuivat Jäämereltä Mustallemerelle. Varsinaista näköalatornia sinne alettiin suunnitella joskus 1900-luvun aivan alkuvuosikymmeninä. Siitä tuli puinen, ja siinä oli kaksi näköalatasannetta. Torni valmistui vuonna 1939. Neuvostovallan loppuaikoina nousi sitten nykyinen funkistyylinen teräsbetoninen rakennus, johon rakennettiin hissi, perustettiin ravintola ja lisättiin valaistusta.
Munamägi on inspiroinut myös runoilijoita, esimerkiksi Alo Mattiisen on kertonut seuraavaa:” Nouskaa ylös kukkuloille, tuulen hellään huomahan! Luokaa katse alas laaksoon, puoleen kedon loistavan. Katsokaa noin puro kulkee luhtaniityn lomassa. Huutakaa siis alas laaksoon: Kaunis olet isänmaa, kaunis olet isänmaa,”
Seuraavassa olevan oman valokuvani (näkötornin huipulta vuonna 2009) taisin ottaa tietämättäni aivan Mattiisenin hengessä!
Suur Munamäen luo saavuimme Leili Kujanpään organisoimalla Etelä-Viron matkalla keväällä 2009. Pääkohde oli Võrun kaupunki, jossa yövyimme. Sieltä kiertelimme lähimaakunnan kohteissa, mm. erään suomalaisen omistamassa yrityksessä, metsäveljien entisöidyssä korsussa, Vastseliinan linnan raunioilla, Setomaalla, Värskassa ja Piusan lasihiekkaluolassa. Ehdimme myös kiipeämään Suur Munamäen huipulle ja näkötorniin. Toinen kuva on käsillä olevan Svyl:in lehden artikkelista, jossa on kuva huipulla olevasta kompassista. Kuva ulottui kahden sivun alueelle, josta johtui siinä oleva juova. Suur Munamägi on Viron ja Baltian korkein kohta, 346,7 metriä meren pinnasta sen huipulla sijaitseva noin 30 metrinen näkötorni mukaan laskettuna. Se sijaitsee melko lähellä Latvian rajaa Haanjan ylängöllä.
-------------
Elokuussa 2003 olimme osallistuneet Raija Heikkurisen järjestämälle Salpausselän seurakunnan matkalle, pääkohteenamme Pyhäjärven matkailukeskus ja Otepään hiihtostadion. Ajoimme matkalla Viljandin kautta, sillä sikäläinen seurakunta on Salpausselän ystävyysseurakunta. Pyhäjärvellä yövyimme, ja sieltä kävelimme myös aika pitkän matkan Tarton yliopiston liikuntatieteellisen osaston harjoituskeskukseen Käärikuun. Siellä näimme tietysti millainen oli Kekkone suusarada, eli hiihtolatu, jonka hän seurueineen taivalsi vuoden 1964 ikimuistoisella Tallinnan-Tarton-Käärikun matkalla.
Toinen ikimuistoinen kohde samalla matkalla oli Otepään kaupunki ja hiihtokeskus, jonka lähimaastossa kierteleviä kilpalatuja katsastelimme. Joukossa oli myös täysasfalttinen rullaluistinrata. Nuoret tytöt ja pojat treenasivat niin luistelua kuin erityisesti sauvojen kanssa juoksua niin, että jouduimme vähän väliä väistelemään heitä. Päärakennus oli bunkkerimainen ja puolipyöreä, maastoon sulautuva. Tuon ajan urheilutähden Kristina Smigunin kaunis puutalo sijaitsi aivan keskuksen vieressä, treenimatka latupohjille oli todella lyhyt, osa kulki miltei porraspäässä.
Saavuimme myös Pienen Munamäen juurelle, kovakuntoisimmat kiipesivät vielä sen huipulle, eli radio- ja puhelintornille asti. Mäen korkeus on reilut 200 metriä, talvella sen rinteillä on laskettelukeskus, kuulemma koko Baltian suurin. Nousu oli lopulta helppo, mikä selittää huipulle ensiksi ehtineiden iloiset ilmeet! Alkumatka kuljettiin pitkin mastoon rakennettuja loivia portaita pitkin. Matkalla nähtiin myös lähde, jonka otaksutaan olevan Pikku Emajoen alkuna. Kuvan taustalla on Pikku Munamäen viereinen laakso.
Elokuussa 2003 olimme osallistuneet Raija Heikkurisen järjestämälle Salpausselän seurakunnan matkalle, pääkohteenamme Pyhäjärven matkailukeskus ja Otepään hiihtostadion. Ajoimme matkalla Viljandin kautta, sillä sikäläinen seurakunta on Salpausselän ystävyysseurakunta. Pyhäjärvellä yövyimme, ja sieltä kävelimme myös aika pitkän matkan Tarton yliopiston liikuntatieteellisen osaston harjoituskeskukseen Käärikuun. Siellä näimme tietysti millainen oli Kekkone suusarada, eli hiihtolatu, jonka hän seurueineen taivalsi vuoden 1964 ikimuistoisella Tallinnan-Tarton-Käärikun matkalla.
Toinen ikimuistoinen kohde samalla matkalla oli Otepään kaupunki ja hiihtokeskus, jonka lähimaastossa kierteleviä kilpalatuja katsastelimme. Joukossa oli myös täysasfalttinen rullaluistinrata. Nuoret tytöt ja pojat treenasivat niin luistelua kuin erityisesti sauvojen kanssa juoksua niin, että jouduimme vähän väliä väistelemään heitä. Päärakennus oli bunkkerimainen ja puolipyöreä, maastoon sulautuva. Tuon ajan urheilutähden Kristina Smigunin kaunis puutalo sijaitsi aivan keskuksen vieressä, treenimatka latupohjille oli todella lyhyt, osa kulki miltei porraspäässä.
Saavuimme myös Pienen Munamäen juurelle, kovakuntoisimmat kiipesivät vielä sen huipulle, eli radio- ja puhelintornille asti. Mäen korkeus on reilut 200 metriä, talvella sen rinteillä on laskettelukeskus, kuulemma koko Baltian suurin. Nousu oli lopulta helppo, mikä selittää huipulle ensiksi ehtineiden iloiset ilmeet! Alkumatka kuljettiin pitkin mastoon rakennettuja loivia portaita pitkin. Matkalla nähtiin myös lähde, jonka otaksutaan olevan Pikku Emajoen alkuna. Kuvan taustalla on Pikku Munamäen viereinen laakso.
6.(40.) Mitä mieltä ”eurooppalaisesta juomatavasta”?
Parhaillaan eduskunnassa taitetaan peistä siitä, pitäisikö ruokakauppojen myyntiin päästää sellaisia alkoholijuomia, joiden pitoisuus on korkeintaan kahdeksan prosenttia. Tähän asti raja on ollut viisi ja puoli. Vastustajat ovat vedonneet kansanterveydellisiin seikkoihin, kannattajien puheessa on vilahdellut myös mm. vanha tunnettu slogan, että olisi syytä vihdoin päästä ”eurooppalaiselle tasolle”. Tämä tarkoittaa alkoholinmyynnin asteittaista vapauttamista, ja samalla valtion monopoliyhtiön, Alkon vähittäistä lakkauttamista.
Olen sitä ikäluokkaa, että muistan hyvin, millaista oli viinakaupassa asiointi vielä pitkään 1960-luvulla. Mistään valintamyymälästä ei totisesti ollut kysymys, myymälässä oli pitkä tiski, jonka toisella puolen miesmyyjät hakivat hyllyistä pulloja tilauksen nimen mukaan. Lisäksi jokaisella asiakkaalla oli ns. viinakortti, johon ostot merkittiin. Valitettavasti omani on jossain vaiheessa hävinnyt, mutta muistan hyvin, että siellä taisi olla vain pari merkintää viinipullon ostosta.
Kun sitten saman vuosikymmenen alkupuolella matkustin Italiaan, maailma tuntui tältäkin osin olevan aivan poissa tolaltaan. Alkoholia sai ostaa joka paikasta, pienistä kioskeistakin. Hintakin oli halpa. Tuossa vaiheessa slogan eurooppalaisesta tyylistä tuntui todella vapauttavalta. Minunkin alkoholinkäyttöni moninkertaistui, joskin se säilyi silti melko kohtuullisena. Kukaan ei muistanut korostaa, että esimerkiksi Etelä-Euroopan maissa terveydelliset ja sosiaaliset ongelmat olivat vapaan alkoholin takia erityisen suuret.
Viittaus eurooppalaisuuteen tuntuu yhä purevan, vaikka alkoholiliikkeitä riittää kaikille vähänkin suuremmille paikkakunnille. Usein ne ovat markettien yhteydessä, joten aika harvoin välimatkat ovat hankalia. Toista oli vielä esimerkiksi 1950-luvulla, jolloin lauantai-iltapäivisin Lapualta Seinäjoen suuntaan ajoi parhaimmillaan tai pahimmillaan) kenties kymmeniä autokuntia. Matkaa näiden paikkakuntien välillä oli noin 25 kilometriä. Tuohon aikaan lauantainakin työskenneltiin, mutta tehtiin vähän lyhempää päivää kuin muina arkipäivinä. Me Nurmossa tuon tien varrella asuvat tiesimme välttää silloin liikkeelle lähtöä.
Kaikkeen edellä olevaan viitaten ei voi välttyä ajatukselta, että tämän hankkeen takana on yrityselämän, erityisesti panimoiden ja niiden liittojen tehokas lobbaus. Lisäksi muutos sopii hyvin myös Purran-Orpon hallituksen kovaan linjaan, alkoholiongelmaisilta ja meiltä tavallisiltakin kansalaisilta pyritään siirtämään rahaa yrityselämälle. Silmät pitäisi aukaista, eikä jatkuvasti toitottaa sitä eurooppalaisuutta, me olemme Euroopassa ja tarpeeksi eurooppalaisia jo muutenkin.
Parhaillaan eduskunnassa taitetaan peistä siitä, pitäisikö ruokakauppojen myyntiin päästää sellaisia alkoholijuomia, joiden pitoisuus on korkeintaan kahdeksan prosenttia. Tähän asti raja on ollut viisi ja puoli. Vastustajat ovat vedonneet kansanterveydellisiin seikkoihin, kannattajien puheessa on vilahdellut myös mm. vanha tunnettu slogan, että olisi syytä vihdoin päästä ”eurooppalaiselle tasolle”. Tämä tarkoittaa alkoholinmyynnin asteittaista vapauttamista, ja samalla valtion monopoliyhtiön, Alkon vähittäistä lakkauttamista.
Olen sitä ikäluokkaa, että muistan hyvin, millaista oli viinakaupassa asiointi vielä pitkään 1960-luvulla. Mistään valintamyymälästä ei totisesti ollut kysymys, myymälässä oli pitkä tiski, jonka toisella puolen miesmyyjät hakivat hyllyistä pulloja tilauksen nimen mukaan. Lisäksi jokaisella asiakkaalla oli ns. viinakortti, johon ostot merkittiin. Valitettavasti omani on jossain vaiheessa hävinnyt, mutta muistan hyvin, että siellä taisi olla vain pari merkintää viinipullon ostosta.
Kun sitten saman vuosikymmenen alkupuolella matkustin Italiaan, maailma tuntui tältäkin osin olevan aivan poissa tolaltaan. Alkoholia sai ostaa joka paikasta, pienistä kioskeistakin. Hintakin oli halpa. Tuossa vaiheessa slogan eurooppalaisesta tyylistä tuntui todella vapauttavalta. Minunkin alkoholinkäyttöni moninkertaistui, joskin se säilyi silti melko kohtuullisena. Kukaan ei muistanut korostaa, että esimerkiksi Etelä-Euroopan maissa terveydelliset ja sosiaaliset ongelmat olivat vapaan alkoholin takia erityisen suuret.
Viittaus eurooppalaisuuteen tuntuu yhä purevan, vaikka alkoholiliikkeitä riittää kaikille vähänkin suuremmille paikkakunnille. Usein ne ovat markettien yhteydessä, joten aika harvoin välimatkat ovat hankalia. Toista oli vielä esimerkiksi 1950-luvulla, jolloin lauantai-iltapäivisin Lapualta Seinäjoen suuntaan ajoi parhaimmillaan tai pahimmillaan) kenties kymmeniä autokuntia. Matkaa näiden paikkakuntien välillä oli noin 25 kilometriä. Tuohon aikaan lauantainakin työskenneltiin, mutta tehtiin vähän lyhempää päivää kuin muina arkipäivinä. Me Nurmossa tuon tien varrella asuvat tiesimme välttää silloin liikkeelle lähtöä.
Kaikkeen edellä olevaan viitaten ei voi välttyä ajatukselta, että tämän hankkeen takana on yrityselämän, erityisesti panimoiden ja niiden liittojen tehokas lobbaus. Lisäksi muutos sopii hyvin myös Purran-Orpon hallituksen kovaan linjaan, alkoholiongelmaisilta ja meiltä tavallisiltakin kansalaisilta pyritään siirtämään rahaa yrityselämälle. Silmät pitäisi aukaista, eikä jatkuvasti toitottaa sitä eurooppalaisuutta, me olemme Euroopassa ja tarpeeksi eurooppalaisia jo muutenkin.
5. (39.) Martti Ahtisaaren rauhanvälitysjärjestö MCI
Crisis Management Initiative ry, vuodesta 2021 lähtien Martti Ahtisaari Peace Foundation sr, on jäänyt suurelle yleisölle osin tuntemattomaksi, vaikka sen merkitys rauhanvälittäjänä on hyvin merkittävä. Tiedämme kyllä, että nuorehko YK-virkailija Martti Ahtisaari lähetettiin aikoinaan Namibiaan YK:n pääsihteerin erikoisedustajana auttamaan irtautumista Etelä-Afrikan miehityksestä. Ahtisaari sai tehokkaasta työstä suurta kunnioitusta, samoin siitä, että Indonesian Acehin maakuntaan saatiin vuonna 2005 rauha. Mutta siinähän ne tavallisen suomalaisen tiedot aihepiiristä miltei ovatkin huolimatta siitä, että Ahtisaaresta sai ansioistaan rauhan Nobelin vuonna 2008. Paljon muutakin järjestö on toki tehnyt.
Monet ohikulkijat näkivät seinässä olleesta pienestä kilvestä, että järjestön toimisto sijaitsi aikoinaan valtion Ahtisaarelle presidenttikauden jälkeen vuokraamassa toimistotilassa Erottajalla, Sanoma Osakeyhtiön omistamassa talossa. Mutta mitä siellä tapahtui, ja kuinka paljon oli henkilökuntaa, kaikesta tästä oli vähän tietoja liikkeellä. Satunnaisia henkilöitä tiedettiin, mm. joku keksi aikoinaan pyytää irakilaistaustaisen Hussein Al-Taeen johonkin poliittiseen ohjelmaan. Tästä alkoi hänen tiensä sdp:n kansanedustajaksi. vuosiksi 2019–2023. Jatkokautta ei tullut, sillä hänen yksityisessä toiminnassaan havaittiin jotain hämärää. Itse järjestössä hän oli tekijä muiden joukossa.
Nyt presidentinvaihdoksen aikaan. kuultiin, että Alexander Stubb oli toiminut monia vuosia yhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana. Hänen jälkeensä paikalle nousi perustajan poika Marko Ahtisaari. Mutta melkein tässä nytkin ovat olleet yleisemmin tunnetut tiedot. Todettakoon, että yrityksen johtoryhmä ja hallitus sekä eri maanosissa toimivat edustajat ja asiantuntijat esitellään kokonaisuudessaan verkossa. Aika joukko heitä onkin, niin paljon, että tässä ei heitä kannata luetella. Toimitusjohtajana on vuodesta 2021 lähtien ollut Janne Taalas. Osoitekin on muuttunut, nyt se on Eteläranta 12.
Crisis Management Initiative ry, vuodesta 2021 lähtien Martti Ahtisaari Peace Foundation sr, on jäänyt suurelle yleisölle osin tuntemattomaksi, vaikka sen merkitys rauhanvälittäjänä on hyvin merkittävä. Tiedämme kyllä, että nuorehko YK-virkailija Martti Ahtisaari lähetettiin aikoinaan Namibiaan YK:n pääsihteerin erikoisedustajana auttamaan irtautumista Etelä-Afrikan miehityksestä. Ahtisaari sai tehokkaasta työstä suurta kunnioitusta, samoin siitä, että Indonesian Acehin maakuntaan saatiin vuonna 2005 rauha. Mutta siinähän ne tavallisen suomalaisen tiedot aihepiiristä miltei ovatkin huolimatta siitä, että Ahtisaaresta sai ansioistaan rauhan Nobelin vuonna 2008. Paljon muutakin järjestö on toki tehnyt.
Monet ohikulkijat näkivät seinässä olleesta pienestä kilvestä, että järjestön toimisto sijaitsi aikoinaan valtion Ahtisaarelle presidenttikauden jälkeen vuokraamassa toimistotilassa Erottajalla, Sanoma Osakeyhtiön omistamassa talossa. Mutta mitä siellä tapahtui, ja kuinka paljon oli henkilökuntaa, kaikesta tästä oli vähän tietoja liikkeellä. Satunnaisia henkilöitä tiedettiin, mm. joku keksi aikoinaan pyytää irakilaistaustaisen Hussein Al-Taeen johonkin poliittiseen ohjelmaan. Tästä alkoi hänen tiensä sdp:n kansanedustajaksi. vuosiksi 2019–2023. Jatkokautta ei tullut, sillä hänen yksityisessä toiminnassaan havaittiin jotain hämärää. Itse järjestössä hän oli tekijä muiden joukossa.
Nyt presidentinvaihdoksen aikaan. kuultiin, että Alexander Stubb oli toiminut monia vuosia yhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana. Hänen jälkeensä paikalle nousi perustajan poika Marko Ahtisaari. Mutta melkein tässä nytkin ovat olleet yleisemmin tunnetut tiedot. Todettakoon, että yrityksen johtoryhmä ja hallitus sekä eri maanosissa toimivat edustajat ja asiantuntijat esitellään kokonaisuudessaan verkossa. Aika joukko heitä onkin, niin paljon, että tässä ei heitä kannata luetella. Toimitusjohtajana on vuodesta 2021 lähtien ollut Janne Taalas. Osoitekin on muuttunut, nyt se on Eteläranta 12.
On siis totisesti ollut aika valottaa järjestön toimintaa +niin täällä kotona kuin ulkomaillakin. Omalta osaltaan sitä ovat nyt tehneet tunnetut toimittajat Katri Merikallio ja Antti Ämmälä, jotka ovat julkaisseet teoksen nimeltä Näin syntyy rauha. Alaotsikkona on Martti Ahtisaaren CMI:n matka suomalaiseksi menestystarinaksi. Kirjoittajat toteavat, että CMI:n työ on pitkäjänteistä puurtamista uutisotsikoiden katveessa. Tästä siis johtuu se, että yksityiskohdat järjestöstä ovat niinkin tuntemattomia omassa synnyinmaassaankin. Kirjassa on myös mittava lähdeluettelo ja pitkä henkilöhakemisto kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa järjestö on eri yhteyksissä ollut tekemisissä.
Tekijät toteavat, että CMI:n työllä luodaan rauhan edellytyksiä, se on seminaarien pitämistä muille rauhanvälittäjille, työpajoja kehitysmaiden asukkaille siitä, miten puolueiden vaalikampan-joita rakennetaan, se on kanavien aukipitämistä, jotta kontaktit säilyvät. Rauhanvälitys on myös hyvin arkista puuhaan, lentolippujen tilaamista, hotellien varaamista, kokouspaikan pöytien ja tuolien järjestämistä. Välittäjä kunnioittaa ja kuuntelee osapuolia, luo puitteet, joissa voidaan puhua turvallisesti luottamuksellisistakin asioista. Kaikki tämä jää julkisudelta piiloon.
Tekijät toteavat, että CMI:n työllä luodaan rauhan edellytyksiä, se on seminaarien pitämistä muille rauhanvälittäjille, työpajoja kehitysmaiden asukkaille siitä, miten puolueiden vaalikampan-joita rakennetaan, se on kanavien aukipitämistä, jotta kontaktit säilyvät. Rauhanvälitys on myös hyvin arkista puuhaan, lentolippujen tilaamista, hotellien varaamista, kokouspaikan pöytien ja tuolien järjestämistä. Välittäjä kunnioittaa ja kuuntelee osapuolia, luo puitteet, joissa voidaan puhua turvallisesti luottamuksellisistakin asioista. Kaikki tämä jää julkisudelta piiloon.
Kirjan yhteenvedon mukaan CMI:llä on ollut edessään miljoonia lentokilometrejä ja tuhansia kokouksia. Aceh, Myanmar, Etelä-Sudan, Libya, ovat olleet tunnetuimpia kohteita. Aluksi tehtiin töitä muutamien henkilöiden voimin, nyt järjestö on yksi aivan merkittävimmistä rauhanvälittäjäorganisaatioista. Se on ollut edistämässä yli 50:tä rauhanprosessia Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, Euraasiassa ja Asiassa. Sillä on satoja yhteistyökumppaneita eri puolilla maailmaa, parlamenteista YK:hon ja EU:hun. Sillä on nykyään töissä toistasataa rauhanvälittäjää. Sen osaamista arvostetaan yli geopoliittisten jakolinjojen. Sen on tehnyt mahdolliseksi uskollisuus konfliktin osapuolia kohtaan: ”Rauha tehdään yhdessä heidän kanssaan”. CMI on ”joukkueurheilua, mutta myös kestävyyslaji”.
MCI:n kasvu alkoi lopulliseen kokoonsa Tuija Talvitien (1959–2020) tullessa sen toiminnanjohtajaksi syksyllä 2009. Merkittävää oli kenttätyön aloittaminen konfliktien osapuolten kanssa. Tämä teki mahdolliseksi niin rahoituksen kuin osaamisenkin kasvattamisen. Karismaattinen ja helposti lähestyttävä Talvitie nautti laajaa kunnioitusta ympäri maailmaa, ja hän loi järjestöstä sen voimatekijän, mitä se nyt on.
Rauhanvälitystyö on kasvanut merkittäväksi toimialaksi. Mutta samalla se on vaikeutunut ja monimutkais-tunut. Osapuolia on paljon, ja niillä kaikilla on omat odotuksensa ja tavoitteensa, esimerkiksi monia aseellisia ryhmiä voi samaan aikaan olla alueella huseeraamassa. On vapaustaistelijoita, ääri-islamilaisia ryhmiä ja kaikenlaisia rikollisjoukkioita, ei aina tiedetä keiden kanssa pitäisi puhua. Työn epävirallinen luonne antaa kuitenkin valtioiden neuvottelijoita paremmat lähtökohdat. Kirjassa annetaan kerroksellisuudesta esimerkiksi Jemenin jatkuva selkkaus. Iran ja Saudi-Arabia tukevat kumpikin eri osapuolia. Heimoilla ja YK:n tukemalla väliaikaishallituksella on omat tavoitteensa, ja jossain taustalla vielä vaikuttavat todelliset suurvallat Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Ylipäättään maailmalla tehdään rauhansopimuksia harvakseltaan, ja kovin usein ne jäävät vain kirjaimiksi paperille.
Rauhanvälitys on joutunut sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Kirjoittajat ennustavat, että maailmanjärjestys on muuttumassa, Yhdysvaltain maailmanvalta on hiipumassa, samalla sen toisen maailmansodan jälkeen luoma liberaaleihin arvoihin, toimintaperiaat-teisiin ja instituutioihin tukeutuva järjestelmä. Kiina ja Venäjä haluavat muutosta, mutta nyt yhä kasvavassa määrin myös globaali etelä. Kaikki tämä on tullut selvästi näkyviin Ukrainan sodan aikana. Ja kuinkas muuten: kirjoittajat viittaavat myös luonnonolojen muutokseen, vesikysymykseen – ja tietysti myös tekoälyn tuomiin uhkiin ja mahdollisuuksiin.
MCI:n kasvu alkoi lopulliseen kokoonsa Tuija Talvitien (1959–2020) tullessa sen toiminnanjohtajaksi syksyllä 2009. Merkittävää oli kenttätyön aloittaminen konfliktien osapuolten kanssa. Tämä teki mahdolliseksi niin rahoituksen kuin osaamisenkin kasvattamisen. Karismaattinen ja helposti lähestyttävä Talvitie nautti laajaa kunnioitusta ympäri maailmaa, ja hän loi järjestöstä sen voimatekijän, mitä se nyt on.
Rauhanvälitystyö on kasvanut merkittäväksi toimialaksi. Mutta samalla se on vaikeutunut ja monimutkais-tunut. Osapuolia on paljon, ja niillä kaikilla on omat odotuksensa ja tavoitteensa, esimerkiksi monia aseellisia ryhmiä voi samaan aikaan olla alueella huseeraamassa. On vapaustaistelijoita, ääri-islamilaisia ryhmiä ja kaikenlaisia rikollisjoukkioita, ei aina tiedetä keiden kanssa pitäisi puhua. Työn epävirallinen luonne antaa kuitenkin valtioiden neuvottelijoita paremmat lähtökohdat. Kirjassa annetaan kerroksellisuudesta esimerkiksi Jemenin jatkuva selkkaus. Iran ja Saudi-Arabia tukevat kumpikin eri osapuolia. Heimoilla ja YK:n tukemalla väliaikaishallituksella on omat tavoitteensa, ja jossain taustalla vielä vaikuttavat todelliset suurvallat Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Ylipäättään maailmalla tehdään rauhansopimuksia harvakseltaan, ja kovin usein ne jäävät vain kirjaimiksi paperille.
Rauhanvälitys on joutunut sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Kirjoittajat ennustavat, että maailmanjärjestys on muuttumassa, Yhdysvaltain maailmanvalta on hiipumassa, samalla sen toisen maailmansodan jälkeen luoma liberaaleihin arvoihin, toimintaperiaat-teisiin ja instituutioihin tukeutuva järjestelmä. Kiina ja Venäjä haluavat muutosta, mutta nyt yhä kasvavassa määrin myös globaali etelä. Kaikki tämä on tullut selvästi näkyviin Ukrainan sodan aikana. Ja kuinkas muuten: kirjoittajat viittaavat myös luonnonolojen muutokseen, vesikysymykseen – ja tietysti myös tekoälyn tuomiin uhkiin ja mahdollisuuksiin.
4. (38.) Suomen viisuedustajien rimanalitus
Eurovision laulukilpailut oivat monessa mielessä osoittautuneet merkitykseltään todellisuutta ja kohtuutta suuremmiksi. Laulukilpailuista on vuosien mittaan tullut kaikenlaisten showyritelmien kamppailupaikka, jossa itse laululla on enää vähemmän merkitystä. Uudistuksen aloitti ennestään tuntemattoman Tomi Putaansuun Lordi, jota voitaisiin pitää jonkinlaisena protestina koko kilpailua vastaan. Suomalaiset kai samalla halusivat osoittaa mieltään myös siksi, että koskaan kilpailun 20-vuotisen historian aikana ei ollut päästy lähellekään kärkisijoja.Kun Lordi vielä voitti, oli odotettavissa seuraajia.
Linjaa jatkoi viime vuonna Jere Pöyhösen Käärijä, joka kuitenkin oli saanut aikaan kohtalaisen kelvollisen rallatuksen. Monien yllätykseksi se selviytyi kakkossijalle, ainoastaan kauniisti laulava Loreen meni edelle. Onneksi meni, sillä samalla Ruotsi sai seuraavat kilpailut järjestettäväkseen. Viime päivinä olemme saaneet todeta, että tehtävä ei suinkaan ollut helppo.
Jos edellä mainittuihin esityksiin voi suhtautua ainakin jossain määrin myötämieliseksi, niin ei enää tähän tämänvuotiseen. Matkaan oli lähdetty sekavalla kananmunasovellutuksella ja karmealla koikkelehtimisella, joka oli kyllä todellinen riman alitus. Toivottavasti lähivuosina valitsijat ottavat opiksi eivätkä hyväksy kaiken maailman shokkiyrityksiä. Kyllä siellä kilpailuissa vastaisuudessa saadaan aivan kelvollisilla lauluilla ja esityksillä parempia sijoituksia kuin tällä sekoilulla, joka tuotti vain 19. sijan. Oli sentään muiden maiden raadeilla arvostelukykyä.
Tälläkin kertaa Israel näytti panevan koko kilpailun sekaisin. Sen mukana olo on ollut aika outoa, sillä eihän maa edes kuulu Eurooppaan. Onko sen pääsy kisoihin ollut kaikki nämä vuodet kumarrusta Yhdysvaltojen suuntaan? USA haluaa pitää sillanpääasemansa Lähi-idässä, mutta mitä oikeastaan se viisunjärjestäjille edes kuuluu? Onneksi Ruotsi sai mobilisoitua riittävästi poliiseja Malmön kaduille ja kujille, joten mahdollisista väkivallanteoista vältyttiin.
Oletettavasti Euroopan yleisradiounioni eli EBU jatkaa edelleen kisojen järjestämistä. Olihan siellä paljon hyvääkin, hyvin laulettiin, lavatekniikka oli yleensä aivan mainiota, yhteispeli sujui. Euroopan Unioniin kuuluu 27 valtiota, jotka täyttävät tietyt demokraattiset ja taloudelliset kriteerit. Siitä huolimatta monissa kysymyksissä ollaan paljonkin eri mieltä, mutta kaikesta huolimatta meillä on paljon yhteistä. Unionin valtiot hiovat toisiaan, mutta tärkeintä on, että ne pysyvät yhdessä. Sama pätee myös Euroviisuihin, selkkaukset ja erimielisyydet ovat koko homman suola, mutta eivät ne kuitenkaan onneksi saa aikaan lopullista hajaannusta. Ensi vuoteen aletaan taas murinoista huolimatta valmistautua, esityksiä hiotaan ja Sveitsi alkaa valmistautua järjestelytöihin tietäen, että monenlaisia ongelmia on taas tulossa. Lopussa kiitos seisoo, toivotaan.
Eurovision laulukilpailut oivat monessa mielessä osoittautuneet merkitykseltään todellisuutta ja kohtuutta suuremmiksi. Laulukilpailuista on vuosien mittaan tullut kaikenlaisten showyritelmien kamppailupaikka, jossa itse laululla on enää vähemmän merkitystä. Uudistuksen aloitti ennestään tuntemattoman Tomi Putaansuun Lordi, jota voitaisiin pitää jonkinlaisena protestina koko kilpailua vastaan. Suomalaiset kai samalla halusivat osoittaa mieltään myös siksi, että koskaan kilpailun 20-vuotisen historian aikana ei ollut päästy lähellekään kärkisijoja.Kun Lordi vielä voitti, oli odotettavissa seuraajia.
Linjaa jatkoi viime vuonna Jere Pöyhösen Käärijä, joka kuitenkin oli saanut aikaan kohtalaisen kelvollisen rallatuksen. Monien yllätykseksi se selviytyi kakkossijalle, ainoastaan kauniisti laulava Loreen meni edelle. Onneksi meni, sillä samalla Ruotsi sai seuraavat kilpailut järjestettäväkseen. Viime päivinä olemme saaneet todeta, että tehtävä ei suinkaan ollut helppo.
Jos edellä mainittuihin esityksiin voi suhtautua ainakin jossain määrin myötämieliseksi, niin ei enää tähän tämänvuotiseen. Matkaan oli lähdetty sekavalla kananmunasovellutuksella ja karmealla koikkelehtimisella, joka oli kyllä todellinen riman alitus. Toivottavasti lähivuosina valitsijat ottavat opiksi eivätkä hyväksy kaiken maailman shokkiyrityksiä. Kyllä siellä kilpailuissa vastaisuudessa saadaan aivan kelvollisilla lauluilla ja esityksillä parempia sijoituksia kuin tällä sekoilulla, joka tuotti vain 19. sijan. Oli sentään muiden maiden raadeilla arvostelukykyä.
Tälläkin kertaa Israel näytti panevan koko kilpailun sekaisin. Sen mukana olo on ollut aika outoa, sillä eihän maa edes kuulu Eurooppaan. Onko sen pääsy kisoihin ollut kaikki nämä vuodet kumarrusta Yhdysvaltojen suuntaan? USA haluaa pitää sillanpääasemansa Lähi-idässä, mutta mitä oikeastaan se viisunjärjestäjille edes kuuluu? Onneksi Ruotsi sai mobilisoitua riittävästi poliiseja Malmön kaduille ja kujille, joten mahdollisista väkivallanteoista vältyttiin.
Oletettavasti Euroopan yleisradiounioni eli EBU jatkaa edelleen kisojen järjestämistä. Olihan siellä paljon hyvääkin, hyvin laulettiin, lavatekniikka oli yleensä aivan mainiota, yhteispeli sujui. Euroopan Unioniin kuuluu 27 valtiota, jotka täyttävät tietyt demokraattiset ja taloudelliset kriteerit. Siitä huolimatta monissa kysymyksissä ollaan paljonkin eri mieltä, mutta kaikesta huolimatta meillä on paljon yhteistä. Unionin valtiot hiovat toisiaan, mutta tärkeintä on, että ne pysyvät yhdessä. Sama pätee myös Euroviisuihin, selkkaukset ja erimielisyydet ovat koko homman suola, mutta eivät ne kuitenkaan onneksi saa aikaan lopullista hajaannusta. Ensi vuoteen aletaan taas murinoista huolimatta valmistautua, esityksiä hiotaan ja Sveitsi alkaa valmistautua järjestelytöihin tietäen, että monenlaisia ongelmia on taas tulossa. Lopussa kiitos seisoo, toivotaan.
3. (37.) Säröilevätkö Orpon-Purran hallituksen rivit ?
Vaikka galluppien ja muiden vastaavien tutkimusten tulokset ovat vuosien mittaan täsmentyneet, ovat ne vielä parhaimmillaankin vain suuntaa antavia. Ne eivät kuitenkaan ole vain hupimielessä tehtyjä arvauksia, vaan ne näyttävät nykyään jo suuntaa siihen, mihin ollaan menossa. Tekijät ovat ammattilaisia, pitkään opiskelleita, joilla on alastaan paljon tutkittua tietoa ja kokemuksia.Näin voitaneen sanoa myös tällä hetkellä yhdestä kaikkein uusimmasta, eli parisen viikkoa sitten Kantar Publicin tekemästä puoluebarometrista, jossa tutkittiin suuren yleisön ja myös puolueiden omien kannattajien käsityksiä Orpon ja Purran hallituksen onnistumisesta. Tutkimus tehtiin 18.–25. maaliskuuta, mukana oli 1372 haastateltavaa, joka on riittävä määrä.
Kiinnostavinta barometrissa olivat puolueiden omien kannattajien käsitykset hallituksen onnistumisesta. Kokoomuslaisista piti 79 prosenttia hallituksen toimintaa hyvänä, perussuomalaisista 67 prosenttia. Kristillisdemokraateistakin tällä kannalla oli 56 prosenttia. Mutta RKP:n kannattajista suosiota osoitti vain 13 prosenttia. Tämä tukee hyvin sitä olettamusta, että puolue ei lainkaan ollut yksimielinen hallitukseen menon suhteen.
Selvästi vastahankaan esiintyi tunnetuista poliitikoista vain Eva Biaudet, lisäksi puolueen puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson vaikutti haastatteluissa vähän vaivautuneelta, mutta asettautui kyllä hallitukseen menoa kannattaneiden joukkoon. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan uudessa tilanteessa kaikkein omimmakseen, ja nyt hän onkin ilmoittanut luopuvansa puheenjohtajuudesta ja ryhtyvänsä ehdokkaaksi EU:n vaaleissa. Onko hän tavallaan pakenemassa Brysselin suuntaan, jää kunkin itsensä arvioittavaksi. EU:n kesäkuun vaalit voivat tämän haaveen toteuttaa, tai sitten ei.
Tuo edellä mainittu 13 prosenttia kertonee kuitenkin siitä, että aikaisemmin poliittiseen keskukseen ja uudistusmieliseksi itsensä ilmoittanut puolueväki kokee tilanteen vähintään kiusalliseksi. Onko ollutkin sitten niin, että puolueen etelärannikon oikeistolaissiipi, vanhat suvut ja yrittäjäperheet pääsivät siellä yllättäen valtaan. Olisiko puolueen uusi puheenjohtaja esimerkiksi ministeri Anders Adlercreutz. Hänellähän on komea nimikin, hän on sukua Suomen Sodan 1808–1809 saman nimiselle maineikkaalle sotapäällikölle, kenraali ja kreivi Carl Johan Adlercreutzille. Kun Ruotsissa uhkasi syttyä vuonna 1809 sisällissota, vangitsi Adlercreutz ryhmineen kuningas Kustaa IV Aadolfin. Hänen tilalleen nousi nykyinen Bernadotte-suku. Samaan hengenvetoon on kuitenkin syytä todeta, että Eurooppaministeri Adlercreutz teki hyvin sympaattisen vaikutelman Tapio Nurmisen ja Nina Rahkolan ohjelman Eurooppalainen unelmakartta ensimmäisessä osiossa maanantaina 15.4.2024.
Paljon tyytyväisemmältä tuntuu näyttävän kristillisdemokraattien väki, mutta puolueen pohjavirehän tunnettiin jo ennestään konservatiivisena. Hallitukseen pääsy oli siellä päin harvinaista herkkua, joten Sari Essayah pitää kyllä ministerinpostistaan kiinni. Mutta mitä kertookaan viimeisin puolueiden kannatuksesta julkaistu gallup. RKP ja KD ovat molemmat noin kolmen prosentin puolueita. Yllätys kuitenkin oli, että RKP jäi nyt jopa KD:n taakse. Perässä kulkee vain Hjallis Harkimon yksityisyritys Liike Nyt.
RKP:llä on hallituksessa paljon vartioitavaa. Vuosia sitten käytiin kovaa kiistaa siitä, vahvistetaanko Etelä-Pohjanmaalla Vaasan vai Seinäjoen keskussairaalan asemaa. Eräs ehdotus oli jopa sellainen, että tiettyjä toimintoja siirrettäisiin Vaasasta Seinäjoelle, mutta niin, että kyseiset osastot tulisivat kaksikielisiksi. Tämä perustui siihen, että Seinäjoki on laajan suomenkielisen maakunnan kasvava keskus. Muutoksia ei kuitenkaan tapahtunut. Kun nyt ollaan joitakin keskussairaaloita ja aluesairaaloitakin supistamassa, saattaa joku ruotsinkielisen tai kaksikielisen alueenkin sairaala olla vaaravyöhykkeessä. Sitä ovat olleet erityisesti Henrikssonin oman alueen Pietarsaaren, ja toisaalta etelästä Raaseporin aluesairaalat. Molemmat saavat kyllä viime tietojenj mukaan säilyttää yöpäivystyken eräänlaisina lunnaspalkkioina vaikka yöajan potilaita on ollut todella vähän. Muutokset saattavat uhata muuallakin kuin nykyisessä soten aluehallinnossa. Ministerin pestistä siis pidetään kaikesta huolimatta kiinni. Siihen ei vaikuta edes se, mitä sopeutuksia (leikkauksia) hallitus on näinä päivinä tekemässä.
RKP:lle ei muutenkaan kuulu olikein hyvää, sillä viimeisimmän kyselyn mukaan se on menettämässä myös ainoan paikkansa EU:n parlamentissa. Henrikssonista taitaa siis tulla eduskunnan tavallinen rivijäsen, ja puolueesta tässäkin mielessä todellinen kääpiö.
Vaikka galluppien ja muiden vastaavien tutkimusten tulokset ovat vuosien mittaan täsmentyneet, ovat ne vielä parhaimmillaankin vain suuntaa antavia. Ne eivät kuitenkaan ole vain hupimielessä tehtyjä arvauksia, vaan ne näyttävät nykyään jo suuntaa siihen, mihin ollaan menossa. Tekijät ovat ammattilaisia, pitkään opiskelleita, joilla on alastaan paljon tutkittua tietoa ja kokemuksia.Näin voitaneen sanoa myös tällä hetkellä yhdestä kaikkein uusimmasta, eli parisen viikkoa sitten Kantar Publicin tekemästä puoluebarometrista, jossa tutkittiin suuren yleisön ja myös puolueiden omien kannattajien käsityksiä Orpon ja Purran hallituksen onnistumisesta. Tutkimus tehtiin 18.–25. maaliskuuta, mukana oli 1372 haastateltavaa, joka on riittävä määrä.
Kiinnostavinta barometrissa olivat puolueiden omien kannattajien käsitykset hallituksen onnistumisesta. Kokoomuslaisista piti 79 prosenttia hallituksen toimintaa hyvänä, perussuomalaisista 67 prosenttia. Kristillisdemokraateistakin tällä kannalla oli 56 prosenttia. Mutta RKP:n kannattajista suosiota osoitti vain 13 prosenttia. Tämä tukee hyvin sitä olettamusta, että puolue ei lainkaan ollut yksimielinen hallitukseen menon suhteen.
Selvästi vastahankaan esiintyi tunnetuista poliitikoista vain Eva Biaudet, lisäksi puolueen puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson vaikutti haastatteluissa vähän vaivautuneelta, mutta asettautui kyllä hallitukseen menoa kannattaneiden joukkoon. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan uudessa tilanteessa kaikkein omimmakseen, ja nyt hän onkin ilmoittanut luopuvansa puheenjohtajuudesta ja ryhtyvänsä ehdokkaaksi EU:n vaaleissa. Onko hän tavallaan pakenemassa Brysselin suuntaan, jää kunkin itsensä arvioittavaksi. EU:n kesäkuun vaalit voivat tämän haaveen toteuttaa, tai sitten ei.
Tuo edellä mainittu 13 prosenttia kertonee kuitenkin siitä, että aikaisemmin poliittiseen keskukseen ja uudistusmieliseksi itsensä ilmoittanut puolueväki kokee tilanteen vähintään kiusalliseksi. Onko ollutkin sitten niin, että puolueen etelärannikon oikeistolaissiipi, vanhat suvut ja yrittäjäperheet pääsivät siellä yllättäen valtaan. Olisiko puolueen uusi puheenjohtaja esimerkiksi ministeri Anders Adlercreutz. Hänellähän on komea nimikin, hän on sukua Suomen Sodan 1808–1809 saman nimiselle maineikkaalle sotapäällikölle, kenraali ja kreivi Carl Johan Adlercreutzille. Kun Ruotsissa uhkasi syttyä vuonna 1809 sisällissota, vangitsi Adlercreutz ryhmineen kuningas Kustaa IV Aadolfin. Hänen tilalleen nousi nykyinen Bernadotte-suku. Samaan hengenvetoon on kuitenkin syytä todeta, että Eurooppaministeri Adlercreutz teki hyvin sympaattisen vaikutelman Tapio Nurmisen ja Nina Rahkolan ohjelman Eurooppalainen unelmakartta ensimmäisessä osiossa maanantaina 15.4.2024.
Paljon tyytyväisemmältä tuntuu näyttävän kristillisdemokraattien väki, mutta puolueen pohjavirehän tunnettiin jo ennestään konservatiivisena. Hallitukseen pääsy oli siellä päin harvinaista herkkua, joten Sari Essayah pitää kyllä ministerinpostistaan kiinni. Mutta mitä kertookaan viimeisin puolueiden kannatuksesta julkaistu gallup. RKP ja KD ovat molemmat noin kolmen prosentin puolueita. Yllätys kuitenkin oli, että RKP jäi nyt jopa KD:n taakse. Perässä kulkee vain Hjallis Harkimon yksityisyritys Liike Nyt.
RKP:llä on hallituksessa paljon vartioitavaa. Vuosia sitten käytiin kovaa kiistaa siitä, vahvistetaanko Etelä-Pohjanmaalla Vaasan vai Seinäjoen keskussairaalan asemaa. Eräs ehdotus oli jopa sellainen, että tiettyjä toimintoja siirrettäisiin Vaasasta Seinäjoelle, mutta niin, että kyseiset osastot tulisivat kaksikielisiksi. Tämä perustui siihen, että Seinäjoki on laajan suomenkielisen maakunnan kasvava keskus. Muutoksia ei kuitenkaan tapahtunut. Kun nyt ollaan joitakin keskussairaaloita ja aluesairaaloitakin supistamassa, saattaa joku ruotsinkielisen tai kaksikielisen alueenkin sairaala olla vaaravyöhykkeessä. Sitä ovat olleet erityisesti Henrikssonin oman alueen Pietarsaaren, ja toisaalta etelästä Raaseporin aluesairaalat. Molemmat saavat kyllä viime tietojenj mukaan säilyttää yöpäivystyken eräänlaisina lunnaspalkkioina vaikka yöajan potilaita on ollut todella vähän. Muutokset saattavat uhata muuallakin kuin nykyisessä soten aluehallinnossa. Ministerin pestistä siis pidetään kaikesta huolimatta kiinni. Siihen ei vaikuta edes se, mitä sopeutuksia (leikkauksia) hallitus on näinä päivinä tekemässä.
RKP:lle ei muutenkaan kuulu olikein hyvää, sillä viimeisimmän kyselyn mukaan se on menettämässä myös ainoan paikkansa EU:n parlamentissa. Henrikssonista taitaa siis tulla eduskunnan tavallinen rivijäsen, ja puolueesta tässäkin mielessä todellinen kääpiö.
2. (36.) Jyrki Erran dekkari Caravaggion ympärillä
Muutama vuosi sitten Suomen dekkarimarkkinoille ilmestyi hieman yleisestä linjasta poikkeava kirjailija, taidemaalari Jyrki Erra, jolla on myös arkkitehdin koulutus. Yleisestä linjasta hän poikkeaa siinä, että hänen teoksensa liikkuvat asiantuntevasti kulttuurihistoriallisissa puitteissa, joissa ei ole tilaa tavalliselle dekkariaineistolle, ei siis puhuta sarjamurhista, huumekaupasta, eikä muustakaan samankaltaisesta. Sen sijaan hänen uudessakin kirjassaan Orjantappurakruunajaiset nousee keskiöön barokkimaalari Caravaggio, aivan kuin Erran aikaisemmassa menestysteoksessa Lyijyvalkoinen. Olen aikaisemmin kirjoittanut tästä kohdassa 78/2020.
Muutama vuosi sitten Suomen dekkarimarkkinoille ilmestyi hieman yleisestä linjasta poikkeava kirjailija, taidemaalari Jyrki Erra, jolla on myös arkkitehdin koulutus. Yleisestä linjasta hän poikkeaa siinä, että hänen teoksensa liikkuvat asiantuntevasti kulttuurihistoriallisissa puitteissa, joissa ei ole tilaa tavalliselle dekkariaineistolle, ei siis puhuta sarjamurhista, huumekaupasta, eikä muustakaan samankaltaisesta. Sen sijaan hänen uudessakin kirjassaan Orjantappurakruunajaiset nousee keskiöön barokkimaalari Caravaggio, aivan kuin Erran aikaisemmassa menestysteoksessa Lyijyvalkoinen. Olen aikaisemmin kirjoittanut tästä kohdassa 78/2020.
Jyrki Erra on itse siis paitsi arkkitehti, myös taidemaalari. Niinpä jo esikoisteos Lyijyvalkoisen sivuilta huokuukin aihepiirin hyvä tuntemus. Kirjain avainhenkilö on saanut nimensä syntymäkaupunkinsa mukaan. Michelangelo Merisi da Caravaggio eli barokin aikaan vuosina 1571–1610. Teoksessa käytiin läpi Rooman taidemuseoiden sisältämiä kokoelmia, ja luodattiin Caravaggion värikäsityksiä, erityisesti sitä valon ja varjon kontrastia, taidokasta chiaroscuroa, joka on hänen töilleen ominaista.
Teokset ovat paljolti isokokoisia, tummansä-vyisin, dramaattisin aihein, hahmot lihak-sikkaita. Teoksien kiinnostaviin puoliin kuuluu myös Jyrki Erran elävä Rooman kuvaus, kadut, kujat, palatsit ja puistot alkavat elää aivan toisella tavalla. Kun minulla on ikuiseen kaupunkiin tutustumisesta jo kulunut runsaasti vuosia, oli kartan pitäminen avoinna välttämätöntä Erran ajatusten seuraamiseksi.
Teokset ovat paljolti isokokoisia, tummansä-vyisin, dramaattisin aihein, hahmot lihak-sikkaita. Teoksien kiinnostaviin puoliin kuuluu myös Jyrki Erran elävä Rooman kuvaus, kadut, kujat, palatsit ja puistot alkavat elää aivan toisella tavalla. Kun minulla on ikuiseen kaupunkiin tutustumisesta jo kulunut runsaasti vuosia, oli kartan pitäminen avoinna välttämätöntä Erran ajatusten seuraamiseksi.
Orjantappurakruunajaiset alkaa kuvauksella taidemaalari Axel Wallaksen myyntinäyttelyn avajaisista Helsingin Bulevardilla. Väkeä on paljon paikalla, myynti sujuu hyvin, mutta sitten tapahtuu yllättäviä asioita. Ilmeisesti erossa elävä entinen vaimo piipahtaa näyttelyn lopussa paikalla ja lausuu arveluttavat sanat. Sitten Wallas löytää puhelimestaan jo vuosia sitten kuolleeksi luullun henkilön viestin, jossa tämä antaa vihjeen kadonneeksi luullun Orjantappurakruunajaisten, edellä mainitun Caravaggion teoksen löytymisestä. Kun Wallas sitten joutuu Helsingissä poliisin kuulusteluihin, alkaa selvitä, että kysymys on kansainvälisestä rikollisuudesta ja eräiden aatelisten mahtisukujen välisistä valtataisteluista. Wallas matkustaa Wienin kautta junalla Roomaan ja joutuu ennen pitkää mukaan vaarallisin tapahtumiin. Tutkittava maalaus oli löytynyt jostain vinttihuoneesta ilman, että siihen olisi aikaisemmin kiinnitetty huomiota. Häntä tarvitaan teoksen aitouden todistajaksi. Jos aitous saadaan todistetuksi, nousee sen arvo peräti 100 miljoonaan euroon.
Orjantappurakruunajaiset kuvaa sitä hetkeä jolloin Kristuksen päähän lyödään orjantappurakruunu kaikkine piikkeineen. Asialla on kaksi miestä, joita valvoo sotilasasuun sonnustautunut kolmas mies. Erran kirjassa vilahtaa ajatus, että näitä saman aiheen tauluja voisi olla useampiakin. Yksi sellainen löytyykin helposti googlettamalla, tiedossani ei ole mikä versio olisi kysymyksessä. Taulussa tilanteen intensiivisyys on voimakkaasti esillä, toisaalta tuska, toisaalta kiduttajien välinpitämättömyys. Värit ovat voimakkaita kuten tällä taiteilijalla aina ovat olleet, lisäksi hän osaa luoda yllättävän vahvan toden tunnun.
Teoksen löytämiseksi alkaa kilpajuoksu, joka välillä laajenee Venetsiaan asti. Samalla lukija saa kerratuksi Italiaan liittyviä kulttuurimuistojaan. Aitoustutkimukset vaan ovat sen verran monimutkaisia, että välillä lukijan ote herpaantuu. Eikä sitä Lyijyvalkoistakaan olisi ollut välttämätöntä koko ajan pitää esillä, Orjantappurakruuna-jaisistahan tässä oli ennen muuta kyse.
Orjantappurakruunajaiset kuvaa sitä hetkeä jolloin Kristuksen päähän lyödään orjantappurakruunu kaikkine piikkeineen. Asialla on kaksi miestä, joita valvoo sotilasasuun sonnustautunut kolmas mies. Erran kirjassa vilahtaa ajatus, että näitä saman aiheen tauluja voisi olla useampiakin. Yksi sellainen löytyykin helposti googlettamalla, tiedossani ei ole mikä versio olisi kysymyksessä. Taulussa tilanteen intensiivisyys on voimakkaasti esillä, toisaalta tuska, toisaalta kiduttajien välinpitämättömyys. Värit ovat voimakkaita kuten tällä taiteilijalla aina ovat olleet, lisäksi hän osaa luoda yllättävän vahvan toden tunnun.
Teoksen löytämiseksi alkaa kilpajuoksu, joka välillä laajenee Venetsiaan asti. Samalla lukija saa kerratuksi Italiaan liittyviä kulttuurimuistojaan. Aitoustutkimukset vaan ovat sen verran monimutkaisia, että välillä lukijan ote herpaantuu. Eikä sitä Lyijyvalkoistakaan olisi ollut välttämätöntä koko ajan pitää esillä, Orjantappurakruuna-jaisistahan tässä oli ennen muuta kyse.
1. (35.) ”Pitikö mun viälä tuakin nähärä?”
Näin lausui silloin jo yli 80-vuotias isoäitini, kun hän muun perheen kanssa katseli Neil Armstrongin ensi askeleita kuun pinnalla 20.7.1969. Sen jälkeen seurasi perusteellinen selvitys siitä, kuka toi ensimmäisen polkupyörän Nurmoon, ja kuka omisti siellä ensimmäisen auton. Jotenkin on tuntunut aiheelliselta käyttää tuota sanontaa täysin muissakin yhteyksissä, kun on tapahtunut jotain epätavallista. Ei ole kaukaa haettu, jos tässä sotemylläkässäkin aina joskus jää asioita ihmettelemään. Näin minulle kävi viimeksi Harjun terveyden vastaabotolla.
Tapahtumat kiertyvät kauaksi 1960-luvulle. Osallistuin silloin kolmikymppisenä 60 kilometrin laturetkeen. Se onnistui hyvin ja perille päästiin kohtuuajassa. Minulla oli kyllä ns. pitkät kalsarit, mutta ei välihousuja. Kun siihen lisätään vielä rasituksen määrä, tulehtui oikeanpuoleinen ristiniveleni (S1) niin, että tietyissä tilanteissa ja jopa kävelyssäkin se tuntui kipeältä. Se vaivasi jossain määrin koko kevään, vaikka sain erään sotasokean hierojan hieromaan sitä, ei suoraan kohdetta vaan sen ympäristöä. Kesän tullen vaiva loppui, mutta kyllä se jäi edelleen seurakseni ilmaantuen jonkinlaisena silloin tällöin vuosikymmenten mittaan.
Kun lukijoista varmaan harva tuntee tarkkaan ihmisien anatomiaa, lisään seuraavan selityksen. Tavallisessa kielenkäytössä pidetään selvänä, että ihmisellä on vain yksi lantioluu, sanotaan sitä nyt sitten lonkkaluuksi tai miksi muuksi tahansa. Totuus on kuitenkin niin, että lantio koostuu kolmesta luusta. Keskimmäinen on kiinnittynyt selkärankaan, mutta sen molemmin puolin on jäykillä nivelillä siihen liittyvät kappaleet, sanotaan niitä nyt sitten vaikka niiksi lonkkaluiksi. Nuo nivelet sallivat vain hyvin vähäisen liikkeen, mutta voivat tulehtua pahasti, niin minullekin oli käynyt.
Sitten nykytilanteeseen. Viime viikon perjantaina 26.4. jouduin asioimaan kaupungilla. Vaikka matkaa oli molempiin suuntiin vain puolisen kilometriä, oli paluumatka yhtä tuskaa. Jouduin pysähtymään 50 metrin välein, jalat olivat niin sanotusti lopussa, ja siihen oikeanpuoleiseen ristiniveleen alkoi sattua. Lauantain ja sunnuntain oleilin kotona, en edes uskaltanut lähteä ulos, Vaimoni oli rakentanut parvekkeelle koivun oksista ja aikoinaan tekemistään lasilinnuista kauniin talvisen asetelman. Kun nyt oli kesä tulossa, piti se vaihtaa maanantaina pois. Kun koivun oksat eivät sellaisenaan mahtuneet alakerran roskapönttöihin, yritin katkoa niitä pelkin käsivoimin. Yhtä paksumpaa yritin sitten katkaista niin, että pidin toista päätä jalkani alla, ja taivutin sitä toista käsin ylöspäin. Siinä vaiheessa sitten todella kirpaisi, ja homma piti jättää siihen. Myöhemmin tuli vaikeuksia tuolilta ylös noustessa. En päässyt liikkumaan mihinkään. Oli pakko tilata paikalle ambulanssi. Ambulanssin henkilökunta oli osaavaa väkeä, he antoivat minulle todella vahvoja kipulääkkeitä, ja ehdottivat, että seuraavana päivä, eli tiistaina menisin Harjun terveyteen (ent. kaupunginsairaala) ns. kiirevastaanotolle.
Seuraavana päivänä, eli tiistaina ehdimme Harjun terveyteen puoli yhdeksitoista. Vastaanottokioskista sain kehotuksen siirtyä odottamaan fysioterapeuttia hänen ovensa lähelle. Odotusaikaa kertyi kaksi ja puoli tuntia! Vähän ihmettelin, miksi ei päästy heti lääkärin puheille, mutta vastaanottovirkailija siellä kopissaan selitti, että tämä fysioterapeutti tuntee asiat lääkäreitä paremmin. Kyllä hän olikin ammattitaitoinen ja luonteva asiakastaan kohtaan. Aikansa tutkittuaan hän sitten lähti neuvottelemaan lääkärin kanssa, eli hakemaan lääkärin nimeä sähköisiin resepteihin. Toisen paketin kyljessä, lukee Panacod, toisen Sirdalud, kumpaakin pitää ottaa yksi tabletti kolmesti päivässä kuukauden ajan. Saa sitten nähdä, mitä auttavat, ainakin nyt aluksi tuntuu siltä, että todella on vahvat lääkkeet.
Yritin tavailla lääkärin nimeä pakettien kyljestä. Siellä luki D.Abdul-Hadi. No mikäs siinä, jos lääkitys auttaa. Nyt ainakin tuntuu, että vahvoja ovat tropit. Lääkärin osuus oli lähinnä siinä, että hän tarkisti määräämiensä (tai fysioterapeutin ehdottamien) lääkkeiden yhteensopivuuden niiden ennestään käyttämieni kanssa. Saattaa olla, että tämän uuden sairaalan systeemit ovat toimineet hyvin. Kuitenkin jäi vielä mieleen soimaan sen vastaanottovirkailijan sanat. Fysioterapeutti ainakin oli todella ammattitaitoinen ja henkilönäkin miellyttävä. Kieliongelmiakaan ei ollut.
------------
Mitä kaikkea minun sitten piti ”nähärä” ja kokea, otsikkoa mukaillakseni. Esimerkiksi sain Harjun terveyden lahjoittaman kaksi ja puolituntisen aikana nähdä mm. sen oman lääkärini huhuilevan yhdeltä ovelta kerran jonkin potilaansa perään. Hän näytti erehdyttävästi niiltä Lähi-Idän pyöräileviltä pojilta, joita suuri Suomen ystävä Vladimir oli talvella meille lähettänyt.
Sanotaan myös, jotta jos vanhuus ei muuta opeta, niin hiljaa kävelemään. En ole oikein pystynyt niitä Panacodia ja Sirdaludia ottamaan kolmeen kertaan vuorokaudesta, kun on vielä tuota muutakin lääkitystä: yksi kourallinen aamulla ja toinen illalla. Aika tokkurassa saisin olla kaiken päivää. Uudesta lääkityksestä huolimatta silti jokin varomaton liike saa aikaan kuin puukon piston tuonne jonnekin lantion yläosaan.
Niin mitä muuta ”mun piti nähärä”. Esimerkiksi sen, että yli kahdeksaan ja puoleen vuosikymmeneen en ole joutunut pyytämään toista ihmistä laittamaan minulle sukkia ja kenkiä jalkaan! Onneksi tuo vaikea hetki jäi vain yhden aamun mittaiseksi, nyt lauantaina 11.5. näyttää jo paremmalta.
Näin lausui silloin jo yli 80-vuotias isoäitini, kun hän muun perheen kanssa katseli Neil Armstrongin ensi askeleita kuun pinnalla 20.7.1969. Sen jälkeen seurasi perusteellinen selvitys siitä, kuka toi ensimmäisen polkupyörän Nurmoon, ja kuka omisti siellä ensimmäisen auton. Jotenkin on tuntunut aiheelliselta käyttää tuota sanontaa täysin muissakin yhteyksissä, kun on tapahtunut jotain epätavallista. Ei ole kaukaa haettu, jos tässä sotemylläkässäkin aina joskus jää asioita ihmettelemään. Näin minulle kävi viimeksi Harjun terveyden vastaabotolla.
Tapahtumat kiertyvät kauaksi 1960-luvulle. Osallistuin silloin kolmikymppisenä 60 kilometrin laturetkeen. Se onnistui hyvin ja perille päästiin kohtuuajassa. Minulla oli kyllä ns. pitkät kalsarit, mutta ei välihousuja. Kun siihen lisätään vielä rasituksen määrä, tulehtui oikeanpuoleinen ristiniveleni (S1) niin, että tietyissä tilanteissa ja jopa kävelyssäkin se tuntui kipeältä. Se vaivasi jossain määrin koko kevään, vaikka sain erään sotasokean hierojan hieromaan sitä, ei suoraan kohdetta vaan sen ympäristöä. Kesän tullen vaiva loppui, mutta kyllä se jäi edelleen seurakseni ilmaantuen jonkinlaisena silloin tällöin vuosikymmenten mittaan.
Kun lukijoista varmaan harva tuntee tarkkaan ihmisien anatomiaa, lisään seuraavan selityksen. Tavallisessa kielenkäytössä pidetään selvänä, että ihmisellä on vain yksi lantioluu, sanotaan sitä nyt sitten lonkkaluuksi tai miksi muuksi tahansa. Totuus on kuitenkin niin, että lantio koostuu kolmesta luusta. Keskimmäinen on kiinnittynyt selkärankaan, mutta sen molemmin puolin on jäykillä nivelillä siihen liittyvät kappaleet, sanotaan niitä nyt sitten vaikka niiksi lonkkaluiksi. Nuo nivelet sallivat vain hyvin vähäisen liikkeen, mutta voivat tulehtua pahasti, niin minullekin oli käynyt.
Sitten nykytilanteeseen. Viime viikon perjantaina 26.4. jouduin asioimaan kaupungilla. Vaikka matkaa oli molempiin suuntiin vain puolisen kilometriä, oli paluumatka yhtä tuskaa. Jouduin pysähtymään 50 metrin välein, jalat olivat niin sanotusti lopussa, ja siihen oikeanpuoleiseen ristiniveleen alkoi sattua. Lauantain ja sunnuntain oleilin kotona, en edes uskaltanut lähteä ulos, Vaimoni oli rakentanut parvekkeelle koivun oksista ja aikoinaan tekemistään lasilinnuista kauniin talvisen asetelman. Kun nyt oli kesä tulossa, piti se vaihtaa maanantaina pois. Kun koivun oksat eivät sellaisenaan mahtuneet alakerran roskapönttöihin, yritin katkoa niitä pelkin käsivoimin. Yhtä paksumpaa yritin sitten katkaista niin, että pidin toista päätä jalkani alla, ja taivutin sitä toista käsin ylöspäin. Siinä vaiheessa sitten todella kirpaisi, ja homma piti jättää siihen. Myöhemmin tuli vaikeuksia tuolilta ylös noustessa. En päässyt liikkumaan mihinkään. Oli pakko tilata paikalle ambulanssi. Ambulanssin henkilökunta oli osaavaa väkeä, he antoivat minulle todella vahvoja kipulääkkeitä, ja ehdottivat, että seuraavana päivä, eli tiistaina menisin Harjun terveyteen (ent. kaupunginsairaala) ns. kiirevastaanotolle.
Seuraavana päivänä, eli tiistaina ehdimme Harjun terveyteen puoli yhdeksitoista. Vastaanottokioskista sain kehotuksen siirtyä odottamaan fysioterapeuttia hänen ovensa lähelle. Odotusaikaa kertyi kaksi ja puoli tuntia! Vähän ihmettelin, miksi ei päästy heti lääkärin puheille, mutta vastaanottovirkailija siellä kopissaan selitti, että tämä fysioterapeutti tuntee asiat lääkäreitä paremmin. Kyllä hän olikin ammattitaitoinen ja luonteva asiakastaan kohtaan. Aikansa tutkittuaan hän sitten lähti neuvottelemaan lääkärin kanssa, eli hakemaan lääkärin nimeä sähköisiin resepteihin. Toisen paketin kyljessä, lukee Panacod, toisen Sirdalud, kumpaakin pitää ottaa yksi tabletti kolmesti päivässä kuukauden ajan. Saa sitten nähdä, mitä auttavat, ainakin nyt aluksi tuntuu siltä, että todella on vahvat lääkkeet.
Yritin tavailla lääkärin nimeä pakettien kyljestä. Siellä luki D.Abdul-Hadi. No mikäs siinä, jos lääkitys auttaa. Nyt ainakin tuntuu, että vahvoja ovat tropit. Lääkärin osuus oli lähinnä siinä, että hän tarkisti määräämiensä (tai fysioterapeutin ehdottamien) lääkkeiden yhteensopivuuden niiden ennestään käyttämieni kanssa. Saattaa olla, että tämän uuden sairaalan systeemit ovat toimineet hyvin. Kuitenkin jäi vielä mieleen soimaan sen vastaanottovirkailijan sanat. Fysioterapeutti ainakin oli todella ammattitaitoinen ja henkilönäkin miellyttävä. Kieliongelmiakaan ei ollut.
------------
Mitä kaikkea minun sitten piti ”nähärä” ja kokea, otsikkoa mukaillakseni. Esimerkiksi sain Harjun terveyden lahjoittaman kaksi ja puolituntisen aikana nähdä mm. sen oman lääkärini huhuilevan yhdeltä ovelta kerran jonkin potilaansa perään. Hän näytti erehdyttävästi niiltä Lähi-Idän pyöräileviltä pojilta, joita suuri Suomen ystävä Vladimir oli talvella meille lähettänyt.
Sanotaan myös, jotta jos vanhuus ei muuta opeta, niin hiljaa kävelemään. En ole oikein pystynyt niitä Panacodia ja Sirdaludia ottamaan kolmeen kertaan vuorokaudesta, kun on vielä tuota muutakin lääkitystä: yksi kourallinen aamulla ja toinen illalla. Aika tokkurassa saisin olla kaiken päivää. Uudesta lääkityksestä huolimatta silti jokin varomaton liike saa aikaan kuin puukon piston tuonne jonnekin lantion yläosaan.
Niin mitä muuta ”mun piti nähärä”. Esimerkiksi sen, että yli kahdeksaan ja puoleen vuosikymmeneen en ole joutunut pyytämään toista ihmistä laittamaan minulle sukkia ja kenkiä jalkaan! Onneksi tuo vaikea hetki jäi vain yhden aamun mittaiseksi, nyt lauantaina 11.5. näyttää jo paremmalta.
9. (34.) Nuorison pitää saada protestoida
Menneellä viikolla sain kutsun luokkakokoukseen. En oman ylioppilasluokkani, silla tuskin meistä erään eteläpohjalaisen suuren koulun vuoden 1955 ylioppilaista on enää juuri keitään jäljellä, tai ainakaan kykeneviä matkustamaan. Jos voisin lähteä matkaan, toteuttaisin ehkä vitsiä siitä vanhasta herrasta, joka oli junassa matkalla entiselle koulupaikkakunnalleen luokkajuhlaa viettämään, vaikka edelliselläkään kerralla ei ollut enää ketään muita paikalla.
Kysymys olikin nyt vuoden 1974 ”riemuylioppilaista”, jotka lähes seitsenkymppisinä ovat kokoontumassa yhteen Lahdessa. Olin silloin viisikymmentä vuotta sitten yksi heidän opettajistaan, ja totta kai olin iloinen kutsun saatuani. Mutta terveydentilani ei enää ole kehuttava, erityisesti liikkumisessa on vaikeuksia. Niin ollen jouduin vain kiittämään kutsusta toivottaen heille hauskaa iltapäivää, iltaa ja mihin kaikkeen sitten ehtivätkään. Minusta ei kuitenkaan olisi enää juhlimaan pari kymmentä vuotta nuorempien kanssa.
Sen verran kuitenkin sytyin tälle ajatukselle, että aloin selailla vanhoja luokkakuvia, joita olikin kertynyt aika pino. Totesin heti, että en tänä päivänä enää tuntisi ketään kuvissa olevia, sen verran ovat vuodet muokanneet näitäkin nuoria. Erityisesti kiinnitti huomiota poikien tuon aikainen tukkamuoti. Hiukset olivat kaikilla pitkiä kuin seitsemällä veljeksellä vanhoissa Suomi-filmeissä, tai poppareilla, joiden musiikkia tietysti soitettiin uhallakin kovaa ja kaikkialla. Mutta kun aikaa kului, aloin ymmärtää, että jokaisen sukupolven pitää pyristellä irti vanhempien ihmisten sanelemista muodoista. Tukkamuoti oli yksi niistä keinoista millä voitiin säädyllisesti protestoida vanhempia ja tietysti myös opettajia vastaan. Aikanaan sitten tulivat vielä nuo lippikset, joita pidettiin lippa taakse käännettynä joskus luokassakin.
Tästä sitten ajatukseni liukuivat lukiolaisten viime viikolla järjestämiin, hallituksen leikkauksia vastustaviin ulosmarsseihin. Niidenhän piti alkaa samaan aikaan kaikissa lukioissa torstaina 25.4. kello 12.15. Lahden Lyseossa hanke epäonnistui, koska opettajakunta oli sopinut järjestävänsä jonkin hyvinvointipäivän alkaen kello 11.15. Oppilaat päästettiin silloin kotiin, joten protestin kärki saatiin taitettua. Tulee miettineeksi, mitä tällä luultiin voitettavan. Entisenä Lyseon lukion lehtorina tiedän kyllä, että molemmat rehtorit ovat taitavia pedagogeja ja organisaattoreita. Lähellä on ajatus, että siellä nuoremmassa opettajakunnassa on niin poliittisesti valveutunutta väkeä, että rehtorit taipuivat heidän painostukseensa. Olen ollut täysin palvelleena siitä talosta eläkkeellä jo muutamaa kuukautta vaille 25 vuotta, joten muuta arviota en osaa tehdä.
Eli vieläkin: Mitä tällä operaatiolla voitettiin? Nuoruuteen kuuluu oman tien etsiminen ja protestointi. Kyllä sitä pitää pystyä sietämään, mikäli se pysyy kohtuullisissa rajoissa. Nyt olisi pysynyt, eikä Orpolta ja Purralta olisi liioin otettu mitään pois.
Menneellä viikolla sain kutsun luokkakokoukseen. En oman ylioppilasluokkani, silla tuskin meistä erään eteläpohjalaisen suuren koulun vuoden 1955 ylioppilaista on enää juuri keitään jäljellä, tai ainakaan kykeneviä matkustamaan. Jos voisin lähteä matkaan, toteuttaisin ehkä vitsiä siitä vanhasta herrasta, joka oli junassa matkalla entiselle koulupaikkakunnalleen luokkajuhlaa viettämään, vaikka edelliselläkään kerralla ei ollut enää ketään muita paikalla.
Kysymys olikin nyt vuoden 1974 ”riemuylioppilaista”, jotka lähes seitsenkymppisinä ovat kokoontumassa yhteen Lahdessa. Olin silloin viisikymmentä vuotta sitten yksi heidän opettajistaan, ja totta kai olin iloinen kutsun saatuani. Mutta terveydentilani ei enää ole kehuttava, erityisesti liikkumisessa on vaikeuksia. Niin ollen jouduin vain kiittämään kutsusta toivottaen heille hauskaa iltapäivää, iltaa ja mihin kaikkeen sitten ehtivätkään. Minusta ei kuitenkaan olisi enää juhlimaan pari kymmentä vuotta nuorempien kanssa.
Sen verran kuitenkin sytyin tälle ajatukselle, että aloin selailla vanhoja luokkakuvia, joita olikin kertynyt aika pino. Totesin heti, että en tänä päivänä enää tuntisi ketään kuvissa olevia, sen verran ovat vuodet muokanneet näitäkin nuoria. Erityisesti kiinnitti huomiota poikien tuon aikainen tukkamuoti. Hiukset olivat kaikilla pitkiä kuin seitsemällä veljeksellä vanhoissa Suomi-filmeissä, tai poppareilla, joiden musiikkia tietysti soitettiin uhallakin kovaa ja kaikkialla. Mutta kun aikaa kului, aloin ymmärtää, että jokaisen sukupolven pitää pyristellä irti vanhempien ihmisten sanelemista muodoista. Tukkamuoti oli yksi niistä keinoista millä voitiin säädyllisesti protestoida vanhempia ja tietysti myös opettajia vastaan. Aikanaan sitten tulivat vielä nuo lippikset, joita pidettiin lippa taakse käännettynä joskus luokassakin.
Tästä sitten ajatukseni liukuivat lukiolaisten viime viikolla järjestämiin, hallituksen leikkauksia vastustaviin ulosmarsseihin. Niidenhän piti alkaa samaan aikaan kaikissa lukioissa torstaina 25.4. kello 12.15. Lahden Lyseossa hanke epäonnistui, koska opettajakunta oli sopinut järjestävänsä jonkin hyvinvointipäivän alkaen kello 11.15. Oppilaat päästettiin silloin kotiin, joten protestin kärki saatiin taitettua. Tulee miettineeksi, mitä tällä luultiin voitettavan. Entisenä Lyseon lukion lehtorina tiedän kyllä, että molemmat rehtorit ovat taitavia pedagogeja ja organisaattoreita. Lähellä on ajatus, että siellä nuoremmassa opettajakunnassa on niin poliittisesti valveutunutta väkeä, että rehtorit taipuivat heidän painostukseensa. Olen ollut täysin palvelleena siitä talosta eläkkeellä jo muutamaa kuukautta vaille 25 vuotta, joten muuta arviota en osaa tehdä.
Eli vieläkin: Mitä tällä operaatiolla voitettiin? Nuoruuteen kuuluu oman tien etsiminen ja protestointi. Kyllä sitä pitää pystyä sietämään, mikäli se pysyy kohtuullisissa rajoissa. Nyt olisi pysynyt, eikä Orpolta ja Purralta olisi liioin otettu mitään pois.
8. (33.) Eurooppalaisen äärioikeiston juuret
Poliittiset mielipiteet näyttävät heilahtelevan monisa maissa puolelta toiselle, usein poliittisen keskiviivan yli. Parhaiten tämä näkyy kaksipuoluemaissa, esimerkkiksi USA:ssa ja Britanniassa, joka sekin on käytännössä kaksipuoluemaa, monesti näin käy muuallakin. Suomessa on monipuoluejärjestelmä, mutta niin vain täällä meilläkin eduskunta ja sen mukana hallituskin siirtyivät, tällä kertaa konservatiivisempaan suuntaan. Euroopassa on tulollaan samanlainenm trendi, ja kesäkuussa pidettävissä EU:n vaaleissa uskotaan saman suuntauksen jatkuvan. Vaikka viime vuosisadan alkupuolen olot olivat aivan toiset, tekee mieli kuitenkin kaivella esiin sellaisia juurisyitä, jotka saattavat vieläkin kansakunnn muistissa muhia. Aloitan seuraavassa siis tuolta lähes sadan vuoden takaa.
Aikaisemmin olen todennut, että Benito Mussolini käytti hyväkseen runoilija Gabriele d`Annunzion valtavaa kansansuosiota mm. rakennuttamalla häntä varten todella komean hautamuistomerkin il Vittoriale -alueelle Gardonen kaupunkiin Gardajärven länsirannalla. D`Annunzio oli elinaikanaan varsin vaivautunut Mussolinin huomiosta. Varsinaisesti italialainen fasismi syntyi I maailmansodan tappioista ja italialaisten kokemista nöyryytyksistä, mutta myös sekoilevasta sisäpolitiikasta. Kaikki tämä vaikutti siihen, että niin alempi keskiluokka, oikeistolainen yläluokka, sotaveteraanit ja upseerit panivat toivonsa Mussolinin retoriikkaan. Haluttiin kieltää muut puolueet, kommunistien toiminta, juutalaisten johtoasemat, kehittää rasistisia toimintoja. Haikailtiin paluuta loistavaan menneisyyteen, muisteltiin Rooman valtakunnan loiston aikoja. Sieltä saatiin symbolitkin, mm. vitsakimput, fasces, joita roomalaiset liktorit olivat kantaneet järjestystä vaaliessaan. Pieniä vitsakimppuja, paremminkin tupsuja sijoitettiin mm. sotilaspäähineisin.
Vielä selvemmin Saksan natsismi syntyi hävityn sodan raunioille. Osansa siihen oli voittajavaltioiden ymmärtämättömyys: äärimmäisen ankarat rauhanehdot löivät saksalaiset kanveesiin, sotakorvaukset aiheuttivat suuria vaikeuksia talouselämälle ja ihmisille köyhyyttä. Saksaa koetteli myös ennen näkemättömällä tavalla se talouslama, joka alkoi USA:sta vuonna 1929. Pahinta ehkä oli kuiteinkin se nöyryytys, jonka koko kansakunta koki saaneensa osakseen. Hitleriä kuunneltiin.
Osittain samanlaisista aineksista on nykypäivänkin totalitaariset järjestelmät tai ainakin taipumukset niihin tehty. Trumpin demagogia on tavoittanut paljon vaikeuksien pelossa olevia kansalaisia, kaupunkien osattomia, keskilännen maaseutuasukkaita, ja kaikkia niitä, jotka pelkäävät ihmisvyöryjä latinalaisesta Amerikasta etelärajallaan. Putin rakentaa komentojaan venäläisten jatkuville unelmille aluelaajennuksista, Venäjän mahtuvuuden ajan muistoille, pelottelulle siitä, että rappeutunut ”fasistinen” länsi uhkaa venäläisen elämänmuodon olemassaoloa. Ukrainaakaan kuulemma ei ole oikeasti olemassa, se on vanhaa venäläistä ydinaluetta. Sisäiset ongelmat pyritään niin USA:ssa kuin Venäjälläkin peittämään ohjaamalla toiminta ja ajatukset ulkopolitiikkaan. Venäjällä tämä on ehkä helpompaakin, pitkä maaorjuuden kausi, teollistumisvaihe ja Stalinin julma hallinto ovat muokanneet kansanluonnetta. Kiinassa ja Pohjois-Koreassa on omat juurisyynsä, suurta Kiinaa ei varmaan demokraattisin keinoin voisi hallitakaan, ei edes Venäjää, sillä seurauksena olisi suuri hajaannus ja kaikkien sisällisota kaikkia vastaan.
Poliittiset mielipiteet näyttävät heilahtelevan monisa maissa puolelta toiselle, usein poliittisen keskiviivan yli. Parhaiten tämä näkyy kaksipuoluemaissa, esimerkkiksi USA:ssa ja Britanniassa, joka sekin on käytännössä kaksipuoluemaa, monesti näin käy muuallakin. Suomessa on monipuoluejärjestelmä, mutta niin vain täällä meilläkin eduskunta ja sen mukana hallituskin siirtyivät, tällä kertaa konservatiivisempaan suuntaan. Euroopassa on tulollaan samanlainenm trendi, ja kesäkuussa pidettävissä EU:n vaaleissa uskotaan saman suuntauksen jatkuvan. Vaikka viime vuosisadan alkupuolen olot olivat aivan toiset, tekee mieli kuitenkin kaivella esiin sellaisia juurisyitä, jotka saattavat vieläkin kansakunnn muistissa muhia. Aloitan seuraavassa siis tuolta lähes sadan vuoden takaa.
Aikaisemmin olen todennut, että Benito Mussolini käytti hyväkseen runoilija Gabriele d`Annunzion valtavaa kansansuosiota mm. rakennuttamalla häntä varten todella komean hautamuistomerkin il Vittoriale -alueelle Gardonen kaupunkiin Gardajärven länsirannalla. D`Annunzio oli elinaikanaan varsin vaivautunut Mussolinin huomiosta. Varsinaisesti italialainen fasismi syntyi I maailmansodan tappioista ja italialaisten kokemista nöyryytyksistä, mutta myös sekoilevasta sisäpolitiikasta. Kaikki tämä vaikutti siihen, että niin alempi keskiluokka, oikeistolainen yläluokka, sotaveteraanit ja upseerit panivat toivonsa Mussolinin retoriikkaan. Haluttiin kieltää muut puolueet, kommunistien toiminta, juutalaisten johtoasemat, kehittää rasistisia toimintoja. Haikailtiin paluuta loistavaan menneisyyteen, muisteltiin Rooman valtakunnan loiston aikoja. Sieltä saatiin symbolitkin, mm. vitsakimput, fasces, joita roomalaiset liktorit olivat kantaneet järjestystä vaaliessaan. Pieniä vitsakimppuja, paremminkin tupsuja sijoitettiin mm. sotilaspäähineisin.
Vielä selvemmin Saksan natsismi syntyi hävityn sodan raunioille. Osansa siihen oli voittajavaltioiden ymmärtämättömyys: äärimmäisen ankarat rauhanehdot löivät saksalaiset kanveesiin, sotakorvaukset aiheuttivat suuria vaikeuksia talouselämälle ja ihmisille köyhyyttä. Saksaa koetteli myös ennen näkemättömällä tavalla se talouslama, joka alkoi USA:sta vuonna 1929. Pahinta ehkä oli kuiteinkin se nöyryytys, jonka koko kansakunta koki saaneensa osakseen. Hitleriä kuunneltiin.
Osittain samanlaisista aineksista on nykypäivänkin totalitaariset järjestelmät tai ainakin taipumukset niihin tehty. Trumpin demagogia on tavoittanut paljon vaikeuksien pelossa olevia kansalaisia, kaupunkien osattomia, keskilännen maaseutuasukkaita, ja kaikkia niitä, jotka pelkäävät ihmisvyöryjä latinalaisesta Amerikasta etelärajallaan. Putin rakentaa komentojaan venäläisten jatkuville unelmille aluelaajennuksista, Venäjän mahtuvuuden ajan muistoille, pelottelulle siitä, että rappeutunut ”fasistinen” länsi uhkaa venäläisen elämänmuodon olemassaoloa. Ukrainaakaan kuulemma ei ole oikeasti olemassa, se on vanhaa venäläistä ydinaluetta. Sisäiset ongelmat pyritään niin USA:ssa kuin Venäjälläkin peittämään ohjaamalla toiminta ja ajatukset ulkopolitiikkaan. Venäjällä tämä on ehkä helpompaakin, pitkä maaorjuuden kausi, teollistumisvaihe ja Stalinin julma hallinto ovat muokanneet kansanluonnetta. Kiinassa ja Pohjois-Koreassa on omat juurisyynsä, suurta Kiinaa ei varmaan demokraattisin keinoin voisi hallitakaan, ei edes Venäjää, sillä seurauksena olisi suuri hajaannus ja kaikkien sisällisota kaikkia vastaan.
Vladimir Putin poikkesi ohikulkumatkallaan Italiaan tervehtimään Silvio Berlusconia, josta oli tullut Italian pääministeri. Kerberoksen eli Kalevi Laalon oivallus oli, että hän kuvasi Putinin osittain Stalinin näköiseksi.
Ehkä Berlusconi olikin sitten jonkinlainen myöhempi jäljitelmä Mussolinista, tosin eri aikakaudelta ja erilaisessa poliittisessa tilanteessa. Hän menehtyi viime vuoden puolella 87-vuotiaana. Parhai-na vuosinaan hän hallitsi italialaista poliitista ilmapiiriä erityisesti omistamansa sano-malehti- ja televisioimperiumin avulla.
Ehkä Berlusconi olikin sitten jonkinlainen myöhempi jäljitelmä Mussolinista, tosin eri aikakaudelta ja erilaisessa poliittisessa tilanteessa. Hän menehtyi viime vuoden puolella 87-vuotiaana. Parhai-na vuosinaan hän hallitsi italialaista poliitista ilmapiiriä erityisesti omistamansa sano-malehti- ja televisioimperiumin avulla.
----------
Entä sitten Suomessa? Meillä sisällissodan jälkeinen tyytymättömyys purkautui oikeistolaisessa lapuanliikkeessä. Lähestyvä suursota kuitenkin yhdisti kansan kaksi suurinta ryhmää, maalaisliiton ja sosiaalidemokraatit samaan hallitukseen. Nopea teollistuminen, ja maaseudun ihmisten vaikeudet, sisäinen muuttoliike kaupunkeihin ja suurten ikäluokkien muuttoaallot Ruotsiin antoivat 1960-luvulla tilaa Veikko Vennamolle, joka ei saanut mieleistään asemaa maalaisliitossa, sittemmin keskustapuolueessa. Hän oli noussut maineeseen sisäasiainministeriön asutusasiainosaston pääjohtajana hoidettuaan mallikkaasti karjalaisten asuttamisen muualle Suomeen. Kun vuonna 1956 suunnittelin kunnallisuraa, ja olin töissä kunnantoimistossa, osallistuin työpaikkani väen kanssa kunnallispäiville Kurikassa. Veikko Vennamo oli siellä pääpuhujana, ja kyllä kunnioitus häntä kohtaan oli todella käsinkosketeltavaa. Hän oli maineensa huipulla.
SMP (1959–1995) olikin nimenomaan todella maaseudun puolue. Kun se kuihtui, löysivät Timo Soini, Urpo Leppänen ja Raimo Vistbacka uuden sävelen osittain vanhoista aineksista. Puhemies Jussi Halla-ahon ja valtiovarainministeri Riikka Purran nykyinen perussuomalaiset jatkaa puolueen ydinsanomaa uusin vivahtein eräänlaisen hovikelpoisuuden saavuttaneena.
--------
Suomalaisen äärioikeiston historiaan kuluu paljon aika surkuhupaistakin kerrottavaa. Monet varmaan muistavat sen Juvalta kotoisin olleen, maastavedon Suomen mestarin Ano Turtiaisen, joka oli erotettu perussuomalaisten eduskuntaryhmästä, joten hän istui viime kauden eduskunnassa yksinään siellä takarivissä. Hän perusti sitten oman puolueenkin, nimeltä Valta kuuluu kansalle (VKK). Eduskunnassa hän puolueensa ainoana edustajana käytti puheenvuoroja, joita muut kansanedustajat vaieten muualle katsellen kuuntelivat. Kun Turtiainen osoitti kyselytunnilla kysymyksensä ministerille, tapasi tämä aivan kohteliaasti vastata muutamalla sanalla. Viime tiedot kertovat, että Turtiainen on erotettu puolueestaan Venäjä-kytköstensä takia. Niistä oli joitain viitteitä havaittavissa jo hänen eduskuntakaudellaan, joka jäi yhden nelivuotiskauden mittaiseksi. Kuulemma puolue on antanut tälle VKK -kirjainyhdistelmälle uuden merkityksen: Valta kuuluu Kristukselle.
Näissä tunnelmissa ajatukset harhailevat, ja tulee mieleen eräs eduskunnan kyselytunti jostain sieltä 1960-luvulta. Presidentin poika Matti Kekkonen toimi kulkulaitosten ja yleistentöiden ministerinä Paasion hallituksessa 1967–1968. Kysymyksessä oli ns. jämäpaikka, sillä aikaisempi ministeri oli eronnut, ja Matti Kekkonen jatkoi hallituskauden loppuun. Joku silloisen SKDL:n ilmeisesti vähän yksinkertainen edustaja esitti kysymyksen: ”Onko hallitus tietoinen työllisyyden heikentymisestä?” Matti Kekkonen vastasi siihen yhdellä sanalla: ”Kyllä”.
Ja kun tässä muistoissa eletään, niin lisättäköön tähän vielä muistuma joltain vuodelta aivan 1940-luvun lopulta. Perheemme asui silloin Haapamäellä, ja kävin sikäläisen yhteiskoulun ensimmäistä tai toista luokaa. Olimme kesällä taas Nurmossa, isäni kotipitäjässä isovanhempien luona. Ja kun Nurmossa oltiin, niin tottakai kävimme katsomassa pesäpallo-otteluita. Ehkä parisataa katsojaa vetänyt katsomo oli täynnä, hurrattiin ja taputettiin. Kun peli oli päättynyt, ja palkinnot oli jaettu, kansa jäi istumaan omille paikoilleen. Syynä oli se, että sen ajan eräänlainen suuruus, Suomen ensimmäiseksi populistiksikin mainittu, Radikaalisen kansanpuolueen johtaja Ernesti Hentunen oli tulossa puhumaan. Hän oli perustanut tuekseen lehdenkin, jonka nimi oli Totuuden torvi. Pesäpallokatsomon eteen tuotiin pieni pöytä, jonka päälle aseteltiin pöytäliina ja kukkavaasi. Kovasti hän puhui kovia asioita, ja väki hörähteli aina hänen jutuilleen. Itse en kovinkaan paljon hänen puheestaan ymmärtänyt, mutta kyllähän tuon tunnelman siellä aisti. Yhden Hentusen jutun kuitenkin muistan vieläkin: ”Kerran olin menossa Milanon Scalaan oopperaan paavin kanssa. Olimme aivan viimeisiä, ja kansa oli jo asettunut paikoilleen. Kun siinä sitten etenimme käytävää etupenkin paikoillemme, kansa alkoi supista. Kun kuuntelin tarkemmin, he kyselivät tosiltaan: Kuka on tuo mies, joka tulee tänne Hentusen kanssa?”
Entä sitten Suomessa? Meillä sisällissodan jälkeinen tyytymättömyys purkautui oikeistolaisessa lapuanliikkeessä. Lähestyvä suursota kuitenkin yhdisti kansan kaksi suurinta ryhmää, maalaisliiton ja sosiaalidemokraatit samaan hallitukseen. Nopea teollistuminen, ja maaseudun ihmisten vaikeudet, sisäinen muuttoliike kaupunkeihin ja suurten ikäluokkien muuttoaallot Ruotsiin antoivat 1960-luvulla tilaa Veikko Vennamolle, joka ei saanut mieleistään asemaa maalaisliitossa, sittemmin keskustapuolueessa. Hän oli noussut maineeseen sisäasiainministeriön asutusasiainosaston pääjohtajana hoidettuaan mallikkaasti karjalaisten asuttamisen muualle Suomeen. Kun vuonna 1956 suunnittelin kunnallisuraa, ja olin töissä kunnantoimistossa, osallistuin työpaikkani väen kanssa kunnallispäiville Kurikassa. Veikko Vennamo oli siellä pääpuhujana, ja kyllä kunnioitus häntä kohtaan oli todella käsinkosketeltavaa. Hän oli maineensa huipulla.
SMP (1959–1995) olikin nimenomaan todella maaseudun puolue. Kun se kuihtui, löysivät Timo Soini, Urpo Leppänen ja Raimo Vistbacka uuden sävelen osittain vanhoista aineksista. Puhemies Jussi Halla-ahon ja valtiovarainministeri Riikka Purran nykyinen perussuomalaiset jatkaa puolueen ydinsanomaa uusin vivahtein eräänlaisen hovikelpoisuuden saavuttaneena.
--------
Suomalaisen äärioikeiston historiaan kuluu paljon aika surkuhupaistakin kerrottavaa. Monet varmaan muistavat sen Juvalta kotoisin olleen, maastavedon Suomen mestarin Ano Turtiaisen, joka oli erotettu perussuomalaisten eduskuntaryhmästä, joten hän istui viime kauden eduskunnassa yksinään siellä takarivissä. Hän perusti sitten oman puolueenkin, nimeltä Valta kuuluu kansalle (VKK). Eduskunnassa hän puolueensa ainoana edustajana käytti puheenvuoroja, joita muut kansanedustajat vaieten muualle katsellen kuuntelivat. Kun Turtiainen osoitti kyselytunnilla kysymyksensä ministerille, tapasi tämä aivan kohteliaasti vastata muutamalla sanalla. Viime tiedot kertovat, että Turtiainen on erotettu puolueestaan Venäjä-kytköstensä takia. Niistä oli joitain viitteitä havaittavissa jo hänen eduskuntakaudellaan, joka jäi yhden nelivuotiskauden mittaiseksi. Kuulemma puolue on antanut tälle VKK -kirjainyhdistelmälle uuden merkityksen: Valta kuuluu Kristukselle.
Näissä tunnelmissa ajatukset harhailevat, ja tulee mieleen eräs eduskunnan kyselytunti jostain sieltä 1960-luvulta. Presidentin poika Matti Kekkonen toimi kulkulaitosten ja yleistentöiden ministerinä Paasion hallituksessa 1967–1968. Kysymyksessä oli ns. jämäpaikka, sillä aikaisempi ministeri oli eronnut, ja Matti Kekkonen jatkoi hallituskauden loppuun. Joku silloisen SKDL:n ilmeisesti vähän yksinkertainen edustaja esitti kysymyksen: ”Onko hallitus tietoinen työllisyyden heikentymisestä?” Matti Kekkonen vastasi siihen yhdellä sanalla: ”Kyllä”.
Ja kun tässä muistoissa eletään, niin lisättäköön tähän vielä muistuma joltain vuodelta aivan 1940-luvun lopulta. Perheemme asui silloin Haapamäellä, ja kävin sikäläisen yhteiskoulun ensimmäistä tai toista luokaa. Olimme kesällä taas Nurmossa, isäni kotipitäjässä isovanhempien luona. Ja kun Nurmossa oltiin, niin tottakai kävimme katsomassa pesäpallo-otteluita. Ehkä parisataa katsojaa vetänyt katsomo oli täynnä, hurrattiin ja taputettiin. Kun peli oli päättynyt, ja palkinnot oli jaettu, kansa jäi istumaan omille paikoilleen. Syynä oli se, että sen ajan eräänlainen suuruus, Suomen ensimmäiseksi populistiksikin mainittu, Radikaalisen kansanpuolueen johtaja Ernesti Hentunen oli tulossa puhumaan. Hän oli perustanut tuekseen lehdenkin, jonka nimi oli Totuuden torvi. Pesäpallokatsomon eteen tuotiin pieni pöytä, jonka päälle aseteltiin pöytäliina ja kukkavaasi. Kovasti hän puhui kovia asioita, ja väki hörähteli aina hänen jutuilleen. Itse en kovinkaan paljon hänen puheestaan ymmärtänyt, mutta kyllähän tuon tunnelman siellä aisti. Yhden Hentusen jutun kuitenkin muistan vieläkin: ”Kerran olin menossa Milanon Scalaan oopperaan paavin kanssa. Olimme aivan viimeisiä, ja kansa oli jo asettunut paikoilleen. Kun siinä sitten etenimme käytävää etupenkin paikoillemme, kansa alkoi supista. Kun kuuntelin tarkemmin, he kyselivät tosiltaan: Kuka on tuo mies, joka tulee tänne Hentusen kanssa?”
7. (32.) Onko kapitalismi vain suuri illuusio?
Joskus on oikein ja kohtuullista tutustua 2010-luvulla aikuisikään ehtineiden nuorten ihmisten ajatuksiin, heillehän me tämän maailman jätämme. He saattavat nimittää itseään jälkimilleniaaleiksi kuten tässä esitellyn teoksen tekijät, Tampereen yliopistossa opiskelleet Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa. Tämän kirjan kanssa on hyvä tsempata omia tietojaan ja asenteitaan, kerrata, mitä on syytä kerrata, tutustua uusiin asioihin, jotka muuten saattaisivat jäädä tutustumatta.
Joskus on oikein ja kohtuullista tutustua 2010-luvulla aikuisikään ehtineiden nuorten ihmisten ajatuksiin, heillehän me tämän maailman jätämme. He saattavat nimittää itseään jälkimilleniaaleiksi kuten tässä esitellyn teoksen tekijät, Tampereen yliopistossa opiskelleet Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa. Tämän kirjan kanssa on hyvä tsempata omia tietojaan ja asenteitaan, kerrata, mitä on syytä kerrata, tutustua uusiin asioihin, jotka muuten saattaisivat jäädä tutustumatta.
Ensimmäisenä pomppaa esille jo heti johdannossa käsiteselvennys, joka joskus yleisessä keskustelussa saattaa jäädä huomaamatta. Usein kapitalismia on kutsuttu markkinataloudeksi, vaikka nämä kaksi eivät ole toistensa synonyymeja. Kapitalismi on kirjoittajien mielestä markkinatalouden vääristymä, sillä se vaatii varallisuuden jatkuvaa kasvattamista. Siinä myös rahan valta läpäisee kaikki elämän osa-alueet. Jos elämme vain pelkässä markkinataloudessa, tavarat vaihtuvat, kysyntä ja tarjonta määräävät hinnat, pyörät pyörivät, mutta mieluummin kaikella kohtuudella.
Kirjoittajien mielestä kapitalismi on uusi uskontomme, johon uskomme lasittunein silmin kuin keskiajan ihmiset papin mutinaan. Lähes yksimieliset taloustieteilijöiden kuorot, nykyajan papisto, odottaa meidän kuuntelevan hartaina ilman vastaväitteitä: kasvattakaa taloutta, antakaa rahan ohjata. Kirja etenee yhdeksän alaluvun kautta loppupäätelmään siitä, että kapitalismia ei voi korjata, sillä teknologiakaan ei voi pelastaa meitä, kapitalismin uudistuminenkaan ei voi muuttaa valtasuhteita. Ainoa vaihtoehto on perusteellinen muutos ajattelussa ja toiminnassa.
Kirjoittajien mielestä kapitalismi on uusi uskontomme, johon uskomme lasittunein silmin kuin keskiajan ihmiset papin mutinaan. Lähes yksimieliset taloustieteilijöiden kuorot, nykyajan papisto, odottaa meidän kuuntelevan hartaina ilman vastaväitteitä: kasvattakaa taloutta, antakaa rahan ohjata. Kirja etenee yhdeksän alaluvun kautta loppupäätelmään siitä, että kapitalismia ei voi korjata, sillä teknologiakaan ei voi pelastaa meitä, kapitalismin uudistuminenkaan ei voi muuttaa valtasuhteita. Ainoa vaihtoehto on perusteellinen muutos ajattelussa ja toiminnassa.
Kirjan sanoma on varsin pessimistinen, ja jonkinlainen dystooppinen tulevaisuuden näkymä vaanii koko ajan taustalla. Monet vannovat jatkuvan kasvun tärkeyteen, mutta kirjoittajat vakuuttavat, että juuri se tuhoaa kaiken. Kapitalismin taustalla on orjuus, ja globaali etelä on resurssipankkina. On velkaa ja vallankäyttöä, jossa demokratiakin lamaantuu. Hoivatyölle ei anneta arvoa, ja työelämä aiheuttaa ahdistusta.
Kirjan vaaleanpunainen sävy näkyy myös siinä, miten siinä kuvataan talouskuria, joka koituu vain varakkaimman kansanosan hyväksi. Tavalliset ihmiset pidetään vaikeita käsitteitä käyttäen todellisten ongelmien ulkopuolella. Kirjoittajien nuoruudessa kärsittiin vielä 1990-luvun laman jälkioireista, USA:sta lähteneestä pankkikriisistä, työttömyydestä ja yt-neuvotteluista. Sitä ovat sävyttäneet jatkuvat tehostamisvaatimukset, kilpailuttaminen ja tieto mielenterveysongelmien lisääntymisestä. Vai onko sitten niin, että ne ovat herkistäneet aistimaan tätä meidän yhteistä ympäristöämme meitä vanhempia herkemmin?
Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan paljon velkasuhteesta, ja ”Suomen saamisesta uudelle kasvu-uralle”. Mutta mitä tämä tarkoittaa yksittäisille ihmisille ja perheille: Julkiset palvelut supistuvat, velkataakka nousee, ja sitä mukaa myös pahoinvointi, päihdeongelmat, rikollisuuden kasvu.
Lopuksi olen kopioinut aivan viimeisiltä sivuilta pari katkelmaa eräänlaiseksi lopputulemaksi, ja tietysti kaiken tämän edellä olevan jälkeen mietittäväksi.
Kirjan vaaleanpunainen sävy näkyy myös siinä, miten siinä kuvataan talouskuria, joka koituu vain varakkaimman kansanosan hyväksi. Tavalliset ihmiset pidetään vaikeita käsitteitä käyttäen todellisten ongelmien ulkopuolella. Kirjoittajien nuoruudessa kärsittiin vielä 1990-luvun laman jälkioireista, USA:sta lähteneestä pankkikriisistä, työttömyydestä ja yt-neuvotteluista. Sitä ovat sävyttäneet jatkuvat tehostamisvaatimukset, kilpailuttaminen ja tieto mielenterveysongelmien lisääntymisestä. Vai onko sitten niin, että ne ovat herkistäneet aistimaan tätä meidän yhteistä ympäristöämme meitä vanhempia herkemmin?
Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan paljon velkasuhteesta, ja ”Suomen saamisesta uudelle kasvu-uralle”. Mutta mitä tämä tarkoittaa yksittäisille ihmisille ja perheille: Julkiset palvelut supistuvat, velkataakka nousee, ja sitä mukaa myös pahoinvointi, päihdeongelmat, rikollisuuden kasvu.
Lopuksi olen kopioinut aivan viimeisiltä sivuilta pari katkelmaa eräänlaiseksi lopputulemaksi, ja tietysti kaiken tämän edellä olevan jälkeen mietittäväksi.
6.(31.)Miten paljon Orpon ja Purran sakset leikkaavat
Keskiviikkoaamun televisiossa 17.4. Helsingin yliopiston professori Roope Uusitalo ja THL:n lahtelaislähtöinen tutkimusprofessori Heikki Hiilamo keskustelivat edellisenä päivänä julki tuodusta Orpon hallituksen leikkauslistasta. Kuuntelin keskustelua kyllä hieman toisella korvalla, mutta silti jotenkin myönteistä sen sävy tuntui olevan. Voi olla, että jotain on muuttunut vaaliohjelmiin ja hallitusohjelmaan nähden. Aivan tällaista kuvaa eivät tietenkään antaneet oppositiopuolueiden edustajat, jotka löysivät kehysriihen päätöksistä paljonkin huomautettavaa. Näyttää kuitenkin siltä, että riihen päätökset saattavat mennä tällaisenaan läpi, joskin tietenkin jälkikäteen jouduttaneen ehkä korjailemaan pahimpia epäkohtia. Joidenkin väestöryhmien osalta voi leikkauksia tulla useammaltakin suunnalta, joten jonkinlaista balanssia varmaan joudutaan siellä täällä etsimään.
Helppoahan tietysti on tällaisen eläkeläisen täältä omasta kuplasta laukoa melkein mitä vain, ei ole enää aikoihin ollut huoltovelvoitteita, ei ole enää tarvetta ostella mitään, ei ole voimia matkustella, asunto on oma jne. Asutaan vielä Lahdessa, jonka keskussairaalan palveluja tuskin tullaan leikkaamaan. Vaatteitakaan ei ole ostettu varmaan kymmeneen vuoteen, tavaraa on vuosien mittaan kertynyt liiankin kanssa, joten arvonlisäveron kohotuskaan ei krassaa. Varmaan pari vuosikymmentä on tullut jälkikasvulle korostettua, että merkkipäivinä ei saa enää mitään tuoda, mieluummin toivotaan, että jotain vietäisiin pois. Mutta ei se nuoriso liioin mitä tahansa huoli, vain muutaman villapaidan ja yhden nahkarotsin olen saanut lähtemään sen jälkeen, kun pojanpojat venyivät miesten mittoihin.
Pystyn tietenkin arvioimaan vain omaa tilannettani. Ensin vähän siristin silmiäni, kun luin, että 23.000:n ja 59.000:n välille osuvat bruttoeläketulot joutuvat kiristyksen alle. Eläketulojahan verotetaan muutenkin tiukemmin kuin palkkatuloja, joten veroprosentti on jo ennestään korkeampi. Lisäkorotuksia kertyy minulle YLE:n eläkekoneen mukaan vuodessa jotain kolmen ja neljän sadan euron välillä. Vakiintuneen elämäntilanteen vuoksi tällä ei ole paljon merkitystä.
En lähde arvioimaan muiden tulon- tai eläkkeensaajien tilannetta, moniaalla suunnalla on tuntuviakin vaikeuksia. Nyt päivää myöhemmin on erilaisissa keskusteluissa ja uutisissa tullut esille vaikeuksia sosiaaliturvan, terveydenhoidon ja kulttuurielämän puolelta. Lisäksi on monia aloja, joilla ei leikkauksia nähdä, on myös veronkiertoa, johon ei päästä tarttumaan, tai johon ei haluta tarttua. Kun esimerkiksi olen saanut seurakseni erään perussairauden, olen vastaanotolle päästäkseni hakeutunut usein yksityislääkärille. Ensin ihmettelin, että laskussa ei lukenutkaan lääkärin nimeä, vaan jonkin yhtiön. Selvisi, että tässähän taas on niitä listaamattomia yrityksiä. Monella muullakin ammatinharjoittajalla on oma ”palkkayhtiönsä”, esimerkiksi eri alojen esiintyjillä, kirjoittajilla jne. Lisäksi tätä porsaanreikää käyttävät monet muutkin yrittäjät, oli heillä sitten teollista toimintaa tai muuta liiketoimintaa. Asiaa on puolusteltu sillä, että verottamalla varsinkin pienyrittäjien toiminta loppuisi, sillä eletään riskialttiissa maailmassa, jossa pienetkin muutokset esimerkiksi tilauskannassa saattavat osoittautua turmiollisiksi.
Mutta onhan sitä muutakin veronkiertoa olemassa, käytetään hyväksi mm. ns. veroparatiisimaita tai monimutkaista ketjuttamista, josta verottaja ei oikein pysy perillä. Entä sitten sadat tuhannet osan vuotta lämpimissä maissa elävät eläkeläiset, jotka maiden välisten verosopimusten nojalla elelevät kohdemaan tuntuvasti pienemmän verotuksen alla. Ns. virkaeläkkeistä kai ei tällaista mahdollisuutta saa, mutta onhan niitä monenlaisia muitakin eläkejärjestelmiä esimerkiksi yksityispuolella. Usein käy niin, että jossain eteläisten maiden rannoilla vietetään osaa vuotta kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ja tullaan sitten raihnaisuuden lisääntyessä takaisin Suomeen täkäläisen terveydenhoidon piiriin. Tunsin aikoinaan erään tällaisen henkilön, joka vielä ylpeili sillä, että verot olivat siinä toisessa maassa vain puolet siitä mitä Suomessa. Mutta sitten hänen vaimonsa sairastui pysyvästi, ja sai täällä Suomessa satojen tuhansien hoidot. Eli jälleen kelpasivat Suomenkin verot.
Oma lukunsa ovat vielä yritystuet, joissa olisi paljon perattavaa. Ihmettelen esimerkiksi sitä, että sellainen firma kuin Viking Line saa niitä, vaikka matkustajia kyllä riittää niin Tallinnan, Maarianhaminan kuin Tukholmankin reiteillä. Suuryritys ei tietysti hevillä tukieuroistaan luovu, kun on kerran alkanut niitä saada. Monenlaiset lobbarit pyörivät tälläkin alalla, ja he väsyttävät kassanvalvojia pommittamalla vaatimuksillaan vuodesta toiseen.
Keskiviikkoaamun televisiossa 17.4. Helsingin yliopiston professori Roope Uusitalo ja THL:n lahtelaislähtöinen tutkimusprofessori Heikki Hiilamo keskustelivat edellisenä päivänä julki tuodusta Orpon hallituksen leikkauslistasta. Kuuntelin keskustelua kyllä hieman toisella korvalla, mutta silti jotenkin myönteistä sen sävy tuntui olevan. Voi olla, että jotain on muuttunut vaaliohjelmiin ja hallitusohjelmaan nähden. Aivan tällaista kuvaa eivät tietenkään antaneet oppositiopuolueiden edustajat, jotka löysivät kehysriihen päätöksistä paljonkin huomautettavaa. Näyttää kuitenkin siltä, että riihen päätökset saattavat mennä tällaisenaan läpi, joskin tietenkin jälkikäteen jouduttaneen ehkä korjailemaan pahimpia epäkohtia. Joidenkin väestöryhmien osalta voi leikkauksia tulla useammaltakin suunnalta, joten jonkinlaista balanssia varmaan joudutaan siellä täällä etsimään.
Helppoahan tietysti on tällaisen eläkeläisen täältä omasta kuplasta laukoa melkein mitä vain, ei ole enää aikoihin ollut huoltovelvoitteita, ei ole enää tarvetta ostella mitään, ei ole voimia matkustella, asunto on oma jne. Asutaan vielä Lahdessa, jonka keskussairaalan palveluja tuskin tullaan leikkaamaan. Vaatteitakaan ei ole ostettu varmaan kymmeneen vuoteen, tavaraa on vuosien mittaan kertynyt liiankin kanssa, joten arvonlisäveron kohotuskaan ei krassaa. Varmaan pari vuosikymmentä on tullut jälkikasvulle korostettua, että merkkipäivinä ei saa enää mitään tuoda, mieluummin toivotaan, että jotain vietäisiin pois. Mutta ei se nuoriso liioin mitä tahansa huoli, vain muutaman villapaidan ja yhden nahkarotsin olen saanut lähtemään sen jälkeen, kun pojanpojat venyivät miesten mittoihin.
Pystyn tietenkin arvioimaan vain omaa tilannettani. Ensin vähän siristin silmiäni, kun luin, että 23.000:n ja 59.000:n välille osuvat bruttoeläketulot joutuvat kiristyksen alle. Eläketulojahan verotetaan muutenkin tiukemmin kuin palkkatuloja, joten veroprosentti on jo ennestään korkeampi. Lisäkorotuksia kertyy minulle YLE:n eläkekoneen mukaan vuodessa jotain kolmen ja neljän sadan euron välillä. Vakiintuneen elämäntilanteen vuoksi tällä ei ole paljon merkitystä.
En lähde arvioimaan muiden tulon- tai eläkkeensaajien tilannetta, moniaalla suunnalla on tuntuviakin vaikeuksia. Nyt päivää myöhemmin on erilaisissa keskusteluissa ja uutisissa tullut esille vaikeuksia sosiaaliturvan, terveydenhoidon ja kulttuurielämän puolelta. Lisäksi on monia aloja, joilla ei leikkauksia nähdä, on myös veronkiertoa, johon ei päästä tarttumaan, tai johon ei haluta tarttua. Kun esimerkiksi olen saanut seurakseni erään perussairauden, olen vastaanotolle päästäkseni hakeutunut usein yksityislääkärille. Ensin ihmettelin, että laskussa ei lukenutkaan lääkärin nimeä, vaan jonkin yhtiön. Selvisi, että tässähän taas on niitä listaamattomia yrityksiä. Monella muullakin ammatinharjoittajalla on oma ”palkkayhtiönsä”, esimerkiksi eri alojen esiintyjillä, kirjoittajilla jne. Lisäksi tätä porsaanreikää käyttävät monet muutkin yrittäjät, oli heillä sitten teollista toimintaa tai muuta liiketoimintaa. Asiaa on puolusteltu sillä, että verottamalla varsinkin pienyrittäjien toiminta loppuisi, sillä eletään riskialttiissa maailmassa, jossa pienetkin muutokset esimerkiksi tilauskannassa saattavat osoittautua turmiollisiksi.
Mutta onhan sitä muutakin veronkiertoa olemassa, käytetään hyväksi mm. ns. veroparatiisimaita tai monimutkaista ketjuttamista, josta verottaja ei oikein pysy perillä. Entä sitten sadat tuhannet osan vuotta lämpimissä maissa elävät eläkeläiset, jotka maiden välisten verosopimusten nojalla elelevät kohdemaan tuntuvasti pienemmän verotuksen alla. Ns. virkaeläkkeistä kai ei tällaista mahdollisuutta saa, mutta onhan niitä monenlaisia muitakin eläkejärjestelmiä esimerkiksi yksityispuolella. Usein käy niin, että jossain eteläisten maiden rannoilla vietetään osaa vuotta kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ja tullaan sitten raihnaisuuden lisääntyessä takaisin Suomeen täkäläisen terveydenhoidon piiriin. Tunsin aikoinaan erään tällaisen henkilön, joka vielä ylpeili sillä, että verot olivat siinä toisessa maassa vain puolet siitä mitä Suomessa. Mutta sitten hänen vaimonsa sairastui pysyvästi, ja sai täällä Suomessa satojen tuhansien hoidot. Eli jälleen kelpasivat Suomenkin verot.
Oma lukunsa ovat vielä yritystuet, joissa olisi paljon perattavaa. Ihmettelen esimerkiksi sitä, että sellainen firma kuin Viking Line saa niitä, vaikka matkustajia kyllä riittää niin Tallinnan, Maarianhaminan kuin Tukholmankin reiteillä. Suuryritys ei tietysti hevillä tukieuroistaan luovu, kun on kerran alkanut niitä saada. Monenlaiset lobbarit pyörivät tälläkin alalla, ja he väsyttävät kassanvalvojia pommittamalla vaatimuksillaan vuodesta toiseen.
5. (30.) Maisteri, tohtori vai peräti professori !
Yle ykkösen iltapäiväohjelma nimeltä Politiikkaradio on ajankohtaisohjelma, jossa käsitellään juuri nyt esillä olevia ajankohtaisia asioita. Perjantaisin on kello 13 alkaen puolen tunnin mittainen osio nimeltä Puheet päreiksi, jossa toimittaja Tapio Pajunen ja dosentti Vesa Heikkinen leikkimielisesti irrottelevat tapahtumien kustannuksella. Perjantaina 12.4. käsiteltiin kolmen professoreiksi mainittujen henkilöiden sanomisia. He olivat Markus Jäntti, Björn Wahlroos ja Alexander Stubb. Wahlroos oli juuri pitänyt esitelmän Suomen talouselämän valuvioista varsin vahvoin sanankääntein. Hän oli puhunut kommareista, ääliöistä, hölinästä verokorotuksia käsiteltäessä. Keskustelukumppanit totesivat ensin, että Wahlroos oli ollut nuorena taistolainen kommunisti, mutta kääntänyt sitten takkinsa perusteellisesti. 1970-luvulla hän oli jonkin aikaa ollut Ruotsalaisen kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professorin tehtävissä. Jäntti on saman alan professorina Tampereella edelleen. Kolmantena mainittiin professori Alexander Stubb. Näiden kolmen rinnastaminen kuului tämän kertaisen ohjelman huumoriosioon. Koko ohjelma on kuultavissa Areenan puolella.
Keskustelussa keskityttiinkin nimenomaan Stubbin ansioihin. Oikeusministeriön verkkosivuilla ja vaalikoneissa Stubbin ammatiksi oli merkitty professori ja tutkinnoksi filosofian tohtori, vaikka hän on itsekin todennut, että hänen pestinsä Firenzessä oli enemmän johtajan pesti kuin akateeminen pesti. Tohtorin tutkinnon hän oli suorittanut arvostetussa London School of Economicsissa. Hän oli jossain vaiheessa rennosti todennut, että hän oli ”Firenzen proffa”. Nämä varsinaiset tittelit olivat kuitenkin tulleet ns. ehdokaslomakkeeseen mukaan. Edellä mainitusta merkinnästä oli tehty kantelu, jonka apulaisoikeuskansleri ratkaisi eräänlaisella ns. nahkapäätöksellä Stubbin eduksi.
Stubbin taannoinen työpaikka, Yliopistollinen Eurooppa-instituutti (European University Institute, EUI) on Italian Firenzessä sijaitseva, Euroopan unionin alainen itsenäinen tutkimus- ja koulutusinstituutti. Sen opettajia kyllä mainittiin professoreiksi ja apulaisprofessoreiksi, mutta esimerkiksi Stubb ei hoitanut siellä mitään akateemista professuuria, eikä hänellä ollut siellä akateemisia toimintoja. Monet ovat muistelleet vertailun vuoksi myös ns. Uppsalan ekonomeja, joilla ei kuitenkaan ollut meille tyypillistä ekonomikoulutusta. Julkisuuteen asia tuli aikanaan siitä, että tuon koulutuksen olivat saaneet mm. presidenttipari Koiviston tytär ja hänen silloinen aviomiehensä. Puheet päreiksi -ohjelmassa otettiin esille vielä mm. Stubbin vaikeudet hänen aikaisemmilla ministerikausillaan, sekä epäonnistuneet yleisön kalastelut erilaisissa hupiohjelmissa. Lisäksi todettiin, että Stubb onnistui korjaamaan imagoaan taannoisessa Elämäni biisi -ohjelmassa, joka osaltaan kenties johdattikin hänet vaalivoittoon.
Siis millainen yliopisto siellä Firenzessä todella oli? Olisiko se verrattavissa jonkinlaiseen opistoon tai kurssikeskukseen, vai miten se oli? On syytä huomata, että yliopisto-sanaa käytetään monissa maissa aika huolettomasti. Aikanaan Englannissa oli myös eräänlaisia ammattikorkeakouluja, mutta jossain vaiheessa niitäkin alettiin nimittää yliopistoiksi. Ja suuressa väkirikkaassa maassa niitä tietysti on paljon. Monet suomalaiset ovat opiskelleet siellä mm. kauppatieteitä ja oikeustiedettä, ja suorittaneet sikäläisiä tutkintoja tultuaan hylätyiksi täkäläisissä pääsykokeissa. Näitä ei kuitenkaan ole noteerattu täysimääräisesti, mm. lakimiesliitto on ärähtänyt eräiden varsin korkeallakin yhteiskunnassa olevien henkilöiden tittelien käytöstä.
Ainakin 50 vuotta sitten tittelien käyttö oli Italiassa melko huoletonta. Osallistuin täällä Suomessa italialaisen, Monte Grappasta kotoisin olleen alppijääkärikuoron kiertueen järjestelyihin. Dottoreksi nämä miehet minua nimittivät, vaikka selitin, että ihan tavallinen maisterihan minä silloin olin. Kesäkuussa 1970 osallistuin Venetsiassa pidettyyn, kolmiviikkoiseen pohjoismaalaisille loppututkinnon suorittaneille järjestettyyn Italian yhteiskunnan ja talouselämän kurssiin. Siitä oli sitten helppo pistäytyä tunnin junamatkan päässä olevaan Bassanoon viikoksi tervehtimään kuoron jäseniä. Nämä nimittivät minua professoriksi, vaikka selitin olevani vain lukion lehtori. Kuoron puheenjohtaja, luokanopettaja oli vuorostaan maestro. Italian kulttuuri-instituutin johtaja Suomessa oli myös dottore.
Amerikan tohtorit
Vielä kirjavampi tilanne on USA:ssa. Toisaalta siellä on paljon maailman parhaiksi rankattuja yliopistoja, mutta on niitä samalla nimellä kulkevia pilvin pimein myös eri puolilla maata, erityisesti pikkukaupungeissa. On tunnettu tosiasia, että suomalaisia on saapunut maahan suomesta englanniksi käännetyn gradunsa kanssa, ja he ovat tulleet takaisin kantaen Doctor of Philosophyn (PhD) titteliä. Tämä on antanut aiheen puhua ns. Amerikan tohtoreista.
Erään tällaisen Amerikan tohtorin elämänkaarta olen päässyt seuraamaan lähemmin. Aloitimme historian opiskelumme syksyllä 1957 Helsingin yliopistossa. Seuraavana vuonna hän ilmoitti tittelikseen rehtori. Tuohon aikaan suuret ikäluokat tulvivat vanhoihin oppikouluihin, ja pääsyvaatimukset kiristyivät kohtuuttomasti. Niinpä varakkaat kansalaiset alkoivat perustaa lapsilleen oppikouluja eri puolille Suomea, mm. tuohon aikaan saivat alkunsa Lahdessakin Salpausselän, Mukkulan ja Kiveriön yhteiskoulut. Tuo opiskelutoverimme oli lyöttäytynyt yhteen joidenkin helsinkiläisten perheiden kanssa, koulu perustettiin Helsingin pohjoisosaan aluksi kahden luokan suuruisena, ja hänestä tuli sen rehtori, vaikka omatkin opinnot olivat vielä alkuvaiheessa. Seuraavan kerran kuulin hänestä vuosia myöhemmin silloin, kun hän haki Orimattilan yhteiskoulun rehtorin virkaa nimikkeellä PhD, jonka hän huolettomasti oli kääntänyt filosofian tohtoriksi. Pienen kalabaliikin jälkeen hänet kuitenkin syrjäytettiin. Näin ei vähän myöhemmin käynyt Helsingissä, jossa hänestä tuli erään merkittävän koulun rehtori. Ilmeistä organisaatiokykyä hänellä kuitenkin oli, koulu alkoi myös menestyä omalla erikoisalallaan. Mutta sitten eräs koulua lähellä oleva henkilö kanteli hänestä osoittaen, että hän oli johtanut valintatilanteessa johtokuntaa harhaan. Kun rehtori kuitenkin oli osoittautunut päteväksi toimissaan, teki kouluhallitus ns. nahkapäätöksen, ei vienyt asiaa poliisille, mutta velvoitti korjaamaan tittelin koulun nimikirjaan, kun ”oli epähuomiossa jättänyt merkinnän vajaaksi”, tai jotain sinne päin se oli.
Vielä suurempi skandaali syntyi ensin Helsingin Finlandia-talon ja sitten Tampere -talon johtajana toimineen Carl Öhmanin ympärille. Hän oli ilmoittanut väitelleensä Michiganin yliopistossa, mutta väitöskirjaa ei löytynyt mistään. Tohtorin arvon hän oli muka saanut eräältä säätiöltä, mutta edes koko säätiötä ei löytynyt mistään. Öhman oli aikoinaan tehnyt lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa, mutta sitten todettiin jälkikäteen, että lisensiaatintyö perustui väärennettyihin lähteisiin. Hän oli esiintynyt myös professorin tittelillä, mutta siitäkään ei löytynyt kunnon todisteita, muistaakseni hän saattoi esittää vain jonkin kutsukirjeen, jossa joku amerikkalainen taho oli olettanut hänen oleva professori. Öhman oli kuitenkin jo tullut siihen ikään, että hän saattoi pelastautua eläkkeelle.
--------
Oli näiden Stubbin titteleiden laita nyt niin tai näin, toivotan hänelle kuitenkin menestystä tehtävässään. Esiintyä hän kyllä osaa helsinkiläiseen itsevarmaan tyyliinsä, mutta miten käy, jos idästä päin alkaa tulla oikein kovia puhureita! Jos hän pystyy kestämään myös todella suuria vastoinkäymisiä, saa hän minultakin varauksettoman tunnustuksen.
Yle ykkösen iltapäiväohjelma nimeltä Politiikkaradio on ajankohtaisohjelma, jossa käsitellään juuri nyt esillä olevia ajankohtaisia asioita. Perjantaisin on kello 13 alkaen puolen tunnin mittainen osio nimeltä Puheet päreiksi, jossa toimittaja Tapio Pajunen ja dosentti Vesa Heikkinen leikkimielisesti irrottelevat tapahtumien kustannuksella. Perjantaina 12.4. käsiteltiin kolmen professoreiksi mainittujen henkilöiden sanomisia. He olivat Markus Jäntti, Björn Wahlroos ja Alexander Stubb. Wahlroos oli juuri pitänyt esitelmän Suomen talouselämän valuvioista varsin vahvoin sanankääntein. Hän oli puhunut kommareista, ääliöistä, hölinästä verokorotuksia käsiteltäessä. Keskustelukumppanit totesivat ensin, että Wahlroos oli ollut nuorena taistolainen kommunisti, mutta kääntänyt sitten takkinsa perusteellisesti. 1970-luvulla hän oli jonkin aikaa ollut Ruotsalaisen kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professorin tehtävissä. Jäntti on saman alan professorina Tampereella edelleen. Kolmantena mainittiin professori Alexander Stubb. Näiden kolmen rinnastaminen kuului tämän kertaisen ohjelman huumoriosioon. Koko ohjelma on kuultavissa Areenan puolella.
Keskustelussa keskityttiinkin nimenomaan Stubbin ansioihin. Oikeusministeriön verkkosivuilla ja vaalikoneissa Stubbin ammatiksi oli merkitty professori ja tutkinnoksi filosofian tohtori, vaikka hän on itsekin todennut, että hänen pestinsä Firenzessä oli enemmän johtajan pesti kuin akateeminen pesti. Tohtorin tutkinnon hän oli suorittanut arvostetussa London School of Economicsissa. Hän oli jossain vaiheessa rennosti todennut, että hän oli ”Firenzen proffa”. Nämä varsinaiset tittelit olivat kuitenkin tulleet ns. ehdokaslomakkeeseen mukaan. Edellä mainitusta merkinnästä oli tehty kantelu, jonka apulaisoikeuskansleri ratkaisi eräänlaisella ns. nahkapäätöksellä Stubbin eduksi.
Stubbin taannoinen työpaikka, Yliopistollinen Eurooppa-instituutti (European University Institute, EUI) on Italian Firenzessä sijaitseva, Euroopan unionin alainen itsenäinen tutkimus- ja koulutusinstituutti. Sen opettajia kyllä mainittiin professoreiksi ja apulaisprofessoreiksi, mutta esimerkiksi Stubb ei hoitanut siellä mitään akateemista professuuria, eikä hänellä ollut siellä akateemisia toimintoja. Monet ovat muistelleet vertailun vuoksi myös ns. Uppsalan ekonomeja, joilla ei kuitenkaan ollut meille tyypillistä ekonomikoulutusta. Julkisuuteen asia tuli aikanaan siitä, että tuon koulutuksen olivat saaneet mm. presidenttipari Koiviston tytär ja hänen silloinen aviomiehensä. Puheet päreiksi -ohjelmassa otettiin esille vielä mm. Stubbin vaikeudet hänen aikaisemmilla ministerikausillaan, sekä epäonnistuneet yleisön kalastelut erilaisissa hupiohjelmissa. Lisäksi todettiin, että Stubb onnistui korjaamaan imagoaan taannoisessa Elämäni biisi -ohjelmassa, joka osaltaan kenties johdattikin hänet vaalivoittoon.
Siis millainen yliopisto siellä Firenzessä todella oli? Olisiko se verrattavissa jonkinlaiseen opistoon tai kurssikeskukseen, vai miten se oli? On syytä huomata, että yliopisto-sanaa käytetään monissa maissa aika huolettomasti. Aikanaan Englannissa oli myös eräänlaisia ammattikorkeakouluja, mutta jossain vaiheessa niitäkin alettiin nimittää yliopistoiksi. Ja suuressa väkirikkaassa maassa niitä tietysti on paljon. Monet suomalaiset ovat opiskelleet siellä mm. kauppatieteitä ja oikeustiedettä, ja suorittaneet sikäläisiä tutkintoja tultuaan hylätyiksi täkäläisissä pääsykokeissa. Näitä ei kuitenkaan ole noteerattu täysimääräisesti, mm. lakimiesliitto on ärähtänyt eräiden varsin korkeallakin yhteiskunnassa olevien henkilöiden tittelien käytöstä.
Ainakin 50 vuotta sitten tittelien käyttö oli Italiassa melko huoletonta. Osallistuin täällä Suomessa italialaisen, Monte Grappasta kotoisin olleen alppijääkärikuoron kiertueen järjestelyihin. Dottoreksi nämä miehet minua nimittivät, vaikka selitin, että ihan tavallinen maisterihan minä silloin olin. Kesäkuussa 1970 osallistuin Venetsiassa pidettyyn, kolmiviikkoiseen pohjoismaalaisille loppututkinnon suorittaneille järjestettyyn Italian yhteiskunnan ja talouselämän kurssiin. Siitä oli sitten helppo pistäytyä tunnin junamatkan päässä olevaan Bassanoon viikoksi tervehtimään kuoron jäseniä. Nämä nimittivät minua professoriksi, vaikka selitin olevani vain lukion lehtori. Kuoron puheenjohtaja, luokanopettaja oli vuorostaan maestro. Italian kulttuuri-instituutin johtaja Suomessa oli myös dottore.
Amerikan tohtorit
Vielä kirjavampi tilanne on USA:ssa. Toisaalta siellä on paljon maailman parhaiksi rankattuja yliopistoja, mutta on niitä samalla nimellä kulkevia pilvin pimein myös eri puolilla maata, erityisesti pikkukaupungeissa. On tunnettu tosiasia, että suomalaisia on saapunut maahan suomesta englanniksi käännetyn gradunsa kanssa, ja he ovat tulleet takaisin kantaen Doctor of Philosophyn (PhD) titteliä. Tämä on antanut aiheen puhua ns. Amerikan tohtoreista.
Erään tällaisen Amerikan tohtorin elämänkaarta olen päässyt seuraamaan lähemmin. Aloitimme historian opiskelumme syksyllä 1957 Helsingin yliopistossa. Seuraavana vuonna hän ilmoitti tittelikseen rehtori. Tuohon aikaan suuret ikäluokat tulvivat vanhoihin oppikouluihin, ja pääsyvaatimukset kiristyivät kohtuuttomasti. Niinpä varakkaat kansalaiset alkoivat perustaa lapsilleen oppikouluja eri puolille Suomea, mm. tuohon aikaan saivat alkunsa Lahdessakin Salpausselän, Mukkulan ja Kiveriön yhteiskoulut. Tuo opiskelutoverimme oli lyöttäytynyt yhteen joidenkin helsinkiläisten perheiden kanssa, koulu perustettiin Helsingin pohjoisosaan aluksi kahden luokan suuruisena, ja hänestä tuli sen rehtori, vaikka omatkin opinnot olivat vielä alkuvaiheessa. Seuraavan kerran kuulin hänestä vuosia myöhemmin silloin, kun hän haki Orimattilan yhteiskoulun rehtorin virkaa nimikkeellä PhD, jonka hän huolettomasti oli kääntänyt filosofian tohtoriksi. Pienen kalabaliikin jälkeen hänet kuitenkin syrjäytettiin. Näin ei vähän myöhemmin käynyt Helsingissä, jossa hänestä tuli erään merkittävän koulun rehtori. Ilmeistä organisaatiokykyä hänellä kuitenkin oli, koulu alkoi myös menestyä omalla erikoisalallaan. Mutta sitten eräs koulua lähellä oleva henkilö kanteli hänestä osoittaen, että hän oli johtanut valintatilanteessa johtokuntaa harhaan. Kun rehtori kuitenkin oli osoittautunut päteväksi toimissaan, teki kouluhallitus ns. nahkapäätöksen, ei vienyt asiaa poliisille, mutta velvoitti korjaamaan tittelin koulun nimikirjaan, kun ”oli epähuomiossa jättänyt merkinnän vajaaksi”, tai jotain sinne päin se oli.
Vielä suurempi skandaali syntyi ensin Helsingin Finlandia-talon ja sitten Tampere -talon johtajana toimineen Carl Öhmanin ympärille. Hän oli ilmoittanut väitelleensä Michiganin yliopistossa, mutta väitöskirjaa ei löytynyt mistään. Tohtorin arvon hän oli muka saanut eräältä säätiöltä, mutta edes koko säätiötä ei löytynyt mistään. Öhman oli aikoinaan tehnyt lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa, mutta sitten todettiin jälkikäteen, että lisensiaatintyö perustui väärennettyihin lähteisiin. Hän oli esiintynyt myös professorin tittelillä, mutta siitäkään ei löytynyt kunnon todisteita, muistaakseni hän saattoi esittää vain jonkin kutsukirjeen, jossa joku amerikkalainen taho oli olettanut hänen oleva professori. Öhman oli kuitenkin jo tullut siihen ikään, että hän saattoi pelastautua eläkkeelle.
--------
Oli näiden Stubbin titteleiden laita nyt niin tai näin, toivotan hänelle kuitenkin menestystä tehtävässään. Esiintyä hän kyllä osaa helsinkiläiseen itsevarmaan tyyliinsä, mutta miten käy, jos idästä päin alkaa tulla oikein kovia puhureita! Jos hän pystyy kestämään myös todella suuria vastoinkäymisiä, saa hän minultakin varauksettoman tunnustuksen.
4. (29.) Gabriele d`Annunzion muistoja
Aikaisemmin olen kirjoittanut kosmologi Kari Enqvistin kirjan Tulivuoren varjossa pohjalta kaksi artikkelia, yhden myös siitä, miltä sodan loppuvaiheet näyttivät Bassano del Grappan näkövinkkelistä. Oheinen kirjoitukseni on tähän jonkinlainen täydennys, silla oman aikansa suuri idoli, Gabriele d`Annunzio ja hänen huvila-alueensa ansaitsevat vielä lisäselvitystä.
Gardone, pieni länsirannan kaupunki on karkeasti määritellen suunnilleen Gardajärven puolivälissä, kuitenkin ehkä hiukan eteläpuolella, juuri siinä, missä kapea järvi muuttuu leveämmäksi. Sen merkittävin nähtävyys on kieltämättä runoilija-seikkailija Gabriele d’Annunzion huvila-alue, il Vittoriale. Siellä on runsaasti D´Annunzion elämään liittyneitä muistoja. Koko huvilaa (Il Vittoriale degli Italiani) ylläpitää nykyään säätiö, joka järjestää erityisesti kesäisin muitakin näyttelyjä sekä teatteri- ja oopperaesityksiä.
Ohessa on päähenkilömme hautamuistomerkki selityksineen. Jos matkustat Gardajärvelle, voit miltei mistä tahansa turistikeskuksesta ajaa Gardonen rantaan vesibussilla. Maatakin pitkin pääsee helposti esimerkiksi Rivasta tai Limonesta, molemmat ovat suomalaisillekin tuttuja paikkoja. Mikäli haluat lukea, mitä olen aiemmin kirjoittanut tästä todella mielenkiintoisesta kohteesta, napsauta yläpalkista kohdasta La bella Italia. Riittävästi kelaamalla löydät mainitun tekstin. Sen sähköpostiosoite on, mikäli haluat sitä käyttää https://nurmoostamailmalle.weebly.com/la-bella-italia.html
Aikaisemmin olen kirjoittanut kosmologi Kari Enqvistin kirjan Tulivuoren varjossa pohjalta kaksi artikkelia, yhden myös siitä, miltä sodan loppuvaiheet näyttivät Bassano del Grappan näkövinkkelistä. Oheinen kirjoitukseni on tähän jonkinlainen täydennys, silla oman aikansa suuri idoli, Gabriele d`Annunzio ja hänen huvila-alueensa ansaitsevat vielä lisäselvitystä.
Gardone, pieni länsirannan kaupunki on karkeasti määritellen suunnilleen Gardajärven puolivälissä, kuitenkin ehkä hiukan eteläpuolella, juuri siinä, missä kapea järvi muuttuu leveämmäksi. Sen merkittävin nähtävyys on kieltämättä runoilija-seikkailija Gabriele d’Annunzion huvila-alue, il Vittoriale. Siellä on runsaasti D´Annunzion elämään liittyneitä muistoja. Koko huvilaa (Il Vittoriale degli Italiani) ylläpitää nykyään säätiö, joka järjestää erityisesti kesäisin muitakin näyttelyjä sekä teatteri- ja oopperaesityksiä.
Ohessa on päähenkilömme hautamuistomerkki selityksineen. Jos matkustat Gardajärvelle, voit miltei mistä tahansa turistikeskuksesta ajaa Gardonen rantaan vesibussilla. Maatakin pitkin pääsee helposti esimerkiksi Rivasta tai Limonesta, molemmat ovat suomalaisillekin tuttuja paikkoja. Mikäli haluat lukea, mitä olen aiemmin kirjoittanut tästä todella mielenkiintoisesta kohteesta, napsauta yläpalkista kohdasta La bella Italia. Riittävästi kelaamalla löydät mainitun tekstin. Sen sähköpostiosoite on, mikäli haluat sitä käyttää https://nurmoostamailmalle.weebly.com/la-bella-italia.html
Vaikka irredentistit ja d’Annunzio antoivat kaiketi jonkinlaisen mallin Mussolinille, ei näiden kahden henkilön mielipiteiden välille voi kuitenkaan vetää yhtäläisyysmerk-kejä. Pikemminkin runoilija pyrki välttelemään Mussolinia, mutta tämä tietysti halusi saada kaiken hyödyn hänestä.
Kun runoilija (1863–1938) kuoli, järjestettiin hänelle komeat hautajaiset, ja hautapaikkakin on komea mauseleumi, suorastaan pompöösi rakennelma, edelleen huvila-alueella, pikkukukkulalla sekin. Suunnittelu suoritettiin vuonna 1939, pystytys vuonna 1955. Siinä on nähtävissä muistumia niin roomalaisesta kuin etruskienkin rakennustaiteesta. Se on pyöreä ja kolmikerroksinen. Sisältä säteittäin lähtevät holvikäytävät korostavat näyttävyyttä. Ylimmässä kerroksessa on kymmenen sotilaan arkkupaadet, keskellä ovat D´Annunzion jäännökset.
Kun runoilija (1863–1938) kuoli, järjestettiin hänelle komeat hautajaiset, ja hautapaikkakin on komea mauseleumi, suorastaan pompöösi rakennelma, edelleen huvila-alueella, pikkukukkulalla sekin. Suunnittelu suoritettiin vuonna 1939, pystytys vuonna 1955. Siinä on nähtävissä muistumia niin roomalaisesta kuin etruskienkin rakennustaiteesta. Se on pyöreä ja kolmikerroksinen. Sisältä säteittäin lähtevät holvikäytävät korostavat näyttävyyttä. Ylimmässä kerroksessa on kymmenen sotilaan arkkupaadet, keskellä ovat D´Annunzion jäännökset.
Il Vittorialesta löytyy nähtävää joka lähtöön. Siellä on hänen käyttämiään autoja ja lentokone, josta hän pudotteli maailmansodan aikana lentolehtisiä suoraan Wienin kaduille. Edelleen siellä on pikavene, jolla hän kumppaniensa kanssa kävi Adrianmeren itärannikolla upottamassa erään itävaltalaisen kauppalaivan. Tunnetuin hänen tempauksistaan oli kuitenkin Fiumen retki, jonka hän teki rauhanteon jälkeen. Italialaisten mielestä iso osa Adrian meren vastarannasta kuului heille. D`Annunzio kokosi parin tuhannen miehen sotajoukon, ja valloitti sen avulla Fiumen kaupungin Istrian niemimaan kupeesta. Hän vaati sen liittämistä Italiaan. Kun se ei onnistunut, hän julisti Fiumen itsenäiseksi valtioksi ja itsensä sen päämieheksi ( il Duce). Kun Italian laivasto tämän jälkeen alkoi tulittaa Fiumea, hän joutui luopumaan siitä ja siirtymään eräänlaiseen kotiarestiin Gardajärvelle.
Entä sitten d’Annunzion kirjallinen tuotanto? Hyvin harva on nykypäivinä enää siihen tutustunut, siinä määrin hän oli oman aikansa lapsi. Tähän aikaan kuuluivat kauneuden palvonta, suorastaan aistihurmio, pateettisuus, jopa dekadentismi, eräänlainen rappeutuneeksi ja ylitunteellisuudeksi kuvattava hehkuttelu. Omana aikanaan hän sai vastakaikua, ja miksei, nerouttahan tämä kaikki tavallaan olikin. Professori Huugo Jalkanen on eräässä lehtiartikkelissaan todennut, että ”hän latasi jokaisen uuden teoksensa sellaisella sanallisen taituruuden ja säkenöivän älyn räjähdyspanoksella, että ne ampaisivat aina yllättävän, usein tyrmistyttävän sanomansa yleiseen tietoisuuteen”. Tuotanto oli mahtava, kootut teoksetkin käsittivät 49 nidettä.
Entä sitten d’Annunzion kirjallinen tuotanto? Hyvin harva on nykypäivinä enää siihen tutustunut, siinä määrin hän oli oman aikansa lapsi. Tähän aikaan kuuluivat kauneuden palvonta, suorastaan aistihurmio, pateettisuus, jopa dekadentismi, eräänlainen rappeutuneeksi ja ylitunteellisuudeksi kuvattava hehkuttelu. Omana aikanaan hän sai vastakaikua, ja miksei, nerouttahan tämä kaikki tavallaan olikin. Professori Huugo Jalkanen on eräässä lehtiartikkelissaan todennut, että ”hän latasi jokaisen uuden teoksensa sellaisella sanallisen taituruuden ja säkenöivän älyn räjähdyspanoksella, että ne ampaisivat aina yllättävän, usein tyrmistyttävän sanomansa yleiseen tietoisuuteen”. Tuotanto oli mahtava, kootut teoksetkin käsittivät 49 nidettä.
3. (28.) I maailmansota ja Monte Grappa
La tradotta, che parte da Torino,
a Milano non si ferma più,
ma la va diretta al Piave,
ma la va diretta al Piave,
cimitero della Gioventù.
Siam´ partiti, siam´ partiti ventinove,
ora sette siam´ tornati qua,
e gli altri ventidue,
e gli altri ventidue,
son´ sepolti tutti a San Doná.
Kankeasti kääntäen tämän rakastetun mieskuorolaulun sanojen sisältö oli suunnilleen seuraava: Sotilasjuna, joka lähtee Torinosta, ei pysähdy enää Milanossa, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, nuorison hautausmaalle. Meitä on lähtenyt 29, nyt seitsemän on palannut tänne, nyt seitsemän on palannut tänne, ja ne muut 22 on haudattu San Donán luokse. (San Doná di Piave on kaupunki joen alajuoksulla lähellä Adrianmerta).
Aikaisemmin olen kirjoittanut I maailmansodan tapahtumista Kari Enqvistin teokseen, Tulivuoren varjossa tukeutuen. Tämä kirjoitus kuvaa tapahtumia sodan loppuvaiheessa ja Bassano del Grappa-nimisen pikkukaupungin näkövinkkelistä. Se on noin tunnin junamatkan päässä Venetsiasta. Toiseen suuntaan, eli Trentoon matka kestää kaksinkertaisen ajan.
La tradotta, che parte da Torino,
a Milano non si ferma più,
ma la va diretta al Piave,
ma la va diretta al Piave,
cimitero della Gioventù.
Siam´ partiti, siam´ partiti ventinove,
ora sette siam´ tornati qua,
e gli altri ventidue,
e gli altri ventidue,
son´ sepolti tutti a San Doná.
Kankeasti kääntäen tämän rakastetun mieskuorolaulun sanojen sisältö oli suunnilleen seuraava: Sotilasjuna, joka lähtee Torinosta, ei pysähdy enää Milanossa, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, vaan se kulkee suoraan Piave-joelle, nuorison hautausmaalle. Meitä on lähtenyt 29, nyt seitsemän on palannut tänne, nyt seitsemän on palannut tänne, ja ne muut 22 on haudattu San Donán luokse. (San Doná di Piave on kaupunki joen alajuoksulla lähellä Adrianmerta).
Aikaisemmin olen kirjoittanut I maailmansodan tapahtumista Kari Enqvistin teokseen, Tulivuoren varjossa tukeutuen. Tämä kirjoitus kuvaa tapahtumia sodan loppuvaiheessa ja Bassano del Grappa-nimisen pikkukaupungin näkövinkkelistä. Se on noin tunnin junamatkan päässä Venetsiasta. Toiseen suuntaan, eli Trentoon matka kestää kaksinkertaisen ajan.
Sota oli tullut melkein bassanolaisten kotiporteille. Monte Grappan huipulta näkyy hyvällä ilmalla Piave-joen laaksoon. Pommejakin jo pudotettiin kaupunkiin. Rintama ulottui merestä pitkin joen pituutta Bassanon tasalle ja sieltä Asiagon ja Rovereton tienoilta länteen Gardajärven pohjoispäähän. Piave-joen rannoilla oli vahva miehitys, joten siitä oli vaikea päästä yli.
Tämän takia itävaltalaiset yrittivät marras-joulukuussa 1917 hyökätä pohjoisesta etelään useaa reittiä Monte Grappan yli. Jos läpimurto olisi onnistunut, olisi heillä ollut melko vapaa pääsy Bassanoon ja jopa koko tasangolle Mestren ja Venetsian suuntaan. Pääjoukko olisi lisäksi voinut jäädä mottiin. Suurin uhrauksin puolustus saatiin kuitenkin vuorilla pitäväksi aina seuraavan vuoden kesään saakka, jolloin itävaltalaisarmeija alkoi kärsiä tappioita. Merkittävin tapahtui Vittorio Venetossa. Se sijaitsee Bellunon ja Trevison välissä tuntuvasti Piave-joelta itään. Oheiseen piirrokseen olen piirtänyt rajalinjan sinisellä värillä.
Tämän takia itävaltalaiset yrittivät marras-joulukuussa 1917 hyökätä pohjoisesta etelään useaa reittiä Monte Grappan yli. Jos läpimurto olisi onnistunut, olisi heillä ollut melko vapaa pääsy Bassanoon ja jopa koko tasangolle Mestren ja Venetsian suuntaan. Pääjoukko olisi lisäksi voinut jäädä mottiin. Suurin uhrauksin puolustus saatiin kuitenkin vuorilla pitäväksi aina seuraavan vuoden kesään saakka, jolloin itävaltalaisarmeija alkoi kärsiä tappioita. Merkittävin tapahtui Vittorio Venetossa. Se sijaitsee Bellunon ja Trevison välissä tuntuvasti Piave-joelta itään. Oheiseen piirrokseen olen piirtänyt rajalinjan sinisellä värillä.
Bassanon vanhan puusillan pielessä sijaitsee alppijääkärien taverna ja sen alakerroksissa museo, josta saa hyvän kuvan vuorilla käytetyistä aseista. Kuvassa näkyvää pientä haupitsia voitiin liikutella hankaliakin teitä ja polkuja pitkin.
Bassano joutui sodan takia ahtaalle: itävaltalaisten hyökkäyksen edellä sinne pakeni tuhansia siviilejä ja sotilaita. Pahimpina päivinä kaupungin omakin väestö jouduttiin evakuoimaan niin, että jäljelle jäi puolustajien lisäksi vain parisen sataa henkeä vartioimaan kaupunkilaisten omaisuutta. Monet historiallisen keskustan rakennuksista tuhoutuivat pommituksissa. Muistoksi Grappa-vuoren menestyksekkäistä torjuntavoitoista kaupunki lisäsi vuoren nimeensä vuonna 1928, jolloin siitä tuli virallisesti Bassano del Grappa. Gardajärven pohjoispuolelta rintama jatkui pitkin silloista Etelä-Tirolin rajaa Sveitsiin saakka. Sota selittää sen, miksi myös Gardajärven pohjukassa ja Rivan lähellä olevan vuoriryhmän, Gruppo della Rochettan rinteillä on vieläkin noiden aikojen linnoitusten jäännöksiä ja armeijan tarpeisiin tehtyjä muulipolkuja. Niillä tuli useaan otteeseen vaelleltua silloin kuin vielä kunto sen kesti.
Bassanosta tuli minulle hyvin läheinen sen takia, että keväällä 1970 meille tuli Lahteen vierailemaan kaupungista kotoisin oleva Coro Monte Grappa, reserviläiskuoro, joka kantoi alppijääkärien perinteitä. Meillä oli tuohon aikaan yhteistyötä Helsingissä sijaitsevan Italian kulttuuri-instituutin kanssa. Sen johtajana oli tuolloin Giorgio Pecoraro, joka oli kotoisin Bassanosta. Itse asiassa kuoron vierailu oli alkusysäyksenä perustamallemme Lahden Finlandia-Italia ry:lle, joka edelleen toimii ja voi hyvin. Sen historiikki julkaistiin 50-vuotisen toiminnan kunniaksi vuonna 2020. Minulla oli tilaisuus vierailla Bassanossa saman vuoden kesällä, jolloin kirjoitin muistiin havaintojani kaupungista, sodan ajalta ja sen sodan jälkeisestä elämästä. Vuonna 2006 pistäydyimme vaimoni kanssa siellä, minä siis toisen kerran.
Bassano joutui sodan takia ahtaalle: itävaltalaisten hyökkäyksen edellä sinne pakeni tuhansia siviilejä ja sotilaita. Pahimpina päivinä kaupungin omakin väestö jouduttiin evakuoimaan niin, että jäljelle jäi puolustajien lisäksi vain parisen sataa henkeä vartioimaan kaupunkilaisten omaisuutta. Monet historiallisen keskustan rakennuksista tuhoutuivat pommituksissa. Muistoksi Grappa-vuoren menestyksekkäistä torjuntavoitoista kaupunki lisäsi vuoren nimeensä vuonna 1928, jolloin siitä tuli virallisesti Bassano del Grappa. Gardajärven pohjoispuolelta rintama jatkui pitkin silloista Etelä-Tirolin rajaa Sveitsiin saakka. Sota selittää sen, miksi myös Gardajärven pohjukassa ja Rivan lähellä olevan vuoriryhmän, Gruppo della Rochettan rinteillä on vieläkin noiden aikojen linnoitusten jäännöksiä ja armeijan tarpeisiin tehtyjä muulipolkuja. Niillä tuli useaan otteeseen vaelleltua silloin kuin vielä kunto sen kesti.
Bassanosta tuli minulle hyvin läheinen sen takia, että keväällä 1970 meille tuli Lahteen vierailemaan kaupungista kotoisin oleva Coro Monte Grappa, reserviläiskuoro, joka kantoi alppijääkärien perinteitä. Meillä oli tuohon aikaan yhteistyötä Helsingissä sijaitsevan Italian kulttuuri-instituutin kanssa. Sen johtajana oli tuolloin Giorgio Pecoraro, joka oli kotoisin Bassanosta. Itse asiassa kuoron vierailu oli alkusysäyksenä perustamallemme Lahden Finlandia-Italia ry:lle, joka edelleen toimii ja voi hyvin. Sen historiikki julkaistiin 50-vuotisen toiminnan kunniaksi vuonna 2020. Minulla oli tilaisuus vierailla Bassanossa saman vuoden kesällä, jolloin kirjoitin muistiin havaintojani kaupungista, sodan ajalta ja sen sodan jälkeisestä elämästä. Vuonna 2006 pistäydyimme vaimoni kanssa siellä, minä siis toisen kerran.
Ensimmäisen maailmansodan muistoksi Mussolini rakennutti lähelle taistelupaikkoja korkealle Monte Grappan vuoren laelle pompöösin hautamuistomerkin, tai paremminkin muistomerkkialueen, niin laaja tuo kokonaisuus hautoineen on. Siellä on saanut viimeisen leposijansa yli 12000 taistelijaa, heistä yli 10000 jäi tunnistamatta. Bassanolaissyntyisen kenraali Luigi Cadornan hauta on samalla alueella lähellä hänen omia miehiään. Hän johti Italian sotatoimia aina vuoden 1917 tappioihin saakka.
2. (27.) Huhtikuussakin voi hiihtää ja lasketella
”Ei voi olla totta, lähteekö tuo mies tuolla hiihtämään?” Näin totesi elämänkumppanini aamupuuron ääressä. Hetken päästä hän jatkoi edelleen ulos kadulle katsellen: ” Tuolla joku vielä kantaa laskettelulautaa ja kypärää autoon!” Sanoissa tuntui olevan pientä haikeutta, hiihtämässä hän kuitenkin oli talven aikana ollut, ja luistelemassakin. Kausi kuitenkin tuntui jo olevan ohi.
Pieni takatalvi yllätti Lahden. Lumet olivat kaupungin keskustasta jo sulaneet, mutta nyt huhtikuun ensimmäisellä viikolla sitä tuli yhtenä yönä kymmenkunta senttiä. Harjuilla ja metsissä sitä tietysti riittää vielä pitemmälle. Muistelin sitten, että joskus voimieni päivinä kauan sitten lähdin minäkin vielä huhtikuussa hiihtämään. Lunta siellä metsässä kyllä riitti, mutta tuulet olivat heilutelleet sen verran puita, että neulasia ja muuta roskaa oli laduilla. Sen takia hiihtoretki jäi lyhyeksi. En muista kävinkö hiihtostadionilta käsin Takkulassa, taisi kyllä retki jäädä vain muutaman kilometrin pituiseksi. Kun tulin kotiin, lähdin sen sijaan pyöräilemään pitkin lähistön teitä. Sainhan siitä sitten taas yhden liikuntamuiston; samana päivänä hiihtoa ja pyöräilyä!
Olen aina pitänyt hiihtämisestä, vaikka ei minua laduille ole luotukaan. Omaa tahtia ja hiljalleen, mieluummin yksin, niin ei tarvitse puuskuttaa. Joskus kolmikymppisenä osallistuin Laurin hiihtoon Kanta-Hämeen puolella, matka oli 60 kilometriä. Kun tulin Lahteen vuonna 1969, teki mieli lähteä mukaan Finlandia-hiihtoon, joka silloin kulki Hämeenlinnasta Lahteen 75 kilometrin matkan. Järki kuitenkin voitti, enkä koskaan lähtenyt mukaan.
Hiihtelin siis pääasiassa yksistään, aikanaan en huolinut vaimoakaan mukaan, sen verran pystyin silloin keski-iässä pitämään vauhtia. Mutta tilanne muuttui myöhemmin. Kuusikymppisinä olimme tasaväkisiä, kymmentä vuotta myöhemmin roikuin jotenkuten mukana, kun vaimo suostui joskus odottelemaan. Kahdeksankymppisinä vaimo edelleen jatkoi hiihtämistä, minä pikemminkin vain ulkoilutin suksiani. Nykyään riittää, kun voin jonkin sadan metrin kävelyretken tehdä. Tavallisesti vaimo saattelee minut kotiovelle, ja lähtee sitten omia aikojaan ja omaa vauhtiaan kiertämään ainakin Pikku-Vesijärven ympäri, useimmiten vieläkin pidemmälle. Naapurin rouvan kanssa hän piti talvella latua auki samoilla tienoilla. Luistelemaan hän pääsi viimeksi Kisapuiston radalle kolmikymppisen pojanpojan seurassa. Tuli mieleen, että Aleksis Kivi kirjoitti aikanaan: ”Niin maailma muuttuu Eskoseni”.
Tuossa yksin hiihtelyssä on kuitenkin omat vaaransa. Joskus 1970-luvun alussa kilpaladut ulottuivat pisimmillään Tiirismaan maston ympäri, seuraavassa vaiheessa käännöspaikka oli jo Messilän pelloilla. Sinne tultiin Hakalaukun mäen kautta. Käännöskohdassa pellolla oli kilpailujen aikana vahdissa pari sotilasta ahkion kanssa, armeijan ambulanssi seisoi vahdissa hieman ylempänä tiellä. Miksi mokoma valmius, se selittyi Hakalaukun mäen vaikeudella. Se oli kolmiosainen, ensin tultiin alas kuin kerrostalon katolta, sitten tuli loivempi osuus ja vielä mutka, jossa vauhti edelleen oli kova. Kerran pääsiäisen aikaan päätin kokeilla, miten vaikea tuo mäki todella on. Kelit olivat muuttuneet, luisto oli kehno, ja niin minä voimieni tunnossa lähdin yrittämään. Kun olin selvittänyt ensimmäisen osuuden, alkoi todella pelottaa. Mutta oli vain kaksi vaihtoehtoa, joko ajaa jorpakkoon tai selvitä jotenkin loppuun saakka. Valitsin tuon jälkimmäisen, ja saavuin pellolle jalat tutisten. Jos olisin ajanut sinne lepikkoon, ehkä minut olisi muutaman päivän päästä löydetty, ei ollut kännyköitä, enkä ollut etukäteen kertonut mielettömästä tempauksestani.
Päättömiä juttuja tuli tehtyä muutenkin. Esimerkiksi kerran kiersin pitempää lenkkiä Messilästä Tiirismaan rinteen sivusta ampumaradan ja Salpakankaan kautta takaisin Messilään. Joku merkillinen päähänpisto sai minut kokeilemaan Tiirismaan pujottelurinteen laskemista tavallisilla hiihtosuksilla. Ajattelin, että sieltä alhaalta pääsen hyvin takaisin ladulle. Menin kyllä siksakkia auraten, mutta kyllä sitä vauhtia silti riitti. Pääsin kyllä hyvin alas, mutta kuka olisi sieltä osannut etsiä, oli arki-ilta, eikä ketään ollut mäessä.
Eräs pelottava tapaus sattui vähän yli kolmekymmentä vuotta sitten, kun Hämeen lääninhallituksen koulutoimentarkastajan virassa ollessani minulle sattui arkena vapaapäivä. Hiihtelin hiihtostadionilta Messilään ja takaisin. Takaisin tullessa laskin toiseksi viimeistä mäkeä, kun en havainnut, että ladulle oli pudonnut puusta nuoskalunta. Sukset toppasivat siihen ja lensin rähmälleni. Ymmärsin kyllä nostaa kädet ylös, etten joutuisi niitä katkomaan. Tömähdin suoraan rinta edellä jäiseen latuun. Kipu rintakehän alueella oli lähes sietämätön, ja tuskin selvisin sitä viimeistä mäkeä hiihtostadionille. Jotenkin vääntäydyin autoon, ja kärsin loppupäivän kivuista. En tiedä mitä tapahtui, jysähtikö sydän vai keuhkot sijoiltaan. Vai irtosiko joku kylkiluu rintalastasta. Tajusin vasta jälkeenpäin, että siinäkin olisin voinut jäädä ladulle, ja vielä parhaassa iässä, viisikymppisenä.
”Ei voi olla totta, lähteekö tuo mies tuolla hiihtämään?” Näin totesi elämänkumppanini aamupuuron ääressä. Hetken päästä hän jatkoi edelleen ulos kadulle katsellen: ” Tuolla joku vielä kantaa laskettelulautaa ja kypärää autoon!” Sanoissa tuntui olevan pientä haikeutta, hiihtämässä hän kuitenkin oli talven aikana ollut, ja luistelemassakin. Kausi kuitenkin tuntui jo olevan ohi.
Pieni takatalvi yllätti Lahden. Lumet olivat kaupungin keskustasta jo sulaneet, mutta nyt huhtikuun ensimmäisellä viikolla sitä tuli yhtenä yönä kymmenkunta senttiä. Harjuilla ja metsissä sitä tietysti riittää vielä pitemmälle. Muistelin sitten, että joskus voimieni päivinä kauan sitten lähdin minäkin vielä huhtikuussa hiihtämään. Lunta siellä metsässä kyllä riitti, mutta tuulet olivat heilutelleet sen verran puita, että neulasia ja muuta roskaa oli laduilla. Sen takia hiihtoretki jäi lyhyeksi. En muista kävinkö hiihtostadionilta käsin Takkulassa, taisi kyllä retki jäädä vain muutaman kilometrin pituiseksi. Kun tulin kotiin, lähdin sen sijaan pyöräilemään pitkin lähistön teitä. Sainhan siitä sitten taas yhden liikuntamuiston; samana päivänä hiihtoa ja pyöräilyä!
Olen aina pitänyt hiihtämisestä, vaikka ei minua laduille ole luotukaan. Omaa tahtia ja hiljalleen, mieluummin yksin, niin ei tarvitse puuskuttaa. Joskus kolmikymppisenä osallistuin Laurin hiihtoon Kanta-Hämeen puolella, matka oli 60 kilometriä. Kun tulin Lahteen vuonna 1969, teki mieli lähteä mukaan Finlandia-hiihtoon, joka silloin kulki Hämeenlinnasta Lahteen 75 kilometrin matkan. Järki kuitenkin voitti, enkä koskaan lähtenyt mukaan.
Hiihtelin siis pääasiassa yksistään, aikanaan en huolinut vaimoakaan mukaan, sen verran pystyin silloin keski-iässä pitämään vauhtia. Mutta tilanne muuttui myöhemmin. Kuusikymppisinä olimme tasaväkisiä, kymmentä vuotta myöhemmin roikuin jotenkuten mukana, kun vaimo suostui joskus odottelemaan. Kahdeksankymppisinä vaimo edelleen jatkoi hiihtämistä, minä pikemminkin vain ulkoilutin suksiani. Nykyään riittää, kun voin jonkin sadan metrin kävelyretken tehdä. Tavallisesti vaimo saattelee minut kotiovelle, ja lähtee sitten omia aikojaan ja omaa vauhtiaan kiertämään ainakin Pikku-Vesijärven ympäri, useimmiten vieläkin pidemmälle. Naapurin rouvan kanssa hän piti talvella latua auki samoilla tienoilla. Luistelemaan hän pääsi viimeksi Kisapuiston radalle kolmikymppisen pojanpojan seurassa. Tuli mieleen, että Aleksis Kivi kirjoitti aikanaan: ”Niin maailma muuttuu Eskoseni”.
Tuossa yksin hiihtelyssä on kuitenkin omat vaaransa. Joskus 1970-luvun alussa kilpaladut ulottuivat pisimmillään Tiirismaan maston ympäri, seuraavassa vaiheessa käännöspaikka oli jo Messilän pelloilla. Sinne tultiin Hakalaukun mäen kautta. Käännöskohdassa pellolla oli kilpailujen aikana vahdissa pari sotilasta ahkion kanssa, armeijan ambulanssi seisoi vahdissa hieman ylempänä tiellä. Miksi mokoma valmius, se selittyi Hakalaukun mäen vaikeudella. Se oli kolmiosainen, ensin tultiin alas kuin kerrostalon katolta, sitten tuli loivempi osuus ja vielä mutka, jossa vauhti edelleen oli kova. Kerran pääsiäisen aikaan päätin kokeilla, miten vaikea tuo mäki todella on. Kelit olivat muuttuneet, luisto oli kehno, ja niin minä voimieni tunnossa lähdin yrittämään. Kun olin selvittänyt ensimmäisen osuuden, alkoi todella pelottaa. Mutta oli vain kaksi vaihtoehtoa, joko ajaa jorpakkoon tai selvitä jotenkin loppuun saakka. Valitsin tuon jälkimmäisen, ja saavuin pellolle jalat tutisten. Jos olisin ajanut sinne lepikkoon, ehkä minut olisi muutaman päivän päästä löydetty, ei ollut kännyköitä, enkä ollut etukäteen kertonut mielettömästä tempauksestani.
Päättömiä juttuja tuli tehtyä muutenkin. Esimerkiksi kerran kiersin pitempää lenkkiä Messilästä Tiirismaan rinteen sivusta ampumaradan ja Salpakankaan kautta takaisin Messilään. Joku merkillinen päähänpisto sai minut kokeilemaan Tiirismaan pujottelurinteen laskemista tavallisilla hiihtosuksilla. Ajattelin, että sieltä alhaalta pääsen hyvin takaisin ladulle. Menin kyllä siksakkia auraten, mutta kyllä sitä vauhtia silti riitti. Pääsin kyllä hyvin alas, mutta kuka olisi sieltä osannut etsiä, oli arki-ilta, eikä ketään ollut mäessä.
Eräs pelottava tapaus sattui vähän yli kolmekymmentä vuotta sitten, kun Hämeen lääninhallituksen koulutoimentarkastajan virassa ollessani minulle sattui arkena vapaapäivä. Hiihtelin hiihtostadionilta Messilään ja takaisin. Takaisin tullessa laskin toiseksi viimeistä mäkeä, kun en havainnut, että ladulle oli pudonnut puusta nuoskalunta. Sukset toppasivat siihen ja lensin rähmälleni. Ymmärsin kyllä nostaa kädet ylös, etten joutuisi niitä katkomaan. Tömähdin suoraan rinta edellä jäiseen latuun. Kipu rintakehän alueella oli lähes sietämätön, ja tuskin selvisin sitä viimeistä mäkeä hiihtostadionille. Jotenkin vääntäydyin autoon, ja kärsin loppupäivän kivuista. En tiedä mitä tapahtui, jysähtikö sydän vai keuhkot sijoiltaan. Vai irtosiko joku kylkiluu rintalastasta. Tajusin vasta jälkeenpäin, että siinäkin olisin voinut jäädä ladulle, ja vielä parhaassa iässä, viisikymppisenä.
1. (26.) Tulivuoren varjossa 2. Terracina ja Caporetto
Via Appia ja Terracina
Kari Enqvist on vieraillut Italiassa viitisenkymmentä kertaa, joten käyntikohteita ja muistoja riittäisi vaikka millä mitalla. Keski-Italiassa hän on pysähtynyt kaupunkiin nimellä Terracina. Se on Tyrrhenanmeren rannalla Roomasta kaakkoon, kohdalla, jossa kuuluisa roomalainen pääväylä Via Appia kaartuu lähelle merta, jatkaakseen siitä sitten Napolin itäpuolitse pisimmillään aina Brindisiin, Adrianmeren eteläiseen rantakaupunkiin asti. Tulivuorta täällä ei ole, mutta kauniilla ilmalla voi nähdä Vesuviuksen silhuetin Napolinlahden rannalla. Terracinassa hän alkoi miettiä sitä, miten historialliset puitteet ovat muokanneet ihmistä, ja saaneet hänet ylpeäksi synnyinseudustaan. Via Appia ja Terracina ovat lähtökohtia, eräänlainen ponnahduslauta tälle pohdinnalle.
Lahdessa ja Terracinassa. Hän alkaa miettiä myös omaa taustaansa, selvittää varsin perusteellisesti sukututkimuksessa saamaansa tietoa esivanhemmistaan ja heidän kohtaloistaan. Erityisesti hän kuvaa varsin riemastuttavalla tavalla, miten laivuri-isoisä kuljetti tukkeja Lahteen syntyneille sahoille. Hän oli jo nimeltään Enqvist, ja hänen jäljiltään on suku sitten pysähtynyt Lahteen, jossa kirjoittajakin on kasvanut.
Enqvist ihastelee sitä, miten Terracinassa kadunnimetkin, kertovat historiallisista henkilöistä, joista monet ovat jättäneet jälkensä myös koko Italian sivistyselämään. Terracinassa varttunut nuori törmää päivittäin esimerkiksi Homerokseen, Alessandro Voltaan, Dante Alighieriin ja Marian ilmestykseen (Salita Annunziata). Mitä saa nuori lahtelainen, joka talsii pitkin Hollolankatua, Hämeenkatua, Rautatienkatua, Vesijärvenkatua. Samalla Enqvist lohmii myös niitä esivanhempia, jotka keksivät nimittää järveämme Vesijärveksi. Vesijärven pinta oli aikoinaan kuusi metriä ylempänä kuin Päijänteen. Järvenlaskujen jälkeen syntyi vesijättömaata, jonne sitten ilmestyi kylä, joka tienkin nimettiin Lahdeksi. Siitä tuli aikoinaan kauppala ja sitten kaupunki.
Lahtea hän vähättelee useissa kohdin, se on historiaton, hiomaton ja brutaali. Vanhan linja-autoaseman aulan vuonna 2012 kuollut palmukin sai vertauskuvallisen aseman: ” Se nuokkui odotussalin keskiössä, katseli matkustajien selkiä ja tuntui sanovan: pakene kun vielä voit.” ”Joka kerran jätti Lahden, ei enää halunnut palata sen luo”. ” Lahti ei ymmärtänyt, että tulevaisuus olisi korkeakouluissa eikä urheilussa ja puutöissä.”
Tässä vaiheessa aloin jo kyllästyä Enqvistin lahtelaiskritiikkiin, mutta sitten jatko antoikin ymmärtää, että hän taitaakin olla aikamoinen humoristi. Samalla otteella hän kertoo monin ottein itsestään ja omasta nuoruudestaan. Huippuunsa sanan säilä osuu käsitteiden lumi, mökki ja matka -kuvauksissa. Kuulemma matka on paljon tärkeämpi kuin mökki, lähtöä valmistellaan ja matkaa muistellaan. Tältä pohjalta hän laajentaa ajatuksiaan eri kansakuntiin yrittäen löytää niiden historiasta vinkkejä seuraavaan tyyliin. Putin on vallassa, koska Venäjän kansa on aina tottunut kumartamaan tsaaria. Englantilaiset ovat pidättyväisiä ja kohteliaita. Amerikkalaiset ovat rempseitä ja naiiveja. Ranskalaiset ovat tahdikkaita ja etäisiä. Ja niin edelleen.
Italian historian pääpiirteitä. Italialainen korostaa helposti, että hän on nimenomaan jonkin kaupungin tai kylän, korkeintaan maakunnan asukas, sitten vasta italialainen. Murteetkin eroavat toisistaan niin, että niitä on vaikea maan muiden alueiden asukkaiden ymmärtää. Tämä johtuu maan hajanaisesta historiasta. Kari Enqvist valittaa, että hän ei tunne tarpeeksi Italian historiaa. Kuitenkin hän antaa siitä sivuilla 118–120 sellaisen kokonaisesityksen, että sellaista harvoin tapaa. Kaikki tapahtuu vielä lennokkaasti ja huumorilla niin, että siitä ei voi olla pitämättä.
Hän alkaa siitä, että antiikin Rooman kukistumisen jälkeen maa ei ole milloinkaan ennen meidän aikaamme ollut keskusvallan alainen. Erilaiset armeijat rynnivät maahan, milloin miltäkin suunnilta, gootit, langobardit, bysanttilaiset, normannit, frankit ja svaabit, arabeita unohtamatta. Rooma näivettyi tuppukyläksi, Venetsia ja Genova kehittyivät merivalloiksi. Myöhäiskeskiajalla Keski- ja Pohjois-Italiaan alkoi kehittyä kaupunkivaltioita, johtajinaan paikallisten merkkisukujen edustajat tai neuvokkaat sotapäälliköt. Suvut kamppailivat keskenään, keisarit olivat täysin sivuosassa. Kaupunkivaltiot kilpailivat keskenään, solmivat sopimuksia ja sotivatkin keskenään. Katolinen kirkko toi soppaan omat mausteensa, se valloitti ihmisiä ja myös maaomaisuuksia. Keksittiin pankit ja vekselit, siirryttiin markkinatalouden aikaan.
Kun katolinen kirkko vahvistui, vankistui samalla paavin asema. Samaan aikaan espanjalaiset ja ranskalaiset alkoivat käydä valloittamassa Italiaa. Maaorjuutta ei ollut, mutta talonpoikaisväestöä pidettiin ikeen alla ja oppimattomana. Itse lisäisin tähän, että silloin alkoi syntyä mafia, kun talonpokat alkoivat tukeutua keskuudestaan nousseihin tarmokkaisiin tyyppeihin, jotka toimivat riita- ja rikosasioissakin tarmokkaammin kuin kulloisenkin valtion lakimiehet ja poliisit.
Italian valtiollisen yhdistymisen, risorgimenton sysäsi liikkeelle seikkaileva ammattisotilas Giuseppe Garibaldi, joka ns. tuhannen miehen joukkion kanssa nousi maihin Sisiliassa ja valloitti Etelä-Italiaa Napolia myöten 1860-luvun taitteessa. Paavitkin luopuivat Kirkkovaltiostaan, ja sulkeutuivat Vatikaaniin Roomassa. Pohjoisessa alkoi Sardinian kuningas Viktor Emanuel II (Vittorio Emanuele) valloittaa alueita niin, että lopulta vain Itävallan suojelema Venetsian alue jäi ulkopuolelle joksikin aikaa.
Parhaimmillaan italialainen on rento ja turhista säännöistä piittaamaton, suurpiirteinenkin suomalaisiin verrattuna. Illallinenkin saattaa kestää tuntikausia, se on rituaali itse tehdyn ruoan ympärillä. Yleensä italialainen identiteetti koostuu kielestä, ruokakulttuurista, someskandaaleista ja arkkitehtuurista. Se on ylpeyttä taiteilijoissa, pizzasta, Rooman keisariajasta ja Mussolinin muistoista. Sanremon laulufestivaali, katolisen kirkon jatkuva läsnäolo sävyttävät elämää. Talous on kuralla, ja sen romahtamista ennustetaan aika ajoin. Mutta jotenkin Italia kuitenkin pärjää, eli viulua soitteleva sirkka selviää siinä kuin me ahkerat muurahaisetkin.
Kari Enqvist toteaa useaan otteeseen, että hän ei ole historioitsija. Mutta kyllä hän senkin epiteetin voisi omaksua, siinä määrin perehtynyt hän aiheeseen on. Mussolinin ajasta hän kertoo paljon sellaista, minkä olen jo ohittanut tai unohtanut. Esimerkiksi Tripoliin suuntautui niin paljon italialaisia, että heitä oli kohta 40 % tämän Pohjois-Afrikkalaisen kaupungin väkiluvusta. Sen sijaan muistamme kyllä Pontisten suot, jotka kuivattiin Mussolinin aikana. Mutta miten se tapahtui, Enqvist kertoo kaivuutöistä, pumppuasemista, Pohjois-Italiasta tulleista siirtotyöläisistä, joista tuli alueen monien uusien pikkukaupunkien asukkaita. Maailmansotien merkitystä kuvattuaan hän siirtyy Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Toinen maailmansota oli ensimmäisen jälkijäristys, tässä hän palaa jälleen tulivuoriteemaansa. Luvun lopussa seuraa vielä mietiskelyä siitä, mistä hän tai suomalaiset yleensä ovat saaneet identiteettinsä. Hänellä se muodostuu lahtelaisuudesta, suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta.
Jäähyväiset aseille
Kolmantena kohteena oli nykyään Slovenian puolella sijaitseva I maailmansodan taistelupaikka Caporetto, jossa italian joukot kärsivät suuren tappion, todellisen romahduksen. Rintama siirtyikin pian Piave -joelle, vähän Venetsian pohjoispuolelle. Romahdus oli niin perusteellinen, että kaupungin nimestä tuli käsite, jota käytetään muissakin yhteyksissä, oli sitten kysymys jalkapallosta tai joistakin muista menetyksistä.
Enqvist laskeutui Venetsian lentokentälle, mutta ei käynyt itse kaupungissa. Hän oli ollut täällä vaimonsa kanssa kolmekymppisenä, ja halusi säilyttää sen aikaisen kuvan, ei sitä Venetsiaa, jossa turistilaumat täyttävät kadut, tai joka on sentti sentiltä vajoamassa alaspäin. Puolessa vuosisadassa on kantakaupungin väestöstä siirtynyt pois 70%, useimmat mantereen puolelle Mestreen. Tämä ei kuitenkaan estä häntä pääpiirtein luonnehtimasta kaupungin nähtävyyksiä ja ominaispiirteitä.
Jatkaessaan matkaa kohti Caporettoa Enqvist ottaa matkaoppaakseen kolme kirjailijaa, Ernest Hemingwayn, Indro Montanellin ja Gabriele d`Annunzion. Pisimmän esittelyn saa aluksi vuonna 1909 syntynyt Montanelli, jolla tietenkään ei voinut olla aikuisiän kokemuksia I maailmansodasta. Sitä enemmän kuvataan hänen toimintaansa Suomessa talvisodan aikana. D`Annunziokin jää ensin miltei maininnalle, niin merkittävä sodan aikainen kirjailija ja italialaisen sotainnon nostattaja kuin hän olikin. Muutamaa kymmentä sivua myöhemmin Enqvist antaa hänestä kyllä monipuolisen kuvan, hänen hurmioitumisestaan, ja kummallisesta otteestaan kansaan. Mitättömän näköinen mies, mutta niin hän vaan onnistui hurmaamaan kuulijansa kaunopuheisuudellaan. Molemmat ovat kuitenkin antaneet merkittävän panoksen Enqvistin ajattelulle. Lisäisin tähän, että D`Annunzio oli osallisena erään itävaltalaisen kauppalaivan upottamiseen torpedoveneellä. Hän myös sodan lopussa valloitti kokoamansa sotajoukon kanssa Fiumen kaupungin Triesten rannikolta.
Mutta sitä enemmän sitten tukeudutaan Hemingwayhin, joka osallistui itse taisteluihin, haavoittuikin, mutta pääsi pakenemaan. Olen jostain lukenut, että hän pakeni tavarajunan vaunussa pressun alla ja tykkien vieressä Venetsia Mestreen. Hänen teoksensa Jäähyväiset aseille kyllä kertoo sodan todellisuudesta, verisyydestä, ajoneuvojen juuttumisesta mutaan, ja niin edelleen. Hän palveli ambulanssimiehenä kuten kirjan sankarikin. On epäselvää, oliko hän se sama mies, joka kirjassa rakastuu Milanossa sairaanhoitajaan. Faktat ja fiktiot saattavat olla vähän erilläänkin.
Enqvist näkee, että vuonna 1917 syntyivät alut useille tuleville aatteille, Mussolinin fasismille, saksalaiselle natsismille ja kommunismillekin. Tuskin tähän on kuitenkaan Caporettossa ja PIave-joen taisteluissa pääsyy. Enqvistin kirja teki minuun syvän vaikutuksen, syvemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Siinä on kosolti kulttuuria ja humanismia, henkilökohtaista tilitystäkin ja oman maailmankuvan muodostumisen selityksiä. Kirjan nimikin on onnistunut: Tulivuoren varjossa. Meillä oli eurooppalaisittain katsoen pitkä rauhankausi, toisen maailmansodan jälkeen ehkä utopistisiakin käsityksiä siitä, että nyt sodat loppuivat. Taidamme yhä elää tulivuoren varjossa.
Hän osaa myös itsensä vähättelemisen ja ruoskimisen taidon. Matkalla Caporettoon läpi Veneton hän avautuu. ”Olen tehnyt vääriä valintoja ja typeryyksiä. Minulla oli kuvitelmia ja uskomuksia, joissa ei jälkikäteen ajatellen ollut mitään järkeä. Oli toiveita, joilla ei ollut mitään toteutumismahdollisuuksia. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt toimia jotenkin toisin, en vain ymmärrä miten”. Iäkkäänä sitä katsoo menneitä aivan toisin silmin kuin nuorena. Näillä lauseilla Enqvist tavallaan antaa synninpäästön kaikille ikätovereilleenkin.
Elämän sattumanvaraisuudestakin hän antaa omakohtaisia esimerkkejä. Tutkijan uralle hän kertoo joutuneensa sattumalta. Hän tiesi kyllä, että lukion jälkeen hän pyrkii yliopistoon, mutta mihin siellä. Aikansa harhailtuaan hän ryhtyi lukemaan teoreettista fysiikkaa. Hän ei ole oikein varma siitäkään, miksi tuli aikoinaan väitelleeksi suurista yhtenäisteorioista. Sitten hän pääsi CERNiin tutkijatohtoriksi siksi, että Suomen kiintiön täyttämiseksi sinne ei ollut tarjolla ketään muutakaan. ”Ensimmäiset kolme kuukautta olin kauhuista kivettynyt”. Kun ala tuntui liian vaikealta, hän ”pelastautui” kosmologiaan, joka oli siihen aikaan aloitteleva tieteenala. Sitten seuraa kertomusta siitä, mihin kaikkeen hän olikaan kirjoituksissaan sekaantunut, ja millaista negatiivista palautetta niistä oli noussut.
Caporetton taistelussa italialaiset saivat vastaansa kaasua ja miltei loputonta tykkitulta. Pylväissä kulkevat puhelinlinjat tuhoutuivat ja polkupyörälähetit kuolivat. Heidän joukko-osastonsa olivat eristyksissä, ja hierarkkiset komentoketjut säröilivät. Viestinnän romahdettua romahti myös italialaisten armeija. Yli miljoona miestä alkoi valua Tagliamento -joen toiselle puolelle. Ernest Hemingway kuvaa teoksessaan kaoottista pakolaisvirtaa, fiktion keinoin, mutta pääpiirteissään ilmeisesti hyvinkin totuudenmukaisesti. Kolonnat kulkivat mukaan liittyneiden siviilien ja heidän tavaroidensa kanssa mutaisilla teillä. Kaaoksessa mentiin aina Piave-joelle saakka. Myöhemmin Itävallan armeijakin meni hajalle. Lopullisen iskun se sai Monte Grappaan alueella ja Vittorio Veneton taistelussa, joka pesi pois Caporetton aikaan saaman häpeän.
Aivan luvun lopussa on sitten laaja-alaisempi kuvaus runoilija ja kondottieeri D´Annunziosta, ja siitä, miten hänestä johtaa suora linja hänen aikalaiseensa Benito Mussoliniin. Hän oli kaikin puolin hämmentävä hahmo, aivan mitättömän näköinen, pienikokoinen ja laiha mies, mutta merkillinen lataus hänellä oli. Rakastajattariakin riitti, mutta kummasti vaan raavaat miehetkin hurmautuivat hänen runoutensa ja puheidensa imuun. Oliko niin, että aikakaudella oli tarvetta johonkin sellaiseen hurmioitumiseen, jota hän edusti.
Via Appia ja Terracina
Kari Enqvist on vieraillut Italiassa viitisenkymmentä kertaa, joten käyntikohteita ja muistoja riittäisi vaikka millä mitalla. Keski-Italiassa hän on pysähtynyt kaupunkiin nimellä Terracina. Se on Tyrrhenanmeren rannalla Roomasta kaakkoon, kohdalla, jossa kuuluisa roomalainen pääväylä Via Appia kaartuu lähelle merta, jatkaakseen siitä sitten Napolin itäpuolitse pisimmillään aina Brindisiin, Adrianmeren eteläiseen rantakaupunkiin asti. Tulivuorta täällä ei ole, mutta kauniilla ilmalla voi nähdä Vesuviuksen silhuetin Napolinlahden rannalla. Terracinassa hän alkoi miettiä sitä, miten historialliset puitteet ovat muokanneet ihmistä, ja saaneet hänet ylpeäksi synnyinseudustaan. Via Appia ja Terracina ovat lähtökohtia, eräänlainen ponnahduslauta tälle pohdinnalle.
Lahdessa ja Terracinassa. Hän alkaa miettiä myös omaa taustaansa, selvittää varsin perusteellisesti sukututkimuksessa saamaansa tietoa esivanhemmistaan ja heidän kohtaloistaan. Erityisesti hän kuvaa varsin riemastuttavalla tavalla, miten laivuri-isoisä kuljetti tukkeja Lahteen syntyneille sahoille. Hän oli jo nimeltään Enqvist, ja hänen jäljiltään on suku sitten pysähtynyt Lahteen, jossa kirjoittajakin on kasvanut.
Enqvist ihastelee sitä, miten Terracinassa kadunnimetkin, kertovat historiallisista henkilöistä, joista monet ovat jättäneet jälkensä myös koko Italian sivistyselämään. Terracinassa varttunut nuori törmää päivittäin esimerkiksi Homerokseen, Alessandro Voltaan, Dante Alighieriin ja Marian ilmestykseen (Salita Annunziata). Mitä saa nuori lahtelainen, joka talsii pitkin Hollolankatua, Hämeenkatua, Rautatienkatua, Vesijärvenkatua. Samalla Enqvist lohmii myös niitä esivanhempia, jotka keksivät nimittää järveämme Vesijärveksi. Vesijärven pinta oli aikoinaan kuusi metriä ylempänä kuin Päijänteen. Järvenlaskujen jälkeen syntyi vesijättömaata, jonne sitten ilmestyi kylä, joka tienkin nimettiin Lahdeksi. Siitä tuli aikoinaan kauppala ja sitten kaupunki.
Lahtea hän vähättelee useissa kohdin, se on historiaton, hiomaton ja brutaali. Vanhan linja-autoaseman aulan vuonna 2012 kuollut palmukin sai vertauskuvallisen aseman: ” Se nuokkui odotussalin keskiössä, katseli matkustajien selkiä ja tuntui sanovan: pakene kun vielä voit.” ”Joka kerran jätti Lahden, ei enää halunnut palata sen luo”. ” Lahti ei ymmärtänyt, että tulevaisuus olisi korkeakouluissa eikä urheilussa ja puutöissä.”
Tässä vaiheessa aloin jo kyllästyä Enqvistin lahtelaiskritiikkiin, mutta sitten jatko antoikin ymmärtää, että hän taitaakin olla aikamoinen humoristi. Samalla otteella hän kertoo monin ottein itsestään ja omasta nuoruudestaan. Huippuunsa sanan säilä osuu käsitteiden lumi, mökki ja matka -kuvauksissa. Kuulemma matka on paljon tärkeämpi kuin mökki, lähtöä valmistellaan ja matkaa muistellaan. Tältä pohjalta hän laajentaa ajatuksiaan eri kansakuntiin yrittäen löytää niiden historiasta vinkkejä seuraavaan tyyliin. Putin on vallassa, koska Venäjän kansa on aina tottunut kumartamaan tsaaria. Englantilaiset ovat pidättyväisiä ja kohteliaita. Amerikkalaiset ovat rempseitä ja naiiveja. Ranskalaiset ovat tahdikkaita ja etäisiä. Ja niin edelleen.
Italian historian pääpiirteitä. Italialainen korostaa helposti, että hän on nimenomaan jonkin kaupungin tai kylän, korkeintaan maakunnan asukas, sitten vasta italialainen. Murteetkin eroavat toisistaan niin, että niitä on vaikea maan muiden alueiden asukkaiden ymmärtää. Tämä johtuu maan hajanaisesta historiasta. Kari Enqvist valittaa, että hän ei tunne tarpeeksi Italian historiaa. Kuitenkin hän antaa siitä sivuilla 118–120 sellaisen kokonaisesityksen, että sellaista harvoin tapaa. Kaikki tapahtuu vielä lennokkaasti ja huumorilla niin, että siitä ei voi olla pitämättä.
Hän alkaa siitä, että antiikin Rooman kukistumisen jälkeen maa ei ole milloinkaan ennen meidän aikaamme ollut keskusvallan alainen. Erilaiset armeijat rynnivät maahan, milloin miltäkin suunnilta, gootit, langobardit, bysanttilaiset, normannit, frankit ja svaabit, arabeita unohtamatta. Rooma näivettyi tuppukyläksi, Venetsia ja Genova kehittyivät merivalloiksi. Myöhäiskeskiajalla Keski- ja Pohjois-Italiaan alkoi kehittyä kaupunkivaltioita, johtajinaan paikallisten merkkisukujen edustajat tai neuvokkaat sotapäälliköt. Suvut kamppailivat keskenään, keisarit olivat täysin sivuosassa. Kaupunkivaltiot kilpailivat keskenään, solmivat sopimuksia ja sotivatkin keskenään. Katolinen kirkko toi soppaan omat mausteensa, se valloitti ihmisiä ja myös maaomaisuuksia. Keksittiin pankit ja vekselit, siirryttiin markkinatalouden aikaan.
Kun katolinen kirkko vahvistui, vankistui samalla paavin asema. Samaan aikaan espanjalaiset ja ranskalaiset alkoivat käydä valloittamassa Italiaa. Maaorjuutta ei ollut, mutta talonpoikaisväestöä pidettiin ikeen alla ja oppimattomana. Itse lisäisin tähän, että silloin alkoi syntyä mafia, kun talonpokat alkoivat tukeutua keskuudestaan nousseihin tarmokkaisiin tyyppeihin, jotka toimivat riita- ja rikosasioissakin tarmokkaammin kuin kulloisenkin valtion lakimiehet ja poliisit.
Italian valtiollisen yhdistymisen, risorgimenton sysäsi liikkeelle seikkaileva ammattisotilas Giuseppe Garibaldi, joka ns. tuhannen miehen joukkion kanssa nousi maihin Sisiliassa ja valloitti Etelä-Italiaa Napolia myöten 1860-luvun taitteessa. Paavitkin luopuivat Kirkkovaltiostaan, ja sulkeutuivat Vatikaaniin Roomassa. Pohjoisessa alkoi Sardinian kuningas Viktor Emanuel II (Vittorio Emanuele) valloittaa alueita niin, että lopulta vain Itävallan suojelema Venetsian alue jäi ulkopuolelle joksikin aikaa.
Parhaimmillaan italialainen on rento ja turhista säännöistä piittaamaton, suurpiirteinenkin suomalaisiin verrattuna. Illallinenkin saattaa kestää tuntikausia, se on rituaali itse tehdyn ruoan ympärillä. Yleensä italialainen identiteetti koostuu kielestä, ruokakulttuurista, someskandaaleista ja arkkitehtuurista. Se on ylpeyttä taiteilijoissa, pizzasta, Rooman keisariajasta ja Mussolinin muistoista. Sanremon laulufestivaali, katolisen kirkon jatkuva läsnäolo sävyttävät elämää. Talous on kuralla, ja sen romahtamista ennustetaan aika ajoin. Mutta jotenkin Italia kuitenkin pärjää, eli viulua soitteleva sirkka selviää siinä kuin me ahkerat muurahaisetkin.
Kari Enqvist toteaa useaan otteeseen, että hän ei ole historioitsija. Mutta kyllä hän senkin epiteetin voisi omaksua, siinä määrin perehtynyt hän aiheeseen on. Mussolinin ajasta hän kertoo paljon sellaista, minkä olen jo ohittanut tai unohtanut. Esimerkiksi Tripoliin suuntautui niin paljon italialaisia, että heitä oli kohta 40 % tämän Pohjois-Afrikkalaisen kaupungin väkiluvusta. Sen sijaan muistamme kyllä Pontisten suot, jotka kuivattiin Mussolinin aikana. Mutta miten se tapahtui, Enqvist kertoo kaivuutöistä, pumppuasemista, Pohjois-Italiasta tulleista siirtotyöläisistä, joista tuli alueen monien uusien pikkukaupunkien asukkaita. Maailmansotien merkitystä kuvattuaan hän siirtyy Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Toinen maailmansota oli ensimmäisen jälkijäristys, tässä hän palaa jälleen tulivuoriteemaansa. Luvun lopussa seuraa vielä mietiskelyä siitä, mistä hän tai suomalaiset yleensä ovat saaneet identiteettinsä. Hänellä se muodostuu lahtelaisuudesta, suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta.
Jäähyväiset aseille
Kolmantena kohteena oli nykyään Slovenian puolella sijaitseva I maailmansodan taistelupaikka Caporetto, jossa italian joukot kärsivät suuren tappion, todellisen romahduksen. Rintama siirtyikin pian Piave -joelle, vähän Venetsian pohjoispuolelle. Romahdus oli niin perusteellinen, että kaupungin nimestä tuli käsite, jota käytetään muissakin yhteyksissä, oli sitten kysymys jalkapallosta tai joistakin muista menetyksistä.
Enqvist laskeutui Venetsian lentokentälle, mutta ei käynyt itse kaupungissa. Hän oli ollut täällä vaimonsa kanssa kolmekymppisenä, ja halusi säilyttää sen aikaisen kuvan, ei sitä Venetsiaa, jossa turistilaumat täyttävät kadut, tai joka on sentti sentiltä vajoamassa alaspäin. Puolessa vuosisadassa on kantakaupungin väestöstä siirtynyt pois 70%, useimmat mantereen puolelle Mestreen. Tämä ei kuitenkaan estä häntä pääpiirtein luonnehtimasta kaupungin nähtävyyksiä ja ominaispiirteitä.
Jatkaessaan matkaa kohti Caporettoa Enqvist ottaa matkaoppaakseen kolme kirjailijaa, Ernest Hemingwayn, Indro Montanellin ja Gabriele d`Annunzion. Pisimmän esittelyn saa aluksi vuonna 1909 syntynyt Montanelli, jolla tietenkään ei voinut olla aikuisiän kokemuksia I maailmansodasta. Sitä enemmän kuvataan hänen toimintaansa Suomessa talvisodan aikana. D`Annunziokin jää ensin miltei maininnalle, niin merkittävä sodan aikainen kirjailija ja italialaisen sotainnon nostattaja kuin hän olikin. Muutamaa kymmentä sivua myöhemmin Enqvist antaa hänestä kyllä monipuolisen kuvan, hänen hurmioitumisestaan, ja kummallisesta otteestaan kansaan. Mitättömän näköinen mies, mutta niin hän vaan onnistui hurmaamaan kuulijansa kaunopuheisuudellaan. Molemmat ovat kuitenkin antaneet merkittävän panoksen Enqvistin ajattelulle. Lisäisin tähän, että D`Annunzio oli osallisena erään itävaltalaisen kauppalaivan upottamiseen torpedoveneellä. Hän myös sodan lopussa valloitti kokoamansa sotajoukon kanssa Fiumen kaupungin Triesten rannikolta.
Mutta sitä enemmän sitten tukeudutaan Hemingwayhin, joka osallistui itse taisteluihin, haavoittuikin, mutta pääsi pakenemaan. Olen jostain lukenut, että hän pakeni tavarajunan vaunussa pressun alla ja tykkien vieressä Venetsia Mestreen. Hänen teoksensa Jäähyväiset aseille kyllä kertoo sodan todellisuudesta, verisyydestä, ajoneuvojen juuttumisesta mutaan, ja niin edelleen. Hän palveli ambulanssimiehenä kuten kirjan sankarikin. On epäselvää, oliko hän se sama mies, joka kirjassa rakastuu Milanossa sairaanhoitajaan. Faktat ja fiktiot saattavat olla vähän erilläänkin.
Enqvist näkee, että vuonna 1917 syntyivät alut useille tuleville aatteille, Mussolinin fasismille, saksalaiselle natsismille ja kommunismillekin. Tuskin tähän on kuitenkaan Caporettossa ja PIave-joen taisteluissa pääsyy. Enqvistin kirja teki minuun syvän vaikutuksen, syvemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Siinä on kosolti kulttuuria ja humanismia, henkilökohtaista tilitystäkin ja oman maailmankuvan muodostumisen selityksiä. Kirjan nimikin on onnistunut: Tulivuoren varjossa. Meillä oli eurooppalaisittain katsoen pitkä rauhankausi, toisen maailmansodan jälkeen ehkä utopistisiakin käsityksiä siitä, että nyt sodat loppuivat. Taidamme yhä elää tulivuoren varjossa.
Hän osaa myös itsensä vähättelemisen ja ruoskimisen taidon. Matkalla Caporettoon läpi Veneton hän avautuu. ”Olen tehnyt vääriä valintoja ja typeryyksiä. Minulla oli kuvitelmia ja uskomuksia, joissa ei jälkikäteen ajatellen ollut mitään järkeä. Oli toiveita, joilla ei ollut mitään toteutumismahdollisuuksia. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt toimia jotenkin toisin, en vain ymmärrä miten”. Iäkkäänä sitä katsoo menneitä aivan toisin silmin kuin nuorena. Näillä lauseilla Enqvist tavallaan antaa synninpäästön kaikille ikätovereilleenkin.
Elämän sattumanvaraisuudestakin hän antaa omakohtaisia esimerkkejä. Tutkijan uralle hän kertoo joutuneensa sattumalta. Hän tiesi kyllä, että lukion jälkeen hän pyrkii yliopistoon, mutta mihin siellä. Aikansa harhailtuaan hän ryhtyi lukemaan teoreettista fysiikkaa. Hän ei ole oikein varma siitäkään, miksi tuli aikoinaan väitelleeksi suurista yhtenäisteorioista. Sitten hän pääsi CERNiin tutkijatohtoriksi siksi, että Suomen kiintiön täyttämiseksi sinne ei ollut tarjolla ketään muutakaan. ”Ensimmäiset kolme kuukautta olin kauhuista kivettynyt”. Kun ala tuntui liian vaikealta, hän ”pelastautui” kosmologiaan, joka oli siihen aikaan aloitteleva tieteenala. Sitten seuraa kertomusta siitä, mihin kaikkeen hän olikaan kirjoituksissaan sekaantunut, ja millaista negatiivista palautetta niistä oli noussut.
Caporetton taistelussa italialaiset saivat vastaansa kaasua ja miltei loputonta tykkitulta. Pylväissä kulkevat puhelinlinjat tuhoutuivat ja polkupyörälähetit kuolivat. Heidän joukko-osastonsa olivat eristyksissä, ja hierarkkiset komentoketjut säröilivät. Viestinnän romahdettua romahti myös italialaisten armeija. Yli miljoona miestä alkoi valua Tagliamento -joen toiselle puolelle. Ernest Hemingway kuvaa teoksessaan kaoottista pakolaisvirtaa, fiktion keinoin, mutta pääpiirteissään ilmeisesti hyvinkin totuudenmukaisesti. Kolonnat kulkivat mukaan liittyneiden siviilien ja heidän tavaroidensa kanssa mutaisilla teillä. Kaaoksessa mentiin aina Piave-joelle saakka. Myöhemmin Itävallan armeijakin meni hajalle. Lopullisen iskun se sai Monte Grappaan alueella ja Vittorio Veneton taistelussa, joka pesi pois Caporetton aikaan saaman häpeän.
Aivan luvun lopussa on sitten laaja-alaisempi kuvaus runoilija ja kondottieeri D´Annunziosta, ja siitä, miten hänestä johtaa suora linja hänen aikalaiseensa Benito Mussoliniin. Hän oli kaikin puolin hämmentävä hahmo, aivan mitättömän näköinen, pienikokoinen ja laiha mies, mutta merkillinen lataus hänellä oli. Rakastajattariakin riitti, mutta kummasti vaan raavaat miehetkin hurmautuivat hänen runoutensa ja puheidensa imuun. Oliko niin, että aikakaudella oli tarvetta johonkin sellaiseen hurmioitumiseen, jota hän edusti.
8. (25.) Tulivuoren varjossa 1. Kari Enqvist Sisiliassa
Kosmologi Kari Enqvist on tunnettu ja taitava tähtitieteen popularisoija ja keskustelija. Kirja Tulivuoren varjossa kuvaa konkreettisessa muodossa elämää ensin Sisilian Cataniassa miltei Etnan juurella. Mutta kirjalla on toinenkin puoli, se viittaa elämään yllättävien, usein myös koko maailmaan kohdistuvien uhkien edessä, silloinkin tavallaan tulivuoren varjossa. Taustalla on helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäys Ukrainaan, joka pani pohtimaan omaakin identiteettiä. Kirjassa liikutaan fyysisesti paitsi Cataniassa, myös mm. Rooman Via Appialla ja Terracinan kaupungissa Keski-Italiassa. Lopuksi ollaan ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla. Suurin käännekohta sodassa tapahtui Caporetton kaupungissa nykyisessä Sloveniassa. Aikaisemmin se oli kuulunut Italialle. Näistä kerron artikkelissa nimeltä Tulivuoren varjossa 2.
Kosmologi Kari Enqvist on tunnettu ja taitava tähtitieteen popularisoija ja keskustelija. Kirja Tulivuoren varjossa kuvaa konkreettisessa muodossa elämää ensin Sisilian Cataniassa miltei Etnan juurella. Mutta kirjalla on toinenkin puoli, se viittaa elämään yllättävien, usein myös koko maailmaan kohdistuvien uhkien edessä, silloinkin tavallaan tulivuoren varjossa. Taustalla on helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäys Ukrainaan, joka pani pohtimaan omaakin identiteettiä. Kirjassa liikutaan fyysisesti paitsi Cataniassa, myös mm. Rooman Via Appialla ja Terracinan kaupungissa Keski-Italiassa. Lopuksi ollaan ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla. Suurin käännekohta sodassa tapahtui Caporetton kaupungissa nykyisessä Sloveniassa. Aikaisemmin se oli kuulunut Italialle. Näistä kerron artikkelissa nimeltä Tulivuoren varjossa 2.
Tämä ensimmäinen luku käsittelee Enqvistin vierailua Cataniassa, konkreettisesti tulivuoren, eli Etnan varjossa. Sen jälkeen esittelen toisessa osassa hänen Terracinan ja Caporetton matkojaan.
Näin hän on kertonut: ”Catania oli tarjonnut minulle allegorian nykyhetkelle ja hippusen stoalaisuutta. Terracina oli liittänyt minut menneisyyteen ja kaivanut esiin identiteettini peruskiven. Friulissa olin kahlaamassa henkilökohtaisen vuosisatani alkuun kohtaamaan oman caporettoni.” Näin toteutuu kirjan alaotsikon tavoite: Ollaan löytöretkellä identiteettiä etsimässä.
Kirjoittaja on tunnettu alkuaan lahtelainen, joka vietti täällä ensimmäiset 19 vuotta elämästään. Hän asui Päijänteenkadulla, vain noin sadan metrin päästä meikäläisen vanhuuden kodista. Hän tuli ylioppilaaksi aivan naapurissa sijaitsevasta Lahden Lyseosta, jossa hänet yhä muistetaan. Muistia ovat tietysti vahvistaneet hänen uransa nousu ja käänteet.
Näin hän on kertonut: ”Catania oli tarjonnut minulle allegorian nykyhetkelle ja hippusen stoalaisuutta. Terracina oli liittänyt minut menneisyyteen ja kaivanut esiin identiteettini peruskiven. Friulissa olin kahlaamassa henkilökohtaisen vuosisatani alkuun kohtaamaan oman caporettoni.” Näin toteutuu kirjan alaotsikon tavoite: Ollaan löytöretkellä identiteettiä etsimässä.
Kirjoittaja on tunnettu alkuaan lahtelainen, joka vietti täällä ensimmäiset 19 vuotta elämästään. Hän asui Päijänteenkadulla, vain noin sadan metrin päästä meikäläisen vanhuuden kodista. Hän tuli ylioppilaaksi aivan naapurissa sijaitsevasta Lahden Lyseosta, jossa hänet yhä muistetaan. Muistia ovat tietysti vahvistaneet hänen uransa nousu ja käänteet.
Catania
Aluksi en suhtautunut vain noin parisen sataa sivua käsittäneeseen teokseen kovinkaan suurin odotuksin. Mutta mitä pitemmälle luin, sitä enemmän ihastuin siihen filosofiseen otteeseen, jolla kirja oli kirjoitettu. Kyllä siellä tietysti oli paljon Italian historian ja maantieteen analysointia, kaupunkikuvaa, esimerkiksi juuri Catanian, sisilialaiskaupungin leveitä ja kapeita katuja, eri aikakausilta peräisin olevia taloja, loistoa ja rappiota. Käytiinpä sitten myös Etnan huipulla, loppumatka eräänlaisilla maastoajoneuvoilla. Mutta sitten pohdinta laajeni, tästä on esimerkkinä seuraava sivu 33, jossa pohditaan tieteen harjoittamista ja totuuden etsimistä. Ja tietysti sivutaan myös Ukrainan sotaa, olihan se teoksen kirjoittamisen aikaan jo pahimmillaan.
Aluksi en suhtautunut vain noin parisen sataa sivua käsittäneeseen teokseen kovinkaan suurin odotuksin. Mutta mitä pitemmälle luin, sitä enemmän ihastuin siihen filosofiseen otteeseen, jolla kirja oli kirjoitettu. Kyllä siellä tietysti oli paljon Italian historian ja maantieteen analysointia, kaupunkikuvaa, esimerkiksi juuri Catanian, sisilialaiskaupungin leveitä ja kapeita katuja, eri aikakausilta peräisin olevia taloja, loistoa ja rappiota. Käytiinpä sitten myös Etnan huipulla, loppumatka eräänlaisilla maastoajoneuvoilla. Mutta sitten pohdinta laajeni, tästä on esimerkkinä seuraava sivu 33, jossa pohditaan tieteen harjoittamista ja totuuden etsimistä. Ja tietysti sivutaan myös Ukrainan sotaa, olihan se teoksen kirjoittamisen aikaan jo pahimmillaan.
Enqvist antaa myös aika tyhjentävän selvityksen siitä, muksi Trump ja Putin ovat päässeet valtaan, vaikka jokainen ajatteleva ihminen ei sisimmässään heitä paljonkaan arvosta. Donald Trump ei olisi noussut presidentiksi ilman opportunisteja, jotka tarttuivat hänen takinliepeisiinsä toivoen kipuavansa hänen avullaan yhteiskuntaelämän tai talouselämän huipulle. Näin oli saatu mukaan senaattoreita, paikallispoliitikkoja, miljonäärejä, jotka kaikki laskivat hyötyvänsä hänestä. Toki mukaan tempautui keskilännen ja esikaupunkien murjottuja ihmisiä, jotka aivan todella uskoivat valheisiin, sitä enemmän, mitä vakuuttavammin niitä esitettiin.
Putinille antoivat nostetta poliittiset hännystelijät sekä valtionhallinnon tärkeät virkamiehet eli silovikit. Tukensa antoi myös koko Venäjän kansa, joka salli yksinvaltaisen hallinnon kehittymisen. Protesteja ei tehty, mikäli oma elämäntilanne ei ollut uhattuna. Liian moni heristi vain nyrkkiä taskussa. Ja miten olisi voinut uskaltaa, kun tuloksena oli joko mukilointi, vankila tai kuolema. Esimerkkejä riitti. Tähän kyllä mielelläni lisäisin, että Venäjän kansaa raskauttaa vuosisatojen alistuneisuus, laaja maaorjuus, nujerretut työläiset, ylipäätään ahtaalla olevat toisinajattelijat. Kysymys on pitkästä perinteestä, joku sanoisi, että välinpitämättömyys on myös geeneissä.
Kirjoittaja tekee perusteellisesti selkoa Catanian kaupungin vaikeista vuosista 1600-luvulla, tuhoisista maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Kerronta etenee sitten näiden tapahtumien yleiseen esiintymiseen ja juurisyihin. Lopulta saamme perusteellisen selvityksen ydinaseista, ja ydinaseiden toimintamekaniikasta. Hiukkasfyysikon ja kosmologin oppineisuus tulevat vahvasti näkyviin mutta niin, että jonkinlainen tenho hänen kerronnassaan on, vaikka selostukset menevät paljolti yli ymmärryksen.
Varsin laajasti selostetaan myös uskonnollisia kulkueita, joita Cataniassa järjestetään niin suojelupyhimyksen pyhän Agatan kunniaksi ja muutenkin. Agatan ympärille on kiedottu aikojen kuluessa kaikenlaisia tarinoita ja mahtavia spektaakkeleita, ehkä välillä jotain todellistakin. Joka tapauksessa on kysymys menoista, joista ainakaan ulkopuolinen ei ymmärrä mitään, tuskinpa kaikki katolisetkaan. Osansa saa Suomenkin ortodoksikirkko, jonka arkkipiispa Leo ei ole pystynyt tuomitsemaan Moskovan patriarkan Kirillin toimia. Eivätkä huomiotta jää rauhanpuolustajatkaan, jotka kyllä puhuvat ja puhuvat, mutta eivät tee mitään.
Vuonna 1999 teimme vaimoni kanssa matkan lähikaupunkiin Taorminaan. Se alkoi lennolla Cataniaan. Myöhemmin kävimme siellä tutustumassa nähtävyyksiin. Yritimme saada Taorminasta käsin kuvan myös Etnasta, ja tämä taisi olla se onnistunein. Etna häämöttää taustalla, mutta mitään laavavirtoja tai pieniäkään purkauksia ei kuvaan saatu. Etualalla on osa kaupungin omasta, roomalaisajan amfiteatterista. Emme myöskään halunneet liittää tähän mitään matkaesitteiden kuvia. Kaikki siis ovat omiamme, mikä tietysti näkyy myös tasosta. Nykykameroilla saataisiin aikaan paljon terävämpiä kuvia. Muista kuvista ensimmäisenä on barokkityylinen Cattedrale di Sant´Agata, seuraavissa on näkymiä Catanian kauppatorilta. Tuskinpa meiltä on koskaan löytynyt aivan noin avointa lihakauppaa.
Putinille antoivat nostetta poliittiset hännystelijät sekä valtionhallinnon tärkeät virkamiehet eli silovikit. Tukensa antoi myös koko Venäjän kansa, joka salli yksinvaltaisen hallinnon kehittymisen. Protesteja ei tehty, mikäli oma elämäntilanne ei ollut uhattuna. Liian moni heristi vain nyrkkiä taskussa. Ja miten olisi voinut uskaltaa, kun tuloksena oli joko mukilointi, vankila tai kuolema. Esimerkkejä riitti. Tähän kyllä mielelläni lisäisin, että Venäjän kansaa raskauttaa vuosisatojen alistuneisuus, laaja maaorjuus, nujerretut työläiset, ylipäätään ahtaalla olevat toisinajattelijat. Kysymys on pitkästä perinteestä, joku sanoisi, että välinpitämättömyys on myös geeneissä.
Kirjoittaja tekee perusteellisesti selkoa Catanian kaupungin vaikeista vuosista 1600-luvulla, tuhoisista maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Kerronta etenee sitten näiden tapahtumien yleiseen esiintymiseen ja juurisyihin. Lopulta saamme perusteellisen selvityksen ydinaseista, ja ydinaseiden toimintamekaniikasta. Hiukkasfyysikon ja kosmologin oppineisuus tulevat vahvasti näkyviin mutta niin, että jonkinlainen tenho hänen kerronnassaan on, vaikka selostukset menevät paljolti yli ymmärryksen.
Varsin laajasti selostetaan myös uskonnollisia kulkueita, joita Cataniassa järjestetään niin suojelupyhimyksen pyhän Agatan kunniaksi ja muutenkin. Agatan ympärille on kiedottu aikojen kuluessa kaikenlaisia tarinoita ja mahtavia spektaakkeleita, ehkä välillä jotain todellistakin. Joka tapauksessa on kysymys menoista, joista ainakaan ulkopuolinen ei ymmärrä mitään, tuskinpa kaikki katolisetkaan. Osansa saa Suomenkin ortodoksikirkko, jonka arkkipiispa Leo ei ole pystynyt tuomitsemaan Moskovan patriarkan Kirillin toimia. Eivätkä huomiotta jää rauhanpuolustajatkaan, jotka kyllä puhuvat ja puhuvat, mutta eivät tee mitään.
Vuonna 1999 teimme vaimoni kanssa matkan lähikaupunkiin Taorminaan. Se alkoi lennolla Cataniaan. Myöhemmin kävimme siellä tutustumassa nähtävyyksiin. Yritimme saada Taorminasta käsin kuvan myös Etnasta, ja tämä taisi olla se onnistunein. Etna häämöttää taustalla, mutta mitään laavavirtoja tai pieniäkään purkauksia ei kuvaan saatu. Etualalla on osa kaupungin omasta, roomalaisajan amfiteatterista. Emme myöskään halunneet liittää tähän mitään matkaesitteiden kuvia. Kaikki siis ovat omiamme, mikä tietysti näkyy myös tasosta. Nykykameroilla saataisiin aikaan paljon terävämpiä kuvia. Muista kuvista ensimmäisenä on barokkityylinen Cattedrale di Sant´Agata, seuraavissa on näkymiä Catanian kauppatorilta. Tuskinpa meiltä on koskaan löytynyt aivan noin avointa lihakauppaa.
7. (24.) Minne katosi Antti Järvi ?
Vuoden 2023 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto myönnettiin Antti Järvelle teoksesta ta Minne katosi Antti Järvi? (Gummerus). Toimittaja ja kirjailija Antti Järvi ryhtyi selvittämään isoisoisänsä, saman nimisen Antti Järven vaiheita talvisodan jälkeen. Kun muut sukulaiset olivat vuonna 1940 Moskovan välirauhan jälkeen lähteneet evakkoon Jaakkimasta Laatokan rannalta, jäi tämä vanhempi Antti Järvi paikoilleen omaan taloonsa. Hänestä ei sen jälkeen kuulunut mitään, tarinoita ja teorioita oli mutta lopulta muistot haalistuivat, eikä hänestä ennen pitkää täällä Suomessa enää puhuttu.
Tietokirjallisuuden voittajan valitsi lastenkirjailija ja kulttuurikeskustelija Linda Liukas. Finlandia-palkintojen saajat julkistettiin Ylen suorassa lähetyksessä keskiviikkona 29.11. 2023. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen. Palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa.
Vuoden 2023 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto myönnettiin Antti Järvelle teoksesta ta Minne katosi Antti Järvi? (Gummerus). Toimittaja ja kirjailija Antti Järvi ryhtyi selvittämään isoisoisänsä, saman nimisen Antti Järven vaiheita talvisodan jälkeen. Kun muut sukulaiset olivat vuonna 1940 Moskovan välirauhan jälkeen lähteneet evakkoon Jaakkimasta Laatokan rannalta, jäi tämä vanhempi Antti Järvi paikoilleen omaan taloonsa. Hänestä ei sen jälkeen kuulunut mitään, tarinoita ja teorioita oli mutta lopulta muistot haalistuivat, eikä hänestä ennen pitkää täällä Suomessa enää puhuttu.
Tietokirjallisuuden voittajan valitsi lastenkirjailija ja kulttuurikeskustelija Linda Liukas. Finlandia-palkintojen saajat julkistettiin Ylen suorassa lähetyksessä keskiviikkona 29.11. 2023. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen. Palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa.
Linda Liukas perusteli Wikipedian mukaan valintaansa seuraavasti:
Teos rakentaa tarinaa arkistoista, kirjeenvaihdosta ja tietokannoista käsin, mutta ei keksi. Se on tarkka ja vilpitön. Kirja tekee näkyväksi tarinan, jonka kuvittelen kuulleeni tuhansia kertoja, mutta kertoo sen uudesta perspektiivistä. Kirja nostaa esille joukon ihmisiä, jotka historia on halunnut unohtaa, sillä kirjan sanoin, “ihmisen ääni voi typistyä pieneen.” Kirja on myös ajankohtainen tavalla, jota kukaan meidän sukupolvessamme tuskin olisi toivonut. Minäkin kuljin kirjoittajan kanssa Sortavalassa ja Lahdenpohjassa, Petroskoissa ja pohjoisen junassa. “Tämä kertomus, jota pala palalta kursin kasaan, on tietysti vain yksi tarina siitä, mitä todella tapahtui” aloittaa kirjailija ja jatkaa myöhemmin “Olen koonnut hänen elämänsä palasista. Se ei ole totuus, vaan rakennelma siitä, mitä olen onnistunut löytämään ja mitä olen pystynyt näkemään.“
Antti Järven teos on perinteistä kerrontaa, mikä tietysti on arvo sinänsä. Lisäksi se on tärkeä paitsi päähenkilön suku-laisille, myös monille evakkotaustan omaaville. Itse olisin kyllä valinnut mieluummin kahden teologian tohtorin ja papin, Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teoksen Sensu-roitu, alaotsikoltaan Raamatun muutosten vaiettu historia. Olen kirjoittanut aiemmin siitä tässä blogissani (56/2023, Kritiikkiä Raamatun tekstien tulkinnasta). Tieteellisten tutkimusten keskeinen tehtävä on tuottaa uutta tietoa. Tämä koskee myös tietokirjallisuutta. Sensuroitu on analyyttinen ja täyttää tämän vaateen. Mutta olisiko se radikaali ja erityisesti vanhoilliselle kansanosallemme?
Teos rakentaa tarinaa arkistoista, kirjeenvaihdosta ja tietokannoista käsin, mutta ei keksi. Se on tarkka ja vilpitön. Kirja tekee näkyväksi tarinan, jonka kuvittelen kuulleeni tuhansia kertoja, mutta kertoo sen uudesta perspektiivistä. Kirja nostaa esille joukon ihmisiä, jotka historia on halunnut unohtaa, sillä kirjan sanoin, “ihmisen ääni voi typistyä pieneen.” Kirja on myös ajankohtainen tavalla, jota kukaan meidän sukupolvessamme tuskin olisi toivonut. Minäkin kuljin kirjoittajan kanssa Sortavalassa ja Lahdenpohjassa, Petroskoissa ja pohjoisen junassa. “Tämä kertomus, jota pala palalta kursin kasaan, on tietysti vain yksi tarina siitä, mitä todella tapahtui” aloittaa kirjailija ja jatkaa myöhemmin “Olen koonnut hänen elämänsä palasista. Se ei ole totuus, vaan rakennelma siitä, mitä olen onnistunut löytämään ja mitä olen pystynyt näkemään.“
Antti Järven teos on perinteistä kerrontaa, mikä tietysti on arvo sinänsä. Lisäksi se on tärkeä paitsi päähenkilön suku-laisille, myös monille evakkotaustan omaaville. Itse olisin kyllä valinnut mieluummin kahden teologian tohtorin ja papin, Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teoksen Sensu-roitu, alaotsikoltaan Raamatun muutosten vaiettu historia. Olen kirjoittanut aiemmin siitä tässä blogissani (56/2023, Kritiikkiä Raamatun tekstien tulkinnasta). Tieteellisten tutkimusten keskeinen tehtävä on tuottaa uutta tietoa. Tämä koskee myös tietokirjallisuutta. Sensuroitu on analyyttinen ja täyttää tämän vaateen. Mutta olisiko se radikaali ja erityisesti vanhoilliselle kansanosallemme?
Antti Järvi on kuvassa jefreitterinä (korpraalina) Suomen kaartissa 1900-luvun alussa hieman ennen joukko-osaston lakkauttamista Venäjän sortotoimenpiteenä.
------
Vanhempi Antti Järvi (s.1882) oli ollut nuoruudestaan lähtien aktiivinen ja toimelias. Hän lähti monen muun saman ikäisen tavoin Amerikkaan, jossa viipyi Ohion hiilikaivosalueilla 11 vuotta. Sen jälkeen hän palasi kotiinsa Jaakkimaan, viljeli maata ja kalasteli Laatokalla. Monien vaiheiden jälkeen hän rakensi perheelleen talon, johon otettiin myös vuokralaisia. Itsellään pariskunnalla oli viisi lasta, joista neljä selvisi aikuiseksi asti. Heidän joukossaan oli tämän kirjailija Antti Järven isoisä Arvo.
Teos antaa hyvän katsauksen 1930-luvn maailmanpolitiikasta ja Euroopan ajautumisesta suursotaan. Antti Järven puoliso Sanna oli lähtenyt 15-vuotiaan kuopuksensa kanssa pakoon maalle sisarensa luo, sillä Lahdenpohjaan, Jaakkiman lähelle oli kohdistunut pommituksia. Muut pojat olivat asepalveluksessa. Kun evakuointikäsky tuli, Sanna lähti Suomeen suoraan sisarensa perheen kanssa, Antti ei ehkä ollut tietoinen asiasta ja jäi kotitaloonsa. Evakuoinnit jatkuivat vielä sodan aikana ja pieneltä osalta sen jälkeenkin, kun venäläiset palauttivat pari tuhatta siviiliä Suomeen. Heidän joukossaan ei Antti Järveä näkynyt. Sodan aikana oli kyllä lähtemisessä viivytelleitä kaapattukin Venäjälle. Epäiltiin myös, että Antti Järvi olisi ollut heidän joukossaan.
Nuoremman Antti Järven kertomus saman nimisen isoisoisänsä katoamisesta on kiinnostava ja puoleensa vetävä. Erinäisten sattumusten jälkeen hän alkoi perata tämän vaiheita. Se ei ollut kovinkaan helppoa, sillä ne, jotka jotain tiesivät, olivat jo kuolleet. Useimmat eivät halunneet hänestä edes puhua, kaikenlaisia teorioita kuitenkin esitettiin. Jotkut lähtivät siitä, että hän oli aivan talvisodan edellä tavannut toisen naisen, jonka takia hän jäi. Jotkut olettivat, että hän olisi evakuoinnin aikana ollut kaukaisella metsätyömaalla, ja oli näin jäänyt evakuointikäskyn ulkopuolelle.
Nuorempi Antti Järvi joutui jotain selville saadakseen lukemaan kirjoja ja sanomalehtiä, selaamaan erilaisia sukusivustoja ja tutkimaan erilaisia verkkopalveluja ja tietokantoja. Välirauhan aikana pariskunta pääsi jollain tavalla kirjeyhteyteen, muutamia Sortavalassa säilyneitä kirjeitä löytyi Sannan jäämistöstä syyskuun 1940 ja toukokuun 1941 väliseltä ajalta. Ns. Jatkosodan syttymisen jälkeen yhteydet katkesivat, vaikka monet Suomeen evakuoituneet saattoivat palata takaisin Jaakkimaan.
Toimittaja ja kirjailija Antti Järvi on tehnyt todella suuren työn etsiessään joitakin merkkejä isoisoisänsä vaiheista talvisodan edellä ja aikana. Erityisesti hän näyttää panneen painoa mahdollisuudelle, että tämä olisi jäänyt Karjalaan toisen naisen, serkkunsa tyttären Helenan takia. Tällä tiellä kirjailija on uppoutunut syvälle Matti Pöysti -nimisen kommunistin ja hänen perheensä elämään, tuo serkkutyttö nimittäin oli hänen Veikko-poikansa vaimo. Koko perhekunta, eli sen miespuoliset jäsenet oli tuomittu sisällissodan jälkeen vuosiksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen kommunistisesta toiminnasta syytettynä. Antti Järvi on kirjoittanut kirjaan monikymmensivuisen rönsyn, joka kyllä on mielenkiintoinen ja jopa jännittäväkin. Mutta kun koko tapahtumasarjasta saadaan tuskin mitään tietoa siitä isoisoisästä, niin kannattiko sitä näin perusteellisesti selvittää? Varsin pitkään hän käsitteli myös sisällissodan aikaa ja sen jälkeistä kunnallispolitiikkaa niin Jaakkimassa kuin erityisesti Lahdenpohjassakin. Perehdyttiin myös paikallisen vasemmistolaisperheen Tyyskän asioihin. Tältäkään suunnalta ei Helenan ja isoisoisän tarinaan oikein saatu vahvistusta.
Vähän varmemman todisteen isoisoisänsä vaiheista Antti Järvi sai saatuaan käsiinsä Izvestijan erään numeron kesäkuulta 1940. Silloin olivat meneillään Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalit, ja mukana äänestämässä oli myös ”työläisvanhus” Antti Järvi (58 v. !), joka vakuutti äänestämisen olevan tärkeää. Kirjoittaja Antti Järvi päättelee, että sukulaismies oli jo kotiutunut, saanut työtä, eikä halunnut lähteä Suomeen. Päinvastoin hän oli ilmeisesti yrittänyt houkutella luokseen vaimoaan Sannaa ja nuorinta poikaansa Väinöä. Vielä syksyllä Totuus -lehti mainitsi Antti Järven nimen paikallisvaalien äänestyksen yhteydessä. Kun jatkosota alkoi kesäkuussa 1941, jäljet tuntuivat taas katoavan.
Tietokirjailija Antti Järvi tekee pitkään selkoa monien suomalaisten elämästä niin Stalinin vainojen ajalta 1930-luvun lopulta kuin talvisodan jälkeen. Näillä tiedoilla on varmasti kiinnostuneita lukijoita Karjalan evakkojen jälkeläisissä. Isoisoisäänsä Antti Järvi palaa vasta 80 vuotta hänen Karjalaan jäämisensä jälkeen. Petroskoissa sijaitsevasta Karjalan FSB:n arkistosta saapui sähköposti.
------
Vanhempi Antti Järvi (s.1882) oli ollut nuoruudestaan lähtien aktiivinen ja toimelias. Hän lähti monen muun saman ikäisen tavoin Amerikkaan, jossa viipyi Ohion hiilikaivosalueilla 11 vuotta. Sen jälkeen hän palasi kotiinsa Jaakkimaan, viljeli maata ja kalasteli Laatokalla. Monien vaiheiden jälkeen hän rakensi perheelleen talon, johon otettiin myös vuokralaisia. Itsellään pariskunnalla oli viisi lasta, joista neljä selvisi aikuiseksi asti. Heidän joukossaan oli tämän kirjailija Antti Järven isoisä Arvo.
Teos antaa hyvän katsauksen 1930-luvn maailmanpolitiikasta ja Euroopan ajautumisesta suursotaan. Antti Järven puoliso Sanna oli lähtenyt 15-vuotiaan kuopuksensa kanssa pakoon maalle sisarensa luo, sillä Lahdenpohjaan, Jaakkiman lähelle oli kohdistunut pommituksia. Muut pojat olivat asepalveluksessa. Kun evakuointikäsky tuli, Sanna lähti Suomeen suoraan sisarensa perheen kanssa, Antti ei ehkä ollut tietoinen asiasta ja jäi kotitaloonsa. Evakuoinnit jatkuivat vielä sodan aikana ja pieneltä osalta sen jälkeenkin, kun venäläiset palauttivat pari tuhatta siviiliä Suomeen. Heidän joukossaan ei Antti Järveä näkynyt. Sodan aikana oli kyllä lähtemisessä viivytelleitä kaapattukin Venäjälle. Epäiltiin myös, että Antti Järvi olisi ollut heidän joukossaan.
Nuoremman Antti Järven kertomus saman nimisen isoisoisänsä katoamisesta on kiinnostava ja puoleensa vetävä. Erinäisten sattumusten jälkeen hän alkoi perata tämän vaiheita. Se ei ollut kovinkaan helppoa, sillä ne, jotka jotain tiesivät, olivat jo kuolleet. Useimmat eivät halunneet hänestä edes puhua, kaikenlaisia teorioita kuitenkin esitettiin. Jotkut lähtivät siitä, että hän oli aivan talvisodan edellä tavannut toisen naisen, jonka takia hän jäi. Jotkut olettivat, että hän olisi evakuoinnin aikana ollut kaukaisella metsätyömaalla, ja oli näin jäänyt evakuointikäskyn ulkopuolelle.
Nuorempi Antti Järvi joutui jotain selville saadakseen lukemaan kirjoja ja sanomalehtiä, selaamaan erilaisia sukusivustoja ja tutkimaan erilaisia verkkopalveluja ja tietokantoja. Välirauhan aikana pariskunta pääsi jollain tavalla kirjeyhteyteen, muutamia Sortavalassa säilyneitä kirjeitä löytyi Sannan jäämistöstä syyskuun 1940 ja toukokuun 1941 väliseltä ajalta. Ns. Jatkosodan syttymisen jälkeen yhteydet katkesivat, vaikka monet Suomeen evakuoituneet saattoivat palata takaisin Jaakkimaan.
Toimittaja ja kirjailija Antti Järvi on tehnyt todella suuren työn etsiessään joitakin merkkejä isoisoisänsä vaiheista talvisodan edellä ja aikana. Erityisesti hän näyttää panneen painoa mahdollisuudelle, että tämä olisi jäänyt Karjalaan toisen naisen, serkkunsa tyttären Helenan takia. Tällä tiellä kirjailija on uppoutunut syvälle Matti Pöysti -nimisen kommunistin ja hänen perheensä elämään, tuo serkkutyttö nimittäin oli hänen Veikko-poikansa vaimo. Koko perhekunta, eli sen miespuoliset jäsenet oli tuomittu sisällissodan jälkeen vuosiksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen kommunistisesta toiminnasta syytettynä. Antti Järvi on kirjoittanut kirjaan monikymmensivuisen rönsyn, joka kyllä on mielenkiintoinen ja jopa jännittäväkin. Mutta kun koko tapahtumasarjasta saadaan tuskin mitään tietoa siitä isoisoisästä, niin kannattiko sitä näin perusteellisesti selvittää? Varsin pitkään hän käsitteli myös sisällissodan aikaa ja sen jälkeistä kunnallispolitiikkaa niin Jaakkimassa kuin erityisesti Lahdenpohjassakin. Perehdyttiin myös paikallisen vasemmistolaisperheen Tyyskän asioihin. Tältäkään suunnalta ei Helenan ja isoisoisän tarinaan oikein saatu vahvistusta.
Vähän varmemman todisteen isoisoisänsä vaiheista Antti Järvi sai saatuaan käsiinsä Izvestijan erään numeron kesäkuulta 1940. Silloin olivat meneillään Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalit, ja mukana äänestämässä oli myös ”työläisvanhus” Antti Järvi (58 v. !), joka vakuutti äänestämisen olevan tärkeää. Kirjoittaja Antti Järvi päättelee, että sukulaismies oli jo kotiutunut, saanut työtä, eikä halunnut lähteä Suomeen. Päinvastoin hän oli ilmeisesti yrittänyt houkutella luokseen vaimoaan Sannaa ja nuorinta poikaansa Väinöä. Vielä syksyllä Totuus -lehti mainitsi Antti Järven nimen paikallisvaalien äänestyksen yhteydessä. Kun jatkosota alkoi kesäkuussa 1941, jäljet tuntuivat taas katoavan.
Tietokirjailija Antti Järvi tekee pitkään selkoa monien suomalaisten elämästä niin Stalinin vainojen ajalta 1930-luvun lopulta kuin talvisodan jälkeen. Näillä tiedoilla on varmasti kiinnostuneita lukijoita Karjalan evakkojen jälkeläisissä. Isoisoisäänsä Antti Järvi palaa vasta 80 vuotta hänen Karjalaan jäämisensä jälkeen. Petroskoissa sijaitsevasta Karjalan FSB:n arkistosta saapui sähköposti.
Kuvakaappaus kirjan sivuilta.
Sähköposti näytti niin lupaavalta, että Antti Järvi päätti lähteä mainittuun arkistoon tutkimusmatkalle vanhan ystävänsä ja Venäjän tuntijan kanssa. Mutta tällä välin Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, ja Pietariin piti lentää Tallinnasta tekemällä välilaskun Istanbuliin. Näin kuitenkin tehtiin ja perille päästiin sujuvasti. Vähitellen päästiin taksilla entiseen Jaakkiman pitäjän Mihklin kylään. Näillä seuduilla kulkiessaan hän alkoi lopulta hyväksyä isoisoisänsä ratkaisun. Tämä oli jo nuorena työskennellyt pitkään Amerikassa. Hän oli tottunut aina tekemään käsillään töitä, ei halunnut enää muuttaa vieraiden ihmisten luo, konservatiiviseen yhtenäiskulttuuriin. Hänellä oli joustavuutta sopeutua tilanteeseen ja valmiutta kohdata muutokset. Tämän jälkeen kirjoittaja lähti tovereineen Sortavalaan, jonne hänen kohdehenkilönsä oli aikanaan siirretty. Löytyi myös se talo, jossa hän oli asunut.
Sähköposti näytti niin lupaavalta, että Antti Järvi päätti lähteä mainittuun arkistoon tutkimusmatkalle vanhan ystävänsä ja Venäjän tuntijan kanssa. Mutta tällä välin Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, ja Pietariin piti lentää Tallinnasta tekemällä välilaskun Istanbuliin. Näin kuitenkin tehtiin ja perille päästiin sujuvasti. Vähitellen päästiin taksilla entiseen Jaakkiman pitäjän Mihklin kylään. Näillä seuduilla kulkiessaan hän alkoi lopulta hyväksyä isoisoisänsä ratkaisun. Tämä oli jo nuorena työskennellyt pitkään Amerikassa. Hän oli tottunut aina tekemään käsillään töitä, ei halunnut enää muuttaa vieraiden ihmisten luo, konservatiiviseen yhtenäiskulttuuriin. Hänellä oli joustavuutta sopeutua tilanteeseen ja valmiutta kohdata muutokset. Tämän jälkeen kirjoittaja lähti tovereineen Sortavalaan, jonne hänen kohdehenkilönsä oli aikanaan siirretty. Löytyi myös se talo, jossa hän oli asunut.
Matka jatkui sitten Petoskoihin ja siellä sijaitsevaan KGB:n taloon, jossa hän sai eteensä Antti Järven rikostutkinnan kansion. Antti oli pidätetty Sortavalassa jo kesäkuussa 1941, viisi päivää sen jälkeen kun Suomi oli liittynyt ns. jatkosotaan. Kansiossa sijaitsevista papereista kävi esille, mitä kaikkea häneltä oli takavarikoitu, aina kirjeistä valokuviin. Kun rintama läheni, siirrettiin vankeja kaikista vankiloista Siperiaan, Krasnojarskin kaupunkiin. Heidän joukossaan oli myös Antti Järvi. Häntä oli syytetty vakoilusta suomalaisten hyväksi toisten suomalaisten ilmiantojen pohjalta. Hän oli kysellyt heiltä muka tietoja eräistä sotilaskohteista. Väitteet olivat tekaistuja.
Matka junassa Krasnojarskiin vei kolme vuorokautta. Siellä matkalaiset katselivat ulkoa päin vankilaa, sisälle he eivät päässeet. Tämän lähemmäksi ei päästy myöskään isoisoisän kohtalon selvittelyssä. Antti Järvi toteaakin eräänlaiseksi loppulausumaksi, että kaikki oli mennyt hirvittävällä tavalla pieleen. Isoisä oli vain halunnut asua itse rakentamassaan talossa Jaakkimassa. Suuri vapaus oli muuttunut rujoon vankeuteen ja kärsimykseen. Hautakin jäi tuntemattomaksi. Helmikuun 7. päivänä vuonna 1942 hänelle tuomittiin viisi vuotta vankeutta. Ratkaiseva syytös oli se, että hänen poikansa oli kuulunut ennen sotaa suojeluskuntaan. Hän kuoli vankisairaalassa 27 päivää myöhemmin.
Kirjan loppusivuilla on kirjoittajan pohdintoja puhumattomuudesta, ylisukupolvisista traumoista ja selvittämättömistä kohtaloista, paljolti myös erilaisten filosofien ajatuksiin nojautuen. Kirja näyttää hänelle olleen myös matka omaan itseensä, se on kaiketi ollut hänelle puhdistava kokemus.
Matka junassa Krasnojarskiin vei kolme vuorokautta. Siellä matkalaiset katselivat ulkoa päin vankilaa, sisälle he eivät päässeet. Tämän lähemmäksi ei päästy myöskään isoisoisän kohtalon selvittelyssä. Antti Järvi toteaakin eräänlaiseksi loppulausumaksi, että kaikki oli mennyt hirvittävällä tavalla pieleen. Isoisä oli vain halunnut asua itse rakentamassaan talossa Jaakkimassa. Suuri vapaus oli muuttunut rujoon vankeuteen ja kärsimykseen. Hautakin jäi tuntemattomaksi. Helmikuun 7. päivänä vuonna 1942 hänelle tuomittiin viisi vuotta vankeutta. Ratkaiseva syytös oli se, että hänen poikansa oli kuulunut ennen sotaa suojeluskuntaan. Hän kuoli vankisairaalassa 27 päivää myöhemmin.
Kirjan loppusivuilla on kirjoittajan pohdintoja puhumattomuudesta, ylisukupolvisista traumoista ja selvittämättömistä kohtaloista, paljolti myös erilaisten filosofien ajatuksiin nojautuen. Kirja näyttää hänelle olleen myös matka omaan itseensä, se on kaiketi ollut hänelle puhdistava kokemus.
6. (23.) Putinin alttaripoika
Joskus helmikuussa 2022 Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen televisiossa nähtiin katkelma, jossa Putin ja Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill olivat vierekkäin kynttilät kädessä kumartelemassa jonkin ikonin edessä. Ajattelin silloin, että eihän tämä ole uutta, Venäjän ortodoksinen kirkkohan uskoo olevansa Bysantin, eli niin sanotun Itä-Rooman perillinen. Sen takia Venäjällä oli elänyt eräänlainen kirkollisen ja maallisen valtikan yhteys, Kirillin sanojen mukaan harmoninen sinfonia, joka jatkui tsaarien aikana katketakseen vain kirkolle vihamielisen kommunistisen Neuvostoliiton aikana. Todettakoon selvyyden vuoksi tässä yhteydessä, että ortodoksinen maailma on jakautunut jo aiemmin kahtia, valtaosa läntisen maailman ortodokseista kuuluu Konstantinopolin patriarkaattiin, niin myös Suomen ortodoksinen kirkko.
Joskus helmikuussa 2022 Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen televisiossa nähtiin katkelma, jossa Putin ja Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill olivat vierekkäin kynttilät kädessä kumartelemassa jonkin ikonin edessä. Ajattelin silloin, että eihän tämä ole uutta, Venäjän ortodoksinen kirkkohan uskoo olevansa Bysantin, eli niin sanotun Itä-Rooman perillinen. Sen takia Venäjällä oli elänyt eräänlainen kirkollisen ja maallisen valtikan yhteys, Kirillin sanojen mukaan harmoninen sinfonia, joka jatkui tsaarien aikana katketakseen vain kirkolle vihamielisen kommunistisen Neuvostoliiton aikana. Todettakoon selvyyden vuoksi tässä yhteydessä, että ortodoksinen maailma on jakautunut jo aiemmin kahtia, valtaosa läntisen maailman ortodokseista kuuluu Konstantinopolin patriarkaattiin, niin myös Suomen ortodoksinen kirkko.
Arkkipiispa Tapio Luoman avustaja, Helsingin yliopiston dosentti ja Kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja Juha Meriläinen käsittelee tätä Venäjän kirkon ongelmaa uudessa teoksessaan Putinin alttaripoika. Kirjan otsikon hän on löytänyt Katolisen kirkon johtajan paavi Franciscuksen ja Kirillin välisestä keskustelusta, jossa paavi tähdensi, että ”emme ole valtion pappeja, emme voi käyttää politiikan kieltä, vaan Jeesuksen kieltä. Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi.”
Meriläinen tähdentää, ettei kirjan nimi ole tarkoitettu provokaatioksi tai loukkaukseksi, vaan kysymykseksi siitä, mikä on Venäjän kirkon ja Putinin hallinnon välinen suhde. Tämä lienee ollut paavinkin tarkoitus. Todettakoon vielä, että alttaripoika tai alttaripalvelija on maallikko, joka avustaa jumalanpalveluksessa, kantaa ristiä tai kynttilää kulkueessa, pitää liturgista kirjaa avoinna papille ja soittaa tietyssä kohtaa messua pientä kelloa, joka ilmoittaa hetken, kun uskon mukaan leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Kirjan takakannen selostuksen mukaan presidentti Vladimir Putin on perustellut Venäjän ja Ukrainan yhteyttä yhteisellä uskolla ja traditiolla. Ukrainan oma ortodoksinen kirkko on tosin sodan sytyttyä siirtynyt pääosin Konstantinopolin patriarkaattiin. Siihen on liittynyt myös monia Moskovan kirkon Ukrainassa olleita seurakuntia. Kun Putin käynnisti helmikuussa 2022 hyökkäyksen Ukrainaan, hän julisti, ettei kukaan kykene tuhoamaan Venäjän perinteisiä arvoja. Patriarkka Kirill selitti, että käynnissä on ”metafyysinen sota syntiä ja lännen arvoja vastaan.” Sen enempää Venäjää kuin sen Ukrainassa käymää sotaa ei voi ymmärtää tuntematta venäläistä uskonnollista nationalismia ja sen varaan rakentuvaa maailmankuvaa. Teos kuvaa sitä, miten entinen ateistinen supervalta käy valloitussotaa uskonnollisilla myyteillä ja traditioilla. Putin haluaa väittää, että Venäjällä on jotain aivan erityistä ja ainutlaatuista sivilisaatiota. Hänen mielestään todellisuudessa Ukrainaa ei maana edes ole olemassa.
----------------
Meriläinen antaa vuonna 2009 Moskovan patriarkaksi kohonneen Kirillin (s.1946) aikaisemmista vaiheista tähän kopioidun tekstikaappauksen mukaisen selvityksen. Häntä voitaisiin nimittää menneisyydeltään vaikkapa KGB:n agentiksi, salaisen poliisin palkkalistoilla taisivat neuvostoaikana olla melkein kaikki vähänkin merkittävämmät papit. Sivulta 34 selviää pääosia hänen vaiheistaan neuvostokaudella.
Meriläinen tähdentää, ettei kirjan nimi ole tarkoitettu provokaatioksi tai loukkaukseksi, vaan kysymykseksi siitä, mikä on Venäjän kirkon ja Putinin hallinnon välinen suhde. Tämä lienee ollut paavinkin tarkoitus. Todettakoon vielä, että alttaripoika tai alttaripalvelija on maallikko, joka avustaa jumalanpalveluksessa, kantaa ristiä tai kynttilää kulkueessa, pitää liturgista kirjaa avoinna papille ja soittaa tietyssä kohtaa messua pientä kelloa, joka ilmoittaa hetken, kun uskon mukaan leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Kirjan takakannen selostuksen mukaan presidentti Vladimir Putin on perustellut Venäjän ja Ukrainan yhteyttä yhteisellä uskolla ja traditiolla. Ukrainan oma ortodoksinen kirkko on tosin sodan sytyttyä siirtynyt pääosin Konstantinopolin patriarkaattiin. Siihen on liittynyt myös monia Moskovan kirkon Ukrainassa olleita seurakuntia. Kun Putin käynnisti helmikuussa 2022 hyökkäyksen Ukrainaan, hän julisti, ettei kukaan kykene tuhoamaan Venäjän perinteisiä arvoja. Patriarkka Kirill selitti, että käynnissä on ”metafyysinen sota syntiä ja lännen arvoja vastaan.” Sen enempää Venäjää kuin sen Ukrainassa käymää sotaa ei voi ymmärtää tuntematta venäläistä uskonnollista nationalismia ja sen varaan rakentuvaa maailmankuvaa. Teos kuvaa sitä, miten entinen ateistinen supervalta käy valloitussotaa uskonnollisilla myyteillä ja traditioilla. Putin haluaa väittää, että Venäjällä on jotain aivan erityistä ja ainutlaatuista sivilisaatiota. Hänen mielestään todellisuudessa Ukrainaa ei maana edes ole olemassa.
----------------
Meriläinen antaa vuonna 2009 Moskovan patriarkaksi kohonneen Kirillin (s.1946) aikaisemmista vaiheista tähän kopioidun tekstikaappauksen mukaisen selvityksen. Häntä voitaisiin nimittää menneisyydeltään vaikkapa KGB:n agentiksi, salaisen poliisin palkkalistoilla taisivat neuvostoaikana olla melkein kaikki vähänkin merkittävämmät papit. Sivulta 34 selviää pääosia hänen vaiheistaan neuvostokaudella.
Neuvostoliiton romahdettua presidentti Boris Jeltsin ja pääministeri Viktor Tšernomyrdin myönsivät uuden Venäjän ortodoksiselle kirkolle oikeuden tuoda maahan tullitta kymmeniä tuhansia tonneja humanitäärisiä avustuksia, ja niiden lisäksi mm. tupakkatuotteita, alkoholiakin, joista tuli valtavasti tuloja. Sillä oli osakkeita myös öljyä myyvissä yrityksissä. 1990-luvun puolivälissä lähellä vararikkoa ollut ortodoksinen kirkko vaurastui nopeaa tahtia. Samalla se nautti laajoista verovapauksista. Myös patriarkaksi kohonneen Kirillin oma omaisuus karttui.
Osansa Moskovan ortodoksisen kirkon syytöksistä on saanut myös Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko, joka myös sai toimiluvan jälleen Gorbatšovin aikana julistetun uskonvapauden perusteelle vuonna 1989. Se on jo ammoin kuulunut Vatikaanin alaisuuteen, ja tunnustaa edelleen paavin päämiehekseen. Se on Ukrainassa aikaisemmin toimineen Moskovan patriarkaatin mielestä osa lännen synnillisyyttä, vähän sitä samaa se näkee myös Konstantinopolin alaisissa ortodoksisissa seurakunnissa. Toisin sanoen Moskovan patriarkaatti käy myös tavallaan omaa sotaansa alueensa laajentamiseksi, siunaa paitsi taisteluun lähteviä sotilaita ja jopa ammuksia. Tästäkin syystä Kirill ja Putin näyttävät käyvän yhtä jalkaa.
Osansa Moskovan ortodoksisen kirkon syytöksistä on saanut myös Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko, joka myös sai toimiluvan jälleen Gorbatšovin aikana julistetun uskonvapauden perusteelle vuonna 1989. Se on jo ammoin kuulunut Vatikaanin alaisuuteen, ja tunnustaa edelleen paavin päämiehekseen. Se on Ukrainassa aikaisemmin toimineen Moskovan patriarkaatin mielestä osa lännen synnillisyyttä, vähän sitä samaa se näkee myös Konstantinopolin alaisissa ortodoksisissa seurakunnissa. Toisin sanoen Moskovan patriarkaatti käy myös tavallaan omaa sotaansa alueensa laajentamiseksi, siunaa paitsi taisteluun lähteviä sotilaita ja jopa ammuksia. Tästäkin syystä Kirill ja Putin näyttävät käyvän yhtä jalkaa.
5. (22.)Runsas liikunta pitää kunnossa iäkkäänäkin
Joskus vuosia sitten kerroin pienestä tapahtumasta Lahden Kolkankadulla, siinä vähän ennen Vesijärvenkadulle antavaa risteystä. Olimme vaimoni kanssa tulossa Sykkeestä, ruokakaupasta kasseja kantaen, ja taisi meillä olla sellainen vetolaukkukin mukana. Yht`äkkiä eteemme pelmahti kadun varren kampaamosta tuttu hahmo, Siiri Rantanen, joka lähti vinhaa vauhtia kävelysauvojen kanssa vitomaan eteenpäin, kääntyäkseen sitten siellä Vesijärvenkadulla oikealle ja kohti kotiaan. Vauhtia riitti, vaikka vähän epätasaista käynti jo oli.
Siiri Rantasen (1924–2023) ansioita en tässä ryhdy luettelemaan, niitähän riittää, ja niitä lahtelaiset muistavat ennestäänkin. Mutta mainitaan niitä nyt joitakin kuitenkin: kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia, säestettynä yhdellätoista SM-mitalilla. Mutta hyvin vaikuttavaa työtä hän teki myös toisella saralla, hän oli kaikkien tuntema, kaikkien ihailema esikuva, joka jo pelkällä olemuksellaan laittoi muutkin ihmiset liikkeelle terveyttään vaalimaan. Monet kerrat hän vielä vanhoilla päivillään ohitteli Salpauselän kuntohiihtäjien laduilla, minutkin myös. Kun Finlandia-hiihdot Hämeenlinnasta Lahteen (75 km) aloitettiin joskus 1970-luvun alussa, vannoivat kaksi paljon treenannutta alle nelikymppistä työkaveriani, että kyllä me varmaan Siiri voitetaan. Voittivathan he, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin, Siiri oli silloin jo pitkälti yli kuusikymppinen.
Joskus vuosia sitten kerroin pienestä tapahtumasta Lahden Kolkankadulla, siinä vähän ennen Vesijärvenkadulle antavaa risteystä. Olimme vaimoni kanssa tulossa Sykkeestä, ruokakaupasta kasseja kantaen, ja taisi meillä olla sellainen vetolaukkukin mukana. Yht`äkkiä eteemme pelmahti kadun varren kampaamosta tuttu hahmo, Siiri Rantanen, joka lähti vinhaa vauhtia kävelysauvojen kanssa vitomaan eteenpäin, kääntyäkseen sitten siellä Vesijärvenkadulla oikealle ja kohti kotiaan. Vauhtia riitti, vaikka vähän epätasaista käynti jo oli.
Siiri Rantasen (1924–2023) ansioita en tässä ryhdy luettelemaan, niitähän riittää, ja niitä lahtelaiset muistavat ennestäänkin. Mutta mainitaan niitä nyt joitakin kuitenkin: kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia, säestettynä yhdellätoista SM-mitalilla. Mutta hyvin vaikuttavaa työtä hän teki myös toisella saralla, hän oli kaikkien tuntema, kaikkien ihailema esikuva, joka jo pelkällä olemuksellaan laittoi muutkin ihmiset liikkeelle terveyttään vaalimaan. Monet kerrat hän vielä vanhoilla päivillään ohitteli Salpauselän kuntohiihtäjien laduilla, minutkin myös. Kun Finlandia-hiihdot Hämeenlinnasta Lahteen (75 km) aloitettiin joskus 1970-luvun alussa, vannoivat kaksi paljon treenannutta alle nelikymppistä työkaveriani, että kyllä me varmaan Siiri voitetaan. Voittivathan he, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin, Siiri oli silloin jo pitkälti yli kuusikymppinen.
Runsaan liikunnan merkitystä olen saanut todistaa myöhemminkin, esimerkiksi kahden kuvassa olevan yli 80-vuotiaan kohdalla. Vasemmalla seisova Juhani, nuoruudessaan monen maaottelun mies lentopallossa, oli joukkuetoverini pari vuosikymmentä Päijät-Äijät -nimisessä senioriseurassa. Hän joutui kuitenkin lopettamaan vähän yli 70-vuotiaana kuten minäkin, ja samasta syystä. Jussille laitettiin toiseen polveen tekonivel, minulle molempiin. Jatkuva vuosikymmeniä kestänyt hyppiminen verkolla ja liikkuminen kentällä kulutti omat polvet loppuun.
Oikealla seisova Jouni tuli joukkueeseemme vähän myöhemmin, mutta on nyt keskittynyt keihäänheittoon, jossa hän on yli 80-vuotiaiden moninkertainen maailmanmestari ja voimassa olevan maailmanennätyksen haltija. Siinä kun Jussi kiertää joka päivä kilometrikaupalölöa pitkiä lenkkejä, Jouni pitää yllä kovaa harjoituskuuria aina tulevan kesän kilpailuja varten. Ne ovat milloin missäkin maassa, viimeisimmät kilpailut taidettiin pitää Puolassa.
Oikealla seisova Jouni tuli joukkueeseemme vähän myöhemmin, mutta on nyt keskittynyt keihäänheittoon, jossa hän on yli 80-vuotiaiden moninkertainen maailmanmestari ja voimassa olevan maailmanennätyksen haltija. Siinä kun Jussi kiertää joka päivä kilometrikaupalölöa pitkiä lenkkejä, Jouni pitää yllä kovaa harjoituskuuria aina tulevan kesän kilpailuja varten. Ne ovat milloin missäkin maassa, viimeisimmät kilpailut taidettiin pitää Puolassa.
Mutta on minulla jatkuvan kuntourheilun merkityksestä toiminnallaan kertova henkilö vielä paljon lähempänäkin. Oheinen kuva näyttää, miten tällä hetkellä 86-vuotias Raili kiertää Lahden Kisapuiston jäätä 30-vuotiaan pojanpojan kuvaamana. Taustalla näkyy ns. vanha linja-autoasema ja upouusi pysäköintirakennus. Raili opetteli luistelemaan sota-aikana ns. nurmeksilla, monoihinn ruuveilla kiinnitetyillä terillä. Siitä lähtien hän on jatkanut harrastustaan. opettanut lapsensa ja lapsenlapsensa, ja siinä sivussa lukuisia muitakin lapsia luistelemaan. Piruetit, vaakaliikkeet ja muut hienoudet ovat jääneet jo taa, mutta kaarrokset onnistuvat edelleenkin.
Joskus muutamia vuosia sitten oli Suomen iltapäivälehtiin eksynyt pieni uutinen amerikkalaisesta rouvasta, joka piti tapanaan käydä luistelemassa, vaikka oli jo 78-vuotias! Kyllä tästä Railista saisi paljon parempia uutisia, olletikin, kun hiihdeltyäkin on tänäkin talvella tullut useasti.
Joskus muutamia vuosia sitten oli Suomen iltapäivälehtiin eksynyt pieni uutinen amerikkalaisesta rouvasta, joka piti tapanaan käydä luistelemassa, vaikka oli jo 78-vuotias! Kyllä tästä Railista saisi paljon parempia uutisia, olletikin, kun hiihdeltyäkin on tänäkin talvella tullut useasti.
Itse olen nyt jo 87-vuotiaana joutunut jättämään liikunnan väliin, sen takia keskityn nykyään näihin blogisepustuksiini. Mutta tiedän, että nuoruuden maataloustyöt, myöhempi mökin rakentaminen ja mökkeily, pitkät kävelyretket niin Lahdessa kuin Lapissakin, monet, monet hiihto- ja pyöräilyretket ja tietysti se 50-vuotinen puulakipelaajan lentopallourakin ovat tuoneet minut tähän saakka. Suvussa ei paljon pitkäikäisten ihmisten geenejä ole ollut. Eli liikkeelle kaikki, jotka vain vielä pystyvät.
4. (21.) Aivokirurgin muistelmat
Aikaansa seuraava suomalainen on tuskin voinut olla kuulematta tai lukematta aivokirurgi Juha Hernesniemen (1947-2023) nimeä, siinä määrin hän on niittänyt mainetta niin Suomessa kuin yleisemminkin maailmalla. Hän ehti 50-vuotisen uransa aikana suorittaa yli 16.000 aivoleikkausta, joukossa suuri määrä ennalta arvioiden ns. vaikeita tapauksia. Häntä on monesti haettu leikkaamaan jopa kaukomaille, aina Floridaa, Nepalia ja Kiinaa myöten. Kun ehdoton eläkeiän raja tuli saavutettua Suomessa, jatkui leikkaustoiminta vähän rauhallisempaan tahtiin ulkomailla.
Aikaansa seuraava suomalainen on tuskin voinut olla kuulematta tai lukematta aivokirurgi Juha Hernesniemen (1947-2023) nimeä, siinä määrin hän on niittänyt mainetta niin Suomessa kuin yleisemminkin maailmalla. Hän ehti 50-vuotisen uransa aikana suorittaa yli 16.000 aivoleikkausta, joukossa suuri määrä ennalta arvioiden ns. vaikeita tapauksia. Häntä on monesti haettu leikkaamaan jopa kaukomaille, aina Floridaa, Nepalia ja Kiinaa myöten. Kun ehdoton eläkeiän raja tuli saavutettua Suomessa, jatkui leikkaustoiminta vähän rauhallisempaan tahtiin ulkomailla.
Olosuhteet maailmalla ovat usein aivan erilaisia kuin Suomessa. Sitä osoittavat mm. kaksi tapausselostusta Kiinasta vuodelta 2020, eli aivan hänen työuransa lopulta. Sairaala oli maailman toiseksi suurin, 7000 vuodepaikkaa, ja potilaita vielä paljon ylipaikoilla. Ensimmäisessä tapausselosteessa 67-vuotiaalla miehellä oli hyvin vaikea lukinkalvon alainen verenvuoto, sillä etummaisessa aivojen yhdysvaltimossa oleva pullistuma, aneurysma oli puhjennut äkisti. Hernesniemi mietti ensin, kannattaako enää leikata. Leikkaus onnistui kuitenkin, ja mukana teho-osaston ulkopuolella odottava sukulaisten joukko osoitti kiitollisuuttaan.
Seuraavana päivänä leikattiin 45-vuotias mies, jolla oli aivojen valtavaltimon pullistuma. Tässäkin tapauksessa leikkaus meni hyvin, mutta silti potilas menehtyi. Asian selittäminen ovien taakse mukana seuranneelle kymmenhenkiselle perheelle oli vaikeaa, varsinkin kun eräät nuoret naiset tuohtuivat, lopulta koko perhe oli mykkänä surusta.
Intiassa suku saattoi majoittua telttoihin sairaalan käytävälle. Hygienian laita oli vähän niin tai näin, ja potilas kotiutettiin välittömästi leikkauksen jälkeen ilman seurantaa.
Seuraavana päivänä leikattiin 45-vuotias mies, jolla oli aivojen valtavaltimon pullistuma. Tässäkin tapauksessa leikkaus meni hyvin, mutta silti potilas menehtyi. Asian selittäminen ovien taakse mukana seuranneelle kymmenhenkiselle perheelle oli vaikeaa, varsinkin kun eräät nuoret naiset tuohtuivat, lopulta koko perhe oli mykkänä surusta.
Intiassa suku saattoi majoittua telttoihin sairaalan käytävälle. Hygienian laita oli vähän niin tai näin, ja potilas kotiutettiin välittömästi leikkauksen jälkeen ilman seurantaa.
Muistelmakirjan lähes viiteen sataan sivuun mahtuu hyvin suuri määrä niin tapausselostuksia kuin huomioita ja kertomuksia sairaaloista ja henkilösuhteista. Uskon, että monet nuoret kirurgit hankkivat tämän kirjan käsikirjastoonsa, siinä määrin sieltä varmaan saa yksityiskohtaisia neuvoja. Tavalliselle lukijalle tietysti lääketieteellisin termein varustetut selostukset menevät paljolti yli oman kokemusmaailman, mutta ei voi kieltää, etteikö kirjan ote ole sellainen, että se silti vetää mukaansa.
Kiinnostavuutta lisää se, että Hernesniemi kertoo paitsi huippuhetkistä, myös epäonnistumisista ja traagisista potilaskohtaloista. On helppo ymmärtää, että juuri nämä jäävät mielen pohjalle kaihertamaan, tulevat kovin usein myös mukana kotiin saakka työpäivän virallisesti päätyttyä. Hernesniemi tuo rehellisesti esiin myös sen armottoman kilpailun, mikä lääkäripiireissäkin vallitsee. Siinä suhteessa sairaalaympäristö ei poikkea tavallisista työpaikoista. Paikkansa pitää täälläkin vanha tarina siitä, miten vähänkin taidoissa tai opinnoissa toisten yläpuolelle nousseet päät pyritään tasoittamaan.
---------
Kirja etenee pääasiassa kronologisessa järjestyksessä. Juha Hernesniemi lähti maailmalle pienestä kylästä Kannuksesta Keski-Pohjanmaalta. Sitkeys, määrätietoisuus ja motivoituneisuus veivät hänet arvostettuun asemaan, monien palkintojen ja kunnianosoitusten saajaksi. Opetustoimintakin oli laajaa, tavan takaa tänne tultiin jopa suurin joukoin oppimaan kirurgin taitoja. Hernesniemestä tulikin mm. laajalti tunnettu mikroneurokirurgian kehittäjä.
Lapsuutta ja nuoruutta käsittelevän luvun jälkeen seuraa kertomus opinnoista Sveitsissä, Helsingin yliopiston ovet kun eivät auenneet. Sitten jatketaan uran alusta Helsingissä, kerrotaan henkilökunnasta ja Kuopion kaudesta, joka venyi melkein parikymmenvuotiseksi. Vuodesta 1997 oltiin sitten lopullisesti Helsingissä ylilääkärin pestissä. Kymmenes luku on otsikoitu lauseella: Kuinka tulla hyväksi neurokirurgiksi. Seuraava luku käsittelee jo sitten eläkkeelle siirtymistä. Lopuksi on muutamia oman perheen, ystävien ja tuttavien kokemuksia Hernesniemen seurassa.
Myös koskettavia entisten potilaiden kertomuksia löytyy, kirjan sivuille on päätynyt mm. Marimekon entisen toimitusjohtajana Mika Ihamuotilan kiitollinen muistelo nimeltä Minä veitsen terällä. Hernesniemi leikkasi hänet kolme kertaa, mm. yhden kerran konsultoituaan kahta ulkomaista kirurgia. Kasvain oli niin lähellä motorisia hermoja, että vasen puoli miehestä olisi saattanut halvaantua. Näin ei käynyt, rakas lasketteluharrastus jopa 3,5 kilometrin korkeudessa on onnistunut. Ihamuotila korostaa paitsi Hernesniemen taitavaa käden työtä, myös tiimin innostamista ja inspiroimista, mutta myös potilaan ja omaisten toivon ja turvallisuuden tunteen säilyttämistä.
Aivokirurgin työ saattaa olla niitä maailman raskaimpia, leikkaukset venyvät usein monituntisiksi, tuloksena saattoi sitten olla paraneminen kokonaan tai osittain, tai sitten kuolema. Virheisiin ei ollut varaa, kovin helposti potilas tai hänen läheisensä reagoivat tulokseen voimakkaasti. Kun eläkeikä sitten koittaa, uusia leikkauksia ei tule, ja vanhat, myös ne epäonnistuneet tulevat mieleen. Uudet työt eivät peitä aikaisempia epäonnistumisia. Taitavat kirurgit ottavat tehtäväkseen vaikeita, usein etukäteen jo mahdottomiltakin näyttäviä tapauksia. Mutta tämä ei estä epäonnistumisen tunnetta, eikä estä syyllisyyden tunteen tuloa mieleen.
Eräänlainen yhteenveto voisi olla seuraavassa kappaleessa sivulta 464. ”En ole koskaan katunut neurokirurgiksi ryhtymistä. Raskasta on kyllä ollut. Mutta raskas on keveää, kun on sisäinen palo, tunne että on oikealla alalla, tekee jotain tärkeää. Jokainen päivä on ollut erilainen, aamulla ei tiedä, mitä päivä tuo”. Tuo voisi olla monen muunkin luovaa työtä tekevän tunnustus.
Hernesniemestä tuli aikanaan työnarkomaani, jota jatkuvat menestykset innoittivat. Vielä 75-vuotiaana hän leikkasi Kiinassa mitä voi. Hänellä oli ensi sijalla leikkaaminen ja sitten vasta perhe. Tästä hän oli vuosi vuodelta yhä enemmän pahoillaan. Kirja on läpeensä rehellinen ja itsekriittinen. Voi hyviin kuvitella, että elämän keskeisimmän tarkoituksen väistyminen jättää tilalle todellisen tyhjyyden tunteen.
Kiinnostavuutta lisää se, että Hernesniemi kertoo paitsi huippuhetkistä, myös epäonnistumisista ja traagisista potilaskohtaloista. On helppo ymmärtää, että juuri nämä jäävät mielen pohjalle kaihertamaan, tulevat kovin usein myös mukana kotiin saakka työpäivän virallisesti päätyttyä. Hernesniemi tuo rehellisesti esiin myös sen armottoman kilpailun, mikä lääkäripiireissäkin vallitsee. Siinä suhteessa sairaalaympäristö ei poikkea tavallisista työpaikoista. Paikkansa pitää täälläkin vanha tarina siitä, miten vähänkin taidoissa tai opinnoissa toisten yläpuolelle nousseet päät pyritään tasoittamaan.
---------
Kirja etenee pääasiassa kronologisessa järjestyksessä. Juha Hernesniemi lähti maailmalle pienestä kylästä Kannuksesta Keski-Pohjanmaalta. Sitkeys, määrätietoisuus ja motivoituneisuus veivät hänet arvostettuun asemaan, monien palkintojen ja kunnianosoitusten saajaksi. Opetustoimintakin oli laajaa, tavan takaa tänne tultiin jopa suurin joukoin oppimaan kirurgin taitoja. Hernesniemestä tulikin mm. laajalti tunnettu mikroneurokirurgian kehittäjä.
Lapsuutta ja nuoruutta käsittelevän luvun jälkeen seuraa kertomus opinnoista Sveitsissä, Helsingin yliopiston ovet kun eivät auenneet. Sitten jatketaan uran alusta Helsingissä, kerrotaan henkilökunnasta ja Kuopion kaudesta, joka venyi melkein parikymmenvuotiseksi. Vuodesta 1997 oltiin sitten lopullisesti Helsingissä ylilääkärin pestissä. Kymmenes luku on otsikoitu lauseella: Kuinka tulla hyväksi neurokirurgiksi. Seuraava luku käsittelee jo sitten eläkkeelle siirtymistä. Lopuksi on muutamia oman perheen, ystävien ja tuttavien kokemuksia Hernesniemen seurassa.
Myös koskettavia entisten potilaiden kertomuksia löytyy, kirjan sivuille on päätynyt mm. Marimekon entisen toimitusjohtajana Mika Ihamuotilan kiitollinen muistelo nimeltä Minä veitsen terällä. Hernesniemi leikkasi hänet kolme kertaa, mm. yhden kerran konsultoituaan kahta ulkomaista kirurgia. Kasvain oli niin lähellä motorisia hermoja, että vasen puoli miehestä olisi saattanut halvaantua. Näin ei käynyt, rakas lasketteluharrastus jopa 3,5 kilometrin korkeudessa on onnistunut. Ihamuotila korostaa paitsi Hernesniemen taitavaa käden työtä, myös tiimin innostamista ja inspiroimista, mutta myös potilaan ja omaisten toivon ja turvallisuuden tunteen säilyttämistä.
Aivokirurgin työ saattaa olla niitä maailman raskaimpia, leikkaukset venyvät usein monituntisiksi, tuloksena saattoi sitten olla paraneminen kokonaan tai osittain, tai sitten kuolema. Virheisiin ei ollut varaa, kovin helposti potilas tai hänen läheisensä reagoivat tulokseen voimakkaasti. Kun eläkeikä sitten koittaa, uusia leikkauksia ei tule, ja vanhat, myös ne epäonnistuneet tulevat mieleen. Uudet työt eivät peitä aikaisempia epäonnistumisia. Taitavat kirurgit ottavat tehtäväkseen vaikeita, usein etukäteen jo mahdottomiltakin näyttäviä tapauksia. Mutta tämä ei estä epäonnistumisen tunnetta, eikä estä syyllisyyden tunteen tuloa mieleen.
Eräänlainen yhteenveto voisi olla seuraavassa kappaleessa sivulta 464. ”En ole koskaan katunut neurokirurgiksi ryhtymistä. Raskasta on kyllä ollut. Mutta raskas on keveää, kun on sisäinen palo, tunne että on oikealla alalla, tekee jotain tärkeää. Jokainen päivä on ollut erilainen, aamulla ei tiedä, mitä päivä tuo”. Tuo voisi olla monen muunkin luovaa työtä tekevän tunnustus.
Hernesniemestä tuli aikanaan työnarkomaani, jota jatkuvat menestykset innoittivat. Vielä 75-vuotiaana hän leikkasi Kiinassa mitä voi. Hänellä oli ensi sijalla leikkaaminen ja sitten vasta perhe. Tästä hän oli vuosi vuodelta yhä enemmän pahoillaan. Kirja on läpeensä rehellinen ja itsekriittinen. Voi hyviin kuvitella, että elämän keskeisimmän tarkoituksen väistyminen jättää tilalle todellisen tyhjyyden tunteen.
3.(20.) Orpon hallitus kulkee rinta rottingilla
Suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa on pitkät perinteet ns. kolmikantasopimuksilla. Työnantajien ja työntekijäin järjestöt neuvottelevat ensin, mahdollisesti valtakunnansovittelijan johdolla, palkoista, työoloista ja sosiaalisista kysymyksistä. Valtio on pääasiallisesti katsonut sivusta, joskus umpisolmun avaamiseksi on sen taholta kuitenkin tarvittu apua. Se on voinut tapahtua muuttamalla jotain lakipykälää tai myöntämällä joitain määrärahoja joihinkin tarkoituksiin. Mutta kaikki tämä on tehty sulassa sovussa, kaikkia osapuolia kuullen. Nyt hallitus on itse asettautunut toiseksi osapuoleksi.
Nyt kirjattiin suoraan hallitusohjelmaan joukko muutoksia kysymättä mitään työntekijäpuolelta. Siellä katsottiinkin, että oikeistohallitus oli ottanut ohjelmansa suoraan EK:n eli Elinkeinoelämän keskusliiton tavoitteista. Ministerit Petteri Orpo, Riikka Purra ja Arto Satonen, nyt myös EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies ovat vuoron perään ilmestyneet tv:n ruuduille vakuuttamaan, että Suomi tarvitsee työelämän muutoksia selvitäkseen kansainvälisessä kilpailussa. On myös viitattu Ruotsin järjestelmään, Satonen varsinkin. Hänen lausuntojensa takia suoritettiinkin äskettäin eduskunnassa luottamuslauseäänestys, joka ei kuitenkaan tuonut ns. epäluottamuslausetta. Hänen väittämänsä eivät esimerkiksi sdp:n mielestä pitäneet yhtä totuuden kanssa. On väitetty, että hallitus pyrkii vain poimimaan rusinat pullasta, Ruotsin järjestelmässä kun on kuulemma rajoituksia, joista ei haluta puhua mitään.
Kieltämättä Suomessa on nyt kaiketi oikeistolaisin hallitus pitkään aikaan. Tämä on tietysti seurausta viime eduskuntavaalien siirtymästä. Epäillään, että tämä olisi alkuvaiheena eräänlaiselle kaksipuoluejärjestelmälle, jossa kahdesta blokista toinen on aina vallassa kuten esimerkiksi Ruotsissa. Totta onkin, että perussuomalaiset, kokoomus ja kristillisdemokraatit ovat selvästi oikealla, ainoastaan ruotsalaisella kansanpuolueella oli pieniä vaikeuksia mahtua muiden joukkoon. Siellä on selvästi liberaalimpi siipi, joka korostaa poliittisen keskustan arvoja. Oikeistolaisempi siipi sai kuitenkin voiton, ja esimerkiksi nykyinen puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson siirtyy sivuun, ja pyrkii pakenemaan tämän vuoden vaaleissa EU:n parlamenttiin, kuten vapaamielisemmän siiven edustajaksi profiloitunut Eva Biaudetkin.
Mitkä ovat sitten ne pahimmat kipupisteet? Varsinaisista palkkaneuvotteluista ei vielä ole kysymys, ne kai polkaistaan käyntiin ensi syksynä. Niiden sujuminen on jossain määrin riippuvainen siitä, miten tämä nykyinen skisma saadaan purettua. Ongelmia tuottaa erityisesti pyrkimys leikata sosiaaliturvasta, varsinkin kun samaan aikaan puhutaan tuloveron alennuksesta, joka kohdistuisi myös kaikkein eniten ansaitseviin. Mm. leikattaisiin ansiosidonnaisesta päivärahasta, joka kuulemma patistaisi väkeä enemmän hakeutumaan töihin. Vastapuoli katsoo, että monilla tätä ja muuta turvaa saaneilla on sellainen elämäntilanne, että leikkaaminen ajaisi yhä useampia ns. köyhyysloukkuun. Paljon kritiikkiä on saanut myös sairausajan palkan epääminen ensimmäiseltä sairauspäivältä, samoin rajoitukset lakkoilumahdollisuuksiin. Myös ns. paikallinen sopiminen arveluttaa.
Toinen pääpointti on hallituksen pyrkimys ajaa lakiin kirjaus siitä, että palkkaneuvotteluissa tulisi noudattaa nimenomaan vientialojen palkankorotuksia. Esimerkiksi valtakunnansovittelijaa kiellettäisiin edes ehdottomasta ns. naisvaltaisille aloille tämän ylittäviä korotuksia. Vastapuolella katsotaan, että naisvaltaiset alat ovat vanhoista, ehkä patriarkaalisesta elämänmuodosta johtuvista syistä jääneet ns. palkkakuoppaan, joka edelleen vaikuttaa osittaisista parannuksista huolimatta.
Muutamia eräänlaisia pistelakkoja on jo nähty, mutta alkavalla viikolla on alkamassa nimenomaan vienti- ja tuontiyrityksiin kohdistuva usean päivän lakon uhka. Työntekijäpuolella oletetaan, että lakon venyminen hyvin pitkäksi saisi teollisuuden ”isot pojat” soittelemaan Orpolle. Kuvittelin aluksi, että hallituksen lähtökohdat olisi taktisista syistä asetettu korkeammalle kuin mitä olisi todella tavoiteltu. Näinhän neuvotteluihin mentäessä yleensä tehdäänkin, ja niin sitten jää tilaa luopua osasta niistä. Pysyvä periaate on myös aina ollut, että vastapuolta ei pyritä suoraan lyömään kanveesiin. Tällainen toiminta aiheuttaa usein vastareaktion, jota ei ole odotettu.
Kolmikko Orpo, Purra ja Satonen näyttävät nyt olevan voimansa tunnossa, ns. kehon kieli heijastuu tv:n ruudun kautta olohuoneisiin asti. Pari päivää sitten julkaistiin televisiossa kuva, jossa Purra istui suuret sakset kädessä ja leikkuulaudat edessä. Suomella ei olisi varaa tässä maailmantilanteessa, tuskin muulloinkaan, hankkia sisäpoliittista selkkausta vaivakseen. Kolmikantasysteemi on vuosikymmenien aikana osoittanut toimivuutensa, miksi sitä nyt pitäisi voimalla rysäyttää kumoon?
-----------
Perjantaina 8.3. käytiin aamun Jälkiviisaat-ohjelmassa mielenkiintoinen keskustelu, josta annan tässä pari esimerkkiä. Todettiin ensin, että perussuomalaiset ovat viimeisimmässä Ylen gallupissa menneet alaspäin kaksi prosenttia. Tämä sai seurueen aprikoimaan, mitä tapahtuu, kun perusuomalaisia äänestäneet duunarit heräävät siihen ankeaan tosiasiaan, että esimerkiksi ansiosidonnaisen leikkaukset kohdistuvat myös heihin.
Keskusteltiin myös ns. vientivetoisesta palkkamallista. Vientiteollisuus tuo kansantalouteen näyttävästi rahaa, mutta tämän takana on koko julkinen sektori alkaen varhaiskasvatuksesta, opetuksesta, sairaanhoidosta, infrastruktuurista jne. Näistä monet osa-alueet ovat juuri niitä naisvaltaisia matalapalkka-aloja.
Suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa on pitkät perinteet ns. kolmikantasopimuksilla. Työnantajien ja työntekijäin järjestöt neuvottelevat ensin, mahdollisesti valtakunnansovittelijan johdolla, palkoista, työoloista ja sosiaalisista kysymyksistä. Valtio on pääasiallisesti katsonut sivusta, joskus umpisolmun avaamiseksi on sen taholta kuitenkin tarvittu apua. Se on voinut tapahtua muuttamalla jotain lakipykälää tai myöntämällä joitain määrärahoja joihinkin tarkoituksiin. Mutta kaikki tämä on tehty sulassa sovussa, kaikkia osapuolia kuullen. Nyt hallitus on itse asettautunut toiseksi osapuoleksi.
Nyt kirjattiin suoraan hallitusohjelmaan joukko muutoksia kysymättä mitään työntekijäpuolelta. Siellä katsottiinkin, että oikeistohallitus oli ottanut ohjelmansa suoraan EK:n eli Elinkeinoelämän keskusliiton tavoitteista. Ministerit Petteri Orpo, Riikka Purra ja Arto Satonen, nyt myös EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies ovat vuoron perään ilmestyneet tv:n ruuduille vakuuttamaan, että Suomi tarvitsee työelämän muutoksia selvitäkseen kansainvälisessä kilpailussa. On myös viitattu Ruotsin järjestelmään, Satonen varsinkin. Hänen lausuntojensa takia suoritettiinkin äskettäin eduskunnassa luottamuslauseäänestys, joka ei kuitenkaan tuonut ns. epäluottamuslausetta. Hänen väittämänsä eivät esimerkiksi sdp:n mielestä pitäneet yhtä totuuden kanssa. On väitetty, että hallitus pyrkii vain poimimaan rusinat pullasta, Ruotsin järjestelmässä kun on kuulemma rajoituksia, joista ei haluta puhua mitään.
Kieltämättä Suomessa on nyt kaiketi oikeistolaisin hallitus pitkään aikaan. Tämä on tietysti seurausta viime eduskuntavaalien siirtymästä. Epäillään, että tämä olisi alkuvaiheena eräänlaiselle kaksipuoluejärjestelmälle, jossa kahdesta blokista toinen on aina vallassa kuten esimerkiksi Ruotsissa. Totta onkin, että perussuomalaiset, kokoomus ja kristillisdemokraatit ovat selvästi oikealla, ainoastaan ruotsalaisella kansanpuolueella oli pieniä vaikeuksia mahtua muiden joukkoon. Siellä on selvästi liberaalimpi siipi, joka korostaa poliittisen keskustan arvoja. Oikeistolaisempi siipi sai kuitenkin voiton, ja esimerkiksi nykyinen puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson siirtyy sivuun, ja pyrkii pakenemaan tämän vuoden vaaleissa EU:n parlamenttiin, kuten vapaamielisemmän siiven edustajaksi profiloitunut Eva Biaudetkin.
Mitkä ovat sitten ne pahimmat kipupisteet? Varsinaisista palkkaneuvotteluista ei vielä ole kysymys, ne kai polkaistaan käyntiin ensi syksynä. Niiden sujuminen on jossain määrin riippuvainen siitä, miten tämä nykyinen skisma saadaan purettua. Ongelmia tuottaa erityisesti pyrkimys leikata sosiaaliturvasta, varsinkin kun samaan aikaan puhutaan tuloveron alennuksesta, joka kohdistuisi myös kaikkein eniten ansaitseviin. Mm. leikattaisiin ansiosidonnaisesta päivärahasta, joka kuulemma patistaisi väkeä enemmän hakeutumaan töihin. Vastapuoli katsoo, että monilla tätä ja muuta turvaa saaneilla on sellainen elämäntilanne, että leikkaaminen ajaisi yhä useampia ns. köyhyysloukkuun. Paljon kritiikkiä on saanut myös sairausajan palkan epääminen ensimmäiseltä sairauspäivältä, samoin rajoitukset lakkoilumahdollisuuksiin. Myös ns. paikallinen sopiminen arveluttaa.
Toinen pääpointti on hallituksen pyrkimys ajaa lakiin kirjaus siitä, että palkkaneuvotteluissa tulisi noudattaa nimenomaan vientialojen palkankorotuksia. Esimerkiksi valtakunnansovittelijaa kiellettäisiin edes ehdottomasta ns. naisvaltaisille aloille tämän ylittäviä korotuksia. Vastapuolella katsotaan, että naisvaltaiset alat ovat vanhoista, ehkä patriarkaalisesta elämänmuodosta johtuvista syistä jääneet ns. palkkakuoppaan, joka edelleen vaikuttaa osittaisista parannuksista huolimatta.
Muutamia eräänlaisia pistelakkoja on jo nähty, mutta alkavalla viikolla on alkamassa nimenomaan vienti- ja tuontiyrityksiin kohdistuva usean päivän lakon uhka. Työntekijäpuolella oletetaan, että lakon venyminen hyvin pitkäksi saisi teollisuuden ”isot pojat” soittelemaan Orpolle. Kuvittelin aluksi, että hallituksen lähtökohdat olisi taktisista syistä asetettu korkeammalle kuin mitä olisi todella tavoiteltu. Näinhän neuvotteluihin mentäessä yleensä tehdäänkin, ja niin sitten jää tilaa luopua osasta niistä. Pysyvä periaate on myös aina ollut, että vastapuolta ei pyritä suoraan lyömään kanveesiin. Tällainen toiminta aiheuttaa usein vastareaktion, jota ei ole odotettu.
Kolmikko Orpo, Purra ja Satonen näyttävät nyt olevan voimansa tunnossa, ns. kehon kieli heijastuu tv:n ruudun kautta olohuoneisiin asti. Pari päivää sitten julkaistiin televisiossa kuva, jossa Purra istui suuret sakset kädessä ja leikkuulaudat edessä. Suomella ei olisi varaa tässä maailmantilanteessa, tuskin muulloinkaan, hankkia sisäpoliittista selkkausta vaivakseen. Kolmikantasysteemi on vuosikymmenien aikana osoittanut toimivuutensa, miksi sitä nyt pitäisi voimalla rysäyttää kumoon?
-----------
Perjantaina 8.3. käytiin aamun Jälkiviisaat-ohjelmassa mielenkiintoinen keskustelu, josta annan tässä pari esimerkkiä. Todettiin ensin, että perussuomalaiset ovat viimeisimmässä Ylen gallupissa menneet alaspäin kaksi prosenttia. Tämä sai seurueen aprikoimaan, mitä tapahtuu, kun perusuomalaisia äänestäneet duunarit heräävät siihen ankeaan tosiasiaan, että esimerkiksi ansiosidonnaisen leikkaukset kohdistuvat myös heihin.
Keskusteltiin myös ns. vientivetoisesta palkkamallista. Vientiteollisuus tuo kansantalouteen näyttävästi rahaa, mutta tämän takana on koko julkinen sektori alkaen varhaiskasvatuksesta, opetuksesta, sairaanhoidosta, infrastruktuurista jne. Näistä monet osa-alueet ovat juuri niitä naisvaltaisia matalapalkka-aloja.
2. (19.)Huokauksia koululuokasta
Viimeaikainen koulukeskustelu on saanut synkkiä sävyjä. Suomi oli parikymmentä vuotta sitten ns. Pisa-tutkimuksissa maailmanluokan eliittiä, mutta nyt sieltä on tultu alaspäin niin, että kolina käy. Samaan aikaan ovat opettajien, ja erityisesti oppilaiden mielenterveydelliset ongelmat lisääntyneet hälyttävästi. Jotain siis on täyttynyt tapahtua, ei tällainen muutos olisi muuten voinut olla mahdollinen.
Yhdeksi syntipukiksi on yleisessä keskustelussa osoitettu korkeakoulujen vaatimukset, joita nykyinen opetushallitus on orjallisesti noudattanut. Pari vuotta sitten tehtiin ns. pitkästä matematiikasta eräänlainen superaine, jonka numeroista ja ylioppilastuloksista sai selvästi enemmän pisteitä korkeakouluihin haettaessa, oli ala miltei mikä tahansa. Jo yksin tämän on täytynyt ahdistaa nuoria jo lukion ensimmäiseltä lähtien. Nyt tästä hullutuksesta ollaan vihdoin vähitellen pääsemässä irti. Monenlaisten raporttien laatiminen vie opettajilta paljon aikaa, miksei myös peruskoulussa ns. Wilman täyttäminen kunkin oppilaan kohdalla.
Uusia ideoita on ollut ilmeisesti EU:sta tulleen aloitteen mukainen alakoulun inkluusio-opetus, jossa yhteen ns. maisemaluokkaan pakataan vaikkapa 60 oppilasta. Heitä varten varataan kyllä ehkä kolme luokanopettajaa, ja yksi erityisopettaja. Tänne sitten laitetaan alueen kaikki ikäluokan oppilaat sairaalakouluihin lähetettäviä lukuun ottamatta. Kunnanisät ovat huomanneet tässä mainion säästämismahdollisuuden, sillä näin on voitu lakkauttaa pieniä kyläkouluja. Oman rasituksensa toi sitten korona-aalto, joka pakotti useimmat koulut ns. etäopetukseen. Eikä tämä inkluusio ole suinkaan mitään kaiken muuttavaa ihannemaailmaa. Pahin kuulemani esimerkkini taitaa olla eräästä alakoulusta, jossa kerran kaksi opettajaa joutui tunnin verran pitämään käsistä kiinni poikaoppilasta kunnes poliisi ja sosiaalityöntekijä ehtivät paikalle! Muiden oppilaiden opetuksesta sekin aika lohkaisi ison osan siltä päivältä. Ehkä se sai muissa aikaan myös lisääntyvää levottomuutta.
----------
Edellä oli muutamia kohta 25 vuotta eläkkeellä olleen lukion lehtorin huomioita. Jos niihin ei uskota, voitaisiin tutustua kahden merkittävän kirjailijan ja lukion äidinkielen lehtorin, Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen yhdessä kirjoittamaan teokseen nimeltä Huokauksia koululuokasta. Molemmat ovat myös palkittuja kirjailijoita, Rytisalon esikoisteos oli nimeltään Lempi, ja sen jälkeen ilmestyivät Rouva C (Canth) ja Jenny Hill. Hän on kotoisin Kuusamosta. Kirjoitin aiheesta Rouva C blogiini numerolla 8/2019 (https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2019.html).
Tommi Kinnunen on syntyjään kuusamolainen, mutta opettaa Turussa. Kaksi hänen kirjoistaan olen lukenut, näitä olivat Neljäntienristeys ja toinen Ei kertonut katuvansa Siitä olen kirjoittanut blogissani numerolla (23/2021). Se löytyy osoitteesta https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2021.html. Muita kirjoja ovat olleet Lopotti, Pimeät kuut ja Pintti. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös oopperalibrettoja, näytelmiä ja kabareetekstejä sekä oppimateriaaleja.
Viimeaikainen koulukeskustelu on saanut synkkiä sävyjä. Suomi oli parikymmentä vuotta sitten ns. Pisa-tutkimuksissa maailmanluokan eliittiä, mutta nyt sieltä on tultu alaspäin niin, että kolina käy. Samaan aikaan ovat opettajien, ja erityisesti oppilaiden mielenterveydelliset ongelmat lisääntyneet hälyttävästi. Jotain siis on täyttynyt tapahtua, ei tällainen muutos olisi muuten voinut olla mahdollinen.
Yhdeksi syntipukiksi on yleisessä keskustelussa osoitettu korkeakoulujen vaatimukset, joita nykyinen opetushallitus on orjallisesti noudattanut. Pari vuotta sitten tehtiin ns. pitkästä matematiikasta eräänlainen superaine, jonka numeroista ja ylioppilastuloksista sai selvästi enemmän pisteitä korkeakouluihin haettaessa, oli ala miltei mikä tahansa. Jo yksin tämän on täytynyt ahdistaa nuoria jo lukion ensimmäiseltä lähtien. Nyt tästä hullutuksesta ollaan vihdoin vähitellen pääsemässä irti. Monenlaisten raporttien laatiminen vie opettajilta paljon aikaa, miksei myös peruskoulussa ns. Wilman täyttäminen kunkin oppilaan kohdalla.
Uusia ideoita on ollut ilmeisesti EU:sta tulleen aloitteen mukainen alakoulun inkluusio-opetus, jossa yhteen ns. maisemaluokkaan pakataan vaikkapa 60 oppilasta. Heitä varten varataan kyllä ehkä kolme luokanopettajaa, ja yksi erityisopettaja. Tänne sitten laitetaan alueen kaikki ikäluokan oppilaat sairaalakouluihin lähetettäviä lukuun ottamatta. Kunnanisät ovat huomanneet tässä mainion säästämismahdollisuuden, sillä näin on voitu lakkauttaa pieniä kyläkouluja. Oman rasituksensa toi sitten korona-aalto, joka pakotti useimmat koulut ns. etäopetukseen. Eikä tämä inkluusio ole suinkaan mitään kaiken muuttavaa ihannemaailmaa. Pahin kuulemani esimerkkini taitaa olla eräästä alakoulusta, jossa kerran kaksi opettajaa joutui tunnin verran pitämään käsistä kiinni poikaoppilasta kunnes poliisi ja sosiaalityöntekijä ehtivät paikalle! Muiden oppilaiden opetuksesta sekin aika lohkaisi ison osan siltä päivältä. Ehkä se sai muissa aikaan myös lisääntyvää levottomuutta.
----------
Edellä oli muutamia kohta 25 vuotta eläkkeellä olleen lukion lehtorin huomioita. Jos niihin ei uskota, voitaisiin tutustua kahden merkittävän kirjailijan ja lukion äidinkielen lehtorin, Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen yhdessä kirjoittamaan teokseen nimeltä Huokauksia koululuokasta. Molemmat ovat myös palkittuja kirjailijoita, Rytisalon esikoisteos oli nimeltään Lempi, ja sen jälkeen ilmestyivät Rouva C (Canth) ja Jenny Hill. Hän on kotoisin Kuusamosta. Kirjoitin aiheesta Rouva C blogiini numerolla 8/2019 (https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2019.html).
Tommi Kinnunen on syntyjään kuusamolainen, mutta opettaa Turussa. Kaksi hänen kirjoistaan olen lukenut, näitä olivat Neljäntienristeys ja toinen Ei kertonut katuvansa Siitä olen kirjoittanut blogissani numerolla (23/2021). Se löytyy osoitteesta https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2021.html. Muita kirjoja ovat olleet Lopotti, Pimeät kuut ja Pintti. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös oopperalibrettoja, näytelmiä ja kabareetekstejä sekä oppimateriaaleja.
Huokauksia luokasta rakentuu niin, että molemmat kirjoittelevat kuulumisia toisilleen, kirjeet ovat saapumisjärjestyksessä. Molemmat ovat unelma-ammatissaan ja iloitsevat nuorten ihmisten edistymisestä, mutta koulumaailma ja työelämä asettavat kohtuuttomia vaatimuksia.
Molemmat joutuivat turvautumaan terapiaan, Rytisalo sanoutui lopuksi irti virastaan ryhtyen päätoimiseksi kirjailijaksi. Kirjeenvaihto kesti tässä muodossa vuoden ajan. Suomalaisen koululaitoksen nykytila tulee tarkastelluksi monelta puolelta, pahinta kai taitaa olla jatkuvien uudistusten kierre, ja paljolti juuri ne samat asiat, jotka kirjoitin tämän artikkelin alkuun kaiken kuulemani ja lukemani perusteella. Molemmille on antanut jonkinlaisen pakotien kirjoittaminen, uppoutuminen välillä omaan kirjalliseen työhön.
Molemmat joutuivat turvautumaan terapiaan, Rytisalo sanoutui lopuksi irti virastaan ryhtyen päätoimiseksi kirjailijaksi. Kirjeenvaihto kesti tässä muodossa vuoden ajan. Suomalaisen koululaitoksen nykytila tulee tarkastelluksi monelta puolelta, pahinta kai taitaa olla jatkuvien uudistusten kierre, ja paljolti juuri ne samat asiat, jotka kirjoitin tämän artikkelin alkuun kaiken kuulemani ja lukemani perusteella. Molemmille on antanut jonkinlaisen pakotien kirjoittaminen, uppoutuminen välillä omaan kirjalliseen työhön.
Koulumaailma on muuttunut suuresti sen jälkeen kun aivan 1990-luvun lopussa siirryin lukiosta täysin palvelleena vanhuuseläkkeelle. Entiseen aikaan oppilaat aloittelivat lukiota kaikessa rauhassa stressaantumatta heti ensimmäisenä vuonna siitä, mihin korkeakouluun he pääsisivät. Tietenkin joillakin oli liian suuria odotuksia, mikäli yläasteella oli saatu liian hyviä numeroita. Eräällä paikkakunnalla oli ilman lukiota toimiva yläaste, jossa matematiikan ja kielten keskiarvot olivat vähän yli kahdeksan koko koulussa! Tietenkin siellä pitäjällä pidettiin opettajia arvossa. Olen myös nähnyt, että yläasteen matematiikan kymppi muuttui ison paikkakunnan lukiossa laajan kurssin kuutoseksi.
Joillakin lukion oppilailla oli vielä murrosiän jälkivaihe meneillään, tai sitten oli ehkä kotoa opittu esittämään vaatimuksia. Oli ilo seurata nuorten ihmisten kehittymistä niin tiedon tason kuin henkisen kasvamisen merkeissä. Useat minunkin oppilaani ovat myöhemmin nousseet eri aloilla melkein valtakunnan huipulle. Muistan, että aikoinaan lukiossa he käyttäytyivät aivan aikuisten tasapainoisten ihmisten tavoin. Sekin siis ennakoi tulevaa nuoren ihmisen elämässä.
Käsillä oleva kirja on todellinen tietopaketti koulusta, ja laajemmin myös yhteiskunnallisesta kehityksestä, ehkä myös elämästä yleensä. On siis runsauden pulaa, ei oikein tiedä mihin tarttua. Mielellään sitä etsii sitten sellaista, jossa muutokset ovat selvimpiä. Uusi vuosituhat toi yhtä ja toista uutta: esimerkiksi enemmän tai vähemmän agressiiviset vanhemmat. Yhtään sellaista en yli 30-vuotisen urani aikana tavannut kertaakaan. Syynä saattoi tietysti olla se, että lukiolainen haluaa itse hoitaa asiansa, eikä kerro mitään vanhemmilleen. Numerosta tuli oppilaan kanssa kiistaa vain kerran, kun eräs tyttö väen väkisin halusi saada lukion päästötodistukseensa täyden kympin. Kiitettävän tasoinen hän kyllä oli, mutta ei hänellä ollut ihan sinne lähes täydellisyyteen ulottuvaa aineen hallintaa. Syynä saattoi olla kyllä myös se, että parille muulle oppilaalle kyllä sen kympin annoin.
Mutta tällä puolen vuosituhannen rajaa tahti näyttää muuttuneen. Liitän oheen kopion eräästä kirjan sivusta, jolla Tommi Kinnunen kertoo vuodelta 2022 eräästä tapauksesta. Onkohan niin, että liike-elämästä ja hallinnosta tulee helposti otettua se neuvottelutaktiikka muuhunkin käyttäytymiseen?
Joillakin lukion oppilailla oli vielä murrosiän jälkivaihe meneillään, tai sitten oli ehkä kotoa opittu esittämään vaatimuksia. Oli ilo seurata nuorten ihmisten kehittymistä niin tiedon tason kuin henkisen kasvamisen merkeissä. Useat minunkin oppilaani ovat myöhemmin nousseet eri aloilla melkein valtakunnan huipulle. Muistan, että aikoinaan lukiossa he käyttäytyivät aivan aikuisten tasapainoisten ihmisten tavoin. Sekin siis ennakoi tulevaa nuoren ihmisen elämässä.
Käsillä oleva kirja on todellinen tietopaketti koulusta, ja laajemmin myös yhteiskunnallisesta kehityksestä, ehkä myös elämästä yleensä. On siis runsauden pulaa, ei oikein tiedä mihin tarttua. Mielellään sitä etsii sitten sellaista, jossa muutokset ovat selvimpiä. Uusi vuosituhat toi yhtä ja toista uutta: esimerkiksi enemmän tai vähemmän agressiiviset vanhemmat. Yhtään sellaista en yli 30-vuotisen urani aikana tavannut kertaakaan. Syynä saattoi tietysti olla se, että lukiolainen haluaa itse hoitaa asiansa, eikä kerro mitään vanhemmilleen. Numerosta tuli oppilaan kanssa kiistaa vain kerran, kun eräs tyttö väen väkisin halusi saada lukion päästötodistukseensa täyden kympin. Kiitettävän tasoinen hän kyllä oli, mutta ei hänellä ollut ihan sinne lähes täydellisyyteen ulottuvaa aineen hallintaa. Syynä saattoi olla kyllä myös se, että parille muulle oppilaalle kyllä sen kympin annoin.
Mutta tällä puolen vuosituhannen rajaa tahti näyttää muuttuneen. Liitän oheen kopion eräästä kirjan sivusta, jolla Tommi Kinnunen kertoo vuodelta 2022 eräästä tapauksesta. Onkohan niin, että liike-elämästä ja hallinnosta tulee helposti otettua se neuvottelutaktiikka muuhunkin käyttäytymiseen?
Vielä hankalampi tilanne sattui yhdelle hyvälle ystävälleni, joka siirtyi pariksi viimeiseksi vuodeksi lukiosta yläasteelle päästäkseen 60-vuotiaana eläkkeelle lukion 63:n sijasta. Yhtenä iltana kello 11 eräs isä soitti ja haukkui hänet huonoksi opettajaksi, kun ei ollut antanut pojalleen kunnon arvosanaa. Ystäväni kertoi, että ”olin juuri tullut lions klubin kokouksesta, jossa oli illan lopuksi vähän otettu miestä väkevämpää. Minä suutuin ja latasin hänelle kahta hävyttömämmin, ja ajattelin, että erottakoot, keväällä minä kuitenkin lähden eläkkeelle.” Tämä ystäväni oli tunnettu kovasta äänestään, joten oli ymmärrettävää, että toisesta päästä ei enää kuulunut mitään.
On myös kuultu ns. koulushoppailusta, joka saattaa alkaa jo ala-asteella, muutetaan jopa asuntoa, jotta saataisiin lapsi mieluisaan kouluun. Se saattaa pidemmälle jatkuessaan lisätä segregaatiota kaupunginosienkin välillä. Lukion kynnyksellä tuo shoppailu saattaa kiihtyä. Suuremmissa kaupungeissa on yleensä yksi lukio, jonka oppilaat saavat esimerkiksi ylioppilastutkintolautakunnan tilastoissa aina parhaat arvosanat. Yleensä äitien ”puskaradio” kertoo tästä tarkemmat tiedot. Mutta miten se voisi ollakaan, jos peruskoulun päättävistä parhaat hakeutuvat samaan kouluun, niin kyllä kai sieltä parhaat ylioppilaatkin valmistuvat.
Olen itse todennut, ettei saman kaupungin lukioiden opettajien tasossa juurikaan ole eroa, jokaisessa niistä on monenlaisia lehtoreita ja muita opettajia. Jotkut ovat uransa alussa, jotkut jo odottavat eläkepäiviä, joillakin on vaikeuksia, mutta nämä tapaukset eivät kasaannu samaan kouluun. Tietämykseni johtuu omista tutkimuksistani. Toimelias Lahden kaupungin museonjohtaja, tohtori Jouko Heinonen sai aikaan sen, että Lahden kaupungin historiasta kirjoitettiin joukko uusia niteitä. Olin itse mukana kirjoittamassa Lahden kulttuurilaitosten ensimmäistä nidettä, jossa on 544 tavallista isokokoisempaa sivua. Tämän kirjan kimpussa meitä oli neljä kirjoittajaa, minun osuuteni siitä oli nimeltään Lahden peruskoulut ja lukiot 1975–2003, sivut 183–319, ja osa rehtoriluetteloista. Vuosituhannen vaihteessa tunsin aika hyvin kaikkien koulujen henkilökuntaa, niiden ideoimia opetusratkaisuja, erityistehtäviä ja kehittämisalueita.
On myös kuultu ns. koulushoppailusta, joka saattaa alkaa jo ala-asteella, muutetaan jopa asuntoa, jotta saataisiin lapsi mieluisaan kouluun. Se saattaa pidemmälle jatkuessaan lisätä segregaatiota kaupunginosienkin välillä. Lukion kynnyksellä tuo shoppailu saattaa kiihtyä. Suuremmissa kaupungeissa on yleensä yksi lukio, jonka oppilaat saavat esimerkiksi ylioppilastutkintolautakunnan tilastoissa aina parhaat arvosanat. Yleensä äitien ”puskaradio” kertoo tästä tarkemmat tiedot. Mutta miten se voisi ollakaan, jos peruskoulun päättävistä parhaat hakeutuvat samaan kouluun, niin kyllä kai sieltä parhaat ylioppilaatkin valmistuvat.
Olen itse todennut, ettei saman kaupungin lukioiden opettajien tasossa juurikaan ole eroa, jokaisessa niistä on monenlaisia lehtoreita ja muita opettajia. Jotkut ovat uransa alussa, jotkut jo odottavat eläkepäiviä, joillakin on vaikeuksia, mutta nämä tapaukset eivät kasaannu samaan kouluun. Tietämykseni johtuu omista tutkimuksistani. Toimelias Lahden kaupungin museonjohtaja, tohtori Jouko Heinonen sai aikaan sen, että Lahden kaupungin historiasta kirjoitettiin joukko uusia niteitä. Olin itse mukana kirjoittamassa Lahden kulttuurilaitosten ensimmäistä nidettä, jossa on 544 tavallista isokokoisempaa sivua. Tämän kirjan kimpussa meitä oli neljä kirjoittajaa, minun osuuteni siitä oli nimeltään Lahden peruskoulut ja lukiot 1975–2003, sivut 183–319, ja osa rehtoriluetteloista. Vuosituhannen vaihteessa tunsin aika hyvin kaikkien koulujen henkilökuntaa, niiden ideoimia opetusratkaisuja, erityistehtäviä ja kehittämisalueita.
1. (18.) Narva – lännen vartioasema itää vastaan.
Maanantaina 26.2.24 toimittaja Janne Yläjoki julkaisi Etelä-Suomen Sanomissa kolmen aukeaman artikkelin, jonka pääsisältönä oli Viron siirtyminen pelkästään vironkieliseen kouluopetukseen kaikilla asteilla ja koulumuodoissa ensi syksynä. Kirjoittaja pohti sitä, mitä moinen päätös saattaisi aiheuttaa maan yhteiskunnalliselle rauhalle, onhan heillä siellä tuntuva venäjänkielinen vähemmistö. Se on keskittynyt juuri Narvan seudulle, jossain määrin myös muualle, mm. Tallinnaan, esimerkiksi sen lähiöön Lasnamäkeen. Selvä enemmistö Narvan asukkaista puhuu äidinkielenään venäjää. Tosin valtaosa heistä tuntee itsensä vahvasti virolaisiksi. Koulukielen muutosta mahdollisesti nopeutettiin Venäjän aloittaman sodan takia.
Yläjoki oli onnistunut saamaan oppaakseen alueen hyvin tuntevia henkilöitä, paikallisen freelance-toimittajan Aleksei Ivanovin ja Narvan entisen pormestarin Katri Raigin. Kuvituskin oli onnistunut, pääkuvan taustalla näkyi Narvajoen yli johtava silta, sekä Venäjän puolelta Ivangorodin linna vuodelta 1492. Viron puoleisella vastarannalla on ruotsalaisten jo 1200 luvulla rakennuttama Narvan linna, jota myös Hermannin linnoitukseksi sanotaan. Jalkamiehiä näytti liikkuvan sillan yli aivan kuin ennenkin, kun vuosia sitten 2010 olimme Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ryhmänä tutustumassa kaupunkiin. Venäjä on nyttemmin kieltänyt autojen pääsyn omalle puolelleen. Molemmat linnoitukset näkyvät myös aikoinaan Aleksanterin kirkon tapulirakennuksen ikkunasta ottamassani kuvassa. Kuvassa näkyy myös se sama Narvajoen silta, jossa varsinkin työpäivien alkaessa ja päättyessä oli vilkasta liikettä. Venäjän puolelta tultiin silloin joukolla töihin Viron puolelle isompien palkkojen takia.
Maanantaina 26.2.24 toimittaja Janne Yläjoki julkaisi Etelä-Suomen Sanomissa kolmen aukeaman artikkelin, jonka pääsisältönä oli Viron siirtyminen pelkästään vironkieliseen kouluopetukseen kaikilla asteilla ja koulumuodoissa ensi syksynä. Kirjoittaja pohti sitä, mitä moinen päätös saattaisi aiheuttaa maan yhteiskunnalliselle rauhalle, onhan heillä siellä tuntuva venäjänkielinen vähemmistö. Se on keskittynyt juuri Narvan seudulle, jossain määrin myös muualle, mm. Tallinnaan, esimerkiksi sen lähiöön Lasnamäkeen. Selvä enemmistö Narvan asukkaista puhuu äidinkielenään venäjää. Tosin valtaosa heistä tuntee itsensä vahvasti virolaisiksi. Koulukielen muutosta mahdollisesti nopeutettiin Venäjän aloittaman sodan takia.
Yläjoki oli onnistunut saamaan oppaakseen alueen hyvin tuntevia henkilöitä, paikallisen freelance-toimittajan Aleksei Ivanovin ja Narvan entisen pormestarin Katri Raigin. Kuvituskin oli onnistunut, pääkuvan taustalla näkyi Narvajoen yli johtava silta, sekä Venäjän puolelta Ivangorodin linna vuodelta 1492. Viron puoleisella vastarannalla on ruotsalaisten jo 1200 luvulla rakennuttama Narvan linna, jota myös Hermannin linnoitukseksi sanotaan. Jalkamiehiä näytti liikkuvan sillan yli aivan kuin ennenkin, kun vuosia sitten 2010 olimme Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ryhmänä tutustumassa kaupunkiin. Venäjä on nyttemmin kieltänyt autojen pääsyn omalle puolelleen. Molemmat linnoitukset näkyvät myös aikoinaan Aleksanterin kirkon tapulirakennuksen ikkunasta ottamassani kuvassa. Kuvassa näkyy myös se sama Narvajoen silta, jossa varsinkin työpäivien alkaessa ja päättyessä oli vilkasta liikettä. Venäjän puolelta tultiin silloin joukolla töihin Viron puolelle isompien palkkojen takia.
Sama näkymä piirtyi verkkokalvoilleni ensimmäisen kerran aamuyöstä toukokuun 21.päivänä 1961, kun Helsingin yliopiston historianopiskelijain yhdistyksen Kronos ry:n matkalla Leningradista Tallinnaan ylitimme yöjunassa Narvajoen. Näkymä tosin oli hieman eri kulmasta kuin tämä, sillä rautatie kulki hieman kauempana. Yöjuna kolkutteli koko matkan aika hitaasti, ja pysähteli välillä rajalle tullessaan. Kysymyksessä olivat ns. lepovaunut, joissa nukuimme venäläisten kanssa. Kaikki looshit olivat avoimia käytävälle. Tuohon aikaan ei laivayhteyttä Tallinnaan vielä ollut. Leningradissa olimme ensin viipyneet kolme päivää, ja nyt matkustimme Tallinnaan pariksi päiväksi. Samaa reittiä palasimme takaisin Suomeen.
Artikkelissa selostetaan myös, miten Narvaan eräänlaisena toisen maailmansodan muistomerkkinä jätetty venäläinen tankki T-34 on nyttemmin siirretty näkyvältä paikalta museoon. Tämä on ärsyttänyt Venäjän johtoa, joka on etsintäkuuluttanut pääministeri Kaja Kallasen ”historiallisen muistin loukkaamisesta”. Emme tiedä, oliko päätöksen takana pelkästään hän vai koko Viron hallitus, Yläjokikaan ei sitä selvitä.
Artikkelissa käsitellään kouluopetuksen muutosta monelta puolelta, mainitaan mm. miten osalle oppilaista tämä saattaa muodossa tai toisessa tuoda vaikeuksia. Yhtenä artikkelin juonteena oli selostaa lukuisille narvalaisille aikoinaan leivän tuoneen Kreenholmin entisen tekstiilitehtaan valtavan tehdaskompleksin merkitystä ja nykytilaa. Huippuvuonna 1970 sen henkilömäärä oli peräti 10.000, ja se oli aikoinaan kuin valtio valtiossa. Sen varsinainen tuotanto on loppunut jo ajat sitten Viron uudelleen itsenäistymisen alkuaikoina. Nykyään sen tiloissa on pienyrittäjien ja eräiden laitosten toimintaa.
Artikkelissa selostetaan myös, miten Narvaan eräänlaisena toisen maailmansodan muistomerkkinä jätetty venäläinen tankki T-34 on nyttemmin siirretty näkyvältä paikalta museoon. Tämä on ärsyttänyt Venäjän johtoa, joka on etsintäkuuluttanut pääministeri Kaja Kallasen ”historiallisen muistin loukkaamisesta”. Emme tiedä, oliko päätöksen takana pelkästään hän vai koko Viron hallitus, Yläjokikaan ei sitä selvitä.
Artikkelissa käsitellään kouluopetuksen muutosta monelta puolelta, mainitaan mm. miten osalle oppilaista tämä saattaa muodossa tai toisessa tuoda vaikeuksia. Yhtenä artikkelin juonteena oli selostaa lukuisille narvalaisille aikoinaan leivän tuoneen Kreenholmin entisen tekstiilitehtaan valtavan tehdaskompleksin merkitystä ja nykytilaa. Huippuvuonna 1970 sen henkilömäärä oli peräti 10.000, ja se oli aikoinaan kuin valtio valtiossa. Sen varsinainen tuotanto on loppunut jo ajat sitten Viron uudelleen itsenäistymisen alkuaikoina. Nykyään sen tiloissa on pienyrittäjien ja eräiden laitosten toimintaa.
Edellisessä kuvassa on Kreenholmin tehtaan rakennuksia joen sivuhaaran takaa nähtynä sekä sen jälkeen pääportti. Kaikki tässä artikkelissa olevat kuvat olen ottanut Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkalla 2000- luvun alussa.
Seuraavassa kuvassa on Aleksanterin kirkko. Ainakin siihen aikaan sen toiminnallisin osa oli tuo tapuli, jonka eräästä ikkunasta tämän artikkelin ensimmäinen kuvakin on kuvattu. Monikerroksisessa rakennuksessa oli paljon ns. pienryhmätiloja ehkä noin 30 hengelle. Varsinainen mahtava kirkkosali oli sodan jäljiltä vielä sisältä päin työn alla kuten seuraavassa näytetään. Viimeistelemättömyys näkyy selvästi. Pieni alttari oli kuitenkin sijoitettu tähänkin osioon. Tällä matkalla Aleksanterin seurakunnan kirkkoherra vei meidät tutustumaan myös ortodoksiseen kirkkoon, jossa seurakunnan diakoni (= alin pappisvirka) sitä esitteli.
Kirkkorakennuksista ei Yläjoen artikkelissa puhuttu mitään, ei liioin Viron vapaustaistelun muistomerkistä, jonka luona myös kävimme lahtelaisryhmänä. Kuten tunnettua, olivat suomalaiset vapaaehtoiset hyvin merkittävällä panoksella tukemassa vuosina 1918–1920 virolaisten itsenäisyyspyrkimyksiä. He eivät taisteluja ratkaisseet, mutta olivat merkittävänä apuna.
Suomalaisten vapaaehtoisten joukot taistelivat kahdessa osassa, toinen ryhmä (Suomalainen vapaajoukko) työnsi virolaisten kanssa venäläisiä pois Virosta juuri Suomenlahden suunnassa, toinen (Pohjan Pojat) taisteli Etelä-Virossa.
Kun keisarillinen Saksa romahti marraskuussa 1918, venäläiset bolševikit tunkeutuivat Viroon, ja alkoi maan vapaussota. Viro pyysi Suomelta rahalainaa, aseita ja miehiä. Aseita lähetettiin nopeasti, ja rahalainakin järjestyi. Vakinaista sotaväkeä Suomen hallitus ei katsonut voivansa lähettää, mutta vapaehtoisten värvääminen sallittiin. Vuosien 1918 ja 1919 vaihteessa Suomesta lähtikin runsaat 3 700 miestä Viroon. Suomi ei suinkaan auttanut Viroa ”heimoveljenä” eikä edes pyyteettömästi. Avustami-nen sopi Suomen ulkopoliittiseen suuntaukseen, aggressiivisen bolševismin nujertamiseen. ”Viro on Suomen ulkovarustus. Viron tarve on meidän tarpeemme”, sanottiin. Pääministeri Lauri Ingman totesi: ”Jos Suomenlahden etelä-rannikko menee bolševikeille, asemamme on valitettava.”
Suomalaisten vapaaehtoisten joukot taistelivat kahdessa osassa, toinen ryhmä (Suomalainen vapaajoukko) työnsi virolaisten kanssa venäläisiä pois Virosta juuri Suomenlahden suunnassa, toinen (Pohjan Pojat) taisteli Etelä-Virossa.
Kun keisarillinen Saksa romahti marraskuussa 1918, venäläiset bolševikit tunkeutuivat Viroon, ja alkoi maan vapaussota. Viro pyysi Suomelta rahalainaa, aseita ja miehiä. Aseita lähetettiin nopeasti, ja rahalainakin järjestyi. Vakinaista sotaväkeä Suomen hallitus ei katsonut voivansa lähettää, mutta vapaehtoisten värvääminen sallittiin. Vuosien 1918 ja 1919 vaihteessa Suomesta lähtikin runsaat 3 700 miestä Viroon. Suomi ei suinkaan auttanut Viroa ”heimoveljenä” eikä edes pyyteettömästi. Avustami-nen sopi Suomen ulkopoliittiseen suuntaukseen, aggressiivisen bolševismin nujertamiseen. ”Viro on Suomen ulkovarustus. Viron tarve on meidän tarpeemme”, sanottiin. Pääministeri Lauri Ingman totesi: ”Jos Suomenlahden etelä-rannikko menee bolševikeille, asemamme on valitettava.”
8.(17.)Keski-Suomen käräjäoikeudessa säkenöi taas
Keski-Suomen käräjäoikeus joutui ihmettelyjen kohteeksi viimeksi pari vuotta sitten, kun kaksi lautamiestä äänesti puheenjohtajana toimineen tuomarin nurin 2-1 raiskausjutussa. Lautamiehet olivat päätelleet, että ”yleisen elämänkokemuksen perusteella” kysymys ei voinut olla raiskauksesta. kun uhriksi mainittu nainen oli osallistunut tv:n tositelevisio-ohjelmaan vain pari viikkoa myöhemmin. Hovioikeus kumosi päätöksen, ja palautti jutun uudelleen käsiteltäväksi.
Nyt on sitten vuorostaan käräjätuomari joutunut tähtäimeen. Iltasanomien uutinen ei selvitä, oliko nyt kysymyksessä sama tuomari vai ei. Uutisen mukaan tämä oli kuumentunut jutun syyttäjää kohtaan, ja kirjoittanut kesken käsittelyn Skype-ohjelmaan ”nimitteleviä kommentteja” käsillä olevan rikosjutun syyttäjästä. Pahaksi onneksi viesti ohjautuikin vahingossa juuri samalle syyttäjälle. Tämä teki valituksen Vaasan hovioikeudelle, joka sitten palautti asian käsittelyn takaisin käräjäoikeudelle. Hovioikeus totesi, että syyttäjälle oli syntynyt perusteltu aihe epäillä tuomarin puolueettomuutta. Esillä olleet rikossyytteet koskivat näpistystä, moottoriajoneuvon käyttövarkautta ja kulkuneuvon kuljettamista oikeudetta.
Kyllähän Lahdenkin käräjäoikeudessa väliin saattoi sattua yllättäviä tilanteita, vaikkakaan seuraavissa kahdessa tapauksessa ei ollut tietenkään mitään rikokseen viittaavaa. Tapahtumat olivat minun mielestäni hauskoja, ja kertoivat käräjätuomareiden inhimillisyydestä ja huumorintajustakin. Aikoinaan opetin monia vuosia lukion viimeisen luokan oppilaille lakitietoa. Opetukseen olin liittänyt myös käynnin käräjäoikeuden istunnossa. Lupa pyydettiin tietysti etukäteen, ja oppilaat menivät ennen käsittelyn alkua istumaan yleisölle varatuille tuoleille.
Käräjätuomari, jo edesmennyt Pentti E. Rantanen tunnettiin Lahden kunnalliselämässä ja muutenkin originellina ja värikkäänä henkilönä, josta varmaan olisi juttua vaikka millä mitalla. Välillä tuntui siltä, että hän moninaisissa toimissaan ihan tarkoituksellisesti toimi muita hieman yllättäneellä tavalla. Sanavalmis hän oli, ja siinä mielessä legenda jo eläessään. Meidän tapauksemme oli seuraava. Poliisipartio oli ajamassa Mytäjäisten risteyksestä Hennalaan päin, kun huomasi jalkakäytävällä tutun, monista rikoksista aikanaan tuomitun miehen. Mies otettiin kyytiin, kun kerran oltiin hälytyksen jälkeen menossa paikallisen marketin pihaan. Siellä oli tapahtunut pahoinpitely, jonka tekijäksi paikalla olleet henkilöt tunnistivat oitis tuon kyydissä olleen miehen.
Oikeuden istunnossa mies kuitenkin väitti kivenkovaan. ettei hänellä olisi väitetyn pahoinpitelyn jälkeen ollut mahdollisuutta kävellä niin kauaksi tapahtumapaikalta. Matkaa oli tuskin kilometriä, mutta mies pysyi tiukasti kannassaan Rantasen lukuista kysymyksistä ja väitteistä huolimatta. Lopulta tuomari puuskahti ja totesi: ”Kyllä tässä menee oppineen aika hukkaan”.
Oppilaat yllättyivät kovasti istuessaan hieman jännittyneinä heille vieraassa ympäristössä ja tilanteessa. Toisella kerralla hämmästyttiin myös, tosin vuosia myöhemmin, tuomarikin oli toinen. Asettauduttiin taas salin takaosassa oleville tuoleille. Käräjätuomari oli syventynyt papereihinsa, eikä juurikaan nostanut katsettaan nuorten suuntaan. Viiden minuutin päästä hän kysyi minulta: ”Paljonko lehtorilla on kilometrejä tältä talvelta?”
Käräjätuomari oli innokas kuntohiihtäjä, jonka olin useaan kertaan tavannut Tapanilan hiihtomajalla. Lisäksi hän oli muutenkin hyvin tuttu, ei nyt sentään ihan kaveri, mutta ei paljon muutakaan. Hän oli laskeskellut oppilaiden tullessa kilometrejään, kirjoittanut jotain papereihinsa. kenties merkinnyt kokonaismääriä.
Ns. Hiihtoniilot ovat erikoinen ihmislaji sinänsä. Tapanilan hiihtomajalla ei koskaan mistään muusta puhuttukaan kuin noista kilometreistä. Kuuntelin juttuja osittain ihastellen, mutta lopulta perusteellisesti kyllästyen. Kai se johtui myös siitä, että minua ei ruumiinrakenteeni puolesta ole luotu suksilla kulkemaan. Vielä joskus alta viidenkymmenen mietin jopa osallistumista sille pitkälle Finlandia-matkalle Hämeenlinnasta Lahteen, mutta onneksi joka kerta järki voitti. Joskus kolmikymppisenä olin osallistunut kyllä muulla paikkakunnalla 60 kilometrin laturetkeen, mutta tuohon nyt esillä olevaan aikaan olin vain viidenkympin kunnossa, pian en senkään vertaa. Viimeksi ulkoilutin suksiani kymmenkunta vuotta sitten, parvekkeelle ne sentään nostin tuulettumaan vielä muutama vuosi sitten, nyt en enää sitäkään. Puolustuksekseni voin lisätä, että sain molempiin polviini tekonivelet vuonna 2008, joten pikapuoliin tulee 16 vuotta täyteen. Sitä se 50 vuotta kestänyt puulaakipelaajan ura lentopallossa aiheutti. Mutta olihan se sen väärtti!
Keski-Suomen käräjäoikeus joutui ihmettelyjen kohteeksi viimeksi pari vuotta sitten, kun kaksi lautamiestä äänesti puheenjohtajana toimineen tuomarin nurin 2-1 raiskausjutussa. Lautamiehet olivat päätelleet, että ”yleisen elämänkokemuksen perusteella” kysymys ei voinut olla raiskauksesta. kun uhriksi mainittu nainen oli osallistunut tv:n tositelevisio-ohjelmaan vain pari viikkoa myöhemmin. Hovioikeus kumosi päätöksen, ja palautti jutun uudelleen käsiteltäväksi.
Nyt on sitten vuorostaan käräjätuomari joutunut tähtäimeen. Iltasanomien uutinen ei selvitä, oliko nyt kysymyksessä sama tuomari vai ei. Uutisen mukaan tämä oli kuumentunut jutun syyttäjää kohtaan, ja kirjoittanut kesken käsittelyn Skype-ohjelmaan ”nimitteleviä kommentteja” käsillä olevan rikosjutun syyttäjästä. Pahaksi onneksi viesti ohjautuikin vahingossa juuri samalle syyttäjälle. Tämä teki valituksen Vaasan hovioikeudelle, joka sitten palautti asian käsittelyn takaisin käräjäoikeudelle. Hovioikeus totesi, että syyttäjälle oli syntynyt perusteltu aihe epäillä tuomarin puolueettomuutta. Esillä olleet rikossyytteet koskivat näpistystä, moottoriajoneuvon käyttövarkautta ja kulkuneuvon kuljettamista oikeudetta.
Kyllähän Lahdenkin käräjäoikeudessa väliin saattoi sattua yllättäviä tilanteita, vaikkakaan seuraavissa kahdessa tapauksessa ei ollut tietenkään mitään rikokseen viittaavaa. Tapahtumat olivat minun mielestäni hauskoja, ja kertoivat käräjätuomareiden inhimillisyydestä ja huumorintajustakin. Aikoinaan opetin monia vuosia lukion viimeisen luokan oppilaille lakitietoa. Opetukseen olin liittänyt myös käynnin käräjäoikeuden istunnossa. Lupa pyydettiin tietysti etukäteen, ja oppilaat menivät ennen käsittelyn alkua istumaan yleisölle varatuille tuoleille.
Käräjätuomari, jo edesmennyt Pentti E. Rantanen tunnettiin Lahden kunnalliselämässä ja muutenkin originellina ja värikkäänä henkilönä, josta varmaan olisi juttua vaikka millä mitalla. Välillä tuntui siltä, että hän moninaisissa toimissaan ihan tarkoituksellisesti toimi muita hieman yllättäneellä tavalla. Sanavalmis hän oli, ja siinä mielessä legenda jo eläessään. Meidän tapauksemme oli seuraava. Poliisipartio oli ajamassa Mytäjäisten risteyksestä Hennalaan päin, kun huomasi jalkakäytävällä tutun, monista rikoksista aikanaan tuomitun miehen. Mies otettiin kyytiin, kun kerran oltiin hälytyksen jälkeen menossa paikallisen marketin pihaan. Siellä oli tapahtunut pahoinpitely, jonka tekijäksi paikalla olleet henkilöt tunnistivat oitis tuon kyydissä olleen miehen.
Oikeuden istunnossa mies kuitenkin väitti kivenkovaan. ettei hänellä olisi väitetyn pahoinpitelyn jälkeen ollut mahdollisuutta kävellä niin kauaksi tapahtumapaikalta. Matkaa oli tuskin kilometriä, mutta mies pysyi tiukasti kannassaan Rantasen lukuista kysymyksistä ja väitteistä huolimatta. Lopulta tuomari puuskahti ja totesi: ”Kyllä tässä menee oppineen aika hukkaan”.
Oppilaat yllättyivät kovasti istuessaan hieman jännittyneinä heille vieraassa ympäristössä ja tilanteessa. Toisella kerralla hämmästyttiin myös, tosin vuosia myöhemmin, tuomarikin oli toinen. Asettauduttiin taas salin takaosassa oleville tuoleille. Käräjätuomari oli syventynyt papereihinsa, eikä juurikaan nostanut katsettaan nuorten suuntaan. Viiden minuutin päästä hän kysyi minulta: ”Paljonko lehtorilla on kilometrejä tältä talvelta?”
Käräjätuomari oli innokas kuntohiihtäjä, jonka olin useaan kertaan tavannut Tapanilan hiihtomajalla. Lisäksi hän oli muutenkin hyvin tuttu, ei nyt sentään ihan kaveri, mutta ei paljon muutakaan. Hän oli laskeskellut oppilaiden tullessa kilometrejään, kirjoittanut jotain papereihinsa. kenties merkinnyt kokonaismääriä.
Ns. Hiihtoniilot ovat erikoinen ihmislaji sinänsä. Tapanilan hiihtomajalla ei koskaan mistään muusta puhuttukaan kuin noista kilometreistä. Kuuntelin juttuja osittain ihastellen, mutta lopulta perusteellisesti kyllästyen. Kai se johtui myös siitä, että minua ei ruumiinrakenteeni puolesta ole luotu suksilla kulkemaan. Vielä joskus alta viidenkymmenen mietin jopa osallistumista sille pitkälle Finlandia-matkalle Hämeenlinnasta Lahteen, mutta onneksi joka kerta järki voitti. Joskus kolmikymppisenä olin osallistunut kyllä muulla paikkakunnalla 60 kilometrin laturetkeen, mutta tuohon nyt esillä olevaan aikaan olin vain viidenkympin kunnossa, pian en senkään vertaa. Viimeksi ulkoilutin suksiani kymmenkunta vuotta sitten, parvekkeelle ne sentään nostin tuulettumaan vielä muutama vuosi sitten, nyt en enää sitäkään. Puolustuksekseni voin lisätä, että sain molempiin polviini tekonivelet vuonna 2008, joten pikapuoliin tulee 16 vuotta täyteen. Sitä se 50 vuotta kestänyt puulaakipelaajan ura lentopallossa aiheutti. Mutta olihan se sen väärtti!
7. (16.) Peipsijärvi – historiaa ja kulttuuria
Lahdessakin hyvin tunnettu Viron tuntija Hannu Oittinen on kirjoittanut mainion artikkelin tästä Euroopan viidenneksi suurimmasta järvestä Suomen Viro-yhdistysten liiton lehteen, jonka nimi on Viro. nyt. Ihan pieni lätäkkö Peipsijärvi ei todellakaan ole, sillä se kuuluu Laatokan, Äänisen, Vänernin ja Saimaan kanssa tavallaan samaan sarjaan. Raja-aluetta se on ollut ainakin siitä saakka, kun Saksalaisen ritarikunnan joukot kohtasivat siellä venäläisten, tai paremminkin novgorodilaisten joukot 1240-luvulla. Tästä alkoi idän ja lännen rajan rakentuminen näille tienoille.
Artikkeli on mainiota kertausta, varsinkin kun olen jo sellaisessa elämäntilanteessa, että muistot ovat tulleet yhä merkityksellisemmiksi. Olen poiminut hänen esityksestään muutamia pääkohtia. Lisäksi on mukana joitakin omia muistoja.
Ennen kuin alan esitellä kyseistä artikkelia, muistutan, että Päijät-Hämeen Tuglas-seura teki vahvalla kaudellaan virolaissyntyisen Leili Kujanpään johdolla paljon Viron matkoja, myös Peipsijärven rantamille mm. ns. vanhauskoisten jäljille. Parissa kuvassa näkyy hieman Peipsijärven ulappaakin. Jos olisin vielä voimissani, saattaisin hyvinkin harkita vielä laivamatkaa Tartosta Emajokea pitkin järvelle. Emajoen suistokin olisi jo näkemisen arvoinen kaikkine pikkujärvineen, metsäsaarekkeineen ja ruovikkoineen.
---------
Suomessa toimii useita sellaisia kansalaisjärjestöjä, jotka pitävät Viroon yhteyttä. Niistä historiallisesti merkittävimmät ovat Tuglas-seura (per.1982) ja jo mainittu Viro-yhdistysten liitto (per.1991). Tuglas-seuran perustivat lähinnä kulttuuripiirit, mutta Viron itsenäistymisvaiheessa se sai valtavasti uusia tehtäviä, se mm. organisoi laajaa avustustoimintaa. Yhteen aikaan se hoiti tavallaan ison osan maiden välisestä muustakin yhteistyöstä. Elettiin aikaa, jolloin valtiotasolla oltiin vielä varovaisia ajatellen henkitoreissaan olleen Neuvostoliiton reaktioita. Esimerkiksi Viron ensimmäinen ulkoministeri, myöhempi presidentti Lennart Meri hoiti yhteen aikaan tehtäviään Helsingistä Tuglas-seuran huoneistosta käsin. Seura on perustanut yhteyteensä myös paikallisia yhdistyksiä, virallisesti kymmenen, joista aktiivisia lienee tällä hetkellä reilut puolisen tusinaa. Yhdistyksen lehden nimi on Elo, joka tulee kirjailija Friedebert Tuglaksen vaimon nimestä.
Suomen Viro-yhdistysten liitto sai alkunsa Viron itsenäistymisajasta, ja siitä valtavasta avustustoiminnasta, jota Suomen kunnat ja muut yhteisöt sinne suuntasivat. Syntyi nelisenkymmentä paikallista yhdistystä, jotka perustivat myöhemmin oman keskusjärjestönsä Helsinkiin. Kattojärjestö Suomen Viro-yhdistysten liitto toimii samoin kuin Tuglas-seurakin Eesti Majassa Sörnäisten rantatiellä Helsingissä. Paikallisyhdistyksistä näyttää vahvin olevan Varsinais-Suomen Viro-keskus, joka saa voimansa Turun yliopistosta ja sen piirissä toimivista henkilöistä, myös virolaisista. Muitakin vahvoja toimijoita on.
Lahdessakin hyvin tunnettu Viron tuntija Hannu Oittinen on kirjoittanut mainion artikkelin tästä Euroopan viidenneksi suurimmasta järvestä Suomen Viro-yhdistysten liiton lehteen, jonka nimi on Viro. nyt. Ihan pieni lätäkkö Peipsijärvi ei todellakaan ole, sillä se kuuluu Laatokan, Äänisen, Vänernin ja Saimaan kanssa tavallaan samaan sarjaan. Raja-aluetta se on ollut ainakin siitä saakka, kun Saksalaisen ritarikunnan joukot kohtasivat siellä venäläisten, tai paremminkin novgorodilaisten joukot 1240-luvulla. Tästä alkoi idän ja lännen rajan rakentuminen näille tienoille.
Artikkeli on mainiota kertausta, varsinkin kun olen jo sellaisessa elämäntilanteessa, että muistot ovat tulleet yhä merkityksellisemmiksi. Olen poiminut hänen esityksestään muutamia pääkohtia. Lisäksi on mukana joitakin omia muistoja.
Ennen kuin alan esitellä kyseistä artikkelia, muistutan, että Päijät-Hämeen Tuglas-seura teki vahvalla kaudellaan virolaissyntyisen Leili Kujanpään johdolla paljon Viron matkoja, myös Peipsijärven rantamille mm. ns. vanhauskoisten jäljille. Parissa kuvassa näkyy hieman Peipsijärven ulappaakin. Jos olisin vielä voimissani, saattaisin hyvinkin harkita vielä laivamatkaa Tartosta Emajokea pitkin järvelle. Emajoen suistokin olisi jo näkemisen arvoinen kaikkine pikkujärvineen, metsäsaarekkeineen ja ruovikkoineen.
---------
Suomessa toimii useita sellaisia kansalaisjärjestöjä, jotka pitävät Viroon yhteyttä. Niistä historiallisesti merkittävimmät ovat Tuglas-seura (per.1982) ja jo mainittu Viro-yhdistysten liitto (per.1991). Tuglas-seuran perustivat lähinnä kulttuuripiirit, mutta Viron itsenäistymisvaiheessa se sai valtavasti uusia tehtäviä, se mm. organisoi laajaa avustustoimintaa. Yhteen aikaan se hoiti tavallaan ison osan maiden välisestä muustakin yhteistyöstä. Elettiin aikaa, jolloin valtiotasolla oltiin vielä varovaisia ajatellen henkitoreissaan olleen Neuvostoliiton reaktioita. Esimerkiksi Viron ensimmäinen ulkoministeri, myöhempi presidentti Lennart Meri hoiti yhteen aikaan tehtäviään Helsingistä Tuglas-seuran huoneistosta käsin. Seura on perustanut yhteyteensä myös paikallisia yhdistyksiä, virallisesti kymmenen, joista aktiivisia lienee tällä hetkellä reilut puolisen tusinaa. Yhdistyksen lehden nimi on Elo, joka tulee kirjailija Friedebert Tuglaksen vaimon nimestä.
Suomen Viro-yhdistysten liitto sai alkunsa Viron itsenäistymisajasta, ja siitä valtavasta avustustoiminnasta, jota Suomen kunnat ja muut yhteisöt sinne suuntasivat. Syntyi nelisenkymmentä paikallista yhdistystä, jotka perustivat myöhemmin oman keskusjärjestönsä Helsinkiin. Kattojärjestö Suomen Viro-yhdistysten liitto toimii samoin kuin Tuglas-seurakin Eesti Majassa Sörnäisten rantatiellä Helsingissä. Paikallisyhdistyksistä näyttää vahvin olevan Varsinais-Suomen Viro-keskus, joka saa voimansa Turun yliopistosta ja sen piirissä toimivista henkilöistä, myös virolaisista. Muitakin vahvoja toimijoita on.
Hannu Oittinen toteaa artikkelissaan, että Suur-Peipsi jakautuu kolmeen osaan, varsinaiseen Peipsijärveen pohjoisessa, keskipaikan kapeaan Lämmijärveen ja eteläiseen Pihkovanjärveen. Se purkaa vetensä Narvajoen kautta Suomenlahteen.
Pohjoisrannoilla on useita luonnonsuojelualueita, kansallispuistoja ja hiekkarantoja. Alatagusen laajasta kansallispuistosta luonnonystävät muistavat parhaiten Viron suurimmat havumetsät ja kosteikot, liito-oravat, maakotkat, lapinpöllöt, ilvekset ja karhut. Smolnitsasta löytyy tavattoman pitkiä hiekkadyynejä ja Kauksista yli 30 kilometriä pitkä hiekkaranta. Ei ihme, että matkaoppaat ovat hehkutelleet juuri näitä lomaseutuja.
Tässä on kysymys kuvakaappauksesta Wikipediasta.
Tarton kaupungista on hyvä vesiyhteys järvelle, sillä sen läpi virtaa Emajoki, jolla on varsin leveä uoma. Joki lähtee Viljandimaan Võrtsjärvestä . Aikanaan laivat kulkivat koko joen pituudelta, nykyään järjestetään kesäisiä risteilyjä Tartosta Piirissaareen, joka on Peipsijärvellä aivan Venäjän rajan tuntumassa. Kuva on Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkalta vuonna 2009.
Järvi on tunnetusti hyvin kalaisa, ja matkailumahdollisuuksia riittäisi, jos poliittiset olot olisivat toisenlaiset. Laivayhteydet ovat senkin takia vähissä. Hannu Oittinen esittääkin toivomuksen, että Tarton kulttuuripääkaupunkivuosi 2024 voisi saada tässä suhteessa muutoksen aikaan, esimerkiksi voitaisiin tutustua Emajoen suistoon ennen Peipsijärveä.
Järvi on tunnetusti hyvin kalaisa, ja matkailumahdollisuuksia riittäisi, jos poliittiset olot olisivat toisenlaiset. Laivayhteydet ovat senkin takia vähissä. Hannu Oittinen esittääkin toivomuksen, että Tarton kulttuuripääkaupunkivuosi 2024 voisi saada tässä suhteessa muutoksen aikaan, esimerkiksi voitaisiin tutustua Emajoen suistoon ennen Peipsijärveä.
Kiinnostavia kohteita olisivat järven puolella esimerkiksi Mustvee, Mehikoorma, Räpina Setomaan rajalla ja Värska itse Setomaalla.
Kuva on punaisesta hiekkakivitörmästä Kallastessa, järven länsirannan keskiosasta.
Seuraavissa kuvissa on idyllinen kylätie Kallastessa ns. sipulitien varrella. Sipulitie on matkailuverkosto, johon kuuluu parikymmentä yrittäjää, jotka tarjoavat myös ruokaa ja majoitusta. Vanhauskoisten kirkko ja seurakuntatalo toimivat mm. Rajassa. Sodan aikana tuhoutuneesta kirkosta on uudelleen rakennettu vain eteisosa. Eräs matkan osanottajista kävelee kohti rantaa. Kuvat ovat vuodelta 2012.
Kuva on punaisesta hiekkakivitörmästä Kallastessa, järven länsirannan keskiosasta.
Seuraavissa kuvissa on idyllinen kylätie Kallastessa ns. sipulitien varrella. Sipulitie on matkailuverkosto, johon kuuluu parikymmentä yrittäjää, jotka tarjoavat myös ruokaa ja majoitusta. Vanhauskoisten kirkko ja seurakuntatalo toimivat mm. Rajassa. Sodan aikana tuhoutuneesta kirkosta on uudelleen rakennettu vain eteisosa. Eräs matkan osanottajista kävelee kohti rantaa. Kuvat ovat vuodelta 2012.
Peipsijärven tuntumassa asustaa kaksi merkittävää vähemmistöä, setot ja vanhauskoiset eli starovertsit. Vanhauskoisten tunnetuimpia asuinpaikkoja ovat länsirannan maalaukselliset raittikylät kuten kuvissakin esiintyvä Kallaste sekä Kasepää tai Varnja. Heillä on maassa 11 seurakuntaa, myös Tallinnassa ja Tartossa on seurakunnat. Starovertsit erosivat n. 300 vuotta sitten Venäjän ortodoksikirkosta vähäpätöiseltä kuulostavan seikan, eli ristinmerkin suorittamistavan takia. Oittinen tosin toteaa, että tämän takana saattoi olla jotain muutakin, vallan väärinkäyttöä ja sortoa. Joissakin Peipsijärven kylissä ja kaupungeissa on kyllä luterilaisia ja ortodoksisia kirkkoja.
Itämerensuomalaiset setot ovat vanhastaan olleet ortodokseja. Heidän perinteiset asuinalueensa ovat Kaakkois-Virossa, Pihkovanjärven rannoilla ja laajasti Petserinmaalla. Viron ja Venäjän raja määriteltiin alunperin Tarton rauhansopimuksessa vuona 1920, mutta Neuvosto-Viron aikana rajaa siirrettiin omavaltaisesti lännemmäksi. Raja on edelleen riidanalainen, eikä ratkaisua ole nähtävissä. Raja näkyy tämän artikkkelin ensimmäisessä kuvassa,
Itämerensuomalaiset setot ovat vanhastaan olleet ortodokseja. Heidän perinteiset asuinalueensa ovat Kaakkois-Virossa, Pihkovanjärven rannoilla ja laajasti Petserinmaalla. Viron ja Venäjän raja määriteltiin alunperin Tarton rauhansopimuksessa vuona 1920, mutta Neuvosto-Viron aikana rajaa siirrettiin omavaltaisesti lännemmäksi. Raja on edelleen riidanalainen, eikä ratkaisua ole nähtävissä. Raja näkyy tämän artikkkelin ensimmäisessä kuvassa,
Võrun kaupunkiin vuonna 2009 suuntautuneella matkalla kävimme myös setokansan mailla Värskassa ja Obinitsassa. Värska Gregoriuse kirik on tunnettu kivirakenteistaan ja kaaristaan. Hautausmaalla saatoimme nähdä haudoilla myös muovikukkasia. Kirkossa oli häikäisevän upea ikonostaasi.
Seurakunnan pappi ei saapunut esittelemään kirkkoa sovittuna aikana, oli nimittäin edellinen ilta mennyt ”pitkäksi”! Onneksi paikalla oli eräs seurakunnan hallintoon kuulunut henkilö. Matka Võrumaalle tapahtui kesäkuussa 2009.
Kysymyksessä on alkuaan Tuulikki Mäkisen ottama valokuva, jonka olin muuttanut kustannussyistä kaksiväriseksi teostani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa varten.
Seurakunnan pappi ei saapunut esittelemään kirkkoa sovittuna aikana, oli nimittäin edellinen ilta mennyt ”pitkäksi”! Onneksi paikalla oli eräs seurakunnan hallintoon kuulunut henkilö. Matka Võrumaalle tapahtui kesäkuussa 2009.
Kysymyksessä on alkuaan Tuulikki Mäkisen ottama valokuva, jonka olin muuttanut kustannussyistä kaksiväriseksi teostani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa varten.
6. (15.) Hengaillaan, kun junaa odotetaan!
TV ykkösen ohjelmistoon on tullut uusi, ruotsalaislähtöinen visailuohjelma, joka täyttää seitsemän keväisen lauantain alkuillan. Tällä kertaa on kysymyksessä toinen tuotantokausi. Kysymys on pitkälti maantiedon osaamisesta, sillä pääosioissa ajetaan kiskoilla joihinkin kolmeen kaupunkiin, jotka sijaitsevat Suomessa, Euroopassa tai jossain päin muuta maailmaa. Kuvaruudussa näkyy nopeutettua kuvaa rautatiekiskoista, ja maisematkin vilahtelevan ohi. Niistä ei kuitenkaan ole paljon apua, mutta vihjeet auttavat. Ensimmäinen vihje saattaa antaa 10 pistettä, muut siitä aina pari pistettä vähemmän. Kun matkan suunta on selvinnyt voi vetää junanvaunua etäisesti muistuttavassa, äänieristetyssä kopissa istuen katosta riippuvaa hätäjarrun kahvaa. Kun matkan pää on selvinnyt, annetaan osanottajille useita kysymyksiä, joista sitten saa pisteitä yhdestä kolmeen, aina sen mukaan, montako vastausta oli oikein.
Useilla muillakin kanavilla on kilpailuja, välillä melkein mistä aiheesta tahansa. Suomeen on vakiintumassa noin 20–30 julkkiksen joukko, jonka jäsenet vierailevat vuoron perään toistensa ohjelmissa. Tämä Hengaillaan on toista maata, ainakin siinä, että se marssittaa esille uusia kasvoja. Jenni Poikelus ja Riku Rantala ovat aivan mainioita ohjelman vetäjiä. Nyt viime lauantaina oli ehditty jo ensimmäiseen semifinaaliin, jossa vastakkain olivat Stan Saanila ja Laura Friman sekä Mikko Kekäläinen ja Ella Kanninen, eli puoli seitsemän -ohjelman juontajakaksikko. Jos ohjelmaa voitaisiin jostain arvostella, niin se olisi eräiden kilpailijain heikko taso. Nämä neljä olivat kyllä asemansa ansainneet, tietoa ja taitoa riitti jokaisella. Loppukilpailuun selvisi lopulta Kekäläinen-Kanninen-pari, Kilpailu oli todella tiukka. Se ratkesi siihen, että Stan Saanila kiirehti vetämään hätäjarrua jo 10 pisteen kohdalla. Valitettavasti hän tarjosi Algeriaa oikean eli Marokon sijasta.
Ns. housebändi vaihtuu aina ohjelmasta toiseen. Nämä välisoitot kyllä ärsyttävät joka kerta. Olin aikoinani 1950-luvulla suuri Olavi Virran fani, nyt en ymmärrä, miksi lavalla pitää olla koko ajan räiskettä ja räminää. Nykylaulutyylikin minua hermostuttaa, siihen on pesiytynyt liikaa turhanpäiväistä naukumista, johon syyllistyvät niin miehet kuin naisetkin. Mutta kun ohjelma muuten on hyvä, niin kyllä minä sen kestän.
Jotain meinasi unohtua, ensimmäisellä kerralla mukana olleet, monesta muusta ohjelmasta tutut Jani Halme ja Anna Rimpelä leikkivät kirjeenvaihtajaa niissä Euroopan kaupungeissa, jotka ovat kulloisissakin tehtävissä keskiössä. Moitteettomasti ja hauskasti he hommansa hoitavat, niin myös kulloinkin vuorossa oleva kokki, joka valmistaa kilpailijoille ja tuomari Riku Rantalalle tietyssä ulkomaan kaupungissa suosiossa olevaa ruokaa. Piristävä lisä on tämäkin.
-------
Vaikka en ns. kotipeliin osallistukaan, yritän tietysti miettiä vastauksia, kuten kai jokainen muukin katsoja. Valitettavasti vain alkaa tuo nimimuisti hapertua, vuosi vuodelta yhä enemmän. Esimerkiksi en millään saanut mieleeni Kemijärven Suomutunturin nimeä, vaikka näin silmieni edessä sen sijainnin kartalla, ja olinhan minä sielläkin käynytkin. Rinteet ja mökkikylä piirtyivät niin ikään silmiini. Joskus yli 30 vuotta sitten Lions klubimme eräs jäsen kutsui meitä muita sinne osaomistamalleen mökille, tai oikea huvilahan se todella oli.
Meitä lähti matkaan puolisen tusinaa veljeä, matka tehtiin junalla, ja aamulla varhain olimme Kemijärvellä. Näin ehdimme heti rinteeseen ja laduille. Kaikki muuta laskettelivat, ja minä jäin 12 vuotta minua nuoremman leijonaveljen kanssa kiertämään Suomutunturin ympäri kulkenutta latua. Pääosa siitä oli tasaista. mutta joissain kohdin noustiin hieman tunturin alarinteiden tuntumaan. Illalla olin uupunut, ja menin nukkumaan kello yhdeksän maissa.
Koko muu joukko lähti paikalliseen tanssiravintolaan, isäntäämme ja siis minua tietysti lukuun ottamatta. Heräsin joskus pikkutunneilla ja kurkistin sieltä toisen kerroksen makuuhuoneen ovelta alas isoon tupaan. Tansseihin lähtenyt joukko olikin laajentunut lähes kaksikertaiseksi, hauskaa ja erilaista kisailua näytti olevan.
Nyt tuo klubimme on jo ainakin kymmenen vuotta sitten lopettanut toimintansa, eikä taida entisiä veljiä juurikaan olla elossa tai muutoinkaan kehuttavassa kunnossa. Vanheneminen ei siis ole ollenkaan hauskaa, sen palautti mieleeni taas tuo mokoma Hengaillaan -ohjelma!
TV ykkösen ohjelmistoon on tullut uusi, ruotsalaislähtöinen visailuohjelma, joka täyttää seitsemän keväisen lauantain alkuillan. Tällä kertaa on kysymyksessä toinen tuotantokausi. Kysymys on pitkälti maantiedon osaamisesta, sillä pääosioissa ajetaan kiskoilla joihinkin kolmeen kaupunkiin, jotka sijaitsevat Suomessa, Euroopassa tai jossain päin muuta maailmaa. Kuvaruudussa näkyy nopeutettua kuvaa rautatiekiskoista, ja maisematkin vilahtelevan ohi. Niistä ei kuitenkaan ole paljon apua, mutta vihjeet auttavat. Ensimmäinen vihje saattaa antaa 10 pistettä, muut siitä aina pari pistettä vähemmän. Kun matkan suunta on selvinnyt voi vetää junanvaunua etäisesti muistuttavassa, äänieristetyssä kopissa istuen katosta riippuvaa hätäjarrun kahvaa. Kun matkan pää on selvinnyt, annetaan osanottajille useita kysymyksiä, joista sitten saa pisteitä yhdestä kolmeen, aina sen mukaan, montako vastausta oli oikein.
Useilla muillakin kanavilla on kilpailuja, välillä melkein mistä aiheesta tahansa. Suomeen on vakiintumassa noin 20–30 julkkiksen joukko, jonka jäsenet vierailevat vuoron perään toistensa ohjelmissa. Tämä Hengaillaan on toista maata, ainakin siinä, että se marssittaa esille uusia kasvoja. Jenni Poikelus ja Riku Rantala ovat aivan mainioita ohjelman vetäjiä. Nyt viime lauantaina oli ehditty jo ensimmäiseen semifinaaliin, jossa vastakkain olivat Stan Saanila ja Laura Friman sekä Mikko Kekäläinen ja Ella Kanninen, eli puoli seitsemän -ohjelman juontajakaksikko. Jos ohjelmaa voitaisiin jostain arvostella, niin se olisi eräiden kilpailijain heikko taso. Nämä neljä olivat kyllä asemansa ansainneet, tietoa ja taitoa riitti jokaisella. Loppukilpailuun selvisi lopulta Kekäläinen-Kanninen-pari, Kilpailu oli todella tiukka. Se ratkesi siihen, että Stan Saanila kiirehti vetämään hätäjarrua jo 10 pisteen kohdalla. Valitettavasti hän tarjosi Algeriaa oikean eli Marokon sijasta.
Ns. housebändi vaihtuu aina ohjelmasta toiseen. Nämä välisoitot kyllä ärsyttävät joka kerta. Olin aikoinani 1950-luvulla suuri Olavi Virran fani, nyt en ymmärrä, miksi lavalla pitää olla koko ajan räiskettä ja räminää. Nykylaulutyylikin minua hermostuttaa, siihen on pesiytynyt liikaa turhanpäiväistä naukumista, johon syyllistyvät niin miehet kuin naisetkin. Mutta kun ohjelma muuten on hyvä, niin kyllä minä sen kestän.
Jotain meinasi unohtua, ensimmäisellä kerralla mukana olleet, monesta muusta ohjelmasta tutut Jani Halme ja Anna Rimpelä leikkivät kirjeenvaihtajaa niissä Euroopan kaupungeissa, jotka ovat kulloisissakin tehtävissä keskiössä. Moitteettomasti ja hauskasti he hommansa hoitavat, niin myös kulloinkin vuorossa oleva kokki, joka valmistaa kilpailijoille ja tuomari Riku Rantalalle tietyssä ulkomaan kaupungissa suosiossa olevaa ruokaa. Piristävä lisä on tämäkin.
-------
Vaikka en ns. kotipeliin osallistukaan, yritän tietysti miettiä vastauksia, kuten kai jokainen muukin katsoja. Valitettavasti vain alkaa tuo nimimuisti hapertua, vuosi vuodelta yhä enemmän. Esimerkiksi en millään saanut mieleeni Kemijärven Suomutunturin nimeä, vaikka näin silmieni edessä sen sijainnin kartalla, ja olinhan minä sielläkin käynytkin. Rinteet ja mökkikylä piirtyivät niin ikään silmiini. Joskus yli 30 vuotta sitten Lions klubimme eräs jäsen kutsui meitä muita sinne osaomistamalleen mökille, tai oikea huvilahan se todella oli.
Meitä lähti matkaan puolisen tusinaa veljeä, matka tehtiin junalla, ja aamulla varhain olimme Kemijärvellä. Näin ehdimme heti rinteeseen ja laduille. Kaikki muuta laskettelivat, ja minä jäin 12 vuotta minua nuoremman leijonaveljen kanssa kiertämään Suomutunturin ympäri kulkenutta latua. Pääosa siitä oli tasaista. mutta joissain kohdin noustiin hieman tunturin alarinteiden tuntumaan. Illalla olin uupunut, ja menin nukkumaan kello yhdeksän maissa.
Koko muu joukko lähti paikalliseen tanssiravintolaan, isäntäämme ja siis minua tietysti lukuun ottamatta. Heräsin joskus pikkutunneilla ja kurkistin sieltä toisen kerroksen makuuhuoneen ovelta alas isoon tupaan. Tansseihin lähtenyt joukko olikin laajentunut lähes kaksikertaiseksi, hauskaa ja erilaista kisailua näytti olevan.
Nyt tuo klubimme on jo ainakin kymmenen vuotta sitten lopettanut toimintansa, eikä taida entisiä veljiä juurikaan olla elossa tai muutoinkaan kehuttavassa kunnossa. Vanheneminen ei siis ole ollenkaan hauskaa, sen palautti mieleeni taas tuo mokoma Hengaillaan -ohjelma!
5. (14.) Lahden kaupungin historiallisia kerrostumia
Lahdessa 9.–10.2. pidettyjen historiapäivien ohjelmassa oli lauantaina 10.2. iltapäivällä kolmen luennon sarja Lahden vaiheista. Entisestä Hollolan pitäjän kylästä Vesijärven rannalla tuli ensin kauppala, ja sitten yhä laajeneva kaupunki, ja eteläisen Suomen yksi merkittävä keskus. Tilaisuuden puheenjohtajana oli tässä vaiheessa FM, tutkija Janne Ridanpää, sekä esitelmöitsijöinä dosentti Mikko-Olavi Seppälä, professori emeritus Antti Karisto ja dosentti Hannu Takala. Yhteisnimenä heidän esityksilleen oli Kerrostumia risteyskaupungin historiassa.
Todettakoon tässä vielä, että kesäkuussa avataan Lahden kartanossa museon perusnäyttely nimeltä ”Hyvä paikka”. Siellä esitellään monipuolisesti Lahden kaupungin kehitystä. Siihen voi tutustua myös kahden Lahden historiallisen museon julkaiseman teoksen sivuilta. Ne ovat nimeltään Aikakaaria Päijät-Hämeen historiaan sekä Raittikylästä kaupungiksi. Kolmantena voidaan vielä mainita Päijät-Hämeen tutkimusseuran teos Lahden paikka, Lahden paikat.
Suomalaiset historiapäivät osoittivat jälleen tarpeellisuutensa, kuulijoitakin oli useita satoja. Nyt kuitenkin kuultiin hälyttäviä uutisia, rahoitus on kerta kerralta muuttunut hankalammaksi, ja vapaaehtoispohjalta toimineet järjestäjät ovat vanhentuneet. Heistä monet ovat luopumassa tehtävistään. Jos päivät päästetään loppumaan, se ei kerro hyvää Lahden kulttuurimnyönteisyydestä.
Lahden kylä, risteysasema
Dosentti Mikko-Olavi Seppälä
Hollolan kylänä Lahti oli kulttuurisessa rajavyöhykkeessä, jossa se sai vaikutteita monelta taholta sen ajan liikennemahdollisuuksien rajoissa. Jo varhain siellä alettiin pitää markkinoita, mutta ne siirrettiin Vääksyn Anianpeltoon 1727. Sen ajan valtiovalta pitikin tuota Anianpeltoa tulevaisuuden paikkana, olihan se suoraan Päijänteen rannalla, sen ja Vesijärven yhtymäkohdassa. Eikä kaupanteko rajoittunut vain lähiseuduille, sillä puutavaralla oli jatkuvaa kysyntää ulkomailla. Päijänteellä oli oikein sahauskeskuskin ja Lautasaaren varastointialue. Talviset lautarahdit kuljetettiin hevosilla Loviisaan. Aikanaan Loviisan radan valmistuttua kuljetukset siirtyivät raiteille.
Höyrykone mullisti sahojen toiminnan1860-luvulta lähtien. Muusta taloudellisesta toimeliaisuudesta mainittakoon vielä koskenperkaukset, järvenlaskut ja ns. maakauppa, eli eräänlaisten kauppaliikkeiden perustaminen ainakin pitäjien kirkonkyliin. Järvenlaskuista tunnetuin oli Vesijärvestä Päijänteelle johtavan joen perkaus, joka laski Vesijärven pintaa useiden metrien verran. Uutta viljelysmaata tuli näin koko järven alueelle, jopa Lahden kylän asutukseen saakka. Harva tulee ajatelleksi, että Kisapuiston alueellakin lainehti joskus järvivesi.
Lahden kolme liikkeellelähtöä
Professori emeritus Antti Karisto
Lahden ensimmäinen liikkeellelähtö: Riihimäen-Pietarin rata
1860-luku oli koettelemusten kautta, sillä siihen osui Suomessa poikkeuksellisen kova nälänhätä. Tulivat katovuodet, eikä Euroopasta saatu ajoissa viljaa Itämeren jääolojen vuoksi. Alkoi laajamittainen sisäinen muuttoliike, syrjäseuduilta vaellettiin perhekunnittain kohti vauraampia alueita. Tähän vaiheeseen osui myös Riihimäen Pietarin radan rakentaminen. Ensimmäinen rataosuus Helsingistä Hämeenlinnaan oli valmistunut vuonna 1862. Rataa jatkettiin Riihimäeltä itään Salpausselän helpommin rakennettavaa harjua pitkin. Osittain tämä tapahtui myös siksi, ettei ulkopuolinen sotajoukko voisi heti rannikolta päästä rautatielle pahojaan tekemään.
Maan väkiluku oli tuolloin 1.8 miljoonaa, ja yhtenä vuonna 1868 kuoli 137700 ihmistä. Lahteen alkoi valua väkeä jo kuukausia ennen ratatöiden alkamista vuonna 1867. Ratatöiden alettua viidennes töihin otetuista kuoli. Ratatyömaalle jouduttiin perustamaan 14 sairashuonetta. Suurin radanrakentajien hautausmaa sijaitsee korkealla mäellä Nastolan tien varressa nelostien risteyksen lähellä.
Vesijärven satama oli joinakin vuosina maan toiseksi suurin rautatieasema tavaran kuljetuksella mitattuna. Tavaraa kuljetettiin pääasiassa Helsinkiin ja Kotkaan ulkomaille vietäväksi. Neljä viidesosaa tuonnista tuli Pietarin Suomen asemalta ja Helsingin kolmelta asemalta. 1870-luvulla vain kolmannes asukkaista oli rippikirjan mukaan kotoisin Hollolan seurakunnasta, eli sisäistä muuttoliikettä oli.
heinen kuva on kuvakaappaus striimatusta esiryksestä.
Lahdessa 9.–10.2. pidettyjen historiapäivien ohjelmassa oli lauantaina 10.2. iltapäivällä kolmen luennon sarja Lahden vaiheista. Entisestä Hollolan pitäjän kylästä Vesijärven rannalla tuli ensin kauppala, ja sitten yhä laajeneva kaupunki, ja eteläisen Suomen yksi merkittävä keskus. Tilaisuuden puheenjohtajana oli tässä vaiheessa FM, tutkija Janne Ridanpää, sekä esitelmöitsijöinä dosentti Mikko-Olavi Seppälä, professori emeritus Antti Karisto ja dosentti Hannu Takala. Yhteisnimenä heidän esityksilleen oli Kerrostumia risteyskaupungin historiassa.
Todettakoon tässä vielä, että kesäkuussa avataan Lahden kartanossa museon perusnäyttely nimeltä ”Hyvä paikka”. Siellä esitellään monipuolisesti Lahden kaupungin kehitystä. Siihen voi tutustua myös kahden Lahden historiallisen museon julkaiseman teoksen sivuilta. Ne ovat nimeltään Aikakaaria Päijät-Hämeen historiaan sekä Raittikylästä kaupungiksi. Kolmantena voidaan vielä mainita Päijät-Hämeen tutkimusseuran teos Lahden paikka, Lahden paikat.
Suomalaiset historiapäivät osoittivat jälleen tarpeellisuutensa, kuulijoitakin oli useita satoja. Nyt kuitenkin kuultiin hälyttäviä uutisia, rahoitus on kerta kerralta muuttunut hankalammaksi, ja vapaaehtoispohjalta toimineet järjestäjät ovat vanhentuneet. Heistä monet ovat luopumassa tehtävistään. Jos päivät päästetään loppumaan, se ei kerro hyvää Lahden kulttuurimnyönteisyydestä.
Lahden kylä, risteysasema
Dosentti Mikko-Olavi Seppälä
Hollolan kylänä Lahti oli kulttuurisessa rajavyöhykkeessä, jossa se sai vaikutteita monelta taholta sen ajan liikennemahdollisuuksien rajoissa. Jo varhain siellä alettiin pitää markkinoita, mutta ne siirrettiin Vääksyn Anianpeltoon 1727. Sen ajan valtiovalta pitikin tuota Anianpeltoa tulevaisuuden paikkana, olihan se suoraan Päijänteen rannalla, sen ja Vesijärven yhtymäkohdassa. Eikä kaupanteko rajoittunut vain lähiseuduille, sillä puutavaralla oli jatkuvaa kysyntää ulkomailla. Päijänteellä oli oikein sahauskeskuskin ja Lautasaaren varastointialue. Talviset lautarahdit kuljetettiin hevosilla Loviisaan. Aikanaan Loviisan radan valmistuttua kuljetukset siirtyivät raiteille.
Höyrykone mullisti sahojen toiminnan1860-luvulta lähtien. Muusta taloudellisesta toimeliaisuudesta mainittakoon vielä koskenperkaukset, järvenlaskut ja ns. maakauppa, eli eräänlaisten kauppaliikkeiden perustaminen ainakin pitäjien kirkonkyliin. Järvenlaskuista tunnetuin oli Vesijärvestä Päijänteelle johtavan joen perkaus, joka laski Vesijärven pintaa useiden metrien verran. Uutta viljelysmaata tuli näin koko järven alueelle, jopa Lahden kylän asutukseen saakka. Harva tulee ajatelleksi, että Kisapuiston alueellakin lainehti joskus järvivesi.
Lahden kolme liikkeellelähtöä
Professori emeritus Antti Karisto
Lahden ensimmäinen liikkeellelähtö: Riihimäen-Pietarin rata
1860-luku oli koettelemusten kautta, sillä siihen osui Suomessa poikkeuksellisen kova nälänhätä. Tulivat katovuodet, eikä Euroopasta saatu ajoissa viljaa Itämeren jääolojen vuoksi. Alkoi laajamittainen sisäinen muuttoliike, syrjäseuduilta vaellettiin perhekunnittain kohti vauraampia alueita. Tähän vaiheeseen osui myös Riihimäen Pietarin radan rakentaminen. Ensimmäinen rataosuus Helsingistä Hämeenlinnaan oli valmistunut vuonna 1862. Rataa jatkettiin Riihimäeltä itään Salpausselän helpommin rakennettavaa harjua pitkin. Osittain tämä tapahtui myös siksi, ettei ulkopuolinen sotajoukko voisi heti rannikolta päästä rautatielle pahojaan tekemään.
Maan väkiluku oli tuolloin 1.8 miljoonaa, ja yhtenä vuonna 1868 kuoli 137700 ihmistä. Lahteen alkoi valua väkeä jo kuukausia ennen ratatöiden alkamista vuonna 1867. Ratatöiden alettua viidennes töihin otetuista kuoli. Ratatyömaalle jouduttiin perustamaan 14 sairashuonetta. Suurin radanrakentajien hautausmaa sijaitsee korkealla mäellä Nastolan tien varressa nelostien risteyksen lähellä.
Vesijärven satama oli joinakin vuosina maan toiseksi suurin rautatieasema tavaran kuljetuksella mitattuna. Tavaraa kuljetettiin pääasiassa Helsinkiin ja Kotkaan ulkomaille vietäväksi. Neljä viidesosaa tuonnista tuli Pietarin Suomen asemalta ja Helsingin kolmelta asemalta. 1870-luvulla vain kolmannes asukkaista oli rippikirjan mukaan kotoisin Hollolan seurakunnasta, eli sisäistä muuttoliikettä oli.
heinen kuva on kuvakaappaus striimatusta esiryksestä.
Lahden toinen liikkeellelähtö Lahden palon 1877 jälkeen
Paikallinen yritystoiminta virkistyi heti radan tultua, mm. Hollolan apteekkari K.E. Wahlstedt perusti Lahteen apteekin ja kaupan sekä oluttehtaan August Fellmanin kanssa. Henrik Mattssonilla oli kauppansa yhteydessä leipomo. Hän osti em. oluttehtaan sekä perusti Mallasjuoman panimon. August Fellmanin yritystoiminta oli kuitenkin omaa luokkaansa, maanviljelyä, sahalaitos, selluloosatehdas ja meijeri, kokeilua panimo - ja viinanpolttoalalla. Hän hankki omistukseensa useita maatiloja ja asuintaloja, lisäksi hän oli suurin osakas Rautatieyhtiö Loviisa-Vesijärvi Oy:ssä. Hän osallistui aktiivisesti kunnallispolitiikkaan, oli valtiopäiväedustajana talonpoikaissäädyssä. Hän myös kehitti paikkakunnan kouluopetusta.
Lahden palossa tuhoutui mittava määrä vanhaa rakennuskantaa. Mutta kuten muualtakin tunnetaan, tällaisen katastrofin jälkeen alkaa aina valtava rakennusbuumi, ja tällä kertaa nousi palaneiden tilalle myös kivitaloja. Seuraavana vuonna, eli 1878 saatiin senaatilta päätös Lahden kauppalan perustamisesta.
Lahden kolmas liikkeellelähtö: Kaupunkioikeudet 1.11. 1905
Kaupungistuminen alkoi vauhdilla: Vuonna 1905 Rautatienkadulla oli jo 46, ja Aleksanterinkadulla 32 kauppaliikettä. Kiinteistökauppakin kiihtyi niin, että puhuttiin jopa keinottelusta. Tiedetään, että Lahden kauppakapasiteetti oli jopa kaksinkertainen Mikkeliin ja Hämeenlinnaankin verrattuna.
Joulukuussa 1910 järjestettiin maan nimekkäimmille arkkitehdeille kilpailu Lahden kaupungintalosta. Kaksi vuotta myöhemmin Eliel Saarisen suunnittelema talo oli valmis. Kysymys oli valtavasta ponnistelusta, sillä siihen kului kaupungin varoja reilun vuosibudjetin verran. Näyttävä oli myös Rautatienkadulle noussut kauppabasaari, huippumoderni betoni- ja lasirakennus. Näihin aikoihin saivat alkunsa myös seuraavat, sittemmin merkittäviksi tekijöiksi kohonneet yritykset: Vihtori Luhtasen kotiompelu (myöh. Luhta Oy) 1907, Lahden Rauta- ja Metalliteollisuustehdas (myöh. Raute Oy) 1908, Oululainen Kotileipomo (myöh. Oululainen) 1909, Mallasjuoma 1912 ja Lahden Puuseppätehdas (myöh. Asko) 1918.
Vieläkin enemmän tässä vaiheessa kasvattivat Lahden mainetta suurradioasema, jolle kaupunki lahjoitti tontin ns. Selänmäen laelta. Raivaustyöt aloitettiin syyskuussa 1927, ja rakennustöihin päästiin viikkoa myöhemmin. Kun oli kulunut 74 päivää, olivat molemmat 150-metriset radiomastot pystyssä. Ja mitä olisikaan Lahti ilman Salpausselän kisoja. Ensimmäisen kerran ne järjestettiin vuonna 1923. Tuon ajan vanha mäki purettiin vasta aivan 1970-luvun alussa, se sijaitsi ns. intiaanikukkulalla ja siitä suoraan nykyisen pääkatsomorakennuksen suuntaan. MM- kilpailujakin Salpausselällä on järjestytty jo seitsemän kertaa.
Karjalan perintö Lahdessa
Dosentti Hannu Takala
Viipuria on sanottu Suomen kansainvälisimmäksi kaupungiksi ennen sotia. Sen asukasluku oli vuonna 1939 89.000, siellä oli vanha historiallinen linna, piispanistuinkin, ja se oli merkittävä kauppakaupunki. Talvisodan ja jatkosodan päätyttyä sen väestö sijoitettiin pääasiassa Lahden seudulle, paljon pienempään kaupunkiin, ja sen naapurikuntiin. Lahden asukasluku oli silloin noin 25. 000, evakkoja tuli lopulta Lahteen ja Lahden seudulle noin 10.000. On selvää, että tällainen määrä näkyi ja kuului Lahdessakin, se vaikutti monella tapaa kaupungin ilmeeseen.
Evakot sijoitettiin muuhun Suomeen talvisodan jälkeen vuoden 1940 pika-asutuslain, ja jatkosodan jälkeen vuoden 1944 maanhankintalain perusteella. Lahteen ja ympäristökuntiin tuli pääasiassa Viipurin ja Äyräpään asukkaita, heistä noin puolet oli maatalousammattien harjoittajia. Uudella kotiseudulla täytyi yleensä aloittaa tyhjästä, ja sen jälkeen oli pyrittävä elämässä eteenpäin.
Lahtelaisten kannalta Viipurista saatiin useita teollisuuslaitoksia ja muita yrityksiä, sekä kaksi sellaista laitosta, joista tuli todellisia menestystarinoita. Toinen oli vuonna 1869 perustettu diakonissalaitos, joka oli jo Viipurissa ollut merkittävä toimija diakonian ja sairaanhoidon alalla. Sillä olisi ollut muitakin ottajia, mutta vuonna 1940 se kuitenkin saatiin Lahteen. Toinen oli vuonna 1918 perustettu Viipurin musiikkiopisto, joka niin ikään saatiin Lahteen vuonna 1940. Se menestyi tunnettujen johtajiensa ja edustajiensa (Sally Westerdahl, Felix Krohn ja Heimo Haitto) varassa niin hyvin, että sille rakennettiin uusi konserttisali vuonna 1952. Tästä on jatkunut suora linja sitten vuonna 2000 perustettuun Sibeliustaloon. Lahti saa kiittää näistä hankkeista otollista sijaintiaan, ja vastaanottavaa mieltä. Puolin ja toisin vaadittiin välillä sopeutumista kulttuuripiirteiden eroavaisuuden vuoksi, mutta pian näiden, ja mentaliteettien yhdistyminen koitui molemminpuoliseksesi menestykseksi.
Paikallinen yritystoiminta virkistyi heti radan tultua, mm. Hollolan apteekkari K.E. Wahlstedt perusti Lahteen apteekin ja kaupan sekä oluttehtaan August Fellmanin kanssa. Henrik Mattssonilla oli kauppansa yhteydessä leipomo. Hän osti em. oluttehtaan sekä perusti Mallasjuoman panimon. August Fellmanin yritystoiminta oli kuitenkin omaa luokkaansa, maanviljelyä, sahalaitos, selluloosatehdas ja meijeri, kokeilua panimo - ja viinanpolttoalalla. Hän hankki omistukseensa useita maatiloja ja asuintaloja, lisäksi hän oli suurin osakas Rautatieyhtiö Loviisa-Vesijärvi Oy:ssä. Hän osallistui aktiivisesti kunnallispolitiikkaan, oli valtiopäiväedustajana talonpoikaissäädyssä. Hän myös kehitti paikkakunnan kouluopetusta.
Lahden palossa tuhoutui mittava määrä vanhaa rakennuskantaa. Mutta kuten muualtakin tunnetaan, tällaisen katastrofin jälkeen alkaa aina valtava rakennusbuumi, ja tällä kertaa nousi palaneiden tilalle myös kivitaloja. Seuraavana vuonna, eli 1878 saatiin senaatilta päätös Lahden kauppalan perustamisesta.
Lahden kolmas liikkeellelähtö: Kaupunkioikeudet 1.11. 1905
Kaupungistuminen alkoi vauhdilla: Vuonna 1905 Rautatienkadulla oli jo 46, ja Aleksanterinkadulla 32 kauppaliikettä. Kiinteistökauppakin kiihtyi niin, että puhuttiin jopa keinottelusta. Tiedetään, että Lahden kauppakapasiteetti oli jopa kaksinkertainen Mikkeliin ja Hämeenlinnaankin verrattuna.
Joulukuussa 1910 järjestettiin maan nimekkäimmille arkkitehdeille kilpailu Lahden kaupungintalosta. Kaksi vuotta myöhemmin Eliel Saarisen suunnittelema talo oli valmis. Kysymys oli valtavasta ponnistelusta, sillä siihen kului kaupungin varoja reilun vuosibudjetin verran. Näyttävä oli myös Rautatienkadulle noussut kauppabasaari, huippumoderni betoni- ja lasirakennus. Näihin aikoihin saivat alkunsa myös seuraavat, sittemmin merkittäviksi tekijöiksi kohonneet yritykset: Vihtori Luhtasen kotiompelu (myöh. Luhta Oy) 1907, Lahden Rauta- ja Metalliteollisuustehdas (myöh. Raute Oy) 1908, Oululainen Kotileipomo (myöh. Oululainen) 1909, Mallasjuoma 1912 ja Lahden Puuseppätehdas (myöh. Asko) 1918.
Vieläkin enemmän tässä vaiheessa kasvattivat Lahden mainetta suurradioasema, jolle kaupunki lahjoitti tontin ns. Selänmäen laelta. Raivaustyöt aloitettiin syyskuussa 1927, ja rakennustöihin päästiin viikkoa myöhemmin. Kun oli kulunut 74 päivää, olivat molemmat 150-metriset radiomastot pystyssä. Ja mitä olisikaan Lahti ilman Salpausselän kisoja. Ensimmäisen kerran ne järjestettiin vuonna 1923. Tuon ajan vanha mäki purettiin vasta aivan 1970-luvun alussa, se sijaitsi ns. intiaanikukkulalla ja siitä suoraan nykyisen pääkatsomorakennuksen suuntaan. MM- kilpailujakin Salpausselällä on järjestytty jo seitsemän kertaa.
Karjalan perintö Lahdessa
Dosentti Hannu Takala
Viipuria on sanottu Suomen kansainvälisimmäksi kaupungiksi ennen sotia. Sen asukasluku oli vuonna 1939 89.000, siellä oli vanha historiallinen linna, piispanistuinkin, ja se oli merkittävä kauppakaupunki. Talvisodan ja jatkosodan päätyttyä sen väestö sijoitettiin pääasiassa Lahden seudulle, paljon pienempään kaupunkiin, ja sen naapurikuntiin. Lahden asukasluku oli silloin noin 25. 000, evakkoja tuli lopulta Lahteen ja Lahden seudulle noin 10.000. On selvää, että tällainen määrä näkyi ja kuului Lahdessakin, se vaikutti monella tapaa kaupungin ilmeeseen.
Evakot sijoitettiin muuhun Suomeen talvisodan jälkeen vuoden 1940 pika-asutuslain, ja jatkosodan jälkeen vuoden 1944 maanhankintalain perusteella. Lahteen ja ympäristökuntiin tuli pääasiassa Viipurin ja Äyräpään asukkaita, heistä noin puolet oli maatalousammattien harjoittajia. Uudella kotiseudulla täytyi yleensä aloittaa tyhjästä, ja sen jälkeen oli pyrittävä elämässä eteenpäin.
Lahtelaisten kannalta Viipurista saatiin useita teollisuuslaitoksia ja muita yrityksiä, sekä kaksi sellaista laitosta, joista tuli todellisia menestystarinoita. Toinen oli vuonna 1869 perustettu diakonissalaitos, joka oli jo Viipurissa ollut merkittävä toimija diakonian ja sairaanhoidon alalla. Sillä olisi ollut muitakin ottajia, mutta vuonna 1940 se kuitenkin saatiin Lahteen. Toinen oli vuonna 1918 perustettu Viipurin musiikkiopisto, joka niin ikään saatiin Lahteen vuonna 1940. Se menestyi tunnettujen johtajiensa ja edustajiensa (Sally Westerdahl, Felix Krohn ja Heimo Haitto) varassa niin hyvin, että sille rakennettiin uusi konserttisali vuonna 1952. Tästä on jatkunut suora linja sitten vuonna 2000 perustettuun Sibeliustaloon. Lahti saa kiittää näistä hankkeista otollista sijaintiaan, ja vastaanottavaa mieltä. Puolin ja toisin vaadittiin välillä sopeutumista kulttuuripiirteiden eroavaisuuden vuoksi, mutta pian näiden, ja mentaliteettien yhdistyminen koitui molemminpuoliseksesi menestykseksi.
4. (13.) Suomi sai sitten uuden presidentin
”Pulinat pois”, sanoi Johannes Virolainen 1970-luvun lopulla, kun keskustapuolueen nuorempi siipi oli nostanut puheenjohtajaksi hänen tilalleen nuoren tulevaisuudentoivon, Paavo Väyrysen. Tämä lause olisi varmaan hyvä neuvo nyt loppuvaiheeseen ehtineen presidentinvaalinkin suhteen. Mutta turha toivo, nyt se vasta ilotulitus alkaa, kaikki mahdolliset skribentit, politiikantoimittajat, puolueiden nokkamiehet ja -naiset, ynnä muut kirjoittamisesta leipänsä ansaitsevat, haluavat kantaa kortensa kekoon. Alexander Stubb on kuitenkin presidenttimme seuraavat kuusi vuotta.
Oikeastaan vaaleihin liittyvä episodi nähtiin jo puhemiehen vaalissa eduskunnan aloittaessa kevään istuntokautta. Sos. dem. puolueen kansanedustajat päättivät joukolla jättää tyhjän äänestyslipun, jotkut äänestivät jotain muuta henkilöä kuin Halla-ahoa, jolle perustuslaillisten puolueen mielestä paikka edelleen kuului. Vakiintuneen tavan mukaan eduskuntavaalien jälkeen pääministerin rooli kuului voittaneelle puolueelle, ja puhemiehen paikka toiseksi tulleelle, eli tässä tapauksessa perustuslaillisille.
Sos.dem. puolueen edustajat, kärjessä entinen ministeri Tytti Tuppurainen, selittivät, että epäluottamus lähti siitä, että Halla-aho ei kutsunut eduskuntaa viime kesänä koolle kesken kesäloman käsittelemään ministerien luottamusta. Kirjeen takana oli koko oppositio. Kysymys oli lähinnä eräiden perustuslaillisten ministerien monia vuosia vanhoista opposition rasistisiksi määrittelemistä lausumista. Halla-ahon mielestä asia voitiin siirtää käsiteltäväksi syksyllä, tähän hänellä oli myös vanhaan käytäntöön liittyviä perusteita.
On kyllä vaikea välttyä ajattelemasta taustalta sos.dem. puolueen kärsimää, presidentin vaalissa koettua vaalitappiota. Aikoinaan Tarja Halonen oli valittu suuren hurmion vallassa, sen jälkeisissä vaaleissa on vajottu muutaman prosentin luokkaan. Mukaan houkuteltu Urpilainen jäi jopa puolueena pienemmän, eli vasemmistoliiton Li Anderssonin jälkeen. Tappio oli katkera, hurjaan puhetulvaan intoutuneen Tuppuraisen mitta oli tullut täyteen. Ties vaikka hän oli ollut päätekijänä tappioon johtaneessa Urpilainen-hankkeessa.
Jotain tulevasta keväästä nähtiin myös alkuviikosta järjestetyssä A-studiossa, jossa sos. dem. puolueen uusi puheenjohtaja Antti Lindtman pani kokoomuksen pääministerin Petteri Orpon aika lujille meneillään olevista ja suunnitelluista leikkauksista budjettivajeen vähentämiseksi. Orpo toisti vanhoja laulujaan valtiontalouden vaikeasta tilanteesta, sote-alueiden jatkuvasta rahantarpeesta, ja tietysti hänen mielestään välttämättömistä veronalennuksista. Kokoomuksen edustajana Alexander Stubbilla on aikamoinen kaski kynnettävänä, jos mielii saada edes jonkinlaista konsensusta aikaan, eikä se tietysti nyt olekaan hänen tehtävänsä, ellei sitten kulissien takana.
Ehkä uudistukset runnotaan nyt voimalla voimaan, onhan kokoomuksella kokonainen värisuora hallussaan. Perustuslaillisilla on paljolti samat ajatukset, olkoonkin, että heidän joukoissaan on varsinkin maakunnissa paljon niitä, jotka niistä kärsivät. RKP:ssä on oikeistosuuntaus vallalla, Anna-Maja Henrikssonkin mielii puheenjohtajan paikalta pakoon Brysseliin. Kristillisdemokraateille sopivat kaikki asiat ja niiden käänteet mukisematta.
----------
Presidentinvaalissa oli liikkeillä monenlaisia pohjavireitä. Jonkun mielestä nämä olivat erityisesti luokkavaalit, varakkaan etelän ja ruotsinkielisten rannikkoseutujen voimannäyttö. Mutta oli tässä muutakin, nuoret olivat vahvasti Haaviston kannalla, ja heillehän tämä maa jää sen jälkeen, kun vihreistä arvoista ja ilmastonmuutoksesta vähemmän kiinnostunut vanhempi polvi siirtyy syrjään. Yllättäen myös sukupuolella oli eroa: naiset äänestivät enemmän Haavistoa, miehet Stubbia. Tietysti joillain suunnilla viriteltiin protestia Haaviston parisuhdetta kohtaan, ainakin kristillisdemokraateille tämän luulisi olleen kynnyskysymys, ehkä myös muiden puolueiden konservatiivisille piireille. Heijasteleeko sitten vaalitulos jotenkin monissa maissa ilmennyttä äärioikeistolaissuuntausta, siitä ei nyt näillä näytöillä voi mitään varmaa sanoa. Juopaa kyllä riittää, hallitus tekee kovapäisesti uudistuksiaan, joita vastapuoli väittää kopioiduiksi suoraan Elinkeinoelämän keskusliiton (EK), eli työnantajapuolen ohjelmasta. Siinä mielessä ei Stubbinkaan kausi ala aivan siloisissa merkeissä.
Yhteistä molemmille ehdokkaille oli tiukka Venäjän vastaisuus, joskin Haavistoa pidettiin joustavampana neuvottelijana. Ehkä Stubbin tiukka ehdottomuus teki vaikutuksen erityisesti vanhempaan miesväestöön. Molemmat kuuluvat henkilöinä melko liberaaliin ja kansainvälisesti länteen suuntautuneeseen joukkoon. On sanottu, että Stubb suuntaa katseensa erityisesti Washingtoniin ja Haavisto New Yorkiin. Stubb siis panostaa erityisesti henkilösuhteisiin, Haavisto sen lisäksi Yhdistyneisiin kansakuntiin (YK). Tässä näkyy Haaviston kokemus erilaisista rauhanvälitystehtävistä eri puolilla maailmaa.
Niin tai näin, yleensä on katsottu, että molempien kanssa voi elää, nyt siis Stubbin kanssa. Erot ovat olleet melko vähäisiä, yhtä ja toista on yritetty repiä niin ydinaseiden sijoittelusta ja kauttakulusta kuin Venäjään suhtautumisestakin. Ei Suomen ulkopoliittisessa asemassa tällä hetkellä mitään hälyttävää näy, kunhan nyt vain saataisiin jonkinlaista konsensusta aikaan näissä sisäpolitiikan sopeuttamisissa ja muissa uudistushankkeissa.
”Pulinat pois”, sanoi Johannes Virolainen 1970-luvun lopulla, kun keskustapuolueen nuorempi siipi oli nostanut puheenjohtajaksi hänen tilalleen nuoren tulevaisuudentoivon, Paavo Väyrysen. Tämä lause olisi varmaan hyvä neuvo nyt loppuvaiheeseen ehtineen presidentinvaalinkin suhteen. Mutta turha toivo, nyt se vasta ilotulitus alkaa, kaikki mahdolliset skribentit, politiikantoimittajat, puolueiden nokkamiehet ja -naiset, ynnä muut kirjoittamisesta leipänsä ansaitsevat, haluavat kantaa kortensa kekoon. Alexander Stubb on kuitenkin presidenttimme seuraavat kuusi vuotta.
Oikeastaan vaaleihin liittyvä episodi nähtiin jo puhemiehen vaalissa eduskunnan aloittaessa kevään istuntokautta. Sos. dem. puolueen kansanedustajat päättivät joukolla jättää tyhjän äänestyslipun, jotkut äänestivät jotain muuta henkilöä kuin Halla-ahoa, jolle perustuslaillisten puolueen mielestä paikka edelleen kuului. Vakiintuneen tavan mukaan eduskuntavaalien jälkeen pääministerin rooli kuului voittaneelle puolueelle, ja puhemiehen paikka toiseksi tulleelle, eli tässä tapauksessa perustuslaillisille.
Sos.dem. puolueen edustajat, kärjessä entinen ministeri Tytti Tuppurainen, selittivät, että epäluottamus lähti siitä, että Halla-aho ei kutsunut eduskuntaa viime kesänä koolle kesken kesäloman käsittelemään ministerien luottamusta. Kirjeen takana oli koko oppositio. Kysymys oli lähinnä eräiden perustuslaillisten ministerien monia vuosia vanhoista opposition rasistisiksi määrittelemistä lausumista. Halla-ahon mielestä asia voitiin siirtää käsiteltäväksi syksyllä, tähän hänellä oli myös vanhaan käytäntöön liittyviä perusteita.
On kyllä vaikea välttyä ajattelemasta taustalta sos.dem. puolueen kärsimää, presidentin vaalissa koettua vaalitappiota. Aikoinaan Tarja Halonen oli valittu suuren hurmion vallassa, sen jälkeisissä vaaleissa on vajottu muutaman prosentin luokkaan. Mukaan houkuteltu Urpilainen jäi jopa puolueena pienemmän, eli vasemmistoliiton Li Anderssonin jälkeen. Tappio oli katkera, hurjaan puhetulvaan intoutuneen Tuppuraisen mitta oli tullut täyteen. Ties vaikka hän oli ollut päätekijänä tappioon johtaneessa Urpilainen-hankkeessa.
Jotain tulevasta keväästä nähtiin myös alkuviikosta järjestetyssä A-studiossa, jossa sos. dem. puolueen uusi puheenjohtaja Antti Lindtman pani kokoomuksen pääministerin Petteri Orpon aika lujille meneillään olevista ja suunnitelluista leikkauksista budjettivajeen vähentämiseksi. Orpo toisti vanhoja laulujaan valtiontalouden vaikeasta tilanteesta, sote-alueiden jatkuvasta rahantarpeesta, ja tietysti hänen mielestään välttämättömistä veronalennuksista. Kokoomuksen edustajana Alexander Stubbilla on aikamoinen kaski kynnettävänä, jos mielii saada edes jonkinlaista konsensusta aikaan, eikä se tietysti nyt olekaan hänen tehtävänsä, ellei sitten kulissien takana.
Ehkä uudistukset runnotaan nyt voimalla voimaan, onhan kokoomuksella kokonainen värisuora hallussaan. Perustuslaillisilla on paljolti samat ajatukset, olkoonkin, että heidän joukoissaan on varsinkin maakunnissa paljon niitä, jotka niistä kärsivät. RKP:ssä on oikeistosuuntaus vallalla, Anna-Maja Henrikssonkin mielii puheenjohtajan paikalta pakoon Brysseliin. Kristillisdemokraateille sopivat kaikki asiat ja niiden käänteet mukisematta.
----------
Presidentinvaalissa oli liikkeillä monenlaisia pohjavireitä. Jonkun mielestä nämä olivat erityisesti luokkavaalit, varakkaan etelän ja ruotsinkielisten rannikkoseutujen voimannäyttö. Mutta oli tässä muutakin, nuoret olivat vahvasti Haaviston kannalla, ja heillehän tämä maa jää sen jälkeen, kun vihreistä arvoista ja ilmastonmuutoksesta vähemmän kiinnostunut vanhempi polvi siirtyy syrjään. Yllättäen myös sukupuolella oli eroa: naiset äänestivät enemmän Haavistoa, miehet Stubbia. Tietysti joillain suunnilla viriteltiin protestia Haaviston parisuhdetta kohtaan, ainakin kristillisdemokraateille tämän luulisi olleen kynnyskysymys, ehkä myös muiden puolueiden konservatiivisille piireille. Heijasteleeko sitten vaalitulos jotenkin monissa maissa ilmennyttä äärioikeistolaissuuntausta, siitä ei nyt näillä näytöillä voi mitään varmaa sanoa. Juopaa kyllä riittää, hallitus tekee kovapäisesti uudistuksiaan, joita vastapuoli väittää kopioiduiksi suoraan Elinkeinoelämän keskusliiton (EK), eli työnantajapuolen ohjelmasta. Siinä mielessä ei Stubbinkaan kausi ala aivan siloisissa merkeissä.
Yhteistä molemmille ehdokkaille oli tiukka Venäjän vastaisuus, joskin Haavistoa pidettiin joustavampana neuvottelijana. Ehkä Stubbin tiukka ehdottomuus teki vaikutuksen erityisesti vanhempaan miesväestöön. Molemmat kuuluvat henkilöinä melko liberaaliin ja kansainvälisesti länteen suuntautuneeseen joukkoon. On sanottu, että Stubb suuntaa katseensa erityisesti Washingtoniin ja Haavisto New Yorkiin. Stubb siis panostaa erityisesti henkilösuhteisiin, Haavisto sen lisäksi Yhdistyneisiin kansakuntiin (YK). Tässä näkyy Haaviston kokemus erilaisista rauhanvälitystehtävistä eri puolilla maailmaa.
Niin tai näin, yleensä on katsottu, että molempien kanssa voi elää, nyt siis Stubbin kanssa. Erot ovat olleet melko vähäisiä, yhtä ja toista on yritetty repiä niin ydinaseiden sijoittelusta ja kauttakulusta kuin Venäjään suhtautumisestakin. Ei Suomen ulkopoliittisessa asemassa tällä hetkellä mitään hälyttävää näy, kunhan nyt vain saataisiin jonkinlaista konsensusta aikaan näissä sisäpolitiikan sopeuttamisissa ja muissa uudistushankkeissa.
3.(12.) Suomalaiset historiapäivät 2024 Lahdessa
Ensimmäiset Lahden historiapäivät järjestettiin jo 25 vuotta sitten silloisessa Fellmannissa keskellä kaupunkia. Ennen pitkää siellä tilat jäivät ahtaiksi, joten tapahtumapaikkaa oli etsittävä muualta. Se löytyi hiljattain valmistuneesta Sibeliustalosta, jossa tapahtumaa oli mahdollista laajentaa useampaan saliin. Olen osallistunut niihin melkein vuosittain, mutta nyt en enää valitettavasti kykene matkaan entiseen tapaan. Kävelymatkaahan olisi tullut tosin vain kilometrin verran, mutta kirpeä pakkassää esti lopulta lähdön. Toisaalta en olisi siellä kuitenkaan enää voinut tavata opiskelu- ja tutkijatovereitani, he kun ovat varmaan suunnilleen samassa jamassa, lisäksi moni heistä on jo siirtynyt rajan taa. Paikalliset historianopettajatkin ovat vuosien kuluessa vaihtuneet. Oikeastaan ainoa tuntemani osanottaja olisi ollut FT Jyrki Vesikansa (s. 1939), joka edelleen näköjään jaksaa entiseen tapaan osallistua tilaisuuden alkukeskusteluun.
Suomalaiset historiapäivät ry on koonnut nettiin tapahtumasta niin hyvät selostukset, että lainaan niitä heti tähän alkuun. Tämän sepustuksen loppuun olen kopioinut huomisen lauantain suomenkielisen ohjelman, ruotsinkielistäkin ohjelmaa tosin on. Sieltä voi kukin halukas valita sellaista mikä kiinnostaa. Ja jos ei syystä tai toisesta pääse fyysisesti mukaan, voi katsella striimattua ohjelmaa. Ohjelma on aikaisempia suppeampi, ilmeisestikään Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista ei enää ole saatu esiintyjäapua. Yhdistyksen puheenjohtaja Kari Salmi väläytteli jopa eräässä haastattelussa sitäkin mahdollisuutta, että nämä historiapäivät saattaisivat olla jo loppumassa. Kari Salmelle myös koko SIbeliustalo on ollut aina läheinen. Hän vaikutti aikanaan kaupunginjohtajana koko talon rakentamiseen. Paikalliset pikkupoliitikot yrittivät syystä tai toisesta. osa omankin etunsa tähden laittaa hankkeelle esteitä. Kari Salmi onnistui kuitenkin laukaisemaan jumitilanteen.
Tässä tulee sitten niitä lainauksia.
https://www.suomalaisethistoriapaivat.fi/etusivu
Suomalaiset Historiapäivät järjestetään 9.–10.2.2024 Lahden Sibeliustalossa yleisötapahtumana, johon yleisöllä on vapaa pääsy. Koko ohjelma striimataan suorana kaikkialla nähtäväksi ja halukkaiden esiintyjien esitelmien tallenteet tulevat kuukauden ajaksi katsottaviksi Suomalaiset Historiapäivät -nettisivuille.
Suomalaiset historiapäivät on samannimisen yhdistyksen vuosittain järjestämä Suomen ja lähialueiden historiaa eri teemojen kautta valottava seminaari. Luentosarjoja ja paneelikeskusteluja voi seurata striimattuna lähetyksenä. Historiapäivien tilaisuudet ovat yleisölle avoimia ja maksuttomia.
Esiintyjiksi kutsutaan kulloisenkin teeman asiantuntijoita yiopistomaailmasta ja yhteiskuntaelämän huipulta. Perjantain avauspuheenvuoron jälkeen julkistetaan Historian Ystäväin liiton valitsema Vuoden historiateos. Lauantain ohjelmaan kuuluu rinnakkainen ruotsinkielinen luentosarja, jonka tuottaa Historiska föreningen i Finland
Suomalaiset historiapäivät 2024
Lauantaina 10.2.
10.30-12.00
MEDIA JA JOURNALISMI Puheenjohtaja FM, väitöskirjatutkija Pihla Pekonen
Media, luottamus ja julkinen palvelu Yliopistonlehtori Katja Lehtisaari
"Naisten lehti on Helsingin Sanomat" – varhaisten naistoimittajien historiaa FT Reetta Hänninen
Mediaportinvartiuden murros. Journalistiikan dosentti, YTT Olli Seuri
13.00-14.00
SELVIYTYMISKYKYINEN SUOMI – NÄKÖKULMIA VARAUTUMISEN JA RESILIENSSIN HISTORIAAN
Puheenjohtaja dosentti, yliopistotutkija Jenni Karimäki
Kriisejä on lailla hallittava – vuoden 1991 valmiuslain vaiheet Dosentti, yliopistontutkija Jenni Karimäki
Suomen puolustustarviketeollisuus muuttuvassa toimintaympäristössä
Dosentti Heikki Roiko-Jokela, FM, väitöskirjatutkija Tapio Roiko-Jokela
"Kaikki Suomen puolesta, mutta ei ketään vastaan" – mitä oli henkinen maanpuolustus?
Apulaisprofessori Johanna Rainio-Niemi
14.45-16.15
LAHTI – KERROSTUMIA RISTEYSKAUPUNGIN HISTORIASSA Puheenjohtaja FM, tutkija Janne Ridanpää
Lahden kylä, risteysasema Dosentti Mikko-Olavi Seppälä
Lahden kolme liikkeellelähtöä Professori Antti Karisto
Karjalan perintö Lahdessa Dosentti Hannu Takala
XXV Suomalaiset historiapäivät 9.-10.2.2024
Ensimmäiset Lahden historiapäivät järjestettiin jo 25 vuotta sitten silloisessa Fellmannissa keskellä kaupunkia. Ennen pitkää siellä tilat jäivät ahtaiksi, joten tapahtumapaikkaa oli etsittävä muualta. Se löytyi hiljattain valmistuneesta Sibeliustalosta, jossa tapahtumaa oli mahdollista laajentaa useampaan saliin. Olen osallistunut niihin melkein vuosittain, mutta nyt en enää valitettavasti kykene matkaan entiseen tapaan. Kävelymatkaahan olisi tullut tosin vain kilometrin verran, mutta kirpeä pakkassää esti lopulta lähdön. Toisaalta en olisi siellä kuitenkaan enää voinut tavata opiskelu- ja tutkijatovereitani, he kun ovat varmaan suunnilleen samassa jamassa, lisäksi moni heistä on jo siirtynyt rajan taa. Paikalliset historianopettajatkin ovat vuosien kuluessa vaihtuneet. Oikeastaan ainoa tuntemani osanottaja olisi ollut FT Jyrki Vesikansa (s. 1939), joka edelleen näköjään jaksaa entiseen tapaan osallistua tilaisuuden alkukeskusteluun.
Suomalaiset historiapäivät ry on koonnut nettiin tapahtumasta niin hyvät selostukset, että lainaan niitä heti tähän alkuun. Tämän sepustuksen loppuun olen kopioinut huomisen lauantain suomenkielisen ohjelman, ruotsinkielistäkin ohjelmaa tosin on. Sieltä voi kukin halukas valita sellaista mikä kiinnostaa. Ja jos ei syystä tai toisesta pääse fyysisesti mukaan, voi katsella striimattua ohjelmaa. Ohjelma on aikaisempia suppeampi, ilmeisestikään Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista ei enää ole saatu esiintyjäapua. Yhdistyksen puheenjohtaja Kari Salmi väläytteli jopa eräässä haastattelussa sitäkin mahdollisuutta, että nämä historiapäivät saattaisivat olla jo loppumassa. Kari Salmelle myös koko SIbeliustalo on ollut aina läheinen. Hän vaikutti aikanaan kaupunginjohtajana koko talon rakentamiseen. Paikalliset pikkupoliitikot yrittivät syystä tai toisesta. osa omankin etunsa tähden laittaa hankkeelle esteitä. Kari Salmi onnistui kuitenkin laukaisemaan jumitilanteen.
Tässä tulee sitten niitä lainauksia.
https://www.suomalaisethistoriapaivat.fi/etusivu
Suomalaiset Historiapäivät järjestetään 9.–10.2.2024 Lahden Sibeliustalossa yleisötapahtumana, johon yleisöllä on vapaa pääsy. Koko ohjelma striimataan suorana kaikkialla nähtäväksi ja halukkaiden esiintyjien esitelmien tallenteet tulevat kuukauden ajaksi katsottaviksi Suomalaiset Historiapäivät -nettisivuille.
Suomalaiset historiapäivät on samannimisen yhdistyksen vuosittain järjestämä Suomen ja lähialueiden historiaa eri teemojen kautta valottava seminaari. Luentosarjoja ja paneelikeskusteluja voi seurata striimattuna lähetyksenä. Historiapäivien tilaisuudet ovat yleisölle avoimia ja maksuttomia.
Esiintyjiksi kutsutaan kulloisenkin teeman asiantuntijoita yiopistomaailmasta ja yhteiskuntaelämän huipulta. Perjantain avauspuheenvuoron jälkeen julkistetaan Historian Ystäväin liiton valitsema Vuoden historiateos. Lauantain ohjelmaan kuuluu rinnakkainen ruotsinkielinen luentosarja, jonka tuottaa Historiska föreningen i Finland
Suomalaiset historiapäivät 2024
Lauantaina 10.2.
10.30-12.00
MEDIA JA JOURNALISMI Puheenjohtaja FM, väitöskirjatutkija Pihla Pekonen
Media, luottamus ja julkinen palvelu Yliopistonlehtori Katja Lehtisaari
"Naisten lehti on Helsingin Sanomat" – varhaisten naistoimittajien historiaa FT Reetta Hänninen
Mediaportinvartiuden murros. Journalistiikan dosentti, YTT Olli Seuri
13.00-14.00
SELVIYTYMISKYKYINEN SUOMI – NÄKÖKULMIA VARAUTUMISEN JA RESILIENSSIN HISTORIAAN
Puheenjohtaja dosentti, yliopistotutkija Jenni Karimäki
Kriisejä on lailla hallittava – vuoden 1991 valmiuslain vaiheet Dosentti, yliopistontutkija Jenni Karimäki
Suomen puolustustarviketeollisuus muuttuvassa toimintaympäristössä
Dosentti Heikki Roiko-Jokela, FM, väitöskirjatutkija Tapio Roiko-Jokela
"Kaikki Suomen puolesta, mutta ei ketään vastaan" – mitä oli henkinen maanpuolustus?
Apulaisprofessori Johanna Rainio-Niemi
14.45-16.15
LAHTI – KERROSTUMIA RISTEYSKAUPUNGIN HISTORIASSA Puheenjohtaja FM, tutkija Janne Ridanpää
Lahden kylä, risteysasema Dosentti Mikko-Olavi Seppälä
Lahden kolme liikkeellelähtöä Professori Antti Karisto
Karjalan perintö Lahdessa Dosentti Hannu Takala
XXV Suomalaiset historiapäivät 9.-10.2.2024
2. (11.)Kirjailija Järvelä seikkaili ympäri Eurooppaa
Useaan kertaan palkitun kirjailijan Jari Järvelän tuotanto on ollut laajaa niin kappaleiden kuin erilaisten kirjallisuusgenrejen määrissä mitattuna. On kaunokirjallisuutta, rikosromaaneja, novellikokoelmia ja viehättäviä matkakertomuksia kuten tämä Mozzarella. Kirja kuvaa Järvelän pariskuntaa häämatkalla Espanjan Andalusiassa, ja sitten vauvaikäisen lapsensa kanssa eri puolilla Eurooppaa ja muitakin maanosia. Tarinat ja matkat lisääntyvät, lapsikin kasvaa siinä lukijan mielestä melkein huomaamatta. Kaikkiaan matkakuvauksia on pitkälti yli kahdenkymmenen, joten kaikkia niitä ei tietenkään voi kuvailla suppeassa blogitekstissä. Niin ollen rajoitun pelkästään Italiaan, jonka koen itselleni kaikkein läheisimmäksi. Järvelät toki matkailevat muuallakin ympäri Eurooppaa, myös muissa maanosissa.
Useaan kertaan palkitun kirjailijan Jari Järvelän tuotanto on ollut laajaa niin kappaleiden kuin erilaisten kirjallisuusgenrejen määrissä mitattuna. On kaunokirjallisuutta, rikosromaaneja, novellikokoelmia ja viehättäviä matkakertomuksia kuten tämä Mozzarella. Kirja kuvaa Järvelän pariskuntaa häämatkalla Espanjan Andalusiassa, ja sitten vauvaikäisen lapsensa kanssa eri puolilla Eurooppaa ja muitakin maanosia. Tarinat ja matkat lisääntyvät, lapsikin kasvaa siinä lukijan mielestä melkein huomaamatta. Kaikkiaan matkakuvauksia on pitkälti yli kahdenkymmenen, joten kaikkia niitä ei tietenkään voi kuvailla suppeassa blogitekstissä. Niin ollen rajoitun pelkästään Italiaan, jonka koen itselleni kaikkein läheisimmäksi. Järvelät toki matkailevat muuallakin ympäri Eurooppaa, myös muissa maanosissa.
Matkakirjoja on tietysti monenlaisia. Jotkut voivat olla eräänlaisia kuva- tai faktaluetteloita tai sitten niissä on itsekoetun ja -nähdyn henkeä, on sattumuksia, vaikeuksia ja onnistumisia kuten Jari Järvelän kirjassa. Taitava kirjoittaja pääsee syvemmälle niin kohteensa taustaa kuin sen tämänhetkistä tilaakin ajatellen. Pientä väritystäkään ei pidä oudoksua, se vain lisää kiinnostavuutta. Tästä kirjasta ei kuitenkaan puutu faktoja, jotka vievät sen tietokirjallisuuden genren puolelle.
Seuraavassa on otteita ja tulkintoja kirjan alaluvuista. Kappaleiden alussa olevat numerot viittaavat niihin.
Seuraavassa on otteita ja tulkintoja kirjan alaluvuista. Kappaleiden alussa olevat numerot viittaavat niihin.
4. Neljännessä luvussa Lastenvaunut on jo ehditty viisikuisen pojan kanssa Italian Toscanaan. Jari Järvelä oli joskus seitsemäntoistavuotiaana saanut kammon Italiasta. kun hän oli joutunut interraililla yhteismajoituksessa sivusta seuraamaan erään entuudestaan tuntemattoman miehen äänekästä seurustelua kaupungilta löytämänsä naisen kanssa. Kymmenen vuotta myöhemmin asia oli jo menettänyt merkitystään, ja niin nuori perhe saapui Pisaan. Sitten yritettiin lastenvaunujen kanssa liian kapeasta ovesta turhaan sisään erääseen trattoriaan. Tarjoilija ohjasi perheen sivukujalle trattorian taakse, asiakkaiden ja naapureiden avustuksella iso ikkuna avattiin. vaunut traijattiin joukolla sisään ja nurkassa olevaan pöytään yli muiden asiakkaiden. Viereisessä pöydässä lounasti kolmen sukupolven perhe yhdessä mustasilmäisen mafiosolta vaikuttavan isoisän kanssa. Tämä sieppasi juuri heränneen pojan vaunuista, ja kävi näyttämässä häntä viereisessä kabinetissa olevillekin, moiskautti lopulta suukon pojan poskille ja palautti hänet äidilleen. Lasta ihasteltiin ja maljoja nosteltiin eri pöydissä vielä pitkään tämän jälkeen. Aikamoinen tarina, Jari Järvelä vaan osasi kertoa kaiken tämän paljon lennokkaammin.
8. Kahdeksannessa luvussa Me majakanvartijat ollaan sitten viisivuotiaan pojan kanssa bussissa matkalla Sorrentosta Salernoon neulansilmämutkasta toiseen pitkin huikaisevan kauniita merenrantamaisemia. Kylät roikkuivat kallionkielekkeillä ja mosaiikit loistivat tuhatvuotisten kirkkojen kupoleissa. Osaa tästä tieistä olemme vaimoni kanssa matkustaneet mekin Sorrentosta aina Maioriin saakka. Jyrkät rinteet olivat täynnä sitruunalehtoja. Bussimatkan kuvailu oli hirtehishuumorilla sävytettyä, ja niin oli myös kertomus kylässä olevan 1400-luvulta peräisin olevan kotitalon kanssa. Erityisen huomion saivat omaperäinen hyttyskarkotin ja talon ulkoseinän ulkopuolelle ulottuva elintasojatke, joita näkyi vähän joka talon seinustoilla alas johtavine, suojaamattomine viemäriputkineen. Kuvaus ukkosilmasta, ja koko kylän sähköjen katkeamisesta on sekin vertaansa vailla. Jostain ihmeen syystä vain oman vessan valo loisti kaiken pimeyden keskellä majakan lailla.
10. Sitten ollaankin jo kymmenennessä luvussa Raiteella numero 4 ½ Barissa, Apuliassa, Italian ”saappaankorossa”. Poika oli jo varttunut yhdeksänvuotiaaksi. Aukion laidalla oli kolme rakennusta, yhtä hallinnoi Italian valtio, muut kolme olivat yksityisten rautatieyhtiöiden omistamia. ja kiskot risteilivät sikin sokin pitkin kukkuloita ja sankkoja oliivipuumetsiä. Mikä näistä neljästä sitten oli se oikea, kun aikataulujakaan ja pysähdyspaikkoja ei ollut näkyvillä? Oltiin menoissa ikivanhaan rantakaupunkiin Otrantoon, ja lopulta selvisi, että sinne vei yhtiö nimeltä Ferrovie del Sud Est. Välillä piti vaihtaa uudelle asemalle, josta seuraava juna lähti juuri raiteelta neljä ja puoli. Seuraavalla asemalla piti löytää raide numero 9 B, jota ei ollut merkitty mihinkään. Asemapäällikkö ohjasi yksivaunuisen junan luo, jonne löydettiin kuljettaja, joka oli ollut haulikkoineen kaniinijahdissa. Mutta sekään ei vienyt perille saakka. Tilanteen pelasti toinen yksivaunuinen, jonka asemapäällikkö oli soittanut hakemaan heidät Otrantosta. Sen jälkeen seurasi kuvauksia majapaikasta, sen katossa pyörivästä isosiipisestä tuulettimesta, joka humisi ja lonksui äänekkäästi. Sitten käytiin meressä uimassa ja vietettiin aikaa paikallisessa historiallisia muistoja täynnä olevassa kirkossa odotellen myöhäistä illallisaikaa, joka täällä alkoi vasta illalla kello yhdeksän.
11. Seuraavassa, tällä kertaa yhdennessätoista luvussa nimeltä Supermaistelut esitettiin ihan kuin kehyksenä veneretki suomalaisella merialueella hyvien ystävien kanssa. Ja kuinka ollakaan, päädyttiin kehumaan Etelä-Italiassa viljeltävää Aglianico -rypälettä, jota viljellään mm. kuuluisan luolakaupungin Materan seudulla. Kaupungissahan asuttiin vielä 1950-luvulla varsin yleisesti kallioseinämään koverretuissa luolissa. Nykyään jotkut niistä on sisustettu hotellihuoneiksi, joitakin on uudistettu myös yksityiskäyttöön. Matera on ollut erikoisuutensa vuoksi vuonna 2019 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Eräänlainen Basilicata -maakunnan symboli se on edelleen. Materasta palatessa oli pysähdytty pikkukaupunkiin nimeltä Agalianoon, todelliseen peräkylään, jossa pitkään olivat muulit ja aasit asuneet ihmisten kanssa samoissa asunnoissa. Tänne oli Mussolinin aikana karkotettu toisinajattelijoita, mm. kirjailija ja taidemaalari Carlo Levi. Levin kirjan pohjalta oli valmistettu tunnettu filmi ”Kristus pysähtyi Eboliin ”. Tarinan mukaan Jeesus oli jo menossa Materaan ja Alianoon, mutta jo Ebolissa hän oli huomannut, miten takapajuista oli edessäpäin. Sen takia hän pysähtyi ja palasi Roomaan.
14. Vihdoin päästään siihen lukuun, josta koko kirjan nimi juontuu. Alku on komea: ”Kolme tankkerin kokoista, ikivanhaa kreikkalaista temppeliä olivat pudonneet Paestumin paahtavalle tasangolle kuin avaruudesta”. Järvelä tietää, että runoilija Goethe oli joskus yli kaksisataa vuotta sitten kulkenut samoissa maisemissa yli suoalueen, jossa virtahepomaiset puhvelit tuijottivat kosteikosta matkailijoita. Noista päivistä suot on kuivattu, malaria on väistynyt, mutta muuten maisema oli pitkälti samanlainen.
Tekstistä nousevat vanhat muistot mieleen, Elettiin vuoden 1963 viime kuukausia. Villa Lanten johtaja, professori Jaakko Suolahti oli järjestänyt oppilailleen kiertomatkan erilaisiin historiallisiin, lähinnä antiikin ajan kohteisiin. Hän ajatti pikkubussin läpi Paestumin pikkukaupungin sellaista reittiä, että erään kadunpätkän lopussa koko komeus tavallaan jysähti matkalaisten tajuntaan: kolme doorilaista temppeliä kaikessa komeudessaan. Oli kysymyksessä näky, joka varmaan jäi ikuisesti kaikkien mukana olleiden mieliin. Matkalla oli nähty muutamia puhveleitakin, jonkun maatilan pelloilla useampiakin laiduntamassa. Temppelit sen sijaan olivat peräisin ajalta ehkä 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Palataanpa sitten taas Järvelän perheeseen. Perhe ruokaili historiallisen alueen ulkopuolella olevassa pizzeriassa. Vesuvius-nimisen pizzan keskelle oli isketty nyrkin kokoinen mozzarellapallo, jonka sisältä herui maitonoroja ikään kuin symboloiden laavavirtoja. Vesuviushan sijaitsi kyllä aika kaukana, sillä oltiin jopa suuremman kaupungin Salernon eteläpuolella. Tulivuorelle siellä pohjoisessa oli kyllä matkaa. Puhvelin maito oli sillä tapaa rasvaista, että se ei oikein soveltunut juomaksi, mutta juustona, jäätelönä ja jogurttina se oli erinomaista. Niin erinomaista, että Järvelä keksi nimetä juuston koko kirjansa nimeksi.
16. Viidennessätoista kappaleessa on kuvausta jalkapallo-otteluista Rooman olympiastadionilla, ja ravintolaelämästä suomalaisten ystävien kanssa Vatikaanin muurin varjossa. Seuraavassa luvussa päästään jo sitten Sisiliaan. Tämä luku alkaa raflaavasti, eräässä ravintolassa eteen tuotiin lautanen, jolla oli marsipaanista muotoillut naisen rinnat, nänneinään kirsikat. Italiassa, erityisesti Sisiliassa käsitellään luovasti vanhoja tarinoita. Tämän mukaan nuori kaunis neito Agatha oli lähtemässä nunnaksi, vaikka paikallinen provinssiherra pyysi häntä vaimokseen, ja mm. kehui Agathan rintoja. Mutta tämäpä leikkasi rintansa irti, lähetti ne ihailijalleen selittäen, että muu ruumis kuuluu Kristukselle. Pyhän Agathan tavoin Pyhä Lucia oli kaivanut silmät päästään tarjoten ne häntä ihailleelle nuorukaiselle. Niistä oli saatu aihe donitsiin, joka oli saatu aikaan tomusokerilla, jonka keskellä oli musta reikä ikään kuin pupillina.
Oltiin Modican kaupungissa, jossa oltiin kuuluisia myös omasta suklaasta. Majapaikka sijaitsi rotkossa, ja itse kaupunkiin piti nousta pitkin mutkittelevia portaita. Tämä kävi vaikeaksi, kun pimeydessä tarvottiin vain jonkun pahaisen katulyhdyn opastamana. Ravintolan löytäminen oli vaikeaa, mutta apua suunnistamiseen saatiin yllättävältä taholta ja yllättävällä tavalla. Sisiliassa oli perhe vieraillut kolme kertaa, ja mm. Eoliset saaret ja Liparin saari olivat tulleet tutuiksi. Oli asuttu ikivanhassa talossa, jonka ulkoseinän vierellä liplatti meri. Kalastajaveneet kulkivat niin lähellä, että päivän ruoka-aineet olisi voinut ostaa suoraan ikkunasta käsin. Sähkökatkojen kanssa oli taistelemista, mutta mustapartaisen naapurin apu auttoi. Heidät raahattiin myös kerran ristiäisjuhlaan terassille, josta näkyi, miten Strombolin tulivuori purkautui pienin väliajoin.
Ikimuistoisin majapaikka oli kuitenkin Palermon arabialaisessa kaupunginosassa, jossa sijoituttiin vanhaan palatsiin, jonka kymmentä vuokrattavaa asuntoa tarjosi joku vanha omistajatar, herttuatar peräti. Palermossa jokaisen asukkaan, myös matkailijoitten pitää kuulua jollekin henkilölle, muuten tulee vaikeuksia. Herttuatar opasti kysyttäessä sanomaan hänen nimensä, ”silloin olisitte turvassa”. Herttuatar ei itsekään voinut asioida muuta kuin omalla lähitorilla, jos hän meni muualle, olisi se ollut epäluottamusosoitus alueen kauppiaille.
Tuli mieleeni, että ehkä minäkin hortoilin jossain noilla main joskus vuoden 1964 kevätpuolella, kun olin tullut junalla Roomasta Palermoon. Kävelin katsomassa satamaa, ja ensin ajattelin suunnistaa takaisin majapaikalleni suoraan etelään läpi tuon arabialaisen kaupunginosan. Katselin ensin vähän erästä katua, joka näytti menevän suoraan minun osoitteeseeni. Mutta siten näin ensimmäisen mustatukkaisen ja mustapartaisen miehen vetelehtivän eräässä oviaukossa. Vaikka olin nuori ja voimissani, käsitin, että nyt oli pakko kiertää koko alue valtakatuja pitkin. Matkaa tuli varmaan kaksin kerroin, mutta eipähän tarvinnut pelätä henkensä puolesta.
8. Kahdeksannessa luvussa Me majakanvartijat ollaan sitten viisivuotiaan pojan kanssa bussissa matkalla Sorrentosta Salernoon neulansilmämutkasta toiseen pitkin huikaisevan kauniita merenrantamaisemia. Kylät roikkuivat kallionkielekkeillä ja mosaiikit loistivat tuhatvuotisten kirkkojen kupoleissa. Osaa tästä tieistä olemme vaimoni kanssa matkustaneet mekin Sorrentosta aina Maioriin saakka. Jyrkät rinteet olivat täynnä sitruunalehtoja. Bussimatkan kuvailu oli hirtehishuumorilla sävytettyä, ja niin oli myös kertomus kylässä olevan 1400-luvulta peräisin olevan kotitalon kanssa. Erityisen huomion saivat omaperäinen hyttyskarkotin ja talon ulkoseinän ulkopuolelle ulottuva elintasojatke, joita näkyi vähän joka talon seinustoilla alas johtavine, suojaamattomine viemäriputkineen. Kuvaus ukkosilmasta, ja koko kylän sähköjen katkeamisesta on sekin vertaansa vailla. Jostain ihmeen syystä vain oman vessan valo loisti kaiken pimeyden keskellä majakan lailla.
10. Sitten ollaankin jo kymmenennessä luvussa Raiteella numero 4 ½ Barissa, Apuliassa, Italian ”saappaankorossa”. Poika oli jo varttunut yhdeksänvuotiaaksi. Aukion laidalla oli kolme rakennusta, yhtä hallinnoi Italian valtio, muut kolme olivat yksityisten rautatieyhtiöiden omistamia. ja kiskot risteilivät sikin sokin pitkin kukkuloita ja sankkoja oliivipuumetsiä. Mikä näistä neljästä sitten oli se oikea, kun aikataulujakaan ja pysähdyspaikkoja ei ollut näkyvillä? Oltiin menoissa ikivanhaan rantakaupunkiin Otrantoon, ja lopulta selvisi, että sinne vei yhtiö nimeltä Ferrovie del Sud Est. Välillä piti vaihtaa uudelle asemalle, josta seuraava juna lähti juuri raiteelta neljä ja puoli. Seuraavalla asemalla piti löytää raide numero 9 B, jota ei ollut merkitty mihinkään. Asemapäällikkö ohjasi yksivaunuisen junan luo, jonne löydettiin kuljettaja, joka oli ollut haulikkoineen kaniinijahdissa. Mutta sekään ei vienyt perille saakka. Tilanteen pelasti toinen yksivaunuinen, jonka asemapäällikkö oli soittanut hakemaan heidät Otrantosta. Sen jälkeen seurasi kuvauksia majapaikasta, sen katossa pyörivästä isosiipisestä tuulettimesta, joka humisi ja lonksui äänekkäästi. Sitten käytiin meressä uimassa ja vietettiin aikaa paikallisessa historiallisia muistoja täynnä olevassa kirkossa odotellen myöhäistä illallisaikaa, joka täällä alkoi vasta illalla kello yhdeksän.
11. Seuraavassa, tällä kertaa yhdennessätoista luvussa nimeltä Supermaistelut esitettiin ihan kuin kehyksenä veneretki suomalaisella merialueella hyvien ystävien kanssa. Ja kuinka ollakaan, päädyttiin kehumaan Etelä-Italiassa viljeltävää Aglianico -rypälettä, jota viljellään mm. kuuluisan luolakaupungin Materan seudulla. Kaupungissahan asuttiin vielä 1950-luvulla varsin yleisesti kallioseinämään koverretuissa luolissa. Nykyään jotkut niistä on sisustettu hotellihuoneiksi, joitakin on uudistettu myös yksityiskäyttöön. Matera on ollut erikoisuutensa vuoksi vuonna 2019 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Eräänlainen Basilicata -maakunnan symboli se on edelleen. Materasta palatessa oli pysähdytty pikkukaupunkiin nimeltä Agalianoon, todelliseen peräkylään, jossa pitkään olivat muulit ja aasit asuneet ihmisten kanssa samoissa asunnoissa. Tänne oli Mussolinin aikana karkotettu toisinajattelijoita, mm. kirjailija ja taidemaalari Carlo Levi. Levin kirjan pohjalta oli valmistettu tunnettu filmi ”Kristus pysähtyi Eboliin ”. Tarinan mukaan Jeesus oli jo menossa Materaan ja Alianoon, mutta jo Ebolissa hän oli huomannut, miten takapajuista oli edessäpäin. Sen takia hän pysähtyi ja palasi Roomaan.
14. Vihdoin päästään siihen lukuun, josta koko kirjan nimi juontuu. Alku on komea: ”Kolme tankkerin kokoista, ikivanhaa kreikkalaista temppeliä olivat pudonneet Paestumin paahtavalle tasangolle kuin avaruudesta”. Järvelä tietää, että runoilija Goethe oli joskus yli kaksisataa vuotta sitten kulkenut samoissa maisemissa yli suoalueen, jossa virtahepomaiset puhvelit tuijottivat kosteikosta matkailijoita. Noista päivistä suot on kuivattu, malaria on väistynyt, mutta muuten maisema oli pitkälti samanlainen.
Tekstistä nousevat vanhat muistot mieleen, Elettiin vuoden 1963 viime kuukausia. Villa Lanten johtaja, professori Jaakko Suolahti oli järjestänyt oppilailleen kiertomatkan erilaisiin historiallisiin, lähinnä antiikin ajan kohteisiin. Hän ajatti pikkubussin läpi Paestumin pikkukaupungin sellaista reittiä, että erään kadunpätkän lopussa koko komeus tavallaan jysähti matkalaisten tajuntaan: kolme doorilaista temppeliä kaikessa komeudessaan. Oli kysymyksessä näky, joka varmaan jäi ikuisesti kaikkien mukana olleiden mieliin. Matkalla oli nähty muutamia puhveleitakin, jonkun maatilan pelloilla useampiakin laiduntamassa. Temppelit sen sijaan olivat peräisin ajalta ehkä 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Palataanpa sitten taas Järvelän perheeseen. Perhe ruokaili historiallisen alueen ulkopuolella olevassa pizzeriassa. Vesuvius-nimisen pizzan keskelle oli isketty nyrkin kokoinen mozzarellapallo, jonka sisältä herui maitonoroja ikään kuin symboloiden laavavirtoja. Vesuviushan sijaitsi kyllä aika kaukana, sillä oltiin jopa suuremman kaupungin Salernon eteläpuolella. Tulivuorelle siellä pohjoisessa oli kyllä matkaa. Puhvelin maito oli sillä tapaa rasvaista, että se ei oikein soveltunut juomaksi, mutta juustona, jäätelönä ja jogurttina se oli erinomaista. Niin erinomaista, että Järvelä keksi nimetä juuston koko kirjansa nimeksi.
16. Viidennessätoista kappaleessa on kuvausta jalkapallo-otteluista Rooman olympiastadionilla, ja ravintolaelämästä suomalaisten ystävien kanssa Vatikaanin muurin varjossa. Seuraavassa luvussa päästään jo sitten Sisiliaan. Tämä luku alkaa raflaavasti, eräässä ravintolassa eteen tuotiin lautanen, jolla oli marsipaanista muotoillut naisen rinnat, nänneinään kirsikat. Italiassa, erityisesti Sisiliassa käsitellään luovasti vanhoja tarinoita. Tämän mukaan nuori kaunis neito Agatha oli lähtemässä nunnaksi, vaikka paikallinen provinssiherra pyysi häntä vaimokseen, ja mm. kehui Agathan rintoja. Mutta tämäpä leikkasi rintansa irti, lähetti ne ihailijalleen selittäen, että muu ruumis kuuluu Kristukselle. Pyhän Agathan tavoin Pyhä Lucia oli kaivanut silmät päästään tarjoten ne häntä ihailleelle nuorukaiselle. Niistä oli saatu aihe donitsiin, joka oli saatu aikaan tomusokerilla, jonka keskellä oli musta reikä ikään kuin pupillina.
Oltiin Modican kaupungissa, jossa oltiin kuuluisia myös omasta suklaasta. Majapaikka sijaitsi rotkossa, ja itse kaupunkiin piti nousta pitkin mutkittelevia portaita. Tämä kävi vaikeaksi, kun pimeydessä tarvottiin vain jonkun pahaisen katulyhdyn opastamana. Ravintolan löytäminen oli vaikeaa, mutta apua suunnistamiseen saatiin yllättävältä taholta ja yllättävällä tavalla. Sisiliassa oli perhe vieraillut kolme kertaa, ja mm. Eoliset saaret ja Liparin saari olivat tulleet tutuiksi. Oli asuttu ikivanhassa talossa, jonka ulkoseinän vierellä liplatti meri. Kalastajaveneet kulkivat niin lähellä, että päivän ruoka-aineet olisi voinut ostaa suoraan ikkunasta käsin. Sähkökatkojen kanssa oli taistelemista, mutta mustapartaisen naapurin apu auttoi. Heidät raahattiin myös kerran ristiäisjuhlaan terassille, josta näkyi, miten Strombolin tulivuori purkautui pienin väliajoin.
Ikimuistoisin majapaikka oli kuitenkin Palermon arabialaisessa kaupunginosassa, jossa sijoituttiin vanhaan palatsiin, jonka kymmentä vuokrattavaa asuntoa tarjosi joku vanha omistajatar, herttuatar peräti. Palermossa jokaisen asukkaan, myös matkailijoitten pitää kuulua jollekin henkilölle, muuten tulee vaikeuksia. Herttuatar opasti kysyttäessä sanomaan hänen nimensä, ”silloin olisitte turvassa”. Herttuatar ei itsekään voinut asioida muuta kuin omalla lähitorilla, jos hän meni muualle, olisi se ollut epäluottamusosoitus alueen kauppiaille.
Tuli mieleeni, että ehkä minäkin hortoilin jossain noilla main joskus vuoden 1964 kevätpuolella, kun olin tullut junalla Roomasta Palermoon. Kävelin katsomassa satamaa, ja ensin ajattelin suunnistaa takaisin majapaikalleni suoraan etelään läpi tuon arabialaisen kaupunginosan. Katselin ensin vähän erästä katua, joka näytti menevän suoraan minun osoitteeseeni. Mutta siten näin ensimmäisen mustatukkaisen ja mustapartaisen miehen vetelehtivän eräässä oviaukossa. Vaikka olin nuori ja voimissani, käsitin, että nyt oli pakko kiertää koko alue valtakatuja pitkin. Matkaa tuli varmaan kaksin kerroin, mutta eipähän tarvinnut pelätä henkensä puolesta.
1. (10.) Kahden kauppa, loppusuora on jo menossa
On sanottu, että Suomen presidenttivaalien suurin yllätys oli se, ettei tapahtunut mitään yllätyksiä. Tämä tuli kyllä selväksi sitä enemmän, mitä lähemmäksi tammikuun 28. päivä, eli ensimmäisen kierroksen ratkaisupäivä tuli. Ehdokkaissa oli ollut tavallaan kolmen kerroksen väkeä. Oli niitä, joiden tehtävänä oli pitää puolueensa nimeä esillä, sitten oli niitä, joilla saattoi olla mahdollisuuksia, ja lopulta oli niitä, joiden tiedettiin olevan vahvoilla.
Harkimo ja Essayah eivät varmaan paljon odottaneet, ei lopulta myöskään Aaltola, Andersson ja Urpilainen sentään enemmän. Kirjoitin jo aikaisemmin, että Urpilainen tiesi tasan tarkkaan, että hänen piti uhrautua ehdokkaaksi, koska ketään valovoimaisempaakaan ei löytynyt. Hän on sentään ollut EU:n komissaari, joskaan hänen salkkunsa ei ole ollut niitä kaikkein painavimpia. Esimerkiksi Olli Rehn oli aikoinaan talousasiain komissaarina ja komission varapuheenjohtajana paljon enemmän vartijana. Halosen jälkeen sdp on tavallaan tarponut suossa, vain Sanna Marin on ollut valovoimainen tähti, muita sitten ei ole ollutkaan. Tasaista ja harmaata taitaa olla tulossa tulevaisuudessakin. Viehättävä ja hyvä puhuja Li Andersson sai ääniä himpun verran enemmän, vaikka puolue on äänestäjäkunnaltaan pienempi. Yhteisselitykseksi kyllä käy molempien puolesta se, että jäsenistöstä ja muista kannattajista pääosa äänesti taktillisesti Pekka Haavistoa.
Halla-aho ja Rehn aloittivat nihkeästi, mutta lopulta prosentit nousivat selvästi. Halla-aho oli jo tyylikkäänä eduskunnan puhemiehenä nostanut osakkeitaan, nyt kuva selväsanaisesta ja oppineesta miehestä vielä täsmentyi. Upean ansioluettelon haltija Olli Rehn antoi Ylen yksittäishaastattelusarjassa itsestään valtiomiesmaisen kuvan. Huumoriakin löytyi, hän mm. kertoi, miten Ristiinan seurakunnassa oli 1800.luvulla ollut peräkkäin neljä Rehn-nimistä unilukkaria, joiden tehtävänä oli pitää seurakuntalaisia hereillä pappien pitkien saarnojen aikana. Eräänlaiseksi herättelijäksi hän luonnehti myös presidentin tehtävää.
Molemmat toiselle kierrokselle selvinneet kilpailijat ovat jo aloittaneet kamppailunsa, Stubb kävelyttämällä Helsingissä kannattajiaan, Haavisto pitämällä avajaistilaisuuden. Nyt sitten molemmilla suunnilla mietitään kuumeisesti, mitä eroavaisuuksia kandidaateilla on, ja miten pitäisi kamppailla niin, ettei loukkaisi toista osapuolta. Joitain eroja pitäisi saada kuittenkin näkyviin. Ensimmäisessä A- studiossa heti seuraavana päivänä oltiin näkemässä vähän erilaista suhtautumista Venäjään ja Putiniin. Haavisto sanoi olevansa valmis ottamaan vastaan Putinilta onnittelupuhelun, mutta pidättäytyvänsä varsinaisesta keskustelusta. Stubb sanoi, ettei hän edes vastaa puheluun. Ei tästäkään lopulta oikein mitään todellisia eroja saatu revityksi.
Kieltämättä moni muukin on kiinnittänyt huomiota siihen, miten tuleva presidentti kestää mentaalisesti, jos idästä päin alkaa todella tulla räntää ja lumipyryä. Pekka Haavisto on ulkoministerinä onnistunut oivallisesti, mutta lopullinen vastuu on kuitenkin koko ajan ollut toisaalla. Stubb esiintyy ulkonaisesti pystypäin, joidenkin mielestä korskeastikin, kuntoakin riittää aina ainakin yhden triatlonin verran, varmaan enemmänkin. Entä sitten, jos laitetaan kova kovaa vastaan?
Stubb oli karttapiirrosten mukaan erityisesti etelän vauraiden seutujen sekä Uudenmaan ja Vaasan rannikkoseutujen ruotsinkielisten suosikki. Hän voitti ensimmäisellä kierroksella niukasti Haaviston, ja kuten sanotaan, voittajan vankkureihin on helppo kiivetä. Moni tekee ratkaisunsa senkin mukaan, että voi tuntea olevansa riittävän hyvässä seurassa. Omakin itsetunto siinä nousee. Sama tietysti pätee Haavistoonkin, moni vain nyt laskeskelee, että nyt on tultu vasemmisto-oikeisto-asetelmaan, kuten monissa muissakin maissa. On myös epäselvää, äänestävätkö Haavistoa nyt ensimmäisellä kerralla tukeneet samalla tavalla. Haavistio voitti muutamasta isosta kaupungista suurimat saaliit. Itsestään vähän kirjavan kuvan aikoinaan jättänyt Timo Soini totesi Ylen aamun jälkiviisaissa, että vaali ratkaistaan sorateiden varsilla. Mene ja tiedä. Entä siis perussuomalaiset? Tai keskustalaiset? Heissäkin varmaan on paljon niitä, jotka karsastavat Haaviston parisuhdetta, olkoonkin, että se Antonio Flores vaikutti ainakin tv -kuvien perusteella olevan aivan sympaattinen tyyppi. Kävi sitten niin tai näin, presidentin puoliso tulee joka tapauksessa olemaan maahanmuuttaja!
Näissä presidentinvaaleissa kulkee monenlaisia pohjavireitä. On vasemmisto-oikeisto -akseli, ehdokkaiden mielenlaadun ja kestävyyden puntarointia, mietitään, kumpi on sympaattisempi, tai kumpi ymmärtää paremmin kaiken kansan tilannetta ja esimerkiksi niitä, jotka nyt lakkoilevat etujensa puolesta. Millaiset ovat ehdokkaiden verkostot ulkomailla? Sen verran on liikkuvia osia, että lopullinen ratkaisu nähdään vasta, kun äänet on jälleen lopullisesti laskettu.
Vihdoin helmikuun 11. päivänä saamme tietää, kuka on tuleva presidenttimme. Jään kaikkien muiden tavoin odottamaan, en siis aio enää kommentoida asian tulevia käänteitä. Sittenpähän se nähdään!
On sanottu, että Suomen presidenttivaalien suurin yllätys oli se, ettei tapahtunut mitään yllätyksiä. Tämä tuli kyllä selväksi sitä enemmän, mitä lähemmäksi tammikuun 28. päivä, eli ensimmäisen kierroksen ratkaisupäivä tuli. Ehdokkaissa oli ollut tavallaan kolmen kerroksen väkeä. Oli niitä, joiden tehtävänä oli pitää puolueensa nimeä esillä, sitten oli niitä, joilla saattoi olla mahdollisuuksia, ja lopulta oli niitä, joiden tiedettiin olevan vahvoilla.
Harkimo ja Essayah eivät varmaan paljon odottaneet, ei lopulta myöskään Aaltola, Andersson ja Urpilainen sentään enemmän. Kirjoitin jo aikaisemmin, että Urpilainen tiesi tasan tarkkaan, että hänen piti uhrautua ehdokkaaksi, koska ketään valovoimaisempaakaan ei löytynyt. Hän on sentään ollut EU:n komissaari, joskaan hänen salkkunsa ei ole ollut niitä kaikkein painavimpia. Esimerkiksi Olli Rehn oli aikoinaan talousasiain komissaarina ja komission varapuheenjohtajana paljon enemmän vartijana. Halosen jälkeen sdp on tavallaan tarponut suossa, vain Sanna Marin on ollut valovoimainen tähti, muita sitten ei ole ollutkaan. Tasaista ja harmaata taitaa olla tulossa tulevaisuudessakin. Viehättävä ja hyvä puhuja Li Andersson sai ääniä himpun verran enemmän, vaikka puolue on äänestäjäkunnaltaan pienempi. Yhteisselitykseksi kyllä käy molempien puolesta se, että jäsenistöstä ja muista kannattajista pääosa äänesti taktillisesti Pekka Haavistoa.
Halla-aho ja Rehn aloittivat nihkeästi, mutta lopulta prosentit nousivat selvästi. Halla-aho oli jo tyylikkäänä eduskunnan puhemiehenä nostanut osakkeitaan, nyt kuva selväsanaisesta ja oppineesta miehestä vielä täsmentyi. Upean ansioluettelon haltija Olli Rehn antoi Ylen yksittäishaastattelusarjassa itsestään valtiomiesmaisen kuvan. Huumoriakin löytyi, hän mm. kertoi, miten Ristiinan seurakunnassa oli 1800.luvulla ollut peräkkäin neljä Rehn-nimistä unilukkaria, joiden tehtävänä oli pitää seurakuntalaisia hereillä pappien pitkien saarnojen aikana. Eräänlaiseksi herättelijäksi hän luonnehti myös presidentin tehtävää.
Molemmat toiselle kierrokselle selvinneet kilpailijat ovat jo aloittaneet kamppailunsa, Stubb kävelyttämällä Helsingissä kannattajiaan, Haavisto pitämällä avajaistilaisuuden. Nyt sitten molemmilla suunnilla mietitään kuumeisesti, mitä eroavaisuuksia kandidaateilla on, ja miten pitäisi kamppailla niin, ettei loukkaisi toista osapuolta. Joitain eroja pitäisi saada kuittenkin näkyviin. Ensimmäisessä A- studiossa heti seuraavana päivänä oltiin näkemässä vähän erilaista suhtautumista Venäjään ja Putiniin. Haavisto sanoi olevansa valmis ottamaan vastaan Putinilta onnittelupuhelun, mutta pidättäytyvänsä varsinaisesta keskustelusta. Stubb sanoi, ettei hän edes vastaa puheluun. Ei tästäkään lopulta oikein mitään todellisia eroja saatu revityksi.
Kieltämättä moni muukin on kiinnittänyt huomiota siihen, miten tuleva presidentti kestää mentaalisesti, jos idästä päin alkaa todella tulla räntää ja lumipyryä. Pekka Haavisto on ulkoministerinä onnistunut oivallisesti, mutta lopullinen vastuu on kuitenkin koko ajan ollut toisaalla. Stubb esiintyy ulkonaisesti pystypäin, joidenkin mielestä korskeastikin, kuntoakin riittää aina ainakin yhden triatlonin verran, varmaan enemmänkin. Entä sitten, jos laitetaan kova kovaa vastaan?
Stubb oli karttapiirrosten mukaan erityisesti etelän vauraiden seutujen sekä Uudenmaan ja Vaasan rannikkoseutujen ruotsinkielisten suosikki. Hän voitti ensimmäisellä kierroksella niukasti Haaviston, ja kuten sanotaan, voittajan vankkureihin on helppo kiivetä. Moni tekee ratkaisunsa senkin mukaan, että voi tuntea olevansa riittävän hyvässä seurassa. Omakin itsetunto siinä nousee. Sama tietysti pätee Haavistoonkin, moni vain nyt laskeskelee, että nyt on tultu vasemmisto-oikeisto-asetelmaan, kuten monissa muissakin maissa. On myös epäselvää, äänestävätkö Haavistoa nyt ensimmäisellä kerralla tukeneet samalla tavalla. Haavistio voitti muutamasta isosta kaupungista suurimat saaliit. Itsestään vähän kirjavan kuvan aikoinaan jättänyt Timo Soini totesi Ylen aamun jälkiviisaissa, että vaali ratkaistaan sorateiden varsilla. Mene ja tiedä. Entä siis perussuomalaiset? Tai keskustalaiset? Heissäkin varmaan on paljon niitä, jotka karsastavat Haaviston parisuhdetta, olkoonkin, että se Antonio Flores vaikutti ainakin tv -kuvien perusteella olevan aivan sympaattinen tyyppi. Kävi sitten niin tai näin, presidentin puoliso tulee joka tapauksessa olemaan maahanmuuttaja!
Näissä presidentinvaaleissa kulkee monenlaisia pohjavireitä. On vasemmisto-oikeisto -akseli, ehdokkaiden mielenlaadun ja kestävyyden puntarointia, mietitään, kumpi on sympaattisempi, tai kumpi ymmärtää paremmin kaiken kansan tilannetta ja esimerkiksi niitä, jotka nyt lakkoilevat etujensa puolesta. Millaiset ovat ehdokkaiden verkostot ulkomailla? Sen verran on liikkuvia osia, että lopullinen ratkaisu nähdään vasta, kun äänet on jälleen lopullisesti laskettu.
Vihdoin helmikuun 11. päivänä saamme tietää, kuka on tuleva presidenttimme. Jään kaikkien muiden tavoin odottamaan, en siis aio enää kommentoida asian tulevia käänteitä. Sittenpähän se nähdään!
9. (9.) Lautamies nukkui käräjäoikeuden istunnossa
Tapaus sattui Kokkolassa viime kesänä. Asia tuli ilmi lehdistössä, kun murhatuomio palautettiin hovioikeudesta käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Nyt siitä otsikoitiin uudelleen, sillä viime viikolla oli nyt se toinen käsittely. Jutussa oli tuomittu jo ensi kerralla kaksi miestä, toinen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toinen sai vankeutta 10 vuotta. Tapaus oli hirvittävä senkin takia, että ampuja erehtyi henkilöstä, hän ampui täysiin viattoman sivullisen ohikulkijan, joka sitä paitsi oli kävelyllä kahden lastenlapsensa kanssa.
Sapiskaa sai myös käräjäoikeuden puheenjohtaja eli ammattituomari, jonka olisi pitänyt kuorsaavan lautamiehen takia keskeyttää oikeudenkäynti, eikä jatkaa sitä toisen hereillä olleen lautamiehen kanssa ns. puheenjohtajan ja yhden lautamiehen käsittelyssä. Hovioikeuden mukaan lautamiehen nukkuminen oli vaarantanut merkittävällä tavalla oikeudenkäyntiin osallistuvien henkilöiden oikeusturvaa sekä heikentänyt yleistä luottamusta tuomioistuimeen. Maallikon ymmärryksellä asiaa miettien, tuomiot tulevat ilmeisesti olemaan samat, mutta yleisen oikeusturvan ja luottamuksen takia istunto tulee pistää uusiksi.
Tapaus herättää varmaan keskustelua. Muistelen vielä, että joskus pari vuotta sitten keskusteltiin lautamiesten asemasta erään Keski-Suomessa sattuneen tapauksen takia. Mm. lakimiesjärjestöt olivat tässä vaiheessa sitä mieltä, että lautamiesten käyttö käräjäoikeuksissa on jo tarpeetonta. Asia lähti liikkeelle siten, että keskisuomalaisessa käräjäoikeudessa lautamiehet päättivät ”yleisen elämänkokemuksen perusteella” äänin 2-1 käräjätuomarin kantaa vastaan, että raiskausta ei ollut tapahtunut, koska nainen osallistui johonkin tv-sarjaan muutamia kuukausia väitetyn tapauksen jälkeen.
……….
Lautamiesjärjestelmä on ollut Pohjoismaissa käytössä jo jostain 1400-luvulta lähtien. Siihen aikaan järjestelmä oli varmaan tarpeen, sillä silloisten kihlakunnanoikeuksien tuomarit olivat useimmiten äidinkieleltään ruotsinkielisiä, kotoisin ylemmistä yhteiskuntaluokista, ja tavallisen rahvaan elinpiiri oli monelle tuntematon. Tämä käsitys on sikäli vanhentunut, että tuomarien lähtökohdat ovat useimmiten samat kuin miltei kenen tahansa. Tietenkin lautamiehet voivat edelleen tuoda käsittelyyn mukaan paikallistuntemusta, mutta välttämätöntä se ei varmaan useinkaan ole. Lautamiehet eli nykyään maallikkotuomarit valitaan kunnista asukasmäärän mukaisesti. Valinnan tekevät poliittiset puolueet kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa, joten kysymyksessä on poliittinen luottamustoimi. Vaarana on, että kunnallisvaalien jälkeen ilman näkyvää luottamusmiespaikkaa jäänyt saa lautamiehen tehtävän ikään kuin palkinnoksi uurastuksestaan puolueen hyväksi. Tämän takia lautamiesten taso lienee tänäkin päivänä kirjava, suurin osa on hyvin perillä asioista, osalle tuomarin täytyy selittää tapauksen kulku ja rangaistusmahdollisuudet juurta jaksaen.
Maallikoiden mukana oloa on selitetty myös mm. sillä, että luottamus tuomioistuimiin säilyy, väärinkäsityksiä voidaan kansan keskuudessa oikoa, ja tuomiot koetaan oikeudenmukaisiksi, ne on helppo hyväksyä. Lopuksi on syytä mainita, että käräjäoikeuden istuntoja käydään asioiden mukaan kolmella erilaisella kokoonpanolla. Joissakin selvissä ja yksinkertaisissa asioissa riittää yhden tuomarin istunto, yleisin taitaa kuitenkin olla ammattituomarin ja kahden lautamiehen kokoonpano. Joissakin erittäin monimutkaisissa ja juridiikan tuntemusta vaativissa tapauksissa koolle pitää saada jopa kolmen ammattituomarin ryhmä
----------
Minunkin suvussani on ollut lautamiehiä. Varsin legendaarisen aseman sai Lapuan Ruhassa asunut Jaakko Eskola (1869–1962), lautamiehenä 1904–1959, äitini vanhemman sisarpuolen mies. Hän oli vielä 90-vuotiaana taas ehdolla. Kyläläisten mielestä hän oli mies paikallaan, ”koska se muistaa niin hyvin vanahoja asioota”. Kai niillä vanhoillakin asioilla saattoi siihen aikaan olla merkitystäkin, nimenomaan joissakin taloudellisissa riita- ja rikosasioissa. Tilanteen ratkaisi kuitenkin hänen poikansa, serkkupuoleni, joka hänkin oli lähestymässä 70. vuoden ikää. Hän sanoi isälleen: ”Jääkää te nyt isä pois, jotta mullekin jäis aikaa olla!”
Kyläläiset olivat hänen kanssaan toista mieltä, ja ehdottivat kunnanvaltuustolle sen kulmakunnan lautamieheksi vasta 30-vuotiasta täysserkkuani Heikki Nyrhilää (1930–2020) toisesta sukuhaarasta. Hänkin ehti olla lautamiehenä 30 vuotta. Kumpikin mainituista henkilöistä sai aikanaan herastuomarin arvon pitkäaikaisesta lautamiehen urastaan.
Jaakko Eskolan kunniaksi on vielä mainittava, että hän toimi vuosikymmeniä hyvin lukuisissa erilaisissa kunnallisissa, kirkollisissa, osuustoiminnallisissa, maataloudellisissa ym. luottamustehtävissä. Palkintoja ja kunniamerkkejä kertyi, valtakunnallisiakin. Eteläpohjalaisia elämänkertoja -teoksessa hänen ansiolistansa on todella hengästyttävän komea. Mihin olisi mies päätynytkään ilmaisen peruskoulun ja lukion aikakaudella?
Ja kun keventämään aletaan, niin kevennetään kunnolla, olkoonkin, että juttu on vähän alatyylinen ja pikemminkin osoitus entisajan krouvista kansanhuumorista. Kuka tietää, jospa juttu oli täysin keksittykin. Nuorena miehenä olin töissä eräässä kunnantoimistossa. Kunnanjohtaja oli vanhan kansan miehiä, jäyhä, eikä kovinkaan luonteva seuramies. Hänellä oli vain yksi vitsi, jonka ehdin kuulla varmaan kolme kertaa. Se kuului näin:
1900-luvun alkupuolen kihlakunnanoikeudessa käsiteltiin ensin viinapolttojuttua. Jostain metsikön kätköistä oli löydetty viinankeittopannu kaikkine tykötarpeineen. Poliisit saivat tutkimustensa tuloksena tekijän selville. Ennen päätöstä vanha lautamies kuitenkin ehti nukahtaa. Seuravana käsiteltiin ns. lapsenruokkojuttua, eli avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen elatusvelvollisuutta. Tässä vaiheessa lautamies heräsi samalla kun hänen vuoronsa oli ehdottaa tuomiota. Vastaus tuli nopeasti ja vakaalla äänellä: ”Värkit pois ja linnaan”.
Tapaus sattui Kokkolassa viime kesänä. Asia tuli ilmi lehdistössä, kun murhatuomio palautettiin hovioikeudesta käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Nyt siitä otsikoitiin uudelleen, sillä viime viikolla oli nyt se toinen käsittely. Jutussa oli tuomittu jo ensi kerralla kaksi miestä, toinen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toinen sai vankeutta 10 vuotta. Tapaus oli hirvittävä senkin takia, että ampuja erehtyi henkilöstä, hän ampui täysiin viattoman sivullisen ohikulkijan, joka sitä paitsi oli kävelyllä kahden lastenlapsensa kanssa.
Sapiskaa sai myös käräjäoikeuden puheenjohtaja eli ammattituomari, jonka olisi pitänyt kuorsaavan lautamiehen takia keskeyttää oikeudenkäynti, eikä jatkaa sitä toisen hereillä olleen lautamiehen kanssa ns. puheenjohtajan ja yhden lautamiehen käsittelyssä. Hovioikeuden mukaan lautamiehen nukkuminen oli vaarantanut merkittävällä tavalla oikeudenkäyntiin osallistuvien henkilöiden oikeusturvaa sekä heikentänyt yleistä luottamusta tuomioistuimeen. Maallikon ymmärryksellä asiaa miettien, tuomiot tulevat ilmeisesti olemaan samat, mutta yleisen oikeusturvan ja luottamuksen takia istunto tulee pistää uusiksi.
Tapaus herättää varmaan keskustelua. Muistelen vielä, että joskus pari vuotta sitten keskusteltiin lautamiesten asemasta erään Keski-Suomessa sattuneen tapauksen takia. Mm. lakimiesjärjestöt olivat tässä vaiheessa sitä mieltä, että lautamiesten käyttö käräjäoikeuksissa on jo tarpeetonta. Asia lähti liikkeelle siten, että keskisuomalaisessa käräjäoikeudessa lautamiehet päättivät ”yleisen elämänkokemuksen perusteella” äänin 2-1 käräjätuomarin kantaa vastaan, että raiskausta ei ollut tapahtunut, koska nainen osallistui johonkin tv-sarjaan muutamia kuukausia väitetyn tapauksen jälkeen.
……….
Lautamiesjärjestelmä on ollut Pohjoismaissa käytössä jo jostain 1400-luvulta lähtien. Siihen aikaan järjestelmä oli varmaan tarpeen, sillä silloisten kihlakunnanoikeuksien tuomarit olivat useimmiten äidinkieleltään ruotsinkielisiä, kotoisin ylemmistä yhteiskuntaluokista, ja tavallisen rahvaan elinpiiri oli monelle tuntematon. Tämä käsitys on sikäli vanhentunut, että tuomarien lähtökohdat ovat useimmiten samat kuin miltei kenen tahansa. Tietenkin lautamiehet voivat edelleen tuoda käsittelyyn mukaan paikallistuntemusta, mutta välttämätöntä se ei varmaan useinkaan ole. Lautamiehet eli nykyään maallikkotuomarit valitaan kunnista asukasmäärän mukaisesti. Valinnan tekevät poliittiset puolueet kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa, joten kysymyksessä on poliittinen luottamustoimi. Vaarana on, että kunnallisvaalien jälkeen ilman näkyvää luottamusmiespaikkaa jäänyt saa lautamiehen tehtävän ikään kuin palkinnoksi uurastuksestaan puolueen hyväksi. Tämän takia lautamiesten taso lienee tänäkin päivänä kirjava, suurin osa on hyvin perillä asioista, osalle tuomarin täytyy selittää tapauksen kulku ja rangaistusmahdollisuudet juurta jaksaen.
Maallikoiden mukana oloa on selitetty myös mm. sillä, että luottamus tuomioistuimiin säilyy, väärinkäsityksiä voidaan kansan keskuudessa oikoa, ja tuomiot koetaan oikeudenmukaisiksi, ne on helppo hyväksyä. Lopuksi on syytä mainita, että käräjäoikeuden istuntoja käydään asioiden mukaan kolmella erilaisella kokoonpanolla. Joissakin selvissä ja yksinkertaisissa asioissa riittää yhden tuomarin istunto, yleisin taitaa kuitenkin olla ammattituomarin ja kahden lautamiehen kokoonpano. Joissakin erittäin monimutkaisissa ja juridiikan tuntemusta vaativissa tapauksissa koolle pitää saada jopa kolmen ammattituomarin ryhmä
----------
Minunkin suvussani on ollut lautamiehiä. Varsin legendaarisen aseman sai Lapuan Ruhassa asunut Jaakko Eskola (1869–1962), lautamiehenä 1904–1959, äitini vanhemman sisarpuolen mies. Hän oli vielä 90-vuotiaana taas ehdolla. Kyläläisten mielestä hän oli mies paikallaan, ”koska se muistaa niin hyvin vanahoja asioota”. Kai niillä vanhoillakin asioilla saattoi siihen aikaan olla merkitystäkin, nimenomaan joissakin taloudellisissa riita- ja rikosasioissa. Tilanteen ratkaisi kuitenkin hänen poikansa, serkkupuoleni, joka hänkin oli lähestymässä 70. vuoden ikää. Hän sanoi isälleen: ”Jääkää te nyt isä pois, jotta mullekin jäis aikaa olla!”
Kyläläiset olivat hänen kanssaan toista mieltä, ja ehdottivat kunnanvaltuustolle sen kulmakunnan lautamieheksi vasta 30-vuotiasta täysserkkuani Heikki Nyrhilää (1930–2020) toisesta sukuhaarasta. Hänkin ehti olla lautamiehenä 30 vuotta. Kumpikin mainituista henkilöistä sai aikanaan herastuomarin arvon pitkäaikaisesta lautamiehen urastaan.
Jaakko Eskolan kunniaksi on vielä mainittava, että hän toimi vuosikymmeniä hyvin lukuisissa erilaisissa kunnallisissa, kirkollisissa, osuustoiminnallisissa, maataloudellisissa ym. luottamustehtävissä. Palkintoja ja kunniamerkkejä kertyi, valtakunnallisiakin. Eteläpohjalaisia elämänkertoja -teoksessa hänen ansiolistansa on todella hengästyttävän komea. Mihin olisi mies päätynytkään ilmaisen peruskoulun ja lukion aikakaudella?
Ja kun keventämään aletaan, niin kevennetään kunnolla, olkoonkin, että juttu on vähän alatyylinen ja pikemminkin osoitus entisajan krouvista kansanhuumorista. Kuka tietää, jospa juttu oli täysin keksittykin. Nuorena miehenä olin töissä eräässä kunnantoimistossa. Kunnanjohtaja oli vanhan kansan miehiä, jäyhä, eikä kovinkaan luonteva seuramies. Hänellä oli vain yksi vitsi, jonka ehdin kuulla varmaan kolme kertaa. Se kuului näin:
1900-luvun alkupuolen kihlakunnanoikeudessa käsiteltiin ensin viinapolttojuttua. Jostain metsikön kätköistä oli löydetty viinankeittopannu kaikkine tykötarpeineen. Poliisit saivat tutkimustensa tuloksena tekijän selville. Ennen päätöstä vanha lautamies kuitenkin ehti nukahtaa. Seuravana käsiteltiin ns. lapsenruokkojuttua, eli avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen elatusvelvollisuutta. Tässä vaiheessa lautamies heräsi samalla kun hänen vuoronsa oli ehdottaa tuomiota. Vastaus tuli nopeasti ja vakaalla äänellä: ”Värkit pois ja linnaan”.
8. (8.) Toimittaja Maxim Fedorovin oma Ukraina
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022.Sen jälkeen olemme melkein joka päivä saaneet television kautta vieraan olohuoneeseemme. Hän on Yleisradion Ukrainan kirjeenvaihtaja Maxim Fedorov (s.1985), selkeäsanainen kosmopoliitti, venäläisen isän ja ukrainalaisen äidin poika, joka vietti varhaisvuosiaan Pietarissa. Tosin Ukrainassa käytiin taajaan vierailemassa äidin sukulaisten luona. Miltei koko aikuisiän hän on kuitenkin asunut Helsingissä, jossa aloitti myös toimittajanuransa freelancerina venäjänkielisessä toimituksessa. Venäjän hyökkäyksen jälkeen hän sai kutsun lähteä paikanpäälle seuraamaan tapahtumia.
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022.Sen jälkeen olemme melkein joka päivä saaneet television kautta vieraan olohuoneeseemme. Hän on Yleisradion Ukrainan kirjeenvaihtaja Maxim Fedorov (s.1985), selkeäsanainen kosmopoliitti, venäläisen isän ja ukrainalaisen äidin poika, joka vietti varhaisvuosiaan Pietarissa. Tosin Ukrainassa käytiin taajaan vierailemassa äidin sukulaisten luona. Miltei koko aikuisiän hän on kuitenkin asunut Helsingissä, jossa aloitti myös toimittajanuransa freelancerina venäjänkielisessä toimituksessa. Venäjän hyökkäyksen jälkeen hän sai kutsun lähteä paikanpäälle seuraamaan tapahtumia.
Sujuva suomen kielen taito on peräisin Helsingin yliopistosta, jossa hän suoritti maisterin tutkintonsa nimenomaan suomen kielessä ja suomeksi. Hän puhuu yhdeksää kieltä, niistä kuutta kohtalaisen hyvin. Vuonna 2017 hän oli aloittanut Saksassa saksan opiskelun, toimi pari vuotta Deutsche Wellen toimittajana aina Venäjän hyökkäykseen saakka.
Fedorovin kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Hänellä on paljon henkilöihin liittyviä tapausselosteita, mutta toisaalta myös laajemmat historialliset tapahtumat tulevat selvitetyiksi. Tekstistä selviää muun muassa, että protestiliikehdintää oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin ennen ns. Maidanin verisiä tapahtumia vuonna 2014. Jo vuonna 1990 opiskelijat olivat kokoontuneet kuudentoista päivän ajan Kiovan pääaukiolla vastustamaan presidentti Mihail Gorbatšovin ehdottaman liittosopimuksen allekirjoittamista. Lisäksi vaadittiin mm. monipuoluevaalien järjestämistä. Joitain vaatimuksia saatiinkin läpi. Syksyllä 2013 kokoonnuttiin uudelleen Kiovan pääaukiolle, jota nyt oli alettu nimittää Maidaniksi. Syynä oli se, että venäjämielinen presidentti Viktor Janukovitš kieltäytyi allekirjoittamasta EU:n kanssa assosiaatio- ja kauppasopimusta. Levottomuudet jatkuivat vuoden 2014 puolelle muuttuen yhä verisimmiksi. Satakunta mielenosoittajaa kuoli poliisin erikoisjoukkojen luoteihin ja muuhun väkivaltaan, mutta samalla kuitenkin Janukovitš erosi ja poistui Venäjälle. Maaliskuussa 2014 Venäjä kaappasi Ukrainalta Krimin ja siirsi joukkoja Luhanskin alueelle Itä-Ukrainassa.
Saksa ja Suomi vaihtuivat helmikuussa 2022 Kiovan pääkadun asuntoon, josta välillä oli paettava maanalaisen turvaan suojaan. Asunto oli korkealla kerrostalossa, sieltä sai helposti taustakuvaa lähetyksiin omalta parvekkeelta. Tämä on kuvakaappaus Fedorovin kirjasta.
Fedorovin kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Hänellä on paljon henkilöihin liittyviä tapausselosteita, mutta toisaalta myös laajemmat historialliset tapahtumat tulevat selvitetyiksi. Tekstistä selviää muun muassa, että protestiliikehdintää oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin ennen ns. Maidanin verisiä tapahtumia vuonna 2014. Jo vuonna 1990 opiskelijat olivat kokoontuneet kuudentoista päivän ajan Kiovan pääaukiolla vastustamaan presidentti Mihail Gorbatšovin ehdottaman liittosopimuksen allekirjoittamista. Lisäksi vaadittiin mm. monipuoluevaalien järjestämistä. Joitain vaatimuksia saatiinkin läpi. Syksyllä 2013 kokoonnuttiin uudelleen Kiovan pääaukiolle, jota nyt oli alettu nimittää Maidaniksi. Syynä oli se, että venäjämielinen presidentti Viktor Janukovitš kieltäytyi allekirjoittamasta EU:n kanssa assosiaatio- ja kauppasopimusta. Levottomuudet jatkuivat vuoden 2014 puolelle muuttuen yhä verisimmiksi. Satakunta mielenosoittajaa kuoli poliisin erikoisjoukkojen luoteihin ja muuhun väkivaltaan, mutta samalla kuitenkin Janukovitš erosi ja poistui Venäjälle. Maaliskuussa 2014 Venäjä kaappasi Ukrainalta Krimin ja siirsi joukkoja Luhanskin alueelle Itä-Ukrainassa.
Saksa ja Suomi vaihtuivat helmikuussa 2022 Kiovan pääkadun asuntoon, josta välillä oli paettava maanalaisen turvaan suojaan. Asunto oli korkealla kerrostalossa, sieltä sai helposti taustakuvaa lähetyksiin omalta parvekkeelta. Tämä on kuvakaappaus Fedorovin kirjasta.
Luhansk ja sen naapurialue Donetsk ovat varsin teollistunutta aluetta, jossa venäläistoimenpiteiden ansiosta venäjän kieltä puhutaan enemmän kuin ukrainaa. Molemmilla on yhteinen nimikin, Donbas. Tämä yhdistäminen oli tapahtunut Neuvostoliiton aikana, joten ukrainalaisista tämä järjestely ei enää tuntunut oikeutetulta. Molemmat alueet eivät kuitenkaan pääpiirteissään mitenkään eronneet muusta Ukrainasta. Venäläiset alkoivat vähitellen miehittää tärkeitä kohteita, osin varta vasten koottujen rikollisryhmien avulla. Eräänlaisia täytevaaleja järjestettiin. Ukrainalaisia alkoi paeta alueelta, joka vähitellen luisui kokonaan Venäjän haltuun. Fedorovilla oli sielläkin eri puolilla useita tuttavia, joiden kohtaloita Venäjän aseiden lähestyessä ja pitkälle viedyn byrokratian kourissa hän niin ikään kuvaa.
Edellä mainittu tapa tuoda esille omien kavereidensa ja muidenkin ihmisten kohtaloita tekee kerronnasta elävämpää. Hän kuvaa yksittäisten sotilaitten elämää, samoin niiden valkovenäläisten, jotka liittyivät Ukrainan joukkoihin, monet aluksi lääkintämiehinä, mutta sitten myös sotilaina. Valkovenäläisten separatistien kanssa tunnettiin yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, olivathan he Putinin tukeman presidentti Lukašenkan diktatuurin alaisia. Tämä ei kuitenkaan voinut luottaa armeijansa solidaarisuuteen, joten hyökkäys Unkariin jäi tekemättä. Sen sijaan venäläiset hyökkäsivät Valko-Venäjän alueelta suoraan kohti Kiovaa. Venäläisten arviot kuitenkin pettivät kuten tiedämme.
Kiova säilyi muutenkin aika kauan iskuilta Venäjän pommitettua ensin lähinnä erilaisia sähköntuotannon ja liikenneyhteyksien kohteita. Lisäksi Kiovaan oli koottu varsin mittavat ilmatorjuntajoukot. Rintamien pysähdyttyä paikoilleen on tulitusta tullut myös sinne pääkaupunkiin. Fedorov kuvaa mielenkiintoisesti, millaista ääntä pitävät jostain Mustanmeren perukoilta ja Kaspianmereltä laukaistut ohjukset, millaista lyhyemmän matkan taisteludroonit. Yllättävää kyllä, tiedustelutietojen perusteella voitiin ohjusiskua ennakoida pidemmältä ajalta, droonit tulivat kuitenkin maaleihinsa yleensä kolmen minuutin sisällä kuulutuksista. Jonkin verran oli siis aikaa kiirehtiä maanlaisten asemille turvaan. Siellä Fedorovkin välillä valmisteli lähetyksiään.
Fedorov myös analysoi omia tunteitaan, miksi hän on Ukrainassa, miten käsitellä pelkoa, joka helposti voisi olla aina läsnä. Hän suorittaa mm. seuraavanlaisen yhteenvedon:”Ukraina on Euroopan pinta-alaltaan suurin valtio, ellei oteta huomioon Venäjää. Vaikka lähellä rintamaa olevilla paikkakunnilla elo onkin jatkuvaa selviytymiskamppailua, Kiovassa elettiin melko normaalisti, pienillä sota-ajasta muistuttavilla säännöillä höystettyä arkea. Öisin ei saa mennä ulos, ilmahälytysten aikaan monet liikkeet olivat kiinni. Yöllä saattoi herätä räjähdyksiin. Missään Ukrainassa ei tosin ollut täysin turvallista. Terrori-iskuista varoitetaan asujia etukäteen sireeneillä, joten kaupunkilaisilla oli mahdollisuus ehtiä suojaan.” Jos isku tuli ballistisella ohjuksella, sen tuloa oli vaikea havaita ennakkoon, koska se nousee ensin melkein pystysuoraan, ja tulee sitten alas suunnitellun lentoradan mukaisesti.
Luvussa Kysymysmerkkinä kotiinpaluu hän käsittelee ukrainalaisten pakolaisten kohtaloita ja heidän auttajiensa motiiveja. Tämän hän tekee pääasiassa tapausselostusten muodossa. Ensimmäiseksi hän esittelee perheen, joka jo tottui nukkumaan matkalaukut pakattuina. Kun aamulla näkyi savuavia kerrostaloja, tuli mieleen ajatus, milloin meidän taloomme osuu. Lopulta he päättivät lähteä joukkokuljetuksella länteen kohti siellä sijaitsevaa suurempaa kaupunkia Lviviä. Jonotettiin tuntikausia, nähtiin vaikeita kohtaloita, koskettavia tapaamisia ja hyvästijättöjä. Lopulta kuitenkin päätettiin, että äiti lähtee tyttären kanssa yllättäen avautunutta väylää myöten Suomeen. Toisessa tapauksessa Mariupolissa Asovanmeren rannalla asuva nuorimies ei enää pääsyt länteen, joten hän päätti paeta Venäjälle. Ennen sotaa Mariupol oli kukoistava läntiseen malliin rakennettu teollisuuskeskus, joka erosi edukseen täysin vastaavista venäläisistä. Elämä kellareissa päättyi, hän pääsi lukemattomista venäläisistä tarkastuspisteistä huolimatta junaan, ja sillä Pietariin. Sieltä hän selviytyi ensin Ivangorodiin ja sieltä Narvajoen vastarannalla sijaitsevaan Viron Narvaan, ja sieltä Suomeen. Hän onnistui onnekkaasti saamaan sinne myös aluksi kotiin jääneen nuoremman veljensä. Fedorov kertoo myös niin ukrainalaisista kuin suomalaisistakin pakolaisten auttajista ja heidän motiiveistaan.
Sota iskee pahiten naisiin ja lapsiin. Sotilaiden tekemät raiskaukset ja tapot ovat ääriesimerkkejä, aika tavallisiakin, mutta vaikutuksia on muitakin, vaikka niitä ei aina oteta esille. Noin miljoona ukrainalaista pakeni maasta, ensin lähinnä Puolaan. Heistä naisia ja lapsia oli noin 90 prosenttia. Asevelvollisuusikäisille miehille ei edes annettu lupaa poistua. Rajalla koettiin paljon sydäntä raastavia jäähyväisiä, joista monista tuli lopullisia. Monenlaista hankaluutta esiintyi myöhemminkin, esimerkkinä mm. umpikatolisen Puolan abortinvastainen lainsäädäntö. Jännitys ja pelko aiheuttivat usein laihtumista, joka taas sekoitti kuukautiskiertoa. Vaikeat olosuhteet lisäsivät myös kotiväkivaltaa, josta myös vanhukset saivat osansa. Esimerkiksi tilapäismajoitus vanhempien luona kävi usein ahtaaksi. Tämän naisia käsittelevän luvun tueksi Fedorov on koonnut muutaman tapausselosteen. Hän käsittelee myös laajasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa Ukrainan armeijassa.
---------
Tartuin Fedorovin kirjaan lähinnä siksi, että halusin tarkempaa analyysia Venäjää vastaan käytävästä sodasta. Tätä valistusta kyllä sainkin, ja ilokseni myös ns. ruohonjuuritasolta. Suuret sotaliikkeet, ja esimerkiksi rintamien muuttumiset loistavat poissaolollaan. En niitä oikeastaan kaivannutkaan, sillä ovathan ne uutisvirrasta tulleet ainakin jossain määrin tutuiksi. Tässä mielessä kirjan otsikkokin on kattava: kysymys on nimenomaan Fedorovin omasta Ukrainasta, ja siitä, millaisina hän itse on tapahtumat nähnyt.
Viimeisillä kymmenillä sivuilla hän kuitenkin tavallaan laajentaa aluettaan puhumalla kolmenkymmenen sivun verran kielikysymyksistä eri maissa, ja tietysti myös Ukrainassa. Fedorovia voidaan pitää melkoisena kielinerona, osaahan hän lukuisia erilaisia kieliä niin, että on kelvannut tekemään niillä toimittajan työtä. Kukapa ei olisi ihastellut sitä, että suomikin sujuu niin oivallisesti, että täytyy kuunnella tarkalla korvalla, kuuluuko siellä jotain vierasta sointua vai ei. Hän on toiminut myös saksankielisenä kommentaattorina. Hänelle on kuitenkin jäänyt jotain hampaankoloon, hän puhuu mm. ”ylistämällä alistamisesta”. Tätä mielipahaa hän purkaa moneen otteeseen. Aivan lopussa hän esittelee vielä ukrainalaisten stand up-koomikkojen oivalluksia, jotka ovat syntyneet sodan vaikeissa oloissa.
Edellä mainittu tapa tuoda esille omien kavereidensa ja muidenkin ihmisten kohtaloita tekee kerronnasta elävämpää. Hän kuvaa yksittäisten sotilaitten elämää, samoin niiden valkovenäläisten, jotka liittyivät Ukrainan joukkoihin, monet aluksi lääkintämiehinä, mutta sitten myös sotilaina. Valkovenäläisten separatistien kanssa tunnettiin yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, olivathan he Putinin tukeman presidentti Lukašenkan diktatuurin alaisia. Tämä ei kuitenkaan voinut luottaa armeijansa solidaarisuuteen, joten hyökkäys Unkariin jäi tekemättä. Sen sijaan venäläiset hyökkäsivät Valko-Venäjän alueelta suoraan kohti Kiovaa. Venäläisten arviot kuitenkin pettivät kuten tiedämme.
Kiova säilyi muutenkin aika kauan iskuilta Venäjän pommitettua ensin lähinnä erilaisia sähköntuotannon ja liikenneyhteyksien kohteita. Lisäksi Kiovaan oli koottu varsin mittavat ilmatorjuntajoukot. Rintamien pysähdyttyä paikoilleen on tulitusta tullut myös sinne pääkaupunkiin. Fedorov kuvaa mielenkiintoisesti, millaista ääntä pitävät jostain Mustanmeren perukoilta ja Kaspianmereltä laukaistut ohjukset, millaista lyhyemmän matkan taisteludroonit. Yllättävää kyllä, tiedustelutietojen perusteella voitiin ohjusiskua ennakoida pidemmältä ajalta, droonit tulivat kuitenkin maaleihinsa yleensä kolmen minuutin sisällä kuulutuksista. Jonkin verran oli siis aikaa kiirehtiä maanlaisten asemille turvaan. Siellä Fedorovkin välillä valmisteli lähetyksiään.
Fedorov myös analysoi omia tunteitaan, miksi hän on Ukrainassa, miten käsitellä pelkoa, joka helposti voisi olla aina läsnä. Hän suorittaa mm. seuraavanlaisen yhteenvedon:”Ukraina on Euroopan pinta-alaltaan suurin valtio, ellei oteta huomioon Venäjää. Vaikka lähellä rintamaa olevilla paikkakunnilla elo onkin jatkuvaa selviytymiskamppailua, Kiovassa elettiin melko normaalisti, pienillä sota-ajasta muistuttavilla säännöillä höystettyä arkea. Öisin ei saa mennä ulos, ilmahälytysten aikaan monet liikkeet olivat kiinni. Yöllä saattoi herätä räjähdyksiin. Missään Ukrainassa ei tosin ollut täysin turvallista. Terrori-iskuista varoitetaan asujia etukäteen sireeneillä, joten kaupunkilaisilla oli mahdollisuus ehtiä suojaan.” Jos isku tuli ballistisella ohjuksella, sen tuloa oli vaikea havaita ennakkoon, koska se nousee ensin melkein pystysuoraan, ja tulee sitten alas suunnitellun lentoradan mukaisesti.
Luvussa Kysymysmerkkinä kotiinpaluu hän käsittelee ukrainalaisten pakolaisten kohtaloita ja heidän auttajiensa motiiveja. Tämän hän tekee pääasiassa tapausselostusten muodossa. Ensimmäiseksi hän esittelee perheen, joka jo tottui nukkumaan matkalaukut pakattuina. Kun aamulla näkyi savuavia kerrostaloja, tuli mieleen ajatus, milloin meidän taloomme osuu. Lopulta he päättivät lähteä joukkokuljetuksella länteen kohti siellä sijaitsevaa suurempaa kaupunkia Lviviä. Jonotettiin tuntikausia, nähtiin vaikeita kohtaloita, koskettavia tapaamisia ja hyvästijättöjä. Lopulta kuitenkin päätettiin, että äiti lähtee tyttären kanssa yllättäen avautunutta väylää myöten Suomeen. Toisessa tapauksessa Mariupolissa Asovanmeren rannalla asuva nuorimies ei enää pääsyt länteen, joten hän päätti paeta Venäjälle. Ennen sotaa Mariupol oli kukoistava läntiseen malliin rakennettu teollisuuskeskus, joka erosi edukseen täysin vastaavista venäläisistä. Elämä kellareissa päättyi, hän pääsi lukemattomista venäläisistä tarkastuspisteistä huolimatta junaan, ja sillä Pietariin. Sieltä hän selviytyi ensin Ivangorodiin ja sieltä Narvajoen vastarannalla sijaitsevaan Viron Narvaan, ja sieltä Suomeen. Hän onnistui onnekkaasti saamaan sinne myös aluksi kotiin jääneen nuoremman veljensä. Fedorov kertoo myös niin ukrainalaisista kuin suomalaisistakin pakolaisten auttajista ja heidän motiiveistaan.
Sota iskee pahiten naisiin ja lapsiin. Sotilaiden tekemät raiskaukset ja tapot ovat ääriesimerkkejä, aika tavallisiakin, mutta vaikutuksia on muitakin, vaikka niitä ei aina oteta esille. Noin miljoona ukrainalaista pakeni maasta, ensin lähinnä Puolaan. Heistä naisia ja lapsia oli noin 90 prosenttia. Asevelvollisuusikäisille miehille ei edes annettu lupaa poistua. Rajalla koettiin paljon sydäntä raastavia jäähyväisiä, joista monista tuli lopullisia. Monenlaista hankaluutta esiintyi myöhemminkin, esimerkkinä mm. umpikatolisen Puolan abortinvastainen lainsäädäntö. Jännitys ja pelko aiheuttivat usein laihtumista, joka taas sekoitti kuukautiskiertoa. Vaikeat olosuhteet lisäsivät myös kotiväkivaltaa, josta myös vanhukset saivat osansa. Esimerkiksi tilapäismajoitus vanhempien luona kävi usein ahtaaksi. Tämän naisia käsittelevän luvun tueksi Fedorov on koonnut muutaman tapausselosteen. Hän käsittelee myös laajasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa Ukrainan armeijassa.
---------
Tartuin Fedorovin kirjaan lähinnä siksi, että halusin tarkempaa analyysia Venäjää vastaan käytävästä sodasta. Tätä valistusta kyllä sainkin, ja ilokseni myös ns. ruohonjuuritasolta. Suuret sotaliikkeet, ja esimerkiksi rintamien muuttumiset loistavat poissaolollaan. En niitä oikeastaan kaivannutkaan, sillä ovathan ne uutisvirrasta tulleet ainakin jossain määrin tutuiksi. Tässä mielessä kirjan otsikkokin on kattava: kysymys on nimenomaan Fedorovin omasta Ukrainasta, ja siitä, millaisina hän itse on tapahtumat nähnyt.
Viimeisillä kymmenillä sivuilla hän kuitenkin tavallaan laajentaa aluettaan puhumalla kolmenkymmenen sivun verran kielikysymyksistä eri maissa, ja tietysti myös Ukrainassa. Fedorovia voidaan pitää melkoisena kielinerona, osaahan hän lukuisia erilaisia kieliä niin, että on kelvannut tekemään niillä toimittajan työtä. Kukapa ei olisi ihastellut sitä, että suomikin sujuu niin oivallisesti, että täytyy kuunnella tarkalla korvalla, kuuluuko siellä jotain vierasta sointua vai ei. Hän on toiminut myös saksankielisenä kommentaattorina. Hänelle on kuitenkin jäänyt jotain hampaankoloon, hän puhuu mm. ”ylistämällä alistamisesta”. Tätä mielipahaa hän purkaa moneen otteeseen. Aivan lopussa hän esittelee vielä ukrainalaisten stand up-koomikkojen oivalluksia, jotka ovat syntyneet sodan vaikeissa oloissa.
7. (7.) Jouduin poliisilaitokselle
Juuri niin. Ja vielä poliisimiehen viemänä. Sisällä jouduin turvatarkastukseen kuten lentoasemalla lennolle lähtiessä. Irralliset esineet laatikkoon ja sen jälkeen läpi tarkastusportin. Tietysti se piippasi, ja vartija valpastui. Siinä vaiheessa muistin, että minullahan on molemmissa polvissa titaania ihan proteesiksi asti. Sen jälkeen hän heilautti jotain vempeleittä ja sanoi:” Niinpä näyttää olevan”. Sitten minut ohjattiin odotushuoneeseen.
Kaikki uutiset näyttävät sellaisilta, millä sävyllä tiedote annetaan. Todellinen selitys tästä matkasta tulee nyt tässä. Meidän molempien henkilötodistukset olivat vanhentuneet, kummankin piti saada uusi. Valokuvat otettiin valokuvaamossa, josta ne lähetettiin suoraan poliisille. Vielä tarvittiin nimikirjoitukset ja sormenjäljet. Jostain olin lukenut, että sormenjälkiä ei tarvitse antaa, jos edellisestä kerrasta ei ole kulunut kuutta vuotta täyteen. Kävin keskustelua poliisilaitoksen lupaviranomaisen kanssa netissä. Sieltä ilmoitettiin, että esimerkiksi minä olin antanut sormenjäljet passia varten jo vuonna 2014. Niitä oli käytetty henkilötodistukseen vuonna 2018. Vuodesta 2014 oli siis kulunut enemmän kuin se kuusi vuotta, joten ei muuta kuin poliisilaitokselle uusia antamaan.
Toimitus siellä laitoksella sujui juohevasti, minut kutsuttiin sisälle etukäteen varaamani ajan mukaisesti. Samalla mukaan tuli vaimoni, jonka aika oli tuntia myöhemmin. Nuori virkailija oli kuitenkin niin ystävällinen, että hän käsitteli meidät molemmat samalla kertaa. Ei siis kummankaan täytynyt jäädä odottelemaan. Ylipäätään palvelu oli nopeaa ja ystävällistä, myös ne kaksi vartijaa siellä ovella hymyilivät ja olivat miellyttäviä.
Vielä maininta siitä poliisimiehestä, jonka mainitsin heti ensi rivillä. Hän oli sukulaispoika, joka hyvän hyvyyttään oli tarjoutunut tuomaan meidät paikalle. Itselläni ei enää pariin vuoteen ole ollut autoa, korttikin oli vanhentunut. Autosta luovuin sen takia, että en vähäisten ajojeni takia sitä enää tarvinnut, varsinkaan, kun asumme ydinkeskustassa. Huoleton on hevoseton poika, sanotaan eräässä vanhassa hokemassa, siitähän se kirjailija Unto Seppänen sai nimen omalle romaanilleen. Onneksi näitä autolla ajavia sukulaisia riittää, kunhan vain heidän matkansa sattuu Lahteen, ja aikataulut myöten antavat.
Tämä uusi poliisilaitos on meikäläiselle kovin kaukana, aina Hennalan entisillä kasarmeilla asti. Ymmärrän kyllä, että tilat ovat siellä hyvät, ja varmaan kaikenlaista muutakin etua niistä on. Joulukuussa kävimme hakemassa koronarokotukset Keskussairaalasta. Odottelen tässä nyt vain sitä, miten kaukaa joku kirjoituspöytästrategi laittaa meidät ikääntyneet hakemaan seuraavia papereita tai jotain muuta tärkeää. Eivät varmaan ymmärrä, että keski-ikäisen hyvä kunto ei ole ikuista, ei heidänkään.
Juuri niin. Ja vielä poliisimiehen viemänä. Sisällä jouduin turvatarkastukseen kuten lentoasemalla lennolle lähtiessä. Irralliset esineet laatikkoon ja sen jälkeen läpi tarkastusportin. Tietysti se piippasi, ja vartija valpastui. Siinä vaiheessa muistin, että minullahan on molemmissa polvissa titaania ihan proteesiksi asti. Sen jälkeen hän heilautti jotain vempeleittä ja sanoi:” Niinpä näyttää olevan”. Sitten minut ohjattiin odotushuoneeseen.
Kaikki uutiset näyttävät sellaisilta, millä sävyllä tiedote annetaan. Todellinen selitys tästä matkasta tulee nyt tässä. Meidän molempien henkilötodistukset olivat vanhentuneet, kummankin piti saada uusi. Valokuvat otettiin valokuvaamossa, josta ne lähetettiin suoraan poliisille. Vielä tarvittiin nimikirjoitukset ja sormenjäljet. Jostain olin lukenut, että sormenjälkiä ei tarvitse antaa, jos edellisestä kerrasta ei ole kulunut kuutta vuotta täyteen. Kävin keskustelua poliisilaitoksen lupaviranomaisen kanssa netissä. Sieltä ilmoitettiin, että esimerkiksi minä olin antanut sormenjäljet passia varten jo vuonna 2014. Niitä oli käytetty henkilötodistukseen vuonna 2018. Vuodesta 2014 oli siis kulunut enemmän kuin se kuusi vuotta, joten ei muuta kuin poliisilaitokselle uusia antamaan.
Toimitus siellä laitoksella sujui juohevasti, minut kutsuttiin sisälle etukäteen varaamani ajan mukaisesti. Samalla mukaan tuli vaimoni, jonka aika oli tuntia myöhemmin. Nuori virkailija oli kuitenkin niin ystävällinen, että hän käsitteli meidät molemmat samalla kertaa. Ei siis kummankaan täytynyt jäädä odottelemaan. Ylipäätään palvelu oli nopeaa ja ystävällistä, myös ne kaksi vartijaa siellä ovella hymyilivät ja olivat miellyttäviä.
Vielä maininta siitä poliisimiehestä, jonka mainitsin heti ensi rivillä. Hän oli sukulaispoika, joka hyvän hyvyyttään oli tarjoutunut tuomaan meidät paikalle. Itselläni ei enää pariin vuoteen ole ollut autoa, korttikin oli vanhentunut. Autosta luovuin sen takia, että en vähäisten ajojeni takia sitä enää tarvinnut, varsinkaan, kun asumme ydinkeskustassa. Huoleton on hevoseton poika, sanotaan eräässä vanhassa hokemassa, siitähän se kirjailija Unto Seppänen sai nimen omalle romaanilleen. Onneksi näitä autolla ajavia sukulaisia riittää, kunhan vain heidän matkansa sattuu Lahteen, ja aikataulut myöten antavat.
Tämä uusi poliisilaitos on meikäläiselle kovin kaukana, aina Hennalan entisillä kasarmeilla asti. Ymmärrän kyllä, että tilat ovat siellä hyvät, ja varmaan kaikenlaista muutakin etua niistä on. Joulukuussa kävimme hakemassa koronarokotukset Keskussairaalasta. Odottelen tässä nyt vain sitä, miten kaukaa joku kirjoituspöytästrategi laittaa meidät ikääntyneet hakemaan seuraavia papereita tai jotain muuta tärkeää. Eivät varmaan ymmärrä, että keski-ikäisen hyvä kunto ei ole ikuista, ei heidänkään.
6. (6.) Via Appia kulkee Roomasta etelään Brindisiin
Eero Hämeenniemi on ollut monessa mukana, hän on kirjoittanut useita tietokirjoja, mutta parhaiten hänet tunnetaan säveltäjänä ja pianistina. Sen lisäksi hän on Sibelius-Akatemian dosentti. Pari vuotta sitten hän kirjoitti omiin matkoihinsa ja alueen tuntemukseensa perustuvan teoksen Napolista etelään. Oheinen Tähän päättyy Via Appia on tavallaan sille jatkoa.
Vuonna 264 eaa. valmistunut Via Appia on ollut todellinen antiikin valtatie. Se kulki Roomasta 530 kilometriä ”Italian saappaankoron” näyttävään kaupunkiin Brindisiin. Tänään sinne voi matkustaa suoraan junalla, antiikin aikana matka vei kokeneeltakin ratsastajalta pari viikkoa. Matkan varrella oli asemia, joissa voi levätä, lepuuttaa hevosia, tai peräti vaihtaa niitä. Brindisi on edelleenkin eräänlainen portti kohti itää, sieltä ovat lähteneet historian saatossa niin kauppiaat, sotilaat, ristiretkeläiset, tai vaikkapa tämän ajan erilaiset kulkijat, interreilaajatkin aikoinaan. Rooman liepeillä on pari kohtaa, jossa on tien pinnalla vieläkin nähtävillä Rooman valtakunnan aikaisia kivilaattoja, muuten tie on kokonaan asfaltoitu.
Eero Hämeenniemi on ollut monessa mukana, hän on kirjoittanut useita tietokirjoja, mutta parhaiten hänet tunnetaan säveltäjänä ja pianistina. Sen lisäksi hän on Sibelius-Akatemian dosentti. Pari vuotta sitten hän kirjoitti omiin matkoihinsa ja alueen tuntemukseensa perustuvan teoksen Napolista etelään. Oheinen Tähän päättyy Via Appia on tavallaan sille jatkoa.
Vuonna 264 eaa. valmistunut Via Appia on ollut todellinen antiikin valtatie. Se kulki Roomasta 530 kilometriä ”Italian saappaankoron” näyttävään kaupunkiin Brindisiin. Tänään sinne voi matkustaa suoraan junalla, antiikin aikana matka vei kokeneeltakin ratsastajalta pari viikkoa. Matkan varrella oli asemia, joissa voi levätä, lepuuttaa hevosia, tai peräti vaihtaa niitä. Brindisi on edelleenkin eräänlainen portti kohti itää, sieltä ovat lähteneet historian saatossa niin kauppiaat, sotilaat, ristiretkeläiset, tai vaikkapa tämän ajan erilaiset kulkijat, interreilaajatkin aikoinaan. Rooman liepeillä on pari kohtaa, jossa on tien pinnalla vieläkin nähtävillä Rooman valtakunnan aikaisia kivilaattoja, muuten tie on kokonaan asfaltoitu.
Hämeenniemi on jakanut teoksensa kolmeen osaan niin, että hän käsittelee ensiksi alueen itäisintä osaa, Apuliaa, johon kuuluvat mm. Brindisi ja pienen paikallisjunamatkan päässä oleva Lecce. Sitten hän siirtyy kuvailemaan historiallisia muistoja, nykyaikaa ja luonnonolosuhteita hieman pohjoisempana sijaitsevaa Foggiaa ja ylänköalueella sijaitsevaa Monte Sant` Angeloa myöten. Etelämpänä sijaitsevat Gallipoli ja Tarantokin saavat osansa. Erityisesti näiden kaupunkien alueet ovat alttiita eri aikoina eri suunnista puhaltaville tuulille, sijaitseehan ”saappaankorko” juuri Adrianmeren ja Joonian meren yhtymäkohdassa. Tuulista Afrikan suunnasta tuleva Scirocco tuo alueelle paitsi lämpöä, myös hienoa hiekkaa, joka tunkeutuu helposti kaikkialle aina asuntoja myöten, ja vaikkapa ravintolan ulkoterasseilla ruokalautasille.
Teoksella on ansionsa erilaisten luonnonolosuhteiden kuvaamisessa, mutta sittenkin sitä voi lukea paremminkin kansanelämän ja historian tuntemuksen näkökulmasta. Tavan takaa hän muistuttaa, miten erilaisia Italian eri osat ovat, yleistäen pohjoinen ja eteläinen Italia ovat edelleenkin alueita, joilla on yhdistävien tekijöiden lisäksi paljon erilaista, jota ei ole onnistuttu kuromaan umpeen.
Teoksella on ansionsa erilaisten luonnonolosuhteiden kuvaamisessa, mutta sittenkin sitä voi lukea paremminkin kansanelämän ja historian tuntemuksen näkökulmasta. Tavan takaa hän muistuttaa, miten erilaisia Italian eri osat ovat, yleistäen pohjoinen ja eteläinen Italia ovat edelleenkin alueita, joilla on yhdistävien tekijöiden lisäksi paljon erilaista, jota ei ole onnistuttu kuromaan umpeen.
Maan etelä- ja pohjoisosat ovat rakenteeltaan, taloudeltaan ja asennoitumiseltaan kovin erilaisia. Sardinian kuningaskunnan sotilasjohtaja Giuseppe Garibaldi oli noussut tuhannen miehensä kanssa maihin Sisilian Marsalaan jo vuonna 1860, valloittanut sen jälkeen koko Etelä-Italian aina Napolia myöten. Tämän jälkeen Italiassa sijainneet valtiot alkoivat eri vaiheissa liittyä Sardinian kuningaskuntaan, mutta henkinen ja taloudellinen yhdentyminen oli hidasta, ja se näkyy tänäkin päivänä. Eroja on pyritty tasaamaan mittavilla avustusohjelmilla (mm. Cassa del Mezzogiorno). Laaja muuttoliike köyhästä etelästä pohjoista kohden on ollut tunnusomaista. Etelässä on monia ikuisuuskysymyksiä edelleen auki, mm. mafia Sisiliassa, camorra Napolin seudulla ja Calabriassa vielä `ndrangheta. Tästä viimeksi mainitusta on erittäin perusteellinen selvitys kirjan Galabriaa koskevassa osassa.
Hämeenniemi ei paljon muistele 1800-luvun asioita, Garibaldikin sivuutetaan lähes kokonaan. Mutta luvussa nimeltä Yhdistämällä erotetut hän hyppää heti vuoden 2022 vaaleihin, joissa voittajiksi selvisivät nykyinen Italian pääministeri Giorgia Meloni. ja hänen puolueensa Fratelli d`Ítalia, sekä Matteo Salvini ja La Lega Nord, sekä Silvio Berlusconin Forza Italia. Erityisesti Matteo Salvini on joka käänteessä osoittanut negatiivista suhtautumista Etelä-Italiaan, ja hän on jopa vaatinut maan jakamistakin. Silvio Berlusconi (1936–2022) on jo poistunut keskuudestamme, kuten tiedämme.
Legan sisällä monet ajattelevat edelleen, että vauras ja teollistunut pohjoinen joutuu vetämään perässään alikehittynyttä, korruptoitunutta ja järjestyneen rikollisuuden mädättämää etelää. Etelässä taas ajatellaan, että voimat on varta vasten koko ajan suunnattu pohjoiseen, ja etelä on jätetty heitteille. Hämeenniemi antaa tässä vaiheessa perusteellisen kuvan Italian valtiollisista oloista ennen Garibaldia ja hänen jälkeensä.
Ehkä mielenkiintoisin on lopulta kolmas pääluku nimeltään Galabria. Se on tuo läntisin osa, eli tavallaan saappaan kärki. Hämeenniemi on perehtynyt tarkkaan alueen ruokakulttuuriin, samoin pinnanmuodostukseen. Erityisen ansiokas luku on nimeltään Kuka rahoittaa rikollisia. Siinä hän käsittelee laajasti `ndranghetaa, sen toimintaa ja erityisesti sen lonkeroita, jotka kiemurtelevat vähän joka puolella talouselämässä. Kun Sisilian mafia ja Napolin camorra olivat ottaneet käyttöönsä varsin raa’at menetelmät, esiintyi tämä galabrialainen organisaatio hillitymmin, ja teki näin itsestään vähemmän haavoittuvan. Se toimii lähinnä talouselämässä, sijoittaa varojaan tavalliseen yritystoimintaan, eli pesee rahoja, kuten tavataan sanoa. Verkosto on laaja, sille ilmoitetaan mihin satamaan mikäkin kokaiinilähetys on tulossa Kolumbiasta, ja milloin. Sinne lähetetään vastaanottamaan mies tai pari, virkamiehiä lahjotaan, osaa myös sen takaamiseksi, että pitävät suunsa kiinni.
Kuka sitten on rahoittamassa tätä toimintaa. Tietenkin ne bilekäyttäjät, jotka eri puolilla Eurooppaa, Helsingissäkin ja muualla vetävät sieraimiinsa ”viivan” tai kaksi. Mutta kun huumerahat on sijoitettu vähän sinne sun tänne, maksajiin kuuluu myös matti meikäläisiä, jotka ostavat tietyistä kaupoista jonkin tuotteen, suuremman tai pienemmän. Aina useimmista kaupoista kilahtaa jokin sentti myös `ndranghetan tilille.
Hämeenniemi ei paljon muistele 1800-luvun asioita, Garibaldikin sivuutetaan lähes kokonaan. Mutta luvussa nimeltä Yhdistämällä erotetut hän hyppää heti vuoden 2022 vaaleihin, joissa voittajiksi selvisivät nykyinen Italian pääministeri Giorgia Meloni. ja hänen puolueensa Fratelli d`Ítalia, sekä Matteo Salvini ja La Lega Nord, sekä Silvio Berlusconin Forza Italia. Erityisesti Matteo Salvini on joka käänteessä osoittanut negatiivista suhtautumista Etelä-Italiaan, ja hän on jopa vaatinut maan jakamistakin. Silvio Berlusconi (1936–2022) on jo poistunut keskuudestamme, kuten tiedämme.
Legan sisällä monet ajattelevat edelleen, että vauras ja teollistunut pohjoinen joutuu vetämään perässään alikehittynyttä, korruptoitunutta ja järjestyneen rikollisuuden mädättämää etelää. Etelässä taas ajatellaan, että voimat on varta vasten koko ajan suunnattu pohjoiseen, ja etelä on jätetty heitteille. Hämeenniemi antaa tässä vaiheessa perusteellisen kuvan Italian valtiollisista oloista ennen Garibaldia ja hänen jälkeensä.
Ehkä mielenkiintoisin on lopulta kolmas pääluku nimeltään Galabria. Se on tuo läntisin osa, eli tavallaan saappaan kärki. Hämeenniemi on perehtynyt tarkkaan alueen ruokakulttuuriin, samoin pinnanmuodostukseen. Erityisen ansiokas luku on nimeltään Kuka rahoittaa rikollisia. Siinä hän käsittelee laajasti `ndranghetaa, sen toimintaa ja erityisesti sen lonkeroita, jotka kiemurtelevat vähän joka puolella talouselämässä. Kun Sisilian mafia ja Napolin camorra olivat ottaneet käyttöönsä varsin raa’at menetelmät, esiintyi tämä galabrialainen organisaatio hillitymmin, ja teki näin itsestään vähemmän haavoittuvan. Se toimii lähinnä talouselämässä, sijoittaa varojaan tavalliseen yritystoimintaan, eli pesee rahoja, kuten tavataan sanoa. Verkosto on laaja, sille ilmoitetaan mihin satamaan mikäkin kokaiinilähetys on tulossa Kolumbiasta, ja milloin. Sinne lähetetään vastaanottamaan mies tai pari, virkamiehiä lahjotaan, osaa myös sen takaamiseksi, että pitävät suunsa kiinni.
Kuka sitten on rahoittamassa tätä toimintaa. Tietenkin ne bilekäyttäjät, jotka eri puolilla Eurooppaa, Helsingissäkin ja muualla vetävät sieraimiinsa ”viivan” tai kaksi. Mutta kun huumerahat on sijoitettu vähän sinne sun tänne, maksajiin kuuluu myös matti meikäläisiä, jotka ostavat tietyistä kaupoista jonkin tuotteen, suuremman tai pienemmän. Aina useimmista kaupoista kilahtaa jokin sentti myös `ndranghetan tilille.
Mutta jotta tämä kertomus ei nyt loppusi kovin synkkiin tunnelmiin, laitetaan mukaan vielä kirjasta yksi kaapattu kuva. Gatanzaro on Galabrian alueen pääkaupunki. Se sijaitsee kohdassa, jossa kahden meren, Tyrrhenanmeren ja Joonianmeren väliä on pienimmillään noin 30 kilometriä. Gatanzaro pyrki aikoinaan laajenemaan, mutta se oli mahdollista vain siten, että valtavan rotkon yli rakennettiin maineikas silta, Ponte Bisantis. Maasto on muutenkin huikeaa, esimerkiksi kaupungin rautatieasema on 200 metriä historiallista keskusta alempana. Matkaa taitetaan ylös ja alas mm. köysiradoilla. Aivan näin suuria korkeuseroja ei joka puolella Calabriaa ole, mutta varsin usein kaupungit kuitenkin sijaitsevat rannikoillakin vuoren rinteillä, paljon ylempänä mm. niiden uimarannoista.
Mutta jotta tämä kertomus ei nyt loppusi kovin synkkiin tunnelmiin, laitetaan mukaan vielä kirjasta yksi kaapattu kuva. Gatanzaro on Galabrian alueen pääkaupunki. Se sijaitsee kohdassa, jossa kahden meren, Tyrrhenanmeren ja Joonianmeren väliä on pienimmillään noin 30 kilometriä. Gatanzaro pyrki aikoinaan laajenemaan, mutta se oli mahdollista vain siten, että valtavan rotkon yli rakennettiin maineikas silta, Ponte Bisantis. Maasto on muutenkin huikeaa, esimerkiksi kaupungin rautatieasema on 200 metriä historiallista keskusta alempana. Matkaa taitetaan ylös ja alas mm. köysiradoilla. Aivan näin suuria korkeuseroja ei joka puolella Calabriaa ole, mutta varsin usein kaupungit kuitenkin sijaitsevat rannikoillakin vuoren rinteillä, paljon ylempänä mm. niiden uimarannoista.
-------
Huomasin, että melkein Messinan salmen rannalla Calabrian puolella on pikkukunta nimeltä Scilla. Se on saanut nimensä kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Messinan salmea vartioi kaksi merihirviötä, Skylla ja Kharybdis. Merenkulkija yritti tietysti välttää toista, ja niin hän ajautui helposti liian lähelle toista. Jos ajautui liian lähelle Skyllaa, haukkasivat sen kuusi koiran päätä laivasta kuusi merimiestä. Jos ajautui liian lähelle Kharybristä, imaisi se mukaansa koko laivan.
Varmaan sen ajan merenkulkijoilla oli pieni pelko joutuessaan kulkemaan salmesta läpi. On oletettu, että Kharybdis tarkoitti vuorovettä, joka osui tälle paikalle pari kertaa päivässä. Käsite on sittemmin laajentunut tarkoittamaan sitä, miten ihminen joutuu elämässään joskus valitsemaan kohdalleen osuneista mahdollisuuksista sen pienemmän pahan.
Varmaan muistelin tätä tarua ylittäessäni itse yhden ainoan kerran Messinan salmen joskus alkuvuodesta 1964. Matkustin junalla Roomasta Palermoon, takaisin tulin sitten laivalla Napolin kautta. Matkustin ns. lepovaunussa erään sisilialaisperheen kanssa. Perheen äiti katsoi tehtäväkseen ruokkia matkalla minutkin, hänen silmissään silloin vielä nuoren pojan. Muistan valtavan ranskanleivän puolikkaan, jonka päälle hän siveli paksulti voita ja juustoa. Messinan salmella oltiin aamulla noin kello viisi, jolloin juna ajettiin sellaisenaan lautalle. Hyttiin asti kuului kova meteli, sillä Sisiliaan rantautuneet matkustajat poistuivat silloin junasta.
Huomasin, että melkein Messinan salmen rannalla Calabrian puolella on pikkukunta nimeltä Scilla. Se on saanut nimensä kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Messinan salmea vartioi kaksi merihirviötä, Skylla ja Kharybdis. Merenkulkija yritti tietysti välttää toista, ja niin hän ajautui helposti liian lähelle toista. Jos ajautui liian lähelle Skyllaa, haukkasivat sen kuusi koiran päätä laivasta kuusi merimiestä. Jos ajautui liian lähelle Kharybristä, imaisi se mukaansa koko laivan.
Varmaan sen ajan merenkulkijoilla oli pieni pelko joutuessaan kulkemaan salmesta läpi. On oletettu, että Kharybdis tarkoitti vuorovettä, joka osui tälle paikalle pari kertaa päivässä. Käsite on sittemmin laajentunut tarkoittamaan sitä, miten ihminen joutuu elämässään joskus valitsemaan kohdalleen osuneista mahdollisuuksista sen pienemmän pahan.
Varmaan muistelin tätä tarua ylittäessäni itse yhden ainoan kerran Messinan salmen joskus alkuvuodesta 1964. Matkustin junalla Roomasta Palermoon, takaisin tulin sitten laivalla Napolin kautta. Matkustin ns. lepovaunussa erään sisilialaisperheen kanssa. Perheen äiti katsoi tehtäväkseen ruokkia matkalla minutkin, hänen silmissään silloin vielä nuoren pojan. Muistan valtavan ranskanleivän puolikkaan, jonka päälle hän siveli paksulti voita ja juustoa. Messinan salmella oltiin aamulla noin kello viisi, jolloin juna ajettiin sellaisenaan lautalle. Hyttiin asti kuului kova meteli, sillä Sisiliaan rantautuneet matkustajat poistuivat silloin junasta.
5. (5.) Stubb vai Haavisto? Haavisto vai Stubb?
Presidenttikilpa alkaakin toden teolla vasta helmikuussa. Tosin ensimmäinen kierros käydään jo aivan tämän kuun lopussa 28.1., mutta asetelmat ovat olleet selvillä jo pitkän aikaa. Alexander Stubb vastaa parhaiten kokoomuslaisten toiveisiin, ja Pekka Haavisto tulee toiselle kierrokselle jo kolmatta kertaa ns. vihervasemmiston ehdokkaana. Aikaisemmin oletettiin, että Olli Rehnillä olisi ollut mahdollisuus sekoittaa pakkaa, mutta vaisua on ollut, eikä supistuneesta keskustasta ole ollut tukipylvääksi. Ainoa mahdollinen "sekoittaja" saattaa olla Jussi Halla-aho, jonka viisaat ja tiedemiesmäiset vastaukset ovat tehonneet. Lisäksi hänellä on tuo näinä maailmanaikoina ajankohtainen sanoma siitä, että hallitukseen, ja jopa eduskuntaankin olisi syytä valita vain syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Tämä koonnee yhteen perussuomalaisten ehkä vielä hieman hajallaan olevia rivejä.
Jotain on tämänkertaisesta kilpalaulannasta jäänyt puuttumaan. Ylen ykkösellä meneillään olevat yksittäisten ehdokkaiden haastattelut eivät näytä tuottavan oikein mitään uutta. Puheet ovat olleet järjestään loistavia, eivätkä haastattelijoiden sinänsä oivalliset kysymykset ole saaneet ketään hämilleen. Edes pahimmatkaan paparazzit eivät ole kyenneet repimään irti mitään uutta. Muualla pidetyt yhteisesitykset ovat olleet maltillisia, melkein on tuntunut siltä, että olisi oltu rotaryklubin lounaalla tai seurakunnan viikkoretkellä. On pikemminkin vain tuettu toinen toistensa lausumia, debatti on jäänyt kokonaan pois. Mistä tämä johtuu? Varmaan se johtuu osittain siitä, että suurin osa ehdokkaista ei odotakaan voittoa näissä vaaleissa.
On tultu ehdokkaiksi, koska porukka on päättänyt, tai ei oikein kukaan muukaan ole lähtenyt. Harkimo, Essayah, ja Andersson ovat vain pitämässä huolta siitä, että ”olemmehan mekin edelleen olemassa”. RKP:llä ei ole ehdokasta ollenkaan, mikä kertonee siitä, että ylipäätään hallitukseen ei ollut tunkua. Konservatiivisempi osa ehkä halusi lähteä mukaan, sitten suurempi osa, eli liberaalisiipi olisi jäänyt hallituksen ulkopuolelle. Luultavasti eräiden ruotsinkielisten keskussairaaloiden, erityisesti Vaasan sairaalan oletettu vaaratilanne kai kuitenkin ratkaisi. Puolustettavaa siis riittää.
Olli Rehn ja Jutta Urpilainen tuskin ollenkaan välittävät miten käy. Rehn on jo suomalaisen virkauran huipulla, ja Urpilainen rakentaa tulevaisuuttaan EU:ssa. Halusivatko edes todella mukaan, kuka tietää. Mika Aaltola hurmaantui myönteisestä julkisuudestaan, mutta joutui huomaamaan arkisen todellisuuden kovuuden. Luultavasti Aaltolan ympärillä pörräsi yliaktiivisia kannattajia, jotka laskeskelivat, että Aaltolan mukana heidän omakin statuksensa olisi noussut. Samanlaisia avustajia on varmaan hääräillyt eräiden muidenkin ympärillä mielessään puolueensa tärkeämmät tehtävät, tai ties mitkä edut. Siellä kuplassa sitten kaikki seurailijat ovat vain vakuuttavat, että hyvin menee.
Kahden kauppahan tämä on, Stubb tai Haavisto. Molemmilla on tarpeeksi sisä- ja ulkopoliittisia näyttöjä, on pärjätty supliikinkin puolesta. Luultavasti kumpikaan ei ala toistaan mollaamaan ja heikkouksia etsimään. Herrasmiehiä ollaan. Mikä sitten erottaa, kansa kun on vielä lisäksi suurelta osin jo hyväksynyt Haaviston parisuhteenkin, kristillisdemokraatit ovat tietysti sitten asia erikseen. Kyllä kai se on kiinni äänestäjien maailmankuvasta, konservatiivisuudesta tai liberaalisuudesta yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Henkilönä molemmat voitaisiin hyväksyä, Haavisto on kuitenkin vaatimattomampi, Stubbilla näyttää esiintymisessään kajastavan helsinkiläisen parempiosaisen henki. Valitse sitten siitä. Samalla kai opit taas hieman jotain jopa itsestäsikin.
Yhteiskunnassa liikkuu aina pohjavireitä, jotka vaikuttavat asemoitumiseemme. Tai kuten nykyinen EK :n johtaja Jyri Häkämies joskus ministeriaikanaan tuli tokaisseeksi: meillä on kolme ongelmaa, Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Onko nyt kokoomus se taho, joka parhaiten vastaa tähän ongelmaan? Saattaahan olla, että sille olisi tulossa eräänlainen värisuora: pääministeri, ulkoministeri, puolustusministeri, ja nyt vielä presidentti.
Mutta onko Stubbista siksi henkilöksi, joka pystyisi parhaiten tätä balettia pyörittämään? Onko hänessä Risto Rytin sota-ajan viileää kestävyyttä, Paasikiven jääräpäistä uskoa tekemiseensä, Kekkosen joustavaa ja älykästä tilanteiden hyväksikäyttöä, tai sitten tätä Niinistön mainostamaa ”tolkun” linjaa, jota hän on itsekin kaikkien tyydytykseksi toteuttanut? Onko Stubbissa enemmän eräänlaista massahurmaajaa, näyttävää esiintyjää kuin sisäistä voimaa uhkuvaa valtiomiestä? Haavisto on pärjännyt hyvin ulkoministerinä, puhunut sanojensa mukaan jopa Venäjän yrmeän ulkoministerin Lavrovin kanssa. Entä sitten kun pöytään ladotaan asioita niin kuin Stalinin aikoina muinoin vuonna 1945?
Vai olisiko se sittenkin Olli Rehn, jolla kantti kestäisi parhaiten. Sirkustemppuja hän ei osaa eikä harrasta, mutta vahvoja näyttöjä on sekä talouselämästä, että EU:n tehtävistä. Ajateltakoon esimerkkinä vaikkapa ns. Eurokriisiä 2010–2018, jolloin Kreikka ajautui talousvaikeuksiin, ja joutui hakemaan apua muilta EU:n jäsenmailta. Yhteen aikaan talous -ja raha-asiain komisaarina Rehn joutui myrskyn silmään, aivan kuten hänen kirjoittamansa kirjan nimikin on. On muuten syytä muistaa, että hän on edelleen Suomen Pankin pääjohtajana myös Euroopan keskuspankin neuvostossa. Tuntuma todellisuuteen on siis säilynyt.
Presidenttikilpa alkaakin toden teolla vasta helmikuussa. Tosin ensimmäinen kierros käydään jo aivan tämän kuun lopussa 28.1., mutta asetelmat ovat olleet selvillä jo pitkän aikaa. Alexander Stubb vastaa parhaiten kokoomuslaisten toiveisiin, ja Pekka Haavisto tulee toiselle kierrokselle jo kolmatta kertaa ns. vihervasemmiston ehdokkaana. Aikaisemmin oletettiin, että Olli Rehnillä olisi ollut mahdollisuus sekoittaa pakkaa, mutta vaisua on ollut, eikä supistuneesta keskustasta ole ollut tukipylvääksi. Ainoa mahdollinen "sekoittaja" saattaa olla Jussi Halla-aho, jonka viisaat ja tiedemiesmäiset vastaukset ovat tehonneet. Lisäksi hänellä on tuo näinä maailmanaikoina ajankohtainen sanoma siitä, että hallitukseen, ja jopa eduskuntaankin olisi syytä valita vain syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Tämä koonnee yhteen perussuomalaisten ehkä vielä hieman hajallaan olevia rivejä.
Jotain on tämänkertaisesta kilpalaulannasta jäänyt puuttumaan. Ylen ykkösellä meneillään olevat yksittäisten ehdokkaiden haastattelut eivät näytä tuottavan oikein mitään uutta. Puheet ovat olleet järjestään loistavia, eivätkä haastattelijoiden sinänsä oivalliset kysymykset ole saaneet ketään hämilleen. Edes pahimmatkaan paparazzit eivät ole kyenneet repimään irti mitään uutta. Muualla pidetyt yhteisesitykset ovat olleet maltillisia, melkein on tuntunut siltä, että olisi oltu rotaryklubin lounaalla tai seurakunnan viikkoretkellä. On pikemminkin vain tuettu toinen toistensa lausumia, debatti on jäänyt kokonaan pois. Mistä tämä johtuu? Varmaan se johtuu osittain siitä, että suurin osa ehdokkaista ei odotakaan voittoa näissä vaaleissa.
On tultu ehdokkaiksi, koska porukka on päättänyt, tai ei oikein kukaan muukaan ole lähtenyt. Harkimo, Essayah, ja Andersson ovat vain pitämässä huolta siitä, että ”olemmehan mekin edelleen olemassa”. RKP:llä ei ole ehdokasta ollenkaan, mikä kertonee siitä, että ylipäätään hallitukseen ei ollut tunkua. Konservatiivisempi osa ehkä halusi lähteä mukaan, sitten suurempi osa, eli liberaalisiipi olisi jäänyt hallituksen ulkopuolelle. Luultavasti eräiden ruotsinkielisten keskussairaaloiden, erityisesti Vaasan sairaalan oletettu vaaratilanne kai kuitenkin ratkaisi. Puolustettavaa siis riittää.
Olli Rehn ja Jutta Urpilainen tuskin ollenkaan välittävät miten käy. Rehn on jo suomalaisen virkauran huipulla, ja Urpilainen rakentaa tulevaisuuttaan EU:ssa. Halusivatko edes todella mukaan, kuka tietää. Mika Aaltola hurmaantui myönteisestä julkisuudestaan, mutta joutui huomaamaan arkisen todellisuuden kovuuden. Luultavasti Aaltolan ympärillä pörräsi yliaktiivisia kannattajia, jotka laskeskelivat, että Aaltolan mukana heidän omakin statuksensa olisi noussut. Samanlaisia avustajia on varmaan hääräillyt eräiden muidenkin ympärillä mielessään puolueensa tärkeämmät tehtävät, tai ties mitkä edut. Siellä kuplassa sitten kaikki seurailijat ovat vain vakuuttavat, että hyvin menee.
Kahden kauppahan tämä on, Stubb tai Haavisto. Molemmilla on tarpeeksi sisä- ja ulkopoliittisia näyttöjä, on pärjätty supliikinkin puolesta. Luultavasti kumpikaan ei ala toistaan mollaamaan ja heikkouksia etsimään. Herrasmiehiä ollaan. Mikä sitten erottaa, kansa kun on vielä lisäksi suurelta osin jo hyväksynyt Haaviston parisuhteenkin, kristillisdemokraatit ovat tietysti sitten asia erikseen. Kyllä kai se on kiinni äänestäjien maailmankuvasta, konservatiivisuudesta tai liberaalisuudesta yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Henkilönä molemmat voitaisiin hyväksyä, Haavisto on kuitenkin vaatimattomampi, Stubbilla näyttää esiintymisessään kajastavan helsinkiläisen parempiosaisen henki. Valitse sitten siitä. Samalla kai opit taas hieman jotain jopa itsestäsikin.
Yhteiskunnassa liikkuu aina pohjavireitä, jotka vaikuttavat asemoitumiseemme. Tai kuten nykyinen EK :n johtaja Jyri Häkämies joskus ministeriaikanaan tuli tokaisseeksi: meillä on kolme ongelmaa, Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Onko nyt kokoomus se taho, joka parhaiten vastaa tähän ongelmaan? Saattaahan olla, että sille olisi tulossa eräänlainen värisuora: pääministeri, ulkoministeri, puolustusministeri, ja nyt vielä presidentti.
Mutta onko Stubbista siksi henkilöksi, joka pystyisi parhaiten tätä balettia pyörittämään? Onko hänessä Risto Rytin sota-ajan viileää kestävyyttä, Paasikiven jääräpäistä uskoa tekemiseensä, Kekkosen joustavaa ja älykästä tilanteiden hyväksikäyttöä, tai sitten tätä Niinistön mainostamaa ”tolkun” linjaa, jota hän on itsekin kaikkien tyydytykseksi toteuttanut? Onko Stubbissa enemmän eräänlaista massahurmaajaa, näyttävää esiintyjää kuin sisäistä voimaa uhkuvaa valtiomiestä? Haavisto on pärjännyt hyvin ulkoministerinä, puhunut sanojensa mukaan jopa Venäjän yrmeän ulkoministerin Lavrovin kanssa. Entä sitten kun pöytään ladotaan asioita niin kuin Stalinin aikoina muinoin vuonna 1945?
Vai olisiko se sittenkin Olli Rehn, jolla kantti kestäisi parhaiten. Sirkustemppuja hän ei osaa eikä harrasta, mutta vahvoja näyttöjä on sekä talouselämästä, että EU:n tehtävistä. Ajateltakoon esimerkkinä vaikkapa ns. Eurokriisiä 2010–2018, jolloin Kreikka ajautui talousvaikeuksiin, ja joutui hakemaan apua muilta EU:n jäsenmailta. Yhteen aikaan talous -ja raha-asiain komisaarina Rehn joutui myrskyn silmään, aivan kuten hänen kirjoittamansa kirjan nimikin on. On muuten syytä muistaa, että hän on edelleen Suomen Pankin pääjohtajana myös Euroopan keskuspankin neuvostossa. Tuntuma todellisuuteen on siis säilynyt.
4. (4.) Kulkijan hetkiä Berliinissä
Helsinkiläinen valokuvaaja, viestijä ja pappi Heikki Nenonen on kokenut Berliinin kävijä. Hän on palannut sinne kerta toisensa jälkeen viehättyneenä kaupungin historiasta, särmikkäästä taiteesta, boheemista ja vapaamielisestä ilmapiiristä, rosoisuudestakin. Jotenkin se on vedonnut minuunkin, vaikka olen käynyt siellä vain yhden ainoan kerran, silloinkin vain yhden päivän verran. Jäimme sinne vuorokaudeksi Italiaan suuntautuneen bussimatkan aikana. Ehdimme toki käydä Elben varrella katsomassa sitä tunnettua, jäljelle jäänyttä muurinpätkää graffiteineen ja kuvineen, kävimme kuljeksimassa holokaustin muistomerkin paasien välissä. Ajettiin myös kerran Tiergartenin puiston läpi, ja tarkasteltiin etäältä Brandenburger toria ja parlamenttitaloa. Ei sen enempää paikan päällä, mutta kaupungin historia on toki muuten vuosien mittaan tullut aika perusteellisestikin tutuksi.
Helsinkiläinen valokuvaaja, viestijä ja pappi Heikki Nenonen on kokenut Berliinin kävijä. Hän on palannut sinne kerta toisensa jälkeen viehättyneenä kaupungin historiasta, särmikkäästä taiteesta, boheemista ja vapaamielisestä ilmapiiristä, rosoisuudestakin. Jotenkin se on vedonnut minuunkin, vaikka olen käynyt siellä vain yhden ainoan kerran, silloinkin vain yhden päivän verran. Jäimme sinne vuorokaudeksi Italiaan suuntautuneen bussimatkan aikana. Ehdimme toki käydä Elben varrella katsomassa sitä tunnettua, jäljelle jäänyttä muurinpätkää graffiteineen ja kuvineen, kävimme kuljeksimassa holokaustin muistomerkin paasien välissä. Ajettiin myös kerran Tiergartenin puiston läpi, ja tarkasteltiin etäältä Brandenburger toria ja parlamenttitaloa. Ei sen enempää paikan päällä, mutta kaupungin historia on toki muuten vuosien mittaan tullut aika perusteellisestikin tutuksi.
Ensimmäisessä luvussa Rakkautta Berliinin muurin varjossa kuvaa muurin nopeaa rakentamista, sukulaisten ja rakastavaisten joutumista eri puolille. Vapaa kulku Neuvostoliiton ja kolmen länsimaan vyöhykkeen välillä oli saanut aikaan muuttoliikettä, mutta myös totuttautumista läntisen puolen asenteisiin ja elämänmenoon. Kun muurit ja rajat yleensä estävät ulkopuolisten tunkeutumisen, oli nyt kysymys oman väen pitämisestä rajan sisällä, läntisellä passilla kyllä sai tulla myös DDR:n puolelle.
Nenonen antaa tapahtumalle myös mielenkiintoisen selityksen: ihmisillä, ja erityisesti eristäytyneillä ryhmillä on taipumus erottautua toisin ajattelevista, eli luodaan fundamentaalisia muureja ”meidän” ja ”heidän” välille, oli sitten kysymys politiikasta tai uskonnosta. Ja kun pelkkä fundamentalismi ei riittänyt, rakennettiin koko läntisten vyöhykkeiden alueen ympärille konkreettinen muuri. Muurin rakentamisesta ja pakotarinoista Nenosella on useita esimerkkejä, jotka paljolti ovat yleisesti tuttujakin.
Pidemmälle lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että olisi kyllä ollut aihetta silloin voimieni päivinä tutustua kaupunkiin paremmin. Nenonen pitää tapanaan hölkkäillä Tiergartenissa, entisessä kuninkaiden metsästyspuistossa. Paksujen vanhojen puiden paksut oksat kaartuvat paikoin polun yli, välillä näkyy aurinkoa välillä ei. Kun Nenonen askeltaa tutulla polulla, ajatus lentää, ja uusia ideoita ilmaantuu.
Tulee mieleen vuosikymmenten takainen väitöskirjani teko. Polkupyörän selässä kului ensin kymmenkunta kilometriä, sitten hengitys rauhoittui, veri alkoi kiertää ja ajatus lentää. Seuraavien kymmenien kilometrien aikana moni ratkaisematon ongelma ratkesi, ja uusia ideoita syntyi. Nenonen lisää uusia mielenkiintoisia kohteita ja miettii kaikkea sitä, mitä Berliinissä voi kokea ja nähdä: ”Tiergartenissa kauniisti taittuvaa illan kajoa, Kreuzbergissa nuhjuista sivukatua, Charlottenburgissa hienostunutta promenadia, kaikkialla leipomon aamutuoksuja, tai illan kellertäviä mainosvaloja pikkukaupan Spätkaufin ovella”. Tai mitä kaikkea näkyisikään tv - tornista kuuluisalla Alexanderplatzilla!
Ja mielenkiintoisia kävelykohteita riittää. Esimerkiksi 120 metriä korkea tekovuori Teufelsberg Berliinin laitamilla kirvoittaa uusia mietteitä. Sehän syntyi pääasiassa niin, että pommitetuta Berliinistä ajettiin sinne kahden vuoden ajan rakennusjätettä, ja siinä samassa jälkiä niin hyvistä kuin huonoista pyrkimyksistä, natsien ajan rikoksista, aivan kuin tavallisten perheiden elämästäkin. Sen huipulla oli pitkään USA:n vakoilurakennelmia, jotka kylmän sodan jälkeen jäivät tyhjiksi, ja tietenkin erilaisten graffitimaalareiden käyttöön. Tai kohteena oli Potsdamer Platz, aikoinaan yksi Itä-Saksan keskuksista. Nenonen koki sen erämaaksi, paikaksi, jossa kuka tahansa sai olla oma itsensä kenenkään tuntematta. Ihmiset vyöryivät eri puolille metrotunneleihin. Tämä kokemus sai hänet muistelemaan erämaissa asustaneita kirkkoisiä, ja ajattelijoita, jotka inspiroivat häntä itseäänkin tutkimaan sisintään.
Nenonen antaa tapahtumalle myös mielenkiintoisen selityksen: ihmisillä, ja erityisesti eristäytyneillä ryhmillä on taipumus erottautua toisin ajattelevista, eli luodaan fundamentaalisia muureja ”meidän” ja ”heidän” välille, oli sitten kysymys politiikasta tai uskonnosta. Ja kun pelkkä fundamentalismi ei riittänyt, rakennettiin koko läntisten vyöhykkeiden alueen ympärille konkreettinen muuri. Muurin rakentamisesta ja pakotarinoista Nenosella on useita esimerkkejä, jotka paljolti ovat yleisesti tuttujakin.
Pidemmälle lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että olisi kyllä ollut aihetta silloin voimieni päivinä tutustua kaupunkiin paremmin. Nenonen pitää tapanaan hölkkäillä Tiergartenissa, entisessä kuninkaiden metsästyspuistossa. Paksujen vanhojen puiden paksut oksat kaartuvat paikoin polun yli, välillä näkyy aurinkoa välillä ei. Kun Nenonen askeltaa tutulla polulla, ajatus lentää, ja uusia ideoita ilmaantuu.
Tulee mieleen vuosikymmenten takainen väitöskirjani teko. Polkupyörän selässä kului ensin kymmenkunta kilometriä, sitten hengitys rauhoittui, veri alkoi kiertää ja ajatus lentää. Seuraavien kymmenien kilometrien aikana moni ratkaisematon ongelma ratkesi, ja uusia ideoita syntyi. Nenonen lisää uusia mielenkiintoisia kohteita ja miettii kaikkea sitä, mitä Berliinissä voi kokea ja nähdä: ”Tiergartenissa kauniisti taittuvaa illan kajoa, Kreuzbergissa nuhjuista sivukatua, Charlottenburgissa hienostunutta promenadia, kaikkialla leipomon aamutuoksuja, tai illan kellertäviä mainosvaloja pikkukaupan Spätkaufin ovella”. Tai mitä kaikkea näkyisikään tv - tornista kuuluisalla Alexanderplatzilla!
Ja mielenkiintoisia kävelykohteita riittää. Esimerkiksi 120 metriä korkea tekovuori Teufelsberg Berliinin laitamilla kirvoittaa uusia mietteitä. Sehän syntyi pääasiassa niin, että pommitetuta Berliinistä ajettiin sinne kahden vuoden ajan rakennusjätettä, ja siinä samassa jälkiä niin hyvistä kuin huonoista pyrkimyksistä, natsien ajan rikoksista, aivan kuin tavallisten perheiden elämästäkin. Sen huipulla oli pitkään USA:n vakoilurakennelmia, jotka kylmän sodan jälkeen jäivät tyhjiksi, ja tietenkin erilaisten graffitimaalareiden käyttöön. Tai kohteena oli Potsdamer Platz, aikoinaan yksi Itä-Saksan keskuksista. Nenonen koki sen erämaaksi, paikaksi, jossa kuka tahansa sai olla oma itsensä kenenkään tuntematta. Ihmiset vyöryivät eri puolille metrotunneleihin. Tämä kokemus sai hänet muistelemaan erämaissa asustaneita kirkkoisiä, ja ajattelijoita, jotka inspiroivat häntä itseäänkin tutkimaan sisintään.
Berliini on, kuten Nenonen toteaa ”tavisten kaupunki”. Mutta jo vuosisatojen ajan se on sulkenut sisäänsä ja tavallisuuteensa kaiken maailman alakulttuurit, marginaali-ilmiöt ja sellaiset ihmisolennot, jotka eivät omien kotiseutujensa poroporvarillisiin muotteihin mahdu. Hän huomioi niin kalaviiksisiä töihinsä kiiruhtavia putkimiehiä kuin paljasjalkaisia vaihtoehtoisen elämäntavan toteuttajia. Mutta kaikki tämä inspiroi häntä monenlaiseen itsetutkisteluun ja uskonnollisiin pohdintoihin. Välillä hän pitäytyy Berliinin itäosassa olevassa Köpenickin kaupunginosassa, sen jalkapallostadionilla, ja ihastelee vietnamilaisesta nuoresta naisesta lapsineen tehtyä patsasta. Siitä hän intoutuu kertomaan kommunistisen Vietnamin ja kommunistisen Itä-Saksan suhteista ja väestönsiirroista. Kun hän palaa taas Länsi-Berliinin puolelle, hän viipyy Keisari Wilhelmin muistokirkossa, tai oikeastaan vain sen tornin luona. Se oli ainoana selvinnyt kirkosta toisen maailmansodan pommituksissa.
Berliini on kaikenlaisten katuruokien todellinen mekka. Nenonen harrastaa niiden tarjouksia, olkoon sitten lautasella tai kääreessä ihan tavallisia Suomessakin nähtäviä tarjouksia, tai sitten eri puolilta maailmaa tulleiden maahanmuuttajien tuotoksia. Kirjan lopussa Nenonen kertoo viimeksi tulleensa Berliiniin bussilla halki Baltian ja Puolan. Bussimatkan jälkeen hän palasi jälleen kerran Alexanderplatzille, kuunteli huonosti soittavan katusoittajan kitaranrämpytystä ja hyvin saksaa osaavien kerjäläisten puheen virtaa. Puolityhjällä torilla hän koki silti olevansa keskellä maailmanhistoriaa. Hän muisteli Udo Lindbergin laulua, suomeksi nimeltä ”Haluamme vain yksinkertaisesti olla yhdessä.” Siitä tulvahtaa esiin historiaa, politiikkaa ja rakkautta, koko Berliini. Siinä muistellaan jakamatonta Berliiniä, oman aikansa nuorison- unelmaa.
Berliini on kaikenlaisten katuruokien todellinen mekka. Nenonen harrastaa niiden tarjouksia, olkoon sitten lautasella tai kääreessä ihan tavallisia Suomessakin nähtäviä tarjouksia, tai sitten eri puolilta maailmaa tulleiden maahanmuuttajien tuotoksia. Kirjan lopussa Nenonen kertoo viimeksi tulleensa Berliiniin bussilla halki Baltian ja Puolan. Bussimatkan jälkeen hän palasi jälleen kerran Alexanderplatzille, kuunteli huonosti soittavan katusoittajan kitaranrämpytystä ja hyvin saksaa osaavien kerjäläisten puheen virtaa. Puolityhjällä torilla hän koki silti olevansa keskellä maailmanhistoriaa. Hän muisteli Udo Lindbergin laulua, suomeksi nimeltä ”Haluamme vain yksinkertaisesti olla yhdessä.” Siitä tulvahtaa esiin historiaa, politiikkaa ja rakkautta, koko Berliini. Siinä muistellaan jakamatonta Berliiniä, oman aikansa nuorison- unelmaa.
3. (3.) Ihmisen pää ei aina kestä jatkuvaa menestystä
Ei varsinkaan, jos se on loputonta. Mikäli iltalehtien nettiversioihin olisi luottamista, menee Sanna Marinilla edelleen aika lujaa. Voi tietysti olla, että toimittajien pitää joka päivä puristaa esille jotain aihetta, jos yhdestä ei saa otetta, niin toisesta yritetään. Ymmärrän entistä pääministeriämme, että hän ei halunnut jäädä oppositiojohtajana jupisemaan jokaisesta hallituksen päätöksestä. Tämä tehtävä jäi Antti Lindtmanille, jolle nyt tarjoutui tilaisuus päästä näkyville tulevaisuuttakin ajatellen. Tampereelta Helsinkin muutto oli täysin ymmärrettävää, mitä mieltä hänellä olisi todellakaan ollut jäädä sikäläisen valtuuston pikkupoliitikkojen jäpinöitä kuuntelemaan. Luulen myös, että hän antaa lehdistölle tahallaan puoliraflaavaa aihetta, elää omaa elämäänsä ja selviytyy kyllä.
Aihe on aina silloin tällöin tullut muutenkin mieleeni, mutta lopulta tuo Aku Hirviniemen kohtalo sai minut istumaan koneen ääreen. Hänhän oli kaiken kansan tuntema komeljanttari, ensin kevyiden televisio-ohjelmien sankari, mutta viime vuosina myös varteenotettava näyttelijä teatterialalla. Muistammehan melkoisen hyvän suorituksen Aku Louhiniemen Tuntemattoman sotilaan Hietasena, joka tuhosi kasapanoksella venäläisen hyökkäysvaunun. Rooleja on kertynyt myös muutamassa merkittävässä teatterissa aina Kansallisteatteria myöten. Nyt kuitenkin näyttää ura ainakin hetkeksi katkenneen eräiden ahdistelutapausten takia. Rooleja on peruttu, ja maine on mennyt. Saa nähdä miten mies yleensäkään selviää.
Esittävän taiteen edustajat joutuvat helpommin eräänlaisen hybriksen valtaan, ja sieltä putoaminen näkyy kaikelle kansallekin. Nuoruuteni suuri idoli Olavi Virta (1915–1972) oli 1950-luvun suuri sankari monessa suhteessa. Asuin sattumalta jonkin aikaa samassa talossa Meritullinkatu kympissä Helsingissä. Laila Kinnunen oli tanssilavojen ja myös ylioppilastanssien kuningatar osakuntataloissa. Kukapa ei oliksi kaukorakastunut hänen veikistelevään ja kaikin puolin kauniiseen olemukseensa. Molempien loppuvuodet eivät olleet kehuttavia. Virta alkoholisoitui, ei kyennyt enää jatkamaan uraansa, kohtasi yleisönsä taholta jopa pilkkaakin. Loppuajat kuluivat yksinäisen ikääntyneen naishenkilön hoivissa Tampereella. Viina vei Kinnusenkin, miehet vaihtuivat aina vaan tasottomampiin yksilöihin, lopulta hän asui pöhöttyneenä asuntovaunussa, ja viimeiset vuodet Heinävedellä väkivaltaisen miehen kanssa.
Entä sitten poliitikot. Paavo Väyrynen elää edelleen unelmaansa, hän oli moninkertainen ministeri, mutta pääministeriksi hän ei koskaan ehtinyt. Vuonna 1987 hän teki kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien kanssa ns. kassakaappisopimuksen, jonka mukaan uuteen hallitukseen hän olisi tullut pääministeriksi. Presidentti Koivisto sai siitä vihiä ja nimittikin tehtävään Harri Holkerin. Tästä alkoi Väyrysen alamäki. On kuitenkin muistettava, että hänellä on ilman pääministeriyttä ja presidenttinä oloa valtavan hieno cv. Tänä vuonna hän on jälleen pyrkinyt presidenttikisaan, ehkä aivan tosissaan, ehkäpä paremminkin nauttien tuon kamppailun tunnelmasta. Kalevi Sorsa oli vuonna sos.dem. puolueen 1994 presidenttiehdokkaana. Kun Martti Ahtisaari ajoi ohi, oli kolaus hänelle paljon pahempi kuin Väyrysellä konsanaan.
Näitä korkealle kurottaneita löytyy kyllä vähän alalta kuin alalta. Robert Helenius, Euroopan mestari ja suurten maailmanliittojen mestari odottaa yhä nyt jo 40-vuotiaana suurta mahdollisuuttaan. Parhaat vuodet taisivat kulua saksalaisessa tallissa, jossa häntä hyödynnettiin, mutta ura ei juurikaan edennyt. Toivottavasti hänestä ei tule sellaista kehäraakkia, joita Euroopassa on aina ollut nuorempien nousevien kykyjen hakattavana.
Jos taas mennään kevyen musiikin puollelle, niin surullinen on myös Jari Sillanpään, tangokuninkaan ja suuren tähden kohtalo. Melkein kaiken saavuttaneen miehen veivät huumeet- Mutta on toki iloisempiakin tapauksia, on osattu lopettaa ajoissa. Jare Tiihonen eli Cheek, entinen Lahden lyseon oppilas, veti katsomot täyteen, ja jätti jäähyväiset Lahden mäkimontun suuressa loppuun myydyssä konsertissa. Hän elelee nykyään omasta tahdostaan vaatimattomammin levybisneksen parissa taustatekijänä. Antti Tuisku möi jäähyväiskonsertissaan Helsingin olympiastadionin täyteen, ja vetäytyi hänkin yksityiselämään. Hän on viime aikoina säväyttänyt kestävyysurheilijana, esimerkiksi hän on juuri juossut maratonin harrastajalle aivan mainioon aikaan. Aikaisemmin hän on ollut mukana tekijämiesten seurassa hiihtoleireillä. Kumpikin viimeksi mainittu on tajunnut ajoissa, että mikään täällä maailmassa ei yleensä ole loputonta, ei ainakaan jatkuva menestys.
----------
Kreikkalaisessa mytologiassa Ikaros oli kuningas Daidaloksen poika. Molemmat olivat joutuneet vangiksi Kreetan saarelle. Isä ja poika olivat suunnitelleet pakoa, ja valmistaneet siitä syytä kummallekin parin siipiä kotkan sulista ja niitä kiinnittävästä vahasta. Ikaros lähti ensin liikkeelle. Häntä varoitettiin lentämästä liian lähelle aurinkoa, ettei vaha sulaisi, ja koko komeus hajoaisi. Ikaros ei kuitenkaan uskonut varoituksia, ja niin vaha suli, ja hän syöksyi mereen.
Menestys ruokkii itsevarmuutta, pahimmillaan se ”irrottaa jalat maasta”. Varmaan sen takia Rooman keisareiden voitonjuhlissa, triumfissa, keisarin itse ajamassa vaunussa seisoi hänen takanaan orja, joka koko ajan hoki herransa korvaan: ”Muista, että olet ihminen”.
Ei varsinkaan, jos se on loputonta. Mikäli iltalehtien nettiversioihin olisi luottamista, menee Sanna Marinilla edelleen aika lujaa. Voi tietysti olla, että toimittajien pitää joka päivä puristaa esille jotain aihetta, jos yhdestä ei saa otetta, niin toisesta yritetään. Ymmärrän entistä pääministeriämme, että hän ei halunnut jäädä oppositiojohtajana jupisemaan jokaisesta hallituksen päätöksestä. Tämä tehtävä jäi Antti Lindtmanille, jolle nyt tarjoutui tilaisuus päästä näkyville tulevaisuuttakin ajatellen. Tampereelta Helsinkin muutto oli täysin ymmärrettävää, mitä mieltä hänellä olisi todellakaan ollut jäädä sikäläisen valtuuston pikkupoliitikkojen jäpinöitä kuuntelemaan. Luulen myös, että hän antaa lehdistölle tahallaan puoliraflaavaa aihetta, elää omaa elämäänsä ja selviytyy kyllä.
Aihe on aina silloin tällöin tullut muutenkin mieleeni, mutta lopulta tuo Aku Hirviniemen kohtalo sai minut istumaan koneen ääreen. Hänhän oli kaiken kansan tuntema komeljanttari, ensin kevyiden televisio-ohjelmien sankari, mutta viime vuosina myös varteenotettava näyttelijä teatterialalla. Muistammehan melkoisen hyvän suorituksen Aku Louhiniemen Tuntemattoman sotilaan Hietasena, joka tuhosi kasapanoksella venäläisen hyökkäysvaunun. Rooleja on kertynyt myös muutamassa merkittävässä teatterissa aina Kansallisteatteria myöten. Nyt kuitenkin näyttää ura ainakin hetkeksi katkenneen eräiden ahdistelutapausten takia. Rooleja on peruttu, ja maine on mennyt. Saa nähdä miten mies yleensäkään selviää.
Esittävän taiteen edustajat joutuvat helpommin eräänlaisen hybriksen valtaan, ja sieltä putoaminen näkyy kaikelle kansallekin. Nuoruuteni suuri idoli Olavi Virta (1915–1972) oli 1950-luvun suuri sankari monessa suhteessa. Asuin sattumalta jonkin aikaa samassa talossa Meritullinkatu kympissä Helsingissä. Laila Kinnunen oli tanssilavojen ja myös ylioppilastanssien kuningatar osakuntataloissa. Kukapa ei oliksi kaukorakastunut hänen veikistelevään ja kaikin puolin kauniiseen olemukseensa. Molempien loppuvuodet eivät olleet kehuttavia. Virta alkoholisoitui, ei kyennyt enää jatkamaan uraansa, kohtasi yleisönsä taholta jopa pilkkaakin. Loppuajat kuluivat yksinäisen ikääntyneen naishenkilön hoivissa Tampereella. Viina vei Kinnusenkin, miehet vaihtuivat aina vaan tasottomampiin yksilöihin, lopulta hän asui pöhöttyneenä asuntovaunussa, ja viimeiset vuodet Heinävedellä väkivaltaisen miehen kanssa.
Entä sitten poliitikot. Paavo Väyrynen elää edelleen unelmaansa, hän oli moninkertainen ministeri, mutta pääministeriksi hän ei koskaan ehtinyt. Vuonna 1987 hän teki kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien kanssa ns. kassakaappisopimuksen, jonka mukaan uuteen hallitukseen hän olisi tullut pääministeriksi. Presidentti Koivisto sai siitä vihiä ja nimittikin tehtävään Harri Holkerin. Tästä alkoi Väyrysen alamäki. On kuitenkin muistettava, että hänellä on ilman pääministeriyttä ja presidenttinä oloa valtavan hieno cv. Tänä vuonna hän on jälleen pyrkinyt presidenttikisaan, ehkä aivan tosissaan, ehkäpä paremminkin nauttien tuon kamppailun tunnelmasta. Kalevi Sorsa oli vuonna sos.dem. puolueen 1994 presidenttiehdokkaana. Kun Martti Ahtisaari ajoi ohi, oli kolaus hänelle paljon pahempi kuin Väyrysellä konsanaan.
Näitä korkealle kurottaneita löytyy kyllä vähän alalta kuin alalta. Robert Helenius, Euroopan mestari ja suurten maailmanliittojen mestari odottaa yhä nyt jo 40-vuotiaana suurta mahdollisuuttaan. Parhaat vuodet taisivat kulua saksalaisessa tallissa, jossa häntä hyödynnettiin, mutta ura ei juurikaan edennyt. Toivottavasti hänestä ei tule sellaista kehäraakkia, joita Euroopassa on aina ollut nuorempien nousevien kykyjen hakattavana.
Jos taas mennään kevyen musiikin puollelle, niin surullinen on myös Jari Sillanpään, tangokuninkaan ja suuren tähden kohtalo. Melkein kaiken saavuttaneen miehen veivät huumeet- Mutta on toki iloisempiakin tapauksia, on osattu lopettaa ajoissa. Jare Tiihonen eli Cheek, entinen Lahden lyseon oppilas, veti katsomot täyteen, ja jätti jäähyväiset Lahden mäkimontun suuressa loppuun myydyssä konsertissa. Hän elelee nykyään omasta tahdostaan vaatimattomammin levybisneksen parissa taustatekijänä. Antti Tuisku möi jäähyväiskonsertissaan Helsingin olympiastadionin täyteen, ja vetäytyi hänkin yksityiselämään. Hän on viime aikoina säväyttänyt kestävyysurheilijana, esimerkiksi hän on juuri juossut maratonin harrastajalle aivan mainioon aikaan. Aikaisemmin hän on ollut mukana tekijämiesten seurassa hiihtoleireillä. Kumpikin viimeksi mainittu on tajunnut ajoissa, että mikään täällä maailmassa ei yleensä ole loputonta, ei ainakaan jatkuva menestys.
----------
Kreikkalaisessa mytologiassa Ikaros oli kuningas Daidaloksen poika. Molemmat olivat joutuneet vangiksi Kreetan saarelle. Isä ja poika olivat suunnitelleet pakoa, ja valmistaneet siitä syytä kummallekin parin siipiä kotkan sulista ja niitä kiinnittävästä vahasta. Ikaros lähti ensin liikkeelle. Häntä varoitettiin lentämästä liian lähelle aurinkoa, ettei vaha sulaisi, ja koko komeus hajoaisi. Ikaros ei kuitenkaan uskonut varoituksia, ja niin vaha suli, ja hän syöksyi mereen.
Menestys ruokkii itsevarmuutta, pahimmillaan se ”irrottaa jalat maasta”. Varmaan sen takia Rooman keisareiden voitonjuhlissa, triumfissa, keisarin itse ajamassa vaunussa seisoi hänen takanaan orja, joka koko ajan hoki herransa korvaan: ”Muista, että olet ihminen”.
2. (2.)Dallapé-orkesteri on melkein satavuotias
Televisio on siitä kiintoisa väline, että se nostaa näkyville myös kevyen musiikin suuria vuosia ja suuria tapauksia. Eräs tällainen on vuonna 1925 perustettu Dallapé-orkesteri, joka välillä tuntui jo puolittain unohtuneen. Mutta sitten lähinnä laulajana tunnettu Juha Hostikka nosti kavereineen sen vuoden 2010 tienoilla taas näkyville. Elossa se kyllä oli koko ajan ollut, mutta erittyisesti 2000-luvulle tultaessa se esiintyi harvakseltaan. Nykyään se jatkaa edelleen ns. haitarijatsin ja tanssilavojen perinnettä isolla kokoonpanolla. Televisio-ohjelma oli nauhoitettu Savoy - teatterissa joulukuussa 1920.
Dallapé sai nimensä italialaisen harmonikkatehtaan mukaan. Mikään pikkutekijä se ei parhaina aikoinaan suinkaan ollut, siitä kertovat sen tuhatkunta levytystä, miljoona tehtyä yksittäislevyä, ja tunnetut kevyen musiikin, ja jopa oopperan laulajat monien vuosikymmeten ajalta. Kuuluisimmillaan se oli 1930-luvulla, jolloin se kierteli usean vuoden ajan eri puolilla Suomea sen ajan keikkabussillaan, joka on edelleen säilynyt, ja kunnostettuna liikkunut vähissä määrin edelleen. Suuren orkesterin soundia yritetään edelleen säilyttää amerikkalaiseen tapaan, aivan kuin 1930-luvun kokoonpanot esimerkiksi Glenn Millerin orkesterin tapaan. Glenn Miller kolahti voimalla meikäläiseenkin, 1950-luvun nuoreen. Kapteeni Miller oli kuitenkin jo 1940-luvulla kuollut, kadonnut Englannista Ranskaan lentäneen koneen hukkuessa jonnekin Biskajan lahden aaltoihin.
Orkesterin perustajana pidetään yleisesti harmonikan soittaja Martti Jäppilää. Laulaja Ville Alanko opetteli soittamaan banjoa, ja mukaan saatiin myös ksylofonisti Eino Katajavuori ja saksofonisti Helge Pahlman. Myöhemmin tuli mukaan mm. haitaristi Vili Vesterinen, joka on tullut kuuluisaksi kappaleestaan Säkkijärven polkka. Yhä komeammaksi osanottajaluettelo paisuu kun mainitsen vielä Kauko Käyhkön ja Olavi Virran nimet. Georg Malmstén toimi eräiden kesäkiertueiden kapellimestarina. Myöhemmin orkesterin johtajaksi tuli Bruno Laakko, joka kehitti orkesteria Benny Goodmanin tyyliseksi. Orkesterin soittajien ja laulajien määrä ja taso on ollut suorastaan hengästyttävä. Valitettavasti olen voinut tähän mainita vain osan kaikkein kuuluisimmista. Tämän vuosisadan puolella ovat orkesterissa vierailleet mm. Sami Saari, Topi Sorsakoski ja Maria Ylipää- Televisioidussa ohjelmassa olivat mukana laulajina Maria Lund, Mari Palo ja Juha Hostikka.
-------
Muutakin tuttua tuossa konsertissa oli, solistina oli mm. Maria Lund. Olimme nähneet hänet kolmisenkymmentä vuotta sitten äitinsä Tamaran kanssa lennolla Helsingistä Inariin. Olimme vaimoni kanssa lyhyellä hiihtolomalla. Tuolloin noin 16-vuotisata Mariaa ei liiemmälti näkynyt ladulla, mutta kyllä se Tamara hiihtää osasi, hän suihki siinä Saariselän ja Laanilan välillä meidän ohitsemme useammankin kerran. Myös Kiilopäälle ja Kaunispäälle ulotimme myös retkiämme.
Vili Vesterisen Säkkijärven polkka on ollut rakastetuimpia kevyen musiikin kappaleitamme. Lisäksi voidaan liioittelematta sanoa, että se pelasti kerran suurimman osan Viipurin kaupunkia. Venäläiset olivat valloittaneet kaupungin talvisodassa, mutta joutuivat vetäytymään sieltä jatkosodan alussa 1941. Nuori pioneeriupseeri Lauri Sutela, myöhempi Suomen puolustusvoimain komentaja, oli ryhmineen huomannut, että venäläiset olivat miinoittaneet useimmat tärkeät kohteet kaupungissa. Kävi esille, että miinoitteet olisi voitu räjäyttää radiolla silloin kun suomalaiset tunkeutuivat kaupunkiin. Tästä selvittiin sillä, että Säkkijärven polkkaa alettiin soittaa tietyillä radioaalloilla aina helmikuun 2. päivään saakka 1942.Tänä aikana miinoitteet ehdittiin purkaa.
-------
Tässä vaiheessa ajatukset alkavat suuntautua menneisyyteen, tarkemmin sanoen 13. päivään helmikuuta 1965. Tamara oli menossa sulhasensa Rami Sarmaston kanssa yhteiselle duettokeikalle Turusta Harjavaltaan. Oli ilta, paljon lunta ja tuiskua, autossa kesärenkaat. Vastaan tuli ylileveä kuljetus, joka repi autosta kuljettajan puolen auki. Tamara joutui hautaamaan rakkaansa samana päivänä, joka oli sovittu parin hääpäiväksi.
Molemmilla oli ura hyvällä alulla, oli ollut kolme elokuvaa ja laulumenestyksiä, molemmat olivat vasta puolivälissä kolmatta vuosikymmentään. Tamara solmi sitten aikanaan kaksi avioliittoa, joista jälkimmäisen romanialaissyntyisen oopperalaulaja Alexandru Ionitan kanssa. Pariskunta oli tavannut toisensa Keski-Euroopan ooppera- ja operettilavoilla. Maria Lund syntyi tästä liitosta.
Televisio on siitä kiintoisa väline, että se nostaa näkyville myös kevyen musiikin suuria vuosia ja suuria tapauksia. Eräs tällainen on vuonna 1925 perustettu Dallapé-orkesteri, joka välillä tuntui jo puolittain unohtuneen. Mutta sitten lähinnä laulajana tunnettu Juha Hostikka nosti kavereineen sen vuoden 2010 tienoilla taas näkyville. Elossa se kyllä oli koko ajan ollut, mutta erittyisesti 2000-luvulle tultaessa se esiintyi harvakseltaan. Nykyään se jatkaa edelleen ns. haitarijatsin ja tanssilavojen perinnettä isolla kokoonpanolla. Televisio-ohjelma oli nauhoitettu Savoy - teatterissa joulukuussa 1920.
Dallapé sai nimensä italialaisen harmonikkatehtaan mukaan. Mikään pikkutekijä se ei parhaina aikoinaan suinkaan ollut, siitä kertovat sen tuhatkunta levytystä, miljoona tehtyä yksittäislevyä, ja tunnetut kevyen musiikin, ja jopa oopperan laulajat monien vuosikymmeten ajalta. Kuuluisimmillaan se oli 1930-luvulla, jolloin se kierteli usean vuoden ajan eri puolilla Suomea sen ajan keikkabussillaan, joka on edelleen säilynyt, ja kunnostettuna liikkunut vähissä määrin edelleen. Suuren orkesterin soundia yritetään edelleen säilyttää amerikkalaiseen tapaan, aivan kuin 1930-luvun kokoonpanot esimerkiksi Glenn Millerin orkesterin tapaan. Glenn Miller kolahti voimalla meikäläiseenkin, 1950-luvun nuoreen. Kapteeni Miller oli kuitenkin jo 1940-luvulla kuollut, kadonnut Englannista Ranskaan lentäneen koneen hukkuessa jonnekin Biskajan lahden aaltoihin.
Orkesterin perustajana pidetään yleisesti harmonikan soittaja Martti Jäppilää. Laulaja Ville Alanko opetteli soittamaan banjoa, ja mukaan saatiin myös ksylofonisti Eino Katajavuori ja saksofonisti Helge Pahlman. Myöhemmin tuli mukaan mm. haitaristi Vili Vesterinen, joka on tullut kuuluisaksi kappaleestaan Säkkijärven polkka. Yhä komeammaksi osanottajaluettelo paisuu kun mainitsen vielä Kauko Käyhkön ja Olavi Virran nimet. Georg Malmstén toimi eräiden kesäkiertueiden kapellimestarina. Myöhemmin orkesterin johtajaksi tuli Bruno Laakko, joka kehitti orkesteria Benny Goodmanin tyyliseksi. Orkesterin soittajien ja laulajien määrä ja taso on ollut suorastaan hengästyttävä. Valitettavasti olen voinut tähän mainita vain osan kaikkein kuuluisimmista. Tämän vuosisadan puolella ovat orkesterissa vierailleet mm. Sami Saari, Topi Sorsakoski ja Maria Ylipää- Televisioidussa ohjelmassa olivat mukana laulajina Maria Lund, Mari Palo ja Juha Hostikka.
-------
Muutakin tuttua tuossa konsertissa oli, solistina oli mm. Maria Lund. Olimme nähneet hänet kolmisenkymmentä vuotta sitten äitinsä Tamaran kanssa lennolla Helsingistä Inariin. Olimme vaimoni kanssa lyhyellä hiihtolomalla. Tuolloin noin 16-vuotisata Mariaa ei liiemmälti näkynyt ladulla, mutta kyllä se Tamara hiihtää osasi, hän suihki siinä Saariselän ja Laanilan välillä meidän ohitsemme useammankin kerran. Myös Kiilopäälle ja Kaunispäälle ulotimme myös retkiämme.
Vili Vesterisen Säkkijärven polkka on ollut rakastetuimpia kevyen musiikin kappaleitamme. Lisäksi voidaan liioittelematta sanoa, että se pelasti kerran suurimman osan Viipurin kaupunkia. Venäläiset olivat valloittaneet kaupungin talvisodassa, mutta joutuivat vetäytymään sieltä jatkosodan alussa 1941. Nuori pioneeriupseeri Lauri Sutela, myöhempi Suomen puolustusvoimain komentaja, oli ryhmineen huomannut, että venäläiset olivat miinoittaneet useimmat tärkeät kohteet kaupungissa. Kävi esille, että miinoitteet olisi voitu räjäyttää radiolla silloin kun suomalaiset tunkeutuivat kaupunkiin. Tästä selvittiin sillä, että Säkkijärven polkkaa alettiin soittaa tietyillä radioaalloilla aina helmikuun 2. päivään saakka 1942.Tänä aikana miinoitteet ehdittiin purkaa.
-------
Tässä vaiheessa ajatukset alkavat suuntautua menneisyyteen, tarkemmin sanoen 13. päivään helmikuuta 1965. Tamara oli menossa sulhasensa Rami Sarmaston kanssa yhteiselle duettokeikalle Turusta Harjavaltaan. Oli ilta, paljon lunta ja tuiskua, autossa kesärenkaat. Vastaan tuli ylileveä kuljetus, joka repi autosta kuljettajan puolen auki. Tamara joutui hautaamaan rakkaansa samana päivänä, joka oli sovittu parin hääpäiväksi.
Molemmilla oli ura hyvällä alulla, oli ollut kolme elokuvaa ja laulumenestyksiä, molemmat olivat vasta puolivälissä kolmatta vuosikymmentään. Tamara solmi sitten aikanaan kaksi avioliittoa, joista jälkimmäisen romanialaissyntyisen oopperalaulaja Alexandru Ionitan kanssa. Pariskunta oli tavannut toisensa Keski-Euroopan ooppera- ja operettilavoilla. Maria Lund syntyi tästä liitosta.
1. (1.) Hyvää Uutta Vuotta !
Viime tiedot kertovat, että joukko suurimpia kaupunkeja ei enää tänä vuonna järjestänyt kaupungin omaa ilotulitusta, niiden joukossa oli myös Lahti. Useita vuosia sitten Lahdessa siirryttiin sen verran järkevämpään suuntaan, että ydinkeskustassa kiellettiin yksityishenkilöiden suorittama paukuttelu rajatulla alueella. Muistaakseni rajat kulkivat niin, että etelässä torin seutu piti pitää ”puhtaana”, samoin siitä pohjoiseen Vesijärvenkadun ja Lahdenkadun välinen alue.
Ilotulitusvälineiden markkinointi on kovaa ja tehokasta, monin paikoin se on vielä peitelty hyväntekeväisyyden kaapuun. Esimerkiksi Lahdessa niitä myytiin niin, että pieni osa hinnasta meni kiekkojunioreiden hyväksi. Miinuspuolelle on kuitenkin laskettava erinäisiä asioita. Nyt jo voidaan arvailla, että koko maassa syntyi edellisvuosien tapaan kymmenkunta silmävammaa, muutamia tuhoisia tulipaloja ja muitakin vahinkoja. Joskus parisen kymmentä vuotta sitten raketti osui siihen rivitaloon, jonka eräässä huoneistossa asui muinainen leijonaveli. Viereinen asunto tuhoutu täysin, ja muut saivat savuvahinkoja. Leijonavelikin joutui evakkoon, pesetti kuukausikaupalla tekstiilejä, seiniä ja huonekaluja, ennen kuin pääsi muuttamaan takaisin. Lieneekö haju sittenkään täysin loppunut!
Sinänsä vuoden vaihteen juhliminen on tuhansia vuosia vanhaa perua. Arvailtiin, että oltiin uuden tuntemattoman kynnyksellä. Mitä tulisi uutena vuonna tapahtumaan, sitä ei tiedetty, ehkä juhlintaan liittyi siksi pahojen henkien pelottelua ylimääräisellä metelillä ja tulia sytyttämällä. Harva tulee ajatelleeksi, että tammikuun yleisesti käytössä oleva nimitys on eurooppalaisissa kielissä useimmiten Januari tai jotain sinne päin. Janus oli kaksikasvoinen roomalainen oven jumala, jonka toiset kasvot katsoivat ovesta sisään päin, toiset ovesta ulos. Se siis muisteli vielä vanhoja, mutta peilasi niihin sitten uusia asioita. Tällaisia ikivanhoja juonteita siis sisältyy siihen, että aikuistenkin ihmisten pitää nykyäänkin päästä paukuttelemaan ja leikkimään tulella.
Kaikesta huolimatta: Hyvää Uutta Vuotta jokaiselle! Kuva on Panimokadun loppupäästä, taustalla siintää Kariniemen puisto.
Viime tiedot kertovat, että joukko suurimpia kaupunkeja ei enää tänä vuonna järjestänyt kaupungin omaa ilotulitusta, niiden joukossa oli myös Lahti. Useita vuosia sitten Lahdessa siirryttiin sen verran järkevämpään suuntaan, että ydinkeskustassa kiellettiin yksityishenkilöiden suorittama paukuttelu rajatulla alueella. Muistaakseni rajat kulkivat niin, että etelässä torin seutu piti pitää ”puhtaana”, samoin siitä pohjoiseen Vesijärvenkadun ja Lahdenkadun välinen alue.
Ilotulitusvälineiden markkinointi on kovaa ja tehokasta, monin paikoin se on vielä peitelty hyväntekeväisyyden kaapuun. Esimerkiksi Lahdessa niitä myytiin niin, että pieni osa hinnasta meni kiekkojunioreiden hyväksi. Miinuspuolelle on kuitenkin laskettava erinäisiä asioita. Nyt jo voidaan arvailla, että koko maassa syntyi edellisvuosien tapaan kymmenkunta silmävammaa, muutamia tuhoisia tulipaloja ja muitakin vahinkoja. Joskus parisen kymmentä vuotta sitten raketti osui siihen rivitaloon, jonka eräässä huoneistossa asui muinainen leijonaveli. Viereinen asunto tuhoutu täysin, ja muut saivat savuvahinkoja. Leijonavelikin joutui evakkoon, pesetti kuukausikaupalla tekstiilejä, seiniä ja huonekaluja, ennen kuin pääsi muuttamaan takaisin. Lieneekö haju sittenkään täysin loppunut!
Sinänsä vuoden vaihteen juhliminen on tuhansia vuosia vanhaa perua. Arvailtiin, että oltiin uuden tuntemattoman kynnyksellä. Mitä tulisi uutena vuonna tapahtumaan, sitä ei tiedetty, ehkä juhlintaan liittyi siksi pahojen henkien pelottelua ylimääräisellä metelillä ja tulia sytyttämällä. Harva tulee ajatelleeksi, että tammikuun yleisesti käytössä oleva nimitys on eurooppalaisissa kielissä useimmiten Januari tai jotain sinne päin. Janus oli kaksikasvoinen roomalainen oven jumala, jonka toiset kasvot katsoivat ovesta sisään päin, toiset ovesta ulos. Se siis muisteli vielä vanhoja, mutta peilasi niihin sitten uusia asioita. Tällaisia ikivanhoja juonteita siis sisältyy siihen, että aikuistenkin ihmisten pitää nykyäänkin päästä paukuttelemaan ja leikkimään tulella.
Kaikesta huolimatta: Hyvää Uutta Vuotta jokaiselle! Kuva on Panimokadun loppupäästä, taustalla siintää Kariniemen puisto.
