2021
Vuoden 2021 artikkelit: Artikkelien nimet ovat ilmestymisjärjestyksessä, itse artikkelit käänteisessä järjestyksessä. Sulkeissa olevat numerot kertovat järjestyksen vuoden alusta lähtien. Jos haluat tarkastella muita aihealueita, napsauta yläpalkista. Vuosien 2014-2019 uutuudet löydät kohdasta more. |
Tammikuu
1. (1) Hyvää uutta vuotta !
2. (2) Pako yli Suomenlahden
3. (3) Väinö Linnasta uudella tavalla 1
4. (4) Väinö Linnasta uudella tavalla 2
5. (5) Hurja-Hilja
6. (6) Vaaran vuosien vakooja
7. (7) Kaja Kallas - toisen polven pääministeri
8. (8) Olipa Salpauselällä hiihtokilpailut
9. (9) Kaja Kallase valitsus
Helmikuu
1. (10) Onko presidenttipeli jo alkanut ?
2. (11) Pandemiat ovat ikuisia
3. (12) Ovatko diktaattorit lähipiiriensä vankeja?
4. (13) Suomalaiset historiapäivät etänä
5. (14) Mustien joutsenten vuosi
6. (15) Entinen hiihdon suurvalta
7. (16) Kulttuuriministeri Sampo Terhosta tuli kirjailija
8. (17) Olemmeko jo nyt myöhässä ?
Maaliskuu
1. (18) Italiassa kipuiltiin taas hallitusasioissa
2. (19) Inkeriläiset kotiin ja karkoitettaviksi
3. (20) Lahden Pelicans on pelannut ailahdellen
4. (21) Kevään kohinaa poliittisissa puolueissa
5. (22) Viro laittoi ovensa kiinni koronan takia
6. (23) Kivulias marssi Pohjois-Norjasta Koillismaalle
7. (24) Konstantin Pätsin kaksoisvaltiohaaveet
Huhtikuu
1. (25) Valmistuuko Kisapuiston katsomo koskaan?
2. (26) Kisapuisto heräilee uuteen kevääseen
3. (27) Keväisiä muistoja Etelä-Pohjanmaan valtajokien varrelta
4. (28) Professori Heikki Hiilamo puhuu täyttä asiaa
5. (29) Kari Häkämies kirjoitti aika hyvän dekkarin
6. (30) Italian sisäpolitiikan sekava nykytilanne
7. (31) Varovasti Pikku-Vesijärven puistossa !
8. (32) Hyvien veljien ja hyvien siskojen maa
Toukokuu
1. (33) Hauskaa Vappua !
2. (34) Takaisin kouluihin ja toimistoihin
3. (35) Portin kautta Malskin alueelle
4. (36) Barack Obama kertoo isästään ja omasta nuoruudestaan
5. (37) Kohti 95 prosentin koronavarmuutta
6. (38) Putinin Venäjän samettidiktatuuri
7. (39) Lahtelaisten Kuuma kissa ?
8. (40) Jatkosodan lahtelainen Neuvostoliiton desantti
9. (41) Donna Leon ja vanhan homomiehen adoptiohankkeet
Kesäkuu
1. (42) Vera Valan aprikoosiyöt Italiassa
2. (43) Padel ja muut kesäiset mailapelit
3. (44) Polkupyöräily kannattaa aina ! N:o 1.
4. (45) Oliko Suomen jalkapallovoitto Tanskasta oikeutettu ?
5. (46) Polkupyöräily kannattaa aina ! N:o 2.
6. (47) Katsaus Malskin rakennuksen nykytoimintaan
7. (48) Fratelli d' Italia, siam pronti alla morte !
8. (49) Kulttuurisiltaa rakentamassa Viroon 1.
9. (50) Kulttuurisiltaa rakentamassa Viroon 2.
Heinäkuu
1. (51) Kulttuurisiltaa rakentamassa Viroon 3.
2. (52) Liikunnan riemua ja uusia lajeja Kisapuistossa
3. (53) Leikolat: Suo, kuokka ja Hollywood
4. (54) Elettiin kuin viimeistä päivää
5. (55) Miten Barack Obamasta tuli USA:n presidentti
6. (56) Mitä mieltä pitäisi olla olympiakisoista ?
7. (57) Suomenlahden turvallisuustilanne
8. (58) Fellmanin ajot on yksi kesän kohokohdista
Elokuu
1. (59) Kihlajaisista 60 vuotta
2. (60) Lahden Mailaveikot on hyvä kasvattajaseura
3. (61) Lahden Mailaveikot ja Heikki Laine
4. (62) Viro kipuilee presidentinvaalien kanssa
5. (63) Eero Hämeenniemi: Napolista etelään 1.
6. (64) Eero Hämeenneimi: Napolista etelään 2.
7. (65) Sirkku Salovaaran Italia 1.
8. (66) Sirkku Salovaaran Italia 2.
9. (67) Jo alkoi olla elämää Päijänteenkadulla
10.(68) Muotoilua ja arkkitehtuuria näytillä Malskin alueella
Syyskuu
1. (69) Viro sai presidentin lyhyen kaavan mukaan
2. (70) Lahti Fringe 1-4.9.2021
3. (71) Sähköä Lahden kaupungin kevytväylille
4. (72) Suomen Viro-yhdistysten liiton lehden syysnumero
5. (73) Tallinnan tappajat
6. (74) Tapion matkassa Peipsimaalle ja Jogevamaalle
7. (75) Husulan Vintti on hääparien suosiossa
8. (76) Maahanmuuttajien parhaimmistoa
9. (77) Raha ratkaisee jo pesäpallossakin
Lokakuu
1. (78) Uutta matkailuajoneuvoista Lahden torilla
2. (79) Viranomaiset, valtuutetut ja kansanedustajat hakoteillä
3. (80) Pakko se on uskoa...
4. (81) Syksy saapui Kirkkopuistoon
5. (82) Nostalgian voima ja vaarat
6. (83) Surutalo - Matti Röngän 11. romaani
7. (84) Uusi Viipuri - kaupunki, jota ei koskaan rakennettu
8. (85) Nuorten miesten puuhailuja 1950-luvulla
Marraskuu
1. (86) "Muista, että olet kuolevainen"
2. (87) Anna Soudakovan suvun katkerat muistot
3. (88) Poikkeusajan Kätevä ja Tekevä -messut 7.-8.11.2021
4. (89) Pykäläviidakossa pyörivä kansa
5. (90) Kukkaloistoa parvekkeella 15.11.2021
6. (91) Oliivipuut eivät koskaan kuole
7. (92) Joulunajan avaus Lahden torilla
8. (93) Rippikoulun käynyt ja rokotettu
9. (94) Flowers of Life, Lämpöinen polku 2021
Joulukuu
1. (95) Mikael Agricola rauhanneuvottelijana Venäjällä
2. (96) Rokotuspassi taitaa sittenkin tulla
3. (97) Odotettu päätös monitoimihävittäjistä
4. (98) Kaksi jääprinsessaa
5. (99) Kaikenlaisia 50-vuotispäiviä
6. (100) Terveisiä Lahden Joulukylästä !
7. (101) Paavo Talvela, Mannerheimin luottomies
8. (102) Hyvää Uutta Vuotta !
Seuraavat jutut ja kolumnit julkaisenkin sitten nimikkeen Uutta 2022 alla. Tämä Uutta 2021 säilyy vielä yläpalkissa. Jos haluat lukea aikaisempia, niin napsauta kohdasta more. Siellä ovat vuosien 2014-2020 tarinat.
Joulukuu
8. (102) Hyvää Uutta Vuotta !
Taitaa olla pitkästä aikaa tulossa oikein kunnon talvi ! Vai onko tämä vain vuodenvaihteen huumaa, joka päättyy edellistalvien tapaan vesikeleihin ? Yritetään nyt kuitenkin olla optimistisia, ja lähdetään ulos liikkumaan !
Vuoden vaihtuessa alkaa taas se paukuttelu. Onneksi se on näillä tienoilla kokonaan kiellettyä. Viikon sisällä saamme tietää, kuinka paljon silmävammoja tällä kertaa tuli.
Vuoden vaihtuessa alkaa taas se paukuttelu. Onneksi se on näillä tienoilla kokonaan kiellettyä. Viikon sisällä saamme tietää, kuinka paljon silmävammoja tällä kertaa tuli.
7. (101) Paavo Talvela, Mannerheimin luottomies
Pariin kertaan vuodesta sanomalehdissä julkaistaan luetteloita ja lyhyitä selostuksia uusimmista ilmestyneistä kirjoista niin kaunokirjalliselta kuin tietokirjallisuudenkin puolelta. Olen tottunut joka kerta ensiksi tarkastamaan, mitä Antti Tuuri (s.1944) olisi mahdollisesti tällä kertaa julkaissut. Miltei joka vuosi on jotakin tullutkin, viime vuosina vähän harvemmin. Ja kyllähän niitä teoksia on syntynyt, kymmenittäin romaaneja, novelleja ja kertomuksia, dokumentteja ja kuvateoksia, näytelmiä, käsikirjoituksia, oopperalibrettoja ja suomennoksia. Niin paljon niitä on, että on turhaa näin lyhyessä kirjoituksessa ruveta niitä sen enempää luettelemaan. Itsekin olen lukenut niitä monin kymmenin, kuten tietysti syntyperäiselle eteläpohjalaiselle kuuluukin.
Antti Tuuri valmistui alunperin diplomi-insinööriksi, ja tältä pohjalta hän toimi lähinnä graafisessa teollisuudessa kymmenkunta vuotta kunnes vuonna 1983 siirtyi kokopäivätoimiseksi kirjailijaksi. Se onkin kannattanut, paljon häntä on luettu ja tunnustuksiakin on tullut, Finlandia-palkinto 1997, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto jo 1985, Aleksis Kiven palkinto 2009, ja paljon muuta pienempää. Mutta paljon näitä palkintoja enemmän on ainakin minulle merkinnyt Antti Tuurin kieli, omalaatuinen eteläpohjalainen huumori, vähäeleinen niin, että sitä eivät välttämättä muut kuin syntyperäiset huomaakaan. Jotenkin hän on kauhavalaisena löytänyt sävyjä, joita tunnistamme niin itsessämme kuin ympäristössämmekin. Tietenkin aihevalintakin on usein ollut sellainen, että se koskettaa jollain tapaa maakunnan asukkaita, Hän on kirjoittanut usein valtamerentakaisesta siirtolaisuudesta, sivunnut uskonnollisia liikkeitä, vuoden 1918 tapahtumia, kirjoittanut Talvisodasta ja myös sen jälkeisistä vuosista, ihan vain näin pinnallisesti mainiten.
Pariin kertaan vuodesta sanomalehdissä julkaistaan luetteloita ja lyhyitä selostuksia uusimmista ilmestyneistä kirjoista niin kaunokirjalliselta kuin tietokirjallisuudenkin puolelta. Olen tottunut joka kerta ensiksi tarkastamaan, mitä Antti Tuuri (s.1944) olisi mahdollisesti tällä kertaa julkaissut. Miltei joka vuosi on jotakin tullutkin, viime vuosina vähän harvemmin. Ja kyllähän niitä teoksia on syntynyt, kymmenittäin romaaneja, novelleja ja kertomuksia, dokumentteja ja kuvateoksia, näytelmiä, käsikirjoituksia, oopperalibrettoja ja suomennoksia. Niin paljon niitä on, että on turhaa näin lyhyessä kirjoituksessa ruveta niitä sen enempää luettelemaan. Itsekin olen lukenut niitä monin kymmenin, kuten tietysti syntyperäiselle eteläpohjalaiselle kuuluukin.
Antti Tuuri valmistui alunperin diplomi-insinööriksi, ja tältä pohjalta hän toimi lähinnä graafisessa teollisuudessa kymmenkunta vuotta kunnes vuonna 1983 siirtyi kokopäivätoimiseksi kirjailijaksi. Se onkin kannattanut, paljon häntä on luettu ja tunnustuksiakin on tullut, Finlandia-palkinto 1997, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto jo 1985, Aleksis Kiven palkinto 2009, ja paljon muuta pienempää. Mutta paljon näitä palkintoja enemmän on ainakin minulle merkinnyt Antti Tuurin kieli, omalaatuinen eteläpohjalainen huumori, vähäeleinen niin, että sitä eivät välttämättä muut kuin syntyperäiset huomaakaan. Jotenkin hän on kauhavalaisena löytänyt sävyjä, joita tunnistamme niin itsessämme kuin ympäristössämmekin. Tietenkin aihevalintakin on usein ollut sellainen, että se koskettaa jollain tapaa maakunnan asukkaita, Hän on kirjoittanut usein valtamerentakaisesta siirtolaisuudesta, sivunnut uskonnollisia liikkeitä, vuoden 1918 tapahtumia, kirjoittanut Talvisodasta ja myös sen jälkeisistä vuosista, ihan vain näin pinnallisesti mainiten.

Tällä kertaa hän oli siirtynyt selvästi tietokirjallisuuden puolelle kirjoittaessaan kenraali Paavo Talvelan elämäkerran (Paavo Talvelan elämä). Lähdeluettelo on vakuuttava, ja teksti selkeää asiatekstiä, tietenkin joltain osin kirjoittajansa ja erityisesti kohteensa näköinen. Alan ammattilaisena olen tietysti ollut selvillä Talvelan uran käännekohdista. Nuorena koulupoikana ensin jääkärinoppiin Saksaan, nuorelle miehelle kovin vaativia tehtäviä sisällissodassa, osallistuminen ns. Aunuksen ja Vienan retkiin johtajana, tehtäviä nuoren, vastaitsenäistyneen Suomen armeijassa, pistäytymisestä diplomatian puolelle, useat vuodet Suomen metsäteollisuuden puolella. Mannerheimin luottomiehenä hän sai vastuullisen johtamistehtävän Tolvajärven taisteluissa aivan Talvisodan alussa. Mannerheim arvosti häntä niin, että hän nimitti Talvelan maailmansodan sytyttyä yhdysmiehekseen Saksan päämajaan. Hän oli rintamakomentajana Jatkosodassa ja jälleen siviilitöissä. Entinen kiistakumppani Urho Kekkonenkin lämpeni niin häneen uralleen, että hän nimitti Talvelan jalkaväenkenraaliksi vuonna 1966, edellä oli arvoasteikossa enää vain kulloinenkin Puolustusvoimain komentaja.
Sisällissodan aika
Antti Tuuri on kiitettävällä tavalla selvittänyt Paavo Talvelan vaiheita. Huomiotani kiinnitti ensiksi Talvelan tietty levottomuus, joka sai hänet näin kirjoituspöydän takaa katsottuna uhkarohkeisiinkin tekoihin. Ensinnäkin suoritettuaan keskikoulun Helsingin suomalaisessa lyseossa hän pestautui 16-vuotiaana koulupoikana norjalaiseen laivaan, joka seilasi Kap Hornin ympäri Australiaan ja takaisin. Sen jälkeen hän aloitti Suomen liikemiesten kauppaopiston, jonka talousmaantiedon opettaja, tunnettu aktivisti Elmo Kaila sai hänet talvella 1916 liittymään Jääkäripataljoona 27:ään. Siinä koulutettiin miehiä Saksassa Suomen vapaustaistelua varten. Matka helmikuun lopulla oli täynnä seikkailua, Lapualta etappitietä Kauhavalle ja Alahärmään, Jepualle ja Pohjanlahden rannalle Monäsiin ja luotsituvalle, jossa oli jo muitakin lähtijöitä. Sen jälkeen hiihdettiin noin sata kilometriä Ruotsin puolelle erittäin ankarissa olosuhteissa.
Suomeen hän yritti monta kertaa osallistuakseen venäläisten kohteiden räjäytysyrityksiin. Monien vaiheiden jälkeen hän sai sisällissodan jo alettua suoraan Mannerheimilta käskyn koota satakunta suojeluskuntalaista, joiden johtajana hän helmikuussa 1918 valloitti Kristiinankaupungin. Nimitys luutnantiksi seurasi pian tämän jälkeen. Erinäisten Lounais-Suomessa suoritettujen operaatioiden jälkeen hänestä tuli maaliskuussa kapteeni, syksyllä jo majuri.
Kirjassa esiintyvä Albert Oskar Penttilä oli siinä määrin erikoinen persoona, että minun täytyy hänet tässäkin esitellä, vaikka hänellä ei kokonaisuuden kannalta niin suurta merkitystä ollutkaan. Hän oli myös saanut koulutuksensa Saksassa Jääkäripataljoona 27:ssä, johon hän oli päässyt mukaan 15-vuotiaana valehdeltuaan ikänsä viidellä vuodella. Sisällissodassa hän osallistui hiihtopartioihin, haavoittuikin, osallistui sodan jälkeen Aunuksen retkeen, erosi sitten armeijasta luutnanttina vähän alle 16-vuotiaana. Joulukuussa 1918 hän osallistui Viron armeijan kapteeniksi nimitettynä Viron vapaussotaan, vuonna 1921 hän oli Vienan retkellä. Tämän jälkeen hän pestautui Ranskan muukalaislegioonaan ja sitten Meksikon armeijaan. Sitten hän siirtyi erilaisiin töihin USA:ssa, saapui talvisotaan amerikkalaisen vapaaehtoisjoukon jäsenenä, palveli everstiluutnantin arvolla pataljoonankomentajana Tolvajärvellä. Sen jälkeen hän palasi Yhdysvaltoihin, jossa kuoli vuonna 1957.
Talvelan vaiheisiin kuului tämän jälkeen suomalaisen vapaaehtoisjoukon hyökkäys Aunukseen keväällä 1919 ja kahta vuotta myöhemmin pohjoisemmaksi Vienaan. Molemmissa oli alkanut kansannousu bolševikkeja vastaan, mutta molemmat yritykset kutistuivat aikaa myöten, kun suomalaisetkaan eivät saaneet riittävästi vapaaehtoisjoukkoja kokoon. Mm. Muurmannin radan katkaiseminen ei onnistunut. Kaikki suomalaiset johtajat olivat ennen retkiä eronneet armeijasta, koska näitä retkiä ei poliittisesti arkaluonteisina voitu suorittaa virallisen Suomen johdolla.
Välillä siviilitöihin
Talvela palasi kuitenkin takaisin armeijaan, suoritti Sotakorkeakoulun ja toimi everstiluutnanttina mm. Savon Jääkärirykmentin komentajana Viipurin läänissä. Hänet ylennettiin everstiksi vuonna 1928 jo 31-vuotiaana. Mutta kun tiellä kenraaliksi oli edellä useita häntä vanhempia everstejä, siirtyi hän vuonna 1929 vähäksi aikaa Suomi-Filmin johtotehtäviin. Kolme vuotta myöhemmin hän tuli Oy Alkoholiliike AB:n palvelukseen organisoiden sen myymälätoimintaa. Huhtikuussa 1932 kieltolaki oli loppunut, ja alkoholin myynti oli jotenkin järjesteltävä. Vuonna 1937 hänestä tuli Suomen selluloosayhdistyksen apulaisjohtaja, jonka tehtäväksi tuli organisoida selluloosatehtaiden myyntiä ulkomaille, mm. Yhdysvaltoihin. Tässä vaiheessa hänestä tuli myös Mannerheimin johtaman puolustusneuvoston jäsen, eli verkostoituminen ja edellisissä tehtävissä onnistunut toiminta toivat todella vaikutusvaltaisen aseman. Helmikuussa 1939 hän palkkasi itselleen sihteeriksi varsin meritoituneen Brita Andersénin, jolla oli merkitystä myöhemminkin hänen elämässään. Tästä sitten myöhemmin.
Talvisodan, Välirauhan ja Jatkosodan aika
Talvisodan edellä Talvelan ja Mannerheimin välit lähenivät erityisesti ulkomailta toivottujen asehankintojen puitteissa. Varsinainen luottomies hänestä tuli sen jälkeen, kun vahvat venäläisjoukot torjuttiin Tolvajärven taistelussa Joensuun tasalla, mutta Venäjän puolella. Hyökkääjä suunnitteli iskua Suomen sisäosiin, ja olisi onnistuessaan pahasti raunioittanut puolustusta. Tässä vaiheessa Talvela ylennettiin kenraalimajuriksi. Taistelusta on kirjoitettu eri teoksissa paljon ja yksityiskohtaisesti, mutta tässä yhteenvedossa täytyy valitettavasti vain viitata niihin.
Ns. Välirauhan aikana tärkeät tehtävät odottivat, mm. hän joutui organisoimaan Petsamon liikenteen, eli suomalaisten teollisuustuotteiden viennin siellä olevan sulana pysyneen sataman kautta. Perustettiin valtioenemmistöinen yhtiö Pohjolan Liikenne Oy, jonka kuorma-autojen ja myös kuljettajien ja turvallisuusmiesten määrä nousi yllättävän suureksi. Tämä vaihe kirjassa kerrotaan melkein mielikuvituksellisin tarinoin kuvaten järjestäytyneen rikollisuuden yrityksistä hyötyä mm. kahvikuljetuksista, joita hoidettiin Petsamosta palaavilla autoilla.
Luvussa Kohti uutta sotaa Tuuri luo yleiskuvan poliittisen tilanteen kehittymisestä ja mm. Neuvostoliiton tekemistä valloituksista Baltiassa, ns. Ribbentrop-Molotov -sopimuksesta ja Saksan aloittamasta sodasta syyskuun alussa 1939. Suomen oli valittava puolensa. Usko Saksan menestykseen oli vahva, ja Saksastahan riippui mm. elintarvikehuolto Itämeren kautta. Talvelasta tuli nyt Mannerheimin yhdysmies Berliinin suuntaan: hän sai aluksi yhteyden korkeisiin upseereihin, ja lopulta valtakunnanmarsalkka Göringiin, Saksan kakkosmieheen. Tätä kautta Suomi sai lohduttavia viestejä, joita toi Suomeen myös saksalaisten yhdysmies everstiluutnantti Veltjens.
Täytyy ihailla Antti Tuurin taitoja, kun hän pystyi runsaasta materiaalista seulomaan jatkosodasta perusteellisen esityksen, josta voisivat hyötyä vaikka millaiset sotahistorian kirjoittajat ja harrastajat hyvänsä. On tietysti huomattava, ettei Tuurikaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä: hänen aikanaan kirjoittamansa Talvisota sai runsaasti tunnustusta, ja filmatisoitiin myös. Lisäksi hän on eri tavoin palannut romaaneissaan sodan vaiheisiin.
Jatkosodan alkaessa Paavo Talvela nimitettiin Laatokan pohjoispuolella hyökänneen VI armeijakunnan komentajaksi. Tämän yhtymän eteneminen aina Syvärille saakka on esitetty perusteellisesti. Mutta tekstissä on paljon muutakin, mm. korkeimman päällystön keskuudessa esiintynyttä kademieltä ja joidenkin upseerien suoranaista epäpätevyyttäkin sotilasarvosta riippumatta. Tarkoitus oli ylittää Syväri, ja yhdistää voimat kohtaamalla saksalaiset Leningradin itäpuolella. Saksalaisten voimat kuitenkin ehtyivät, ja suomalaistenkin tunkeutuminen Syvärin yli jäi vähäiseksi.
Mannerheimin edustajana Saksassa
Minun kannaltani kaikkein mielenkiitoisin vaihe alkoi vuonna 1942, tarkoitan Talvelan toimintaa Saksassa. Tämä oli ollut minulle vain ohuesti pääpiirteitten osalta tuttua. Asemasodan alkaessa Mannerheim nimitti Talvelan edustajakseen Hitlerin päämajaan. Aikaisemmin siellä olivat olleet ensin kenraali Öhquist ja hänen jälkeensä kenraali Heinrichs, mutta kumpikaan ei saanut Mannerheimin mielestä riittävästi tietoja hänelle välitettäväksi. Kovin paljon niitä ei ensin saanut Talvelakaan, joka toki onnistui luomaan hyviä kontakteja. Hän ilmoittautui helmikuussa eräille aivan ylimmille komentajille, ja oli puhumassa jollain kurssillakin.
Mutta sitten tahti muuttui. Hän pyysi käydä myös Leningradin rintamalla, jonne hänet kuljetettiin lentokoneella. Saavuttiin mm. Tsarskoje Seloon, keisarien kesäkaupunkiin noin 25 kilometrin päähän Leningradista. Tarkoitus oli tähystää alueen puistosta ammuntaa kohti Leningradia, mutta huono sää oli esteenä. Alueen palatseihin toki tutustuttiin, ja paluumatkalla myös Pietarhoviin. Takaisin Saksaan palattiin Narvan ja Pihkovan kautta. Matkan jälkeen itse Hitler otti hänet vastaan, ja keskustelua kesti viisikymmentä minuuttia. Matkan jälkeen hän lensi Suomeen, tapasi Mannerheimin, kenraaleita ja presidentti Risto Rytin. Palattuaan Saksaan hän tapasi mm. SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin sekä kenraali Jodlin. Hän vieraili myös Ukrainassa ja Krimillä, monissa muissakin paikoissa, joiden luetteleminen ei tässä yhteydessä kuitenkaan ole keskeistä. Hän kuului myös seurueeseen, joka lensi kesäkuussa 1942 Hitlerin mukana onnittelemaan Mannerheimiä tämän 75. syntymäpäivänä Immolan lentokentälle Imatralla. Mannerheim teki vastavierailun kesäkuun 26.-27. päivinä.
Talvelan toiminta Saksassa ja Tuurin asiantuntevat selostukset antavat hyvän kuvan sodan loppuvaiheista. Talvela sukkuloi lentokoneen kyydissä milloin Leningradin rintamalla, Ukrainassa ja Kaukasuksella, jossa hänelle esiteltiin myös siellä taistelleen suomalaisen SS-joukon tilannetta. Aina välillä pistäydyttiin Suomessa, ja taas pian Berliinissä. Talvela näytti saavan kaikkialla ajankohtaista tietoa, josta hänen aina välillä piti käydä raportoimassa Mannerheimille, joskus myös presidentti Rytille ja pääministeri Linkomiehelle. Varsin salamyhkäinen oli Mannerheimin käynti parantelemassa sairauksiaan Sveitsissä. Lento tapahtui Berliinin kautta, ja Talvelalla oli täysi työ saada se tapahtumaan niin, etteivät saksalaiset olisi päässeet siitä selville. Vain yksi majuri vihittiin salaisuuteen, jotta lentokoneen tulo ja lähtö jatkolennolle sujuisi sujuvasti. Saman luvun tekstiä seuraten saa hyvän käsityksen sotaonnen kääntymisestä, Stalingradin ym. tappioista, liittoutuneiden maihinnousuista Italiaan ja Mussolinin kaatumisesta. Sotaonni alkoi kääntyä.
Jatkosodan loppuvaiheet
Sotatapahtumien kääntyessä Talvela siirtyi taas Itä-Karjalan rintamalle helmikuun 1944 lopussa. Hänestä tuli II Armeijakunnan komentaja Maaselän kannaksella. Armeijakunnan puolustuslohko ulottui Seesjärvestä Äänisen pohjoispäähän, lohkon pituus oli 150 kilometriä. Tätä koskevassa luvussa selvitetään Talvelan muistiinpanoihin tukeutuen perääntymistaisteluja keväällä ja kesällä 1944. Perääntyminen oli välttämätöntä, jotta yksiköt eivät joutuisi mottiin sitä mukaa kun venäläiset onnistuivat työntämään eteläisempiä rintamanosia taaksepäin. Puolustautumista vaikeutti se, että osa joukoista piti siirtää pahimmassa hyökkäyskohdassa olevien Kannaksen joukkojen tueksi. Tuurin tekstistä välittyy taas ylempien komentajien välisiä hankauksia, jopa joidenkin upseerien epävarmuuttakin.
Heinäkuussa 1944 Mannerheim siirsi Talvelan jälleen edustajakseen Saksaan, jossa tämän tuli seurata maailmansodan viimeisiä vaiheita. Mannerheim tarvitsi selkeitä tietoja tapahtumista. Talvela raportoikin tilanteesta melkein päivittäin, aina vaan synkkenevin tiedoin. Syyskuun 9. päivänä 1944 hän lensi kotimatkallaan Tukholmaan, jossa vietti muutaman päivän hotelli Reisenissa Skanssenilla. Vasta 70 vuotta myöhemmin selvisi, mitä silloin tapahtui. Talvela tapasi selluloosayhdistyksen ajoilta tutun sihteerinsä Brita Andersénin, jonka aviomies oli kaatunut vuosia aikaisemmin, Nyt hän oli solmimassa avioliittoa perheelleen tutun Carl Gustaf Boёthiuksen kanssa. Mutta juuri tätä ennen Talvela saapui Tukholmaan. Noiden hotelli Reisenin päivien salaisuus paljastui vasta 70 vuotta myöhemmin, kun ruotsalainen journalisti ja kirjailija Gunilla Boёthius sai kuulla, kuka hänen todellinen isänsä oli. Tapahtuma varmistui DNA-tutkimuksissa. Sinänsä tapahtuma ei ollut ainutlaatuinen, olihan Mannerheimin oikeana kätenä toimineella päämajoitusmestarilla, kenraaliluutnantti Airollakin Mikkelissä monivuotinen rakastajatar. Ja mitä kaikkea sitten sota-ajan olosuhteet saivatkaan aikaan muualla armeijassa, olkoot sitten Suomessakin toimijoina suomalaiset, saksalaiset, tai jopa tanskalaiset vapaaehtoisetkin. Jokunen määrä suomalaislapsia sai kantaa venäläisiltä sotavangeiltakin saatuja geenejä.
Viimeiset vuodet
Lokakuussa 1944 Talvela palasi entiseen siviilityöhönsä Suomen Selluloosayhdistyksessä. Tämä hanke kuitenkin kaatui siihen, että yhdysvaltalaiset paperiostajat muistivat, että hän oli ollut yhdysmiehenä Hitlerin päämajassa. Jatkoa ei syntynyt myöskään Pohjolan Liikenteessä. Pelko Neuvostoliiton miehityksestä aiheutti sen, että hän toimitti vaimonsa ja tyttärensä Ruotsiin. Sen verran varpaillaan oltiin, että hänellä ja hänen pojallaan Martilla oli koko ajan reput pakattuina ja aseet käsillä mahdollista nopeaa lähtöä varten. Kommunistien johtama Valtiollinen poliisi seurasi tarkkaan hänen tekemisiään. Niinpä hän lähti liikemieheksi Brasiliaan ja Argentiinaan, jossa hän teki kauppoja suomalaisten yritysten lukuun. Aivan 1940-luvun lopussa hän uskalsi jälleen palata Suomeen, jossa toimi pitkään Suomen paperin- ja kartonginjalostajain yhdistyksen Convertan toimitusjohtajana. Hän asettui kokoomuksen ehdokkaaksi vuoden 1953 kunnallisvaaleissa Helsingissä ja tuli valituksi, samoin seuraavissa vaaleissa. Siirryttyään eläkkeelle hän oli edelleen aktiivisesti mukana hänelle tärkeissä hankkeissa. Presidentti Urho Kekkonen ylensi hänet jalkaväenkenraaliksi vuonna 1966. Kahden aivoinfarktin jälkeen tahti hiljeni. Kuolema saapui vihdoin vuonna 1973.
Antti Tuuri on kiitettävällä tavalla selvittänyt Paavo Talvelan vaiheita. Huomiotani kiinnitti ensiksi Talvelan tietty levottomuus, joka sai hänet näin kirjoituspöydän takaa katsottuna uhkarohkeisiinkin tekoihin. Ensinnäkin suoritettuaan keskikoulun Helsingin suomalaisessa lyseossa hän pestautui 16-vuotiaana koulupoikana norjalaiseen laivaan, joka seilasi Kap Hornin ympäri Australiaan ja takaisin. Sen jälkeen hän aloitti Suomen liikemiesten kauppaopiston, jonka talousmaantiedon opettaja, tunnettu aktivisti Elmo Kaila sai hänet talvella 1916 liittymään Jääkäripataljoona 27:ään. Siinä koulutettiin miehiä Saksassa Suomen vapaustaistelua varten. Matka helmikuun lopulla oli täynnä seikkailua, Lapualta etappitietä Kauhavalle ja Alahärmään, Jepualle ja Pohjanlahden rannalle Monäsiin ja luotsituvalle, jossa oli jo muitakin lähtijöitä. Sen jälkeen hiihdettiin noin sata kilometriä Ruotsin puolelle erittäin ankarissa olosuhteissa.
Suomeen hän yritti monta kertaa osallistuakseen venäläisten kohteiden räjäytysyrityksiin. Monien vaiheiden jälkeen hän sai sisällissodan jo alettua suoraan Mannerheimilta käskyn koota satakunta suojeluskuntalaista, joiden johtajana hän helmikuussa 1918 valloitti Kristiinankaupungin. Nimitys luutnantiksi seurasi pian tämän jälkeen. Erinäisten Lounais-Suomessa suoritettujen operaatioiden jälkeen hänestä tuli maaliskuussa kapteeni, syksyllä jo majuri.
Kirjassa esiintyvä Albert Oskar Penttilä oli siinä määrin erikoinen persoona, että minun täytyy hänet tässäkin esitellä, vaikka hänellä ei kokonaisuuden kannalta niin suurta merkitystä ollutkaan. Hän oli myös saanut koulutuksensa Saksassa Jääkäripataljoona 27:ssä, johon hän oli päässyt mukaan 15-vuotiaana valehdeltuaan ikänsä viidellä vuodella. Sisällissodassa hän osallistui hiihtopartioihin, haavoittuikin, osallistui sodan jälkeen Aunuksen retkeen, erosi sitten armeijasta luutnanttina vähän alle 16-vuotiaana. Joulukuussa 1918 hän osallistui Viron armeijan kapteeniksi nimitettynä Viron vapaussotaan, vuonna 1921 hän oli Vienan retkellä. Tämän jälkeen hän pestautui Ranskan muukalaislegioonaan ja sitten Meksikon armeijaan. Sitten hän siirtyi erilaisiin töihin USA:ssa, saapui talvisotaan amerikkalaisen vapaaehtoisjoukon jäsenenä, palveli everstiluutnantin arvolla pataljoonankomentajana Tolvajärvellä. Sen jälkeen hän palasi Yhdysvaltoihin, jossa kuoli vuonna 1957.
Talvelan vaiheisiin kuului tämän jälkeen suomalaisen vapaaehtoisjoukon hyökkäys Aunukseen keväällä 1919 ja kahta vuotta myöhemmin pohjoisemmaksi Vienaan. Molemmissa oli alkanut kansannousu bolševikkeja vastaan, mutta molemmat yritykset kutistuivat aikaa myöten, kun suomalaisetkaan eivät saaneet riittävästi vapaaehtoisjoukkoja kokoon. Mm. Muurmannin radan katkaiseminen ei onnistunut. Kaikki suomalaiset johtajat olivat ennen retkiä eronneet armeijasta, koska näitä retkiä ei poliittisesti arkaluonteisina voitu suorittaa virallisen Suomen johdolla.
Välillä siviilitöihin
Talvela palasi kuitenkin takaisin armeijaan, suoritti Sotakorkeakoulun ja toimi everstiluutnanttina mm. Savon Jääkärirykmentin komentajana Viipurin läänissä. Hänet ylennettiin everstiksi vuonna 1928 jo 31-vuotiaana. Mutta kun tiellä kenraaliksi oli edellä useita häntä vanhempia everstejä, siirtyi hän vuonna 1929 vähäksi aikaa Suomi-Filmin johtotehtäviin. Kolme vuotta myöhemmin hän tuli Oy Alkoholiliike AB:n palvelukseen organisoiden sen myymälätoimintaa. Huhtikuussa 1932 kieltolaki oli loppunut, ja alkoholin myynti oli jotenkin järjesteltävä. Vuonna 1937 hänestä tuli Suomen selluloosayhdistyksen apulaisjohtaja, jonka tehtäväksi tuli organisoida selluloosatehtaiden myyntiä ulkomaille, mm. Yhdysvaltoihin. Tässä vaiheessa hänestä tuli myös Mannerheimin johtaman puolustusneuvoston jäsen, eli verkostoituminen ja edellisissä tehtävissä onnistunut toiminta toivat todella vaikutusvaltaisen aseman. Helmikuussa 1939 hän palkkasi itselleen sihteeriksi varsin meritoituneen Brita Andersénin, jolla oli merkitystä myöhemminkin hänen elämässään. Tästä sitten myöhemmin.
Talvisodan, Välirauhan ja Jatkosodan aika
Talvisodan edellä Talvelan ja Mannerheimin välit lähenivät erityisesti ulkomailta toivottujen asehankintojen puitteissa. Varsinainen luottomies hänestä tuli sen jälkeen, kun vahvat venäläisjoukot torjuttiin Tolvajärven taistelussa Joensuun tasalla, mutta Venäjän puolella. Hyökkääjä suunnitteli iskua Suomen sisäosiin, ja olisi onnistuessaan pahasti raunioittanut puolustusta. Tässä vaiheessa Talvela ylennettiin kenraalimajuriksi. Taistelusta on kirjoitettu eri teoksissa paljon ja yksityiskohtaisesti, mutta tässä yhteenvedossa täytyy valitettavasti vain viitata niihin.
Ns. Välirauhan aikana tärkeät tehtävät odottivat, mm. hän joutui organisoimaan Petsamon liikenteen, eli suomalaisten teollisuustuotteiden viennin siellä olevan sulana pysyneen sataman kautta. Perustettiin valtioenemmistöinen yhtiö Pohjolan Liikenne Oy, jonka kuorma-autojen ja myös kuljettajien ja turvallisuusmiesten määrä nousi yllättävän suureksi. Tämä vaihe kirjassa kerrotaan melkein mielikuvituksellisin tarinoin kuvaten järjestäytyneen rikollisuuden yrityksistä hyötyä mm. kahvikuljetuksista, joita hoidettiin Petsamosta palaavilla autoilla.
Luvussa Kohti uutta sotaa Tuuri luo yleiskuvan poliittisen tilanteen kehittymisestä ja mm. Neuvostoliiton tekemistä valloituksista Baltiassa, ns. Ribbentrop-Molotov -sopimuksesta ja Saksan aloittamasta sodasta syyskuun alussa 1939. Suomen oli valittava puolensa. Usko Saksan menestykseen oli vahva, ja Saksastahan riippui mm. elintarvikehuolto Itämeren kautta. Talvelasta tuli nyt Mannerheimin yhdysmies Berliinin suuntaan: hän sai aluksi yhteyden korkeisiin upseereihin, ja lopulta valtakunnanmarsalkka Göringiin, Saksan kakkosmieheen. Tätä kautta Suomi sai lohduttavia viestejä, joita toi Suomeen myös saksalaisten yhdysmies everstiluutnantti Veltjens.
Täytyy ihailla Antti Tuurin taitoja, kun hän pystyi runsaasta materiaalista seulomaan jatkosodasta perusteellisen esityksen, josta voisivat hyötyä vaikka millaiset sotahistorian kirjoittajat ja harrastajat hyvänsä. On tietysti huomattava, ettei Tuurikaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä: hänen aikanaan kirjoittamansa Talvisota sai runsaasti tunnustusta, ja filmatisoitiin myös. Lisäksi hän on eri tavoin palannut romaaneissaan sodan vaiheisiin.
Jatkosodan alkaessa Paavo Talvela nimitettiin Laatokan pohjoispuolella hyökänneen VI armeijakunnan komentajaksi. Tämän yhtymän eteneminen aina Syvärille saakka on esitetty perusteellisesti. Mutta tekstissä on paljon muutakin, mm. korkeimman päällystön keskuudessa esiintynyttä kademieltä ja joidenkin upseerien suoranaista epäpätevyyttäkin sotilasarvosta riippumatta. Tarkoitus oli ylittää Syväri, ja yhdistää voimat kohtaamalla saksalaiset Leningradin itäpuolella. Saksalaisten voimat kuitenkin ehtyivät, ja suomalaistenkin tunkeutuminen Syvärin yli jäi vähäiseksi.
Mannerheimin edustajana Saksassa
Minun kannaltani kaikkein mielenkiitoisin vaihe alkoi vuonna 1942, tarkoitan Talvelan toimintaa Saksassa. Tämä oli ollut minulle vain ohuesti pääpiirteitten osalta tuttua. Asemasodan alkaessa Mannerheim nimitti Talvelan edustajakseen Hitlerin päämajaan. Aikaisemmin siellä olivat olleet ensin kenraali Öhquist ja hänen jälkeensä kenraali Heinrichs, mutta kumpikaan ei saanut Mannerheimin mielestä riittävästi tietoja hänelle välitettäväksi. Kovin paljon niitä ei ensin saanut Talvelakaan, joka toki onnistui luomaan hyviä kontakteja. Hän ilmoittautui helmikuussa eräille aivan ylimmille komentajille, ja oli puhumassa jollain kurssillakin.
Mutta sitten tahti muuttui. Hän pyysi käydä myös Leningradin rintamalla, jonne hänet kuljetettiin lentokoneella. Saavuttiin mm. Tsarskoje Seloon, keisarien kesäkaupunkiin noin 25 kilometrin päähän Leningradista. Tarkoitus oli tähystää alueen puistosta ammuntaa kohti Leningradia, mutta huono sää oli esteenä. Alueen palatseihin toki tutustuttiin, ja paluumatkalla myös Pietarhoviin. Takaisin Saksaan palattiin Narvan ja Pihkovan kautta. Matkan jälkeen itse Hitler otti hänet vastaan, ja keskustelua kesti viisikymmentä minuuttia. Matkan jälkeen hän lensi Suomeen, tapasi Mannerheimin, kenraaleita ja presidentti Risto Rytin. Palattuaan Saksaan hän tapasi mm. SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin sekä kenraali Jodlin. Hän vieraili myös Ukrainassa ja Krimillä, monissa muissakin paikoissa, joiden luetteleminen ei tässä yhteydessä kuitenkaan ole keskeistä. Hän kuului myös seurueeseen, joka lensi kesäkuussa 1942 Hitlerin mukana onnittelemaan Mannerheimiä tämän 75. syntymäpäivänä Immolan lentokentälle Imatralla. Mannerheim teki vastavierailun kesäkuun 26.-27. päivinä.
Talvelan toiminta Saksassa ja Tuurin asiantuntevat selostukset antavat hyvän kuvan sodan loppuvaiheista. Talvela sukkuloi lentokoneen kyydissä milloin Leningradin rintamalla, Ukrainassa ja Kaukasuksella, jossa hänelle esiteltiin myös siellä taistelleen suomalaisen SS-joukon tilannetta. Aina välillä pistäydyttiin Suomessa, ja taas pian Berliinissä. Talvela näytti saavan kaikkialla ajankohtaista tietoa, josta hänen aina välillä piti käydä raportoimassa Mannerheimille, joskus myös presidentti Rytille ja pääministeri Linkomiehelle. Varsin salamyhkäinen oli Mannerheimin käynti parantelemassa sairauksiaan Sveitsissä. Lento tapahtui Berliinin kautta, ja Talvelalla oli täysi työ saada se tapahtumaan niin, etteivät saksalaiset olisi päässeet siitä selville. Vain yksi majuri vihittiin salaisuuteen, jotta lentokoneen tulo ja lähtö jatkolennolle sujuisi sujuvasti. Saman luvun tekstiä seuraten saa hyvän käsityksen sotaonnen kääntymisestä, Stalingradin ym. tappioista, liittoutuneiden maihinnousuista Italiaan ja Mussolinin kaatumisesta. Sotaonni alkoi kääntyä.
Jatkosodan loppuvaiheet
Sotatapahtumien kääntyessä Talvela siirtyi taas Itä-Karjalan rintamalle helmikuun 1944 lopussa. Hänestä tuli II Armeijakunnan komentaja Maaselän kannaksella. Armeijakunnan puolustuslohko ulottui Seesjärvestä Äänisen pohjoispäähän, lohkon pituus oli 150 kilometriä. Tätä koskevassa luvussa selvitetään Talvelan muistiinpanoihin tukeutuen perääntymistaisteluja keväällä ja kesällä 1944. Perääntyminen oli välttämätöntä, jotta yksiköt eivät joutuisi mottiin sitä mukaa kun venäläiset onnistuivat työntämään eteläisempiä rintamanosia taaksepäin. Puolustautumista vaikeutti se, että osa joukoista piti siirtää pahimmassa hyökkäyskohdassa olevien Kannaksen joukkojen tueksi. Tuurin tekstistä välittyy taas ylempien komentajien välisiä hankauksia, jopa joidenkin upseerien epävarmuuttakin.
Heinäkuussa 1944 Mannerheim siirsi Talvelan jälleen edustajakseen Saksaan, jossa tämän tuli seurata maailmansodan viimeisiä vaiheita. Mannerheim tarvitsi selkeitä tietoja tapahtumista. Talvela raportoikin tilanteesta melkein päivittäin, aina vaan synkkenevin tiedoin. Syyskuun 9. päivänä 1944 hän lensi kotimatkallaan Tukholmaan, jossa vietti muutaman päivän hotelli Reisenissa Skanssenilla. Vasta 70 vuotta myöhemmin selvisi, mitä silloin tapahtui. Talvela tapasi selluloosayhdistyksen ajoilta tutun sihteerinsä Brita Andersénin, jonka aviomies oli kaatunut vuosia aikaisemmin, Nyt hän oli solmimassa avioliittoa perheelleen tutun Carl Gustaf Boёthiuksen kanssa. Mutta juuri tätä ennen Talvela saapui Tukholmaan. Noiden hotelli Reisenin päivien salaisuus paljastui vasta 70 vuotta myöhemmin, kun ruotsalainen journalisti ja kirjailija Gunilla Boёthius sai kuulla, kuka hänen todellinen isänsä oli. Tapahtuma varmistui DNA-tutkimuksissa. Sinänsä tapahtuma ei ollut ainutlaatuinen, olihan Mannerheimin oikeana kätenä toimineella päämajoitusmestarilla, kenraaliluutnantti Airollakin Mikkelissä monivuotinen rakastajatar. Ja mitä kaikkea sitten sota-ajan olosuhteet saivatkaan aikaan muualla armeijassa, olkoot sitten Suomessakin toimijoina suomalaiset, saksalaiset, tai jopa tanskalaiset vapaaehtoisetkin. Jokunen määrä suomalaislapsia sai kantaa venäläisiltä sotavangeiltakin saatuja geenejä.
Viimeiset vuodet
Lokakuussa 1944 Talvela palasi entiseen siviilityöhönsä Suomen Selluloosayhdistyksessä. Tämä hanke kuitenkin kaatui siihen, että yhdysvaltalaiset paperiostajat muistivat, että hän oli ollut yhdysmiehenä Hitlerin päämajassa. Jatkoa ei syntynyt myöskään Pohjolan Liikenteessä. Pelko Neuvostoliiton miehityksestä aiheutti sen, että hän toimitti vaimonsa ja tyttärensä Ruotsiin. Sen verran varpaillaan oltiin, että hänellä ja hänen pojallaan Martilla oli koko ajan reput pakattuina ja aseet käsillä mahdollista nopeaa lähtöä varten. Kommunistien johtama Valtiollinen poliisi seurasi tarkkaan hänen tekemisiään. Niinpä hän lähti liikemieheksi Brasiliaan ja Argentiinaan, jossa hän teki kauppoja suomalaisten yritysten lukuun. Aivan 1940-luvun lopussa hän uskalsi jälleen palata Suomeen, jossa toimi pitkään Suomen paperin- ja kartonginjalostajain yhdistyksen Convertan toimitusjohtajana. Hän asettui kokoomuksen ehdokkaaksi vuoden 1953 kunnallisvaaleissa Helsingissä ja tuli valituksi, samoin seuraavissa vaaleissa. Siirryttyään eläkkeelle hän oli edelleen aktiivisesti mukana hänelle tärkeissä hankkeissa. Presidentti Urho Kekkonen ylensi hänet jalkaväenkenraaliksi vuonna 1966. Kahden aivoinfarktin jälkeen tahti hiljeni. Kuolema saapui vihdoin vuonna 1973.
6. (100) Terveisiä Lahden Joulukylästä !
Joulukylä avattiin tänä vuonna normaaliaikaan, mutta talven tuntua sinne ei saatu ennen joulunpyhiä. Komean portin takana oli myynnissä kuusia, ja entiseen tapaan pikkumökkejäkin oli runsaasti. Tavarat olivat tavanomaisia, paljon oli omin käsin kudottuja villatuotteita, mutta myös muita käsityöläismestareiden tuotteita, erityisesti kynttilöitä. Kyllä niistä jokainen jotain pientä lahjatavaraa löysi.
Seimen rakentamiseen oli paneuduttu huolella, tallinäkymä tuntui hyvin tutulta ja todelliselta.
5. (99) Kaikenlaisia 50-vuotispäiviä
Jouluaattona vuonna 1971 lopetin tupakanpolton. Se ei ollut mitenkään helppo ratkaisu, siksi muistankin tuon päivänmäärän ikuisesti. Nikotiinihan on aivan oikea huume, tosin siitä kaikkein miedoimmasta päästä. Voi vain kuvitella millaisia vierotusoireita on oikeilla huumeaddikteilla, kun se tupakoinnistakin luopuminen on kaikille niinkin vaikeaa, ei yksin minulle. Minun kohdallani auttoi kyllä ainakin hieman se, että jatkuvat lievät keuhkoputken tulehdukset kiusasivat.
Tupakoinnin aloittaminen tapahtui lukiovuosina siitä samasta syystä kuin useimmilla muillakin. Halusin tunnustusta, pääsyä joukkoon, päteä jollakin uudella tavalla. Siihen aikaan koulussamme oli tunnin ruokatauko, joten siinä ajassa ehti helposti lähibaariin, jossa saattoi tavata omia luokkatovereita tai mikä vieläkin mieluisampaa, vuotta tai paria vanhempia. Jonkinlaista verkostoitumista siis, vaikkakaan ei niitä kaikkein suositeltavimpia tapoja.
Tupakoinnille suosiollinen ilmapiiri näkyi kaikkialla, mainoksissa ratsastivat kaikenlaiset Marlboro-miehet, cowboyt, seuranaan tietysti viehättäviä naisia. Tuhkakuppeja oli kaikkialla, jopa opettajainhuoneissakin poltettiin, ainakin siellä miestenpuolella suuren huoneen toisessa päässä. Vanhat sodan käyneet kersantit suorastaan kehottivat asevelvollisia tupakoimaan kirjallisissa kokeissa, se kuulemma selvitti päätä!
Jotain parempaa oli saatava elämään, jotta voisin luopua turmiolliseksi tavaksi jo tulleesta tottumuksestani. Olin rakastunut, ja papin pakeille marssimme helmikuussa 1962. Siitä alkoi viisivuotinen ”raitis kausi”. Mutta se katkesi eräänä kesäkuisena yönä, ei parempaa ja huonompaa kuin Kalastajatorpalla Helsingissä. Siihen aikaan Vakuutusyhtiöiden tiedotuskeskus ei tyytynyt pelkästään kustantamaan alan kirjallisuutta, se esiintyi aktiivisesti ulospäin, jopa oppikoulut otettiin huomioon. Kesäkuussa 1967 olin sen historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtoreille järjestämällä kurssilla Säästöpankkiopistolla jossain siellä Kehäkolmosen länsipäässä. Rahaa heillä näytti olevan, viikon mittaan pidettiin illanviettoja, joihin osallistui merkittäviä trubaduureja, jonain vuonna peräti Tapio Rautavaarakin. Keskuksen johtaja Erkki Seitovirta oli myös hankkinut pätevää luennoitsijakaartia.
Viikon huippukohta oli aina vierailu jossakin Helsingin ravintoloista. Meille sattui tutustuminen Kalastajatorppaan, jossa en ennen enkä sen jälkeenkään ole koskaan vieraillut. Siellä tunsimme olevamme jotain, ei pelkkiä lehtoreita. Yökerhossa kahden aikaan yöllä tarjoilijatytöt alkoivat jakaa jonkinlaisessa peltisuojuksessa olevia paksuja sikareita. Monet seurueen jäsenistä sytyttivät sellaisen. Minullekin tulli mieleen, että miltähän sellainen maistuisi, tupakkaa en ollut polttanut viiteen vuoteen. Yö Kalastajatorpalla, kahden aikaan yöllä, moni on siinä vaiheessa tehnyt pahempiakin ratkaisuja. Mutta tätäkin sain sitten katua seuraavat neljä vuotta.
Seuraavalla viikolla ostin yhden kappaleen ns. pikkusikareita jossain baarissa, seuraavalla kaupasta jo kokonaisen rasian. Ja niin se sitten jatkui, vapaa-aikana, ja joskus koulussa opettajainhuoneessakin. Jotain tietä tämä oli valunut oppilaittenkin tietoon, ja parina vuonna sain heiltä ns. kevätlahjaksi puisen sikarilaatikon kauniisti rusetilla somistettuna. Heistä se oli varmaan hirmuisen hauskaa.
Vähitellen haittapuolet tulivat näkyviin. Oli sitä lievää keuhkoputken tulehdusta, pitkittynyttä yskää ja hengästymistä hiihtoladuilla ja juoksulenkeillä. Ja kovin turhaltahan tuo kaikki tuntui. Vuonna 1971 matkustimme joulun ajaksi kotiini Nurmoon, suunnittelin kaiken etukäteen niin, että jouluaattona minulla oli rasiassa enää jäljellä vain yksi pikkusikari. Sen poltin ulkona ja päätin, että tässä se nyt sitten on. Kesti kuitenkin viikkoja ja ehkä pari kuukauttakin, ennen kuin kerroin ihmisille, että olen vihdoin lopettanut. Pelkäsin, että taas lankeaisin.
Muutaman päivän päästä lopettamisesta on siis kulunut tasan 50 vuotta. Hiljattain eräs lääkäri sanoi minulle, että se on ollut elämäni paras päätös. Onhan niitä ollut muitakin parhaita, mutta tämä nyt ainakin on antanut minulle lisää elinvuosia, ja nimenomaan ainakin parempia vuosia. Nyt jo uskallan sanoa, että en enää uudelleen aloita.
Jouluaattona vuonna 1971 lopetin tupakanpolton. Se ei ollut mitenkään helppo ratkaisu, siksi muistankin tuon päivänmäärän ikuisesti. Nikotiinihan on aivan oikea huume, tosin siitä kaikkein miedoimmasta päästä. Voi vain kuvitella millaisia vierotusoireita on oikeilla huumeaddikteilla, kun se tupakoinnistakin luopuminen on kaikille niinkin vaikeaa, ei yksin minulle. Minun kohdallani auttoi kyllä ainakin hieman se, että jatkuvat lievät keuhkoputken tulehdukset kiusasivat.
Tupakoinnin aloittaminen tapahtui lukiovuosina siitä samasta syystä kuin useimmilla muillakin. Halusin tunnustusta, pääsyä joukkoon, päteä jollakin uudella tavalla. Siihen aikaan koulussamme oli tunnin ruokatauko, joten siinä ajassa ehti helposti lähibaariin, jossa saattoi tavata omia luokkatovereita tai mikä vieläkin mieluisampaa, vuotta tai paria vanhempia. Jonkinlaista verkostoitumista siis, vaikkakaan ei niitä kaikkein suositeltavimpia tapoja.
Tupakoinnille suosiollinen ilmapiiri näkyi kaikkialla, mainoksissa ratsastivat kaikenlaiset Marlboro-miehet, cowboyt, seuranaan tietysti viehättäviä naisia. Tuhkakuppeja oli kaikkialla, jopa opettajainhuoneissakin poltettiin, ainakin siellä miestenpuolella suuren huoneen toisessa päässä. Vanhat sodan käyneet kersantit suorastaan kehottivat asevelvollisia tupakoimaan kirjallisissa kokeissa, se kuulemma selvitti päätä!
Jotain parempaa oli saatava elämään, jotta voisin luopua turmiolliseksi tavaksi jo tulleesta tottumuksestani. Olin rakastunut, ja papin pakeille marssimme helmikuussa 1962. Siitä alkoi viisivuotinen ”raitis kausi”. Mutta se katkesi eräänä kesäkuisena yönä, ei parempaa ja huonompaa kuin Kalastajatorpalla Helsingissä. Siihen aikaan Vakuutusyhtiöiden tiedotuskeskus ei tyytynyt pelkästään kustantamaan alan kirjallisuutta, se esiintyi aktiivisesti ulospäin, jopa oppikoulut otettiin huomioon. Kesäkuussa 1967 olin sen historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtoreille järjestämällä kurssilla Säästöpankkiopistolla jossain siellä Kehäkolmosen länsipäässä. Rahaa heillä näytti olevan, viikon mittaan pidettiin illanviettoja, joihin osallistui merkittäviä trubaduureja, jonain vuonna peräti Tapio Rautavaarakin. Keskuksen johtaja Erkki Seitovirta oli myös hankkinut pätevää luennoitsijakaartia.
Viikon huippukohta oli aina vierailu jossakin Helsingin ravintoloista. Meille sattui tutustuminen Kalastajatorppaan, jossa en ennen enkä sen jälkeenkään ole koskaan vieraillut. Siellä tunsimme olevamme jotain, ei pelkkiä lehtoreita. Yökerhossa kahden aikaan yöllä tarjoilijatytöt alkoivat jakaa jonkinlaisessa peltisuojuksessa olevia paksuja sikareita. Monet seurueen jäsenistä sytyttivät sellaisen. Minullekin tulli mieleen, että miltähän sellainen maistuisi, tupakkaa en ollut polttanut viiteen vuoteen. Yö Kalastajatorpalla, kahden aikaan yöllä, moni on siinä vaiheessa tehnyt pahempiakin ratkaisuja. Mutta tätäkin sain sitten katua seuraavat neljä vuotta.
Seuraavalla viikolla ostin yhden kappaleen ns. pikkusikareita jossain baarissa, seuraavalla kaupasta jo kokonaisen rasian. Ja niin se sitten jatkui, vapaa-aikana, ja joskus koulussa opettajainhuoneessakin. Jotain tietä tämä oli valunut oppilaittenkin tietoon, ja parina vuonna sain heiltä ns. kevätlahjaksi puisen sikarilaatikon kauniisti rusetilla somistettuna. Heistä se oli varmaan hirmuisen hauskaa.
Vähitellen haittapuolet tulivat näkyviin. Oli sitä lievää keuhkoputken tulehdusta, pitkittynyttä yskää ja hengästymistä hiihtoladuilla ja juoksulenkeillä. Ja kovin turhaltahan tuo kaikki tuntui. Vuonna 1971 matkustimme joulun ajaksi kotiini Nurmoon, suunnittelin kaiken etukäteen niin, että jouluaattona minulla oli rasiassa enää jäljellä vain yksi pikkusikari. Sen poltin ulkona ja päätin, että tässä se nyt sitten on. Kesti kuitenkin viikkoja ja ehkä pari kuukauttakin, ennen kuin kerroin ihmisille, että olen vihdoin lopettanut. Pelkäsin, että taas lankeaisin.
Muutaman päivän päästä lopettamisesta on siis kulunut tasan 50 vuotta. Hiljattain eräs lääkäri sanoi minulle, että se on ollut elämäni paras päätös. Onhan niitä ollut muitakin parhaita, mutta tämä nyt ainakin on antanut minulle lisää elinvuosia, ja nimenomaan ainakin parempia vuosia. Nyt jo uskallan sanoa, että en enää uudelleen aloita.
4. (98) Kaksi jääprinsessaa
Kaksi jääprinsessaa (84 v. ja 20 v.) iltalenkillä Lahden Kisapuistossa 13.12.2021. Molempiin suuntiin luisteltiin ja kaarroksia tehtiin, mumma ei sentään enää yrittänyt vaakaa eikä muitakaan temppuja. Jääkentän ympärys on noin 300 metrin pituinen, se kierrettiin nyt ensimmäisellä kerralla vain viiteen kertaan, nuorempi prinsessa vähän usemmasti.
Mumma aloitti pikkutyttönä lähes 80 vuotta sitten. Omat lapset ja kaikki lapsenlapsetkin tuli opetettua luistelemaan ja hiihtämään, ja siinä samassa sadat esikoululaiset vuosikymmenten varrella. Ensimmäiset luistimet olivat ns. nurmekset, eli hiihtomonoon kiinni ruuvattavat pelkät terät. Vähitellen kaupoista saatiin jo ns. kaunoluistimia, joita kuvassakin on näkyvissä. Moneen kertaan nekin on pitänyt teroittaa Mariankadun suutarinliikkeessä. Pojantyttären luistimet hohtavat vielä runsaasta käytöstä huolimatta valkoisuuttaan.
Käyköön tämä teksti mainoksena elämänikäisen liikunnan puolesta. Nuoruuden ja keski-iän runsas ja säännöllinen liikunta kantaa vielä myöhempinäkin vuosina. Joillakin tuo ns. myöhäisempi keski-ikä työntää varsinaisia vanhuusvuosia tavallista kauemmaksi.
Mumma aloitti pikkutyttönä lähes 80 vuotta sitten. Omat lapset ja kaikki lapsenlapsetkin tuli opetettua luistelemaan ja hiihtämään, ja siinä samassa sadat esikoululaiset vuosikymmenten varrella. Ensimmäiset luistimet olivat ns. nurmekset, eli hiihtomonoon kiinni ruuvattavat pelkät terät. Vähitellen kaupoista saatiin jo ns. kaunoluistimia, joita kuvassakin on näkyvissä. Moneen kertaan nekin on pitänyt teroittaa Mariankadun suutarinliikkeessä. Pojantyttären luistimet hohtavat vielä runsaasta käytöstä huolimatta valkoisuuttaan.
Käyköön tämä teksti mainoksena elämänikäisen liikunnan puolesta. Nuoruuden ja keski-iän runsas ja säännöllinen liikunta kantaa vielä myöhempinäkin vuosina. Joillakin tuo ns. myöhäisempi keski-ikä työntää varsinaisia vanhuusvuosia tavallista kauemmaksi.
3. (97) Odotettu päätös monitoimihävittäjistä
Sanomalehdet ovat näinä päivinä olleet täynnä kertomuksia Lockheed Martinin F-35:n koneiden valinnasta Suomen tuleviksi monitoimihävittäjiksi. Eikä televisiokaan ole jäänyt Pekkaa pahemmaksi. Pettyneitä lausuntoja ei ole täällä kotimaassa paljon kuulunut, muilta tarjoajilta, ja erityisesti Ruotsilta sitä enemmän. Hallituskin oli yksimielinen, vain ministerit Li Anderson ja Hanna Sarkkinen jättivät varauksen käyttökustannusten seuraamisesta. Tämäkin kai tapahtui vain vasemmistoliittoa äänestävien vanhojen änkyräkommunistien rauhoittamiseksi.
ESS:n pääkirjoitustoimittaja Jukka Airo (entinen oppilaani lukiosta) osui jälleen naulan kantaan todetessaan, että tämä on jatkumoa yli 30 vuotta sitten tehdylle Hornet-kaupalle. Suomi tunsi silloin tarvetta asemoitua tätäkin tietä tiukasti läntiseen maailmaan, samoin tehdään nytkin. Ratkaisu oli silloin helppo, niin myös nyt, sillä koneet ovat olleet vertailukoneisiin nähden testeissä selvästi parempia.
Ranskalainen Rafael ja yleiseurooppalainen, lähinnä brittiläinen Eurofighter ovat sinänsä kelpo koneita, mutta tulevia vuosikymmeniä ajatellen jo vanhentuneita. Lisäksi ne on rakennettu lähinnä Ranskan ja Britannian aluepuolustusta varten, joten kumpikaan maa ei helposti sitoutuisi Suomen kanssa laajempaan yhteistyöhön. Amerikkalainen Super Hornet on kyllä hyvä kone, mutta häviää toiselle amerikkalaiselle, eli F-35:lle selvästi. Toiseksi parhaaksi arvioitiin käsittääkseni Ruotsin Saab Gripen E, joka kyllä olisi ollut myös pohjoismaisiin olosuhteisiin sopiva. Mutta Ruotsilla on itsellään puolustettavanaan pitkä Itämeren rantaviiva ja suuret saaret Gotlanti ja Öölanti, jotka ovat juuri venäläistä sotilaskeskittymää Kaliningradia vastapäätä. Sinänsä ratkaisu ei vaikuta muuhun varsin runsaaseen sotilaalliseen yhteistyöhön.
F-35:n ominaisuudet ovat ilman muuta hyvin merkittäviä: on häiveominaisuus, uudenaikaista elektroniikkaa ja yhteydet muihin koneisiin, sekä maa- ja merialueen tukikohtiin. Ja hintakin räätälöitiin Suomelle sopivaksi. Kauppaan liittyy myös teollista yhteistyötä. Aivan merkityksetöntä ei liioin ole konetyypin suosio maailmalla, tai esimerkiksi se, että se on myös Norjan ja Tanskan pääkone. Norjan lentokentät antavat lisäksi Suomen puolustukselle syvyyttä, jolla silläkin saattaa olla merkitystä. Samalla liitytään yhä lujemmin USA:n toimintaan, sen maailman mahtavimpaan sotilasvoimaan. USA näkee myös Suomen tärkeänä läntisenä etuasemana, oli se sitten NATO:n jäsen tai ei.
Puolustusministeri Antti Kaikkonen ja Suomen kenraalit kävivät kuukausikaupalla pientä kuurupiiloa, vaikka jokainenhan tiesi, mihin suuntaan valinta kohdistuu. Kiintoisaa on myös ollut entisen Puolustusvoimain komentajan Jarmo Lindbergin osuus, hänhän ryhtyi heti eläkkeelle siirryttyään joksikin aikaa Lockheed Martinin konsultiksi. Lindberg muuten oli nuorena upseerina ensimmäisten joukossa Hornet-koulutuksessa Yhdysvalloissa, ja lensi yhden koneen Suomeen.
Sanomalehdet ovat näinä päivinä olleet täynnä kertomuksia Lockheed Martinin F-35:n koneiden valinnasta Suomen tuleviksi monitoimihävittäjiksi. Eikä televisiokaan ole jäänyt Pekkaa pahemmaksi. Pettyneitä lausuntoja ei ole täällä kotimaassa paljon kuulunut, muilta tarjoajilta, ja erityisesti Ruotsilta sitä enemmän. Hallituskin oli yksimielinen, vain ministerit Li Anderson ja Hanna Sarkkinen jättivät varauksen käyttökustannusten seuraamisesta. Tämäkin kai tapahtui vain vasemmistoliittoa äänestävien vanhojen änkyräkommunistien rauhoittamiseksi.
ESS:n pääkirjoitustoimittaja Jukka Airo (entinen oppilaani lukiosta) osui jälleen naulan kantaan todetessaan, että tämä on jatkumoa yli 30 vuotta sitten tehdylle Hornet-kaupalle. Suomi tunsi silloin tarvetta asemoitua tätäkin tietä tiukasti läntiseen maailmaan, samoin tehdään nytkin. Ratkaisu oli silloin helppo, niin myös nyt, sillä koneet ovat olleet vertailukoneisiin nähden testeissä selvästi parempia.
Ranskalainen Rafael ja yleiseurooppalainen, lähinnä brittiläinen Eurofighter ovat sinänsä kelpo koneita, mutta tulevia vuosikymmeniä ajatellen jo vanhentuneita. Lisäksi ne on rakennettu lähinnä Ranskan ja Britannian aluepuolustusta varten, joten kumpikaan maa ei helposti sitoutuisi Suomen kanssa laajempaan yhteistyöhön. Amerikkalainen Super Hornet on kyllä hyvä kone, mutta häviää toiselle amerikkalaiselle, eli F-35:lle selvästi. Toiseksi parhaaksi arvioitiin käsittääkseni Ruotsin Saab Gripen E, joka kyllä olisi ollut myös pohjoismaisiin olosuhteisiin sopiva. Mutta Ruotsilla on itsellään puolustettavanaan pitkä Itämeren rantaviiva ja suuret saaret Gotlanti ja Öölanti, jotka ovat juuri venäläistä sotilaskeskittymää Kaliningradia vastapäätä. Sinänsä ratkaisu ei vaikuta muuhun varsin runsaaseen sotilaalliseen yhteistyöhön.
F-35:n ominaisuudet ovat ilman muuta hyvin merkittäviä: on häiveominaisuus, uudenaikaista elektroniikkaa ja yhteydet muihin koneisiin, sekä maa- ja merialueen tukikohtiin. Ja hintakin räätälöitiin Suomelle sopivaksi. Kauppaan liittyy myös teollista yhteistyötä. Aivan merkityksetöntä ei liioin ole konetyypin suosio maailmalla, tai esimerkiksi se, että se on myös Norjan ja Tanskan pääkone. Norjan lentokentät antavat lisäksi Suomen puolustukselle syvyyttä, jolla silläkin saattaa olla merkitystä. Samalla liitytään yhä lujemmin USA:n toimintaan, sen maailman mahtavimpaan sotilasvoimaan. USA näkee myös Suomen tärkeänä läntisenä etuasemana, oli se sitten NATO:n jäsen tai ei.
Puolustusministeri Antti Kaikkonen ja Suomen kenraalit kävivät kuukausikaupalla pientä kuurupiiloa, vaikka jokainenhan tiesi, mihin suuntaan valinta kohdistuu. Kiintoisaa on myös ollut entisen Puolustusvoimain komentajan Jarmo Lindbergin osuus, hänhän ryhtyi heti eläkkeelle siirryttyään joksikin aikaa Lockheed Martinin konsultiksi. Lindberg muuten oli nuorena upseerina ensimmäisten joukossa Hornet-koulutuksessa Yhdysvalloissa, ja lensi yhden koneen Suomeen.
2. (96) Rokotuspassi taitaa sittenkin tulla
Olen tällä palstalla jo kritisoinut YLEn hankkimien asiantuntijoiden lausuntoja koronapassiasioissa ja rokotukseen liittyen. Olen julistanut, että aina löytyy jostain joku pörröpäinen dosentti tai kylmäsilmäinen professori, joka on siinä määrin pykäliensä lumoissa, että mitään muutoksia ei saisi tehdä. Tuntuu siltä, että toimittajat oikein etsivät ohjelmiinsa muitakin jyrkkiä ihmisiä, asettelevat heitä toisiaan vastaan, ja hykertelevät ohjelmansa onnistumista.
Yhtenä esimerkkinä mainitsisin tästä Marja Santikan ohjelman, johon hän oli saanut ”valkoisen miehen” ja ”ruskean naisen” riitelemään. Lopuksi hän vielä asettui itse sen naisen puolelle. Kun koko puolituntinen oli naisten vahvalla frekvenssillä suorittamaa tykitystä, tiesi jo etukäteen kuka voiton vie purkauksillaan. Tällaisen tilanteen jälkeen voi toimittaja tietysti itsekseen hykerrellä, että tulipa tehtyä hyvä ohjelma. Pitkään arvostin Sannikan työtä pirteiden ajankohtaisohjelmien vetäjänä, nyt en enää niin paljon.
Tahti oli aivan toinen aamutv:ssä 7.12., jolloin kaksi lakitieteen emeritusprofessoria, oikeushistorian tuntija Jukka Kekkonen ja työelämän tuntija Seppo Koskinen keskustelivat koronapassista. Aikaisemmin kansanedustajat olivat vastanneet kyselyihin niin, että valtaosa edustajista puolusti sen säätämistä, vain perussuomalaisissa oli selvä enemmistö vastaan. Näin näyttää olevan koko Suomen kansankin keskuudessa, mutta vastarannan kiisket kyllä pitävät asiasta suurta älämölöä ja öyhötystä, kuten nykytermi kuuluu. Jos nämä öyhöttäjät saisivat tahtonsa perille, Suomi taitaisi kohta olla niitä ainoita maita, joissa passia ei ole saatu voimaan.
Emeritusprofessorit asettuivat selvästi ja yksinomaan passin ja rokotusten vaatimisen puolelle. Tähän on lailliset perusteet. Tässä ei ole mitään sellaista, mitä ei voitaisi ratkaista nopeasti, sanottiin. Passissa ei ole arkaluonteisia tietoja. Kumpikin vakuutti hieman eri sanoin, että lainsäädännön tulisi tukea enemmistön oikeuksia, eli ei pitäisi jäädä vähemmistön panttivangeiksi. Passien vaatimiselle ei ole laillisia esteitä, tämä on vain poliittinen kysymys. Nykylainsäädäntö tukee rokotuksienkin toimeenpanoa. Yrittäjillä on myös oikeus suojella asiakkaitaan henkilökunnaltaan. Vaikka nykytilanne on selvä, tulevaisuudesta emme tiedä, voi tulla vielä pahempiakin pandemioita. Siksi olisi kyllä aloitettava laajempi valmistelu myös rokotepakosta ja sitä tukevista rangaistuksista.
Olen tällä palstalla jo kritisoinut YLEn hankkimien asiantuntijoiden lausuntoja koronapassiasioissa ja rokotukseen liittyen. Olen julistanut, että aina löytyy jostain joku pörröpäinen dosentti tai kylmäsilmäinen professori, joka on siinä määrin pykäliensä lumoissa, että mitään muutoksia ei saisi tehdä. Tuntuu siltä, että toimittajat oikein etsivät ohjelmiinsa muitakin jyrkkiä ihmisiä, asettelevat heitä toisiaan vastaan, ja hykertelevät ohjelmansa onnistumista.
Yhtenä esimerkkinä mainitsisin tästä Marja Santikan ohjelman, johon hän oli saanut ”valkoisen miehen” ja ”ruskean naisen” riitelemään. Lopuksi hän vielä asettui itse sen naisen puolelle. Kun koko puolituntinen oli naisten vahvalla frekvenssillä suorittamaa tykitystä, tiesi jo etukäteen kuka voiton vie purkauksillaan. Tällaisen tilanteen jälkeen voi toimittaja tietysti itsekseen hykerrellä, että tulipa tehtyä hyvä ohjelma. Pitkään arvostin Sannikan työtä pirteiden ajankohtaisohjelmien vetäjänä, nyt en enää niin paljon.
Tahti oli aivan toinen aamutv:ssä 7.12., jolloin kaksi lakitieteen emeritusprofessoria, oikeushistorian tuntija Jukka Kekkonen ja työelämän tuntija Seppo Koskinen keskustelivat koronapassista. Aikaisemmin kansanedustajat olivat vastanneet kyselyihin niin, että valtaosa edustajista puolusti sen säätämistä, vain perussuomalaisissa oli selvä enemmistö vastaan. Näin näyttää olevan koko Suomen kansankin keskuudessa, mutta vastarannan kiisket kyllä pitävät asiasta suurta älämölöä ja öyhötystä, kuten nykytermi kuuluu. Jos nämä öyhöttäjät saisivat tahtonsa perille, Suomi taitaisi kohta olla niitä ainoita maita, joissa passia ei ole saatu voimaan.
Emeritusprofessorit asettuivat selvästi ja yksinomaan passin ja rokotusten vaatimisen puolelle. Tähän on lailliset perusteet. Tässä ei ole mitään sellaista, mitä ei voitaisi ratkaista nopeasti, sanottiin. Passissa ei ole arkaluonteisia tietoja. Kumpikin vakuutti hieman eri sanoin, että lainsäädännön tulisi tukea enemmistön oikeuksia, eli ei pitäisi jäädä vähemmistön panttivangeiksi. Passien vaatimiselle ei ole laillisia esteitä, tämä on vain poliittinen kysymys. Nykylainsäädäntö tukee rokotuksienkin toimeenpanoa. Yrittäjillä on myös oikeus suojella asiakkaitaan henkilökunnaltaan. Vaikka nykytilanne on selvä, tulevaisuudesta emme tiedä, voi tulla vielä pahempiakin pandemioita. Siksi olisi kyllä aloitettava laajempi valmistelu myös rokotepakosta ja sitä tukevista rangaistuksista.
1. (95) Mikael Agricola rauhanneuvottelijana Venäjällä
Useimmat tietävät, että Mikael Agricola oli suomen kirjakielen isä, Uuden testamentin kääntäjä ja Turun piispa. Monen mieleen on kouluajoilta jäänyt ensimmäisen suomenkielisen kirjan, ”ABCkirian” ensimmäiset rivit ”Oppe nyt wanha ia noori. joilla onpi Sydhen toori”. Mutta hän oli paljon muutakin, Wittenbergissä opiskellut Martti Lutherin ja Philip Melanchtonin oppilas 1530-luvulla, ja sitä tietä Suomen uskonpuhdistaja. Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa Vaasa (1523-1560) lähetti hänet vuonna 1557 yhdeksi rauhanneuvottelijaksi Venäjälle IIvana IV Julman hoviin. Rauhanneuvottelukunnan palatessa Moskovasta hän sairastui vakavasti ja kuoli juuri Suomen puolelle ehdittyään Uudenkirkon pitäjässä.
Kustaa Vaasa toteutti Ruotsin uskonpuhdistuksen Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527. Hän oli noussut kuninkaaksi riitaisan sisäpoliittisen jakson jälkeen ja onnistui keskittämään vallan itselleen. Uskonpuhdistuksen avulla hän sai siirrettyä suuren osan Ruotsin katolisen kirkon omaisuudesta kruunulle sen vajaaksi jäänyttä kassaa paikkaamaan. On syytä muistaa, että Luther korosti maallisen vallan asemaa paavinvallan vastineeksi. Muutenkin maallisten ruhtinaiden mahti nousi tyyliin ”kenen maa, sen uskonto”. Ns. ”suuren Venäjän sodan” (1555-1557) aikana kuningas oleskeli pitkään Suomessa.
Useimmat tietävät, että Mikael Agricola oli suomen kirjakielen isä, Uuden testamentin kääntäjä ja Turun piispa. Monen mieleen on kouluajoilta jäänyt ensimmäisen suomenkielisen kirjan, ”ABCkirian” ensimmäiset rivit ”Oppe nyt wanha ia noori. joilla onpi Sydhen toori”. Mutta hän oli paljon muutakin, Wittenbergissä opiskellut Martti Lutherin ja Philip Melanchtonin oppilas 1530-luvulla, ja sitä tietä Suomen uskonpuhdistaja. Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa Vaasa (1523-1560) lähetti hänet vuonna 1557 yhdeksi rauhanneuvottelijaksi Venäjälle IIvana IV Julman hoviin. Rauhanneuvottelukunnan palatessa Moskovasta hän sairastui vakavasti ja kuoli juuri Suomen puolelle ehdittyään Uudenkirkon pitäjässä.
Kustaa Vaasa toteutti Ruotsin uskonpuhdistuksen Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527. Hän oli noussut kuninkaaksi riitaisan sisäpoliittisen jakson jälkeen ja onnistui keskittämään vallan itselleen. Uskonpuhdistuksen avulla hän sai siirrettyä suuren osan Ruotsin katolisen kirkon omaisuudesta kruunulle sen vajaaksi jäänyttä kassaa paikkaamaan. On syytä muistaa, että Luther korosti maallisen vallan asemaa paavinvallan vastineeksi. Muutenkin maallisten ruhtinaiden mahti nousi tyyliin ”kenen maa, sen uskonto”. Ns. ”suuren Venäjän sodan” (1555-1557) aikana kuningas oleskeli pitkään Suomessa.

iikael Agricolan viimeiset vuodet ja myös Kustaa Vaasan toiminta ovat mielestäni vaatineet hieman tarkempaa valaistusta. Ajattelin etsiä niitä Roope Lipastin kirjoittamasta teoksesta nimeltä Mikaelin kirja. Ja kyllähän niitä täydentäviä tietoja saadaan, tosin LIpastin mielikuvituksen läpi kulkeneina. Ainakin osittain olen ollut tyytyväinen kirjan antiin. Siinä kuvataan monipuolisesti Turun elämää 1500-luvulla, kauppiaita, käsityöläisiä ja vaikkapa hospitaalia, jossa kuolevat saavat hoidokseen lähinnä suoneniskentää ja yrttivalmisteita. Venäjälle lähtevä seurue oli aika suuri, sitä johti kuningattaren veli, mukana oli myös Uppsalan arkkipiispa, Mikael Agricola ja korkeita virkamiehiä hovista. Agricola ei siis ollut lähetystön johtaja, kuten olin kuvitellut. Lisäksi saattueena oli sotilaita ryövärien varalta. Saattue eteni päivä päivältä, ruokaillen ja yöpyen pappiloissa ja aateliskartanoissa, väliin melkein taivasallakin. Vähitellen saavuttiin Viipuriin ja sieltä sitten Venäjän puolelle. Agricolan ja koko saattueen matka näyttää kirjan lopussa olevan selityskappaleen mukaan olleen aika lähellä oikeita tapahtumia.
Sen sijaan Birgitta-rouvan samanaikaiset vaiheet Turussa ovat kirjoittajan sanoin fiktiota. Näitä vaiheita Lipasti kuljettaa rinnan saattueen etenemisen kanssa. Ne täydentävät ja syventävät sitä kuvaa, mitä 1500-luvun kaupunkielämästä on olemassa. Kauppaa käydään ja yhteyksiä ulkomaillekin on, ainakin Tukholmaan ja Lyypekkiin Saksassa. Taikauskoisuus ja erilaiset kaunaisuudet tulevat hyvin näkyviin. Mutta kyllä niissä Mikael-piispan matkoissakin on selkeästi fiktiota, esimerkiksi käynti mukana seuraavan Hannu-palvelijansa kotiseudulla ennen Viipurista lähtöä.
Kuukauden odottelun jälkeen seurue pääsi vastaan lähetettyjen venäläisten seurassa ylittämään rajaa ja suuntaamaan Pähkinänlinnaan, Laatokan rannalla sijaitsevaan kaupunkiin. Sen kohdalla alkaa Nevajoki. Matka sujui hevosten vetämässä letkassa taistellen pakkasta ja kylmyyttä uhkuvaa tuulta vastaan. Matkalla sattui vielä jokin rosvojen hyökkäys, jossa menetettiin yksi hevonen. Sen jälkeen suunnattiin Novgorodiin, joka on Olhavanjoen rannalla. Kysymyksessä oli joki, joka virtaa Ilmajärvestä suoraan etelästä Laatokkaan. Kaupunki sijaitsee muinaisen viikinkien idäntien varrella. Saattue ei täälläkään päässyt majoittumaan käskynhaltijan johtamiin linnoituksen tiloihin, vaan ns. kauppiaiden kaupunginosaan. Novgorod kävi merkittävää ulkomaankauppaa, mm. saksalaisten kanssa. Torilla myytävistä tuotteista on mielenkiintoinen ja perusteellinen kertomus. Matkalla kuultiin venäläisten hirmutöistä kiistanalaisilla Suomen kaakkoisilla rajamailla.
Matka Moskovaan oli koko retken tuskallisin vaihe. Kuljettiin neljäntoista postiaseman kautta, paleltiin vetoisissa huoneissa ja kylmetyttiin lumisen aron kovissa viimoissa. Lopulta saavuttiin perille, saatiin majoituttua tähän asti parempiin tiloihin, joissa suuret aulat ja marmoriset portaikot toivat loistoa nukkavieruisten matkalaisten eteen. Huoneet olivat kuitenkin kylmiä, ja täälläkin matkalaiset joutuivat odottelemaan, tuntemaan, että he olivat pienen maan lähettiläitä, joita ei kovin ylös arvostettu.
Moskovassa nähtiin sellaista loistoa, jota ei voitu etukäteen kuvitellakaan. Vihdoinkin tsaari otti heidät vastaan, Tätä Lipasti kuvailee seuraavasti: ”Heidät ohjattiin palatsin pieneen juhlasaliin. Sen takaosassa oli taitavasti puusta veistetty kahden miehen korkuinen valtaistuin, johon oli upotettu kalliita kiviä ja joka oli osin kullattu. Istuimen pylväät suippenivat ylhäällä teräviksi kärjiksi ja istuimen yläpuolelle oli maalattu itsevaltiaan vaakuna ja kuvia hänen urotöistään. Herra Iivana istui siellä muita korkeammalla ja piti kädessään hopeista valtikkaa. Hänen päässään oli samettivuorattu kruunu loistavine kivineen ja yllään silkkinen, kultalangoin koristeltu kaapu. Tsaarin molemmin puolin seisoi kaksi sotilasta. joilla oli olallaan miehenmittaiset hopeiset kirveet.”
Kohtelu oli alentavaa, ja kuningas Kustaan lähettämä viesti herätti tsaarissa suuttumusta. Lopullisen vastauksensa hän antoi vasta myöhemmin, myönnytyksiä ei juurikaan tullut, ja tästä lähin Kustaan piti alempiarvoisena asioida vain Novgorodin käskynhaltijan kanssa. Hän suostui kuitenkin siihen, että Kustaata ei enää pidetty sodan aloittajana, vaan paikallisia talonpoikia. Kaikki venäläiset sotavangit oli vapautettava, ja suomalaisista kaksikymmentä.
Mikaelin poissa ollessa Birgitta-rouva joutui kaikenlaisiin hankaluuksiin. Pahin alkoi siitä, että hänen äitinsä sai ensin halvauksen ja sen jälkeen jonkin ajan kuluttua kuoli pudottuaan kaivoon. Hänen piikansa levitti sulhasensa kanssa huhua, että Birgitta olisi ensin tappanut äitinsä, mutta herättänyt sitten eloon, ja tappanut jälleen. Apuna olisi ollut paholainen ja Birgitan lukemat loitsut. Agricola oli kirjoittamassa kirjaa suomalaisten vanhoista loitsuista, joista piika oli jotenkin saanut tiedon. Ne Birgitta oli sentään onnistunut piilottamaan niin, että niitä ei etsittäessä löydetty. Asia meni peräti käräjille. Yksi raatimiehistä oli katala kultaseppä, joka olisi halunnut ostaa Birgitalta hänen äitinsä hyvin menestyneen liikkeen. Birgitta kuitenkin selvisi tästä kun oli saanut riittävän monta kunnianarvoista rouvaa puolustamaan häntä. Piika ja hänen sulhasensa ruoskittiin.
Kuningas Kustaa Vaasan lähetystö palasi samaa reittiä ensin Novgorodiin ja sitten suoraan pohjoiseen. Novgorodissa käytiin käskynhaltijan kanssa neuvottelemassa sopimuksen yksityiskohdista. Kohtelu oli yhtä ylimielistä kuin Moskovassakin. Piispa Mikael oli vilustunut jo Moskovassa, ja nyt päiväkausien matka kuumeisena alkoi ottaa todella lujille. Kun sitten oli jäätä pitkin lopulta päästy Suomen rajan yli Äyräpään kihlakunnassa, piispan voimat loppuivat 9.4.1557. Hänet haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon. Birgitta jäi nyt yksin alaikäisen poikansa Kristianin kanssa. Jonkin ajan kuluttua hän avioitui Turun katedraalikoulun rehtorin kanssa, hänestä hän kuitenkin lopulta jäi leskeksi. Mutta vuodet vierivät, ja kirjan loppuluvussa on kuvaus Upsalan tuomiokirkosta, jossa Mikaelin ja Birgitan poika Kristian aikuistuneena ja opiskelleena äitinsä iloksi vihittiin Tallinnan piispaksi.
---------
Mitä opimme tästä? Näin kysyttiin kouluissa ennen vanhaan, kun oli ensin kerrottu tai näytetty jotain aivan uutta asiaa. Ainakin sen opin, että Mikael Agricola ei suinkaan ollut rauhanneuvotteluja käymään lähetetyn ryhmän johtaja, vaan vasta arvossa kolmas. Varsinainen johtaja oli Steen Eerikinpoika Leijonanpää, itse kuningattaren veli. Seuraavaksi arvokkain oli arkkipiispa Lauri Upsalasta, sitten Mikael Agricola ja kuninkaallisen kanslian johtaja Olavi Larsinpoika. Lipasti käyttää heidän suomennettuja nimiään. Heidän lisäkseen matkassa oli kirjureita, muuta virkakuntaa ja joukko sotilaita turvaamassa lähetystön kulkua. Yhteensä matkassa oli Turusta lähdettäessä toista sataa henkilöä ja viisikymmentä hevosta.
Tulokset matkasta olivat laihoja, jo Novgorodin käskynhaltija kohteli heitä ylenkatseellisesti ja halveksien puhumattakaan itse tsaarista, joka piti itseään kaikista maailman mahtajista mahtavimpana. Joitain aivan pieniä reunahuomautuksia saatiin sentään läpi.
Matkalaisten reitti kulki Novgorodin kautta, koko ajan rekipelillä Moskovaan ja takaisin. Tällä etapilla oli 14 postiasemaa, joilla ei aivan kaikilla yövytty. Matkalla paleltiin ja paleltiin vielä vetoisissa yöpymiskohteissakin. Vaikeita olivat tuon ajan virkamatkat! Ilmeisesti Mikael Agricola oli jo ollut pitkään kuumeinen ja yskäinen, voimat loppuivat sitten lopullisesti juuri kun oli paluumatkalla päästy Suomen rajojen sisään. Taudinkuvan Lipasti on saanut kehiteltyä ilmeisesti aika autenttisella tavalla. Novgorodin jälkeen ei tästä ilmeisesti asiakirjatietoja enää ole mitään herunut.
Kaiken kaikkiaan Lipasti kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti, runko on lähteistä varmistettu, sen sijaan hän on ilmoittanut, että rouva Birgitan vaiheet Turussa samaan aikaan ovat fiktiota, kuitenkin ilmeisesti ainakin osaksi lähellä totuutta.
Sen sijaan Birgitta-rouvan samanaikaiset vaiheet Turussa ovat kirjoittajan sanoin fiktiota. Näitä vaiheita Lipasti kuljettaa rinnan saattueen etenemisen kanssa. Ne täydentävät ja syventävät sitä kuvaa, mitä 1500-luvun kaupunkielämästä on olemassa. Kauppaa käydään ja yhteyksiä ulkomaillekin on, ainakin Tukholmaan ja Lyypekkiin Saksassa. Taikauskoisuus ja erilaiset kaunaisuudet tulevat hyvin näkyviin. Mutta kyllä niissä Mikael-piispan matkoissakin on selkeästi fiktiota, esimerkiksi käynti mukana seuraavan Hannu-palvelijansa kotiseudulla ennen Viipurista lähtöä.
Kuukauden odottelun jälkeen seurue pääsi vastaan lähetettyjen venäläisten seurassa ylittämään rajaa ja suuntaamaan Pähkinänlinnaan, Laatokan rannalla sijaitsevaan kaupunkiin. Sen kohdalla alkaa Nevajoki. Matka sujui hevosten vetämässä letkassa taistellen pakkasta ja kylmyyttä uhkuvaa tuulta vastaan. Matkalla sattui vielä jokin rosvojen hyökkäys, jossa menetettiin yksi hevonen. Sen jälkeen suunnattiin Novgorodiin, joka on Olhavanjoen rannalla. Kysymyksessä oli joki, joka virtaa Ilmajärvestä suoraan etelästä Laatokkaan. Kaupunki sijaitsee muinaisen viikinkien idäntien varrella. Saattue ei täälläkään päässyt majoittumaan käskynhaltijan johtamiin linnoituksen tiloihin, vaan ns. kauppiaiden kaupunginosaan. Novgorod kävi merkittävää ulkomaankauppaa, mm. saksalaisten kanssa. Torilla myytävistä tuotteista on mielenkiintoinen ja perusteellinen kertomus. Matkalla kuultiin venäläisten hirmutöistä kiistanalaisilla Suomen kaakkoisilla rajamailla.
Matka Moskovaan oli koko retken tuskallisin vaihe. Kuljettiin neljäntoista postiaseman kautta, paleltiin vetoisissa huoneissa ja kylmetyttiin lumisen aron kovissa viimoissa. Lopulta saavuttiin perille, saatiin majoituttua tähän asti parempiin tiloihin, joissa suuret aulat ja marmoriset portaikot toivat loistoa nukkavieruisten matkalaisten eteen. Huoneet olivat kuitenkin kylmiä, ja täälläkin matkalaiset joutuivat odottelemaan, tuntemaan, että he olivat pienen maan lähettiläitä, joita ei kovin ylös arvostettu.
Moskovassa nähtiin sellaista loistoa, jota ei voitu etukäteen kuvitellakaan. Vihdoinkin tsaari otti heidät vastaan, Tätä Lipasti kuvailee seuraavasti: ”Heidät ohjattiin palatsin pieneen juhlasaliin. Sen takaosassa oli taitavasti puusta veistetty kahden miehen korkuinen valtaistuin, johon oli upotettu kalliita kiviä ja joka oli osin kullattu. Istuimen pylväät suippenivat ylhäällä teräviksi kärjiksi ja istuimen yläpuolelle oli maalattu itsevaltiaan vaakuna ja kuvia hänen urotöistään. Herra Iivana istui siellä muita korkeammalla ja piti kädessään hopeista valtikkaa. Hänen päässään oli samettivuorattu kruunu loistavine kivineen ja yllään silkkinen, kultalangoin koristeltu kaapu. Tsaarin molemmin puolin seisoi kaksi sotilasta. joilla oli olallaan miehenmittaiset hopeiset kirveet.”
Kohtelu oli alentavaa, ja kuningas Kustaan lähettämä viesti herätti tsaarissa suuttumusta. Lopullisen vastauksensa hän antoi vasta myöhemmin, myönnytyksiä ei juurikaan tullut, ja tästä lähin Kustaan piti alempiarvoisena asioida vain Novgorodin käskynhaltijan kanssa. Hän suostui kuitenkin siihen, että Kustaata ei enää pidetty sodan aloittajana, vaan paikallisia talonpoikia. Kaikki venäläiset sotavangit oli vapautettava, ja suomalaisista kaksikymmentä.
Mikaelin poissa ollessa Birgitta-rouva joutui kaikenlaisiin hankaluuksiin. Pahin alkoi siitä, että hänen äitinsä sai ensin halvauksen ja sen jälkeen jonkin ajan kuluttua kuoli pudottuaan kaivoon. Hänen piikansa levitti sulhasensa kanssa huhua, että Birgitta olisi ensin tappanut äitinsä, mutta herättänyt sitten eloon, ja tappanut jälleen. Apuna olisi ollut paholainen ja Birgitan lukemat loitsut. Agricola oli kirjoittamassa kirjaa suomalaisten vanhoista loitsuista, joista piika oli jotenkin saanut tiedon. Ne Birgitta oli sentään onnistunut piilottamaan niin, että niitä ei etsittäessä löydetty. Asia meni peräti käräjille. Yksi raatimiehistä oli katala kultaseppä, joka olisi halunnut ostaa Birgitalta hänen äitinsä hyvin menestyneen liikkeen. Birgitta kuitenkin selvisi tästä kun oli saanut riittävän monta kunnianarvoista rouvaa puolustamaan häntä. Piika ja hänen sulhasensa ruoskittiin.
Kuningas Kustaa Vaasan lähetystö palasi samaa reittiä ensin Novgorodiin ja sitten suoraan pohjoiseen. Novgorodissa käytiin käskynhaltijan kanssa neuvottelemassa sopimuksen yksityiskohdista. Kohtelu oli yhtä ylimielistä kuin Moskovassakin. Piispa Mikael oli vilustunut jo Moskovassa, ja nyt päiväkausien matka kuumeisena alkoi ottaa todella lujille. Kun sitten oli jäätä pitkin lopulta päästy Suomen rajan yli Äyräpään kihlakunnassa, piispan voimat loppuivat 9.4.1557. Hänet haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon. Birgitta jäi nyt yksin alaikäisen poikansa Kristianin kanssa. Jonkin ajan kuluttua hän avioitui Turun katedraalikoulun rehtorin kanssa, hänestä hän kuitenkin lopulta jäi leskeksi. Mutta vuodet vierivät, ja kirjan loppuluvussa on kuvaus Upsalan tuomiokirkosta, jossa Mikaelin ja Birgitan poika Kristian aikuistuneena ja opiskelleena äitinsä iloksi vihittiin Tallinnan piispaksi.
---------
Mitä opimme tästä? Näin kysyttiin kouluissa ennen vanhaan, kun oli ensin kerrottu tai näytetty jotain aivan uutta asiaa. Ainakin sen opin, että Mikael Agricola ei suinkaan ollut rauhanneuvotteluja käymään lähetetyn ryhmän johtaja, vaan vasta arvossa kolmas. Varsinainen johtaja oli Steen Eerikinpoika Leijonanpää, itse kuningattaren veli. Seuraavaksi arvokkain oli arkkipiispa Lauri Upsalasta, sitten Mikael Agricola ja kuninkaallisen kanslian johtaja Olavi Larsinpoika. Lipasti käyttää heidän suomennettuja nimiään. Heidän lisäkseen matkassa oli kirjureita, muuta virkakuntaa ja joukko sotilaita turvaamassa lähetystön kulkua. Yhteensä matkassa oli Turusta lähdettäessä toista sataa henkilöä ja viisikymmentä hevosta.
Tulokset matkasta olivat laihoja, jo Novgorodin käskynhaltija kohteli heitä ylenkatseellisesti ja halveksien puhumattakaan itse tsaarista, joka piti itseään kaikista maailman mahtajista mahtavimpana. Joitain aivan pieniä reunahuomautuksia saatiin sentään läpi.
Matkalaisten reitti kulki Novgorodin kautta, koko ajan rekipelillä Moskovaan ja takaisin. Tällä etapilla oli 14 postiasemaa, joilla ei aivan kaikilla yövytty. Matkalla paleltiin ja paleltiin vielä vetoisissa yöpymiskohteissakin. Vaikeita olivat tuon ajan virkamatkat! Ilmeisesti Mikael Agricola oli jo ollut pitkään kuumeinen ja yskäinen, voimat loppuivat sitten lopullisesti juuri kun oli paluumatkalla päästy Suomen rajojen sisään. Taudinkuvan Lipasti on saanut kehiteltyä ilmeisesti aika autenttisella tavalla. Novgorodin jälkeen ei tästä ilmeisesti asiakirjatietoja enää ole mitään herunut.
Kaiken kaikkiaan Lipasti kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti, runko on lähteistä varmistettu, sen sijaan hän on ilmoittanut, että rouva Birgitan vaiheet Turussa samaan aikaan ovat fiktiota, kuitenkin ilmeisesti ainakin osaksi lähellä totuutta.
Marraskuu
9. (94) Flowers of Life, Lämpöinen polku 2021
9. (94) Flowers of Life, Lämpöinen polku 2021
Joskus näytöksistä saa parhaimman kuvan järjestäjien antamasta selosteesta. Nämä kuvat ovat Lahdesta, Kirkkopuiston kupeesta ja Päijänteenkadun tuntumasta. Tällaista sain lukea yhden puun kyljestä:
Väinö Hovilan puistotie on muuttunut taianomaiseksi poluksi, joka hehkuu sateenkaaren väreissä. Teoskokonaisuuden on luonut Flowers of life taiteilijaryhmä, ja sen inspiraationa toimivat mm. luonto ja geometriset muodot. Teokset hyödyntävät ultraviolettivaloa ja fluorisoivaa maalia.
Taiteilijaryhmä muuntaa puistopolun ihmetyksen väyläksi, joka johdattaa hohtavien muotojen ja värien läpi. Ryhmän pääsuunnittelija Veikko Lappalainen kertoo Lämpöisen polun olevan henkäys kesästä kylmenevän ja pimenevän syksyn keskellä : ”Teokset tuovat maagisen ja abstraktin maailman ihmisten nähtäväksi ja nautittavaksi – polku värikkäiden puiden, lumottujen jättiläiskasvien ja olentojen läpi tarjoaa kävijöille rauhaa ja lämpöä”
VÄINÖ HOVILAN PUISTOTIE 20.11-.26.12.2021
Malva hehkuu myös museokaupassa – tutustu tuotteisiin Malskilla
Upouusi Lahden visuaalisten taiteiden museo, jonka taide-, juliste- ja muotoilusisällöt ovat ainutlaatuisia koko Suomessa. Lahden Taidemuseon ja Julistemuseon muodostama Malva avautuu uusissa tiloissa Mallasjuoman vanhassa tehdaskiinteistössä Malskilla keväällä 2022. Silloin Malvassa nähdä kolme huikeaa avajaisnäyttelyä.
Malva on mieletön -ja se on tehty ihan kaikille
MALVA www.malvamuseo.fi
Väinö Hovilan puistotie on muuttunut taianomaiseksi poluksi, joka hehkuu sateenkaaren väreissä. Teoskokonaisuuden on luonut Flowers of life taiteilijaryhmä, ja sen inspiraationa toimivat mm. luonto ja geometriset muodot. Teokset hyödyntävät ultraviolettivaloa ja fluorisoivaa maalia.
Taiteilijaryhmä muuntaa puistopolun ihmetyksen väyläksi, joka johdattaa hohtavien muotojen ja värien läpi. Ryhmän pääsuunnittelija Veikko Lappalainen kertoo Lämpöisen polun olevan henkäys kesästä kylmenevän ja pimenevän syksyn keskellä : ”Teokset tuovat maagisen ja abstraktin maailman ihmisten nähtäväksi ja nautittavaksi – polku värikkäiden puiden, lumottujen jättiläiskasvien ja olentojen läpi tarjoaa kävijöille rauhaa ja lämpöä”
VÄINÖ HOVILAN PUISTOTIE 20.11-.26.12.2021
Malva hehkuu myös museokaupassa – tutustu tuotteisiin Malskilla
Upouusi Lahden visuaalisten taiteiden museo, jonka taide-, juliste- ja muotoilusisällöt ovat ainutlaatuisia koko Suomessa. Lahden Taidemuseon ja Julistemuseon muodostama Malva avautuu uusissa tiloissa Mallasjuoman vanhassa tehdaskiinteistössä Malskilla keväällä 2022. Silloin Malvassa nähdä kolme huikeaa avajaisnäyttelyä.
Malva on mieletön -ja se on tehty ihan kaikille
MALVA www.malvamuseo.fi
8. (93) Rippikoulun käynyt ja rokotettu
Tuli haettua kolmaskin piikki koronarokotetta, pistos vasempaan olkavarteen ja kausi-influenssarokote oikeaan. Kausi-influenssarokotus ei ole koskaan aiheuttanut mitään harmia, ei siis nytkään. Sen koronapiikin nyt juuri ja juuri tunsi, ja seuraavana yönä piti pari kertaa vaihtaa asentoa. Siinähän se sitten oli.
Mutta ei sentään kokonaan. Jo keväällä toisen pistoksen aikaan oli pari päivää hieman outo olo, outo olo kuin osuuskaupanhoitajalla inventaarion aikaan, käyttääkseni vanhaa, runsaan sadan vuoden takaista sanontaa. Ei mitään koronan oireita, ei päänkipua, aistien turtumista, ei kuumetta, eikä muutakaan hankalaa. Muistaakseni silloin keväällä toisen piikin aikaan luin jonkinlaisen selityksen. Sen mukaan noin maallikon sanoin ilmaistuna, ensimmäisen pistoksen jälkeen oli jo tullut immuniteettia, ja elimistö hyökkäsi jotenkin uutta rokotetta vastaan. Keväällä tuo hieman ”huuhelo olo” kesti pari päivää, nyt kolme. Eli pieni vaiva kaikin puolin, varsinkin kun Triossa järjestelyt toimivat jouhevasti.
Olimme vaimon kanssa varanneet ajat netistä, emmekä siis asettuneet siihen aikaa varaamattomien jonoon, joka jokaisena päivänä ulottui ulos asti, pari kertaa aika pitkälle vielä kadun varteenkin. Eli on hyvä, kun emme ole vielä niin vanhoja. että nettihaut pelottaisivat.
--------
Mitä sitten tarkoitin tuolla koko jutun otsikolla Rippikoulun käynyt ja rokotettu. Netti on siinä mielessä mukava järjestelmä, että sieltä tuntuu löytyvän melkein mitä tahansa, myös esimerkiksi Varsinais-Suomen kulttuuriblogi (25.11.2020), jota ylläpitävät Turun museokeskus ja Varsinais-Suomen maakuntamuseon tutkijat. Siteeraan seuraavaksi sieltä löytämäni selityksen tuolle ilmaisulle.
”Monen ammattilaisen mielestä isorokkorokotus piti määrätä pakolliseksi. Suomessakin tällaista pakkoa yritettiin ensi kerran saada aikaan vuonna 1830, mutta keisari piti sitä lakien vastaisena. Kului vielä puoli vuosisataa, ja vasta vuonna 1883 Senaatti antoi asetuksen, jolla isorokkorokotuksesta tehtiin kaikille pakollinen muutaman vuoden siirtymäajalla. Jo tätä ennen tunnollisimmat papit olivat alkaneet säännöllisesti kirjata rokotustietoja kirkonkirjoihin. Henkilön pyytäessä muuttokirjaa tai papin- eli virkatodistusta tämäkin asia merkittiin siihen. Vaikka isorokkorokotuksen pakko poistui vuonna 1951, elää yhä kansalaiskelpoisuutta leikillisesti kuvaava sanonta ”rippikoulun käynyt ja rokotettu”.”
Pappien pitämät kirkonkirjat toimivat siis tuohon aikaan eräänlaisena rokotepassina ja opintorekisterinä, eli todistuksena siitä, että asianomainen osasi ainakin jollain tavalla lukea. Isorokkorokotus oli joissakin tehtävissä pakollinen, ja rippikoulun käyminen oli avioliiton ehto, eli kansan sanoin naimalupa.
---------
Ja löytyyhän sieltä netistä muutakin, esimerkiksi Lääkärilehden pääkirjoitus 10.1. 2000 (Kirjoittaja Heikki Peltola) Siitä jäljennän seuraavanlaisen otteen.
”Suomalainen neuvolajärjestelmä rokottaa lapsia yhdeksää tautia vastaan, ja on vain ajan kysymys, koska luku ylittää kymmenen rajan. Saman verran on rokotteita kaukomatkailijoiden ja muiden riskiryhmien varalle. Kun nuori pääsee koulusta, hän on yleensä saanut 17 rokotusinjektiota. Jos hän astuu puolustusvoimien palvelukseen, piikkisulkeiset kasvattavat pistosten määrän yli 20:n. Onko tässä kaikessa mitään tolkkua?
Tuon kysymyksen kuulee yhä useammin ja yhä oikeutetummin, kun Suomi on astumassa muiden teollisuusmaiden mukana aikakauteen, jolloin monet vaaralliset infektiot harvinaistuvat niin, että rokotuksin vastustettavien tautien komplikaatiot unohtuvat. Moniko nykynuorista tiedostaa tuhkarokkopneumoniat ja enkefaliitit tai sikotautimeningoenkefaliitit ja orkiitit difteriasta nyt puhumattakaan? Polio sentään muistettaneen lapsihalvauksena, viimeisestä pilkkuepidemiastamme ja sen indikoimasta sokeripalarokotuksesta kun ei ole kuin viitisentoista vuotta. Mutta sitä ei 2000-luvun etelänmatkailija tiedä, että taannoin hänen suurimpia pelkojaan oli halvautuminen polioon, ei hepatiitti tai HIV-infektio.
Palautettakoon mieleen, mistä on ollut kysymys, kun rokotusten saralla edettiin 1900-luvulla hyvin aktiivisesti. Isorokkoa ei - kiitos paljolti maamme lukkarikunnan rokotusaktiviteetin - enää juurikaan nähty, mutta poliota esiintyi enimmillään noin 800 tapausta vuodessa. Polio saattoi aiheuttaa 50-100 hengityshalvausta ja jättää pysyvästi koneeseen sidotuiksi 30-40 potilasta vuodessa.
Tuhkarokon huippuvuonna tauti-ilmoituksia tehtiin yli 40 000, sairaalaan potilaista päätyi jopa 7000. Sikotautiin sairastumisia ilmoitettiin yli 23000 potilasta vuodessa, tautiin liittyneitä kivestulehduksia oli jopa 1600 ja kuulovaurioita 900. Vuosisadan päättyessä endeemiset tuhkarokko, sikotauti ja vihurirokko ovat hävinneet.
Suuria ovat luvut bakteeritautienkin osalta: hinkuyskää ilmoitettiin pahimmillaan 30 000, kurkkumätää 18000 tapausta vuodessa. Molemmat taudit myös tappoivat: kurkkumätä jopa 900 potilasta, hinkuyskä tuhat.”
---------
Yhden huomautuksen kyllä haluaisin liittää edelliseen. On todettu, että maahanmuuttajien mukana on tuhkarokkoa, tuberkuloosia ja ehkä jotakin muutakin tullut maahan, tosin melko vähäisessä ja hallittavissa olevin määrin.
Että onko siis rokottamisesta hyötyä? Nämä yllä olevat tekstit hyökkäävät samalla kaikenlaisia valeuutisten levittäjiä ja trolleja vastaan. Kyllähän meikäläinenkin on elämänsä aikana saanut enemmänkin piikkejä nahkaansa, kun lasketaan vielä noita influenssarokotuksia ja nyt tätä covidiakin mukaan. Isorokkorokotuksen (vai oliko se poliorokotus?) sain aivan pienenä lapsena olkavarteeni pienellä veitsen viillolla. Sen jälki on vuosikymmenten mittaan mennyt pois näkyvistä. Kansantaudeista olen aikoinaan sairastanut tuhkarokon noin kymmenvuotiaana ja sikotaudin juuri lukiota aloittaessani. Molemmat kuitenkin lievinä niin, ettei perheen perustamisen mahdollisuuskaan mennyt. Kaikesta yllä olevasta siis voi huomata. että olen vankkumaton rokotusten ja koronapassin puolustaja.
Viime aikoina on lisääntynyt käsitys, että edes kolmaskaan rokotus ei riitä nykyisenä variaatioiden aikana. Kolme nyt on ainakin saatu. Urheilijain sanoin voisi siis todeta lopuksi, että katsotaan sitten mihin se riittää.
Tuli haettua kolmaskin piikki koronarokotetta, pistos vasempaan olkavarteen ja kausi-influenssarokote oikeaan. Kausi-influenssarokotus ei ole koskaan aiheuttanut mitään harmia, ei siis nytkään. Sen koronapiikin nyt juuri ja juuri tunsi, ja seuraavana yönä piti pari kertaa vaihtaa asentoa. Siinähän se sitten oli.
Mutta ei sentään kokonaan. Jo keväällä toisen pistoksen aikaan oli pari päivää hieman outo olo, outo olo kuin osuuskaupanhoitajalla inventaarion aikaan, käyttääkseni vanhaa, runsaan sadan vuoden takaista sanontaa. Ei mitään koronan oireita, ei päänkipua, aistien turtumista, ei kuumetta, eikä muutakaan hankalaa. Muistaakseni silloin keväällä toisen piikin aikaan luin jonkinlaisen selityksen. Sen mukaan noin maallikon sanoin ilmaistuna, ensimmäisen pistoksen jälkeen oli jo tullut immuniteettia, ja elimistö hyökkäsi jotenkin uutta rokotetta vastaan. Keväällä tuo hieman ”huuhelo olo” kesti pari päivää, nyt kolme. Eli pieni vaiva kaikin puolin, varsinkin kun Triossa järjestelyt toimivat jouhevasti.
Olimme vaimon kanssa varanneet ajat netistä, emmekä siis asettuneet siihen aikaa varaamattomien jonoon, joka jokaisena päivänä ulottui ulos asti, pari kertaa aika pitkälle vielä kadun varteenkin. Eli on hyvä, kun emme ole vielä niin vanhoja. että nettihaut pelottaisivat.
--------
Mitä sitten tarkoitin tuolla koko jutun otsikolla Rippikoulun käynyt ja rokotettu. Netti on siinä mielessä mukava järjestelmä, että sieltä tuntuu löytyvän melkein mitä tahansa, myös esimerkiksi Varsinais-Suomen kulttuuriblogi (25.11.2020), jota ylläpitävät Turun museokeskus ja Varsinais-Suomen maakuntamuseon tutkijat. Siteeraan seuraavaksi sieltä löytämäni selityksen tuolle ilmaisulle.
”Monen ammattilaisen mielestä isorokkorokotus piti määrätä pakolliseksi. Suomessakin tällaista pakkoa yritettiin ensi kerran saada aikaan vuonna 1830, mutta keisari piti sitä lakien vastaisena. Kului vielä puoli vuosisataa, ja vasta vuonna 1883 Senaatti antoi asetuksen, jolla isorokkorokotuksesta tehtiin kaikille pakollinen muutaman vuoden siirtymäajalla. Jo tätä ennen tunnollisimmat papit olivat alkaneet säännöllisesti kirjata rokotustietoja kirkonkirjoihin. Henkilön pyytäessä muuttokirjaa tai papin- eli virkatodistusta tämäkin asia merkittiin siihen. Vaikka isorokkorokotuksen pakko poistui vuonna 1951, elää yhä kansalaiskelpoisuutta leikillisesti kuvaava sanonta ”rippikoulun käynyt ja rokotettu”.”
Pappien pitämät kirkonkirjat toimivat siis tuohon aikaan eräänlaisena rokotepassina ja opintorekisterinä, eli todistuksena siitä, että asianomainen osasi ainakin jollain tavalla lukea. Isorokkorokotus oli joissakin tehtävissä pakollinen, ja rippikoulun käyminen oli avioliiton ehto, eli kansan sanoin naimalupa.
---------
Ja löytyyhän sieltä netistä muutakin, esimerkiksi Lääkärilehden pääkirjoitus 10.1. 2000 (Kirjoittaja Heikki Peltola) Siitä jäljennän seuraavanlaisen otteen.
”Suomalainen neuvolajärjestelmä rokottaa lapsia yhdeksää tautia vastaan, ja on vain ajan kysymys, koska luku ylittää kymmenen rajan. Saman verran on rokotteita kaukomatkailijoiden ja muiden riskiryhmien varalle. Kun nuori pääsee koulusta, hän on yleensä saanut 17 rokotusinjektiota. Jos hän astuu puolustusvoimien palvelukseen, piikkisulkeiset kasvattavat pistosten määrän yli 20:n. Onko tässä kaikessa mitään tolkkua?
Tuon kysymyksen kuulee yhä useammin ja yhä oikeutetummin, kun Suomi on astumassa muiden teollisuusmaiden mukana aikakauteen, jolloin monet vaaralliset infektiot harvinaistuvat niin, että rokotuksin vastustettavien tautien komplikaatiot unohtuvat. Moniko nykynuorista tiedostaa tuhkarokkopneumoniat ja enkefaliitit tai sikotautimeningoenkefaliitit ja orkiitit difteriasta nyt puhumattakaan? Polio sentään muistettaneen lapsihalvauksena, viimeisestä pilkkuepidemiastamme ja sen indikoimasta sokeripalarokotuksesta kun ei ole kuin viitisentoista vuotta. Mutta sitä ei 2000-luvun etelänmatkailija tiedä, että taannoin hänen suurimpia pelkojaan oli halvautuminen polioon, ei hepatiitti tai HIV-infektio.
Palautettakoon mieleen, mistä on ollut kysymys, kun rokotusten saralla edettiin 1900-luvulla hyvin aktiivisesti. Isorokkoa ei - kiitos paljolti maamme lukkarikunnan rokotusaktiviteetin - enää juurikaan nähty, mutta poliota esiintyi enimmillään noin 800 tapausta vuodessa. Polio saattoi aiheuttaa 50-100 hengityshalvausta ja jättää pysyvästi koneeseen sidotuiksi 30-40 potilasta vuodessa.
Tuhkarokon huippuvuonna tauti-ilmoituksia tehtiin yli 40 000, sairaalaan potilaista päätyi jopa 7000. Sikotautiin sairastumisia ilmoitettiin yli 23000 potilasta vuodessa, tautiin liittyneitä kivestulehduksia oli jopa 1600 ja kuulovaurioita 900. Vuosisadan päättyessä endeemiset tuhkarokko, sikotauti ja vihurirokko ovat hävinneet.
Suuria ovat luvut bakteeritautienkin osalta: hinkuyskää ilmoitettiin pahimmillaan 30 000, kurkkumätää 18000 tapausta vuodessa. Molemmat taudit myös tappoivat: kurkkumätä jopa 900 potilasta, hinkuyskä tuhat.”
---------
Yhden huomautuksen kyllä haluaisin liittää edelliseen. On todettu, että maahanmuuttajien mukana on tuhkarokkoa, tuberkuloosia ja ehkä jotakin muutakin tullut maahan, tosin melko vähäisessä ja hallittavissa olevin määrin.
Että onko siis rokottamisesta hyötyä? Nämä yllä olevat tekstit hyökkäävät samalla kaikenlaisia valeuutisten levittäjiä ja trolleja vastaan. Kyllähän meikäläinenkin on elämänsä aikana saanut enemmänkin piikkejä nahkaansa, kun lasketaan vielä noita influenssarokotuksia ja nyt tätä covidiakin mukaan. Isorokkorokotuksen (vai oliko se poliorokotus?) sain aivan pienenä lapsena olkavarteeni pienellä veitsen viillolla. Sen jälki on vuosikymmenten mittaan mennyt pois näkyvistä. Kansantaudeista olen aikoinaan sairastanut tuhkarokon noin kymmenvuotiaana ja sikotaudin juuri lukiota aloittaessani. Molemmat kuitenkin lievinä niin, ettei perheen perustamisen mahdollisuuskaan mennyt. Kaikesta yllä olevasta siis voi huomata. että olen vankkumaton rokotusten ja koronapassin puolustaja.
Viime aikoina on lisääntynyt käsitys, että edes kolmaskaan rokotus ei riitä nykyisenä variaatioiden aikana. Kolme nyt on ainakin saatu. Urheilijain sanoin voisi siis todeta lopuksi, että katsotaan sitten mihin se riittää.
7. (92) Joulunajan avaus Lahden torilla
Joulunaika ponkaistiin Lahden kaupungissa alkuun toritapahtumana lauantaina 20.11. kello 10 alkaen. Oheiset kuvat on otettu juuri ennen joulupukin saapumista. Musiikkileikkikoulun Musiikkimarakatit lauloivat laululavalla, myöhemmin odotettiin vielä myös aikuisia esiintyjiä. Joulupukki saapui sitten myöhemmin peräti paloauton kyydissä.
Yleisön joukossa kierteli kaksi mystistä valkohameista hahmoa, joilla näytti olevan lapsille tarjottavaa. Enkeleitä he taisivat olla, koska ainakin toisella oli siivet selässä. Heijastimia kai tässä jaettiin. Liikkeellä oli myös muita satuhahmoja jostain keskussairaalan luota hankitun torikuusen lähettyvillä. Taustalla antoivat jouluista tukea myös kauppiaat myyntipöytiensä takana. Niin ikään torin luistinrata näytti jo olevan käytössä, ensin luistelivat jonkin urheiluseuran jäsenet, sitten tavalliset nuoret kaupunkilaiset. Lapsilla oli siis paljon valittavaa. Tämän lisäksi saatiin mm. valkoisia ilmapalloja.
6. (91) Oliivipuut eivät koskaan kuole
Ensisilmäyksellä kirjan nimi tuntui heti viittaavan Etelä-Eurooppaan, uskoin, että ehkä Italiaan. Sitten alkoi kiinnostaa kirjoittajan nimi Petter Kukkonen. Yhdistin sen pian yhdistetyn hiihtoon ja taannoiseen hyppyhaalareista syntyneeseen kohuun. Kukkosella itselläänkin on ollut takanaan melko menestyneen kilpailijan ura, ja nyt hän on vuodesta 2012 lähtien toiminut lajin päävalmentajana. Kun Kukkonen valmentajana epäili eräiden maiden tehneen haalareiden valmistamisessa peräti sääntörikkomuksia, antoi FIS, Kansainvälinen hiihtoliitto hänelle kirjallisen varoituksen. Oliivipuut eivät koskaan kuole on hänen esikoiskirjansa, yhteensä 759 sivua, ja täyttä urheiluasiaa kuvitteellisen Alekos-nimisen ammattipainijan suulla kerrottuna. Mieleen tulee jopa Mika Waltarin Kaptah Sinuhe egyptiläisessä. Kukkonen kuvaa urheilun maailmaa antiikin aikana, löytää sitten sieltä samanlaisia tapahtumia ja ongelmia kuin mitä on tänäkin päivänä. Kirjan nimi viittaa antiikin olympialaisten palkintoseppeleeseen. Konkreettisessa mielessä viitataan Spartalaisten polttamiin oliivipuumetsiköihin, jotka kuitenkin versoivat juurakoistaan uudet versot uusien puiden aluksi.
Ensisilmäyksellä kirjan nimi tuntui heti viittaavan Etelä-Eurooppaan, uskoin, että ehkä Italiaan. Sitten alkoi kiinnostaa kirjoittajan nimi Petter Kukkonen. Yhdistin sen pian yhdistetyn hiihtoon ja taannoiseen hyppyhaalareista syntyneeseen kohuun. Kukkosella itselläänkin on ollut takanaan melko menestyneen kilpailijan ura, ja nyt hän on vuodesta 2012 lähtien toiminut lajin päävalmentajana. Kun Kukkonen valmentajana epäili eräiden maiden tehneen haalareiden valmistamisessa peräti sääntörikkomuksia, antoi FIS, Kansainvälinen hiihtoliitto hänelle kirjallisen varoituksen. Oliivipuut eivät koskaan kuole on hänen esikoiskirjansa, yhteensä 759 sivua, ja täyttä urheiluasiaa kuvitteellisen Alekos-nimisen ammattipainijan suulla kerrottuna. Mieleen tulee jopa Mika Waltarin Kaptah Sinuhe egyptiläisessä. Kukkonen kuvaa urheilun maailmaa antiikin aikana, löytää sitten sieltä samanlaisia tapahtumia ja ongelmia kuin mitä on tänäkin päivänä. Kirjan nimi viittaa antiikin olympialaisten palkintoseppeleeseen. Konkreettisessa mielessä viitataan Spartalaisten polttamiin oliivipuumetsiköihin, jotka kuitenkin versoivat juurakoistaan uudet versot uusien puiden aluksi.

Täytyy myöntää, että tartuin kirjaan ensin vähän epäröiden: urheiluvalmentaja ja 759 sivua. Epäilykset kyllä häipyivät pian. En itsekään tunne Ateenan kaupungin varhaisinta historiaa kovin hyvin, mutta jotain kuitenkin. Tämä ei tietenkään ole tietokirja, jonka kaikki mahdolliset faktat pitäisi voida tarkistaa. Tietysti kaunokirjallisuudelle annetaan vapauksia. Petter Kukkonen ei ole tässäkään asiassa teerenpoika, joten kyllä kirjaa kelpaa suositella. Lisäksi se sisältää sujuvaa kerrontaa, joten toivoisi mahdollisimman monen hänen valmennettavistaankin kahlaavan sen läpi ! Erityisesti kiitän hänen käyttämäänsä vanhahtavaa kieltä, joka vastaa hyvin käsityksiämme tuon ajan puhetavasta.
Kirjaa voisi lukea myös valmennusoppaana, sillä Kukkonen sijoittaa siihen omaa urheilufilosofiaansa. Eräs keskeinen periaate tulee julki jo takakannen esittelytekstissä seuraavasti: ”Muodoton savimurikka muuttuu tulen polttavassa leimussa kauniiksi ateenalaiseksi ruukuksi, mutta jos tulipätsi lietsotaan liian kuumaksi, ruukusta tulee hauras ja se särkyy ennen aikojaan. Niin särkyy myös ihminen, jos hänen rajansa ylittyvät liian usein”. Kukkonen antaa päähenkilönsä pohtia urheilun, uskonnon ja jopa demokratian merkitystä yksilön elämän kannalta. Varjopuoletkin tulevat näkyviin: on lahjontaa, etukäteen tehtyjä sopimuksia, salaliittoja ja muuta sellaista negatiivista, jota tapahtuu nykyäänkin. Maailmaakin hän antaa päähenkilönsä kokea aina sotaleireistä ja viinituvista filosofien kanssakäytyihin keskusteluihin, Olympian kisoihin ja peräti Persian hoviin saakka.
Kirjaa voisi lukea myös valmennusoppaana, sillä Kukkonen sijoittaa siihen omaa urheilufilosofiaansa. Eräs keskeinen periaate tulee julki jo takakannen esittelytekstissä seuraavasti: ”Muodoton savimurikka muuttuu tulen polttavassa leimussa kauniiksi ateenalaiseksi ruukuksi, mutta jos tulipätsi lietsotaan liian kuumaksi, ruukusta tulee hauras ja se särkyy ennen aikojaan. Niin särkyy myös ihminen, jos hänen rajansa ylittyvät liian usein”. Kukkonen antaa päähenkilönsä pohtia urheilun, uskonnon ja jopa demokratian merkitystä yksilön elämän kannalta. Varjopuoletkin tulevat näkyviin: on lahjontaa, etukäteen tehtyjä sopimuksia, salaliittoja ja muuta sellaista negatiivista, jota tapahtuu nykyäänkin. Maailmaakin hän antaa päähenkilönsä kokea aina sotaleireistä ja viinituvista filosofien kanssakäytyihin keskusteluihin, Olympian kisoihin ja peräti Persian hoviin saakka.
Kirjan pääsisältö
Kukkonen on jakanut kirjansa tekstin seitsemään lukuun, joista ensimmäinen on nimeltään yksinkertaisesti Ateena. Tarkemmin sanottuna hän kuvaa Ateenan nousua Peloponnesolaissodassa (431-404 eea.) koetun, spartalaisten aiheuttamien tappion ja hävityksen jälkeen. Alekos syntyi seuraavan vuosisadan puolella, ja pian hänen jälkeensä velipuoli Dionysios, hänen isänsä ja orjattaren poika. Näiden kahden poikavuosien seikkailut tuovat samalla esiin yhtä ja toista Ateenasta, eli mitä olivat vapaat ja mitä orjat, eri kaupunginosien rikkaat ja köyhät asukkaat, hyörinä kauppatoreilla, yhteydet merien taakse sieltä saatavien tuotteiden muodossa. Osallistutaan myös painiharjoituksiin, joissa opitaan, etteivät parhaatkaan voimat ja tekniikat riitä, tarvitaan myös kaikkein korkeinta voimaa, ajatuksen voimaa. Jouduttiin myös puntaroimaan tulevaisuuden suunnitelmia: harjoitellako useita eri lajeja, vai keskittyäkö vain yhteen. Alekos pärjäsi painissa, Dionysios taas laulussa ja musiikissa. Jo tässä vaiheessa näkyy, miten Kukkonen on ajanlaskussa mieltynyt olympiadeihin. Mieleen tulee, että tällä hetkellä yhdistetyn miehet valmistautuvat hänen johdollaan vuoden 2022 Pekingin talviolympialaisiin, eli tämä meneillään oleva olympiadi on lopuillaan.
Toisessa luvussa nimeltä Karkotus kuvataan, miten Alekos jatkaa edelleen painiharjoituksiaan kuten myös häntä paljon kömpelömpi velipuoli Dionysoskin. Hänen ihailemansa valmentaja alkaa kuitenkin lähennellä, ja vihastunut Alekos pahoinpitelee ja lyö hänet maahan. Tässä tulee vihjaus antiikin Kreikalle ominaisesta, laajalle levinneestä homoseksualismista. Hän pakenee ja elää jonkin aikaa Ateenan syrjäisimmillä kaduilla katupoikien seassa. Pian hänet kuitenkin tavoitetaan ja tuomitaan maanpakoon, eli karkotettavaksi. Harhailtuaan jonkin aikaa pitkin Ateenan ympäristöä, hän piiloutuu nälkäisenä laivaan, jossa selviää aina meren ulapalle saakka. Luvussa sivutaan myös ikiaikaisia keskusteluja urheilijain palkkioista ja erilaisista taloudellisista eduista. Karkotettuna hän seikkailee kohti Theban kaupunkia, joka joutuu nyt vuorostaan sotaan Spartaa vastaan. Kreikassa oli tuohon aikaan vallalla hajaannus, liittoutumat seurasivat toisiaan, pääpukareina Ateena, Sparta ja Theba. Syntyneessä taistelussa Theban kuninkaan joukot voittavat, mutta Alekos palaa salaa Ateenaan, jossa hän majailee pitkään erään varakkaan miehen talossa. Täällä hän tutustuu politiikkaan ja mm. orfilaisuuteen, joka liittyi Orfeus-nimiseen lyyran soittajaan. Musiikkipiireissä tunnetaan Cristoph Willibald Gluckin ooppera Orfeus ja Eurydike (ensi-ilta 1762). Siinä rakkaus voittaa kuoleman.
Kolmas luku Lähettiläs liittyy niin ikään Kreikan kaupunkivaltioiden välisiin kiistoihin. Alekos oli saanut takaisin Ateenan kansalaisoikeudet, ja joutui sitten asepalvelukseen ns. efebinä, eräänlaisena alokkaana. Mutta kohtalo puuttui jälleen peliin. Aikaisemmin jo tutuksi tullut laivan kapteeni Priopus värväsi hänet usean kreikkalaisen kaupungin edustajien lähetystöön turvamieheksi. Lähetystö oli menossa tekemään rauhansopimusta Persian suurkuninkaan luo Susan kaupunkiin, jossa tämä sillä hetkellä oleskeli. Ensin purjehdittiin Välimeren itärannalle Foinikiaan, ja siitä karavaaneissa Susaan Tigris-joen alueelle Kaksoisvirtain maassa. Ratkaisua ei kuitenkaan saatu aikaan, ja niin Kreikan kaupunkivaltiot juonittelivat edelleen toisiaan vastaan.
Neljännessä luvussa Harjoitusleiri aletaan vähitellen valmistautua tulevia olympiakisoja varten. Mutta ensin harjoitellaan Ateenassa varsin erikoislaatuisissa olosuhteissa. Kun Alekos kohtaa harjoitusleirillä 63-vuotiaan maailmankuulun filosofin Platonin, ja vielä häviää tälle, alkaa Kukkosen poikaseikkailumainen tarinankerronta jo vähän tympiä. Päälle päätteeksi tavataan vielä Platonin oppilas Aristoteleskin, tosin häntä vastaan Kukkonen ei sankariaan marssita. Tunnetta hieman lieventää se. että kirjoittaja on ilmeisesti pyörinyt aikanaan Ateenassa useaan otteeseen, ja niin seuraa varsin valloittavaa jutustelua. Se jatkuu sitten kun Alekos ja hänen veljensä Dionysios lähtevät jalan harjoitusleirille Elisiin lähelle Olympiaa Luoteis-Kreikassa. Matkaa tehdään jalan 11 päivän ajan, ja koko ajan tavataan paikallista väkeä. Kukkosen kertojanlahjat pääsevät kukoistukseen hänen kuvatessaan veljesparin matkan loppuvaiheita, jolloin tavataan juutalainen kauppias ja tutustutan juutalaisten uskonnon perusprinsiippeihin. Tämän jälkeen alkavat pitkään jatkuneet harjoitukset ennen varsinaisia olympiakisoja. Kukkonen kirjoittaa pitkään ja hartaasti eri päivien tapahtumista, harjoittelevien miesjoukkojen kinasteluista ja kaikenlaisesta valmistautumisesta. Mutta niin yksityiskohtaista teksti oli, että aloin jo väsyä pitkään jatkuneeseen jutusteluun, aloin harppoa sivuja toisensa jälkeen. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi jo olla selvää, että kirjan tolkuton laajentamin ei ole ollut sille ansioksi.
Seuraavat luvut ovat nimeltään Olympia, Juhlavieras ja Sota. Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että Kukkonen oli jo uuvuttanut minut, joten siirryin vain silmäilemään pääkohtia. Lisäksi sisältö ei tuonut mitään yllätyksiä, eli teksti oli ennalta arvattavaa. Tällaiseenkin kirjallisuuteen välttämättä kuuluva romanssikin täältä löytyi: Theban kuninkaan Epameinondaan määrätietoinen tytär tiesi mitä tahtoi. Kukkonen antoi tässä perusteellisen selostuksen miehiä odottavista fyysisitä iloista. Pienenä näytteenä Kukkosen kaunopuheisuudesta olkoot seuraavat pari lausetta. ”En kyennyt irrottamaan silmiäni tytön maalatuista kasvoista ja mustilla viivoilla korostetuista silmistä, jotka hohkivat pohjattomina kuin yön pimeydessä uinuva meri. Nuo silmät anoivat minua sukeltamaan syvyyteen ja likistämään esiin kaiken ruumiistani irtoavan miehisen rakkauden voiman”. Ja niin edelleen.
Kuten sanoin, kirjalla oli monia hyviä puolia. Mutta siitä huolimatta olisin lähettänyt Kukkosen jollekin kirjoittajakurssille oppimaan kaunokirjallisuuden kokonaisuuksien hallintaa. Tietenkin Aleikoksen painijan ura ja sen käänteet antavat mahdollisuuden erilaisten yhteiskunnallisten ja moraalisten ongelmien pohdintaan. Lisäksi sieltä löytyy kosolti Kukkosen valmennusfilosofiaa, joka kieltämättä ansaitsee huomion. Mutta paljon siellä on sellaisia arjen tapahtumia, joita olisi voinut karsia. Kaikkein merkittävin olisi varmaan saatu mahdutettua puolta pienempäänkin sivumäärään. Toivon kuitenkin, että Kukkonen ei kokonmaan lopettaisi urheilijoista ja heidän elämästään kirjoittamista. Hänellä olisi tällä saralla vielä paljon annettavaa.
Kukkonen on jakanut kirjansa tekstin seitsemään lukuun, joista ensimmäinen on nimeltään yksinkertaisesti Ateena. Tarkemmin sanottuna hän kuvaa Ateenan nousua Peloponnesolaissodassa (431-404 eea.) koetun, spartalaisten aiheuttamien tappion ja hävityksen jälkeen. Alekos syntyi seuraavan vuosisadan puolella, ja pian hänen jälkeensä velipuoli Dionysios, hänen isänsä ja orjattaren poika. Näiden kahden poikavuosien seikkailut tuovat samalla esiin yhtä ja toista Ateenasta, eli mitä olivat vapaat ja mitä orjat, eri kaupunginosien rikkaat ja köyhät asukkaat, hyörinä kauppatoreilla, yhteydet merien taakse sieltä saatavien tuotteiden muodossa. Osallistutaan myös painiharjoituksiin, joissa opitaan, etteivät parhaatkaan voimat ja tekniikat riitä, tarvitaan myös kaikkein korkeinta voimaa, ajatuksen voimaa. Jouduttiin myös puntaroimaan tulevaisuuden suunnitelmia: harjoitellako useita eri lajeja, vai keskittyäkö vain yhteen. Alekos pärjäsi painissa, Dionysios taas laulussa ja musiikissa. Jo tässä vaiheessa näkyy, miten Kukkonen on ajanlaskussa mieltynyt olympiadeihin. Mieleen tulee, että tällä hetkellä yhdistetyn miehet valmistautuvat hänen johdollaan vuoden 2022 Pekingin talviolympialaisiin, eli tämä meneillään oleva olympiadi on lopuillaan.
Toisessa luvussa nimeltä Karkotus kuvataan, miten Alekos jatkaa edelleen painiharjoituksiaan kuten myös häntä paljon kömpelömpi velipuoli Dionysoskin. Hänen ihailemansa valmentaja alkaa kuitenkin lähennellä, ja vihastunut Alekos pahoinpitelee ja lyö hänet maahan. Tässä tulee vihjaus antiikin Kreikalle ominaisesta, laajalle levinneestä homoseksualismista. Hän pakenee ja elää jonkin aikaa Ateenan syrjäisimmillä kaduilla katupoikien seassa. Pian hänet kuitenkin tavoitetaan ja tuomitaan maanpakoon, eli karkotettavaksi. Harhailtuaan jonkin aikaa pitkin Ateenan ympäristöä, hän piiloutuu nälkäisenä laivaan, jossa selviää aina meren ulapalle saakka. Luvussa sivutaan myös ikiaikaisia keskusteluja urheilijain palkkioista ja erilaisista taloudellisista eduista. Karkotettuna hän seikkailee kohti Theban kaupunkia, joka joutuu nyt vuorostaan sotaan Spartaa vastaan. Kreikassa oli tuohon aikaan vallalla hajaannus, liittoutumat seurasivat toisiaan, pääpukareina Ateena, Sparta ja Theba. Syntyneessä taistelussa Theban kuninkaan joukot voittavat, mutta Alekos palaa salaa Ateenaan, jossa hän majailee pitkään erään varakkaan miehen talossa. Täällä hän tutustuu politiikkaan ja mm. orfilaisuuteen, joka liittyi Orfeus-nimiseen lyyran soittajaan. Musiikkipiireissä tunnetaan Cristoph Willibald Gluckin ooppera Orfeus ja Eurydike (ensi-ilta 1762). Siinä rakkaus voittaa kuoleman.
Kolmas luku Lähettiläs liittyy niin ikään Kreikan kaupunkivaltioiden välisiin kiistoihin. Alekos oli saanut takaisin Ateenan kansalaisoikeudet, ja joutui sitten asepalvelukseen ns. efebinä, eräänlaisena alokkaana. Mutta kohtalo puuttui jälleen peliin. Aikaisemmin jo tutuksi tullut laivan kapteeni Priopus värväsi hänet usean kreikkalaisen kaupungin edustajien lähetystöön turvamieheksi. Lähetystö oli menossa tekemään rauhansopimusta Persian suurkuninkaan luo Susan kaupunkiin, jossa tämä sillä hetkellä oleskeli. Ensin purjehdittiin Välimeren itärannalle Foinikiaan, ja siitä karavaaneissa Susaan Tigris-joen alueelle Kaksoisvirtain maassa. Ratkaisua ei kuitenkaan saatu aikaan, ja niin Kreikan kaupunkivaltiot juonittelivat edelleen toisiaan vastaan.
Neljännessä luvussa Harjoitusleiri aletaan vähitellen valmistautua tulevia olympiakisoja varten. Mutta ensin harjoitellaan Ateenassa varsin erikoislaatuisissa olosuhteissa. Kun Alekos kohtaa harjoitusleirillä 63-vuotiaan maailmankuulun filosofin Platonin, ja vielä häviää tälle, alkaa Kukkosen poikaseikkailumainen tarinankerronta jo vähän tympiä. Päälle päätteeksi tavataan vielä Platonin oppilas Aristoteleskin, tosin häntä vastaan Kukkonen ei sankariaan marssita. Tunnetta hieman lieventää se. että kirjoittaja on ilmeisesti pyörinyt aikanaan Ateenassa useaan otteeseen, ja niin seuraa varsin valloittavaa jutustelua. Se jatkuu sitten kun Alekos ja hänen veljensä Dionysios lähtevät jalan harjoitusleirille Elisiin lähelle Olympiaa Luoteis-Kreikassa. Matkaa tehdään jalan 11 päivän ajan, ja koko ajan tavataan paikallista väkeä. Kukkosen kertojanlahjat pääsevät kukoistukseen hänen kuvatessaan veljesparin matkan loppuvaiheita, jolloin tavataan juutalainen kauppias ja tutustutan juutalaisten uskonnon perusprinsiippeihin. Tämän jälkeen alkavat pitkään jatkuneet harjoitukset ennen varsinaisia olympiakisoja. Kukkonen kirjoittaa pitkään ja hartaasti eri päivien tapahtumista, harjoittelevien miesjoukkojen kinasteluista ja kaikenlaisesta valmistautumisesta. Mutta niin yksityiskohtaista teksti oli, että aloin jo väsyä pitkään jatkuneeseen jutusteluun, aloin harppoa sivuja toisensa jälkeen. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi jo olla selvää, että kirjan tolkuton laajentamin ei ole ollut sille ansioksi.
Seuraavat luvut ovat nimeltään Olympia, Juhlavieras ja Sota. Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että Kukkonen oli jo uuvuttanut minut, joten siirryin vain silmäilemään pääkohtia. Lisäksi sisältö ei tuonut mitään yllätyksiä, eli teksti oli ennalta arvattavaa. Tällaiseenkin kirjallisuuteen välttämättä kuuluva romanssikin täältä löytyi: Theban kuninkaan Epameinondaan määrätietoinen tytär tiesi mitä tahtoi. Kukkonen antoi tässä perusteellisen selostuksen miehiä odottavista fyysisitä iloista. Pienenä näytteenä Kukkosen kaunopuheisuudesta olkoot seuraavat pari lausetta. ”En kyennyt irrottamaan silmiäni tytön maalatuista kasvoista ja mustilla viivoilla korostetuista silmistä, jotka hohkivat pohjattomina kuin yön pimeydessä uinuva meri. Nuo silmät anoivat minua sukeltamaan syvyyteen ja likistämään esiin kaiken ruumiistani irtoavan miehisen rakkauden voiman”. Ja niin edelleen.
Kuten sanoin, kirjalla oli monia hyviä puolia. Mutta siitä huolimatta olisin lähettänyt Kukkosen jollekin kirjoittajakurssille oppimaan kaunokirjallisuuden kokonaisuuksien hallintaa. Tietenkin Aleikoksen painijan ura ja sen käänteet antavat mahdollisuuden erilaisten yhteiskunnallisten ja moraalisten ongelmien pohdintaan. Lisäksi sieltä löytyy kosolti Kukkosen valmennusfilosofiaa, joka kieltämättä ansaitsee huomion. Mutta paljon siellä on sellaisia arjen tapahtumia, joita olisi voinut karsia. Kaikkein merkittävin olisi varmaan saatu mahdutettua puolta pienempäänkin sivumäärään. Toivon kuitenkin, että Kukkonen ei kokonmaan lopettaisi urheilijoista ja heidän elämästään kirjoittamista. Hänellä olisi tällä saralla vielä paljon annettavaa.
5. (90) Kukkaloistoa parvekkeella 15.11.2021
Viime talvi oli kevääseen saakka melkein yhtä ja samaa marraskuuta, ei hiihtokelejä, ei luistinrataa Railille. Onkohan nyt tulossa samanlainen? Pelargoniat saatiin toukokuussa, kukka-asetelma Leeviltä ja Rebekalta syyskuussa.
Viime talvi oli kevääseen saakka melkein yhtä ja samaa marraskuuta, ei hiihtokelejä, ei luistinrataa Railille. Onkohan nyt tulossa samanlainen? Pelargoniat saatiin toukokuussa, kukka-asetelma Leeviltä ja Rebekalta syyskuussa.
4. (89) Pykäläviidakossa pyörivä kansa
Keskustelu koronapassista jatkuu ja jatkuu. Monissa muissa Euroopan maissa se on jo toteutettu sen enempää jahkailematta. Kuuntelin ja katselin perjantaina 5.11. tästä aiheesta aamutv:n keskustelua, kuinka mones kerta se oli, en jaksa edes laskea. Paikalla oli kaksi kansanedustajaa, ja kolmas ”langan päässä”. Yhtä jauhamista koko varttituntinen, ja pelkästään sitä samaa asiaa, jota olemme saaneet kuulla jo viikkokaupalla. Yksilönvapaus olisi uhattuna, siinä oli se pääsanoma. Samoin ei kuulemma voida vaatia myöskään pakollista rokottamista, ei edes hoitohenkilökunnalta, vaikka he hoitaisivat kuinka hauraita vanhuksia tai muista sairaita.
Meillä on voimassa tartuntatautilaki, joka kiinnittää erityistä huomiota yleisvaarallisiin tauteihin. Sen 47. pykälässä todetaan, että ”Valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää järjestettäväksi pakollinen rokotus, jos kattava rokottaminen on välttämätöntä väestön tai sen osan hengelle ja terveydelle vakavaa vahinkoa aiheuttavan yleisvaarallisen tartuntataudin leviämisen ehkäisemiseksi. Pakollinen rokotus voidaan rajoittaa myös tiettyyn väestön osaan, ryhmään tai ikäluokkaan.”
Koronapassi on sen verran uusi ajatus, että sitä ei tässä 2016 säädetyssä laissa vielä mainita. Tuo rokotuksen pakollisuus on mainittu, mutta valtioneuvostolla, eli hallituksella ei näytä olevan rohkeutta määrätä sitäkään. Ehkä pelätään tiettyjä opposition kellokkaita, ehkä ns. perustuslakiasiantuntijoita, joita näyttää sikiävän kuin sieniä sateella. Aikaisemminkin on jo huomattu, että jostain aina ilmestyy joku pörrötukkainen dosentti tai kivikasvoinen professori, joka on ankkuroitunut pykäliin.
Suomalainen lainkuuliaisuus ja pykälillä leikittely lienee vanhaa perus. Ns. toisella sortokaudella aivan 1900-luvun alussa totuttiin pikkutarkan laillisuustaistelun avulla kamppailemaan Venäjän sortotoimia vastaan. Sieltäkö asti tuo ehdottomuus ja pykäliin tuijottaminen siis periytyy? Ehkä tässä on mukana myös jotain suomalaisuuteen kuuluvaa vastustushalua. Niin kuin eräs uusi kunnanvaltuuston jäsen joskus ammoin kertoi ensimmäisen kokouksen jälkeen: En minä tiedä, mitä siellä päätettiin, mutta vastaan minä panin!
Entä sitten se koronapassi? Se tietysti liittyy rokotevastaisuuteen ja kaikenlaisiin salaliittoteorioihin, joihin suomalainenkin kansanmies ja -nainen tuntuu uskovan hyvästä peruskoulutuksesta huolimatta ! Kun tämä tiedetään, eivät keskusteluohjelmissa olevat kansanedustajat, eivät edes kaikki lääkäritkään uskalla asettua passin puolesta. Menisi paikka seuraavissa vaaleissa !
Keskustelu koronapassista jatkuu ja jatkuu. Monissa muissa Euroopan maissa se on jo toteutettu sen enempää jahkailematta. Kuuntelin ja katselin perjantaina 5.11. tästä aiheesta aamutv:n keskustelua, kuinka mones kerta se oli, en jaksa edes laskea. Paikalla oli kaksi kansanedustajaa, ja kolmas ”langan päässä”. Yhtä jauhamista koko varttituntinen, ja pelkästään sitä samaa asiaa, jota olemme saaneet kuulla jo viikkokaupalla. Yksilönvapaus olisi uhattuna, siinä oli se pääsanoma. Samoin ei kuulemma voida vaatia myöskään pakollista rokottamista, ei edes hoitohenkilökunnalta, vaikka he hoitaisivat kuinka hauraita vanhuksia tai muista sairaita.
Meillä on voimassa tartuntatautilaki, joka kiinnittää erityistä huomiota yleisvaarallisiin tauteihin. Sen 47. pykälässä todetaan, että ”Valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää järjestettäväksi pakollinen rokotus, jos kattava rokottaminen on välttämätöntä väestön tai sen osan hengelle ja terveydelle vakavaa vahinkoa aiheuttavan yleisvaarallisen tartuntataudin leviämisen ehkäisemiseksi. Pakollinen rokotus voidaan rajoittaa myös tiettyyn väestön osaan, ryhmään tai ikäluokkaan.”
Koronapassi on sen verran uusi ajatus, että sitä ei tässä 2016 säädetyssä laissa vielä mainita. Tuo rokotuksen pakollisuus on mainittu, mutta valtioneuvostolla, eli hallituksella ei näytä olevan rohkeutta määrätä sitäkään. Ehkä pelätään tiettyjä opposition kellokkaita, ehkä ns. perustuslakiasiantuntijoita, joita näyttää sikiävän kuin sieniä sateella. Aikaisemminkin on jo huomattu, että jostain aina ilmestyy joku pörrötukkainen dosentti tai kivikasvoinen professori, joka on ankkuroitunut pykäliin.
Suomalainen lainkuuliaisuus ja pykälillä leikittely lienee vanhaa perus. Ns. toisella sortokaudella aivan 1900-luvun alussa totuttiin pikkutarkan laillisuustaistelun avulla kamppailemaan Venäjän sortotoimia vastaan. Sieltäkö asti tuo ehdottomuus ja pykäliin tuijottaminen siis periytyy? Ehkä tässä on mukana myös jotain suomalaisuuteen kuuluvaa vastustushalua. Niin kuin eräs uusi kunnanvaltuuston jäsen joskus ammoin kertoi ensimmäisen kokouksen jälkeen: En minä tiedä, mitä siellä päätettiin, mutta vastaan minä panin!
Entä sitten se koronapassi? Se tietysti liittyy rokotevastaisuuteen ja kaikenlaisiin salaliittoteorioihin, joihin suomalainenkin kansanmies ja -nainen tuntuu uskovan hyvästä peruskoulutuksesta huolimatta ! Kun tämä tiedetään, eivät keskusteluohjelmissa olevat kansanedustajat, eivät edes kaikki lääkäritkään uskalla asettua passin puolesta. Menisi paikka seuraavissa vaaleissa !
3. (88) Poikkeusajan Kätevä ja Tekevä-messut
Messukeskuksen ovet eivät enää paljon käyneet puolilta päivin sunnuntaina 8.11.2021, kuten kuva osoittaa. Ylipäätään näytteille asettajia oli aikaisempiin hyviin vuosiin nähden vähän. Kaikki mahtuivat ensimmäiseen suureen halliin, niin erilaiset käsityön ystävät kuin koru- ja kiviharrastajatkin. Tämä piti myös paikkansa kävijämääriin. Aivan ensimmäisen hallin aulassa olevassa Lahden kaupungin infopisteessä saivat esittelijät seisoskella pitkään keskenään.
Esillä olevat tuotteet olivat yleensä aivan tavanomaisia. Aivan uutta olivat ilmeisesti vain luonnonkuitumatot, joita voi käyttää öljyn imeytykseen ympäristöstä sekä kasvualustoina maanparannukseen. Kysymys oli Hiukka Hyvä- osastosta, jossa LAB ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutin opiskelijat huovuttivat hiuksia ja karvoja. Oheisessa kuvassa oltiin juuri tätä työtä suorittamassa. Hiukset oli saatu heidän kanssaan yhteistyötä tekevistä kampaamoista ja karvojen osalta kenneleistä. Materiaalia on juuri tullut prässistä yhtenä mattona, joka vielä huovutetaan. Tämä oli osa opiskelijain päättötyötä.
Tässä saatetaan ollakin jonkin aivan uuden asian edessä. Muotoiluinstituutilla alkoi syksyllä kaksivuotinen projekti, jossa hiuskuidun ominaisuuksia tutkitaan. Nyt jo tiedetään, että se sitoo itseensä kemikaaleja ja öljyä, maatuu hitaasti ja soveltuu moniin sellaisiin käyttötarkoituksiin, joissa korvataan muovipohjaisia materiaaleja. Sitä voidaan sekoittaa hamppuun ja lampaanvillaan, joka puolestaan lisää käyttömahdollisuuksia. Tältä pohjalta toivotaan syntyvän myös liiketoimintaa.
Tässä saatetaan ollakin jonkin aivan uuden asian edessä. Muotoiluinstituutilla alkoi syksyllä kaksivuotinen projekti, jossa hiuskuidun ominaisuuksia tutkitaan. Nyt jo tiedetään, että se sitoo itseensä kemikaaleja ja öljyä, maatuu hitaasti ja soveltuu moniin sellaisiin käyttötarkoituksiin, joissa korvataan muovipohjaisia materiaaleja. Sitä voidaan sekoittaa hamppuun ja lampaanvillaan, joka puolestaan lisää käyttömahdollisuuksia. Tältä pohjalta toivotaan syntyvän myös liiketoimintaa.
Muuten ei mitään todella uutta ja erikoista silmiin osunut. Paljoin oli esillä kuitenkin villalankoja, mikä kertoo korona-aikana lisääntyneestä kudontaharrastuksesta. Oli tietysti tekstiilejä, laukkuja, vyölaukkuja ja painettuja kankaita, kuten yhdestä kuvasta näkyy-
Seuraavista kuvista näkyy, että erilaista joulutavaraakin olin tarjolla, tonttuja, pienoiskuusia ja lyhtyjä. Yhdellä pöydällä oli upea kokoelma itse valettuja kynttilöitä ja niiden seurassa erilaisia koruja ja kortteja.
Seuraavista kuvista näkyy, että erilaista joulutavaraakin olin tarjolla, tonttuja, pienoiskuusia ja lyhtyjä. Yhdellä pöydällä oli upea kokoelma itse valettuja kynttilöitä ja niiden seurassa erilaisia koruja ja kortteja.
2. (87) Anna Soudakovan suvun katkerat muistot
Anna Soudakova on äidinkielen ja ranskan opettaja, joka saapui lapsena Suomeen osana sitä liikettä, jonka presidentii Koivisto pani lausunnollaan liikkeelle vuonna 1991. Hän totesi tuolloin, että inkeriläiset ja Neuvostoliittoon joskus paenneiden jälkeläiset voivat saapua Suomeen paluumuuttajina. Nyt Soudakova on kirjoittanut sukunsa tarinan jo kuolleen ukkinsa elämän pääpiirteitä seuraten. Kirja on saanut nimen Mitä männyt näkevät. Nimellä viitataan Stalinin vainoissa teloitettujen suomalaisten hautapaikkaan Sandarmohissa, lähellä Äänisjärven pohjoisinta kärkeä.
Anna Soudakova on äidinkielen ja ranskan opettaja, joka saapui lapsena Suomeen osana sitä liikettä, jonka presidentii Koivisto pani lausunnollaan liikkeelle vuonna 1991. Hän totesi tuolloin, että inkeriläiset ja Neuvostoliittoon joskus paenneiden jälkeläiset voivat saapua Suomeen paluumuuttajina. Nyt Soudakova on kirjoittanut sukunsa tarinan jo kuolleen ukkinsa elämän pääpiirteitä seuraten. Kirja on saanut nimen Mitä männyt näkevät. Nimellä viitataan Stalinin vainoissa teloitettujen suomalaisten hautapaikkaan Sandarmohissa, lähellä Äänisjärven pohjoisinta kärkeä.

Kirja on kaunokirjallisesti ansiokas. Sen kieli on sujuvaa, luonnon ja ylipäätään elämän ilmiöiden kuvailu on herkkää ja kaunista. Tarina kulkee johdonmukaisesti, liikoja selittelemättä, osana elettyä elämää. Useimmat meistä kuitenkin lukevat sitä myös kuvauksena Neuvostoliiton historiasta, nimenomaan niistä ihmisistä, jotka Suomesta paeten tai Amerikasta houkuteltuina lähtivät rakentamaan työläisten paratiisia, uutta Neuvostoliittoa. Kirjassa aloitetaan katsauksella Stalinin ajan vainoihin 1930-luvulla, tuhansien ja taas tuhansien syntyperältään ei-venäläisten teloituksiin tekaistujen terroristisyytösten jälkeen. Kirjassa kuvataan lasten ja muiden perheenjäsenten tuskaa. Vuosikymmenten jälkeen saadaan varmuus syyttömyydestä, mutta koettu tuska siirtyy vielä osaksi seuraavallekin polvelle.
Kaikki tämä on kerrottu suvun tarinana, kertomuksena Soudakovan ukin lopulta Turun keskussairaalassa päättyneen elämän vaiheissa. Ukki Juri oli vasta viisivuotias, kun hänen vanhempansa vietiin tylysti lasten silmien alla. Ukki ja hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa karkotettiin Uzbekistaniin ja kohdeltiin kylmästi kansanvihollisten lapsina. Kirjan Juri tukeutui sisareensa, molemmat kasvoivat, pääsivät työelämään, mutta huono onni jatkui. Sisar kuoli työmaaonnettomuudessa, ja Juri jäi täysin yksin. Monien vaiheiden kautta hän sitten selvisi, muutti Leningradiin, aloitti lahjakkaana opintonsa, joita tosin kansanvihollisuuden maine hidasti. Perhe kasvoi ja sitten päästiin muuttamaan Suomeen, Jurin ja hänen vaimonsa Tanjan tytär miehineen ja lapsineen ensin, ja sitten vanhemmat perässä.
Isoisä ei koskaan päässyt käymään teloitettujen hautausmaalla Sandarmohissa Lähellä Karhumäen kaupunkia Äänisjärven erään pohjoisen lahdelman rannalla. Sukulaisten matka toteutui kirjan mukaan hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2013. Kerronta luo jo etukäteen synkähköä tunnelmaa. ”Bussin matkustajat näkevät havuhapsuisia vaaroja ja kuohuvia koskia matkalla pohjoiseen. Ränsistyneitä kyliä, vinoja hirsitaloja, maalinsa ravistaneita puuaitoja pitsiverhoja ikkunoissa, ja hyvin hoidettuja kasvimaita. Metsiä ja kallioita. Äänisen sinisiä siivuja”.
Sitten tullaan Karhunmäkeen, kohta nähdään piikkilangoilla kruunattu metalliaita. ”Bussiin laskeutuu hiljaisuus, tuntuu kuin kaikki pidättäisivät hengitystään aidan toisella puolen edelleen leijuvan kärsimyksen edessä”. On meneillään muistopäivä, ja muistakin busseista purkautuu ulos väkeä. Venäläisiä, puolalaisia, ukrainalaisia rekisterikilpiä”. Virallisten juhlallisuuksien jälkeen siirrytään aukiolta mäntymetsään, jonne on joka puolelle pystytetty ristejä, joissa on nimiä, vuosilukuja ja joissakin valokuvia. Kukaan ei tietenkään tiedä omaistensa tarkkaa lepopaikkaa, eletään olettamusten varassa. Oma aikaisemmin viety risti kuitenkin lopulta löytyy, siinä on muutamia nimilaattoja, ristin yllä on pieni harjakattoinen katos.
---------
Stalinin vainojen uhrien tunnetuin hautapaikka on siis mäntykankaalla Sandarmohissa, joka sijaitsee lähellä Karhumäen kaupunkia Äänisjärven yhdessä pohjoisimmista lahdelmista. Se oli suljettua aluetta aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka vuonna 1991. Joukkoteloitukset alkoivat elokuussa 1937 ja jatkuivat yli vuoden ajan. Paikalla ammuttiin noin 7000 henkeä, heistä oli suomalaisia 762. Tiedot ovat Juri Dmitrijevin johtamalta Memorial -järjestöltä. Käytännössä suomalaisten tie kulki Solovetskin vankilana pidetystä luostarista Vienanmeren saarelta ensin laivoilla Vienan Kemiin, josta kuljetukset jatkuivat kuorma-autoilla, Soudakovan kirjan kuvausten mukaan sidottuina ja autojen lavoille pinottuina Sandarmohiin, jossa jokainen sai avatun joukkohaudan äärellä kuulan kalloonsa.
Dmitrievin johtama retkikunta löysi haudat heinäkuussa 1997. Viime vuosina Memorialin toiminta on keskeytynyt ja Dmitriev on itse vangittu epämääräisten syytösten perusteella. Putinin hallinto yrittää hälventää Stalinin hirmuhallintoa kohtaan esitettyä kritiikkiä mm. väittämällä vainajia suomalaisten sotilaiden ampumiksi ns. jatkosodan aikana. Tätä yritettiin todistaa Venäjän sotahistoriallisen seuran kaivauksilla vuonna 2018. Tämä on historiantutkijain piirissä yksimielisesti torjuttu. Suomalaisten sodan aikana suorittamat teloitukset dokumentoitiin tarkasti, eikä joukkoteloituksista ole mitään viitteitä. Lisäksi on tuntunut kummalliselta. että valtava määrä vankeja olisi rahdattu rintaman lähelle sotatoimien vielä tapahtuessa.
Stalinin rehabilitointi liittynee siihen, että jättivaltion koossa pitämiseksi on oltava sankaritarinoita. Venäjä ulottuu Suomenlahdesta Tyynelle merelle ja tällä alueella on lukemattomia kansoja, uskontoja, kieliä ja kulttuureja. Erityisesti uhkana ovat muslimit, jotka nähdään uhkana Euroopan puoleisen Venäjän kaakkoisosissa. Krimin ja Ukrainan itäosien tapahtumat antoivat kyllä Putinin hallinnolle hengähdysaikaa, mutta säröjä sen luomaan kuvaan ei haluta päästää.
Kaikki tämä on kerrottu suvun tarinana, kertomuksena Soudakovan ukin lopulta Turun keskussairaalassa päättyneen elämän vaiheissa. Ukki Juri oli vasta viisivuotias, kun hänen vanhempansa vietiin tylysti lasten silmien alla. Ukki ja hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa karkotettiin Uzbekistaniin ja kohdeltiin kylmästi kansanvihollisten lapsina. Kirjan Juri tukeutui sisareensa, molemmat kasvoivat, pääsivät työelämään, mutta huono onni jatkui. Sisar kuoli työmaaonnettomuudessa, ja Juri jäi täysin yksin. Monien vaiheiden kautta hän sitten selvisi, muutti Leningradiin, aloitti lahjakkaana opintonsa, joita tosin kansanvihollisuuden maine hidasti. Perhe kasvoi ja sitten päästiin muuttamaan Suomeen, Jurin ja hänen vaimonsa Tanjan tytär miehineen ja lapsineen ensin, ja sitten vanhemmat perässä.
Isoisä ei koskaan päässyt käymään teloitettujen hautausmaalla Sandarmohissa Lähellä Karhumäen kaupunkia Äänisjärven erään pohjoisen lahdelman rannalla. Sukulaisten matka toteutui kirjan mukaan hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2013. Kerronta luo jo etukäteen synkähköä tunnelmaa. ”Bussin matkustajat näkevät havuhapsuisia vaaroja ja kuohuvia koskia matkalla pohjoiseen. Ränsistyneitä kyliä, vinoja hirsitaloja, maalinsa ravistaneita puuaitoja pitsiverhoja ikkunoissa, ja hyvin hoidettuja kasvimaita. Metsiä ja kallioita. Äänisen sinisiä siivuja”.
Sitten tullaan Karhunmäkeen, kohta nähdään piikkilangoilla kruunattu metalliaita. ”Bussiin laskeutuu hiljaisuus, tuntuu kuin kaikki pidättäisivät hengitystään aidan toisella puolen edelleen leijuvan kärsimyksen edessä”. On meneillään muistopäivä, ja muistakin busseista purkautuu ulos väkeä. Venäläisiä, puolalaisia, ukrainalaisia rekisterikilpiä”. Virallisten juhlallisuuksien jälkeen siirrytään aukiolta mäntymetsään, jonne on joka puolelle pystytetty ristejä, joissa on nimiä, vuosilukuja ja joissakin valokuvia. Kukaan ei tietenkään tiedä omaistensa tarkkaa lepopaikkaa, eletään olettamusten varassa. Oma aikaisemmin viety risti kuitenkin lopulta löytyy, siinä on muutamia nimilaattoja, ristin yllä on pieni harjakattoinen katos.
---------
Stalinin vainojen uhrien tunnetuin hautapaikka on siis mäntykankaalla Sandarmohissa, joka sijaitsee lähellä Karhumäen kaupunkia Äänisjärven yhdessä pohjoisimmista lahdelmista. Se oli suljettua aluetta aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka vuonna 1991. Joukkoteloitukset alkoivat elokuussa 1937 ja jatkuivat yli vuoden ajan. Paikalla ammuttiin noin 7000 henkeä, heistä oli suomalaisia 762. Tiedot ovat Juri Dmitrijevin johtamalta Memorial -järjestöltä. Käytännössä suomalaisten tie kulki Solovetskin vankilana pidetystä luostarista Vienanmeren saarelta ensin laivoilla Vienan Kemiin, josta kuljetukset jatkuivat kuorma-autoilla, Soudakovan kirjan kuvausten mukaan sidottuina ja autojen lavoille pinottuina Sandarmohiin, jossa jokainen sai avatun joukkohaudan äärellä kuulan kalloonsa.
Dmitrievin johtama retkikunta löysi haudat heinäkuussa 1997. Viime vuosina Memorialin toiminta on keskeytynyt ja Dmitriev on itse vangittu epämääräisten syytösten perusteella. Putinin hallinto yrittää hälventää Stalinin hirmuhallintoa kohtaan esitettyä kritiikkiä mm. väittämällä vainajia suomalaisten sotilaiden ampumiksi ns. jatkosodan aikana. Tätä yritettiin todistaa Venäjän sotahistoriallisen seuran kaivauksilla vuonna 2018. Tämä on historiantutkijain piirissä yksimielisesti torjuttu. Suomalaisten sodan aikana suorittamat teloitukset dokumentoitiin tarkasti, eikä joukkoteloituksista ole mitään viitteitä. Lisäksi on tuntunut kummalliselta. että valtava määrä vankeja olisi rahdattu rintaman lähelle sotatoimien vielä tapahtuessa.
Stalinin rehabilitointi liittynee siihen, että jättivaltion koossa pitämiseksi on oltava sankaritarinoita. Venäjä ulottuu Suomenlahdesta Tyynelle merelle ja tällä alueella on lukemattomia kansoja, uskontoja, kieliä ja kulttuureja. Erityisesti uhkana ovat muslimit, jotka nähdään uhkana Euroopan puoleisen Venäjän kaakkoisosissa. Krimin ja Ukrainan itäosien tapahtumat antoivat kyllä Putinin hallinnolle hengähdysaikaa, mutta säröjä sen luomaan kuvaan ei haluta päästää.
1. (86) ”Muista, että olet kuolevainen”
Mitä korkeampi asema, sitä vaarallisempaa on, jos suhteellisuuden taju hetkeksikin herpaantuu. Viime päivinä on jonkin verran kohistu pääministeri Sanna Marinin nuorisopirskeistä Kesärannassa, on epäilty sitä, kuka lystin maksoi, ja oliko tuossa asemassa olevan ihmisen pitänyt olla varovaisempi seuraansa valitessaan. Itse teema on muutenkin ollut esillä, TV 1:ssä pyörii uusintana vanha irvailu Itse valtiaat, ja uusimpana ihan asiallinen Politiikka-Suomi, jossa keskitytään ns. ministerimokiin laajalla skaalalla aina 1980-luvulta lähtien.
Sanna Marinin nuorisojuhliin en nyt kyllä osaa suhtautua kovinkaan sormi pystyssä, varsinkaan kun kulut tulivat maksetuiksi pääministerin omasta pussista. Sen verran kuitenkin asia jäi vaivaamaan, että otin esiin englantilais-suomalaisen sanakirjan ja yritin sieltä löytää suomennosta sanalle boomeri, jolla Marin nuhteli arvostelijoitaan. Tiedän kyllä, että sillä tarkoitetaan ns. suuria ikäluokkia, jotka ovat tässä maassa melkein kaikessa johdossa, ja siis myös nuorempaan polveen kuuluvien kykyjen tiellä. Suoraan boomeria en löytänyt, mutta kantasana boom kyllä löytyi. Verbinä se tarkoittaa jyrähtämistä tai kohinaa, surinaa, ja onhan sillä monia muitakin merkityksiä. Kaiken kaikkiaan kohu on kyllä tarpeeton, vaikka rento nimittely joitakin häiritsee. Vai onko niin, että vallassa olevia kytätään koko ajan, jos vaikka joskus lipsahtaisi jokin sammakko.
Vaikka en ikäluokaltani kylläkään kuulu noihin boomereihin, jyrähtelen seuraavassa nyt kuitenkin omiani tuon pakinani alussa olevan otsikon mukaisessa hengessä. Marinia ei noin pieni kohu kaada, varsinkaan kun hän on osoittanut johtajankykynsä pääministerikauden alkupuolella. Mutta monelle muulle on käynyt pahemmin. Näistä uusimmista sisäministeri Katri Kulmuni ”kaatui” valtion rahoilla maksettuihin esiintymistaidon kouluttajayrityksen laskuihin. Kehon kielikin kertoi, että hän oli tullut asemaansa liian varhain, ja liian vähäisellä kokemuksella. Suurempina syyllisinä olivat mielestäni Pohjois-Suomen keskustalaiset piirihallitukset, jotka ajoivat hänet omia etujaan vaaliakseen liian varhain uusiin asemiin. Nyt vasta 32-vuotias Kulmuni kyllä mielestäni tulee vielä takaisin, osallistuttuaan ensin noihin Antti Rinteen toitottamiin ”synnytystalkoisiin” muiden nykyministerien esimerkin mukaisesti.
Synnytystalkoot ja maine SAK:n ”eteen työnnettynä edustajana” veivät Rinteen sivuraiteille, ja Marinin sdp:n johtoon ja pääministeriksi. Aikaisemmista pääministereistä on sanottu, että Juha Sipilällä olisi ollut myös lopulta joitain vaikeuksia, tosin en itse niitä havainnut. Mutta Aleksander Stubbin (2014-2015) esitys kyllä oli surkea. Hän tavoitteli kansanomaisuutta, jota kai Marinkin nyt teki, mutta hillitymmin. Stubbin pohjanoteeraus oli asettuminen lasten tikkatauluun joillakin messuilla. Muutenkin hänestä loisti jonkinlainen helsinkiläisjupin ylimielinen touhukkuus. Lahjakas hän kyllä on, mutta ei kansallinen politiikka todellakaan ole ollut hänen alaansa.
Anneli Jäätteenmäki voitti pitkään, eli vuodet 1995-2003 ”hallinneen” Paavo Lipposen eduskuntavaaleissa, ja myös taistelussa pääministeriydestä. Ilmeisesti Lipponen ahnehti liikkaa kansainvälistä suosioita ja meni jollain tavalla lupailemaan Suomen tukea George W. Bushin alkavalle ristiretkelle Irakin diktaattoria Saddam Husseinia vastaan. Minulle jäi kylläkin epäselväksi lupailujen laatu, oliko kysymyksessä sittenkin vain korulauseista vai jostain muusta. Pääministeri Jäätteenmäki taas kaatui kolisten, kun hän oli saanut Lipposesta ratkaisevat tiedot presidentti Halosen lähipiiriin kuuluneelta Martti Manniselta. Pahinta kai lopulta oli tämän yhteyden kieltäminen. Lipposen ja Jäätteenmäen kaatumiset liittyivät jotenkin toisiinsa, miten, se selvinnee joskus uusien tutkimusten jälkeen.
Jäätteenmäen postin peri sitten Matti Vanhanen, joka kompuroi naissuhteissaan seurustelemalla avioeronsa jälkeen erään yksinhuoltajan kanssa. Tämä ei ollut kokeneen poliitikon, Matti Vanhasen tasoilla. Lisäksi otsikoissa vilahteli ns. lautakasajupakka, eli kysymys siitä, oliko Vanhanen saanut Nurmijärven taloprojektilleen ns. ilmaista tukea joltain taholta. Paavo Lipponen pääsi pääministerikaudellaan EU:ssa lähelle ” vallan kammareita”, mutta sitkeäkään yritys ei tuonut täyttymystä tavoitteille. Pienen maan pääministeri oli pienen maan pääministeri. Tappio Jäätteenmäelle oli katkera, ja sen sai voittaja muodossa tai toisessa itsekin todeta.
Johtavat naispoliitikot ovat muutenkin joutuneet jyrän alle, usein ilman omaa syytään. Jutta Urpilainen oli sdp:n puheenjohtaja SAK:n puolelta tulleen Eero Heinäluoman jälkeen vuosina 2008-2014, mutta hävisi niin ikään entiselle SAK:n johtajalle Antti Rinteelle. Urpilaisesta oli tullut Kataisen hallituksen valtionvarainministeri 2011. Mari Kiviniemi oli Suomen keskustan puheenjohtaja 2010-2012 ja Suomen pääministeri 2010-2011. Hän erosi mainittuna vuonna 2011 Suomen keskustan vaalitappion ja puolueen vanhan kaartin jyrkän arvostelun takia.
”Ainaisesta pääministeritarjokkaasta ” Paavo Väyrysestä riittäisi tietysti tarinaa vaikka millä mitalla. Aivan 1980-luvun lopussa tavoiteltu asema oli lähellä, mutta silloin presidentti Koivisto torppasi hänen tiensä asettamalla pääministeriksi kokoomuksen Harri Holkerin. Presidentillä oli tuohon aikaan suuremmat valtaoikeudet kuin nykyään. Oman lukunsa saisi myös mm. Kalevi Sorsa, joka lähti suurin toivein mukaan presidenttikampanjaan vuonna 1994. Sdp:n kenttäväki hankki kuitenkin ns. puolue-eliitin ulkopuolelta ehdokkaaksi Martti Ahtisaaren, joka valittiin. Ahti Karjalaisen kuningastie katkesi ikävällä tavalla alkoholismiin jo 1980-luvun alussa. Vaikeiden lamavuosien pääministeri Esko Aho jäi vahvoista meriiteistään huolimatta vähitellen sivuun, ei vähiten hävittyään Tarja Haloselle presidentinvaalissa vuonna 2000. Vähän kyseenalaista kunniaa hän on niittänyt hakeutumalla venäläisen Sberbank-pankkikonsernin hallitukseen. Kysymyksiä ovat herättäneet myös Paavo Lipposen suhteet venäläiseen Nord Stream-kaasuputkiyhtiöön, jota hän on laskuttanut konsulttiyhtiönsä kautta. Suomen hallitus antoi Nord Streamille luvan Itämeren kaasuputken vetämiseen Suomen merellisen talousalueen kautta vuonna 2009.
Eräs surkeimmista ministerin kuningastien katkeamisista oli mielestäni ulkoministeri Ilkka Kanervan ero ulkoministerin tehtävistä ns. tekstiviestikohun takia vuonna 1908. Hän oli lähetellyt lyhyessä ajassa noin 100 tekstiviestiä eräälle maineeltaan hieman kyseenalaiselle naiselle. Kun tämä julkaisi viestit, oli skandaali valmis. Viesteihin piilotetut salamerkitykset naurattivat ihmisiä hyvän tovin. Tosin Kanervan toilauksiin oli jo osittain totuttu, avioeronsa jälkeen hänen nimensä oli liitetty hyvin moneen naiseen, näitä löytyy roppakaupalla vaikka googlen kautta. Muutos tapahtui vasta kun entinen lentoemäntä Elina Kiikko sai hänet rauhoittumaan. Nykyään he ovat virallisesti naimisissa. Sinänsä tunnustetaan yleisesti, että Kanerva on ollut kaikin puolin pätevä kansanedustaja ja poliitikko, hän on saanut kansainvälistäkin tunnustusta. Hän on toiminut mm. Kansainvälisen yleisurheiluliiton hallituksen jäsenenä 2003-2011 ja Etyj:n eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön parlamentaarisen yleiskokouksen presidenttinä. Ilkka Kanerva on myös pisimpään Suomen eduskunnassa istunut kansanedustaja.
Ylipäätään voitaneen sanoa, että monet ministerierot ovat usein tapahtuneet melko vähäisten syiden takia. Hetken herpaantuminen on ollut vaarallisempaa kuin tavallisille ihmisille. Olisikohan poliitikkojen ja miksei myös meidän tavallistenkin ihmisten syytä ottaa taas oppia antiikista? Rooman laajenemisvaiheessa oli tapana rakentaa triumfikaaria voittoisien taisteluiden kunniaksi. Suoritettiin myös ns. triumfikulkue, jossa voittoisa sotapäällikkö ajoi kahden hevosen vetämillä pienillä vaunuilla kaaren alta, ja häntä seurasivat taistelussa mukana olleet sotilaat tiukkana rivistönä. Sen jälkeen kannettiin mukana sotasaalista ja marssitettiin sotavankeja kahleita kantaen. Tärkeä henkilö oli sotapäällikön, tai Rooman kaupungissa usein keisarin kanssa vaunuissa seisova orja, joka kuiskasi sotapäällikön korvaan lausetta: ”Memento te mortalem esse”, eli muista. että olet kuolevainen.
Hieno muistutus – välttämätön jokaiselle poliitikolle, ja miksei myös meille jokaiselle muullekin kuolevaiselle.
Mitä korkeampi asema, sitä vaarallisempaa on, jos suhteellisuuden taju hetkeksikin herpaantuu. Viime päivinä on jonkin verran kohistu pääministeri Sanna Marinin nuorisopirskeistä Kesärannassa, on epäilty sitä, kuka lystin maksoi, ja oliko tuossa asemassa olevan ihmisen pitänyt olla varovaisempi seuraansa valitessaan. Itse teema on muutenkin ollut esillä, TV 1:ssä pyörii uusintana vanha irvailu Itse valtiaat, ja uusimpana ihan asiallinen Politiikka-Suomi, jossa keskitytään ns. ministerimokiin laajalla skaalalla aina 1980-luvulta lähtien.
Sanna Marinin nuorisojuhliin en nyt kyllä osaa suhtautua kovinkaan sormi pystyssä, varsinkaan kun kulut tulivat maksetuiksi pääministerin omasta pussista. Sen verran kuitenkin asia jäi vaivaamaan, että otin esiin englantilais-suomalaisen sanakirjan ja yritin sieltä löytää suomennosta sanalle boomeri, jolla Marin nuhteli arvostelijoitaan. Tiedän kyllä, että sillä tarkoitetaan ns. suuria ikäluokkia, jotka ovat tässä maassa melkein kaikessa johdossa, ja siis myös nuorempaan polveen kuuluvien kykyjen tiellä. Suoraan boomeria en löytänyt, mutta kantasana boom kyllä löytyi. Verbinä se tarkoittaa jyrähtämistä tai kohinaa, surinaa, ja onhan sillä monia muitakin merkityksiä. Kaiken kaikkiaan kohu on kyllä tarpeeton, vaikka rento nimittely joitakin häiritsee. Vai onko niin, että vallassa olevia kytätään koko ajan, jos vaikka joskus lipsahtaisi jokin sammakko.
Vaikka en ikäluokaltani kylläkään kuulu noihin boomereihin, jyrähtelen seuraavassa nyt kuitenkin omiani tuon pakinani alussa olevan otsikon mukaisessa hengessä. Marinia ei noin pieni kohu kaada, varsinkaan kun hän on osoittanut johtajankykynsä pääministerikauden alkupuolella. Mutta monelle muulle on käynyt pahemmin. Näistä uusimmista sisäministeri Katri Kulmuni ”kaatui” valtion rahoilla maksettuihin esiintymistaidon kouluttajayrityksen laskuihin. Kehon kielikin kertoi, että hän oli tullut asemaansa liian varhain, ja liian vähäisellä kokemuksella. Suurempina syyllisinä olivat mielestäni Pohjois-Suomen keskustalaiset piirihallitukset, jotka ajoivat hänet omia etujaan vaaliakseen liian varhain uusiin asemiin. Nyt vasta 32-vuotias Kulmuni kyllä mielestäni tulee vielä takaisin, osallistuttuaan ensin noihin Antti Rinteen toitottamiin ”synnytystalkoisiin” muiden nykyministerien esimerkin mukaisesti.
Synnytystalkoot ja maine SAK:n ”eteen työnnettynä edustajana” veivät Rinteen sivuraiteille, ja Marinin sdp:n johtoon ja pääministeriksi. Aikaisemmista pääministereistä on sanottu, että Juha Sipilällä olisi ollut myös lopulta joitain vaikeuksia, tosin en itse niitä havainnut. Mutta Aleksander Stubbin (2014-2015) esitys kyllä oli surkea. Hän tavoitteli kansanomaisuutta, jota kai Marinkin nyt teki, mutta hillitymmin. Stubbin pohjanoteeraus oli asettuminen lasten tikkatauluun joillakin messuilla. Muutenkin hänestä loisti jonkinlainen helsinkiläisjupin ylimielinen touhukkuus. Lahjakas hän kyllä on, mutta ei kansallinen politiikka todellakaan ole ollut hänen alaansa.
Anneli Jäätteenmäki voitti pitkään, eli vuodet 1995-2003 ”hallinneen” Paavo Lipposen eduskuntavaaleissa, ja myös taistelussa pääministeriydestä. Ilmeisesti Lipponen ahnehti liikkaa kansainvälistä suosioita ja meni jollain tavalla lupailemaan Suomen tukea George W. Bushin alkavalle ristiretkelle Irakin diktaattoria Saddam Husseinia vastaan. Minulle jäi kylläkin epäselväksi lupailujen laatu, oliko kysymyksessä sittenkin vain korulauseista vai jostain muusta. Pääministeri Jäätteenmäki taas kaatui kolisten, kun hän oli saanut Lipposesta ratkaisevat tiedot presidentti Halosen lähipiiriin kuuluneelta Martti Manniselta. Pahinta kai lopulta oli tämän yhteyden kieltäminen. Lipposen ja Jäätteenmäen kaatumiset liittyivät jotenkin toisiinsa, miten, se selvinnee joskus uusien tutkimusten jälkeen.
Jäätteenmäen postin peri sitten Matti Vanhanen, joka kompuroi naissuhteissaan seurustelemalla avioeronsa jälkeen erään yksinhuoltajan kanssa. Tämä ei ollut kokeneen poliitikon, Matti Vanhasen tasoilla. Lisäksi otsikoissa vilahteli ns. lautakasajupakka, eli kysymys siitä, oliko Vanhanen saanut Nurmijärven taloprojektilleen ns. ilmaista tukea joltain taholta. Paavo Lipponen pääsi pääministerikaudellaan EU:ssa lähelle ” vallan kammareita”, mutta sitkeäkään yritys ei tuonut täyttymystä tavoitteille. Pienen maan pääministeri oli pienen maan pääministeri. Tappio Jäätteenmäelle oli katkera, ja sen sai voittaja muodossa tai toisessa itsekin todeta.
Johtavat naispoliitikot ovat muutenkin joutuneet jyrän alle, usein ilman omaa syytään. Jutta Urpilainen oli sdp:n puheenjohtaja SAK:n puolelta tulleen Eero Heinäluoman jälkeen vuosina 2008-2014, mutta hävisi niin ikään entiselle SAK:n johtajalle Antti Rinteelle. Urpilaisesta oli tullut Kataisen hallituksen valtionvarainministeri 2011. Mari Kiviniemi oli Suomen keskustan puheenjohtaja 2010-2012 ja Suomen pääministeri 2010-2011. Hän erosi mainittuna vuonna 2011 Suomen keskustan vaalitappion ja puolueen vanhan kaartin jyrkän arvostelun takia.
”Ainaisesta pääministeritarjokkaasta ” Paavo Väyrysestä riittäisi tietysti tarinaa vaikka millä mitalla. Aivan 1980-luvun lopussa tavoiteltu asema oli lähellä, mutta silloin presidentti Koivisto torppasi hänen tiensä asettamalla pääministeriksi kokoomuksen Harri Holkerin. Presidentillä oli tuohon aikaan suuremmat valtaoikeudet kuin nykyään. Oman lukunsa saisi myös mm. Kalevi Sorsa, joka lähti suurin toivein mukaan presidenttikampanjaan vuonna 1994. Sdp:n kenttäväki hankki kuitenkin ns. puolue-eliitin ulkopuolelta ehdokkaaksi Martti Ahtisaaren, joka valittiin. Ahti Karjalaisen kuningastie katkesi ikävällä tavalla alkoholismiin jo 1980-luvun alussa. Vaikeiden lamavuosien pääministeri Esko Aho jäi vahvoista meriiteistään huolimatta vähitellen sivuun, ei vähiten hävittyään Tarja Haloselle presidentinvaalissa vuonna 2000. Vähän kyseenalaista kunniaa hän on niittänyt hakeutumalla venäläisen Sberbank-pankkikonsernin hallitukseen. Kysymyksiä ovat herättäneet myös Paavo Lipposen suhteet venäläiseen Nord Stream-kaasuputkiyhtiöön, jota hän on laskuttanut konsulttiyhtiönsä kautta. Suomen hallitus antoi Nord Streamille luvan Itämeren kaasuputken vetämiseen Suomen merellisen talousalueen kautta vuonna 2009.
Eräs surkeimmista ministerin kuningastien katkeamisista oli mielestäni ulkoministeri Ilkka Kanervan ero ulkoministerin tehtävistä ns. tekstiviestikohun takia vuonna 1908. Hän oli lähetellyt lyhyessä ajassa noin 100 tekstiviestiä eräälle maineeltaan hieman kyseenalaiselle naiselle. Kun tämä julkaisi viestit, oli skandaali valmis. Viesteihin piilotetut salamerkitykset naurattivat ihmisiä hyvän tovin. Tosin Kanervan toilauksiin oli jo osittain totuttu, avioeronsa jälkeen hänen nimensä oli liitetty hyvin moneen naiseen, näitä löytyy roppakaupalla vaikka googlen kautta. Muutos tapahtui vasta kun entinen lentoemäntä Elina Kiikko sai hänet rauhoittumaan. Nykyään he ovat virallisesti naimisissa. Sinänsä tunnustetaan yleisesti, että Kanerva on ollut kaikin puolin pätevä kansanedustaja ja poliitikko, hän on saanut kansainvälistäkin tunnustusta. Hän on toiminut mm. Kansainvälisen yleisurheiluliiton hallituksen jäsenenä 2003-2011 ja Etyj:n eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön parlamentaarisen yleiskokouksen presidenttinä. Ilkka Kanerva on myös pisimpään Suomen eduskunnassa istunut kansanedustaja.
Ylipäätään voitaneen sanoa, että monet ministerierot ovat usein tapahtuneet melko vähäisten syiden takia. Hetken herpaantuminen on ollut vaarallisempaa kuin tavallisille ihmisille. Olisikohan poliitikkojen ja miksei myös meidän tavallistenkin ihmisten syytä ottaa taas oppia antiikista? Rooman laajenemisvaiheessa oli tapana rakentaa triumfikaaria voittoisien taisteluiden kunniaksi. Suoritettiin myös ns. triumfikulkue, jossa voittoisa sotapäällikkö ajoi kahden hevosen vetämillä pienillä vaunuilla kaaren alta, ja häntä seurasivat taistelussa mukana olleet sotilaat tiukkana rivistönä. Sen jälkeen kannettiin mukana sotasaalista ja marssitettiin sotavankeja kahleita kantaen. Tärkeä henkilö oli sotapäällikön, tai Rooman kaupungissa usein keisarin kanssa vaunuissa seisova orja, joka kuiskasi sotapäällikön korvaan lausetta: ”Memento te mortalem esse”, eli muista. että olet kuolevainen.
Hieno muistutus – välttämätön jokaiselle poliitikolle, ja miksei myös meille jokaiselle muullekin kuolevaiselle.
Lokakuu
8. (85) Nuorten miesten puuhailuja 1950-luvulla
Iän karttuessa ymmärrys omaa henkilökohtaista historiaa kohtaan lisääntyy. On asioita, joiden merkitystä ei käsitä ennen kuin vuosikymmenten päästä. Yksi sellainen vaihe elämästäni oli 1950-luvun alkupuolella, jolloin maailmankuvani laajeni, tapahtui siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen, ja ennen kaikkea: hyvä toveruus korostui. Kävin yhteiskoulua Lapualla 15 kilometrin päästä kodistani. Yhteys luokkatovereihin jäi tavallaan koulun sisälle, kaikenlaisiin koulupoikien vapaa-ajan rientoihin en voinut osallistua. Mutta kotipaikallani Nurmossa asiat olivat toisin. Poikaporukka oli vielä aika nuhteetonta, kukaan ei tupakoinut tai kokeillut viinan kanssa, huumausaineista ei tuolloin vielä kukaan ollut kuullutkaan. Reilu yhteishenki ja toisten arvostaminen loivat hyvät kasvun ja kehityksen olosuhteet. Terve itsetuntokin kehittyi. Tästä kertoo seuraava pikku pakina.
Ikääntyessä ihminen palaa mielellään vanhoihin muistoihin, lapsuuden ja nuoruuden aikoihin. Meillä oli aivan 1950-luvun alussa Nurmon Alapäässä sellainen puolen tusinan nuoren miehen joukko, varhaisteineiksi sellaisia yleensä nykyään nimitetään. Kuljimme eri kokoonpanoissa pyhäisin talon pihasta toiseen erilaisia yleisurheilulajeja harrastaen, hypittiin, heitettiin ja välillä pelattiin pesäpalloakin. Minä olin ostanut naisten kiekon, jota joskus joku isäntämieskin innostui vainiolla meidän kanssamme heittelemään. Ryhmässä tapahtui välillä muutoksia, toisia meni ja toisia tuli.
Vuosikymmenten kuluessa on joukkomme harventunut, viimeksi tänä vuonna siitä alkuperäisestä porukasta koitti lähdön hetki kahdelle vuoden 1936 pojalle, aikaisemmin monelle muulle. Oikeastaan meitä on jäljellä enää kaksi, joskaan meilläkään ei puolivälissä yhdeksättä vuosikymmentä kävijöinä askel niin kovin reipas enää ole. Mutta nuoruuden aikoja on mukava muistella.
Rippikoulun jälkeen piti päästä ”hyppöölle”. Monen kotona oltiin sitä mieltä, että ei nyt heti sinne Haalille, mieluummin vaikka ensiksi körttikemuihin. Niinpä me sitten kerran suunnistimme ”Vihiriälle kerolle”, joka sijaitsi aivan Lapuan ja Nurmon rajan tuntumassa, Koskelan kylän larvassa Uitonloukolle menevän tien varressa siellä vasemmalla puolella. Se oli metsän keskellä sijaitseva pieni aukio, jota oli joskus viljelty. Sinne kokoontui kymmenittäin heränneitä nuoria lähiseuduilta. Aluksi järjestettiin kaikenlaisia leikkejä, joista mieleen on jäänyt se lasten keskuudessa tunnettu ”Viimeinen pari uunista ulos”. Illan kohokohta kuitenkin seurasi pian. Joku vanhempi poika oli uuden leikin johtajana, häntä nimitettiin papiksi. Hän komensi tytöt toiseen päähän kenttää, pojat toiseen. Sieltä sitten tultiin jonossa keskemmälle niin, että jokaisen pojan kohdalle osui joku tyttö. Sen jälkeen ”pappi” komensi: ”vasen jalka eteen, oikea käsi olkapään yli ja nyt ̶ puristakaa”. Sillä lailla mekin pääsimme ensi kertaa naista lähelle.
Siitäkös sitten rohkeus kasvoi, ja seuraavana oli sitten vuorossa Haali. Muutaman miehen porukalla kokoonnuimme ensin sinne urheilukentän puolelle, kuuntelimme musiikkia ja harjoittelimme askeliamme jostain opaskirjasta löydettyjä, ja silloiseen hiilimurskaan piirrettyjä merkkejä pitkin. Sen verran suuri tapaus sekin jo oli, että sisältä kuulunut laulu on jäänyt muistiin: ”Öitä Firenzen muistan o Italia bella. Oi kaunis Rafaela, sinut milloin mä nään.” Lopulta rohkaistuimme menemään sisään, ja taas aukeni eteen aivan uusi maailma. Täytyy kiitollisena muistella niitä tyttöjä, jotka tulivat haparoivienkin askelten mukaan.
Siitä se sitten alkoi, ja hulluimpana kesänä 1954 oltiin matkassa ainakin heinäkuussa kolme kertaa viikossa, pyörällä kuljettiin myös Seinäjoen Törnävällä, ja ainakin kerran Munakan Seittuulla. Seuraavina vuosina alkoi vanhemmilla kavereilla olla jo autoja, ja niihin ahtauduttiin suuntana milloin Lapualla jokivarressa oleva lava, Laihian Hulmi, Ilmajoen Seppälän halli, jopa kerran Kauhajoen Kasinokin.
Eräs hulluimmista matkoista tehtiin jonain tuon vuosikymmenen loppuvuonna Kurikan Jyllinkoskelle linja-autolla. Tiedettiin kyllä, että ei sieltä tanssien päätyttyä takaisin autoa tule, mutta emmehän me yöllä kyytiä tarvitse, todettiin melkein kuorossa. Mutta kun puoliyö koitti, kömmimme me kaikki yksitellen sieltä alhaalta jokivarresta maantielle, syreenit kukkivat, eli kukaan ei päässyt ”hihalle”. Niin meidän muutaman miehen ryhmämme lähti sitten kävellen kotia kohti. Ja mikäpä siinä, yö oli kaunis, miehet nuoria, ja maantie maistui. Neljän tienoissa olimme jo melkein Ilmajoen Koskenkorvalla, josta viimein päästiin aamuauton kyytiin. Seinäjoella piti vielä tunnin verran odotella paikallisen lähtöä. Alapään kaupalta kotiin kulku oli sitten yhtä juhlaa: emännät olivat laitumilla aamulypsyllä ja kurkistelivat sieltä lehmän kyljestä varhaista kulkijaa. Oli todella komeaa tulla kotiin!
Iän karttuessa ymmärrys omaa henkilökohtaista historiaa kohtaan lisääntyy. On asioita, joiden merkitystä ei käsitä ennen kuin vuosikymmenten päästä. Yksi sellainen vaihe elämästäni oli 1950-luvun alkupuolella, jolloin maailmankuvani laajeni, tapahtui siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen, ja ennen kaikkea: hyvä toveruus korostui. Kävin yhteiskoulua Lapualla 15 kilometrin päästä kodistani. Yhteys luokkatovereihin jäi tavallaan koulun sisälle, kaikenlaisiin koulupoikien vapaa-ajan rientoihin en voinut osallistua. Mutta kotipaikallani Nurmossa asiat olivat toisin. Poikaporukka oli vielä aika nuhteetonta, kukaan ei tupakoinut tai kokeillut viinan kanssa, huumausaineista ei tuolloin vielä kukaan ollut kuullutkaan. Reilu yhteishenki ja toisten arvostaminen loivat hyvät kasvun ja kehityksen olosuhteet. Terve itsetuntokin kehittyi. Tästä kertoo seuraava pikku pakina.
Ikääntyessä ihminen palaa mielellään vanhoihin muistoihin, lapsuuden ja nuoruuden aikoihin. Meillä oli aivan 1950-luvun alussa Nurmon Alapäässä sellainen puolen tusinan nuoren miehen joukko, varhaisteineiksi sellaisia yleensä nykyään nimitetään. Kuljimme eri kokoonpanoissa pyhäisin talon pihasta toiseen erilaisia yleisurheilulajeja harrastaen, hypittiin, heitettiin ja välillä pelattiin pesäpalloakin. Minä olin ostanut naisten kiekon, jota joskus joku isäntämieskin innostui vainiolla meidän kanssamme heittelemään. Ryhmässä tapahtui välillä muutoksia, toisia meni ja toisia tuli.
Vuosikymmenten kuluessa on joukkomme harventunut, viimeksi tänä vuonna siitä alkuperäisestä porukasta koitti lähdön hetki kahdelle vuoden 1936 pojalle, aikaisemmin monelle muulle. Oikeastaan meitä on jäljellä enää kaksi, joskaan meilläkään ei puolivälissä yhdeksättä vuosikymmentä kävijöinä askel niin kovin reipas enää ole. Mutta nuoruuden aikoja on mukava muistella.
Rippikoulun jälkeen piti päästä ”hyppöölle”. Monen kotona oltiin sitä mieltä, että ei nyt heti sinne Haalille, mieluummin vaikka ensiksi körttikemuihin. Niinpä me sitten kerran suunnistimme ”Vihiriälle kerolle”, joka sijaitsi aivan Lapuan ja Nurmon rajan tuntumassa, Koskelan kylän larvassa Uitonloukolle menevän tien varressa siellä vasemmalla puolella. Se oli metsän keskellä sijaitseva pieni aukio, jota oli joskus viljelty. Sinne kokoontui kymmenittäin heränneitä nuoria lähiseuduilta. Aluksi järjestettiin kaikenlaisia leikkejä, joista mieleen on jäänyt se lasten keskuudessa tunnettu ”Viimeinen pari uunista ulos”. Illan kohokohta kuitenkin seurasi pian. Joku vanhempi poika oli uuden leikin johtajana, häntä nimitettiin papiksi. Hän komensi tytöt toiseen päähän kenttää, pojat toiseen. Sieltä sitten tultiin jonossa keskemmälle niin, että jokaisen pojan kohdalle osui joku tyttö. Sen jälkeen ”pappi” komensi: ”vasen jalka eteen, oikea käsi olkapään yli ja nyt ̶ puristakaa”. Sillä lailla mekin pääsimme ensi kertaa naista lähelle.
Siitäkös sitten rohkeus kasvoi, ja seuraavana oli sitten vuorossa Haali. Muutaman miehen porukalla kokoonnuimme ensin sinne urheilukentän puolelle, kuuntelimme musiikkia ja harjoittelimme askeliamme jostain opaskirjasta löydettyjä, ja silloiseen hiilimurskaan piirrettyjä merkkejä pitkin. Sen verran suuri tapaus sekin jo oli, että sisältä kuulunut laulu on jäänyt muistiin: ”Öitä Firenzen muistan o Italia bella. Oi kaunis Rafaela, sinut milloin mä nään.” Lopulta rohkaistuimme menemään sisään, ja taas aukeni eteen aivan uusi maailma. Täytyy kiitollisena muistella niitä tyttöjä, jotka tulivat haparoivienkin askelten mukaan.
Siitä se sitten alkoi, ja hulluimpana kesänä 1954 oltiin matkassa ainakin heinäkuussa kolme kertaa viikossa, pyörällä kuljettiin myös Seinäjoen Törnävällä, ja ainakin kerran Munakan Seittuulla. Seuraavina vuosina alkoi vanhemmilla kavereilla olla jo autoja, ja niihin ahtauduttiin suuntana milloin Lapualla jokivarressa oleva lava, Laihian Hulmi, Ilmajoen Seppälän halli, jopa kerran Kauhajoen Kasinokin.
Eräs hulluimmista matkoista tehtiin jonain tuon vuosikymmenen loppuvuonna Kurikan Jyllinkoskelle linja-autolla. Tiedettiin kyllä, että ei sieltä tanssien päätyttyä takaisin autoa tule, mutta emmehän me yöllä kyytiä tarvitse, todettiin melkein kuorossa. Mutta kun puoliyö koitti, kömmimme me kaikki yksitellen sieltä alhaalta jokivarresta maantielle, syreenit kukkivat, eli kukaan ei päässyt ”hihalle”. Niin meidän muutaman miehen ryhmämme lähti sitten kävellen kotia kohti. Ja mikäpä siinä, yö oli kaunis, miehet nuoria, ja maantie maistui. Neljän tienoissa olimme jo melkein Ilmajoen Koskenkorvalla, josta viimein päästiin aamuauton kyytiin. Seinäjoella piti vielä tunnin verran odotella paikallisen lähtöä. Alapään kaupalta kotiin kulku oli sitten yhtä juhlaa: emännät olivat laitumilla aamulypsyllä ja kurkistelivat sieltä lehmän kyljestä varhaista kulkijaa. Oli todella komeaa tulla kotiin!
7.(84) Uusi Viipuri - kaupunki, jota ei koskaan rakennettu
Suomi oli menettänyt Talvisodassa (1939̶ 1940) alueita suunnilleen nykyisen rajan mukaisesti, mm. kolme kaupunkia, Viipuri, Sortavala ja Käkisalmi olivat jääneet rajan taa. Sota oli kuitenkin tällä erää päättynyt, ja moniaalla uskottiin vielä keväällä 1941, että uutta ei ole tulossakaan. Näissä tunnelmissa alettiin Urho Kekkosen aloitteesta suunnitella uuden Viipurin rakentamista Pohjanmaan rannikolle, samoille kohdin, minne uutta ydinvoimalaa nyt suunnitellaan. Rahoittaja oli vuonna 1949 jo toiveissa, Alvar Aaltoa ajateltiin suunnitelman tekijäksi, ja Suomen hallitus oli asettanut komitean valmistelemaan asiaa.
Suomi oli menettänyt Talvisodassa (1939̶ 1940) alueita suunnilleen nykyisen rajan mukaisesti, mm. kolme kaupunkia, Viipuri, Sortavala ja Käkisalmi olivat jääneet rajan taa. Sota oli kuitenkin tällä erää päättynyt, ja moniaalla uskottiin vielä keväällä 1941, että uutta ei ole tulossakaan. Näissä tunnelmissa alettiin Urho Kekkosen aloitteesta suunnitella uuden Viipurin rakentamista Pohjanmaan rannikolle, samoille kohdin, minne uutta ydinvoimalaa nyt suunnitellaan. Rahoittaja oli vuonna 1949 jo toiveissa, Alvar Aaltoa ajateltiin suunnitelman tekijäksi, ja Suomen hallitus oli asettanut komitean valmistelemaan asiaa.

Taidehistorioitsija Anna Kortelaista alkoi monestakin syystä kiinnostaa tuo sittemmin hukkaan mennyt hanke, hänhän on osittain viipurilaista sukua. Sitten käsiin osui pari kiintoisaa teosta, jotka johdattivat hänet perinpohjaisiin arkistotutkimuksiin. Syntyi teos nimeltä Uusi Viipuri, jota hän kuvailee faktojen ja sepitteen yhdistelmäksi. Faktat näkyvät viitteineen kirjan sivuilta, loppu on sitten ns.- ”valistunutta arvausta” ja mielikuvituksen tuotetta. Teoksessa päästään lähelle aikalaisten todellisuutta myös kertomalla Viipurin evakuoinnista ja kaikesta siitä tavarasta, joka jätettiin omien joukkojen hoteisiin myöhempää palautusta varten.

Kirjassa on useita piirroksia ja karttoja, jotka suorastaan houkuttelevat lukemaan. Sattumoisin Suomen ensimmäinen raja, Pähkinäsaaren rauhan raja 1323 kulki juuri niin, että Viipurin seutu oli lähellä eteläistä päätepistettä, ja pohjoisessa se päättyi Pyhäjoen kunnan Hanhikiven alueelle. Eli siihen samaan paikkaan, jonne nyt suunnitellaan uusinta ydinvoimalaamme. Kartoista myös huomaa, että niin Viipurin rantamat kuin myös Hanhikiven niemi muistuttavat muodoltaan toisiaan. Ehkäpä juuri tämä ominaisuus käänsi katseet Pohjanlahden suunnalle. Jos vielä sallitaan fabulointi, leikkisä tarinankerronta, niin miten olisi Oulun tämän jälkeen käynyt Pohjois-Suomen suurimpana keskuksena?
Viipuri vuonna 1940
Entinen sisäministeri Urho Kekkonen saapui Valtioneuvoston Tiedotuskeskuksen edustajana 6.1.1940 tutustumaan pommitetun Viipurin asioihin. Hän suoritti kiertokäynnin kaupunginjohtaja Arno Tuurnan kanssa tämän virka-autolla, joutui välillä isäntänsä kanssa suojautumaan pommisuojaan, ja ryhtyi sitten kirjoittamaan seuraavaksi päiväksi suunniteltua radiopuhettaan. Anna Kortelainen kertoo tapahtumista niin elävästi, että melkein voi silmissään nähdä lumisen kaupungin, sen osittain auraamattomat kadut ja tukkoiset jalkakäytävät, monet rauniot ja pommitukselta säästyneet talot, joiden kattoja peitti paksu lumipeite.
Sama kirjallinen sujuvuus jatkuu seuraavassa luvussa, jossa Kortelainen kuvaa Viipurin kaupunginvaltuuston kokousta 19.12.1940. Siinä käsiteltiin kaupungin evakuointia rintamatilanteen muuttuessa yhä uhkaavammaksi. Tosin kokouksen alussa käsiteltiin pitkään kaikenlaisia anomuksia ja pikkuasioita, mikä tietysti näin jälkeenpäin tarkasteltuna näyttää kummalliselta. Lopulta päästiin itse asiaan. Jokaiselle ruokakunnalle jaettaisiin lomake, johon he luetteloisivat kaikki tarvikkeensa ja tavaransa. jotka he toivoivat lähetettäväksi jälkeensä eri puolille Suomea. Kokonaispainon ylärajaksi määriteltiin 75 kiloa. Lomakkeen lisäksi tuli luovuttaa kotiavaimet väestönsuojeluviranomaisille, jotta tavarat saataisiin matkaan. Rajatonta oli siis luottamus asioiden sujumiseen. Sota tuli sitten näyttämään todelliset kasvonsa. Näillä lupauksilla kuitenkin saatiin valtaosa väestöstä matkaan ennen vihollisen hyökkäystä.
Tammikuun loppuun kirjatussa luvussa Kortelainen kuvailee suojeluskunnan huoltotoimiston eteen asettuneita ihmisiä, jotka olivat pitkissä jonoissa asettuneet jättämään lotille kaavakkeita ja kotiavaimia tavaroiden lähettämistä varten. Luvussa esitellään herkullisia keskusteluja ja sitä, millaisia ihmisiä, minkä kielisiä, uskontoisia Viipurissa oikein asui, millaisia ammatteja he edustivat, millaisissa taloissa, tyylikkäissä tai melkein kurjissa heitä asui. Yhteistä heille oli kuitenkin luja luottamus siihen, että omaisuus toimitetaan heidän jälkeensä muualla Suomessa oleville sijoituspaikkakunnille. Kummallisia paikkakuntien nimiä tavailtiin, harva tiesi edes sitä, missä päin esimerkiksi joku Luopioinen oikein sijaitsi. Luvun loppuun Kortelainen on kopioinut Lahden museossa vuonna 2013 olleen näyttelyn aineistosta lomakkeiden sisältöjä, joita lukiessa mielikuvitus todella joutuu ahtaalle, ihmetystä ja ällistystä todella riittää. Venäläisten tykkien äänet kuuluvat jo joka päivä, mutta silti elettiin autuaassa uskossa siihen, että kaikki selviää.
Elämä muuttuu
Operaatio onnistui: tuhannet viipurilaiset saatiin lähtemään evakkoon, ja jo aikaisemmin poistuneita estettiin tulemasta tavaroitaan hakemaan. Helmikuussa alkoivat pommitukset, jotka eivät säästäneet sen enempää koteja, sairaaloita tai muitakaan arvorakennuksia. Tuli levisi talosta toiseen. Siltoja murtui ja yhteys länteen katkesi. Lopulta taisteltiin jo kaduilla, pian jo kaupungin sisällä Pian Viipuri sai uudet asukkaansa eri puolilta Neuvostoliittoa. Alkuperäiset olivat jo saapuneet Hämeeseen monen mutkan ja jatkuvien pysähdysten jälkeen. Tultiin Tampereelle ja sitten autokyydillä Luopioisiin, joka ilmeisesti oli jonkinlainen kokoamiskeskus. Aikaisemmin se oli itsenäinen kunta, mutta nyt se kuuluu Pälkäneeseen vuodesta 2007 lähtien.
Salaliittoteoriat liikkuivat ihmisten puheissa, tämä kaavakkeiden ja kotiavaimien jättö oli viranomaisten juoni, jolla he saivat itselleen lähteneiden omaisuuden ! Tunnelmat eivät totisesti olleet korkealla vellijonoissa ja yhteismajoituksissa. Eikä se tietysti parantunut siinäkään vaiheessa, kun väkeä alettiin sijoittaa eri puolille Suomea. Tällaisia paikkakuntia oli lopulta 22. Lomakkeet ja avaimet päätyivät talvisodan jälkeen Luopioisten Vapaan Huollon puheenjohtajalle. Ne määrättiin hävitettäväksi, mutta osa saatiin säästymään Kangasalan Karjala-Seura ry:lle, josta ne saatiin esille Lahden museon näyttelyyn Viipuri, mon amour vuonna 2013.
……..
Uusi Viipuri
Urho Kekkonen joutui asemansa takia viipurilaisten sanallisten pommitusten kohteeksi. Eräällä virkamatkalla hänen silmiinsä osui Suomen Kuvalehden artikkeli (SK 15.2.1940), jossa Alvar Aalto hahmotteli ”amerikkalaisen ” kaupungin rakentamista Suomeen, kenties esikaupungiksi. Kysymyksessä oli tietenkin vain hahmotelma. Kekkonen nappasi kuitenkin siihen kiinni ja innostui. Lisävauhtia hän sai Helsingin esikaupunkiyhdistyksen vuosikokouksessa lehtitiedon mukaan esitetystä ajatuksesta, joka koski karjalaisten sijoittamista Aallon suunnittelemaan taajamaan, joka voitaisiin rakentaa Helsingin lähelle.
Kekkonen lähetti 19.4.1941 Pääministeri J.W. Rangellille ja Viipurin hoitokunnalle kirjeen, jossa hän ehdotti ”yhdyskunnan” perustamista viipurilaiselle kaupunkiväestölle jonnekin Pohjanlahden rannalle. Kirje tuli valtioneuvoston käsittelyyn 2.5.1941. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätettiin perustaa komitea, jonka tehtäväksi tuli suunnitella aivan uuden kaupungin perustaminen. Ensimmäisessä komitean kokouksessa 14.5.1941 jahkailtiin, toiset jarruttelivat, eksyivät puheenaiheista, joku intoili ja tunnelmoi, mutta ei esittänyt mitään tilalle.
Toisessa kokkouksessa toukokuun lopulla päästiin jo itse asiaan, tietysti komitean jäsenen Urho Kekkosen johdattelemana. Kaupunki piti saada meren rantaan kuten oli ollut Viipurikin. Maaston tulisi olla sellaista, että rakentaminen ei muodostuisi kovin vaikeaksi. Kekkonen ehdottikin jotain aluetta Kokkolan ja Raahen välillä. Sieltä pitäisi löytyä jokseenkin asumaton alue. Näin kohteeksi valikoitui juuri Raahen eteläpuolella oleva Pyhäjoen kunta. Siellä näytti myös olevan niemi, joka muistutti ääriviivoiltaan hieman Viipurin Linnoituksen kaupunginosaa. Niemen nimi oli Hanhikivi, se oli saanut nimensä Pähkinäsaaren rauhan rajakivestä. Komitean jäsenet innostuivat, sillä ”sehän olisi oiva vertauskuva”. Erityisesti innostui asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurman, jonka käsialaa oli myös osa vanhan Viipurin asemakaavasta. Uudesta Viipurista tulisi saman tyyppinen kuin edeltäjästäänkin. Sen jälkeen alettiin jo joukolla miettiä, mihin kohtaan minkin tunnetun viipurilaisen rakennuksen kopiot tuli sijoittaa. Lopulta innostuttiin ehdottamaan jo yhteistä matkaa juhannuksena Raaheen, jonka seminaarista voitaisiin saada majoituspaikka.
Seuraavalla viikolla oli kokous samassa kokoonpanossa. Jatkettiin keskustelua rahoituksesta, josta oli edellisellä kerralla tullut puhetta. Kekkonen toi esille sen, että Alvar Aalto oli hiljattain ollut Amerikassa, jossa oli tutustunut uusiin edullisiin rakenneratkaisuihin. Ajateltiin, että sieltä olisi mahdollista saada myös rahoitusta, kun heidän systeemejään kerran noudatettaisiin. Kekkonen oli tavannut Aallon Ruotsia vastaan suoritetulla maaottelumarssilla, ja ehdotti soittamista suoraan hänelle.
Seuraavaan kokoukseen Aalto saapuikin. läväytti kansionsa auki ja esitteli piirrosarkkejaan, moduulejaan, pientaloja ja rivitaloja, työväenluokan kerrostaloja, herrasluokan terassitaloja ja suuria omakotitaloja. Elementtejä saataisiin suoraan talotehtaalta. Aalto kuvaili näköaloja. maaston muotoja, näkyvyyttä, eroa naapureista. Kaikkea tätä oli kehitelty USA:n huippuyliopistossa MIT:ssa (Massachusetts Institute of Technology) hänen johdollaan. Hankkeesta tulisi Suomeen koelaboratorio, eräänlainen valkeaa funktionalismia edustava etuvartioasema Euroopassa. Aallolla oli myös hahmotelmaa koko Hanhikiven alueesta, sen pengerryksistä ja erityisesti tulevasta satamasta.
Vuonna 1945 asukkaat pääsisivät muuttamaan asuntoihinsa, ja vappuna kaupunginjohtaja Tuurna voisi pitää ensimmäisen juhlapuheensa kaupungintalon parvekkeelta. Aallon alkuvoimaisuus oli tehnyt tehtävänsä, ja komitean jäsenet puhkesivat suosionosoituksiin.
Loppuluvuissa Anna Kortelaisen mielikuvitus ja fabuloitsijan taidot oikein puhkeavat kukkaansa, kun hän kuvittelee millaiseksi amerikkalaisella rahalla rakennettu Uusi Viipuri oli jo toukokuussa 1945 kehittynyt. Siinä tarinassa vilahtavat niin kaupunginjohtaja Arno Tuura, kuin arkkitehdit Alvar Aalto ja Otto-Ivar Meurman ja tietysti Urho Kekkonen, joka mittelee yksinäisellä juoksulenkillään uuden kaupungin katuja ja puistoja.
--------
Entä Hanhikivi nykyään ? Suurin toivein on sinne meidänkin aikanamme alettu rakentaa, tekijöinä nyt suomalainen Fennovoima ja venäläinen Rosatomin tytäryhtiö, jotka ovat tähän mennessä saaneet aikaan laitoksen alueen infrastruktuuria, mutta lopullinen rakennuslupa puuttuu. Hanke laitettiin alulle vuonna 2009, ja tällä hetkellä toivotaan, että laitos alkaisi tuottaa sähköä vuonna 2029. Useita suunnitelmien yksityiskohtia odotetaan venäläiseltä osapuolelta yhä.
Entinen sisäministeri Urho Kekkonen saapui Valtioneuvoston Tiedotuskeskuksen edustajana 6.1.1940 tutustumaan pommitetun Viipurin asioihin. Hän suoritti kiertokäynnin kaupunginjohtaja Arno Tuurnan kanssa tämän virka-autolla, joutui välillä isäntänsä kanssa suojautumaan pommisuojaan, ja ryhtyi sitten kirjoittamaan seuraavaksi päiväksi suunniteltua radiopuhettaan. Anna Kortelainen kertoo tapahtumista niin elävästi, että melkein voi silmissään nähdä lumisen kaupungin, sen osittain auraamattomat kadut ja tukkoiset jalkakäytävät, monet rauniot ja pommitukselta säästyneet talot, joiden kattoja peitti paksu lumipeite.
Sama kirjallinen sujuvuus jatkuu seuraavassa luvussa, jossa Kortelainen kuvaa Viipurin kaupunginvaltuuston kokousta 19.12.1940. Siinä käsiteltiin kaupungin evakuointia rintamatilanteen muuttuessa yhä uhkaavammaksi. Tosin kokouksen alussa käsiteltiin pitkään kaikenlaisia anomuksia ja pikkuasioita, mikä tietysti näin jälkeenpäin tarkasteltuna näyttää kummalliselta. Lopulta päästiin itse asiaan. Jokaiselle ruokakunnalle jaettaisiin lomake, johon he luetteloisivat kaikki tarvikkeensa ja tavaransa. jotka he toivoivat lähetettäväksi jälkeensä eri puolille Suomea. Kokonaispainon ylärajaksi määriteltiin 75 kiloa. Lomakkeen lisäksi tuli luovuttaa kotiavaimet väestönsuojeluviranomaisille, jotta tavarat saataisiin matkaan. Rajatonta oli siis luottamus asioiden sujumiseen. Sota tuli sitten näyttämään todelliset kasvonsa. Näillä lupauksilla kuitenkin saatiin valtaosa väestöstä matkaan ennen vihollisen hyökkäystä.
Tammikuun loppuun kirjatussa luvussa Kortelainen kuvailee suojeluskunnan huoltotoimiston eteen asettuneita ihmisiä, jotka olivat pitkissä jonoissa asettuneet jättämään lotille kaavakkeita ja kotiavaimia tavaroiden lähettämistä varten. Luvussa esitellään herkullisia keskusteluja ja sitä, millaisia ihmisiä, minkä kielisiä, uskontoisia Viipurissa oikein asui, millaisia ammatteja he edustivat, millaisissa taloissa, tyylikkäissä tai melkein kurjissa heitä asui. Yhteistä heille oli kuitenkin luja luottamus siihen, että omaisuus toimitetaan heidän jälkeensä muualla Suomessa oleville sijoituspaikkakunnille. Kummallisia paikkakuntien nimiä tavailtiin, harva tiesi edes sitä, missä päin esimerkiksi joku Luopioinen oikein sijaitsi. Luvun loppuun Kortelainen on kopioinut Lahden museossa vuonna 2013 olleen näyttelyn aineistosta lomakkeiden sisältöjä, joita lukiessa mielikuvitus todella joutuu ahtaalle, ihmetystä ja ällistystä todella riittää. Venäläisten tykkien äänet kuuluvat jo joka päivä, mutta silti elettiin autuaassa uskossa siihen, että kaikki selviää.
Elämä muuttuu
Operaatio onnistui: tuhannet viipurilaiset saatiin lähtemään evakkoon, ja jo aikaisemmin poistuneita estettiin tulemasta tavaroitaan hakemaan. Helmikuussa alkoivat pommitukset, jotka eivät säästäneet sen enempää koteja, sairaaloita tai muitakaan arvorakennuksia. Tuli levisi talosta toiseen. Siltoja murtui ja yhteys länteen katkesi. Lopulta taisteltiin jo kaduilla, pian jo kaupungin sisällä Pian Viipuri sai uudet asukkaansa eri puolilta Neuvostoliittoa. Alkuperäiset olivat jo saapuneet Hämeeseen monen mutkan ja jatkuvien pysähdysten jälkeen. Tultiin Tampereelle ja sitten autokyydillä Luopioisiin, joka ilmeisesti oli jonkinlainen kokoamiskeskus. Aikaisemmin se oli itsenäinen kunta, mutta nyt se kuuluu Pälkäneeseen vuodesta 2007 lähtien.
Salaliittoteoriat liikkuivat ihmisten puheissa, tämä kaavakkeiden ja kotiavaimien jättö oli viranomaisten juoni, jolla he saivat itselleen lähteneiden omaisuuden ! Tunnelmat eivät totisesti olleet korkealla vellijonoissa ja yhteismajoituksissa. Eikä se tietysti parantunut siinäkään vaiheessa, kun väkeä alettiin sijoittaa eri puolille Suomea. Tällaisia paikkakuntia oli lopulta 22. Lomakkeet ja avaimet päätyivät talvisodan jälkeen Luopioisten Vapaan Huollon puheenjohtajalle. Ne määrättiin hävitettäväksi, mutta osa saatiin säästymään Kangasalan Karjala-Seura ry:lle, josta ne saatiin esille Lahden museon näyttelyyn Viipuri, mon amour vuonna 2013.
……..
Uusi Viipuri
Urho Kekkonen joutui asemansa takia viipurilaisten sanallisten pommitusten kohteeksi. Eräällä virkamatkalla hänen silmiinsä osui Suomen Kuvalehden artikkeli (SK 15.2.1940), jossa Alvar Aalto hahmotteli ”amerikkalaisen ” kaupungin rakentamista Suomeen, kenties esikaupungiksi. Kysymyksessä oli tietenkin vain hahmotelma. Kekkonen nappasi kuitenkin siihen kiinni ja innostui. Lisävauhtia hän sai Helsingin esikaupunkiyhdistyksen vuosikokouksessa lehtitiedon mukaan esitetystä ajatuksesta, joka koski karjalaisten sijoittamista Aallon suunnittelemaan taajamaan, joka voitaisiin rakentaa Helsingin lähelle.
Kekkonen lähetti 19.4.1941 Pääministeri J.W. Rangellille ja Viipurin hoitokunnalle kirjeen, jossa hän ehdotti ”yhdyskunnan” perustamista viipurilaiselle kaupunkiväestölle jonnekin Pohjanlahden rannalle. Kirje tuli valtioneuvoston käsittelyyn 2.5.1941. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätettiin perustaa komitea, jonka tehtäväksi tuli suunnitella aivan uuden kaupungin perustaminen. Ensimmäisessä komitean kokouksessa 14.5.1941 jahkailtiin, toiset jarruttelivat, eksyivät puheenaiheista, joku intoili ja tunnelmoi, mutta ei esittänyt mitään tilalle.
Toisessa kokkouksessa toukokuun lopulla päästiin jo itse asiaan, tietysti komitean jäsenen Urho Kekkosen johdattelemana. Kaupunki piti saada meren rantaan kuten oli ollut Viipurikin. Maaston tulisi olla sellaista, että rakentaminen ei muodostuisi kovin vaikeaksi. Kekkonen ehdottikin jotain aluetta Kokkolan ja Raahen välillä. Sieltä pitäisi löytyä jokseenkin asumaton alue. Näin kohteeksi valikoitui juuri Raahen eteläpuolella oleva Pyhäjoen kunta. Siellä näytti myös olevan niemi, joka muistutti ääriviivoiltaan hieman Viipurin Linnoituksen kaupunginosaa. Niemen nimi oli Hanhikivi, se oli saanut nimensä Pähkinäsaaren rauhan rajakivestä. Komitean jäsenet innostuivat, sillä ”sehän olisi oiva vertauskuva”. Erityisesti innostui asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurman, jonka käsialaa oli myös osa vanhan Viipurin asemakaavasta. Uudesta Viipurista tulisi saman tyyppinen kuin edeltäjästäänkin. Sen jälkeen alettiin jo joukolla miettiä, mihin kohtaan minkin tunnetun viipurilaisen rakennuksen kopiot tuli sijoittaa. Lopulta innostuttiin ehdottamaan jo yhteistä matkaa juhannuksena Raaheen, jonka seminaarista voitaisiin saada majoituspaikka.
Seuraavalla viikolla oli kokous samassa kokoonpanossa. Jatkettiin keskustelua rahoituksesta, josta oli edellisellä kerralla tullut puhetta. Kekkonen toi esille sen, että Alvar Aalto oli hiljattain ollut Amerikassa, jossa oli tutustunut uusiin edullisiin rakenneratkaisuihin. Ajateltiin, että sieltä olisi mahdollista saada myös rahoitusta, kun heidän systeemejään kerran noudatettaisiin. Kekkonen oli tavannut Aallon Ruotsia vastaan suoritetulla maaottelumarssilla, ja ehdotti soittamista suoraan hänelle.
Seuraavaan kokoukseen Aalto saapuikin. läväytti kansionsa auki ja esitteli piirrosarkkejaan, moduulejaan, pientaloja ja rivitaloja, työväenluokan kerrostaloja, herrasluokan terassitaloja ja suuria omakotitaloja. Elementtejä saataisiin suoraan talotehtaalta. Aalto kuvaili näköaloja. maaston muotoja, näkyvyyttä, eroa naapureista. Kaikkea tätä oli kehitelty USA:n huippuyliopistossa MIT:ssa (Massachusetts Institute of Technology) hänen johdollaan. Hankkeesta tulisi Suomeen koelaboratorio, eräänlainen valkeaa funktionalismia edustava etuvartioasema Euroopassa. Aallolla oli myös hahmotelmaa koko Hanhikiven alueesta, sen pengerryksistä ja erityisesti tulevasta satamasta.
Vuonna 1945 asukkaat pääsisivät muuttamaan asuntoihinsa, ja vappuna kaupunginjohtaja Tuurna voisi pitää ensimmäisen juhlapuheensa kaupungintalon parvekkeelta. Aallon alkuvoimaisuus oli tehnyt tehtävänsä, ja komitean jäsenet puhkesivat suosionosoituksiin.
Loppuluvuissa Anna Kortelaisen mielikuvitus ja fabuloitsijan taidot oikein puhkeavat kukkaansa, kun hän kuvittelee millaiseksi amerikkalaisella rahalla rakennettu Uusi Viipuri oli jo toukokuussa 1945 kehittynyt. Siinä tarinassa vilahtavat niin kaupunginjohtaja Arno Tuura, kuin arkkitehdit Alvar Aalto ja Otto-Ivar Meurman ja tietysti Urho Kekkonen, joka mittelee yksinäisellä juoksulenkillään uuden kaupungin katuja ja puistoja.
--------
Entä Hanhikivi nykyään ? Suurin toivein on sinne meidänkin aikanamme alettu rakentaa, tekijöinä nyt suomalainen Fennovoima ja venäläinen Rosatomin tytäryhtiö, jotka ovat tähän mennessä saaneet aikaan laitoksen alueen infrastruktuuria, mutta lopullinen rakennuslupa puuttuu. Hanke laitettiin alulle vuonna 2009, ja tällä hetkellä toivotaan, että laitos alkaisi tuottaa sähköä vuonna 2029. Useita suunnitelmien yksityiskohtia odotetaan venäläiseltä osapuolelta yhä.
Surutalo ̶ Matti Röngän 11. romaani
Valtiotieteiden maisteri Matti Rönkä on monien vuosien ajan tullut TV 1:n iltauutisissa suomalaisten olohuoneeseen. Melko tunnettu hän on myös kirjailijana, joka useissa teoksissa on marssittanut esiin luovutetussa Karjalassa eläneen maahanmuuttajan Viktor Kärpän. Näillä teoksilla on ollut hyvä menekki, ja niitä on käännetty noin kahdellekymmenelle kielelle. Pari vuotta sitten niistä tehtiin myös kahdeksanosainen TV-sarja nimeltä Tappajan näköinen mies, jossa Kärppää esitti Samuli Edelmann ja hänen vaimoaan Maria Ylipää. Sen pohjalta tehtiin myöhemmin vielä elokuva. Muista kirjoista mainittakoon vielä Yyteet, joka kuvaa liike-elämän henkilöstöpolitiikkaa, ja Eino, romaani sodan käyneestä, kuljetusyrittäjästä, nyt jo muistisairaasta isoisästä, jonka salaisuudet paljastuvat vasta terveyskeskuksessa.
Tällä kertaa Rönkä tarttuu yleisessäkin keskustelussa usein esillä olleeseen aiheeseen, sodan käyneiden isien vaikeuksiin, ja niiden henkiseen periytymiseen lapsille. Tutkimusten mukaan vasta neljäs polvi on vapaa sodan aiheuttaneista traumaattisista kokemuksista. Tapahtumat keskittyvät nyt isän rakentamaan rintamiestaloon, johon palaava päähenkilö kertaa mielessään lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan.
Valtiotieteiden maisteri Matti Rönkä on monien vuosien ajan tullut TV 1:n iltauutisissa suomalaisten olohuoneeseen. Melko tunnettu hän on myös kirjailijana, joka useissa teoksissa on marssittanut esiin luovutetussa Karjalassa eläneen maahanmuuttajan Viktor Kärpän. Näillä teoksilla on ollut hyvä menekki, ja niitä on käännetty noin kahdellekymmenelle kielelle. Pari vuotta sitten niistä tehtiin myös kahdeksanosainen TV-sarja nimeltä Tappajan näköinen mies, jossa Kärppää esitti Samuli Edelmann ja hänen vaimoaan Maria Ylipää. Sen pohjalta tehtiin myöhemmin vielä elokuva. Muista kirjoista mainittakoon vielä Yyteet, joka kuvaa liike-elämän henkilöstöpolitiikkaa, ja Eino, romaani sodan käyneestä, kuljetusyrittäjästä, nyt jo muistisairaasta isoisästä, jonka salaisuudet paljastuvat vasta terveyskeskuksessa.
Tällä kertaa Rönkä tarttuu yleisessäkin keskustelussa usein esillä olleeseen aiheeseen, sodan käyneiden isien vaikeuksiin, ja niiden henkiseen periytymiseen lapsille. Tutkimusten mukaan vasta neljäs polvi on vapaa sodan aiheuttaneista traumaattisista kokemuksista. Tapahtumat keskittyvät nyt isän rakentamaan rintamiestaloon, johon palaava päähenkilö kertaa mielessään lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan.

Rönkä kuljettaa rinnakkain kahta aikatasoa, toinen alkaa vuodesta 1967, toinen kuvaa päähenkilön tilannetta vuonna 2020. Tekniikka toimii tässäkin, menneisyydellä selitetään tämän päivän tilannetta. Aika hyvin tämä tekniikka toimiikin, lukija pääsee kurkistamaan nuoren pojan elämän tärkeisiin vaiheisiin ja suvun ihmisten keskinäisiin suhteisiin.
Äidin varhainen kuolema, ja isän puhumattomuus lyövät leimansa nuoreen mieheen. Eletään jonkinlaisessa surutalossa jossain kauppalassa, jossain Kuopion takana Savossa. Maininnat paperitehtaasta ja sahasta viittaisivat kyllä vaikkapa Varkauteen, mutta sehän ei ole tärkeää, useista paikkakunnistahan tässä tietysti on jonkinlainen kooste. Pyritään oppikouluun, käydään vaateostoksilla ja käydään edempänä viemässä joulutervehdystä päähenkilön isoäidille. Sinne tänne sijoitetaan savolaista puheenpartta, vaikka yleensä puhutaankin yleiskieltä. Savolaisille lukijoille tästä tulee varmaan kotoinen olo, ja kuvitellun asuinpaikankin he voinevat meitä muita paremmin arvata.
Äidin varhainen kuolema, ja isän puhumattomuus lyövät leimansa nuoreen mieheen. Eletään jonkinlaisessa surutalossa jossain kauppalassa, jossain Kuopion takana Savossa. Maininnat paperitehtaasta ja sahasta viittaisivat kyllä vaikkapa Varkauteen, mutta sehän ei ole tärkeää, useista paikkakunnistahan tässä tietysti on jonkinlainen kooste. Pyritään oppikouluun, käydään vaateostoksilla ja käydään edempänä viemässä joulutervehdystä päähenkilön isoäidille. Sinne tänne sijoitetaan savolaista puheenpartta, vaikka yleensä puhutaankin yleiskieltä. Savolaisille lukijoille tästä tulee varmaan kotoinen olo, ja kuvitellun asuinpaikankin he voinevat meitä muita paremmin arvata.
Kieltämättä teksti on elämänläheistä, oli sitten kysymyksessä elämänkulku yleensä, tai isän puusepänverstas kaikkine työkaluineen ja tarvepuineen. Maanviljelyähän isä ei enää oikein voinut harjoittaa sodassa läpiammutun ja amputoidun jalkansa takia. Kokonainen pitkä luku kertoo nuorten miesten reissusta tanssilavalle, jonka tunnelmat Rönkä niin ikään kertaa tarkasti. Tulee mieleen, että hän kertoo omista kokemuksistaan ja vähittäisestä tutustumisestaan aikuisten maailmaan.
Muistikuvat siirtyvät sitten 1970-luvun lopulle, tapahtuu siirtyminen Helsinkiin ja arkkitehtiopintoihin. Alkaa opiskelijaelämä kaikkine ongelmineen ja iloineen. Tuttavuudet vaihtuvat, mutta vähitellen elämä tuntuu vakiintuneen. Vuonna 1979 joulun aikaan tapahtuu sitten vuosikymmenten patoutumien äkkipurkaus, tappelu isän kanssa. Samaan aikaan suhteet ainoan tyttären Lumin kanssa tuntuvat olevan katkolla. Varsin kuvaavia ovat kertojan ja vanhemman veljen Timpan väliset keskustelut. Välillä heillä on automatkoja kaupunkiin, ja siellä kohtuullista kohellusta. Velipoika oli kouluttautunut jonkinlaiseksi sähkölaitteiden asentajaksi ja yksityisyrittäjäksi. Hän on veljeään puheliaampi, ehkä myös ajatuksissaan lujemmin maankamaralla pysyvä. Keskustelujen teemana on suurelta osin juuri tuo sukupolvesta toiseen siirtyvä kasvatusperinne ja empatian puute. Tässä mennään syvemmälle ihmisen tehtävään ja aikaansaannoksiin. Tämä täydentää kirjan sisältämän nostalgisen ajankuvan kertomista.
Muistikuvat siirtyvät sitten 1970-luvun lopulle, tapahtuu siirtyminen Helsinkiin ja arkkitehtiopintoihin. Alkaa opiskelijaelämä kaikkine ongelmineen ja iloineen. Tuttavuudet vaihtuvat, mutta vähitellen elämä tuntuu vakiintuneen. Vuonna 1979 joulun aikaan tapahtuu sitten vuosikymmenten patoutumien äkkipurkaus, tappelu isän kanssa. Samaan aikaan suhteet ainoan tyttären Lumin kanssa tuntuvat olevan katkolla. Varsin kuvaavia ovat kertojan ja vanhemman veljen Timpan väliset keskustelut. Välillä heillä on automatkoja kaupunkiin, ja siellä kohtuullista kohellusta. Velipoika oli kouluttautunut jonkinlaiseksi sähkölaitteiden asentajaksi ja yksityisyrittäjäksi. Hän on veljeään puheliaampi, ehkä myös ajatuksissaan lujemmin maankamaralla pysyvä. Keskustelujen teemana on suurelta osin juuri tuo sukupolvesta toiseen siirtyvä kasvatusperinne ja empatian puute. Tässä mennään syvemmälle ihmisen tehtävään ja aikaansaannoksiin. Tämä täydentää kirjan sisältämän nostalgisen ajankuvan kertomista.
5. (82) Nostalgian voima ja vaarat
Ulkopoliittisen instituutin tutkimusprofessori Antto Vihma on julkaissut teoksen, jossa hän luotaa nostalgian teoriaa ja käytäntöä. ”Sadat miljoonat ihmiset länsimaissa uskovat, että elämä oli parempaa viisikymmentä vuotta sitten. Yhä useamman maan politiikka katsoo läheiseen tai kaukaiseen menneisyyteen, jota ei koskaan ollut olemassa. Nostalgiaa kokeva ihminen haluaa käydä uudelleen menneessä ajassa kuin se olisi paikka, johon voi yhä matkustaa”.
Tuntuuko tutulta? Rasittaako nykyisyys tai pelottaako tulevaisuus? Mutta mennäänpä suurempiin ympyröihin. Nostalgiasta on tullut politiikan väkevä käyttövoima kaikkialla maailmassa. Vihma toteaa, että vuonna 2015 nostalgiset kampanjat siivittivät Donald Trumpin Yhdysvaltain presidentiksi sekä Britannian hakemaan eroa Euroopan Unionista. Unkarissa ja Puolassa heikennetään demokratian perustuksia vetoamalla vanhojen hyvien aikojen palauttamiseen. Brasilian presidentti Jair Bolsonaron puheissa kaikuu kaipaus sotilasdiktatuurin aikaan. Kiinassa presidentti Xi Jinping julistaa kansan suurta herätystä ja paluuta kunnian päiviin, Turkin presidentti Recep Erdogan kampanjoi vanhan Osmanien valtakunnan perinnöllä sekä sisä- että ulkopolitiikassaan. Venäjä on jo jonkin aikaa sitten lähtenyt autoritaarisen, nostalgisen nationalismin tielle. Äänestä Suomi takaisin -iskulauseella kampanjoivat perussuomalaiset ovat nousseet mielipidetiedusteluissa Suomen yhdeksi suosituimmista puolueista.
Ulkopoliittisen instituutin tutkimusprofessori Antto Vihma on julkaissut teoksen, jossa hän luotaa nostalgian teoriaa ja käytäntöä. ”Sadat miljoonat ihmiset länsimaissa uskovat, että elämä oli parempaa viisikymmentä vuotta sitten. Yhä useamman maan politiikka katsoo läheiseen tai kaukaiseen menneisyyteen, jota ei koskaan ollut olemassa. Nostalgiaa kokeva ihminen haluaa käydä uudelleen menneessä ajassa kuin se olisi paikka, johon voi yhä matkustaa”.
Tuntuuko tutulta? Rasittaako nykyisyys tai pelottaako tulevaisuus? Mutta mennäänpä suurempiin ympyröihin. Nostalgiasta on tullut politiikan väkevä käyttövoima kaikkialla maailmassa. Vihma toteaa, että vuonna 2015 nostalgiset kampanjat siivittivät Donald Trumpin Yhdysvaltain presidentiksi sekä Britannian hakemaan eroa Euroopan Unionista. Unkarissa ja Puolassa heikennetään demokratian perustuksia vetoamalla vanhojen hyvien aikojen palauttamiseen. Brasilian presidentti Jair Bolsonaron puheissa kaikuu kaipaus sotilasdiktatuurin aikaan. Kiinassa presidentti Xi Jinping julistaa kansan suurta herätystä ja paluuta kunnian päiviin, Turkin presidentti Recep Erdogan kampanjoi vanhan Osmanien valtakunnan perinnöllä sekä sisä- että ulkopolitiikassaan. Venäjä on jo jonkin aikaa sitten lähtenyt autoritaarisen, nostalgisen nationalismin tielle. Äänestä Suomi takaisin -iskulauseella kampanjoivat perussuomalaiset ovat nousseet mielipidetiedusteluissa Suomen yhdeksi suosituimmista puolueista.

Kirjan luvuista ensimmäisessä Antto Vihma luo pohjaa nykypäivän nostalgialle lähtien esihistoriasta ja 1800-luvulta. Toisen luvun nimenä on nostalgia ja populismi tänään. Siinä hän etenee aina digitaaliseen vallankumoukseen, maailman moninapaistumiseen ja demografisiin muutoksiin. Viimeksi mainitussa osiossa hän käsittelee vanhusväestön melankolisuutta ja kaipuuta nuoruutensa voimien päiviin. Yhteydet vanhoihin ystäviin heikkenevät, toinen toisensa jälkeen on moni jo siirtynyt tuntemattomaan. Tunnistan tämän osion kovasti henkilökohtaisestikin.
Seuraavassa pääluvussa Vihma käsittelee ns. entistävää nostalgiaa käytännössä ottaen esimerkkejä Brexitistä, Trumpin ajasta, ja jopa perustuslaillisen puolueemme tunnelmista. Loppuluku on otsikoitu sanaparilla Pohdiskeleva ja banaali nostalgia. Pohdiskeleva nostalgia on luovaa ajattelua, niinpä se on inspiroinut lukuisia kirjailijoita ja ajattelijoita. Sillä on analysoiva ote, eikä se haaveile ns. ”kotiinpaluusta”. Banaalia nostalgiaa taas tulvii aikakauslehtien sivuilta, elokuvateattereissa ja poliittisissa kokouksissa.
Seuraavassa pääluvussa Vihma käsittelee ns. entistävää nostalgiaa käytännössä ottaen esimerkkejä Brexitistä, Trumpin ajasta, ja jopa perustuslaillisen puolueemme tunnelmista. Loppuluku on otsikoitu sanaparilla Pohdiskeleva ja banaali nostalgia. Pohdiskeleva nostalgia on luovaa ajattelua, niinpä se on inspiroinut lukuisia kirjailijoita ja ajattelijoita. Sillä on analysoiva ote, eikä se haaveile ns. ”kotiinpaluusta”. Banaalia nostalgiaa taas tulvii aikakauslehtien sivuilta, elokuvateattereissa ja poliittisissa kokouksissa.
---------
Viime päivinä on uutisoitu, että Britanniassa kärsitään polttoainepulasta niin liikenteessä kuin teollisuudessakin. Syynä on se, että brexitin myötä parikymmentätuhatta muualta Euroopasta ollutta kuljettajaa on joutunut palaamaan kotimaihinsa. Myös muualla on ollut näkyvissä eurooppalaisten osaajien lähtö. Edessä ovat vielä talvikuukaudet ja asuntojen lämmittäminen. Aikoinaan kansanäänestys brexitistä oli hyvin tasainen. Hurmahenkiset oman gloriansa ja egonsa kohottajat pääsivät vaikuttamaan maalailemalla esiin toivekuvia siitä, että nyt englantilaiset pääsevät vihdoin päättämään omista asioistaan. Tiedetään kuitenkin, että esimerkiksi lainsäädännössä on tehty vain vähäisiä viilauksia. Pohjois-Irlannin erityisasemasta kytee kauppasota, ja Lontoon Cityn rahamaailmakin on vähin erin menettänyt jonkin verran vaikutusvaltaansa.
Mutta nostalgiset kuvaukset mahtavasta historiasta vaikuttavat yhä kansakunnan muistissa. ”Aurinko ei koskaan laskenut Britannian siirtomaissa” -tyyliset lauseet opittiin jo koulun ala-asteilla. Jossain mielen pohjalla elää nostalginen ajatus, että jotain silloisesta vaikuitusvallasta voitaisiin saavuttaa.
Viime päivinä on uutisoitu, että Britanniassa kärsitään polttoainepulasta niin liikenteessä kuin teollisuudessakin. Syynä on se, että brexitin myötä parikymmentätuhatta muualta Euroopasta ollutta kuljettajaa on joutunut palaamaan kotimaihinsa. Myös muualla on ollut näkyvissä eurooppalaisten osaajien lähtö. Edessä ovat vielä talvikuukaudet ja asuntojen lämmittäminen. Aikoinaan kansanäänestys brexitistä oli hyvin tasainen. Hurmahenkiset oman gloriansa ja egonsa kohottajat pääsivät vaikuttamaan maalailemalla esiin toivekuvia siitä, että nyt englantilaiset pääsevät vihdoin päättämään omista asioistaan. Tiedetään kuitenkin, että esimerkiksi lainsäädännössä on tehty vain vähäisiä viilauksia. Pohjois-Irlannin erityisasemasta kytee kauppasota, ja Lontoon Cityn rahamaailmakin on vähin erin menettänyt jonkin verran vaikutusvaltaansa.
Mutta nostalgiset kuvaukset mahtavasta historiasta vaikuttavat yhä kansakunnan muistissa. ”Aurinko ei koskaan laskenut Britannian siirtomaissa” -tyyliset lauseet opittiin jo koulun ala-asteilla. Jossain mielen pohjalla elää nostalginen ajatus, että jotain silloisesta vaikuitusvallasta voitaisiin saavuttaa.
4. (81) Syksy saapui Kirkkopuistoon
Lehdet ovat melkein tippuneet puista, paljon keltaista on jo satanut Väinö Hovilan puistotielle. Tie kulkee Kirkkopuiston reunaa aivan Päijänteenkadun rinnalla, vähän kuitenkin ylempänä. Kuvassa puistotiestä on noin puolet. Hovilasta (1894-1986) tuli ensin Lahden seurakunnan kappalainen (1936-1943), ja sen jälkeen kirkkoherra vuoteen 1965 sakka. Hänen virkakautensa lopulla perustettiin uudet Launeen, Joutjärven ja Salpausselän seurakunnat.
Väinö Hovila oli nuorempana urheilumiehiä, ja pappisvuosinaankin hänet tunnettiin innokkaana polkupyöräilijänä. Sotavuosina hänen ilmestymisensä pyörineen säikäytti, sillä usein oli tuotavana suruviesti. Muutimme perheen kanssa Lahteen vuonna 1969, polkupyöräilijänä en häntä muista, mutta hänen harmaapäinen hahmonsa kyllä tuli muuten tutuksi. Lahtelaiset ovat halunneet kunnioittaa Väinö Hovilan muistoa mm. tämän kauniin puistotien nimeämisellä.
Lehdet ovat melkein tippuneet puista, paljon keltaista on jo satanut Väinö Hovilan puistotielle. Tie kulkee Kirkkopuiston reunaa aivan Päijänteenkadun rinnalla, vähän kuitenkin ylempänä. Kuvassa puistotiestä on noin puolet. Hovilasta (1894-1986) tuli ensin Lahden seurakunnan kappalainen (1936-1943), ja sen jälkeen kirkkoherra vuoteen 1965 sakka. Hänen virkakautensa lopulla perustettiin uudet Launeen, Joutjärven ja Salpausselän seurakunnat.
Väinö Hovila oli nuorempana urheilumiehiä, ja pappisvuosinaankin hänet tunnettiin innokkaana polkupyöräilijänä. Sotavuosina hänen ilmestymisensä pyörineen säikäytti, sillä usein oli tuotavana suruviesti. Muutimme perheen kanssa Lahteen vuonna 1969, polkupyöräilijänä en häntä muista, mutta hänen harmaapäinen hahmonsa kyllä tuli muuten tutuksi. Lahtelaiset ovat halunneet kunnioittaa Väinö Hovilan muistoa mm. tämän kauniin puistotien nimeämisellä.
Syksyisessä puistossa on meneillään Ristinkirkon korjaus. Seuraavassa on poimintoja Riitta Tapiomäen artikkelista 4.3.2021. Sekä vesikatossa että julkisivussa on ollut ongelmia, samoin kellotornin betonirakenteissa. Tänä vuonna korjataan ikkunoita ja niiden pellityksiä, uusitaan tasakaton osia sekä julkisivun alumiinikasetteja ja niiden taustarakenteita. Urut ovat tilapäisesti pois käytöstä, mutta muuten kirkko on avoinna tapahtumille viikonloppujen aikana.
Myöhemmin huolletaan ja korjataan pihan muureja sekä parannetaan sen valaistusta. Sen jälkeen ovat vuorossa paikoitusrakennuksen korjaukset. LVI-järjestelmiä, vesijohtoja ja viemäreitä uusitaan sekä ilmanvaihdon lämmön talteenoton laitteistoa parannetaan energiatehokkaammiksi. Kolmannessa vaiheessa tehdään sisätilamuutoksia kirkon monikäyttöisyyden lisäämiseksi.
Myöhemmin huolletaan ja korjataan pihan muureja sekä parannetaan sen valaistusta. Sen jälkeen ovat vuorossa paikoitusrakennuksen korjaukset. LVI-järjestelmiä, vesijohtoja ja viemäreitä uusitaan sekä ilmanvaihdon lämmön talteenoton laitteistoa parannetaan energiatehokkaammiksi. Kolmannessa vaiheessa tehdään sisätilamuutoksia kirkon monikäyttöisyyden lisäämiseksi.
3. (80) Pakko se on uskoa......

Pakko se on uskoa, kun postilaatikosta tulvii
kasapäin samanlaisia kortteja !
kasapäin samanlaisia kortteja !
2. (79) Viranomaiset, valtuutetut ja kansanedustajat hakoteillä
Koulumaailmasta kuuluu hälyttävä tieto: yli puolet opettajista, vähän kouluasteesta riippuen, miettii alan vaihdosta. Palkkauksen jälkeen jääminen selittää trendistä vain osan. Jotain mätää täytyy olla myös systeemissä. Samalla ihmetellään ns. Pisa-tulosten jatkuvaa laskua.
Olen ollut lukion virasta eläkkeellä 22 vuotta. En ole koskaan opettanut alakoulussa, yläkoulussakin vain vähän urani alkuaikoina. Näillä perusteilla asiantuntemustani voitaisiin helposti epäillä. Minulla on kuitenkin toimivat yhteydet nykykouluun, suvun sukulaisissa ja tuttavissa on henkilöitä, joiden kanssa olen voinut keskustella. Koulukokemukset ja pitkäaikainen toiminta opettajien järjestötoiminnassa antavat myös perspektiiviä.
Korona-aika on tuonut koulumaailmaan ennalta arvaamattomia vahinkoja. Etäkouluun siirtyminen viime vuonna aiheutti joillain tahoilla hymistelyä: nyt nuori polvi tekee todella suuren digiloikan ja tulevaisuus on taattu kehittyvässä yhteiskunnassa. Mutta ei se nyt ole niin mennyt. Monelta oppilaalta on puuttunut toimiva ICT-yhteys, vähän vilkkaammat oppilaat ovat helposti voineet laistaa tällaiset koulutunnit, vaikka opettajat ovat puhelimitse yrittäneet heitä tavoittaa. Lisäksi tukea olisi pitänyt saada kotijoukoilta, mutta niitä valmiuksia ei useinkaan ole ollut.
Kaiken tällaisen johdosta on syntynyt OAJ:n puheenjohtajan Olli Luukkaisen sanoin, oppimisvajetta ja hyvinvointivajetta, joka viimeksi mainittu iskee myös opettajiin. Nyt on entistä selvemmin näkynyt se, että opettajan läsnäoloa luokkahuoneessa ei mikään korvaa, ei liioin sitä luokkayhteisöä, jonka jäseninä oppilaat ovat. He ovatkin kovasti korostaneet sitä, että nyt koulujen taas avattua ovensa on ollut mukavaa tavata kavereita.
Opettajien voimia on lisäksi verottanut tämä nykyajan villitys: inkluusio. Ajatus on kaunis ja kristillinen, kaikki oppilaat opiskelevat samassa luokassa huolimatta oppimiseroista, häiriintymisen asteesta tai muista ongelmista. Kaikessa viisaudessaan kouluviranomaiset ovat luoneet suurluokkia, joissa opiskelee esimerkiksi kuusikymmentä oppilasta samassa salimaisessa tilassa. Opettajia voi tällaisessa tilanteessa olla esimerkiksi neljä, joka tietysti sairaustapauksissa vähenee tästäkin. Koulunkäyntiavustajia ja muuta henkilökuntaakin on vain nimeksi. Sitten sattuu joskus erityistilanteita, esimerkiksi jotain raivarin saanutta oppilasta joutuu kaksi opettajaa pitämään pitkän aikaa molemmista käsistä kiinni. Muut oppilaat ovat sitten sen aikaa omillaan. Ei ole ollenkaan tavatonta, että joskus pitää kutsua poliisikin paikalle.
Yleensä tähän neljän lukuun kuuluu erityisopettaja, joka kokoaa omaa katrastaan johonkin tuon suuren salin nurkkaan osaksi aikaa. Kun oppilaat normaalistikin saavat jonkin verran enemmän aikaan ääniä kuin esimerkiksi aikuiset ns. yhteiskonttoreissaan, on meno ilman muuta usein kaikille kuormittavaa. Sitä eivät paljon helpota sohvat, joilla oppitunnin aikana voidaan lojua.
Mutta auttaako tällainen malli niitä oppilaita, jotka tarvitsevat myös eriasteista erityisopetusta omassa suuren salin kulmauksessaan? Inkluusiomalliin siirryttiin ilmeisesti siksi, että oppilaiden ei tarvitsisi olla erityiskouluissaan, joita ennen vanhaan kutsuttiin apukouluiksi tai tarkkailuluokiksi. Mutta miten voidaan kuvitella, etteivät he joka päivä huomaa, miten oppilaita jaetaan niiden neljän opettajan ohjaamiin ryhmiin, tai miten he itse eroavat parempiosaisista luokkatovereistaan. Monet vanhat erityisopettajat ovat sitä mieltä, että palkitsevampaa olisi olla esimerkiksi apukoululuokan priimus, kuin yksi niistä onnettomista, jotka eivät nyt pärjää enemmistön mukana, yhteisiäkin tunteja kun on.
Mistä tämä inkluusio-opetus on oikein saanut alkunsa? YK:sta se on kuulemma ollut lähtöisin, mahdollisimman kaukana tavallisesta koulutyöstä. Ja siihen on sitten pitänyt mennä mukaan, jotta on säilynyt ”ajan hermolla”. Ymmärrän, että kunnanisät ja -äidit ovat mielissään, kun voivat tehdä koulutoimeen säästöjä. Kuntien ja kaupunkien valtuutetut ja kansanedustajatkin hymistelevät, kuinkas muuten. Mutta sylttytehdas on siis alkuaan YK:ssa, jonkin gurun päähänpistosta kaikki on syntynyt. Ja pienemmät päälliköt ovat kokeneet velvollisuudekseen mennä mukana. Tätä menoa Suomen hyvät Pisa-tulokset ja opettajien asema alkavat olla pian heikompien maiden tasoa. Tasa-arvoisuus siis toteutuu!
Päälliköitä onkin siunaantunut todella paljon. Ennen vanhaan Lahden kaupungissa oli koulutusjohtaja ja pari muuta päällikköä, toinen taloudenhoitoa ja toinen opetustointa varten. Mutta nyt on papereita pyörittelemään syntynyt uusia päälliköitä ja päälliköiden päälliköitä, joiden tietysti täytyy keksiä aina uusia lomakkeita pätevyytensä osoittamiseksi ja opettajien täytettäväksi. Inkluusiojärjestelmä on tuonut mukanaan kaikenlaisia kokouksia ja noiden papereiden täyttämistä, ja se on jos mikä opettajille erityisen kuormittavaa sinänsä vaikeutuneen koulutyön lisäksi. Tähän asti opettajien koulutus on houkutellut varsin lahjakasta opiskelija-ainesta, miten lienee tulevaisuudessa?
Koulumaailmasta kuuluu hälyttävä tieto: yli puolet opettajista, vähän kouluasteesta riippuen, miettii alan vaihdosta. Palkkauksen jälkeen jääminen selittää trendistä vain osan. Jotain mätää täytyy olla myös systeemissä. Samalla ihmetellään ns. Pisa-tulosten jatkuvaa laskua.
Olen ollut lukion virasta eläkkeellä 22 vuotta. En ole koskaan opettanut alakoulussa, yläkoulussakin vain vähän urani alkuaikoina. Näillä perusteilla asiantuntemustani voitaisiin helposti epäillä. Minulla on kuitenkin toimivat yhteydet nykykouluun, suvun sukulaisissa ja tuttavissa on henkilöitä, joiden kanssa olen voinut keskustella. Koulukokemukset ja pitkäaikainen toiminta opettajien järjestötoiminnassa antavat myös perspektiiviä.
Korona-aika on tuonut koulumaailmaan ennalta arvaamattomia vahinkoja. Etäkouluun siirtyminen viime vuonna aiheutti joillain tahoilla hymistelyä: nyt nuori polvi tekee todella suuren digiloikan ja tulevaisuus on taattu kehittyvässä yhteiskunnassa. Mutta ei se nyt ole niin mennyt. Monelta oppilaalta on puuttunut toimiva ICT-yhteys, vähän vilkkaammat oppilaat ovat helposti voineet laistaa tällaiset koulutunnit, vaikka opettajat ovat puhelimitse yrittäneet heitä tavoittaa. Lisäksi tukea olisi pitänyt saada kotijoukoilta, mutta niitä valmiuksia ei useinkaan ole ollut.
Kaiken tällaisen johdosta on syntynyt OAJ:n puheenjohtajan Olli Luukkaisen sanoin, oppimisvajetta ja hyvinvointivajetta, joka viimeksi mainittu iskee myös opettajiin. Nyt on entistä selvemmin näkynyt se, että opettajan läsnäoloa luokkahuoneessa ei mikään korvaa, ei liioin sitä luokkayhteisöä, jonka jäseninä oppilaat ovat. He ovatkin kovasti korostaneet sitä, että nyt koulujen taas avattua ovensa on ollut mukavaa tavata kavereita.
Opettajien voimia on lisäksi verottanut tämä nykyajan villitys: inkluusio. Ajatus on kaunis ja kristillinen, kaikki oppilaat opiskelevat samassa luokassa huolimatta oppimiseroista, häiriintymisen asteesta tai muista ongelmista. Kaikessa viisaudessaan kouluviranomaiset ovat luoneet suurluokkia, joissa opiskelee esimerkiksi kuusikymmentä oppilasta samassa salimaisessa tilassa. Opettajia voi tällaisessa tilanteessa olla esimerkiksi neljä, joka tietysti sairaustapauksissa vähenee tästäkin. Koulunkäyntiavustajia ja muuta henkilökuntaakin on vain nimeksi. Sitten sattuu joskus erityistilanteita, esimerkiksi jotain raivarin saanutta oppilasta joutuu kaksi opettajaa pitämään pitkän aikaa molemmista käsistä kiinni. Muut oppilaat ovat sitten sen aikaa omillaan. Ei ole ollenkaan tavatonta, että joskus pitää kutsua poliisikin paikalle.
Yleensä tähän neljän lukuun kuuluu erityisopettaja, joka kokoaa omaa katrastaan johonkin tuon suuren salin nurkkaan osaksi aikaa. Kun oppilaat normaalistikin saavat jonkin verran enemmän aikaan ääniä kuin esimerkiksi aikuiset ns. yhteiskonttoreissaan, on meno ilman muuta usein kaikille kuormittavaa. Sitä eivät paljon helpota sohvat, joilla oppitunnin aikana voidaan lojua.
Mutta auttaako tällainen malli niitä oppilaita, jotka tarvitsevat myös eriasteista erityisopetusta omassa suuren salin kulmauksessaan? Inkluusiomalliin siirryttiin ilmeisesti siksi, että oppilaiden ei tarvitsisi olla erityiskouluissaan, joita ennen vanhaan kutsuttiin apukouluiksi tai tarkkailuluokiksi. Mutta miten voidaan kuvitella, etteivät he joka päivä huomaa, miten oppilaita jaetaan niiden neljän opettajan ohjaamiin ryhmiin, tai miten he itse eroavat parempiosaisista luokkatovereistaan. Monet vanhat erityisopettajat ovat sitä mieltä, että palkitsevampaa olisi olla esimerkiksi apukoululuokan priimus, kuin yksi niistä onnettomista, jotka eivät nyt pärjää enemmistön mukana, yhteisiäkin tunteja kun on.
Mistä tämä inkluusio-opetus on oikein saanut alkunsa? YK:sta se on kuulemma ollut lähtöisin, mahdollisimman kaukana tavallisesta koulutyöstä. Ja siihen on sitten pitänyt mennä mukaan, jotta on säilynyt ”ajan hermolla”. Ymmärrän, että kunnanisät ja -äidit ovat mielissään, kun voivat tehdä koulutoimeen säästöjä. Kuntien ja kaupunkien valtuutetut ja kansanedustajatkin hymistelevät, kuinkas muuten. Mutta sylttytehdas on siis alkuaan YK:ssa, jonkin gurun päähänpistosta kaikki on syntynyt. Ja pienemmät päälliköt ovat kokeneet velvollisuudekseen mennä mukana. Tätä menoa Suomen hyvät Pisa-tulokset ja opettajien asema alkavat olla pian heikompien maiden tasoa. Tasa-arvoisuus siis toteutuu!
Päälliköitä onkin siunaantunut todella paljon. Ennen vanhaan Lahden kaupungissa oli koulutusjohtaja ja pari muuta päällikköä, toinen taloudenhoitoa ja toinen opetustointa varten. Mutta nyt on papereita pyörittelemään syntynyt uusia päälliköitä ja päälliköiden päälliköitä, joiden tietysti täytyy keksiä aina uusia lomakkeita pätevyytensä osoittamiseksi ja opettajien täytettäväksi. Inkluusiojärjestelmä on tuonut mukanaan kaikenlaisia kokouksia ja noiden papereiden täyttämistä, ja se on jos mikä opettajille erityisen kuormittavaa sinänsä vaikeutuneen koulutyön lisäksi. Tähän asti opettajien koulutus on houkutellut varsin lahjakasta opiskelija-ainesta, miten lienee tulevaisuudessa?
1. (78) Uutta matkailuajoneuvoista Lahden torilla
Suomen suurin Road show rantautui Lahden torille perjantaina 1.10.21. Järjestäjänä ollut Best Caravan toi nähtäville suuren määrän matkailuajoneuvouutuuksia. Tarjolla oli lisäksi ruokaa, arvontoja. tarjouksia, ja erilaista ohjelmaa. Nähtävillä oli erikoisuutena myös Pohjois-Euroopan suurin matkailuauto, jonka sisätilat käsittävät peräti 50 neliömetriä. Melkoinen kesäasunto siis. Kaikkien näiden takana oli useita esitteleviä firmoja.
Road show kiertää Suomea peräti viiden viikon ajan. Suuri osa Lahden torista täyttyi nopeasti, sillä nähtävillä oli noin 30 matkailuajoneuvouutuutta, joista 25 oli autoja ja viisi matkailuvaunuja. Suurin erikoisuus ehkä oli kuvassakin näkyvä amerikkalaisvalmisteinen motorhome. Varustelu on täydellistä sisältäen marmorikivilattian, jättiläismäisen kylpyhuoneen ja kaikki muut mukavuudet. Lattiapinta-alaa lisäävät ns. slidet, eli kolme ulos työnnettävää lisäkettä, joista yksi näkyy kuvan peräosassa. Toisella puolen ovat muut kaksi, jotka ovat vielä suurempia. Ajattelin ensin käydä sisällä tutkimassa, mutta siellä oli jo ennestään useita maskittomia ihmisiä. joten jätin sen tällä kertaa varmuuden vuoksi väliin.
Suomen suurin Road show rantautui Lahden torille perjantaina 1.10.21. Järjestäjänä ollut Best Caravan toi nähtäville suuren määrän matkailuajoneuvouutuuksia. Tarjolla oli lisäksi ruokaa, arvontoja. tarjouksia, ja erilaista ohjelmaa. Nähtävillä oli erikoisuutena myös Pohjois-Euroopan suurin matkailuauto, jonka sisätilat käsittävät peräti 50 neliömetriä. Melkoinen kesäasunto siis. Kaikkien näiden takana oli useita esitteleviä firmoja.
Road show kiertää Suomea peräti viiden viikon ajan. Suuri osa Lahden torista täyttyi nopeasti, sillä nähtävillä oli noin 30 matkailuajoneuvouutuutta, joista 25 oli autoja ja viisi matkailuvaunuja. Suurin erikoisuus ehkä oli kuvassakin näkyvä amerikkalaisvalmisteinen motorhome. Varustelu on täydellistä sisältäen marmorikivilattian, jättiläismäisen kylpyhuoneen ja kaikki muut mukavuudet. Lattiapinta-alaa lisäävät ns. slidet, eli kolme ulos työnnettävää lisäkettä, joista yksi näkyy kuvan peräosassa. Toisella puolen ovat muut kaksi, jotka ovat vielä suurempia. Ajattelin ensin käydä sisällä tutkimassa, mutta siellä oli jo ennestään useita maskittomia ihmisiä. joten jätin sen tällä kertaa varmuuden vuoksi väliin.
Tällaisessa ajoneuvopaljoudessa oli varmaan vaikka kuinka paljon uutuuksia. Yhtenä erikoisuutena oli ilman muuta Aurora Hut, paikasta toiseen siirrettävä kelluva maja, jota voidaan helposti siirtää vesistöstä toiseen tai nostaa myös maalle maanomistajan luvalla. Rakennuslupaa ei tarvita. Se on muodoltaan eräänlainen iglu, jonka veden päällä liikkuminen kuuluu jokamiehen oikeuksiin kaikissa Pohjoismaissa. Talvella sen voi sijoittaa myös jään päälle.
Iglun eteen on tässä asennettu pieni terassi, joka tietysti voidaan asentaa paikalleen myös veden päälle. Seuravana on sisäkuva. jossa näkyvät vuoteet sekä lasiseinä ja katto. Toisessa reunassa on pieni keittiösoppi, sänkyjen päässä suihku ja kuivakäymälä.
Road Show -alueella oli paitsi erilaisia tuote-esittelyjä, myös pyörillä kulkeva, rekkaan sijoitettu tarvikemyymälä tarjouksineen. Ajoneuvojen, tarvikkeiden ja tarjousten ohessa tarjolla oli myös oheisohjelmaa, kiinnostavia vetonauloja, useita arvontoja päivässä sekä maukasta purtavaa. Näyttelykaluston ja tarvikerekan lisäksi mukana liikkuu muun muassa toimistorekka, nostolavallinen tarvikekoppiauto, kaksi jättimäistä skriiniä, joissa autoja ja muitakin kohteita esitellään.
Viimeisessä kuvassa on esimerkkinä yksi ajoneuvorivistö, enempää ei kuvaan mahtunut.
Viimeisessä kuvassa on esimerkkinä yksi ajoneuvorivistö, enempää ei kuvaan mahtunut.
Syyskuu
9. (77) Raha ratkaisee jo pesäpallossakin
Tämän vuoden pesismestaruuden voitti Manse pp, loppuottelusarjassa hävisi Kouvolan Pallonlyöjät, vanha seura ja viimevuosien ainainen kakkonen. Muut vahvat seurat, Sotkamon Jymy ja Joensuun Pallonlyöjät putosivat jo aikaisemmin. Manse oli superpesiksessä vasta toista kauttaan, mutta nyt se jo voitii Suomen mestaruuden, kiitos runsaiden hankintojen. Junioritoimintaa sillä ei oikeastaan juuri ole, joten omia kasvatteja yhdeksiköstä ei luultavasti yhtään löydy. Tämän vuosituhannen kestomenestyjä ja moninkertainen Suomen mestari Sotkamon Jymy kasvatti junioreistaan aina uudet mestarit vanhojen lopetettua, mutta esimerkiksi Kainuun elinkeinoelämä ei panostusten suhteen enää alkuunkaan pärjännyt Tampereen vahvoille liike-elämän edustajille.
Etelän mahtiseurat ovat käyneet oikein joukolla verottamassa Pohjanmaan seuroja. Kouvolan Pallonlyöjillä on joukkueessaan neljä etelään ostettua, kaksi Alajärveltä (Alajärven Ankkurit), Yksi Halsualta (Halsuan Toivo) ja yksi Ilmajoelta (Koskenkorvan Urheilijat). Manse pp. ei siis ole ainoa, mutta sen ostot ovat olleet sitäkin merkityksellisempiä. Esimerkiksi lyöjäjokeri Juha Niemi (Seinäjoen Maila-Jussit), syöttäjä Juha Puhtimäki (Koskenkorvan Urheilijat) ja yleispelaaja Henri Puputti (Kankaanpään Maila), kaikki kolme ovat kiertäneet eri seuroissa useaan otteeseen, sulkeissa on mainittuna kasvattajaseura. Näistä juuri Juha Niemi ja Henri Puputti ratkaisivat lyönneillään kahden parhaan viidennen ottelun, joten tulos oli Manselle 3-2.
Oireita tällaiseen gladiaattorikauppaan nähtiin jo oikeastaan selvemmin jo toista kymmentä vuotta sitten, kun Rannilan kattopeltitehdas myytiin Vimpelissä. Rahoja sijoitettiin mm. pelaajaostoihin, esimerkiksi eräs lyöjäjokeri, eli kotiuttamisen erikoismies sai vuodessa tietojeni mukaan 50.000 euroa. Kelpo palkka siis. Niinpä Vimpeli voittikin parina vuonna mestaruuden.
Ollaan jo siis pitkälti siinä kehityksessä, että joka seuralla alkaa jo olla eräänlaisia muukalaislegiooneja, tosin sillä varauksella, että ulkomailta ei pystytä ketään ostamaan, kun pesäpallo on leimallisesti niin suomalainen laji.
Kesken loppuottelukierrosten kuultiin, että Pesäpalloliiton toiminnanjohtaja ja urheilujohtaja ovat irtisanoutuneet tehtävistään. Jotain perustavan laatuista kärhämää siis liiton seurojenkin välillä on, ehkä tästä saadaan tietoa myöhemmin. Emme siis tiedä, olisiko näillä rahakaupoilla jotain merkitystä, ehkä ei tämän hetken tiedon mukaan.
----------
Ajatukset palautuivat tässä tilanteessa menneisiin aikoihin. Kotipaikkakuntani Nurmon Jymy nousi silloiseen mestaruussarjaan vuonna 1953, ja voitti seuravana vuonna pronssia. Sen jälkeen ei ole aivan huipulle enää uletuttu, vaikka myöhemmin yhdistyttiin Seinäjoen Maila-Jussien kanssa uudeksi seuraksi. Se sai nimen Jymy-Jussit. Mestaruussarjassa eli superpesiksessä se on edelleen, mutta se ei ole kolkutellut kärkisijoja.
Tämän vuoden pesismestaruuden voitti Manse pp, loppuottelusarjassa hävisi Kouvolan Pallonlyöjät, vanha seura ja viimevuosien ainainen kakkonen. Muut vahvat seurat, Sotkamon Jymy ja Joensuun Pallonlyöjät putosivat jo aikaisemmin. Manse oli superpesiksessä vasta toista kauttaan, mutta nyt se jo voitii Suomen mestaruuden, kiitos runsaiden hankintojen. Junioritoimintaa sillä ei oikeastaan juuri ole, joten omia kasvatteja yhdeksiköstä ei luultavasti yhtään löydy. Tämän vuosituhannen kestomenestyjä ja moninkertainen Suomen mestari Sotkamon Jymy kasvatti junioreistaan aina uudet mestarit vanhojen lopetettua, mutta esimerkiksi Kainuun elinkeinoelämä ei panostusten suhteen enää alkuunkaan pärjännyt Tampereen vahvoille liike-elämän edustajille.
Etelän mahtiseurat ovat käyneet oikein joukolla verottamassa Pohjanmaan seuroja. Kouvolan Pallonlyöjillä on joukkueessaan neljä etelään ostettua, kaksi Alajärveltä (Alajärven Ankkurit), Yksi Halsualta (Halsuan Toivo) ja yksi Ilmajoelta (Koskenkorvan Urheilijat). Manse pp. ei siis ole ainoa, mutta sen ostot ovat olleet sitäkin merkityksellisempiä. Esimerkiksi lyöjäjokeri Juha Niemi (Seinäjoen Maila-Jussit), syöttäjä Juha Puhtimäki (Koskenkorvan Urheilijat) ja yleispelaaja Henri Puputti (Kankaanpään Maila), kaikki kolme ovat kiertäneet eri seuroissa useaan otteeseen, sulkeissa on mainittuna kasvattajaseura. Näistä juuri Juha Niemi ja Henri Puputti ratkaisivat lyönneillään kahden parhaan viidennen ottelun, joten tulos oli Manselle 3-2.
Oireita tällaiseen gladiaattorikauppaan nähtiin jo oikeastaan selvemmin jo toista kymmentä vuotta sitten, kun Rannilan kattopeltitehdas myytiin Vimpelissä. Rahoja sijoitettiin mm. pelaajaostoihin, esimerkiksi eräs lyöjäjokeri, eli kotiuttamisen erikoismies sai vuodessa tietojeni mukaan 50.000 euroa. Kelpo palkka siis. Niinpä Vimpeli voittikin parina vuonna mestaruuden.
Ollaan jo siis pitkälti siinä kehityksessä, että joka seuralla alkaa jo olla eräänlaisia muukalaislegiooneja, tosin sillä varauksella, että ulkomailta ei pystytä ketään ostamaan, kun pesäpallo on leimallisesti niin suomalainen laji.
Kesken loppuottelukierrosten kuultiin, että Pesäpalloliiton toiminnanjohtaja ja urheilujohtaja ovat irtisanoutuneet tehtävistään. Jotain perustavan laatuista kärhämää siis liiton seurojenkin välillä on, ehkä tästä saadaan tietoa myöhemmin. Emme siis tiedä, olisiko näillä rahakaupoilla jotain merkitystä, ehkä ei tämän hetken tiedon mukaan.
----------
Ajatukset palautuivat tässä tilanteessa menneisiin aikoihin. Kotipaikkakuntani Nurmon Jymy nousi silloiseen mestaruussarjaan vuonna 1953, ja voitti seuravana vuonna pronssia. Sen jälkeen ei ole aivan huipulle enää uletuttu, vaikka myöhemmin yhdistyttiin Seinäjoen Maila-Jussien kanssa uudeksi seuraksi. Se sai nimen Jymy-Jussit. Mestaruussarjassa eli superpesiksessä se on edelleen, mutta se ei ole kolkutellut kärkisijoja.
Tässä on meneillään karsintaottelu mestaruussarjaan pääsystä aivan 1950-luvun alussa. Kouvolan Pallonlyöjät voitti ja selviytyi sarjaa ylemmäksi, Nurmon Jymy jäi tällä erää vielä toiselle sarjatasolle. Kuvassa ovat oman aikansa suurpelaajat, Kouvolan Yrjö Pauloff syöttää, ja Jymyn Jussi Kitinoja lyö. Pallokin näkyy kuvan ylälaidassa. Molemmat pelasivat aikanaan myös Itä-Länsi-otteluita. Ne olivat ja ovat yhä pesiskansan vuosittaisia juhlaotteluita. Raja idän ja lännen välillä kulkee maantieteellisesti jossain Jyväskylän-Lahden linjan kohdalla. Kuva on kirjoittamastani Nurmon historia III:sta.
Tuolloin viime vuosisadan puolivälissä 1950-luvulla ja sen jälkeenkin pelaajat olivat kutakuinkin aina oman pitäjän kasvatteja. Etelä-Pohjanmaalla käytiin kovaa kilpailua useammankin pitäjän seurojen välillä. Vimpelin Veto oli tietysti aina näissä kahinoissa mukana. Joskus pelit saivat jopa elämää suuremman merkityksen. Muistan kerrankin, kun me nurmolaiset katsojat ajoimme Vimpeliin täpötäydellä bussilla, ja mm. minä seisoin koko matkan seisomapaikalla. Pelin kulku oli kiihkeä, ja aika kiihkeä oli se lähtökin takaisin Nurmoon. Joukkueemme oli voittanut, ja sekös vimpeliläisiä harmitti. Muutamat miehet yrittivät vielä joukolla heijata bussiamme, kun se oli jo lähdössä. Ei siitä sentään suukopua pahempaa tullut.
Naapurijoukkueet Seinäjoen Maila-Jussit ja Ilmajoen Kisailijat olivat myös erinomaisia kilpakumppaneita. Nurmon urheilukentän katsomot olivat aina täpö täynnä. Joku veistelikin nurmolaisten sunnuntaipäivän ohjelmasta, että ensin väki menee kirkkoon ja sen jälkeen Haalin kentälle pesäpallo-otteluun. Ei aivan vauvasta vaariin, mutta ainakin melkein. Körttipuku oli vielä tuolloin aika tavallinen asuste katsomossa.
----------
Nämä ajat ovat jo takanapäin. On siis palattu takaisin vieläkin kauemmaksi. Jo vanhat roomalaiset järjestivät gladiaattoritaisteluita, ja keskiaikaiset ihmiset ritarien turnajaisia. Samalla tavalla hurrataan ja vihelletään tämänkin päivän urheilijoille. Pesäpallo tuli tähän oikeastaan jälkijunassa, jalkapallossa ja jääkiekossa tällaiseen rahalla hankittujen taistelijoiden hommaan on totuttu jo aikoja sitten, ja usein myös moninkertaisin euromäärin. Suuret maat ovat antaneet esimerkkiä, ja me olemme menneet perässä.
Kansanterveyden ja nuorten tavoitteellisen liikunnan kannalta on tietysti hyvä, että kuitenkin urheillaan, vaikkapa sitten rahasta! Urheilu on nykyään ammatti, ja ammatista pitää sen suorittajalle maksaa. Saavathan sitten eri ikäiset ihmiset esikuvia. Olisi kuitenkin hyvä, ettei nuoria ja lupaavia omia kasvatteja syrjäytettäisi noiden seurasta toiseen rahan perässä kiertävien takia. Minua kyllä myös häiritsee se, että joku Tampereen kaltainen varakas kaupunki polkaisee parissa vuodessa mestarijoukkueen melkein tyhjästä.
Tuolloin viime vuosisadan puolivälissä 1950-luvulla ja sen jälkeenkin pelaajat olivat kutakuinkin aina oman pitäjän kasvatteja. Etelä-Pohjanmaalla käytiin kovaa kilpailua useammankin pitäjän seurojen välillä. Vimpelin Veto oli tietysti aina näissä kahinoissa mukana. Joskus pelit saivat jopa elämää suuremman merkityksen. Muistan kerrankin, kun me nurmolaiset katsojat ajoimme Vimpeliin täpötäydellä bussilla, ja mm. minä seisoin koko matkan seisomapaikalla. Pelin kulku oli kiihkeä, ja aika kiihkeä oli se lähtökin takaisin Nurmoon. Joukkueemme oli voittanut, ja sekös vimpeliläisiä harmitti. Muutamat miehet yrittivät vielä joukolla heijata bussiamme, kun se oli jo lähdössä. Ei siitä sentään suukopua pahempaa tullut.
Naapurijoukkueet Seinäjoen Maila-Jussit ja Ilmajoen Kisailijat olivat myös erinomaisia kilpakumppaneita. Nurmon urheilukentän katsomot olivat aina täpö täynnä. Joku veistelikin nurmolaisten sunnuntaipäivän ohjelmasta, että ensin väki menee kirkkoon ja sen jälkeen Haalin kentälle pesäpallo-otteluun. Ei aivan vauvasta vaariin, mutta ainakin melkein. Körttipuku oli vielä tuolloin aika tavallinen asuste katsomossa.
----------
Nämä ajat ovat jo takanapäin. On siis palattu takaisin vieläkin kauemmaksi. Jo vanhat roomalaiset järjestivät gladiaattoritaisteluita, ja keskiaikaiset ihmiset ritarien turnajaisia. Samalla tavalla hurrataan ja vihelletään tämänkin päivän urheilijoille. Pesäpallo tuli tähän oikeastaan jälkijunassa, jalkapallossa ja jääkiekossa tällaiseen rahalla hankittujen taistelijoiden hommaan on totuttu jo aikoja sitten, ja usein myös moninkertaisin euromäärin. Suuret maat ovat antaneet esimerkkiä, ja me olemme menneet perässä.
Kansanterveyden ja nuorten tavoitteellisen liikunnan kannalta on tietysti hyvä, että kuitenkin urheillaan, vaikkapa sitten rahasta! Urheilu on nykyään ammatti, ja ammatista pitää sen suorittajalle maksaa. Saavathan sitten eri ikäiset ihmiset esikuvia. Olisi kuitenkin hyvä, ettei nuoria ja lupaavia omia kasvatteja syrjäytettäisi noiden seurasta toiseen rahan perässä kiertävien takia. Minua kyllä myös häiritsee se, että joku Tampereen kaltainen varakas kaupunki polkaisee parissa vuodessa mestarijoukkueen melkein tyhjästä.
8. (76) Maahanmuuttajien parhaimmistoa

Maahanmuuttokeskustelu leimahtaa aina silloin tällöin liekkeihin. Useimmat kylläkin vakuuttavat, että työperäinen maahanmuutto on hyvästä, ja koulutettavaa väkeä otetaan mielellään vastaan. Iranilainen Siamäk Naghian tuli Suomeen nuorena miehenä etsimään onneaan. Minna Kettusen teos osoittaa, että täällä voi luoda tulevaisuutensa vähinkin alkutiedoin ja kielitaidottomana. Kysymyksessä on uskomaton kehitystarina, eikä kovin moni näin hyvin onnistu. Hänestä tuli tekniikan tohtori ja maailmallakin tunnetun iisalmelaisen Cenelec Oy:n toimitusjohtaja. Vauhtia työuralle hän sai Nokian eri tehtävissä.
Googlen sivujen mukaan Genelec Oy on suomalainen vuonna 1978 perustettu äänentoistolaitteita valmistava perheyritys. Yrityksen pääkonttori ja tehdas toimivat Iisalmessa, minkä lisäksi myynnin ja markkinoinnin tukitoimisto toimii Helsingissä. Yritys markkinoi tuotteitaan yli 70 maahan ympäri maailman.
Googlen sivujen mukaan Genelec Oy on suomalainen vuonna 1978 perustettu äänentoistolaitteita valmistava perheyritys. Yrityksen pääkonttori ja tehdas toimivat Iisalmessa, minkä lisäksi myynnin ja markkinoinnin tukitoimisto toimii Helsingissä. Yritys markkinoi tuotteitaan yli 70 maahan ympäri maailman.
Iranin esittely ja varhaisvuodet.
Iran on pinta-alaltaan viisi kertaa suurempi kuin Suomi. Siellä on kaksi suurta vuoristoa, toinen on Persianlahden tuntumassa, toinen pohjoisessa Kaspianmeren eteläpuolella. Sääolot vaihtelevat. Ensimmäisessä luvussa on paljon maantieteellistä ja eläimistön kuvausta, mm. sitä, miten peurat ja muflonit eli vuorikauriit vaeltavat laaksoissa ja vuorten rinteillä, miten sudet ulvovat tai miten kuunvalo valaisee maisemat sadunomaisesti. Muutenkin kirjoittaja on tavoittanut eräänlaista tuhannen ja yhden yön tunnelmaa, oli sitten kysymys kymmenlapsisen perheen elämästä sukulaisten keskellä tai todella värikkäistä häämenoista ennen vallankumousta.
Muinaisesta Persiasta lähtöisin olevaa zarathustralaisuutta pidetään usein maailman ensimmäisenä yksijumalaisena uskontona. Hyvät ajatukset, hyvät teot ja tavat Siamäk Ngahian näkee edelleenkin yhteiskunnan ja yhteiskuntamoraalin keskeisinä asioina. Muutenkin zarathustralaisuus elää vieläkin Iranissa, ellei muuten niin juhlaperinteen, esimerkiksi uudenvuoden juhlan sisältönä. Luvussa on myös kuvauksia juhlapäivien herkuista, leikeistä ja lahjoista.
Maatalous oli keskeisin toimeentulon lähde. Työt tehtiin perinteisillä menetelmillä, ja lapset osallistuivat niihin kykyjensä mukaan. Ja kun Iranissa oltiin, seurasi perusteellista selvitystä persialaisista matoista, niiden kuvioista ja väreistä, jotka kuvastavat vuosituhansien aikaista kulttuurihistoriaa. Ne ovat taidetta, oman alueensa perinnettä, mutta myös matematiikkaa, symmetrisyyttä, musiikkia. ”Matoissa on kaikki. Matto on kuin maalaus”, toteaa Nagahian.
Varsin varhain nuori mies pääsi isänsä johtamille rakennustyömaille. Koulunsa hän aloitti kuusivuotiaana, eli vuotta aiemmin kuin muut. Suurin ongelma oli oppia persian kieltä, joka eroaa jonkun verran paikallisista kielistä. Pojat ja tytöt olivat samalla luokalla, ja silloin vallassa olevalla shaahilla oli tavoitteena maan jatkuva modernisointi. Viisi vuotta nuori Siamäk kävi peruskoulua, kolme keskikoulua ja neljä lukiota. Koulunkäynnin kuvaukset ovat kirjassa perusteellisia, samoin kiittävät maininnat hyvistä opettajista. Työtä tehtiin 1000-luvun alussa eläneen monipuolisen filosofin ja matemaatikon Omar Khaijamin hengessä tieteen eri osa-alueita tasapuolisesti kunnioittaen. Kirjallisuuden opettaja opasti länsimaisen, kuuluisan kirjallisuuden pariin peräti eksistentialismiin saakka. Tehtiin esitelmiä kirjoista ja tutustuttiin runouteen. Samaan aikaan hänessä tapahtui yhteiskunnallinen herääminen ja osallistuminen koululakkoihin protestina yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Sodan ja vallankumousten aika.
Iranin hallitsijana oli hallitsijasukuun kuulunut shaahi Mohammad Reza Pahlevi, joka oli saanut pääministerikseen itseään tuntuvasti voimakkaamman Mohammad Mossadeqin. Tämä kansallisti Iranin valtavat öljyvarat, jotka kuuluivat brittiläiselle Anglo-Iranian Oil Companylle. Tässä vaiheessa shaahi joutui maanpakoon. Mutta kun Mossadeq syrjäytettiin englantilaisten MIG:n ja amerikkalaisten CIA:n tukemassa vallankaappauksessa 1953, shaahi palasi jälleen valtaan.
Mohammad Reza Pahlevi aloitti ns. valkoisen vallankumouksen, jonka tarkoituksena oli tehdä Iranista moderni länsimaalaistyyppinen mallivaltio. Useita taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia tehtiin, ja välillä esimerkiksi Teheranissa elettiin kuin länsimaissa ikään. Mutta kansan syviä rivejä hän ei saanut mukaansa, ja uudistusten myötä tuloerot kasvoivat. Erityisen vakavaa oli syrjäyttää perinteinen šiiapapisto uudistuksia tehtäessä.
Iranissa puhkesi suuria mielenosoituksia, lakkoja ja levottomuuksia vuoden 1978 lopulla, ja šaahi pakeni maasta tammikuussa 1979. Maanpaossa olut uskonnollinen johtaja ajatollah Khomeini saapui riemusaatossa Teheraniin helmikuussa 1979. Maasta tuli islamilainen tasavalta, joka sai uuden perustuslain. Tässä vaiheessa naapurimaan Irakin johtaja Saddam Hussein näki tilaisuutensa tulleen. Hän tavoitteli Iranilta öljykenttiä ja erästä tärkeää vesiväylää. Sotaa käytiin vuosina 1980−1988. Lopulta Iran pääsi niskan päälle, ja sota puutui asemasodaksi. Se vaati vetonsa, molemmilta puolilta kuoli satoja tuhansia miehiä, Iranilta huomattavasti enemmän. Sota rasitti myös molempien maiden taloutta ja erityisesti öljykauppaa.
Siamäk kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1978. Hän ei päässyt yliopistoon erinomaisesta todistuksesta huolimatta, sillä käyttöön tuli kelpoisuuden arviointi. Hän ei päässyt sisään koska häntä pidettiin toisinajattelijana ja harhauskoisena. Ulkomaille pääsyä varten taas tarvittiin passi, mutta sitä ei saanut ilman armeijan käyntiä. Hän lähti alokaskoulutukseen kesäkuussa 1980. Sen päätyttyä hän joutui arvan nostossa rintamalle, jossa kului kolme vuotta- Tältä ajalta kirjassa on hyvin realistista kuvausta haavoittumisista, kuolemista ja muista kamalista tapahtumista. Näitä kuvauksia en tässä tilanteessa mielelläni toista. Hänen kovimmista kokemuksistaan yksi oli se, kun nuoret uskonhurmioon saatetut miehet marssivat Allahia huutaen miinakentän yli tehden tietä takanaan tuleville. Eräässä taistelussa hänen 100:n miehen ryhmästään säilyi elävänä 17, hän yhtenä heistä.
Lopulta hän pääsi vanhemman veljensä avustamana vartiopalvelukseen Teheraniin. Hän siis kyllä itse säilyi ehjänä, mutta posttraumaattinen sairaus iski palveluksen loputtua. Hän oli pitkään mielisairas kunnes pystyi kokoamaan itsensä. Hän aloitti erään toverinsa kanssa rakennusalan yrittäjänä, ja sai kokoon tarpeeksi rahaa voidakseen siirtyä bussilla Teheranista Ankaraan Turkkiin. Ylipäätään koko pääluvussa on paljon syvällistä filosofista pohdintaa ihmisenä olemisesta ja tulevaisuuden toivosta.
Tulo Suomeen.
Turkissa Siamäk kirjoittautui Ankaran yliopistoon, mutta viihtymisen kanssa oli vähän niin ja näin. Hän asui toisen opiskelijan kanssa slummimaisissa tiloissa, kuitenkin paremmin kuin lähellä olevassa toisessa slummissa ihmiset elivät. Hän tapasi niin iranilaisia kuin muistakin maista olleita opiskelijoita, jotka kaikki tuntuivat miettivän, mihin maahan he lopulta haluaisivat asettautua. Joku sai serkultaan USA:sta matkarahaa, ja myös Suomeen muuttaminen ei taloudellisesti käynyt miten tahansa. Suomi tuli hänen mieleensä siksi, että iranilaisen tuttavaperheen poika opiskeli Helsingissä Teknillisessä korkeakoulussa. Pankkitilille piti saada 5000 dollaria, jotta voisi osoittaa selviävänsä Suomessa. Taas tuli apuun vanhempi veli, joka jo aikoinaan oli saanut järjestettyä hänet sotarintamalta Teheraniin vartiopalvelukseen. Helsingin yliopistosta tuli ensimmäisenä hyväksyntä. Ankaran suurlähetystöstä hän sai tarvittavat tiedot ja niin matka alkoi maahan, josta hän tiesi hyvin vähän.
Niin alkoi Suomeen tutustuminen, kielen oppiminen vaikeimman kautta ja pian sinnikäs opiskelu. Kaiken matkaa sattui yllättäviä tapahtumia ja onnenkantamoisia. Kun hän Teknillisessä korkeakoulussa eräänlaisena koeopiskelijana ollessaan meni kesätöihin, kielitaito karttui ja samoin tietämys Suomesta. Silmät aukenivat todella, kun erään tiiliseinän purkamisessa työkaveriksi tuli firman toimitusjohtajan poika. Hän hämmästeli tätä tasa-arvoisuutta, Iranissa toimitusjohtajat ja heidän perheensä olivat eläneet omissa oloissaan kaukana tavallisesta kansasta. Tehokas koululaitos ja sosiaalipolitiikka olivat myös jatkuvan ihmetyksen aiheena.
Korkeakoulun varsinaiseksi opiskelijaksi pääsy ei ensimmäisellä kerralla onnistunut, joten hän meni välillä Jyväskylän yliopistoon sovelletun fysiikan opiskelijaksi. Siellä hän tutustui suomalaiseen tyttöön, joka oli kotoisin Pielavedeltä. Matka savolaisuuteen alkoi ja Iisalmikin tuli tutuksi. Tämä oli myöhemmän elämän kannalta hyvin merkittävää. Opinnot jatkuivat nyt Helsingissä, jossa myös taidemaailmaan kuuluviin ihmisiin tutustuttiin.
Siamäk tuli Suomeen vuonna 1986, Turkissa hän oli oleskelut sitä ennen vuoden verran. Vuonna 1992 hän kävi ensimmäisen kerran kotona Iranissa. Nuoremmat sisaret olivat aikuistuneet. Oli unenomaista nähdä tutut kunnaat ja valtava määrä ihmisiä, ennestään tuttuja ja tuntemattomiakin. Takaisin lähtö oli vaikeaa. Nykyään hän käy kotonaan joka toinen vuosi. Helsingissä alkoi sujua yhä paremmin, ja hän meni mm. töihin kääntäjäpalveluja tuottavaan yritykseen. Hän joutui myös auttamaan muita maahanmuuttajia. Suomalainen järjestelmä tuli vähitellen yhä tutummaksi. Samalla hän saattoi nähdä miten vaikeaa uuteen kulttuuriin sopeutuminen oli.
Juurtuminen Helsinkiin ja Iisalmeen.
Nimenomaan 1990-luku oli hänen tulevaisuudelleen hyvin merkittävä. Vuonna 1995 hän avioitui Ritvan kanssa. Hänkin oli kotoisin Savosta, Varpaisjärveltä, jonka maisemat tuntuivat tutuilta, jotain samaa oli ollut hänen kotiseudullaankin. Käänteentekevää oli myös pääsy Nokialle tekemään diplomityötä, joka sittemmin laajeni lisensiaatin työksi ja väitöskirjaksi. Hän nautti siitä innostuksesta, mikä koko yhtiössä silloin vallitsi. Siamäk on kerrannut muistioja myös esimiehistään. Tapio Harilasta hän sanoo, että hyvä johtaja näkee toisen ihmisen mahdollisuudet ja auttaa häntä löytämään ne. Silloin sisäinen energia vapautuu, ihminen innostuu ja löytää oman kehityspolkunsa. Kiitokset saa myös Sari Baldauf, ”jolla oli ihmisläheinen jalat maassa-johtamistyyli”. En malta olla mainitsematta, että Sari oli oppilaani lukiossa 1970-luvulla, silloin tyttönimellään Niiranen. Hänestä näki jo silloin, että tästä tytöstä tulee vielä jotain. Hänelle ei talouselämän vaikeampiakaan kiemuroita tarvinnut vääntää rautalangasta kuten useimmille muille oppilaille.
Nokiasta oli tullut Siamäkille enemmän kuin työpaikka. Mutta elämässä piti katsoa eteenpäin, lopulta hän irtisanoutui Nokialta. Yhtenä syynä oli Sara, erityislapsi, joka syntyi kesken vanhempien työrupeamien ja isän väitöskirjan teon. Kirjassa on sivukaupalla kertomuksia kaikista vaikeuksista, joita vanhemmille koitui, mutta myös seesteistä kuvausta siitä, miten voimavarat kuitenkin riittivät. Hän oppi katsomaan elämää toisin silmin, raskaiden vaiheiden lisäksi oli paljon hienojakin hetkiä. Pääasiaksi tuli se, että Sara voisi olla onnellinen.
Savo oli tullut tutuksi, ja hän toivoi löytävänsä sieltä töitä. Kohtalo johdatti hänet töihin Genleciin, jossa tuntui heti alusta lähtien vallitsevan optimistinen ja yritteliäs tunnelma. Siihen oli helppo samaistua. Erityisesti toimitusjohtaja Ilpo Martikaisesta tuli hyvä ja luotettava ystävä. Koti löytyi Lapinlahdelta, josta oli yhtä pitkä matka niin työpaikalle Iisalmeen kuin Varpaisjärvelle, Saran mummolaan.
Loppuluvut käsittelevät sitten Genelecia, jota hän nimittää luovuuden tehtaaksi, jonka tuotekehitystoiminta pohjautuu innostukseen ja uteliaisuuteen, taiteellisuuteenkin. Tähän yritykseen oli helppo kotiutua. Hän alkoi myös ymmärtää savolaista mielenmaisemaa, jonka hän määritteli idän ja lännen kulttuurin ja logiikan kohtaamispaikaksi. Genelecin toimitusjohtajaksi hänet valittiin vuonna 2011.
Vuonna 2018 hänet valittiin vuoden yritysjohtajaksi Suomessa. ” Olin kulkenut vaiherikkaan ja mutkittelevan matkan. Valinta oli tunnustus kaikille niille, jotka olivat tukeneet minua matkan varrella ja rakkaudellaan ja työllään auttaneet minua tulemaan sellaiseksi kuin olen. Heille, jotka uskovat, että kaikissa olosuhteissa voi omalta osaltaan edistää yhteistä hyvää” Ja viimeisillä sivuilla: ”Vaikeiden olosuhteiden ja rakkauden kokemusten sisällä aina tuikkii toivon tähtösiä”.
Iran on pinta-alaltaan viisi kertaa suurempi kuin Suomi. Siellä on kaksi suurta vuoristoa, toinen on Persianlahden tuntumassa, toinen pohjoisessa Kaspianmeren eteläpuolella. Sääolot vaihtelevat. Ensimmäisessä luvussa on paljon maantieteellistä ja eläimistön kuvausta, mm. sitä, miten peurat ja muflonit eli vuorikauriit vaeltavat laaksoissa ja vuorten rinteillä, miten sudet ulvovat tai miten kuunvalo valaisee maisemat sadunomaisesti. Muutenkin kirjoittaja on tavoittanut eräänlaista tuhannen ja yhden yön tunnelmaa, oli sitten kysymys kymmenlapsisen perheen elämästä sukulaisten keskellä tai todella värikkäistä häämenoista ennen vallankumousta.
Muinaisesta Persiasta lähtöisin olevaa zarathustralaisuutta pidetään usein maailman ensimmäisenä yksijumalaisena uskontona. Hyvät ajatukset, hyvät teot ja tavat Siamäk Ngahian näkee edelleenkin yhteiskunnan ja yhteiskuntamoraalin keskeisinä asioina. Muutenkin zarathustralaisuus elää vieläkin Iranissa, ellei muuten niin juhlaperinteen, esimerkiksi uudenvuoden juhlan sisältönä. Luvussa on myös kuvauksia juhlapäivien herkuista, leikeistä ja lahjoista.
Maatalous oli keskeisin toimeentulon lähde. Työt tehtiin perinteisillä menetelmillä, ja lapset osallistuivat niihin kykyjensä mukaan. Ja kun Iranissa oltiin, seurasi perusteellista selvitystä persialaisista matoista, niiden kuvioista ja väreistä, jotka kuvastavat vuosituhansien aikaista kulttuurihistoriaa. Ne ovat taidetta, oman alueensa perinnettä, mutta myös matematiikkaa, symmetrisyyttä, musiikkia. ”Matoissa on kaikki. Matto on kuin maalaus”, toteaa Nagahian.
Varsin varhain nuori mies pääsi isänsä johtamille rakennustyömaille. Koulunsa hän aloitti kuusivuotiaana, eli vuotta aiemmin kuin muut. Suurin ongelma oli oppia persian kieltä, joka eroaa jonkun verran paikallisista kielistä. Pojat ja tytöt olivat samalla luokalla, ja silloin vallassa olevalla shaahilla oli tavoitteena maan jatkuva modernisointi. Viisi vuotta nuori Siamäk kävi peruskoulua, kolme keskikoulua ja neljä lukiota. Koulunkäynnin kuvaukset ovat kirjassa perusteellisia, samoin kiittävät maininnat hyvistä opettajista. Työtä tehtiin 1000-luvun alussa eläneen monipuolisen filosofin ja matemaatikon Omar Khaijamin hengessä tieteen eri osa-alueita tasapuolisesti kunnioittaen. Kirjallisuuden opettaja opasti länsimaisen, kuuluisan kirjallisuuden pariin peräti eksistentialismiin saakka. Tehtiin esitelmiä kirjoista ja tutustuttiin runouteen. Samaan aikaan hänessä tapahtui yhteiskunnallinen herääminen ja osallistuminen koululakkoihin protestina yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Sodan ja vallankumousten aika.
Iranin hallitsijana oli hallitsijasukuun kuulunut shaahi Mohammad Reza Pahlevi, joka oli saanut pääministerikseen itseään tuntuvasti voimakkaamman Mohammad Mossadeqin. Tämä kansallisti Iranin valtavat öljyvarat, jotka kuuluivat brittiläiselle Anglo-Iranian Oil Companylle. Tässä vaiheessa shaahi joutui maanpakoon. Mutta kun Mossadeq syrjäytettiin englantilaisten MIG:n ja amerikkalaisten CIA:n tukemassa vallankaappauksessa 1953, shaahi palasi jälleen valtaan.
Mohammad Reza Pahlevi aloitti ns. valkoisen vallankumouksen, jonka tarkoituksena oli tehdä Iranista moderni länsimaalaistyyppinen mallivaltio. Useita taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia tehtiin, ja välillä esimerkiksi Teheranissa elettiin kuin länsimaissa ikään. Mutta kansan syviä rivejä hän ei saanut mukaansa, ja uudistusten myötä tuloerot kasvoivat. Erityisen vakavaa oli syrjäyttää perinteinen šiiapapisto uudistuksia tehtäessä.
Iranissa puhkesi suuria mielenosoituksia, lakkoja ja levottomuuksia vuoden 1978 lopulla, ja šaahi pakeni maasta tammikuussa 1979. Maanpaossa olut uskonnollinen johtaja ajatollah Khomeini saapui riemusaatossa Teheraniin helmikuussa 1979. Maasta tuli islamilainen tasavalta, joka sai uuden perustuslain. Tässä vaiheessa naapurimaan Irakin johtaja Saddam Hussein näki tilaisuutensa tulleen. Hän tavoitteli Iranilta öljykenttiä ja erästä tärkeää vesiväylää. Sotaa käytiin vuosina 1980−1988. Lopulta Iran pääsi niskan päälle, ja sota puutui asemasodaksi. Se vaati vetonsa, molemmilta puolilta kuoli satoja tuhansia miehiä, Iranilta huomattavasti enemmän. Sota rasitti myös molempien maiden taloutta ja erityisesti öljykauppaa.
Siamäk kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1978. Hän ei päässyt yliopistoon erinomaisesta todistuksesta huolimatta, sillä käyttöön tuli kelpoisuuden arviointi. Hän ei päässyt sisään koska häntä pidettiin toisinajattelijana ja harhauskoisena. Ulkomaille pääsyä varten taas tarvittiin passi, mutta sitä ei saanut ilman armeijan käyntiä. Hän lähti alokaskoulutukseen kesäkuussa 1980. Sen päätyttyä hän joutui arvan nostossa rintamalle, jossa kului kolme vuotta- Tältä ajalta kirjassa on hyvin realistista kuvausta haavoittumisista, kuolemista ja muista kamalista tapahtumista. Näitä kuvauksia en tässä tilanteessa mielelläni toista. Hänen kovimmista kokemuksistaan yksi oli se, kun nuoret uskonhurmioon saatetut miehet marssivat Allahia huutaen miinakentän yli tehden tietä takanaan tuleville. Eräässä taistelussa hänen 100:n miehen ryhmästään säilyi elävänä 17, hän yhtenä heistä.
Lopulta hän pääsi vanhemman veljensä avustamana vartiopalvelukseen Teheraniin. Hän siis kyllä itse säilyi ehjänä, mutta posttraumaattinen sairaus iski palveluksen loputtua. Hän oli pitkään mielisairas kunnes pystyi kokoamaan itsensä. Hän aloitti erään toverinsa kanssa rakennusalan yrittäjänä, ja sai kokoon tarpeeksi rahaa voidakseen siirtyä bussilla Teheranista Ankaraan Turkkiin. Ylipäätään koko pääluvussa on paljon syvällistä filosofista pohdintaa ihmisenä olemisesta ja tulevaisuuden toivosta.
Tulo Suomeen.
Turkissa Siamäk kirjoittautui Ankaran yliopistoon, mutta viihtymisen kanssa oli vähän niin ja näin. Hän asui toisen opiskelijan kanssa slummimaisissa tiloissa, kuitenkin paremmin kuin lähellä olevassa toisessa slummissa ihmiset elivät. Hän tapasi niin iranilaisia kuin muistakin maista olleita opiskelijoita, jotka kaikki tuntuivat miettivän, mihin maahan he lopulta haluaisivat asettautua. Joku sai serkultaan USA:sta matkarahaa, ja myös Suomeen muuttaminen ei taloudellisesti käynyt miten tahansa. Suomi tuli hänen mieleensä siksi, että iranilaisen tuttavaperheen poika opiskeli Helsingissä Teknillisessä korkeakoulussa. Pankkitilille piti saada 5000 dollaria, jotta voisi osoittaa selviävänsä Suomessa. Taas tuli apuun vanhempi veli, joka jo aikoinaan oli saanut järjestettyä hänet sotarintamalta Teheraniin vartiopalvelukseen. Helsingin yliopistosta tuli ensimmäisenä hyväksyntä. Ankaran suurlähetystöstä hän sai tarvittavat tiedot ja niin matka alkoi maahan, josta hän tiesi hyvin vähän.
Niin alkoi Suomeen tutustuminen, kielen oppiminen vaikeimman kautta ja pian sinnikäs opiskelu. Kaiken matkaa sattui yllättäviä tapahtumia ja onnenkantamoisia. Kun hän Teknillisessä korkeakoulussa eräänlaisena koeopiskelijana ollessaan meni kesätöihin, kielitaito karttui ja samoin tietämys Suomesta. Silmät aukenivat todella, kun erään tiiliseinän purkamisessa työkaveriksi tuli firman toimitusjohtajan poika. Hän hämmästeli tätä tasa-arvoisuutta, Iranissa toimitusjohtajat ja heidän perheensä olivat eläneet omissa oloissaan kaukana tavallisesta kansasta. Tehokas koululaitos ja sosiaalipolitiikka olivat myös jatkuvan ihmetyksen aiheena.
Korkeakoulun varsinaiseksi opiskelijaksi pääsy ei ensimmäisellä kerralla onnistunut, joten hän meni välillä Jyväskylän yliopistoon sovelletun fysiikan opiskelijaksi. Siellä hän tutustui suomalaiseen tyttöön, joka oli kotoisin Pielavedeltä. Matka savolaisuuteen alkoi ja Iisalmikin tuli tutuksi. Tämä oli myöhemmän elämän kannalta hyvin merkittävää. Opinnot jatkuivat nyt Helsingissä, jossa myös taidemaailmaan kuuluviin ihmisiin tutustuttiin.
Siamäk tuli Suomeen vuonna 1986, Turkissa hän oli oleskelut sitä ennen vuoden verran. Vuonna 1992 hän kävi ensimmäisen kerran kotona Iranissa. Nuoremmat sisaret olivat aikuistuneet. Oli unenomaista nähdä tutut kunnaat ja valtava määrä ihmisiä, ennestään tuttuja ja tuntemattomiakin. Takaisin lähtö oli vaikeaa. Nykyään hän käy kotonaan joka toinen vuosi. Helsingissä alkoi sujua yhä paremmin, ja hän meni mm. töihin kääntäjäpalveluja tuottavaan yritykseen. Hän joutui myös auttamaan muita maahanmuuttajia. Suomalainen järjestelmä tuli vähitellen yhä tutummaksi. Samalla hän saattoi nähdä miten vaikeaa uuteen kulttuuriin sopeutuminen oli.
Juurtuminen Helsinkiin ja Iisalmeen.
Nimenomaan 1990-luku oli hänen tulevaisuudelleen hyvin merkittävä. Vuonna 1995 hän avioitui Ritvan kanssa. Hänkin oli kotoisin Savosta, Varpaisjärveltä, jonka maisemat tuntuivat tutuilta, jotain samaa oli ollut hänen kotiseudullaankin. Käänteentekevää oli myös pääsy Nokialle tekemään diplomityötä, joka sittemmin laajeni lisensiaatin työksi ja väitöskirjaksi. Hän nautti siitä innostuksesta, mikä koko yhtiössä silloin vallitsi. Siamäk on kerrannut muistioja myös esimiehistään. Tapio Harilasta hän sanoo, että hyvä johtaja näkee toisen ihmisen mahdollisuudet ja auttaa häntä löytämään ne. Silloin sisäinen energia vapautuu, ihminen innostuu ja löytää oman kehityspolkunsa. Kiitokset saa myös Sari Baldauf, ”jolla oli ihmisläheinen jalat maassa-johtamistyyli”. En malta olla mainitsematta, että Sari oli oppilaani lukiossa 1970-luvulla, silloin tyttönimellään Niiranen. Hänestä näki jo silloin, että tästä tytöstä tulee vielä jotain. Hänelle ei talouselämän vaikeampiakaan kiemuroita tarvinnut vääntää rautalangasta kuten useimmille muille oppilaille.
Nokiasta oli tullut Siamäkille enemmän kuin työpaikka. Mutta elämässä piti katsoa eteenpäin, lopulta hän irtisanoutui Nokialta. Yhtenä syynä oli Sara, erityislapsi, joka syntyi kesken vanhempien työrupeamien ja isän väitöskirjan teon. Kirjassa on sivukaupalla kertomuksia kaikista vaikeuksista, joita vanhemmille koitui, mutta myös seesteistä kuvausta siitä, miten voimavarat kuitenkin riittivät. Hän oppi katsomaan elämää toisin silmin, raskaiden vaiheiden lisäksi oli paljon hienojakin hetkiä. Pääasiaksi tuli se, että Sara voisi olla onnellinen.
Savo oli tullut tutuksi, ja hän toivoi löytävänsä sieltä töitä. Kohtalo johdatti hänet töihin Genleciin, jossa tuntui heti alusta lähtien vallitsevan optimistinen ja yritteliäs tunnelma. Siihen oli helppo samaistua. Erityisesti toimitusjohtaja Ilpo Martikaisesta tuli hyvä ja luotettava ystävä. Koti löytyi Lapinlahdelta, josta oli yhtä pitkä matka niin työpaikalle Iisalmeen kuin Varpaisjärvelle, Saran mummolaan.
Loppuluvut käsittelevät sitten Genelecia, jota hän nimittää luovuuden tehtaaksi, jonka tuotekehitystoiminta pohjautuu innostukseen ja uteliaisuuteen, taiteellisuuteenkin. Tähän yritykseen oli helppo kotiutua. Hän alkoi myös ymmärtää savolaista mielenmaisemaa, jonka hän määritteli idän ja lännen kulttuurin ja logiikan kohtaamispaikaksi. Genelecin toimitusjohtajaksi hänet valittiin vuonna 2011.
Vuonna 2018 hänet valittiin vuoden yritysjohtajaksi Suomessa. ” Olin kulkenut vaiherikkaan ja mutkittelevan matkan. Valinta oli tunnustus kaikille niille, jotka olivat tukeneet minua matkan varrella ja rakkaudellaan ja työllään auttaneet minua tulemaan sellaiseksi kuin olen. Heille, jotka uskovat, että kaikissa olosuhteissa voi omalta osaltaan edistää yhteistä hyvää” Ja viimeisillä sivuilla: ”Vaikeiden olosuhteiden ja rakkauden kokemusten sisällä aina tuikkii toivon tähtösiä”.
7. (75) Husulan Vintti on hääparien suosiossa
Häät aidossa maalaisympäristössä viehättävät tämän päivän kaupunkilaisia nuoriapareja. Lahden seudulla on suosiossa Husulan vintti, vanha navettarakennus, jonka ylempään kerrokseen on entistetty täyden palvelun ravintolasali ja muut tarpeelliset tilat. Korkeita vinttikerroksia rakennettiin aikoinaan navettojen yläpuolelle heinien ja olkien säilytystiloiksi. Sieltä ylhäältä oli sitten helppo pudotella apetta ja kuiviketta alhaalla odottaville lehmille. Vinttiin johti vielä luiska, jota pitkin voitiin heinäkuorma ajaa sisään suoraan hevosella. Sisälle pääsee toki myös rakennuksen toiselta puolelta. Tämä paikka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Lahdesta lähellä Vuolenkosken keskustaa. Parhaiten sinne pääsee Vierumäen kautta, mutta myös Nastolasta voi sinne ajaa Pajulahden ja Ruuhijärven ohi, tosin paljon mutkaisempaa tietä. Toinen samanlainen suosittu vintti sijaitsee Aurantolassa, Husulasta koilliseen ja suunnilleen Heinolan ja Kouvolan välisen tien puolivälissä.
Häät aidossa maalaisympäristössä viehättävät tämän päivän kaupunkilaisia nuoriapareja. Lahden seudulla on suosiossa Husulan vintti, vanha navettarakennus, jonka ylempään kerrokseen on entistetty täyden palvelun ravintolasali ja muut tarpeelliset tilat. Korkeita vinttikerroksia rakennettiin aikoinaan navettojen yläpuolelle heinien ja olkien säilytystiloiksi. Sieltä ylhäältä oli sitten helppo pudotella apetta ja kuiviketta alhaalla odottaville lehmille. Vinttiin johti vielä luiska, jota pitkin voitiin heinäkuorma ajaa sisään suoraan hevosella. Sisälle pääsee toki myös rakennuksen toiselta puolelta. Tämä paikka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Lahdesta lähellä Vuolenkosken keskustaa. Parhaiten sinne pääsee Vierumäen kautta, mutta myös Nastolasta voi sinne ajaa Pajulahden ja Ruuhijärven ohi, tosin paljon mutkaisempaa tietä. Toinen samanlainen suosittu vintti sijaitsee Aurantolassa, Husulasta koilliseen ja suunnilleen Heinolan ja Kouvolan välisen tien puolivälissä.
Seuraavassa kuvassa näkyvät juhlatilojen rakenteet. Kuva on otettu hetkeä ennen tämän kertaisen hääväen tuloa sisälle. Taustalla olevan takan yläpuolella oleva valo teki tepposet kameran tuottamalle kuvalle. Näkyvissä on vain osa pöydistä. Häätilaisuuteen osallistui tällä kertaa noin 70 henkeä. Kaasot ja bestmanit järjestivät ohjelmaa, sulhanen puhui vastavihitylle vaimolleen ennen muita puheenvuoroja. Tanssit jatkuivat aina seuraavan aamun puoli kahteen, Tosin tanssilattialla oli tuossa vaiheessa jo väljää, sillä juhlaväkeä oli vähitellen lähtenyt kotiin vanhimmasta päästä alkaen.
Ennen varsinaista hääjuhlaa pidettiin pihan paviljongilla pienimuotoinen tilaisuus, jossa hääpari mm. kuunteli pienen yhtyeen musisointia sekä kitaran kanssa esiintynyttä serenadin laulajaa. Hän oli sulhasen entinen luokkatoveri lukiosta. Kuvassa ovat vain kolme kaasoa ja kolme bestmania, muu hääväki oli taustalla siten, etteivät päässeet kuvaan.
6. (74) Tapion matkassa Peipsimaalle ja Jõgevamaalle
Filosofian maisteri Tapio Mäkeläinen (s. 1958) on todellinen Vironmatkailun uranuurtaja. Hän on vienyt yli 40 vuoden aikana Viroon ainakin 100.000 suomalaista matkailijaa, kirjoittanut kaikki yhteen laskien yli kaksi kymmentä teosta, solminut yhteyksiä ja tutustuttanut veljeskansojen kansalaisia toisiinsa ihan korkeiden virolaisten kunniamerkkien arvoisesti. Hän on juuri jäämässä eläkkeelle Tuglas-seuran kulttuurinjohdon tehtävistä, mutta virtaa näyttää olevan niin, että kuulemme hänestä vielä paljon tulevina vuosina.
Filosofian maisteri Tapio Mäkeläinen (s. 1958) on todellinen Vironmatkailun uranuurtaja. Hän on vienyt yli 40 vuoden aikana Viroon ainakin 100.000 suomalaista matkailijaa, kirjoittanut kaikki yhteen laskien yli kaksi kymmentä teosta, solminut yhteyksiä ja tutustuttanut veljeskansojen kansalaisia toisiinsa ihan korkeiden virolaisten kunniamerkkien arvoisesti. Hän on juuri jäämässä eläkkeelle Tuglas-seuran kulttuurinjohdon tehtävistä, mutta virtaa näyttää olevan niin, että kuulemme hänestä vielä paljon tulevina vuosina.

Olen lukenut hänen kirjojaan aina silloin tällöin, joten arvasin jo etukäteen saavani tästä uusimmastakin paljon tietoa. Ensinnäkin se on erinomainen opas esimerkiksi omatoimimatkoille, yli 300 sivua, selkeää tekstiä ja kuvia joka sivulla, paljon karttojakin. Ja vaikka ei lähtisikään matkalle, kirjan avulla voi kartuttaa tietojaan moninaisista aisoista. Esimerkiksi heti alussa selviää, keitä ovat tai ovat olleet poluvertsikut, vanhauskoiset venäläiset, ortodoksiset venäläiset, baltiansaksalainen aatelisto, papisto ja sivistyneistö, Laiusen romanit, virolaiset, kodavereläiset, setot ja võrolaiset. Saat tietää mistä he ovat tulleet, mitä tavoitelleet ja millaista heidän kulttuurinsa on tai on ollut.
Ensisijainen anti on tietysti itse tekstissä. Mutta löytyy sieltä osoitteita ihan jokapäiväistä elämääkin varten. Selviää esimerkiksi missä on hotelleja tai vaatimattomampia majoituspaikkoja, missä on ravintoloita, krouveja ja pubeja, kahviloita ja muitakin ruokapaikkoja.
Vanhauskoisista Mäkeläinen on kirjoittanut erillisen artikkelin alkaen sivulta 316. Hän esittelee jo alkuluvussa heidän asuinaluettaan Peipsijärven rannoilla seuraavasti:
” Tässäkin kohdin pitää korostaa. että juuri vanhauskoiset omine perinteineen, rukoushuoneineen, kyläkalmistoineen, rivikylineen, herkullisine kalaruokineen ja ihmeellisine sipulipenkkeineen tekevät Peipsimaasta yhden Viron eksoottisimmista, kiehtovimmista ja mielenkiintoisimmista alueista.”
Ensisijainen anti on tietysti itse tekstissä. Mutta löytyy sieltä osoitteita ihan jokapäiväistä elämääkin varten. Selviää esimerkiksi missä on hotelleja tai vaatimattomampia majoituspaikkoja, missä on ravintoloita, krouveja ja pubeja, kahviloita ja muitakin ruokapaikkoja.
Vanhauskoisista Mäkeläinen on kirjoittanut erillisen artikkelin alkaen sivulta 316. Hän esittelee jo alkuluvussa heidän asuinaluettaan Peipsijärven rannoilla seuraavasti:
” Tässäkin kohdin pitää korostaa. että juuri vanhauskoiset omine perinteineen, rukoushuoneineen, kyläkalmistoineen, rivikylineen, herkullisine kalaruokineen ja ihmeellisine sipulipenkkeineen tekevät Peipsimaasta yhden Viron eksoottisimmista, kiehtovimmista ja mielenkiintoisimmista alueista.”
Mäkeläisen kirja on todellinen aarreaitta, ja sen sisällöstä voisi kirjoittaa vaikka kuinka monta blogijuttua. Tyydyn tässä nyt kuitenkin viittaamaan vain näihin vanhauskoisiin
Kun en tekijänoikeussyistä oikein voi ottaa tähän kirjan kuvia, laitan mukaan omiani Päijät-Hämeen Tuglas-seuran tekemältä matkalta vuonna 2012. Matkan johtajana ja järjestelijänä oli tällöinkin seuran puheenjohtaja Leili Kujanpää, joka rakensi taitavasti monen vuoden aikana tutustumismatkoja vähän joka puolelle Viroa.
Ensimmäisenä on vanhauskoisten alueelta Rajan entinen luostari ja nykyinen kirkko. Tapion kirjassa on melkein samanlainen kuva. Varsinainen kirkko paloi vuonna 1944, ja jäljelle jäi vain kuvassa näkyvä kellotorni. Taustalla oleva entinen luostarin rakennus toimii nykyään kirkkona. Sen jälkeen on samalta alueelta tienäkymää. Seuraavana on ryhmämme jäseniä valmistautumassa jatkamaan matkaa. Viimeisenä on Alatskiven goottilaistyyppinen linna. Se on kai jo vanhauskoisten alueen ulkopuolella. Kirjan kannessa on osakuva samasta rakennuksesta.
Ensimmäisenä on vanhauskoisten alueelta Rajan entinen luostari ja nykyinen kirkko. Tapion kirjassa on melkein samanlainen kuva. Varsinainen kirkko paloi vuonna 1944, ja jäljelle jäi vain kuvassa näkyvä kellotorni. Taustalla oleva entinen luostarin rakennus toimii nykyään kirkkona. Sen jälkeen on samalta alueelta tienäkymää. Seuraavana on ryhmämme jäseniä valmistautumassa jatkamaan matkaa. Viimeisenä on Alatskiven goottilaistyyppinen linna. Se on kai jo vanhauskoisten alueen ulkopuolella. Kirjan kannessa on osakuva samasta rakennuksesta.

Huhtikuussa 2017 Tapio Mäkeläinen kertoi matkoistaan Lahden Aikuiskoulutuskeskuksessa Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ja Wellamo-opiston vieraana. Tapio Mäkeläinen kaappasi Päijät-Hämeen Tuglas-seuran molemmat puheenjohtajat kainaloonsa. Leili Kujanpää oli puheenjohtajana kymmenkunta vuotta. Hän on tehnyt pitkän päivätyön myös viron kielen opettajana ja taitavana matkanjohtajana. Silloinen puheenjohtaja Virpi Kallioinen oli kuvan oton aikaan myös Tuglas-seuran, eli ”pääseuran” johtokunnan jäsen. Mainittakoon vielä, että Päijät-Hämeen Tuglas-seura on pääseuran yhdeksästä paikallisseurasta aivan aktiivisimpia
5. (73) Tallinnan tappajat
Antto Terras on ottanut otsikossa mainitun nimen teokselleen, joka antaakin sitä mitä lupaa: joukon rikoskuvauksia 1990-luvulta murhiakaan säästämättä. Valitsin niistä sellaisia, jotka kuvaavat nuoren, juuri vasta itsenäistyneen valtion vaikeuksia selvitellä niin omistusoloja kuin järjestellä poliisivoimiaankin. Kuten tunnettua, suomalaiset antoivat apuaan ja neuvojaan niin poliisilaitosten kuin armeijankin uudelleen organisoinnissa. Hyvin monet kunnat ja seurakunnat puolestaan neuvoivat oman alansa kysymyksissä.
Terras toteaa, että Viro rimpuili uudelleen itsenäistyttyään ainakin vuosikymmenen ajan vielä entisen Neuvostoliiton napanuorassa. Maita ja omaisuuksia ositettiin varsin mielivaltaisesti, eikä yksikään saamamies voinut koskaan olla täysin varma, alkaako seuraavana päivänä uusi jakokierros. Alkuun tapahtui paljoin henkirikoksia, vähitellen talousrikokset ohittivat ne määrässä. Terraksen sanoin: ”Vanhan neukkulan roistosukupolvea seurasi kohta uusi, terhakampi tekijäkatras. He olivat salonkikelpoisempia ja ovelampia eivätkä tarttuneet aina ensimmäiseksi tuliaseeseen. ”
Kun poliisi oli alkuun epäluotettava ja virkamiehet lahjottavissa, turvauduttiin usein enemmän mafiaan, jonka suojeluun voitiin luottaa. Rahaan kiinnipäässeet huolehtivat omista omaisuuksistaan ja valtaan ajautuneet varmistivat, että heidän mandaattinsa jatkuisivat ikuisesti. Vanhat tavat ja arvot saattoivat pulpahtaa pintaan mitä yllättävimmissä tilanteissa. Neuvostoliiton suljettu järjestelmä oli traumatisoinut sukupolvia toisensa perään. Alle sadan kilometrin päähän Helsingistä syntyi yhteiskunta, jossa vielä 1990-luvulla ”tapettiin dollareista ja antauduttiin purkkapaketeista”. Me neuvostoajan ja 1990-luvun matkailijat olimme kaikesta tästä tietämättömiä, korkeintaan olimme kuulleet juttuja siitä, mitä uhkarohkeille suomalaisille oli sattunut.
Antto Terras on ottanut otsikossa mainitun nimen teokselleen, joka antaakin sitä mitä lupaa: joukon rikoskuvauksia 1990-luvulta murhiakaan säästämättä. Valitsin niistä sellaisia, jotka kuvaavat nuoren, juuri vasta itsenäistyneen valtion vaikeuksia selvitellä niin omistusoloja kuin järjestellä poliisivoimiaankin. Kuten tunnettua, suomalaiset antoivat apuaan ja neuvojaan niin poliisilaitosten kuin armeijankin uudelleen organisoinnissa. Hyvin monet kunnat ja seurakunnat puolestaan neuvoivat oman alansa kysymyksissä.
Terras toteaa, että Viro rimpuili uudelleen itsenäistyttyään ainakin vuosikymmenen ajan vielä entisen Neuvostoliiton napanuorassa. Maita ja omaisuuksia ositettiin varsin mielivaltaisesti, eikä yksikään saamamies voinut koskaan olla täysin varma, alkaako seuraavana päivänä uusi jakokierros. Alkuun tapahtui paljoin henkirikoksia, vähitellen talousrikokset ohittivat ne määrässä. Terraksen sanoin: ”Vanhan neukkulan roistosukupolvea seurasi kohta uusi, terhakampi tekijäkatras. He olivat salonkikelpoisempia ja ovelampia eivätkä tarttuneet aina ensimmäiseksi tuliaseeseen. ”
Kun poliisi oli alkuun epäluotettava ja virkamiehet lahjottavissa, turvauduttiin usein enemmän mafiaan, jonka suojeluun voitiin luottaa. Rahaan kiinnipäässeet huolehtivat omista omaisuuksistaan ja valtaan ajautuneet varmistivat, että heidän mandaattinsa jatkuisivat ikuisesti. Vanhat tavat ja arvot saattoivat pulpahtaa pintaan mitä yllättävimmissä tilanteissa. Neuvostoliiton suljettu järjestelmä oli traumatisoinut sukupolvia toisensa perään. Alle sadan kilometrin päähän Helsingistä syntyi yhteiskunta, jossa vielä 1990-luvulla ”tapettiin dollareista ja antauduttiin purkkapaketeista”. Me neuvostoajan ja 1990-luvun matkailijat olimme kaikesta tästä tietämättömiä, korkeintaan olimme kuulleet juttuja siitä, mitä uhkarohkeille suomalaisille oli sattunut.

Otan tähän esimerkiksi pärnulaisen Tiitin tapauksen. Ymmärrettävistä syistä kirjoittaja antaa vain etunimen, enkä tiedä, onko sekin keksitty. Mutta itse asia ei varmaan ole. Tiitin tapauksessa syvennytään kahteen uuden Viron ongelmaan, valtion haltuun otetun omaisuuden jakamiseen entisille omistajilleen tai heidän jälkeläisilleen sekä romumetallikauppaan, josta tuli monine lieveilmiöineen 1990-luvun yksi suuria ongelmia.
Pärnulainen Tiit sai takaisin sukunsa metsää juuri sen verran, että sen myyminen tuotti tilille rahaa noin kymmenen vuoden keskiansion verran. Tiit ei pannutkaan rahoja kulutukseen, vaan keksi kaikkein tuottavimman sijoitusalan, romumetalli- ja polttoainekaupan. Tässä niin kuin kaikessa yritystoiminnassa lainsäädäntö laahasi perässä, olosuhteet olivat muuttuneet niin nopeasti. Pieni Viro oli muutamassa vuodessa putsattu tyhjäksi kaikesta vähänkin arvokkaammasta metallista, joten katse piti suunnata kauemmaksi, eli Venäjälle. Venäläiset liikekumppanit toimittivat romumetallia vaunukaupalla, ja kun repertuaariin tulivat mukaan vielä polttoaineet, Tiit rikastui silminnähtävästi. Hän joutui nyt palkkaamaan suojelijoita, jollaisten kanssa normaalit virolaiset eivät suurin surminkaan halunneet olla missään tekemisissä. Hänet houkuteltiin kaikenlaisiin bisneksiin, missä mafialla oli osuutensa. Hän joutui yhä enemmän vaikeuksiin, mm. ostamansa pärnulaisen hotellin vuoksi. Lopulta Tiit tapasi kohtalonsa aamulenkillä, hänet löydettiin pururadalta kolme luotia päässään.
Virossa elettiin melkoista metallibuumia valtaosan koko 1990-luvun ajan. Kaikki mahdollinen romurauta rautatiekiskoista leikkuupuimureihin kiskottiin irti. Ostoliikkeet maksoivat parhaan hinnan kuparista ja siksi kaapeleita kiskottiin irti jopa käytössä olleista sähkökeskuksista. Hylättyjen tehtaiden pihoilla pidettiin nuotiopajoja, joissa poltetiin sähköjohdoista muovieristeitä pois. Hankkijat möivät sitten metallin hirmuisella voitolla Saksaan tai Ruotsiin.
Terras osaa kirjoittaa, oli sitten kysymys metsäveljistä tai neuvostoarmeijaa pakoilevista asevelvollisista, jotka eivät halunneet joutua lähetetyksi Afganistanin sotaan. Oman osansa saa virolainen, hyvin moninainen ja osiin pirstoutunut alamaailmakin. Löytyi keikkamiehiä, joille saattoi myydä tiedot arvolastissa olevasta rekasta tai palkkarahoja pullottavasta kassakaapista jossain syrjäseudulla. Oman osastonsa muodostivat velanperijät ja suojelun tarjoajat. Lievät pahoinpitelyt ja uhkaukset kuuluivat kaikkien valikoimiin. Murhamiehet olivat oma kuppikuntansa. Huonon tapon saattoi tilata miltä tahansa narkomaanilta, mutta ammattimiesten jälki oli tehokasta ja työ tapahtui useimmiten ilman seuraajia.
Kaupunginosakuvauksetkin ovat mielenkiintoisia. Totta kai Lasnamäe tulee esille kuten Koplikin. Lasnamäen poliisipiirissä ei ollut koskaan hiljaista hetkeä, kaupunginosa oli suuri, siellä asui paljon maahanmuuttajia, alempaa työläisluokkaa ja paperittomia. Etenkin viikonloppuisin meno oli jatkuvaa. Humalaisten karkeloihin, perheriitoihin, katutappeluihin ja ryöstöihin poliisi ei ehtinyt puuttua lainkaan. Poliisit lähtivät liikkeelle ainoastaan, jos joku oli kuolemassa, tappamassa tai suunnittelemassa löytämänsä maamiinan räjäyttämistä. Alueella oli myös paljon kriminaaleja. Lasnamäelle ja Kopliin asettui paljon linnasta palaavia ja pikkurikollisia.
__________
Jotain tietäisin minäkin 1990-luvun tunnelmista. Olen dokumentoinut teoksessani Suomesta Viroon − Virosta Suomeen tarinaa varsinaissuomalaisesta yrittäjästä, joka monenlaisten vaiheiden jälkeen onnistui hankkimaan Halingan puretusta kolhoosista alueen, jonne perusti laajan kauppahallin. Se oli aivan Via Baltican vierellä. Siellä myytiin kahdessa liikkeessä huonekaluja, yhdessä antiikkitavaraa, useissa tekstiilejä ja kahdessa jopa kelloja ja kultasepäntuotteita. Tuon toisen huonekalukaupan oli perustanut leijonaveljeni Jalkarannan lionsklubista. Liike kuului Stemma- ketjuun. Koko klubi teki hänen johdollaan retken tähän myymälään. Yövyimme Pärnussa, johon kauppakeskuksesta oli kymmenkunta kilometriä. Varsinaissuomalainen yrittäjä oli tuonut Suomesta Helsingin seudulta lakkautetun päiväkodin ravintolarakennukseksi. Yöllä alueella oli aseistettu parivartio, lisäksi koko kauppakeskusrakennus oli ympäröity parimetrisellä metalliaidalla, jonka sisäpuolella julman näköiset dobermannit kulkivat vapaina. Näin siis tuolla 1990-luvulla.
Kun mainittu klubi sitten muutamia vuosia myöhemmin matkusti tätä kautta Riikaan, oli toiminnassa enää vain ravintola, jota oli tällä välin laajennettu. Se menestyikin tällä alueella hyvin, sillä sopivaa pysähdyspaikkaa ei oikeastaan ennen Pärnua ole ollut. Nykyään kauppakeskuksen rakennuksessa on kierrätyskeskus, joten suurellinen kauppakeskussuunnitelma oli jo sortunut vuosien mittaan. Lähistölle on ilmestynyt myös motelli automatkailijoita houkuttelemaan.
Pärnulainen Tiit sai takaisin sukunsa metsää juuri sen verran, että sen myyminen tuotti tilille rahaa noin kymmenen vuoden keskiansion verran. Tiit ei pannutkaan rahoja kulutukseen, vaan keksi kaikkein tuottavimman sijoitusalan, romumetalli- ja polttoainekaupan. Tässä niin kuin kaikessa yritystoiminnassa lainsäädäntö laahasi perässä, olosuhteet olivat muuttuneet niin nopeasti. Pieni Viro oli muutamassa vuodessa putsattu tyhjäksi kaikesta vähänkin arvokkaammasta metallista, joten katse piti suunnata kauemmaksi, eli Venäjälle. Venäläiset liikekumppanit toimittivat romumetallia vaunukaupalla, ja kun repertuaariin tulivat mukaan vielä polttoaineet, Tiit rikastui silminnähtävästi. Hän joutui nyt palkkaamaan suojelijoita, jollaisten kanssa normaalit virolaiset eivät suurin surminkaan halunneet olla missään tekemisissä. Hänet houkuteltiin kaikenlaisiin bisneksiin, missä mafialla oli osuutensa. Hän joutui yhä enemmän vaikeuksiin, mm. ostamansa pärnulaisen hotellin vuoksi. Lopulta Tiit tapasi kohtalonsa aamulenkillä, hänet löydettiin pururadalta kolme luotia päässään.
Virossa elettiin melkoista metallibuumia valtaosan koko 1990-luvun ajan. Kaikki mahdollinen romurauta rautatiekiskoista leikkuupuimureihin kiskottiin irti. Ostoliikkeet maksoivat parhaan hinnan kuparista ja siksi kaapeleita kiskottiin irti jopa käytössä olleista sähkökeskuksista. Hylättyjen tehtaiden pihoilla pidettiin nuotiopajoja, joissa poltetiin sähköjohdoista muovieristeitä pois. Hankkijat möivät sitten metallin hirmuisella voitolla Saksaan tai Ruotsiin.
Terras osaa kirjoittaa, oli sitten kysymys metsäveljistä tai neuvostoarmeijaa pakoilevista asevelvollisista, jotka eivät halunneet joutua lähetetyksi Afganistanin sotaan. Oman osansa saa virolainen, hyvin moninainen ja osiin pirstoutunut alamaailmakin. Löytyi keikkamiehiä, joille saattoi myydä tiedot arvolastissa olevasta rekasta tai palkkarahoja pullottavasta kassakaapista jossain syrjäseudulla. Oman osastonsa muodostivat velanperijät ja suojelun tarjoajat. Lievät pahoinpitelyt ja uhkaukset kuuluivat kaikkien valikoimiin. Murhamiehet olivat oma kuppikuntansa. Huonon tapon saattoi tilata miltä tahansa narkomaanilta, mutta ammattimiesten jälki oli tehokasta ja työ tapahtui useimmiten ilman seuraajia.
Kaupunginosakuvauksetkin ovat mielenkiintoisia. Totta kai Lasnamäe tulee esille kuten Koplikin. Lasnamäen poliisipiirissä ei ollut koskaan hiljaista hetkeä, kaupunginosa oli suuri, siellä asui paljon maahanmuuttajia, alempaa työläisluokkaa ja paperittomia. Etenkin viikonloppuisin meno oli jatkuvaa. Humalaisten karkeloihin, perheriitoihin, katutappeluihin ja ryöstöihin poliisi ei ehtinyt puuttua lainkaan. Poliisit lähtivät liikkeelle ainoastaan, jos joku oli kuolemassa, tappamassa tai suunnittelemassa löytämänsä maamiinan räjäyttämistä. Alueella oli myös paljon kriminaaleja. Lasnamäelle ja Kopliin asettui paljon linnasta palaavia ja pikkurikollisia.
__________
Jotain tietäisin minäkin 1990-luvun tunnelmista. Olen dokumentoinut teoksessani Suomesta Viroon − Virosta Suomeen tarinaa varsinaissuomalaisesta yrittäjästä, joka monenlaisten vaiheiden jälkeen onnistui hankkimaan Halingan puretusta kolhoosista alueen, jonne perusti laajan kauppahallin. Se oli aivan Via Baltican vierellä. Siellä myytiin kahdessa liikkeessä huonekaluja, yhdessä antiikkitavaraa, useissa tekstiilejä ja kahdessa jopa kelloja ja kultasepäntuotteita. Tuon toisen huonekalukaupan oli perustanut leijonaveljeni Jalkarannan lionsklubista. Liike kuului Stemma- ketjuun. Koko klubi teki hänen johdollaan retken tähän myymälään. Yövyimme Pärnussa, johon kauppakeskuksesta oli kymmenkunta kilometriä. Varsinaissuomalainen yrittäjä oli tuonut Suomesta Helsingin seudulta lakkautetun päiväkodin ravintolarakennukseksi. Yöllä alueella oli aseistettu parivartio, lisäksi koko kauppakeskusrakennus oli ympäröity parimetrisellä metalliaidalla, jonka sisäpuolella julman näköiset dobermannit kulkivat vapaina. Näin siis tuolla 1990-luvulla.
Kun mainittu klubi sitten muutamia vuosia myöhemmin matkusti tätä kautta Riikaan, oli toiminnassa enää vain ravintola, jota oli tällä välin laajennettu. Se menestyikin tällä alueella hyvin, sillä sopivaa pysähdyspaikkaa ei oikeastaan ennen Pärnua ole ollut. Nykyään kauppakeskuksen rakennuksessa on kierrätyskeskus, joten suurellinen kauppakeskussuunnitelma oli jo sortunut vuosien mittaan. Lähistölle on ilmestynyt myös motelli automatkailijoita houkuttelemaan.
4. (72) Suomen Viro-yhdistysten liiton lehden syysnumero
Suomen Viro-yhdistysten liiton kulttuurilehti viro.nyt. kolahti hiljattain postiluukusta. Näinä korona-aikoina se toi terveisiä, jotka ainakin pieneltä osin helpottivat Viron ikävääni. Se sisälsi tälläkin kertaa mielenkiintoisia artikkeleita, myös ajankohtaisia tietoja ja selvityksiä paikallisyhdistysten toiminnasta, joka joidenkin kohdalla on koronasta huolimatta ollut varsin vilkasta. Mutta ensin on syytä kerrata joitakin asioita Suomessa ystävyystyötä tekevistä yhdistyksistä taustaksi lehteä koskevaan kommentointiini.
Eesti Maja. Helsingin Sörnäisten rantatiellä sijaitsee Eesti Maja, melkoinen Viron kulttuurin keskittymä Suomessa. Siellä toimivat Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysteen liitto (Svyl), Viro-instituutti ja Enterprise Estonia. Tuglas-seura perustettiin vuonna 1982, ja sillä on ollut merkittävä asema suhteiden rakentamisessa. Nykytoiminnasta mainittakoon kulttuurimatkat, kielikurssit, luennot, konsertit, näyttelyt, Martin markkinat sekä seuran ylläpitämä Baltia-kirjasto. Sen kulttuurilehti ELO ilmestyy viisi kertaa vuodessa. Suomen Viro-yhdistysten liitto perustettiin vuonna 1991. Se järjestää erilaisia tapahtumia, seminaareja, näyttelyitä ja matkoja. Sillä on noin 30 jäsenyhdistystä, joiden toimintaa se myös koordinoi. Sillä on laaja verkkokauppa ja kulttuurilehti viro.nyt., joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Viron Suomi-instituutti avattiin Helsingissä vuonna 1995. Se tuo Suomeen erilaisia kulttuuriohjelmia ja jakaa tietopaketteja Virosta mm. oppilaitoksille. Enterprise Estonia auttaa suomalaisia yrityksiä menestymään Virossa ja virolaisia yrityksiä Suomessa.
Tuglas-seura ja Svyl. Näiden yhdistysten kulttuuritoiminta on pitkälti samanlaista. Eräs merkittävä ero löytyy. Tuglas-seuran keskeisin toiminta tapahtuu juuri Eesti Majasta käsin, sillä on kyllä kahdeksan paikallisyhdistystä, mutta niiden toiminta on vaihtelevaa. Tämä on korostunut juuri nyt korona-aikana. Svyl:in toiminta tapahtuu suurimmalta osalta paikallisyhdistyksissä, joista monet ovat varsin suuria niin jäsenmäärältään kuin järjestettyjen tapahtumien osalta. Liiton toimistossa on töissä noin kaksi tai kolme henkilöä, jolla työvoimalla kyllä pyöritetään tehokkaasti yhteydenpitoa jäsenyhdistysten kesken, ja ehditään myös järjestää omaakin ohjelmaa. Samalla ylläpidetään laajaa kirjojen verkkokauppaa ja toimitetaan mainittua kulttuurilehteä (viro.nyt.), joka nimenä tuntuu sen verran hankalalta, että en aina tiedä, miten sen nimi sijoitetaan esimerkiksi lauseen keskellä. Tuglas-seuran toimistossa on väkeä paljon enemmän, ja toimintakin on siellä hyvin laajaa. Olen esitellyt kumpaakin kirjassani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa (2012). Enterprise Estonian toiminta kuuluu pitkälti vuonna 2014 ilmestyneen toisen teokseni piiriin (Suomesta Viroon -Virosta Suomeen. Alaotsikkona Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden).
----------
Tämän lehden artikkelit
Viro.nyt. numero 3/2021 sisältää useita mielenkiintoisia artikkeleita. Kuvittaja ja muotoilija Krõõt Kukkur viettää tänä vuonna 30-vuotisjuhliaan, eli hän on täsmälleen saman ikäinen kuin uudelleen itsenäistynyt Viro. Hänellä on omaleimainen ja vahvasti ajassa elävä tyyli. Hänen piirroksiaan voi nähdä nettisivuilla, suosituissa kangaskasseissa ja t-paidoissa. Viljandin perinnemusiikkifestivaali valitsi hänet viime vuonna festivaalin kuvittajaksi rohkeitten värivalintojen ja hyvien toteutusten takia. Myös tämän lehden kansi on Krõõtin käsialaa. Työn nimi on Sublejad, eli kylpijät. Lukijat voivat itse seuraavasta arvioida sen taiteellisia ansioita.
Suomen Viro-yhdistysten liiton kulttuurilehti viro.nyt. kolahti hiljattain postiluukusta. Näinä korona-aikoina se toi terveisiä, jotka ainakin pieneltä osin helpottivat Viron ikävääni. Se sisälsi tälläkin kertaa mielenkiintoisia artikkeleita, myös ajankohtaisia tietoja ja selvityksiä paikallisyhdistysten toiminnasta, joka joidenkin kohdalla on koronasta huolimatta ollut varsin vilkasta. Mutta ensin on syytä kerrata joitakin asioita Suomessa ystävyystyötä tekevistä yhdistyksistä taustaksi lehteä koskevaan kommentointiini.
Eesti Maja. Helsingin Sörnäisten rantatiellä sijaitsee Eesti Maja, melkoinen Viron kulttuurin keskittymä Suomessa. Siellä toimivat Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysteen liitto (Svyl), Viro-instituutti ja Enterprise Estonia. Tuglas-seura perustettiin vuonna 1982, ja sillä on ollut merkittävä asema suhteiden rakentamisessa. Nykytoiminnasta mainittakoon kulttuurimatkat, kielikurssit, luennot, konsertit, näyttelyt, Martin markkinat sekä seuran ylläpitämä Baltia-kirjasto. Sen kulttuurilehti ELO ilmestyy viisi kertaa vuodessa. Suomen Viro-yhdistysten liitto perustettiin vuonna 1991. Se järjestää erilaisia tapahtumia, seminaareja, näyttelyitä ja matkoja. Sillä on noin 30 jäsenyhdistystä, joiden toimintaa se myös koordinoi. Sillä on laaja verkkokauppa ja kulttuurilehti viro.nyt., joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Viron Suomi-instituutti avattiin Helsingissä vuonna 1995. Se tuo Suomeen erilaisia kulttuuriohjelmia ja jakaa tietopaketteja Virosta mm. oppilaitoksille. Enterprise Estonia auttaa suomalaisia yrityksiä menestymään Virossa ja virolaisia yrityksiä Suomessa.
Tuglas-seura ja Svyl. Näiden yhdistysten kulttuuritoiminta on pitkälti samanlaista. Eräs merkittävä ero löytyy. Tuglas-seuran keskeisin toiminta tapahtuu juuri Eesti Majasta käsin, sillä on kyllä kahdeksan paikallisyhdistystä, mutta niiden toiminta on vaihtelevaa. Tämä on korostunut juuri nyt korona-aikana. Svyl:in toiminta tapahtuu suurimmalta osalta paikallisyhdistyksissä, joista monet ovat varsin suuria niin jäsenmäärältään kuin järjestettyjen tapahtumien osalta. Liiton toimistossa on töissä noin kaksi tai kolme henkilöä, jolla työvoimalla kyllä pyöritetään tehokkaasti yhteydenpitoa jäsenyhdistysten kesken, ja ehditään myös järjestää omaakin ohjelmaa. Samalla ylläpidetään laajaa kirjojen verkkokauppaa ja toimitetaan mainittua kulttuurilehteä (viro.nyt.), joka nimenä tuntuu sen verran hankalalta, että en aina tiedä, miten sen nimi sijoitetaan esimerkiksi lauseen keskellä. Tuglas-seuran toimistossa on väkeä paljon enemmän, ja toimintakin on siellä hyvin laajaa. Olen esitellyt kumpaakin kirjassani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa (2012). Enterprise Estonian toiminta kuuluu pitkälti vuonna 2014 ilmestyneen toisen teokseni piiriin (Suomesta Viroon -Virosta Suomeen. Alaotsikkona Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden).
----------
Tämän lehden artikkelit
Viro.nyt. numero 3/2021 sisältää useita mielenkiintoisia artikkeleita. Kuvittaja ja muotoilija Krõõt Kukkur viettää tänä vuonna 30-vuotisjuhliaan, eli hän on täsmälleen saman ikäinen kuin uudelleen itsenäistynyt Viro. Hänellä on omaleimainen ja vahvasti ajassa elävä tyyli. Hänen piirroksiaan voi nähdä nettisivuilla, suosituissa kangaskasseissa ja t-paidoissa. Viljandin perinnemusiikkifestivaali valitsi hänet viime vuonna festivaalin kuvittajaksi rohkeitten värivalintojen ja hyvien toteutusten takia. Myös tämän lehden kansi on Krõõtin käsialaa. Työn nimi on Sublejad, eli kylpijät. Lukijat voivat itse seuraavasta arvioida sen taiteellisia ansioita.
Nippernaatia ei tarvitse suomalaisille erikseen esitellä. Tämän vuoden antologiassa nähdään ensi kerran myös latvialaista ja liettualaista kirjallisuutta. Tarkoituksena on rohkaista kustantajia julkaisemaan suomennettua kirjallisuutta, joka tarjoaa lukijoille elämyksiä. Nippernaati koottiin tänäkin vuonna monien asiantuntijoiden voimin.
Järjestyksessä seuraava artikkeli käsittelee Jaan Kaplinskin (22.1.1941-8.8.2021) elämää ja uraa. Se oli ilmeisesti tarkoitettu hänen tammikuussa olleen 80-vuotispäivänsä kunniaksi, mutta nyt julkaistuina se muuttui nekrologiksi. Kaplinski menehtyi tämän elokuun alussa. Runoilija on ollut hyvin suosittu myös Suomessa, joten kolmisivuinen artikkeli on hyvin paikallaan. Sen laatija Mart Velsker korostaa, että Kaplinski oli klassikko, joka ei arvokkaassa asemassaan pysynyt jähmettyneenä paikoillaan, vaan oli koko ajan valmis tekemään asioita toisin ja yllättämään lukijansa. Hän on yllättänyt kirjoittamalla runoja eri kielillä mm. suomeksi, ja kymmenkunta vuotta sitten vielä venäjäksikin. Pääpaino on kuitenkin vironkielisillä teksteillä. Kaplinski kirjoitti runojen lisäksi myös esseitä, proosaa, hiukan myös näytelmiä. Hän on kirjoittanut 60 vuoden aikana niin lyhytsanaista lyriikkaa kuin vapaamittaisia runoja ja poliittisia kannanottojakin.
Varsin mielenkiintoinen on myös Lasse Koskisen kirjoittama artikkeli Eestiluodon kalastajakylästä. Eestiluoto on 40 hehtaarin suuruinen Suomenlahden saari Sipoon vesialueella, Helsingin kaakkoispuolella. Ensimmäinen virolainen pariskunta muutti saarelle 1890-luvulla, ja talo rakennettiin haaksirikkoutuneiden purjelaivojen saarelle ajautuneista osista. Ajan mittaan saarelle tuli muitakin virolaisia, kalastajaparien lapset avioituivat osaksi naapureittensa kanssa, joku haki vaimonsa Virosta tai Suomen ns. rantaruotsalaisista. Lopulta alueella oli oma koulu, ja pieniä peltotilkkujakin raivattiin. Ajan mittaan se oli myös etappipaikkana niin vuoden 1918 valkoisille, kuin kieltolain aikaisille salakuljettajillekin. Tulli takavarikoi joskus saaren rantavesiin piilotettuja kanistereita, kerran tuhannenkin litran verran. Myöhemmin puolustusvoimat rakensi sinne betonisen tähystystornin. Talvisodan aikana väestö evakuoitiin rannikolle.
Eesti keel ja Võro kiil elävät rinnakkain on nimeltään Elsa Mensalon artikkeli kielentutkija Janek Vaabiasta. Kielihistoriallisesti viron kieli jakautuu kahteen osaan, pohjoisviroon ja eteläviroon. Jälkimmäinen jakautuu vielä võron, seton, mulgin ja tarton kieliksi. Niitä on yleensä pidetty murteina, mutta kielentutkijat nimittävät niitä myös itsenäisiksi kieliksi. Ensin mainittua puhuu noin 75.000 ihmistä. Sen säilymisestä on kannettu huolta mm. omankielisen median ja tapahtumien avulla. Myös omaa Wikipediaa on kehitetty.
Viimeisenä laajana artikkelina esitellään Tene Ruubel, joka lopetti näyttelijätyön Pärnun Endlassa jo 20 vuotta sitten. Nyt hänet on saatu houkuteltua näyttämölle uudelleen Turussa Tutu teaterin nukketeatterin puitteissa. Tutustuminen Turkuun ja mainittuun virolaisteatteriin alkoi muutamien kuukausien pestillä Varsinais-Suomen Viro-keskuksessa 2018. Hän syntyi Ruubelien teatteriperheeseen, ja esiintyi isänsä kanssa kolmivuotiaana ensi kerran teatterissa Vanemuisen näyttämöllä Tartossa. Tosin rooli oli suppea: piti istua hiljaa tyynyllä isän näytellessä. Myöhemmin hän esiintyi elokuvissa, ja sitten vuosikymmeniä Endla-teatterissa Pärnussa. Artikkelissa mainitaan useita rooleja eri näytelmissä. Hän lopetti näyttelemisen 40-vuotiaana, siirtyi sitten Amerikkaan, jossa teki hoitotyötä muistisairaiden parissa. Vuonna 2010 hän tuli ensi kertaa Suomeen, Kokkolaan suomalaisen kanssa naimisissa olevan sisarensa kehotuksesta. Pitkän katkoksen jälkeen hänestä tuntui nyt taas oikein hyvältä näyttämölle palaaminen.
Jäsenyhdistysten kuulumisia
Korona-aika näkyy tietysti myös jäsenyhdistysten toiminnassa, mutta ei niin paljon kuin yhdistyksissä yleensä. Jäsenyhdistykset syntyivät pääasiassa 1990-luvun alkupuolella, aikana, jolloin Viro tarvitsi kaikenlaista materiaalista ja henkistä apua. Seurakunnat, kunnat ja erilaiset järjestöt lähettivät myös edustajiaan neuvomaan läntisen maailman käytäntöjä, koska pitkä neuvostoaika oli aika tyystin hävittänyt erilaista kansalaistoimintaa. Tästä johtuen eri paikkakuntien Viro-yhdistykset saivat heti alussa vahvan pohjan, joka näkyy tänäkin päivänä.
Yhdistyksistä nousee tässäkin lehdessä esille Varsinais-Suomen Viro-keskus, jonka suuri jäsenmäärä takaa toiminnan monipuolisuuden. Suuri etu on myös siinä, että Turku on yliopistokaupunki, tätä kautta hyvin monet virolaiset ovat tulleet mukaan toimintaan. Viro-keskuksen johtokunnassa heitä on jo pitkään ollut. Turussa on myös Tuglas-seuran paikallisseura, mutta se on täysin jäänyt isonveljensä varjoon.
Vaasan Pärnu-seura viettää tänä vuonna Pärnun kanssa solmittujen suhteiden 65-vuotisjuhlia. Tämä tuo toimintaan laajuutta, jota sillä tosin on jo vanhastaan ollut. Porin seudun Viro-yhdistys rakentaa toiminnastaan paljon Tarton rauhan pohjalle. Tampere-Tartto -seura järjestää useita kiinnostavia esitelmätilaisuuksia, mm. tässä artikkelissani aikaisemmin mainitsemastani Jaan Kaplinskista. Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku järjestää mm. Konrad Mägin maalausten näyttelyn. Tiedän, että se järjesti kesällä myös Viron saarille kiinnostavan matkan, johon muutamat lahtelaisetkin osallistuivat.
Kaikkiaan kolmenkymmenen yhdistyksen toimintaa ei tässä voi tarkemmin esitellä, Yksi vielä pitää mainita: Olutsilta-õllesild, jonka toiminta on todella aktiivista. Sillä on Helsingin lisäksi haaraosastot Kotkassa ja Klamilassa, missä se sitten lieneekään. On matkoja ja virtuaalisia museovierailuja, saunaklubi, lounaita ja keilailua. Yhdistyksen yhteydessä on vielä Hyvämaineisten naisten Ompeluseura, ja Tallinnassa toimii õllekomando, joka varmaan järjestää siellä kaikenlaista hauskaa.
Tämän lisäksi lehdessä on vielä mm. erilaisia pikku-uutisia ja eräiden verkkokaupasta ostettavien kirjojen esittelyä.
Järjestyksessä seuraava artikkeli käsittelee Jaan Kaplinskin (22.1.1941-8.8.2021) elämää ja uraa. Se oli ilmeisesti tarkoitettu hänen tammikuussa olleen 80-vuotispäivänsä kunniaksi, mutta nyt julkaistuina se muuttui nekrologiksi. Kaplinski menehtyi tämän elokuun alussa. Runoilija on ollut hyvin suosittu myös Suomessa, joten kolmisivuinen artikkeli on hyvin paikallaan. Sen laatija Mart Velsker korostaa, että Kaplinski oli klassikko, joka ei arvokkaassa asemassaan pysynyt jähmettyneenä paikoillaan, vaan oli koko ajan valmis tekemään asioita toisin ja yllättämään lukijansa. Hän on yllättänyt kirjoittamalla runoja eri kielillä mm. suomeksi, ja kymmenkunta vuotta sitten vielä venäjäksikin. Pääpaino on kuitenkin vironkielisillä teksteillä. Kaplinski kirjoitti runojen lisäksi myös esseitä, proosaa, hiukan myös näytelmiä. Hän on kirjoittanut 60 vuoden aikana niin lyhytsanaista lyriikkaa kuin vapaamittaisia runoja ja poliittisia kannanottojakin.
Varsin mielenkiintoinen on myös Lasse Koskisen kirjoittama artikkeli Eestiluodon kalastajakylästä. Eestiluoto on 40 hehtaarin suuruinen Suomenlahden saari Sipoon vesialueella, Helsingin kaakkoispuolella. Ensimmäinen virolainen pariskunta muutti saarelle 1890-luvulla, ja talo rakennettiin haaksirikkoutuneiden purjelaivojen saarelle ajautuneista osista. Ajan mittaan saarelle tuli muitakin virolaisia, kalastajaparien lapset avioituivat osaksi naapureittensa kanssa, joku haki vaimonsa Virosta tai Suomen ns. rantaruotsalaisista. Lopulta alueella oli oma koulu, ja pieniä peltotilkkujakin raivattiin. Ajan mittaan se oli myös etappipaikkana niin vuoden 1918 valkoisille, kuin kieltolain aikaisille salakuljettajillekin. Tulli takavarikoi joskus saaren rantavesiin piilotettuja kanistereita, kerran tuhannenkin litran verran. Myöhemmin puolustusvoimat rakensi sinne betonisen tähystystornin. Talvisodan aikana väestö evakuoitiin rannikolle.
Eesti keel ja Võro kiil elävät rinnakkain on nimeltään Elsa Mensalon artikkeli kielentutkija Janek Vaabiasta. Kielihistoriallisesti viron kieli jakautuu kahteen osaan, pohjoisviroon ja eteläviroon. Jälkimmäinen jakautuu vielä võron, seton, mulgin ja tarton kieliksi. Niitä on yleensä pidetty murteina, mutta kielentutkijat nimittävät niitä myös itsenäisiksi kieliksi. Ensin mainittua puhuu noin 75.000 ihmistä. Sen säilymisestä on kannettu huolta mm. omankielisen median ja tapahtumien avulla. Myös omaa Wikipediaa on kehitetty.
Viimeisenä laajana artikkelina esitellään Tene Ruubel, joka lopetti näyttelijätyön Pärnun Endlassa jo 20 vuotta sitten. Nyt hänet on saatu houkuteltua näyttämölle uudelleen Turussa Tutu teaterin nukketeatterin puitteissa. Tutustuminen Turkuun ja mainittuun virolaisteatteriin alkoi muutamien kuukausien pestillä Varsinais-Suomen Viro-keskuksessa 2018. Hän syntyi Ruubelien teatteriperheeseen, ja esiintyi isänsä kanssa kolmivuotiaana ensi kerran teatterissa Vanemuisen näyttämöllä Tartossa. Tosin rooli oli suppea: piti istua hiljaa tyynyllä isän näytellessä. Myöhemmin hän esiintyi elokuvissa, ja sitten vuosikymmeniä Endla-teatterissa Pärnussa. Artikkelissa mainitaan useita rooleja eri näytelmissä. Hän lopetti näyttelemisen 40-vuotiaana, siirtyi sitten Amerikkaan, jossa teki hoitotyötä muistisairaiden parissa. Vuonna 2010 hän tuli ensi kertaa Suomeen, Kokkolaan suomalaisen kanssa naimisissa olevan sisarensa kehotuksesta. Pitkän katkoksen jälkeen hänestä tuntui nyt taas oikein hyvältä näyttämölle palaaminen.
Jäsenyhdistysten kuulumisia
Korona-aika näkyy tietysti myös jäsenyhdistysten toiminnassa, mutta ei niin paljon kuin yhdistyksissä yleensä. Jäsenyhdistykset syntyivät pääasiassa 1990-luvun alkupuolella, aikana, jolloin Viro tarvitsi kaikenlaista materiaalista ja henkistä apua. Seurakunnat, kunnat ja erilaiset järjestöt lähettivät myös edustajiaan neuvomaan läntisen maailman käytäntöjä, koska pitkä neuvostoaika oli aika tyystin hävittänyt erilaista kansalaistoimintaa. Tästä johtuen eri paikkakuntien Viro-yhdistykset saivat heti alussa vahvan pohjan, joka näkyy tänäkin päivänä.
Yhdistyksistä nousee tässäkin lehdessä esille Varsinais-Suomen Viro-keskus, jonka suuri jäsenmäärä takaa toiminnan monipuolisuuden. Suuri etu on myös siinä, että Turku on yliopistokaupunki, tätä kautta hyvin monet virolaiset ovat tulleet mukaan toimintaan. Viro-keskuksen johtokunnassa heitä on jo pitkään ollut. Turussa on myös Tuglas-seuran paikallisseura, mutta se on täysin jäänyt isonveljensä varjoon.
Vaasan Pärnu-seura viettää tänä vuonna Pärnun kanssa solmittujen suhteiden 65-vuotisjuhlia. Tämä tuo toimintaan laajuutta, jota sillä tosin on jo vanhastaan ollut. Porin seudun Viro-yhdistys rakentaa toiminnastaan paljon Tarton rauhan pohjalle. Tampere-Tartto -seura järjestää useita kiinnostavia esitelmätilaisuuksia, mm. tässä artikkelissani aikaisemmin mainitsemastani Jaan Kaplinskista. Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku järjestää mm. Konrad Mägin maalausten näyttelyn. Tiedän, että se järjesti kesällä myös Viron saarille kiinnostavan matkan, johon muutamat lahtelaisetkin osallistuivat.
Kaikkiaan kolmenkymmenen yhdistyksen toimintaa ei tässä voi tarkemmin esitellä, Yksi vielä pitää mainita: Olutsilta-õllesild, jonka toiminta on todella aktiivista. Sillä on Helsingin lisäksi haaraosastot Kotkassa ja Klamilassa, missä se sitten lieneekään. On matkoja ja virtuaalisia museovierailuja, saunaklubi, lounaita ja keilailua. Yhdistyksen yhteydessä on vielä Hyvämaineisten naisten Ompeluseura, ja Tallinnassa toimii õllekomando, joka varmaan järjestää siellä kaikenlaista hauskaa.
Tämän lisäksi lehdessä on vielä mm. erilaisia pikku-uutisia ja eräiden verkkokaupasta ostettavien kirjojen esittelyä.
3. (71) Sähköä Lahden kaupungin kevytväylille
Uusien kaupunkipolkupyörien, eli mankeleiden parkkipaikka Mallaskadulla Malskin alueella. Sähköpotkulautoja voi jättää mihin tahansa, ne nuori väki löytää helposti kännykkänsä sovelluksella. Varsinkin sähköpotkulaudat saattavat lisätä sähköä myös mielipiteisiin, ne helpottavat kyllä liikkumista, mutta sairaaloissakin niiden tulo on huomattu. Kaupunkipyöristä ei vielä ole ehtinyt kertyä kokemuksia.
------------
Meikäläinen joutuu aina silloin tällöin huomaamaan, että on vaara pudota kehityksen kelkasta. Kuukauden verran sitten meillä oli pari päivää vieraana pari sukulaispoikaa, lukiolainen veljespari, joista molemmat ovat vielä reippaasti alle 20 vuoden. Heidän tuloaan varten on aina varalla pari tietotekniikkaan liittyvää kysymystä ja tehtävää, joiden ratkaisun jälkeen minäkin pääsen taas eteenpäin. Tällä kertaa pojat halusivat mennä uimaan, ja vaimo suositteli Möysän uimarantaa. Eipä siinä mitään, puhelimet otettiin esille ja kartasta katsottiin reitti. Sen jälkeen pojat totesivat, että kulman takana on pari sähköpotkulautaa. Niillä sitten ajettiin Möysään, jossa ajopelit jätettiin asfaltille. Uintireissun jälkeen huomattiin, että laudat olivat hävinneet. Mutta ei hätää: uudet löytyivät heti taas seuraavan kulman takaa.
Kieltämättä sähköpotkulaudat ovat oiva mahdollisuus työ- muiden matkojen tekemiseen, vieläpä melko halvalla. Pitää vain osata käyttää sovelluksia ja seurata annettuja ohjeita. Malskin talojen välissä olevalle aukiolle ilmestyy iltaisin joskus viisikin lautaa, ja varhain aamulla ne ovat taas häipyneet. Ainoa arveluttava asia on kova vauhti, jolla nuoret ajurit pyyhältävät, tosin yleensä aina ajonsa halliten. Usein samalla laudalla ajelee kaksikin ihmistä. Kerran aukion ohi ajoi neljä nuorta tyttöä, kaksi kummallakin laudalla. Hetken päästä tultiin takaisin, mutta nyt tulijoita oli enää kolme. Se neljäs oli ilmeisesti viety kotiin.
Jotkut ovat ostaneet oman laudan kotiin. Kerran varhaisessa keski-iässä oleva isä istui penkillä ja kaksi poikaa harjoitteli, ensin noin kymmenvuotias, sitten toinen vieläkin nuorempi. Vauhtia ei paljon ollut, ja tilaahan aukiolla oli. Mutta jos pojat pääsevät yksikseen ajelemaan, kuka tietää miten sitten käy!
------------
Meikäläinen joutuu aina silloin tällöin huomaamaan, että on vaara pudota kehityksen kelkasta. Kuukauden verran sitten meillä oli pari päivää vieraana pari sukulaispoikaa, lukiolainen veljespari, joista molemmat ovat vielä reippaasti alle 20 vuoden. Heidän tuloaan varten on aina varalla pari tietotekniikkaan liittyvää kysymystä ja tehtävää, joiden ratkaisun jälkeen minäkin pääsen taas eteenpäin. Tällä kertaa pojat halusivat mennä uimaan, ja vaimo suositteli Möysän uimarantaa. Eipä siinä mitään, puhelimet otettiin esille ja kartasta katsottiin reitti. Sen jälkeen pojat totesivat, että kulman takana on pari sähköpotkulautaa. Niillä sitten ajettiin Möysään, jossa ajopelit jätettiin asfaltille. Uintireissun jälkeen huomattiin, että laudat olivat hävinneet. Mutta ei hätää: uudet löytyivät heti taas seuraavan kulman takaa.
Kieltämättä sähköpotkulaudat ovat oiva mahdollisuus työ- muiden matkojen tekemiseen, vieläpä melko halvalla. Pitää vain osata käyttää sovelluksia ja seurata annettuja ohjeita. Malskin talojen välissä olevalle aukiolle ilmestyy iltaisin joskus viisikin lautaa, ja varhain aamulla ne ovat taas häipyneet. Ainoa arveluttava asia on kova vauhti, jolla nuoret ajurit pyyhältävät, tosin yleensä aina ajonsa halliten. Usein samalla laudalla ajelee kaksikin ihmistä. Kerran aukion ohi ajoi neljä nuorta tyttöä, kaksi kummallakin laudalla. Hetken päästä tultiin takaisin, mutta nyt tulijoita oli enää kolme. Se neljäs oli ilmeisesti viety kotiin.
Jotkut ovat ostaneet oman laudan kotiin. Kerran varhaisessa keski-iässä oleva isä istui penkillä ja kaksi poikaa harjoitteli, ensin noin kymmenvuotias, sitten toinen vieläkin nuorempi. Vauhtia ei paljon ollut, ja tilaahan aukiolla oli. Mutta jos pojat pääsevät yksikseen ajelemaan, kuka tietää miten sitten käy!
2. (70) Lahti Fringe 1.-4.9.2021
Virallisen ohjelmajulistuksen mukaan Lahti Fringe Festival elävöittää kaupunkia 1.-4.9.2021 ja kutsuu kaikkia osallistumaan laajaan kulttuuritapahtumaan, josta jokainen löytää itseään koskettavan, mieleisen elämyksen. Tapahtuma on kulttuuriväen, tapahtumatoimijoiden, tapahtuma- ja esiintymispaikkojen ja elinkeinoelämän yhteinen ponnistus. Se toimii näyteikkunana Lahdelle ja lahtelaisille toimijoille ja on avoin myös kansallisille ja kansainvälisille esiintyjäryhmille.
Nopean silmäyksen perusteella voi todeta, että Lahdessa järjestetään tällä syyskuun ensimmäisellä viikolla viitisenkymmentä eri tilaisuutta, joten on suorastaan runsaudenpulaa. Ei siis pitäisi olla mitään syytä todeta, että ei ole oikein mitään paikkaa mihin voisi mennä.
Kuvassa on torin tapahtumapaikka, joka käsittää koko alatorin alueen. Kiinnitin kyllä huomiota alatorin kekseliäisiin istumapaikkoihin, joiden välissä oli laatikoissa kasveja. Otin silmälääkärin käynnin yhteydessä iltapäivällä kuvan esiintymislavasta, Lahen Lavasta, jolla yksinäinen taiteilija sillä hetkellä suoritti ohjelmannumeroaan käsiään ja poskiaan käyttäen ja suulla kaikupohjaa antaen saaden aikaan yllättävän rytmikkään ja hauskan esityksen. Yritin saada esiintyjän näkyviin, joten koko laaja ”katsomo” jäi sivuun. Se on ollut paikallaan koko kesän.
Tapahtumasarja jatkuu ainakin tänään perjantaina ja huomenna lauantaina (3.-4.9.2021). Vielä ehtii !
Nopean silmäyksen perusteella voi todeta, että Lahdessa järjestetään tällä syyskuun ensimmäisellä viikolla viitisenkymmentä eri tilaisuutta, joten on suorastaan runsaudenpulaa. Ei siis pitäisi olla mitään syytä todeta, että ei ole oikein mitään paikkaa mihin voisi mennä.
Kuvassa on torin tapahtumapaikka, joka käsittää koko alatorin alueen. Kiinnitin kyllä huomiota alatorin kekseliäisiin istumapaikkoihin, joiden välissä oli laatikoissa kasveja. Otin silmälääkärin käynnin yhteydessä iltapäivällä kuvan esiintymislavasta, Lahen Lavasta, jolla yksinäinen taiteilija sillä hetkellä suoritti ohjelmannumeroaan käsiään ja poskiaan käyttäen ja suulla kaikupohjaa antaen saaden aikaan yllättävän rytmikkään ja hauskan esityksen. Yritin saada esiintyjän näkyviin, joten koko laaja ”katsomo” jäi sivuun. Se on ollut paikallaan koko kesän.
Tapahtumasarja jatkuu ainakin tänään perjantaina ja huomenna lauantaina (3.-4.9.2021). Vielä ehtii !
1. (69) Viro sai presidentin lyhyen kaavan mukaan
Vuonna 2015 käytiin Tallinnassa presidentin vaalin kaikki mahdolliset vaiheet läpi ennen kuin Kersti Kaljulaid saatiin valittua. Eivät riittäneet parlamentin äänestykset, eivät liioin valitsijakokouksenkaan tulokset. Vaali palautui lopulta takaisin riigikoguun, jossa vastustajat vihdoin väsyivät.
Tällä kertaa ratkaisu tuli riigikogussa jo toisena päivänä, kun Viron kansallismuseon johtaja Alar Karis sai 72 ääntä, eli yli kolmasosan riigikogun äänimäärästä. Viron parlamentissa istuu 101 kansanedustajaa. Hänen ansiolistaansa kuuluvat myös aikaisempi toimiminen Tarton yliopiston rehtorina ja Viron valtiontalouden tarkastustoimiston johtajana. Pätevyydessä siis ainakin löytyy. Hän ei ole ollut politiikassa mukana, eikä ole ollut edes minkään puolueen jäsenkään.
Virossa on vuonna 2015 tapahtuneista sotkuista johtuen alettu vaatia suoraa kansanvaalia Suomen malliin. Vastenmielisyys kansanvaalia kohtaan on juontunut siitä, että Viron uudelleen itsenäistymisen alussa pelättiin, että suora vaali voisi nostaa johtoon jonkun venäjänkielisestä vähemmistöstä. Kun vaali kuitenkin tällä kertaa ratkesi melko jouhevasti, saatetaan nämä vaatimukset taas uudistaa.
Tällä hetkellä minulla ei ole tietoa siitä, mistä oppositiopuolueesta tarvittavat äänet saatiin. Alan Karis oli reformipuolueen ja keskustan yhteisehdokas, mutta ilman lisä-ääniä hänellä ei olisi ollut mahdollisuuksia. Sos.dem. puolue kannatti ainakin aluksi Kersti Kaljulaidin valintaa toiselle viisivuotiskaudelle, mutta sen kansanedustajien äänimäärä ei riittänyt edes hänen saamistaan ehdolle.
Presidentti on Virossa Suomea enemmän eräänlainen symboli ilman todellisia politiikan vaikutusmahdollisuuksia. Tehtävä on pääasiassa edustuksellinen, mutta tietenkin hänestä voi tulla eräänlainen arvovaltajohtaja, jota Sauli Niinistö Suomessa kieltämättä on. Onhan Niinistöllä tietysti myös aseita: hän johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä eduskunnan kanssa. Vain EU -asiat on irrotettu pääministerin vastuulle. Niinistö on asiantuntemuksensa ja karismansa avulla saanut oikeastaan enemmänkin valtaa, mikä on näkynyt mm. hänen melko itsenäisessä asioimisessaan maailman mahtajien kanssa. Lisäksi hän on jossain määrin voinut esiintyä erimielisyyksien tasoittajana. Kaikki tämä on kuitenkin pitänyt kuljettaa ainakin osaksi ns. utvan, eli ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan kautta. Myös eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa on pitänyt informoida.
Virossa politiikan johto on keskittynyt varsin suuressa määrin hallituksen käsiin. Voi olla, että tästä syystä parlamentin jäsenet halusivat myös tässä presidentinvaalissa ottaa aluksi varsin kriittisen kannan. Alar Karis aloittaa 11.10. 2021.
Vuonna 2015 käytiin Tallinnassa presidentin vaalin kaikki mahdolliset vaiheet läpi ennen kuin Kersti Kaljulaid saatiin valittua. Eivät riittäneet parlamentin äänestykset, eivät liioin valitsijakokouksenkaan tulokset. Vaali palautui lopulta takaisin riigikoguun, jossa vastustajat vihdoin väsyivät.
Tällä kertaa ratkaisu tuli riigikogussa jo toisena päivänä, kun Viron kansallismuseon johtaja Alar Karis sai 72 ääntä, eli yli kolmasosan riigikogun äänimäärästä. Viron parlamentissa istuu 101 kansanedustajaa. Hänen ansiolistaansa kuuluvat myös aikaisempi toimiminen Tarton yliopiston rehtorina ja Viron valtiontalouden tarkastustoimiston johtajana. Pätevyydessä siis ainakin löytyy. Hän ei ole ollut politiikassa mukana, eikä ole ollut edes minkään puolueen jäsenkään.
Virossa on vuonna 2015 tapahtuneista sotkuista johtuen alettu vaatia suoraa kansanvaalia Suomen malliin. Vastenmielisyys kansanvaalia kohtaan on juontunut siitä, että Viron uudelleen itsenäistymisen alussa pelättiin, että suora vaali voisi nostaa johtoon jonkun venäjänkielisestä vähemmistöstä. Kun vaali kuitenkin tällä kertaa ratkesi melko jouhevasti, saatetaan nämä vaatimukset taas uudistaa.
Tällä hetkellä minulla ei ole tietoa siitä, mistä oppositiopuolueesta tarvittavat äänet saatiin. Alan Karis oli reformipuolueen ja keskustan yhteisehdokas, mutta ilman lisä-ääniä hänellä ei olisi ollut mahdollisuuksia. Sos.dem. puolue kannatti ainakin aluksi Kersti Kaljulaidin valintaa toiselle viisivuotiskaudelle, mutta sen kansanedustajien äänimäärä ei riittänyt edes hänen saamistaan ehdolle.
Presidentti on Virossa Suomea enemmän eräänlainen symboli ilman todellisia politiikan vaikutusmahdollisuuksia. Tehtävä on pääasiassa edustuksellinen, mutta tietenkin hänestä voi tulla eräänlainen arvovaltajohtaja, jota Sauli Niinistö Suomessa kieltämättä on. Onhan Niinistöllä tietysti myös aseita: hän johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä eduskunnan kanssa. Vain EU -asiat on irrotettu pääministerin vastuulle. Niinistö on asiantuntemuksensa ja karismansa avulla saanut oikeastaan enemmänkin valtaa, mikä on näkynyt mm. hänen melko itsenäisessä asioimisessaan maailman mahtajien kanssa. Lisäksi hän on jossain määrin voinut esiintyä erimielisyyksien tasoittajana. Kaikki tämä on kuitenkin pitänyt kuljettaa ainakin osaksi ns. utvan, eli ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan kautta. Myös eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa on pitänyt informoida.
Virossa politiikan johto on keskittynyt varsin suuressa määrin hallituksen käsiin. Voi olla, että tästä syystä parlamentin jäsenet halusivat myös tässä presidentinvaalissa ottaa aluksi varsin kriittisen kannan. Alar Karis aloittaa 11.10. 2021.
Elokuu
10. (68) Muotoilua ja arkkitehtuuria näytillä
Malskin aukiolla
Malskin kerrostalojen keskellä on aukio, joka on nimetty Henrik Mattssonin (1838-1922), Mallasjuoman alkuperäisen perustajan mukaan. Panimo perustettiin vuonna 1912. Asukkaat ovat toivoneet aukiolle toimintaa sen jälkeen kun alueen ja vanhat rakennukset ostanut Hartwall poisti sieltä pienen puisen Mallasjuoman kuljetusautojen jäljitelmän. Se kokosi paljon lapsiperheitä ympärilleen. Aukiosta tuli nyt eräänlainen läpikulkupaikka, kunnes kaupunki toi sen reunaan rivin betonista valettuja ”lampaita”. Tämän jälkeen sen läpi ovat jalankulkijoiden ohella kulkeneet enää pyöräilijät ja sähköpotkulaudoilla ajelijat. Nämä ovatkin sitten surffailleet siellä aikamoista vauhtia.
Mutta nyt aukiolla alkaa tapahtua. Sinne on parkkeerattu syyskuun ajaksi kaksi konttia, joissa esitellään muotoilua ja arkkitehtuuria kuvin ja esinein. Tämä on hyvä alku. Toiminnan takana on Arkkitehtuurin ja muotoilun oppimisen keskus A&DO, jota rahoitetaan Suomen Kulttuurirahaston Museovisio-apurahan turvin. Tavoitteena on, että oppimisen keskuksesta tulee keskeinen osa uutta Arkkitehtuuri- ja designmuseota Helsingissä. Nyt näyttely kiertää eri kaupungeissa.
Aamupäivisin näyttelyyn tulee tutustumaan Lahden koulujen nelosluokkalaisia, iltapäivät ja viikonloput on varattu kaikille lahtelaisille. Perjantaisin on senioriopastusta kello 15, lauantaisin muotoiluopastusta kello 11-12 ja arkkitehtuuriopastusta 14-15. Näyttelyssä on myös lahtelaista aineistoa, jota on koottu yhdessä Lahden visuaalisten taiteiden museon Malvan edustajien ja lahtelaisten koululaisten kanssa.
Millainen suunnittelu tekee arjen elämästä hyvää ja toimivaa? Millaisessa ympäristössä sinä haluat elää tulevaisuudessa? Vihdoinkin saadaan pikku aukeamallemme mielenkiintoista ja siihen sopivaa toimintaa. Toivottavasti tämä ei jää alueen ainoaksi!
Seuraava kuva on heti maanantaiaamulta. Yksi koululaisluokka oli jo ehtinyt paikalle. Tytöt seurasivat kiinnostuneina ja vastailivat kysymyksiin reippaasti ensin käsiä nostamalla. Takarivissä oli kolme poikaa, jotka ilmehtivät toisilleen, kääntyivät, mutta eivät sentään häirinneet.
Malskin aukiolla
Malskin kerrostalojen keskellä on aukio, joka on nimetty Henrik Mattssonin (1838-1922), Mallasjuoman alkuperäisen perustajan mukaan. Panimo perustettiin vuonna 1912. Asukkaat ovat toivoneet aukiolle toimintaa sen jälkeen kun alueen ja vanhat rakennukset ostanut Hartwall poisti sieltä pienen puisen Mallasjuoman kuljetusautojen jäljitelmän. Se kokosi paljon lapsiperheitä ympärilleen. Aukiosta tuli nyt eräänlainen läpikulkupaikka, kunnes kaupunki toi sen reunaan rivin betonista valettuja ”lampaita”. Tämän jälkeen sen läpi ovat jalankulkijoiden ohella kulkeneet enää pyöräilijät ja sähköpotkulaudoilla ajelijat. Nämä ovatkin sitten surffailleet siellä aikamoista vauhtia.
Mutta nyt aukiolla alkaa tapahtua. Sinne on parkkeerattu syyskuun ajaksi kaksi konttia, joissa esitellään muotoilua ja arkkitehtuuria kuvin ja esinein. Tämä on hyvä alku. Toiminnan takana on Arkkitehtuurin ja muotoilun oppimisen keskus A&DO, jota rahoitetaan Suomen Kulttuurirahaston Museovisio-apurahan turvin. Tavoitteena on, että oppimisen keskuksesta tulee keskeinen osa uutta Arkkitehtuuri- ja designmuseota Helsingissä. Nyt näyttely kiertää eri kaupungeissa.
Aamupäivisin näyttelyyn tulee tutustumaan Lahden koulujen nelosluokkalaisia, iltapäivät ja viikonloput on varattu kaikille lahtelaisille. Perjantaisin on senioriopastusta kello 15, lauantaisin muotoiluopastusta kello 11-12 ja arkkitehtuuriopastusta 14-15. Näyttelyssä on myös lahtelaista aineistoa, jota on koottu yhdessä Lahden visuaalisten taiteiden museon Malvan edustajien ja lahtelaisten koululaisten kanssa.
Millainen suunnittelu tekee arjen elämästä hyvää ja toimivaa? Millaisessa ympäristössä sinä haluat elää tulevaisuudessa? Vihdoinkin saadaan pikku aukeamallemme mielenkiintoista ja siihen sopivaa toimintaa. Toivottavasti tämä ei jää alueen ainoaksi!
Seuraava kuva on heti maanantaiaamulta. Yksi koululaisluokka oli jo ehtinyt paikalle. Tytöt seurasivat kiinnostuneina ja vastailivat kysymyksiin reippaasti ensin käsiä nostamalla. Takarivissä oli kolme poikaa, jotka ilmehtivät toisilleen, kääntyivät, mutta eivät sentään häirinneet.
9. (67) Jo alkoi olla elämää Päijänteenkadulla
Päijänteenkadulla sijaitseva Kahiwa-viinikahvila tempaisi ns. venetsialaisten merkeissä lauantaina 28.8.2021 oikein kunnolla. Koko kadunpätkä oli jo aamupäivällä täynnä kirpputoreja ja erilaisten design-tuotteidensa esittelijöitä. Yksinäinen dj. viihdytti laitteineen kävijöitä. Kuten näkyy, se kahden metrin turvaväli ei oikein jokaisen kohdalla toteutunut, eikä niitä maskejakaan kaikilla suinkaan ollut. Aamulla oli ennakkotietojen mukaan ollut mahdollisuus osallistua joogabrunssille, mitä se sitten lieneekään ollut. Iltapuoleen oli luvassa sambakoulun ja joidenkin popparien esityksiä. Niitä emme sentään jaksaneet jäädä odottelemaan.
Kaiken kaikkiaan tempaus oli Kahiwalta aika onnistunut. Kai se toi myös kassaan mukavasti kahisevaa. Siitä saivat osansa myös samassa kerroksessa olevat Bistro ja Panimo-pub, ainakin niiden ulkoterassit näyttivät jo iltapäivän auringossa olevan aika täynnä.
Käsite venetsialaiset näyttää huolettomasti leviävän tarkoittamaan elokuun viimeisen viikonvaihteen riehaa, tapahtui se sitten missä puitteissa tahansa. Alun perin nimitystä käytettiin Vaasasta ylöspäin olevien Pohjanlahden rantakaupunkien valojuhlista kesän päättyessä. Kai ne valot siellä sitten heijastuivat veteen kuin Venetsiassa konsanaan. Nyt oltiin kyllä aika kaukana Italiasta.
Mutta kuitenkin: Suomi alkaa taas elää pitkän koronakauden jälkeen.
Kaiken kaikkiaan tempaus oli Kahiwalta aika onnistunut. Kai se toi myös kassaan mukavasti kahisevaa. Siitä saivat osansa myös samassa kerroksessa olevat Bistro ja Panimo-pub, ainakin niiden ulkoterassit näyttivät jo iltapäivän auringossa olevan aika täynnä.
Käsite venetsialaiset näyttää huolettomasti leviävän tarkoittamaan elokuun viimeisen viikonvaihteen riehaa, tapahtui se sitten missä puitteissa tahansa. Alun perin nimitystä käytettiin Vaasasta ylöspäin olevien Pohjanlahden rantakaupunkien valojuhlista kesän päättyessä. Kai ne valot siellä sitten heijastuivat veteen kuin Venetsiassa konsanaan. Nyt oltiin kyllä aika kaukana Italiasta.
Mutta kuitenkin: Suomi alkaa taas elää pitkän koronakauden jälkeen.
8. (66) Sirkku Salovaaran Italia 2.
Toimittaja ja koordinaattori Sirkku Salovaara on asunut ja työskennellyt Italiassa, pääasiassa Firenzessä yli 30 vuotta. Kirjassaan La Mia Italia, Ihana mahdoton Italiani, hän tilittää näiden vuosien muistoja. Olen laatinut kirjasta yhteenvetoa, jonka toinen osa on nyt blogini ystävien luettavana.
Standardi-italialaista ei ole olemassakaan, hän on perinyt syntymäkylänsä ja -alueensa tavat, murteen sanonnat, ruokalajit, musiikit, juhlariitit ja paljon muuta. Ja näitähän riittää, Pohjois-Italia on selvästi osa Eurooppaa, eteläisimmässä osassa on alueita, joita tekisi mieli verrata Afrikkaan. Kaksitoista vähemmistökieltä, ja siihen päälle lukemattomat murteet, siellä täällä naapurimaista tulleita vähemmistöryhmiä.
Napolilainen on erityisen leimallisesti napolilainen, asui hän sitten missä päin Italiaa hyvänsä. Murre paistaa puheen alta, ja tietoisuus napolilaisuudesta on vahvaa. Se koostuu kaikista elämän keskeisistä piirteistä, joita kaikki valloittajat ja kaupungin hallitsijat ovat vuoroillaan sinne tuoneet. Mutkia oikoen voisi puhua hallitusta kaaoksesta, ja napolilaisuuden voisi tiivistää myös sanoihin pizza, Pulcinella, joutilaisuus, ja o sole mio. Salovaara antaa todella mehevän kuvauksen kaupunkielämästä, kerjäläisistä, taskuvarkaista, ahtaitten kujien yllä kuivavista pyykeistä, joka puolella ristiin rastiin sujahtavista skoottereista, laulavista tarjoilijoista jne. Tässä on vain muutamia rivejä kirjailijan valloittavasta kuvauksesta. Ahdas ja ihmisiä täyteen tupattu Espanjalaiskorttelikin mainitaan. Muistan, että se on aika laaja, korkeiden talojen muodostama alue, joka muodostaa kontrastin muille keskustan naapurialueille. Joskus kurkistin sinne puolen korttelin matkaa, mutta en suurin surminkaan olisi uskaltanut alkaa siellä vaellella.
Sivu sivun jälkeen on ihanaa luettavaa, napolilaisuutta käsitellään syvällisetsi ja lämpimästi tummiakaan sävyjä unohtamatta. Seinillä on tunnettujen näyttelijäin kuvia, ja tietysti joukossa on puolijumala Diego Armando Maradona, joka pelasi Napolissa vuodet 1984-1991. Hänellä on muistotauluja, eräänlaisia alttareita. Maradonan sädekehä ei ole koskaan himmentynyt kaikista huumesotkuista ja muista merkillisyyksistä huolimatta. Kun sankari hiljattain kuoli, itkevää kansaa alkoi virrata San Paolon stadionille kukkia viemään. Koronarajoitukset unohtuivat ja kaupunkiin julistettiin vuorokauden kestävä yhteinen suruaika. Vieläkin hurjemmat ovat kuvaukset kaupungin suojeluspyhimyksen San Gennaron palvonnasta, ne ovat täynnä ihan uskomattomia piirteitä, jotka eivät luterilaisessa maailmassa herätä muuta kuin suurta kummastusta.
Sitten seuraa perusteellinen selvitys erilaisista kahvityypeistä ja niiden nauttimisesta. Pizza napoletana syntyi jo 1700-luvun lopulla köyhän kansan ruoaksi. Yksi tunnetuimmista on Pizza Margherita, jota ensi kerran valmistettiin kaupungissa vierailleen kuningatar Marhgeritan kunniaksi vuonna 1889 maan väreissä. En ryhdy kertaamaan tässä kaikenlaisia tuon ruoan valmistamisen ja raaka-aineiden saloja, enkä liioin pizzaiolon työtä, joka Salorannan sanoin on parhaimmillaan kuin balettia. Kaikkihan me muistamme joskus nähneemme, miten leipoja pyöräyttää taikinaa melkein ilmassa, ilmeisesti kuohkeuttaakseen taikinaa. Mutta se on vain pieni osa koko tapahtumasta. Tämän jakson lopussa kirjoittaja mainitsee joukon Napolia koskevia elokuvia ja näyttelijöistä. Eikä hän unohda edes J.W. Goethea, joka kuulemma on lausunut nuo kuolemattomat sanat: ”Nähdä Napoli ja kuolla”. Ne sisältävät tiivistettynä kaiken Napolin ihanuuden ja kurjuuden, kaiken sen, miksi kaupunkiin on syytä tutustua.
Kun tavakseni on tullut mainita näiden sepustusteni kohdalla myös omia muistoja, niin totean, että ensimmäisen pizzani olen syönyt juuri Napolissa 23.11.1963. Olimme tulleet pienessä seurueessa kaupunkiin juuri tuona päivänä, ja silloin saimme kuulla, että edellisen päivän aikana oli presidentti John F. Kennedy ammuttu Dallasissa USA:ssa. Siitä tuo päivän tarkka määrittely. Pizza paistettiin puu-uunissa ravintolayleisön nähden. Jotenkin tarunhohtoiseltahan tuo syöminen tuntui, oli kyllä kuultu tuollaisenkin ruoan olemassaolosta. Liioin ei osattu arvata, että se ennen pitkää leviäisi ympäri maailmaa kaikenlaisina versioina aina pakastepizzoja ja kaikenlaisia ”roiskeläppiä” myöten.
Toimittaja ja koordinaattori Sirkku Salovaara on asunut ja työskennellyt Italiassa, pääasiassa Firenzessä yli 30 vuotta. Kirjassaan La Mia Italia, Ihana mahdoton Italiani, hän tilittää näiden vuosien muistoja. Olen laatinut kirjasta yhteenvetoa, jonka toinen osa on nyt blogini ystävien luettavana.
Standardi-italialaista ei ole olemassakaan, hän on perinyt syntymäkylänsä ja -alueensa tavat, murteen sanonnat, ruokalajit, musiikit, juhlariitit ja paljon muuta. Ja näitähän riittää, Pohjois-Italia on selvästi osa Eurooppaa, eteläisimmässä osassa on alueita, joita tekisi mieli verrata Afrikkaan. Kaksitoista vähemmistökieltä, ja siihen päälle lukemattomat murteet, siellä täällä naapurimaista tulleita vähemmistöryhmiä.
Napolilainen on erityisen leimallisesti napolilainen, asui hän sitten missä päin Italiaa hyvänsä. Murre paistaa puheen alta, ja tietoisuus napolilaisuudesta on vahvaa. Se koostuu kaikista elämän keskeisistä piirteistä, joita kaikki valloittajat ja kaupungin hallitsijat ovat vuoroillaan sinne tuoneet. Mutkia oikoen voisi puhua hallitusta kaaoksesta, ja napolilaisuuden voisi tiivistää myös sanoihin pizza, Pulcinella, joutilaisuus, ja o sole mio. Salovaara antaa todella mehevän kuvauksen kaupunkielämästä, kerjäläisistä, taskuvarkaista, ahtaitten kujien yllä kuivavista pyykeistä, joka puolella ristiin rastiin sujahtavista skoottereista, laulavista tarjoilijoista jne. Tässä on vain muutamia rivejä kirjailijan valloittavasta kuvauksesta. Ahdas ja ihmisiä täyteen tupattu Espanjalaiskorttelikin mainitaan. Muistan, että se on aika laaja, korkeiden talojen muodostama alue, joka muodostaa kontrastin muille keskustan naapurialueille. Joskus kurkistin sinne puolen korttelin matkaa, mutta en suurin surminkaan olisi uskaltanut alkaa siellä vaellella.
Sivu sivun jälkeen on ihanaa luettavaa, napolilaisuutta käsitellään syvällisetsi ja lämpimästi tummiakaan sävyjä unohtamatta. Seinillä on tunnettujen näyttelijäin kuvia, ja tietysti joukossa on puolijumala Diego Armando Maradona, joka pelasi Napolissa vuodet 1984-1991. Hänellä on muistotauluja, eräänlaisia alttareita. Maradonan sädekehä ei ole koskaan himmentynyt kaikista huumesotkuista ja muista merkillisyyksistä huolimatta. Kun sankari hiljattain kuoli, itkevää kansaa alkoi virrata San Paolon stadionille kukkia viemään. Koronarajoitukset unohtuivat ja kaupunkiin julistettiin vuorokauden kestävä yhteinen suruaika. Vieläkin hurjemmat ovat kuvaukset kaupungin suojeluspyhimyksen San Gennaron palvonnasta, ne ovat täynnä ihan uskomattomia piirteitä, jotka eivät luterilaisessa maailmassa herätä muuta kuin suurta kummastusta.
Sitten seuraa perusteellinen selvitys erilaisista kahvityypeistä ja niiden nauttimisesta. Pizza napoletana syntyi jo 1700-luvun lopulla köyhän kansan ruoaksi. Yksi tunnetuimmista on Pizza Margherita, jota ensi kerran valmistettiin kaupungissa vierailleen kuningatar Marhgeritan kunniaksi vuonna 1889 maan väreissä. En ryhdy kertaamaan tässä kaikenlaisia tuon ruoan valmistamisen ja raaka-aineiden saloja, enkä liioin pizzaiolon työtä, joka Salorannan sanoin on parhaimmillaan kuin balettia. Kaikkihan me muistamme joskus nähneemme, miten leipoja pyöräyttää taikinaa melkein ilmassa, ilmeisesti kuohkeuttaakseen taikinaa. Mutta se on vain pieni osa koko tapahtumasta. Tämän jakson lopussa kirjoittaja mainitsee joukon Napolia koskevia elokuvia ja näyttelijöistä. Eikä hän unohda edes J.W. Goethea, joka kuulemma on lausunut nuo kuolemattomat sanat: ”Nähdä Napoli ja kuolla”. Ne sisältävät tiivistettynä kaiken Napolin ihanuuden ja kurjuuden, kaiken sen, miksi kaupunkiin on syytä tutustua.
Kun tavakseni on tullut mainita näiden sepustusteni kohdalla myös omia muistoja, niin totean, että ensimmäisen pizzani olen syönyt juuri Napolissa 23.11.1963. Olimme tulleet pienessä seurueessa kaupunkiin juuri tuona päivänä, ja silloin saimme kuulla, että edellisen päivän aikana oli presidentti John F. Kennedy ammuttu Dallasissa USA:ssa. Siitä tuo päivän tarkka määrittely. Pizza paistettiin puu-uunissa ravintolayleisön nähden. Jotenkin tarunhohtoiseltahan tuo syöminen tuntui, oli kyllä kuultu tuollaisenkin ruoan olemassaolosta. Liioin ei osattu arvata, että se ennen pitkää leviäisi ympäri maailmaa kaikenlaisina versioina aina pakastepizzoja ja kaikenlaisia ”roiskeläppiä” myöten.
Salovaara aloittaa Vesuviuksen esittelyn hieman romantisoidusti puhuen sen lempeistä ääriviivoista, jotka tuovat rauhoittavan tunnelman Napolinlahdelle ja sen rannalle kasvaneelle kaupungille, jonka elämä on kaikkea muuta kuin seesteistä. Kenties tunnetuin valokuva Napolista onkin sellainen, jossa merenlahden perällä kohoava tulivuori ja etualalla kasvava yksinäinen pinjamänty kehystävät kaupunkikuvaa.
Olen kopioinut oheisen kuvan kauan sitten ostamastani postikortista. Tästä johtuen kuvassa olisi paljon toivomisen varaa.
Pian kuitenkin siirrytään siihen, että vaikka Vesuvius onkin nykyään rauhallinen, on se aikoinaan purkautunut aika säännöllisesti. Asia ei paljon kaupunkilaisia vaivaa, mutta seismologian asiantuntijat uskovat, että jossain vaiheessa se käyttäytyy samoin kuin vuonna 79, jolloin kolme kaupunkia sen rinteillä tai oikeastaan sen läheisyydessä tuhoutui. Jonkin verran se näytti voimaansa jo viime vuosisadan puolella 75 vuotta sitten, mutta sen jälkeen sen kraaterista on purkautunut vain rikkipitoista höyryä sieltä täältä kraaterin pohjalta. Jossain vaiheessa tuli sinnekin kiivettyä ilmiötä ihmettelemään. Voimakas purkaus saattaisi ajaa miljoona ihmistä tiehensä, ja välillisesti se koskisi kolmea miljoonaan, ehkäpä koko Napolia. Sen seurannaisvaikutukset koko Italian taloudelle ja laajemminkin olisivat uskomattoman mittavat. Siellä rinteillä on myös paljon ilman lupia rakennettuja rakennuksia ja hedelmätarhoja ja oliivipuulehtoja, jotka saavat voimansa hedelmällisestä tuhkapitoisesta maaperästä.
Eräitä kirjoittajan väärinkäsityksiä täytyy tässäkin oikoa. Hän puhuu siitä, miten laava tuhosi Pompejin ja Herculaneumin. Tosiasiassa Pompeji peittyi tuhkaan ja pikkukivisateeseen, joista muodostui monen metrin korkuinen kerros. Kaupunki miltei unohtui aina 1700-luvuklkle saakka, jolloin vasta huomattiin, että viljelysten ja maatalojen alta löytyikin kokonainen kaupunki. Tosin osa on vielä kaivamatta, toivottavasti jääkin, että tulevillekin polville jäisi jotain löydettävää ja säilytettävää. Pahimmillaan Pompejia kaivettiin niin innokkaasti, että kaikki määrärahat käytettiin kaivamiseen, eikä paljon mitään paljastuneiden rakenteiden konservoimiseen.
Olen kopioinut oheisen kuvan kauan sitten ostamastani postikortista. Tästä johtuen kuvassa olisi paljon toivomisen varaa.
Pian kuitenkin siirrytään siihen, että vaikka Vesuvius onkin nykyään rauhallinen, on se aikoinaan purkautunut aika säännöllisesti. Asia ei paljon kaupunkilaisia vaivaa, mutta seismologian asiantuntijat uskovat, että jossain vaiheessa se käyttäytyy samoin kuin vuonna 79, jolloin kolme kaupunkia sen rinteillä tai oikeastaan sen läheisyydessä tuhoutui. Jonkin verran se näytti voimaansa jo viime vuosisadan puolella 75 vuotta sitten, mutta sen jälkeen sen kraaterista on purkautunut vain rikkipitoista höyryä sieltä täältä kraaterin pohjalta. Jossain vaiheessa tuli sinnekin kiivettyä ilmiötä ihmettelemään. Voimakas purkaus saattaisi ajaa miljoona ihmistä tiehensä, ja välillisesti se koskisi kolmea miljoonaan, ehkäpä koko Napolia. Sen seurannaisvaikutukset koko Italian taloudelle ja laajemminkin olisivat uskomattoman mittavat. Siellä rinteillä on myös paljon ilman lupia rakennettuja rakennuksia ja hedelmätarhoja ja oliivipuulehtoja, jotka saavat voimansa hedelmällisestä tuhkapitoisesta maaperästä.
Eräitä kirjoittajan väärinkäsityksiä täytyy tässäkin oikoa. Hän puhuu siitä, miten laava tuhosi Pompejin ja Herculaneumin. Tosiasiassa Pompeji peittyi tuhkaan ja pikkukivisateeseen, joista muodostui monen metrin korkuinen kerros. Kaupunki miltei unohtui aina 1700-luvuklkle saakka, jolloin vasta huomattiin, että viljelysten ja maatalojen alta löytyikin kokonainen kaupunki. Tosin osa on vielä kaivamatta, toivottavasti jääkin, että tulevillekin polville jäisi jotain löydettävää ja säilytettävää. Pahimmillaan Pompejia kaivettiin niin innokkaasti, että kaikki määrärahat käytettiin kaivamiseen, eikä paljon mitään paljastuneiden rakenteiden konservoimiseen.
Tässä on kuva kahden pompejilaisen kadun risteyksestä. Ihmiset ylittivät paikan kiveltä kivelle astuen. Kivien välit oli säädetty niin, että aasien vetämien kärryjen pyörät kulkivat aina kiven molemmilta puolilta. Kuva on joskus ostamastani postikortista.
Niin polttavaa ja kuumaa tämä tuhkaseoskin oli, ettei ihmisistä paljon mitään jäljelle jäänyt. Jossain vaiheissa kuitenkin ihmeteltiin, miksi kovettuneen tuhkan sisältä löytyi pieniä onkaloita. Sinne kaadettiin kipsiä ja sen kuivuttua kaavittiin päältä tuhka pois. Näin saatiin ruumiiden muodot esille, ja näitä kipsivaloksia sitten on edelleen Pompejissa ja museoissa. Herculaneum ei niin ikään peittynyt laavaan, vaan mutavyöryn alle. Kaupunki oli aivan meren rannassa, ja purkautuva laava työnsi edellään märkää mutaa alas rinnettä. Kolmas tuhoutunut kaupunki Stabiae oli myös Napolinlahden rannalla noin 15 kilometriä Herculaneumista kaakkoon. Se peittyi tuhkaan kuten sisämaassa ollut Pompejikin.
Erityisen ansiokkaana ja minulle uutena mainitsisin kuvaukset Pozzuolista hieman Napolin pohjoispuolella. Se on osittain elävä kaupunki nykyäänkin, mm. sieltä lähtevät lautat niin Caprille, Ischialle ja Procidallekin. Mutta sen ulkopuolella sijaitsee Solfataran laakea kraateriaukea, joka edelleen syöksee pienessä määrin rikkiperäistä höyryä, mutasuihkuja ja kaasupilviä. Sitä pidetään eräänlaisena venttiilinä, joka pitää maanalaiset kaasut tasapainossa. Uskotaan myös, että se on pitänyt Vesuviuksen hiljaisena näin kauan. Pienenä kurisioteettina Saloranta mainitsee, että kaupungissa vietti lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa muuan Sofia Costanza Brigida Villani Scicolone, jonka maailma tuntee paremmin nimellä Sohia Loren.
Kohtaamisia Italiassa alkaa Sisiliasta. Tekstistä bongasin ainoana Salvo Montabanon, joka on kirjailija Andrea Camillerin luoma hahmo. Salorannan sanoin, hän on perisisilialainen poliisihahmo, joka taistelee mafian, pikkurikollisten ja vähän isompienkin kanssa pitääkseen kuvitellun kaupunkinsa Vigatan jonkinlaisessa järjestyksessä. Filmit on kuvattu useassa Etelä-Sisilian kaupungissa, tärkeimpänä esikuvana on kirjailijan syntymäkaupunki Porto Empedocle. Mutta esimerkiksi Montalbanon merenranta-asunto sijaitsee Punta Secca-nimisessä pienessä kalastajakylässä. Tätä asuntoa kuulemma vuokrataan ulkopuolisillekin, ja tilauskirja on aina täynnä. Tässä poikamiesasunnossa Montalbano nauttii terassilla ateriansa ja rannassa pulahtaa aamu-uinnille. Täällä hän myös viettää aikaa naisystävänsä Livian kanssa. Tämä työskentelee jossain Pohjois-Italiassa, taisi olla Genovassa. Sieltä Livia aika-ajoin lentää Sisiliaan.
Saloranta on vuosien mittaan kokenut Sissiliassa monenlaisia tapahtumia, mutta jätän ne nyt tässä tällä kertaa sivuun ja siirryn kohtaamisissa eteenpäin.
Vähitellen Salovaara pääsee muistelmissaan eteenpäin, ja Firenzeen, kotipaikkaansa. Aluksi hän kertoo rakkaasta naapuristaan Annitasta, jonka nimi kirjoitetaan kahdella n-kirjaimella, kuten tämä aina muisti korostaa. Alkuun ystävyyttä vauhdittivat kissat, niitä kun oli molemmilla. Mutta pian vanhempi naapuri sulatti muutenkin hänen sydämensä. Erojakin toki oli, iässä melkein 50 vuotta, pituudessakin 30 senttiä. Annitalla oli ns. sydämen sivistystä siinä määrin, että hänet tunsi lopulta koko naapuristo, suuri osa Firenzestäkin sen jälkeen, kun eräs sanomalehtimies oli keksinyt kirjoittaa hänestä jutun lehteensä. Tässä vaiheessa hän oli jo yli 100-vuotias. Jatkuviin uteluihin pitkän iän salaisuudesta hän totesi: ”Kohdelkaa hyvin muita ihmisiä, varsinkin puolisoanne, jos olette naimisissa. Älkää tupakoiko!” Tällä reseptillä hän eli 105-vuotiaaksi saakka.
Välillä Salovaara kertoo lomamatkastaan miehensä kanssa Catanian seudulla Sisiliassa. Seurasi monipuolinen kertomus kauniista ympäristöstä meren lahdet ja vuoriston ihmeellisyydet mainiten. Mutta pian pääosan sai hotellin omistajan ahtaassa häkissä elävä ja laiminlyöty koira Gaia, jolle kirjoittaja antoi ruokaa samalla kuin omilleenkin. Koira oli hotellin omistajan morsiameltaan saama lahja. Kun morsian sitten jätti hänet, hänellä oli vaikeuksia sietää sitä. Niinpä koira saatiin Salovaaran pariskunnan matkaan. Lopulta se päätyi erään firenzeläisen säätiön ylläpitämän entisten vankien sopeutumiskotiin, sille onnellisiin olosuhteisiin. Sen aikaisemmat traumat tulivat kuitenkin pian käyttäytymisessä näkyviin, ja uusi omistaja halusi siitä luopua. Lopullisen kotinsa Gaia-koira löysi erään vanhenevan pariskunnan luota. Pariskunnalla oli tilava talo ja piha, ja siellä temmelsi muitakin löytökoiria. Ymmärtäväisellä kasvatuksella Gaiakin sopeutui joukkoon. Lisäbonuksena Salovaaran pariskunta sai koiran mukana joukon hyviä uusia ystäviä.
Viimeisenä Kohtaamisia-pääluvun alalukuna oli Kohtaamisia jalkapallon maailmassa. Tämä sopii hyvin kuvaan, sillä kuten Salovaara toteaa: ”Italiassa on kuusikymmentä miljoonaa jalkapallovalmentajaa, joista jokaisella on oma näkemyksensä uusimpiin tapahtumiin.” Jokaisen seuran ydinkannattajilla on oma tapaamispaikkansa, baari. johon toisin ajattelevilla ei ole menemistä. Yhtä fanaattisia ovat usein myös juniorijoukkueiden pelaajien vanhemmat. Vanhat naisetkin harrastavat asusteissaan Fiorentinan värejä. Jalkapallomaailma oli tullut Sirkku Salovaaralle pintapuolisesti tutuksi siksi, että hänen miehensä oli Italian jalkapalloliiton kouluttaja. Sen lisäksi Firenzessä sijaitsi maajoukkueen leirikeskus. Sinänsä jalkapallo ei ollut varsinaisesti hänen alaansa. Tästä johtuen tuli kaikenlaisia hauskoja sattumia. Niihin kuuluvat myös aivan sattumalta tulleet juttukeikat, joissa piti haastatella sellaisia jalkapallomaailman tekijöitä, joiden taustasta ei ollut etukäteen mitään tietoa.
Lopulta kirjoittaja pääsee kuvailemaan omaa asuinpaikkaansa Firenzeä. Kaupungissa riittää yllin kyllin taideaarteita, ”suorastaan kohtuuttoman suuri määrä 380000 asukkaan kaupunkiin.” Pelkästää kansallisia museoita on viitisenkymmentä, ja siihen tulevat vielä lisäksi lukuisat yksityiset galleriat ja museot. Galleria degli Uffici on yksi maailman tärkeimmistä, sen lisäksi Salovaara luettelee muutamia muitakin. Vuosittain kaupungissa käy 25 miljoonaa turistia. Heistä suurin osa käy Uffizissa, käy sitten katsomassa Michelangelon Daavid-patsasta ja päätyy lopuksi hankkimaan valokuvan Ponte Vecchiosta. Tämä 25 miljoonan määrä aiheuttaa jo sellaisenaan kaupungille myös menoja. Ohitan tässä Salovaaran mainitsemat yksityiskohdat sekä monet taitelijat ja arvorakennukset. On hyvä kuitenkin muistaa, että siellä on syntynyt renessanssi, joten suurmiehiä riittää. Se on myös italian kirjakielen synnyinkaupunk, joten tältäkin alalta nimiä riittää aina Dante Alighieriä myöten. Oikeastaan minua melkein hävettää, että ohitan tämän luvun näin kevyesti. Mutta lukijat voivat sitten itse uppoutua näihin kulttuurihistoriallisiin kuvioihin Salovaaran tekstin parissa.
Oheinen Ponte Vecchion kuva on taas postikortista kuten muutkin tämän osion kuvat. Siihen aikaan minulla ei ollut käytössä kameraa, puhelimesta puhumattakaan.
Niin polttavaa ja kuumaa tämä tuhkaseoskin oli, ettei ihmisistä paljon mitään jäljelle jäänyt. Jossain vaiheissa kuitenkin ihmeteltiin, miksi kovettuneen tuhkan sisältä löytyi pieniä onkaloita. Sinne kaadettiin kipsiä ja sen kuivuttua kaavittiin päältä tuhka pois. Näin saatiin ruumiiden muodot esille, ja näitä kipsivaloksia sitten on edelleen Pompejissa ja museoissa. Herculaneum ei niin ikään peittynyt laavaan, vaan mutavyöryn alle. Kaupunki oli aivan meren rannassa, ja purkautuva laava työnsi edellään märkää mutaa alas rinnettä. Kolmas tuhoutunut kaupunki Stabiae oli myös Napolinlahden rannalla noin 15 kilometriä Herculaneumista kaakkoon. Se peittyi tuhkaan kuten sisämaassa ollut Pompejikin.
Erityisen ansiokkaana ja minulle uutena mainitsisin kuvaukset Pozzuolista hieman Napolin pohjoispuolella. Se on osittain elävä kaupunki nykyäänkin, mm. sieltä lähtevät lautat niin Caprille, Ischialle ja Procidallekin. Mutta sen ulkopuolella sijaitsee Solfataran laakea kraateriaukea, joka edelleen syöksee pienessä määrin rikkiperäistä höyryä, mutasuihkuja ja kaasupilviä. Sitä pidetään eräänlaisena venttiilinä, joka pitää maanalaiset kaasut tasapainossa. Uskotaan myös, että se on pitänyt Vesuviuksen hiljaisena näin kauan. Pienenä kurisioteettina Saloranta mainitsee, että kaupungissa vietti lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa muuan Sofia Costanza Brigida Villani Scicolone, jonka maailma tuntee paremmin nimellä Sohia Loren.
Kohtaamisia Italiassa alkaa Sisiliasta. Tekstistä bongasin ainoana Salvo Montabanon, joka on kirjailija Andrea Camillerin luoma hahmo. Salorannan sanoin, hän on perisisilialainen poliisihahmo, joka taistelee mafian, pikkurikollisten ja vähän isompienkin kanssa pitääkseen kuvitellun kaupunkinsa Vigatan jonkinlaisessa järjestyksessä. Filmit on kuvattu useassa Etelä-Sisilian kaupungissa, tärkeimpänä esikuvana on kirjailijan syntymäkaupunki Porto Empedocle. Mutta esimerkiksi Montalbanon merenranta-asunto sijaitsee Punta Secca-nimisessä pienessä kalastajakylässä. Tätä asuntoa kuulemma vuokrataan ulkopuolisillekin, ja tilauskirja on aina täynnä. Tässä poikamiesasunnossa Montalbano nauttii terassilla ateriansa ja rannassa pulahtaa aamu-uinnille. Täällä hän myös viettää aikaa naisystävänsä Livian kanssa. Tämä työskentelee jossain Pohjois-Italiassa, taisi olla Genovassa. Sieltä Livia aika-ajoin lentää Sisiliaan.
Saloranta on vuosien mittaan kokenut Sissiliassa monenlaisia tapahtumia, mutta jätän ne nyt tässä tällä kertaa sivuun ja siirryn kohtaamisissa eteenpäin.
Vähitellen Salovaara pääsee muistelmissaan eteenpäin, ja Firenzeen, kotipaikkaansa. Aluksi hän kertoo rakkaasta naapuristaan Annitasta, jonka nimi kirjoitetaan kahdella n-kirjaimella, kuten tämä aina muisti korostaa. Alkuun ystävyyttä vauhdittivat kissat, niitä kun oli molemmilla. Mutta pian vanhempi naapuri sulatti muutenkin hänen sydämensä. Erojakin toki oli, iässä melkein 50 vuotta, pituudessakin 30 senttiä. Annitalla oli ns. sydämen sivistystä siinä määrin, että hänet tunsi lopulta koko naapuristo, suuri osa Firenzestäkin sen jälkeen, kun eräs sanomalehtimies oli keksinyt kirjoittaa hänestä jutun lehteensä. Tässä vaiheessa hän oli jo yli 100-vuotias. Jatkuviin uteluihin pitkän iän salaisuudesta hän totesi: ”Kohdelkaa hyvin muita ihmisiä, varsinkin puolisoanne, jos olette naimisissa. Älkää tupakoiko!” Tällä reseptillä hän eli 105-vuotiaaksi saakka.
Välillä Salovaara kertoo lomamatkastaan miehensä kanssa Catanian seudulla Sisiliassa. Seurasi monipuolinen kertomus kauniista ympäristöstä meren lahdet ja vuoriston ihmeellisyydet mainiten. Mutta pian pääosan sai hotellin omistajan ahtaassa häkissä elävä ja laiminlyöty koira Gaia, jolle kirjoittaja antoi ruokaa samalla kuin omilleenkin. Koira oli hotellin omistajan morsiameltaan saama lahja. Kun morsian sitten jätti hänet, hänellä oli vaikeuksia sietää sitä. Niinpä koira saatiin Salovaaran pariskunnan matkaan. Lopulta se päätyi erään firenzeläisen säätiön ylläpitämän entisten vankien sopeutumiskotiin, sille onnellisiin olosuhteisiin. Sen aikaisemmat traumat tulivat kuitenkin pian käyttäytymisessä näkyviin, ja uusi omistaja halusi siitä luopua. Lopullisen kotinsa Gaia-koira löysi erään vanhenevan pariskunnan luota. Pariskunnalla oli tilava talo ja piha, ja siellä temmelsi muitakin löytökoiria. Ymmärtäväisellä kasvatuksella Gaiakin sopeutui joukkoon. Lisäbonuksena Salovaaran pariskunta sai koiran mukana joukon hyviä uusia ystäviä.
Viimeisenä Kohtaamisia-pääluvun alalukuna oli Kohtaamisia jalkapallon maailmassa. Tämä sopii hyvin kuvaan, sillä kuten Salovaara toteaa: ”Italiassa on kuusikymmentä miljoonaa jalkapallovalmentajaa, joista jokaisella on oma näkemyksensä uusimpiin tapahtumiin.” Jokaisen seuran ydinkannattajilla on oma tapaamispaikkansa, baari. johon toisin ajattelevilla ei ole menemistä. Yhtä fanaattisia ovat usein myös juniorijoukkueiden pelaajien vanhemmat. Vanhat naisetkin harrastavat asusteissaan Fiorentinan värejä. Jalkapallomaailma oli tullut Sirkku Salovaaralle pintapuolisesti tutuksi siksi, että hänen miehensä oli Italian jalkapalloliiton kouluttaja. Sen lisäksi Firenzessä sijaitsi maajoukkueen leirikeskus. Sinänsä jalkapallo ei ollut varsinaisesti hänen alaansa. Tästä johtuen tuli kaikenlaisia hauskoja sattumia. Niihin kuuluvat myös aivan sattumalta tulleet juttukeikat, joissa piti haastatella sellaisia jalkapallomaailman tekijöitä, joiden taustasta ei ollut etukäteen mitään tietoa.
Lopulta kirjoittaja pääsee kuvailemaan omaa asuinpaikkaansa Firenzeä. Kaupungissa riittää yllin kyllin taideaarteita, ”suorastaan kohtuuttoman suuri määrä 380000 asukkaan kaupunkiin.” Pelkästää kansallisia museoita on viitisenkymmentä, ja siihen tulevat vielä lisäksi lukuisat yksityiset galleriat ja museot. Galleria degli Uffici on yksi maailman tärkeimmistä, sen lisäksi Salovaara luettelee muutamia muitakin. Vuosittain kaupungissa käy 25 miljoonaa turistia. Heistä suurin osa käy Uffizissa, käy sitten katsomassa Michelangelon Daavid-patsasta ja päätyy lopuksi hankkimaan valokuvan Ponte Vecchiosta. Tämä 25 miljoonan määrä aiheuttaa jo sellaisenaan kaupungille myös menoja. Ohitan tässä Salovaaran mainitsemat yksityiskohdat sekä monet taitelijat ja arvorakennukset. On hyvä kuitenkin muistaa, että siellä on syntynyt renessanssi, joten suurmiehiä riittää. Se on myös italian kirjakielen synnyinkaupunk, joten tältäkin alalta nimiä riittää aina Dante Alighieriä myöten. Oikeastaan minua melkein hävettää, että ohitan tämän luvun näin kevyesti. Mutta lukijat voivat sitten itse uppoutua näihin kulttuurihistoriallisiin kuvioihin Salovaaran tekstin parissa.
Oheinen Ponte Vecchion kuva on taas postikortista kuten muutkin tämän osion kuvat. Siihen aikaan minulla ei ollut käytössä kameraa, puhelimesta puhumattakaan.
Viimeisissä luvuissa Sirkku Salovaara sitten avaa henkilöhistoriaansa, sitä miten hän nuorena tyttönä pääsi aloittamaan radiossa ensin Suomessa ja kaikenlaisten sattumien jälkeen myös Italiassa. Hän kirjoittautui Firenzen yliopistoon suorittamaan loppututkintoa. Ja tämähän ei tapahtunut noin vain, kaikenlaista tapahtui aina suullisesta pääsykokeista opintojen alkamiseen. Italialainen byrokratia tuntui aivan musertavalta, joka paikkaan ja jokaiseen toimintaan piti täyttää valtava määrä kaavakkeita ja muita papereita, opiskelijaa juoksutettiin luukulta toiselle. Välillä tuntui aivan mahdottomalta, mutta aikaa, vaivaa ja muita ihmisiä apuna käyttäen kaikki kuitenkin lopulta onnistui. Me itse joskus väitämme, että Suomi on todellinen pilkunviilaajien valtakunta, mutta se kalpenee kuitenkin kuvausten mukaan Italian rinnalla.
Kaikkein viimeisin luku käsittelee sitten Suomen ja Italian kulttuurieroja. Yllättävää kyllä Suomesta tiedettiin enemmän kuin mitä suomalaiset tiesivät Italiasta. Heidän käsityksissään Suomi oli aivan oikein yksi pohjoismaista, joskin joskus se oli jonkinlainen liittovaltion osa naapuriensa kanssa. Mutta joulupukki ja ralliautot risteilivät tundralla, avannot, vuonot ja saunat tosin niputettiin yhteen, eikä tasavaltalaisesta Suomesta aina tiedetty. Kapellimestarit sentään tunnettiin ja Sibeliuksen musiikki. Yleinen mielikuva Suomesta oli positiivinen, siihen oli osasyynä talvisota. Joitakin yksittäisiä yllättäviä ja hassujakin käsityksiä silti esiintyi.
Italialaiset ovat käyttäytymisessään spontaanisempia. suomalaiset varautuneita. Tämä näkyy niin liikenteessä kuin eduskuntien keskusteluissakin. Suomalaisissa televisiokeskusteluissa ei voi kehonkielestä päätellä, ovatko keskustelijat eri mieltä jostain asiasta. Suomalainen koulujärjestelmä ja opintien kunnioitus herättää ihailua etelässä. Lopuksi Salovaara päätyy ajatukseen, että molemmilla kansakunnilla on samaa inhimillisyyttä, uteliaisuutta, myötätuntoa ja yhteishengen tarvetta. Ne vain ilmenevät eri tavoin.
Kaikkein viimeisin luku käsittelee sitten Suomen ja Italian kulttuurieroja. Yllättävää kyllä Suomesta tiedettiin enemmän kuin mitä suomalaiset tiesivät Italiasta. Heidän käsityksissään Suomi oli aivan oikein yksi pohjoismaista, joskin joskus se oli jonkinlainen liittovaltion osa naapuriensa kanssa. Mutta joulupukki ja ralliautot risteilivät tundralla, avannot, vuonot ja saunat tosin niputettiin yhteen, eikä tasavaltalaisesta Suomesta aina tiedetty. Kapellimestarit sentään tunnettiin ja Sibeliuksen musiikki. Yleinen mielikuva Suomesta oli positiivinen, siihen oli osasyynä talvisota. Joitakin yksittäisiä yllättäviä ja hassujakin käsityksiä silti esiintyi.
Italialaiset ovat käyttäytymisessään spontaanisempia. suomalaiset varautuneita. Tämä näkyy niin liikenteessä kuin eduskuntien keskusteluissakin. Suomalaisissa televisiokeskusteluissa ei voi kehonkielestä päätellä, ovatko keskustelijat eri mieltä jostain asiasta. Suomalainen koulujärjestelmä ja opintien kunnioitus herättää ihailua etelässä. Lopuksi Salovaara päätyy ajatukseen, että molemmilla kansakunnilla on samaa inhimillisyyttä, uteliaisuutta, myötätuntoa ja yhteishengen tarvetta. Ne vain ilmenevät eri tavoin.
7. (65) Sirkku Salovaaran Italia 1.
Täytyy tunnustaa, että minulla oli joitain ennakkoluuloja, kun tartuin Sirkku Salovaaran teokseen heti luettuani mitä Eero Hämeenniemi oli mainiossa kirjassaan (Napolista etelään) kirjoittanut. Epäilin tätä toista jonkinlaiseksi lifestyle -kirjaksi. Erehdyin. Ennakkoluuloja oli, vaikka kirjan taipeesta luin, että Salovaara on asunut Italiassa 20 vuotta, on kokenut toimittaja ja koordinaattori, on työskennellyt eri lehdille ja myös kansainvälisessä tutkimuslaitoksessa Firenzessä.
Tämäkin teos on sisällöltään niin runsas, että sen lukeminen ei onnistus päivässä tai parissa. En liioin pysty rajaamaan koko kirjan sisältöä yhteen kirjoitukseen, joten niitäkin seuraa nyt kaksi. Tässä on juttua alkupuolesta, jatkoa seuraa myöhemmin.
Täytyy tunnustaa, että minulla oli joitain ennakkoluuloja, kun tartuin Sirkku Salovaaran teokseen heti luettuani mitä Eero Hämeenniemi oli mainiossa kirjassaan (Napolista etelään) kirjoittanut. Epäilin tätä toista jonkinlaiseksi lifestyle -kirjaksi. Erehdyin. Ennakkoluuloja oli, vaikka kirjan taipeesta luin, että Salovaara on asunut Italiassa 20 vuotta, on kokenut toimittaja ja koordinaattori, on työskennellyt eri lehdille ja myös kansainvälisessä tutkimuslaitoksessa Firenzessä.
Tämäkin teos on sisällöltään niin runsas, että sen lukeminen ei onnistus päivässä tai parissa. En liioin pysty rajaamaan koko kirjan sisältöä yhteen kirjoitukseen, joten niitäkin seuraa nyt kaksi. Tässä on juttua alkupuolesta, jatkoa seuraa myöhemmin.

Ennakkoluulot kyllä liukenivat heti ensimmäisen luvun parissa. Se käsitteli Basilicataa, vain vähän tunnettua, vähäväkistä maan kolkkaa siellä Italian saappaan kärjen ja kantapään välissä. Uutta tietoa tuli, jopa paljon kirjoitetusta Materasta, jonka luola-asunnot ovat osaksi tuhansien vuosien takaa. Nythän niissä ei enää juuri asuta muuta kuin moderniin asuun saatetuissa osissa. Osa alueesta on myös museoitu. Muun Basilicatan osalta Salovaara tuo esille elävästi, osittain omiin kokemuksiinsa nojautuen, kaikkea sitä yhteisöllisyyttä ja karuissa oloissa pärjäämistä, mitä hän oli nähnyt alueen usein vaikeapääsyisissä vuoriston pikkukaupungeissa.
Suorastaan riemulliseksi teksti äityy, kun Salovaara alkaa kuvata meren merkitystä italialaisille. Kun suomalainen haluaa mökkeillä omassa rauhassa, pyrkii italialainen toisten ihmisten joukkoon, on rantatuoli- ja pöytänaapureita, joita kenties tavataan yhden kerran joka vuosi, muuten lähetellään ehkä vain joulukortteja. Rantaviivaa on noin 8000 kilometriä, ja joka puolella on eritasoisia majoituspaikkoja, luksusta tai vain yksinkertaisia majapaikkoja. Vaimon kanssa emme ole oikeastaan rantaihmisiä, mutta silloin tällöin tuli niissäkin ympäristöissä liikuttua. Kiinnostavaa oli, että italialaiset lomalaiset pukeutuivat illalla parhaisiinsa, ja kulkivat perheittäin edestakaisin pitkin lähikaupungin jotain katua ikään kuin näytteillä ollen, elleivät sitten olleet niin nuoria, että siirtyivät diskoihin tai muihin huvipaikkoihin.
Suorastaan riemulliseksi teksti äityy, kun Salovaara alkaa kuvata meren merkitystä italialaisille. Kun suomalainen haluaa mökkeillä omassa rauhassa, pyrkii italialainen toisten ihmisten joukkoon, on rantatuoli- ja pöytänaapureita, joita kenties tavataan yhden kerran joka vuosi, muuten lähetellään ehkä vain joulukortteja. Rantaviivaa on noin 8000 kilometriä, ja joka puolella on eritasoisia majoituspaikkoja, luksusta tai vain yksinkertaisia majapaikkoja. Vaimon kanssa emme ole oikeastaan rantaihmisiä, mutta silloin tällöin tuli niissäkin ympäristöissä liikuttua. Kiinnostavaa oli, että italialaiset lomalaiset pukeutuivat illalla parhaisiinsa, ja kulkivat perheittäin edestakaisin pitkin lähikaupungin jotain katua ikään kuin näytteillä ollen, elleivät sitten olleet niin nuoria, että siirtyivät diskoihin tai muihin huvipaikkoihin.
Jatkan tässä luku luvulta. La Lingua, eli kieli yhdistää ja erottaa italialaisia. Me täällä pohjan perukoilla emme tule ajatelleeksi, miten pitkälle Italia ulottuu, Alpeilta melkein Afrikkaan asti. Tälle alueelle mahtuu tavattoman paljon erilaisuutta, muutakin kuin kaikkien tiedossa oleva pohjoisen ja etelän erilaisuus. Kun Dolomiiteilla hiihdetään, Sisiliassa kukkivat omenapuut. Koko maassa puhutaan italian lisäksi kahtatoista vähemmistökieltä ja lukemattomia murteita. Yleisimpiä vähemmistökieliä ovat kreikka, albania, ranska, slovenia ja saksa. Murteet vaikuttavat niin, että ulkomaalainen italian opiskelija joutuu tavan takaa vaikeuksiin, ehkä vain Firenzen seudulla puhutaan kieltä suunnilleen niin, kuin sitä ulkomailla opetetaan. Ulkomaalaiset elokuvat dubataan vieläkin. Kun niitä alkoi joskus 1960-luvulla tulla suuremmassa määrin, oli etelässä lukutaidottomuus noin 30 prosenttia, pohjoisessa sentään vain noin kaksi. Ihan pohjoismaiden talolle ei ole vieläkään päästy.
Procida-nimistä saarta Sirkku Salovaara nimittää Napolin lahden pieneksi helmeksi. Se on muita kahta, eli Capria ja Ischiaa paljon tuntemattomampi. Sillä on pinta-alaakin vain noin neljä neliökilometriä. Asukkaita on kuitenkin kymmenisen tuhatta. Procida on tunnetumpia sisaruksiaan paremmin säilyttänyt alkuperäisen luonteensa, joten se on usein ollut esimerkiksi Capria esittävien elokuvien esityspaikana. Silti sieltä löytää kosolti baareja ja ravintoloita, uimarantoja ja muitakin ajanviettopaikkoja. Napolin lahden yhteyslautta kulkee senkin kautta säännöllisesti, eikä esimerkiksi työmatkaa kerry Napoliin kolmea varttia enempää.
Ymmärrän hyvin kirjoittajan ihastumisen tähän turistien valtavirrasta hieman sivussa olevaan saareen. Kun 1964 kävin Caprilla katsomassa Axel Munthen Villa San Micheleä ja sitten keisari Tiberiuksen huvilaa siellä saaren yhdellä korkeimmista huipuista, ei väkeä ollut niin paljon liikkeellä. Tiberiuksen huvilalle mentiin köysiradalla. Kun vaimoni kanssa kävimme Sorrentosta käsin Caprilla joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten, leijui jo silloin vahva naftan haju satamassa. Sinne tuli yhtä mittaa kaikenlaisia aluksia aivan tungokseen asti. Teillä ja poluilla oli runsaasti ihmisiä. Kun myöhemmin kävimme Ischialla, ei siellä aivan sellaista tungosta tullut. Bussi kulki saaren ympäri melkein ympyräksi kuvailtavaa tietä pitkin. Välillä kävelimme sitten ylös saaren korkeimmalle kohdalle. Siellä emme juurikaan ihmisiä kohdanneet. Yhden saksalaismiehen kyllä yhytimme ja keskustelimme hänen kanssaan. Hän piti tapanaan kerran vuodessa yksinään kävellä tuon reitin. Siitä kai johtui hänen seurallisuutensa.
Edellä kuvaamani eräänlaisen johdantoluvun jälkeen Sirkku Salovaara siirtyi käsittelemään nimeämiään italialaisia ilmiöitä, fenomeni italiani. Hän aloitti ensin italialaisen naisen mutkikkaalla elämällä, sitten seurasi kurkistus ruokakaappiin ja erään perheen tavalliseen päivään. Pasta sai oman alalukunsa, hän näki siinä italialaisen keittiön perustan. Sen jälkeen sekä Napoli että Vesuvius käsiteltiin omana kokonaisuutenaan. Pitkään maassa asuneena hän on kohdannut monenlaisia ilmiöitä ja ihmisiä, kolmannessa pääluvussa hän puhui kohtaamisista, sisilialaisista, ystävistään, eräästä koirasta ja tietysti jalkapallosta! Loppuluvussa La mia Italia hän esitteli omaa henkilöhistoriaansa, Firenzeä, radiota ja yliopistoa. Lopuksi seurasi vertailua suomalaisten ja italialaisten välillä. Näistä on poimintoja seuraavassa.
Vanhastaan nainen on naimisiin menonsa jälkeen ollut eräänlainen perheen toimitusjohtaja, ja siinä asemassa arvostettu. Satakunta vuotta sitten hän oli miehen omaisuutta, ensin isän, sitten aviomiehen. Avioliitot solmittiin perheiden ja sukujen kesken. Kahdella nuorella oli mahdollisuus omaan ratkaisuun vain pakenemalla yhdessä ainakin vuorokaudeksi omille teilleen. Häpeän sivuuttamiseksi järjestettiin sitten nopeasti häät ilman suurellisia pitoja ja häämenoja. Perheen sisäinen fyysinen ja henkinen väkivalta ovat vieläkin aika yleisiä, ja tuomiot ns. kunniamurhista ovat tavallista alempia. Pahin loukkaus mitä miehelle voi osoittaa on sana aisankannattaja, Cornuto. Naiset joutuvat työelämässä vieläkin kohtamaan vahvan lasikaton, vaikka jo noin 54% korkeamman asteen loppututkinnon suorittaneista on naisia. Eduskunnassa heitä toki on noin 35%, mutta muilla yhteiskunnan sektoreilla on vähemmän. Perinteet istuvat lujassa, mutta uudempia roolimalleja on jo alkanut tulla varsinkin suurimmissa kaupungeissa, on yksinhuoltajia sinkkuja, lapsettomia ja naispareja. Tämän luvun lopuksi Salovaara toteaa, että vuosisatojen varjo lepää kuitenkin naisten yllä yhä edelleen.
Italialainen ruokakaappi eroaa eniten suomalaisesta siinä, että siellä käytetään paljon sitruunaa, chilipippuria ja oliiveja. Kirjailija esittele niiden saantia ja käyttöä eri maakunnissa. Oliivien korjuu on mielestäni alaluvun mielenkiintoisin kohta, joskin aivan hyödyllistä informaatiota tulee kautta linjan.
Esimerkkinä tyypillisestä perhe-elämästä on Rossin perhe, puolisot ja kaksi jo varttumassa olevaa lasta. Rouva Rossi oli osapäiväinen kirjastonhoitaja ja herra Rossi kirjanpitäjä. Mielikuva monilapsisista perheistä on jo vanhentunut, vuonna 2019 maassa syntyi 1,29 lasta yhtä hedelmällisessä iässä olevaa naista kohden. Alaluvussa selostetaan perheen ruokahuoltoa, koulunkäyntiä ja kuljetuksia. Oikeastaan ainoa Suomesta poikkeava asia on lähibaari, joka on enemmänkin sosiaalinen tapaamispaikka. Kun vierailin Bassanossa kesäkuussa 1970, vei kukkakauppias Francon Pegoraro minut baariin, jossa seurasin kun Coro Monte Grappan muutamat jäsenet tapasivat toisiaan töiden jälkeen, joivat pienen lasillisen punaviiniä ja kertoivat kuulumisia. Sen jälkeen kukin lähti kotiinsa puolen tunnin kuluessa. Italian baareista saa myös bussilippuja, tupakkaa, postimerkkejä ja leimamerkkejä. Rossin perheeltä kului paljon aikaa eri virastoissa, joissa kansalaisia pompotellaan helposti luukulta toiselle erilaisia papereita täyttämään. Byrokratia on voimissaan. Salovaara kertoo välillä omiakin kokemuksiaan italialaisilla luukuilla virkailijain pompoteltavana. Ruokatauolla herra Rossi ehti mahdollisesti puiston penkillä polttaa tupakan, mokoma tapa on vuodesta 2003 lähtien ollut kielletty työpaikoilla ja julkisissa tiloissa.
Näin ei ennen ollut. Kävin kerran vuonna 1964 samaan aikaan Villa Lantessa pistäytyneen, nyt jo edesmenneen viihteen monitoimimiehen Jukka Virtasen kanssa elokuvissa Roomassa. Elokuvateatterissa tupakat savusivat, ja kun oli kysymyksessä non stop-teatteri, ihmisiä tuli ja meni oman aikataulunsa mukaan. Ennen kuin filmi laitettiin alusta lähtien uudelleen pyörimään, oli pieni tauko. jonka aikana jo parhaat päivänsä nähnyt tanssijatar vääntelehti esityskankaan edessä. Väärinkäsitysten välttämiseksi ilmoitan, että kysymyksessä oli aivan tavallinen, jopa paremman laatuluokan keskikaupungin teatteri, tanssijatar oli täysissä pukeissa, ja filminä pyöri kuuluisa teos Ieri, oggi, domani, eli eräs sen ajan uutuus ja arvosteluissakin vielä nykyäänkin korkealle noteerattu. Ohjaajana oli Vittorio De Sica ja päänäyttelijöinä Marcello Mastroianni ja Sophia Loren.
Italialaisen keittiön peruspilari on pasta. Se on enemmän kuin ruoka-aines. Se kuvastaa elämänmuotoa, äidin ja isoäidin valmistamia nostalgisia annoksia. sunnuntain sukulaislounaita. Italialainen syö vuodessa keskimäärin 23,5 kiloa pastaa vauvat ja vaarit mukaan lukien. Rooman eteläpuolella 99 % ihmisistä syö pastaa 4-5 kertaa viikossa, pohjoisempana 30%. Yleensä pasta on aterian alkuruoka. Eri alueilla on omat reseptinsä ja pastaa syödään monenlaisessa muodossa, ei ainoastaan pitkänä ja putkimaisena kuten paljolti meillä. Eri muotoja on lähes kaksisataa, jokaisella on omat kastikkeensa ja keittoaikansa. Luvussa kerrotaan niin paljon yksityiskohdista ja erikoisuuksista, että en jaksanut joka riviä lukea. Asianharrastajat tehkööt toisin.
Tämä juttu on siis ykkösosa, aiheen kakkososa ilmestyy blogiini myöhemmin. Siinä kerron Napolista ja Vesuviuksesta, kirjoittajan omista kokemuksista ja henkilöhistoriasta.
Procida-nimistä saarta Sirkku Salovaara nimittää Napolin lahden pieneksi helmeksi. Se on muita kahta, eli Capria ja Ischiaa paljon tuntemattomampi. Sillä on pinta-alaakin vain noin neljä neliökilometriä. Asukkaita on kuitenkin kymmenisen tuhatta. Procida on tunnetumpia sisaruksiaan paremmin säilyttänyt alkuperäisen luonteensa, joten se on usein ollut esimerkiksi Capria esittävien elokuvien esityspaikana. Silti sieltä löytää kosolti baareja ja ravintoloita, uimarantoja ja muitakin ajanviettopaikkoja. Napolin lahden yhteyslautta kulkee senkin kautta säännöllisesti, eikä esimerkiksi työmatkaa kerry Napoliin kolmea varttia enempää.
Ymmärrän hyvin kirjoittajan ihastumisen tähän turistien valtavirrasta hieman sivussa olevaan saareen. Kun 1964 kävin Caprilla katsomassa Axel Munthen Villa San Micheleä ja sitten keisari Tiberiuksen huvilaa siellä saaren yhdellä korkeimmista huipuista, ei väkeä ollut niin paljon liikkeellä. Tiberiuksen huvilalle mentiin köysiradalla. Kun vaimoni kanssa kävimme Sorrentosta käsin Caprilla joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten, leijui jo silloin vahva naftan haju satamassa. Sinne tuli yhtä mittaa kaikenlaisia aluksia aivan tungokseen asti. Teillä ja poluilla oli runsaasti ihmisiä. Kun myöhemmin kävimme Ischialla, ei siellä aivan sellaista tungosta tullut. Bussi kulki saaren ympäri melkein ympyräksi kuvailtavaa tietä pitkin. Välillä kävelimme sitten ylös saaren korkeimmalle kohdalle. Siellä emme juurikaan ihmisiä kohdanneet. Yhden saksalaismiehen kyllä yhytimme ja keskustelimme hänen kanssaan. Hän piti tapanaan kerran vuodessa yksinään kävellä tuon reitin. Siitä kai johtui hänen seurallisuutensa.
Edellä kuvaamani eräänlaisen johdantoluvun jälkeen Sirkku Salovaara siirtyi käsittelemään nimeämiään italialaisia ilmiöitä, fenomeni italiani. Hän aloitti ensin italialaisen naisen mutkikkaalla elämällä, sitten seurasi kurkistus ruokakaappiin ja erään perheen tavalliseen päivään. Pasta sai oman alalukunsa, hän näki siinä italialaisen keittiön perustan. Sen jälkeen sekä Napoli että Vesuvius käsiteltiin omana kokonaisuutenaan. Pitkään maassa asuneena hän on kohdannut monenlaisia ilmiöitä ja ihmisiä, kolmannessa pääluvussa hän puhui kohtaamisista, sisilialaisista, ystävistään, eräästä koirasta ja tietysti jalkapallosta! Loppuluvussa La mia Italia hän esitteli omaa henkilöhistoriaansa, Firenzeä, radiota ja yliopistoa. Lopuksi seurasi vertailua suomalaisten ja italialaisten välillä. Näistä on poimintoja seuraavassa.
Vanhastaan nainen on naimisiin menonsa jälkeen ollut eräänlainen perheen toimitusjohtaja, ja siinä asemassa arvostettu. Satakunta vuotta sitten hän oli miehen omaisuutta, ensin isän, sitten aviomiehen. Avioliitot solmittiin perheiden ja sukujen kesken. Kahdella nuorella oli mahdollisuus omaan ratkaisuun vain pakenemalla yhdessä ainakin vuorokaudeksi omille teilleen. Häpeän sivuuttamiseksi järjestettiin sitten nopeasti häät ilman suurellisia pitoja ja häämenoja. Perheen sisäinen fyysinen ja henkinen väkivalta ovat vieläkin aika yleisiä, ja tuomiot ns. kunniamurhista ovat tavallista alempia. Pahin loukkaus mitä miehelle voi osoittaa on sana aisankannattaja, Cornuto. Naiset joutuvat työelämässä vieläkin kohtamaan vahvan lasikaton, vaikka jo noin 54% korkeamman asteen loppututkinnon suorittaneista on naisia. Eduskunnassa heitä toki on noin 35%, mutta muilla yhteiskunnan sektoreilla on vähemmän. Perinteet istuvat lujassa, mutta uudempia roolimalleja on jo alkanut tulla varsinkin suurimmissa kaupungeissa, on yksinhuoltajia sinkkuja, lapsettomia ja naispareja. Tämän luvun lopuksi Salovaara toteaa, että vuosisatojen varjo lepää kuitenkin naisten yllä yhä edelleen.
Italialainen ruokakaappi eroaa eniten suomalaisesta siinä, että siellä käytetään paljon sitruunaa, chilipippuria ja oliiveja. Kirjailija esittele niiden saantia ja käyttöä eri maakunnissa. Oliivien korjuu on mielestäni alaluvun mielenkiintoisin kohta, joskin aivan hyödyllistä informaatiota tulee kautta linjan.
Esimerkkinä tyypillisestä perhe-elämästä on Rossin perhe, puolisot ja kaksi jo varttumassa olevaa lasta. Rouva Rossi oli osapäiväinen kirjastonhoitaja ja herra Rossi kirjanpitäjä. Mielikuva monilapsisista perheistä on jo vanhentunut, vuonna 2019 maassa syntyi 1,29 lasta yhtä hedelmällisessä iässä olevaa naista kohden. Alaluvussa selostetaan perheen ruokahuoltoa, koulunkäyntiä ja kuljetuksia. Oikeastaan ainoa Suomesta poikkeava asia on lähibaari, joka on enemmänkin sosiaalinen tapaamispaikka. Kun vierailin Bassanossa kesäkuussa 1970, vei kukkakauppias Francon Pegoraro minut baariin, jossa seurasin kun Coro Monte Grappan muutamat jäsenet tapasivat toisiaan töiden jälkeen, joivat pienen lasillisen punaviiniä ja kertoivat kuulumisia. Sen jälkeen kukin lähti kotiinsa puolen tunnin kuluessa. Italian baareista saa myös bussilippuja, tupakkaa, postimerkkejä ja leimamerkkejä. Rossin perheeltä kului paljon aikaa eri virastoissa, joissa kansalaisia pompotellaan helposti luukulta toiselle erilaisia papereita täyttämään. Byrokratia on voimissaan. Salovaara kertoo välillä omiakin kokemuksiaan italialaisilla luukuilla virkailijain pompoteltavana. Ruokatauolla herra Rossi ehti mahdollisesti puiston penkillä polttaa tupakan, mokoma tapa on vuodesta 2003 lähtien ollut kielletty työpaikoilla ja julkisissa tiloissa.
Näin ei ennen ollut. Kävin kerran vuonna 1964 samaan aikaan Villa Lantessa pistäytyneen, nyt jo edesmenneen viihteen monitoimimiehen Jukka Virtasen kanssa elokuvissa Roomassa. Elokuvateatterissa tupakat savusivat, ja kun oli kysymyksessä non stop-teatteri, ihmisiä tuli ja meni oman aikataulunsa mukaan. Ennen kuin filmi laitettiin alusta lähtien uudelleen pyörimään, oli pieni tauko. jonka aikana jo parhaat päivänsä nähnyt tanssijatar vääntelehti esityskankaan edessä. Väärinkäsitysten välttämiseksi ilmoitan, että kysymyksessä oli aivan tavallinen, jopa paremman laatuluokan keskikaupungin teatteri, tanssijatar oli täysissä pukeissa, ja filminä pyöri kuuluisa teos Ieri, oggi, domani, eli eräs sen ajan uutuus ja arvosteluissakin vielä nykyäänkin korkealle noteerattu. Ohjaajana oli Vittorio De Sica ja päänäyttelijöinä Marcello Mastroianni ja Sophia Loren.
Italialaisen keittiön peruspilari on pasta. Se on enemmän kuin ruoka-aines. Se kuvastaa elämänmuotoa, äidin ja isoäidin valmistamia nostalgisia annoksia. sunnuntain sukulaislounaita. Italialainen syö vuodessa keskimäärin 23,5 kiloa pastaa vauvat ja vaarit mukaan lukien. Rooman eteläpuolella 99 % ihmisistä syö pastaa 4-5 kertaa viikossa, pohjoisempana 30%. Yleensä pasta on aterian alkuruoka. Eri alueilla on omat reseptinsä ja pastaa syödään monenlaisessa muodossa, ei ainoastaan pitkänä ja putkimaisena kuten paljolti meillä. Eri muotoja on lähes kaksisataa, jokaisella on omat kastikkeensa ja keittoaikansa. Luvussa kerrotaan niin paljon yksityiskohdista ja erikoisuuksista, että en jaksanut joka riviä lukea. Asianharrastajat tehkööt toisin.
Tämä juttu on siis ykkösosa, aiheen kakkososa ilmestyy blogiini myöhemmin. Siinä kerron Napolista ja Vesuviuksesta, kirjoittajan omista kokemuksista ja henkilöhistoriasta.
6. (64) Eero Hämeenniemi: Napolista etelään 2.
Tämä on jatkoa saman teoksen aikaisemmalle käsittelylle. Jos avaat nämä sivut juuri nyt, kannattaa lukea ensin osa 1, vaikka se on blogitekstinä tämän kakkosen jälkeen. Tässä seuraan samaa systeemiä kuin ykkösessä, eli nimeän kappaleet kirjan lukujen mukaan.
Kuoleman ilmaa. Tässä luvussa käsitellään kaikkia kolmea tärkeintä mafiatyyppiä. Aluksi on varmaan syytä selvittää hieman tarkemmin käsitteitä. Mafia -sanalla voidaan tarkoittaa niitä kaikkia kollektiivisesti. Jos tarkoitetaan vain yhtä niistä, on Sisiliassa erisnimenä pelkkä Mafia tai Casa nostra, Napolissa ja Campaniassa Camorra ja Calabriassa `Ndrangheta. Näiden lisäksi puhutaan myös Apulian Sacra Corona Unitasta. Niiden menestystä selittää se, että kaikilla niillä on omat lonkeronsa, tiedottajansa ja hyötyjänsä kaikkialla yhteiskunnassa, välillä aivan ylimpiä poliittisia asemia myöten.
Olen käsitellyt mafiayhteyksien syntyä teoksessani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle. Ensinnäkin mafiaryhmät juurtuivat Italian eteläisten osien yhteiskuntaan jo 1800-luvulta lähtien. Alistetut ja katkeroituneet talonpojat perustivat yhteistoimintaryhmiä, joista tuli vähitellen ikään kuin valtio valtiossa. Kun köyhempään kansanosaan kohdistuneet rikokset jäivät poliisilta tutkimatta, käännyttiin helposti lähimmän mafiapomon puoleen, ja hän ryhtyi heti toimeen.
Sisilian mafian historiassa tapahtui käänne keväällä 1992, kun sen asettamat tienvarsipommit tappoivat kaksi valtionsyyttäjää, Giovanni Falconen ja Paolo Borsellinon. Tämä käänsi tavallisen kansan mielipiteet, ja järjestön toimet kutistuivat aika vaatimattomiin mittoihin. Seuranneissa ratsioissa vangittiin myös raakana tunnettu johtomies Salvatore Riina, joka oli teurastanut myös kilpailevien mafiaryhmien jäseniä.
Tällä hetkellä voimakkain rikollisjärjestö on `Ndangheta, joka kontrolloi ja rahastaa hyvin merkittävän Gioia Tauron sataman konttiliikennettä. Satama sijaitsee Tyrrhenanmeren rannalla vähän Messinan salmen pohjoispuolella. Se on myös merkittävä huumekaupan keskus. Järjestön käsissä on 80 % Euroopan kokaiinikaupasta, ja sillä on suorat yhteydet nimenomaan Kolumbian rikollisiin. Hämeenniemi kirjoittaa, että järjestön liikevaihdoksi on arvioitu yli 50 miljardia euroa. Vertailun vuoksi mainitsen, että juuri valmistuneen talousarvioesityksen mukaan Suomen tuleva budjetti nousisi 67 miljardiin. Napolin seudun Camorra on saanut hoidettavakseen mm. kaupungin jätehuollon ja muitakin taloudellisia hankkeita. Se syyllistyy melko harvoin väkivallantekoihin, mutta eivät nekään ole poissuljettuja.
Kulttuurit kohtaavat. Hämeenniemi on lisännyt tämän oheen alaotsikon kysymysmuotoon: Miksi Italiassa puhutaan albaniaa ja kreikkaa? Joissain vuoriston pikkukaupungeissa julkaistaan jopa viralliset kuulutukset kahdella kielellä, toisena on esimerkiksi abania. Jossain vaiheessa on tällaisia siirtokuntia syntynyt omassa maassa tapahtuneiden vainojen seurauksena. Monessa kaupungeissa on kreikkalaisia ravintoloita, joissain jopa kaksi, kolmekin.
Kulttuurivaikutteet ja kielet ovat säilyneet Mezzogiornon alueella vuosisatojen ajan mm. alueen vaikeakulkuisuuden takia. Menneinä vuosisatoina maantierosvous oli myös köyhien maalaisten elinkeino. Hämeenniemi on monesti kokenut aikamoisia seikkailuja yrittäessään suunnistaa eräisiin Sisilian sisämaan kaupunkeihin, esimerkiksi Ennaan, joka sijaitsee yhdeksänsadan metrin korkeudella suunnilleen saaren keskipisteen tienoilla. Sisilian suurimmat kaupungit ovat rannikolla, mutta ei niihinkään aina niin helposti pääse maata pitkin. Merelliset kaupungit ovat kuitenkin olleet kosketuksissa toisiinsa ja ulkomaihinkin. Tässä luvussa Hämeenniemi antaa hyvän yleiskuvan monenlaisten tunkeutujien tulosta alueelle vuosisatojen aikana.
Suomessa on taannoin ollut televisio-ohjelmia, joissa komisario Salvo Montalbano seikkailee Vigata-nimisessä kuvitteellisessa kaupungissa taistellen mafiaa, korruptiota ja alamaailmaa vastaan. Sarja perustuu kirjailija Andrea Camillerin dekkareihin, joita voi lainat kirjastoista. Televisiokuvaus on tapahtunut useissa eteläisen Sisilian kaupungeissa.
Pyhimyksiä. Kirjoittaja aloittaa Palermon suojelupyhimyksestä Santa Rosaliasta, joka tunnetaan puhekielessä nimellä Santuzza. Ja kun musiikkimies on, hän toteaa, että nimi on tuttu myös Pietro Mascagnin oopperasta Cavalleria Rusticana. Tämä oli keskiaikainen aatelisnainen, joka luopui ylellisestä elämästään ja sovitusta aviomiesehdokkaastaan elääkseen elämänsä luolassa rukoillen ja mietiskellen. Sitten seuraa perinpohjainen selostus Rosalian kunniaksi järjestetystä pompöösistä kulkueesta ja muusta juhlinnasta. Tällaisista juhlista on varmaan monella näiden tekstien lukijoista omia kokemuksia.
Sitten seuraa kuvauksia kirkoissa erilaisissa lasiarkuissa tai vitriineissä säilytetyistä pyhäinjäännöksistä. Hämeenniemi esittelee myös Santa Maria Pietan kirkon ja sen yhteydessä olevan ns. suljetun nunnaluostarin. Tämä tarkoittaa sitä, että nunnat saattoivat kyllä seurata jumalanpalvelusta, mutta vain ristikon takaa, jonka takia tavallinen kirkkokansa ei nähnyt heitä. Tätä kohtaa lukiessani tulivat mieleen omat kokemukseni joskus vuodelta 1964. Tutkijaryhmämme sai Italian valtion opetusministeriöltä luvan vierailla Roomassa tällaisessa ns. klausuuriluostarissa katsomassa kirkon lehterillä sijaitsevaa maalausta, jonka aihetta en tietenkään enää muista. Opetusministeriön lupakirje laitettiin katutasolla luukusta jonkinlaiselle pyörivälle pikkupöydälle, jossa oli pystyseinämät. Näin vastaanottajanunnaa ei voitu nähdä. Sen jälkeen hän avasi oven, mutta käänsi heti tulijoille selkänsä. Hän alkoi johdattaa meitä luostarin sokkeloissa soittaen koko ajan pientä kelloa, jotta muut nunnat tietäisivät siirtyä kulkueemme tullessa sivuun. Emme siis nähneet ketään matkalla. Erään erilaisia yrttejä kasvavan sisäpihan kohdalla astuin yhden askeleen sisäpihan puolelle, jolloin heti toiselta puolelta päästettiin koira samalle pihalle. Lopulta kiipesimme sinne kirkon lehterille, ihastelimme vanhaa maalausta, ja katselimme sieltä ylhäältä myös itse kirkkoon samojen tiheiden ristikoiden välistä, josta myös nunnat saattoivat seurata jumalanpalveluksen kulkua.
Hämeenniemi kuvaa pitkään erilaisia Palermon kirkkoja, joista monessa on aivan ylenpalttiset sisätilat vaatimattoman ulkokuoren takana. On barokkia ja muitakin tyylisuuntia. Samoin hän kuvaa rukoilijoita, jotka ovat kosketuksillaan saaneet jonkin pyhimyksen käden tai muun osan aivan kiiltäviksi. Sitten hän siirtyy kuvailemaan Napolin kirkkoja ja niiden pyhäinjäännöksiä ja pyhimyksiä, joiden elämänkertakin tulee hänen tekstistään esille. Oman lukunsa saa Padre PIo, eli Francesco Forgione (1887-1968), jonka kuvia on hyvin monien kahviloiden ja liikkeidenkin seinillä. Häneen liitettään yliluonnollisia kykyjä, hän vaipui välillä transsiin, paransi sairaita ja näytti haavoja käsissään. Katolinen kirkko ei hyväksynyt näitä ns. stigmoja, mutta siitä huolimatta tavallinen kansa uskoi Padre Pioon ja hänen ihmeisiinsä. Lopulta hänet julistettiin pyhimykseksi vuona 2002.
Barin kaupunkiin tuotiin vuonna 1087 Myran kaupungista nykyisen Turkin alueelta Pyhän Nikolauksen, eli joulupukin esikuvan pyhäinjäännökset. Niitä katsomaan tuodaan bussilasteittain uskovia eri Euroopan maista, myös Venäjältä. Porttien avautuessa uskovaiset konttaavat polvillaan jäännösten luo. Uskovat ostavat pieniä pulloja, joissa sanotaan olevan Nikolauksen mirhaa. Minulle jäi epäselväksi, mitä se tarkalleen sanottuna oli. Paljon muutakin tavalliselle luterilaiselle käsittämätöntä Hämeenniemi osasi kertoa.
Tämä on jatkoa saman teoksen aikaisemmalle käsittelylle. Jos avaat nämä sivut juuri nyt, kannattaa lukea ensin osa 1, vaikka se on blogitekstinä tämän kakkosen jälkeen. Tässä seuraan samaa systeemiä kuin ykkösessä, eli nimeän kappaleet kirjan lukujen mukaan.
Kuoleman ilmaa. Tässä luvussa käsitellään kaikkia kolmea tärkeintä mafiatyyppiä. Aluksi on varmaan syytä selvittää hieman tarkemmin käsitteitä. Mafia -sanalla voidaan tarkoittaa niitä kaikkia kollektiivisesti. Jos tarkoitetaan vain yhtä niistä, on Sisiliassa erisnimenä pelkkä Mafia tai Casa nostra, Napolissa ja Campaniassa Camorra ja Calabriassa `Ndrangheta. Näiden lisäksi puhutaan myös Apulian Sacra Corona Unitasta. Niiden menestystä selittää se, että kaikilla niillä on omat lonkeronsa, tiedottajansa ja hyötyjänsä kaikkialla yhteiskunnassa, välillä aivan ylimpiä poliittisia asemia myöten.
Olen käsitellyt mafiayhteyksien syntyä teoksessani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle. Ensinnäkin mafiaryhmät juurtuivat Italian eteläisten osien yhteiskuntaan jo 1800-luvulta lähtien. Alistetut ja katkeroituneet talonpojat perustivat yhteistoimintaryhmiä, joista tuli vähitellen ikään kuin valtio valtiossa. Kun köyhempään kansanosaan kohdistuneet rikokset jäivät poliisilta tutkimatta, käännyttiin helposti lähimmän mafiapomon puoleen, ja hän ryhtyi heti toimeen.
Sisilian mafian historiassa tapahtui käänne keväällä 1992, kun sen asettamat tienvarsipommit tappoivat kaksi valtionsyyttäjää, Giovanni Falconen ja Paolo Borsellinon. Tämä käänsi tavallisen kansan mielipiteet, ja järjestön toimet kutistuivat aika vaatimattomiin mittoihin. Seuranneissa ratsioissa vangittiin myös raakana tunnettu johtomies Salvatore Riina, joka oli teurastanut myös kilpailevien mafiaryhmien jäseniä.
Tällä hetkellä voimakkain rikollisjärjestö on `Ndangheta, joka kontrolloi ja rahastaa hyvin merkittävän Gioia Tauron sataman konttiliikennettä. Satama sijaitsee Tyrrhenanmeren rannalla vähän Messinan salmen pohjoispuolella. Se on myös merkittävä huumekaupan keskus. Järjestön käsissä on 80 % Euroopan kokaiinikaupasta, ja sillä on suorat yhteydet nimenomaan Kolumbian rikollisiin. Hämeenniemi kirjoittaa, että järjestön liikevaihdoksi on arvioitu yli 50 miljardia euroa. Vertailun vuoksi mainitsen, että juuri valmistuneen talousarvioesityksen mukaan Suomen tuleva budjetti nousisi 67 miljardiin. Napolin seudun Camorra on saanut hoidettavakseen mm. kaupungin jätehuollon ja muitakin taloudellisia hankkeita. Se syyllistyy melko harvoin väkivallantekoihin, mutta eivät nekään ole poissuljettuja.
Kulttuurit kohtaavat. Hämeenniemi on lisännyt tämän oheen alaotsikon kysymysmuotoon: Miksi Italiassa puhutaan albaniaa ja kreikkaa? Joissain vuoriston pikkukaupungeissa julkaistaan jopa viralliset kuulutukset kahdella kielellä, toisena on esimerkiksi abania. Jossain vaiheessa on tällaisia siirtokuntia syntynyt omassa maassa tapahtuneiden vainojen seurauksena. Monessa kaupungeissa on kreikkalaisia ravintoloita, joissain jopa kaksi, kolmekin.
Kulttuurivaikutteet ja kielet ovat säilyneet Mezzogiornon alueella vuosisatojen ajan mm. alueen vaikeakulkuisuuden takia. Menneinä vuosisatoina maantierosvous oli myös köyhien maalaisten elinkeino. Hämeenniemi on monesti kokenut aikamoisia seikkailuja yrittäessään suunnistaa eräisiin Sisilian sisämaan kaupunkeihin, esimerkiksi Ennaan, joka sijaitsee yhdeksänsadan metrin korkeudella suunnilleen saaren keskipisteen tienoilla. Sisilian suurimmat kaupungit ovat rannikolla, mutta ei niihinkään aina niin helposti pääse maata pitkin. Merelliset kaupungit ovat kuitenkin olleet kosketuksissa toisiinsa ja ulkomaihinkin. Tässä luvussa Hämeenniemi antaa hyvän yleiskuvan monenlaisten tunkeutujien tulosta alueelle vuosisatojen aikana.
Suomessa on taannoin ollut televisio-ohjelmia, joissa komisario Salvo Montalbano seikkailee Vigata-nimisessä kuvitteellisessa kaupungissa taistellen mafiaa, korruptiota ja alamaailmaa vastaan. Sarja perustuu kirjailija Andrea Camillerin dekkareihin, joita voi lainat kirjastoista. Televisiokuvaus on tapahtunut useissa eteläisen Sisilian kaupungeissa.
Pyhimyksiä. Kirjoittaja aloittaa Palermon suojelupyhimyksestä Santa Rosaliasta, joka tunnetaan puhekielessä nimellä Santuzza. Ja kun musiikkimies on, hän toteaa, että nimi on tuttu myös Pietro Mascagnin oopperasta Cavalleria Rusticana. Tämä oli keskiaikainen aatelisnainen, joka luopui ylellisestä elämästään ja sovitusta aviomiesehdokkaastaan elääkseen elämänsä luolassa rukoillen ja mietiskellen. Sitten seuraa perinpohjainen selostus Rosalian kunniaksi järjestetystä pompöösistä kulkueesta ja muusta juhlinnasta. Tällaisista juhlista on varmaan monella näiden tekstien lukijoista omia kokemuksia.
Sitten seuraa kuvauksia kirkoissa erilaisissa lasiarkuissa tai vitriineissä säilytetyistä pyhäinjäännöksistä. Hämeenniemi esittelee myös Santa Maria Pietan kirkon ja sen yhteydessä olevan ns. suljetun nunnaluostarin. Tämä tarkoittaa sitä, että nunnat saattoivat kyllä seurata jumalanpalvelusta, mutta vain ristikon takaa, jonka takia tavallinen kirkkokansa ei nähnyt heitä. Tätä kohtaa lukiessani tulivat mieleen omat kokemukseni joskus vuodelta 1964. Tutkijaryhmämme sai Italian valtion opetusministeriöltä luvan vierailla Roomassa tällaisessa ns. klausuuriluostarissa katsomassa kirkon lehterillä sijaitsevaa maalausta, jonka aihetta en tietenkään enää muista. Opetusministeriön lupakirje laitettiin katutasolla luukusta jonkinlaiselle pyörivälle pikkupöydälle, jossa oli pystyseinämät. Näin vastaanottajanunnaa ei voitu nähdä. Sen jälkeen hän avasi oven, mutta käänsi heti tulijoille selkänsä. Hän alkoi johdattaa meitä luostarin sokkeloissa soittaen koko ajan pientä kelloa, jotta muut nunnat tietäisivät siirtyä kulkueemme tullessa sivuun. Emme siis nähneet ketään matkalla. Erään erilaisia yrttejä kasvavan sisäpihan kohdalla astuin yhden askeleen sisäpihan puolelle, jolloin heti toiselta puolelta päästettiin koira samalle pihalle. Lopulta kiipesimme sinne kirkon lehterille, ihastelimme vanhaa maalausta, ja katselimme sieltä ylhäältä myös itse kirkkoon samojen tiheiden ristikoiden välistä, josta myös nunnat saattoivat seurata jumalanpalveluksen kulkua.
Hämeenniemi kuvaa pitkään erilaisia Palermon kirkkoja, joista monessa on aivan ylenpalttiset sisätilat vaatimattoman ulkokuoren takana. On barokkia ja muitakin tyylisuuntia. Samoin hän kuvaa rukoilijoita, jotka ovat kosketuksillaan saaneet jonkin pyhimyksen käden tai muun osan aivan kiiltäviksi. Sitten hän siirtyy kuvailemaan Napolin kirkkoja ja niiden pyhäinjäännöksiä ja pyhimyksiä, joiden elämänkertakin tulee hänen tekstistään esille. Oman lukunsa saa Padre PIo, eli Francesco Forgione (1887-1968), jonka kuvia on hyvin monien kahviloiden ja liikkeidenkin seinillä. Häneen liitettään yliluonnollisia kykyjä, hän vaipui välillä transsiin, paransi sairaita ja näytti haavoja käsissään. Katolinen kirkko ei hyväksynyt näitä ns. stigmoja, mutta siitä huolimatta tavallinen kansa uskoi Padre Pioon ja hänen ihmeisiinsä. Lopulta hänet julistettiin pyhimykseksi vuona 2002.
Barin kaupunkiin tuotiin vuonna 1087 Myran kaupungista nykyisen Turkin alueelta Pyhän Nikolauksen, eli joulupukin esikuvan pyhäinjäännökset. Niitä katsomaan tuodaan bussilasteittain uskovia eri Euroopan maista, myös Venäjältä. Porttien avautuessa uskovaiset konttaavat polvillaan jäännösten luo. Uskovat ostavat pieniä pulloja, joissa sanotaan olevan Nikolauksen mirhaa. Minulle jäi epäselväksi, mitä se tarkalleen sanottuna oli. Paljon muutakin tavalliselle luterilaiselle käsittämätöntä Hämeenniemi osasi kertoa.

Eero Hämeenniemi Palermon asuntonsa kattoterassilla, taustalla kaupungin satama. Osa Altti Kuusamon valokuvasta kirjan kuvaliitteessä.
Tiikerikissan talossa. Hämeenniemi on jo pitkään viettänyt pari kuukautta vuodesta Italiassa. Vähitellen hänelle tuli ajatus, että pysyvä tukikohtakin olisi tarpeen. Tästä johtuen hän vuokrasi joka vuosi oleskelunsa ajaksi asunnon suuresta palermolaisesta talosta, joka on joskus ollut kirjailija Giuseppe Tomasi di Lampedusan, eli kuuluisan Tiikerikissan kirjoittajan kotitalo. Se sijaitsee näköalapaikalla lähellä Palermon satamaa ja muutenkin sieltä aukeavat todella kauniit näkymät eri suuntiin. Ohessa on tätä koskeva kuva kirjasta. Tästä talosta onkin tullut Hämeenniemelle väliaikaiskoti jo kymmeneksi vuodeksi. Hän sanoo, että kukaan ei voi tulla Palermon satamaan ilman, että hän näkisi laivan saapuvan. Ei varmaan voi poistuakaan.
Tuli vaan mieleen, että olin joskus vuonna 1964 matkustanut Palermosta Napoliin laivalla samasta satamasta. Palermoon olin tullut junalla Roomasta.
Palermon sataman kupeessa sijaitsee La Kalsa- niminen kaupunginosa, josta kirjoittaja myös kertoo alkaen sen kärsimistä pommituksista toisen maailmansodan aikana. Tämän jälkeen hän herkistyy kertomaan kaupunginosan aidosta katuelämästä ja erilaisista ruokapaikoista. Katuruokakin on siellä aivan poikkeuksellisen maukasta. Siitäkin on pari kolme sivua, samalla myös selitystä eri annosten koostumuksesta. La Kalsan lisäksi Hämeenniemi kuvailee tarkkaan asuntoaan Lampedusan talon ylimmässä kerroksessa, lisäksi niitä palatseja ja toreja, joita on lähistöllä. Vastakohdista vahvimpia ovat joukko rikkaiden palatseja ja niiden lähellä olevat alueet, jonne Libyasta tulevat pakolaiset usein ensiksi asettuvat. Jossain kävelyretken varrella on taloja, joiden alakerrassa on vain yhden tai kahden huoneen asuntoja. Niiden asukkaat asuvat puoleksi kadulla. Siellä keitetään ja syödään, eletään muutakin perhe-elämää, jos vain sää sallii. Joidenkin asuntojen edessä on vain pressu oven sijasta. Turvaa tuo tällöin pahaa ääntä pitävä koira.
Salaista ja julkista.
Viimeisessä luvussa Hämeenniemi tarttuu sitten aiheeseen, joka on hänelle kaikkein läheisin. Ensin hän arvuuttelee sitä, mikä on maailman kaunein ja toisaalta rumin rakennus. Viimeksi mainitusta hän päätyy ehdottamaan, että se olisi ehkä ränsistynyt palatsi Ucciardonen vankilan varjossa. Siinä sijaitsee yksityinen epävirallinen taidekeskus Conserti Clandestini, suomeksi Salaiset konsertit, joihin pitää etukäteen varata liput. Vasta tässä vaiheessa ilmoitetaan tapahtumapaikka. Pienessä 60:n hengen salissa vallitsee uskomaton tunnelma, muusikot ovat aina korkeatasoisia ja yleisökin muodostuu todellisista musiikin harrastajista. Palkkio ei soittajia tänne vedä, sillä se muodostuu illan pääsymaksuista sen jälkeen, kun järjestäjien kulut on maksettu. Mutta heistä ei suinkaan ole pulaa johtuen ainutlaatuisesta tunnelmasta. Tarjolla on tavallista arkiruokaa, ja halpaa viiniä myydään muovimukeissa. Suorastaan riemukas on selostus Hämeenniemen omasta pianokonsertista, jota piti vähän lyhentää kuulijakunnan reaktioiden perusteella. Loihtimalla pianostaan vauhdikkaita osia hän sai kuitenkin yleisön puolelleen.
Myös Hämeenniemen kotikadulla järjestetään laadukkaita konsertteja, jotka tällä kertaa ovat avoimia. Palermossa toimii myös aktiivinen improvisoidun musiikin ja nykymusiikin järjestö, joka luo taiteellisia esityksiä myös rajallisin resurssein. Kirjailija mainitsee niin ikään muita pienehköjä tilaisuuksia sekä alan kiinnostavia yhtyeitä. Sinänsä Sisilian musiikkielämä on aika konservatiivista, eikä siellä aina arvosteta uudempia säveltäjiä, ei edes Italian omia. Hämeenniemi mainitsee joukon kansainvälisiä kuuluisuuksia, orkesterinjohtajia tai soitinmuusikoita, jotka ovat ajoittain piristämässä Palermon musiikkielämää.
Teatro Massimo on kooltaan Italian suurin, siihen mahtuu 3000 kuulijaa, nyt koronan aikaan vain osa paikoista myydään. Väliin siellä esitetään upeita produktioita, väliin orkesterin soittotason ylittäviä suorituksia. Jos ohjelmassa on italialainen ooppera, on tunnelma kuin jalkapallo-ottelussa. Yleisö elää tapahtumien mukana ja suosikkikohtauksiin reagoidaan kuin maaottelumaaleihin. Hämeenniemi sattui kerran samaan aitioon kolmen tuntemattoman kanssa. Yksi johti koko ajan viittoillen orkesteria, toinen lauloi mukana ja kolmas kirjoitti koko ajan jonkinlaisia muistiinpanoja. Nabucco-oopperassa oli yleisö kesken esityksen vaatinut kahteen kertaan kuuluisan heprealaisten orjien kuorokohtauksen kertauksen kesken muuta esitystä.
Napoli oli entisen Molempain Sisiliain kuningaskunnan varsinainen pääkaupunki, Palermo oli lähinnä Sisilian pääkaupunki. Napolin oopperatalo on palermolaista kuuluisampi ja myös kenties kovatasoisempi. Napolin musiikkielämällä on komeat juuret, siellä myös kehitettiin myöhemmin kaikkialle laajentunut konservatoriolaitos. Alkuaan kaikki Napolin neljä konservatoriota olivat orpokoteja, joihin otettiin vain poikia, mutta heitä oli kaikkialta. Napolin Teatro di San Carlo on ulkoisestikin Palermon serkkuaan upeampi. Joskus väitetään, että ooppera olisi taidemuotona syntynyt juuri Napolissa. Oopperalla on ollut Italiassa erityisen laaja kannattajapohja, sillä sen melodiat ovat resonoineet myös kansan syvien rivien keskuudessa. Se ei ole ihme sillä oopperataide on lähestynyt myös kansanomaista musiikkia. Hämeenniemi mainitsee Verdin Kohtalon voiman, jonka tarantellakohtauksessa rituaalitanssi on saanut voimansa Mezzogiornon alueen kulttuurin syvistä tunnuista.
Kohtalon voiman olemme joskus kauan sitten nähneet Veronan kuululla areenalla. Musiikki ja muukin tunnelma etelän tummassa yössä teki vaikutuksen, joka ei paljon ole haalistunut edes vuosikymmenten mittaan. Yleisö ei palermolaisten tapaan toki laulanut esityksen aikana, mutta väliajalla siellä ulkoilmateatterin kivisillä penkeillä kylläkin. Partituuri oli esityksen aikana monen italialaisen kuulijan sylissä.
Italiassa myös puheteatteri on voimissaan. Hänen suosikkejaan ovat esimerkiksi näytelmäkirjailijat Luigi Pirandello ja Dario Fo. Palermon merkittävimmäksi puheteatteriksi hän mainitsee Teatro Biondon aivan kaupungin keskustassa, mutta myös hänen kotikadullaan La Kalsassa on pikkuteatteri Teatro Ditirammu. Mieliteatteri on kuitenkin Teatro Atlante, joka toimii pienessä liikehuoneistossa. Sen pyörittäjät, taitelijapariskunta on osaltaan lisännyt teatterinsa kiinnostavuutta. He järjestävät myös kaikenlaisia ulkoilmatapahtumia. runomaratoneja ja hauskoja kulkueita.
Näillä riveillä olen yrittänyt luoda jonkinlaista kokonaiskuvaa Hämeenniemen teoksesta. Runsauden pula on kuitenkin niin suuri, että muutamaan sivuun ei voi saada juuri muuta kuin pääkohtia sieltä ja täältä. Jokainen kirjaa lukeva voi etsiä omia painotuksiaan. Totean lopuksi, että harvoin käsiini on eksynyt samanlaista matkakirjaa, jonka kulttuurihistoriallinen anti olisi ollut näin merkittävä.
Tiikerikissan talossa. Hämeenniemi on jo pitkään viettänyt pari kuukautta vuodesta Italiassa. Vähitellen hänelle tuli ajatus, että pysyvä tukikohtakin olisi tarpeen. Tästä johtuen hän vuokrasi joka vuosi oleskelunsa ajaksi asunnon suuresta palermolaisesta talosta, joka on joskus ollut kirjailija Giuseppe Tomasi di Lampedusan, eli kuuluisan Tiikerikissan kirjoittajan kotitalo. Se sijaitsee näköalapaikalla lähellä Palermon satamaa ja muutenkin sieltä aukeavat todella kauniit näkymät eri suuntiin. Ohessa on tätä koskeva kuva kirjasta. Tästä talosta onkin tullut Hämeenniemelle väliaikaiskoti jo kymmeneksi vuodeksi. Hän sanoo, että kukaan ei voi tulla Palermon satamaan ilman, että hän näkisi laivan saapuvan. Ei varmaan voi poistuakaan.
Tuli vaan mieleen, että olin joskus vuonna 1964 matkustanut Palermosta Napoliin laivalla samasta satamasta. Palermoon olin tullut junalla Roomasta.
Palermon sataman kupeessa sijaitsee La Kalsa- niminen kaupunginosa, josta kirjoittaja myös kertoo alkaen sen kärsimistä pommituksista toisen maailmansodan aikana. Tämän jälkeen hän herkistyy kertomaan kaupunginosan aidosta katuelämästä ja erilaisista ruokapaikoista. Katuruokakin on siellä aivan poikkeuksellisen maukasta. Siitäkin on pari kolme sivua, samalla myös selitystä eri annosten koostumuksesta. La Kalsan lisäksi Hämeenniemi kuvailee tarkkaan asuntoaan Lampedusan talon ylimmässä kerroksessa, lisäksi niitä palatseja ja toreja, joita on lähistöllä. Vastakohdista vahvimpia ovat joukko rikkaiden palatseja ja niiden lähellä olevat alueet, jonne Libyasta tulevat pakolaiset usein ensiksi asettuvat. Jossain kävelyretken varrella on taloja, joiden alakerrassa on vain yhden tai kahden huoneen asuntoja. Niiden asukkaat asuvat puoleksi kadulla. Siellä keitetään ja syödään, eletään muutakin perhe-elämää, jos vain sää sallii. Joidenkin asuntojen edessä on vain pressu oven sijasta. Turvaa tuo tällöin pahaa ääntä pitävä koira.
Salaista ja julkista.
Viimeisessä luvussa Hämeenniemi tarttuu sitten aiheeseen, joka on hänelle kaikkein läheisin. Ensin hän arvuuttelee sitä, mikä on maailman kaunein ja toisaalta rumin rakennus. Viimeksi mainitusta hän päätyy ehdottamaan, että se olisi ehkä ränsistynyt palatsi Ucciardonen vankilan varjossa. Siinä sijaitsee yksityinen epävirallinen taidekeskus Conserti Clandestini, suomeksi Salaiset konsertit, joihin pitää etukäteen varata liput. Vasta tässä vaiheessa ilmoitetaan tapahtumapaikka. Pienessä 60:n hengen salissa vallitsee uskomaton tunnelma, muusikot ovat aina korkeatasoisia ja yleisökin muodostuu todellisista musiikin harrastajista. Palkkio ei soittajia tänne vedä, sillä se muodostuu illan pääsymaksuista sen jälkeen, kun järjestäjien kulut on maksettu. Mutta heistä ei suinkaan ole pulaa johtuen ainutlaatuisesta tunnelmasta. Tarjolla on tavallista arkiruokaa, ja halpaa viiniä myydään muovimukeissa. Suorastaan riemukas on selostus Hämeenniemen omasta pianokonsertista, jota piti vähän lyhentää kuulijakunnan reaktioiden perusteella. Loihtimalla pianostaan vauhdikkaita osia hän sai kuitenkin yleisön puolelleen.
Myös Hämeenniemen kotikadulla järjestetään laadukkaita konsertteja, jotka tällä kertaa ovat avoimia. Palermossa toimii myös aktiivinen improvisoidun musiikin ja nykymusiikin järjestö, joka luo taiteellisia esityksiä myös rajallisin resurssein. Kirjailija mainitsee niin ikään muita pienehköjä tilaisuuksia sekä alan kiinnostavia yhtyeitä. Sinänsä Sisilian musiikkielämä on aika konservatiivista, eikä siellä aina arvosteta uudempia säveltäjiä, ei edes Italian omia. Hämeenniemi mainitsee joukon kansainvälisiä kuuluisuuksia, orkesterinjohtajia tai soitinmuusikoita, jotka ovat ajoittain piristämässä Palermon musiikkielämää.
Teatro Massimo on kooltaan Italian suurin, siihen mahtuu 3000 kuulijaa, nyt koronan aikaan vain osa paikoista myydään. Väliin siellä esitetään upeita produktioita, väliin orkesterin soittotason ylittäviä suorituksia. Jos ohjelmassa on italialainen ooppera, on tunnelma kuin jalkapallo-ottelussa. Yleisö elää tapahtumien mukana ja suosikkikohtauksiin reagoidaan kuin maaottelumaaleihin. Hämeenniemi sattui kerran samaan aitioon kolmen tuntemattoman kanssa. Yksi johti koko ajan viittoillen orkesteria, toinen lauloi mukana ja kolmas kirjoitti koko ajan jonkinlaisia muistiinpanoja. Nabucco-oopperassa oli yleisö kesken esityksen vaatinut kahteen kertaan kuuluisan heprealaisten orjien kuorokohtauksen kertauksen kesken muuta esitystä.
Napoli oli entisen Molempain Sisiliain kuningaskunnan varsinainen pääkaupunki, Palermo oli lähinnä Sisilian pääkaupunki. Napolin oopperatalo on palermolaista kuuluisampi ja myös kenties kovatasoisempi. Napolin musiikkielämällä on komeat juuret, siellä myös kehitettiin myöhemmin kaikkialle laajentunut konservatoriolaitos. Alkuaan kaikki Napolin neljä konservatoriota olivat orpokoteja, joihin otettiin vain poikia, mutta heitä oli kaikkialta. Napolin Teatro di San Carlo on ulkoisestikin Palermon serkkuaan upeampi. Joskus väitetään, että ooppera olisi taidemuotona syntynyt juuri Napolissa. Oopperalla on ollut Italiassa erityisen laaja kannattajapohja, sillä sen melodiat ovat resonoineet myös kansan syvien rivien keskuudessa. Se ei ole ihme sillä oopperataide on lähestynyt myös kansanomaista musiikkia. Hämeenniemi mainitsee Verdin Kohtalon voiman, jonka tarantellakohtauksessa rituaalitanssi on saanut voimansa Mezzogiornon alueen kulttuurin syvistä tunnuista.
Kohtalon voiman olemme joskus kauan sitten nähneet Veronan kuululla areenalla. Musiikki ja muukin tunnelma etelän tummassa yössä teki vaikutuksen, joka ei paljon ole haalistunut edes vuosikymmenten mittaan. Yleisö ei palermolaisten tapaan toki laulanut esityksen aikana, mutta väliajalla siellä ulkoilmateatterin kivisillä penkeillä kylläkin. Partituuri oli esityksen aikana monen italialaisen kuulijan sylissä.
Italiassa myös puheteatteri on voimissaan. Hänen suosikkejaan ovat esimerkiksi näytelmäkirjailijat Luigi Pirandello ja Dario Fo. Palermon merkittävimmäksi puheteatteriksi hän mainitsee Teatro Biondon aivan kaupungin keskustassa, mutta myös hänen kotikadullaan La Kalsassa on pikkuteatteri Teatro Ditirammu. Mieliteatteri on kuitenkin Teatro Atlante, joka toimii pienessä liikehuoneistossa. Sen pyörittäjät, taitelijapariskunta on osaltaan lisännyt teatterinsa kiinnostavuutta. He järjestävät myös kaikenlaisia ulkoilmatapahtumia. runomaratoneja ja hauskoja kulkueita.
Näillä riveillä olen yrittänyt luoda jonkinlaista kokonaiskuvaa Hämeenniemen teoksesta. Runsauden pula on kuitenkin niin suuri, että muutamaan sivuun ei voi saada juuri muuta kuin pääkohtia sieltä ja täältä. Jokainen kirjaa lukeva voi etsiä omia painotuksiaan. Totean lopuksi, että harvoin käsiini on eksynyt samanlaista matkakirjaa, jonka kulttuurihistoriallinen anti olisi ollut näin merkittävä.
5. (63) Eero Hämeenniemi: Napolista etelään 1.

Käsiin sattuu harvoin niin monipuolista ja kultivoitua matkakirjaa kuin mitä otsikossa mainittu Eero Hämeenniemen teos on. Se tarjoaa muutakin kuin muistojen verestämistä, se vahvistaa jopa sitä tietämystä, mitä allekirjoittaneella historian ammattilaisella on. Ei siinä minulle varsinaisesti uutta ollut, mutta yksityiskohtia kyllä, ja kaikki hienosti ja omaksuttavasti järjestettynä.
Sen verran pitkän kirjoituksen tulin siitä laatineeksi, että päätin jakaa sen blogiini kahtia. Toisessa osassa kerron, miten Hämeenniemi täsmentää tietouttamme italialaisesta mafiatoiminnasta, lisäksi tulee yhtä ja toista kulttuurien kohtaamisesta, pyhimyksistä ja tietysti Hämeenniemen leipälajista musiikista. Lopuksi hän mainitsee jotain myös koronaviruksen tulosta hänen Italiassa oleskellessaan, joten uusi tämä teos todella on.
Jos joku ihmettelee, mikä järki on jakaa tämän teoksen anti kahtia juuri näin, ilmoitan, että ei sitä oikeastaan olekaan. Jaoin vain kirjan selostamisen kahtia aivan lukujen kertomassa järjestyksessä. Niinpä molempia osia olisikin hyvä lukea peräjälkeen, ensin kirjoittamaani ykkösosaa, sitten toista osaa. Näin kirjan kokonaisuus ehkä hahmottuu selvemmin.
Brutta, bella Palermo. ”Palermo on hyvin inspiroiva kaupunki. Se on ruma, kaunis ja kammottava.” Näillä alkusanoilla otti säveltäjä, kirjailija ja pianisti Eero Hämeenniemi kerran palermolaisen yleisönsä ennen erään konserttinsa alkua. Tällaiseen lausumaan voi kuka hyvänsä Sisiliassa ja erityisesti Palermossa matkaillut yhtyä. Lausuma löytyy Hämeenniemen kahdeksannesta kirjasta nimeltä Napolista etelään. Jokainen Etelä-Italiassa matkaileva voi tämän kirjan avulla muutenkin verestää muistojaan tai luoda odotuksia uutta matkaansa varten.
Sortuvia taloja, paikoin rehottava rikollisuus, poliittiset skandaalit, kehno infrastruktuuri, kadulla ajoittain kasvavat jätevuoret, taustalla mafia lonkeroineen. Mutta aurinko välkehtii meren aalloista, on historiallisen keskustan vanhojen ruhtinassukujen rakennuttamat ylväät rakennukset, suuret puistot, loistavat ravintolat, kahvilat ja kapakat, ja itse palermolaiset kaikessa hyvässä ja pahassa. Tätä linjaa Hämeenniemi jatkaa ja johdattaa meitä pitkällä kokemuksella etelän saloihin. Mukaan kuuluu myös kuvauksia mielenkiintoisista ihmisistä, tapahtumista ja sattumista, jotka panevat mielikuvituksen liikkeelle.
Ei Italia, vaan vain Napoli. Napolia esittelevän luvun alussa Hämeenniemi tunnelmoi Vesuviuksen takaa nousevasta auringosta, aamun valoissa kimmeltävästä kaupungista, aaltojen leikistä ja merituulen raikkaudesta. Sen jälkeen seuraa muistelmaa satama-alueen karusta kahvilasta, matkalaukun raahaamisesta kohti Piazza Municipiota ja keskustelusta baarimikon kanssa Italian politiikasta. Käy esille, ettei historian painolasti ole vieläkään väistynyt napolilaisten mielestä. ”Minkä helvetin Italian politiikkaa, ei ole olemassa kuin vain Napoli!”, sanoo baarimikko.
Ennen vuotta 1861 Molempain Sisiliain kuningaskunta oli aikansa suurvalta, joka kuitenkin joutui pakolla alistumaan Italian yhdistämiseen. Napoli ja myös Palermo olivat sen ajan suurkaupunkeja. Syvällä sisimmässään eivät niiden asukkaat vieläkään sulata Pohjois-Italian ja Rooman ylivaltaa, varsinkaan kun tämä il Mezzogiornon alue on menettänyt pohjoiseen valtavasti parhaassa iässä olevaa työväkeä ja myös teollisuuttaan. Hämeenniemi kertoo tässä luvussa myös mainioita kokemuksiaan Napolin liikenteessä ja sattumista erilaisissa tilaisuuksissa.
Asiakaspalvelua. Tämän luvun alaotsikoksi Hämeenniemi on laittanut sanat Kohtaamisia etelän ihmisten kanssa. Siinä kirjoittaja seikkailee ravintoloissa, busseissa, takseissa ja väliin konserteissakin. Hän kokee pääasiassa verratonta ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. Liikenne on paikoin kaoottista, eikä bussien lähtöpaikkoja joka kaupungissa oikein aina löydy mistään, ei ainakaan ilman paikallisten ihmisten avuliaisuutta. Yksi vanha taksikuski veloitti matkasta aina kymmenen euroa, oli sitten kysymys parin kilometrin tai kymmenien kilometrin matkasta. Paikalliset neuvoivat eri paikkakunnilla parhaat ruokapaikat, jotka olivat yleensä halvempia kuin ns. turistirysät, ruokakin niissä oli paljon parempaa. Yleensä ravintolassa käynti toi myös hauskoja keskusteluja henkilökunnan kanssa. Vain kerran kolmihenkinen seurue joutui pulaan jossain Sisilian etelärannikolla. Ynseän kohtelun päätteeksi löytyi seurueen auton yhdestä renkaasta kuuden tuuman naula.
Liekehtivät kentät. Tulivuoret ja vulkaaninen maa ovat todellisuutta tietyillä paikoilla Etelä-Italiassa. Yli kolmikilometrinen, edelleen toiminnassa oleva Etna hallitsee maisemia itäisessä Sisiliassa, mm. alueen suurimmassa kaupungissa Cataniassa. Hämeenniemi antaa eloisan kuvan Ferrovia Circumetneasta, lähes koko tulivuoren kiertävästä junasta, joka paikoin kiipeää tulivuoren rinteellä melkein kilometrin korkeuteen. Matkalla nähdään useita viinitarhoja. Köysiradalla päästään nousemaan noin kahteen kilometriin. Jos haluaa nähdä oikein kuun maisemaa, voi lopun matkaa nousta eräänlaisilla maastoajoneuvoilla, loput jalan. Pikimusta maa on kuumaa, ilma on rikinkatkuista ja höyryä nousee kraaterista pieniä määriä sieltä täältä.
Pitkä vulkaaninen alue ulottuu aina Vesuviukseen saakka. Matkalla on ammoin sattuneiden purkausten jäljiltä saaria osana pitkää ketjua, suurin niistä on Lipari. Viimeksi on purkautunut Stromboli vuonna 2019 saman nimisellä saarella. Vesuvius ei ole aikoihin osoittanut elon merkkejä. Mutta jos näin tapahtuisi, olisi Napolin miljoonakaupunki vaarassa. Olemme vaimoni kanssa ajaneet useaan kertaan Circumvesuvianalla, väliin Napolista ja kerran Sorrentostakin käsin. Pysähdyimme aina Pompejin asemalla, kerran myös sillä asemalla, joka on lähellä Herculaneumia, niin ikään Pompejin kanssa samaan aikaan hautautuneen kaupungin kohdalla. Jollain turistimatkalla tuli käytyä myös Vesuviuksen huipulla sen kraateriin kurkistamassa. Jotain höyryjäkin sieltä alhaalta tuli. Hämeenniemi mainitsee myös Napolin pohjoispuolella Tyrrhenanmeren rannikoilla sijaitsevan Pozzuolin alueen, joka liikehtii olematta varsinainen tulivuori. Varotoimenpiteenä on tyhjennetty alueen reunassa oleva kaupunginosa. Se näytti aikanaan meidän kävijäin silmiimme aavemaiselta tyhjine ja varsin korkeine kerrostaloineen.
Aikakerroksia. Sukellus etelän historiaan säväyttää kirjassa. Ensimmäisenä on esittelyvuorossa Matera, kaupunki Basilicatan maakunnassa aivan siellä ”Italian saappaankoron” juuressa. Se on tullut tunnetuksi tuhansien vuosien aikana rakentuneesta luolakaupunginosastaan, jossa ihmiset ja eläimet elivät turvassa ulkopuolisilta. Hämeenniemi kuvaa tarkkaan luolaverkostoa ja myös sitä vesikourua, jota pitkin vesihuolto jostain vuorten uumenista kulki. Keskellä kaupunkia torin alla oli vesisäiliö, joka sekin oli kaivettu käsipelillä huokoiseen kiveen.
Tämän jälkeen hän siirtyi kreikkalaisaikaan, jolloin kreikkalaisia kaupunkivaltioita syntyi Sisiliaan ja myös aivan eteläisimpään Italiaan. Aikaisemmat asukkaat työnnettiin syrjään. Sisiliaan tunkeutui myös foinikialaislähtöisiä karthagolaisia, olihan nykyisessä Tunisiassa ennen sijainnut Karthago heidän perustamansa. Tiedän, että kolmannessa puunilaissodassa (149-146 eaa) roomalainen sotapäällikkö Scipio löi Karthagon. Hänen kypärästään lauletaan Italian kansallislaulussa Fratelli d`Italia, sen ensimmäisessä säkeistössä. Sitähän italialaiset jalkapalloilijat hoilasivat esimerkiksi kesällä aina EM-jalkapalloilun kisoissa ottelujensa alussa. Tämä siis näin esiteltävän kirjan ulkopuolelta.
Hämeenniemi esittelee myös Sisiliassa vaikuttaneita kreikkalaisia filosofeja, näitä olivat Agricentosta Empedocles ja Syrakusasta Arkhimedes sekä draamakirjailija Aiskhylos. Samalla tulevat esitellyiksi eräät museot ja muutamat teatterirakennukset, jotka ovat pääasiassa doorilaista tyyliä. Syrakusa oli jonkin aikaa mahtavin kreikkalainen kaupunkivaltio. Siellä vieraili aikanaan mm. filosofi Platon ja muitakin kreikkalaisen maailman filosofeja ja runoilijoita. Myös Napoli on rakennettu kreikkalaisen kaupungin Neapolisen raunioille. Siellä täällä asiantuntijat näkevät jälkiä asemakaavasta. Todisteita löytyy myös niistä tunneleista, jotka kulkevat kilometrikaupalla Napolin alla. Niitä alkoivat kaivaa jo kreikkalaiset, työtä jatkoivat sitten roomalaiset. Toisen maailmansodan aikana napolilaiset etsivät sieltä suojaa liittoutuneiden pommituksilta.
Tähän kulttuuriperintöön toivat oman lisänsä arabialaiset omalla valloituskaudellaan. Heistä kertovat monet moskeijat ja muut rakennukset, ja lisäksi heidän tuomansa hedelmäpuut. Sisiliassa alkoi normanniaika vuonna 1072, kun heidän laivastonsa onnistui purjehtimaan Palermon sataman sulkeneiden ketjujen läpi. Alkoi monikulttuurinen aika, jolloin omaksuttiin monia arabikulttuurin perinteitä, ja lisäksi arabialaisille tiedemiehille annettiin suurta arvoa. Normannit olivat nykyisen Ranskan alueelle sotaretkillään kulkeutuneita viikinkejä. He saivat Normandian alueen palkaksi siitä, että he puolustivat Ranskaa muita viikinkejä vastaan. Ennen pitkää he ottivat eteläisimmän Italian sitä ennen hallinneilta langobardeilta, ja valloittivat sieltä käsin myös Sisilian. Etelä-Italiassa on jäljellä myös heidän rakennustaiteensa muistomerkkejä, komeimpana ehkä Salernon tuomiokirkko. Sisiliassa on paljon heidän rakennuttamiaan puolustusmuureja ja torneja.
Sen verran pitkän kirjoituksen tulin siitä laatineeksi, että päätin jakaa sen blogiini kahtia. Toisessa osassa kerron, miten Hämeenniemi täsmentää tietouttamme italialaisesta mafiatoiminnasta, lisäksi tulee yhtä ja toista kulttuurien kohtaamisesta, pyhimyksistä ja tietysti Hämeenniemen leipälajista musiikista. Lopuksi hän mainitsee jotain myös koronaviruksen tulosta hänen Italiassa oleskellessaan, joten uusi tämä teos todella on.
Jos joku ihmettelee, mikä järki on jakaa tämän teoksen anti kahtia juuri näin, ilmoitan, että ei sitä oikeastaan olekaan. Jaoin vain kirjan selostamisen kahtia aivan lukujen kertomassa järjestyksessä. Niinpä molempia osia olisikin hyvä lukea peräjälkeen, ensin kirjoittamaani ykkösosaa, sitten toista osaa. Näin kirjan kokonaisuus ehkä hahmottuu selvemmin.
Brutta, bella Palermo. ”Palermo on hyvin inspiroiva kaupunki. Se on ruma, kaunis ja kammottava.” Näillä alkusanoilla otti säveltäjä, kirjailija ja pianisti Eero Hämeenniemi kerran palermolaisen yleisönsä ennen erään konserttinsa alkua. Tällaiseen lausumaan voi kuka hyvänsä Sisiliassa ja erityisesti Palermossa matkaillut yhtyä. Lausuma löytyy Hämeenniemen kahdeksannesta kirjasta nimeltä Napolista etelään. Jokainen Etelä-Italiassa matkaileva voi tämän kirjan avulla muutenkin verestää muistojaan tai luoda odotuksia uutta matkaansa varten.
Sortuvia taloja, paikoin rehottava rikollisuus, poliittiset skandaalit, kehno infrastruktuuri, kadulla ajoittain kasvavat jätevuoret, taustalla mafia lonkeroineen. Mutta aurinko välkehtii meren aalloista, on historiallisen keskustan vanhojen ruhtinassukujen rakennuttamat ylväät rakennukset, suuret puistot, loistavat ravintolat, kahvilat ja kapakat, ja itse palermolaiset kaikessa hyvässä ja pahassa. Tätä linjaa Hämeenniemi jatkaa ja johdattaa meitä pitkällä kokemuksella etelän saloihin. Mukaan kuuluu myös kuvauksia mielenkiintoisista ihmisistä, tapahtumista ja sattumista, jotka panevat mielikuvituksen liikkeelle.
Ei Italia, vaan vain Napoli. Napolia esittelevän luvun alussa Hämeenniemi tunnelmoi Vesuviuksen takaa nousevasta auringosta, aamun valoissa kimmeltävästä kaupungista, aaltojen leikistä ja merituulen raikkaudesta. Sen jälkeen seuraa muistelmaa satama-alueen karusta kahvilasta, matkalaukun raahaamisesta kohti Piazza Municipiota ja keskustelusta baarimikon kanssa Italian politiikasta. Käy esille, ettei historian painolasti ole vieläkään väistynyt napolilaisten mielestä. ”Minkä helvetin Italian politiikkaa, ei ole olemassa kuin vain Napoli!”, sanoo baarimikko.
Ennen vuotta 1861 Molempain Sisiliain kuningaskunta oli aikansa suurvalta, joka kuitenkin joutui pakolla alistumaan Italian yhdistämiseen. Napoli ja myös Palermo olivat sen ajan suurkaupunkeja. Syvällä sisimmässään eivät niiden asukkaat vieläkään sulata Pohjois-Italian ja Rooman ylivaltaa, varsinkaan kun tämä il Mezzogiornon alue on menettänyt pohjoiseen valtavasti parhaassa iässä olevaa työväkeä ja myös teollisuuttaan. Hämeenniemi kertoo tässä luvussa myös mainioita kokemuksiaan Napolin liikenteessä ja sattumista erilaisissa tilaisuuksissa.
Asiakaspalvelua. Tämän luvun alaotsikoksi Hämeenniemi on laittanut sanat Kohtaamisia etelän ihmisten kanssa. Siinä kirjoittaja seikkailee ravintoloissa, busseissa, takseissa ja väliin konserteissakin. Hän kokee pääasiassa verratonta ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. Liikenne on paikoin kaoottista, eikä bussien lähtöpaikkoja joka kaupungissa oikein aina löydy mistään, ei ainakaan ilman paikallisten ihmisten avuliaisuutta. Yksi vanha taksikuski veloitti matkasta aina kymmenen euroa, oli sitten kysymys parin kilometrin tai kymmenien kilometrin matkasta. Paikalliset neuvoivat eri paikkakunnilla parhaat ruokapaikat, jotka olivat yleensä halvempia kuin ns. turistirysät, ruokakin niissä oli paljon parempaa. Yleensä ravintolassa käynti toi myös hauskoja keskusteluja henkilökunnan kanssa. Vain kerran kolmihenkinen seurue joutui pulaan jossain Sisilian etelärannikolla. Ynseän kohtelun päätteeksi löytyi seurueen auton yhdestä renkaasta kuuden tuuman naula.
Liekehtivät kentät. Tulivuoret ja vulkaaninen maa ovat todellisuutta tietyillä paikoilla Etelä-Italiassa. Yli kolmikilometrinen, edelleen toiminnassa oleva Etna hallitsee maisemia itäisessä Sisiliassa, mm. alueen suurimmassa kaupungissa Cataniassa. Hämeenniemi antaa eloisan kuvan Ferrovia Circumetneasta, lähes koko tulivuoren kiertävästä junasta, joka paikoin kiipeää tulivuoren rinteellä melkein kilometrin korkeuteen. Matkalla nähdään useita viinitarhoja. Köysiradalla päästään nousemaan noin kahteen kilometriin. Jos haluaa nähdä oikein kuun maisemaa, voi lopun matkaa nousta eräänlaisilla maastoajoneuvoilla, loput jalan. Pikimusta maa on kuumaa, ilma on rikinkatkuista ja höyryä nousee kraaterista pieniä määriä sieltä täältä.
Pitkä vulkaaninen alue ulottuu aina Vesuviukseen saakka. Matkalla on ammoin sattuneiden purkausten jäljiltä saaria osana pitkää ketjua, suurin niistä on Lipari. Viimeksi on purkautunut Stromboli vuonna 2019 saman nimisellä saarella. Vesuvius ei ole aikoihin osoittanut elon merkkejä. Mutta jos näin tapahtuisi, olisi Napolin miljoonakaupunki vaarassa. Olemme vaimoni kanssa ajaneet useaan kertaan Circumvesuvianalla, väliin Napolista ja kerran Sorrentostakin käsin. Pysähdyimme aina Pompejin asemalla, kerran myös sillä asemalla, joka on lähellä Herculaneumia, niin ikään Pompejin kanssa samaan aikaan hautautuneen kaupungin kohdalla. Jollain turistimatkalla tuli käytyä myös Vesuviuksen huipulla sen kraateriin kurkistamassa. Jotain höyryjäkin sieltä alhaalta tuli. Hämeenniemi mainitsee myös Napolin pohjoispuolella Tyrrhenanmeren rannikoilla sijaitsevan Pozzuolin alueen, joka liikehtii olematta varsinainen tulivuori. Varotoimenpiteenä on tyhjennetty alueen reunassa oleva kaupunginosa. Se näytti aikanaan meidän kävijäin silmiimme aavemaiselta tyhjine ja varsin korkeine kerrostaloineen.
Aikakerroksia. Sukellus etelän historiaan säväyttää kirjassa. Ensimmäisenä on esittelyvuorossa Matera, kaupunki Basilicatan maakunnassa aivan siellä ”Italian saappaankoron” juuressa. Se on tullut tunnetuksi tuhansien vuosien aikana rakentuneesta luolakaupunginosastaan, jossa ihmiset ja eläimet elivät turvassa ulkopuolisilta. Hämeenniemi kuvaa tarkkaan luolaverkostoa ja myös sitä vesikourua, jota pitkin vesihuolto jostain vuorten uumenista kulki. Keskellä kaupunkia torin alla oli vesisäiliö, joka sekin oli kaivettu käsipelillä huokoiseen kiveen.
Tämän jälkeen hän siirtyi kreikkalaisaikaan, jolloin kreikkalaisia kaupunkivaltioita syntyi Sisiliaan ja myös aivan eteläisimpään Italiaan. Aikaisemmat asukkaat työnnettiin syrjään. Sisiliaan tunkeutui myös foinikialaislähtöisiä karthagolaisia, olihan nykyisessä Tunisiassa ennen sijainnut Karthago heidän perustamansa. Tiedän, että kolmannessa puunilaissodassa (149-146 eaa) roomalainen sotapäällikkö Scipio löi Karthagon. Hänen kypärästään lauletaan Italian kansallislaulussa Fratelli d`Italia, sen ensimmäisessä säkeistössä. Sitähän italialaiset jalkapalloilijat hoilasivat esimerkiksi kesällä aina EM-jalkapalloilun kisoissa ottelujensa alussa. Tämä siis näin esiteltävän kirjan ulkopuolelta.
Hämeenniemi esittelee myös Sisiliassa vaikuttaneita kreikkalaisia filosofeja, näitä olivat Agricentosta Empedocles ja Syrakusasta Arkhimedes sekä draamakirjailija Aiskhylos. Samalla tulevat esitellyiksi eräät museot ja muutamat teatterirakennukset, jotka ovat pääasiassa doorilaista tyyliä. Syrakusa oli jonkin aikaa mahtavin kreikkalainen kaupunkivaltio. Siellä vieraili aikanaan mm. filosofi Platon ja muitakin kreikkalaisen maailman filosofeja ja runoilijoita. Myös Napoli on rakennettu kreikkalaisen kaupungin Neapolisen raunioille. Siellä täällä asiantuntijat näkevät jälkiä asemakaavasta. Todisteita löytyy myös niistä tunneleista, jotka kulkevat kilometrikaupalla Napolin alla. Niitä alkoivat kaivaa jo kreikkalaiset, työtä jatkoivat sitten roomalaiset. Toisen maailmansodan aikana napolilaiset etsivät sieltä suojaa liittoutuneiden pommituksilta.
Tähän kulttuuriperintöön toivat oman lisänsä arabialaiset omalla valloituskaudellaan. Heistä kertovat monet moskeijat ja muut rakennukset, ja lisäksi heidän tuomansa hedelmäpuut. Sisiliassa alkoi normanniaika vuonna 1072, kun heidän laivastonsa onnistui purjehtimaan Palermon sataman sulkeneiden ketjujen läpi. Alkoi monikulttuurinen aika, jolloin omaksuttiin monia arabikulttuurin perinteitä, ja lisäksi arabialaisille tiedemiehille annettiin suurta arvoa. Normannit olivat nykyisen Ranskan alueelle sotaretkillään kulkeutuneita viikinkejä. He saivat Normandian alueen palkaksi siitä, että he puolustivat Ranskaa muita viikinkejä vastaan. Ennen pitkää he ottivat eteläisimmän Italian sitä ennen hallinneilta langobardeilta, ja valloittivat sieltä käsin myös Sisilian. Etelä-Italiassa on jäljellä myös heidän rakennustaiteensa muistomerkkejä, komeimpana ehkä Salernon tuomiokirkko. Sisiliassa on paljon heidän rakennuttamiaan puolustusmuureja ja torneja.
4. (62) Viro kipuilee presidentinvaalien kanssa
Viron uusi presidentti on tarkoitus valita nyt elokuussa, mutta mitään selviä merkkejä asian etenemisestä ei vielä ole. Vielä ei ole kovin varmoja ehdokkaita, ei juurikaan vaalityötä, ei edes mitään vilkkaita keskusteluja tiedotusvälineissä. Tähän on kaksi syytä, toisaalta ei ole näkyvissä ketään sellaista ylivertaista ehdokasta, jolla olisi jo valmiiksi mahdollisimman monen puolueen kannatus. Toisaalta vaalijärjestelmä on tehty niin mutkikkaaksi, että sen täytyy jo sellaisenaan tuottaa vaikeuksia. Taustalla vaikuttavat myös historialliset syyt. Viron ensimmäisellä itsenäisyyden kaudella ei presidenttiä ollut ollenkaan, ja pääministeri hoiti valtion päämiehen tehtävät aina vuoteen 1938 saakka., Tämän jälkeen pääministeri Konstantin Päts teki vallankaappauksen, jonka jälkeen hän hallitsi itsevaltaisena presidenttinä vuodet 1938-1940, eli aina venäläisten valloitukseen saakka.
Suomen tapaan järjestettävää kansanvaalia ei ole. Uudelleen itsenäistyneen Viron lainsäädäntöä suunniteltaessa katsottiin, että pahimmassa tapauksessa valituksi voisi tulla venäjänkielisen vähemmistön tai äärioikeiston ehdokas. Siksi järjestelmästä haluttiin tehdä jo valmiiksi mutkikas. Ensin yritetään äänestää riigikogussa. Siellä ehdokkaan tulisi saada kaksi kolmasosaa eli 68 ääntä. Sen jälkeen vaali voi siirtyä valitsijamiehille, jossa parlamentaarikoista on koko riigikogun jäsenistö, eli 101, loput 107 ovat kuntien ja kaupunkien valtuustojen jäseniä. Jos tämäkään kokous ei pääse ratkaisuun, siirtyy äänestäminen taas riigikogulle eli siis parlamentille.
Viron parlamentin suurimmat puolueet ovat Suomen kokoomukseen verrattavissa oleva reformipuolue ja toisaalta keskustapuolue, joka on Virossa tuntuvasti suomalaista nimikaimaansa enemmän vasemmalla. Näiden edustamat blokit ovat viime aikoina olleet vuorotellen hallituksen keskeisimpinä puolueina. Mutta ne ovat tavallaan verivihollisia, joten nytkin yritetään ehkä etsiä joku puoluepolitiikan ulkopuolella oleva, kuten nykyinen presidentti Kersti Kaljulaidkin oli. Viron presidentin tehtävät ovat varsin suppeat, mutta järjestelmä saattaa viedä siihen, että hän on entistäkin ohuemman toimenkuvan varassa. Samanlaisia vahvoja persoonia kuin Lennart Meri (1992-2001) tai Arnold Rüütel (2001-2006) tuskin löydetään. Toomas Hendrik Ilves ((2006-2016) oli amerikkalaisen kasvutaustansa takia myös alkuun vahva, mutta sitten yksityiselämän kiemurat vähensivät suosiota.
Lopputuloksena voi siis olla henkilö, joka edustaa edustavasti, mutta tuskin nousee ”kansakunnan kaapin päälle”. Näinhän on käynyt nykyiselle Kersti Kaljulaidille, joka kävi vuoden 2016 vaalien edellä tuon kuvatun mankelin läpi. Tietysti voi jatkokausi olla hänelle mahdollinen, mutta ei kovin todennäköinen. Hän oli kyllä ennen valintaansa varsin meritoitunut niin liike-elämässä kuin esimerkiksi Viron pääministerin taloudellisena neuvonantajana vuosituhannen vaihteessa, sekä pitkään Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsenenä. Viimeksi mainittu EU:n elin sijaitsee Luxemburgissa. Suomessa hänet on nähty mm. Finlandia-hiihdossa. Monenlaista muuta yhteydenpitoa on varmaan ollut, mutta se ei ole lehdistön kautta ulottunut ainakaan allekirjoittaneen tietoisuuteen. Tähän mennessä ilmoittautuneista kolmesta muusta ehdokkaasta ei ilmeisesti kenestäkään ole tulossa presidenttiä, mutta kuka näistä naapurimaan puolueiden kuvioista tietää. Yksi heistä on puolueiden ulkopuolelta tarjoutunut Viron Tiedeakatemian johtaja Tarmo Soomere, toinen äärikansallisen Ekre-puolueen yksi johtohahmoista Henn Põlluaas ja kolmas Kaimar Karu, entinen ulkomaankauppaministeri.
Kukaan todella vahva politiikassa aktiivinen henkilö ei siis vielä ole noussut kehään, ehkäpä siksi, ettei hänen valintaansa voitaisi ampua liian aikaisin alas. Kovaa poliittista vääntöä on tälläkin kerralla tulossa, parempi, että sille jää mahdollisimman vähän aikaa. Melkoista vääntöä oli viimeksikin, ennen kuin Kaljulaid lopulta koettiin sellaiseksi ehdokkaaksi, että hänen taakseen saatiin selvä enemmistö. Kun hänen kautensa on sujunut oikeastaan aika mallikkaasti, uskovat monet hänen kakkoskauteensa.
---------
Kirjoitin edellä olevat rivit melkein viikko sitten. Tänään keskiviikkona 12.8. tilanne ei ole paljon muuttunut, ellei oteta huomioon Tarmo Soomeren tilannetta. Alkuun vahvalta tuntunut ehdokas on kokenut vahvaa vastustusta useiden puolueiden taholta. Kaksi muuta ehdokasta eivät alkuunkaan vaikuttaneet vakuuttavilta. Eli ollaan viisi vuotta sitten tutussa tilanteessa, kaikki kortit ovat hajallaan. Kaljulaid hyväksyttiin silloin pitkin hampain, eikä hänen asemansa ole siitä paljon muuttunut. Esteeksi hänen uudelleen valinnalleen on ilmoitettu nyt se, että hän olisi liian hanakasti puuttunut myös sisäpoliittisiin kysymyksiin. Ratkaiseva riigikogun ensimmäinen kokous on jo 30.8. Siihen mennessä ehtii tietysti paljon muuttua, viime hetkellä saattaa sittenkin löytyä ehdokas jolla on läpi menon mahdollisuuksia.
Viron uusi presidentti on tarkoitus valita nyt elokuussa, mutta mitään selviä merkkejä asian etenemisestä ei vielä ole. Vielä ei ole kovin varmoja ehdokkaita, ei juurikaan vaalityötä, ei edes mitään vilkkaita keskusteluja tiedotusvälineissä. Tähän on kaksi syytä, toisaalta ei ole näkyvissä ketään sellaista ylivertaista ehdokasta, jolla olisi jo valmiiksi mahdollisimman monen puolueen kannatus. Toisaalta vaalijärjestelmä on tehty niin mutkikkaaksi, että sen täytyy jo sellaisenaan tuottaa vaikeuksia. Taustalla vaikuttavat myös historialliset syyt. Viron ensimmäisellä itsenäisyyden kaudella ei presidenttiä ollut ollenkaan, ja pääministeri hoiti valtion päämiehen tehtävät aina vuoteen 1938 saakka., Tämän jälkeen pääministeri Konstantin Päts teki vallankaappauksen, jonka jälkeen hän hallitsi itsevaltaisena presidenttinä vuodet 1938-1940, eli aina venäläisten valloitukseen saakka.
Suomen tapaan järjestettävää kansanvaalia ei ole. Uudelleen itsenäistyneen Viron lainsäädäntöä suunniteltaessa katsottiin, että pahimmassa tapauksessa valituksi voisi tulla venäjänkielisen vähemmistön tai äärioikeiston ehdokas. Siksi järjestelmästä haluttiin tehdä jo valmiiksi mutkikas. Ensin yritetään äänestää riigikogussa. Siellä ehdokkaan tulisi saada kaksi kolmasosaa eli 68 ääntä. Sen jälkeen vaali voi siirtyä valitsijamiehille, jossa parlamentaarikoista on koko riigikogun jäsenistö, eli 101, loput 107 ovat kuntien ja kaupunkien valtuustojen jäseniä. Jos tämäkään kokous ei pääse ratkaisuun, siirtyy äänestäminen taas riigikogulle eli siis parlamentille.
Viron parlamentin suurimmat puolueet ovat Suomen kokoomukseen verrattavissa oleva reformipuolue ja toisaalta keskustapuolue, joka on Virossa tuntuvasti suomalaista nimikaimaansa enemmän vasemmalla. Näiden edustamat blokit ovat viime aikoina olleet vuorotellen hallituksen keskeisimpinä puolueina. Mutta ne ovat tavallaan verivihollisia, joten nytkin yritetään ehkä etsiä joku puoluepolitiikan ulkopuolella oleva, kuten nykyinen presidentti Kersti Kaljulaidkin oli. Viron presidentin tehtävät ovat varsin suppeat, mutta järjestelmä saattaa viedä siihen, että hän on entistäkin ohuemman toimenkuvan varassa. Samanlaisia vahvoja persoonia kuin Lennart Meri (1992-2001) tai Arnold Rüütel (2001-2006) tuskin löydetään. Toomas Hendrik Ilves ((2006-2016) oli amerikkalaisen kasvutaustansa takia myös alkuun vahva, mutta sitten yksityiselämän kiemurat vähensivät suosiota.
Lopputuloksena voi siis olla henkilö, joka edustaa edustavasti, mutta tuskin nousee ”kansakunnan kaapin päälle”. Näinhän on käynyt nykyiselle Kersti Kaljulaidille, joka kävi vuoden 2016 vaalien edellä tuon kuvatun mankelin läpi. Tietysti voi jatkokausi olla hänelle mahdollinen, mutta ei kovin todennäköinen. Hän oli kyllä ennen valintaansa varsin meritoitunut niin liike-elämässä kuin esimerkiksi Viron pääministerin taloudellisena neuvonantajana vuosituhannen vaihteessa, sekä pitkään Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsenenä. Viimeksi mainittu EU:n elin sijaitsee Luxemburgissa. Suomessa hänet on nähty mm. Finlandia-hiihdossa. Monenlaista muuta yhteydenpitoa on varmaan ollut, mutta se ei ole lehdistön kautta ulottunut ainakaan allekirjoittaneen tietoisuuteen. Tähän mennessä ilmoittautuneista kolmesta muusta ehdokkaasta ei ilmeisesti kenestäkään ole tulossa presidenttiä, mutta kuka näistä naapurimaan puolueiden kuvioista tietää. Yksi heistä on puolueiden ulkopuolelta tarjoutunut Viron Tiedeakatemian johtaja Tarmo Soomere, toinen äärikansallisen Ekre-puolueen yksi johtohahmoista Henn Põlluaas ja kolmas Kaimar Karu, entinen ulkomaankauppaministeri.
Kukaan todella vahva politiikassa aktiivinen henkilö ei siis vielä ole noussut kehään, ehkäpä siksi, ettei hänen valintaansa voitaisi ampua liian aikaisin alas. Kovaa poliittista vääntöä on tälläkin kerralla tulossa, parempi, että sille jää mahdollisimman vähän aikaa. Melkoista vääntöä oli viimeksikin, ennen kuin Kaljulaid lopulta koettiin sellaiseksi ehdokkaaksi, että hänen taakseen saatiin selvä enemmistö. Kun hänen kautensa on sujunut oikeastaan aika mallikkaasti, uskovat monet hänen kakkoskauteensa.
---------
Kirjoitin edellä olevat rivit melkein viikko sitten. Tänään keskiviikkona 12.8. tilanne ei ole paljon muuttunut, ellei oteta huomioon Tarmo Soomeren tilannetta. Alkuun vahvalta tuntunut ehdokas on kokenut vahvaa vastustusta useiden puolueiden taholta. Kaksi muuta ehdokasta eivät alkuunkaan vaikuttaneet vakuuttavilta. Eli ollaan viisi vuotta sitten tutussa tilanteessa, kaikki kortit ovat hajallaan. Kaljulaid hyväksyttiin silloin pitkin hampain, eikä hänen asemansa ole siitä paljon muuttunut. Esteeksi hänen uudelleen valinnalleen on ilmoitettu nyt se, että hän olisi liian hanakasti puuttunut myös sisäpoliittisiin kysymyksiin. Ratkaiseva riigikogun ensimmäinen kokous on jo 30.8. Siihen mennessä ehtii tietysti paljon muuttua, viime hetkellä saattaa sittenkin löytyä ehdokas jolla on läpi menon mahdollisuuksia.
3. (61) Lahden Mailaveikot ja Heikki Laine
Lahden Mailaveikkojen varhaisin historia on komea. Professori Tahko Pihkala kehitti pesäpallon 1910-luvulla amerikkalaisesta baseballista ja 1900-luvun alussa Suomessa pelatusta kuningaspallosta. Pesäpallosta alettiin nopeasti puhua Suomen kansallispelinä, ja se levisi 1920–1930-luvuilla kouluissa ja suojeluskunnissa.
LMV perustettiin vuonna 1929 Lahden suojeluskunnan joukkueen pohjalta. Joukkue voitti Suomen mestaruuden ennen sotia kahdeksan kertaa. Sotien jälkeen sen menestys jatkui, ja niinpä se sai 1950-luvun alussa Suomen mestaruuden neljä kertaa. Mutta tämän jälkeen sen puhti loppui, ja seurasi putoaminen mestaruussarjasta vuonna 1956. Se palasi takaisin vielä vuonna 1958, mutta vuonna 1963 tuli noutaja lopullisesti. Tällä hetkellä paluu parhaalle tasolle, eli supersarjaan ei enää näytä mahdolliselta, mutta ykkösessä se saattaisi vielä joskus vakiinnuttaa asemansa. Tie on kyllä vielä kivinen. Vaikka se voittaisi nykyisen suomensarjan itälohkon selvästi, edessä olisivat vielä karsintaottelut muiden kolmen lohkon voittajien kanssa. Täytyy vielä muistaa, että Kouvolan Pallonlyöjillä alkavat kohta superpesiksen loppuottelut. LMV on sen eräänlainen farmiseura, joten Kouvola voi ottaa joitain omia miehiään pois sen vahvuudesta.
Tuo vuosi 1956 on minulla hyvin muistissa sen takia, että kotipaikkakuntani joukkue Nurmon Jymy voitti tuolloin pronssia toisena mestaruussarjavuotenaan. Tavallaan se pelaa edelleen supersarjassa, nyt nimellä Jymy-Jussit. Jymy ja jo alasarjoihin matkalla ollut Seinäjoen Maila-Jussit yhdistettiin, ja näin saatiin aikaan vahva pohjalaisjoukkue Vimpelin Vedon, Alajärven Ankkurien ja Koskenkorvan Urheilijain ohella.
Mutta pelaajathan ne joukkueen muodostavat. LMV:n sotien jälkeisistä pelaajista on maineikkain Heikki Laine, seitsemän Itä-Länsi -ottelun ja kymmenen Liitto-Lehdistö -ottelun mies. Hänet on syytä mainita myös siksi, että hän on vieläkin, nyt yli 80-vuotiaana varsin vetreässä kunnossa. Hän on harvinainen tapaus myös siksi, että useimpiin suurotteluihin hänet valittiin vielä toiselta sarjatasolta. Yleensä kaikki valitut ovat aina olleet mestaruussarjalaisia, nykyään supersarjan pelaajia. Hänen parasta aikaansa oli 1960-luku.
Laine oli jo fyysisesti sellainen poikkeusyksilö, joita tulee lähinnä lämpimistä maista. Hän oli nopea, notkea ja rento. Heittokäsikin oli erityisen hyvä, samoin pelinäkemys. Hänestä olisi voinut tulla vaikkapa huippuluokan lentopalloilija. Aikoinaan eri kouluilla järjestetyissä opettajien välisissä otteluissa hän jo ikämiehenä väläytteli sen enempää treenaamatta myös näitä ominaisuuksiaan. Mainittakoon siitä vetreydestä vielä se, että hän laati Etelä-Suomen Sanomiin hiljattain kattavan selostuksen LMV:n eri pelipaikkojen parhaista pelaajista. Lisäksi hän on profiloitunut entisten koulujensa Tiirismaan lukion ja Tiirismaan yläasteen hyvin kirjoittavana puolustajana nyt kun Lahden kouluoloja ollaan taas järjestelemässä.
Aika entinen ei palaa. Joskus viitisen vuotta sitten harmittelen, kun Kisapuistossa pidetyissä jalkapallo-otteluissa ei näkynyt enää yhtään tuttua, kun niitä oli aikaisemmin ollut joka kerta kymmenkunta sellaisia, joita oli voinut morjestaa, muutamien kanssa tuli sitten vaihdettua kuulumisia. Ulkonäöltä tuttuja oli sitten ainakin toinen mokoma. Nyt ei siis enää ainuttakaan. Siitäkin näkee oman vanhenemisensa, niin monet vanhat ystävät ja pelikaverit ovat jo muuttaneet rajan taa. Ehkä vieläkin elossa olevat ovat niin huonossa kunnossa, etteivät kykene enää tulemaan mukaan. Minulle tämä Kisapuistossa käynti on ollut näihin asti helppoa, sillä asumme Malskilla, eli siis aika lähellä.
LMV:n viime viikon pelissäkin oli kuitenkin yksi tuttu, edellä mainitsemani Heikki Laine, päänsä puolesta vielä hyvin terävä, mutta liikkeistä ja olemuksesta huomasi heti, etteivät vuodet ole hänenkään kohdallaan pelkästään armeliaasti menneet ohi. Kuvankin ajattelin ensin ottaa, mutta ymmärsin itsekin, ettei yli 80-vuotias mielellään nykyisellä naamallaan julkisuudessa esiinny.
Paljon ehdittiin jutella, vertailla vanhoja aikoja nykyisiin, joitakin entisajan pelimiehiäkin mainittiin. Erityisesti harmiteltiin sitä, että raha on tullut myös pesismaailmaan. Heikki kertoi, että joku huippusyöttäjä ehti jo nyt kesken kauden ilmoittaa, että ei hän enää ensi vuonna tämän vuoden joukkueessaan pelaa. Eli toisesta joukkueesta oli tullut parempi tarjous. Sain valistaa häntä eteläpohjalaisista kuvioista, esimerkiksi siitä, miten tunnettu liikemies kymmenkunta vuotta sitten osti tehtaansa myytyään Vimpelille tukun sen ajan loistavia pelaajia. Viime tiedot kertovat Heikin mukaan, että nyt noita samoja huippumiehiä on valumassa hiljalleen pois, lienevät liikemiehen sijoitukset jo ehtyneet. Todettiin, että nyt Manse Tampereelta ostelee vuorostaan pelaajia, kysymyksessä on iso kaupunki, joten onhan siellä liike-elämälläkin aivan toiset mittasuhteet kuin monilla pienillä paikkakunnilla. Esimerkiksi Lahdessa tilanne on jo pitkään ollut sellainen, että pesäpallolle ei enää ole pitkään aikaan liiennyt rahoitusta, ei liioin lentopallolle. Koripallo ja jalkapallo sekä jääkiekko ovat kahmineen tällaisesta keskisuuresta kaupungista leijonosan.
Lahden Mailaveikkojen varhaisin historia on komea. Professori Tahko Pihkala kehitti pesäpallon 1910-luvulla amerikkalaisesta baseballista ja 1900-luvun alussa Suomessa pelatusta kuningaspallosta. Pesäpallosta alettiin nopeasti puhua Suomen kansallispelinä, ja se levisi 1920–1930-luvuilla kouluissa ja suojeluskunnissa.
LMV perustettiin vuonna 1929 Lahden suojeluskunnan joukkueen pohjalta. Joukkue voitti Suomen mestaruuden ennen sotia kahdeksan kertaa. Sotien jälkeen sen menestys jatkui, ja niinpä se sai 1950-luvun alussa Suomen mestaruuden neljä kertaa. Mutta tämän jälkeen sen puhti loppui, ja seurasi putoaminen mestaruussarjasta vuonna 1956. Se palasi takaisin vielä vuonna 1958, mutta vuonna 1963 tuli noutaja lopullisesti. Tällä hetkellä paluu parhaalle tasolle, eli supersarjaan ei enää näytä mahdolliselta, mutta ykkösessä se saattaisi vielä joskus vakiinnuttaa asemansa. Tie on kyllä vielä kivinen. Vaikka se voittaisi nykyisen suomensarjan itälohkon selvästi, edessä olisivat vielä karsintaottelut muiden kolmen lohkon voittajien kanssa. Täytyy vielä muistaa, että Kouvolan Pallonlyöjillä alkavat kohta superpesiksen loppuottelut. LMV on sen eräänlainen farmiseura, joten Kouvola voi ottaa joitain omia miehiään pois sen vahvuudesta.
Tuo vuosi 1956 on minulla hyvin muistissa sen takia, että kotipaikkakuntani joukkue Nurmon Jymy voitti tuolloin pronssia toisena mestaruussarjavuotenaan. Tavallaan se pelaa edelleen supersarjassa, nyt nimellä Jymy-Jussit. Jymy ja jo alasarjoihin matkalla ollut Seinäjoen Maila-Jussit yhdistettiin, ja näin saatiin aikaan vahva pohjalaisjoukkue Vimpelin Vedon, Alajärven Ankkurien ja Koskenkorvan Urheilijain ohella.
Mutta pelaajathan ne joukkueen muodostavat. LMV:n sotien jälkeisistä pelaajista on maineikkain Heikki Laine, seitsemän Itä-Länsi -ottelun ja kymmenen Liitto-Lehdistö -ottelun mies. Hänet on syytä mainita myös siksi, että hän on vieläkin, nyt yli 80-vuotiaana varsin vetreässä kunnossa. Hän on harvinainen tapaus myös siksi, että useimpiin suurotteluihin hänet valittiin vielä toiselta sarjatasolta. Yleensä kaikki valitut ovat aina olleet mestaruussarjalaisia, nykyään supersarjan pelaajia. Hänen parasta aikaansa oli 1960-luku.
Laine oli jo fyysisesti sellainen poikkeusyksilö, joita tulee lähinnä lämpimistä maista. Hän oli nopea, notkea ja rento. Heittokäsikin oli erityisen hyvä, samoin pelinäkemys. Hänestä olisi voinut tulla vaikkapa huippuluokan lentopalloilija. Aikoinaan eri kouluilla järjestetyissä opettajien välisissä otteluissa hän jo ikämiehenä väläytteli sen enempää treenaamatta myös näitä ominaisuuksiaan. Mainittakoon siitä vetreydestä vielä se, että hän laati Etelä-Suomen Sanomiin hiljattain kattavan selostuksen LMV:n eri pelipaikkojen parhaista pelaajista. Lisäksi hän on profiloitunut entisten koulujensa Tiirismaan lukion ja Tiirismaan yläasteen hyvin kirjoittavana puolustajana nyt kun Lahden kouluoloja ollaan taas järjestelemässä.
Aika entinen ei palaa. Joskus viitisen vuotta sitten harmittelen, kun Kisapuistossa pidetyissä jalkapallo-otteluissa ei näkynyt enää yhtään tuttua, kun niitä oli aikaisemmin ollut joka kerta kymmenkunta sellaisia, joita oli voinut morjestaa, muutamien kanssa tuli sitten vaihdettua kuulumisia. Ulkonäöltä tuttuja oli sitten ainakin toinen mokoma. Nyt ei siis enää ainuttakaan. Siitäkin näkee oman vanhenemisensa, niin monet vanhat ystävät ja pelikaverit ovat jo muuttaneet rajan taa. Ehkä vieläkin elossa olevat ovat niin huonossa kunnossa, etteivät kykene enää tulemaan mukaan. Minulle tämä Kisapuistossa käynti on ollut näihin asti helppoa, sillä asumme Malskilla, eli siis aika lähellä.
LMV:n viime viikon pelissäkin oli kuitenkin yksi tuttu, edellä mainitsemani Heikki Laine, päänsä puolesta vielä hyvin terävä, mutta liikkeistä ja olemuksesta huomasi heti, etteivät vuodet ole hänenkään kohdallaan pelkästään armeliaasti menneet ohi. Kuvankin ajattelin ensin ottaa, mutta ymmärsin itsekin, ettei yli 80-vuotias mielellään nykyisellä naamallaan julkisuudessa esiinny.
Paljon ehdittiin jutella, vertailla vanhoja aikoja nykyisiin, joitakin entisajan pelimiehiäkin mainittiin. Erityisesti harmiteltiin sitä, että raha on tullut myös pesismaailmaan. Heikki kertoi, että joku huippusyöttäjä ehti jo nyt kesken kauden ilmoittaa, että ei hän enää ensi vuonna tämän vuoden joukkueessaan pelaa. Eli toisesta joukkueesta oli tullut parempi tarjous. Sain valistaa häntä eteläpohjalaisista kuvioista, esimerkiksi siitä, miten tunnettu liikemies kymmenkunta vuotta sitten osti tehtaansa myytyään Vimpelille tukun sen ajan loistavia pelaajia. Viime tiedot kertovat Heikin mukaan, että nyt noita samoja huippumiehiä on valumassa hiljalleen pois, lienevät liikemiehen sijoitukset jo ehtyneet. Todettiin, että nyt Manse Tampereelta ostelee vuorostaan pelaajia, kysymyksessä on iso kaupunki, joten onhan siellä liike-elämälläkin aivan toiset mittasuhteet kuin monilla pienillä paikkakunnilla. Esimerkiksi Lahdessa tilanne on jo pitkään ollut sellainen, että pesäpallolle ei enää ole pitkään aikaan liiennyt rahoitusta, ei liioin lentopallolle. Koripallo ja jalkapallo sekä jääkiekko ovat kahmineen tällaisesta keskisuuresta kaupungista leijonosan.
2. (60) Lahden Mailaveikot on hyvä kasvattajaseura
Kansallispelilläme pesäpallolla on pitkä perinteet, paljon ovat säännöt välillä muuttuneet, mutta itse pelin perusluonne on säilynyt. Sarjasysteemikin on nykyään aivan toista kuin vaikkapa vielä puolen vuosisataa sitten. Uusila systeemeillä on pyritty pelin vauhdittamiseen, ja näin siis yleisön kannalta viihdyttävämmäksi. Suurin muutos on entisaikaan verrattuna kai ollut siinä, että nykyään pelataan kaksi itsenäistä jaksoa. Jos ne menevät tasan, seuraa kotiuttamislyöntikilpailu. Alunperin pelit pelattiin yhtenä jaksona.
Miehillä ja naisilla on nykyään superpesis, ykköspesis, suomensarja, tytöillä ja pojilla superpesis, pojilla myös ykköspesis, C-nuorilla suomensarja. Miesten suomensarja on jaettu neljään lohkoon maantieteellisesti, LMV pelaa itälohkossa seitsemän muun joukkueen kanssa. Syksyllä lohkojen parhaat pelaavat noususta ykkössarjaan. Viime vuonna LMV:lta odotettiin nousua. mutta nyt on jo tullut sen verran tappioita, että toivoa ei ilmeisesti enää ole. Mutta LMV on silti erittäin hyvä kasvattajaseura.
Kansallispelilläme pesäpallolla on pitkä perinteet, paljon ovat säännöt välillä muuttuneet, mutta itse pelin perusluonne on säilynyt. Sarjasysteemikin on nykyään aivan toista kuin vaikkapa vielä puolen vuosisataa sitten. Uusila systeemeillä on pyritty pelin vauhdittamiseen, ja näin siis yleisön kannalta viihdyttävämmäksi. Suurin muutos on entisaikaan verrattuna kai ollut siinä, että nykyään pelataan kaksi itsenäistä jaksoa. Jos ne menevät tasan, seuraa kotiuttamislyöntikilpailu. Alunperin pelit pelattiin yhtenä jaksona.
Miehillä ja naisilla on nykyään superpesis, ykköspesis, suomensarja, tytöillä ja pojilla superpesis, pojilla myös ykköspesis, C-nuorilla suomensarja. Miesten suomensarja on jaettu neljään lohkoon maantieteellisesti, LMV pelaa itälohkossa seitsemän muun joukkueen kanssa. Syksyllä lohkojen parhaat pelaavat noususta ykkössarjaan. Viime vuonna LMV:lta odotettiin nousua. mutta nyt on jo tullut sen verran tappioita, että toivoa ei ilmeisesti enää ole. Mutta LMV on silti erittäin hyvä kasvattajaseura.
Ylinnä LMV:n miehet ovat lyöntivuorossa, lyöjä on äärimmäisenä toisena oikealla. Hän lyö tavallisuudesta poiketen vasemmalta puolelta. Alakuvassa ovat osat vaihtuneet, pallo on vielä LMV:n syöttäjän kädessä, mutta pian se nousee, ellei nyt ihan tolpaksi saakka niin vaadittavalle korkeudelle kuitenkin. Kuvaajan ja kuvattavien välissä on suojaverkko kotipesän takana. Ruutupaitaiset miehet ovat jokereita, ainakin alemmassa kuvassa on vartalotyypistä päätellen ns. lyöjäjokeri. Ottelun tuomari näyttää molemmissa tapauksissa seuraavan tarkasti lyöjän ja syöttäjän työskentelyä.
LMV voitti kuvatussa ottelussa Imatran Pallo-Veikot 25.7.2021 jaksoin 1-0, juoksut olivat 5-3, ja 4-4. Joukkue oli uudistunut, mutta uudetkin pelaajat onnistuivat pelaamaan tiukkaa ulkopeliä. Molemmilla oli sarjatasoon (Suomensarja) varsin kovat lyönnit, parhaiten onnistui vanha konkari lahtelaistenTeppo Kallio, jolta onnistui avausjaksolla myös kunnari. Hän ei ole kuulunut jatkuvasti kokoonpanoon, mutta tuli nyt pelaajapulaa kärsivän nuoren joukkueen avuksi.
Nytkin jokerien osuus nousi näkyviin, niin kuin muissakin sarjoissa tapahtuu. Vahvojen miesten lyönnit lähtevät niin kiukkuisesti, että ulkopelaajilla on vaikeuksia. Mutta lyöntien voima ei ole pelkästään ratkaiseva, sillä ammattimiehet osaavat puhkoa kenttää hyvin suunnatuilla lyönneillään. Syöttäjät ja jokerilyöjät ovat pesiskenttien parhaiten ansaitsevia pelaajia, joskus kyllä myös yleispelaajat. Jo kymmenkunta vuotta sitten kuulin varmalta pohjalaiselta taholta, että hyviä jokerilyöjiä ”ostettiin” suoperpesiksessä 50.000 euron vuosipalkalla. Se on tietysti vähän jalkapalloilijoihin ja erityisesti jääkiekkoilijoihin nähden. Kun kaikkien joukkueiden pelaajat olivat ennen oman pitäjän poikia, ovat joukkueet eräänlaisia ”kotimaisia” sekoituksia. Ei pesäpallokentillä kuitenkaan vielä kirmaa tummia etelän poikia kuten jalkapallossa.
1. (59) Kihlajaisista 60 vuotta
Kihlat vaihdettiin 1.8.1961 morsiamen 24-vuotispäivänä. Amatöörikuvaajalla oli kädessään vanhanmallinen laatikkokamera, eikä käsi ollut tärkeällä hetkellä liioin kovin vakaa. Hetken tunnelmat siitä kuitenkin välittyvät. Näin ne vuodet kuluvat....
Kihlat vaihdettiin 1.8.1961 morsiamen 24-vuotispäivänä. Amatöörikuvaajalla oli kädessään vanhanmallinen laatikkokamera, eikä käsi ollut tärkeällä hetkellä liioin kovin vakaa. Hetken tunnelmat siitä kuitenkin välittyvät. Näin ne vuodet kuluvat....
Heinäkuu
8. (58) Fellmanin ajot on yksi kesän kohokohdista
Pyöräilyn ystäville Fellmanin kortteliajot ovat jo 1930-luvulta saakka olleet kesän tärkeä tapahtuma. Tänä vuonna ne järjestettiin sunnuntaina 25.7. 2021. Kilpailut järjestettiin nyt kotimaisin voimin, sillä ulkomaisia joukkueita ei koronan vuoksi tullut mukaan.
Tapahtumapaikkana oli jälleen Fellmanin puisto ja sen ympärillä oleva 1,3 kilometrin pituinen katurata. Voittajan ratkaisi entiseen tapaan maaliintulojärjestys kun yksi tunti ja sen päälle viisi kierrosta oli ajettu. Kierroksella ylösajetut suljettiin vuoron perään ulos kilpailusta. Matkalla oli useita välikirejä, joiden voittajat myös palkittiin. Lähtö ja maali sijaitsivat Kyösti Kallion kadulla siinä uusien Saga-palveluasuntojen kohdalla. Talon parvekkeilla olikin runsaasti talon asukkaita kilpailuja seuraamassa. Reitti kulki pitkin Paasikivenkatua ja Ståhlberginkatua, josta oli lyhyt poikkeama ylös Svinhufvudinkadulle. Sieltä päästiin sitten loppusuoralle kohti maaliviivaa.
Pyöräilyn ystäville Fellmanin kortteliajot ovat jo 1930-luvulta saakka olleet kesän tärkeä tapahtuma. Tänä vuonna ne järjestettiin sunnuntaina 25.7. 2021. Kilpailut järjestettiin nyt kotimaisin voimin, sillä ulkomaisia joukkueita ei koronan vuoksi tullut mukaan.
Tapahtumapaikkana oli jälleen Fellmanin puisto ja sen ympärillä oleva 1,3 kilometrin pituinen katurata. Voittajan ratkaisi entiseen tapaan maaliintulojärjestys kun yksi tunti ja sen päälle viisi kierrosta oli ajettu. Kierroksella ylösajetut suljettiin vuoron perään ulos kilpailusta. Matkalla oli useita välikirejä, joiden voittajat myös palkittiin. Lähtö ja maali sijaitsivat Kyösti Kallion kadulla siinä uusien Saga-palveluasuntojen kohdalla. Talon parvekkeilla olikin runsaasti talon asukkaita kilpailuja seuraamassa. Reitti kulki pitkin Paasikivenkatua ja Ståhlberginkatua, josta oli lyhyt poikkeama ylös Svinhufvudinkadulle. Sieltä päästiin sitten loppusuoralle kohti maaliviivaa.
Järjestävän seuran TWD Länkenin kotipaikka on nimestään huolimatta jo pitkään ollut Lahti. Se syntyi vuonna 2001, kun 1955 perustettu CC Tailwind ja Kristiinankaupungin alueelle jo 1945 perustetun IF Länkenin osaseura Länken Cykel yhdistyivät. Aikanaan Länkenin huippuajajia olivat Kjell Carlstöm ja Jussi Veikkanen. Viimeksi mainittu ehti ajaa vielä myös TWD Länkenin riveissä. Seura pyrkii erityisesti tukemaan nuorten kehittymistä niin, että he voisivat menestyä Euroopan amatööri- ja ammattilaistalleissa. Näistä onkin vuosien mittaan tullut useita esimerkkejä.
Tämä pyöräilyseuran luonne tuli taas näkyviin Fellmanin ajoissa sunnuntaina 25.7.2021, sillä voittajaksi tuli hieman yllättäen seuran 17-vuotias Axel Källberg, joka puristi voittoon parin viimeisen kierroksen irtioton jälkeen. Nuori mies opiskelee Ruotsissa Falunin pyöräilylukiossa, joten harjoitusta kyllä tulee vuoden mittaan. Lähes saman ikäisiä ajajia löi itseään muutenkin läpi, sillä toiseksi sijoittunut Riku Övermark on vielä nuori mies hänkin, eikä kolmas eli Jaakko Sillankorva ole hänkään iällä pilattu, hän on 20-vuotias, muuten viime vuoden voittaja. Hän tähtää syksyllä ikäluokkansa EM-kilpailuihin.
Tämä pyöräilyseuran luonne tuli taas näkyviin Fellmanin ajoissa sunnuntaina 25.7.2021, sillä voittajaksi tuli hieman yllättäen seuran 17-vuotias Axel Källberg, joka puristi voittoon parin viimeisen kierroksen irtioton jälkeen. Nuori mies opiskelee Ruotsissa Falunin pyöräilylukiossa, joten harjoitusta kyllä tulee vuoden mittaan. Lähes saman ikäisiä ajajia löi itseään muutenkin läpi, sillä toiseksi sijoittunut Riku Övermark on vielä nuori mies hänkin, eikä kolmas eli Jaakko Sillankorva ole hänkään iällä pilattu, hän on 20-vuotias, muuten viime vuoden voittaja. Hän tähtää syksyllä ikäluokkansa EM-kilpailuihin.
7. (57) Suomenlahden turvallisuutilanne
Kaksi kokenutta ulkomaantoimittajaa ja kirjeenvaihtajaa, Kaja Kunnas ja Marjo Näkki ovat julkaisseet mielenkiintoisen Suomenlahden ja pohjoisen Itämeren turvallisuuskysymyksiä käsittävän teoksen nimeltä Suomenlahden suhdekirja. Alaotsikko Uudet vaaran vuodet antaa ymmärtää, että ulkoisista rauhoittavista merkeistä huolimatta jotain voi silti tapahtua. Ei välttämättä samaa kuin Krimillä tai Itä-Ukrainassa, mutta jotain muuta, mihin olisi syytä varautua.
Kaksi kokenutta ulkomaantoimittajaa ja kirjeenvaihtajaa, Kaja Kunnas ja Marjo Näkki ovat julkaisseet mielenkiintoisen Suomenlahden ja pohjoisen Itämeren turvallisuuskysymyksiä käsittävän teoksen nimeltä Suomenlahden suhdekirja. Alaotsikko Uudet vaaran vuodet antaa ymmärtää, että ulkoisista rauhoittavista merkeistä huolimatta jotain voi silti tapahtua. Ei välttämättä samaa kuin Krimillä tai Itä-Ukrainassa, mutta jotain muuta, mihin olisi syytä varautua.

Kirja alkaakin pohdinnalla siitä, voisiko Narva olla uusi Krim? Pian Krimin valtauksen jälkeen Narvaan saapuikin monia läntisiä lehtimiehiä katsomaan, olisiko täälläkin jo näkynyt niitä ns, ”vihreitä miehiä”. Narva on vajaan 60.000 asukkaan kaupunki, jossa suurin osa asukkaista ei puhu viroa, eikä lähes puolella asukkaista edes ole Viron kansalaisuutta. Monet suku- ja kulttuurisiteet jatkuvat Venäjän suuntaan. Paikallinen ortodoksinen seurakunta ja sen Herran ylösnousemuksen pääkirkkokin kuuluvat Moskovan patriarkaattiin.
Virossa on noin 300.000 venäjänkielistä, joista suurin osa asuu Koillis-Virossa tai Tallinnassa. Heistä noin 80.000:lla ei ole minkään valtion kansalaisuutta, noin 90.000:lla on Venäjän ja lopuilla Viron kansalaisuus.
Virossa on noin 300.000 venäjänkielistä, joista suurin osa asuu Koillis-Virossa tai Tallinnassa. Heistä noin 80.000:lla ei ole minkään valtion kansalaisuutta, noin 90.000:lla on Venäjän ja lopuilla Viron kansalaisuus.

Narva on rajakaupunki. Oheinen kuva on otettu Narvan Aleksanterin luterilaisen seurakunnan kirkon tapulin tornista, vasemmalla puolella on Narvan Hermannin linnoitus, Venäjän puolella Ivangorodin linnoitus.
Kuvassa olevaa siltaa pitkin tulee Venäjän puolelta aamuisin työväkeä suurin joukoin, iltasella he sitten palaavat takaisin. Narvan venäläiset eivät yleensä ole kovin innostuneita liittymään Venäjään, elintasoero on selvä, sitä todistavat esimerkiksi nuo siltaa pitkin kulkevat työläiset. Virolaiseen yhteiskuntaan sopeutumista on myös auttanut, että Edgar Savisaaren luoma keskustapuolue on ollut heidän äänenkannattajanaan. Narvassa ja sen ympäristössä oli kyllä Neuvostoliiton hajotessa tekeillä hankkeita autonomisen aseman hankkimiseksi, mutta Viron johdon viisaalla politiikalla tämä saatiin estettyä. Mutta varmaan on riittävästi niitä, jotka saattaisivat toivottaa Putinin tervetulleeksi. Eikä siihen tarvita kovin välttämättä suurtakaan joukkoa.
Kuvassa olevaa siltaa pitkin tulee Venäjän puolelta aamuisin työväkeä suurin joukoin, iltasella he sitten palaavat takaisin. Narvan venäläiset eivät yleensä ole kovin innostuneita liittymään Venäjään, elintasoero on selvä, sitä todistavat esimerkiksi nuo siltaa pitkin kulkevat työläiset. Virolaiseen yhteiskuntaan sopeutumista on myös auttanut, että Edgar Savisaaren luoma keskustapuolue on ollut heidän äänenkannattajanaan. Narvassa ja sen ympäristössä oli kyllä Neuvostoliiton hajotessa tekeillä hankkeita autonomisen aseman hankkimiseksi, mutta Viron johdon viisaalla politiikalla tämä saatiin estettyä. Mutta varmaan on riittävästi niitä, jotka saattaisivat toivottaa Putinin tervetulleeksi. Eikä siihen tarvita kovin välttämättä suurtakaan joukkoa.
Toisessa pääluvussa käsitellään Venäjän mahtavinta asetta, maakaasua ja sen johtamista Eurooppaan. Venäjälle oli ilman muuta suuri voitto saada johdettua Nord Stream I:n kulku Itämeren alta Viipurin seuduilta Pohjois-Saksaan. Tätä oli edistämässä myös ”Putki-Paavo”, entinen syrjään joutunut pääministeri Paavo Lipponen, joka hankkiutui sen eräänlaiseksi konsultiksi. Nykyään sen toinen rinnakkaisputki on myös valmistumassa. Näin Venäjän ei tarvitse johtaa kaasua Eurooppaan pelkästään Ukrainan kautta, joten välitysmaksut jäävät vähemmiksi. Tarvittaessa on myös mahdollisuus painostaa liikekumppaneita hankalan tilanteen tullen.
Vastapainoksi suunniteltiin ns. LNG- terminaalin rakentamista Suomeen. LNG kaasu on ”pakastettua”, eli nesteytettyä 162 asteiseksi. Nesteytys pienentää maakaasun tilavuutta 600 kertaisesti, jolloin sen kuljetus esimerkiksi erityisillä säiliölaivoilla, junanvaunuilla ja autoilla käy mahdolliseksi. Alkuun suunniteltiin myös kaasuputken rakentamista Suomenlahden ali Viroon. Kumpikaan tavoite ei ole toteutunut.
Erikoinen episodi oli vuonna 2014 tapahtunut Viron salaisen poliisin työntekijän Eston Kohverin sieppaus Viron puolelta Venäjälle maiden välisellä kaakkoisrajalla. Nato oli muodostanut Baltian maihin tukikohtia, mm. Tapan pikkukaupunkiin Keski-Virossa pian sen jälkeen kun Venäjä oli kaapannut Krimin. Samana vuonna presidentti Barack Obama vieraili Tallinnassa, jossa hän vakuutti Yhdysvaltojen takaavan turvallisuuden alueella. Kohverin kaappaus syyskuussa 2014 tapahtui pari päivää sen jälkeen. Hänet vapautettiin kuitenkin taas noin vuoden kuluttua pari päivää ennen kuin Putin tapasi Obaman ohimennen YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa. Hänet vaihdettiin erääseen Virossa vangittuun Venäjän hyväksi vakoilleeseen mieheen.
Luvussa Yhdysvallat ilmaantuu Suomenlahdelle, Kaja Kunnas kertoo myös ilmavalvontatukikohdan ja lentotukikohdan muodostamisesta Ämariin noin 50 kilometrin päähän Tallinnasta länteen. Kun omalle maaperälle tuli vielä amerikkalaisia maavoimien joukkoja harjoittelemaan, tuntui turvallisuus paranevan. Suhteet Yhdysvaltoihin muodostuivat entistä luontevammiksi, kun Viron presidentiksi (2006- 2016) nousi Toomas Hendrik Ilves. joka oli kasvanut pakolaisperheessä Yhdysvalloissa. Ilveksestä tulikin eräänlainen koillisten Nato-maiden äänitorvi amerikkalaisessa lehdistössä. Ihan toivomaansa kunnioitusta hän ei kuitenkaan Virossa saanut, osasyynä olivat hänen yksityiselämänsä kiemurat.
Seuraavassa pääluvussa Marjo Näkki tarkastelee parlamenttivaalien kulkua Suomessa ja Virossa keväällä 2015. Virossa ne ratkaisi hänen mielestään Krim, Suomessa talous. Kirjoittaja selvittää hyvin seikkaperäisesti niin puolueiden ohjelmia kuin niiden välisiä kiistoja.
Mutta jo alussa mainittua Edgar Savissaarta ei voi tässäkään ohittaa. Keskusta oli Tallinnan ylivoimaisesti vahvin puolue ja se teki Tallinnasta eräänlaisen valtion valtiossa. Värikkäästä taustastaan ja toimistaan tunnettu Savisaar on aina ollut Virossa kiistelty hahmo, toisille sankari, toisille roisto. Toisaalta hän oli uudelleen itsenäistyneen Viron suuria sankareita, kansanrintaman ja laulavan vallankumouksen sankarihahmo, joka johti maata venäläisiä uhmaten maan ensimmäisenä pääministerinä. Viron venäläiset ovat aina nähneet hänet kansakuntaa yhdistävänä voimana. Tällä vuosituhannella häntä on muissa puolueissa syytetty venäläisten kanssa veljeilijänä, kylmänä ja laskelmoivana autoritäärisenä johtajana. Savisaarta koskevat sivut ovat kirjan ehkä mielenkiintoisinta luettavaa. Näkki antaa perusteelliset selvitykset hänen urastaan ja seilaamisesta skandaaleista toiseen. Päälle päätteeksi hän ei toiveitten mukaan tuominnut Krimin valtausta. Lopulta hänen poliittisen uransa loppui sairastumiseen, keuhkokuume ja lihansyöjäbakteeri veivät hänet sairaalassa koomaan. Lopulta häneltä amputoitiin jalka ja hän joutui pyörätuoliin.
Viimeiselle kappaleelle on Kaja Kunnas antanut nimeksi Sotimattoman sodan jäljet. Siinä pohditaan veljesmaiden suhteita ja toisen maailmansodan kaikuja. Kirjoittaja kuvaa sitä, miten osa virolaisista kantaa vieläkin syyllisyyttä siitä, että Viro ei asettunut taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Hänen mielestään suomalaiset taas ajattelevat, että jos he liittyisivät Natoon, he joutuisivat taistelemaan Viron puolesta. ”Toisen maailmansodan erilaiset valinnat pulpahtavat pintaan yllättävillä tavoilla edelleen suomalaisten ja virolaisten kohdatessa”, näin hän kirjoittaa. Ehkä Kunnas on päässyt syvemmälle kuvaamiensa veljeskansojen sielunmaisemaan, tai sitten hän on innostunut kirjan lopuksi vetämään hieman mutkia suoraksi. Tavallinen kansa ei näitä enää pohdi, ne on jätetty historioitsijain mahdollisten keskustelujen aiheiksi.
Vastapainoksi suunniteltiin ns. LNG- terminaalin rakentamista Suomeen. LNG kaasu on ”pakastettua”, eli nesteytettyä 162 asteiseksi. Nesteytys pienentää maakaasun tilavuutta 600 kertaisesti, jolloin sen kuljetus esimerkiksi erityisillä säiliölaivoilla, junanvaunuilla ja autoilla käy mahdolliseksi. Alkuun suunniteltiin myös kaasuputken rakentamista Suomenlahden ali Viroon. Kumpikaan tavoite ei ole toteutunut.
Erikoinen episodi oli vuonna 2014 tapahtunut Viron salaisen poliisin työntekijän Eston Kohverin sieppaus Viron puolelta Venäjälle maiden välisellä kaakkoisrajalla. Nato oli muodostanut Baltian maihin tukikohtia, mm. Tapan pikkukaupunkiin Keski-Virossa pian sen jälkeen kun Venäjä oli kaapannut Krimin. Samana vuonna presidentti Barack Obama vieraili Tallinnassa, jossa hän vakuutti Yhdysvaltojen takaavan turvallisuuden alueella. Kohverin kaappaus syyskuussa 2014 tapahtui pari päivää sen jälkeen. Hänet vapautettiin kuitenkin taas noin vuoden kuluttua pari päivää ennen kuin Putin tapasi Obaman ohimennen YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa. Hänet vaihdettiin erääseen Virossa vangittuun Venäjän hyväksi vakoilleeseen mieheen.
Luvussa Yhdysvallat ilmaantuu Suomenlahdelle, Kaja Kunnas kertoo myös ilmavalvontatukikohdan ja lentotukikohdan muodostamisesta Ämariin noin 50 kilometrin päähän Tallinnasta länteen. Kun omalle maaperälle tuli vielä amerikkalaisia maavoimien joukkoja harjoittelemaan, tuntui turvallisuus paranevan. Suhteet Yhdysvaltoihin muodostuivat entistä luontevammiksi, kun Viron presidentiksi (2006- 2016) nousi Toomas Hendrik Ilves. joka oli kasvanut pakolaisperheessä Yhdysvalloissa. Ilveksestä tulikin eräänlainen koillisten Nato-maiden äänitorvi amerikkalaisessa lehdistössä. Ihan toivomaansa kunnioitusta hän ei kuitenkaan Virossa saanut, osasyynä olivat hänen yksityiselämänsä kiemurat.
Seuraavassa pääluvussa Marjo Näkki tarkastelee parlamenttivaalien kulkua Suomessa ja Virossa keväällä 2015. Virossa ne ratkaisi hänen mielestään Krim, Suomessa talous. Kirjoittaja selvittää hyvin seikkaperäisesti niin puolueiden ohjelmia kuin niiden välisiä kiistoja.
Mutta jo alussa mainittua Edgar Savissaarta ei voi tässäkään ohittaa. Keskusta oli Tallinnan ylivoimaisesti vahvin puolue ja se teki Tallinnasta eräänlaisen valtion valtiossa. Värikkäästä taustastaan ja toimistaan tunnettu Savisaar on aina ollut Virossa kiistelty hahmo, toisille sankari, toisille roisto. Toisaalta hän oli uudelleen itsenäistyneen Viron suuria sankareita, kansanrintaman ja laulavan vallankumouksen sankarihahmo, joka johti maata venäläisiä uhmaten maan ensimmäisenä pääministerinä. Viron venäläiset ovat aina nähneet hänet kansakuntaa yhdistävänä voimana. Tällä vuosituhannella häntä on muissa puolueissa syytetty venäläisten kanssa veljeilijänä, kylmänä ja laskelmoivana autoritäärisenä johtajana. Savisaarta koskevat sivut ovat kirjan ehkä mielenkiintoisinta luettavaa. Näkki antaa perusteelliset selvitykset hänen urastaan ja seilaamisesta skandaaleista toiseen. Päälle päätteeksi hän ei toiveitten mukaan tuominnut Krimin valtausta. Lopulta hänen poliittisen uransa loppui sairastumiseen, keuhkokuume ja lihansyöjäbakteeri veivät hänet sairaalassa koomaan. Lopulta häneltä amputoitiin jalka ja hän joutui pyörätuoliin.
Viimeiselle kappaleelle on Kaja Kunnas antanut nimeksi Sotimattoman sodan jäljet. Siinä pohditaan veljesmaiden suhteita ja toisen maailmansodan kaikuja. Kirjoittaja kuvaa sitä, miten osa virolaisista kantaa vieläkin syyllisyyttä siitä, että Viro ei asettunut taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Hänen mielestään suomalaiset taas ajattelevat, että jos he liittyisivät Natoon, he joutuisivat taistelemaan Viron puolesta. ”Toisen maailmansodan erilaiset valinnat pulpahtavat pintaan yllättävillä tavoilla edelleen suomalaisten ja virolaisten kohdatessa”, näin hän kirjoittaa. Ehkä Kunnas on päässyt syvemmälle kuvaamiensa veljeskansojen sielunmaisemaan, tai sitten hän on innostunut kirjan lopuksi vetämään hieman mutkia suoraksi. Tavallinen kansa ei näitä enää pohdi, ne on jätetty historioitsijain mahdollisten keskustelujen aiheiksi.
6. (56) Mitä mieltä pitäisi olla olympiakisoista ?
Aikoinaan paljon esillä ollut ja eräissä tilanteissa kärventynyt, entinen (ehkä jollain tasolla nykyinenkin) valmentaja Kari-Pekka Kyrö julisti jossain iltapäivälehden artikkelissa, että kolmasosa Suomen Tokion-edustajista on vailla minkäänlaisia sijoittumismahdollisuuksia. Tästä syystä heitä ei olisi pitänyt lainkaan lähettää matkaan. Olen tästä kyllä eri mieltä. Aina on olemassa yllätysmahdollisuuksia. Ja vaikka ei olisikaan, kisat ovat jo sellaisenaan sopiva unelmien kohde, että sen varassa nämä nykyiset, ja mikä tärkeintä, nuoret ja lapset saadaan innostumaan liikunnan pariin. Kyllä ne rahat vielä jollain tavalla satavat liikunnan ja kansanterveyden laariin.
Tänään perjantaina 23.7. 2021 pidetään Tokion olympialaisten avajaiset kieltämättä aika oudonlaisissa tunnelmissa. Sinänsä olympiakisat ovat todella kaukana entisaikojen ihanteista. Nykyään niiden järjestäminen on kovin kallista tavallisille demokraattisesti hallituille kansakunnille. Tämä koskee myös muita lajeja, esimerkiksi jalkapalloa, jonka seuraavat maailmanmestaruuskisat järjestetään ensi vuonna Qatarissa. Pitkään lajin korkeimmilla luottamusmiestasoilla on esiintynyt epäselvyyksiä, pitkäaikaisia edustajia epäillään myös lahjuksien ottamisesta. Lisäksi Qatarin stadionien rakennustöissä väitetään saaneen surmansa ehkä tuhat vierastyöläistä köyhistä Aasian maista. Eikä sillä Qatarilla edes ole vakavasti otettavaa omaa joukkuetta. Öljyrahat siis ratkaisevat, eivät urheilulliset tai eettiset periaatteet.
Myös varsinaisten olympiakisojen kustannukset ovat kasvaneet mielettömiksi. Koko ajan on rakennettu hienoja suorituspaikkoja, jotka sitten ovat jääneet vain vähälle käytölle, jos edes sitäkään. Monet kentät nurmettuvat ja stadionit rappeutuvat, näin myös talviurheilujen puolella. Japani on vauras valtakunta, joten se uskoo tänä vuonna selviävänsä, varsinkin kun se voi hyödyntää jo olemassa olevia urheilupaikkoja. Mutta tappiota tulee varmasti, sillä kisat joudutaan pitämään ilman yleisöä koronaepidemian takia.
Eräänä vaihtoehtona on esitetty kisojen jakamista. Eräänlainen esinäytös tähän suuntaan nähtiin tänä kesänä, kun jalkapallon EM-kisat oli hajautettu ympäri Eurooppaa, loppukilpailut pidettiin Lontoon Wembleyllä. Mutta kyllä tälläkin on varjopuolensa, jatkuvaa lentoliikennettä paikasta toiseen, kasvihuonepäästöistä viis. Koronaluvut hyppäsivät samalla korkeuksiin, kun pitkään rajoitusten alla olleet nuoret ihmiset päästettiin katsomoihin irti.
Antiikin ihanteita pitäisi tietysti pitää kunniassa. Näin tehtiin olympiakisoissa vuodesta 1896 lähtien. Vuodesta 1924 lähtien on pidetty erikseen kesä- ja talvikisoja. Mainittuna vuonna tulivat mukaan vielä taidekilpailutkin, jotka tosin päättyivät vuonna 1948. Nykyiset mammuttikisat ovat kaukana viime vuosisadan alkupuolen ihanteista. Paroni de Coubertinin ajoista on siis tultu kauaksi, vaikka enemmistö nykyihmisistäkin pitää edelleen tärkeänä tervettä sielua terveessä ruumiissa. Kunhan vain eivät valtapyrkimykset ja kansakunnan merkitys sumentaisi maailman mahtajien silmiä. Tämän aloitti Hitler vuoden 1936 Berliinin olympialaisilla, ja sitä näköjään jatkavat niin Venäjä, Kiina, osin Yhdysvallatkin, ja nykyään nimenomaan Persianlahden öljyvaltiot.
Mitä sitten pitäisi tehdä, tähän ei minulla kuin ei ehkä kellään muuallakaan ole ratkaisua. Taitaa tällainen olojen kommentointi jäädäkin vain eräänlaiseksi puskista huuteluksi. Olisiko lajien mukainen pilkkominen jollain tavalla avuksi? Tavallaan tätä on maailman sivu tehtykin, kun eri lajeilla on omat MM- kisat! Olemmeko vähitellen tulossa koko olympia-aatteen haaksirikkoon? Onko niistä kohta enää jäljellä muisto vain?
Epäilen ja uskonkin, että Tokiossa pidetään viimeiset nykymuotoiset olympiakisat. Tosin kisat myönnetään aina niin monta vuotta aikaisemmin, että nopeasti ei oikein pystytä tekemään mitään. Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) on tähän asti pystynyt pistämään niin urheilijat kuin järjestävien maiden kansalaisetkin polvilleen. Esimerkiksi Tokiossa eräiden mittausten mukaan jopa 80 prosenttia kansalaisista peruuttaisi kisat kokonaan. He ajattelevat ensisijaisesti kustannuksia ja mahdollista pandemian hallitsematonta leviämistä. Mutta kyllä KOK:n niskaan on jo pitkään sälytetty myös yhteiskunnallisia ja ihmisoikeudellisia syntejä, ympäristökysymyksiä, ja erityisesti korruptiota, johon on tähän asti ollut vaikea päästä käsiksi. Kaiken takana on myös televisiomaailma, televisioyhtiöt maksavat miljardeja ja vaativat palveluksia.
Mutta jossain vaiheessa tämän kuplan täytyy puhjeta. Eturivissä tätä edistämässä ovat tavalliset ihmiset ja kansakunnat. Eivät kai nuo diktatuurimaisesti hallitut suuret maatkaan iän kaiken pysty kehitystä jarruttamaan. Ensimmäinen oire tähän suuntaan oli kevään jääkiekon MM-kisojen siirto Valko-Venäjän Aljaksandr Lukašenkan peukalon alta.
Aikoinaan paljon esillä ollut ja eräissä tilanteissa kärventynyt, entinen (ehkä jollain tasolla nykyinenkin) valmentaja Kari-Pekka Kyrö julisti jossain iltapäivälehden artikkelissa, että kolmasosa Suomen Tokion-edustajista on vailla minkäänlaisia sijoittumismahdollisuuksia. Tästä syystä heitä ei olisi pitänyt lainkaan lähettää matkaan. Olen tästä kyllä eri mieltä. Aina on olemassa yllätysmahdollisuuksia. Ja vaikka ei olisikaan, kisat ovat jo sellaisenaan sopiva unelmien kohde, että sen varassa nämä nykyiset, ja mikä tärkeintä, nuoret ja lapset saadaan innostumaan liikunnan pariin. Kyllä ne rahat vielä jollain tavalla satavat liikunnan ja kansanterveyden laariin.
Tänään perjantaina 23.7. 2021 pidetään Tokion olympialaisten avajaiset kieltämättä aika oudonlaisissa tunnelmissa. Sinänsä olympiakisat ovat todella kaukana entisaikojen ihanteista. Nykyään niiden järjestäminen on kovin kallista tavallisille demokraattisesti hallituille kansakunnille. Tämä koskee myös muita lajeja, esimerkiksi jalkapalloa, jonka seuraavat maailmanmestaruuskisat järjestetään ensi vuonna Qatarissa. Pitkään lajin korkeimmilla luottamusmiestasoilla on esiintynyt epäselvyyksiä, pitkäaikaisia edustajia epäillään myös lahjuksien ottamisesta. Lisäksi Qatarin stadionien rakennustöissä väitetään saaneen surmansa ehkä tuhat vierastyöläistä köyhistä Aasian maista. Eikä sillä Qatarilla edes ole vakavasti otettavaa omaa joukkuetta. Öljyrahat siis ratkaisevat, eivät urheilulliset tai eettiset periaatteet.
Myös varsinaisten olympiakisojen kustannukset ovat kasvaneet mielettömiksi. Koko ajan on rakennettu hienoja suorituspaikkoja, jotka sitten ovat jääneet vain vähälle käytölle, jos edes sitäkään. Monet kentät nurmettuvat ja stadionit rappeutuvat, näin myös talviurheilujen puolella. Japani on vauras valtakunta, joten se uskoo tänä vuonna selviävänsä, varsinkin kun se voi hyödyntää jo olemassa olevia urheilupaikkoja. Mutta tappiota tulee varmasti, sillä kisat joudutaan pitämään ilman yleisöä koronaepidemian takia.
Eräänä vaihtoehtona on esitetty kisojen jakamista. Eräänlainen esinäytös tähän suuntaan nähtiin tänä kesänä, kun jalkapallon EM-kisat oli hajautettu ympäri Eurooppaa, loppukilpailut pidettiin Lontoon Wembleyllä. Mutta kyllä tälläkin on varjopuolensa, jatkuvaa lentoliikennettä paikasta toiseen, kasvihuonepäästöistä viis. Koronaluvut hyppäsivät samalla korkeuksiin, kun pitkään rajoitusten alla olleet nuoret ihmiset päästettiin katsomoihin irti.
Antiikin ihanteita pitäisi tietysti pitää kunniassa. Näin tehtiin olympiakisoissa vuodesta 1896 lähtien. Vuodesta 1924 lähtien on pidetty erikseen kesä- ja talvikisoja. Mainittuna vuonna tulivat mukaan vielä taidekilpailutkin, jotka tosin päättyivät vuonna 1948. Nykyiset mammuttikisat ovat kaukana viime vuosisadan alkupuolen ihanteista. Paroni de Coubertinin ajoista on siis tultu kauaksi, vaikka enemmistö nykyihmisistäkin pitää edelleen tärkeänä tervettä sielua terveessä ruumiissa. Kunhan vain eivät valtapyrkimykset ja kansakunnan merkitys sumentaisi maailman mahtajien silmiä. Tämän aloitti Hitler vuoden 1936 Berliinin olympialaisilla, ja sitä näköjään jatkavat niin Venäjä, Kiina, osin Yhdysvallatkin, ja nykyään nimenomaan Persianlahden öljyvaltiot.
Mitä sitten pitäisi tehdä, tähän ei minulla kuin ei ehkä kellään muuallakaan ole ratkaisua. Taitaa tällainen olojen kommentointi jäädäkin vain eräänlaiseksi puskista huuteluksi. Olisiko lajien mukainen pilkkominen jollain tavalla avuksi? Tavallaan tätä on maailman sivu tehtykin, kun eri lajeilla on omat MM- kisat! Olemmeko vähitellen tulossa koko olympia-aatteen haaksirikkoon? Onko niistä kohta enää jäljellä muisto vain?
Epäilen ja uskonkin, että Tokiossa pidetään viimeiset nykymuotoiset olympiakisat. Tosin kisat myönnetään aina niin monta vuotta aikaisemmin, että nopeasti ei oikein pystytä tekemään mitään. Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) on tähän asti pystynyt pistämään niin urheilijat kuin järjestävien maiden kansalaisetkin polvilleen. Esimerkiksi Tokiossa eräiden mittausten mukaan jopa 80 prosenttia kansalaisista peruuttaisi kisat kokonaan. He ajattelevat ensisijaisesti kustannuksia ja mahdollista pandemian hallitsematonta leviämistä. Mutta kyllä KOK:n niskaan on jo pitkään sälytetty myös yhteiskunnallisia ja ihmisoikeudellisia syntejä, ympäristökysymyksiä, ja erityisesti korruptiota, johon on tähän asti ollut vaikea päästä käsiksi. Kaiken takana on myös televisiomaailma, televisioyhtiöt maksavat miljardeja ja vaativat palveluksia.
Mutta jossain vaiheessa tämän kuplan täytyy puhjeta. Eturivissä tätä edistämässä ovat tavalliset ihmiset ja kansakunnat. Eivät kai nuo diktatuurimaisesti hallitut suuret maatkaan iän kaiken pysty kehitystä jarruttamaan. Ensimmäinen oire tähän suuntaan oli kevään jääkiekon MM-kisojen siirto Valko-Venäjän Aljaksandr Lukašenkan peukalon alta.
5. (55) Miten Barack Obamasta tuli USA:n presidentti
Barack Obama on herennyt presidentin virasta luovuttuaan aikamoiseksi kirjailijaksi. Muistelmat venyivät kaksiosaisiksi, edellinenkin (Muistelmia isältäni) oli jo aikamoinen järkäle, mutta tämä jälkimmäinen osa (Luvattu maa) venyi aina melkein 900-sivuiseksi. Samaan hengenvetoon pitäisi kuitenkin korostaa, että teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja helppolukuistakin. Samalla saa katsauksen paitsi Obaman pariskunnan vaiheisiin, myös USA:n sisäiseen ja kansainväliseenkin politiikkaan. Palkinto siis odottaa, kunhan vain lukijalla riittää kestävyyttä ja aikaa. Mainittakoon vielä, että ennen muistelmia hän julkaisi joitakin suppeampia esityksiä ajatuksistaan. Ykkösosasta (Muistelmia isältäni) on laaja selvitys kohdassa 36 tänä vuonna (huhtikuu 4).
Barack Obama on herennyt presidentin virasta luovuttuaan aikamoiseksi kirjailijaksi. Muistelmat venyivät kaksiosaisiksi, edellinenkin (Muistelmia isältäni) oli jo aikamoinen järkäle, mutta tämä jälkimmäinen osa (Luvattu maa) venyi aina melkein 900-sivuiseksi. Samaan hengenvetoon pitäisi kuitenkin korostaa, että teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja helppolukuistakin. Samalla saa katsauksen paitsi Obaman pariskunnan vaiheisiin, myös USA:n sisäiseen ja kansainväliseenkin politiikkaan. Palkinto siis odottaa, kunhan vain lukijalla riittää kestävyyttä ja aikaa. Mainittakoon vielä, että ennen muistelmia hän julkaisi joitakin suppeampia esityksiä ajatuksistaan. Ykkösosasta (Muistelmia isältäni) on laaja selvitys kohdassa 36 tänä vuonna (huhtikuu 4).

Ensimmäisessä osassa hän selvitti sukutaustaansa ja kasvamistaan vahvaksi toimijaksi ja poliittiseksi vaikuttajaksi. Nämä vaiheet kertautuivat, toisin lyhennettynä myös kakkososan ensimmäisessä luvussa. Eli kamppailu omasta identiteetistä havaijilaisena mustana lukio-opiskelijana, vuodet kalifornialaisessa collegessa, sitten Columbian yliopistossa New Yorkissa, ja sen jälkeen asukasjärjestötyössä Chicagossa toivat selkeyttä ja itsevarmuutta tulevasta suunnasta. Hänet valittiin Illinoisin osavaltion senaatin jäseneksi vuonna 1997, ja Yhdysvaltain senaatin jäseneksi vuonna 2004. Amerikkalaiset kaipasivat selvää muutosta George W. Bushin valtakausien jälkeen, ja Obama nuorekkaana ja rentona tyyppinä tuntui oivalta muutokselta vanhaan valtaeliittiin nähden. Hänet valittiin presidentiksi vuonna 2008. Neljän vuoden kuluttua hän pääsi toiselle kaudelle.
Työmaa ei olut helppo. Omassa maassa oli selvittävä vaikeasta finanssikriisistä ja ulkopolitiikassa piti vahvistaa suhteita eurooppalaisiin liittolaismaihin (EU, Nato, YK). Samaan aikaan käytiin vielä sotaa Irakissa ja Afganistanissa, joista kummastakaan ei päästy irtautumaan. Tilanne saatiin kuitenkin jollain tavalla vakiinnutettua, mutta Kiina ja Venäjä pysyivät kilpailijoina, ja Pohjois-Korea vaati sekin vahvempaa asemaa itselleen. Kirjassa on myös kuvauksia eräiden valtionpäämiesten tapaamisista.
Yhdysvaltain sisäpolitiikka on lähes jatkuvaa uusiin vaaleihin valmistautumista ja varainhankintaa, ja tietysti toisen puolueen edustajien ja ehdokkaiden mollaamista. Moraalisia ongelmia tuottaa myös ulkopolitiikka. Miltä tuntuu lähettää miehiä ja naisia sotaan, jolla ei näytä olevan loppua? Mihin voi käyttää maailman vahvinta sotakoneistoa? Tulipaloja voi vain rajoittaa, ei kokonaan sammuttaa. Ilmastokysymyksessä Obama sentään sai myönteistä liikahtamista aikaan.
Tekstiä elävöittävät tapausselostukset, oli sitten kysymys vaikkapa Iowan keskustelevasta vaalikokouksista tai mistä tahansa vaaleja edeltävästä itsensä markkinoinnista. Avainasiaksi oli muodostunut kiinnittäminen huolta yksilöiden ajatuksiin. Hänen piti ymmärtää, että piti olla side oikeisiin, lihaa ja verta oleviin yhteisöihin, joiden miehillä ja naisilla oli omat pakottavat päämääränsä ja omat henkilöhistoriansa. Obama mainitsee nimiltä henkilöitä, joita hänen piti ymmärtää kuunnella. Tärkeitä paikkoja oli paljon, yhtenä niistä kirkot. Joissakin oli tunnelmaa kuin herätyskokouksissa, ja silloin piti löytää oikeat sanat Raamatun henkilöiden suusta. Piti puhua vaikkapa Mooseksen perinnöstä ja Joosuan sukupolven velvollisuudesta astua seuraavat tarvittavat askeleet kohti oikeudenmukaisuutta tässä maassa ja kaikkialla maailmassa. Tai piti ymmärtää, miten näännyttäviä olivat pitkäaikaisen syrjinnän vaikutukset mustan väestön keskuudessa.
Laajasta teoksesta on vaikeaa koota lyhennelmiä, jotka eivät kävisi liian pitkiksi ja luettelonomaisiksi. Presidentin virka oli todella helteinen, aina piti olla valmis reagoimaan odottamattomiinkin tapahtumiin. Sisäpolitiikka oli jatkuvaa valmistautumista republikaanien arvosteluun, mikä kärjistyi milloin mistäkin syystä. Mutta monessa asiassa Obama onnistui, esimerkiksi terveydenhoitouudistus meni läpi, joskaan ei siinä laajuudessa kuin olisi toivottu. Kovaa ja pitkäaikaista vääntöä siitäkin tuli. Monessa muussakin tapauksessa piti tyytyä vain osavoittoihin.
Oma lukunsa oli sitten asevoimien ylipäällikkyys. Mutta kaikkeen piti oppia. ”Osasin sanoa ulkomuistista, mitä liittoutuman joukkoja oli missäkin päin Afganistania, ja kuinka luotettavia ne olivat taisteluissa. Tai ketkä Irakin ministerit olivat kiivaan kansallismielisiä, ja ketkä olivat iranilaisten lakeijoja. Ajan mittaan aloin suhtautua velvollisuuksiini samaan tapaan kuin kuvittelin pomminpurkajien suhtautuvan piuhan katkaisemiseen – liikoja pelkäämättä, keskittyen mutta varoen ottamasta niin rennosti, että tekisin huolimattomuusvirheitä” Tällaisia tuokiokuvia kirjassa on runsaasti. Ne antavat syventävää kuvaa kaikelle sille, mitä olemme lehdistä lukeneet.
Kyllähän Obama tarjoaa monenlaisia leppoisampiakin tuokiokuvia, yhdessäoloa perheen kanssa tai arkista elämää muutenkin Valkoisessa talossa. Vaikuttaa siltä, että hän oli onnistunut saamaan aikaan tasapainoa työelämän ja lomahetkien välillä, läheisimmät ihmissuhteet olivat kunnossa, ystävyyttä tunnettiin useaan suuntaan ja useasta suunnasta. Kirjaan on koottu myös kaksi kiinnostavaa kokoelmaa valokuvia. jotka auttavat hahmottamaan kaikkea luettua.
Työmaa ei olut helppo. Omassa maassa oli selvittävä vaikeasta finanssikriisistä ja ulkopolitiikassa piti vahvistaa suhteita eurooppalaisiin liittolaismaihin (EU, Nato, YK). Samaan aikaan käytiin vielä sotaa Irakissa ja Afganistanissa, joista kummastakaan ei päästy irtautumaan. Tilanne saatiin kuitenkin jollain tavalla vakiinnutettua, mutta Kiina ja Venäjä pysyivät kilpailijoina, ja Pohjois-Korea vaati sekin vahvempaa asemaa itselleen. Kirjassa on myös kuvauksia eräiden valtionpäämiesten tapaamisista.
Yhdysvaltain sisäpolitiikka on lähes jatkuvaa uusiin vaaleihin valmistautumista ja varainhankintaa, ja tietysti toisen puolueen edustajien ja ehdokkaiden mollaamista. Moraalisia ongelmia tuottaa myös ulkopolitiikka. Miltä tuntuu lähettää miehiä ja naisia sotaan, jolla ei näytä olevan loppua? Mihin voi käyttää maailman vahvinta sotakoneistoa? Tulipaloja voi vain rajoittaa, ei kokonaan sammuttaa. Ilmastokysymyksessä Obama sentään sai myönteistä liikahtamista aikaan.
Tekstiä elävöittävät tapausselostukset, oli sitten kysymys vaikkapa Iowan keskustelevasta vaalikokouksista tai mistä tahansa vaaleja edeltävästä itsensä markkinoinnista. Avainasiaksi oli muodostunut kiinnittäminen huolta yksilöiden ajatuksiin. Hänen piti ymmärtää, että piti olla side oikeisiin, lihaa ja verta oleviin yhteisöihin, joiden miehillä ja naisilla oli omat pakottavat päämääränsä ja omat henkilöhistoriansa. Obama mainitsee nimiltä henkilöitä, joita hänen piti ymmärtää kuunnella. Tärkeitä paikkoja oli paljon, yhtenä niistä kirkot. Joissakin oli tunnelmaa kuin herätyskokouksissa, ja silloin piti löytää oikeat sanat Raamatun henkilöiden suusta. Piti puhua vaikkapa Mooseksen perinnöstä ja Joosuan sukupolven velvollisuudesta astua seuraavat tarvittavat askeleet kohti oikeudenmukaisuutta tässä maassa ja kaikkialla maailmassa. Tai piti ymmärtää, miten näännyttäviä olivat pitkäaikaisen syrjinnän vaikutukset mustan väestön keskuudessa.
Laajasta teoksesta on vaikeaa koota lyhennelmiä, jotka eivät kävisi liian pitkiksi ja luettelonomaisiksi. Presidentin virka oli todella helteinen, aina piti olla valmis reagoimaan odottamattomiinkin tapahtumiin. Sisäpolitiikka oli jatkuvaa valmistautumista republikaanien arvosteluun, mikä kärjistyi milloin mistäkin syystä. Mutta monessa asiassa Obama onnistui, esimerkiksi terveydenhoitouudistus meni läpi, joskaan ei siinä laajuudessa kuin olisi toivottu. Kovaa ja pitkäaikaista vääntöä siitäkin tuli. Monessa muussakin tapauksessa piti tyytyä vain osavoittoihin.
Oma lukunsa oli sitten asevoimien ylipäällikkyys. Mutta kaikkeen piti oppia. ”Osasin sanoa ulkomuistista, mitä liittoutuman joukkoja oli missäkin päin Afganistania, ja kuinka luotettavia ne olivat taisteluissa. Tai ketkä Irakin ministerit olivat kiivaan kansallismielisiä, ja ketkä olivat iranilaisten lakeijoja. Ajan mittaan aloin suhtautua velvollisuuksiini samaan tapaan kuin kuvittelin pomminpurkajien suhtautuvan piuhan katkaisemiseen – liikoja pelkäämättä, keskittyen mutta varoen ottamasta niin rennosti, että tekisin huolimattomuusvirheitä” Tällaisia tuokiokuvia kirjassa on runsaasti. Ne antavat syventävää kuvaa kaikelle sille, mitä olemme lehdistä lukeneet.
Kyllähän Obama tarjoaa monenlaisia leppoisampiakin tuokiokuvia, yhdessäoloa perheen kanssa tai arkista elämää muutenkin Valkoisessa talossa. Vaikuttaa siltä, että hän oli onnistunut saamaan aikaan tasapainoa työelämän ja lomahetkien välillä, läheisimmät ihmissuhteet olivat kunnossa, ystävyyttä tunnettiin useaan suuntaan ja useasta suunnasta. Kirjaan on koottu myös kaksi kiinnostavaa kokoelmaa valokuvia. jotka auttavat hahmottamaan kaikkea luettua.
4. (54) Elettiin kuin viimeistä päivää
Tämä ikivanha sanonta on tullut toistuvasti mieleen, kun nimenomaan jalkapallon EM- kisojen yhteydessä on tullut esiin koronarajoituksista piittaamatonta, uhkarohkeaa käyttäytymistä. Yritin selvittää sanonnan alkuperää, mutta en siitä ainakaan googlaamalla saanut selville. Yleensähän tällaiset, mahdollisesti ikivanhat lausumat tai käsitteet pohjautuvat joko antiikkiin, Raamattuun tai sitten kirjallisuuteen, esimerkiksi vaikkapa Shakespearen tuotantoon.
Kieltämätön tosiasia on, että Suomeen tuli jalkapallofanien mukana Pietarista runsas määrä tartuntoja, tällä kertaa sitä helposti tarttuvaa intialaista variaatiota. Kun sitten nämä fanit, erityisesti nuoret miehet siirtyivät Suomeen palattuaan juhlimaan yökerhoihin, alkoivat tartuntaketjut olla valmiina. Esimerkiksi paikallisessa lehdessä on päivittäin ollut esillä nimellä mainiten niitä ravintoloita ja yökerhoja, joiden asiakkaita on kehotettu menemään pikaisesti testeihin. Mutta kuvaan kuuluu, että ns. jäljittäjien puheluihin ei joko vastata, tai sitten annetaan tulla solvauksia tuutin täydeltä. Suomessa pandemia kuitenkin taitaa olla suurin piirtein hallinnassa, mutta miten käy EM-loppuottelun jälkeen esimerkiksi Englannissa tai Italiassa, joista välitetyt televisiokuvatkin jo ovat korutonta kertomaa. Turvavälejä ja muita rajoituksia ei siellä totisesti ole noudatettu.
Mutta kolikolla on toinenkin puoli. Täältä meidän eläkeläisten kuplassa ei aina osata ymmärtää nuorten käyttäytymistä. Koronarajoituksia on ollut jo kohta puolitoista vuotta, joten paineita on ehtinyt syntyä. Ikääntyneet ovat tietysti kärsineet, sillä tauti on ellei nyt vienyt hautaan, niin se on raunioittanut monen terveyttä. Yksinäisyys on painanut sitä enemmän, mitä vähemmän on ollut läheistä sukua, omaa liikuntakykyä tai digikeinoa käytössä. Mutta hyväkuntoisten vanhusten asemaa rajoitukset eivät ole juurikaan häirinneet, eläke juoksee ennallaan, eikä suurempia kulutustarpeitakaan ole.
Entä sitten nuoret? Tutkimusten mukaan nuoret aikuiset, erityisesti naiset ovat kärsineet eniten lomautuksista ja irtisanomisista. Heistähän monet ovat olleet työssä matkailuelinkeinon tai muiden nyt vaikeuksiin joutuneiden toimintojen parissa. Nuoret ovat joutuneet lähtemään muita aikaisemmin. Kaikki tämä vielä siinä vaiheessa, kun opinnot ovat kesken, työelämä vielä onnahtelee ja perhekin on perustamatta.
Huvipaikkojen ja muiden kokoontumisien rajoittaminen iskee sekin juuri nuoriin. Hormonit jylläävät, ja kaipuu toisen sukupuolen lähelle on polttava. Ja missä sitten voi tavata toisia sellaisessa puoli-intiimissä tilassa kuin ravintolan tansseissa ja yökerhojen baaritiskillä? Puolitoista vuotta etäisyyksiä on pitkä aika. Muistellaanpa hyvät ikäihmiset ja keski-ikäisetkin omaa nuoruuttamme. Näissä koronarajoituksissa olemme jo tulleet siihen pisteeseen, että kansakunnan kestokyky alkaa todella olla koetuksella!
Tämä ikivanha sanonta on tullut toistuvasti mieleen, kun nimenomaan jalkapallon EM- kisojen yhteydessä on tullut esiin koronarajoituksista piittaamatonta, uhkarohkeaa käyttäytymistä. Yritin selvittää sanonnan alkuperää, mutta en siitä ainakaan googlaamalla saanut selville. Yleensähän tällaiset, mahdollisesti ikivanhat lausumat tai käsitteet pohjautuvat joko antiikkiin, Raamattuun tai sitten kirjallisuuteen, esimerkiksi vaikkapa Shakespearen tuotantoon.
Kieltämätön tosiasia on, että Suomeen tuli jalkapallofanien mukana Pietarista runsas määrä tartuntoja, tällä kertaa sitä helposti tarttuvaa intialaista variaatiota. Kun sitten nämä fanit, erityisesti nuoret miehet siirtyivät Suomeen palattuaan juhlimaan yökerhoihin, alkoivat tartuntaketjut olla valmiina. Esimerkiksi paikallisessa lehdessä on päivittäin ollut esillä nimellä mainiten niitä ravintoloita ja yökerhoja, joiden asiakkaita on kehotettu menemään pikaisesti testeihin. Mutta kuvaan kuuluu, että ns. jäljittäjien puheluihin ei joko vastata, tai sitten annetaan tulla solvauksia tuutin täydeltä. Suomessa pandemia kuitenkin taitaa olla suurin piirtein hallinnassa, mutta miten käy EM-loppuottelun jälkeen esimerkiksi Englannissa tai Italiassa, joista välitetyt televisiokuvatkin jo ovat korutonta kertomaa. Turvavälejä ja muita rajoituksia ei siellä totisesti ole noudatettu.
Mutta kolikolla on toinenkin puoli. Täältä meidän eläkeläisten kuplassa ei aina osata ymmärtää nuorten käyttäytymistä. Koronarajoituksia on ollut jo kohta puolitoista vuotta, joten paineita on ehtinyt syntyä. Ikääntyneet ovat tietysti kärsineet, sillä tauti on ellei nyt vienyt hautaan, niin se on raunioittanut monen terveyttä. Yksinäisyys on painanut sitä enemmän, mitä vähemmän on ollut läheistä sukua, omaa liikuntakykyä tai digikeinoa käytössä. Mutta hyväkuntoisten vanhusten asemaa rajoitukset eivät ole juurikaan häirinneet, eläke juoksee ennallaan, eikä suurempia kulutustarpeitakaan ole.
Entä sitten nuoret? Tutkimusten mukaan nuoret aikuiset, erityisesti naiset ovat kärsineet eniten lomautuksista ja irtisanomisista. Heistähän monet ovat olleet työssä matkailuelinkeinon tai muiden nyt vaikeuksiin joutuneiden toimintojen parissa. Nuoret ovat joutuneet lähtemään muita aikaisemmin. Kaikki tämä vielä siinä vaiheessa, kun opinnot ovat kesken, työelämä vielä onnahtelee ja perhekin on perustamatta.
Huvipaikkojen ja muiden kokoontumisien rajoittaminen iskee sekin juuri nuoriin. Hormonit jylläävät, ja kaipuu toisen sukupuolen lähelle on polttava. Ja missä sitten voi tavata toisia sellaisessa puoli-intiimissä tilassa kuin ravintolan tansseissa ja yökerhojen baaritiskillä? Puolitoista vuotta etäisyyksiä on pitkä aika. Muistellaanpa hyvät ikäihmiset ja keski-ikäisetkin omaa nuoruuttamme. Näissä koronarajoituksissa olemme jo tulleet siihen pisteeseen, että kansakunnan kestokyky alkaa todella olla koetuksella!
3. (53) Leikolat: Suo, kuokka ja Hollywood
Oletko joskus ajatellut, että olisi mukava tutustua Los Angelesiin, ehkä jopa käydä siellä? Avaus tähän suuntaan voisi tapahtua mm. avaamalla Ismo ja Angelika Leikolan yhdessä kirjoittama kirja, jonka nimi on tämän kirjoitelman otsikkona. Tällainen avaus ei ehkä heti ensimmäisenä tule mieleen, sillä stand up -koomikko Leikolan huumori lähtee paljolti hänen persoonastaan, ulkonäöstään ja puherytmistään, jonka ei olettaisi helposti siirtyvän kirjan muotoon. Itsekin näin ajattelin, mutta huomasin pian, että olin väärässä. Kirja on kauttaaltaan hyvin kirjoitettu, se sisältää paljon leikolamaista kuivaa huumoria, eli tapahtumat ja koettelemukset nähdään omanlaatuistensa silmälasien läpi. Kaikessa nähdään hyviä puolia, eikä koettelemuksiakaan oteta liian raskaaksi.
Jos nyt jotain haluaa kritisoida, niin lukujen nimeämistä ja sisällysluetteloa olisi ollut syytä harkita pidempään. Kirjalle olisi ollut eduksi tarkempi ja selkeämpi asioiden ryhmittely ihan lukijain kestävyyttä ajatellen. Nykyisellään teksti paikoin uuvuttaa samanlaisena säilyen.
Oletko joskus ajatellut, että olisi mukava tutustua Los Angelesiin, ehkä jopa käydä siellä? Avaus tähän suuntaan voisi tapahtua mm. avaamalla Ismo ja Angelika Leikolan yhdessä kirjoittama kirja, jonka nimi on tämän kirjoitelman otsikkona. Tällainen avaus ei ehkä heti ensimmäisenä tule mieleen, sillä stand up -koomikko Leikolan huumori lähtee paljolti hänen persoonastaan, ulkonäöstään ja puherytmistään, jonka ei olettaisi helposti siirtyvän kirjan muotoon. Itsekin näin ajattelin, mutta huomasin pian, että olin väärässä. Kirja on kauttaaltaan hyvin kirjoitettu, se sisältää paljon leikolamaista kuivaa huumoria, eli tapahtumat ja koettelemukset nähdään omanlaatuistensa silmälasien läpi. Kaikessa nähdään hyviä puolia, eikä koettelemuksiakaan oteta liian raskaaksi.
Jos nyt jotain haluaa kritisoida, niin lukujen nimeämistä ja sisällysluetteloa olisi ollut syytä harkita pidempään. Kirjalle olisi ollut eduksi tarkempi ja selkeämpi asioiden ryhmittely ihan lukijain kestävyyttä ajatellen. Nykyisellään teksti paikoin uuvuttaa samanlaisena säilyen.

Harvoin käy niin, että meikäläinen nauraa hörähtää tasaisin väliajoin aina muutaman sivun luettuaan. Mutta ei tämä kuitenkaan mikään huumorikirja ole, kyllä siinä on täyttä asiaa, sujuvasti ja mielenkiintoisesti esitettynä vain. Kyllä tämä kannattaa käteen ottaa, oli sitten jo käynyt Los Angelesissa tai sitten ei. Leikolat tarjoavat selkeää kuvaa, oli sitten kysymys Hollywoodissa, roolien ja esiintymismahdollisuuksien odottelusta, tai kaupungista yleensä, keskusalueesta Downtownista, tai koko siitä kaupunkiryppäästä, mitä Los Angelesin seutu, Los Angeles county tarkoittaa. Tämähän on yhtä ja samaa kaupunkia, vaikka kymmenillä niistä on oma hallintonsa ja elämäntapansa.
Kirja alkaa tietysti pariskunnan saapumisesta (v.2015) ja ensimmäisistä ohuista kontakteista asioista perillä oleviin henkilöihin. Tärkeimpänä pontimena oli vähän aikaisemmin voitettu titteli Maailman hauskimpana ihmisenä. Ensimmäinen kommellus oli sosiaaliturvanumeron hankinta. Sitä ei saanut, ellei ollut asuntoa. Mutta Leikolat olivat saapuneet paikalle äskettäin ja asuivat tilapäismajoituksessa. Ensin piti siis hankkia asunto, mutta sitä ei saanut, ellei ollut sitä numeroa. Onnistuihan se vihdoin mutkien kautta.
Asunnon vuokraaminen oli sekin varsinainen operaatio. Välittäjiltä piti ensin selvittää paitsi sijainti, myös se, voiko sieltä tavoittaa kävellen tärkeimmät kohteet. Sitten piti selvittää tilastoista, miten laajaa rikollisuus oli näillä kulmilla, oliko tapahtunut miten paljon murhia, varkauksia ja muita kauheuksia. Päällepäätteeksi ensimmäisestä asunnosta piti muuttaa terveydellisistä syistä pois.
Kirja alkaa tietysti pariskunnan saapumisesta (v.2015) ja ensimmäisistä ohuista kontakteista asioista perillä oleviin henkilöihin. Tärkeimpänä pontimena oli vähän aikaisemmin voitettu titteli Maailman hauskimpana ihmisenä. Ensimmäinen kommellus oli sosiaaliturvanumeron hankinta. Sitä ei saanut, ellei ollut asuntoa. Mutta Leikolat olivat saapuneet paikalle äskettäin ja asuivat tilapäismajoituksessa. Ensin piti siis hankkia asunto, mutta sitä ei saanut, ellei ollut sitä numeroa. Onnistuihan se vihdoin mutkien kautta.
Asunnon vuokraaminen oli sekin varsinainen operaatio. Välittäjiltä piti ensin selvittää paitsi sijainti, myös se, voiko sieltä tavoittaa kävellen tärkeimmät kohteet. Sitten piti selvittää tilastoista, miten laajaa rikollisuus oli näillä kulmilla, oliko tapahtunut miten paljon murhia, varkauksia ja muita kauheuksia. Päällepäätteeksi ensimmäisestä asunnosta piti muuttaa terveydellisistä syistä pois.
Asunto saatiin kalustamattomana, huonekalujen hankinta, kaasun yhdistäminen lieteen, ja monet muut toimet kävivät hitaasti ja kompastellen. Oma lukunsa oli tietysti tutustuminen lääkärien vastaanottoihin. USA:ssa lääkärien taso vaihtelee paljon enemmän kuin meillä, samoin perityt taksat. Niissäkin oli paljon selvitettävää, ennen kuin vastanoton oven uskalsi avata. Myös verotuksessa on omat kommervenkkinsä, eikä edes laskun maksaminen onnistu noin vain yksinkertaisesti. Kaikkea tätä lukiessa alkaa tuntua siltä, että Suomi ei ole ollenkaan byrokraattinen ja paperinmakuinen kankea maa.
Ismo Leikolalla oli onnea päästä tuttavien kautta esiintymään heti yhdelle kaikkein tärkeimmistä, eli Laugh Factory-klubille. Ammattikoomikoita on menestystä kärkkymässä pelkästään Los Angelesissa muutamia satoja. Pääosa heistä osallistuu lukuisiin open mic -klubien iltoihin, joissa lavalle pääsee kuka tahansa halukas. Yleisöäkin on, mutta paljolti se koostuu niistä, jotka odottavat vuoroaan. Tältä tasolta on erittäin vaikeaa päästä niihin muutamiin, joissa sali on kerrasta toiseen täynnä. Tällainen on siis eräiden muiden ohella mainittu Laugh Factory. Leikolalle käy kyllä hyvin, hän saa keikkoja ympäri Yhdysvaltoja ja ura sen kuin nousee kohisten. Lopulta koronan leviäminen pakottaa takaisin Suomeen. Yhtenä huippuhetkenä oli esiintyminen Conan O`Brienin tv-show`ssa tammikuussa 2018.
Ismo Leikolalla oli onnea päästä tuttavien kautta esiintymään heti yhdelle kaikkein tärkeimmistä, eli Laugh Factory-klubille. Ammattikoomikoita on menestystä kärkkymässä pelkästään Los Angelesissa muutamia satoja. Pääosa heistä osallistuu lukuisiin open mic -klubien iltoihin, joissa lavalle pääsee kuka tahansa halukas. Yleisöäkin on, mutta paljolti se koostuu niistä, jotka odottavat vuoroaan. Tältä tasolta on erittäin vaikeaa päästä niihin muutamiin, joissa sali on kerrasta toiseen täynnä. Tällainen on siis eräiden muiden ohella mainittu Laugh Factory. Leikolalle käy kyllä hyvin, hän saa keikkoja ympäri Yhdysvaltoja ja ura sen kuin nousee kohisten. Lopulta koronan leviäminen pakottaa takaisin Suomeen. Yhtenä huippuhetkenä oli esiintyminen Conan O`Brienin tv-show`ssa tammikuussa 2018.
Kirja on kauttaaltaan nautittavaa kuvausta niistä kulttuurishokeista, joita pariskunta joutuu kokemaan. Kovan paineen alla pystytään kuitenkin selviytymään, ja aina löytyy keinoja mennä eteenpäin. Kielikin alkaa sujua yhä paremmin, aksentti on kuitenkin vieras, mutta toisaalta se on vain etu. Kirjan myönteisiin puoliin kuuluu myös se, että Leikolat pystyvät häivyttämään monelle omaa elämää kuvaaville kirjoille tyypillisen taipumuksen itsensä ylenpalttiseen kehumiseen.
Kysymyksessä on todella tuhti tietopaketti. Leikola kuvaa sitä, miten ideat ja jutut syntyvät yhteistyössä Angelikan kanssa. Managerilla ja tämän toimistolla on valtavan suuri merkitys: pitää ottaa huomioon lennot eri puolille Yhdysvaltoja, aikataulut, aikaerot ja sadat muut asiat. Yksistään Los Angelesissa ja sen lähikaupungeissa kruisailu on väliin ongelmallista, aikataulut ovat tiukoija ja useaan paikkaan ehtiminen saman päivän aikana tuottaa ongelmia. Oma lukunsa on sitten terveydenhoito, josta Leikola antaa tukun uskomattomia kuvauksia. Miksi niin lääkärin palkkiot kuin lääkkeetkin ovat hillittömän kalliita, miten vastaanotolle pääsy takkuaa, miksi välillä tuntuu, että kaikki menee pieleen. Vakuutukset ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Kaikessa pitää ottaa huomioon, että amerikkalaiset ovat herkkiä käymään oikeutta asiassa kuin asiassa. Osittain lääkäripalkkioiden ja sairaalakäyntien kalleuskin johtuu tästä. Suomi näyttääkin tässä valossa aivan onnelalta. Myös politiikankin kuvaukset ovat herkullisia, osavaltioiden erilainen lainsäädäntö ihmetyttää jne. Alan pitää Leikolain kirjaa jo aivan välttämättömänä niille, jotka ovat aikeissa matkustaa pidemmäksi aikaan suuren veden taakse.
Kysymyksessä on todella tuhti tietopaketti. Leikola kuvaa sitä, miten ideat ja jutut syntyvät yhteistyössä Angelikan kanssa. Managerilla ja tämän toimistolla on valtavan suuri merkitys: pitää ottaa huomioon lennot eri puolille Yhdysvaltoja, aikataulut, aikaerot ja sadat muut asiat. Yksistään Los Angelesissa ja sen lähikaupungeissa kruisailu on väliin ongelmallista, aikataulut ovat tiukoija ja useaan paikkaan ehtiminen saman päivän aikana tuottaa ongelmia. Oma lukunsa on sitten terveydenhoito, josta Leikola antaa tukun uskomattomia kuvauksia. Miksi niin lääkärin palkkiot kuin lääkkeetkin ovat hillittömän kalliita, miten vastaanotolle pääsy takkuaa, miksi välillä tuntuu, että kaikki menee pieleen. Vakuutukset ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Kaikessa pitää ottaa huomioon, että amerikkalaiset ovat herkkiä käymään oikeutta asiassa kuin asiassa. Osittain lääkäripalkkioiden ja sairaalakäyntien kalleuskin johtuu tästä. Suomi näyttääkin tässä valossa aivan onnelalta. Myös politiikankin kuvaukset ovat herkullisia, osavaltioiden erilainen lainsäädäntö ihmetyttää jne. Alan pitää Leikolain kirjaa jo aivan välttämättömänä niille, jotka ovat aikeissa matkustaa pidemmäksi aikaan suuren veden taakse.

Vastoin olettamuksiani kirjassa ei olut yhtään kuvaa. Yritän korvata tätä laittamalla tähän pari omaani kesältä 1997. Hallinnollinen ja kaupallinen keskus Downtown oli viikonvaihteessa todella niin tyhjä ja kolkko kuin ajatella saattoi, tai kuten Leikolatkin myöntävät. Kaikki virastot ja julkiset rakennukset olivat tyhjillään, jopa ylelliset muotiliikkeetkin. Joissakin niissä oli sellainen tyyli, että varakkaat asiakkaat varasivat ajan, muuten liike oli aina kiinni. Tosin emme joka paikkaa kolunneet, esimerkiksi Chinatown olisi varmaan ollut enemmän elämää täynnä, ehkä myös kuuluisimmat baarit ja ravintolat. Konserttitalon me kuitenkin löysimme ja mainoksen, jossa mainittiin, että Esa-Pekka Salonen johtaa seuraavalla kerralla sitä ja sitä ohjelmistoa.
Olisi myös olettanut, että itse Hollywoodistakin olisi ollut jotain enemmän, esimerkiksi siellä olevista kuuluisista studioista, joihin järjestetään todella mielenkiintoisia kiertoajeluja. Hollywood Walk of Famen varrella on katuun painettuja tähtiä, jotka muistuttavat niin elokuvien, television kuin populaarimusiikinkin merkkihenkilöistä. Sen sijaan stand up -komiikan tärkeimmät klubit ja esiintymispaikat on tarkkaan lueteltu
Seuraavassa kuvassa on kuuluisa kyltti Mount Lee-kukkulalla.
Olisi myös olettanut, että itse Hollywoodistakin olisi ollut jotain enemmän, esimerkiksi siellä olevista kuuluisista studioista, joihin järjestetään todella mielenkiintoisia kiertoajeluja. Hollywood Walk of Famen varrella on katuun painettuja tähtiä, jotka muistuttavat niin elokuvien, television kuin populaarimusiikinkin merkkihenkilöistä. Sen sijaan stand up -komiikan tärkeimmät klubit ja esiintymispaikat on tarkkaan lueteltu
Seuraavassa kuvassa on kuuluisa kyltti Mount Lee-kukkulalla.
2. (52) Liikunnan riemua ja uusia lajeja Kisapuistossa
Viikonvaihde 3.-4.7. oli Lahden Kisapuistossa ja sataman liepeillä täynnä tapahtumia. Laajimmin tunnettu lienee ollut Ironman-triathlon, joka uinnin ja juoksun osalta voitiin suorittaa alueen rantateiden tuntumassa. Pyöräilyssä koukattiin pitkälle Hollolan puolelle ja vähän kauemmaksikin. Kun olin paria vuotta aikaisemmin selostanut vastaavaa tapahtumaa, jätin sen nyt Kisapuiston kilpailujen tungoksen takia sivuun.
Viikonvaihde 3.-4.7. oli Lahden Kisapuistossa ja sataman liepeillä täynnä tapahtumia. Laajimmin tunnettu lienee ollut Ironman-triathlon, joka uinnin ja juoksun osalta voitiin suorittaa alueen rantateiden tuntumassa. Pyöräilyssä koukattiin pitkälle Hollolan puolelle ja vähän kauemmaksikin. Kun olin paria vuotta aikaisemmin selostanut vastaavaa tapahtumaa, jätin sen nyt Kisapuiston kilpailujen tungoksen takia sivuun.

Katukoris lienee kaikille urheilua seuraaville jollain tavalla tuttu, mutta se on tähän asti paljolti mielletty nuorten poikien harmittomaksi pallolla leikittelyksi jossain kaupunkitalojen takapihoilla. Mutta nyt se on noussut arvoasteikossa monta pykälää, kun siitä on tullut olympialaji. Eli nyt sitä pelaavat tosissaan myös aikuiset miehet ja naiset. Lahdessa viikonvaihteessa järjestettyihin otteluihin osallistui mm. useita henkilöitä Lahti Basketballin liigamiehistöstä.
Katukoriksen etuna on se, että ei enää tarvita laajaa kenttää, ja korejakin on vain yksi, jota kohti kolmihenkiset joukkueet vuoron perään ryntäävät. Peliaika on 10 minuuttia ja hyökkäysvuoron aika 12 sekuntia. Vuoro vaihtuu aina koriin heiton jälkeen. Toisen joukkueen pitää silloin käyttää palloa ns. kahden pisteen kaaren takana päästäkseen vuorollaan hyökkäämään.
Aikuisten osalta pelit kuuluivat 3+3 SM-kiertueeseen. Sekä miesten että naisten parhaat joukkueet etenivät syyskuussa Helsingissä pelattavaan lopputurnaukseen. Joukkueita oli täällä parisenkymmentä.
Harrastesarjoihin ilmoittautuneita oli paljon enemmän. Ehkä suurinta peli-iloa oli aistittavissa lasten sarjoissa, joista yhdestä ottelusta ensimmäinen kuva on. Kysymys lienee ollut eräänlaisesta sekasarjasta, jossa kuvan pieni tyttö valmistautuu juuri heittämään. Kuvassa tuntuu olevan kolme tyttöä ja kolme poikaa. Toiseksi kuvaksi olen ottanut näkymän vanhan linja-autoaseman takaa, jossa nuoret naiset tai varttuneet tytöt selvittelevät välejään. Pallo on juuri lentämässä kohti koria. Taustalla oleva nuori mies taitaa olla tuomari.
Kuvat valikoituivat sen mukaan, mitä lyhyellä kierroksella aivan aamupäivällä havaittiin. Samaan aikaan olivat toki muutkin suorituspaikat käytössä, mm. tennistä ja padelia pelattiin innolla.
Samaan aikaan Lahdessa oli meneillään Lahti Soccer-turnaus, jossa nuoret tytöt ja pojat kilpailivat jalkapallossa joukkueillaan. Pelejä oli muistaakseni viidellä eri kentällä. Tässä on kysymys Lahden jalkapallostadionista. Eli siis samasta paikasta, jossa surullisen kuuluisa vanha rötiskö palvelee vielä toistaiseksi katsomona. Keinonurmialue oli jaettu useisiin kenttiin. Ehkä riemukkain vaihe tuli silloin, kun kenttää ruvettiin kastelemaan, jotta siitä ei nousisi pölyä. Kentän laidalla olevat suuttimet ruiskuttivat vuoron perään vettä korkeana kaarena, ja arviolta 30-40 lasta siirtyi aina juosten suihkun alle siihen suuntaan, mistä vettä tuli. Iloiset huudot ja kirkuna kertoivat, että hauskaa oli. Olimme jo poistumassa Kisapuistosta, joten näkymää piti tarkkailla kadulta verkkoaidan takaa.
Katukoriksen etuna on se, että ei enää tarvita laajaa kenttää, ja korejakin on vain yksi, jota kohti kolmihenkiset joukkueet vuoron perään ryntäävät. Peliaika on 10 minuuttia ja hyökkäysvuoron aika 12 sekuntia. Vuoro vaihtuu aina koriin heiton jälkeen. Toisen joukkueen pitää silloin käyttää palloa ns. kahden pisteen kaaren takana päästäkseen vuorollaan hyökkäämään.
Aikuisten osalta pelit kuuluivat 3+3 SM-kiertueeseen. Sekä miesten että naisten parhaat joukkueet etenivät syyskuussa Helsingissä pelattavaan lopputurnaukseen. Joukkueita oli täällä parisenkymmentä.
Harrastesarjoihin ilmoittautuneita oli paljon enemmän. Ehkä suurinta peli-iloa oli aistittavissa lasten sarjoissa, joista yhdestä ottelusta ensimmäinen kuva on. Kysymys lienee ollut eräänlaisesta sekasarjasta, jossa kuvan pieni tyttö valmistautuu juuri heittämään. Kuvassa tuntuu olevan kolme tyttöä ja kolme poikaa. Toiseksi kuvaksi olen ottanut näkymän vanhan linja-autoaseman takaa, jossa nuoret naiset tai varttuneet tytöt selvittelevät välejään. Pallo on juuri lentämässä kohti koria. Taustalla oleva nuori mies taitaa olla tuomari.
Kuvat valikoituivat sen mukaan, mitä lyhyellä kierroksella aivan aamupäivällä havaittiin. Samaan aikaan olivat toki muutkin suorituspaikat käytössä, mm. tennistä ja padelia pelattiin innolla.
Samaan aikaan Lahdessa oli meneillään Lahti Soccer-turnaus, jossa nuoret tytöt ja pojat kilpailivat jalkapallossa joukkueillaan. Pelejä oli muistaakseni viidellä eri kentällä. Tässä on kysymys Lahden jalkapallostadionista. Eli siis samasta paikasta, jossa surullisen kuuluisa vanha rötiskö palvelee vielä toistaiseksi katsomona. Keinonurmialue oli jaettu useisiin kenttiin. Ehkä riemukkain vaihe tuli silloin, kun kenttää ruvettiin kastelemaan, jotta siitä ei nousisi pölyä. Kentän laidalla olevat suuttimet ruiskuttivat vuoron perään vettä korkeana kaarena, ja arviolta 30-40 lasta siirtyi aina juosten suihkun alle siihen suuntaan, mistä vettä tuli. Iloiset huudot ja kirkuna kertoivat, että hauskaa oli. Olimme jo poistumassa Kisapuistosta, joten näkymää piti tarkkailla kadulta verkkoaidan takaa.
1. (51) Kulttuurisiltaa rakentamassa Viroon 3
Olen kirjoittanut blogiini otsikon mukaista sarjaa muutamista Viron kulttuurielämään vaikuttaneista henkilöistä tukeutuen Jari P. Havian teokseen, joka lähtee 1960-luvulta ja päättyy pääosin 1990-luvulle. Osittain kertaan myös omia kirjoituksiani ja muistojani, olenhan ehtinyt jollain tavoin tutustua osaan heistä henkilöinä, ja ainakin heidän toimintaansa. Olen osittain seurannut mainitun kirjan aakkosjärjestystä. Havia esitteli yhteensä 19 henkilöä, mutta minä olen poiminut heistä siis vain muutamia.
Tässä kolmannessa osassa esittelen vielä kaksi historiantutkijaa, joilla on takanmaan mm. väitöskirja Viron asioista. Heistä nuorempi, Heikki Rausmaa (s.1960) on Tuglas-seuran kirjastonhoitaja. Hän oli aloittanut viron opinnot jo 1980-luvulla. Pro gradu-tutkielmansa hän teki Helsingin yliopistossa Viron suhteista Luoteisarmeijaan vuosilta 1918-1980. Väitöskirjan nimenä oli vuonna 1913 ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon” eli kysymyksessä olivat presidentti Mauno Koiviston legendaariset sanat tilanteessa, jossa hänen piti kaiken varalta vielä varoa suhteita Neuvostoliittoon. Sanojen sisältö tulkittiin luvaksi toimia Viron hyväksi Tuglas-seuran puitteissa. Alaotsikossa mainittiin maiden väliset poliittiset suhteet 1988-1991.
Rausmaalla oli jo kodin perintönä kiinnostusta Viron asioihin, olihan hänen äitinsä folkloristi, jolla oli yhteyksiä Neuvosto-Viroon. Ne ovat sitten syventyneet monien matkojen, laajan kirjallisen toiminnan ja tuttavuuksien kautta. Hän pääsi aitiopaikalta seuraamaan Neuvostovallan viime kouristuksia vuonna 1991, ja veljesmaamme uuden itsenäisyyden alkua. Viron ulkoministeri Lennart Meri työskenteli jonkin aikaa Tuglas-seuran tiloissa ennen tilanteen vakiintumista. Tuglas-seuran kautta suomalaiset alkoivat tehdä lahjoituksia ennen näkemättömällä tavalla. Hän on ollut mukana ideoimassa monia toimia ja mielenosoituksiakin, yhtenä niistä mm. organisoitiin Viron 100-vuotispäivän kunniaksi kaulahuivikeräys, jonka tuloksena monet Helsingin patsaat saivat 5-6 metriä pitkät, sinimustavalkeat kaulaliinat. mukaan lukien presidentit sekä Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla.
Professori Seppo Zetterbergin mainitsen tässä viimeisenä, mutta en suinkaan vähäisimpänä. Lähinnä henkilöt ovatkin tässä aakkosjärjestyksessä. Zetterberg on heistä ainoa, jota en ole henkilökohtaisesti tuntenut, hänen maineensa kylläkin. Hänestä tuli Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori monia vuosia sen jälkeen, kun itse olin siellä tehnyt väitöskirjani Suomen historian puolella.
Seppo Zetterberg (s. 1945) on tletenkin yleisesti parhaiten tunnettu Tuglas-seuran hallituksen puheenjohtajana ja Suomen Viron-instituutin toiminnan käynnistäjänä. Kirjallinen tuotanto on hyvin mittava, siitä tietysti erottuu ehkä parhaiten väitöskirja, jolle hän oli antanut nimen Suomi ja Viro 1917-1991. Alaotsikkona oli Poliittiset suhteet syksystä 1917 reunavaltiopolitiikan alkuun. Siitä hän on toimittanut laajennetun ja syventävän laitoksen nimellä Viro ja Suomi 1917-1920. Tähän hän on saanut myös lähteitä, joita ei ollut saatavissa vielä 1970-luvulla. Eräs pääteos, toinen Viron historia, ilmestyi vuonna 2007, ja vironkielinen versio kaksi vuotta myöhemmin. Muusta tuotannosta mainittakoon teokset Jyri Vilmsin paljolti mystiseksi jäänestä kuolemasta Suomessa 1918 sekä Virolaisyhteisön vaiheista 1900-luvulla. Suomalaisen aktivistin Eugen Schaumanin elämää käsitellyt teos on jo 1980-luvulta.
Seppo Zetterberg on toiminut useilla näköalapaikoilla. Niitä on tässä vaikea ruveta luettelemaan, mutta Suomen Viron-instituutin johtajuus 1994-1996 täytyy tietenkin mainita. Tätä kautta hän tutustui lukuisiin politiikan ja muiden alojen edustajiin lahden molemmilta puolilta. Aikaisemmin solmittujen tuttavuuksien kautta hän oli koko ajan selvillä Viron uudelleen itsenäistymisen taustatapahtumista 1980-luvulla. Tätä kautta hänestä tuli täällä meillä tunnettu kommentaattori. Tietämystä syvensi myös Tallinnassa vietetty aika väitöskirjaa valmistelemassa.
Olen kirjoittanut blogiini otsikon mukaista sarjaa muutamista Viron kulttuurielämään vaikuttaneista henkilöistä tukeutuen Jari P. Havian teokseen, joka lähtee 1960-luvulta ja päättyy pääosin 1990-luvulle. Osittain kertaan myös omia kirjoituksiani ja muistojani, olenhan ehtinyt jollain tavoin tutustua osaan heistä henkilöinä, ja ainakin heidän toimintaansa. Olen osittain seurannut mainitun kirjan aakkosjärjestystä. Havia esitteli yhteensä 19 henkilöä, mutta minä olen poiminut heistä siis vain muutamia.
Tässä kolmannessa osassa esittelen vielä kaksi historiantutkijaa, joilla on takanmaan mm. väitöskirja Viron asioista. Heistä nuorempi, Heikki Rausmaa (s.1960) on Tuglas-seuran kirjastonhoitaja. Hän oli aloittanut viron opinnot jo 1980-luvulla. Pro gradu-tutkielmansa hän teki Helsingin yliopistossa Viron suhteista Luoteisarmeijaan vuosilta 1918-1980. Väitöskirjan nimenä oli vuonna 1913 ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon” eli kysymyksessä olivat presidentti Mauno Koiviston legendaariset sanat tilanteessa, jossa hänen piti kaiken varalta vielä varoa suhteita Neuvostoliittoon. Sanojen sisältö tulkittiin luvaksi toimia Viron hyväksi Tuglas-seuran puitteissa. Alaotsikossa mainittiin maiden väliset poliittiset suhteet 1988-1991.
Rausmaalla oli jo kodin perintönä kiinnostusta Viron asioihin, olihan hänen äitinsä folkloristi, jolla oli yhteyksiä Neuvosto-Viroon. Ne ovat sitten syventyneet monien matkojen, laajan kirjallisen toiminnan ja tuttavuuksien kautta. Hän pääsi aitiopaikalta seuraamaan Neuvostovallan viime kouristuksia vuonna 1991, ja veljesmaamme uuden itsenäisyyden alkua. Viron ulkoministeri Lennart Meri työskenteli jonkin aikaa Tuglas-seuran tiloissa ennen tilanteen vakiintumista. Tuglas-seuran kautta suomalaiset alkoivat tehdä lahjoituksia ennen näkemättömällä tavalla. Hän on ollut mukana ideoimassa monia toimia ja mielenosoituksiakin, yhtenä niistä mm. organisoitiin Viron 100-vuotispäivän kunniaksi kaulahuivikeräys, jonka tuloksena monet Helsingin patsaat saivat 5-6 metriä pitkät, sinimustavalkeat kaulaliinat. mukaan lukien presidentit sekä Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla.
Professori Seppo Zetterbergin mainitsen tässä viimeisenä, mutta en suinkaan vähäisimpänä. Lähinnä henkilöt ovatkin tässä aakkosjärjestyksessä. Zetterberg on heistä ainoa, jota en ole henkilökohtaisesti tuntenut, hänen maineensa kylläkin. Hänestä tuli Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori monia vuosia sen jälkeen, kun itse olin siellä tehnyt väitöskirjani Suomen historian puolella.
Seppo Zetterberg (s. 1945) on tletenkin yleisesti parhaiten tunnettu Tuglas-seuran hallituksen puheenjohtajana ja Suomen Viron-instituutin toiminnan käynnistäjänä. Kirjallinen tuotanto on hyvin mittava, siitä tietysti erottuu ehkä parhaiten väitöskirja, jolle hän oli antanut nimen Suomi ja Viro 1917-1991. Alaotsikkona oli Poliittiset suhteet syksystä 1917 reunavaltiopolitiikan alkuun. Siitä hän on toimittanut laajennetun ja syventävän laitoksen nimellä Viro ja Suomi 1917-1920. Tähän hän on saanut myös lähteitä, joita ei ollut saatavissa vielä 1970-luvulla. Eräs pääteos, toinen Viron historia, ilmestyi vuonna 2007, ja vironkielinen versio kaksi vuotta myöhemmin. Muusta tuotannosta mainittakoon teokset Jyri Vilmsin paljolti mystiseksi jäänestä kuolemasta Suomessa 1918 sekä Virolaisyhteisön vaiheista 1900-luvulla. Suomalaisen aktivistin Eugen Schaumanin elämää käsitellyt teos on jo 1980-luvulta.
Seppo Zetterberg on toiminut useilla näköalapaikoilla. Niitä on tässä vaikea ruveta luettelemaan, mutta Suomen Viron-instituutin johtajuus 1994-1996 täytyy tietenkin mainita. Tätä kautta hän tutustui lukuisiin politiikan ja muiden alojen edustajiin lahden molemmilta puolilta. Aikaisemmin solmittujen tuttavuuksien kautta hän oli koko ajan selvillä Viron uudelleen itsenäistymisen taustatapahtumista 1980-luvulla. Tätä kautta hänestä tuli täällä meillä tunnettu kommentaattori. Tietämystä syvensi myös Tallinnassa vietetty aika väitöskirjaa valmistelemassa.
Kesäkuu
9. (50) Kulttuurisiltaa rakentamassa Viroon 2.
Viron matkojen ykkösopas
Edellisessä kirjoituksessani käsittelin kahta Virossa vaikuttanutta suomalaista, Eero Hankalaa ja Hannu Oittista. Tässä jälkimmäisessä osassa keskityn edelleen Jari P. Havian teokseen Meidän Viro nojautuen Tapio Mäkeläisen ja Markku Lehtosen toimintaan. Pitäisi tietysti mainita jotain myös professori Seppo Zetterbergistä, vaikka hän ansaitsisi jo yksistään laajan artikkelin. Tähän on syytä palata myöhemmin.
Tuglas-seuran kulttuurisihteeri Tapio Mäkeläinen on ehtinyt viedä suomalaisia kulttuurimatkoille Viroon jo yli 35 vuoden ajan. Siinä sivussa hän on julkaissut pinon matkaoppaita nimikkeellä ”Tapion matkassa”. Niiden avulla ovat useimmat Viron merkittävimmät kaupungit ja useat maakunnatkin tulleet tutuiksi. Eikä tahti näytä vuosien mittaan yhtään heikentyvän, kuten seuran Elo-lehden sivut todistavat. Tällä kertaa eli 5.4.2017 Tapio toi matkatietoisuutensa Lahden Aikuiskoulutuskeskukseen Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ja Wellamo-opiston vieraana. Runsas kuulijakunta näytti, että vieras oli odotettu. Viron kansallispuistot ja luonnonsuojelualueet kiinnostivat.
Viron matkojen ykkösopas
Edellisessä kirjoituksessani käsittelin kahta Virossa vaikuttanutta suomalaista, Eero Hankalaa ja Hannu Oittista. Tässä jälkimmäisessä osassa keskityn edelleen Jari P. Havian teokseen Meidän Viro nojautuen Tapio Mäkeläisen ja Markku Lehtosen toimintaan. Pitäisi tietysti mainita jotain myös professori Seppo Zetterbergistä, vaikka hän ansaitsisi jo yksistään laajan artikkelin. Tähän on syytä palata myöhemmin.
Tuglas-seuran kulttuurisihteeri Tapio Mäkeläinen on ehtinyt viedä suomalaisia kulttuurimatkoille Viroon jo yli 35 vuoden ajan. Siinä sivussa hän on julkaissut pinon matkaoppaita nimikkeellä ”Tapion matkassa”. Niiden avulla ovat useimmat Viron merkittävimmät kaupungit ja useat maakunnatkin tulleet tutuiksi. Eikä tahti näytä vuosien mittaan yhtään heikentyvän, kuten seuran Elo-lehden sivut todistavat. Tällä kertaa eli 5.4.2017 Tapio toi matkatietoisuutensa Lahden Aikuiskoulutuskeskukseen Päijät-Hämeen Tuglas-seuran ja Wellamo-opiston vieraana. Runsas kuulijakunta näytti, että vieras oli odotettu. Viron kansallispuistot ja luonnonsuojelualueet kiinnostivat.

Tapio Mäkeläinen kaappasi Päijät-Hämeen Tuglas-seuran molemmat puheenjohtajat kainaloonsa. Leili Kujanpää oli puheenjohtajana kymmenkunta vuotta. Hän on tehnyt pitkän päivätyön myös viron kielen opettajana ja taitavana matkanjohtajana. Nykyinen puheenjohtaja Virpi Kallioinen on samalla myös Tuglas-seuran, eli ”pääseuran” johtokunnan jäsen. Mainittakoon vielä, että Päijät-Hämeen Tuglas-seura on pääseuran yhdeksästä paikallisseurasta aivan aktiivisimpia.

Kuten Tapion antamasta luettelosta selviää, Virossa on viisi suurta kansallispuistoa. Lisäksi on kymmeniä suurempia tai pienempiä luonnonsuojelualueita, näistä osa on kunnallisia. Useimmissa tapauksissa, varsinkin kansallispuistoalueilta löytyy erinomaisia matkareittejä, vaelluspolkuja pitkospuineen ja myös majoitusta. Lahtelaisille oli ennestään tuttu vain Matsalu, jossa muutama vuosi sitten vierailtiin. Kysymyksessähän on varsin laaja alue, jossa useat mereen virtaavat pikku joet muodostavat suistoalueen avovesineen ja kosteikkoineen. Matsalu on lintuharrastajien paratiisi, joka varsinkin muuttoaikoina melkein kuhisee erilaisia lajeja. Uusimpina tulokkaina ovat shakaalit, jotka on vastoin odotuksia tunnistettu paitsi äänestä myös kuolleista yksilöistä. Ohessa on lahtelaisryhmä eräällä Leilin matkalla.
Toinen vähän tutumpi alue on Lahemaa, ”Lahtien maa”, johon niin ikään muutama vuosi sitten mentiin Lahdesta oikein joukolla. Lahemaa on saanut nimensä neljästä Suomenlahteen pistävästä suuresta niemestä ja niiden välissä olevista lahdista. Edellisellä matkallamme tutustuimme kyllä aika moneen kohteeseen, tosin vähän kiireessä, koska aikaa kului myös Hallisten kirkoissa ja hautausmailla. Nyt saimme Tapiolta perusteellisen katsauksen myös tästä luonnonsuojelullisesta puolesta. Meille tuttu Käsmun pikkukyläkin sai uutta ulottuvuutta. Siellä meitä aikoinaan kiinnosti upea merenkulkumuseo, joka minun muistini mukaan on ollut aikaisemmin myös merenkulkukoulu. Käsmussa on oikeastaan vain yksi päätie, jonka varrella on upeita omakotitaloja. Monet täältä merille lähteneet kapteenit ja perämiehet ovat tulleet kotipuoleen viettämään eläkepäiviään.
Tähän on kuitenkin syytä vielä lisätä jotain Tapio Mäkeläisestä (s.1958). Myös Mäkeläinen aloitti fennougristiikan opinnot. Hänen opinahjonsa oli ensin Turun, sitten Helsingin yliopisto. Ensimmäisellä Unkariin suuntautuneella opintomatkallaan hän tutustui virolaisiin opiskelijoihin. Nämä yhteydet johtivat sitten ensimmäiseen Tallinnan matkaan 1981, sitten jäseneksi Tuglas-seuraan ja ensimmäisiin matkaoppaan töihin. Vuosina 1985-1989 hän kulki Suomenlahden yli monta kertaa viikossa, ja miltei asui jatkuvasti Hotelli Virussa. Alkuun piti varsinkin Tallinnassa ottaa aina mukaan Inturistin opas, mutta vähitellen hän alkoi opastaa suomalaisryhmiä lähes salaa eri puolille Viroa. Samalla hän oli osa ns. kuriiriketjua, joka toimitti postia ja tavaraa yli Suomenlahden. Vuonna 1989 hän aloitti Tuglas-seuran toisena toimihenkilönä Eva Lillen ohella. Tämän jälkeisiin vuosiin mahtui paljon matkoja, kirjallista tuotantoa, ja Virosta saatuja tunnustuksia. Toimelias ura jatkuu varmaan vieläkin, vaikka nyt vuonna 2021 hän on jo siirtymässä eläkkeelle Tuglas-seurasta
Haapsalun monitoiminen turkulaislähtöinen matkailuyrittäjä
Lakimies Markku Lehtonen (s.1951) on Lahden seudulla varsin tuntematon, vaikka hän on mm. vieraillut täällä vuosittain karavaanarimessuilla. Sen sijaan hän on hyvin tunnettu Varsinais-Suomessa, siellähän minäkin häneen tutustuin kun olin Varsinais-Suomen Viro-keskuksessa esittelemässä teostani nimeltä Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa. Tässä tilaisuudessa sovittiin, että vierailisin hänen omistamallaan leirintäalueella Haapsalussa heti kun tähän kaupunkiin jokin lahtelaisten matka suuntautuisi.
Tähän on kuitenkin syytä vielä lisätä jotain Tapio Mäkeläisestä (s.1958). Myös Mäkeläinen aloitti fennougristiikan opinnot. Hänen opinahjonsa oli ensin Turun, sitten Helsingin yliopisto. Ensimmäisellä Unkariin suuntautuneella opintomatkallaan hän tutustui virolaisiin opiskelijoihin. Nämä yhteydet johtivat sitten ensimmäiseen Tallinnan matkaan 1981, sitten jäseneksi Tuglas-seuraan ja ensimmäisiin matkaoppaan töihin. Vuosina 1985-1989 hän kulki Suomenlahden yli monta kertaa viikossa, ja miltei asui jatkuvasti Hotelli Virussa. Alkuun piti varsinkin Tallinnassa ottaa aina mukaan Inturistin opas, mutta vähitellen hän alkoi opastaa suomalaisryhmiä lähes salaa eri puolille Viroa. Samalla hän oli osa ns. kuriiriketjua, joka toimitti postia ja tavaraa yli Suomenlahden. Vuonna 1989 hän aloitti Tuglas-seuran toisena toimihenkilönä Eva Lillen ohella. Tämän jälkeisiin vuosiin mahtui paljon matkoja, kirjallista tuotantoa, ja Virosta saatuja tunnustuksia. Toimelias ura jatkuu varmaan vieläkin, vaikka nyt vuonna 2021 hän on jo siirtymässä eläkkeelle Tuglas-seurasta
Haapsalun monitoiminen turkulaislähtöinen matkailuyrittäjä
Lakimies Markku Lehtonen (s.1951) on Lahden seudulla varsin tuntematon, vaikka hän on mm. vieraillut täällä vuosittain karavaanarimessuilla. Sen sijaan hän on hyvin tunnettu Varsinais-Suomessa, siellähän minäkin häneen tutustuin kun olin Varsinais-Suomen Viro-keskuksessa esittelemässä teostani nimeltä Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa. Tässä tilaisuudessa sovittiin, että vierailisin hänen omistamallaan leirintäalueella Haapsalussa heti kun tähän kaupunkiin jokin lahtelaisten matka suuntautuisi.

Pikseke Oü. Leirintäalue Pikseke sijaitsee Haapsalussa osoitteessa Männikutee 32. Sijainti on mainio: kaikki mielenkiintoinen ja tarvittava on saatavilla keskustasta, parin kilometrin päässä ovat vanha kaupunki, keskiaikainen linnoitus, museot, kylpylät, uimaranta, urheilupaikat, matkailuinfo ym. Golf-kentällekin on matkaa vain viisi kilometriä.
Tällä alueen ainoalla leirintäalueella on 40 sähköistettyä matkailuauto, -vaunu tai telttapaikkaa, kaksi vuokrattavaa majaa, sauna sekä kaikki tarvittavat saniteettitilat. Asiakkaista lähes 40 % on viime aikoina ollut Suomesta, lähes 30 % Saksasta ja parisenkymmentä prosenttia Hollannista. Loput ovat jakaantuneet tasaisesti muiden kansakuntien kesken.
Yllättävää kyllä matkailijoista telttailijoita on ollut vielä noin neljännes, näiden joukossa on ollut paljon pyöräilijöitä ja moottoripyöräilijöitä. Karavaanareita on kuitenkin ollut noin kolme neljännestä.
Omistaja Markku Lehtonen on eläkkeellä oleva juristi ja entinen Turun kaupungin keskushallinnon palvelussuhdepäällikkö. Lisäksi hän on valan tehnyt kääntäjä, kääntää virosta suomeen. Aikanaan hän toimi myös matkanjohtajana ja viron kielen sivutoimisena opettajana. Hän on laatinut vuonna 1992 Viron kunnallishallinnon kartoituksen ja on osallistunut kaikkiin Viron ja Suomen ystävyyskuntaseminaareihin. Edelleen hän ollut pitkään Varsinais-Suomen Viro-keskuksen puheenjohtaja, Svyl:in hallituksen jäsen ja Haapsalun Suomi-seuran puheenjohtaja. Nykyään hän on Viron kansalainen. Markku Lehtonen hoitaa aluetta pääosin kahdestaan virolaisen vaimonsa Even kanssa.
Ensimmäisen Viron matkansa hän teki 1972, ja jo seuraavana vuonna hän alkoi opiskella viroa Turun yliopistossa. Yhteydet lisääntyivät eri tasoilla ja vuonna 1976 hän avioitui Tallinnassa virolaisen naisen kanssa. Vuodesta 1980 lähtien alkoivat matkaopasvuodet, joihin liittyi niin kokemuksia vuoden 1980 Tallinnan olympiaregatasta kuin erilaisten tuotteiden kuljetuksesta meren yli, ja tietysti kokemuksia KGB:n ja muiden viranomaisten seurannasta. Edellä jo mainittiin jotaikin Lehtosen järjestötoiminnasta Turussa. Viroon siirryttyään hän on ollut aktiivinen Haapsalun seudun Suomi-seurassa ja mm. Viron vähemmistökansallisuuksien kulttuurineuvostossa.
Tällä alueen ainoalla leirintäalueella on 40 sähköistettyä matkailuauto, -vaunu tai telttapaikkaa, kaksi vuokrattavaa majaa, sauna sekä kaikki tarvittavat saniteettitilat. Asiakkaista lähes 40 % on viime aikoina ollut Suomesta, lähes 30 % Saksasta ja parisenkymmentä prosenttia Hollannista. Loput ovat jakaantuneet tasaisesti muiden kansakuntien kesken.
Yllättävää kyllä matkailijoista telttailijoita on ollut vielä noin neljännes, näiden joukossa on ollut paljon pyöräilijöitä ja moottoripyöräilijöitä. Karavaanareita on kuitenkin ollut noin kolme neljännestä.
Omistaja Markku Lehtonen on eläkkeellä oleva juristi ja entinen Turun kaupungin keskushallinnon palvelussuhdepäällikkö. Lisäksi hän on valan tehnyt kääntäjä, kääntää virosta suomeen. Aikanaan hän toimi myös matkanjohtajana ja viron kielen sivutoimisena opettajana. Hän on laatinut vuonna 1992 Viron kunnallishallinnon kartoituksen ja on osallistunut kaikkiin Viron ja Suomen ystävyyskuntaseminaareihin. Edelleen hän ollut pitkään Varsinais-Suomen Viro-keskuksen puheenjohtaja, Svyl:in hallituksen jäsen ja Haapsalun Suomi-seuran puheenjohtaja. Nykyään hän on Viron kansalainen. Markku Lehtonen hoitaa aluetta pääosin kahdestaan virolaisen vaimonsa Even kanssa.
Ensimmäisen Viron matkansa hän teki 1972, ja jo seuraavana vuonna hän alkoi opiskella viroa Turun yliopistossa. Yhteydet lisääntyivät eri tasoilla ja vuonna 1976 hän avioitui Tallinnassa virolaisen naisen kanssa. Vuodesta 1980 lähtien alkoivat matkaopasvuodet, joihin liittyi niin kokemuksia vuoden 1980 Tallinnan olympiaregatasta kuin erilaisten tuotteiden kuljetuksesta meren yli, ja tietysti kokemuksia KGB:n ja muiden viranomaisten seurannasta. Edellä jo mainittiin jotaikin Lehtosen järjestötoiminnasta Turussa. Viroon siirryttyään hän on ollut aktiivinen Haapsalun seudun Suomi-seurassa ja mm. Viron vähemmistökansallisuuksien kulttuurineuvostossa.
8. (49) Kulttuurisiltaa rakentamassa Viroon1.

Jari P. Havia on vuosien mittaan kirjoittanut paljon mielenkiintoista Virosta. Niinpä tartuin uteliaana hänen teokseensa Meidän Viro, jonka alaotsikkona on Suomalaisten kokemuksia ja toimintaa 1960- 1990- luvuilla. Mielenkiintoani lisäsi se, että olin itsekin vieraillut Virossa jo neuvostoaikana kolmeen kertaan, alkaen toukokuusta 1961. Lisäksi muutamat esitellyt henkilöt olivat ainakin jollain tavalla tuttuja niin minulle kuin suurelle Viron ystävien joukolle.
Matkojeni määrää en voi mitenkään verrata esiteltyjen henkilöiden matkoihin, vaikka en minäkään enää tiedä moneenko kertaan olen siellä vieraillut. Uuden itsenäistymisen alkuaikoina kävin siellä pelaamassa useasti seniorien lentopalloa, muutaman kerran lionsklubini mukana, ja erityisesti tällä vuosituhannella hyvin monilla Leili Kujanpään suorastaan aivan erinomaisesti järjestämillä ja opastamilla matkoilla. Kun elämänpiirini on iän myötä jo alueellisesti rajoittunut, kertaan kuitenkin mielelläni matkojani niin kirjallisuuden kuin ainakin kymmenen vuoden aikana kirjoittamieni blogimuistelmien kautta. Niihin voi jokainen perehtyä osoitteesta https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2021.html Osoite ohjaa tämän vuoden juttuihin, yläpalkista löytynee kuitenkin aika paljon kiinnostavaa.
Matkojeni määrää en voi mitenkään verrata esiteltyjen henkilöiden matkoihin, vaikka en minäkään enää tiedä moneenko kertaan olen siellä vieraillut. Uuden itsenäistymisen alkuaikoina kävin siellä pelaamassa useasti seniorien lentopalloa, muutaman kerran lionsklubini mukana, ja erityisesti tällä vuosituhannella hyvin monilla Leili Kujanpään suorastaan aivan erinomaisesti järjestämillä ja opastamilla matkoilla. Kun elämänpiirini on iän myötä jo alueellisesti rajoittunut, kertaan kuitenkin mielelläni matkojani niin kirjallisuuden kuin ainakin kymmenen vuoden aikana kirjoittamieni blogimuistelmien kautta. Niihin voi jokainen perehtyä osoitteesta https://nurmoostamailmalle.weebly.com/uutta-2021.html Osoite ohjaa tämän vuoden juttuihin, yläpalkista löytynee kuitenkin aika paljon kiinnostavaa.

Aloitan Havian kirjan repostelun esittelemällä tässä osiossa aakkosjärjestystä väljästi seuraten kaksi Lahdessakin tuttua henkilöä, jotka molemmat esiintyivät Virolaisen kirjallisuuden viikon 13.2.-18.2.2016 kirjallisuusillassa Lahden kaupunginkirjastossa.
Tilaisuus oli kirjaston ja Päijät-Hämeen Tuglas-seuran järjestämä. Esiintyjänä oli kääntäjä, tietokirjailija, kriitikko ja runoilija Hannu Oittinen. Häntä jututti seuran jäsen, itsekin pääseuran kääntäjäklubiin kuuluva Eero Hankala. Olin ottanut tilaisuudesta kuvan jossa Oittinen on vasemmalla ja Hankala oikealla.
Tilaisuus oli kirjaston ja Päijät-Hämeen Tuglas-seuran järjestämä. Esiintyjänä oli kääntäjä, tietokirjailija, kriitikko ja runoilija Hannu Oittinen. Häntä jututti seuran jäsen, itsekin pääseuran kääntäjäklubiin kuuluva Eero Hankala. Olin ottanut tilaisuudesta kuvan jossa Oittinen on vasemmalla ja Hankala oikealla.
Vähemmän tunnettu toimelias aktivisti
Eero Hankala (s.1944) innostui koulupoikana 1960-luvulla silloin muodissa olleeseen Dx-kuunteluun, jonka kautta hän löysi Viron radion, jonka suomenkielisiä lähetyksiä hän alkoi seurata. Pian hän päätyi töihin Yleisradioon, jonka henkilökunnan matkalla hän pääsi tutustumaan Tallinnaan kesäkuussa 1966. Pian alkoivat kiinnostaa myös virolaiset lehdet ja kirjat. Tässä auttoi tutustuminen uusiin virolaisiin ystäviin, joista laskuvarjohyppääjien kouluttaja Ülo Keedus avasi monia ovia.
Eero Hankala (s.1944) innostui koulupoikana 1960-luvulla silloin muodissa olleeseen Dx-kuunteluun, jonka kautta hän löysi Viron radion, jonka suomenkielisiä lähetyksiä hän alkoi seurata. Pian hän päätyi töihin Yleisradioon, jonka henkilökunnan matkalla hän pääsi tutustumaan Tallinnaan kesäkuussa 1966. Pian alkoivat kiinnostaa myös virolaiset lehdet ja kirjat. Tässä auttoi tutustuminen uusiin virolaisiin ystäviin, joista laskuvarjohyppääjien kouluttaja Ülo Keedus avasi monia ovia.

Eero Hankalan merkittävin toiminta kohdistui ehkä Torin kirkon ennallistamiseen, johon hän sai mukaan Helsingin Töölön seurakunnan ja eräitä muita seurakuntia ja tahoja, jotka tässä vaiheessa panostivat kovasti Viron seurakuntien tukemiseen. Hankala järjesti monia matkoja Toriin, joka sijaitsee aivan Pärnun naapurissa, siitä hieman itään. Virossa perustettiin vuonna 1997 Torin kirkon jälleenrakentajien yhdistys, joka jatkaa edelleen hieman nimeään muuttaneena. Torin kirkosta tuli Viron sotilaiden muistokirkko, jonka seinältä löytyy myös Viron vapaussodassa kaatuneiden suomalaisten sotilaiden muistolaatta, samoin esimerkiksi Suomen jatkosodassa kaatuneiden Suomen-poikien muistolaatta, ja paljon muuta Viron sotavuosien ajalta.
Eero Hankala on ainoana suomalaisena saanut kirkon jälleenrakentamista edistäneille annetun ansioristin, samoin Viron evankelisluterilaisen kirkon ansioristin. Hän on toiminut paitsi matkaoppaana, nimenomaan toimittajana ja konsulttina, jossa tehtävässä hän on tukenut kymmenien suomalaisten yritysten tai niiden tytäryhtiöiden perustamista Viroon.
Eero Hankala on ainoana suomalaisena saanut kirkon jälleenrakentamista edistäneille annetun ansioristin, samoin Viron evankelisluterilaisen kirkon ansioristin. Hän on toiminut paitsi matkaoppaana, nimenomaan toimittajana ja konsulttina, jossa tehtävässä hän on tukenut kymmenien suomalaisten yritysten tai niiden tytäryhtiöiden perustamista Viroon.
Kirjallisen sillan rakentaja
Helsingissä 1959 syntynyt Hannu Oittinen opiskeli Helsingin yliopistossa suomea, viroa, unkaria sekä eri kirjallisuusaineita. Hän on toiminut mm. erilaisissa kustannusalan tehtävissä sekä viron ja suomen kielen opettajana. Ensimmäisen Viron matkansa hän teki syksyllä 1985 Tallinnaan ja Tarttoon suomalaisen kirjailijaryhmän mukana. Varsin innostava oli myös se pariviikkoinen seminaarimatka, joka suuntautui Lahemaalle Palmseen, josta suunnattiin useisiin luonto- ja kaupunkikohteisiin. Kurssin aikana kuultiin vielä paljon ns. punapropagandaa, mutta esityksissä oli jo myös runsaasti glasnostin kaikuja. Seuraavan matkansa hän teki vuonna 1989 opiskellakseen kevätlukukauden Tallinnan pedagogisessa korkeakoulussa. Hän on kolunnut Virosta läpi miltei jokaisen kolkan, osan yksikseen julkisilla liikevälineillä tai kävellen, nuorempana jopa liftaamalla.
Suuri yleisö tuntee hänet parhaiten vapaana kaunokirjallisuuden kääntäjänä ja kirjailijana. Oittinen on suomentanut kymmenittäin virolaisia romaaneja, novelleja ja runokokoelmia sekä osaa eri kokoomateoksista. Hän on kääntänyt myös esseitä, artikkeleita tai muita asiatekstejä. Samoin hän on julkaissut tai ollut mukana julkaisemassa matkaoppaita sekä kielenhuoltoa koskevia teoksia. Hän on kirjoittanut arvosteluja eri lehtiin ja toimittanut monia kirjoja.
Oittiselle on myönnetty auktorisoidun, eli laillisesti pätevän asiakirjojen kääntäjän asema vuonna 2008 suunnassa viro-suomi. Hän oli jo sitä ennen virallinen kääntäjä vuodesta 1994. Hän kuuluu Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon, Suomen tietokirjailijoihin sekä Suomen arvostelijoiden liittoon. Hän on toiminut pariin otteeseen Tuglas-seuran johtokunnassa sekä Võrolaisten ystävien puheenjohtajana sen perustamisesta lähtien (2002). Hänelle on vuonna 2001 myönnetty Viron valkoisen tähden ritarikunnan kolmannen luokan kunniamerkki (Valgetähe kolmanda klassi orden).
Helsingissä 1959 syntynyt Hannu Oittinen opiskeli Helsingin yliopistossa suomea, viroa, unkaria sekä eri kirjallisuusaineita. Hän on toiminut mm. erilaisissa kustannusalan tehtävissä sekä viron ja suomen kielen opettajana. Ensimmäisen Viron matkansa hän teki syksyllä 1985 Tallinnaan ja Tarttoon suomalaisen kirjailijaryhmän mukana. Varsin innostava oli myös se pariviikkoinen seminaarimatka, joka suuntautui Lahemaalle Palmseen, josta suunnattiin useisiin luonto- ja kaupunkikohteisiin. Kurssin aikana kuultiin vielä paljon ns. punapropagandaa, mutta esityksissä oli jo myös runsaasti glasnostin kaikuja. Seuraavan matkansa hän teki vuonna 1989 opiskellakseen kevätlukukauden Tallinnan pedagogisessa korkeakoulussa. Hän on kolunnut Virosta läpi miltei jokaisen kolkan, osan yksikseen julkisilla liikevälineillä tai kävellen, nuorempana jopa liftaamalla.
Suuri yleisö tuntee hänet parhaiten vapaana kaunokirjallisuuden kääntäjänä ja kirjailijana. Oittinen on suomentanut kymmenittäin virolaisia romaaneja, novelleja ja runokokoelmia sekä osaa eri kokoomateoksista. Hän on kääntänyt myös esseitä, artikkeleita tai muita asiatekstejä. Samoin hän on julkaissut tai ollut mukana julkaisemassa matkaoppaita sekä kielenhuoltoa koskevia teoksia. Hän on kirjoittanut arvosteluja eri lehtiin ja toimittanut monia kirjoja.
Oittiselle on myönnetty auktorisoidun, eli laillisesti pätevän asiakirjojen kääntäjän asema vuonna 2008 suunnassa viro-suomi. Hän oli jo sitä ennen virallinen kääntäjä vuodesta 1994. Hän kuuluu Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon, Suomen tietokirjailijoihin sekä Suomen arvostelijoiden liittoon. Hän on toiminut pariin otteeseen Tuglas-seuran johtokunnassa sekä Võrolaisten ystävien puheenjohtajana sen perustamisesta lähtien (2002). Hänelle on vuonna 2001 myönnetty Viron valkoisen tähden ritarikunnan kolmannen luokan kunniamerkki (Valgetähe kolmanda klassi orden).
7. (48) Fratelli d'italia, siam pronti alla morte !
Tänäkin vuonna voimme innostua Italian jalkapallomenestyksestä, sillä se on jälleen edennyt EM-loppuotteluihin. Sen kunniaksi tekee mieli siellä kotisohvillakin yhtyä kansallislauluun yhdessä joukkueen kanssa. Sen verran epävireisesti pojat laulavat, että meidänkään ei pidä hävetä liittyä mukaan.
Fratelli d’Italia
L’Italia s’è desta,
Dell’elmo di Scipio
S’è cinta la testa.
Dov’è la Vittoria?
Le porga la chioma,
Ché schiava di Roma
Iddio la creò.
Stringiamci a coorte
Siam pronti alla morte
Siam pronti alla morte
L’Italia chiamò
Mutta mistä siinä laulussa tarkkaan ottaen oikein lauletaan? Pieni historian kertaus on paikallaan. Tekstin on kirjoittanut Garibaldin joukoissa jo 1840-luvulla taistellut nuori upseeri Goffredo Mameli, siitä nimi Inno di Mameli. Runon alkuperäinen nimi oli Suona la tromba. Se annettiin lopulta Michele Novaron sävellettäväksi. Kansallislaulu siitä tuli vasta toisen maailmansodan jälkeen, sillä siihen asti Italia oli ollut kuningaskunta, jolla oli oma kuningashymninsä.
Nopeasti laulettuna sanoista on vaikea saada selvää. Siinä lauletaan vanhan Rooman vallan ajan sotapäällikkö Scipio Africanuksesta, joka kolmannessa Puunilaissodassa vuonna 202 eaa. nousi joukkoineen maihin Afrikassa ja voitti siellä Hannibalin ratkaisevassa Zaman taistelussa Karthagon eli nykyisen Tunisian alueella. Tätä ennen Hannibal oli jo ehtinyt hyökätä Alppien kautta Italiaan, jossa oli voittanut sotahistoriassa hyvin tunnetun Cannaen taistelun vuonna 216 Etelä-Italiassa. Nyt hänet oli kutsuttu puolustamaan Karthagoa, joka liitettiin nyt kokonaan Roomaan. Foinikialaiset olivat perustaneet tämän vahvan kauppaa käyvän kaupunkivaltion, joka kilpaili Välimeren herruudesta.
Laulussa mainittu Vittoria oli roomalainen jumalatar, joka "kumartakoon päänsä Italian edessä, sillä Italian palvelijattareksi Jumala on hänet luonut". Aika kaukaa italialaiset siis hakevat innoituksensa ja taisteluhenkensä. Mutta sanoituksen etu on siinä. että eri aikoina voidaan kuvitella viholliseksi mikä tahansa taho milloinkin. Eli sidotaan Scipion kypärä vain päähän, ja sitten ollaan valmiita kuolemaan vaikkapa kuvaannollisesti jalkapallokentällä. Oman merkityksensä laulu sai 1800 -luvulla kun suuret osat Pohjois-Italiaa olivat Itävalta-Unkarin vallan alla. Edellä olen kirjoittanut oikeastaan vain yhden säkeen, eli sen jota nykyään urheilukilpailuissa ja sen kaltaisissa tilaisuuksissa lauletaan. Muissa säkeissä on sisältönä myös Italian valtiollinen herääminen ja yhdistyminen eli risorgimento 1800-luvulla.
Tänään laulu tietysti on urheilukentillä tunnekuohun purkamista ja taisteluhengen luomista varten. Forza Italia ! Laulakaamme mekin mukana ! Seuraavan kerran siihen on mahdollisuus jo huomenna lauantain myöhäisottelussa.
Tänäkin vuonna voimme innostua Italian jalkapallomenestyksestä, sillä se on jälleen edennyt EM-loppuotteluihin. Sen kunniaksi tekee mieli siellä kotisohvillakin yhtyä kansallislauluun yhdessä joukkueen kanssa. Sen verran epävireisesti pojat laulavat, että meidänkään ei pidä hävetä liittyä mukaan.
Fratelli d’Italia
L’Italia s’è desta,
Dell’elmo di Scipio
S’è cinta la testa.
Dov’è la Vittoria?
Le porga la chioma,
Ché schiava di Roma
Iddio la creò.
Stringiamci a coorte
Siam pronti alla morte
Siam pronti alla morte
L’Italia chiamò
Mutta mistä siinä laulussa tarkkaan ottaen oikein lauletaan? Pieni historian kertaus on paikallaan. Tekstin on kirjoittanut Garibaldin joukoissa jo 1840-luvulla taistellut nuori upseeri Goffredo Mameli, siitä nimi Inno di Mameli. Runon alkuperäinen nimi oli Suona la tromba. Se annettiin lopulta Michele Novaron sävellettäväksi. Kansallislaulu siitä tuli vasta toisen maailmansodan jälkeen, sillä siihen asti Italia oli ollut kuningaskunta, jolla oli oma kuningashymninsä.
Nopeasti laulettuna sanoista on vaikea saada selvää. Siinä lauletaan vanhan Rooman vallan ajan sotapäällikkö Scipio Africanuksesta, joka kolmannessa Puunilaissodassa vuonna 202 eaa. nousi joukkoineen maihin Afrikassa ja voitti siellä Hannibalin ratkaisevassa Zaman taistelussa Karthagon eli nykyisen Tunisian alueella. Tätä ennen Hannibal oli jo ehtinyt hyökätä Alppien kautta Italiaan, jossa oli voittanut sotahistoriassa hyvin tunnetun Cannaen taistelun vuonna 216 Etelä-Italiassa. Nyt hänet oli kutsuttu puolustamaan Karthagoa, joka liitettiin nyt kokonaan Roomaan. Foinikialaiset olivat perustaneet tämän vahvan kauppaa käyvän kaupunkivaltion, joka kilpaili Välimeren herruudesta.
Laulussa mainittu Vittoria oli roomalainen jumalatar, joka "kumartakoon päänsä Italian edessä, sillä Italian palvelijattareksi Jumala on hänet luonut". Aika kaukaa italialaiset siis hakevat innoituksensa ja taisteluhenkensä. Mutta sanoituksen etu on siinä. että eri aikoina voidaan kuvitella viholliseksi mikä tahansa taho milloinkin. Eli sidotaan Scipion kypärä vain päähän, ja sitten ollaan valmiita kuolemaan vaikkapa kuvaannollisesti jalkapallokentällä. Oman merkityksensä laulu sai 1800 -luvulla kun suuret osat Pohjois-Italiaa olivat Itävalta-Unkarin vallan alla. Edellä olen kirjoittanut oikeastaan vain yhden säkeen, eli sen jota nykyään urheilukilpailuissa ja sen kaltaisissa tilaisuuksissa lauletaan. Muissa säkeissä on sisältönä myös Italian valtiollinen herääminen ja yhdistyminen eli risorgimento 1800-luvulla.
Tänään laulu tietysti on urheilukentillä tunnekuohun purkamista ja taisteluhengen luomista varten. Forza Italia ! Laulakaamme mekin mukana ! Seuraavan kerran siihen on mahdollisuus jo huomenna lauantain myöhäisottelussa.
6. (47) Katsaus Malskin rakennuksen nykytoimintaan

Nyt kesäkuun alussa uuden taide- ja julistemuseon Malvan tilat ovat jo siinä määrin valmiina, että Lahden kaupunginmuseo on alkanut järjestää sinne rajoitettuja tutustumiskäyntejä. Tilat ovat kuitenkin tyhjillään, joten niissä ei ole kovin paljon nähtävää, eikä ainakaan kuvattavaa. Sen sijaan tarjoan tässä muutamia sisäkuvia vanhemman osan sisältä, sieltä missä täysi toiminta on jo meneillään.
Ensimmäisenä on kuva kolmannen kerroksen yleisölle vuokrattavasta sinisestä salista, jossa kuvan ottamisen hetkellä oman taloyhtiömme kokous oli jo päättynyt, ja osakkaat olivat vetäytyneet sivuseinällä olevan, paahtimo-kahvila Kahiwalta tilattujen tarjoilujen ääreen. Kokousvirkailijat olivat vielä kokoamassa papereitaan.
Ensimmäisenä on kuva kolmannen kerroksen yleisölle vuokrattavasta sinisestä salista, jossa kuvan ottamisen hetkellä oman taloyhtiömme kokous oli jo päättynyt, ja osakkaat olivat vetäytyneet sivuseinällä olevan, paahtimo-kahvila Kahiwalta tilattujen tarjoilujen ääreen. Kokousvirkailijat olivat vielä kokoamassa papereitaan.
Jos kuvanottopaikalta katsotaan täsmälleen vastakkaiseen suuntaan, avautuvat eteen odottelu- ja seurustelutilat. Niiden sivussa näkyy kattokylttejä, jotka osoittavat missä tietyt työskentelytilat sijaitsevat. Ensimmäisenä on Äänistudio, sen jälkeen työskentelytilat Siesta ja Palma, mitä varustuksia siellä sitten onkaan, sitä en kiireessä ehtinyt tarkastella. Ilmeisesti niissäkin on jotain audiovisuaalista toimintaa tai muuta vuokraajan mielen mukaan. Tässä on siis pieni katsaus vain yhteen ison kiinteistön kerrokseen.
Kokoukseen saavuimme pääovesta Päijänteenkadun puolelta ja poistuimme ilmeisesti koronan varotoimena pihan puolelta. Sieltä avautui suora yhteys uuden museorakennuksen takaovelle, eli siihen, mistä esimerkiksi tarvikkeita kuljetetaan sisään.
5. (46) Polkupyöräily kannattaa aina ! N:o 2.
Viittasin edellisessä kolumnissani omiin pyörämatkoihini Päijät-Hämeessä. Niistä teen selkoa seuraavassa tekstissä. Vihdoin 1990-luvulla matkat kävivät harvemmiksi ja lyhyemmiksi. Suunnilleen kuuskymppisenä tein viimeisen pidemmän vaelluksen. Ajoin Lahden Mukkulasta Ahtialaan, ja sieltä Villähteelle Nastolan puolelle, ja edelleen Orimattilan Pennalaan ja sieltä kotiin Mukkulaan. Matkaa kertyi laskelmieni mukaan noin 60 kilometriä. Sen jälkeen pisimmät ajot suuntautuivat Salpakankaan kautta Hollolan kirkolle ja sieltä rantatietä kotiin. Nämä lenkit olivat noin 17 kilometrin pituisia. Mutta pian jo huomasin, että Lahden kaupungin alueella on minun käyttööni aivan tarpeeksi kevyen liikenteen väyliä, joita pitkin pääsee katsomaan miltä eri kaupunginosat näyttävät.
Lopullisesti retket lyhenivät ja pian loppuivatkin, kun tasan 13 vuotta sitten sain molempiin polviini tekonivelet. Ainakin osittain leikkaukseen jouduttiin sen takia, että olin pelannut 50 vuotta lentopalloa, välillä hyvin intensiivisestikin. Olen kyllä tavannut sanoa, että kyllä se oli sittenkin näiden polvileikkausten väärti. Normaalielämää tekonivelet eivät juurikaan ole haitanneet, olen käynyt monet kerrat Lapissa ruskaretkillä, ja täällä Lahdessa olen vähän hiihdellytkin. Mutta mäkien ylös polkeminen alkoi olla työlästä. Esimerkiksi voimieni päivinä selvisin helposti ylös Kärpäsen mäistä, mutta nyt piti valtaosan samaa matkaa työntää pyörää. Niinpä annoinkin sen sitten pojanpojalleni. Kun nyt alkavat vähän jo nuo jalkamatkatkin löytää rajojaan, voisin kyllä hankkia jonkinlaisen sähkövempeleen ihan noita tasamaita varten.
Välillä olen muistellut, miten helposti me nuoret aikoinaan polkaisimme vaihteettomilla pyörillä helposti tansseihin parin kymmenen kilometrin päähän, eikä se tuntunut missään, ei edes paluumatkalla. Vähän haikeana olen myös kuunnellut ikätoverini, kolme kuukautta nuoremman Tarmo Tikan kertomuksia Viron kiertomatkoista, joita hän on vielä hiljakkoin helposti polkenut nyt reippaasti yli 80 -vuotiaana huomattavasti nuorempiensa kanssa. Tosin hän on huomattavasti sopivampi kestävyysurheiluun, mutta sittenkin. Mutta muistellahan aina voi, ja siitä on nyt seuraavassa esimerkkejä.
Viittasin edellisessä kolumnissani omiin pyörämatkoihini Päijät-Hämeessä. Niistä teen selkoa seuraavassa tekstissä. Vihdoin 1990-luvulla matkat kävivät harvemmiksi ja lyhyemmiksi. Suunnilleen kuuskymppisenä tein viimeisen pidemmän vaelluksen. Ajoin Lahden Mukkulasta Ahtialaan, ja sieltä Villähteelle Nastolan puolelle, ja edelleen Orimattilan Pennalaan ja sieltä kotiin Mukkulaan. Matkaa kertyi laskelmieni mukaan noin 60 kilometriä. Sen jälkeen pisimmät ajot suuntautuivat Salpakankaan kautta Hollolan kirkolle ja sieltä rantatietä kotiin. Nämä lenkit olivat noin 17 kilometrin pituisia. Mutta pian jo huomasin, että Lahden kaupungin alueella on minun käyttööni aivan tarpeeksi kevyen liikenteen väyliä, joita pitkin pääsee katsomaan miltä eri kaupunginosat näyttävät.
Lopullisesti retket lyhenivät ja pian loppuivatkin, kun tasan 13 vuotta sitten sain molempiin polviini tekonivelet. Ainakin osittain leikkaukseen jouduttiin sen takia, että olin pelannut 50 vuotta lentopalloa, välillä hyvin intensiivisestikin. Olen kyllä tavannut sanoa, että kyllä se oli sittenkin näiden polvileikkausten väärti. Normaalielämää tekonivelet eivät juurikaan ole haitanneet, olen käynyt monet kerrat Lapissa ruskaretkillä, ja täällä Lahdessa olen vähän hiihdellytkin. Mutta mäkien ylös polkeminen alkoi olla työlästä. Esimerkiksi voimieni päivinä selvisin helposti ylös Kärpäsen mäistä, mutta nyt piti valtaosan samaa matkaa työntää pyörää. Niinpä annoinkin sen sitten pojanpojalleni. Kun nyt alkavat vähän jo nuo jalkamatkatkin löytää rajojaan, voisin kyllä hankkia jonkinlaisen sähkövempeleen ihan noita tasamaita varten.
Välillä olen muistellut, miten helposti me nuoret aikoinaan polkaisimme vaihteettomilla pyörillä helposti tansseihin parin kymmenen kilometrin päähän, eikä se tuntunut missään, ei edes paluumatkalla. Vähän haikeana olen myös kuunnellut ikätoverini, kolme kuukautta nuoremman Tarmo Tikan kertomuksia Viron kiertomatkoista, joita hän on vielä hiljakkoin helposti polkenut nyt reippaasti yli 80 -vuotiaana huomattavasti nuorempiensa kanssa. Tosin hän on huomattavasti sopivampi kestävyysurheiluun, mutta sittenkin. Mutta muistellahan aina voi, ja siitä on nyt seuraavassa esimerkkejä.

Joskus 1970-luvulla Päijät-Hämeen maakuntaliitto keksi järjestää ns. Päijät-Hämeen pyörävaelluksen, jossa piti kerätä korttiin vähintään 10 leimaa nimetyiltä kohdilta eri pitäjissä. Kiersin niitä monena vuonna. Muodollinen kiihoke oli se, että kymmenen leiman jälkeen saattoi osallistua arvontaan, jossa oli yksi, suhteellisen pieniarvoinen palkinto. Mutta sen avulla kymmenet, mahdollisesti joskus sadatkin asukkaat saatiin pyörien päälle. Leimaus suoritettiin yleensä paikallisissa kahviloissa.
Oheiseen kuvioon olen merkinnyt paikkakunnat, joilla olen käynyt, joillakin todella monta kertaa, mutta esimerkiksi vain kerran Artjärvellä, jonne tuli Lahden Mukkulasta edestakaisin 140 kilometriä.
1.Urheilukeskus, Lahti, 2. Messilä. 3. Orimattila. 4.Pajulahti. 5. Vierumäki, 6. Heinola, 7. Vääksy, 8, Järvelä, 9. Hämeenkoski, 10. Padasjoki, 11, Artjärvi.
Oheiseen kuvioon olen merkinnyt paikkakunnat, joilla olen käynyt, joillakin todella monta kertaa, mutta esimerkiksi vain kerran Artjärvellä, jonne tuli Lahden Mukkulasta edestakaisin 140 kilometriä.
1.Urheilukeskus, Lahti, 2. Messilä. 3. Orimattila. 4.Pajulahti. 5. Vierumäki, 6. Heinola, 7. Vääksy, 8, Järvelä, 9. Hämeenkoski, 10. Padasjoki, 11, Artjärvi.
Edellä mainitut tiedot ovat lyhennelmää aikaisemmasta blogikirjoituksesta vuodelta 2016. Sen nimenä oli Tien päällä Päijät-Hämeessä, ja numerona oli 4.1/Uutta 2016.
Laitan tähän oheen vielä piirroksen Lahdesta Nurmoon Etelä-Pohjanmaalle ulottuneesta retkestäni kesäkuussa vuonna 1985. Olin keväällä suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon, ja nyt piti päästä vähän tuulettumaan. Iso pyörä oli päällä, ja piti päästä takaisin normaaliolotilaan.
Laitan tähän oheen vielä piirroksen Lahdesta Nurmoon Etelä-Pohjanmaalle ulottuneesta retkestäni kesäkuussa vuonna 1985. Olin keväällä suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon, ja nyt piti päästä vähän tuulettumaan. Iso pyörä oli päällä, ja piti päästä takaisin normaaliolotilaan.

Lahdesta Nurmoon. Tuohon aikaan ei liikenne teillä ollut kummoistakaan, mutta kyllä niitä vaaranpaikkoja silti oli. Nykyään ei enää tulisi mieleenkään ajella vilkasliikenteisiä teitä, tosin ei siihen enää kuntoakaan olisi. Mutta siihen aikaan vielä sitä uskoi itseensä, kuten pyöräilymatka Nurmoon osoitti. Siihen kului aikaa viisi päivää, niistä yhden päivän ja kaksi yötä vietin työtoverini Matti Reinikan mökillä Keurusselän rannalla. Välipäivänä Matti kuljetti minua mm. Haapamäellä, jossa olin ainoinani aloittanut oppikoulun.
Varsinaisina ajopäivinä tuli kilometrejä vaatimattomat noin 70, paitsi viimeisenä Ähtäristä Nurmoon 130 kilometriä. Ajatuksena oli tulla myöhemmin takaisin samaa reittiä, mutta mieli muuttui. Ei kunnon puolesta, sillä ajelin Etelä-Pohjanmaalla seuraavina päivinä kolmisensataa kilometriä. Panin kuitenkin pyörän junaan, sillä Suomen korpimaita ajellessa oli joskus tylsää, aika tuli pitkäksi. Metsätaipaleilla saattoi mennä tunti ja kaksikin ilman että näkyi yhtäkään autoa, ihmisistä nyt puhumattakaan.
Varsinaisina ajopäivinä tuli kilometrejä vaatimattomat noin 70, paitsi viimeisenä Ähtäristä Nurmoon 130 kilometriä. Ajatuksena oli tulla myöhemmin takaisin samaa reittiä, mutta mieli muuttui. Ei kunnon puolesta, sillä ajelin Etelä-Pohjanmaalla seuraavina päivinä kolmisensataa kilometriä. Panin kuitenkin pyörän junaan, sillä Suomen korpimaita ajellessa oli joskus tylsää, aika tuli pitkäksi. Metsätaipaleilla saattoi mennä tunti ja kaksikin ilman että näkyi yhtäkään autoa, ihmisistä nyt puhumattakaan.
Kaikki pyörämatkani tein tietenkin ilman kännykkää, eihän niitä siihen aikaan ollut. Nykyään kukaan ei enää lähde ilman puhelinta edes kaupungille. Onneksi ei mitään ikävää koskaan sattunut. Kuminkin jouduin vuosien mittaan paikkaamaan vain kaksi kertaa, kerran Heinolassa, ja sitten tuolla Etelä-Pohjanmaan matkalla Lehtimäellä. Vettä ei kummassakaan paikassa ollut lähellä, joten kuuntelin, mistä kohtaa vuoto tuli. Ikävin tapahtuma sattui samalla Lehtimäellä eräässä maantieleikkauksessa joitakin kilometrejä myöhemmin. Huomasin kyllä etäältä, että siellä korkealla kallion päällä oli pari keskenkasvuista poikaa. Kun tulin kohdalle, heitti kumpikin kiven minua kohti. Toinen heitto jäi lyhyeksi, mutta toinen kivi kimposi asfaltista pyöräni runkoon, ei onneksi pinnoihin. Kun vauhti oli kova ja mäki pitkä, en katsonut asiakseni enää mennä heidän peräänsä.
Olin jo aivan unohtaa pari aikaisemmin tekemääni pidempää matkaa, joten lisään ne vielä tähän. Kesällä 1962 pyöräilimme nuorikkoni kanssa Tampereelta Hyvinkäälle Sääksmäen kautta. Siellä yövyimme sukulaisten kesäasunnolla. Loppumatkalle kertyi pitkälti toista sataa kilometriä. Huomiolle pantavaa on, että molemmilla oli vaihteettomat pyörät. Mutta silloinhan me olimme parhaassa isässä. Erikoisin muisto tältä matkalta oli se, että vielä uuden kolmostien vierustoja kunnostettiin vankityövoimalla.
Huomattavasti myöhemmin ajoimme silloin 17-vuotiaan poikani kanssa Lahdesta Kauniaisiin. Menomatkalla yövyimme Hyvinkäällä, joten tuo n. 140 kilometrin matka katkesi kahteen osaan. Mutta seuraavana päivänä Kauniaisissa huomasimme, että illalla olisi televisiosta tulossa joku jalkapallo-ottelu, jota ehdottomasti piti päästä seuraamaan. Niinpä sitten ajoimmekin kotiin yhtä soittoa. Matka meni hyvin, poika veti koko ajan edellä kolmivaihteisellaan, ja minä sinnittelin paremmalla retkipyörällä perässä. Lopulta noin 10 kilometriä ennen Lahtea kehotin häntä jatkamaan omaa vauhtiaan. Tulin kotiin joskus puoli tuntia häntä myöhemmin. Itse olin tuohon aikaan vielä reippaasti alle viiden kymmenen.
Joku viisas on joskus tokaissut, että kuntoilu kannattaa aina, sillä ”se on kuin pankkiin panisi”. Sota-ajan lapsena jouduin jo varhain tarttumaan ruumiillisen työhön. Olen muuten Suomessa niitä aivan nuorimpia, jotka suuremmassa mitassa suorittivat syyskyntöjä kahden hevosen vetämällä fältillä, eli auralla. Kymmenkunta vuotta nuoremmat veljeni olivat jo traktorimiehiä. Yhden kesämökin olen rakentanut, eivätkä lapio- ja kirvestyöt suinkaan loppuneet noihin nuoruusvuosiin. Uskon vakaasti, että ilman aikaisempien vuosikymmenten jatkuvaa ja monipuolista rehkimistä en olisi näillä geeneillä koskaan selvinnyt edes näille vuosille, joilla nyt olen.
Olin jo aivan unohtaa pari aikaisemmin tekemääni pidempää matkaa, joten lisään ne vielä tähän. Kesällä 1962 pyöräilimme nuorikkoni kanssa Tampereelta Hyvinkäälle Sääksmäen kautta. Siellä yövyimme sukulaisten kesäasunnolla. Loppumatkalle kertyi pitkälti toista sataa kilometriä. Huomiolle pantavaa on, että molemmilla oli vaihteettomat pyörät. Mutta silloinhan me olimme parhaassa isässä. Erikoisin muisto tältä matkalta oli se, että vielä uuden kolmostien vierustoja kunnostettiin vankityövoimalla.
Huomattavasti myöhemmin ajoimme silloin 17-vuotiaan poikani kanssa Lahdesta Kauniaisiin. Menomatkalla yövyimme Hyvinkäällä, joten tuo n. 140 kilometrin matka katkesi kahteen osaan. Mutta seuraavana päivänä Kauniaisissa huomasimme, että illalla olisi televisiosta tulossa joku jalkapallo-ottelu, jota ehdottomasti piti päästä seuraamaan. Niinpä sitten ajoimmekin kotiin yhtä soittoa. Matka meni hyvin, poika veti koko ajan edellä kolmivaihteisellaan, ja minä sinnittelin paremmalla retkipyörällä perässä. Lopulta noin 10 kilometriä ennen Lahtea kehotin häntä jatkamaan omaa vauhtiaan. Tulin kotiin joskus puoli tuntia häntä myöhemmin. Itse olin tuohon aikaan vielä reippaasti alle viiden kymmenen.
Joku viisas on joskus tokaissut, että kuntoilu kannattaa aina, sillä ”se on kuin pankkiin panisi”. Sota-ajan lapsena jouduin jo varhain tarttumaan ruumiillisen työhön. Olen muuten Suomessa niitä aivan nuorimpia, jotka suuremmassa mitassa suorittivat syyskyntöjä kahden hevosen vetämällä fältillä, eli auralla. Kymmenkunta vuotta nuoremmat veljeni olivat jo traktorimiehiä. Yhden kesämökin olen rakentanut, eivätkä lapio- ja kirvestyöt suinkaan loppuneet noihin nuoruusvuosiin. Uskon vakaasti, että ilman aikaisempien vuosikymmenten jatkuvaa ja monipuolista rehkimistä en olisi näillä geeneillä koskaan selvinnyt edes näille vuosille, joilla nyt olen.
4. (45) Oliko Suomen jalkapallovoitto Tanskasta oikeutettu?
EM-jalkapallon alkusarjan ensimmäisen ottelun kulku oli niin Tanskan kuin Suomenkin osalta dramaattinen. Tanskalainen maailmanluokan tähtipelaaja Christian Eriksen tuupertui ilman kontakteja maahan ensimmäisen puoliajan viime minuuteilla ilmeisesti sydänpysähdyksen saaneena. Onneksi hän sai heti paikalla tehokasta ensiapua, mutta uran jatko jää kyllä kovin epävarmaksi. Viime tietojen mukaan Eriksen on kyllä toipumassa, hän pystyy jo jonkin verran syömään ja puhumaankin.
Ennestään terveeksi tunnetun nuoren miehen äkillinen menehtyminen ei ole aivan tavatonta, ei edes jalkapallokentillä. Mieleen tulee entisestä kotikylästäni eräs suku, jonka miehet kuolivat miltei järjestään viisikymppisinä, nopeasti ja ennalta arvaamattomasti. Mutta aina yhtä järkyttävää tällainen poismeno on, oli sitten mies kolmikymppinen tai vanhempi, ja miten hyvä urheilija tahansa. Eriksen kyllä palaa takaisin, mutta tuskin enää jalkapallosankariksi.
Murhe ja järkytys kosketti aivan samalla tavalla, oli sitten kysymys tanskalaisista tai suomalaisista pelaajista tai katsojista. Suomalaisten katsojienkin käytös sai kiitosta. Jos sitten pelitapahtumiin mennään, niin jotkin asiat kiinnittivät kielteisellä tavalla huomiota. Tanskalaiset pelasivat kovaa ja paikoin rumaakin peliä. Laskin, että neljä pelaajaa lakaistiin kentän pintaan, ja kolme heistä sai pallon tavoittelussa iskun joko kämmenestä tai kyynärvarresta. Kaikki nämä kulkivat tämän jälkeen tuppo sieraimessa verentuloa estämässä. Ikävin tapaus sattui siinä vaiheessa kun Teemu Pukki oli jo pääsemässä kahden maalivahdin kanssa. Tanskalainen puolustaja oli metrin jäljessä, mutta otti sitten kiinni olkapäästä ja kohta vyötäröstäkin. Ei hän Teemua sentään maahan saanut, mutta juoksurytmi sekosi. Yhtään varoitusta tanskalaiset eivät saaneet. Toisaalta oma hyökkääjämme Robin Lod sai sen aika alkuvaiheessa, tosin kyllä ansaitusti.
Tuntui siltä, että tuomarit pitivät jo etukäteen Tanskan voittoa selviönä. Kun Joel Pohjanpalo oli sitten onnekkaasti puskenut pallon Tanskan maaliin, asetelma muuttui. Pian seurasi Tanskalle kovin köykäisin perustein tuomittu rangaistuspotku. Onneksi maalivahtimme Lukas Hradecky aavisti pallon suunnan ja onnistui torjumaan.
Yllätyshän tämä Suomen voitto ilmeisesti kaikille oli, olihan Tanska saavuttanut aikaisemmin paljon kunniakkaita voittoja. Ottelusta ja sen tuloksesta tullaan jatkossa keskustelemaan paljon. Täytyy muistaa, että Tanska vyörytti jo ensimmäisellä puoliajalla hyökkäyksiään jatkuvasti Suomen maalia kohti, yhtenä päätekijänä oli tietysti Christian Eriksen, mutta ei suinkaan ainoana. Eriksenin loukkaantuminen tietysti hieman lamaannutti, mutta samaa voidaan sanoa myös suomalaisista, kun ottelua pitkän väliajan jälkeen jatkettiin. Tänään päivää myöhemmin kerrottiin, että Eriksen oli itse toivonut matsin eilen jatkuvan. Ottelussa laukaukset maalia kohti olivat 23-1, kulmapotkut 9-0 ja pallonhallintaprosentit 63-37, kaikki Tanskan hyväksi. Ei ihme, että kaiken tapahtuneen jälkeen ei Pohjanpalokaan maaliaan paljon tuuletellut.
Seuraavan ottelun suomalaiset pelaavat venäläisiä vastaan Pietarissa. Täytyy sanoa, että jo nyt hieman pelottaa. Kun tanskalaiset onnistuivat melkein telomaan meidän pelaajiamme, niin mikseivät sitten venäläisetkin! Ajatellaanpa täpötäyttä stadionin katsomoa, Pietarissahan ei koronarajoituksista piitata. Siellä jossain alitajunnassa on myös isä-Putinin hahmo, ehkä hän tulee katsomoonkin, onhan luvassa voitto, jonka äärellä olisi hyvä patsastella. Painetta lisää myös se, että venäläiset hävisivät jo ensimmäisen ottelunsa belgialaisia vastaan.
Toivon hartaasti, että otteluun saadaan sellaisia tuomareita, jotka eivät piittaa yleisön reaktioista. Ennakkoon venäläiset ovat suosikkeja. Eihän siinä mitään, kunhan vain ottelu käydään rehdissä ilmapiirissä ja toisiaan kunnioittaen.
EM-jalkapallon alkusarjan ensimmäisen ottelun kulku oli niin Tanskan kuin Suomenkin osalta dramaattinen. Tanskalainen maailmanluokan tähtipelaaja Christian Eriksen tuupertui ilman kontakteja maahan ensimmäisen puoliajan viime minuuteilla ilmeisesti sydänpysähdyksen saaneena. Onneksi hän sai heti paikalla tehokasta ensiapua, mutta uran jatko jää kyllä kovin epävarmaksi. Viime tietojen mukaan Eriksen on kyllä toipumassa, hän pystyy jo jonkin verran syömään ja puhumaankin.
Ennestään terveeksi tunnetun nuoren miehen äkillinen menehtyminen ei ole aivan tavatonta, ei edes jalkapallokentillä. Mieleen tulee entisestä kotikylästäni eräs suku, jonka miehet kuolivat miltei järjestään viisikymppisinä, nopeasti ja ennalta arvaamattomasti. Mutta aina yhtä järkyttävää tällainen poismeno on, oli sitten mies kolmikymppinen tai vanhempi, ja miten hyvä urheilija tahansa. Eriksen kyllä palaa takaisin, mutta tuskin enää jalkapallosankariksi.
Murhe ja järkytys kosketti aivan samalla tavalla, oli sitten kysymys tanskalaisista tai suomalaisista pelaajista tai katsojista. Suomalaisten katsojienkin käytös sai kiitosta. Jos sitten pelitapahtumiin mennään, niin jotkin asiat kiinnittivät kielteisellä tavalla huomiota. Tanskalaiset pelasivat kovaa ja paikoin rumaakin peliä. Laskin, että neljä pelaajaa lakaistiin kentän pintaan, ja kolme heistä sai pallon tavoittelussa iskun joko kämmenestä tai kyynärvarresta. Kaikki nämä kulkivat tämän jälkeen tuppo sieraimessa verentuloa estämässä. Ikävin tapaus sattui siinä vaiheessa kun Teemu Pukki oli jo pääsemässä kahden maalivahdin kanssa. Tanskalainen puolustaja oli metrin jäljessä, mutta otti sitten kiinni olkapäästä ja kohta vyötäröstäkin. Ei hän Teemua sentään maahan saanut, mutta juoksurytmi sekosi. Yhtään varoitusta tanskalaiset eivät saaneet. Toisaalta oma hyökkääjämme Robin Lod sai sen aika alkuvaiheessa, tosin kyllä ansaitusti.
Tuntui siltä, että tuomarit pitivät jo etukäteen Tanskan voittoa selviönä. Kun Joel Pohjanpalo oli sitten onnekkaasti puskenut pallon Tanskan maaliin, asetelma muuttui. Pian seurasi Tanskalle kovin köykäisin perustein tuomittu rangaistuspotku. Onneksi maalivahtimme Lukas Hradecky aavisti pallon suunnan ja onnistui torjumaan.
Yllätyshän tämä Suomen voitto ilmeisesti kaikille oli, olihan Tanska saavuttanut aikaisemmin paljon kunniakkaita voittoja. Ottelusta ja sen tuloksesta tullaan jatkossa keskustelemaan paljon. Täytyy muistaa, että Tanska vyörytti jo ensimmäisellä puoliajalla hyökkäyksiään jatkuvasti Suomen maalia kohti, yhtenä päätekijänä oli tietysti Christian Eriksen, mutta ei suinkaan ainoana. Eriksenin loukkaantuminen tietysti hieman lamaannutti, mutta samaa voidaan sanoa myös suomalaisista, kun ottelua pitkän väliajan jälkeen jatkettiin. Tänään päivää myöhemmin kerrottiin, että Eriksen oli itse toivonut matsin eilen jatkuvan. Ottelussa laukaukset maalia kohti olivat 23-1, kulmapotkut 9-0 ja pallonhallintaprosentit 63-37, kaikki Tanskan hyväksi. Ei ihme, että kaiken tapahtuneen jälkeen ei Pohjanpalokaan maaliaan paljon tuuletellut.
Seuraavan ottelun suomalaiset pelaavat venäläisiä vastaan Pietarissa. Täytyy sanoa, että jo nyt hieman pelottaa. Kun tanskalaiset onnistuivat melkein telomaan meidän pelaajiamme, niin mikseivät sitten venäläisetkin! Ajatellaanpa täpötäyttä stadionin katsomoa, Pietarissahan ei koronarajoituksista piitata. Siellä jossain alitajunnassa on myös isä-Putinin hahmo, ehkä hän tulee katsomoonkin, onhan luvassa voitto, jonka äärellä olisi hyvä patsastella. Painetta lisää myös se, että venäläiset hävisivät jo ensimmäisen ottelunsa belgialaisia vastaan.
Toivon hartaasti, että otteluun saadaan sellaisia tuomareita, jotka eivät piittaa yleisön reaktioista. Ennakkoon venäläiset ovat suosikkeja. Eihän siinä mitään, kunhan vain ottelu käydään rehdissä ilmapiirissä ja toisiaan kunnioittaen.
3. (44) Polkupyöräily kannattaa aina ! N:o 1.
Tartuin kiinnostuneena Matti Rämön uunituoreeseen teokseen Pyöräillen Suomessa erityisesti sen takia, että olen itsekin voimieni vuosina harrastellut matkapyöräilyä. Kirjoittaja on todellinen retkipyöräilyn ammattilainen, jonka ansioluetteloon sisältyy seikkailumatkoja monilla eri mantereilla. Tämän kertainenkin teos ylitti myös odotukset, sillä siinä oli perusteellinen selostus pyöräretkille valmistautumisesta, ja ennen kaikkea matkaselostusta Helsingistä koko Itä-Suomen mitalta aina Sallaan ja Tuntsaan, ja seiltä Rovaniemelle. Sieltä hän vihdoin malttoi matkustaa yöbussilla takaisin kotiin Helsinkiin.
Tartuin kiinnostuneena Matti Rämön uunituoreeseen teokseen Pyöräillen Suomessa erityisesti sen takia, että olen itsekin voimieni vuosina harrastellut matkapyöräilyä. Kirjoittaja on todellinen retkipyöräilyn ammattilainen, jonka ansioluetteloon sisältyy seikkailumatkoja monilla eri mantereilla. Tämän kertainenkin teos ylitti myös odotukset, sillä siinä oli perusteellinen selostus pyöräretkille valmistautumisesta, ja ennen kaikkea matkaselostusta Helsingistä koko Itä-Suomen mitalta aina Sallaan ja Tuntsaan, ja seiltä Rovaniemelle. Sieltä hän vihdoin malttoi matkustaa yöbussilla takaisin kotiin Helsinkiin.

Kirjan alkuosassa hän siis selvitti matkoja varten tehtäviä valmisteluja. Nämä sivut lueskelin nopeasti yksityiskohtiin erityisesti paneutumatta siksi, että minä pyöräilin aikoinani kodista käsin eri puolille Päijät-Hämettä vain päivän matkoja. Vuonna 1986 tosin ajoin Lahdesta vanhaan kotiini Nurmoon läpi Hämeen ja Keski-Suomen. Silloinkin yövyin pari kertaa hotelleissa. ja pari yötä työtoverini Matti Reinikan kesäasunnolla Keuruulla. Varustuksena oli vain ylimääräinen vaatekerta, ohut villapaita ja tuulen pitävä pusero. Pyörän pumppu oli tietysti mukana ja paikkausvehkeet, jotka olivatkin tarpeen, kun Lehtimäellä Etelä-Pohjanmaan puolella jouduin paikkaushommiin. Rämöllä oli aina mukanaan aivan toisenlainen arsenaali teltasta ja keittovehkeistä alkaen, yhteensä kuvan mukaan neljässä pyörästä riippuvassa laukussa. Koko tuon Itä-Suomen reitin ajan hän oli riippuvainen vain siitä, mitä saattoi matkalla kantaa, eikä hän viettänyt hotelliöitä. Ja tietysti noilla eksoottisilla matkoilla muilla mantereilla varustuksen piti olla vielä parempi.
Kirjan ensimmäisessä osassa Rämö tuo esiin sen, miten pyöräily on mitä parhainta terapiaa, jonka yhteydessä voi purkaa kaikenlaIsta arkistressiä, sellaista mitä jokaiselle kertyy ihmissuhteista ja työolosuhteista. ”Arki on täynnä pikkukitkaa, jota voi jäsentää pyöräilemällä esimerkiksi työmatkat. Kehon liike auttaa saamaan asioihin etäisyyttä. Arkipyöräily on puhdistautumista, mielen saunomista, kuonakerrosten kuorimista heti tuoreeltaan.”
Hyväksyn tietenkin kaiken tuon, mutta lisäisin siihen jotain todella omakohtaista. Jokaisella matkallani koin, että kymmenen ensimmäisen kilometrin jälkeen tuli hyvä ja rentoutunut olo, ja ajatus alkoi lentää. Olin tuolloin 1980-luvun loppupuolella innostunut aloittamaan maisterin tutkinnon jälkeen yliopiston jatko-opinnot. Havaitsin pian, että pyörän selässä sain koko ajan uusia ideoita siitä, miten kirjoitin ensin lisensiaatin työtä, ja sitten väitöskirjaa. Ei siis muuta kuin vähän paperia taskuun, ja jossain kymmeniä kilometrejä kestävän matkani varrella pieni pysähdys ja uudet ajatukset muistiin, että ne eivät matkan päättyessä unohtuisi.
Kirjan ensimmäisessä osassa Rämö tuo esiin sen, miten pyöräily on mitä parhainta terapiaa, jonka yhteydessä voi purkaa kaikenlaIsta arkistressiä, sellaista mitä jokaiselle kertyy ihmissuhteista ja työolosuhteista. ”Arki on täynnä pikkukitkaa, jota voi jäsentää pyöräilemällä esimerkiksi työmatkat. Kehon liike auttaa saamaan asioihin etäisyyttä. Arkipyöräily on puhdistautumista, mielen saunomista, kuonakerrosten kuorimista heti tuoreeltaan.”
Hyväksyn tietenkin kaiken tuon, mutta lisäisin siihen jotain todella omakohtaista. Jokaisella matkallani koin, että kymmenen ensimmäisen kilometrin jälkeen tuli hyvä ja rentoutunut olo, ja ajatus alkoi lentää. Olin tuolloin 1980-luvun loppupuolella innostunut aloittamaan maisterin tutkinnon jälkeen yliopiston jatko-opinnot. Havaitsin pian, että pyörän selässä sain koko ajan uusia ideoita siitä, miten kirjoitin ensin lisensiaatin työtä, ja sitten väitöskirjaa. Ei siis muuta kuin vähän paperia taskuun, ja jossain kymmeniä kilometrejä kestävän matkani varrella pieni pysähdys ja uudet ajatukset muistiin, että ne eivät matkan päättyessä unohtuisi.

Mutta takaisin tuohon Rämön kirjaan ja hänen selostuksiinsa Itä-Suomen matkan varrelta. Hän ei ainoastaan ihaillut Suomen suvea, vaan havainnoi myös maastonkohtia ja eläimiä, lintuja, oravia ja yhden kerran hän näki ketunkin. Ajamiaan tieosuuksia hän myös arvioi, missä on sorateitä, missä jyrkkiä mäkiä ja mutkia. Jokaiselta paikkakunnalta hän mainitsi jonkin itseään kiinnostavan nykyaikaan liittyvän tai historiallisen seikan. Ne hän on esittänyt varsin kiinnostavasti. En kuitenkaan ala niitä tässä yksityiskohtaisesti luettelemaan, viittaan kuitenkin joihinkin. Ensimmäisen päivän matkaksi kertyi 125 kilometriä. Tältä matkalta hän mainitsi Askolan hiidenkirnut ja Pukkilan keskustasta Hyvinvointikeskus Onnin, jonka tarinaa on joskus kerrottu sanomalehdissäkin. Ns. lehtolapsena syntynyt Onni Nurmi joutui äitinsä kuoltua 13- vuotiaana huutolaiseksi. Kirjavien vaiheitten jälkeen hän matkusti Amerikkaan vuonna 1913. Kun hän sitten kuoli 76-vuotiaana 1962 Helsingissä, hän testamenttasi omaisuutensa Pukkilan kunnalle. Jäämistö sisälsi mm. Nokian osakkeita, jotka myöhemmin nousivat käsittämättömiin arvoihin. Niinpä Pukkilan kunta möi osakkeet ja rakensi niillä mainitun keskuksen. Se sai nimensä Onni Nurmen mukaan.
Sitten seuraa kertomusta Riihimäen-Pietarin radan rakentamisesta, ja Saimaan vesistön ylittämisestä lossilla. Matkan varrelle osui Nestori Reposen pronssipatsas. Nestorin kohtalo Saimaan saaressa sai haikean laulun Juha Vainion kylästä (Vanhoja poikia viiksekkäitä).
Sitten tultiin vähitellen Kesälahdelle, Puhoksen historialliselle tahdasalueelle ja Kiteelle. Ja edelleen Kuhmoon, Suomussalmelle sotahistoriasta tutun Raatteen tien tuntumassa. Sitten ovat vuorossa Kuusamo ja siellä Karhunkierros ja Kiutaköngäs, Salla ja Tuntsa Venäjän rajan läheisyydessä. Pelkosenniemen torilta bongattiin pitäjän suuren pojan Antti Hulkon (Andy Mc Coy) patsas. Mainittakoon vielä, että Suomen armeijan maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Petri Hulkko ja hänen tyttärensä, huippu-uimari Iida Hulkko ovat hänelle melko läheistä sukua, vaikka eivät ulkonaisesti oikein häntä muistutakaan. Ja lopulta sitten tullaan Kemijärven ja Rovajärven tykistön harjoitusaluetta viistäen Rovaniemelle. Ja koko ajan Rämö osaa kertoa mielenkiintoisia asioista nykypäivästä ja historiasta, ja erityisesti paikkakuntien ihmisistä.
Tietenkin yksityiskohdat avautuvat parhaiten, jos on jotain kosketuskohtia näille paikkakunnille. Sisarellani ja hänen miehellään on mökki Kuusamossa Kitkajärven saaressa. Vielä 1990-luvulla ajelimme Lahdesta autolla sinne heidän luokseen parin kolmen vuoden välein. Näillä matkoilla tuli yleensä kerran yövyttyä, joskus Kuopiossa, Kajaanissa tai Nurmeksessa. Näin saatoimme välillä poiketa tutkimaan kiinnostavia paikkoa, käymään Kuhmossa, jossa pidettiin jo silloin kuuluisia musiikkipäiviä. Joskus ajoimme Raatteen tien päästä päähän, ja tietenkin Karhukierroskin ja Rukan ja Valtavaaran vaarat tuli käytyä. Joskus hiihtomatkamme suuntautui Sallaan ja sikäläiselle vaaralle. Kemijärven kautta tuli kuljettua kesän Lapinmatkoilla, pysähdyttyä Rovaniemelläkin, ja Rovajärvi tuli tutuksi kesällä 1955 kovapanosammunnoissa.
Sitten seuraa kertomusta Riihimäen-Pietarin radan rakentamisesta, ja Saimaan vesistön ylittämisestä lossilla. Matkan varrelle osui Nestori Reposen pronssipatsas. Nestorin kohtalo Saimaan saaressa sai haikean laulun Juha Vainion kylästä (Vanhoja poikia viiksekkäitä).
Sitten tultiin vähitellen Kesälahdelle, Puhoksen historialliselle tahdasalueelle ja Kiteelle. Ja edelleen Kuhmoon, Suomussalmelle sotahistoriasta tutun Raatteen tien tuntumassa. Sitten ovat vuorossa Kuusamo ja siellä Karhunkierros ja Kiutaköngäs, Salla ja Tuntsa Venäjän rajan läheisyydessä. Pelkosenniemen torilta bongattiin pitäjän suuren pojan Antti Hulkon (Andy Mc Coy) patsas. Mainittakoon vielä, että Suomen armeijan maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Petri Hulkko ja hänen tyttärensä, huippu-uimari Iida Hulkko ovat hänelle melko läheistä sukua, vaikka eivät ulkonaisesti oikein häntä muistutakaan. Ja lopulta sitten tullaan Kemijärven ja Rovajärven tykistön harjoitusaluetta viistäen Rovaniemelle. Ja koko ajan Rämö osaa kertoa mielenkiintoisia asioista nykypäivästä ja historiasta, ja erityisesti paikkakuntien ihmisistä.
Tietenkin yksityiskohdat avautuvat parhaiten, jos on jotain kosketuskohtia näille paikkakunnille. Sisarellani ja hänen miehellään on mökki Kuusamossa Kitkajärven saaressa. Vielä 1990-luvulla ajelimme Lahdesta autolla sinne heidän luokseen parin kolmen vuoden välein. Näillä matkoilla tuli yleensä kerran yövyttyä, joskus Kuopiossa, Kajaanissa tai Nurmeksessa. Näin saatoimme välillä poiketa tutkimaan kiinnostavia paikkoa, käymään Kuhmossa, jossa pidettiin jo silloin kuuluisia musiikkipäiviä. Joskus ajoimme Raatteen tien päästä päähän, ja tietenkin Karhukierroskin ja Rukan ja Valtavaaran vaarat tuli käytyä. Joskus hiihtomatkamme suuntautui Sallaan ja sikäläiselle vaaralle. Kemijärven kautta tuli kuljettua kesän Lapinmatkoilla, pysähdyttyä Rovaniemelläkin, ja Rovajärvi tuli tutuksi kesällä 1955 kovapanosammunnoissa.
2. (43) Padel ja muut kesäiset mailapelit

Viime aikoina on tullut muotiin uusi pallopeli nimeltään padel. Vähän väliä lehdissä on uutisia uusien pelipaikkojen rakentamisesta. Viimeksi on mainittu mm. Lahteen Askon alueelle tulevat, muistaakseni peräti 12 kenttää johonkin tyhjillään olevaan halliin. Eikä tässä toki kaikki, kyllä niitä halleja on noussut ympäri Lahtea muuallekin, samoin sinne tänne ympäri Suomenmaan. Muutaman vuoden ajan on Lahden Kisapuistossakin ollut lasiseinäinen hallirakennus. Taustalla näkyy myös kovassa käytössä oleva koripallon harjoitusalue. Vähän sitäkin kauempana on useita lentopallokenttiä, joilla viime viikon vaihteessa oli myös erilaisia ryhmiä harjoittelemassa. Samoin olivat tenniksen ulkokentät miehitettyinä. En tiedä, joko koronarajoitukset sallivat pelivuorojen tilaamisen samalla alueella olevan squash- ja tennishallin sisätiloista. Tenniksen ”pikkuveljeä” pöytätennistä pelataan yksinomaan sisätiloissa.
Padel on jonkinlainen yhdistelmä squashista ja tenniksestä. Kenttä ei tarvitse verkkoineen niin paljon tilaa kuin tenniksessä. Lisäksi palloa voidaan tietyin ehdoin lyödä myös seinän kautta kuten squashissa. Yleensä sitä pelataan nelinpelinä. Maila muistuttaa tennismailaa, mutta on pienempi eikä siinä ole verkkoa, vaan lyöntipinta on jonkinlaista keinoainetta. Siinä mielessä se muistuttaa etäisesti pöytätennismailaa. Pallona on yleensä tennispallo.
Minun nuoruudessani sulkapallo löi itsensä läpi vauhdilla, nykyään sitä pelataan vähemmän, vaikka se on muistaakseni olympialaji. Sen suosion salaisuus oli varmaan myös siinä, että ei tarvittu laajaa tenniskenttää, vaan sen saattoi laittaa mihin tahansa ulkorakennusten nurkalle. Näin oli ainakin 1950-luvulla, jolloin se teki tuloaan toden teolla maaseudullekin. Ja kuten lentopallo, sekin oli alkuaan oikein mukava seurustelupeli kylän nuorisolle. Sulkapallo on valmistettu korkista, ja sen pallo-osaan on kiinnitetty 16 ankan tai hanhen sulkia, jotka vaikuttavat pallon lentoon. Maila muistuttaa siinä mielessä tennistä, että siinäkin on verkko.
Maaseudulla kyllä pelattiin paljon pesäpalloa, sillä siellä oli tilaa suuremmillekin kentille, tai pelattiin pelkästään vainioilla. Jalkapallo oli minun nuoruudessani enemmän kaupunkilaisten laji. Tennis koettiin varsin elitistisenä urheilulajina, ei sentään aivan niin kuin golf, joka pitkään miellettiin liike-elämän johtajien leppoisaksi kävelyseurusteluksi. Nythän me seuraamme sitäkin kiinteästi sitä mukaa kuin suomalaiset ovat siinä menestyneet.
Haavipallo (lacrosse) luetaan harvinaisempiin lajeihin, vaikka myös Suomessa siinäkin pelataan sarjaotteluita. Lahdessakin on alan seura, Lahti Predators, jonka peliä satuin Kisapuistossa pari vuotta sitten seuraamaan. Vastustaja oli muistaakseni Turusta. Peli on peräisin Pohjois-Amerikan intiaaneilta. Sitä pelataan haavipäisellä mailalla, ja tavoitteena on ottaa kuminen pallo ilmasta haaviin, kuljettaa sitä, ja lyödä sitten maaliin. Kaikilla pelaajilla täytyy olla kypärä ja suojuksia.
Minun nuoruudessani sulkapallo löi itsensä läpi vauhdilla, nykyään sitä pelataan vähemmän, vaikka se on muistaakseni olympialaji. Sen suosion salaisuus oli varmaan myös siinä, että ei tarvittu laajaa tenniskenttää, vaan sen saattoi laittaa mihin tahansa ulkorakennusten nurkalle. Näin oli ainakin 1950-luvulla, jolloin se teki tuloaan toden teolla maaseudullekin. Ja kuten lentopallo, sekin oli alkuaan oikein mukava seurustelupeli kylän nuorisolle. Sulkapallo on valmistettu korkista, ja sen pallo-osaan on kiinnitetty 16 ankan tai hanhen sulkia, jotka vaikuttavat pallon lentoon. Maila muistuttaa siinä mielessä tennistä, että siinäkin on verkko.
Maaseudulla kyllä pelattiin paljon pesäpalloa, sillä siellä oli tilaa suuremmillekin kentille, tai pelattiin pelkästään vainioilla. Jalkapallo oli minun nuoruudessani enemmän kaupunkilaisten laji. Tennis koettiin varsin elitistisenä urheilulajina, ei sentään aivan niin kuin golf, joka pitkään miellettiin liike-elämän johtajien leppoisaksi kävelyseurusteluksi. Nythän me seuraamme sitäkin kiinteästi sitä mukaa kuin suomalaiset ovat siinä menestyneet.
Haavipallo (lacrosse) luetaan harvinaisempiin lajeihin, vaikka myös Suomessa siinäkin pelataan sarjaotteluita. Lahdessakin on alan seura, Lahti Predators, jonka peliä satuin Kisapuistossa pari vuotta sitten seuraamaan. Vastustaja oli muistaakseni Turusta. Peli on peräisin Pohjois-Amerikan intiaaneilta. Sitä pelataan haavipäisellä mailalla, ja tavoitteena on ottaa kuminen pallo ilmasta haaviin, kuljettaa sitä, ja lyödä sitten maaliin. Kaikilla pelaajilla täytyy olla kypärä ja suojuksia.

Lopuksi esittelen yhden vielä eksoottisemman lajin, joka tunnetaan nimellä Jal-Alai. Sitä saimme nähdä pistäydyttyämme vuonna 1997 Kalifornian San Diegon puolelta Meksikon Tijuajanaan. Se muistuttaa hieman haavipalloa, mutta sitä lyödään tai paremminkin lingotaan pareittain seinään kourumaisella käyrällä mailalla, cestalla. Peli on kotoisin Espanjan baskimaalta, mutta sen vahvin keskittymä on nykyään Meksikon pohjoisimmassa osassa Tyynen meren puolella ja Kalifornian aivan eteläosissa. Kentällä on kolme seinää, ja pallo lyödään tai paremminkin lingotaan niin, että sitä ei saa ottaa haltuun, vaan pitää heti lingota suoraan. Jai-Alaita pidetään maailman nopeimpana pallopelinä.
1. (42) Vera Valan aprikoosiyöt Italiassa
Vera Vala on monessa mielessä kiinnostava kirjailija. Ennen uusinta teostaan Aprikoosiyöt hän on ehtinyt kirjoittaa jo kuusi dekkaria, joiden tapahtumapaikkana oli Italia, ja siellä nimenomaan Rooma, Milano ja Tolfan pikkukaupunki Roomasta luoteeseen. Yhdessä niistä poiketaan tosin myös Seychelleillä Intian valtamerellä. Kaikkien sankarina on ollut Adrianna de Bellis, kuvitteellinen italialaissuomalainen etsivätoimiston osakas. Tässä uudessakin romaanissa on dekkarin piirteitä, sillä sieltä löytyy salaisuuksia ja hämäriä tapahtumia, kiellettyä rakkauttakin.
Vera Vala on monessa mielessä kiinnostava kirjailija. Ennen uusinta teostaan Aprikoosiyöt hän on ehtinyt kirjoittaa jo kuusi dekkaria, joiden tapahtumapaikkana oli Italia, ja siellä nimenomaan Rooma, Milano ja Tolfan pikkukaupunki Roomasta luoteeseen. Yhdessä niistä poiketaan tosin myös Seychelleillä Intian valtamerellä. Kaikkien sankarina on ollut Adrianna de Bellis, kuvitteellinen italialaissuomalainen etsivätoimiston osakas. Tässä uudessakin romaanissa on dekkarin piirteitä, sillä sieltä löytyy salaisuuksia ja hämäriä tapahtumia, kiellettyä rakkauttakin.

Tässä vaiheessa varmaan kiinnostaa kysymys, millainen henkilöhistoria hänellä oikein on ollut, kun siitä on voinut ammentaa näin kiinnostavia maantieteellisiä ulottuvuuksia. Tähän antaa vastauksia vaikkapa hänen bloginsa, joka on kaikkien luettavissa. Hän on kotoisin Seinäjoelta Etelä-Pohjanmaalta, jossa hän kävi koulunsa. Blogissaan hän useaan otteeseen viittaa siihen, että hänellä olisi ollut ADHD, mutta mahdollisesta diagnostisoinnista hän ei kuitenkaan puhu mitään. Ehkä hän vain päättelee näin, sillä hän kokee lapsesta saakka olleensa kovin toimelias, eikä hän suinkaan aina taipunut sellaisiin muotteihin kuin olisi oletettu.
Aikuiseksi tultuaan Vera Vala (salanimi) harhaili opintojen perässä, yritti yhtä ja toista Suomessa ja myös Italiassa, jonne hän muutti italialaisen rakkautensa perässä. Sen jälkeen hän toimi jonkin aikaa lentoemäntänä, kunnes tapasi nykyisen miehensä. Hän on kertonut muuttaneensa Italiassa neljään otteeseen, ensin tietysti Roomaan, sitten jo mainittuun pikkukaupunkiin Tolfaan, Torinoon ja lopulta nykyiseen asuinpakkaansa Milanoon, jossa hän viihtyy hyvin. Milano on hyvin kansainvälinen kaupunki, joka on saanut aikojen kuluessa vaikutteita lukuisten valloittajien kulttuureista. Näistä milanolaiset ovat valinneet itselleen parhaita puolia. Siksi siellä on kirjailijalle ehtymättömiä inspiraation lähteitä.
Aikuiseksi tultuaan Vera Vala (salanimi) harhaili opintojen perässä, yritti yhtä ja toista Suomessa ja myös Italiassa, jonne hän muutti italialaisen rakkautensa perässä. Sen jälkeen hän toimi jonkin aikaa lentoemäntänä, kunnes tapasi nykyisen miehensä. Hän on kertonut muuttaneensa Italiassa neljään otteeseen, ensin tietysti Roomaan, sitten jo mainittuun pikkukaupunkiin Tolfaan, Torinoon ja lopulta nykyiseen asuinpakkaansa Milanoon, jossa hän viihtyy hyvin. Milano on hyvin kansainvälinen kaupunki, joka on saanut aikojen kuluessa vaikutteita lukuisten valloittajien kulttuureista. Näistä milanolaiset ovat valinneet itselleen parhaita puolia. Siksi siellä on kirjailijalle ehtymättömiä inspiraation lähteitä.

Myös Aprikoosiöitten tapahtumat osuvat erityisesti tuohon Tolfaan, noin 100 kilometriä Roomasta pohjoiseen, tai oikeastaan luoteeseen noin kymmenen kilometrin päähän Tyrrhenanmerestä. Oikeastaan on kysymys kylästä, joka sijaitsee 500 metrin korkeudessa Tolfan vuoristoksi kutsutulla alueella. Vuoria alueella ei nimestä huolimatta kylläkään ole, vaan alue on samalla tavalla kumpuilevaa kuin sata kilometriä pohjoisemmassa sijaitsevassa Toscanassa.
Vera Valan mielestä Tolfa on hyvin kuvauksellinen paikka, mutta henkeäsalpaavien maisemien lisäksi hänen mielikuvitustaan kiihotti ajatus rikoksista pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja naapurit tietävät parhaan ystäväsi raskaudesta tai lankosi siskon kumminkaiman aviorikoksesta melkein ennen asianomaista itseään. Lisätietoja sieltä voi hankkia lukemalla hänen blogiaan http://veravala.blogspot.com/p/tolfa.html Myös oheinen kuva Tolfasta on sieltä.
Tämä selittää myös dekkarin erinomaiset paikalliskuvaukset keskiaikaisista rakennuksista ja kujista, puistoista ja puutarhoista. Tähän ympäristöön voi kuvitella myös kaikenlaista vehkeilyä, vallankäyttöä ja salattuja suhteita.
Vera Valan mielestä Tolfa on hyvin kuvauksellinen paikka, mutta henkeäsalpaavien maisemien lisäksi hänen mielikuvitustaan kiihotti ajatus rikoksista pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja naapurit tietävät parhaan ystäväsi raskaudesta tai lankosi siskon kumminkaiman aviorikoksesta melkein ennen asianomaista itseään. Lisätietoja sieltä voi hankkia lukemalla hänen blogiaan http://veravala.blogspot.com/p/tolfa.html Myös oheinen kuva Tolfasta on sieltä.
Tämä selittää myös dekkarin erinomaiset paikalliskuvaukset keskiaikaisista rakennuksista ja kujista, puistoista ja puutarhoista. Tähän ympäristöön voi kuvitella myös kaikenlaista vehkeilyä, vallankäyttöä ja salattuja suhteita.
Käsillä oleva kirja rakentuu oikeastaan kolmen teeman ympärille. Päähenkilö, lähes nelikymppinen Laura syntyi silloin kun isosisko Kati oli jo aikuinen. Hän joutui aina pysymään taustalla. Asetelma syveni, kun Kati edistyi opinnoissaan ja menestyi urallaan. Laura toimi neljä vuotta palkanlaskijana, johon päästyään hän oli keskeyttänyt onnahtelevat opinnot. Hän oli jo lopen kyllästynyt ainaisiin vihjeisiin siitä, että opinnot olisi saatava päätökseen. Eli hänen olisi ”pitänyt kasvaa aikuiseksi”.
Tämä asema korostui myös siinä vaiheessa, kun sisarusten äiti sairastui dementiaan. Hoitamaan tullutta Lauraa hän kutsui Katiksi. Kun sitten sisarusten täti Aino putosi joltain muurilta Tolfassa sijaitsevalla huvilallaan, katsoi Laura velvollisuudekseen mennä hänen luokseen Italiaan. Osasyynä oli salaisuuksiin viittaava kirje, jonka hän oli löytänyt kotinsa ullakolta. Sukusalaisuudet alkavat kiinnostaa.
Kolmantena teemana oli rakkauden löytäminen. Suhde miesystävään Robiniin oli jo katkolla, joten menneestä vapaana hän saattoi uusin silmin katsella ympärilleen. Hän asettui asumaan tädin huvilalle vain kissa ja koira seuranaan. Viikuna- ja aprikoosipuut tuoksuvat, ja kesä on parhaimmillaan. Mutta kuten arvata saattaa, jotain käsittämätöntä oli kuitenkin tapahtumassa.
Ryhtiä tekstiin sai tapahtumien käsittely kahdessa aikatasossa. Lukujen niminä on usein jokin aikamääre: Tänä kesänä, Tänään, Viisi päivää aikaisemmin jne. Tämä auttaa pitämään tapahtumia järjestyksessä ja tekee varsin yksityiskohtaisen ja viipyilevän tekstin ymmärrettävämmäksi. Tunnelmia ja herkkiä kohtia riittää, joten lukijakunta muodostunee niistä pitävistä enemmän kuin asiatekstin harrastajista. Romantiikkaakin riittää. Romaanissa miehet ovat enemmänkin sivuosassa
-------
Täytyy tunnustaa, että jaksoin lukea kirjasta sivu sivulta vain ensimmäiset 72 sivua. Loput selailin harppoen. Syy seuraa tässä jäljempänä. Kyllä siihenkin mennessä jo sen parhaimmat puolet tulivat esiin. Oli nautittavaa Italian kulttuurin, ilmaston, luonnon ja ruokakulttuurin kuvauksia, jotka toivat mieleen omat aikoinaan tehdyt matkat. Viikunat ja aprikoosit roikkuivat puissa kypsinä. Ihmissuhteet saivat tarkat kuvauksensa, oli jännitettä ja salaisuuksia, joiden tarkoitus oli selvitä vasta aivan kirjan lopussa.
Mutta jotain todella vierastakin kirjailijan tekstissä meikäläiselle oli. Poimin vain muutamilta sivuilta seuraavanlaisia otteita. ”Tunnen kihelmöintiä ihollani kun kuulen hänen äänensä vaikka en näe häntä.” ”Luultavasti hän ei kaipaa seuraani, ei ainakaan samanlaisella kiihkolla, joka polttaa omaa vatsanpohjaani.” ”Haluaisin, että hän merkitsee minut itselleen edes pienellä eleellä. Ja samalla toivon, että hän ei tee sitä. Että hän lähtee pois, pelastaa minut itseltäni. ” ” Maatilan hajuista huolimatta haistan myös hänen ihonsa tuoksun. Juuri sitä minä käsitin kaivanneeni koko yön”. Korostan, että nämä lainaukset ovat vain muutamalta sivulta. Vivahtaa viihdekirjallisuudelta, joltain nuorten naisten rakastamalta Hertta-sarjalta tai mitä niitä nyt oikein onkaan.
Olin aikanaan ihastunut Vera Valan dekkareihin, sellaisiin kuin Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa. Kyllähän tässäkin niitä dekkarimaisuuksia toki on, sukusalaisuuksia, ja kaikenlaisia suhteita paljastetaan vähä vähältä. Lopulta Laurakin saa tietää, kuka hänen oikea äitinsä oli. Mutta sitä hempeyttä ja kihelmöintiä on miehen mielestä kyllä yllin kyllin, eli kuten ruotsalainen sanoisi: tårta på tårta.
Tämä asema korostui myös siinä vaiheessa, kun sisarusten äiti sairastui dementiaan. Hoitamaan tullutta Lauraa hän kutsui Katiksi. Kun sitten sisarusten täti Aino putosi joltain muurilta Tolfassa sijaitsevalla huvilallaan, katsoi Laura velvollisuudekseen mennä hänen luokseen Italiaan. Osasyynä oli salaisuuksiin viittaava kirje, jonka hän oli löytänyt kotinsa ullakolta. Sukusalaisuudet alkavat kiinnostaa.
Kolmantena teemana oli rakkauden löytäminen. Suhde miesystävään Robiniin oli jo katkolla, joten menneestä vapaana hän saattoi uusin silmin katsella ympärilleen. Hän asettui asumaan tädin huvilalle vain kissa ja koira seuranaan. Viikuna- ja aprikoosipuut tuoksuvat, ja kesä on parhaimmillaan. Mutta kuten arvata saattaa, jotain käsittämätöntä oli kuitenkin tapahtumassa.
Ryhtiä tekstiin sai tapahtumien käsittely kahdessa aikatasossa. Lukujen niminä on usein jokin aikamääre: Tänä kesänä, Tänään, Viisi päivää aikaisemmin jne. Tämä auttaa pitämään tapahtumia järjestyksessä ja tekee varsin yksityiskohtaisen ja viipyilevän tekstin ymmärrettävämmäksi. Tunnelmia ja herkkiä kohtia riittää, joten lukijakunta muodostunee niistä pitävistä enemmän kuin asiatekstin harrastajista. Romantiikkaakin riittää. Romaanissa miehet ovat enemmänkin sivuosassa
-------
Täytyy tunnustaa, että jaksoin lukea kirjasta sivu sivulta vain ensimmäiset 72 sivua. Loput selailin harppoen. Syy seuraa tässä jäljempänä. Kyllä siihenkin mennessä jo sen parhaimmat puolet tulivat esiin. Oli nautittavaa Italian kulttuurin, ilmaston, luonnon ja ruokakulttuurin kuvauksia, jotka toivat mieleen omat aikoinaan tehdyt matkat. Viikunat ja aprikoosit roikkuivat puissa kypsinä. Ihmissuhteet saivat tarkat kuvauksensa, oli jännitettä ja salaisuuksia, joiden tarkoitus oli selvitä vasta aivan kirjan lopussa.
Mutta jotain todella vierastakin kirjailijan tekstissä meikäläiselle oli. Poimin vain muutamilta sivuilta seuraavanlaisia otteita. ”Tunnen kihelmöintiä ihollani kun kuulen hänen äänensä vaikka en näe häntä.” ”Luultavasti hän ei kaipaa seuraani, ei ainakaan samanlaisella kiihkolla, joka polttaa omaa vatsanpohjaani.” ”Haluaisin, että hän merkitsee minut itselleen edes pienellä eleellä. Ja samalla toivon, että hän ei tee sitä. Että hän lähtee pois, pelastaa minut itseltäni. ” ” Maatilan hajuista huolimatta haistan myös hänen ihonsa tuoksun. Juuri sitä minä käsitin kaivanneeni koko yön”. Korostan, että nämä lainaukset ovat vain muutamalta sivulta. Vivahtaa viihdekirjallisuudelta, joltain nuorten naisten rakastamalta Hertta-sarjalta tai mitä niitä nyt oikein onkaan.
Olin aikanaan ihastunut Vera Valan dekkareihin, sellaisiin kuin Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa. Kyllähän tässäkin niitä dekkarimaisuuksia toki on, sukusalaisuuksia, ja kaikenlaisia suhteita paljastetaan vähä vähältä. Lopulta Laurakin saa tietää, kuka hänen oikea äitinsä oli. Mutta sitä hempeyttä ja kihelmöintiä on miehen mielestä kyllä yllin kyllin, eli kuten ruotsalainen sanoisi: tårta på tårta.
Toukokuu
9. (41) Donna Leon ja vanhan homomiehen adoptiohankkeet
Syntyjään yhdysvaltalainen Donna Leon (ilmeinen salanimi) lähti kotimaastaan vuonna 1965. Siitä lähtien hän on toiminut matkanjohtajana, englannin ja englanninkielisen kirjallisuuden opettajana eri puolilla maailmaa. Venetsiaan hän pysähtyi 1980-luvulla, mutta muutti vähän aikaa sitten Sveitsiin kyllästyttyään kaupungin turistipaljouteen. Vuodesta 1992 lähtien hän on ollut erittäin tuottelias, dekkareita on ilmestynyt melkein kolmekymmentä, lisäksi jonkinlainen ruokakirja nimeltä Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. Kirjojen sankarina on koko ajan ollut komisario Guido Brunetti, jonka seikkailuja suomalaisetkin ovat rakastaneet. Donna Leonin kirjoja on täällä myyty peräti 800.000 kappaletta! Samaa on tapahtunut eräissä muissakin maissa. Lisäksi jotkut matkatoimistot ovat järjestäneet matkoja kirjojen tapahtumapaikoille, eräänä kesänä myös Suomesta. Muutama vuosi sitten nähtiin televisiossa saksalaisten hänen kirjojensa pohjalta tekemä elokuvasarja.
Syntyjään yhdysvaltalainen Donna Leon (ilmeinen salanimi) lähti kotimaastaan vuonna 1965. Siitä lähtien hän on toiminut matkanjohtajana, englannin ja englanninkielisen kirjallisuuden opettajana eri puolilla maailmaa. Venetsiaan hän pysähtyi 1980-luvulla, mutta muutti vähän aikaa sitten Sveitsiin kyllästyttyään kaupungin turistipaljouteen. Vuodesta 1992 lähtien hän on ollut erittäin tuottelias, dekkareita on ilmestynyt melkein kolmekymmentä, lisäksi jonkinlainen ruokakirja nimeltä Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. Kirjojen sankarina on koko ajan ollut komisario Guido Brunetti, jonka seikkailuja suomalaisetkin ovat rakastaneet. Donna Leonin kirjoja on täällä myyty peräti 800.000 kappaletta! Samaa on tapahtunut eräissä muissakin maissa. Lisäksi jotkut matkatoimistot ovat järjestäneet matkoja kirjojen tapahtumapaikoille, eräänä kesänä myös Suomesta. Muutama vuosi sitten nähtiin televisiossa saksalaisten hänen kirjojensa pohjalta tekemä elokuvasarja.

Kirjailija kirjoittaa englanniksi, josta teoksia on käännetty lukuisille kielille, mutta ei italiaksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä Donna Leon on pitänyt tapanaan suomia italialaista byrokratiaa, lahjontaa ja ns. hyvä veli käytäntöjä. Näin hän on pyrkinyt suojelemaan yksityiselämäänsä somejulkisuudelta ja muutenkin liialta huomiolta.
Donna Leon on kieltämättä taitava kirjoittaja. Yleensä hän punoo juonta niin, että lopputulos, eli murha ei suinkaan selviä liian aikaisin. Teksti vie mennessään. Oman lisänsä tuo Venetsia, monien unelmien pääkohde ja muistojen aarreaitta. Kirjailija kuljettaa päähenkilöään, komisario Guido Brunettia pitkin kanaaleja, siltoja, kujia ja toreja sellaisella vauhdilla, että esimerkiksi minä en oikein pystynyt seuraamaan mukana. Viimeisestä Venetsian matkastani on jo sen verran aikaa. Mutta onhan siellä paljon tuttuakin, Canal Grande, Rialton silta, San Marcon tori kaikkine rakennuksineen, muutamat saaret ja muut nähtävyydet.
Täytyy tosin huomauttaa, että viimeisissä teoksissaan hän ei enää ole kyennyt säilyttämään tekstissään sitä tuoreutta, jota hänellä alkuaan aika pitkään oli. Kirja vuodessa alkaa jo olla liian tiivistä tahtia. Vai onko niin, että muutto Sveitsiin on vienyt myös pois tiiviimmän tuntuman Venetsian asioista. Esimerkiksi tässä viimeisessä nimeltään Perintöprinssi kaksi kolmasosaa on teeman kehittelyä, ja vasta sadalla viimeisellä sivulla alkavat tapahtumat tiivistyä. Silti loppuratkaisu alkaa löytyä jo melko aikaisin.
Donna Leon on kieltämättä taitava kirjoittaja. Yleensä hän punoo juonta niin, että lopputulos, eli murha ei suinkaan selviä liian aikaisin. Teksti vie mennessään. Oman lisänsä tuo Venetsia, monien unelmien pääkohde ja muistojen aarreaitta. Kirjailija kuljettaa päähenkilöään, komisario Guido Brunettia pitkin kanaaleja, siltoja, kujia ja toreja sellaisella vauhdilla, että esimerkiksi minä en oikein pystynyt seuraamaan mukana. Viimeisestä Venetsian matkastani on jo sen verran aikaa. Mutta onhan siellä paljon tuttuakin, Canal Grande, Rialton silta, San Marcon tori kaikkine rakennuksineen, muutamat saaret ja muut nähtävyydet.
Täytyy tosin huomauttaa, että viimeisissä teoksissaan hän ei enää ole kyennyt säilyttämään tekstissään sitä tuoreutta, jota hänellä alkuaan aika pitkään oli. Kirja vuodessa alkaa jo olla liian tiivistä tahtia. Vai onko niin, että muutto Sveitsiin on vienyt myös pois tiiviimmän tuntuman Venetsian asioista. Esimerkiksi tässä viimeisessä nimeltään Perintöprinssi kaksi kolmasosaa on teeman kehittelyä, ja vasta sadalla viimeisellä sivulla alkavat tapahtumat tiivistyä. Silti loppuratkaisu alkaa löytyä jo melko aikaisin.
Vaikka Perintöprinssi ei siis ole Donna Leonin parhaita, löytyy siitäkin silti kiinnostavaa pohdiskelua. Ikääntyvä kolmen suuren taidegallerian johtaja aikoo adoptoida rakastettunsa, nuoren miehen. Sukulaiset ovat kyllä tienneet hänen homoudestaan, mutta silti 40 vuotta nuoremman seurapiirien sankarin, nuoren markiisin adoptointi tuntuu hyvin epäilyttävältä. Taidegalleristi, pidetty ja herttainen vanha mies on hyvin varakas, mitä nuori markiisi ei ole. Tuntuu siltä, että keinoja estää suunnitelmia ei ole.
Kiinnostavista muista pohdinnoista jäljennän tähän kappaleen sivulta 135. Ensin puhutaan siitä, miten varsinkin nuorten taitelijain pitää mielistellä välittäjiä saadakseen töitään myydyksi. Heillä on valta nostaa tai laskea taitelijain mainetta, puhutaan jopa huijaamisesta. Teksti jatkuu sitten seuraavasti. ”Se on yhtä keinotekoista kuin jalkapallo. molemmissa päätökset tehdään takahuoneissa, ei kentällä. Välittäjät päättävät, kuka on nousussa, kuka on laskussa ja kuka häviää. Useimmiten välittäjä tekee todellisen luovan työn ja muuttaa keskikertaisen työn mestariteokseksi.”
Onhan kirjassa toki myös italialaista ajankuvaa ja Brunettien perheen somaa ja sopuista perhe-elämää. Käy myös taas esille, miten italialaisessa yhteiskunnassa ihmisten sukunimellä on merkitystä. Kun Brunettin esimiehen, Pattan naapurin kahdeksanvuotias poika nimittelee rumasti Pattan vaimoa ja lopulta huitaisee häntä laukullaan, kertoo pojan isä kärkkäästi, miten hänen isänsä on mahtava suuren kauppaketjun tunnettu omistaja. Näin siis ainakin Donna Leonin mukaan, liioitelkoon sitten tai ei.
Kiinnostavista muista pohdinnoista jäljennän tähän kappaleen sivulta 135. Ensin puhutaan siitä, miten varsinkin nuorten taitelijain pitää mielistellä välittäjiä saadakseen töitään myydyksi. Heillä on valta nostaa tai laskea taitelijain mainetta, puhutaan jopa huijaamisesta. Teksti jatkuu sitten seuraavasti. ”Se on yhtä keinotekoista kuin jalkapallo. molemmissa päätökset tehdään takahuoneissa, ei kentällä. Välittäjät päättävät, kuka on nousussa, kuka on laskussa ja kuka häviää. Useimmiten välittäjä tekee todellisen luovan työn ja muuttaa keskikertaisen työn mestariteokseksi.”
Onhan kirjassa toki myös italialaista ajankuvaa ja Brunettien perheen somaa ja sopuista perhe-elämää. Käy myös taas esille, miten italialaisessa yhteiskunnassa ihmisten sukunimellä on merkitystä. Kun Brunettin esimiehen, Pattan naapurin kahdeksanvuotias poika nimittelee rumasti Pattan vaimoa ja lopulta huitaisee häntä laukullaan, kertoo pojan isä kärkkäästi, miten hänen isänsä on mahtava suuren kauppaketjun tunnettu omistaja. Näin siis ainakin Donna Leonin mukaan, liioitelkoon sitten tai ei.
8. (40) Jatkosodan lahtelainen Neuvostoliiton desantti
Timo Sandberg Lahden Nastolasta on jo kokenut jännityskirjailija. Kirjan taipeesta laskin valmiita dekkareita kokonaista 24 kappaletta, lisäksi hänen tilillään on neljä nuortenromaania ja yksi tietokirja löylykilpailuissa itsensä polttaneesta Timo Kaukosesta nimellä Saunamestari. Hänen uusin teoksensa Desantti kuuluu Lahden Reunanpalstan asukkaista kertovaan sarjaan, jossa se on nyt kuudes järjestyksessä. Reunanpalsta oli rautatieasemalta Niemeen aikoinaan johtaneen kapearaiteisen radan itäpuolella, suunnilleen nykyisen Trion teinoilla ollut vähäväkisemmän kansan asuttama alue. Toisella puolen rataa alkoi kaupungin keskusta, joka sai olla ylpeä paremmin toimeentulevasta väestään.
Kirjan alaotsikkona on sana Jännitysromaani. Yhtä hyvin teosta voisi nimittää myös historialliseksi romaaniksi, mutta ilmeisesti menekin varmistamiseksi tuo mainittu alaotsikko on tehokkaampi. Historialliselle romaanille on tyypillistä, että se sisältää tietyt tieteellisesti todistetut faktat, mutta niiden puitteissa on sitten kirjailija mielikuvituksellaan täyttänyt avoimeksi jäävät kohdat. Timo Sandberg on tässäkin tapauksessa tehnyt hyvin kotiläksynsä: sodan eteneminen keskeisine yksityiskohtineen ovat hyvin hallussa. Samoin on laita teoksen keskeisen henkilön, eli desantti Matti Långin elämänvaiheiden kohdalla. Sandberg kyllä täydentää aukkoja, mutta tekee senkin uskottavasti.
Timo Sandberg Lahden Nastolasta on jo kokenut jännityskirjailija. Kirjan taipeesta laskin valmiita dekkareita kokonaista 24 kappaletta, lisäksi hänen tilillään on neljä nuortenromaania ja yksi tietokirja löylykilpailuissa itsensä polttaneesta Timo Kaukosesta nimellä Saunamestari. Hänen uusin teoksensa Desantti kuuluu Lahden Reunanpalstan asukkaista kertovaan sarjaan, jossa se on nyt kuudes järjestyksessä. Reunanpalsta oli rautatieasemalta Niemeen aikoinaan johtaneen kapearaiteisen radan itäpuolella, suunnilleen nykyisen Trion teinoilla ollut vähäväkisemmän kansan asuttama alue. Toisella puolen rataa alkoi kaupungin keskusta, joka sai olla ylpeä paremmin toimeentulevasta väestään.
Kirjan alaotsikkona on sana Jännitysromaani. Yhtä hyvin teosta voisi nimittää myös historialliseksi romaaniksi, mutta ilmeisesti menekin varmistamiseksi tuo mainittu alaotsikko on tehokkaampi. Historialliselle romaanille on tyypillistä, että se sisältää tietyt tieteellisesti todistetut faktat, mutta niiden puitteissa on sitten kirjailija mielikuvituksellaan täyttänyt avoimeksi jäävät kohdat. Timo Sandberg on tässäkin tapauksessa tehnyt hyvin kotiläksynsä: sodan eteneminen keskeisine yksityiskohtineen ovat hyvin hallussa. Samoin on laita teoksen keskeisen henkilön, eli desantti Matti Långin elämänvaiheiden kohdalla. Sandberg kyllä täydentää aukkoja, mutta tekee senkin uskottavasti.

Teoksessa seurataan neljän osittain fiktiivisen nuoren miehen ja heidän perheittensä vaiheita jatkosodan aikana. Heistä Lahden Rautateollisuudessa (Raute) työskennellyt Ismo Torni oli komennettu tavalliseen palvelukseen, joka vei hänet etulinjaan. Täällä hän sai koulutuksen tarkka-ampujaksi. Anton Rimminen sekä veljekset Toivo Lång ja Matti Lång vietiin sodan sytyttyä turvasäilöön Köyliön varavankilaan Porin kaupungin lähelle. Sieltä heidät kuljetettiin myöhemmin junalla Lappeenrantaan, jossa Rimminen ja Toivo Lång määrättiin poliittisesti epäluotettavien miesten työpalvelujoukko-osastoon. Sattuman kaupalla Matti Lång erotettiin tästä joukosta, ja hänestä tuli rintamasotilas legendaarisen majuri Nikke Pärmin joukko-osastoon. Sinne oli koottu entisiä rangaistusvankeja ja myös ns. poliittisesti epäluotettavia miehiä. Jokainen neljästä nuoresta miehestä joutui kamppailemaan omantuntonsa kanssa tulevia siirtoja suunnitellessaan. Matti Långin ratkaisuna oli siirtyä vihollisen puolelle, jossa hän aikanaan sai desanttikoulutuksen ja taidot laskuvarjolla hyppäämiseen.
Sandberg kertoo hyvin tarkasti vuoden 1941 sotatoimista, joiden pääosassa oli suomalaisten eteneminen yli vanhan rajan aina Laatokalle ja muualle Itä-Karjalaan. Edellä mainittujen lahtelaisten miesten joukko-osastojen liikkeiden kuvaukset ovat niin tarkkoja, että niiden pohjana on täytynyt olla kirjallisia lähteitä, esimerkiksi sotapäiväkirjoja, kirjeitä sekä haastatteluja. Osa tiedoista on ehkä saatu sodan jälkeen varsin runsaana versoneesta ns. sotakirjojen joukosta.
Sandberg kertoo hyvin tarkasti vuoden 1941 sotatoimista, joiden pääosassa oli suomalaisten eteneminen yli vanhan rajan aina Laatokalle ja muualle Itä-Karjalaan. Edellä mainittujen lahtelaisten miesten joukko-osastojen liikkeiden kuvaukset ovat niin tarkkoja, että niiden pohjana on täytynyt olla kirjallisia lähteitä, esimerkiksi sotapäiväkirjoja, kirjeitä sekä haastatteluja. Osa tiedoista on ehkä saatu sodan jälkeen varsin runsaana versoneesta ns. sotakirjojen joukosta.
Näistä mainituista Matti ja Toivo Lång olivat varmuudella historiallisia henkilöitä. Teoksessa esiintyy lisäksi keskeisesti kaksi lahtelaista valtiollisen poliisin etsivää sekä joukko paikallisia poliiseja. Heistä Otso Kekki on ollut jo Sandbergin aikaisempien teosten sankareita. Uutena tuttavuutena on komisario Leevi Koskimaa, jonka kohtalo sinetöityy myöhemmin desanttijahdissa. Koskimaa on niin ikään ollut historiallinen henkilö. Matti Lång hyppäsi laskuvarjolla syksyisenä yönä jonnekin Hollolan metsiin Lahden pohjoispuolella. Hän piiloutui maahan kaivettuun korsuun Soltinjärven rannalla. Pitkänomainen Soltinjärvi on hieman pohjoiseen Soltin kaupunginosasta ja Takkulasta. Tulitaistelun jälkeen hän joutui aateveljiinsä turvautuen etsimään muita sijoituspaikkoja mm. ulkorakennuksista ja perunakuopista. Viimeisin majoituspaikka oli Frans ja Elin Enroosin navetan ylisillä ja lopulta asuinrakennuksen ullakolla Kilpiäisten kaupunginosassa, josta hänet lopulta tulitaistelun jälkeen vangittiin.
Sandberg on keksinyt kirjasarjalleen oivan menestysreseptin. Tapahtumat kulkevat Lahdessa ja sen lähiympäristössä niin, että nykylahtelaisenkin on helppo seurata mukana. Henkilögalleriassa on mukana monia taannoisia lahtelaisia merkkihenkilöitä, milloin Långia tukemassa, milloin poliisien tai pappien joukossa, ja kuka mitenkin muuten. Ns. vanhoille lahtelaisille vielä useammat ovat varmaan tuttuja, minähän olen asunut täällä vasta 52 vuotta! En rupea kuitenkaan arvailemaan ketkä kaikki ovat olleet oikeita henkilöitä, mutta nimenomaan sitä ovat olleet desantti Matti Lång ja hänen veljensä Toivo Lång, josta tuli SKDL:n kansanedustaja 1945−1948. Niin ikään surmansa saanut komisario Leevi Koskimaa ja useassa kirjassa esiintynyt konstaapeli Otso Kekki olivat eläviä henkilöitä, samoin eri tehtävissä olleet, ja ohimennen tekstissä vilahtaneet kaupunginjohtaja Olavi Kajala, pastori Ensio Partanen ja kirkkoherra Väinö Hovila. Ja tietysti Jepulis Benjamin, eli Taavi (Daavid) Ahola, joka huolehti kaupunkilaisten jätehuollosta ja hygienisistä oloista. Hän on Sandbergin teoksissa vakituinen henkilö.
Sandberg on keksinyt kirjasarjalleen oivan menestysreseptin. Tapahtumat kulkevat Lahdessa ja sen lähiympäristössä niin, että nykylahtelaisenkin on helppo seurata mukana. Henkilögalleriassa on mukana monia taannoisia lahtelaisia merkkihenkilöitä, milloin Långia tukemassa, milloin poliisien tai pappien joukossa, ja kuka mitenkin muuten. Ns. vanhoille lahtelaisille vielä useammat ovat varmaan tuttuja, minähän olen asunut täällä vasta 52 vuotta! En rupea kuitenkaan arvailemaan ketkä kaikki ovat olleet oikeita henkilöitä, mutta nimenomaan sitä ovat olleet desantti Matti Lång ja hänen veljensä Toivo Lång, josta tuli SKDL:n kansanedustaja 1945−1948. Niin ikään surmansa saanut komisario Leevi Koskimaa ja useassa kirjassa esiintynyt konstaapeli Otso Kekki olivat eläviä henkilöitä, samoin eri tehtävissä olleet, ja ohimennen tekstissä vilahtaneet kaupunginjohtaja Olavi Kajala, pastori Ensio Partanen ja kirkkoherra Väinö Hovila. Ja tietysti Jepulis Benjamin, eli Taavi (Daavid) Ahola, joka huolehti kaupunkilaisten jätehuollosta ja hygienisistä oloista. Hän on Sandbergin teoksissa vakituinen henkilö.
7. (39) Lahtelaisten Kuuma kissa ?
ESS:n pääkirjoitustoimittaja Jukka Airo oli maanantaiksi 17.5. siirtynyt kirjoittamaan myös Esalainen-palstaa. Virikkeen tähän antoi jo vuodelta 1968 peräisin oleva elokuva Kuuma kissa ?, jota nyt saa katsoa myös Areenasta. Jukka itse oli vielä tuossa vaiheessa nuori poikanen, mutta riittävän varttunut voidakseen nyt keski-ikäisenä tunnelmoida nostalgisilla muistoilla. Yhtä paljon siihen on syytä tämän kirjoittajalle, joka 33-vuotiaana tuli Lahteen lukion lehtoriksi vuonna 1969.
Jukka Airo esittää mielenkiintoisen koonnin filmin esittämästä Lahdesta. Sieltähän voi löytää katunäkymiä, pitkiäkin ottoja silloisesta sataman alueesta, joka vielä silloin oli rakentamaton. Tapahtumat keskittyivät pitkälti Salpausselän yhteiskoululle, joka minullekin oli tullut tutuksi, niin kuin muutkin lahtelaiset oppikoulut. Jukka esittää mielenkiintoisen listan myöhempien aikojen tunnetuista lahtelaisista vaikuttajista, jotka hän pystyi paikantamaan. Listalla oli poliitikoita, muusikoita ja radiopersoonia, sekä esimerkiksi myöhemmin Salinkallion yläasteen rehtorina pitkään toiminut, Pekka Nurmikallion orkesterin saksofonisti Erkki Salminen, jonka minäkin tunsin hyvin. Lisäksi siellä vilahti muutaman sekunnin ajan vanha ystäväni ja ikätoverini Aarno Murtamo, josta tuli myöhemmin Salpausselän yläasteen pitkäaikainen rehtori. Välähdyksessä hän opetti oppilailleen biologiaa.
Elokuvan eräs päätapahtumapaikka oli Salpausselän koulun opettajainhuone. Lehtorityypit olivat hyvin yleisiä, eivätkä ne varmaankaan kuvanneet juuri tämän koulun henkilökuntaa. Mutta yleispätevä henkilögalleria kyllä oli. Vuosikymmenien kokemuksellani voin vakuuttaa, että juuri tällaisia tyyppejä on löytynyt kaikista vähänkin suuremman kokoluokan opettajainhuoneista, esimerkiksi uskossaan varmoja, asenteissaan ehdottomia, toisaalta joitakin myös sopeutuvia, ja vähän laiskojakin, joille tärkeintä oli pysyä erossa hankalista asioista. Rehtori näytti tässä olevan joustava ja myötäilevä. Joissakin kouluissa on ollut ehdottomia auktoriteetteja tai sitten sellaisia, jotka ovat olleet helposti pyöriteltävissä. Olen oman urani aikana tavannut monenlaisia rehtoreita, jotkut ovat olleet ikään kuin virkaansa syntyneitä, ilman mitään heikkouksia, pidettyjäkin. Toisaalta taas on ollut asemastaan epävarmoja, jotka haalivat nyökyttelevän hovin ympärilleen.
Elokuvassa oli siis mukana paljon lahtelaisia, mutta pääroolit oli miehitetty ammattinäyttelijöillä, joten jälki oli kieltämättä tasokasta. Elokuva pohjautui niin ikään lahtelaisen Kerttu-Kaarina Suosalmen vuonna 1964 ilmestyneeseen teokseen Neitsyt. Pääosissa esiintyivät suureen kuuluisuuteen myöhemmin noussut Eero Melasniemi ja Lahden kaupunginteatterissakin vaikuttanut Maarita Mäkelä. Melasniemi oli lukiolainen, joka erotettiin juopumusten takia. Mäkelä oli koulun 24-vuotias opettaja, joka suostui hänen yksityisopettajakseen. Epävarma opettaja ei ollut päässyt seurusteluasioissa alkua pidemmälle aikuisten miesten kanssa. Koulusta erotettu lukiolainen osasi kuitenkin hellemmin avata opettajaa pitkään vaivanneet lukot. Saimme nähdä tyylikästä draamaa, nuoren rakkauden hapuilevaa heräämistä aikuisuuteen, herkästi ja vivahteikkaasti näyteltynä. Tarinan jännite säilyi koko elokuvan ajan ilman turhia poikkeiluja ja liian räikeitä ratkaisuja.
Tässä vaiheessa täytyy muistella myös juuri tunnetuksi tulleen ohjaajan Erkko Kivikosken uraa. Hänet nähtiin tuolloin suomalaisen elokuvan uuden aallon edustajana. Hänellä onkin selvästi nähtävissä hienovaraista realismia ja yhteiskunnallisia painotuksia, jotka eivät kuitenkaan nousseet kovin määrääviksi. Tuloksena oli sujuvaa ja herkkää elokuvaa, jossa taitavasti kuvattiin nuorison elämäntuntoja. Elokuvan nimi Kuuma kissa ? sen sijaan ei ollut kovin onnistunut, eikä se ollut Kivikosken oma valinta. Hänen esittämänsä työnimet hylättiin. Ilmeisesti seksuaalissävytteinen nimi keksittiin taustajoukoissa siellä, missä haluttiin paljon maksavia katsojia.
Erkko Kivikosken (1936−2005) ura oli oikeastaan aika komea. Kuusi pitkää elokuvaa ja kuusi Jussia, joukko lyhytelokuvia, useita vuosia Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv -linjan yliopettajana ja tuntiopettajana sekä paljon muita alan töitä. Viimeisen pitkän elokuvansa Yö meren rannalla hän ohjasi jo vuonna 1980. Aika pitkään hänellä oli myös ravintola Helsingin Munkkivuoressa.
Aikanaan seurasin tiedotusvälineistä aika tarkkaan Erkko Kivikosken uraa. Pitkän elämän aikana on tullut tuttavuuksia monenlaisista tilanteista ja monenlaisissa vaiheissa. Erkko KIvikoski kirjoitti ylioppilaaksi Ilmajoen yhteiskoulusta Etelä-Pohjanmaalla. Itse olin vuonna 1956 juuri päässyt armeijasta, ja etsin tietäni eteenpäin. Tällöin tuli kuitenkin välivuosi ja erilaisia tilapäistöitä. Näissä puitteissa tapasin Erkon, en enää oikein muista missä ja minkälaisissa tilanteessa. Juttusilla oltiin, ja kävi selväksi, että hänet oli lähetetty Helsingistä viimeiseksi lukuvuodekseen Ilmajoelle ”rauhallisempiin oloihin”. Niin ainakin muistan. Itse aloitin opintoni Helsingin yliopistossa syksyllä 1957, mutta Helsingissä en Kivikoskea enää tavannut. Ainoa Kivikoski, jonka siltä ajalta muistan, oli hänen lähisukulaisensa, arkeologian professori Ella Kivikoski, jonka peruskurssi kuului myös historian opintoihin.
Sain käsityksen, että jotain hänelle oli kuitenkin Helsingissä tapahtunut ennen Ilmajoelle tuloa. Tuskin tällaista vaihdosta kukaan nuori olisi halunnut ilman syytä tehdä. Olenkin miettinyt, kertoiko hän Kuuma kissa -elokuvassa omaa tarinaansa, todellisena tai päiväunena. Se voisi hyvinkin olla mahdollista, sen verran henkevä ja yksityiskohtia myöten hiottu hänen elokuvansa oli.
ESS:n pääkirjoitustoimittaja Jukka Airo oli maanantaiksi 17.5. siirtynyt kirjoittamaan myös Esalainen-palstaa. Virikkeen tähän antoi jo vuodelta 1968 peräisin oleva elokuva Kuuma kissa ?, jota nyt saa katsoa myös Areenasta. Jukka itse oli vielä tuossa vaiheessa nuori poikanen, mutta riittävän varttunut voidakseen nyt keski-ikäisenä tunnelmoida nostalgisilla muistoilla. Yhtä paljon siihen on syytä tämän kirjoittajalle, joka 33-vuotiaana tuli Lahteen lukion lehtoriksi vuonna 1969.
Jukka Airo esittää mielenkiintoisen koonnin filmin esittämästä Lahdesta. Sieltähän voi löytää katunäkymiä, pitkiäkin ottoja silloisesta sataman alueesta, joka vielä silloin oli rakentamaton. Tapahtumat keskittyivät pitkälti Salpausselän yhteiskoululle, joka minullekin oli tullut tutuksi, niin kuin muutkin lahtelaiset oppikoulut. Jukka esittää mielenkiintoisen listan myöhempien aikojen tunnetuista lahtelaisista vaikuttajista, jotka hän pystyi paikantamaan. Listalla oli poliitikoita, muusikoita ja radiopersoonia, sekä esimerkiksi myöhemmin Salinkallion yläasteen rehtorina pitkään toiminut, Pekka Nurmikallion orkesterin saksofonisti Erkki Salminen, jonka minäkin tunsin hyvin. Lisäksi siellä vilahti muutaman sekunnin ajan vanha ystäväni ja ikätoverini Aarno Murtamo, josta tuli myöhemmin Salpausselän yläasteen pitkäaikainen rehtori. Välähdyksessä hän opetti oppilailleen biologiaa.
Elokuvan eräs päätapahtumapaikka oli Salpausselän koulun opettajainhuone. Lehtorityypit olivat hyvin yleisiä, eivätkä ne varmaankaan kuvanneet juuri tämän koulun henkilökuntaa. Mutta yleispätevä henkilögalleria kyllä oli. Vuosikymmenien kokemuksellani voin vakuuttaa, että juuri tällaisia tyyppejä on löytynyt kaikista vähänkin suuremman kokoluokan opettajainhuoneista, esimerkiksi uskossaan varmoja, asenteissaan ehdottomia, toisaalta joitakin myös sopeutuvia, ja vähän laiskojakin, joille tärkeintä oli pysyä erossa hankalista asioista. Rehtori näytti tässä olevan joustava ja myötäilevä. Joissakin kouluissa on ollut ehdottomia auktoriteetteja tai sitten sellaisia, jotka ovat olleet helposti pyöriteltävissä. Olen oman urani aikana tavannut monenlaisia rehtoreita, jotkut ovat olleet ikään kuin virkaansa syntyneitä, ilman mitään heikkouksia, pidettyjäkin. Toisaalta taas on ollut asemastaan epävarmoja, jotka haalivat nyökyttelevän hovin ympärilleen.
Elokuvassa oli siis mukana paljon lahtelaisia, mutta pääroolit oli miehitetty ammattinäyttelijöillä, joten jälki oli kieltämättä tasokasta. Elokuva pohjautui niin ikään lahtelaisen Kerttu-Kaarina Suosalmen vuonna 1964 ilmestyneeseen teokseen Neitsyt. Pääosissa esiintyivät suureen kuuluisuuteen myöhemmin noussut Eero Melasniemi ja Lahden kaupunginteatterissakin vaikuttanut Maarita Mäkelä. Melasniemi oli lukiolainen, joka erotettiin juopumusten takia. Mäkelä oli koulun 24-vuotias opettaja, joka suostui hänen yksityisopettajakseen. Epävarma opettaja ei ollut päässyt seurusteluasioissa alkua pidemmälle aikuisten miesten kanssa. Koulusta erotettu lukiolainen osasi kuitenkin hellemmin avata opettajaa pitkään vaivanneet lukot. Saimme nähdä tyylikästä draamaa, nuoren rakkauden hapuilevaa heräämistä aikuisuuteen, herkästi ja vivahteikkaasti näyteltynä. Tarinan jännite säilyi koko elokuvan ajan ilman turhia poikkeiluja ja liian räikeitä ratkaisuja.
Tässä vaiheessa täytyy muistella myös juuri tunnetuksi tulleen ohjaajan Erkko Kivikosken uraa. Hänet nähtiin tuolloin suomalaisen elokuvan uuden aallon edustajana. Hänellä onkin selvästi nähtävissä hienovaraista realismia ja yhteiskunnallisia painotuksia, jotka eivät kuitenkaan nousseet kovin määrääviksi. Tuloksena oli sujuvaa ja herkkää elokuvaa, jossa taitavasti kuvattiin nuorison elämäntuntoja. Elokuvan nimi Kuuma kissa ? sen sijaan ei ollut kovin onnistunut, eikä se ollut Kivikosken oma valinta. Hänen esittämänsä työnimet hylättiin. Ilmeisesti seksuaalissävytteinen nimi keksittiin taustajoukoissa siellä, missä haluttiin paljon maksavia katsojia.
Erkko Kivikosken (1936−2005) ura oli oikeastaan aika komea. Kuusi pitkää elokuvaa ja kuusi Jussia, joukko lyhytelokuvia, useita vuosia Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv -linjan yliopettajana ja tuntiopettajana sekä paljon muita alan töitä. Viimeisen pitkän elokuvansa Yö meren rannalla hän ohjasi jo vuonna 1980. Aika pitkään hänellä oli myös ravintola Helsingin Munkkivuoressa.
Aikanaan seurasin tiedotusvälineistä aika tarkkaan Erkko Kivikosken uraa. Pitkän elämän aikana on tullut tuttavuuksia monenlaisista tilanteista ja monenlaisissa vaiheissa. Erkko KIvikoski kirjoitti ylioppilaaksi Ilmajoen yhteiskoulusta Etelä-Pohjanmaalla. Itse olin vuonna 1956 juuri päässyt armeijasta, ja etsin tietäni eteenpäin. Tällöin tuli kuitenkin välivuosi ja erilaisia tilapäistöitä. Näissä puitteissa tapasin Erkon, en enää oikein muista missä ja minkälaisissa tilanteessa. Juttusilla oltiin, ja kävi selväksi, että hänet oli lähetetty Helsingistä viimeiseksi lukuvuodekseen Ilmajoelle ”rauhallisempiin oloihin”. Niin ainakin muistan. Itse aloitin opintoni Helsingin yliopistossa syksyllä 1957, mutta Helsingissä en Kivikoskea enää tavannut. Ainoa Kivikoski, jonka siltä ajalta muistan, oli hänen lähisukulaisensa, arkeologian professori Ella Kivikoski, jonka peruskurssi kuului myös historian opintoihin.
Sain käsityksen, että jotain hänelle oli kuitenkin Helsingissä tapahtunut ennen Ilmajoelle tuloa. Tuskin tällaista vaihdosta kukaan nuori olisi halunnut ilman syytä tehdä. Olenkin miettinyt, kertoiko hän Kuuma kissa -elokuvassa omaa tarinaansa, todellisena tai päiväunena. Se voisi hyvinkin olla mahdollista, sen verran henkevä ja yksityiskohtia myöten hiottu hänen elokuvansa oli.
6. (38) Putinin Venäjän samettidiktatuuri
Anna-Lena Laurén on kahden ruotsinkielisen lehden, Hufvudstadsbladetin ja ruotsalaisen Dagens Nyheterin Moskovan kirjeenvaihtaja. Minä löysin hänet Suomen Kuvalehden kolumneista, jotka heti alusta lähtien tuntuivat hyvin asiantuntevilta ja todellisilta. Niinpä kiirehdin tilaamaan hänen uuden kirjansa Samettidiktatuuri heti sen ilmestyttyä. Nimi tulee tämän päivän Venäjän epävirallisesta hallintosysteemistä, joka on jonkinlainen pehmennetty versio mm. siitä järjestelmästä, joka vallitsee vaikkapa Kiinassa tai Myanmarissa. Siellä kyllä vainotaan oppositiota, väärennetään vaalituloksia ja kahmitaan yhteistä kansallisomaisuutta Putinin lähipiirille, kansalaisia murhataan ampumalla ja myrkyttämällä. Mutta tietynlaista vapautta annetaan, kunhan vaan ei astuta Kremlin varpaille.
Venäläiset ihmiset ovat perinteisesti passiivisia ja vastustavat muutoksia. Putinin ja hallinnon propagandaan ei välttämättä kovinkaan paljon uskota, mutta niin kauan kuin väkivalta ei kohdistu omaan lähipiiriin, sitä siedetään. Eli ei uskota, että jonkinlainen järjestelmän muutos toisi elämään jotain parempaa. Ehkä tässä on näkyvissä historiallisia kaikuja, Venäjällä on totuttu alistumaan ja hengittämään vallanpitäjien tahtiin. Venäjä on vanhan maaorjuuden ja entisen Neuvostoliiton valtakoneiston maa. Neuvostoliitto oli oikea diktatuuri. Venäjällä ei koskaan ole syntynyt demokratian perinnettä. Kirjan ensimmäistä alalukua siteeraten se on nykyään kuin rautanyrkki samettihansikkaassa.
Anna-Lena Laurén on kahden ruotsinkielisen lehden, Hufvudstadsbladetin ja ruotsalaisen Dagens Nyheterin Moskovan kirjeenvaihtaja. Minä löysin hänet Suomen Kuvalehden kolumneista, jotka heti alusta lähtien tuntuivat hyvin asiantuntevilta ja todellisilta. Niinpä kiirehdin tilaamaan hänen uuden kirjansa Samettidiktatuuri heti sen ilmestyttyä. Nimi tulee tämän päivän Venäjän epävirallisesta hallintosysteemistä, joka on jonkinlainen pehmennetty versio mm. siitä järjestelmästä, joka vallitsee vaikkapa Kiinassa tai Myanmarissa. Siellä kyllä vainotaan oppositiota, väärennetään vaalituloksia ja kahmitaan yhteistä kansallisomaisuutta Putinin lähipiirille, kansalaisia murhataan ampumalla ja myrkyttämällä. Mutta tietynlaista vapautta annetaan, kunhan vaan ei astuta Kremlin varpaille.
Venäläiset ihmiset ovat perinteisesti passiivisia ja vastustavat muutoksia. Putinin ja hallinnon propagandaan ei välttämättä kovinkaan paljon uskota, mutta niin kauan kuin väkivalta ei kohdistu omaan lähipiiriin, sitä siedetään. Eli ei uskota, että jonkinlainen järjestelmän muutos toisi elämään jotain parempaa. Ehkä tässä on näkyvissä historiallisia kaikuja, Venäjällä on totuttu alistumaan ja hengittämään vallanpitäjien tahtiin. Venäjä on vanhan maaorjuuden ja entisen Neuvostoliiton valtakoneiston maa. Neuvostoliitto oli oikea diktatuuri. Venäjällä ei koskaan ole syntynyt demokratian perinnettä. Kirjan ensimmäistä alalukua siteeraten se on nykyään kuin rautanyrkki samettihansikkaassa.

Laurén kirjoittaa niin terävästi, että välillä ihmetelen miten hän uskaltaa. Hän antaa itse seuraavan selityksen. ”Vastaan aina, että toimittajana työskenteleminen ei ole vaarallista, koska olen ulkomaalainen. Vaarat uhkaavat venäläisiä toimittajia, varsinkin jos he pureutuvat korruptioon ja talousrikoksiin”. Mutta kuitenkin monet uskaltavat, monet uskaltavat myös osallistua mielenosoituksiin, monet uskaltavat vastustaa muita laittomuuksia.
Putinin alkukausi aivan 2000-luvun alussa näytti tuovan positiivisia muutoksia 1990-luvun, eli Jeltsinin kauden kaaokseen. Mutta ennen pitkää siirryttiin yhä autoritaarisempaan suuntaan. Sananvapautta kavennettiin ja vastarintaan ryhtyviä vainottiin, yrittäjät ajettiin byrokratian rattaisiin ja valtion korporatismin ansaan. Laurén antaa varsin väritetyn kuvauksen Putinin järjestelmästä. ”Se muistuttaa parhaat päivänsä nähnyttä näyttelijää, joka pitää kulissia pystyssä botoksin avulla, mutta on pahasti päihdeongelmainen, Venäjän tapauksessa riippuvainen öljy- ja kaasuvarannoista. Tässä vaiheessa tulevat mieleen kohta seitsemänkymppisen presidentin valokuvat.
Vaikka taloudessa menee huonosti, panostetaan voimakkaasti sotateollisuuteen. Paljolti se on sapelikalistelua. Korostetaan sitä, että kuulutaan ydinasevaltoihin. Mutta aina ei tyydytä kalisteluun, siitä ovat osoituksena toimet Krimillä ja Itä-Ukrainassa Donbassin alueella. Syyriassa on yritetty vakiinnuttaa asemaa Välimeren itäosassa. Molemmissa on kokeiltu uusia aseita. Laurén vertailee myös Venäjän ja Kiinan pyrkimyksiä maailmanvalloitukseen. Kun Kiina kasvattaa vaikutusvaltaansa ostamalla köyhistä maista satamia ja sähköverkkoja, ja perustamalla niihin infrastruktuuria, voimaloita ja teitä, Venäjä säntäilee maasta toiseen ja jättää toimet puolitiehen. Se pystyy rakentamaan vain ydinvoimaloita ja kaasuputkia. Kiinan kansantalous on toiseksi suurin USA:n jälkeen, Venäjä ei yllä edes kymmenen edistyneimmän maan joukkoon.
Venäjällä on kieltämättä välineet aseelliseen vallankäyttöön. Mutta eniten on herättänyt huomiota sen kyky aiheuttaa epäjärjestystä ja hämmennystä digitaalisen ja psykologisen voimankäytön keinoin. Se on pyrkinyt tukemaan hakkereita ja trollaajia, ja on sekaantunut moniin vaaleihin. Trumpia se ei yksin saanut nostettua valtaan USA:ssa, mutta oli sitä kuitenkin vahvasti tukemassa. Mitään ei myönnetä ja liikkeelle lasketaan aina omia versioita tapahtumista, esimerkiksi matkustajakoneen alas ampuminen Itä-Ukrainassa selitettiin monenlaisilla verukkeilla. Mieleen tulee Neuvostoliiton propaganda ns. jatkosodan aikana. Suomalaiset oli kuitenkin historiallisten vaiheiden takia rokotettu tällaista propagandaa vastaan. Lapsena muistan, kuinka ihmiset kerääntyivät määräaikaan radion ääreen naureskelemaan, että mitä se ”Moskovan Tiltu”, eli suomalaissyntyinen kommunisti Aino Lyydia Kallio kulloinkin oli keksinyt. Tosiasiassa hän vain luki toisten kirjoittamia vahvasti yliampuvia juttuja, jotka jokainen suomalainen koki vitsinä. Toinen samanlainen oli ”Petroskoin Tiltu”. He tulivat Lahden radioaseman lähetysten aalloille ja puhuivat sieltä tulevan suomalaisen lähetyksen päälle. Itse en heidän sanomastaan kovin paljon ymmärtänyt, mutta aikuisten naureskelu jäi mieleen. Kyllähän sekin jonkinlaisesta rokotuksesta minullekin kävi. Entisajan kaiut tulevat aina mieleen, kun kuulen, mitä esimerkiksi ulkoministeri Lavrov milloinkin selittelee.
Täytyy tunnustaa, että lyhyen yhteenvedon tekeminen tästä kirjasta on vaikeaa, sillä sellaista tykitystä se on sivu sivulta. Vaikea on valita, mitä ottaa mukaan. Mutta otetaan nyt esille ainakin tuo tällä hetkellä paljon palstatilaa lännessä saanut Navalnyi, ja osa hänen paljastuksiaan. Vuosi vuodelta hän onnistui paljastamaan lukuisia huippupoliitikkojen omistuksia Yhdysvalloissa, eri Euroopan maissa ja muuallakin. Kaikki olivat sellaisia, ettei niiden hankkimista voi selittää pelkillä palkkatuloilla. Navalnyin ”syntilistaan” tulivat tietysti hänen organisoimansa mielenosoitukset ja muu julkinen toiminta. Samalla tuli ymmärrettäväksi. että lännen pakotteilla on laajaa vaikutusta, sillä edellä on vain poimintoja siitä, miten johtavat poliitikot ja erityisesti oligarkit ovat valtiota lypsämällä hankkineet lännestä runsaasti omistuksia ja pankkitilejä veroparatiiseista.
---------
Kaikki tähän asti mainitsemani seikat löytyvät ensimmäisestä luvusta nimeltä Valtio ja yhteiskunta. Oikaisen hieman ja merkitsen tähän vain muutamia kolmen seuraavan luvun sisällöistä. Toisessa luvussa Kielen mahti on mainio kokonaiskuva venäläisestä keskustelukulttuurista, naisen asemasta ja kirjallisuudesta niin venäläisen luonteen kuin nykypäivän hahmojen kuvaajana.
Kolmannessa luvussa Totuus ja vastarinta todetaan aluksi, että Putinin hallinto ei lepää lojaalisuuden ja sitoutuneisuuden varassa, vaan tukena ovat kansan passiivisuus ja muutoksen vastainen epäluulo. Mutta riittävän raskaassa asiassa kyllä lähdetään vastarintaan. Siitä Lauren esittää tapauksen, jossa Moskovan valtavat jätemassat aiottiin kuljettaa Pohjois-Venäjälle Šiesin suoalueelle. Kansa nousi vuorokausien ajan samoin vastustamaan myös rakentamista Jekaterinburgin viheralueille. Vastaavia jatkuvia mielenosoituksia aiheutti myös vuoden 2018 eläkeuudistus.
Mikään puhdasverinen ei Putinin diktatuuri ole, mutta puhdasverinen autoritäärinen yhteiskunta monella tapaa. Mitään toimivaa puoluejärjestelmää ei ole, eikä rehellisiä vaaleja, sananvapaus on jatkuvasti uhattuna, oppositiota vainotaan ja sen jäseniä estetään asettumasta ehdokkaiksi. Vaikka mielenosoituksiin lähteviä ihmisiä vangitaan ja pahoinpidellään, riittää mielenosoittajia kuitenkin. Tutkivia journalisteja uhkaillaan, vangitaan ja murhataan. Jokainen vaalitappio on Kremlille kirvelevä, esimerkiksi se, että Yhtenäinen Venäjä ei saanutkaan enää enemmistöä Moskovan kaupunginvaltuustossa. Putinin hallinto joutuu koko ajan olemaan varpaillaan. Se tietää, että kansa ei sittenkään kannata sitä. Mutta kaikki sujuu hyvin niin kauan kuin eriasteiset virkamiehet saavat taloudellisia etuja. Koko Venäjän yhteiskunta on läpikotaisin korruptoitunut.
Seuraavan pääluvun Totuus ja vastarinta alaotsikot kertovat Laurénin perehtyneisyydestä Venäjän oloihin. On noustava vastarintaan, Suhde totuuteen, Asioita. joista ei puhuta ja Eroon tsaarista antavat jo viitteen sisällöstä. Erityisen mielenkiintoinen on luku Juri Dimitriev, joka kertoo tämän nimisen harrastelijahistorioitsijan monikymmenvuotisesta työstä paljastaa Stalinin 1930-luvun uhrien hautapaikkoja ja nimiä arkistojen uumenista. Eräs suurisuuntaisimpia saavutuksia on ollut löytää suuri joukkohautojen alue Äänisen järven pohjoisperukassa olevan Medvezegorskin (Karhumäen) läheltä Sandarmohissa. Sinne on haudattu 60 kansallisuuden edustajia melkein 10.000. Putinin hallinto on yrittänyt väkinäisesti kertoa, että siellä olisikin suomalaisten teloittamia neuvostosotilaita. Juri Dimitriev on joutunut istumaan vuosia vankilassa tekaistujen tuomioiden perusteella. Hänen tukenaan on ollut Memorial-järjestö, jonka eteen on samoin tullut vaikeuksia. Hänen puolestaan on pidetty suuria mielenosoituksia. Nyky-Venäjällä halutaan puhdistaa Stalinin mainetta, ja siksi moinen ei ole Kremlin hallinnon suosiossa.
Viimeinen alaluku käsittele Navalnyin merkitystä, joka on levinnyt paljon laajemmalle kuin tiedämmekään. Lukuisat hallinnon johtoasemassa olevien ulkomaiset omistukset kertovat vain osaa hänen aktiivisuudestaan. Hän on myös taitava organisaattori, joka on luonut maanlaajuista verkostoa ja innostanut jatkuviin mielenosoituksiin. Hänet yritettiin lopulta myrkyttää vain Venäjän valtion hallussa olevalla myrkyllä, jota on käytetty myös ulkomailla asuvien toisinajattelijoiden surmaamiseen. Navalnyi sai Saksassa hoitoa, ja oli sen päätyttyä taas valmis aloittamaan taistelunsa, joka jatkuu nyt vankilassa hirvittävissä olosuhteissa.
Viimeisessä pääluvussa Samettidiktatuurit järkkyvät viitataan siihen, miksi Venäjä joutui koronavirusepidemian takia vaikeuksiin. Siltä puuttui toimiva terveydenhoitojärjestelmä, kyvykäs hallinto ja kansalaisten luottamus viranomaisiin. Ihmisiä on vaikea saada liikkeelle ja noudattamaan määräyksiä., jos uskotaan, että vallanpitäjät valehtelevat tässäkin asiassa. Laurénin mielestä esimerkiksi kuolleisuusluvut ovat paljon suuremmat kuin on annettu ymmärtää. Tilannetta vaikeuttaa myös se, että talous on laskenut yhdeksän prosenttia.
Venäjä ei pääse koskaan eteenpäin identiteettinsä haussa, jos siloittelu ja hämärtämin ei lopu. Laurénin mielestä Putinin hallinto ei myöskään ole ikuinen, muutos tulee. Mutta milloin, se on vielä epäselvää. Merkittävää on, että alueellisesti ja paikallisesti on jo syntynyt vastarintaa virkamiesten mielivaltaa vastaan. Muutoksen enteitä on jo ilmassa.
Putinin alkukausi aivan 2000-luvun alussa näytti tuovan positiivisia muutoksia 1990-luvun, eli Jeltsinin kauden kaaokseen. Mutta ennen pitkää siirryttiin yhä autoritaarisempaan suuntaan. Sananvapautta kavennettiin ja vastarintaan ryhtyviä vainottiin, yrittäjät ajettiin byrokratian rattaisiin ja valtion korporatismin ansaan. Laurén antaa varsin väritetyn kuvauksen Putinin järjestelmästä. ”Se muistuttaa parhaat päivänsä nähnyttä näyttelijää, joka pitää kulissia pystyssä botoksin avulla, mutta on pahasti päihdeongelmainen, Venäjän tapauksessa riippuvainen öljy- ja kaasuvarannoista. Tässä vaiheessa tulevat mieleen kohta seitsemänkymppisen presidentin valokuvat.
Vaikka taloudessa menee huonosti, panostetaan voimakkaasti sotateollisuuteen. Paljolti se on sapelikalistelua. Korostetaan sitä, että kuulutaan ydinasevaltoihin. Mutta aina ei tyydytä kalisteluun, siitä ovat osoituksena toimet Krimillä ja Itä-Ukrainassa Donbassin alueella. Syyriassa on yritetty vakiinnuttaa asemaa Välimeren itäosassa. Molemmissa on kokeiltu uusia aseita. Laurén vertailee myös Venäjän ja Kiinan pyrkimyksiä maailmanvalloitukseen. Kun Kiina kasvattaa vaikutusvaltaansa ostamalla köyhistä maista satamia ja sähköverkkoja, ja perustamalla niihin infrastruktuuria, voimaloita ja teitä, Venäjä säntäilee maasta toiseen ja jättää toimet puolitiehen. Se pystyy rakentamaan vain ydinvoimaloita ja kaasuputkia. Kiinan kansantalous on toiseksi suurin USA:n jälkeen, Venäjä ei yllä edes kymmenen edistyneimmän maan joukkoon.
Venäjällä on kieltämättä välineet aseelliseen vallankäyttöön. Mutta eniten on herättänyt huomiota sen kyky aiheuttaa epäjärjestystä ja hämmennystä digitaalisen ja psykologisen voimankäytön keinoin. Se on pyrkinyt tukemaan hakkereita ja trollaajia, ja on sekaantunut moniin vaaleihin. Trumpia se ei yksin saanut nostettua valtaan USA:ssa, mutta oli sitä kuitenkin vahvasti tukemassa. Mitään ei myönnetä ja liikkeelle lasketaan aina omia versioita tapahtumista, esimerkiksi matkustajakoneen alas ampuminen Itä-Ukrainassa selitettiin monenlaisilla verukkeilla. Mieleen tulee Neuvostoliiton propaganda ns. jatkosodan aikana. Suomalaiset oli kuitenkin historiallisten vaiheiden takia rokotettu tällaista propagandaa vastaan. Lapsena muistan, kuinka ihmiset kerääntyivät määräaikaan radion ääreen naureskelemaan, että mitä se ”Moskovan Tiltu”, eli suomalaissyntyinen kommunisti Aino Lyydia Kallio kulloinkin oli keksinyt. Tosiasiassa hän vain luki toisten kirjoittamia vahvasti yliampuvia juttuja, jotka jokainen suomalainen koki vitsinä. Toinen samanlainen oli ”Petroskoin Tiltu”. He tulivat Lahden radioaseman lähetysten aalloille ja puhuivat sieltä tulevan suomalaisen lähetyksen päälle. Itse en heidän sanomastaan kovin paljon ymmärtänyt, mutta aikuisten naureskelu jäi mieleen. Kyllähän sekin jonkinlaisesta rokotuksesta minullekin kävi. Entisajan kaiut tulevat aina mieleen, kun kuulen, mitä esimerkiksi ulkoministeri Lavrov milloinkin selittelee.
Täytyy tunnustaa, että lyhyen yhteenvedon tekeminen tästä kirjasta on vaikeaa, sillä sellaista tykitystä se on sivu sivulta. Vaikea on valita, mitä ottaa mukaan. Mutta otetaan nyt esille ainakin tuo tällä hetkellä paljon palstatilaa lännessä saanut Navalnyi, ja osa hänen paljastuksiaan. Vuosi vuodelta hän onnistui paljastamaan lukuisia huippupoliitikkojen omistuksia Yhdysvalloissa, eri Euroopan maissa ja muuallakin. Kaikki olivat sellaisia, ettei niiden hankkimista voi selittää pelkillä palkkatuloilla. Navalnyin ”syntilistaan” tulivat tietysti hänen organisoimansa mielenosoitukset ja muu julkinen toiminta. Samalla tuli ymmärrettäväksi. että lännen pakotteilla on laajaa vaikutusta, sillä edellä on vain poimintoja siitä, miten johtavat poliitikot ja erityisesti oligarkit ovat valtiota lypsämällä hankkineet lännestä runsaasti omistuksia ja pankkitilejä veroparatiiseista.
---------
Kaikki tähän asti mainitsemani seikat löytyvät ensimmäisestä luvusta nimeltä Valtio ja yhteiskunta. Oikaisen hieman ja merkitsen tähän vain muutamia kolmen seuraavan luvun sisällöistä. Toisessa luvussa Kielen mahti on mainio kokonaiskuva venäläisestä keskustelukulttuurista, naisen asemasta ja kirjallisuudesta niin venäläisen luonteen kuin nykypäivän hahmojen kuvaajana.
Kolmannessa luvussa Totuus ja vastarinta todetaan aluksi, että Putinin hallinto ei lepää lojaalisuuden ja sitoutuneisuuden varassa, vaan tukena ovat kansan passiivisuus ja muutoksen vastainen epäluulo. Mutta riittävän raskaassa asiassa kyllä lähdetään vastarintaan. Siitä Lauren esittää tapauksen, jossa Moskovan valtavat jätemassat aiottiin kuljettaa Pohjois-Venäjälle Šiesin suoalueelle. Kansa nousi vuorokausien ajan samoin vastustamaan myös rakentamista Jekaterinburgin viheralueille. Vastaavia jatkuvia mielenosoituksia aiheutti myös vuoden 2018 eläkeuudistus.
Mikään puhdasverinen ei Putinin diktatuuri ole, mutta puhdasverinen autoritäärinen yhteiskunta monella tapaa. Mitään toimivaa puoluejärjestelmää ei ole, eikä rehellisiä vaaleja, sananvapaus on jatkuvasti uhattuna, oppositiota vainotaan ja sen jäseniä estetään asettumasta ehdokkaiksi. Vaikka mielenosoituksiin lähteviä ihmisiä vangitaan ja pahoinpidellään, riittää mielenosoittajia kuitenkin. Tutkivia journalisteja uhkaillaan, vangitaan ja murhataan. Jokainen vaalitappio on Kremlille kirvelevä, esimerkiksi se, että Yhtenäinen Venäjä ei saanutkaan enää enemmistöä Moskovan kaupunginvaltuustossa. Putinin hallinto joutuu koko ajan olemaan varpaillaan. Se tietää, että kansa ei sittenkään kannata sitä. Mutta kaikki sujuu hyvin niin kauan kuin eriasteiset virkamiehet saavat taloudellisia etuja. Koko Venäjän yhteiskunta on läpikotaisin korruptoitunut.
Seuraavan pääluvun Totuus ja vastarinta alaotsikot kertovat Laurénin perehtyneisyydestä Venäjän oloihin. On noustava vastarintaan, Suhde totuuteen, Asioita. joista ei puhuta ja Eroon tsaarista antavat jo viitteen sisällöstä. Erityisen mielenkiintoinen on luku Juri Dimitriev, joka kertoo tämän nimisen harrastelijahistorioitsijan monikymmenvuotisesta työstä paljastaa Stalinin 1930-luvun uhrien hautapaikkoja ja nimiä arkistojen uumenista. Eräs suurisuuntaisimpia saavutuksia on ollut löytää suuri joukkohautojen alue Äänisen järven pohjoisperukassa olevan Medvezegorskin (Karhumäen) läheltä Sandarmohissa. Sinne on haudattu 60 kansallisuuden edustajia melkein 10.000. Putinin hallinto on yrittänyt väkinäisesti kertoa, että siellä olisikin suomalaisten teloittamia neuvostosotilaita. Juri Dimitriev on joutunut istumaan vuosia vankilassa tekaistujen tuomioiden perusteella. Hänen tukenaan on ollut Memorial-järjestö, jonka eteen on samoin tullut vaikeuksia. Hänen puolestaan on pidetty suuria mielenosoituksia. Nyky-Venäjällä halutaan puhdistaa Stalinin mainetta, ja siksi moinen ei ole Kremlin hallinnon suosiossa.
Viimeinen alaluku käsittele Navalnyin merkitystä, joka on levinnyt paljon laajemmalle kuin tiedämmekään. Lukuisat hallinnon johtoasemassa olevien ulkomaiset omistukset kertovat vain osaa hänen aktiivisuudestaan. Hän on myös taitava organisaattori, joka on luonut maanlaajuista verkostoa ja innostanut jatkuviin mielenosoituksiin. Hänet yritettiin lopulta myrkyttää vain Venäjän valtion hallussa olevalla myrkyllä, jota on käytetty myös ulkomailla asuvien toisinajattelijoiden surmaamiseen. Navalnyi sai Saksassa hoitoa, ja oli sen päätyttyä taas valmis aloittamaan taistelunsa, joka jatkuu nyt vankilassa hirvittävissä olosuhteissa.
Viimeisessä pääluvussa Samettidiktatuurit järkkyvät viitataan siihen, miksi Venäjä joutui koronavirusepidemian takia vaikeuksiin. Siltä puuttui toimiva terveydenhoitojärjestelmä, kyvykäs hallinto ja kansalaisten luottamus viranomaisiin. Ihmisiä on vaikea saada liikkeelle ja noudattamaan määräyksiä., jos uskotaan, että vallanpitäjät valehtelevat tässäkin asiassa. Laurénin mielestä esimerkiksi kuolleisuusluvut ovat paljon suuremmat kuin on annettu ymmärtää. Tilannetta vaikeuttaa myös se, että talous on laskenut yhdeksän prosenttia.
Venäjä ei pääse koskaan eteenpäin identiteettinsä haussa, jos siloittelu ja hämärtämin ei lopu. Laurénin mielestä Putinin hallinto ei myöskään ole ikuinen, muutos tulee. Mutta milloin, se on vielä epäselvää. Merkittävää on, että alueellisesti ja paikallisesti on jo syntynyt vastarintaa virkamiesten mielivaltaa vastaan. Muutoksen enteitä on jo ilmassa.
5. (37) Kohti 95 prosentin koronavarmuutta
Saimme vihdoin toisenkin rokotuksen BioNTech – Pfizerin Comimatyllä. Ensimmäisen pistoksen jälkeen ei tuntunut paljon miltään, mutta toisen jälkeen kieltämättä oli vähän outo olo pari päivää. Sellaista vähän selittämätöntä pientä tokkuraisuutta ja yöllisiä pikkusärkyjä. Ilmeisesti immuunipuolustusjärjestelmä yritti ensin torjua uudet aineet, mutta pian se rauhoittui. Aika väsynytkin olo oli sen pari päivää. Mitään rokotuspaikan turvotuksia ei tullut. Helpolla päästiin.
Rokote vaatii kuitenkin vielä hieman aikaa, täyteen 95 prosentin suojaavuuteen se nousee vasta noin 11 vuorokauden kuluttua. Kaikkia jo opittuja toimenpiteitä täytyy kuitenkin noudattaa. Tämä ei ole niin kovin ongelmallista, sillä emme nyt enää tässä iässä lähde hillumaan kaikenmaailman pirskeisiin. Toistemme läheisyyskin riittää. Parasta kuitenkin on, että nyt voimme ilmoittaa lastemme perheille ja lukuisalle lastenlasten joukolle, että nyt ei enää tarvitse pelätä meidän sairastuttamistamme. Osa kyllä uskalsi tulla jo äitienpäivänä, nimenomaan ne, jotka asuvat lähempänä.
Ei meillä oikeastaan ole kovin paljon valittamista tästä korona-ajasta, varsinkaan kun ajattelee mitä nuorempi väki on joutunut kärsimään. Mutta kyllähän mekin mielellämme jo lähtisimme erilaisiin tapahtumiin ja tilaisuuksiin, jotka striimaamalla eivät ollenkaan tunnu niin kiinnostavilta tai juhlavilta kuin oikeasti livenä.
Rokote vaatii kuitenkin vielä hieman aikaa, täyteen 95 prosentin suojaavuuteen se nousee vasta noin 11 vuorokauden kuluttua. Kaikkia jo opittuja toimenpiteitä täytyy kuitenkin noudattaa. Tämä ei ole niin kovin ongelmallista, sillä emme nyt enää tässä iässä lähde hillumaan kaikenmaailman pirskeisiin. Toistemme läheisyyskin riittää. Parasta kuitenkin on, että nyt voimme ilmoittaa lastemme perheille ja lukuisalle lastenlasten joukolle, että nyt ei enää tarvitse pelätä meidän sairastuttamistamme. Osa kyllä uskalsi tulla jo äitienpäivänä, nimenomaan ne, jotka asuvat lähempänä.
Ei meillä oikeastaan ole kovin paljon valittamista tästä korona-ajasta, varsinkaan kun ajattelee mitä nuorempi väki on joutunut kärsimään. Mutta kyllähän mekin mielellämme jo lähtisimme erilaisiin tapahtumiin ja tilaisuuksiin, jotka striimaamalla eivät ollenkaan tunnu niin kiinnostavilta tai juhlavilta kuin oikeasti livenä.
4. (36) Barack Obama kertoo isästään ja omasta nuoruudestaan
Meillä suomalaisilla on usein aika tarkkaa tietoa Yhdysvaltain historiasta ja siitä kahtiajaosta, joka juontuu tämän jättiäismäisen maan varhaisista vaiheista. Maan väestö on jakautunut rikkaisin ja köyhiin, valkoisiin ja mustiin, pitkään maassa asuneisiin sukuihin ja erilaisiin maahanmuuttajiin. Tiedämme myös, miten eri lailla maan eri puolilla ja erilaisilla yhteiskunnan portailla ajatellaan maailmanmenosta, viisaasti tai vähemmän viisaasti, ja kaikkea siltä väliltä. Kun tartuin entisen presidentin Barack Obaman kahteen muistelmateokseen, kumpaankin vuorollaan, ymmärsin, että omat tietoni ovat koskeneet vain pintaa ilman omakohtaista kokemusta tai tietoa.
Meillä suomalaisilla on usein aika tarkkaa tietoa Yhdysvaltain historiasta ja siitä kahtiajaosta, joka juontuu tämän jättiäismäisen maan varhaisista vaiheista. Maan väestö on jakautunut rikkaisin ja köyhiin, valkoisiin ja mustiin, pitkään maassa asuneisiin sukuihin ja erilaisiin maahanmuuttajiin. Tiedämme myös, miten eri lailla maan eri puolilla ja erilaisilla yhteiskunnan portailla ajatellaan maailmanmenosta, viisaasti tai vähemmän viisaasti, ja kaikkea siltä väliltä. Kun tartuin entisen presidentin Barack Obaman kahteen muistelmateokseen, kumpaankin vuorollaan, ymmärsin, että omat tietoni ovat koskeneet vain pintaa ilman omakohtaista kokemusta tai tietoa.

Käsittelen tässä Barack Obaman aiempaa teosta Unelmia isältäni (1995), myöhemmin saa vuoron toinen teos Luvattu maa (2020). Edellinen on oikeastaan kokoelma nuoruusmuistelmia, kertomusta siitä, millaisia vastuksia hänen oli raivattava tieltään, olihan hän hyvin monessa paikassa ensimmäinen tai aivan ensimmäisiä raivaamassa tietään yhä ylemmäksi yhteiskunnan portailla. Kenialaisen isän ja valkoisen yksinhuoltajaäidin pojasta tuli eri vaiheiden jälkeen menestyvä juristi ja urallaan nousussa oleva poliitikko.
Lahjakas isä kuului niihin opiskelijoihin, joita Kenia lähetti länteen uutta teknologiaa ja uusia ajatuksia oppimaan. Hän sattui tulemaan Havaijille, joka oli todellinen kansojen sulatusuuni, melkein vailla rotuennakkoluuloja. Vanhemmat avioituivat vuonna 1960, ja nuorempi Barack syntyi seuraavana vuonna. Loppututkinnon suoritettuaan isä palasi Keniaan, jossa hän kuoli auto-onnettomuudessa vaiheessa, jolloin poika-Barack oli jo opiskelija New Yorkissa. Kirja on paljolti kertomusta juurien etsimisestä ja yrityksestä isän maailman löytämiseksi. Luvattu maa käsittelee sitten Barack Obaman nousua suurvallan johtajaksi ratkomaan kansainvälisiä kysymyksiä ja Yhdysvaltain valtavia sisäisiä ongelmia.
Lahjakas isä kuului niihin opiskelijoihin, joita Kenia lähetti länteen uutta teknologiaa ja uusia ajatuksia oppimaan. Hän sattui tulemaan Havaijille, joka oli todellinen kansojen sulatusuuni, melkein vailla rotuennakkoluuloja. Vanhemmat avioituivat vuonna 1960, ja nuorempi Barack syntyi seuraavana vuonna. Loppututkinnon suoritettuaan isä palasi Keniaan, jossa hän kuoli auto-onnettomuudessa vaiheessa, jolloin poika-Barack oli jo opiskelija New Yorkissa. Kirja on paljolti kertomusta juurien etsimisestä ja yrityksestä isän maailman löytämiseksi. Luvattu maa käsittelee sitten Barack Obaman nousua suurvallan johtajaksi ratkomaan kansainvälisiä kysymyksiä ja Yhdysvaltain valtavia sisäisiä ongelmia.
Ensimmäisen muistelmakirjan suunnittelun hän aloitti vähän yli kolmikymppisenä Harvardin yliopiston oikeustieteen opiskelijana. Jo tähän maineikkaaseen yliopistoon pääseminen oli hänen taustallaan aivan erikoista, puhumattakaan siitä, että hänet valittiin sen aikakauskirjan Harvard Law Rewiew -julkaisun päätoimittajaksi. Siitä sitten ura urkeni, mm. aluksi Illinoisin valtion senaattiin, myöhemmin koko liittovaltion senaattiin, ja lopulta presidentiksi.
Muistelmateoksen teksti vie mennessään, omakohtaiset tarkat muistot pienistäkin tapauksista lisäävät kiinnostavuutta. Kun avioliitto isän, eli vanhemman Barackin kanssa oli ohi, äiti tutustui indonesialaismieheen, joka niin ikään opiskeli Havaijin yliopistossa. Mies joutui sitten palaamaan kotiin, ja Barack lähti äiteineen jonkin ajan kuluttua perässä. Siellä jossain pääkaupunki Jakartan laitamilla he asuivat varsin keskiluokkaisesti, mutta miehen sukulaisuussuhde erääseen menestyneeseen liikemieheen vei yhä parempiin tehtäviin, ja samalla perheen vielä korkeatasoisempaan taloon. Indonesiassa nuori Barack näki yhteiskunnan monet vääristymät, mittaamatonta rikkautta, käsittämättömän suurta köyhyyttä, ja kaikkialle ulottuvaa korruptiota. Näissä oloissa hän kuitenkin äitinsä ansiosta säilytti kunniantuntonsa ja itsenäisyytensä. Äiti toimi englannin opettajana, ja hän piti pojalleen kolme englannin tuntia joka aamu ennen tämän lähtöä kouluun. Lopulta äiti lähetti hänet Havaijille isovanhempien luo jääden itse joksikin aikaa vielä Indonesiaan ennen kuin tuli itse perässä.
Seuraavissa luvuissa Obama kertoo lukiovuosistaan Havaijilla ja yliopisto-opinnoistaan Los Angelesissa. Ne ovat täynnä ajankuvaa ja tuon ajan tapahtumia. Mutta kaikkein keskeisintä on hänen pohdintansa siitä, mihin hän oikein kuuluu, ja miten tuli menetellä ikään kuin eri kulttuurien välissä, ja miten rakentaa omaa identiteettiä ja tulevaisuudenuskoa. Opiskelijavaihdon kautta hän päätyi Columbian yliopistoon New Yorkissa, jossa amerikkalaisen yhteiskunnan ominaisuudet tulivat korostuneina esiin. Lainaan tähän hänen tekstiään: ”New Yorkilla oli yhtä lailla kyky lumota ja turmella. Wall Streetin pörssihuuman johdosta Manhattan kuhisi elämää. ---Kauneus, lika, meteli ja hurjastelu huumasi aistini eikä elämäntyylien merkillisyydellä tai uusien tarpeiden luonnolla tuntunut olevan mitään rajaa. Ilmestyi aina vaan kalliimpia ravintoloita, hienompia vaatteita, valikoivampia yökerhoja, vahvempia huumepöllyjä”. Yhdysvaltain luokkaerot ja rotuongelmat kytkeytyivät toisiinsa asumistiheyden kanssa. Obaman alkuvaiheet olivat nekin aika vaikeita, Etukäteen sovittu majoituspaikka ei ollutkaan enää käytössä, ja ensimmäisen yö sujuikin ulkona jossain takapihalla.
Valmistumisen jälkeen Obama kokeili erilaisia liike-elämän työpaikkoja, mutta ryhtyi sitten tekemään asukasyhteistyötä Chicagossa. Kolmatta kymmentä eri uskontoihin kuuluvaa esikaupunkialueiden seurakuntaa oli perustanut Calumetin alueen seurakuntaliiton. Kahdeksan muuta oli liittynyt tämän järjestön Chicagon siipeen, jonka nimeksi valikoitui Kehittyvien asuinalueiden projekti. Se pyrki parantamaan alueensa työllisyyttä, vähentämään jengiväkivaltaa ja tukemaan kouluja. Yksin rappeutuneet vuokrakasarmit ja huonosti sijoitetut kaatopaikat tuottivat harmeja. Useat aktiivit olivat turhautuneita siihen, että uudistuksia ei juurikaan saatu aikaan. Tämän mainitun järjestön palkkalaisena hän haastatteli ihmisiä ja yritti saada heitä mukaan eri tahojen yhteistyöhön. Toiminta linkittyi kaupunkipolitiikassa jotenkin demokraattien toimintaan, hän oli mukana järjestämässä kokouksia ja esiintyi niissä puhujana kohdaten monenlaisia muitakin kuin rotujen välisiä epäluuloja. Mukaan tulleilla oli myös kovin erilaisia tavoitteita, joillakin poliittisia intohimojakin.
Tässä vaiheessa mieleen hiipi kysymys, miksi Barack Obama, lahjakas ja hyvin opinnoissaan menestynyt nuori mies lähti varsin epäkiitolliseen tehtävään, vauhdittamaan asukasyhteisöjen yhteistyötä. Ilmeisesti oli kysymyksessä sosiaalinen mielenlaatu, ja huoli huonompiosaisten ihmisten jaksamisesta. Pari ensimmäistä vuotta meni varsin vähäisin tuloksin, asiasta kiinnostuneille tosin saatiin järjestettyä kokouksia, mutta tuloksia oli vähän, kolmantena jo enemmän. Tämän jälkeen kutsuivat uudet haasteet.
Kirjan loppuosassa hän kuvaa yksityiskohtaisesti usean kuukauden matkaansa isiensä maille, eli Keniaan. Täällä hän tapasi isoäitinsä ja epälukuisen määrän läheisempiä ja kaukaisempia sukulaisiaan. Hänen jo edesmennyt isänsä oli aikanaan mennyt ainakin kolme kertaa naimisiin ilman että oli eronnut entisistä vaimoistaan. Yksi heistä oli nuoremman Barack Obaman äiti. Sisko- ja velipuolia siis riitti. Lisäksi koko suku piti afrikkalaiseen tapaan yhtä, kaikki pyrkivät tarvittaessa auttamaan toisiaan, eli yhteisöllisyys oli suurta. Tällä matkalla Obama totesi vihdoin löytäneensä juurensa, eli nyt hän tiesi kuka hän oikein oli. Amerikkaan hän palasi ainakin siinä mielessä muuttuneena miehenä, että enää ei tarvinnut ikään kuin harhailla rotujen välissä, oma itsetunto kasvoi, samoin varmuus siitä, että hän oli omanlaisensa yksilö, jonka ei tarvinnut enää olla riippuvainen toisten mielipiteistä.
Muistelmateoksen teksti vie mennessään, omakohtaiset tarkat muistot pienistäkin tapauksista lisäävät kiinnostavuutta. Kun avioliitto isän, eli vanhemman Barackin kanssa oli ohi, äiti tutustui indonesialaismieheen, joka niin ikään opiskeli Havaijin yliopistossa. Mies joutui sitten palaamaan kotiin, ja Barack lähti äiteineen jonkin ajan kuluttua perässä. Siellä jossain pääkaupunki Jakartan laitamilla he asuivat varsin keskiluokkaisesti, mutta miehen sukulaisuussuhde erääseen menestyneeseen liikemieheen vei yhä parempiin tehtäviin, ja samalla perheen vielä korkeatasoisempaan taloon. Indonesiassa nuori Barack näki yhteiskunnan monet vääristymät, mittaamatonta rikkautta, käsittämättömän suurta köyhyyttä, ja kaikkialle ulottuvaa korruptiota. Näissä oloissa hän kuitenkin äitinsä ansiosta säilytti kunniantuntonsa ja itsenäisyytensä. Äiti toimi englannin opettajana, ja hän piti pojalleen kolme englannin tuntia joka aamu ennen tämän lähtöä kouluun. Lopulta äiti lähetti hänet Havaijille isovanhempien luo jääden itse joksikin aikaa vielä Indonesiaan ennen kuin tuli itse perässä.
Seuraavissa luvuissa Obama kertoo lukiovuosistaan Havaijilla ja yliopisto-opinnoistaan Los Angelesissa. Ne ovat täynnä ajankuvaa ja tuon ajan tapahtumia. Mutta kaikkein keskeisintä on hänen pohdintansa siitä, mihin hän oikein kuuluu, ja miten tuli menetellä ikään kuin eri kulttuurien välissä, ja miten rakentaa omaa identiteettiä ja tulevaisuudenuskoa. Opiskelijavaihdon kautta hän päätyi Columbian yliopistoon New Yorkissa, jossa amerikkalaisen yhteiskunnan ominaisuudet tulivat korostuneina esiin. Lainaan tähän hänen tekstiään: ”New Yorkilla oli yhtä lailla kyky lumota ja turmella. Wall Streetin pörssihuuman johdosta Manhattan kuhisi elämää. ---Kauneus, lika, meteli ja hurjastelu huumasi aistini eikä elämäntyylien merkillisyydellä tai uusien tarpeiden luonnolla tuntunut olevan mitään rajaa. Ilmestyi aina vaan kalliimpia ravintoloita, hienompia vaatteita, valikoivampia yökerhoja, vahvempia huumepöllyjä”. Yhdysvaltain luokkaerot ja rotuongelmat kytkeytyivät toisiinsa asumistiheyden kanssa. Obaman alkuvaiheet olivat nekin aika vaikeita, Etukäteen sovittu majoituspaikka ei ollutkaan enää käytössä, ja ensimmäisen yö sujuikin ulkona jossain takapihalla.
Valmistumisen jälkeen Obama kokeili erilaisia liike-elämän työpaikkoja, mutta ryhtyi sitten tekemään asukasyhteistyötä Chicagossa. Kolmatta kymmentä eri uskontoihin kuuluvaa esikaupunkialueiden seurakuntaa oli perustanut Calumetin alueen seurakuntaliiton. Kahdeksan muuta oli liittynyt tämän järjestön Chicagon siipeen, jonka nimeksi valikoitui Kehittyvien asuinalueiden projekti. Se pyrki parantamaan alueensa työllisyyttä, vähentämään jengiväkivaltaa ja tukemaan kouluja. Yksin rappeutuneet vuokrakasarmit ja huonosti sijoitetut kaatopaikat tuottivat harmeja. Useat aktiivit olivat turhautuneita siihen, että uudistuksia ei juurikaan saatu aikaan. Tämän mainitun järjestön palkkalaisena hän haastatteli ihmisiä ja yritti saada heitä mukaan eri tahojen yhteistyöhön. Toiminta linkittyi kaupunkipolitiikassa jotenkin demokraattien toimintaan, hän oli mukana järjestämässä kokouksia ja esiintyi niissä puhujana kohdaten monenlaisia muitakin kuin rotujen välisiä epäluuloja. Mukaan tulleilla oli myös kovin erilaisia tavoitteita, joillakin poliittisia intohimojakin.
Tässä vaiheessa mieleen hiipi kysymys, miksi Barack Obama, lahjakas ja hyvin opinnoissaan menestynyt nuori mies lähti varsin epäkiitolliseen tehtävään, vauhdittamaan asukasyhteisöjen yhteistyötä. Ilmeisesti oli kysymyksessä sosiaalinen mielenlaatu, ja huoli huonompiosaisten ihmisten jaksamisesta. Pari ensimmäistä vuotta meni varsin vähäisin tuloksin, asiasta kiinnostuneille tosin saatiin järjestettyä kokouksia, mutta tuloksia oli vähän, kolmantena jo enemmän. Tämän jälkeen kutsuivat uudet haasteet.
Kirjan loppuosassa hän kuvaa yksityiskohtaisesti usean kuukauden matkaansa isiensä maille, eli Keniaan. Täällä hän tapasi isoäitinsä ja epälukuisen määrän läheisempiä ja kaukaisempia sukulaisiaan. Hänen jo edesmennyt isänsä oli aikanaan mennyt ainakin kolme kertaa naimisiin ilman että oli eronnut entisistä vaimoistaan. Yksi heistä oli nuoremman Barack Obaman äiti. Sisko- ja velipuolia siis riitti. Lisäksi koko suku piti afrikkalaiseen tapaan yhtä, kaikki pyrkivät tarvittaessa auttamaan toisiaan, eli yhteisöllisyys oli suurta. Tällä matkalla Obama totesi vihdoin löytäneensä juurensa, eli nyt hän tiesi kuka hän oikein oli. Amerikkaan hän palasi ainakin siinä mielessä muuttuneena miehenä, että enää ei tarvinnut ikään kuin harhailla rotujen välissä, oma itsetunto kasvoi, samoin varmuus siitä, että hän oli omanlaisensa yksilö, jonka ei tarvinnut enää olla riippuvainen toisten mielipiteistä.
3. (35) Portin kautta Malskin alueelle
Tervetuloa Lahden Malskille ja Kirkkopuistoon! Portti ns. Viiskulmassa oli viime torstaina 6.5. viimeistelyä vaille valmis. Lähinnä tulee mieleen jäljitelmä ns. akveduktista (latinaksi aquaeductus), antiikin ajan vesijohdosta, jollaiset kulkivat pylväiden päällä laaksokohtien yli. Tällainen on myös viiden euron setelissä. Portin jälkeen aukeaa Päijänteenkatu, jonka varrella sijaitsee Malskin kulttuurikeskus ja Malva, tuleva kaupungin taide- ja julistemuseo.
Tervetuloa Lahden Malskille ja Kirkkopuistoon! Portti ns. Viiskulmassa oli viime torstaina 6.5. viimeistelyä vaille valmis. Lähinnä tulee mieleen jäljitelmä ns. akveduktista (latinaksi aquaeductus), antiikin ajan vesijohdosta, jollaiset kulkivat pylväiden päällä laaksokohtien yli. Tällainen on myös viiden euron setelissä. Portin jälkeen aukeaa Päijänteenkatu, jonka varrella sijaitsee Malskin kulttuurikeskus ja Malva, tuleva kaupungin taide- ja julistemuseo.
Kotimatkalla huomasin Hovilan puistotiellä mielenkiintoista nähtävää. Siellä oli fiksusti luotu installaatio, jossa esiteltiin Lahden muotoilu-instituutin opiskelijain työnäytteitä. Kovassa kiireessä ehdin poimia näytteillä olevista tauluista vain muutamia. Kannattaa palata katsastamaan niitä vielä paremmalla ajalla, näyttelläoloaikaa vielä riittää.
Puhelimen kameralla tuli kuvattua kaksi vaatemuotoilua kuvaavaa taulua, yhdessä oli sisustusratkaisuja ja yhdessä jotain sellaista, joka auttaa kuvittajan työssä. Esittelytauluja oli kehikkoon ripustettuna lähemmäs parikymmentä.
2. (34) Takaisin kouluihin ja toimistoihin
Viime keväänä näihin aikoihin kuului lähes yhtämittaista hyrinää etätyön autuudesta, matka-ajat ja kustannukset vähenivät, päästiin samalla ulos niistä maisemakonttoreista ja vähemmän mukavista työ- ja luokkatovereista, jälkeäkin näytti syntyvän entistä enemmän. Tosin koululaisilta, heidän huoltajiltaan ja vanhemmiltaan alkoi jo tulla pieniä valituksia. Opettajat nousivat koululaisten mielissä arvoon arvaamattomaan, moni pelkäsi jäävänsä jälkeen oppiennätyksistä. Kaikilla ei olut riittävän koulutettuja vanhempia ohjaamaan, työvälineet, erityisesti läppärit puuttuivat. Jotkut ilman valvontaa olevat pojanviikarit ja tyttösetkin ottivat etäkoulun ylimääräisenä vapaana. Opettajat jahtasivat heitä sitten ensin puhelimella, ja joskus käymällä kotonakin. Ja kun laitapuolelle vielä vilkaistaan, monilta jäi päivän ainoa lämmin ateria syömättä. Kun oppilaat eivät joka päivä olleet opettajien silmien edessä, vähenivät myös heidän tekemänsä lastensuojeluilmoitukset. Kaikkein tuskallisinta koululaisten mielestä oli kuitenkin se, että kavereita ei päässyt enää niin paljon tapamaan, vertaisryhmät puuttuivat.
Nyt vuotta myöhemmin nuo äänet ovat entisestään lisääntyneet. Biologisesti asennoituneet ihmiset ovat korostaneet, että me ihmiset olemme sentään laumaeläimiä, jotka eivät pitkään kestä yksikseen. Moni oli autuaan onnellinen, kun sai vetäytyä viikoiksi mökille luonnon helmaan, määritellä omat työaikansa, jotka tosin olivat riippuvaisia yhteisesti sovituista kellonajoista, ja ulkomaan viestinnässä aikaeroista. Periaatteessa kuitenkin sai välillä pistäytyä ulkona luonnon helmassa lepuuttelemassa, viemässä koiraa ulos tai sitten saattoi valvoa etäkoulua käyviä lapsiaan. Mutta pitkän päälle tämäkään ei tuntunut mukavalta, eihän niissä etäkokouksissa voinut jokaista pikkuasiaa kysäistä, eikä tietenkään voinut vaihtaa mielipiteitä vaikkapa kahvikupposen ääressä. Etätöitä tekevät vanhemmat ja etäkoulua käyvät eri-ikäiset lapset eivät nekään olleet oikein hyviä kombinaatioita.
Vanha kehitystä kuvaava sanonta kuului: kaksi askelta eteenpäin, yksi taakse. Näin näyttää tässäkin käyvän. Vuosi sitten epäiltiin, että kohta on kaupunkien keskuksissa myytävänä paljon toimistotilaa, sillä kovin paljon neliöitä eivät suuretkaan firmat tarvitsisi. Hyvä kuitenkin oli, ettei niitä pantu myyntiin, jonkinlainen rekyyli mielipiteissä näyttää tapahtuvan. Eli etätyö on kyllä tullut jäädäkseen, mutta huomattavasti suppeampana. Pari päivää viikossa saattaa tulla jonkinlaiseksi normiksi, muut päivät toimistolla tai virastossa. Ehkäpä nuo työntekijöitä prässäävät maisemakonttoritkin vähenevät tai ainakin työpisteiden sermit eli seinäkkeet ja tilanjakajat rakennetaan korkeammiksi, ja ns. sähköpöydät yleistyvät. Sähköpöytien etuhan on se, että korkeutta voi säätää, ja koneella voidaan olla vaihdellen vaikkapa seisten. Työkaverilta voidaan ohimennen kysäistä mielipidettä jostain projektista tai ratkaisusta. Eli ns. hiljainen tieto pääsee paremmin leviämään.
Tällaista hybridimallia ei kuitenkaan voi kouluihin kovin laajasti suositella. Kuluneen vuoden ansioita kuitenkin on ollut, että opettajat ja oppilaat joutuivat suorittamaan eräänlaisen digiloikan, eli saivat tuntuman tämän päivän työskentelyolosuhteisiin. Voi tietysti ajatella, että jokin kurssin osa voidaan suorittaa kotona digitaalisesti, mutta mitä pienemmistä oppilaista on kysymys, sitä kyseenalaisemmaksi tämäkin osoittautuu. Joissakin lukioissa on alettu tehdä yhteistyötä yliopistojen kanssa, ja se tietysti tapahtuu digitaalisesti. Yhtenä esimerkkinä on eräs jälkikasvuuni kuuluva nuorimies, lukion ekavuoden opiskelija, joka on jo ehtinyt suorittaa erään teknillisen yliopiston kaksi ohjelmoinnin kurssia.
Kaksi askelta eteen, yksi taakse on tässäkin siis osoittautunut hyväksi ohjeeksi. Ennalleen ei työelämä tai edes koulunkäyntikään eräiltä osin enää tule. Loppujen lopuksi jotain siunausta siis tulee siitäkin, ettei koronaa heti vuosi sitten saatu kukistettua. Meillä kohtalaisen hyväkuntoisilla eläkeläisillä on kyllä ollut välillä tylsää, mutta aika vähällä me olemme päässeet meitä vanhempiin ja erityisesti nuorisoon verrattuna. Ajatellaanpa noita parikymppisiä ja vähän vanhempia, joilla koko ajan on mielessä toiveet pariutumisesta. Mutta kun kokoontua ei ole saanut, niin mitäs teet. Ymmärrän sitä, että joskus on tapahtunut ylilyöntejä, eli on ihan uhalla ruvettu bailaamaan, oleman lähellä toisia. Viruslinkojahan siitä on tullut, mutta onneksi tauti on nuoremmilla ollut yleensä varsin lievä. Tartunnat muuhun väestöön on sitten aivan eri asia. Ja kyllähän teatteriesitykset, konsertit, urheilukilpailut ja uskonnolliset tilaisuudet nekin menettävät paljon yhteisöllisyyden tunteesta kun kaikkeen on saanut osallistua vain striimattujen esitysten kautta.
Maailma ei siis palaudu entiselleen, mutta jotain hyödyllistä kuitenkin on jäänyt mieliimme, ellei muuta, niin ainakin jotain elämän hetkellisyydestä ja arvaamattomuudesta. Koronakin jää kiertämään maailmaa kausi-influenssan tavoin, mutta nykylääketieteen kahlitsemana. Joskus sitten ilmestyy jokin uusi riesa, jonka edessä tunnetaan hetkellistä avuttomuutta.
Viime keväänä näihin aikoihin kuului lähes yhtämittaista hyrinää etätyön autuudesta, matka-ajat ja kustannukset vähenivät, päästiin samalla ulos niistä maisemakonttoreista ja vähemmän mukavista työ- ja luokkatovereista, jälkeäkin näytti syntyvän entistä enemmän. Tosin koululaisilta, heidän huoltajiltaan ja vanhemmiltaan alkoi jo tulla pieniä valituksia. Opettajat nousivat koululaisten mielissä arvoon arvaamattomaan, moni pelkäsi jäävänsä jälkeen oppiennätyksistä. Kaikilla ei olut riittävän koulutettuja vanhempia ohjaamaan, työvälineet, erityisesti läppärit puuttuivat. Jotkut ilman valvontaa olevat pojanviikarit ja tyttösetkin ottivat etäkoulun ylimääräisenä vapaana. Opettajat jahtasivat heitä sitten ensin puhelimella, ja joskus käymällä kotonakin. Ja kun laitapuolelle vielä vilkaistaan, monilta jäi päivän ainoa lämmin ateria syömättä. Kun oppilaat eivät joka päivä olleet opettajien silmien edessä, vähenivät myös heidän tekemänsä lastensuojeluilmoitukset. Kaikkein tuskallisinta koululaisten mielestä oli kuitenkin se, että kavereita ei päässyt enää niin paljon tapamaan, vertaisryhmät puuttuivat.
Nyt vuotta myöhemmin nuo äänet ovat entisestään lisääntyneet. Biologisesti asennoituneet ihmiset ovat korostaneet, että me ihmiset olemme sentään laumaeläimiä, jotka eivät pitkään kestä yksikseen. Moni oli autuaan onnellinen, kun sai vetäytyä viikoiksi mökille luonnon helmaan, määritellä omat työaikansa, jotka tosin olivat riippuvaisia yhteisesti sovituista kellonajoista, ja ulkomaan viestinnässä aikaeroista. Periaatteessa kuitenkin sai välillä pistäytyä ulkona luonnon helmassa lepuuttelemassa, viemässä koiraa ulos tai sitten saattoi valvoa etäkoulua käyviä lapsiaan. Mutta pitkän päälle tämäkään ei tuntunut mukavalta, eihän niissä etäkokouksissa voinut jokaista pikkuasiaa kysäistä, eikä tietenkään voinut vaihtaa mielipiteitä vaikkapa kahvikupposen ääressä. Etätöitä tekevät vanhemmat ja etäkoulua käyvät eri-ikäiset lapset eivät nekään olleet oikein hyviä kombinaatioita.
Vanha kehitystä kuvaava sanonta kuului: kaksi askelta eteenpäin, yksi taakse. Näin näyttää tässäkin käyvän. Vuosi sitten epäiltiin, että kohta on kaupunkien keskuksissa myytävänä paljon toimistotilaa, sillä kovin paljon neliöitä eivät suuretkaan firmat tarvitsisi. Hyvä kuitenkin oli, ettei niitä pantu myyntiin, jonkinlainen rekyyli mielipiteissä näyttää tapahtuvan. Eli etätyö on kyllä tullut jäädäkseen, mutta huomattavasti suppeampana. Pari päivää viikossa saattaa tulla jonkinlaiseksi normiksi, muut päivät toimistolla tai virastossa. Ehkäpä nuo työntekijöitä prässäävät maisemakonttoritkin vähenevät tai ainakin työpisteiden sermit eli seinäkkeet ja tilanjakajat rakennetaan korkeammiksi, ja ns. sähköpöydät yleistyvät. Sähköpöytien etuhan on se, että korkeutta voi säätää, ja koneella voidaan olla vaihdellen vaikkapa seisten. Työkaverilta voidaan ohimennen kysäistä mielipidettä jostain projektista tai ratkaisusta. Eli ns. hiljainen tieto pääsee paremmin leviämään.
Tällaista hybridimallia ei kuitenkaan voi kouluihin kovin laajasti suositella. Kuluneen vuoden ansioita kuitenkin on ollut, että opettajat ja oppilaat joutuivat suorittamaan eräänlaisen digiloikan, eli saivat tuntuman tämän päivän työskentelyolosuhteisiin. Voi tietysti ajatella, että jokin kurssin osa voidaan suorittaa kotona digitaalisesti, mutta mitä pienemmistä oppilaista on kysymys, sitä kyseenalaisemmaksi tämäkin osoittautuu. Joissakin lukioissa on alettu tehdä yhteistyötä yliopistojen kanssa, ja se tietysti tapahtuu digitaalisesti. Yhtenä esimerkkinä on eräs jälkikasvuuni kuuluva nuorimies, lukion ekavuoden opiskelija, joka on jo ehtinyt suorittaa erään teknillisen yliopiston kaksi ohjelmoinnin kurssia.
Kaksi askelta eteen, yksi taakse on tässäkin siis osoittautunut hyväksi ohjeeksi. Ennalleen ei työelämä tai edes koulunkäyntikään eräiltä osin enää tule. Loppujen lopuksi jotain siunausta siis tulee siitäkin, ettei koronaa heti vuosi sitten saatu kukistettua. Meillä kohtalaisen hyväkuntoisilla eläkeläisillä on kyllä ollut välillä tylsää, mutta aika vähällä me olemme päässeet meitä vanhempiin ja erityisesti nuorisoon verrattuna. Ajatellaanpa noita parikymppisiä ja vähän vanhempia, joilla koko ajan on mielessä toiveet pariutumisesta. Mutta kun kokoontua ei ole saanut, niin mitäs teet. Ymmärrän sitä, että joskus on tapahtunut ylilyöntejä, eli on ihan uhalla ruvettu bailaamaan, oleman lähellä toisia. Viruslinkojahan siitä on tullut, mutta onneksi tauti on nuoremmilla ollut yleensä varsin lievä. Tartunnat muuhun väestöön on sitten aivan eri asia. Ja kyllähän teatteriesitykset, konsertit, urheilukilpailut ja uskonnolliset tilaisuudet nekin menettävät paljon yhteisöllisyyden tunteesta kun kaikkeen on saanut osallistua vain striimattujen esitysten kautta.
Maailma ei siis palaudu entiselleen, mutta jotain hyödyllistä kuitenkin on jäänyt mieliimme, ellei muuta, niin ainakin jotain elämän hetkellisyydestä ja arvaamattomuudesta. Koronakin jää kiertämään maailmaa kausi-influenssan tavoin, mutta nykylääketieteen kahlitsemana. Joskus sitten ilmestyy jokin uusi riesa, jonka edessä tunnetaan hetkellistä avuttomuutta.
1. (33) Hauskaa Vappua !

Jotain hyötyä tästä korona-ajastakin sentään on. Ei haittaa, vaikka sima ja tippaleivät jäivät ostamatta, ja pyhäpuku unohtui kaappiin. Missähän se lakkikin tällä erää enää on?
Kunhan vielä muistaisi, minkä takia sinne Mantalle piti yli kuutisen vuosikymmentä sitten joka vuosi tuppautua, ensin yksin ja sitten monet kerrat kaksin. Hirveä tungos ja kauhea meteli. Omalla parvekkeella sentään on rauhallista. Valokuvaajakin on tuttu, ja vielä omasta takaa.
Kunhan vielä muistaisi, minkä takia sinne Mantalle piti yli kuutisen vuosikymmentä sitten joka vuosi tuppautua, ensin yksin ja sitten monet kerrat kaksin. Hirveä tungos ja kauhea meteli. Omalla parvekkeella sentään on rauhallista. Valokuvaajakin on tuttu, ja vielä omasta takaa.
Huhtikuu
8. (32) Hyvien veljien ja hyvien siskojen maa
”Suomi on täynnä kaikenlaisia hyvä veli - ja hyvä siskoverkostoja”. Suunnilleen näin sanoi Ylen toimittaja Marja Sannikka viime perjantaina puolen tunnin pituisen tv-ohjelmansa aluksi. Sannikka on kieltämättä hyvä toimittaja, sanavalmis, tiukka ja hyvin valmistautunut, mutta myös haastateltaviaan kunnioittava. Hän ei liioin vedä keskusteluista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta esittää kuitenkin ohjelmansa päätteeksi selkeän yhteenvedon. Häntä on mukava kuunnella – ja myös katsella !
Nuoria opiskelemaan lähteviä ja työtä etsiviä nuoria kehotetaan aina verkostoitumaan. Taustalla on ajatus, että toisista ihmisistä ja organisaatioista voi oppia uutta, voi kehittää itseään, ja ennen muuta laajentaa maailmankuvaansa. Omaan loukkoonsa tai ajatusmaailmaansa ei missään tapauksessa kannata käpertyä. Näin korona-aikana täytyy sääliä esimerkiksi ensimmäisen vuoden korkeakouluopiskelijoita, joilta puuttuu toisten opiskelijain vertaistuki. Monesti tällainen henkilö joutuu kyhjöttämään yksin läppärinsä kanssa videoituja luentoa seuraten. Muistan omalta ajaltani, miten tärkeää oli kuulla, mitä luentoja toiset opiskelijat olivat valitsemassa, mihin tenttiin kannattaisi jo ilmoittautua, tai mihin seminaariin pitäisi pyrkiä. Joukon mukana opinnot etenivät aivan toisella tavalla kuin olisivat yksin onnistuneet.
Työelämässä tuttavuudet ovat edelleen merkityksellisiä, ylenemisen kannalta vieläkin merkityksellisempiä. Pitää näkyä ja oikealla tavalla kuuluakin, kannattaa myös pyrkiä oikeiden henkilöiden lähipiiriin oikeissa paikoissa. Joissain ammateissa tämä korostuu vieläkin selvemmin. Jostain olen joskus lukenut sellaisenkin mietelmän, että kadettikoulun jälkeen luutnantit ovat vielä kaikki kavereita, kapteenit kyräilevät, ja viimeistään majurit ovat usein vihamiehiä. Arvoasteesta toiseen nouseminen ja näin mitattava onnistuminen on niitä julmimpia urapolkuja. Tämä koskee tietysti myös yritysmaailmaa ja erityisesti valtionhallintoa.
Sieltä valtionhallinosta ne suurimmat kohut on löydetty, tai ovat olleet löytyvinään. Viimeisin on ollut entisen ministerin ja kieltämättä kelvollisen virkamiehen Kimmo Tiilikaisen (kesk.) nimittäminen Geologisen tutkimuskeskuksen johtoon ohi alan koulutusta ja kokemusta enemmän saaneiden. Nimittäjänä oli nykyinen työ- ja elinkeinoministeri Mika Lintilä ja siis puoluetoveri. Edellinen kohu syntyi siitä, että ministerin postissaan pahoin kompastellut entinen valtionvarainministeri Katri Kulmuni halusi nimittää valtionvarainministeriön kansliapäälliköksi henkilön, jonka opilliset saavutukset rajoittuivat siihen, että hän oli maisteriopintojensa pro gradu- tutkimuksessa tutkinut lehmien utarerakennetta. Tätä virkapaikkaa pidetään yhtenä Suomen kaikkein merkittävimmistä. Hakijoina oli tohtoreita ja erilaisia taloustieteiden tutkijoita. Aie ei onnistunut, ja ministerikin sai lähteä, tosin nimellisesti siitä syystä, että hän oli valtion varoin hankkinut kymmenillä tuhansilla itselleen esiintymiskoulutusta! Katri Kulmunin olivat nostaneet keskustan pohjoisten piirien verkostot hetkeksi puolueen johtoon ja ministeriksi.
Viimeisin kohu on tullut siitä, että Valtiontaloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Tytti Yli-Viikari oli hankkinut kauneudenhoitoa valtion piikkiin, ja jättänyt tulouttamatta valtavista lentomatkoista tulleita bonuksia. Asia on vielä kesken, eikä krp:n tutkimuksista näin ole vielä tietoa. Ikävää on, että jonkinlainen varjo on langennut myös oikeuskansleri Tuomas Pöystin päälle, oli sitten syytä tai ei. Tosin tämä juontuu Yli-Viikarin urakehityksen aiemmista vaiheista.
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Maan tapa on ollut, että asemiin päässeet ovat jakaneet toisilleen etuuksia. Valmentaja on suosinut joitain pelaajiaan, virastojen päälliköt ja oppikoulujen asemastaan epävarmat rehtorit ovat ympäröineet itsensä suosiollisilla suosikeillaan jne. Esimiehet joskus ummistavat silmänsä alaistensa rikkeiltä. Muutama vuosi sitten ilmavoimien kenraali jätti käsittelemättä alaisensa toisen kenraalin törttöilyjä. Kun ylenpalttiset ryyppyjuhlat Lemmenjoella sitten tulivat muuta tietä tunnetuiksi, saivat molemmat sakkotuomion.
Toisaalta voidaan asettaa kysymys, miten tuomittavaa joku lievempimuotoinen suosinta on. Inhimillinen elämä nyt kaiken kaikkiaan on sellaista, että suosiminen ja ns. lehmänkaupat ovat lopultakin aika suhteellisia tapahtumia, ja jos ei käy näin, niin sitten niin. Yleisesti ottaen, useimmiten kai erilaisissa valintaprosesseissa ja mielipiteitä kartoittamalla päästään sentään kohtuullisen hyviin ratkaisuihin. Ylilyönnit on tietysti syytä ottaa näkyville, ja ne on karsittava.
-----------
Mutta palataanpa vielä siihen perjantaina 23.4. näytettyyn Marja Sannikan ohjelmaan. Sen nimi oli sama kuin tämän kolumninkin. Sannikalla oli kolme haastateltavaa, lakitieteen emeritusprofessori, eduskunnan toinen varapuhemies ja palkittu toimittaja. Haastattelun perusteella syntyi seuraava kokonaiskuva. Sinänsä korruptio ei Suomessa ole niin laajaa kuin maailmalla, mutta sitä silti on. On ns. hyvä veli- ja hyvä siskoverkostoja. joissa suositaan sukulaisia ja poliittisia ystäviä. On ns. maan tapa, joka ilmenee parhaiten puolueiden rahoituksessa ja poliittisissa virkanimityksissä. Valvontajärjestelmä ontuu, räikein esimerkki on VTV, jonka pitäisi puolueettomasti itse tiukalla otteella tarttua havaittuihin epäkohtiin. Sen pääjohtajaa Tytti Iso-Viikaria epäillään juuri niistä asioista, joita viraston pitäisi itse valvoa. Epäkohtien osoittaminen jää nyt lähinnä median tehtäväksi, sillä virkamiehet eivät aina ole ylipäätään itse riittävän aktiivisia. Valitettavasti valta korruptoi meilläkin usein haltijansa.
”Suomi on täynnä kaikenlaisia hyvä veli - ja hyvä siskoverkostoja”. Suunnilleen näin sanoi Ylen toimittaja Marja Sannikka viime perjantaina puolen tunnin pituisen tv-ohjelmansa aluksi. Sannikka on kieltämättä hyvä toimittaja, sanavalmis, tiukka ja hyvin valmistautunut, mutta myös haastateltaviaan kunnioittava. Hän ei liioin vedä keskusteluista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta esittää kuitenkin ohjelmansa päätteeksi selkeän yhteenvedon. Häntä on mukava kuunnella – ja myös katsella !
Nuoria opiskelemaan lähteviä ja työtä etsiviä nuoria kehotetaan aina verkostoitumaan. Taustalla on ajatus, että toisista ihmisistä ja organisaatioista voi oppia uutta, voi kehittää itseään, ja ennen muuta laajentaa maailmankuvaansa. Omaan loukkoonsa tai ajatusmaailmaansa ei missään tapauksessa kannata käpertyä. Näin korona-aikana täytyy sääliä esimerkiksi ensimmäisen vuoden korkeakouluopiskelijoita, joilta puuttuu toisten opiskelijain vertaistuki. Monesti tällainen henkilö joutuu kyhjöttämään yksin läppärinsä kanssa videoituja luentoa seuraten. Muistan omalta ajaltani, miten tärkeää oli kuulla, mitä luentoja toiset opiskelijat olivat valitsemassa, mihin tenttiin kannattaisi jo ilmoittautua, tai mihin seminaariin pitäisi pyrkiä. Joukon mukana opinnot etenivät aivan toisella tavalla kuin olisivat yksin onnistuneet.
Työelämässä tuttavuudet ovat edelleen merkityksellisiä, ylenemisen kannalta vieläkin merkityksellisempiä. Pitää näkyä ja oikealla tavalla kuuluakin, kannattaa myös pyrkiä oikeiden henkilöiden lähipiiriin oikeissa paikoissa. Joissain ammateissa tämä korostuu vieläkin selvemmin. Jostain olen joskus lukenut sellaisenkin mietelmän, että kadettikoulun jälkeen luutnantit ovat vielä kaikki kavereita, kapteenit kyräilevät, ja viimeistään majurit ovat usein vihamiehiä. Arvoasteesta toiseen nouseminen ja näin mitattava onnistuminen on niitä julmimpia urapolkuja. Tämä koskee tietysti myös yritysmaailmaa ja erityisesti valtionhallintoa.
Sieltä valtionhallinosta ne suurimmat kohut on löydetty, tai ovat olleet löytyvinään. Viimeisin on ollut entisen ministerin ja kieltämättä kelvollisen virkamiehen Kimmo Tiilikaisen (kesk.) nimittäminen Geologisen tutkimuskeskuksen johtoon ohi alan koulutusta ja kokemusta enemmän saaneiden. Nimittäjänä oli nykyinen työ- ja elinkeinoministeri Mika Lintilä ja siis puoluetoveri. Edellinen kohu syntyi siitä, että ministerin postissaan pahoin kompastellut entinen valtionvarainministeri Katri Kulmuni halusi nimittää valtionvarainministeriön kansliapäälliköksi henkilön, jonka opilliset saavutukset rajoittuivat siihen, että hän oli maisteriopintojensa pro gradu- tutkimuksessa tutkinut lehmien utarerakennetta. Tätä virkapaikkaa pidetään yhtenä Suomen kaikkein merkittävimmistä. Hakijoina oli tohtoreita ja erilaisia taloustieteiden tutkijoita. Aie ei onnistunut, ja ministerikin sai lähteä, tosin nimellisesti siitä syystä, että hän oli valtion varoin hankkinut kymmenillä tuhansilla itselleen esiintymiskoulutusta! Katri Kulmunin olivat nostaneet keskustan pohjoisten piirien verkostot hetkeksi puolueen johtoon ja ministeriksi.
Viimeisin kohu on tullut siitä, että Valtiontaloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Tytti Yli-Viikari oli hankkinut kauneudenhoitoa valtion piikkiin, ja jättänyt tulouttamatta valtavista lentomatkoista tulleita bonuksia. Asia on vielä kesken, eikä krp:n tutkimuksista näin ole vielä tietoa. Ikävää on, että jonkinlainen varjo on langennut myös oikeuskansleri Tuomas Pöystin päälle, oli sitten syytä tai ei. Tosin tämä juontuu Yli-Viikarin urakehityksen aiemmista vaiheista.
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Maan tapa on ollut, että asemiin päässeet ovat jakaneet toisilleen etuuksia. Valmentaja on suosinut joitain pelaajiaan, virastojen päälliköt ja oppikoulujen asemastaan epävarmat rehtorit ovat ympäröineet itsensä suosiollisilla suosikeillaan jne. Esimiehet joskus ummistavat silmänsä alaistensa rikkeiltä. Muutama vuosi sitten ilmavoimien kenraali jätti käsittelemättä alaisensa toisen kenraalin törttöilyjä. Kun ylenpalttiset ryyppyjuhlat Lemmenjoella sitten tulivat muuta tietä tunnetuiksi, saivat molemmat sakkotuomion.
Toisaalta voidaan asettaa kysymys, miten tuomittavaa joku lievempimuotoinen suosinta on. Inhimillinen elämä nyt kaiken kaikkiaan on sellaista, että suosiminen ja ns. lehmänkaupat ovat lopultakin aika suhteellisia tapahtumia, ja jos ei käy näin, niin sitten niin. Yleisesti ottaen, useimmiten kai erilaisissa valintaprosesseissa ja mielipiteitä kartoittamalla päästään sentään kohtuullisen hyviin ratkaisuihin. Ylilyönnit on tietysti syytä ottaa näkyville, ja ne on karsittava.
-----------
Mutta palataanpa vielä siihen perjantaina 23.4. näytettyyn Marja Sannikan ohjelmaan. Sen nimi oli sama kuin tämän kolumninkin. Sannikalla oli kolme haastateltavaa, lakitieteen emeritusprofessori, eduskunnan toinen varapuhemies ja palkittu toimittaja. Haastattelun perusteella syntyi seuraava kokonaiskuva. Sinänsä korruptio ei Suomessa ole niin laajaa kuin maailmalla, mutta sitä silti on. On ns. hyvä veli- ja hyvä siskoverkostoja. joissa suositaan sukulaisia ja poliittisia ystäviä. On ns. maan tapa, joka ilmenee parhaiten puolueiden rahoituksessa ja poliittisissa virkanimityksissä. Valvontajärjestelmä ontuu, räikein esimerkki on VTV, jonka pitäisi puolueettomasti itse tiukalla otteella tarttua havaittuihin epäkohtiin. Sen pääjohtajaa Tytti Iso-Viikaria epäillään juuri niistä asioista, joita viraston pitäisi itse valvoa. Epäkohtien osoittaminen jää nyt lähinnä median tehtäväksi, sillä virkamiehet eivät aina ole ylipäätään itse riittävän aktiivisia. Valitettavasti valta korruptoi meilläkin usein haltijansa.
7. (31) Varovasti Pikku-Vesijärven puistossa!
Käytiin tänään lauantaina 24.4. päivälenkillä Pikku-Vesijärven puistossa. Puolen kymmentä valkoposkihanhipariskuntaa oli jo saapunut ikään kuin tiedustelijoina.
Käytiin tänään lauantaina 24.4. päivälenkillä Pikku-Vesijärven puistossa. Puolen kymmentä valkoposkihanhipariskuntaa oli jo saapunut ikään kuin tiedustelijoina.
Alkavan kesän todellisuus tulee olemaan tällainen. Kuva on viime kesältä. Parvesta oli suurin osa jo ehtinyt veteen hankkiutuakseen toiselle rannalle.
6. (30) Italian sisäpolitiikan sekava nykytilanne
Me koronan rajoittamaa elämää kokeneet suomalaiset elättelemme toiveita päästä ensi kesänä taas Italiaan. Mielessämme ovat kauniit muistomerkit, ihana luonto, tunnelmalliset hetket illan pimetessä katukahviloissa, rannikkolaivoissa ja milloin missäkin. Aurinkoiset rannat, vuoristonäkymät. hyvä ruoka ja viini, muodin luomukset, taide ja maisemat, kaikkea tätä me haluaisimme taas nähdä ja kokea. Mutta olemmeko lyhyillä viikon tai kahden turistimatkoilla päässeet kokemaan sitä oikeaa, aitoa Italiaa? Elätämmekö jonkinlaista nostalgista haavekuvaa, jota ei ehkä koskaan ole oikeasti ollut, tai ei ainakaan tule olemaan. Italialais-suomalainen tietokirjailija Anton Monti saattaisi auttaa tämän asian pohdinnassa.
Anton Monti ei meillä ole kovinkaan tunnettu, vaikka hän on elänyt Suomessa pysyvästi jo vuodesta 1988 lähtien. Hän syntyi Helsingissä vuonna 1964, mutta vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa Roomassa. Hänet tiedetään kyllä Finlandia-Italian suurimmissa yhdistyksissä ja Helsingin kulttuuripiireissä, ei vähiten apulaispormestari Anni Sinnemäen puolisona. Hänen kirjallinen tuotantonsa on mittava, ja siihen kannattaa tutustua. Eräänlaisena johdantona voisi olla myös Oulun kaupunginkirjaston tuottama YouTube – ohjelma, jossa hän on haastateltavana (https://www.youtube.com/watch?v=xHco2kWYT0Y). Haastattelu tapahtuu suomeksi, jota hän puhuu yhtä hyvin kuin kuka tahansa syntyperäinen suomalainen. Tästä haastattelusta saa tietoa myös koronan leviämisestä Italiassa.
Me koronan rajoittamaa elämää kokeneet suomalaiset elättelemme toiveita päästä ensi kesänä taas Italiaan. Mielessämme ovat kauniit muistomerkit, ihana luonto, tunnelmalliset hetket illan pimetessä katukahviloissa, rannikkolaivoissa ja milloin missäkin. Aurinkoiset rannat, vuoristonäkymät. hyvä ruoka ja viini, muodin luomukset, taide ja maisemat, kaikkea tätä me haluaisimme taas nähdä ja kokea. Mutta olemmeko lyhyillä viikon tai kahden turistimatkoilla päässeet kokemaan sitä oikeaa, aitoa Italiaa? Elätämmekö jonkinlaista nostalgista haavekuvaa, jota ei ehkä koskaan ole oikeasti ollut, tai ei ainakaan tule olemaan. Italialais-suomalainen tietokirjailija Anton Monti saattaisi auttaa tämän asian pohdinnassa.
Anton Monti ei meillä ole kovinkaan tunnettu, vaikka hän on elänyt Suomessa pysyvästi jo vuodesta 1988 lähtien. Hän syntyi Helsingissä vuonna 1964, mutta vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa Roomassa. Hänet tiedetään kyllä Finlandia-Italian suurimmissa yhdistyksissä ja Helsingin kulttuuripiireissä, ei vähiten apulaispormestari Anni Sinnemäen puolisona. Hänen kirjallinen tuotantonsa on mittava, ja siihen kannattaa tutustua. Eräänlaisena johdantona voisi olla myös Oulun kaupunginkirjaston tuottama YouTube – ohjelma, jossa hän on haastateltavana (https://www.youtube.com/watch?v=xHco2kWYT0Y). Haastattelu tapahtuu suomeksi, jota hän puhuu yhtä hyvin kuin kuka tahansa syntyperäinen suomalainen. Tästä haastattelusta saa tietoa myös koronan leviämisestä Italiassa.

Tietokirjailija Anton Monti voi palauttaa meidät maan pinnalle. Jos et halua Italian unelmiisi mitään säröjä, älä ota luettavaksesi hänen teostaan Minne menet, Italia? Monti kertoo niistä muutoksista, joita Italiassa on viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut, ja purkaa niitä myyttejä, jotka mielessämme liikkuvat. Italia on syvien ristiriitaisuuksien maa, hän kirjoittaa. Maa on raskaasti velkaantunut, vaikka tavalliset kansalaiset kyllä ovat säästäväisiä. Avoliitot ja uudet perhemuodot yleistyvät samaan aikaan kun niiden vastustajien määrä kasvaa. Eläinlajit katoavat, mutta ilmaston lämpenemisen takia uusia ilmaantuu. Ihmisen omasta syystä ympäristöongelmat kasvavat, väestö vanhenee ja vähenee. Syntyvyys laskee, väestön määrä on kuitenkin pysynyt suunnilleen samana voimakkaan muuttoliikkeen vuoksi.
Kaiken tämän takia perinteinen poliittinen jako oikeistoon ja vasemmistoon on pitkälti kadonnut, populistiset ääriliikkeen saavat lisää kannatusta. Viihde- ja kulttuurimaailma on ollut rajujen muutosten kourissa. Suurimman menestystarinan kirjaa omakseen Calabrian mafia `Ndrangheta, joka on kasvanut perinteisestä maaseutujen paikallisrikollisuudesta kansainväliseksi tekijäksi, ja mm. kokaiinikaupan maailmanlaajuiseksi hallitsijaksi. Montin mukaan sen vuotuinen voitto on 50 miljardia euroa.
Tällä hetkellä on käynnissä Suomenkin tiedotusvälineissä mainittu, uskomattoman laaja oikeudenkäynti satoine syytettyineen. Jotenkin myös meikäläinen Katiska-oikeudenkäynti nivoutuu tähän. Onkohan tässä kuitenkin vain viimeinen ryhdistäytyminen kaikkialle lonkeroitaan työntävän korruptoitumisen edessä?
Mainittu rikollisjärjestö on ikään kuin huomaamatta kasvanut paljon suuremmaksi tekijäksi kuin Sisiliaan mafia Cosa Nostra tai Napolin Camorra, joista valtiovalta on saanut selvän otteen. Eräänlaiseksi koko maan symboliksi Monti nostaa kuitenkin Genovassa muutama vuosi sitten sortuneen Morandi- sillan, jonka rakenteista ei vuosikymmeniin ollut riittävästi huolehdittu pieniä korjauksia lukuun ottamatta. Sillan rakenteet olivat vanhentuneet ja väsyneet. Niin yli kilometrin pituinen silta tuli alas autoineen ja ihmisineen lähes 90 metrin korkeudesta. Onko Italia vaarassa kokea saman kohtalon, Monti kysyy.
--------
Minne menet, Italia ! on tuhti tietopaketti alle 200:n sivun laajuudestaan huolimatta. Kirjan todella mielenkiintoisista luvuista voin tähän referoida vain joitakin yksittäisiä esimerkkejä. Monti aloittaa teoksensa kartoittamalla Italian maantieteellisiä ominaisuuksia, vuoristojen merkitystä, tuliperäisyyttä, eroosiota, ja ilmaston lämpenemistä. Sen jälkeen seuraa pari lukua italialaisesta ruoasta ja sen raaka-aineista, ja yleensä ruoan merkityksestä kansalaisten ajattelussa. Sitten seuraa lukuja italialaisesta elämästä, perheen merkityksestä, taloudesta, ja politiikasta mm. tiettyjen puolueiden vaikutuksesta.
Tavan takaa kirjasta löytyy asioita, joihin en ole osannut, tai tiennyt kiinnittää huomiota. Erityisen mielenkiintoista oli mielestäni tieto, että Italian alueella elää lukuisa määrä kielellisiä vähemmistöjä, joihin kuuluu kymmeniä, joskus jopa satoja tuhansia ihmisiä. Vastavuoroisesti italialaisia on muuttanut paljon eri puolille maailmaa. Koulutettuja nuoria lähtee joka vuosi useisiin kohteisiin. Maan väestönkasvu pysähtyi vuonna 1981, ja samaan aikaan valtionvelka alkoi kasvaa. Kun se vuonna 1981 oli noin 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (koko vuoden kaikesta tuotannosta), oli luku kymmenen vuotta myöhemmin kaksinkertainen eli 120. Tähänkin Monti antaa perusteellisen selityksensä.
Italian talouden kahdet kasvot –luvussa Monti toteaa ensin, että Italia on teolliselta tuotannoltaan euroalueen toiseksi suurin Saksan jälkeen. Siellä on kaikkein eniten pieniä yrityksiä, mutta on myös suuria maailmanmenestykseen ulottuneita joukossa. Monet tuotemerkit esimerkiksi ovat tavallistenkin suomalaisten tiedossa. Ne ovat usein taitavasti verkostautuneita klustereita lukuisine alihankkijoineen. Luvussa Mielialat ja politiikka hän kuvaa eri puolueita, hallituksia ja sitä populismia, jonka ensin toi politiikkaan Silvio Berlusconi (”varhaisin Trump”), ja hänen jälkeensä Legan Matteo Salvini.
Seuraavan luvun sisältönä ovat muutokset vasemmiston puoluekentässä, sekä oikeistolaisemman Legan ja vasemmalle kallellaan olleen Viiden tähden puolueen esittely. Nämä muodostivat hallituksen kesäkuussa 2018, mutta se erosi jo runsaan vuoden kuluttua. Suurimmat vaikeudet se koki, kun ei pystynyt ratkaisemaan Välimeren yli tulvineen siirtolaisjoukon aiheuttamia ongelmia. Tähän liittyi myös Ranskan kanssa syntynyt vihanpito, jonka aiheena olivat populismi, maiden Afrikan-politiikka ja Italian valtion taloudenpito. Eikä tässä kaikki, suuren julkisuuden sai myös tiedotusvälineiden väittely siitä, oliko renessanssinero Leonardo da Vinci italialainen, tai peräti ranskalainen. Alatyylinen väittely käsitteli taidetta, historiaa, urheilua ja jopa hygieniaa ja sukupuolirooleja. Mutta kaikkein pyhin loukattava asia oli tietysti ruoka.
Italian viihteen kohut saavat myös oman lukunsa. Siinä käsitellään italialaisen elokuvan kuuluisia vuosikymmeniä ja suuria näyttelijöitä. Siitä siirrytään tv-ohjelmiin, joiden parissa Slivio Berlusconi loi omaisuutensa ja myös poliittisen liikkeensä. Tapahtuneita muutoksia käsitellään myös kevyessä musiikissa kerraten tyylien muutosta Sanremon festivaaleissa. Nykyään siellä voitetaan myös räppäämällä nuorison rajallinen elämä aiheenaan, Ei ole sattumaa, että Camorra tuottaa ja kontrolloi tv-tuotantoja ja uusimman nuorisomusiikin julkaisemista. Tämä yhdysside ei ole ollenkaan outoa, sillä myös Sisilian mafia sai käyttövoimaa aikanaan Kummisetä-elokuvista. Corleonin miehet hylkäsivät silloin vaatimattoman maalaismafian tyylin ja uskaltautuivat näyttävästi esille.
Kirja päättyy lukuun nimeltä Italian menestynein yritys. Eikä ole vaikeaa arvata, mikä se on ! Conti selvittää, miksi `Ndrangheta ohitti niin Sisilian mafian kuin Camorrankin. Pääsyitä oli esimerkiksi heroiinin kulutuksen hidastuminen ja uuden muotihuumeen kokaiinin vahva tulo markkinoille. Lisäksi se on onnistunut organisoimaan toimintansa niin, että päätekijöitä on vaikea tavoittaa. Se ei myöskään sisilialaisten tapaan ole koskaan asettunut Italian valtion viranomaisia vastaan esimerkiksi murhaamalla heitä. Poliisi kyllä vangitsi valtavan määrän sen jäseniä, mutta heistä ei tiettävästi kukaan puhunut järjestöstä mitään. Panttivankejakin kyllä otettiin, ja tämäkin toiminta tapahtui järjestelmällisesti. Kirjassa on useita kammottavia kertomuksia heidän elämästään. Koviakaan otteita ei kaihdettu, yhdysvaltalaisen Paul Gettyn miljardööri-isoisää pehmitettiin maksamaan lunnaita lähettämällä hänelle pojanpoikansa irtileikatun korvan!
Kaiken tämän takia perinteinen poliittinen jako oikeistoon ja vasemmistoon on pitkälti kadonnut, populistiset ääriliikkeen saavat lisää kannatusta. Viihde- ja kulttuurimaailma on ollut rajujen muutosten kourissa. Suurimman menestystarinan kirjaa omakseen Calabrian mafia `Ndrangheta, joka on kasvanut perinteisestä maaseutujen paikallisrikollisuudesta kansainväliseksi tekijäksi, ja mm. kokaiinikaupan maailmanlaajuiseksi hallitsijaksi. Montin mukaan sen vuotuinen voitto on 50 miljardia euroa.
Tällä hetkellä on käynnissä Suomenkin tiedotusvälineissä mainittu, uskomattoman laaja oikeudenkäynti satoine syytettyineen. Jotenkin myös meikäläinen Katiska-oikeudenkäynti nivoutuu tähän. Onkohan tässä kuitenkin vain viimeinen ryhdistäytyminen kaikkialle lonkeroitaan työntävän korruptoitumisen edessä?
Mainittu rikollisjärjestö on ikään kuin huomaamatta kasvanut paljon suuremmaksi tekijäksi kuin Sisiliaan mafia Cosa Nostra tai Napolin Camorra, joista valtiovalta on saanut selvän otteen. Eräänlaiseksi koko maan symboliksi Monti nostaa kuitenkin Genovassa muutama vuosi sitten sortuneen Morandi- sillan, jonka rakenteista ei vuosikymmeniin ollut riittävästi huolehdittu pieniä korjauksia lukuun ottamatta. Sillan rakenteet olivat vanhentuneet ja väsyneet. Niin yli kilometrin pituinen silta tuli alas autoineen ja ihmisineen lähes 90 metrin korkeudesta. Onko Italia vaarassa kokea saman kohtalon, Monti kysyy.
--------
Minne menet, Italia ! on tuhti tietopaketti alle 200:n sivun laajuudestaan huolimatta. Kirjan todella mielenkiintoisista luvuista voin tähän referoida vain joitakin yksittäisiä esimerkkejä. Monti aloittaa teoksensa kartoittamalla Italian maantieteellisiä ominaisuuksia, vuoristojen merkitystä, tuliperäisyyttä, eroosiota, ja ilmaston lämpenemistä. Sen jälkeen seuraa pari lukua italialaisesta ruoasta ja sen raaka-aineista, ja yleensä ruoan merkityksestä kansalaisten ajattelussa. Sitten seuraa lukuja italialaisesta elämästä, perheen merkityksestä, taloudesta, ja politiikasta mm. tiettyjen puolueiden vaikutuksesta.
Tavan takaa kirjasta löytyy asioita, joihin en ole osannut, tai tiennyt kiinnittää huomiota. Erityisen mielenkiintoista oli mielestäni tieto, että Italian alueella elää lukuisa määrä kielellisiä vähemmistöjä, joihin kuuluu kymmeniä, joskus jopa satoja tuhansia ihmisiä. Vastavuoroisesti italialaisia on muuttanut paljon eri puolille maailmaa. Koulutettuja nuoria lähtee joka vuosi useisiin kohteisiin. Maan väestönkasvu pysähtyi vuonna 1981, ja samaan aikaan valtionvelka alkoi kasvaa. Kun se vuonna 1981 oli noin 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (koko vuoden kaikesta tuotannosta), oli luku kymmenen vuotta myöhemmin kaksinkertainen eli 120. Tähänkin Monti antaa perusteellisen selityksensä.
Italian talouden kahdet kasvot –luvussa Monti toteaa ensin, että Italia on teolliselta tuotannoltaan euroalueen toiseksi suurin Saksan jälkeen. Siellä on kaikkein eniten pieniä yrityksiä, mutta on myös suuria maailmanmenestykseen ulottuneita joukossa. Monet tuotemerkit esimerkiksi ovat tavallistenkin suomalaisten tiedossa. Ne ovat usein taitavasti verkostautuneita klustereita lukuisine alihankkijoineen. Luvussa Mielialat ja politiikka hän kuvaa eri puolueita, hallituksia ja sitä populismia, jonka ensin toi politiikkaan Silvio Berlusconi (”varhaisin Trump”), ja hänen jälkeensä Legan Matteo Salvini.
Seuraavan luvun sisältönä ovat muutokset vasemmiston puoluekentässä, sekä oikeistolaisemman Legan ja vasemmalle kallellaan olleen Viiden tähden puolueen esittely. Nämä muodostivat hallituksen kesäkuussa 2018, mutta se erosi jo runsaan vuoden kuluttua. Suurimmat vaikeudet se koki, kun ei pystynyt ratkaisemaan Välimeren yli tulvineen siirtolaisjoukon aiheuttamia ongelmia. Tähän liittyi myös Ranskan kanssa syntynyt vihanpito, jonka aiheena olivat populismi, maiden Afrikan-politiikka ja Italian valtion taloudenpito. Eikä tässä kaikki, suuren julkisuuden sai myös tiedotusvälineiden väittely siitä, oliko renessanssinero Leonardo da Vinci italialainen, tai peräti ranskalainen. Alatyylinen väittely käsitteli taidetta, historiaa, urheilua ja jopa hygieniaa ja sukupuolirooleja. Mutta kaikkein pyhin loukattava asia oli tietysti ruoka.
Italian viihteen kohut saavat myös oman lukunsa. Siinä käsitellään italialaisen elokuvan kuuluisia vuosikymmeniä ja suuria näyttelijöitä. Siitä siirrytään tv-ohjelmiin, joiden parissa Slivio Berlusconi loi omaisuutensa ja myös poliittisen liikkeensä. Tapahtuneita muutoksia käsitellään myös kevyessä musiikissa kerraten tyylien muutosta Sanremon festivaaleissa. Nykyään siellä voitetaan myös räppäämällä nuorison rajallinen elämä aiheenaan, Ei ole sattumaa, että Camorra tuottaa ja kontrolloi tv-tuotantoja ja uusimman nuorisomusiikin julkaisemista. Tämä yhdysside ei ole ollenkaan outoa, sillä myös Sisilian mafia sai käyttövoimaa aikanaan Kummisetä-elokuvista. Corleonin miehet hylkäsivät silloin vaatimattoman maalaismafian tyylin ja uskaltautuivat näyttävästi esille.
Kirja päättyy lukuun nimeltä Italian menestynein yritys. Eikä ole vaikeaa arvata, mikä se on ! Conti selvittää, miksi `Ndrangheta ohitti niin Sisilian mafian kuin Camorrankin. Pääsyitä oli esimerkiksi heroiinin kulutuksen hidastuminen ja uuden muotihuumeen kokaiinin vahva tulo markkinoille. Lisäksi se on onnistunut organisoimaan toimintansa niin, että päätekijöitä on vaikea tavoittaa. Se ei myöskään sisilialaisten tapaan ole koskaan asettunut Italian valtion viranomaisia vastaan esimerkiksi murhaamalla heitä. Poliisi kyllä vangitsi valtavan määrän sen jäseniä, mutta heistä ei tiettävästi kukaan puhunut järjestöstä mitään. Panttivankejakin kyllä otettiin, ja tämäkin toiminta tapahtui järjestelmällisesti. Kirjassa on useita kammottavia kertomuksia heidän elämästään. Koviakaan otteita ei kaihdettu, yhdysvaltalaisen Paul Gettyn miljardööri-isoisää pehmitettiin maksamaan lunnaita lähettämällä hänelle pojanpoikansa irtileikatun korvan!
5. (29) Kari Häkämies kirjoitti aika hyvän dekkarin
Kari Häkämies on julkaissut vuodesta 2010 lähtien yhdeksän dekkaria, eli suunnilleen teoksen vuodessa. Viimeisin on nimeltään Pormestarin painajainen, joka sijoittuu Turkuun, ja sivuaa sikäläistä kunnallispolitiikkaa. Aikaisemmin en ole Häkämiehen kirjoihin tutustunut, ehkä siksi, että hänen poliitikon- ja virkamiesuransa on ollut vähän poukkoilevaa, ja yksityiselämässäkin sattui kupruja tämän vuosituhannen alussa. Mutta nyt otin käteeni tämän viimeisimmän ja mielestäni se kyllä kannatti. Häkämiehellä on kirjoittamisen taito, eli entisen kotikyläni erään korpifilosofin sanoja lainaten: ”kulukoo päästä pännähän”. Digiaikana syntyneille on ehkä syytä täsmentää, että pännä tarkoittaa kynää, ja sanonta nimenomaan tuota kirjoittamisen taitoa.
Kari Häkämies kuuluu vahvaan kokoomuspolitikkojen sukuun. Jo hänen isänsä kansakoulunopettaja ja sittemmin opetusneuvos Erkki Häkämies oli aikoinaan yhdeksän vuoden ajan kansanedustaja. Nuorempi veli Jyri Häkämies on myös ollut kansanedustaja ja lisäksi elinkeinoministeri ja puolustusministeri. Tässä ominaisuudessa hän eräässä USA:ssa pitämässään puheessa sanoi legendaariset sanat, joiden mukaan Suomen kolme turvallisuushaastetta ovat: ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”. Vuodesta 2012 lähtien hän on toiminut EK:n eli Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtajana.
Isoveli Kari Häkämies oli kansanedustajana vuosina 1987−1998 ja sekä oikeusmisterinä Lipposen 1. hallituksessa ja sisäministerinä Lipposen 2. hallituksessa. Tämän jälkeen hän siirtyi virkamiesuralle, joka on tuntunut hieman puokkoilevalta. Ensin hänet valittiin Kuopion kaupunginjohtajaksi, sitten sisäministeriön kansliapäälliköksi. Sen jälkeen hän on toiminut eräässä asianajotoimistossa, Kotkan kaupungin sosiaali- ja terveystoimen hallintojohtajana, Hämeenkyrön kunnanjohtajana, Pyhtään kunnanjohtajana, Lounais-Suomen aluehallintoviraston (avin) ylijohtajana ja vuodesta 2015 Varsinais-Suomen liiton maakuntajohtajana. Yhtenä syynä tähän vaihteluun oli vuonna 2003 sattunut, erääseen naishenkilöön kohdistunut pahoinpitely.
……..
Kari Häkämies on julkaissut vuodesta 2010 lähtien yhdeksän dekkaria, eli suunnilleen teoksen vuodessa. Viimeisin on nimeltään Pormestarin painajainen, joka sijoittuu Turkuun, ja sivuaa sikäläistä kunnallispolitiikkaa. Aikaisemmin en ole Häkämiehen kirjoihin tutustunut, ehkä siksi, että hänen poliitikon- ja virkamiesuransa on ollut vähän poukkoilevaa, ja yksityiselämässäkin sattui kupruja tämän vuosituhannen alussa. Mutta nyt otin käteeni tämän viimeisimmän ja mielestäni se kyllä kannatti. Häkämiehellä on kirjoittamisen taito, eli entisen kotikyläni erään korpifilosofin sanoja lainaten: ”kulukoo päästä pännähän”. Digiaikana syntyneille on ehkä syytä täsmentää, että pännä tarkoittaa kynää, ja sanonta nimenomaan tuota kirjoittamisen taitoa.
Kari Häkämies kuuluu vahvaan kokoomuspolitikkojen sukuun. Jo hänen isänsä kansakoulunopettaja ja sittemmin opetusneuvos Erkki Häkämies oli aikoinaan yhdeksän vuoden ajan kansanedustaja. Nuorempi veli Jyri Häkämies on myös ollut kansanedustaja ja lisäksi elinkeinoministeri ja puolustusministeri. Tässä ominaisuudessa hän eräässä USA:ssa pitämässään puheessa sanoi legendaariset sanat, joiden mukaan Suomen kolme turvallisuushaastetta ovat: ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”. Vuodesta 2012 lähtien hän on toiminut EK:n eli Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtajana.
Isoveli Kari Häkämies oli kansanedustajana vuosina 1987−1998 ja sekä oikeusmisterinä Lipposen 1. hallituksessa ja sisäministerinä Lipposen 2. hallituksessa. Tämän jälkeen hän siirtyi virkamiesuralle, joka on tuntunut hieman puokkoilevalta. Ensin hänet valittiin Kuopion kaupunginjohtajaksi, sitten sisäministeriön kansliapäälliköksi. Sen jälkeen hän on toiminut eräässä asianajotoimistossa, Kotkan kaupungin sosiaali- ja terveystoimen hallintojohtajana, Hämeenkyrön kunnanjohtajana, Pyhtään kunnanjohtajana, Lounais-Suomen aluehallintoviraston (avin) ylijohtajana ja vuodesta 2015 Varsinais-Suomen liiton maakuntajohtajana. Yhtenä syynä tähän vaihteluun oli vuonna 2003 sattunut, erääseen naishenkilöön kohdistunut pahoinpitely.
……..

Kirjailijana Kari Häkämies on ollut varsin tuottelias, kuten edellä jo mainitsin. Kaikkien hänen teostensa aiheena on jollain tavalla ollut kunnallispolitiikka tai muuten poliittinen ympäristö, Nyt sitten oli vuorossa Turku. Sen sanoma kyllä laajenee koko maahan, ainakin jos tulee kysymys ns. pormestarimallista. Esimerkiksi hän toteaa, että ehdokkaina on paljon sellaisia, jotka eivät täyttäisi kaupunginjohtajien pätevyysvaatimuksia. Kovin monet heistä asettuvat ehdokkaiksi saadakseen puolueelleen runsaasti ääniä. Huomio voi siis keskittyä liikaa henkilöihin, ja sellaisiin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä kunnan asioiden hoitamisen kanssa. Jos voittavalla puolueella ei ole enemmistöä, voi pormestarilla olla vaikeuksia saada muita poliitikkoja päätösten taa. Mutta suurin ongelma tietysti on, että valittu pormestari ei pysty ammattimaiseen johtamiseen.
Pormestarimallilla on haettu vallalle kasvoja. Ennen vaaleja puolueiden lupauksena äänestäjälle on, että valtuusto valitsee tehtävään vaaleissa eniten ääniä saaneen ryhmän pormestariehdokkaan. Laki ei kuitenkaan tähän velvoita, ja monenlaiset pelikuviot ovat mahdollisia vaalien jälkeen.
Ainakin kovin pormestaribuumi näyttää toistaiseksi taittuneen, sillä maamme suurimmissa kaupungeissa ratkaisu pormestarin ja kaupunginjohtajan välillä on tehty. Pormestari johtaa Suomessa kuutta kuntaa, eikä huhtikuun kuntavaalien jälkeen tähän joukkoon ole liittymässä muita uusia kuin Turku.
Mutta sitten tarkemmin tuohon kirjaan. Alkuluvuissa kerrotaan aika perusteellisesti eri valtuustoryhmistä, ja niihin kuukuvista henkilöistä, keksityin nimin tietysti. Kun en ole turkulainen, en osaa sanoa, löytyykö sieltä jostain rivien välistä mahdollista pientä piikittelyä tai muuta venkoilua. Tämä osuus on melko hidastempoista, ja muistuttaa jonkinlaista yleistutkimusta, vaikka sisältö on paljolti mielikuvituksen tuotetta.
Mutta sitten vihreiden eräs valtuustoedustaja murhataan, ja vauhti kiihtyy. Häkämiehen teksti ja probleemanrakentelu on yhtä hyvää kuin minkä tahansa muunkin dekkarin. Murha tapahtuu Kerttulinkadulla, ja myös Kerttulinkadun krouvilla on jokin osuus. Ruumis löytyy muutaman päivän jälkeen läheiseltä alueelta, jossa on keskiajalta lähtien hirtetty rikollisia. Jonnekin siellä sijaitsevan muistomerkin läheisyyteen hänet oli lumeen peitetty. Kerttulinkadun ja Vähä Hämeenkadun kulmassa asui originelli lakitieteen professori, johon epäilyt ensin kohdistuivat. Pian ehdokasgalleriaan liittyi mainitun naishenkilön kiinalainen entinen aviomies ja venäläissyntyinen huumeiden välittäjä. Tässä vaiheessa viitataan myös mahdolliseen ulkovaltojen taholta tulevaan yritysvakoiluun. Kun mainittu professori myös surmataan, laajenee epäiltyjen piiri. Kolmen poliisin lisäksi asioita yrittää selvittää myös iltapäivälehden toimittaja, joka sai murhista lehteensä kunnon skuupin.
Ajankohtaisuutta kirjaan tuo valmistautuminen kunnallisvaaleihin, ja spekulaatiot tulevasta pormestarista. Siltä suunnalta sitten se varsinainen kahden murhan tekijäkin löytyy. Sen verran taitavasti tarina on kehitelty, että taidan joskus lainata jonkin Häkämiehen muunkin dekkarin luettavakseni. Kaikki energia ei suinkaan ole mennyt vain kirjoittamiseen, joten ilmeisesti Häkämiehen kapasiteettia ajatellen nämä tämän vuosituhannen puollella hänen osakseen koituneet virkatehtävät eivät ole vieneet koko hänen tarmoaan.
Pormestarimallilla on haettu vallalle kasvoja. Ennen vaaleja puolueiden lupauksena äänestäjälle on, että valtuusto valitsee tehtävään vaaleissa eniten ääniä saaneen ryhmän pormestariehdokkaan. Laki ei kuitenkaan tähän velvoita, ja monenlaiset pelikuviot ovat mahdollisia vaalien jälkeen.
Ainakin kovin pormestaribuumi näyttää toistaiseksi taittuneen, sillä maamme suurimmissa kaupungeissa ratkaisu pormestarin ja kaupunginjohtajan välillä on tehty. Pormestari johtaa Suomessa kuutta kuntaa, eikä huhtikuun kuntavaalien jälkeen tähän joukkoon ole liittymässä muita uusia kuin Turku.
Mutta sitten tarkemmin tuohon kirjaan. Alkuluvuissa kerrotaan aika perusteellisesti eri valtuustoryhmistä, ja niihin kuukuvista henkilöistä, keksityin nimin tietysti. Kun en ole turkulainen, en osaa sanoa, löytyykö sieltä jostain rivien välistä mahdollista pientä piikittelyä tai muuta venkoilua. Tämä osuus on melko hidastempoista, ja muistuttaa jonkinlaista yleistutkimusta, vaikka sisältö on paljolti mielikuvituksen tuotetta.
Mutta sitten vihreiden eräs valtuustoedustaja murhataan, ja vauhti kiihtyy. Häkämiehen teksti ja probleemanrakentelu on yhtä hyvää kuin minkä tahansa muunkin dekkarin. Murha tapahtuu Kerttulinkadulla, ja myös Kerttulinkadun krouvilla on jokin osuus. Ruumis löytyy muutaman päivän jälkeen läheiseltä alueelta, jossa on keskiajalta lähtien hirtetty rikollisia. Jonnekin siellä sijaitsevan muistomerkin läheisyyteen hänet oli lumeen peitetty. Kerttulinkadun ja Vähä Hämeenkadun kulmassa asui originelli lakitieteen professori, johon epäilyt ensin kohdistuivat. Pian ehdokasgalleriaan liittyi mainitun naishenkilön kiinalainen entinen aviomies ja venäläissyntyinen huumeiden välittäjä. Tässä vaiheessa viitataan myös mahdolliseen ulkovaltojen taholta tulevaan yritysvakoiluun. Kun mainittu professori myös surmataan, laajenee epäiltyjen piiri. Kolmen poliisin lisäksi asioita yrittää selvittää myös iltapäivälehden toimittaja, joka sai murhista lehteensä kunnon skuupin.
Ajankohtaisuutta kirjaan tuo valmistautuminen kunnallisvaaleihin, ja spekulaatiot tulevasta pormestarista. Siltä suunnalta sitten se varsinainen kahden murhan tekijäkin löytyy. Sen verran taitavasti tarina on kehitelty, että taidan joskus lainata jonkin Häkämiehen muunkin dekkarin luettavakseni. Kaikki energia ei suinkaan ole mennyt vain kirjoittamiseen, joten ilmeisesti Häkämiehen kapasiteettia ajatellen nämä tämän vuosituhannen puollella hänen osakseen koituneet virkatehtävät eivät ole vieneet koko hänen tarmoaan.
4. (28) Professori Heikki Hiilamo puhuu täyttä asiaa
Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo on useimmille lahtelaisille ainakin nimeltä tuttu. Minä kuulin hänestä ensi kerran pojaltani, joka oli Hiilamon luokkatoveri Lahden yhteiskoulun lukiossa. Sain seurata, miten Heikki, käytyään ensin peruskoululuokat Lahden Steiner-koulussa, varttui tiedoissa ja taidoissa lukukausi lukukaudelta, ja kirjotti sitten ylioppilaaksi hienoin arvosanoin. Myöhempikin menestys on hänen sukutaustansa huomioon ottaen pelkästään luonnollista. Perheellä oli aikaisempien sukupolvien perustama, ja vielä 1980-luvulla hienosti menestynyt paitatehdas Mukkulassa. Mutta sitten Neuvostoliitto hajosi, kauppa siihen suuntaan loppui, ja yritys piti lopettaa. Erinäisten käänteiden jälkeen vasta laajennettu tehdasrakennus muodostui yhdeksi nykyisen Lappeenrannan - Lahden teknillisen yliopiston (LUT) Lahden kampusalueen ensimmäisistä rakennuksista.
Ihastuin Heikki Hiilamon artikkeliin ”Perustuslakivaliokunnalla ei uusia vaatteita” keskiviikon 7.4. Etelä-Suomen Sanomissa. Siinä hän toteaa mm., että ” Perustuslakivaliokunta, erityisesti sen valiokuntaneuvokset ja asiantuntijat ovat haalineet itselleen valtaa, joka ei heille kuulu, ja joka heikentää poliittista päätöksentekoa ja poliittisen järjestelmän legimiteettiä”. Olen itsekin ihmetellyt kahta valiokuntaan liittyvää seikkaa. Ensinnäkin sen jäsenet ovat saman parlamentin eli eduskunnan jäseniä, monet heistä ovat kyllä tehtäväänsä päteviä, mutta on siellä varmaan joukossa niitäkin, jotka on nimetty mukaan ikään kuin joukon jatkoksi. Toinen ihmettelyn asia on minulla ollut se, että asiantuntijoita nimetään milloin mistäkin syystä ilman selvää systeemiä. Niinpä sinne aina löytyy jostain yliopistosta joku professori tai dosentti, joka omaa kilpeään kiillottaakseen pyrkii vesittämään kiertelevillä lauseillaan yhteisen päätöksen tai tahtotilan. Kyllä sitä oppineisuuttaan voisi muutenkin osoittaa. Kun vielä kunnallisvaalitkin ovat tulossa, pääsevät opposition opportunistit heihin tukeutuen helposti vauhtiin.
Hiilamo jatkaa seuraavasti: ” Yliopistojen tehtävä on tuoda niissä syntynyttä asiantuntemusta yhteiskunnallisen päätöksenteon käyttöön. Onko yliopistojen perustuslain tuntemus nyt oikeassa kohdassa? Eikö olisi parempi, että muiden asiantuntijain tavoin perustuslakiasiantuntijat antavat panoksensa jo lakiesitysten valmisteluun eikä vain siihen, että he arvioivat niitä perustuslakivaliokunnassa (ja twitterissä)? Perustuslakiosaaminen alkaa vaikuttaa rakettitieteeltä, jota ei käytetä yhteiskuntaa rakentavalla vaan hajottavalla tavalla”.
Viime päivinä on hallituksen ja pääministerin lisäksi myös oikeuskansleri joutunut tulilinjalle. Omalla vajavaisella asiantuntemuksellani kyllä mielelläni toteaisin, että hänen viestintänsä tuntuu yleistä linjaa paljon selkeämmältä.
Kiinnitän vielä huomiota tv-ohjelmissa esiintyvien asiantuntijain koukeroisiin kielikuviin. Ne näyttävät nyt siirtyneen myös pääministerin ja muidenkin ministereiden sanavarastoihin. ESS:n pääkirjoitusten tekijä Jukka Airo mainitsee löytäneensä Helsingin Sanomista viestinnän professori Anu Kantolan toteamuksen, että hallituksen pitäisi palkata ainakin yksi tavallista puhekieltä taitava avustaja. Tähänkin on helppo yhtyä. Viestinnän tulisi olla sellaista, että kuka tahansa pitkälle koulutettu, ja ehkä työuransa aikana jonkin verran eduskunnan toimintaa seurannutkin henkilö tietäisi aina missä mennään.
Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo on useimmille lahtelaisille ainakin nimeltä tuttu. Minä kuulin hänestä ensi kerran pojaltani, joka oli Hiilamon luokkatoveri Lahden yhteiskoulun lukiossa. Sain seurata, miten Heikki, käytyään ensin peruskoululuokat Lahden Steiner-koulussa, varttui tiedoissa ja taidoissa lukukausi lukukaudelta, ja kirjotti sitten ylioppilaaksi hienoin arvosanoin. Myöhempikin menestys on hänen sukutaustansa huomioon ottaen pelkästään luonnollista. Perheellä oli aikaisempien sukupolvien perustama, ja vielä 1980-luvulla hienosti menestynyt paitatehdas Mukkulassa. Mutta sitten Neuvostoliitto hajosi, kauppa siihen suuntaan loppui, ja yritys piti lopettaa. Erinäisten käänteiden jälkeen vasta laajennettu tehdasrakennus muodostui yhdeksi nykyisen Lappeenrannan - Lahden teknillisen yliopiston (LUT) Lahden kampusalueen ensimmäisistä rakennuksista.
Ihastuin Heikki Hiilamon artikkeliin ”Perustuslakivaliokunnalla ei uusia vaatteita” keskiviikon 7.4. Etelä-Suomen Sanomissa. Siinä hän toteaa mm., että ” Perustuslakivaliokunta, erityisesti sen valiokuntaneuvokset ja asiantuntijat ovat haalineet itselleen valtaa, joka ei heille kuulu, ja joka heikentää poliittista päätöksentekoa ja poliittisen järjestelmän legimiteettiä”. Olen itsekin ihmetellyt kahta valiokuntaan liittyvää seikkaa. Ensinnäkin sen jäsenet ovat saman parlamentin eli eduskunnan jäseniä, monet heistä ovat kyllä tehtäväänsä päteviä, mutta on siellä varmaan joukossa niitäkin, jotka on nimetty mukaan ikään kuin joukon jatkoksi. Toinen ihmettelyn asia on minulla ollut se, että asiantuntijoita nimetään milloin mistäkin syystä ilman selvää systeemiä. Niinpä sinne aina löytyy jostain yliopistosta joku professori tai dosentti, joka omaa kilpeään kiillottaakseen pyrkii vesittämään kiertelevillä lauseillaan yhteisen päätöksen tai tahtotilan. Kyllä sitä oppineisuuttaan voisi muutenkin osoittaa. Kun vielä kunnallisvaalitkin ovat tulossa, pääsevät opposition opportunistit heihin tukeutuen helposti vauhtiin.
Hiilamo jatkaa seuraavasti: ” Yliopistojen tehtävä on tuoda niissä syntynyttä asiantuntemusta yhteiskunnallisen päätöksenteon käyttöön. Onko yliopistojen perustuslain tuntemus nyt oikeassa kohdassa? Eikö olisi parempi, että muiden asiantuntijain tavoin perustuslakiasiantuntijat antavat panoksensa jo lakiesitysten valmisteluun eikä vain siihen, että he arvioivat niitä perustuslakivaliokunnassa (ja twitterissä)? Perustuslakiosaaminen alkaa vaikuttaa rakettitieteeltä, jota ei käytetä yhteiskuntaa rakentavalla vaan hajottavalla tavalla”.
Viime päivinä on hallituksen ja pääministerin lisäksi myös oikeuskansleri joutunut tulilinjalle. Omalla vajavaisella asiantuntemuksellani kyllä mielelläni toteaisin, että hänen viestintänsä tuntuu yleistä linjaa paljon selkeämmältä.
Kiinnitän vielä huomiota tv-ohjelmissa esiintyvien asiantuntijain koukeroisiin kielikuviin. Ne näyttävät nyt siirtyneen myös pääministerin ja muidenkin ministereiden sanavarastoihin. ESS:n pääkirjoitusten tekijä Jukka Airo mainitsee löytäneensä Helsingin Sanomista viestinnän professori Anu Kantolan toteamuksen, että hallituksen pitäisi palkata ainakin yksi tavallista puhekieltä taitava avustaja. Tähänkin on helppo yhtyä. Viestinnän tulisi olla sellaista, että kuka tahansa pitkälle koulutettu, ja ehkä työuransa aikana jonkin verran eduskunnan toimintaa seurannutkin henkilö tietäisi aina missä mennään.
3. (27) Keväisiä muistoja Etelä-Pohjanmaan valtajokien varsilta
Etelä-Pohjanmaan suuret joet nousevat otsikoihin ja tv:n ajankohtaisohjelmiin pääasiassa vain keväisten tulvanhuippujen aikaan. Tänä vuonna tulvat jäivät tavanomaisiksi, vesi ei päässyt nousemaan pelloille, kiitos vähäisten sateiden ja erilaisten tulvansuojeluohjelmien. Komeaa uutiskuvaa toki saatiin televisioon muutama päivä sitten läheltä Vaasaa Merikaarrosta, jossa Kyrönjoki virtasi komeasti vapaana sen jälkeen, kun jääpadot olivat lauenneet.
Etelä-Pohjanmaan suuret joet nousevat otsikoihin ja tv:n ajankohtaisohjelmiin pääasiassa vain keväisten tulvanhuippujen aikaan. Tänä vuonna tulvat jäivät tavanomaisiksi, vesi ei päässyt nousemaan pelloille, kiitos vähäisten sateiden ja erilaisten tulvansuojeluohjelmien. Komeaa uutiskuvaa toki saatiin televisioon muutama päivä sitten läheltä Vaasaa Merikaarrosta, jossa Kyrönjoki virtasi komeasti vapaana sen jälkeen, kun jääpadot olivat lauenneet.

Molemmat Etelä-Pohjanmaan valtajoet, Kyrönjoki ja Lapuanjoki, saavat alkunsa Suomenselän vedenjakama-alueelta. Jotta pääosin muualta Suomesta kotoisin olevat lukijani pääsisivät jotenkin selville näitten jokien merkitysestä, lainaan tähän Wikipediasta kartan, josta käyvät esille niiden valuma-alueet. Näköjään kartan on aikaisemmin julkaissut Suomen Kuvalehti. Kysymyksessä on siis eräänlainen kuvakaappaus nykykielellä sanottuna.
Molemmilla on siis laajat valuma-alueet, ja myös useita sivujokia, joita en lähde tässä luettelemaan. Minun kannaltani niistä tärkein on Nurmonjoki, joka yhtyy Lapuanjokeen Lapuan kirkonkylässä. Se oli pitkään ainoa kulkuväylä vielä siinä vaiheessa, kun Nurmo oli Lapuan kappeliseurakuntana.
Poikavuosien seikkailuja
Perheemme siirtyi Mäntästä Vähäänkyröön joulun aikaan vuonna 1944. Siellä viivyimme puolitoista vuotta, jonka jälkeen muutimme Haapamäelle keväällä 1946. Nurmoon siirryimme pysyvästi tasan kolme vuotta myöhemmin, eli vuonna 1949. Haapamäellä aloitin oppikoulun, jonka sain päätökseen Lapualla keväällä 1955.
Vähässäkyrössä asuimme vuokralla omakotitalossa, joka sijaisti aivan Kyrönjoen rannassa Järvenkylän puolella. Koulumatka oli lyhyt, siinä oli välissä vain riipusilta, jonka toisella puolella oli Järvensivun koulu. Keväiset tulvat olivat mahtava näytelmä. Aina sai jännittää, muodostuuko sillan alle sellaista patoa, joka olisi vaaraksi. Yleensä väliä vesimassoihin jäi metrin verran. Jäät toivat mukanaan kaikenlaista tavaraa, jota joki oli matkallaan irrottanut. Oli laiturinkappaleita. aitavärkkejä rannoilta, ja milloin mitäkin, pääasiassa puutavaraa. Parhaaseen aikaan sillalle kokoontui puolen tusinaa tai kymmenkunta miestä, jotka onkivat puutavaraa keksiensä kanssa. Sen jälkeen he kokosivat saaliinsa rannalle. Moni sai sieltä kokoon aikamoisen määrän poltettavaa. Kerran isä laittoi minullekin keksin, istutti viiden tuuman naulan pitkän puun päähän. Minun saaliini jäi aika vähäiseksi, mutta silti kotiin vietävää jonkin verran kertyi. Kuivattamisen jälkeen ne laitettiin talon eteisessä olevaan keskuslämmityskamiinaan.
Kyrönjoki antoi toki monenlaista muutakin puuhaa. Olin saanut uudet osittain keinonahkaiset kengät. Kun sitten kerran putosin keväiseen rantaveteen, venyivät kengät melkein muodottomiksi. Talvisin pelasimme joen jäällä jääpalloa. Luistimina olivat ns. vaskikset, joiden terässä oli jonkinlaista sekoitemetallia, jonka kokoonpanosta en tarkkaan tiedä. Ilmeisesti siinä oli jokin määrä kuparia ja messinkiä. Terä oli istutettu puiseen osaan, joka vuorostaan kiinnitettiin remmeillä kenkään. Mailat taiteltiin jokivarren lepikosta.
Joella myös hiihdeltiin. Kerran naisopettaja pani meidät koulutunnilla hiihtämään omin neuvoin Vaasaan päin Merikaartoon ja takasin. Jokea pitkin puhalsi kova tuuli, ja minä palellutin toisen korvani. Kun tulin kotiin, se oli jo paisunut pienen limpun kokoiseksi. Piti päästä lääkäriin. Isä oli työmatkalla, mutta äiti toimi ripeästi. Hän lainasi lähitalosta hevosen rekineen, jätti viisi vuotta nuoremman sisareni johonkin toiseen naapuriin, ja vei minut lääkäriin Vähänkyrön kirkolle noin viiden kilometrin päähän. Lääkäri puhkaisi vesikellot, laittoi jotain lääkettä, ja niin päästiin kotimatkalle. Mitään jälkiseurauksia ei retkestä tullut.
Vähässäkyrössä osallistuin elämäni ainoan kerran hiihtokilpailuihin, ja saavutin peräti toisen palkinnon. Järvenkylän isännät olivat päättänet järjestää kilpailut jälkikasvulleen. Sarjassa alle 16- vuotiaat kilpailijoita oli aika monta. Mutta sitten isännät huomasivat, että eräs 13-vuotias taitaa jäädä ilman sarjaa, koska hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia hiihtää niiden vanhempien kanssa. Niin muodostettiin sarja alle 14 vuotta. Siihen saatiin kaksi osanottaja, toinen niistä olin minä, silloin yhdeksänvuotias. Kilpailuja varten oli kerätty palkiontoja, tähän minun sarjaani puukko ja Daniel Defoen kirja Robinson Crusoe. Isännät päättivät yhdessä, että kyllä miehellä puukko pitää olla, joten voittaja sai sen. Minä olin kirjasta ikionnellinen, sain sen mitä toivoinkin.
Nurmonjoki oli paljon pääjokia pienempi uoma. Kun jäidenlähtö oli siellä aika vaatimaton tapahtuma, pyöräilimme poikaporukassa joskus Nurmon kirkon kautta Munakkaan katsomaan ja ihmettelemään Kyrönjoen keväistä näytelmää. Siellä oli Seinäjoelta Vaasaan menevä maantie usein poikki, rautatie sentään toimi.
Nurmonjoki oli paikoin vain parikymmentä metriä leveä, joissain paikoissa vähän laajempi. Liikunnallinen nuorempi veljeni pystyi vuosia myöhemmin sukeltamaan poikasena sen toiselta rannalta toiselle. Kyllä siihenkin toki jääpatoja keväisin muodostui, mutta mitään tulvia ei meidän kohdallemme tullut, sillä joki kulki sen verran syvemmässä uomassa. Nykyäänhän ns. Hipin koski on padottu, joten joki on nyt paikoin monta kertaa leveämpi kuin ennen. Tulvilta kyllä vältytään aika hyvin tekojärvien avulla.
Jäiden kanssa minä kuitenkin olin täälläkin tekemisissä. Kerran hortoilin samanikäisten kanssa Martikkalan sillan liepeillä. Kun siihen oli muodostunut pato, piti meidän tietenkin kokeilla, millaista olisi hyppiä leipoilta, eli pieniltä jäälautoilta toiselle. Kun pato sitten alkoi purkautua, kiirehtivät muut heti rannalle. Kun minun allani oli vähän tukevampi ja suurempi lautta, ajattelin ensin saman tien matkustaa jokea pitkin kotini kohdalle asti. Järki kuitenkin voitti, ja hyppäsin rannalle heti kun lauttani tuli hyvälle kohdalle lähelle rantaa. Puolen kilometrin päässä oli Hipin koski, joten ainakaan sinne asti ei olisi kannattanut kyydissä pysyä.
Vuosia myöhemmin oli eräälle paljon nuoremmalle pojalle käydä huonosti. Käsitykseni mukaan hän oli ollut jollain puulla tökkimässä jääleippoja rannalta kauemmaksi. Hän luiskahti veteen ja ehti jo ajelehtia keskemmälle jokea. Lähistöllä oli eräs Matti Ylimäki, joka kuuli hänen huutonsa, juoksi joen rantaan ja hyppäsi suin päin veteen. Poika pelastui, ja Matti sai myöhemmin hengenpelastusmitalin.
Perheemme siirtyi Mäntästä Vähäänkyröön joulun aikaan vuonna 1944. Siellä viivyimme puolitoista vuotta, jonka jälkeen muutimme Haapamäelle keväällä 1946. Nurmoon siirryimme pysyvästi tasan kolme vuotta myöhemmin, eli vuonna 1949. Haapamäellä aloitin oppikoulun, jonka sain päätökseen Lapualla keväällä 1955.
Vähässäkyrössä asuimme vuokralla omakotitalossa, joka sijaisti aivan Kyrönjoen rannassa Järvenkylän puolella. Koulumatka oli lyhyt, siinä oli välissä vain riipusilta, jonka toisella puolella oli Järvensivun koulu. Keväiset tulvat olivat mahtava näytelmä. Aina sai jännittää, muodostuuko sillan alle sellaista patoa, joka olisi vaaraksi. Yleensä väliä vesimassoihin jäi metrin verran. Jäät toivat mukanaan kaikenlaista tavaraa, jota joki oli matkallaan irrottanut. Oli laiturinkappaleita. aitavärkkejä rannoilta, ja milloin mitäkin, pääasiassa puutavaraa. Parhaaseen aikaan sillalle kokoontui puolen tusinaa tai kymmenkunta miestä, jotka onkivat puutavaraa keksiensä kanssa. Sen jälkeen he kokosivat saaliinsa rannalle. Moni sai sieltä kokoon aikamoisen määrän poltettavaa. Kerran isä laittoi minullekin keksin, istutti viiden tuuman naulan pitkän puun päähän. Minun saaliini jäi aika vähäiseksi, mutta silti kotiin vietävää jonkin verran kertyi. Kuivattamisen jälkeen ne laitettiin talon eteisessä olevaan keskuslämmityskamiinaan.
Kyrönjoki antoi toki monenlaista muutakin puuhaa. Olin saanut uudet osittain keinonahkaiset kengät. Kun sitten kerran putosin keväiseen rantaveteen, venyivät kengät melkein muodottomiksi. Talvisin pelasimme joen jäällä jääpalloa. Luistimina olivat ns. vaskikset, joiden terässä oli jonkinlaista sekoitemetallia, jonka kokoonpanosta en tarkkaan tiedä. Ilmeisesti siinä oli jokin määrä kuparia ja messinkiä. Terä oli istutettu puiseen osaan, joka vuorostaan kiinnitettiin remmeillä kenkään. Mailat taiteltiin jokivarren lepikosta.
Joella myös hiihdeltiin. Kerran naisopettaja pani meidät koulutunnilla hiihtämään omin neuvoin Vaasaan päin Merikaartoon ja takasin. Jokea pitkin puhalsi kova tuuli, ja minä palellutin toisen korvani. Kun tulin kotiin, se oli jo paisunut pienen limpun kokoiseksi. Piti päästä lääkäriin. Isä oli työmatkalla, mutta äiti toimi ripeästi. Hän lainasi lähitalosta hevosen rekineen, jätti viisi vuotta nuoremman sisareni johonkin toiseen naapuriin, ja vei minut lääkäriin Vähänkyrön kirkolle noin viiden kilometrin päähän. Lääkäri puhkaisi vesikellot, laittoi jotain lääkettä, ja niin päästiin kotimatkalle. Mitään jälkiseurauksia ei retkestä tullut.
Vähässäkyrössä osallistuin elämäni ainoan kerran hiihtokilpailuihin, ja saavutin peräti toisen palkinnon. Järvenkylän isännät olivat päättänet järjestää kilpailut jälkikasvulleen. Sarjassa alle 16- vuotiaat kilpailijoita oli aika monta. Mutta sitten isännät huomasivat, että eräs 13-vuotias taitaa jäädä ilman sarjaa, koska hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia hiihtää niiden vanhempien kanssa. Niin muodostettiin sarja alle 14 vuotta. Siihen saatiin kaksi osanottaja, toinen niistä olin minä, silloin yhdeksänvuotias. Kilpailuja varten oli kerätty palkiontoja, tähän minun sarjaani puukko ja Daniel Defoen kirja Robinson Crusoe. Isännät päättivät yhdessä, että kyllä miehellä puukko pitää olla, joten voittaja sai sen. Minä olin kirjasta ikionnellinen, sain sen mitä toivoinkin.
Nurmonjoki oli paljon pääjokia pienempi uoma. Kun jäidenlähtö oli siellä aika vaatimaton tapahtuma, pyöräilimme poikaporukassa joskus Nurmon kirkon kautta Munakkaan katsomaan ja ihmettelemään Kyrönjoen keväistä näytelmää. Siellä oli Seinäjoelta Vaasaan menevä maantie usein poikki, rautatie sentään toimi.
Nurmonjoki oli paikoin vain parikymmentä metriä leveä, joissain paikoissa vähän laajempi. Liikunnallinen nuorempi veljeni pystyi vuosia myöhemmin sukeltamaan poikasena sen toiselta rannalta toiselle. Kyllä siihenkin toki jääpatoja keväisin muodostui, mutta mitään tulvia ei meidän kohdallemme tullut, sillä joki kulki sen verran syvemmässä uomassa. Nykyäänhän ns. Hipin koski on padottu, joten joki on nyt paikoin monta kertaa leveämpi kuin ennen. Tulvilta kyllä vältytään aika hyvin tekojärvien avulla.
Jäiden kanssa minä kuitenkin olin täälläkin tekemisissä. Kerran hortoilin samanikäisten kanssa Martikkalan sillan liepeillä. Kun siihen oli muodostunut pato, piti meidän tietenkin kokeilla, millaista olisi hyppiä leipoilta, eli pieniltä jäälautoilta toiselle. Kun pato sitten alkoi purkautua, kiirehtivät muut heti rannalle. Kun minun allani oli vähän tukevampi ja suurempi lautta, ajattelin ensin saman tien matkustaa jokea pitkin kotini kohdalle asti. Järki kuitenkin voitti, ja hyppäsin rannalle heti kun lauttani tuli hyvälle kohdalle lähelle rantaa. Puolen kilometrin päässä oli Hipin koski, joten ainakaan sinne asti ei olisi kannattanut kyydissä pysyä.
Vuosia myöhemmin oli eräälle paljon nuoremmalle pojalle käydä huonosti. Käsitykseni mukaan hän oli ollut jollain puulla tökkimässä jääleippoja rannalta kauemmaksi. Hän luiskahti veteen ja ehti jo ajelehtia keskemmälle jokea. Lähistöllä oli eräs Matti Ylimäki, joka kuuli hänen huutonsa, juoksi joen rantaan ja hyppäsi suin päin veteen. Poika pelastui, ja Matti sai myöhemmin hengenpelastusmitalin.
2. (26) Kisapuisto heräilee uuteen kevääseen
Pääsiäislauantaina Kisapuiston suorituspaikat olivat vielä melkein tyhjillään. Nuoria koripallon pelaajia oli kyllä höntsäilemässä, samoin heitä oli harjoittelemassa myös jalkapallon harjoituskentän molempien maalien luona. Joitakin pelaajia oli myös lentopallokentillä. Oikeastaan minun piti ottaa ensimmäinen kuva lentopalloilijoista, ja vielä niin, että nyt tyhjäksi jäänyt kiekkokaukalo olisi ollut kontrastina. Kaukalon jää oli sulanut jo kauan sitten, mutta laidat olivat vielä paikoillaan. Kuva kuitenkin epäonnistui liian pitkien etäisyyksien takia.
Pääsiäislauantaina Kisapuiston suorituspaikat olivat vielä melkein tyhjillään. Nuoria koripallon pelaajia oli kyllä höntsäilemässä, samoin heitä oli harjoittelemassa myös jalkapallon harjoituskentän molempien maalien luona. Joitakin pelaajia oli myös lentopallokentillä. Oikeastaan minun piti ottaa ensimmäinen kuva lentopalloilijoista, ja vielä niin, että nyt tyhjäksi jäänyt kiekkokaukalo olisi ollut kontrastina. Kaukalon jää oli sulanut jo kauan sitten, mutta laidat olivat vielä paikoillaan. Kuva kuitenkin epäonnistui liian pitkien etäisyyksien takia.

Tenniskentillä ei ollut ketään, eikä kentän pinnoitekaan ollut vielä kuivunut. Tenniksen pelaajat saattavat vierailla lähellä olevassa tennis- ja squashhallissa, jos se vain koronarajoitusten takia on mahdollista. Etelä-Suomen avi on kyllä kieltänyt sisäurheilupaikkojen auki pitämisen kahdeksi viikoksi välillä 1.-14.4. Tätä koskeva ilmoitus oli tullut myös käyttämämme PWR Fitness-kuntosalin nettisivulle. Tosin emme ole uskaltaneet siellä vierailla marraskuun jälkeen, kun koronaluvut ovat tasaisesti nousseet. Tämä siitäkin huolimatta, että aamutunteina siellä ei yleensä paljon väkeä ollut.
Kisapuiston lasiseinäiset padelkentät olivat tyhjinä, samoin pesäpallokenttä. Se näytti kyllä keinonurmipintaisena säilyneen talven jäljiltä aika hyvin, siitäkin huolimatta, että tänä talvena jäädyttäminen luistelijoita varten onnistui hyvin
Paljon puhutulla jalkapallon keinonurmikentällä näytti olevan meneillään jokin alasarjan ottelu. Siellä Litmasen patsaan vierellä oli pysäköitynä iso, musta bussi, jonka kotipaikkaa en ryhtynyt arvailemaan. Kentän laidalla liikuskeli vain joitakin valmentajia ja huoltajia, ei lainkaan katsojia. Tosi meininki kentällä kuitenkin oli menossa, mistään täysin amatöörimäisestä puuhailusta ei siis ollut kysymys. Toisella joukkueella oli mustat peliasut, toisilla oli keltainen paita. Kuvassa näkyy myös punapaitainen tuomari.
Kisapuiston lasiseinäiset padelkentät olivat tyhjinä, samoin pesäpallokenttä. Se näytti kyllä keinonurmipintaisena säilyneen talven jäljiltä aika hyvin, siitäkin huolimatta, että tänä talvena jäädyttäminen luistelijoita varten onnistui hyvin
Paljon puhutulla jalkapallon keinonurmikentällä näytti olevan meneillään jokin alasarjan ottelu. Siellä Litmasen patsaan vierellä oli pysäköitynä iso, musta bussi, jonka kotipaikkaa en ryhtynyt arvailemaan. Kentän laidalla liikuskeli vain joitakin valmentajia ja huoltajia, ei lainkaan katsojia. Tosi meininki kentällä kuitenkin oli menossa, mistään täysin amatöörimäisestä puuhailusta ei siis ollut kysymys. Toisella joukkueella oli mustat peliasut, toisilla oli keltainen paita. Kuvassa näkyy myös punapaitainen tuomari.
1. (25) Valmistuuko Kisapuiston katsomo koskaan ?
Lahden kisapuiston pääkatsomon huono kunto alkaa jo olla aikamoinen häpeäpikku lahtelaisen urheilurakentamisen historiassa. Jotain samanlaista on koettu oikeastaan vain Sibelius-talon rakentamishankkeessa parikymmentä vuotta sitten. Etelä-Suomen Sanomat on pyrkinyt säännöllisesti pitämään asiaa esillä, mutta tuntuu siltä, että kovin paljon ei asiassa ole menty eteenpäin. Nyt on kaupungin toimitilayhtiö Spatium taas antanut toivoa asian kiirehtimisestä. Mutta kuten toimittaja Kimmo Kangas on kolumnissaan (Esalainen 22.2.2021) epäillyt, taustalla saattaa oilla vain kunnallisvaalien edellä tapahtunut tilapäinen ryhdistäytyminen, jolle ei voi kovin paljon laskea.
Lahden kisapuiston pääkatsomon huono kunto alkaa jo olla aikamoinen häpeäpikku lahtelaisen urheilurakentamisen historiassa. Jotain samanlaista on koettu oikeastaan vain Sibelius-talon rakentamishankkeessa parikymmentä vuotta sitten. Etelä-Suomen Sanomat on pyrkinyt säännöllisesti pitämään asiaa esillä, mutta tuntuu siltä, että kovin paljon ei asiassa ole menty eteenpäin. Nyt on kaupungin toimitilayhtiö Spatium taas antanut toivoa asian kiirehtimisestä. Mutta kuten toimittaja Kimmo Kangas on kolumnissaan (Esalainen 22.2.2021) epäillyt, taustalla saattaa oilla vain kunnallisvaalien edellä tapahtunut tilapäinen ryhdistäytyminen, jolle ei voi kovin paljon laskea.

Tältä näytti Kisapuistossa jo muutama vuosi sitten. Näkyvää muutosta ei ole tapahtunut.
Kankaan lisäksi on asian puolesta kirjoitellut jo aika pitkään Jukka Airo, jolla itsellään on ollut jalkapallotaustaa, ja siten alan tuntemusta. Toimittaja Vili Uuskallio on seurannut tapahtumia uutispuolella, mm. 20.2.2021 pidetyssä kaupunginhallituksen koolle kutsumassa seminaarissa. Sitä koskevasta reportaasista käy esille, että ainakin puheiden tasoilla asiaa pyritään kiirehtimään. Kaupunginjohtaja Pekka Timosen sanoin ”seminaari oli hyvähenkinen ja ratkaisuhaluinen”.
Esillä oli kaksi suunnitelmaa, joista toisen oli laatinut eräs arkkitehtitoimisto, ja toisen eräät jalkapallovaikuttajat. Mitään lopullista investointipäätöstä ei kuitenkaan vielä voida tehdä, sillä se vaatii mm. viimeistellyn suunnitelman, käyttäjien sitoumukset ja rahoitusneuvottelut. Näin siis Uuskallio reportaasissaan.
Poimintoja lähivuosilta. Olen kirjoitellut kisapuistosta blogissani useaan kertaan, eikä vähiten siksi. että entisellä kotiseudullani Seinäjoella on jo kenties 10 vuotta ollut hyvin monien, myös lahtelaisten, kehuma jalkapallostadion. Kaupungin väkiluku on tuskin vain puolet siitä mitä Lahdessa. Vertailukohtia löytyisi Suomesta muitakin. Pientä ylpeyttä tuntien voisin mainostaa, että Etelä-Pohjanmaalla ei yleensä jahkailla, vaan toimitaan. Vielä pienemmällä Rovaniemellä on myös hieno katsomo. Se sai vuonna 2016 peräti rakennustaiteen Finlandia-palkinnon.
Kertaan tässä omia kirjoituksiani. Vuoden 2016 alussa totesin, että Kisapuisto on saanut nimensä siitä, että siellä pelattiin vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen jalkapallon alkusarjan otteluita. Jalkapallokenttä ja katsomorakennus eivät nykyään täytä pääsarjan vaatimuksia. Tämä on jo vuosia puhuttanut urheiluväkeä. Vuoden 2015 puolella asia näytti nytkähtävän eteenpäin, kun Lahdessa jo aikaisemminkin kunnostautunut Urheiluhalliyhdistys tarjoutui rakentamaan tekonurmikentän ja upouuden katsomon. Se ilmoitti ottavansa tätä varten lainaa omiin nimiinsä. Ajatuksena oli, että kaupunki vuokraisi kenttää ja katsomoa. Ne siirtyisivät sitten kaupungille 15 vuoden kuluttua, kun yhdistys olisi saanut käyttömaksuilla velat maksettua. Mutta nyt tulivat väliin kaupunkeja sitovat kilpailutusehdot. Lahti joutuu laittamaan urakat vapaaseen hakuun. Mutta kun ollaan Lahdessa, on kai silloinkin odotettavissa valituskierre. Aina näyttää löytyvän tahoja, ehkäpä hävinneitä rakennuttajia ja muitakin, jotka panevat kapuloita rattaisiin. Aie ei tuntunut edistyvän kunnallisen byrokratian rattaissa. Minulle jäi myös se vaikutelma, että tietyille henkilöille ei haluttu antaa uutta sulkaa hattuun urheilurakentamisen historiassa.
Jatketaan eteenpäin vuodesta 2017, jolloin jotain oli jo tapahtunut. Vuoden 2016 syksyllä tehtiin salaojitusta, ja alkukesästä 2017 oli edessä keinonurmikentän laitto. Sen jälkeen voitiin ajatella liigapelejäkin jo varhain keväällä ja myöhään syksyllä. Ratkaisu oli tarpeellinen, sillä hiihtostadionin nurmi on usein ollut talven jäljiltä kehno. Ns. aurinkokatsomo laitettiin kuntoon kaksi tai kolme vuotta sitten asiaankuuluvine muovituoleineen.
Lahdessa tietysti riittää rahanreikiä, täällä on keskikastin jääkiekkojoukkue Pelicans, joka vie ison osan sponsorirahoista. Seinäjoen jääkiekkoilijat pelaavat laajalla rintamalla alasarjoissa. Mutta sen sijaan siellä on pesäpallon pääsarjan Jymy-Jussit sekä lentopallossa Nurmon Jymyn nimellä miesten ja naisten ykkösdivarijoukkueet, joista naiset ovat juuri nyt nousseet pääsarjaan. Seinäjoen Peli-Veljet voitti jokunen vuosi sitten Suomen mestaruuden salibandyssä. Niin, missä ne nyt taas olivatkaan ne Lahden pesä- ja lentopalloilijat? Tai salibandyn pelaajat?
Kuvassa on pieni tuokiokuva ottelusta FC Lahti – VPS lauantailta 26.5. 2018. Kovasta helteestä huolimatta paikalla oli 2250 katsojaa, siis aivan vertailukelpoinen määrä. Perinteinen kenttä ja vielä keskellä kaupunkia, sinne pystyy vanhempikin ihminen raahautumaan.
Kankaan lisäksi on asian puolesta kirjoitellut jo aika pitkään Jukka Airo, jolla itsellään on ollut jalkapallotaustaa, ja siten alan tuntemusta. Toimittaja Vili Uuskallio on seurannut tapahtumia uutispuolella, mm. 20.2.2021 pidetyssä kaupunginhallituksen koolle kutsumassa seminaarissa. Sitä koskevasta reportaasista käy esille, että ainakin puheiden tasoilla asiaa pyritään kiirehtimään. Kaupunginjohtaja Pekka Timosen sanoin ”seminaari oli hyvähenkinen ja ratkaisuhaluinen”.
Esillä oli kaksi suunnitelmaa, joista toisen oli laatinut eräs arkkitehtitoimisto, ja toisen eräät jalkapallovaikuttajat. Mitään lopullista investointipäätöstä ei kuitenkaan vielä voida tehdä, sillä se vaatii mm. viimeistellyn suunnitelman, käyttäjien sitoumukset ja rahoitusneuvottelut. Näin siis Uuskallio reportaasissaan.
Poimintoja lähivuosilta. Olen kirjoitellut kisapuistosta blogissani useaan kertaan, eikä vähiten siksi. että entisellä kotiseudullani Seinäjoella on jo kenties 10 vuotta ollut hyvin monien, myös lahtelaisten, kehuma jalkapallostadion. Kaupungin väkiluku on tuskin vain puolet siitä mitä Lahdessa. Vertailukohtia löytyisi Suomesta muitakin. Pientä ylpeyttä tuntien voisin mainostaa, että Etelä-Pohjanmaalla ei yleensä jahkailla, vaan toimitaan. Vielä pienemmällä Rovaniemellä on myös hieno katsomo. Se sai vuonna 2016 peräti rakennustaiteen Finlandia-palkinnon.
Kertaan tässä omia kirjoituksiani. Vuoden 2016 alussa totesin, että Kisapuisto on saanut nimensä siitä, että siellä pelattiin vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen jalkapallon alkusarjan otteluita. Jalkapallokenttä ja katsomorakennus eivät nykyään täytä pääsarjan vaatimuksia. Tämä on jo vuosia puhuttanut urheiluväkeä. Vuoden 2015 puolella asia näytti nytkähtävän eteenpäin, kun Lahdessa jo aikaisemminkin kunnostautunut Urheiluhalliyhdistys tarjoutui rakentamaan tekonurmikentän ja upouuden katsomon. Se ilmoitti ottavansa tätä varten lainaa omiin nimiinsä. Ajatuksena oli, että kaupunki vuokraisi kenttää ja katsomoa. Ne siirtyisivät sitten kaupungille 15 vuoden kuluttua, kun yhdistys olisi saanut käyttömaksuilla velat maksettua. Mutta nyt tulivat väliin kaupunkeja sitovat kilpailutusehdot. Lahti joutuu laittamaan urakat vapaaseen hakuun. Mutta kun ollaan Lahdessa, on kai silloinkin odotettavissa valituskierre. Aina näyttää löytyvän tahoja, ehkäpä hävinneitä rakennuttajia ja muitakin, jotka panevat kapuloita rattaisiin. Aie ei tuntunut edistyvän kunnallisen byrokratian rattaissa. Minulle jäi myös se vaikutelma, että tietyille henkilöille ei haluttu antaa uutta sulkaa hattuun urheilurakentamisen historiassa.
Jatketaan eteenpäin vuodesta 2017, jolloin jotain oli jo tapahtunut. Vuoden 2016 syksyllä tehtiin salaojitusta, ja alkukesästä 2017 oli edessä keinonurmikentän laitto. Sen jälkeen voitiin ajatella liigapelejäkin jo varhain keväällä ja myöhään syksyllä. Ratkaisu oli tarpeellinen, sillä hiihtostadionin nurmi on usein ollut talven jäljiltä kehno. Ns. aurinkokatsomo laitettiin kuntoon kaksi tai kolme vuotta sitten asiaankuuluvine muovituoleineen.
Lahdessa tietysti riittää rahanreikiä, täällä on keskikastin jääkiekkojoukkue Pelicans, joka vie ison osan sponsorirahoista. Seinäjoen jääkiekkoilijat pelaavat laajalla rintamalla alasarjoissa. Mutta sen sijaan siellä on pesäpallon pääsarjan Jymy-Jussit sekä lentopallossa Nurmon Jymyn nimellä miesten ja naisten ykkösdivarijoukkueet, joista naiset ovat juuri nyt nousseet pääsarjaan. Seinäjoen Peli-Veljet voitti jokunen vuosi sitten Suomen mestaruuden salibandyssä. Niin, missä ne nyt taas olivatkaan ne Lahden pesä- ja lentopalloilijat? Tai salibandyn pelaajat?
Kuvassa on pieni tuokiokuva ottelusta FC Lahti – VPS lauantailta 26.5. 2018. Kovasta helteestä huolimatta paikalla oli 2250 katsojaa, siis aivan vertailukelpoinen määrä. Perinteinen kenttä ja vielä keskellä kaupunkia, sinne pystyy vanhempikin ihminen raahautumaan.
Aloitammeko nyt uuden kymmenvuotiskauden kisapuiston rakentamisessa? Vielä ei ole päästy lähellekään ratkaisua siitä, millaisia rakennuksia paikalle rakennettaisiin. Rahoitus ja monet muut asiat ovat vielä aivan levällään. Tällaisenaan kaupungin toimitilayhtiö Spatiumin ja muiden toimijoiden ilmoitus suunnittelun edistymisestä antaa kunnallisvaaliehdokkaille mahdollisuuksia iskeä väliin. Taitaa olla niin, että uudessa valtuustossa tulee olemaan useita sellaisia, jotka suureen ääneen ovat ilmoittaneet vastustavansa hanketta, kuin niitä, jotka yhtä suureen ääneen ovat ilmoittaneet sitä puoltavansa. Ja ääniä ropisee kummallekin suunnalle, olemmehan Lahdessa !
Maaliskuu
7. (24) Konstantin Pätsin kaksoisvaltiohaaveet
Presidentti Konstantin Pätsin (1874−1956) elämä ja ura
Oikeustieteen opinnot, alkava virkaura, osallistuminen I maailmansotaan upseerina, myöhemmin toimiminen lehtimiehenä ja lopulta itsenäisen Viron poliitikkona ja tosiasiallisena diktaattorina vuodesta 1934 lähtien. Ja lopulta nöyryyttävä puolentoista vuosikymmenen aika vankina venäläisessä mielisairaalassa. Siinä on ollut nousua ja laskua kerrakseen.
Varsinainen kujanjuoksu alkoi vuonna 1939, kun Neuvostoliitto ensin vaati tukikohtia Viron alueelta, ja myöhemmin valloitti koko maan. Elettiin maailmansotaa edeltänyttä aikaa, jolloin Saksa ja Neuvostoliitto valmistautuivat suureen keskinäiseen yhteenottoon. Tästä syystä ne solmivat ns. Molotov-Ribbentrop -sopimuksen, jonka salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Saksan etupiiriin laskettiin pääosa Puolaa, Neuvostoliiton etupiiriin tulivat Puolan itäosat, kaikki Baltian maat ja Suomi. Virossa tästä ei tiedetty, mutta Saksan uhka tiedostettiin. Kun lisäksi maan armeija ei ollut kovin toimintakykyinen, vastarintaa ei pidetty mahdollisena. Oli luontevaa, että optimistisesti uskottiin tukikohtien luovuttamisen olevan vaaratonta, ja huonoista vaihtoehdoista paras.
Viron tilanne kehittyi sitten niin, että Neuvostoliiton lyhyen välivaiheen jälkeen voimissaan ollut Saksa valloitti Viron vuosiksi 1941-1944. Kun Saksa vuorostaan oli häviämässä sodan, Neuvostoliitto otti maan haltuunsa ja kommunistivallan alle aina vuoteen 1991 saakka. Mutta Pätsiä ja monia muita johtomiehiä Saksan väliin tulo vuonna 1941 ei auttanut. Heidät oli jo siirretty Neuvostoliittoon. Samalla oli aloitettu ensimmäinen suurisuuntainen kyyditysohjelma, jota seurasi vielä laajempi vuonna 1949.
Uudelleen itsenäistynyt Viro on antanut niin presidentti Pätsille niin kuin hänen aisaparilleen kenraali Laidonerille synninpäästön. Hänet haudattiin lopulta juhlavin menoin Metsakalmistulle vuonna 1990, ja samaan aikaan muistomerkkejä alettiin rakentaa eri puolille maata. Yksi näyttävimmistä on hänen synnyinpaikkakunnallaan Tahkurannassa, joka sijaitsee jonkin matkaa Pärnun eteläpuolella merenranta-alueella. Myöhemmin tässä artikkelissa näkyvät kuvat otin eräällä Leili Kujanpään Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenille järjestämistä mainioista matkoista. Ainoan särön hänen jälkimaineelleen aiheutti viime vuosikymmenellä suomalainen historioitsija Martti Turtola, joka kyseli, miksi Viro ei vuonna 1939 asettunut puolustusasemiin Sinimäkien (Sinimäed) alueella Narvan suunnalla, eikä liioin metsäisellä alueella Kakkois-Virossa.
------
Presidentti Konstantin Pätsin (1874−1956) elämä ja ura
Oikeustieteen opinnot, alkava virkaura, osallistuminen I maailmansotaan upseerina, myöhemmin toimiminen lehtimiehenä ja lopulta itsenäisen Viron poliitikkona ja tosiasiallisena diktaattorina vuodesta 1934 lähtien. Ja lopulta nöyryyttävä puolentoista vuosikymmenen aika vankina venäläisessä mielisairaalassa. Siinä on ollut nousua ja laskua kerrakseen.
Varsinainen kujanjuoksu alkoi vuonna 1939, kun Neuvostoliitto ensin vaati tukikohtia Viron alueelta, ja myöhemmin valloitti koko maan. Elettiin maailmansotaa edeltänyttä aikaa, jolloin Saksa ja Neuvostoliitto valmistautuivat suureen keskinäiseen yhteenottoon. Tästä syystä ne solmivat ns. Molotov-Ribbentrop -sopimuksen, jonka salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Saksan etupiiriin laskettiin pääosa Puolaa, Neuvostoliiton etupiiriin tulivat Puolan itäosat, kaikki Baltian maat ja Suomi. Virossa tästä ei tiedetty, mutta Saksan uhka tiedostettiin. Kun lisäksi maan armeija ei ollut kovin toimintakykyinen, vastarintaa ei pidetty mahdollisena. Oli luontevaa, että optimistisesti uskottiin tukikohtien luovuttamisen olevan vaaratonta, ja huonoista vaihtoehdoista paras.
Viron tilanne kehittyi sitten niin, että Neuvostoliiton lyhyen välivaiheen jälkeen voimissaan ollut Saksa valloitti Viron vuosiksi 1941-1944. Kun Saksa vuorostaan oli häviämässä sodan, Neuvostoliitto otti maan haltuunsa ja kommunistivallan alle aina vuoteen 1991 saakka. Mutta Pätsiä ja monia muita johtomiehiä Saksan väliin tulo vuonna 1941 ei auttanut. Heidät oli jo siirretty Neuvostoliittoon. Samalla oli aloitettu ensimmäinen suurisuuntainen kyyditysohjelma, jota seurasi vielä laajempi vuonna 1949.
Uudelleen itsenäistynyt Viro on antanut niin presidentti Pätsille niin kuin hänen aisaparilleen kenraali Laidonerille synninpäästön. Hänet haudattiin lopulta juhlavin menoin Metsakalmistulle vuonna 1990, ja samaan aikaan muistomerkkejä alettiin rakentaa eri puolille maata. Yksi näyttävimmistä on hänen synnyinpaikkakunnallaan Tahkurannassa, joka sijaitsee jonkin matkaa Pärnun eteläpuolella merenranta-alueella. Myöhemmin tässä artikkelissa näkyvät kuvat otin eräällä Leili Kujanpään Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenille järjestämistä mainioista matkoista. Ainoan särön hänen jälkimaineelleen aiheutti viime vuosikymmenellä suomalainen historioitsija Martti Turtola, joka kyseli, miksi Viro ei vuonna 1939 asettunut puolustusasemiin Sinimäkien (Sinimäed) alueella Narvan suunnalla, eikä liioin metsäisellä alueella Kakkois-Virossa.
------

Kaksoisvaltiosuunnitelmat
Tätä Pätsiin kohdistunutta kiinnostustani on nyt helpottanut Jyväskylän yliopiston emeritusprofessori Seppo Zetterberg, eräs meidän aikamme tunnetuimmista suomalaisista estofiileistä. Teoksessaan Kaksoisvaltion haaveilija hän luo perusteellisen kuvan paitsi Pätsin Suomen-suhteista, myös yhdestä hänen suurimmista haaveistaan, eli toiveesta Suomen ja Viron jonkinasteisesta yhdistämisestä. Sinänsä tämä ei ollut aivan uusi ajatus, sillä jo 1800-luvulla maiden välillä oli kiinteät kulttuurisuhteet.
Keskustelut jatkuvat yhä: nykyään puhutaan jopa näiden kahden maan yhteisen talousalueen muodostamisesta. Tätä puoltavat jo osittain yhteiset työmarkkinat. Lukuisa määrä virolaisia ja suomalaisia pendelöi maiden välillä. Jotkut asuvatkin kahdessa maassa, ja tekevät työtä molemmissa. Viron ja Suomen välinen rautatietunneli ns. Rail Baltica-radan jatkeena putkahtaa aina välillä keskusteluihin, sähkölinjoja on vedetty Suomenlahden ali, ja LNG-kaasun toimituksia tapahtuu jatkuvasti. Matkailuvirrat olivat ennen koronaa aina vaan kasvamaan päin. Eikä pidä unohtaa myöskään sitä, että suomalaiset ovat perustaneet Viroon satoja erikokoisia pk-yrityksiä ja firmojensa tytäryhtiöitä. Virolaiset ovat olleet liikkeellä täällä meillä samoissa asioissa, tosin volyymiltään huomattavasti vähäisemmissä määrin. Kirjoitin tästä kymmenkunta vuotta sitten kirjan nimeltä Suomesta Viroon ja Virosta Suomeen. Alaotsikkona oli Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden.
Mutta palataanpa sitten taas presidentti Pätsiin ja Zetterbergin teokseen. Ensimmäisen kerran Päts hahmotteli syvemmälle menevää yhteistyötä oleskellessaan peräti melkein kolme vuotta Suomessa, ensin Helsingin lähellä, sitten Venäjän rajan tuntumassa lähellä Pietaria. Syy oleskeluun oli kuolemantuomio, jonka hän monen muun tavoin oli saanut osallistuttuaan vuoden 1905 vallankumoukseen, jonka Venäjän hallinto kuitenkin pystyi kukistamaan. Suomessa vallankumous onnistui poistamaan suurimman osan sortokausina asetetuista rajoituksista, virolaiset eivät niinkään onnistuneet. Merkittävää oli, että Päts kuului tänä Suomessa olonsa aikana Pietarissa olevan virolaisyhdyskunnan perustaman lehden Peterburi Teatajan toimituskuntaan. Hänen kirjoituksistaan Zetterberg oli poiminut näkökohtia, jotka myöhemminkin leimasivat Pätsin ajattelua. Hän kirjoitti talous- ja kulttuurisuhteiden kehittämisestä melkein samassa hengessä kuin niistä puhutaan nykyäänkin. Esimerkiksi hän kirjoitti siitä, miten Suomesta voisi tulla merkittävä virolaistuotteiden markkina-alue. Hän hahmotteli myös tuontia ja vientiä, miten ja mitä maataloustuotteita Virosta voitaisiin tuoda Suomeen ja päinvastoin. Hän ehdotti myös suomalais- virolaisen pankin perustamista, ja yhteisiä myyntiosuuskuntia. Lisäksi hänen mielestään olisi ollut aiheellista lisätä opiskelijavaihtoa yliopistojen välillä, järjestää laulujuhlia ja erilaisten seurojen ja kansalaistoiminnan yhdistämistä.
En luettele tässä enempää hänen monipuolista toimintaansa sen jälkeen, kun hän pääsi palaamaan armahduksen saaneena takaisin Viroon. Mainitsen kuitenkin, että hän oli useaan otteeseen itsenäistyneen Viron pääministeri ja päämies riigivanem-nimellä. Vuonna 1934 hän toimeenpani eräänlaisen vallankaappauksen, jonka jälkeen hallinto muuttui autoritääriseksi. Viron tasavallan ensimmäinen presidentti hän oli vuosina 1938−1940. Hän alkoi kehitellä jo itsenäisyyskauden alussa ajatusta Suomen ja Viron unionista, eli kaksoisvaltiosta. Pontimena oli erityisesti Suomalaisten suuri merkitys Viron itsenäisyys taistelussa vuosina 1918−1919. Suomessa ei kuitenkaan ajatukselle lämmetty. Yhteydenpito jatkui silti kiinteänä, varsinkin presidentti P.E. Svinhufvudin aikana. Mm. maiden välinen sotilaallinen yhteistyö oli esillä. Yhteydet harvenivat presidentti Kallion aikana, ja päättyivät tämän kuoltua.
Päämiesten vierailuja melkein vuosittain
Seppo Zetterberg keskittyy teoksessaan erityisesti näihin korkeimman tason vierailuihin, joita siis tehtiin puolin ja toisin. Ensimmäisen valtiovierailunsa Riigivanem Konstantin Päts teki Suomeen vuonna 1922. Varsinaisesti hän oli pääministeri, mutta samalla riigivanem, eli sananmukaisesti valtakunnan vanhin tai esimies. Elettiin aikaa, jolloin pääasiassa Venäjän pelon vuoksi oli vallalla ns. reunavaltiopolitiikka, jossa suunniteltiin yhteistyötä Venäjän reunavaltioiden, eli Puolan, Baltian maiden ja Suomen välillä. Viro liukeni ensimmäisenä liittoajatuksesta ja solmi rauhan Venäjän kanssa Tartossa 2.2.1920. Sen jälkeen suunniteltiin Suomen ja Viron yhteistä puolustusliittoa, joka sekin raukesi. Suomi teki oman Tarton rauhansopimuksensa Neuvosto-Venäjän kanssa lokakuussa 1920.
Reunavaltioajatus ei suinkaan tähän pysähtynyt, sillä maat solmivat maaliskuussa 1922 poliittisen sopimuksen, jonka mukaan muut maat tulisivat apuun, jos johonkin maista hyökättäisiin. Suomessa ei sopimusta kuitenkaan ratifioitu, ja sopimuksen solminut ulkoministeri Rudolf Holsti joutui eroamaan. Vuoden 1922 vierailu onnistui muuten hyvin, mutta kerrotaan Pätsin jääneen tyytymättömäksi sen tuloksiin erityisesti yhteisistä puolustuskysymyksistä puheenollen. Hyvä henki kuitenkin vallitsi, ja monet muut asiat saatiin yhteisymmärryksessä selvitettyä.
K.J. Ståhlberg ei paljoin valtiovierailuja harrastanut, mutta sitä enemmän niitä teki seuraava presidenttimme Lauri Kristian Relander. Kansa ei tämänkaltaista diplomatiaa ymmärtänyt, ja niin hän sai liikanimen ”Reissu-Lassi”. Ensimmäiseksi hän matkusti Viroon toukokuussa 1925. Hän sai Tallinnassa innostuneen vastaanoton, ja matka jatkui sitten myös Tarttoon. Kiittäviä sanoja ei puolin ja toisin säästelty. Vuosikymmenen lopulla välit hieman viilenivät kun Suomi alkoi suhtautua Baltian maihin pidättyvämmin.
Tilanne muuttui sitten seuraavalla vuosikymmenellä, kun presidentiksi tuli P.E. Svinhufvud. Päts saapui tutustumiskäynnille Kultarantaan elokuussa 1931. Tästä alkoivat sitten molemminpuoliset yhteydenotot. Alkoivat myös salaiset keskustelut puolustusyhteistyöstä. Erityisen suuren vaikutuksen tekivät Pätsiin Suomen sukellusveneet ja niiden sukellusnäytökset Airiston selällä. Hän sai pistäytyä myös Vesihiiden sisällä. Svinhufvud teki vastavierailun Viroon seuraavana vuonna 1932.
Samaan aikaan kuitenkin koko maailmaa koetteli USA:sta lähtenyt suuri talouslama. Myös Virossa se tuotti suuria ongelmia, ja puoluekenttä alkoi rakoilla. Koko ajan syyteltiin toisia laman kyvyttömästä hoidosta. Sosialistisella puolella pelättiin entisten vapaussoturien eli vapsien vallankaappausta. Tässä tilanteessa säädettiin uusi perustuslaki, ja pääministeri Pätsistä tuli virkaa tekevä valtionpäämies. Perustuslaista tuli varsin presidenttivaltainen. Vaikka riigivanem-nimitys vielä säilyikin, toimikausi nousi viiteen vuoteen, eikä hän ollut enää riippuvainen riigikogun vaaleista.
Svinhufvud teki valtiovierailun elokuussa 1934. Vierailulla oli oheisohjelmaa, mm. Suomen ja Viron yleisurheilumaaottelu Kadriorgin stadionilla. Käytiin myös Nõmmen ampumaradalla, jonne oli Svinhufvudia varten varattu kivääri, olihan hän Suomessa tunnettu ampuja, joka ylpeili suojeluskuntavääpelin arvollaan- Hän ei kuitenkaan ampunut, koska oli juhlatamineissa. Päts tuli vuorostaan Suomeen vuonna 1935. Tässä vaiheessa välit hieman viilenivät, sillä Suomessa alkoi suuntautuminen kohti Skandinaviaa. Osaksi tilanne johtui myös siitä, että Päts oli julistanut maahansa poikkeustilan. Svinhufvud teki taas vastavierailun vuonna 1936. Se suuntautui Viron valtion omistamaan, presidentin kesäasuntoon Toilan Orun linnaan. Samassa yhteydessä vierailtiin myös Narvassa. Tallinnaan palattiin junalla.
Päts teki vierailun myös presidentti Kallion luo vuonna 1937. Silloin vierailuun liitettiin laaja Karjalan-kierros. Vastavierailu ei toteutunut Kallion vakavan sairastumisen takia. Vuonna 1939 Viro ja Suomi sitten ajautuivat eri puolille, Viro miehitettiin, ja Suomi puolustautui Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Monet tahot kehottivat Pätsiä pakenemaan länteen, mutta hän uskoi viimeiseen saakka Saksan vielä lyövän Neuvostoliiton, ja palauttavan Virolle täyden itsenäisyyden.
Hänen jäljiltään löytyi vielä aikanaan eräänlainen poliittinen testamentti, johon hän oli kirjoittanut suunnitelmansa Viron ja Suomen valtioliiton muodostamista. Zetterbergin teos päättyy sanatarkasti seuraavasti: ”Hän tarkoitti suunnitelmansa toteuttamisen tulevan ajankohtaiseksi vasta suursodan päätyttyä., kun uutta Eurooppaa rakennettiin. Väsynyt ja ankarassa henkisessä paineessa ollut Päts pyrki hahmottamaan toisen maailmansodan jälkeistä tulevaisuutta ensimmäisen maailmansodan premissien ja myös vanhan fiksaationsa, Suomen-Viron liittovaltion pohjalta.
Tätä Pätsiin kohdistunutta kiinnostustani on nyt helpottanut Jyväskylän yliopiston emeritusprofessori Seppo Zetterberg, eräs meidän aikamme tunnetuimmista suomalaisista estofiileistä. Teoksessaan Kaksoisvaltion haaveilija hän luo perusteellisen kuvan paitsi Pätsin Suomen-suhteista, myös yhdestä hänen suurimmista haaveistaan, eli toiveesta Suomen ja Viron jonkinasteisesta yhdistämisestä. Sinänsä tämä ei ollut aivan uusi ajatus, sillä jo 1800-luvulla maiden välillä oli kiinteät kulttuurisuhteet.
Keskustelut jatkuvat yhä: nykyään puhutaan jopa näiden kahden maan yhteisen talousalueen muodostamisesta. Tätä puoltavat jo osittain yhteiset työmarkkinat. Lukuisa määrä virolaisia ja suomalaisia pendelöi maiden välillä. Jotkut asuvatkin kahdessa maassa, ja tekevät työtä molemmissa. Viron ja Suomen välinen rautatietunneli ns. Rail Baltica-radan jatkeena putkahtaa aina välillä keskusteluihin, sähkölinjoja on vedetty Suomenlahden ali, ja LNG-kaasun toimituksia tapahtuu jatkuvasti. Matkailuvirrat olivat ennen koronaa aina vaan kasvamaan päin. Eikä pidä unohtaa myöskään sitä, että suomalaiset ovat perustaneet Viroon satoja erikokoisia pk-yrityksiä ja firmojensa tytäryhtiöitä. Virolaiset ovat olleet liikkeellä täällä meillä samoissa asioissa, tosin volyymiltään huomattavasti vähäisemmissä määrin. Kirjoitin tästä kymmenkunta vuotta sitten kirjan nimeltä Suomesta Viroon ja Virosta Suomeen. Alaotsikkona oli Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden.
Mutta palataanpa sitten taas presidentti Pätsiin ja Zetterbergin teokseen. Ensimmäisen kerran Päts hahmotteli syvemmälle menevää yhteistyötä oleskellessaan peräti melkein kolme vuotta Suomessa, ensin Helsingin lähellä, sitten Venäjän rajan tuntumassa lähellä Pietaria. Syy oleskeluun oli kuolemantuomio, jonka hän monen muun tavoin oli saanut osallistuttuaan vuoden 1905 vallankumoukseen, jonka Venäjän hallinto kuitenkin pystyi kukistamaan. Suomessa vallankumous onnistui poistamaan suurimman osan sortokausina asetetuista rajoituksista, virolaiset eivät niinkään onnistuneet. Merkittävää oli, että Päts kuului tänä Suomessa olonsa aikana Pietarissa olevan virolaisyhdyskunnan perustaman lehden Peterburi Teatajan toimituskuntaan. Hänen kirjoituksistaan Zetterberg oli poiminut näkökohtia, jotka myöhemminkin leimasivat Pätsin ajattelua. Hän kirjoitti talous- ja kulttuurisuhteiden kehittämisestä melkein samassa hengessä kuin niistä puhutaan nykyäänkin. Esimerkiksi hän kirjoitti siitä, miten Suomesta voisi tulla merkittävä virolaistuotteiden markkina-alue. Hän hahmotteli myös tuontia ja vientiä, miten ja mitä maataloustuotteita Virosta voitaisiin tuoda Suomeen ja päinvastoin. Hän ehdotti myös suomalais- virolaisen pankin perustamista, ja yhteisiä myyntiosuuskuntia. Lisäksi hänen mielestään olisi ollut aiheellista lisätä opiskelijavaihtoa yliopistojen välillä, järjestää laulujuhlia ja erilaisten seurojen ja kansalaistoiminnan yhdistämistä.
En luettele tässä enempää hänen monipuolista toimintaansa sen jälkeen, kun hän pääsi palaamaan armahduksen saaneena takaisin Viroon. Mainitsen kuitenkin, että hän oli useaan otteeseen itsenäistyneen Viron pääministeri ja päämies riigivanem-nimellä. Vuonna 1934 hän toimeenpani eräänlaisen vallankaappauksen, jonka jälkeen hallinto muuttui autoritääriseksi. Viron tasavallan ensimmäinen presidentti hän oli vuosina 1938−1940. Hän alkoi kehitellä jo itsenäisyyskauden alussa ajatusta Suomen ja Viron unionista, eli kaksoisvaltiosta. Pontimena oli erityisesti Suomalaisten suuri merkitys Viron itsenäisyys taistelussa vuosina 1918−1919. Suomessa ei kuitenkaan ajatukselle lämmetty. Yhteydenpito jatkui silti kiinteänä, varsinkin presidentti P.E. Svinhufvudin aikana. Mm. maiden välinen sotilaallinen yhteistyö oli esillä. Yhteydet harvenivat presidentti Kallion aikana, ja päättyivät tämän kuoltua.
Päämiesten vierailuja melkein vuosittain
Seppo Zetterberg keskittyy teoksessaan erityisesti näihin korkeimman tason vierailuihin, joita siis tehtiin puolin ja toisin. Ensimmäisen valtiovierailunsa Riigivanem Konstantin Päts teki Suomeen vuonna 1922. Varsinaisesti hän oli pääministeri, mutta samalla riigivanem, eli sananmukaisesti valtakunnan vanhin tai esimies. Elettiin aikaa, jolloin pääasiassa Venäjän pelon vuoksi oli vallalla ns. reunavaltiopolitiikka, jossa suunniteltiin yhteistyötä Venäjän reunavaltioiden, eli Puolan, Baltian maiden ja Suomen välillä. Viro liukeni ensimmäisenä liittoajatuksesta ja solmi rauhan Venäjän kanssa Tartossa 2.2.1920. Sen jälkeen suunniteltiin Suomen ja Viron yhteistä puolustusliittoa, joka sekin raukesi. Suomi teki oman Tarton rauhansopimuksensa Neuvosto-Venäjän kanssa lokakuussa 1920.
Reunavaltioajatus ei suinkaan tähän pysähtynyt, sillä maat solmivat maaliskuussa 1922 poliittisen sopimuksen, jonka mukaan muut maat tulisivat apuun, jos johonkin maista hyökättäisiin. Suomessa ei sopimusta kuitenkaan ratifioitu, ja sopimuksen solminut ulkoministeri Rudolf Holsti joutui eroamaan. Vuoden 1922 vierailu onnistui muuten hyvin, mutta kerrotaan Pätsin jääneen tyytymättömäksi sen tuloksiin erityisesti yhteisistä puolustuskysymyksistä puheenollen. Hyvä henki kuitenkin vallitsi, ja monet muut asiat saatiin yhteisymmärryksessä selvitettyä.
K.J. Ståhlberg ei paljoin valtiovierailuja harrastanut, mutta sitä enemmän niitä teki seuraava presidenttimme Lauri Kristian Relander. Kansa ei tämänkaltaista diplomatiaa ymmärtänyt, ja niin hän sai liikanimen ”Reissu-Lassi”. Ensimmäiseksi hän matkusti Viroon toukokuussa 1925. Hän sai Tallinnassa innostuneen vastaanoton, ja matka jatkui sitten myös Tarttoon. Kiittäviä sanoja ei puolin ja toisin säästelty. Vuosikymmenen lopulla välit hieman viilenivät kun Suomi alkoi suhtautua Baltian maihin pidättyvämmin.
Tilanne muuttui sitten seuraavalla vuosikymmenellä, kun presidentiksi tuli P.E. Svinhufvud. Päts saapui tutustumiskäynnille Kultarantaan elokuussa 1931. Tästä alkoivat sitten molemminpuoliset yhteydenotot. Alkoivat myös salaiset keskustelut puolustusyhteistyöstä. Erityisen suuren vaikutuksen tekivät Pätsiin Suomen sukellusveneet ja niiden sukellusnäytökset Airiston selällä. Hän sai pistäytyä myös Vesihiiden sisällä. Svinhufvud teki vastavierailun Viroon seuraavana vuonna 1932.
Samaan aikaan kuitenkin koko maailmaa koetteli USA:sta lähtenyt suuri talouslama. Myös Virossa se tuotti suuria ongelmia, ja puoluekenttä alkoi rakoilla. Koko ajan syyteltiin toisia laman kyvyttömästä hoidosta. Sosialistisella puolella pelättiin entisten vapaussoturien eli vapsien vallankaappausta. Tässä tilanteessa säädettiin uusi perustuslaki, ja pääministeri Pätsistä tuli virkaa tekevä valtionpäämies. Perustuslaista tuli varsin presidenttivaltainen. Vaikka riigivanem-nimitys vielä säilyikin, toimikausi nousi viiteen vuoteen, eikä hän ollut enää riippuvainen riigikogun vaaleista.
Svinhufvud teki valtiovierailun elokuussa 1934. Vierailulla oli oheisohjelmaa, mm. Suomen ja Viron yleisurheilumaaottelu Kadriorgin stadionilla. Käytiin myös Nõmmen ampumaradalla, jonne oli Svinhufvudia varten varattu kivääri, olihan hän Suomessa tunnettu ampuja, joka ylpeili suojeluskuntavääpelin arvollaan- Hän ei kuitenkaan ampunut, koska oli juhlatamineissa. Päts tuli vuorostaan Suomeen vuonna 1935. Tässä vaiheessa välit hieman viilenivät, sillä Suomessa alkoi suuntautuminen kohti Skandinaviaa. Osaksi tilanne johtui myös siitä, että Päts oli julistanut maahansa poikkeustilan. Svinhufvud teki taas vastavierailun vuonna 1936. Se suuntautui Viron valtion omistamaan, presidentin kesäasuntoon Toilan Orun linnaan. Samassa yhteydessä vierailtiin myös Narvassa. Tallinnaan palattiin junalla.
Päts teki vierailun myös presidentti Kallion luo vuonna 1937. Silloin vierailuun liitettiin laaja Karjalan-kierros. Vastavierailu ei toteutunut Kallion vakavan sairastumisen takia. Vuonna 1939 Viro ja Suomi sitten ajautuivat eri puolille, Viro miehitettiin, ja Suomi puolustautui Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Monet tahot kehottivat Pätsiä pakenemaan länteen, mutta hän uskoi viimeiseen saakka Saksan vielä lyövän Neuvostoliiton, ja palauttavan Virolle täyden itsenäisyyden.
Hänen jäljiltään löytyi vielä aikanaan eräänlainen poliittinen testamentti, johon hän oli kirjoittanut suunnitelmansa Viron ja Suomen valtioliiton muodostamista. Zetterbergin teos päättyy sanatarkasti seuraavasti: ”Hän tarkoitti suunnitelmansa toteuttamisen tulevan ajankohtaiseksi vasta suursodan päätyttyä., kun uutta Eurooppaa rakennettiin. Väsynyt ja ankarassa henkisessä paineessa ollut Päts pyrki hahmottamaan toisen maailmansodan jälkeistä tulevaisuutta ensimmäisen maailmansodan premissien ja myös vanhan fiksaationsa, Suomen-Viron liittovaltion pohjalta.

Kuvassa on Pätsin muistomerkki synnyinkunnassa Tahkurannassa.
Vuonna 1939 Päts suostui Neuvostoliiton vaatimuksiin saada tukikohtia Virosta. Pian alkoi ankara miehitysvallan aika, ja eri vaiheissa kansalaisia kyydittiin monin kymmenin tuhansin Siperiaan. Nykyisin virolaiset katsovat, että Päts kuitenkin pelasti koko kansankunnan tuhoutumasta. Tosin pari suomalaista historiantutkijaa on väittänyt, että vastarintaan olisi ollut mahdollisuuksia.
Virossa on yhä edelleen vahva mielipide siitä, että valittavissa oli vain joko sankarillinen kuolema tai kansakunnan säilyminen. Viro oli tietysti maantieteellisesti suurten sotilasmahtien välissä, maa oli pieni, eikä sen armeijakaan ollut kovin iskukykyinen. Lopulta Päts vangittiin vuonna 1940. Imbi Pajun ja Sofi Oksasen kirjassa Kaiken takana oli pelko on paljon puhuva kuva Pätsistä kuulustelujen ja kidutusten jälkeen. Neuvostoliitossa on myöhemminkin siirretty vastustajia pois kuvioista mielisairaalaan sulkemalla. Entä nyt vuonna 2021? Toistaako historia itseään?
Vuonna 1939 Päts suostui Neuvostoliiton vaatimuksiin saada tukikohtia Virosta. Pian alkoi ankara miehitysvallan aika, ja eri vaiheissa kansalaisia kyydittiin monin kymmenin tuhansin Siperiaan. Nykyisin virolaiset katsovat, että Päts kuitenkin pelasti koko kansankunnan tuhoutumasta. Tosin pari suomalaista historiantutkijaa on väittänyt, että vastarintaan olisi ollut mahdollisuuksia.
Virossa on yhä edelleen vahva mielipide siitä, että valittavissa oli vain joko sankarillinen kuolema tai kansakunnan säilyminen. Viro oli tietysti maantieteellisesti suurten sotilasmahtien välissä, maa oli pieni, eikä sen armeijakaan ollut kovin iskukykyinen. Lopulta Päts vangittiin vuonna 1940. Imbi Pajun ja Sofi Oksasen kirjassa Kaiken takana oli pelko on paljon puhuva kuva Pätsistä kuulustelujen ja kidutusten jälkeen. Neuvostoliitossa on myöhemminkin siirretty vastustajia pois kuvioista mielisairaalaan sulkemalla. Entä nyt vuonna 2021? Toistaako historia itseään?
6. (23) Kivulias marssi Pohjois-Norjasta Koillismaalle
Tutustuin Tommi Kinnusen kirjailijakuvaan ensimmäisen kerran puolenkymmentä vuotta sitten, kun käteeni osui hänen esikoisteoksensa Neljän tien risteys. Siinä keskityttiin neljän eri-ikäisen naisen vaiheisiin eri vuosikymmenillä. Keskeinen tapahtumapaikka oli Kuusamo, ja jonkinlaisena pohjavireenä oli myös lestadiolaisuus. Sen verran kirja oli jättänyt muistijälkiä, että Kinnusen neljäs teos Ei kertonut katuvansa kiinnosti heti. Kiinnosti se muitakin, sillä sain lainaajana odottaa sitä aina maaliskuulle saakka. Se oli Finlandia-palkintoehdokas kuten myös edellä mainittu esikoisteoskin.
Tutustuin Tommi Kinnusen kirjailijakuvaan ensimmäisen kerran puolenkymmentä vuotta sitten, kun käteeni osui hänen esikoisteoksensa Neljän tien risteys. Siinä keskityttiin neljän eri-ikäisen naisen vaiheisiin eri vuosikymmenillä. Keskeinen tapahtumapaikka oli Kuusamo, ja jonkinlaisena pohjavireenä oli myös lestadiolaisuus. Sen verran kirja oli jättänyt muistijälkiä, että Kinnusen neljäs teos Ei kertonut katuvansa kiinnosti heti. Kiinnosti se muitakin, sillä sain lainaajana odottaa sitä aina maaliskuulle saakka. Se oli Finlandia-palkintoehdokas kuten myös edellä mainittu esikoisteoskin.

Kiinnostavaa oli myös se. että tapahtumat sijoittuivat toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, aikaan, jolloin saksalaisia sotilaita ja heidän naisiaan alettiin evakuoida Pohjois-Norjasta kotimaihinsa. Osa naisista pääsi Saksaan meneviin laivoihin, mutta jäljelle jäi joukko muita, jotka olivat tulleet mm. Suomesta saksalaisten perääntyessä tehdäkseen hyvin palkattua työtä sairaalassa, pesulassa tai toimistossa, osa oli tullut myös rakkauden perässä. Teos alkaa intensiivisellä kuvauksella siitä, miten joukko suomalaisia naisia seuraa viimeisten laivojen lähtöä avomerelle. Kun norjalaiset sitten valtasivat saksalaisilta Narvikin tukikohdan, joutuivat naiset erotuksetta vangeiksi, ja nöyryyttävän tukanleikkuun uhreiksi. Kuorma-autot lähtivät kohti Osloa, josta suomalaisia oli tarkoitus lähettää kotimaahan Hangon vankileirille. Jostain syystä eräs kuorma-auton kuljettaja ajoikin autonsa Suomen rajalle käsivarren tien alkuun. Sen jälkeen he olivat omillaan.
Koko joukko selvisikin sitten jonnekin Kilpisjärven tienoille, ja majoittui rajavartiolaitoksen tyhjillään olevaan rakennelmaan. Yön jälkeen osa jäi odottamaan rajamiehiä, heistä viisi kuitenkin lähti jatkamaan matkaa jalkaisin. He olivat päähenkilöksi muodostuva toimistotyöntekijä Irene, iäkäs sairaanhoitaja Aili, nuori Katri, toimelias Siiri sekä Veera, joka oli joukon ainoa maailman tunnetuimman ammatin harjoittaja. Tosin Irenellä oli ollut suhde nyt Saksaan lähteneen Klausin kanssa, jotain samaa selvisi matkan mittaan myös Katrin kohdalta. Rankka jalkamatka läpi poltetun Lapin otti voimille, ja lopulta joukon vanhin, Aili ei enää jaksanut erään joen ylityksen jälkeen jatkaa. Loput neljä selvisivät kylläkin Rovaniemelle, mutta se ei poltettuna ottanutkaan heitä toivotulla tavalla vastaan. Ja jälleen piti lähteä liikkeelle, jokainen vähitellen omiin suuntiinsa. Ensimmäisenä lähti Siiri kohti Kemiä, muut kolme jatkoivat kaakkoon.
Kinnusen kerronta on kauttaaltaan uskottavaa, tuntuu jopa siltä, että hän olisi haastatellut tuota matkaa ihan oikeasti tehneitä. Hänen on myös täytynyt kulkea itse tuota tietä, niin tarkkoja huomiot ovat. Tosin paikannimiä ei mainita, mutta noita seutuja vähänkin tunteva voi arvuutella, missä milloinkin oltiin menossa. Matkalla yövyttiin missä milloinkin, joskus polttamatta jääneen ulkorakennuksen suojissa, tai vain ison kuusen alla, joskus aivan pelkästään tienposkessa.
Tietenkin tuli mieleen, miten joukko jaksoi kävellä nuo sadat kilometrit melkein ilman ruokaa ja usein pelkästään metsässä yöpyen. Mutta se ei ole tässä tärkeää, tärkeämpää on kiinnittää huomiota matkaajien ajatuksiin ja niihin keskusteluihin, joita matkalla käytiin. Uuvuttavan vaelluksen aikana ehdittiin käydä omaa elämää läpi, miettiä valintoja, ja miettiä tulevaa. Ennen pitkää alkoi selviytymisen rinnalle tulla muitakin huolia. Miten voi sijoittua uudelleen maahan, jonka asukkaat ovat kärsineet niin paljon, että tuskin ehdoitta hyväksyisivät pää ajeltuna tulevia naisia. Tästä he saattoivat Rovaniemellä aivan sivullisina nähdä makaaberin näytelmän. Uskoisivatko kotipuolen asukkaat, että he olivat lähteneet pohjoiseen hyvin palkattua työtä tekemään, ei niinkään saksalaissotilaita viihdyttämään!
Mutta paettiin toki muutakin kuin köyhyyttä. Irene esimerkiksi oli nääntynyt rakkaudettomassa avioliitossa kanttori-urkurinsa kanssa. Voisiko hän palata kotiinsa suhde saksalaisupseerin kanssa tunnollaan? Tai miten kävisi nuoren Katrin, joka oli uskoutunut omalle saksalaiselleen siinä määrin, että huomasi nyt matkalla kantavansa tämän lasta? Pala palalta heille myös selvisi, että vaikka he ennen muuta olivat olleet pelkästään työtehtävissä, olivat he olleet ymmärtämättään taustajoukkoina ja siis myös tavallaan osallisina niissä väkivalanteoissa, joihin saksalaiset syyllistyivät.
Jo sodan aikana ja erityisesti sen jälkeen versoi valtava määrä sotakirjallisuutta. Tämä kirja kertoo siitä elämästä, joka tavallisesti on jäänyt noteeraamatta. Eli naisten kohtaloista, niiden. jotka pesivät ja paikkasivat, hoitivat haavoittuneita ja seurasivat avuttomina näiden usein hyvinkin kivuliasta kuolemaa. Se kirja kertoo naisista, jotka tavallisten rivimiesten lailla oli tavallaan viskattu ylivoimaisten tapahtumien keskelle. Osa selvisi, osa ei. Ja hekin, jotka selvisivät, kuljettivat mukanaan traumaattisia kokemuksia, joita jollain tavalla siirtyi myös tulevien lähisukupolvien rasitukseksi.
Koko joukko selvisikin sitten jonnekin Kilpisjärven tienoille, ja majoittui rajavartiolaitoksen tyhjillään olevaan rakennelmaan. Yön jälkeen osa jäi odottamaan rajamiehiä, heistä viisi kuitenkin lähti jatkamaan matkaa jalkaisin. He olivat päähenkilöksi muodostuva toimistotyöntekijä Irene, iäkäs sairaanhoitaja Aili, nuori Katri, toimelias Siiri sekä Veera, joka oli joukon ainoa maailman tunnetuimman ammatin harjoittaja. Tosin Irenellä oli ollut suhde nyt Saksaan lähteneen Klausin kanssa, jotain samaa selvisi matkan mittaan myös Katrin kohdalta. Rankka jalkamatka läpi poltetun Lapin otti voimille, ja lopulta joukon vanhin, Aili ei enää jaksanut erään joen ylityksen jälkeen jatkaa. Loput neljä selvisivät kylläkin Rovaniemelle, mutta se ei poltettuna ottanutkaan heitä toivotulla tavalla vastaan. Ja jälleen piti lähteä liikkeelle, jokainen vähitellen omiin suuntiinsa. Ensimmäisenä lähti Siiri kohti Kemiä, muut kolme jatkoivat kaakkoon.
Kinnusen kerronta on kauttaaltaan uskottavaa, tuntuu jopa siltä, että hän olisi haastatellut tuota matkaa ihan oikeasti tehneitä. Hänen on myös täytynyt kulkea itse tuota tietä, niin tarkkoja huomiot ovat. Tosin paikannimiä ei mainita, mutta noita seutuja vähänkin tunteva voi arvuutella, missä milloinkin oltiin menossa. Matkalla yövyttiin missä milloinkin, joskus polttamatta jääneen ulkorakennuksen suojissa, tai vain ison kuusen alla, joskus aivan pelkästään tienposkessa.
Tietenkin tuli mieleen, miten joukko jaksoi kävellä nuo sadat kilometrit melkein ilman ruokaa ja usein pelkästään metsässä yöpyen. Mutta se ei ole tässä tärkeää, tärkeämpää on kiinnittää huomiota matkaajien ajatuksiin ja niihin keskusteluihin, joita matkalla käytiin. Uuvuttavan vaelluksen aikana ehdittiin käydä omaa elämää läpi, miettiä valintoja, ja miettiä tulevaa. Ennen pitkää alkoi selviytymisen rinnalle tulla muitakin huolia. Miten voi sijoittua uudelleen maahan, jonka asukkaat ovat kärsineet niin paljon, että tuskin ehdoitta hyväksyisivät pää ajeltuna tulevia naisia. Tästä he saattoivat Rovaniemellä aivan sivullisina nähdä makaaberin näytelmän. Uskoisivatko kotipuolen asukkaat, että he olivat lähteneet pohjoiseen hyvin palkattua työtä tekemään, ei niinkään saksalaissotilaita viihdyttämään!
Mutta paettiin toki muutakin kuin köyhyyttä. Irene esimerkiksi oli nääntynyt rakkaudettomassa avioliitossa kanttori-urkurinsa kanssa. Voisiko hän palata kotiinsa suhde saksalaisupseerin kanssa tunnollaan? Tai miten kävisi nuoren Katrin, joka oli uskoutunut omalle saksalaiselleen siinä määrin, että huomasi nyt matkalla kantavansa tämän lasta? Pala palalta heille myös selvisi, että vaikka he ennen muuta olivat olleet pelkästään työtehtävissä, olivat he olleet ymmärtämättään taustajoukkoina ja siis myös tavallaan osallisina niissä väkivalanteoissa, joihin saksalaiset syyllistyivät.
Jo sodan aikana ja erityisesti sen jälkeen versoi valtava määrä sotakirjallisuutta. Tämä kirja kertoo siitä elämästä, joka tavallisesti on jäänyt noteeraamatta. Eli naisten kohtaloista, niiden. jotka pesivät ja paikkasivat, hoitivat haavoittuneita ja seurasivat avuttomina näiden usein hyvinkin kivuliasta kuolemaa. Se kirja kertoo naisista, jotka tavallisten rivimiesten lailla oli tavallaan viskattu ylivoimaisten tapahtumien keskelle. Osa selvisi, osa ei. Ja hekin, jotka selvisivät, kuljettivat mukanaan traumaattisia kokemuksia, joita jollain tavalla siirtyi myös tulevien lähisukupolvien rasitukseksi.
5. (22) Viro laittoi ovensa kiinni koronan takia
Suomessa ovat päivittäiset tartuntaluvut viime aikoina olleet jossain 400:n ja 800:n välillä. Virossa ne ovat huidelleet lähellä lukua 1500, vaikka maa on väestöltään melkein viisi kertaa pienempi kuin Suomi. Viimeksi on päästy tai jouduttu jopa ennätykseen melkein 2000:lla tartunnalla. Pahinta korona-aluetta ovat olleet Viron pohjoisrannikko, pääkaupunki Tallinna ympäristöineen, ja oikeastaan koko Itä-Virun maakunta. Tällä alueella ovat pahimpia pesäkkeitä Lasnamäki Tallinnassa ja Tallinnan kyljessä oleva pieni Maardun kaupunki. Molemmissa asutaan ahtaasti, ja rakennuskanta on neuvostoajan korkeita kerrostaloja. Monet saavat elantonsa palveluelinkeinoista, joissa ollaan yhteydessä asiakkaisiin, eikä etätyömahdollisuuksia paljon ole. Molemmissa asuu paljon venäjänkielistä väestöä, jolla näyttää olevan virolaisia välinpitämättömämpi suhteutumisen rajoituksiin. Tartunnat ovat levinneet työpaikoilta koteihin ja koulujen kautta koko kaupunkiin.
Voi myös olla, että venäjänkieliset elävät tavallaan omassa kuplassaan, lukevat omankielisiä lehtiä, katselevat omia ohjelmia televisiosta. eivätkä niin tarkkaan seuraa, mitä muualla Virossa tapahtuu, tai mitä hallitus milloinkin määrää. Sama ilmiö on havaittavissa myös Helsingissä: maahanmuuttajien vahvasti asuttamissa kaupungin itäosissa ns. ilmaantumisluvut ovat erityisen suuria. Tämän ongelman poistamiseksi Helsingissä on nyt alettu joka tuutista jakaa informaatiota viidellä maahanmuuttajien eniten käyttämällä kielellä.
Nyt Viroon on julistettu koko maan kattava laaja koronasulku, joka kestää näillä näkymin ainakin huhtikuun puoliväliin saakka. Suomeen samaan aikaan julistettu ns. sulkutila kestää alustavasti ajatellen vain kolme viikkoa. Kaupat suljetaan Virossa kokonaan ruokakauppoja ja apteekkeja lukuun ottamatta. Ulkoilla saa korkeintaan vain kahdestaan ja kahden metrin turvavälein, julkiset tapahtumat ja kokoontumiset kielletään. Viron koulut ja yliopistot siirtyvät etäopetukseen, kaikki ravintolat suljetaan. Virossa on maskin käyttö ollut pakollista jo marraskuulta lähtien. Kulttuurilaitokset pitävät ovensa suljettuina. Suomen sulkutoimet ovat paljon vähäisempiä.
Helsingin ja Uudenmaan muuta maata korkeammat ilmaantumisluvut ja tartunnat ovat osittain johtuneet Virosta tulleista matkailijoista ja rakennustyöläisistä. Nyt tätäkin vuotoa pyritään tukkimaan. Pelkkä todistus koronarokotuksesta tai testauksesta ei enää riitä, vaan maahan tuloon täytyy olla selvä syys, joka liittyy työntekoon tai perhesuhteisiin. Viime aikoina on Helsingin satamasta käännytetty takaisin kymmeniä matkaajia. Parhaillaan yritetään selvittää, onko mahdollista laittaa kaikki maahan pyrkivät pakolliseen testaukseen. Esimerkiksi Baltiasta tulee kuorma-autojen kuljettajia, jotka ovat paljolti kieltäytyneet vapaaehtoisesta testauksesta. Ongelmia on tässä mielessä ollut vähäisessä määrin myös Helsinki-Vantaan lentoasemalla.
Pari viikkoa sitten Suomi siirsi kunnallisvaalejaan pari kuukautta eteenpäin, nyt ne pidettään kesäkuun toisella viikolla. Pohjana oli THL:n ”laskuharjoitus”, jonka mukaan pandemian pahetessa korkein päivittäinen luku voisi meillä olla jopa 11000. Erityisesti perussuomalaiset ovat arvostelleet tätä selittäen siirtoa puoluepoliittiseksi. Mutta kun väestöltään meitä 4-5 kertaa pienempi Viro pääsi jo nyt lähelle kahta tuhatta, niin tässä valossa tuo 11000 ei vaikuta aivan mahdottomalta. Vaikka rokotukset alkavat vähitellen vaikuttaa, on ymmärrettävää, että hallitus on varmuuden vuoksi halunnut varautua näinkin suureen määrään, tai ainakin sitä lähempänä olevaan lukuun. Hallitustahan on aika paljon kritisoitu siitä, että se ei edellisenä keväänä ole osannut ennakoida pandemian leviämistä, vaikka mitään faktoja tai entisiä kokemuksia sillä ei tietenkään silloin ole voinut olla.
Suomessa ovat päivittäiset tartuntaluvut viime aikoina olleet jossain 400:n ja 800:n välillä. Virossa ne ovat huidelleet lähellä lukua 1500, vaikka maa on väestöltään melkein viisi kertaa pienempi kuin Suomi. Viimeksi on päästy tai jouduttu jopa ennätykseen melkein 2000:lla tartunnalla. Pahinta korona-aluetta ovat olleet Viron pohjoisrannikko, pääkaupunki Tallinna ympäristöineen, ja oikeastaan koko Itä-Virun maakunta. Tällä alueella ovat pahimpia pesäkkeitä Lasnamäki Tallinnassa ja Tallinnan kyljessä oleva pieni Maardun kaupunki. Molemmissa asutaan ahtaasti, ja rakennuskanta on neuvostoajan korkeita kerrostaloja. Monet saavat elantonsa palveluelinkeinoista, joissa ollaan yhteydessä asiakkaisiin, eikä etätyömahdollisuuksia paljon ole. Molemmissa asuu paljon venäjänkielistä väestöä, jolla näyttää olevan virolaisia välinpitämättömämpi suhteutumisen rajoituksiin. Tartunnat ovat levinneet työpaikoilta koteihin ja koulujen kautta koko kaupunkiin.
Voi myös olla, että venäjänkieliset elävät tavallaan omassa kuplassaan, lukevat omankielisiä lehtiä, katselevat omia ohjelmia televisiosta. eivätkä niin tarkkaan seuraa, mitä muualla Virossa tapahtuu, tai mitä hallitus milloinkin määrää. Sama ilmiö on havaittavissa myös Helsingissä: maahanmuuttajien vahvasti asuttamissa kaupungin itäosissa ns. ilmaantumisluvut ovat erityisen suuria. Tämän ongelman poistamiseksi Helsingissä on nyt alettu joka tuutista jakaa informaatiota viidellä maahanmuuttajien eniten käyttämällä kielellä.
Nyt Viroon on julistettu koko maan kattava laaja koronasulku, joka kestää näillä näkymin ainakin huhtikuun puoliväliin saakka. Suomeen samaan aikaan julistettu ns. sulkutila kestää alustavasti ajatellen vain kolme viikkoa. Kaupat suljetaan Virossa kokonaan ruokakauppoja ja apteekkeja lukuun ottamatta. Ulkoilla saa korkeintaan vain kahdestaan ja kahden metrin turvavälein, julkiset tapahtumat ja kokoontumiset kielletään. Viron koulut ja yliopistot siirtyvät etäopetukseen, kaikki ravintolat suljetaan. Virossa on maskin käyttö ollut pakollista jo marraskuulta lähtien. Kulttuurilaitokset pitävät ovensa suljettuina. Suomen sulkutoimet ovat paljon vähäisempiä.
Helsingin ja Uudenmaan muuta maata korkeammat ilmaantumisluvut ja tartunnat ovat osittain johtuneet Virosta tulleista matkailijoista ja rakennustyöläisistä. Nyt tätäkin vuotoa pyritään tukkimaan. Pelkkä todistus koronarokotuksesta tai testauksesta ei enää riitä, vaan maahan tuloon täytyy olla selvä syys, joka liittyy työntekoon tai perhesuhteisiin. Viime aikoina on Helsingin satamasta käännytetty takaisin kymmeniä matkaajia. Parhaillaan yritetään selvittää, onko mahdollista laittaa kaikki maahan pyrkivät pakolliseen testaukseen. Esimerkiksi Baltiasta tulee kuorma-autojen kuljettajia, jotka ovat paljolti kieltäytyneet vapaaehtoisesta testauksesta. Ongelmia on tässä mielessä ollut vähäisessä määrin myös Helsinki-Vantaan lentoasemalla.
Pari viikkoa sitten Suomi siirsi kunnallisvaalejaan pari kuukautta eteenpäin, nyt ne pidettään kesäkuun toisella viikolla. Pohjana oli THL:n ”laskuharjoitus”, jonka mukaan pandemian pahetessa korkein päivittäinen luku voisi meillä olla jopa 11000. Erityisesti perussuomalaiset ovat arvostelleet tätä selittäen siirtoa puoluepoliittiseksi. Mutta kun väestöltään meitä 4-5 kertaa pienempi Viro pääsi jo nyt lähelle kahta tuhatta, niin tässä valossa tuo 11000 ei vaikuta aivan mahdottomalta. Vaikka rokotukset alkavat vähitellen vaikuttaa, on ymmärrettävää, että hallitus on varmuuden vuoksi halunnut varautua näinkin suureen määrään, tai ainakin sitä lähempänä olevaan lukuun. Hallitustahan on aika paljon kritisoitu siitä, että se ei edellisenä keväänä ole osannut ennakoida pandemian leviämistä, vaikka mitään faktoja tai entisiä kokemuksia sillä ei tietenkään silloin ole voinut olla.
4. (21) Kevään kohinaa poliittisissa puolueissa
Viime vuoden aikana alkoi tuntua siltä, että suomalaisessa politiikassa oli koittamassa seesteisempi kausi kuin aikoihin. Syynä oli tietysti korona, jonka hillitsemiseksi tarkoitetut hallituksen rajoitusesitykset näyttivät helposti saavan kaikkien puolueiden hyväksynnän. Mutta nyt viime viikolla tahti alkoi muuttua, syynä kunnallisvaalien siirtäminen huhtikuun neljännestätoista päivästä kesäkuulle. Näin puolueisiin lukeutumattoman tarkastelijan silmin ratkaisu tuntui luonnolliselta, kesällä pandemia viimeksikin vähän talttui, ja nyt meneillään olevat rokotuksetkin alkavat varmaan vaikuttaa. Mutta siirron vastustaminen tarjosikin perussuomalaisille mahdollisuuden profiilin nostoon, ja ainakin joillekin yksittäisille muiden puolueiden jäsenille. Lisäksi tuleviin puoluejohtajien vaaleihin etsitään jo lähtöasetelmia. Näin on esimerkiksi kokoomuksessa.
Kokoomuksessa alkoi sisäinen pöhinä, kun Helsingin pormestari Jan Vapaavuori ilmoitti, että hän ei enää tavoittele tehtävää, jota on viime vaaleista lähtien hoitanut. Puolueen liberaalisiipeen kuulunut Aleksander Stubb ehätti ehdottamaan Helsingin kunnallisvaaleihin, ja siis myös pormestariehdokkaaksi Kirsi Pihaa. Pienen miettimisen jälkeen tämä kuitenkin vetäytyi, ilmeisesti puolueen konservatiivien ärhäkkään vastustuksen takia. Sitten näkyville tuli puolueen varapuheenjohtaja Elina Lepomäki, joka muutti avioeronsa jälkeen Espoosta Helsinkiin. Hän ei kuitenkaan lupautunut pormestariehdokkaaksi, joksi tuli nyt talousmiehenä tunnettu kansanedustaja Juhana Vartiainen. Molemmat edustavat markkinaliberalismia, eli tiukkaa talous- ja verolinjaa. Kun Lepomäki kuitenkin sai myönteistä julkisuutta. heräsi myös toinen varapuheenjohtaja. mäntyharjulainen kansanedustaja ja entinen oikeusministeri Antti Häkkänen arvostelemaan kunnallisvaalien siirtoa, ja samalla nykyistä oikeusministeriä, Anna-Maja Henrikssonia. Sekä Lepomäki että Häkkänen ovat henkilöinä varsin karismaattisia, joten heistä varmaan jompikumpi tulee valituksi nykyisen puheenjohtajan, vähän valjumman oloisen Petteri Orpon tilalle.
Kokoomus on ollut aina vahva kuntapuolue, ja tätä asemaa se tietysti kovasti pyrkii puolustamaan. Sen oikealla puolella kuitenkin hengittävät perussuomalaiset, joiden viileä ja analyyttinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on aivan toista maata kuin entinen, kansanomainen ja rehvakka Timo Soini. Puolueen lähitavoite saattaa kuitenkin olla keskustan lyöminen niin, että se lähtisi hallituksesta. Näin hallitus saataisiin eroamaan. Puolueen ongelmana on kuitenkin sen äärioikeistolainen siipi, joka pitäisi pitää ruodussa, sillä sen äänet ovat tärkeitä. Viimeksi jouduttiin eduskuntaryhmästä erottamaan värikäs Ano Turtiainen, joka uskalsi eduskunnassa puhua niin kuin hänen edustamansa suunta ajattelee. Turtiainen pyrki turhaan liittymään Hjallis Harkimon liikkeen ryhmään. Molemmille taitaa seuraavissa vaaleissa käydä niin kun pikkuryhmittymille aina seuraavassa käänteessä tapahtuu. Muista puolueista jäävät jo kunnallisvaaleissa marginaaliin kristilliset huolimatta siitä, että entinen kilpakävelijä Sari Essayah on vakuuttava esiintyjä. RKP on vahva monissa rannikkoseutujen kunnissa, joten sen vaikutus tulee olemaan vahvempi kuin valtakunnan politiikassa. Sen takana on vahvaa kulttuuripanosta ja taloudellista voimaa.
Käykö keskustan samoin kuin sen veljespuolueiden ympäri Eurooppaa? Kunnissa sen asema on ollut vahva, eikä se aivan tyhjille jää nytkään. Anneli Saarikko on sanavalmis ja taitava poliitikko, mutta hän tuskin pystyy täysin estämään sitä alamäkeä, johon puolue epäonnistuneen Katri Kulmunin jäljiltä jäi. Täytyy kuitenkin todeta, että pari vuotta sitten pääministeriksi tullut edellinen puheenjohtaja Juha Sipilä onnistui nostamaan keskustaa sen laskevalta uralta kovasti niin kunnissa kuin eduskunnassakin. Mutta hänen kautensa on ilmeisesti jäävä viimeiseksi kohokohdaksi puolueen sinänsä kunniakkaassa historiassa. Sanna Marinin karisma ja vahvat näytöt kantavat sosialidemokraatteja näissäkin vaaleissa hyvään tulokseen. Aivan viime tiedot kertovat, että myös vasemmistoliitto olisi ainakin gallupeissa ollut virkistymään päin. Vihreät eivät aivan viime aikoina ole saaneet sanomaansa perille, varsinkaan kun edellisten vaalien Pekka Haavisto-ilmiö on haalistunut.
Täytyy tietysti korostaa, että tämän vuoden gallupit ovat tähän mennessä mitanneet valtakunnan politiikkaa, ja kunnallisvaalit ovat eri asia. Ja tietysti gallupit ovat galluppeja, joten äänestyspaikoillahan se todellinen tulos tulee näkyviin. Monet pienetkin puolueet saavat kohtuutuloksia, ehkä hyviäkin, niissä kunnissa, joissa on paljon niiden potentiaalisia äänestäjiä. Mutta edellisiin kunnallisvaaleihin verrattuna uskotaan, että ainakin perussuomalaiset voittavat selvästi ja keskusta häviää.
Viime vuoden aikana alkoi tuntua siltä, että suomalaisessa politiikassa oli koittamassa seesteisempi kausi kuin aikoihin. Syynä oli tietysti korona, jonka hillitsemiseksi tarkoitetut hallituksen rajoitusesitykset näyttivät helposti saavan kaikkien puolueiden hyväksynnän. Mutta nyt viime viikolla tahti alkoi muuttua, syynä kunnallisvaalien siirtäminen huhtikuun neljännestätoista päivästä kesäkuulle. Näin puolueisiin lukeutumattoman tarkastelijan silmin ratkaisu tuntui luonnolliselta, kesällä pandemia viimeksikin vähän talttui, ja nyt meneillään olevat rokotuksetkin alkavat varmaan vaikuttaa. Mutta siirron vastustaminen tarjosikin perussuomalaisille mahdollisuuden profiilin nostoon, ja ainakin joillekin yksittäisille muiden puolueiden jäsenille. Lisäksi tuleviin puoluejohtajien vaaleihin etsitään jo lähtöasetelmia. Näin on esimerkiksi kokoomuksessa.
Kokoomuksessa alkoi sisäinen pöhinä, kun Helsingin pormestari Jan Vapaavuori ilmoitti, että hän ei enää tavoittele tehtävää, jota on viime vaaleista lähtien hoitanut. Puolueen liberaalisiipeen kuulunut Aleksander Stubb ehätti ehdottamaan Helsingin kunnallisvaaleihin, ja siis myös pormestariehdokkaaksi Kirsi Pihaa. Pienen miettimisen jälkeen tämä kuitenkin vetäytyi, ilmeisesti puolueen konservatiivien ärhäkkään vastustuksen takia. Sitten näkyville tuli puolueen varapuheenjohtaja Elina Lepomäki, joka muutti avioeronsa jälkeen Espoosta Helsinkiin. Hän ei kuitenkaan lupautunut pormestariehdokkaaksi, joksi tuli nyt talousmiehenä tunnettu kansanedustaja Juhana Vartiainen. Molemmat edustavat markkinaliberalismia, eli tiukkaa talous- ja verolinjaa. Kun Lepomäki kuitenkin sai myönteistä julkisuutta. heräsi myös toinen varapuheenjohtaja. mäntyharjulainen kansanedustaja ja entinen oikeusministeri Antti Häkkänen arvostelemaan kunnallisvaalien siirtoa, ja samalla nykyistä oikeusministeriä, Anna-Maja Henrikssonia. Sekä Lepomäki että Häkkänen ovat henkilöinä varsin karismaattisia, joten heistä varmaan jompikumpi tulee valituksi nykyisen puheenjohtajan, vähän valjumman oloisen Petteri Orpon tilalle.
Kokoomus on ollut aina vahva kuntapuolue, ja tätä asemaa se tietysti kovasti pyrkii puolustamaan. Sen oikealla puolella kuitenkin hengittävät perussuomalaiset, joiden viileä ja analyyttinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on aivan toista maata kuin entinen, kansanomainen ja rehvakka Timo Soini. Puolueen lähitavoite saattaa kuitenkin olla keskustan lyöminen niin, että se lähtisi hallituksesta. Näin hallitus saataisiin eroamaan. Puolueen ongelmana on kuitenkin sen äärioikeistolainen siipi, joka pitäisi pitää ruodussa, sillä sen äänet ovat tärkeitä. Viimeksi jouduttiin eduskuntaryhmästä erottamaan värikäs Ano Turtiainen, joka uskalsi eduskunnassa puhua niin kuin hänen edustamansa suunta ajattelee. Turtiainen pyrki turhaan liittymään Hjallis Harkimon liikkeen ryhmään. Molemmille taitaa seuraavissa vaaleissa käydä niin kun pikkuryhmittymille aina seuraavassa käänteessä tapahtuu. Muista puolueista jäävät jo kunnallisvaaleissa marginaaliin kristilliset huolimatta siitä, että entinen kilpakävelijä Sari Essayah on vakuuttava esiintyjä. RKP on vahva monissa rannikkoseutujen kunnissa, joten sen vaikutus tulee olemaan vahvempi kuin valtakunnan politiikassa. Sen takana on vahvaa kulttuuripanosta ja taloudellista voimaa.
Käykö keskustan samoin kuin sen veljespuolueiden ympäri Eurooppaa? Kunnissa sen asema on ollut vahva, eikä se aivan tyhjille jää nytkään. Anneli Saarikko on sanavalmis ja taitava poliitikko, mutta hän tuskin pystyy täysin estämään sitä alamäkeä, johon puolue epäonnistuneen Katri Kulmunin jäljiltä jäi. Täytyy kuitenkin todeta, että pari vuotta sitten pääministeriksi tullut edellinen puheenjohtaja Juha Sipilä onnistui nostamaan keskustaa sen laskevalta uralta kovasti niin kunnissa kuin eduskunnassakin. Mutta hänen kautensa on ilmeisesti jäävä viimeiseksi kohokohdaksi puolueen sinänsä kunniakkaassa historiassa. Sanna Marinin karisma ja vahvat näytöt kantavat sosialidemokraatteja näissäkin vaaleissa hyvään tulokseen. Aivan viime tiedot kertovat, että myös vasemmistoliitto olisi ainakin gallupeissa ollut virkistymään päin. Vihreät eivät aivan viime aikoina ole saaneet sanomaansa perille, varsinkaan kun edellisten vaalien Pekka Haavisto-ilmiö on haalistunut.
Täytyy tietysti korostaa, että tämän vuoden gallupit ovat tähän mennessä mitanneet valtakunnan politiikkaa, ja kunnallisvaalit ovat eri asia. Ja tietysti gallupit ovat galluppeja, joten äänestyspaikoillahan se todellinen tulos tulee näkyviin. Monet pienetkin puolueet saavat kohtuutuloksia, ehkä hyviäkin, niissä kunnissa, joissa on paljon niiden potentiaalisia äänestäjiä. Mutta edellisiin kunnallisvaaleihin verrattuna uskotaan, että ainakin perussuomalaiset voittavat selvästi ja keskusta häviää.
3. (20) Lahden Pelicans on pelannut ailahdellen
Lahden Pelicans on tällä korona-ajan erikoisella liigakaudella näyttänyt seilaavan suuntaan jos toiseenkin vähintäänkin vaihtelevasti. Aivan vuoden 2021 alussa se oli SM- liigan joukkueista järjestyksessä vielä peräti toisena, mutta on nyt lyhyessä ajassa valunut jonnekin puoliväliin, jossa se taitaa pysyäkin kauden loppuun asti. Toistaiseksi kuitenkin se on vielä mitalipelien viivan yläpuolella. Tässä vaiheessa tuli mietittyä sitä, mikä merkitys johtavilla pelaajilla on yhteishengen luojina, rohkaisijoina ja esimerkin antajina. Pelicansin riveistä löytyy aivan erinomainen esimerkki.
Lahden jääkiekolla on pitkät perinteet aina Viipurin Reippaan ajoilta asti. Vielä 1990-luvulla se esiintyi Lahden Reippaan nimellä. Nykynimi ja uudet organisaatiokuviot tulivat vuonna 1999. Se on vakiinnuttanut asemansa SM-liigassa eräänlaisena keskikastin joukkueena, joka on harvoin päässyt loppuotteluihin. Yhden kerran menestys oli niin huonoa, että se joutui jopa karsimaan liigapaikastaan, tämä tapahtui kauden 2010−2011 lopussa. Mutta ikään kuin hyvitykseksi seuraavalla kaudella 2011−2012 se ylti liigassa peräti hopealle. Tämä oli paljolti seuran kaikkien aikojen parhaimman hankinnan, kalifornialaislähtöisen Ryan Laschin ansiota.
Pelicans on aika tyypillinen kasvattajaseura, josta lupaavat juniorit usein lähtevät kun taidot ovat kehittyneet. Tämän takia seuraan on palkattu vuosien mittaan monia ulkomaisia pelaajia, erityisesti USA:sta. Osa täytti paikkansa, monet myös osoittautuivat paljon heikoimmiksi kuin oli oletettu. Kaikkein parhaiten onnistuttiin, kun Ryan Lasch palkattiin kaudeksi 2011−2012. Hänestä tuli kauden liigapistepörssin paras saavutettuaan pisteet 62 yhteensä 59 ottelussa maalit ja syötöt laskettuina.
Lasch oli kuitenkin sen verran kuumaa kamaa, että Pelicans ei pystynyt häntä pidempään pitämään, ei vaikka hänen vaimonsakin on erään tiedon mukaan kotoisin Lahdesta. Toisen kerran hän tuli Pelicansin riveihin näinä koronavuoden sekavina aikoina vuoden 2020 lopulla, jolloin hän taas osoitti arvonsa. Hän ehti pelata 26 ottelua, joissa saalisti 37 pistettä. Lasch siirtyi loppukaudeksi pelaamaan hänelle jo ennestään tuttuun Sveitsin liigan Zϋrich Lionsiin.
Amerikkalaisena nyt jo 34-vuotias Ryan Lasch tietysti pyrki pelaamaan NHL:ssä. Taidoistaan huolimatta hän ei oikein pystynyt vakiinnuttamaan siellä asemaansa. Syynä oli ilmeisesti pieni koko (168 senttiä, 71 kiloa, joissain lähteissä myös 175/80.). Hän on nopea luistelija, joka pystyy pienessäkin tilassa muuttamaan suuntaa. Lisäksi hän on taitava maalintekijä ja erinomainen pelinrakentaja. Lahdesta hän lähti vuonna 2012 Los Angelesin naapuriin, Teemu Selänteenkin tunnetuksi tekemään NHL-seuraan Anaheim Ducksiin. Hän ei oikein päässyt organisaatioon sisälle, vaan joutui pelaamaan Anaheimin farmiseurassa. Sen jälkeen tuli siirto Ruotsiin. Tässä vaiheessa Ducks kauppasi hänet Toronto Maple Leafsiin. Tämän jälkeen Lasch tuli Turun Palloseuraan ja taas Ruotsiin. Vuoden 2012 MM-kisoissa hän kuului USA:n joukkueeseen.
----------
Tässä vaiheessa tulee mietittyä sitä, miten kova tuo jääkiekkomaailma, ja tietysti koko urheilumaailma oikein onkaan. Miehiä ostetaan ja myydään, vaihdetaan toisiin, ja hylätään surutta sen jälkeen, kun ei enää kauppa-arvoa saada. Toiset se vie tähtiin, toiset elävät keskinkertaisen elämän, toiset jopa sortuvat. Jos ajatellaan suomalaisia tähtipelaajia ja muitakin urheilijoita, niin valtaosa on osannut sijoittaa huimat tai vaatimattomatkin palkkionsa hyviin kohteisiin, kaikilla ei tosin ole ollut juuri mitään, mitä sijoittaa. Osa ymmärtää lopettaa oikeaan aikaan, kun ura näyttää jo olevan lopuillaan, osa pitää kynsin hampain kiinni siitä, mitä on vuodet ja vuosikymmenet tehnyt. Erilaisia elämänkohtaloita tulee silloin tällöin esille myös tiedotusvälineissä.
Urheiluväki kyllä tuntee velvollisuutensa, opintopolkuja etsitään, jos koulunkäynti on jäänyt vähälle, erilaisia tukimuotojakin on. Mutta mikäs siinä, jos tästä ruljanssista on selvinnyt ruumis terveenä ja mieli hallinnassa, niin pääosin upeaa elämäähän se on ollut. Tämä kaikki on tietysti hyvin kannatettavaa, kun ajatellaan niitä hetkiä mitä urheilijat, miehet ja naiset ovat meille tavallisille kansalaisille antaneet. Useimmat ovat olleet hyviä esimerkkejä niin nuorille kuin vähän varttuneemmillekin.
Lahden Pelicans on tällä korona-ajan erikoisella liigakaudella näyttänyt seilaavan suuntaan jos toiseenkin vähintäänkin vaihtelevasti. Aivan vuoden 2021 alussa se oli SM- liigan joukkueista järjestyksessä vielä peräti toisena, mutta on nyt lyhyessä ajassa valunut jonnekin puoliväliin, jossa se taitaa pysyäkin kauden loppuun asti. Toistaiseksi kuitenkin se on vielä mitalipelien viivan yläpuolella. Tässä vaiheessa tuli mietittyä sitä, mikä merkitys johtavilla pelaajilla on yhteishengen luojina, rohkaisijoina ja esimerkin antajina. Pelicansin riveistä löytyy aivan erinomainen esimerkki.
Lahden jääkiekolla on pitkät perinteet aina Viipurin Reippaan ajoilta asti. Vielä 1990-luvulla se esiintyi Lahden Reippaan nimellä. Nykynimi ja uudet organisaatiokuviot tulivat vuonna 1999. Se on vakiinnuttanut asemansa SM-liigassa eräänlaisena keskikastin joukkueena, joka on harvoin päässyt loppuotteluihin. Yhden kerran menestys oli niin huonoa, että se joutui jopa karsimaan liigapaikastaan, tämä tapahtui kauden 2010−2011 lopussa. Mutta ikään kuin hyvitykseksi seuraavalla kaudella 2011−2012 se ylti liigassa peräti hopealle. Tämä oli paljolti seuran kaikkien aikojen parhaimman hankinnan, kalifornialaislähtöisen Ryan Laschin ansiota.
Pelicans on aika tyypillinen kasvattajaseura, josta lupaavat juniorit usein lähtevät kun taidot ovat kehittyneet. Tämän takia seuraan on palkattu vuosien mittaan monia ulkomaisia pelaajia, erityisesti USA:sta. Osa täytti paikkansa, monet myös osoittautuivat paljon heikoimmiksi kuin oli oletettu. Kaikkein parhaiten onnistuttiin, kun Ryan Lasch palkattiin kaudeksi 2011−2012. Hänestä tuli kauden liigapistepörssin paras saavutettuaan pisteet 62 yhteensä 59 ottelussa maalit ja syötöt laskettuina.
Lasch oli kuitenkin sen verran kuumaa kamaa, että Pelicans ei pystynyt häntä pidempään pitämään, ei vaikka hänen vaimonsakin on erään tiedon mukaan kotoisin Lahdesta. Toisen kerran hän tuli Pelicansin riveihin näinä koronavuoden sekavina aikoina vuoden 2020 lopulla, jolloin hän taas osoitti arvonsa. Hän ehti pelata 26 ottelua, joissa saalisti 37 pistettä. Lasch siirtyi loppukaudeksi pelaamaan hänelle jo ennestään tuttuun Sveitsin liigan Zϋrich Lionsiin.
Amerikkalaisena nyt jo 34-vuotias Ryan Lasch tietysti pyrki pelaamaan NHL:ssä. Taidoistaan huolimatta hän ei oikein pystynyt vakiinnuttamaan siellä asemaansa. Syynä oli ilmeisesti pieni koko (168 senttiä, 71 kiloa, joissain lähteissä myös 175/80.). Hän on nopea luistelija, joka pystyy pienessäkin tilassa muuttamaan suuntaa. Lisäksi hän on taitava maalintekijä ja erinomainen pelinrakentaja. Lahdesta hän lähti vuonna 2012 Los Angelesin naapuriin, Teemu Selänteenkin tunnetuksi tekemään NHL-seuraan Anaheim Ducksiin. Hän ei oikein päässyt organisaatioon sisälle, vaan joutui pelaamaan Anaheimin farmiseurassa. Sen jälkeen tuli siirto Ruotsiin. Tässä vaiheessa Ducks kauppasi hänet Toronto Maple Leafsiin. Tämän jälkeen Lasch tuli Turun Palloseuraan ja taas Ruotsiin. Vuoden 2012 MM-kisoissa hän kuului USA:n joukkueeseen.
----------
Tässä vaiheessa tulee mietittyä sitä, miten kova tuo jääkiekkomaailma, ja tietysti koko urheilumaailma oikein onkaan. Miehiä ostetaan ja myydään, vaihdetaan toisiin, ja hylätään surutta sen jälkeen, kun ei enää kauppa-arvoa saada. Toiset se vie tähtiin, toiset elävät keskinkertaisen elämän, toiset jopa sortuvat. Jos ajatellaan suomalaisia tähtipelaajia ja muitakin urheilijoita, niin valtaosa on osannut sijoittaa huimat tai vaatimattomatkin palkkionsa hyviin kohteisiin, kaikilla ei tosin ole ollut juuri mitään, mitä sijoittaa. Osa ymmärtää lopettaa oikeaan aikaan, kun ura näyttää jo olevan lopuillaan, osa pitää kynsin hampain kiinni siitä, mitä on vuodet ja vuosikymmenet tehnyt. Erilaisia elämänkohtaloita tulee silloin tällöin esille myös tiedotusvälineissä.
Urheiluväki kyllä tuntee velvollisuutensa, opintopolkuja etsitään, jos koulunkäynti on jäänyt vähälle, erilaisia tukimuotojakin on. Mutta mikäs siinä, jos tästä ruljanssista on selvinnyt ruumis terveenä ja mieli hallinnassa, niin pääosin upeaa elämäähän se on ollut. Tämä kaikki on tietysti hyvin kannatettavaa, kun ajatellaan niitä hetkiä mitä urheilijat, miehet ja naiset ovat meille tavallisille kansalaisille antaneet. Useimmat ovat olleet hyviä esimerkkejä niin nuorille kuin vähän varttuneemmillekin.
2. (19) Inkeriläiset kotiin ja karkoitettaviksi
Jatkan tässä selostuksia Suomalaisten historiapäivien luennoista. Edellinen osio löytyy maaliskuun puolelta (n:o 4). Tällä kertaa on puhe inkeriläisistä, joita siirtyi Suomeen huomattavia määriä jatkosotamme aikana. Neuvostoliiton kanssa tehdyn välirauhansopimuksen mukaisesti heistä suurin osa palautettiin Neuvostoliittoon, pieni osa vapaaehtoisesti, pääosa palautetuista pakolla. Kaikilla oli toteutumaton toive päästä takaisin alkuperäisille kotikonnuilleen Leningradin ympäristöön, ja siitä länteen oleville alueille aina Viron rajaan asti.
Jatkan tässä selostuksia Suomalaisten historiapäivien luennoista. Edellinen osio löytyy maaliskuun puolelta (n:o 4). Tällä kertaa on puhe inkeriläisistä, joita siirtyi Suomeen huomattavia määriä jatkosotamme aikana. Neuvostoliiton kanssa tehdyn välirauhansopimuksen mukaisesti heistä suurin osa palautettiin Neuvostoliittoon, pieni osa vapaaehtoisesti, pääosa palautetuista pakolla. Kaikilla oli toteutumaton toive päästä takaisin alkuperäisille kotikonnuilleen Leningradin ympäristöön, ja siitä länteen oleville alueille aina Viron rajaan asti.

Dosentti, fil. tri Toivo Flink on tarttunut aiheeseen, josta meillä suomalaisilla on ollut parhaimmillaankin vain pääpiirteinen kokonaiskuva. Teoksen nimi on Kotiin karkotettavaksi. Inkeriläisen siirtoväen palautukset Neuvostoliittoon 1944−1945. Inkeriläisten kohtalo oli monessakin mielessä niin arkaluontoinen, että tarvittiin peräti pari sukupolvea, ennen kuin siihen voitiin tieteellisessä mielessä tarttua. Tarvittiin Neuvostoliiton hajoaminen ja presidentti Mauno Koiviston vauhdittama uusi muuttoliike 1990-luvun alussa. Tällöin heidät rinnastettiin paluumuuttajiin.

Inkeriläistaustainen Suomen ja Venäjän historian dosentti Flink on kypsytellyt aihetta useita vuosia, kolunnut paitsi kansallisarkiston kokoelmia, tutustunut myös Moskovan, Pietarin, Karjalan tasavallan ja Ruotsin Boråsin arkistoista löytyviin tietoihin, haastatellut ja lukenut kaikkia muitakin aiheeseen liittyviä tutkimuksia ja muistelmia. Kaikesta tästä dosentti Flink kertoi esitelmässään Suomalaisilla historiapäivillä Lahden Sibelius -talossa lauantaina 6.2.2021.
Jatkosodan aikana toista vuotta kestäneissä väestönsiirroissa maahamme saapui noin 64000 inkeriläistä pakolaista. Heistä kahdeksan kymmenestä oli naisia tai alle 15 - vuotiaita lapsia. Joulukuun 1944 ja tammikuun 1945 aikana Neuvostoliittoon palautettiin noin 55000 henkeä. Noin joka seitsemäs kuitenkin jäi Suomeen ja heistä arviolta puolet pakeni Ruotsiin. Yksittäisiä henkilöitä palautettiin vielä noin 10 vuoden ajan. Palautukset pantiin toimeen välirauhansopimuksen nojalla. Jälkeenpäin on kysytty, miksi heidät yleensäkään mainittiin sopimuksessa, jonka Suomi alkuaan laati. Valvontakomissiolla ei ollut valmista suunnitelmaa, vaan se muotoutui syksyn 1944 aikana.

Kaikki tämän osion kuvat ovat yllä mainitusta tilaisuudesta.
Oheinen luettelo kertoo siitä, miten Suomeen tulo järjestettiin. Teoksen alkuluvuissa selostetaan perusteellisesti, miten suomalaisuus näkyi aikanaan Inkerissä, ja miten inkeriläisyys Suomessa. Yhteydet olivat vanhastaan hyvin tiheät. Sen jälkeen taustoitetaan inkeriläisten tuloa Suomeen, sekä palauttamista Neuvostoliittoon.
Oheinen luettelo kertoo siitä, miten Suomeen tulo järjestettiin. Teoksen alkuluvuissa selostetaan perusteellisesti, miten suomalaisuus näkyi aikanaan Inkerissä, ja miten inkeriläisyys Suomessa. Yhteydet olivat vanhastaan hyvin tiheät. Sen jälkeen taustoitetaan inkeriläisten tuloa Suomeen, sekä palauttamista Neuvostoliittoon.
Kirjassa on runsaasti esillä yksittäisten ihmisten ja perheiden kokemuksia, niin pakkopalautuksesta kuin saapumisesta Leningradin eteläpuolella oleville alueille. Elettiin sydäntalven aikoja, joten yleinen kokemus oli, että jouduttiin hankien keskelle hatariin asumuksiin. Kartta kertoo kokoamiskeskuksista Suomessa ja lopullisista sijoituspaikoista kaukana inkeriläisten alkuperäisiltä asuinalueilta. Flinkin kirjoittamassa kirjassa on myös kertomuksia Ruotsiin pakenemisesta, sekä kartake, johon on merkitty pakoreittejä yli Pohjanlahden ja pohjoisessa maarajan yli.
Kartta osoittaa siis myös pääpiirtein, mihin osiin Suomea saapuneet inkeriläiset sijoitettiin. On muistettava, että työvoimapula oli tietyillä alueilla sotavuosina vaikea, sillä miehet olivat suurelta osin rintamalla.
Kartta osoittaa siis myös pääpiirtein, mihin osiin Suomea saapuneet inkeriläiset sijoitettiin. On muistettava, että työvoimapula oli tietyillä alueilla sotavuosina vaikea, sillä miehet olivat suurelta osin rintamalla.
1. (18) Italiassa kipuiltiin taas hallitusasioissa
Euroopan unioni koostuu kovin monenlaisista maista, väkirikkaista ja vähäväkisistä, protestanteista, katolisista, ortodokseista, pohjimmiltaan autoritaarisista ja demokraattisemmin hallituista maista, ja vielä sellaisista, jotka vetoavat loistavaan menneisyyteensä ja elävät näissä menneisyyden harhoissa. Pelkästään Italia on monikulttuurinen, ja sellainen, jossa eri alueet poikkeavat toisistaan. Pohjoinen ei kovin paljon anna arvoa itseään köyhemmälle etelälle, etelä taas katsoo, että pohjoinen pyrkii kahmimaan kaiken hyvän itselleen. On totuttu siihen, että puoluekenttä elää ja ajoittain hallitukset seuraavat toisiaan. Näin on tapahtunut myös tänä talvena.
Viimeisin hallituskriisi alkoi tammikuun alussa, kun Italia Viva- puolueen Matteo Renzi lähti hallituksesta. Kun koalitio näin menetti enemmistönsä, joutui pääministeri Giuseppe Conte kahden ja puolen vuoden hallituskauden jälkeen eroamaan. Syynä oli, kuinka ollakaan, riidat EU:n elvytyspaketista tulevien rahojen käytöstä. Italia on saamassa eräiden tietojen mukaan peräti 200 miljardia, josta suoraa apua on yli 70 miljardia, loput on lainaa. 200 miljardia tulee täyteen siinä tapauksessa, että Italia päättää nostaa tukipaketista maksimimäärän lainaa. Se on Espanjan jälkeen suurin hyötyjä. Tätä rahamäärää saisi käyttää vain rakenteellisiin uudistuksiin, ei koronavaiheen tappioihin. Suomi seuraa tarkasti tilanteen kehitystä, meidän on protestanttisen etiikan mukaisesti toimivina vaikea olla varmoja siitä, että Italia ei pyrkisi kontrollista huolimatta luistamaan. Sehän on jo ennestään ajanut taloutensa ahtaalle, kuten nähtiin jo edellisen finanssikriisin aikana.
Pelastajaksi ilmestyi nyt Mario Draghi, jolle presidentti Sergio Mattarella antoi uuden hallituksen muodostamistehtävän. Draghi sai Euroopan keskuspankin taannoisena johtajana kahdeksan vuoden aikana arvostusta ympäri unionin. Hänen hallituksessaan on 23 ministeriä kuudesta eri puolueesta, ministereistä on kuusi teknokraatteja. Kokonaista 18 heistä on kotoisin pohjoiselta puolelta. Koronavirus on raskaasti koetellut maan taloutta, joka ei tätä ennenkään siis ollut kovin vahvalla pohjalla. Se on kuitenkin niin suuri talousalue, että sen selviytyminen heijastuisi myönteisellä tavalla laajalle koko unionin alueelle. Jos tämä kolmanneksi suurin talous ajautuisi velkakriisiin, horjuisivat niin italialaiset kuin myös ranskalaiset ja saksalaiset pankit. Se merkitsisi ongelmia koko Euroopalle.
Draghi puhaltaa nyt italialaiseen politiikkaan sellaista henkeä, että puoluepoliittiset edut pitäisi panna syrjään. Hallituspohja on sodan jälkeen laajin. Parlamenttiryhmältään suurin puolue Viiden tähden liike sai nyt neljä ministeriä. Keskusta-vasemmistolaiselle Demokraattiselle puolueelle, oikeistopopulistiselle Legalle ja oikeistolaiselle Forza Italialle annettiin kolme ministerinsalkkua kullekin. Lisäksi yhden ministerin saivat keskustalainen Italia Viva -puolue sekä liberaalien LeU-puolue (Liberi e Uguali). Puolueilla on kovin erilaisia näkemyksiä paitsi elvytyspaketin käytöstä, myös maahanmuutosta, rakennus- ja liikennehankkeista sekä terveys- ja hyvinvointipalveluista. Kaikki tämä pitäisi vielä toteuttaa niin, että mafia ei suhteidensa ja omien yritystensä avulla pääsisi rahoista hyötymään.
Italian nykyinen puoluejärjestelmä on sikäli erikoinen, että suurimmat puolueet, ns. Viiden tähden liike ja Lega Nord ovat molemmat populistisia puolueita. Ne syntyivät paljolti kritiikistä Euroopan unionia kohtaan. Edellisen lasketaan olevan kallellaan vasemmalle, ja Lega on oikeistolainen. Tavallaan sellainen on myös keskustaoikeistolainen Forza Italia, jonka taustalla häärää vieläkin monissa liemissä keitetty, 84 -vuotias Silvio Berlusconi. Tätä italialaista puoluegalleriaa täydentää vielä mm. fasistitaustainen, ja hallituksen ulkopuolelle jäänyt Fratelli d’Italia, joka paljon pienempänä ei kovin paljon voi hallitusta heilauttaa.
Euroopan unioni koostuu kovin monenlaisista maista, väkirikkaista ja vähäväkisistä, protestanteista, katolisista, ortodokseista, pohjimmiltaan autoritaarisista ja demokraattisemmin hallituista maista, ja vielä sellaisista, jotka vetoavat loistavaan menneisyyteensä ja elävät näissä menneisyyden harhoissa. Pelkästään Italia on monikulttuurinen, ja sellainen, jossa eri alueet poikkeavat toisistaan. Pohjoinen ei kovin paljon anna arvoa itseään köyhemmälle etelälle, etelä taas katsoo, että pohjoinen pyrkii kahmimaan kaiken hyvän itselleen. On totuttu siihen, että puoluekenttä elää ja ajoittain hallitukset seuraavat toisiaan. Näin on tapahtunut myös tänä talvena.
Viimeisin hallituskriisi alkoi tammikuun alussa, kun Italia Viva- puolueen Matteo Renzi lähti hallituksesta. Kun koalitio näin menetti enemmistönsä, joutui pääministeri Giuseppe Conte kahden ja puolen vuoden hallituskauden jälkeen eroamaan. Syynä oli, kuinka ollakaan, riidat EU:n elvytyspaketista tulevien rahojen käytöstä. Italia on saamassa eräiden tietojen mukaan peräti 200 miljardia, josta suoraa apua on yli 70 miljardia, loput on lainaa. 200 miljardia tulee täyteen siinä tapauksessa, että Italia päättää nostaa tukipaketista maksimimäärän lainaa. Se on Espanjan jälkeen suurin hyötyjä. Tätä rahamäärää saisi käyttää vain rakenteellisiin uudistuksiin, ei koronavaiheen tappioihin. Suomi seuraa tarkasti tilanteen kehitystä, meidän on protestanttisen etiikan mukaisesti toimivina vaikea olla varmoja siitä, että Italia ei pyrkisi kontrollista huolimatta luistamaan. Sehän on jo ennestään ajanut taloutensa ahtaalle, kuten nähtiin jo edellisen finanssikriisin aikana.
Pelastajaksi ilmestyi nyt Mario Draghi, jolle presidentti Sergio Mattarella antoi uuden hallituksen muodostamistehtävän. Draghi sai Euroopan keskuspankin taannoisena johtajana kahdeksan vuoden aikana arvostusta ympäri unionin. Hänen hallituksessaan on 23 ministeriä kuudesta eri puolueesta, ministereistä on kuusi teknokraatteja. Kokonaista 18 heistä on kotoisin pohjoiselta puolelta. Koronavirus on raskaasti koetellut maan taloutta, joka ei tätä ennenkään siis ollut kovin vahvalla pohjalla. Se on kuitenkin niin suuri talousalue, että sen selviytyminen heijastuisi myönteisellä tavalla laajalle koko unionin alueelle. Jos tämä kolmanneksi suurin talous ajautuisi velkakriisiin, horjuisivat niin italialaiset kuin myös ranskalaiset ja saksalaiset pankit. Se merkitsisi ongelmia koko Euroopalle.
Draghi puhaltaa nyt italialaiseen politiikkaan sellaista henkeä, että puoluepoliittiset edut pitäisi panna syrjään. Hallituspohja on sodan jälkeen laajin. Parlamenttiryhmältään suurin puolue Viiden tähden liike sai nyt neljä ministeriä. Keskusta-vasemmistolaiselle Demokraattiselle puolueelle, oikeistopopulistiselle Legalle ja oikeistolaiselle Forza Italialle annettiin kolme ministerinsalkkua kullekin. Lisäksi yhden ministerin saivat keskustalainen Italia Viva -puolue sekä liberaalien LeU-puolue (Liberi e Uguali). Puolueilla on kovin erilaisia näkemyksiä paitsi elvytyspaketin käytöstä, myös maahanmuutosta, rakennus- ja liikennehankkeista sekä terveys- ja hyvinvointipalveluista. Kaikki tämä pitäisi vielä toteuttaa niin, että mafia ei suhteidensa ja omien yritystensä avulla pääsisi rahoista hyötymään.
Italian nykyinen puoluejärjestelmä on sikäli erikoinen, että suurimmat puolueet, ns. Viiden tähden liike ja Lega Nord ovat molemmat populistisia puolueita. Ne syntyivät paljolti kritiikistä Euroopan unionia kohtaan. Edellisen lasketaan olevan kallellaan vasemmalle, ja Lega on oikeistolainen. Tavallaan sellainen on myös keskustaoikeistolainen Forza Italia, jonka taustalla häärää vieläkin monissa liemissä keitetty, 84 -vuotias Silvio Berlusconi. Tätä italialaista puoluegalleriaa täydentää vielä mm. fasistitaustainen, ja hallituksen ulkopuolelle jäänyt Fratelli d’Italia, joka paljon pienempänä ei kovin paljon voi hallitusta heilauttaa.

Kahden pääpuolueen tausta on mielenkiintoinen. Edellisissä parlamenttivaaleissa 2018 ne jakoivat koko niemimaan tavallaan kahtia, toinen oli vahvoilla toisessa, ja toinen toisessa osassa maata, kuten oheinen Wikipediasta kopioitu kartta osoittaa. Kysymyksessä oli edustajainhuoneen voimasuhteet, mutta varsin samanlaiset ne olivat myös toisessa kamarissa, eli senaatissa. Raja kulkee suunnilleen Napolin kohdalla. Tämä kahtiajako on oikeastaan vanhaa historiallista perua, sillä vielä 1800-luvun alkupuolella tätä eteläistä osaa hallitsi ns. Molempain Sisiliain kuningaskunta, jonka suuri vapaussankari Giuseppe Garibaldi valloitti vapaaehtoisen armeijansa johdossa noustuaan vuonna 1860 maihin Sisiliassa. Sieltä sotaretki jatkui aina Napolin seudulle saakka. Pohjoisen Italian pikkuvaltiot yhdistyivät Sardinian johdolla. Lopulta koko Italia yhdistyi, mutta sisäiset epäluulot jäivät jäytämään yhteisoloa.
Edustajainhuoneen vaalin enemmistöt alueilla vuoden 2018 parlamenttivaaleissa, keltainen alue Viiden tähden liike, sininen Pohjoisen liitto Lega, punainen Keskusta-vasemmisto, harmaa: Etelä-Tirolin kansanpuolue. Senaatin jakautuma oli varsin samanlainen.
Näiden Italian osien kehitys kulki parin viimeisen vuosisadan aikana karkeasti ottaen suunnilleen seuraavasti. Pohjoisessa oli varsin varhain syntynyt kansalaisyhteiskuntia, erityisesti kauppaa käyvissä kaupungeissa. Etelässä Molempain Sisiliain kuningaskunnan alueella vallitsi feodalismi, ja alueella versoi myös vähän eri nimillä mafia keskuspaikkoinaan Palermo, Calabria ja Napoli. Siinä välissä oli vielä paavin hallitsema Kirkkovaltio. Rakenteet vaikuttavat vieläkin jollain tavalla. Edellä jo mainitsin, että pohjoisessa on rikkaita alueita, etelässä vieläkin myös varsin takapajuisia. Kun Italia oli yhdistyessään 1860-luvulla varsin rikkonainen, ei yhdistynyt valtio ja esimerkiksi sen veronkanto ja muut tehtävät saaneet samanlaista otetta kuin esimerkiksi protestanttisessa Pohjois-Euroopassa. Katolilaisilla ja protestanteilla ilmeisesti on muutenkin elämänasenteessa eroavaisuuksia. Esimerkiksi jo Luther korosti ahkeran työnteon merkitystä ja esivallan kunnioitusta. Pohjois-Italian teollistuneet alueet kieltämättä ovat aika lähellä Keski-Eurooppaa, eteläiset alueet ovat siitä kauempana.
Edustajainhuoneen vaalin enemmistöt alueilla vuoden 2018 parlamenttivaaleissa, keltainen alue Viiden tähden liike, sininen Pohjoisen liitto Lega, punainen Keskusta-vasemmisto, harmaa: Etelä-Tirolin kansanpuolue. Senaatin jakautuma oli varsin samanlainen.
Näiden Italian osien kehitys kulki parin viimeisen vuosisadan aikana karkeasti ottaen suunnilleen seuraavasti. Pohjoisessa oli varsin varhain syntynyt kansalaisyhteiskuntia, erityisesti kauppaa käyvissä kaupungeissa. Etelässä Molempain Sisiliain kuningaskunnan alueella vallitsi feodalismi, ja alueella versoi myös vähän eri nimillä mafia keskuspaikkoinaan Palermo, Calabria ja Napoli. Siinä välissä oli vielä paavin hallitsema Kirkkovaltio. Rakenteet vaikuttavat vieläkin jollain tavalla. Edellä jo mainitsin, että pohjoisessa on rikkaita alueita, etelässä vieläkin myös varsin takapajuisia. Kun Italia oli yhdistyessään 1860-luvulla varsin rikkonainen, ei yhdistynyt valtio ja esimerkiksi sen veronkanto ja muut tehtävät saaneet samanlaista otetta kuin esimerkiksi protestanttisessa Pohjois-Euroopassa. Katolilaisilla ja protestanteilla ilmeisesti on muutenkin elämänasenteessa eroavaisuuksia. Esimerkiksi jo Luther korosti ahkeran työnteon merkitystä ja esivallan kunnioitusta. Pohjois-Italian teollistuneet alueet kieltämättä ovat aika lähellä Keski-Eurooppaa, eteläiset alueet ovat siitä kauempana.
Helmikuu
8. (17) Olemmeko jo nyt myöhässä ?
Otsikkona oleva lause on suoraan A-studion keskusteluohjelmasta, ja siellä osanottajana olleen HUS:n alueen apulaisylilääkäri Eeva Ruotsalaisen suusta. Nyt aamutelevision keskustelussa 24.2. kolmen pienimmän eduskuntapuolueen edustajat näyttivät myötäilevän tätä ajatusta. Maallikotkin ovat huomanneet, että HUS:n alueen tehohoitopaikat alkavat jo olla tiukassa käytössä. Sen osoittaa esimerkiksi se, että yksittäisiä tehohoitopotilaita on jo alettu siirtää muille alueille. Myös Päijät-Hämeen keskussairaalaan on tuotu ensimmäinen tällainen potilas.
Yleisesti katsotaan, että hallituksen toimet ovat koronantorjunnassa olleet oikean suuntaisia, mutta ilmeisesti aina pari askelta myöhässä, Tällä hetkellä hallitus kipuilee uusien rajoitusten kanssa, yrittää löytää uusia, mutta samalla seuraa aralla mielellä, ettei vaan talloisi minkään edunvalvontaryhmän varpaille. Aika koomiselta tuntuu esimerkiksi se ajatus, että kiellettäisiin ravintoloissa tanssi ja laulu. Auki voitaisiin kyllä pitää myöhään. Mutta auttaisiko tämä, kun koolla on nuorta energistä väkeä, joka on tullut paikalle parinmuodostus mielessä. Olemme nähneet, että erityisesti opiskelijat ovat järjestäneet eräänlaisia koronalinkoja vuorotellen vähän siellä sun täällä ympäri maata. Turvalliseen keski-ikään tulleet, parisuhteessa elävät päättäjät eri portailla eivät muista nuoruuttaan. Kannattaisin oman pikkupuolueensa edustajan ja puheenjohtajan Hjallis Harkimon ajatusta, että kaikki baarit ja alkoholia tarjoavat ravintolat pitäisi sulkea määräviikoiksi kokonaan, vain ruokaravintolat saisivat olla auki alkuiltaan saakka.
Liike. Nyt ei tule saamaan ääntäni tulevissa kunnallisvaaleissa, miten ne nyt sitten järjestetäänkään. Mutta hyviä ajatuksia sillä toki on. Harkimo ihmetteli sitä, miksi rajoja ei ole päästy ajoissa sulkemaan. Vasta nyt on tullut esille mahdollisuus järjestää pakolliset testit satamissa, lentokentillä ja rajoilla. Maahan on tullut varsin vapaasti ulkomaisia työntekijöitä rakennuksille ja telakoille, ja he ovat tuoneet tautia mukanaan. Näin on myös syntynyt pahoja viruslinkoja, joista pahin on tällä hetkellä Rauman telakalla. jossa puhutaan jopa sadoista altistuneista ja aikamoisesta määrästä sairastuneita. On myös selvinnyt, että monilla työmailla on oltu suojausten kanssa välinpitämättömiä. Kun vielä meteli on työtiloissa kova kuin yökerhossa, pitää asiansa huutaa suoraan työverin korvaan, kertoi eräs asian kokenut.
Sordiinoa on pidetty aivan liikaa päällä. Viime vuonna herätti ihmetystä se, että monet eduskuntaan tuodut lait ja muut määräykset läpäisivät perustuslakivaliokunnan seulan usein aivan liian täpärästi. Lautakunta oli alkanut pyytää asiassa kuin asiassa ns. valtio-oppineiden lausuntoja. Ja aina jostain yliopistosta löytyi joku dosentti, joka piti viimeiseen pilkkuun asti kiinni yksilönvapaudesta ja muista sinänsä tärkeistä länsimaisista arvoista. Olen miettinyt myös oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin roolia. Hän tietysti seuraa tarkalla silmällä kielivähemmistönsä etuja, mutta onko hän juristina ottanut joissain asioissa myös muita ministereitä tiukemman linjan?
Viime viikolla kävimme ottamassa ensimmäisen koronapiikin, seuraava on kolmen kuukauden päässä. Hyvin oli rokotus järjestetty Triossa, nopeasti ja joustavasti. Tietenkin ennakkoilmoittautuminen oli taustalla. Otin yhteyttä 4. päivänä tietokoneella, ja rokotus oli meidän kohdallamme 19. päivänä. Ihmettelin kyllä sitä, että jotkut myöhemmin tilanneet olivat päässeet aikaisemmin, samoin on ollut niitä, jotka olivat tilanneet puhelimitse. Mutta tämä on sivuseikka, pääasia on, että homma on tältä osin hoidettu. Mutta nähtäväksi jää, ehtiikö rokotusohjelma ajoissa koko maassa riittävän pitkälle, ja antaako se rokotus riittävän suojan.
Otsikkona oleva lause on suoraan A-studion keskusteluohjelmasta, ja siellä osanottajana olleen HUS:n alueen apulaisylilääkäri Eeva Ruotsalaisen suusta. Nyt aamutelevision keskustelussa 24.2. kolmen pienimmän eduskuntapuolueen edustajat näyttivät myötäilevän tätä ajatusta. Maallikotkin ovat huomanneet, että HUS:n alueen tehohoitopaikat alkavat jo olla tiukassa käytössä. Sen osoittaa esimerkiksi se, että yksittäisiä tehohoitopotilaita on jo alettu siirtää muille alueille. Myös Päijät-Hämeen keskussairaalaan on tuotu ensimmäinen tällainen potilas.
Yleisesti katsotaan, että hallituksen toimet ovat koronantorjunnassa olleet oikean suuntaisia, mutta ilmeisesti aina pari askelta myöhässä, Tällä hetkellä hallitus kipuilee uusien rajoitusten kanssa, yrittää löytää uusia, mutta samalla seuraa aralla mielellä, ettei vaan talloisi minkään edunvalvontaryhmän varpaille. Aika koomiselta tuntuu esimerkiksi se ajatus, että kiellettäisiin ravintoloissa tanssi ja laulu. Auki voitaisiin kyllä pitää myöhään. Mutta auttaisiko tämä, kun koolla on nuorta energistä väkeä, joka on tullut paikalle parinmuodostus mielessä. Olemme nähneet, että erityisesti opiskelijat ovat järjestäneet eräänlaisia koronalinkoja vuorotellen vähän siellä sun täällä ympäri maata. Turvalliseen keski-ikään tulleet, parisuhteessa elävät päättäjät eri portailla eivät muista nuoruuttaan. Kannattaisin oman pikkupuolueensa edustajan ja puheenjohtajan Hjallis Harkimon ajatusta, että kaikki baarit ja alkoholia tarjoavat ravintolat pitäisi sulkea määräviikoiksi kokonaan, vain ruokaravintolat saisivat olla auki alkuiltaan saakka.
Liike. Nyt ei tule saamaan ääntäni tulevissa kunnallisvaaleissa, miten ne nyt sitten järjestetäänkään. Mutta hyviä ajatuksia sillä toki on. Harkimo ihmetteli sitä, miksi rajoja ei ole päästy ajoissa sulkemaan. Vasta nyt on tullut esille mahdollisuus järjestää pakolliset testit satamissa, lentokentillä ja rajoilla. Maahan on tullut varsin vapaasti ulkomaisia työntekijöitä rakennuksille ja telakoille, ja he ovat tuoneet tautia mukanaan. Näin on myös syntynyt pahoja viruslinkoja, joista pahin on tällä hetkellä Rauman telakalla. jossa puhutaan jopa sadoista altistuneista ja aikamoisesta määrästä sairastuneita. On myös selvinnyt, että monilla työmailla on oltu suojausten kanssa välinpitämättömiä. Kun vielä meteli on työtiloissa kova kuin yökerhossa, pitää asiansa huutaa suoraan työverin korvaan, kertoi eräs asian kokenut.
Sordiinoa on pidetty aivan liikaa päällä. Viime vuonna herätti ihmetystä se, että monet eduskuntaan tuodut lait ja muut määräykset läpäisivät perustuslakivaliokunnan seulan usein aivan liian täpärästi. Lautakunta oli alkanut pyytää asiassa kuin asiassa ns. valtio-oppineiden lausuntoja. Ja aina jostain yliopistosta löytyi joku dosentti, joka piti viimeiseen pilkkuun asti kiinni yksilönvapaudesta ja muista sinänsä tärkeistä länsimaisista arvoista. Olen miettinyt myös oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin roolia. Hän tietysti seuraa tarkalla silmällä kielivähemmistönsä etuja, mutta onko hän juristina ottanut joissain asioissa myös muita ministereitä tiukemman linjan?
Viime viikolla kävimme ottamassa ensimmäisen koronapiikin, seuraava on kolmen kuukauden päässä. Hyvin oli rokotus järjestetty Triossa, nopeasti ja joustavasti. Tietenkin ennakkoilmoittautuminen oli taustalla. Otin yhteyttä 4. päivänä tietokoneella, ja rokotus oli meidän kohdallamme 19. päivänä. Ihmettelin kyllä sitä, että jotkut myöhemmin tilanneet olivat päässeet aikaisemmin, samoin on ollut niitä, jotka olivat tilanneet puhelimitse. Mutta tämä on sivuseikka, pääasia on, että homma on tältä osin hoidettu. Mutta nähtäväksi jää, ehtiikö rokotusohjelma ajoissa koko maassa riittävän pitkälle, ja antaako se rokotus riittävän suojan.
7.(16) Kulttuuriministeri Sampo Terhosta tuli kirjailija
Juha Sipilän hallituksessa oli muutamia perussuomalaisista irtautuneita ministereitä, jotka kaikki ovat nyt etsineet uutta uraa politiikan ulkopuolelta. Viime eduskuntavaaleissa heidän puolueensa, Siniset, kärsi murskatappion. Kun mainitut ministerit olivat yleisen käsityksen mukaan varsin kelvollisia, ovat eräät heistä sijoittuneet aika hyvin. Entisestä puolustusministeristä Jussi Niinistöstä tuli Kannuksen kunnanjohtaja, ja entisestä työministeristä Jari Lindströmistä projektikoordinaattori työllisyyden kuntakokeilussa. Entinen kulttuuriministeri Sampo Terho avasi aivan uusia uria ryhtymällä kirjailijaksi.
Terho on koulutukseltaan historiantutkija, filosofian maisteri, entinen Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija ja entinen europarlamentaarikko, lisäksi hän on ollut varteenotettava musiikin harrastaja. Näin ollen ei ollut mitenkään outoa, että hän selviytyi ministerinpostistaan laaja-alaisuudellaan varsin hyvin. Vielä 1900-luvun puolella oli tavallista, että opetusministerin tai kulttuuriministerin paikka oli eräänlainen jäännöstehtävä, jolle istutettiin aivan tavallisia maallikoitakin. Huippuna oli se henkilö, joka ei tunnistanut edes työhuoneensa seinällä olevien maalausten tekijöitä, miltei kansallisia ikoneita.
Juha Sipilän hallituksessa oli muutamia perussuomalaisista irtautuneita ministereitä, jotka kaikki ovat nyt etsineet uutta uraa politiikan ulkopuolelta. Viime eduskuntavaaleissa heidän puolueensa, Siniset, kärsi murskatappion. Kun mainitut ministerit olivat yleisen käsityksen mukaan varsin kelvollisia, ovat eräät heistä sijoittuneet aika hyvin. Entisestä puolustusministeristä Jussi Niinistöstä tuli Kannuksen kunnanjohtaja, ja entisestä työministeristä Jari Lindströmistä projektikoordinaattori työllisyyden kuntakokeilussa. Entinen kulttuuriministeri Sampo Terho avasi aivan uusia uria ryhtymällä kirjailijaksi.
Terho on koulutukseltaan historiantutkija, filosofian maisteri, entinen Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija ja entinen europarlamentaarikko, lisäksi hän on ollut varteenotettava musiikin harrastaja. Näin ollen ei ollut mitenkään outoa, että hän selviytyi ministerinpostistaan laaja-alaisuudellaan varsin hyvin. Vielä 1900-luvun puolella oli tavallista, että opetusministerin tai kulttuuriministerin paikka oli eräänlainen jäännöstehtävä, jolle istutettiin aivan tavallisia maallikoitakin. Huippuna oli se henkilö, joka ei tunnistanut edes työhuoneensa seinällä olevien maalausten tekijöitä, miltei kansallisia ikoneita.

Sampo Terhon teos, Olev Roosin kyyneleet sijoittuu neuvostoajan Saarenmaalle. Roos oli mies, jolle vähän väliä tapahtui jotain ikävää omassa kyläyhteisössään. Kysymyksessä on sujuvasti kirjoitettu teos, joka Tervon taustaa ajatellen on luonteva, hän käy neuvostoyhteiskunnan piirteitä läpi vuosikymmenien ajalta. Ensin Viro liitettiin Neuvostoliittoon, sen jälkeen seurasi lyhyt saksalaismiehitys, ja jälleen tulivat venäläiset, jotka pysyivätkin virolaiskommunistien taustalla vallassa aina ns. uuteen itsenäistymiseen saakka vuonna 1991. Hidasta uudistumistakin tapahtuu, mutta vertailussa suomalaisiin tulee alueen takapajuisuus erinomaisesti näkyviin.
Terho on tavallisten virolaisten kansanihmisten puolella ja sosialismia vastaan. Hän onnistuu kirjallisessa avauksessaan, kirjoittaa sujuvasti, ja rakentaa romaaninsa uskottavalla ja tyylikkäällä tavalla. Päähenkilö on Olev Roos, toisaalta koulussa menestyvä, toisaalta kuitenkin älynlahjoiltaan jossain mielessä vähän osaton. Hän lukee paljon ja väliin yllättää lähellä olevia ihmisiä pitkillä sitaateilla kommunistien propagandasta. Rakkaudestakin hän haaveilee, mutta sekin päättyy onnettomasti rakkauden kohteen ymmärtäväisyydestä huolimatta. Nuori kolhoosin toimistossa työskennellyt Katia arvosti hänen lukeneisuuttaan.
Terhon teos käy myös Viron kommunistisen vaiheen esittelystä. Se alkaa siitä, kun saksalaiset joutuivat vuonna 1944 luopumaan Saarenmaan viimeisestäkin tukikohdastaan. Monet olivat hyvissä ajoin paenneet mm. Gotlantiin, mutta Olevin vanhemmat eivät lähteneet. Yksi setä kuitenkin lähti, ja siirtyi myöhemmin Kanadaan. Ensimmäiset vaalit olivat aika surkuhupaisa tapahtuma. Yli-innokas vaalivastaava sai piirinsä asukkaat äänestyspaikalle etuajassa, ja paikallinen sanomalehti tietysti kehui väen valveutuneisuutta. Eräs pariskunta ei kuitenkaan tullut, ja heidät karkotettiinkin pian Siperiaan, josta he kyllä vapautuivat Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953.
Kolhooseja muodostettiin, ensin kalastajat, jotka sitten perustivat myös kalasäilyketehtaan. Maanviljelijät tulivat mukaan hitaammin. Olev sai työtä kolhoosista, mutta vain apumiehenä, sillä hänellä ei juurikaan ollut käytännön taipumuksia. Tavarat olivat vähissä kylän kaupassa, lopulta päästiin käymään myös saaren pääkaupungissa Kuressaaressa, joka tällä välin oli saanut uuden nimen Kingissepp vuonna 1922 teloitetun kommunistin mukaan.
Viron itsenäistymiskehitys näkyy myös maaseudulla, ja kun kolhoosit sitten lopetetaan, loppuvat myös Olev Roosin työt. Lopulta hän elää köyhyydessä, ja on kylänsä toiseksi viimeinen asukas. Uutta eloa kylään tuovat kuitenkin suomalaiset, jotka alkavat ostella tyhjilleen jääneitä taloja ja rakentaa uusia.
Mitä genreä Sampo Terhon teos sitten edustaa? Lähinnä se on historiallinen romaani, yksityiskohtainen ja sujuva, eräänlainen popularisoitu historiantutkimus, jossa on väliin suorastaan dekkarinomaisia piirteitä. Lukijoita varmaan riittää, mutta kaunokirjallisuuden portinvartijoilta se tuskin saa kovinkaan paljon myötätuntoa. Menestyvään kaunokirjallisuuteen vaadittavia takautumia ja takautumien takautumia eri löydy, ratkaisutkin ovat usein ennalta arvattavia ilman sen kummempia kommervenkkejä. Hyvä lukukokemus se kuitenkin on. Teos on hyvä lukea myös sen takia, etteivät Viron historian käänteet pääsisi unohtumaan.
Terho on tavallisten virolaisten kansanihmisten puolella ja sosialismia vastaan. Hän onnistuu kirjallisessa avauksessaan, kirjoittaa sujuvasti, ja rakentaa romaaninsa uskottavalla ja tyylikkäällä tavalla. Päähenkilö on Olev Roos, toisaalta koulussa menestyvä, toisaalta kuitenkin älynlahjoiltaan jossain mielessä vähän osaton. Hän lukee paljon ja väliin yllättää lähellä olevia ihmisiä pitkillä sitaateilla kommunistien propagandasta. Rakkaudestakin hän haaveilee, mutta sekin päättyy onnettomasti rakkauden kohteen ymmärtäväisyydestä huolimatta. Nuori kolhoosin toimistossa työskennellyt Katia arvosti hänen lukeneisuuttaan.
Terhon teos käy myös Viron kommunistisen vaiheen esittelystä. Se alkaa siitä, kun saksalaiset joutuivat vuonna 1944 luopumaan Saarenmaan viimeisestäkin tukikohdastaan. Monet olivat hyvissä ajoin paenneet mm. Gotlantiin, mutta Olevin vanhemmat eivät lähteneet. Yksi setä kuitenkin lähti, ja siirtyi myöhemmin Kanadaan. Ensimmäiset vaalit olivat aika surkuhupaisa tapahtuma. Yli-innokas vaalivastaava sai piirinsä asukkaat äänestyspaikalle etuajassa, ja paikallinen sanomalehti tietysti kehui väen valveutuneisuutta. Eräs pariskunta ei kuitenkaan tullut, ja heidät karkotettiinkin pian Siperiaan, josta he kyllä vapautuivat Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953.
Kolhooseja muodostettiin, ensin kalastajat, jotka sitten perustivat myös kalasäilyketehtaan. Maanviljelijät tulivat mukaan hitaammin. Olev sai työtä kolhoosista, mutta vain apumiehenä, sillä hänellä ei juurikaan ollut käytännön taipumuksia. Tavarat olivat vähissä kylän kaupassa, lopulta päästiin käymään myös saaren pääkaupungissa Kuressaaressa, joka tällä välin oli saanut uuden nimen Kingissepp vuonna 1922 teloitetun kommunistin mukaan.
Viron itsenäistymiskehitys näkyy myös maaseudulla, ja kun kolhoosit sitten lopetetaan, loppuvat myös Olev Roosin työt. Lopulta hän elää köyhyydessä, ja on kylänsä toiseksi viimeinen asukas. Uutta eloa kylään tuovat kuitenkin suomalaiset, jotka alkavat ostella tyhjilleen jääneitä taloja ja rakentaa uusia.
Mitä genreä Sampo Terhon teos sitten edustaa? Lähinnä se on historiallinen romaani, yksityiskohtainen ja sujuva, eräänlainen popularisoitu historiantutkimus, jossa on väliin suorastaan dekkarinomaisia piirteitä. Lukijoita varmaan riittää, mutta kaunokirjallisuuden portinvartijoilta se tuskin saa kovinkaan paljon myötätuntoa. Menestyvään kaunokirjallisuuteen vaadittavia takautumia ja takautumien takautumia eri löydy, ratkaisutkin ovat usein ennalta arvattavia ilman sen kummempia kommervenkkejä. Hyvä lukukokemus se kuitenkin on. Teos on hyvä lukea myös sen takia, etteivät Viron historian käänteet pääsisi unohtumaan.
6. (15) Entinen hiihdon suurvalta
Viikonvaihteen urheilu-uutiset toivat sen esiin: Suomi on hiihtolajeissa auttamattomasti jäljessä kärkimaista. Oikeastaan tämä on tullut kansainvälisissä kilpailuissa näkyviin vähä vähältä kaiken talvea, mutta nyt se konkretisoitui entistä selvemmin. Naisten 10 kilometrillä vapaan tyylin hiihdossa Suomen mestaruuden voitti ylivoimaisesti pitkälti yli 40-vuotias Riitta-Liisa Roponen (42 v.), ja toiseksi tuli jäähdyttelevä entinen ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen (38 v.). Seuraavilla sijoilla oli myös jo varttunutta väkeä, jonka edustajat olivat suuria lupauksia joskus 10 tai peräti 15 vuotta sitten. Krista Pärmäkoski oli poissa, hän ilmeisesti potee liiallista kilpailutahtia Keski-Euroopan hiihtoviikko mukaan lukien, ja Kerttu Niskanen sairastaa pohjeluun murtumaa. Mutta parhaimmillaan hekin ovat tänä vuonna päässeet suurkilpailuissa vain 10 parhaan joukkoon.
Eikä miestenkään puollella ole ollut kehumista. Iivo Niskanen jätti miesten 15 kilometrillä muut reippaasti taakseen. Silti hänelläkään ei ole ollut enää kansainvälisissä kilpailuissa mahdollisuuksia aivan kärkeen. Tänä vuonna toivoa tuonut hiihtäjä oli toiseksi tullut, paremmin sprintterinä tunnettu Joni Mäki. Perttu Hyvärisen ja Ristomatti Hakolan tuloa on odotettu, mutta näillä näkymin turhaan.
Ampumahiihdossa tilanne on suorastaan surkea, eikä yhdistetyssäkään ole muita menestyneitä kuin Ilkka Herola. Jos haluaa olla ilkeä, voisi sanoa, että ampumahiihtäjät eivät osaa ampua, eivätkä yhdistetyn miehet hypätä. Eipä niitä varsinaisia hyppääjiäkään liiemmälti ole, vain kaksi miestä on tähän mennessä päässyt Euroopan hyppyreissä maailmancupin pisteille.
Missä siis olivat omien SM-kisojen nuoremmat hiihtäjät? Jotain valoa sentään on näkyvissä, sen osoittavat muutamat juuri pidetyissä nuorten alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa menestyneet nuorukaiset. Toivottavasti heidät saadaan jalostettua muutamassa vuodessa puolustamaan Suomen mainetta. Tai sitten heidät ehkä hiihdätetään loppuun niin, että he jäävät vain lupauksiksi. Luulisi. että meillä on tieto-taitoa ja kokemusta, on urheiluopistoja ja urheilulukioita mm. Sotkamossa, on urheilualiupseerin paikkoja puolustusvoimissa, ja jonkinlainen apurahajärjestelmäkin.
Norja näyttää dominoivan kaikilla matkoilla. Tätä ihmetellään, ja tietysti myös arvostetaan. Kukaan ei oikein tunnu tietävän, mitä he osaavat tehdä paremmin. Vain Venäjä pystyy laittamaan sille jossain määrin kampoihin, mutta siellähän ovat takana suuret massat ja suurvallan mahdollisuudet. Ei myöskään Ruotsi ole päässyt liiemmälti juhlimaan, mutta kuitenkin Suomea selvästi enemmän.
Toisaalta voisi tietysti sanoa, etteivät menestykset talvilajeissa ja ylipäätään urheilussa ole niitä maailman tärkeimpiä asioita. Takavuosina meitä hemmoteltiin menestyksillä, kohotettiin kansallista itsetuntoa, ja siinä sivussa tuli mieleistä viihdykettä. Nyt tätä kaikkea vaan pitää etsiä muilta suunnilta !
Viikonvaihteen urheilu-uutiset toivat sen esiin: Suomi on hiihtolajeissa auttamattomasti jäljessä kärkimaista. Oikeastaan tämä on tullut kansainvälisissä kilpailuissa näkyviin vähä vähältä kaiken talvea, mutta nyt se konkretisoitui entistä selvemmin. Naisten 10 kilometrillä vapaan tyylin hiihdossa Suomen mestaruuden voitti ylivoimaisesti pitkälti yli 40-vuotias Riitta-Liisa Roponen (42 v.), ja toiseksi tuli jäähdyttelevä entinen ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen (38 v.). Seuraavilla sijoilla oli myös jo varttunutta väkeä, jonka edustajat olivat suuria lupauksia joskus 10 tai peräti 15 vuotta sitten. Krista Pärmäkoski oli poissa, hän ilmeisesti potee liiallista kilpailutahtia Keski-Euroopan hiihtoviikko mukaan lukien, ja Kerttu Niskanen sairastaa pohjeluun murtumaa. Mutta parhaimmillaan hekin ovat tänä vuonna päässeet suurkilpailuissa vain 10 parhaan joukkoon.
Eikä miestenkään puollella ole ollut kehumista. Iivo Niskanen jätti miesten 15 kilometrillä muut reippaasti taakseen. Silti hänelläkään ei ole ollut enää kansainvälisissä kilpailuissa mahdollisuuksia aivan kärkeen. Tänä vuonna toivoa tuonut hiihtäjä oli toiseksi tullut, paremmin sprintterinä tunnettu Joni Mäki. Perttu Hyvärisen ja Ristomatti Hakolan tuloa on odotettu, mutta näillä näkymin turhaan.
Ampumahiihdossa tilanne on suorastaan surkea, eikä yhdistetyssäkään ole muita menestyneitä kuin Ilkka Herola. Jos haluaa olla ilkeä, voisi sanoa, että ampumahiihtäjät eivät osaa ampua, eivätkä yhdistetyn miehet hypätä. Eipä niitä varsinaisia hyppääjiäkään liiemmälti ole, vain kaksi miestä on tähän mennessä päässyt Euroopan hyppyreissä maailmancupin pisteille.
Missä siis olivat omien SM-kisojen nuoremmat hiihtäjät? Jotain valoa sentään on näkyvissä, sen osoittavat muutamat juuri pidetyissä nuorten alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa menestyneet nuorukaiset. Toivottavasti heidät saadaan jalostettua muutamassa vuodessa puolustamaan Suomen mainetta. Tai sitten heidät ehkä hiihdätetään loppuun niin, että he jäävät vain lupauksiksi. Luulisi. että meillä on tieto-taitoa ja kokemusta, on urheiluopistoja ja urheilulukioita mm. Sotkamossa, on urheilualiupseerin paikkoja puolustusvoimissa, ja jonkinlainen apurahajärjestelmäkin.
Norja näyttää dominoivan kaikilla matkoilla. Tätä ihmetellään, ja tietysti myös arvostetaan. Kukaan ei oikein tunnu tietävän, mitä he osaavat tehdä paremmin. Vain Venäjä pystyy laittamaan sille jossain määrin kampoihin, mutta siellähän ovat takana suuret massat ja suurvallan mahdollisuudet. Ei myöskään Ruotsi ole päässyt liiemmälti juhlimaan, mutta kuitenkin Suomea selvästi enemmän.
Toisaalta voisi tietysti sanoa, etteivät menestykset talvilajeissa ja ylipäätään urheilussa ole niitä maailman tärkeimpiä asioita. Takavuosina meitä hemmoteltiin menestyksillä, kohotettiin kansallista itsetuntoa, ja siinä sivussa tuli mieleistä viihdykettä. Nyt tätä kaikkea vaan pitää etsiä muilta suunnilta !
5. (14) Mustien joutsenten vuosi
Joutsenet ovat aina tahrattoman valkoisia, näin on aina uskottu. Mutta aivan 1600-luvun lopussa eräs tutkimusmatkailija näki aivan mustan yksilön Australiassa. Vuonna 2007 libanonilaissyntyinen filosofi ja talousmatemaatikko Nassim Taleb kehitti mustan joutsenen ajatusmalliksi, jolla saattoi ymmärtää ja tulkita odottamattomia ilmiöitä ja tapahtumia. Vankkumaton usko vallitsevan olotilan pysyvyyteen tekee sokeaksi riskeille tai yllättäville uusille mahdollisuuksille. Kun musta joutsen yhtäkkiä ilmaantuu, seuraa hämmennys ja järkytys.
Tämän nimen on entinen pääministeri Esko Aho (pääministerinä 1991-1995) antanut muistelmakirjalleen, jota hän on vankistanut hallussaan olevalla lähdeaineistolla ja tuon ajan eräiden vaikuttajien haastatteluilla. Kirja laajenee myös filosofiseksi pohdinnaksi siitä, miten yllättäviin tilanteisiin joutuminen tapahtuu usein aivan äkkiarvaamatta. Ikään kuin pohjaksi pohdinnoilleen hän ottaa esimerkkejä historiasta mm. seuraavasti.
Ensimmäisen maailmansodan edellä Euroopan suurvallat olivat jo pitkään varustautuneet, mutta sitten tuli muutamia laukauksia, joista Itävalta-Unkarin kruununperijä Frans Ferdinand sai surmansa 28.6.1914. Sota alkoi elokuun ensimmäisenä, jonka jälkeen suurvallat, ja vähän pienemmätkin, julistivat sodan vuoron perään toisilleen. Syyskuun 11. päivä vuonna 2001 ällistyi koko maailman, kun terroristit tuhosivat lentokoneillaan World Trade Centerin kaksoistornit, ja ajoivat vielä yhden koneen päin Yhdysvaltain puolustusministeriön rakennusta Pentagonia. Vuoden 2008 maailmanlaajuinen finanssikriisi alkoi siitä, että New Yorkissa päämajaansa pitävä Lehman Brothers -pankki hakeutui holtittoman lainanannon ja velkojensa takia yrityssaneeraukseen. Viimeisin musta joutsen on ollut koronakriisi, jonka vaarallisuus alkoi selvitä vasta viiveellä. Kukaan ei aluksi uskonut sitä kovin vaaralliseksi.
Joutsenet ovat aina tahrattoman valkoisia, näin on aina uskottu. Mutta aivan 1600-luvun lopussa eräs tutkimusmatkailija näki aivan mustan yksilön Australiassa. Vuonna 2007 libanonilaissyntyinen filosofi ja talousmatemaatikko Nassim Taleb kehitti mustan joutsenen ajatusmalliksi, jolla saattoi ymmärtää ja tulkita odottamattomia ilmiöitä ja tapahtumia. Vankkumaton usko vallitsevan olotilan pysyvyyteen tekee sokeaksi riskeille tai yllättäville uusille mahdollisuuksille. Kun musta joutsen yhtäkkiä ilmaantuu, seuraa hämmennys ja järkytys.
Tämän nimen on entinen pääministeri Esko Aho (pääministerinä 1991-1995) antanut muistelmakirjalleen, jota hän on vankistanut hallussaan olevalla lähdeaineistolla ja tuon ajan eräiden vaikuttajien haastatteluilla. Kirja laajenee myös filosofiseksi pohdinnaksi siitä, miten yllättäviin tilanteisiin joutuminen tapahtuu usein aivan äkkiarvaamatta. Ikään kuin pohjaksi pohdinnoilleen hän ottaa esimerkkejä historiasta mm. seuraavasti.
Ensimmäisen maailmansodan edellä Euroopan suurvallat olivat jo pitkään varustautuneet, mutta sitten tuli muutamia laukauksia, joista Itävalta-Unkarin kruununperijä Frans Ferdinand sai surmansa 28.6.1914. Sota alkoi elokuun ensimmäisenä, jonka jälkeen suurvallat, ja vähän pienemmätkin, julistivat sodan vuoron perään toisilleen. Syyskuun 11. päivä vuonna 2001 ällistyi koko maailman, kun terroristit tuhosivat lentokoneillaan World Trade Centerin kaksoistornit, ja ajoivat vielä yhden koneen päin Yhdysvaltain puolustusministeriön rakennusta Pentagonia. Vuoden 2008 maailmanlaajuinen finanssikriisi alkoi siitä, että New Yorkissa päämajaansa pitävä Lehman Brothers -pankki hakeutui holtittoman lainanannon ja velkojensa takia yrityssaneeraukseen. Viimeisin musta joutsen on ollut koronakriisi, jonka vaarallisuus alkoi selvitä vasta viiveellä. Kukaan ei aluksi uskonut sitä kovin vaaralliseksi.

Vuonna 1991 Suomi joutui nopeaan tahtiin suuriin vaikeuksiin. Tuon vuoden mustan joutsenen taustalta löytyy ainakin kaksi pääsyytä, 1980-luvun kulutusjuhla ja vuonna 1991 tapahtunut Neuvostoliiton hajoaminen. Silloinen Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki (SKOP) aloitti rahamarkkinoiden vapauduttua ylimitoitetun luotonannon, osti tappiollisiakin yrityksiä ja teki riskipitoisia sijoituksia ulkomaisille kiinteistömarkkinoille. Suomen Pankki joutui lopulta ottamaan sen haltuunsa. Tuon ajan nuori pääministeri Esko Aho kirjoittaa nyt vuosikymmeniä myöhemmin seuraavasti:” Torstaina 19.9.1991 yhteiskunnan syliin kaatui ensimmäinen avokätisen luotonannon ruumis. Pian niitä tuli lisää, niin pankkeja kuin asiakkaitakin”. Yrityksiä kaatui, monet yrittäjät ottivat ns. valuuttalainoja ja ovat joutuneet maksamaan soviteltuja velkojaan aivan näihin päiviin saakka. Työttömien määrä lisääntyi ennalta arvaamattomiin mittoihin. Tuon ajan lapset ja nuoret joutuivat perheenjäseninä luopumaan monista haaveistaan.
Neuvostoliiton hajoaminen taas lopetti kertaheitolla itään suuntautuneen, Suomelle varsin edullisen kaupan, josta kulutustavarakauppa oli varsin keskeistä. Sopimusten mukaan Suomi sai viedä Neuvostoliittoon tuotteitaan samalla rahamäärällä, kuin mitä se maksoi öljytoimituksista. Ennen muuta sen turvin varsin laajaksi kasvanut vaatetus- ja jalkineteollisuus joutui vaikeuksiin.
Kirjassaan Mustien joutsenten vuosi Esko Aho analysoi kaikkea edellä mainittua ja tapahtumien taustoja perusteellisella tavalla. Esityksen punaisena lankana oli mm. ajatus, että talouspolitiikan vaihtoehtoja oli olemassa, mutta kaikki aika huonoja. Oli vain valittava niistä parhaalta näyttänyt. Yksi niistä oli suurinumeroinen devalvaatio, jolla yritettiin korjata valtiontaloutta. Suomen Pankki ei Ahon mielestä kyennyt hillitsemään rahan ylitarjontaa. Syyttävä sormi osoitti kohti pääjohtaja Rolf Kullbergiä. Häntä kohdannut arvostelu tuli nyt minunkin mieleeni, seurasin ammattini puolesta tuon ajan tapahtumia.
Muistelmien yleinen vika on se, että omia mahdollisia virheitä ymmärretään tai ne unohdetaan. Minulla ei riitä kompetenssia antamaan tästä Ahon kohdalla lopullista tuomiota. Mielenkiintoinen teos toden totta on, sujuvasti kirjoitettu ja perusteellinen. Tavalliselle lukijalle tuo vaikeuksia pysyä kaikkien talouspoliittisten kiemuroiden jäljillä kirjoittajan ajatusten ja esitystavan selkeydestä huolimatta.
Mitä vuonna 1954 syntynyt, eli nyt 66-vuotias Aho tekee nykyään.? Politiikasta luovuttuaan hän on ollut Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahasto) yliasiamies, eli vastuullisessa ja omalla tavallaan palkitsevassa työssä. Hän on yksi mahdollisista presidenttikandidaateista vuonna 2024. Hän on tällä vuosituhannella toiminut vielä mm. Nokian yhteiskuntasuhteista vastaavana johtajana, ja Harvardin yliopiston Senior Fellow -tehtävissä, sekä Venäjän kauppaa käyvien yritysten yhteenliittymän East Officen johdossa. Lisäksi hän on ollut Venäjällä erilaisissa tehtävissä, mm. EU:n pakotelistalla olevan Sberbankin hallituksen jäsenenä. Ainakin minusta tuntuu, että tämä puoli hänen ansioluettelossaan voi estää presidenttihaaveet, olkoonkin, että Venäjän tuntemusta todella riittää.
Neuvostoliiton hajoaminen taas lopetti kertaheitolla itään suuntautuneen, Suomelle varsin edullisen kaupan, josta kulutustavarakauppa oli varsin keskeistä. Sopimusten mukaan Suomi sai viedä Neuvostoliittoon tuotteitaan samalla rahamäärällä, kuin mitä se maksoi öljytoimituksista. Ennen muuta sen turvin varsin laajaksi kasvanut vaatetus- ja jalkineteollisuus joutui vaikeuksiin.
Kirjassaan Mustien joutsenten vuosi Esko Aho analysoi kaikkea edellä mainittua ja tapahtumien taustoja perusteellisella tavalla. Esityksen punaisena lankana oli mm. ajatus, että talouspolitiikan vaihtoehtoja oli olemassa, mutta kaikki aika huonoja. Oli vain valittava niistä parhaalta näyttänyt. Yksi niistä oli suurinumeroinen devalvaatio, jolla yritettiin korjata valtiontaloutta. Suomen Pankki ei Ahon mielestä kyennyt hillitsemään rahan ylitarjontaa. Syyttävä sormi osoitti kohti pääjohtaja Rolf Kullbergiä. Häntä kohdannut arvostelu tuli nyt minunkin mieleeni, seurasin ammattini puolesta tuon ajan tapahtumia.
Muistelmien yleinen vika on se, että omia mahdollisia virheitä ymmärretään tai ne unohdetaan. Minulla ei riitä kompetenssia antamaan tästä Ahon kohdalla lopullista tuomiota. Mielenkiintoinen teos toden totta on, sujuvasti kirjoitettu ja perusteellinen. Tavalliselle lukijalle tuo vaikeuksia pysyä kaikkien talouspoliittisten kiemuroiden jäljillä kirjoittajan ajatusten ja esitystavan selkeydestä huolimatta.
Mitä vuonna 1954 syntynyt, eli nyt 66-vuotias Aho tekee nykyään.? Politiikasta luovuttuaan hän on ollut Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahasto) yliasiamies, eli vastuullisessa ja omalla tavallaan palkitsevassa työssä. Hän on yksi mahdollisista presidenttikandidaateista vuonna 2024. Hän on tällä vuosituhannella toiminut vielä mm. Nokian yhteiskuntasuhteista vastaavana johtajana, ja Harvardin yliopiston Senior Fellow -tehtävissä, sekä Venäjän kauppaa käyvien yritysten yhteenliittymän East Officen johdossa. Lisäksi hän on ollut Venäjällä erilaisissa tehtävissä, mm. EU:n pakotelistalla olevan Sberbankin hallituksen jäsenenä. Ainakin minusta tuntuu, että tämä puoli hänen ansioluettelossaan voi estää presidenttihaaveet, olkoonkin, että Venäjän tuntemusta todella riittää.
4. (13) Suomalaiset historiapäivät etänä
Suomalaiset historiapäivät on tähän mennessä järjestetty jo 22 kertaa. Alun perin kaksipäiväisestä tapahtumasta on muodostunut yksi kevättalvisen Lahden kulttuurielämän huippukohtia. Aikaisemmin luennot ja keskustelut järjestettiin Fellmannissa, mutta sitten ne siirrettiin suuren suosion saavuttaneina Lahden Sibelius-taloon. Siellä ne pidettiin nytkin lauantaina 6.2.2021, mutta vallitsevan tilanteen vuoksi yksipäiväisenä ja virtuaalisesti. Ohjelma oli määrällisesti supistettu, mutta teknisesti onnistuneena se tavoitti varmaan suunnilleen saman määrän historian harrastajia kuin ennenkin.
Suomalaiset historiapäivät on tähän mennessä järjestetty jo 22 kertaa. Alun perin kaksipäiväisestä tapahtumasta on muodostunut yksi kevättalvisen Lahden kulttuurielämän huippukohtia. Aikaisemmin luennot ja keskustelut järjestettiin Fellmannissa, mutta sitten ne siirrettiin suuren suosion saavuttaneina Lahden Sibelius-taloon. Siellä ne pidettiin nytkin lauantaina 6.2.2021, mutta vallitsevan tilanteen vuoksi yksipäiväisenä ja virtuaalisesti. Ohjelma oli määrällisesti supistettu, mutta teknisesti onnistuneena se tavoitti varmaan suunnilleen saman määrän historian harrastajia kuin ennenkin.

Tervehdyssanat lausui kaupunkineuvos Kari Salmi, Suomalaiset historiapäivät ry:n puheenjohtaja. Hänet tunnetaan entisenä Lahden kaupunginjohtajana, jonka henkilökohtainen panos Sibelius-talon rakentamiseen johtaneessa päätöksenteossa oli aivan ratkaiseva. Lahtelaiseen kunnallispolitiikkaan on usein sisältynyt kampittamisen halua ja suoranaista tyhmyyttäkin, niinpä päätös rakentamisesta tapahtuikin vain yhden äänen enemmistöpäätöksellä suorastaan surkuhupaisten käänteiden jälkeen. Nyt parin vuosikymmenen takaiset vastarannan kiisket ovat yhtenä miehenä ja naisena kyllä suitsuttaneet päätöksen siunauksellisuutta, osa tietysti on jo ehtinyt siirtyä rajan taaksekin.
Näin ollen avauspuheella oli tiettyä symboliikkaakin, Kari Salmi puhui taas ”omassa talossaan”. Lahden kaupunginjohtajuuden jälkeen Salmi on nähty mm. valtiosihteerinä sisäministeriössä ja ARA:n johtajana.
Näin ollen avauspuheella oli tiettyä symboliikkaakin, Kari Salmi puhui taas ”omassa talossaan”. Lahden kaupunginjohtajuuden jälkeen Salmi on nähty mm. valtiosihteerinä sisäministeriössä ja ARA:n johtajana.

Historiapäivien avauksen suoritti erityislähettiläs Heikki Talvitie, joka on ollut yhdistyksen ja historiapäivien keskeisimpiä toimijoita vuodesta toiseen. Hän loi aluksi katsauksen nykypäivän virtauksiin, jotka ovat osaltaan saaneet vauhtia USA:n väestön poliittisesta polarisoitumisesta, juuri toteutuneesta Britannian brexitistä ja siitä eripurasta, joka vallitsee ns. vanhan ja uuden Euroopan sisällä jopa EU:n puitteissakin. Ei voi myöskään unohtaa Venäjän ja Kiinan aktivoitumista. Suomi ei liioin enää ole ns. harmaalla alueella, vaan pikemminkin vaaroille alttiina. Sosiaalisen median vihanpito tuo oman lisänsä tämän päivän yhteiskunnallisiin tunnelmiin.
Avauspuheen jälkeen esiteltiin Historian ystäväin liiton valitsema vuoden historiateos, ja muut ehdolla olleet teokset. Palkitsemisen suoritti liiton puolesta professori Aura Korppi-Tommola. Voittajaksi selviytyi Lea ja Santeri Pakkasen yhteisteos Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Kunniamaininnan saivat lisäksi Mikko Majanderin Komplekseja, kilpailua ja kumppanuutta Suomen ja Ruotsin suhteissa sekä Aapo Roseliuksen ja Tuomas Teporan Muukalaisten invaasio. Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940-1950.
Lauantain aamupäivän ohjelmakokonaisuudeksi muodostuikin sitten kolme teemaa inkeriläisten historiasta. Ensin palkitut Santeri ja Lea Pakkanen puhuivat aiheenaan Inkeriläiset, unohdetut suomalaiset. Toisena teemana oli Inkeriläinen siirtoväki Suomessa 1940-luvulla, jota esitteli dosentti Heikki Roiko-Jokela, ja kolmantena Kotiin karkotettavaksi, josta esitelmöi dosentti Toivo Flink. Puolenpäivän aikaan oli vielä ruotsinkielistä ohjelmaa, ja iltapäivällä kolme esitelmää metsien merkityksestä ja metsäteollisuudesta. Antoisa tiedepäivä päättyi paneelikeskusteluun.
Inkeriläisten vaiheisiin palaan tässä blogissa vielä myöhemmin. Pakkasten teos on minulla parhaillaan tilauksessa. Kun saan sen lainaksi, voin ruotia asiaa yksityiskohtaisemmin.
Lauantain aamupäivän ohjelmakokonaisuudeksi muodostuikin sitten kolme teemaa inkeriläisten historiasta. Ensin palkitut Santeri ja Lea Pakkanen puhuivat aiheenaan Inkeriläiset, unohdetut suomalaiset. Toisena teemana oli Inkeriläinen siirtoväki Suomessa 1940-luvulla, jota esitteli dosentti Heikki Roiko-Jokela, ja kolmantena Kotiin karkotettavaksi, josta esitelmöi dosentti Toivo Flink. Puolenpäivän aikaan oli vielä ruotsinkielistä ohjelmaa, ja iltapäivällä kolme esitelmää metsien merkityksestä ja metsäteollisuudesta. Antoisa tiedepäivä päättyi paneelikeskusteluun.
Inkeriläisten vaiheisiin palaan tässä blogissa vielä myöhemmin. Pakkasten teos on minulla parhaillaan tilauksessa. Kun saan sen lainaksi, voin ruotia asiaa yksityiskohtaisemmin.
Kaikki tämän jutun kuvat ovat kuvakaappauksia Suomalaisten historiapäivien videolähetyksestä
Päätöskeskustelun alusti virtuaalisesti sotatieteiden tohtori Saara Jantunen Maanpuolustuskorkeakoulusta. Osanottajat olivat kuvan mukaisesti vasemmalta lukien Petri Knape sisäministeriöstä (Kansallisen turvallisuuden yksikön johtaja), apulaisprofessori Katri Pynnönniemi (Helsingin yliopisto ja Maanpuolustuskorkeakoulu), ryhmän puheenjohtaja FT, eversti evp. Martti J. Kari (Jyväskylän yliopisto) sekä työelämäprofessori, dosentti Jarmo Limnéll (Aalto-yliopisto).
Suuren yleisön tietoisuuteen ulkopuolinen vaikuttaminen tuli toden teolla vuonna 2016, kun Venäjän uskottiin ja todettiinkin pyrkineen vaikuttamaan presidentin vaaleihin Donald Trumpin hyväksi. Vaikuttimena oli tietysti yrittää syventää Yhdysvaltain poliittista polarisoitumista. Jo alustajan puheenvuorossa korostettiin, miten autoritääriset valtiot, Venäjä ja Kiina pyrkivät informaatiovaikuttamisella lyömään maailmanvalloitusmielessä kiilaa liberaalien länsimaiden keskuuteen.
Tästä siirryttiin sitten keskustelemaan siitä, miten suomalaisten keskiseen yhdenmielisyyteen voidaan vaikuttaa. Poliittiseen päätöksentekoon voidaan vaikuttaa niin kotimaisten kuin Venäjän puolella toimivien trollien puheilla ja kirjoituksilla. Yhtenä esimerkkinä tulivat esille eräiden Venäjän lapsiasiavaltuutettujen liioitellut uhkakuvat venäläisperheiden kohtelusta Suomessa. Eräänä esimerkkinä muistan, miten joku korkea kenraali tuli takavuosina Suomeen ja onnistui pitämään jopa puheen yliopiston pienessä juhlasalissa. Hänen piti tietysti päästä myös vierailulle Tamminiemeen. Ihailin presidentti Niinistön tyyliä, kun hän aika kylmäkiskoisesti aloitti keskustelun sanoilla: ”Jaha, kenraali on sitten pitänyt puheen”. Hykertelin television ääressä, kun vastaanotossa ei ollut enää jälkeäkään viime vuosisadan lopun suomettumisrituaaleista.
Näin korona-aikana on varmaan halua kylvää epäluuloa rokotteita ja viranomaisten toimintaa kohtaan. Suomalaisten yleissivistys ja medianlukutaito ovat korkeata luokkaa, mutta taitavilla suomalaiseen yhteiskuntaan soluttautuneilla tiedusteluihmisillä on tietysti mahdollisuuksia. Näkyvimmät venäläisten käyttämät suomalaiset bulvaanit kyllä tunnetaan, joten heidän merkityksensä ei ole suuri. Suunnitelmia erilaisten vastakkainasetteluiden syventämiseksi kyllä varmaan on.
Jäin ihmettelemään, miksi esille ei nostettu taloudellista vaikuttamista ja esimerkiksi varsin avointa tonttikauppaa. Airiston Helmen tapaus on jo käsitelty, mutta miksi aivan hiljattain on suuri teollisuusrakentamisen alue myyty aivan Vantaan lentokentän vierestä? Venäläisostajat ovat olleet kiinnostuneita myös sotilaallisesti tärkeiden alueiden ja sähkölinjojen läheisyydestä.
Kiina on suunnannut taloudellista vaikuttamistaan ostamalla runsaasti alueita esimerkiksi Afrikasta. Kun eräs pelialalla vaurastunut visionääri alkoi tosissaan suunnitella Helsinki-Tallinna -tunnelia, ilmoitti hän rahoituksen tulevan Kiinasta ! Koko tunnelihanke on kuitenkin vielä toistaiseksi aivan levällään.
Päätöskeskustelun alusti virtuaalisesti sotatieteiden tohtori Saara Jantunen Maanpuolustuskorkeakoulusta. Osanottajat olivat kuvan mukaisesti vasemmalta lukien Petri Knape sisäministeriöstä (Kansallisen turvallisuuden yksikön johtaja), apulaisprofessori Katri Pynnönniemi (Helsingin yliopisto ja Maanpuolustuskorkeakoulu), ryhmän puheenjohtaja FT, eversti evp. Martti J. Kari (Jyväskylän yliopisto) sekä työelämäprofessori, dosentti Jarmo Limnéll (Aalto-yliopisto).
Suuren yleisön tietoisuuteen ulkopuolinen vaikuttaminen tuli toden teolla vuonna 2016, kun Venäjän uskottiin ja todettiinkin pyrkineen vaikuttamaan presidentin vaaleihin Donald Trumpin hyväksi. Vaikuttimena oli tietysti yrittää syventää Yhdysvaltain poliittista polarisoitumista. Jo alustajan puheenvuorossa korostettiin, miten autoritääriset valtiot, Venäjä ja Kiina pyrkivät informaatiovaikuttamisella lyömään maailmanvalloitusmielessä kiilaa liberaalien länsimaiden keskuuteen.
Tästä siirryttiin sitten keskustelemaan siitä, miten suomalaisten keskiseen yhdenmielisyyteen voidaan vaikuttaa. Poliittiseen päätöksentekoon voidaan vaikuttaa niin kotimaisten kuin Venäjän puolella toimivien trollien puheilla ja kirjoituksilla. Yhtenä esimerkkinä tulivat esille eräiden Venäjän lapsiasiavaltuutettujen liioitellut uhkakuvat venäläisperheiden kohtelusta Suomessa. Eräänä esimerkkinä muistan, miten joku korkea kenraali tuli takavuosina Suomeen ja onnistui pitämään jopa puheen yliopiston pienessä juhlasalissa. Hänen piti tietysti päästä myös vierailulle Tamminiemeen. Ihailin presidentti Niinistön tyyliä, kun hän aika kylmäkiskoisesti aloitti keskustelun sanoilla: ”Jaha, kenraali on sitten pitänyt puheen”. Hykertelin television ääressä, kun vastaanotossa ei ollut enää jälkeäkään viime vuosisadan lopun suomettumisrituaaleista.
Näin korona-aikana on varmaan halua kylvää epäluuloa rokotteita ja viranomaisten toimintaa kohtaan. Suomalaisten yleissivistys ja medianlukutaito ovat korkeata luokkaa, mutta taitavilla suomalaiseen yhteiskuntaan soluttautuneilla tiedusteluihmisillä on tietysti mahdollisuuksia. Näkyvimmät venäläisten käyttämät suomalaiset bulvaanit kyllä tunnetaan, joten heidän merkityksensä ei ole suuri. Suunnitelmia erilaisten vastakkainasetteluiden syventämiseksi kyllä varmaan on.
Jäin ihmettelemään, miksi esille ei nostettu taloudellista vaikuttamista ja esimerkiksi varsin avointa tonttikauppaa. Airiston Helmen tapaus on jo käsitelty, mutta miksi aivan hiljattain on suuri teollisuusrakentamisen alue myyty aivan Vantaan lentokentän vierestä? Venäläisostajat ovat olleet kiinnostuneita myös sotilaallisesti tärkeiden alueiden ja sähkölinjojen läheisyydestä.
Kiina on suunnannut taloudellista vaikuttamistaan ostamalla runsaasti alueita esimerkiksi Afrikasta. Kun eräs pelialalla vaurastunut visionääri alkoi tosissaan suunnitella Helsinki-Tallinna -tunnelia, ilmoitti hän rahoituksen tulevan Kiinasta ! Koko tunnelihanke on kuitenkin vielä toistaiseksi aivan levällään.
3. (12) Ovatko diktaattorit lähipiiriensä vankeja ?
USA on juuri saanut uuden presidentin. Moni ajattelee, että kysymys oli yhdestä ja ainoasta vaalista, jossa Donald Trump syrjäytettiin, ja Joe Biden nostettiin tilalle. Mutta määrällisesti muutos oli paljon suurempi. Samaan syssyyn valittiin kaikki kongressin edustajainhuoneen 435 jäsentä, ja 35 senaattoria, eli kolmannes koko kongressin toisen kamarin, eli senaatin jäsenmäärästä. Mutta paljon muitakin valittiin, mm. 13 osavaltioon kuvernööri, 20 osavaltioon oikeusministeri, lisäksi tuomareita useisiin osavaltioihin. Moniin kaupunkeihin valittiin pormestareita ja jopa koululautakunnan jäseniä, sekä joidenkin muiden vaatimattomampien virkojen haltioita. Monessa tapauksessa valittiin myös koko osavaltion parlamentti. Kun Yhdysvalloissa on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä, merkitsi viime vuoden lokakuu suurta mullistusta koko maassa. Monet menettivät asemansa, monet taas saivat sellaisen haltuunsa.
Usein on kuultu kysymyksiä siitä, eikö republikaanipuolueessa tajuttu, millainen patologinen valehtelija, rymistelijä ja oman edun tavoittelija Trump oikein oli. Kyllä tajuttiin, mutta oma suu oli lähinnä, liian monet olivat Trumpin mukaan lähdettyään saaneet asemia, joita he halusivat puolustaa. Oma lukunsa olivat tietysti kaikenlaiset väärän tiedon levittäjät ja kiihkoilijat, mutta nämä olisi kyllä voitu sivuuttaa, mutta kuka nyt voisi omasta asemastaan ja omista eduistaan luopua.
Tästä tullaan sitten seuraavaan kysymykseen: onko diktaattori tai pitkäaikainen johtaja oman lähipiirinsä vanki? Ugandassa voitti äskettäin presidentinvaalit maata jo neljä vuosikymmentä hallinnut Yoweri Museven hyvin kiistanalaisessa tilanteessa. Oppositio väitti vaalia vilpilliseksi. Valko-Venäjän Aleksandr Lukašenka sai viime vuoden presidentinvaalissa virallisen ilmoituksen mukaisesti runsaat 80 % äänistä. Seurauksena on ollut valtavia ja jatkuvia mielenosoituksia. Kun maassa ei nyt ole ollut jälkeäkään poliittisesta demokratiasta, peruutetaan Minskiin suunnitellut jääkiekon MM-kisat Minskin osalta.
Venäjällä Putin saa virallisten tietojen mukaan olla halutessaan presidenttinä vuoteen 2036 saakka, minkä lisäksi hänelle on myönnetty elinikäinen syytesuoja ja senaattorin asema duuman ylähuoneessa. Viimeksi on kohuttu valtavasta palatsirakennelmasta Mustanmeren rannalla. Nyt mielenosoitusliike on vihdoin levinnyt myös Venäjälle, jossa ainakin sadan kaupungin kaduilla on protestoitu, viimeksi nimellisesti Navalnyin vangitsemisesta. Molemmissa tapauksissa mielenosoitukset on kukistettu kovin poliisiottein.
Molemmissa entisissä neuvostotasavalloissa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä on taustalla Neuvostoliiton hajoamisesta asti ollut oligarkkien nousu. Sekavina 1990-luvun vuosina nämä kahmivat valtion omaisuutta ja saavuttivat mielettömiä rikkauksia. Näin ollen yhtä paljon kuin valtion päämiesten, myös lähipiirien asema on kyseessä. Lähivuosina tulemme näkemään johtavatko opposition pyrkimykset johonkin. Tietoisuus ja katkeruus ovat nyt kuitenkin levinneet läpi kansan. Hallituksen valvomat mediat eivät siis enää saa nuorempia kansalaisia uskomaan siihen, että kaikki olisi kunnossa. Poliisien väkivaltaiset otteet pitävät kuitenkin väen vielä kurissa.
Oikeastaan tulee miltei sääli Vladimir Putinia ja Aleksandr Lukašenkaa, sillä he eivät eläessään pääse vapaaksi lähipiirin holhouksesta, vaikka haluaisivatkin. Toisaalta heitä pidetään vallassa, koska valtakamppailua heidän jälkeensä pelätään. Miehet ovat jo eläkeiässä, mutta kumpikaan ei pääse viettämään leppoisempaa ja rauhallisempaa aikaa. Katsokaa vaikkapa kuvia, erityisesti Putin on näöltään vanhentunut viime vuosina mahdollisesta botoxista huolimatta. Mainittujen herrojen täytyy vain pelokkaina odottaa, mitä seuraava päivä tuo tullessaan.
Jotenkin tulevat mieleen Neuvostoliiton viimeiset vuosikymmenet, kun kommunistisen puolueen pääsihteerit, eli maan todelliset johtajat, kuolivat ikääntyneinä virassaan. Sarja alkoi vuonna 1982, jolloin vuonna 1906 syntynyt Leonid Brežnev kuoli. Hänen jälkeensä tahti sen kuin kiihtyi: vuonna 1914 syntynyt Juri Andropov ehti olla virassa kaksi vuotta (1982-1984) ja 1911 syntynyt Konstantin Tšernenko vain reilun vuoden (1984-1985). Sitten saatiin jo nuorempaa verta, vuosina 1985-1991 pääsihteerinä oli Mihail Gorbatšov (s.1931). Hän on edelleen elossa. Taustalla olivat 1980-luvun alussa johtopiirien erimielisyydet, aina järjestettiin johtoon elämänsä viime metreillä ollut vallankumousajan sankari. Uudistuslinja pääsi sitten voitolle, kun Gorbatšov tuli johtoon.
Vuonna 1999 löytyi oligarkeille sopiva mies, kotimaisena tiedustelu-upseerina vuodesta 1975 ja vakoilijana 1980-luvulla Itä-Saksassa toiminut Vladimir Putin. Hänen taustalleen perustettiin Yhtenäinen Venäjä-puolue, joka kontrolloi mm. lehdistöä ja televisiota. Kun kansan vaurastuminen on pysähtynyt, on eri puolilla alkanut ilmetä levottomuuksia.
Vuonna 1994 Putinista oli tullut yksi Pietarin kaupungin apulaispormestareista. Tästä hänet löydettiin presidentti Jeltsinin hallintoon, jossa yleni nopeasti, elokuussa 1999 pääministeriksi ja keväällä 2000 presidentiksi. Hän oli osoittanut tehokkuutensa hallinnon järjestämisessä ja myös Tšetšenian kysymyksen ratkaisussa. Mikään nukkepresidentti hän ei siis ainakaan tässä vaiheessa ollut, omilla ansioillaan hän oli asemaansa kiivennyt. Miten sitten tilanne muuttuneekaan, kun mies vanhenee ja seuraajaehdokkaat alkavat varmistaa itselleen lähtöasemia.
Edellisen kerran Venäjällä oli liikehdintää aivan 2010-luvun alussa. Kun Krim vallattiin vuonna 2014, syntyi maassa vahva isänmaallinen hurmos, tuntu siitä, että Venäjä on edelleen suurvalta ja edeltäjiensä perillinen. Tarvitsevatko Putin ja oligarkit kohta taas valloitussodan päästäkseen sisäpolitiikassa kuiville?
Presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin ovat kumpikin puhuneet suoraan Navalnyin tuomiosta ja Venäjän katujen poliisiväkivallasta. Ulkoministeri Pekka Haavistolla on edessään ehkä hänen virkauransa vaikein tapahtuma, kun hän lähiaikoina menee Pietarin kuulemaan, mitä setä-Lavrovilla on hänelle kerrottavana. Kotiin tullessaan hän tietysti vakuuttaa, että neuvottelut maiden välisistä keskinäisistä suhteista sujuivat ystävällisissä merkeissä.
USA on juuri saanut uuden presidentin. Moni ajattelee, että kysymys oli yhdestä ja ainoasta vaalista, jossa Donald Trump syrjäytettiin, ja Joe Biden nostettiin tilalle. Mutta määrällisesti muutos oli paljon suurempi. Samaan syssyyn valittiin kaikki kongressin edustajainhuoneen 435 jäsentä, ja 35 senaattoria, eli kolmannes koko kongressin toisen kamarin, eli senaatin jäsenmäärästä. Mutta paljon muitakin valittiin, mm. 13 osavaltioon kuvernööri, 20 osavaltioon oikeusministeri, lisäksi tuomareita useisiin osavaltioihin. Moniin kaupunkeihin valittiin pormestareita ja jopa koululautakunnan jäseniä, sekä joidenkin muiden vaatimattomampien virkojen haltioita. Monessa tapauksessa valittiin myös koko osavaltion parlamentti. Kun Yhdysvalloissa on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä, merkitsi viime vuoden lokakuu suurta mullistusta koko maassa. Monet menettivät asemansa, monet taas saivat sellaisen haltuunsa.
Usein on kuultu kysymyksiä siitä, eikö republikaanipuolueessa tajuttu, millainen patologinen valehtelija, rymistelijä ja oman edun tavoittelija Trump oikein oli. Kyllä tajuttiin, mutta oma suu oli lähinnä, liian monet olivat Trumpin mukaan lähdettyään saaneet asemia, joita he halusivat puolustaa. Oma lukunsa olivat tietysti kaikenlaiset väärän tiedon levittäjät ja kiihkoilijat, mutta nämä olisi kyllä voitu sivuuttaa, mutta kuka nyt voisi omasta asemastaan ja omista eduistaan luopua.
Tästä tullaan sitten seuraavaan kysymykseen: onko diktaattori tai pitkäaikainen johtaja oman lähipiirinsä vanki? Ugandassa voitti äskettäin presidentinvaalit maata jo neljä vuosikymmentä hallinnut Yoweri Museven hyvin kiistanalaisessa tilanteessa. Oppositio väitti vaalia vilpilliseksi. Valko-Venäjän Aleksandr Lukašenka sai viime vuoden presidentinvaalissa virallisen ilmoituksen mukaisesti runsaat 80 % äänistä. Seurauksena on ollut valtavia ja jatkuvia mielenosoituksia. Kun maassa ei nyt ole ollut jälkeäkään poliittisesta demokratiasta, peruutetaan Minskiin suunnitellut jääkiekon MM-kisat Minskin osalta.
Venäjällä Putin saa virallisten tietojen mukaan olla halutessaan presidenttinä vuoteen 2036 saakka, minkä lisäksi hänelle on myönnetty elinikäinen syytesuoja ja senaattorin asema duuman ylähuoneessa. Viimeksi on kohuttu valtavasta palatsirakennelmasta Mustanmeren rannalla. Nyt mielenosoitusliike on vihdoin levinnyt myös Venäjälle, jossa ainakin sadan kaupungin kaduilla on protestoitu, viimeksi nimellisesti Navalnyin vangitsemisesta. Molemmissa tapauksissa mielenosoitukset on kukistettu kovin poliisiottein.
Molemmissa entisissä neuvostotasavalloissa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä on taustalla Neuvostoliiton hajoamisesta asti ollut oligarkkien nousu. Sekavina 1990-luvun vuosina nämä kahmivat valtion omaisuutta ja saavuttivat mielettömiä rikkauksia. Näin ollen yhtä paljon kuin valtion päämiesten, myös lähipiirien asema on kyseessä. Lähivuosina tulemme näkemään johtavatko opposition pyrkimykset johonkin. Tietoisuus ja katkeruus ovat nyt kuitenkin levinneet läpi kansan. Hallituksen valvomat mediat eivät siis enää saa nuorempia kansalaisia uskomaan siihen, että kaikki olisi kunnossa. Poliisien väkivaltaiset otteet pitävät kuitenkin väen vielä kurissa.
Oikeastaan tulee miltei sääli Vladimir Putinia ja Aleksandr Lukašenkaa, sillä he eivät eläessään pääse vapaaksi lähipiirin holhouksesta, vaikka haluaisivatkin. Toisaalta heitä pidetään vallassa, koska valtakamppailua heidän jälkeensä pelätään. Miehet ovat jo eläkeiässä, mutta kumpikaan ei pääse viettämään leppoisempaa ja rauhallisempaa aikaa. Katsokaa vaikkapa kuvia, erityisesti Putin on näöltään vanhentunut viime vuosina mahdollisesta botoxista huolimatta. Mainittujen herrojen täytyy vain pelokkaina odottaa, mitä seuraava päivä tuo tullessaan.
Jotenkin tulevat mieleen Neuvostoliiton viimeiset vuosikymmenet, kun kommunistisen puolueen pääsihteerit, eli maan todelliset johtajat, kuolivat ikääntyneinä virassaan. Sarja alkoi vuonna 1982, jolloin vuonna 1906 syntynyt Leonid Brežnev kuoli. Hänen jälkeensä tahti sen kuin kiihtyi: vuonna 1914 syntynyt Juri Andropov ehti olla virassa kaksi vuotta (1982-1984) ja 1911 syntynyt Konstantin Tšernenko vain reilun vuoden (1984-1985). Sitten saatiin jo nuorempaa verta, vuosina 1985-1991 pääsihteerinä oli Mihail Gorbatšov (s.1931). Hän on edelleen elossa. Taustalla olivat 1980-luvun alussa johtopiirien erimielisyydet, aina järjestettiin johtoon elämänsä viime metreillä ollut vallankumousajan sankari. Uudistuslinja pääsi sitten voitolle, kun Gorbatšov tuli johtoon.
Vuonna 1999 löytyi oligarkeille sopiva mies, kotimaisena tiedustelu-upseerina vuodesta 1975 ja vakoilijana 1980-luvulla Itä-Saksassa toiminut Vladimir Putin. Hänen taustalleen perustettiin Yhtenäinen Venäjä-puolue, joka kontrolloi mm. lehdistöä ja televisiota. Kun kansan vaurastuminen on pysähtynyt, on eri puolilla alkanut ilmetä levottomuuksia.
Vuonna 1994 Putinista oli tullut yksi Pietarin kaupungin apulaispormestareista. Tästä hänet löydettiin presidentti Jeltsinin hallintoon, jossa yleni nopeasti, elokuussa 1999 pääministeriksi ja keväällä 2000 presidentiksi. Hän oli osoittanut tehokkuutensa hallinnon järjestämisessä ja myös Tšetšenian kysymyksen ratkaisussa. Mikään nukkepresidentti hän ei siis ainakaan tässä vaiheessa ollut, omilla ansioillaan hän oli asemaansa kiivennyt. Miten sitten tilanne muuttuneekaan, kun mies vanhenee ja seuraajaehdokkaat alkavat varmistaa itselleen lähtöasemia.
Edellisen kerran Venäjällä oli liikehdintää aivan 2010-luvun alussa. Kun Krim vallattiin vuonna 2014, syntyi maassa vahva isänmaallinen hurmos, tuntu siitä, että Venäjä on edelleen suurvalta ja edeltäjiensä perillinen. Tarvitsevatko Putin ja oligarkit kohta taas valloitussodan päästäkseen sisäpolitiikassa kuiville?
Presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin ovat kumpikin puhuneet suoraan Navalnyin tuomiosta ja Venäjän katujen poliisiväkivallasta. Ulkoministeri Pekka Haavistolla on edessään ehkä hänen virkauransa vaikein tapahtuma, kun hän lähiaikoina menee Pietarin kuulemaan, mitä setä-Lavrovilla on hänelle kerrottavana. Kotiin tullessaan hän tietysti vakuuttaa, että neuvottelut maiden välisistä keskinäisistä suhteista sujuivat ystävällisissä merkeissä.
2. (11) Pandemiat ovat ikuisia
Jatkosodan jälkeen syntyneet ns. suuret ikäluokat ja heidän jälkeläisensä ovat saaneet elää säännöllisissä oloissa, joissa ei nälkä eivätkä pahemmin tauditkaan ole liiemmälti kiusanneet. Näin ollen on totuttu elämään, jossa ei tuolta epidemiapuolelta ole paljon uhkia tullut. Kun koronaepidemia sitten osoittautui pandemiaksi, on monien elämä tavalla tai toisella pahasti vaikeutunut, myös henkisesti. On unohdettu, että taudit ovat olleet kautta ihmiskunnan historian riesana, kuolonuhreja on monesti tullut käsittämättömän paljon. Jos ihmiset voisivat vähän tutkia oman sukunsa menneisyyttä, he huomaisivat, että sieltäkin löytyy murheellisia lukuja.
Ehkä ensimmäisiä ja tunnetuimpia vitsauksia on ollut mustasurma, paiserutto, jota vilkastuneiden kauppateiden kautta Eurooppaan levinneet ns. mustan rotan kirput ja täit välittivät. Pian siitä tuli pandemia, joka levisi ihmisestä ihmiseen ja tappoi eräiden laskelmien mukaan pelkästään Euroopan väestöstä 1300- luvun puolivälin tienoilla n. 30-60 %.
Ruttoepidemioita kulki Euroopassa myöhemminkin. YLE Teemalla on parhaillaan menossa kolmiosainen sarja Lontoossa vuonna 1665 tapahtuneesta katastrofista. Kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli, ruumiinkuljettajat ajoivat kaiken yötä taloista ulos kannettuja ruumiita joukkohautausmaille. Epidemia levisi myös muualle Englantiin, lähinnä etelä- ja itäosiin.
Seuraava erityisen vaarallinen pandemia tuli antiikin ajoista lähtien tunnetusta isorokosta, jota opittiin 1700-luvun lopulta lähtien rajoittamaan rokotuksen avulla. Siihen asti kuolleisuus oli ollut noin 30 %. Englantilainen lääkäri Edward Jenner oli huomannut, että ns. lehmänrokkoon sairastuneet karjakot eivät saaneet varsinaista isorokkoa. Varhaisessa vaiheessa tätä lehmänrokkoa istutettiin pienen viillon kautta rokotettavan ihoon. Myöhemmin toki rokotteet kehittyivät, mutta rokotustapa jatkui ainakin viime vuosisadan kolmikymmenluvulle samanlaisena. MInullakin oli pitkään vasemmassa käsivarressa muistona arpi terävällä veitsellä tehdystä haavasta, joka sitten kuitenkin myöhemmin häipyi. Viimeistään sotavuosien jälkeen siirryttiin pistosrokotukseen. Vuonna 1980 WHO julisti vihdoin isorokon hävitetyksi.
Ensimmäinen tunnettu kolerapandemia lähti tiettävästi liikkeelle Kauko-idästä 1800-luvun alussa. Siihen kuoli satoja tuhansia ihmisiä, sairastuneiden kuolleisuus oli paikoittain 50 %. Toinen pandemia levisi Eurooppaan 1830-luvulla. Suomessa sitä tavattiin ensimmäisen kerran Viipurissa, joten se ilmeisesti tuli tällä kertaa Venäjältä. Tuolloin kuolleita laskettiin tuhansia vuosittain. Etelä-Pohjanmaallekin se tuli. Siitä on esimerkkinä isoisäni isoisän perhe, josta juhannuksen aikaan 1833 kuoli kolme lasta, kaksi vielä samana päivänä. Isoisäni isä syntyi perheen nuorimpana vähän myöhemmin. Kolera levisi pariin kolmeen kertaan vielä myöhemminkin muutamien vuosien välein.
Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa ympäri Eurooppaa levisi ns. espanjantauti, eli alun perin eläinperäinen influenssa, joka tuli Amerikasta Ranskan rintamalle tulleiden sotilaiden mukana. Sotasensuuri oli niin tehokasta, että suurista kuolinluvuista huolimatta siitä ei aluksi juuri tiedetty. Mutta sitten eräät espanjalaiset lehtimiehet kirjoittivat siitä, josta nimi tuli. Espanja oli sodasta erillään. Tämä influenssa niitti sairastuneita eri Euroopan maissa pitkin 1920-lukua, lähinnä vuosina 1918-1920. Siitä tuli kaikkien aikojen tuhoisin influenssaepidemia, jossa kuolleiden määrät olivat jossain 30-100 miljoonan välillä, suurin osa nuoria, muuten terveitä aikuisia. Suomessa kuoli 20.000, sairastuneita oli kymmenkertainen määrä. Tämän kertaisessa epidemiassa olemme vielä paljon jäljessä.
Vielä paljon pelätympi oli keuhkotuberkuloosi, joka oli tuttu jo 1880-luvulla. Saksalainen lääkäri Robert Koch löysi sen aiheuttajabakteerin vuonna 1882. Siitä tulikin sitten pitkäaikaisen riesa, sillä vielä 1930-luvulla siihen kuoli lähes 10000 suomalaista. Tehokas rokotusohjelma ja jatkuvat röntgenkuvaukset kuitenkin saivat sen jokseenkin loppumaan 1900-luvun loppuun mennessä. Röntgenkuvauksista voisi esittää esimerkkinä, että vielä 1970-luvulla jokainen virassa ollut opettaja joutui varmuuden vuoksi kerran vuodessa käymään kuvauksessa. Maahan muuttajilla sitä vielä tavataan, joskus myös kaikille antibiooteille vastustuskykyistä muotoa. Omasta suvusta voisin mainita sen verran, että toisen isoäitini perheestä kuoli peräti kolme lasta, kaikki nuorina aikuisina. Suomeen rakennettiin joukko parantoloita, joista usein mainitaan Alvar Aallon suunnittelema Paimion parantola, huomattava funktionalismin esimerkki ihan maailmanlaajuisestikin. Lahtea lähinnä oli Nastolan parantola, johon nykyään on korjattu erinäisiä eri kokoisia asuntoja. Eräs työtoverini oli siellä hoidettavana lapsuudessaan lonkkaniveleen ulottuneen tuberkuloosin takia.
Sotavuosina yleistyivät erilaiset rokkotaudit, joista vaarattomimman, eli vesirokon sairasti kai jokseenkin jokainen lapsi. Astetta vaarallisempi oli tuhkarokko, jonka minä sairastin vuonna 1946, melko lievänä tosin. Tulirokko oli kaikkein vaarallisin, ja sitä sanaa me lapsetkin opimme pelkäämään. Antibiootit ovat kuitenkin lopettaneet nuo taudit ilmeisesti kokonaan, ellei niitä sitten silloin tällöin tule ulkomailta. Esimerkiksi molemmat poikamme ovat tulirokon sairastaneet, toinen jopa kahteen kertaan. Ilmeisesti antibiootit tehosivat ensimmäisellä kerralla niin nopeasti, että vasta-aineita ei ehtinyt syntyä.
Ainakin orastavia epidemioita ovat olleet HIV, sekä eläinperäisistä Afrikassa ainakin ebola, vaarallinen verenvuototauti. Eläinperäisiä ovat myös vähemmän tunnetut lassa-kuume ja Marburgin tauti. Denguekuumetta levittävät tropiikin maissa tietyt hyttyset. Meillä tällaiset tapaukset ovat harvinaisia, lähinnä niihin on sairastunut muutamia tai muutamia kymmeniä matkailijoita.
Sen sijaan näitä pahempi pahin tappaja on tavallinen kausi-influenssa, johon viimeksikin ennen koronaa menehtyi meillä vuodessa 500 ihmistä, pääasiassa vanhoja, jo elämänsä loppuvuosilla ollutta monisairasta vanhusta, joihin korona myös on ensisijassa iskenyt. Nämä kaikki esimerkit kertovat siitä, että epidemiat tulevat ja menevät, niitä on aina ollut, ja niitä tulee aina olemaan. Voi olla, että koronastakin tulee eräänlainen kausikorona, joka talvikausina ilmestyy aina jostain päin maailmaa, myös meillä.
Jatkosodan jälkeen syntyneet ns. suuret ikäluokat ja heidän jälkeläisensä ovat saaneet elää säännöllisissä oloissa, joissa ei nälkä eivätkä pahemmin tauditkaan ole liiemmälti kiusanneet. Näin ollen on totuttu elämään, jossa ei tuolta epidemiapuolelta ole paljon uhkia tullut. Kun koronaepidemia sitten osoittautui pandemiaksi, on monien elämä tavalla tai toisella pahasti vaikeutunut, myös henkisesti. On unohdettu, että taudit ovat olleet kautta ihmiskunnan historian riesana, kuolonuhreja on monesti tullut käsittämättömän paljon. Jos ihmiset voisivat vähän tutkia oman sukunsa menneisyyttä, he huomaisivat, että sieltäkin löytyy murheellisia lukuja.
Ehkä ensimmäisiä ja tunnetuimpia vitsauksia on ollut mustasurma, paiserutto, jota vilkastuneiden kauppateiden kautta Eurooppaan levinneet ns. mustan rotan kirput ja täit välittivät. Pian siitä tuli pandemia, joka levisi ihmisestä ihmiseen ja tappoi eräiden laskelmien mukaan pelkästään Euroopan väestöstä 1300- luvun puolivälin tienoilla n. 30-60 %.
Ruttoepidemioita kulki Euroopassa myöhemminkin. YLE Teemalla on parhaillaan menossa kolmiosainen sarja Lontoossa vuonna 1665 tapahtuneesta katastrofista. Kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli, ruumiinkuljettajat ajoivat kaiken yötä taloista ulos kannettuja ruumiita joukkohautausmaille. Epidemia levisi myös muualle Englantiin, lähinnä etelä- ja itäosiin.
Seuraava erityisen vaarallinen pandemia tuli antiikin ajoista lähtien tunnetusta isorokosta, jota opittiin 1700-luvun lopulta lähtien rajoittamaan rokotuksen avulla. Siihen asti kuolleisuus oli ollut noin 30 %. Englantilainen lääkäri Edward Jenner oli huomannut, että ns. lehmänrokkoon sairastuneet karjakot eivät saaneet varsinaista isorokkoa. Varhaisessa vaiheessa tätä lehmänrokkoa istutettiin pienen viillon kautta rokotettavan ihoon. Myöhemmin toki rokotteet kehittyivät, mutta rokotustapa jatkui ainakin viime vuosisadan kolmikymmenluvulle samanlaisena. MInullakin oli pitkään vasemmassa käsivarressa muistona arpi terävällä veitsellä tehdystä haavasta, joka sitten kuitenkin myöhemmin häipyi. Viimeistään sotavuosien jälkeen siirryttiin pistosrokotukseen. Vuonna 1980 WHO julisti vihdoin isorokon hävitetyksi.
Ensimmäinen tunnettu kolerapandemia lähti tiettävästi liikkeelle Kauko-idästä 1800-luvun alussa. Siihen kuoli satoja tuhansia ihmisiä, sairastuneiden kuolleisuus oli paikoittain 50 %. Toinen pandemia levisi Eurooppaan 1830-luvulla. Suomessa sitä tavattiin ensimmäisen kerran Viipurissa, joten se ilmeisesti tuli tällä kertaa Venäjältä. Tuolloin kuolleita laskettiin tuhansia vuosittain. Etelä-Pohjanmaallekin se tuli. Siitä on esimerkkinä isoisäni isoisän perhe, josta juhannuksen aikaan 1833 kuoli kolme lasta, kaksi vielä samana päivänä. Isoisäni isä syntyi perheen nuorimpana vähän myöhemmin. Kolera levisi pariin kolmeen kertaan vielä myöhemminkin muutamien vuosien välein.
Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa ympäri Eurooppaa levisi ns. espanjantauti, eli alun perin eläinperäinen influenssa, joka tuli Amerikasta Ranskan rintamalle tulleiden sotilaiden mukana. Sotasensuuri oli niin tehokasta, että suurista kuolinluvuista huolimatta siitä ei aluksi juuri tiedetty. Mutta sitten eräät espanjalaiset lehtimiehet kirjoittivat siitä, josta nimi tuli. Espanja oli sodasta erillään. Tämä influenssa niitti sairastuneita eri Euroopan maissa pitkin 1920-lukua, lähinnä vuosina 1918-1920. Siitä tuli kaikkien aikojen tuhoisin influenssaepidemia, jossa kuolleiden määrät olivat jossain 30-100 miljoonan välillä, suurin osa nuoria, muuten terveitä aikuisia. Suomessa kuoli 20.000, sairastuneita oli kymmenkertainen määrä. Tämän kertaisessa epidemiassa olemme vielä paljon jäljessä.
Vielä paljon pelätympi oli keuhkotuberkuloosi, joka oli tuttu jo 1880-luvulla. Saksalainen lääkäri Robert Koch löysi sen aiheuttajabakteerin vuonna 1882. Siitä tulikin sitten pitkäaikaisen riesa, sillä vielä 1930-luvulla siihen kuoli lähes 10000 suomalaista. Tehokas rokotusohjelma ja jatkuvat röntgenkuvaukset kuitenkin saivat sen jokseenkin loppumaan 1900-luvun loppuun mennessä. Röntgenkuvauksista voisi esittää esimerkkinä, että vielä 1970-luvulla jokainen virassa ollut opettaja joutui varmuuden vuoksi kerran vuodessa käymään kuvauksessa. Maahan muuttajilla sitä vielä tavataan, joskus myös kaikille antibiooteille vastustuskykyistä muotoa. Omasta suvusta voisin mainita sen verran, että toisen isoäitini perheestä kuoli peräti kolme lasta, kaikki nuorina aikuisina. Suomeen rakennettiin joukko parantoloita, joista usein mainitaan Alvar Aallon suunnittelema Paimion parantola, huomattava funktionalismin esimerkki ihan maailmanlaajuisestikin. Lahtea lähinnä oli Nastolan parantola, johon nykyään on korjattu erinäisiä eri kokoisia asuntoja. Eräs työtoverini oli siellä hoidettavana lapsuudessaan lonkkaniveleen ulottuneen tuberkuloosin takia.
Sotavuosina yleistyivät erilaiset rokkotaudit, joista vaarattomimman, eli vesirokon sairasti kai jokseenkin jokainen lapsi. Astetta vaarallisempi oli tuhkarokko, jonka minä sairastin vuonna 1946, melko lievänä tosin. Tulirokko oli kaikkein vaarallisin, ja sitä sanaa me lapsetkin opimme pelkäämään. Antibiootit ovat kuitenkin lopettaneet nuo taudit ilmeisesti kokonaan, ellei niitä sitten silloin tällöin tule ulkomailta. Esimerkiksi molemmat poikamme ovat tulirokon sairastaneet, toinen jopa kahteen kertaan. Ilmeisesti antibiootit tehosivat ensimmäisellä kerralla niin nopeasti, että vasta-aineita ei ehtinyt syntyä.
Ainakin orastavia epidemioita ovat olleet HIV, sekä eläinperäisistä Afrikassa ainakin ebola, vaarallinen verenvuototauti. Eläinperäisiä ovat myös vähemmän tunnetut lassa-kuume ja Marburgin tauti. Denguekuumetta levittävät tropiikin maissa tietyt hyttyset. Meillä tällaiset tapaukset ovat harvinaisia, lähinnä niihin on sairastunut muutamia tai muutamia kymmeniä matkailijoita.
Sen sijaan näitä pahempi pahin tappaja on tavallinen kausi-influenssa, johon viimeksikin ennen koronaa menehtyi meillä vuodessa 500 ihmistä, pääasiassa vanhoja, jo elämänsä loppuvuosilla ollutta monisairasta vanhusta, joihin korona myös on ensisijassa iskenyt. Nämä kaikki esimerkit kertovat siitä, että epidemiat tulevat ja menevät, niitä on aina ollut, ja niitä tulee aina olemaan. Voi olla, että koronastakin tulee eräänlainen kausikorona, joka talvikausina ilmestyy aina jostain päin maailmaa, myös meillä.
1. (10) Onko presidenttipeli jo alkanut ?
Tämän kysymyksen eteen jouduin ensi kerran, kun tulin keskiviikkona 27.1.2021 seuranneeksi Pitääkö olla huolissaan -hupiohjelmaa. Vierailevana panelistina esiintyi Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn, jota ei muistaakseni ole tämän kaltaisissa ohjelmissa juuri näkynyt. Hän onnistui hyvin, oli hauska, mutta säilytti koko ajan tietyn korrektiuden ja tyylin. Johtuiko sitten Rehnistä, että muutkin panelistit, omaa brändiään kiillottavat kirjailijat välttivät alatyyliä, eikä paneelin puheenjohtajakaan erehtynyt omissa yhteenvedoissaan tyylittömyyksiin. Koko tiimiltä siis tyylikäs esitys tällä kertaa.
Rehn sen aloitti, ja jo lauantaina oli keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko Janne Katajan Kuutamolla- ohjelmassa. Oletettavasti lähiviikkoina alkavat muutkin mahdolliset ehdokkaat tulla näkyviin viihdeohjelmissa osoittaakseen kansalle, että he ovat leppoisia ja mukavia ihmisiä. He pyrkivät samalla osoittamaan, että antavat tällä tavalla arvoa tavalliselle kansalle, joka näitä ohjelmia rakastaa.
Tämän jälkeen tulikin sitten mieleen, että joskus edellisellä viikolla Rehn oli sanonut, jotta hän ei sulje pois presidenttiehdokkuutta. Kannatustakin näyttää olevan, sillä hän sijoittui seuraavana päivänä, eli torstaina julkaistussa Ylen kyselyssä komeasti toiseksi Sanna Marinin jälkeen. Vaaleihin on vielä matkaa kolme vuotta, joten tässä vaiheessa ei vielä kannata ruveta vetoja lyömään. Mutta ei keskustassa taida muita vahvoja ehdokkaita olla, uudelleen näkyville noussut valtionvarainministeri Matti Vanhanenkin taitaa olla menneitten aikojen miehiä taannoisesta pääministeriydestään huolimatta. Vanhasen tähti on todellakin noussut niiden kaikenlaisten ns. lautakasajuttujen ja muiden seikkailujen jälkeen.
Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että 1990-luvun alun pääministerinä hyvää työtä tehnyt Esko Aho tulisi vielä kerran esiin. Hänellähän on myös Venäjä-kokemusta, joka presidentin valtaoikeuksia ajatellen olisi hyvä juttu. Mutta venäläisen pankin hallitukseen kuuluminen on tavallaan painolastina. Lisäksi Aho on ollut liian kauan poissa päivänpolitiikasta. Samaa voidaan SDP:n puolelta sanoa saman vuosikymmenen lopun voimahahmosta Paavo Lipposesta, joka puolestaan on asioinut Venäjän valitsemana Nord Stream - kaasuputken edistämisessä. Lisäksi Lipponen näyttää jo vanhalta ja väsyneeltä, Aho sen sijaan on vetreämpi. On kuitenkin muistettava, että Rehn oli euroedustajamme ja vahvassa asemassa komission komissaarien joukossa, taisi olla jopa kakkosmies. Suomen Pankin pääjohtajana hän on ollut mukana myös Euroopan keskuspankin päätöksenteossa, joten ulkopoliittista kokemusta löytyy, samoin asiallista uskottavuutta. Keskusta ei tosin ole nykyisellä kannatuksellaan kovin vahva ponnistuspohja, mutta voihan se presidentti joskus tulla jonkin pienemmän puolueen puolelta.
Kyselyn ehdoton johtotähti oli Sanna Marin, jonka menestyksekäs pääministerikausi näinä koronan vaikeina aikoina on sulattanut suomalaisten sydämet. Eikä toki aiheetta, mutta riittääkö tämä presidentiksi asti, tai edes puolueen ehdokkaaksi? Miten sujuisi Venäjän politiikka? Mutta keitä muita siellä olisi? Eero Heinäluoma on saanut aikanaan suosiota, mutta ei koskaan koko puolueen kannatusta. Toinen euroedustajamme, nykyinen Afrikan asioiden komissaari Jutta Urpilainen kuuluu tavallaan samaan sarjaan. Muistissa on esimerkiksi se tapa, jolla SAK-henkiset demarit syrjäyttivät hänet vetämällä esiin Antti Rinteen, joka vuorostaan epäonnistui pääministerinä. Sanna Marinissa on ainesta, mutta nuori ikä ja sukupuoli eivät ole vanhemman äänestäjäkunnan piirissä pelkästään ansio. Onko hänen aikansa vasta seuraavalla kerralla vuonna 2030?
Kyselyn kolmantena oli ulkoministeri Pekka Haavisto, joka esiintyi edukseen kahden edellisen vaalin aikaan sijoittumalla toiseksi. Nyt hänen kannatuksensa tulee vain omasta puolueesta eli vihreistä. Hänen mahdollisuutensa ovat syystä jos toisestakin tällä kertaa vähäiset. Yhtä pahasti ovat eväät hajallaan myös kokoomuksessa. Petteri Orpo vaikuttaa kirkasotsaiselta partiopojalta, joka kyllä urheasti yrittää haukuskella kaikkea, mitä hallituksen suunnalla liikkuu. Kova luu olisi kohta eroava Helsingin ylipormestari Jan Vapaavuori, jolla kantti kyllä kestäisi. Aika vähän hän sai mainitussa kyselyssä kannatusta, mutta hän tulisi kyllä nousemaan esiin, kun tosikahinoihin ryhdyttäisiin. Toisaalta voi kysyä, haluaako hän edes jatkaa politiikassa, olisihan hänellä ehkä vientiä myös talouselämässä. Alexander Stubb pilasi mahdollisuutensa omalla pääministerikaudellaan. Hän on varmaan paremmin oikealla paikallaan firenzeläisen yliopiston professorina. Perussuomalaisten Jussi Halla-ahon mahdollisuuksiin en jaksa näillä näkymin uskoa, vaikka hän ehkä on mukana toisella kierroksella.
Summa summarum on, että eväät ovat tällä hetkellä kovin levällään. Se ei tietenkään estä spekuloimasta ja käymästä tätä yleisön rakastamaa leikkiä. Hauska viihdepelihän tämä meille kaikille on. Kolme vuotta on pitkä aika, ja nyt on vasta pilli viheltänyt ensi kerran. Jostain voi vielä nousta joku erityisen vahva persoona, jollainen esimerkiksi Sauli Niinistökin on ollut. Tai sitten joku yllä mainituista alkaa kasvattaa merkitystään ja erityisesti sitä niin kaivattua henkilökohtaista uskottavuutta.
Tämän kysymyksen eteen jouduin ensi kerran, kun tulin keskiviikkona 27.1.2021 seuranneeksi Pitääkö olla huolissaan -hupiohjelmaa. Vierailevana panelistina esiintyi Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn, jota ei muistaakseni ole tämän kaltaisissa ohjelmissa juuri näkynyt. Hän onnistui hyvin, oli hauska, mutta säilytti koko ajan tietyn korrektiuden ja tyylin. Johtuiko sitten Rehnistä, että muutkin panelistit, omaa brändiään kiillottavat kirjailijat välttivät alatyyliä, eikä paneelin puheenjohtajakaan erehtynyt omissa yhteenvedoissaan tyylittömyyksiin. Koko tiimiltä siis tyylikäs esitys tällä kertaa.
Rehn sen aloitti, ja jo lauantaina oli keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko Janne Katajan Kuutamolla- ohjelmassa. Oletettavasti lähiviikkoina alkavat muutkin mahdolliset ehdokkaat tulla näkyviin viihdeohjelmissa osoittaakseen kansalle, että he ovat leppoisia ja mukavia ihmisiä. He pyrkivät samalla osoittamaan, että antavat tällä tavalla arvoa tavalliselle kansalle, joka näitä ohjelmia rakastaa.
Tämän jälkeen tulikin sitten mieleen, että joskus edellisellä viikolla Rehn oli sanonut, jotta hän ei sulje pois presidenttiehdokkuutta. Kannatustakin näyttää olevan, sillä hän sijoittui seuraavana päivänä, eli torstaina julkaistussa Ylen kyselyssä komeasti toiseksi Sanna Marinin jälkeen. Vaaleihin on vielä matkaa kolme vuotta, joten tässä vaiheessa ei vielä kannata ruveta vetoja lyömään. Mutta ei keskustassa taida muita vahvoja ehdokkaita olla, uudelleen näkyville noussut valtionvarainministeri Matti Vanhanenkin taitaa olla menneitten aikojen miehiä taannoisesta pääministeriydestään huolimatta. Vanhasen tähti on todellakin noussut niiden kaikenlaisten ns. lautakasajuttujen ja muiden seikkailujen jälkeen.
Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että 1990-luvun alun pääministerinä hyvää työtä tehnyt Esko Aho tulisi vielä kerran esiin. Hänellähän on myös Venäjä-kokemusta, joka presidentin valtaoikeuksia ajatellen olisi hyvä juttu. Mutta venäläisen pankin hallitukseen kuuluminen on tavallaan painolastina. Lisäksi Aho on ollut liian kauan poissa päivänpolitiikasta. Samaa voidaan SDP:n puolelta sanoa saman vuosikymmenen lopun voimahahmosta Paavo Lipposesta, joka puolestaan on asioinut Venäjän valitsemana Nord Stream - kaasuputken edistämisessä. Lisäksi Lipponen näyttää jo vanhalta ja väsyneeltä, Aho sen sijaan on vetreämpi. On kuitenkin muistettava, että Rehn oli euroedustajamme ja vahvassa asemassa komission komissaarien joukossa, taisi olla jopa kakkosmies. Suomen Pankin pääjohtajana hän on ollut mukana myös Euroopan keskuspankin päätöksenteossa, joten ulkopoliittista kokemusta löytyy, samoin asiallista uskottavuutta. Keskusta ei tosin ole nykyisellä kannatuksellaan kovin vahva ponnistuspohja, mutta voihan se presidentti joskus tulla jonkin pienemmän puolueen puolelta.
Kyselyn ehdoton johtotähti oli Sanna Marin, jonka menestyksekäs pääministerikausi näinä koronan vaikeina aikoina on sulattanut suomalaisten sydämet. Eikä toki aiheetta, mutta riittääkö tämä presidentiksi asti, tai edes puolueen ehdokkaaksi? Miten sujuisi Venäjän politiikka? Mutta keitä muita siellä olisi? Eero Heinäluoma on saanut aikanaan suosiota, mutta ei koskaan koko puolueen kannatusta. Toinen euroedustajamme, nykyinen Afrikan asioiden komissaari Jutta Urpilainen kuuluu tavallaan samaan sarjaan. Muistissa on esimerkiksi se tapa, jolla SAK-henkiset demarit syrjäyttivät hänet vetämällä esiin Antti Rinteen, joka vuorostaan epäonnistui pääministerinä. Sanna Marinissa on ainesta, mutta nuori ikä ja sukupuoli eivät ole vanhemman äänestäjäkunnan piirissä pelkästään ansio. Onko hänen aikansa vasta seuraavalla kerralla vuonna 2030?
Kyselyn kolmantena oli ulkoministeri Pekka Haavisto, joka esiintyi edukseen kahden edellisen vaalin aikaan sijoittumalla toiseksi. Nyt hänen kannatuksensa tulee vain omasta puolueesta eli vihreistä. Hänen mahdollisuutensa ovat syystä jos toisestakin tällä kertaa vähäiset. Yhtä pahasti ovat eväät hajallaan myös kokoomuksessa. Petteri Orpo vaikuttaa kirkasotsaiselta partiopojalta, joka kyllä urheasti yrittää haukuskella kaikkea, mitä hallituksen suunnalla liikkuu. Kova luu olisi kohta eroava Helsingin ylipormestari Jan Vapaavuori, jolla kantti kyllä kestäisi. Aika vähän hän sai mainitussa kyselyssä kannatusta, mutta hän tulisi kyllä nousemaan esiin, kun tosikahinoihin ryhdyttäisiin. Toisaalta voi kysyä, haluaako hän edes jatkaa politiikassa, olisihan hänellä ehkä vientiä myös talouselämässä. Alexander Stubb pilasi mahdollisuutensa omalla pääministerikaudellaan. Hän on varmaan paremmin oikealla paikallaan firenzeläisen yliopiston professorina. Perussuomalaisten Jussi Halla-ahon mahdollisuuksiin en jaksa näillä näkymin uskoa, vaikka hän ehkä on mukana toisella kierroksella.
Summa summarum on, että eväät ovat tällä hetkellä kovin levällään. Se ei tietenkään estä spekuloimasta ja käymästä tätä yleisön rakastamaa leikkiä. Hauska viihdepelihän tämä meille kaikille on. Kolme vuotta on pitkä aika, ja nyt on vasta pilli viheltänyt ensi kerran. Jostain voi vielä nousta joku erityisen vahva persoona, jollainen esimerkiksi Sauli Niinistökin on ollut. Tai sitten joku yllä mainituista alkaa kasvattaa merkitystään ja erityisesti sitä niin kaivattua henkilökohtaista uskottavuutta.
Tammikuu
9. (9) Kaja Kallase valitsus
Kaja Kallas aloitti pääministerinä tiistaina 26.1.2021. Molemmilla osapuolilla, reformipuolueella ja keskustapuolueella on seitsemän ministeripaikkaa, ja Kallas on itse se viidestoista. Hän on Viron ensimmäinen naispuolinen pääministeri, tasa-arvo on toteutunut myös sikäli, että molempia sukupuolia on saman verran. Useimmilla uusilla ministerillä on vuosien kokemuksia puoluetyöstä, mutta on mukana joitakin tavallaan ulkopuolelta tulleita. Heilläkin on oman alansa virkamiestaustaa. Edellinen pääministeri Jüri Ratas jää ulkopuolelle.
Tehtävistä vaikeimpia on koronaviruksen pysäyttäminen. Ns. Ilmaantumisluku on esimerkiksi Suomeen verrattuna kymmenkertainen. Rajoituksia joudutaan pitämään yllä, vaikka ne nytkin jo ovat mittavia. Ongelmia tuottaa myös se, että Suomi on rajoittamassa laivoilla kulkevaa varsin mittavaa työmatkaliikennettä. Tämä tuo työntekijöille ja monille perheille ongelmia. Edessä on myös ilmastokysymyksiä ja talousongelmia. On myös puhuttu korruption vähentämisestä ja jopa Helsinki -Tallinna -tunnelin suunnittelun edistämisestä. Toimintaa ei suinkaan helpota se, että varsin suuri Ekren eduskuntaryhmä tulee kärkkäästi arvostelemaan hallitusta, josta se on pudotettu pois. Riigikogussa uusi hallitus hyväksyttiin äänin 70-30.
Seuraavassa on uusien ministerien luettelo sellaisena kuin se esitettiin Postimees-lehden sivuilla. Ehkä heistä jotkut tulevat tunnetuiksi myös Suomen puolella.
Uue valitsuse koosseis
Reformierakonna ministrid
Kaja Kallas aloitti pääministerinä tiistaina 26.1.2021. Molemmilla osapuolilla, reformipuolueella ja keskustapuolueella on seitsemän ministeripaikkaa, ja Kallas on itse se viidestoista. Hän on Viron ensimmäinen naispuolinen pääministeri, tasa-arvo on toteutunut myös sikäli, että molempia sukupuolia on saman verran. Useimmilla uusilla ministerillä on vuosien kokemuksia puoluetyöstä, mutta on mukana joitakin tavallaan ulkopuolelta tulleita. Heilläkin on oman alansa virkamiestaustaa. Edellinen pääministeri Jüri Ratas jää ulkopuolelle.
Tehtävistä vaikeimpia on koronaviruksen pysäyttäminen. Ns. Ilmaantumisluku on esimerkiksi Suomeen verrattuna kymmenkertainen. Rajoituksia joudutaan pitämään yllä, vaikka ne nytkin jo ovat mittavia. Ongelmia tuottaa myös se, että Suomi on rajoittamassa laivoilla kulkevaa varsin mittavaa työmatkaliikennettä. Tämä tuo työntekijöille ja monille perheille ongelmia. Edessä on myös ilmastokysymyksiä ja talousongelmia. On myös puhuttu korruption vähentämisestä ja jopa Helsinki -Tallinna -tunnelin suunnittelun edistämisestä. Toimintaa ei suinkaan helpota se, että varsin suuri Ekren eduskuntaryhmä tulee kärkkäästi arvostelemaan hallitusta, josta se on pudotettu pois. Riigikogussa uusi hallitus hyväksyttiin äänin 70-30.
Seuraavassa on uusien ministerien luettelo sellaisena kuin se esitettiin Postimees-lehden sivuilla. Ehkä heistä jotkut tulevat tunnetuiksi myös Suomen puolella.
Uue valitsuse koosseis
Reformierakonna ministrid
- Peaminister Kaja Kallas
- Rahandusminister Keit Pentus-Rosimannus
- Sotsiaalkaitseminister Signe Riisalo
- Kaitseminister Kalle Laanet
- Maaeluminister Urmas Kruuse
- Haridus- ja teadusminister Liina Kersna
- Väliskaubandus- ja IT-minister Andres Sutt
- Justiitsminister Maris Lauri
- Keskkonnaminister Tõnis Mölder
- Kultuuriminister Anneli Ott
- Majandus- ja taristuminister Taavi Aas
- Riigihalduse minister Jaak Aab
- Siseminister Kristian Jaani
- Tervise- ja tööminister Tanel Kiik
- Välisminister Eva-Maria Liimets
8. (8) Olipa Salpausselällä hiihtokilpailut
Salpausselän kisat pidettiin tänä vuonna tulevien MM-kilpailujen takia tavallista aikaisemmin, eli jo 22.-24.1.2021. Ohjelma oli vähän suppeampi, ja koronan takia tietysti monen oheistapahtumat puuttuivat. Katsomoon ei päässyt edes maskit kasvoilla. Ladun varrestakin katsominen kiellettiin.
Ei näistä kilpailuista jäänyt paljon kerrottavaa lastenlapsille, ellei nyt sattunut olemaan intomielinen norjalaisen hiihtourheilun ystävä. Taisi suomalaisten kannalta positiivista olla vain se, että Lahdesta tuli edellisellä viikolla Euroopan ympäristöpääkaupunki. Sen rinnalla voitaneen vielä mainita, että Lahdessa oli kolmessa paikassa lainattavissa ns. kaupunkisuksia, talviurheilukaupunkihan tämä on. Urheilupaikatkin tietysti on, on komeat hyppymäetkin, kunhan vain olisi hyppääjiä.
Tällaisessa tilanteessa tuleekin kiusaus kääntää katsetta taakse päin. Ainahan voi paremman puutteessa kertoa omista kokemuksistaan. Perheemme tuli Lahteen kesällä 1969. Seuraavana talvena tietysti hiihdettiin minkä sielu sieti, ja osallistuttiin tietysti Salpauselän kisoihin katsojina. Areena oli vielä siihen aikaan aivan toisenlainen kuin nykyään. Hypyt hypättiin vanhasta puumäestä, joka sijaitsi ns. Intiaanikukkulalla niin, että laskettiin monttuun suunnilleen siinä, missä nykyään on urheilukenttä uuden hienon katsomorakennuksen edessä. Kolme ns. ”betonia” nousi sitten aivan toiseen paikkaan myöhemmin.
Ladutkin kulkivat aivan toisella tavalla. Ohjelmassa oli vielä 50 kilometrin hiihto, jossa kierrettiin pariin kertaan Tiirismaan nykyisen televisiomaston kautta. Sieltä se latu tuli metsän keskeltä Messilän pelloille. Seuraavassa vaiheessa matka muuttui, nyt tultiin kahteen kertaan Messilän pelloille Hakalaukunmäen kautta. Lopussa oli niin tiukka kurvi, että sen lähettyville sijoitettiin muutamia sotilaita ahkion kanssa. Joka kerta siinä joku kilpailija kaatuikin, joten varalla piti olla.
Sen jälkeen käytiin kääntymässä enää Tapanilan hiihtomajan kohdalla. Kun televisio halusi seurata lähes jatkuvasti hiihtäjiä, alettiin vihdoin kiertää noita hyppyrimäkien ja lähitienoiden maastoja alueen monien suppien kautta. Näin saatiin vaikeuttakin mukaan. Tietenkin näin saatiin väkeä enemmän sinne ”monttuun” maksaviksi katsojiksi. Ja olihan se tämän päivän kaupunkilaisille helpompaakin, vei toki aikaa ja voimia kömpiä sinne latujen varsille vähän kauemmaksi. Mutta kovin monet jäivät kokonaan kotiin.
Omassa sohvassa ja television ääressä tuli meilläkin viimeisinä vuosina istuttua. Koko ajan pääsi hiihtäjiä ja hyppääjiä lähemmäksi kuin paikalla ollen. Enkä tässä koronan takia ole mitään menettänyt. Monen viime vuoden aikaan en ole muutenkaan enää ollut kisoja paikan päällä katsomassa. Ei ole ollut mitään mieltä osallistua sinne vellovaan yleisömassaan, varsinkaan kun tuttuja tai edes puolituttuja ei siellä ole kymmeneen vuoteen näkynyt. Monet muutkin ovat vääntäytyneet pelkästään television ääreen, ja kovin monet ovat jo muuttaneet autuaammille hiihtomaille.
Aikoinaan ihmettelin Helsingissä Lahden seudulta kotoisin olleita opiskelutovereita, kun he aina talven tullen hehkuttivat sitä ns. kisalauantaita. Tuntui, että se oli elämää suurempi juttu. Taitaa se edelleen sitä olla nuoren väen mielestä. Tulimme Lahteen jo turvallisesti keski-iän kynnyksellä, joten eipä ole tullut siellä koskaan hilluttua.
Onhan minulla tietysti kisoista hienojakin muistoja. Olihan seillä ladun varressa joka vuosi mahdollisuus nähdä todellisia idoleja. Erityisen hauskaa oli joskus 1990-luvun lopulla, kun saimme hiihdellä sinne vanhimman lapsenlapsen kanssa. Ajoimme autolla Tapanilan hiihtomajalle, josta sitten hiihdeltiin ladun varteen lähemmäksi hiihtostadionia. Tosin nuori mies, alakoululainen, ei suostunut hiihtämään meidän laillamme ns. perinteistä, vaan luisteli kuin hämähäkki ylös niitä matkalla olevia mäkiä. Välillä pitikin sitten huutaa, että nyt pidetään valokuvaustauko. Tai pidetään suklaatauko. Mutta siellä ladun varressa oli hauskaa nähdä pojan innostus. Se palkitsi matkan vaivat.
Salpausselän kisat pidettiin tänä vuonna tulevien MM-kilpailujen takia tavallista aikaisemmin, eli jo 22.-24.1.2021. Ohjelma oli vähän suppeampi, ja koronan takia tietysti monen oheistapahtumat puuttuivat. Katsomoon ei päässyt edes maskit kasvoilla. Ladun varrestakin katsominen kiellettiin.
Ei näistä kilpailuista jäänyt paljon kerrottavaa lastenlapsille, ellei nyt sattunut olemaan intomielinen norjalaisen hiihtourheilun ystävä. Taisi suomalaisten kannalta positiivista olla vain se, että Lahdesta tuli edellisellä viikolla Euroopan ympäristöpääkaupunki. Sen rinnalla voitaneen vielä mainita, että Lahdessa oli kolmessa paikassa lainattavissa ns. kaupunkisuksia, talviurheilukaupunkihan tämä on. Urheilupaikatkin tietysti on, on komeat hyppymäetkin, kunhan vain olisi hyppääjiä.
Tällaisessa tilanteessa tuleekin kiusaus kääntää katsetta taakse päin. Ainahan voi paremman puutteessa kertoa omista kokemuksistaan. Perheemme tuli Lahteen kesällä 1969. Seuraavana talvena tietysti hiihdettiin minkä sielu sieti, ja osallistuttiin tietysti Salpauselän kisoihin katsojina. Areena oli vielä siihen aikaan aivan toisenlainen kuin nykyään. Hypyt hypättiin vanhasta puumäestä, joka sijaitsi ns. Intiaanikukkulalla niin, että laskettiin monttuun suunnilleen siinä, missä nykyään on urheilukenttä uuden hienon katsomorakennuksen edessä. Kolme ns. ”betonia” nousi sitten aivan toiseen paikkaan myöhemmin.
Ladutkin kulkivat aivan toisella tavalla. Ohjelmassa oli vielä 50 kilometrin hiihto, jossa kierrettiin pariin kertaan Tiirismaan nykyisen televisiomaston kautta. Sieltä se latu tuli metsän keskeltä Messilän pelloille. Seuraavassa vaiheessa matka muuttui, nyt tultiin kahteen kertaan Messilän pelloille Hakalaukunmäen kautta. Lopussa oli niin tiukka kurvi, että sen lähettyville sijoitettiin muutamia sotilaita ahkion kanssa. Joka kerta siinä joku kilpailija kaatuikin, joten varalla piti olla.
Sen jälkeen käytiin kääntymässä enää Tapanilan hiihtomajan kohdalla. Kun televisio halusi seurata lähes jatkuvasti hiihtäjiä, alettiin vihdoin kiertää noita hyppyrimäkien ja lähitienoiden maastoja alueen monien suppien kautta. Näin saatiin vaikeuttakin mukaan. Tietenkin näin saatiin väkeä enemmän sinne ”monttuun” maksaviksi katsojiksi. Ja olihan se tämän päivän kaupunkilaisille helpompaakin, vei toki aikaa ja voimia kömpiä sinne latujen varsille vähän kauemmaksi. Mutta kovin monet jäivät kokonaan kotiin.
Omassa sohvassa ja television ääressä tuli meilläkin viimeisinä vuosina istuttua. Koko ajan pääsi hiihtäjiä ja hyppääjiä lähemmäksi kuin paikalla ollen. Enkä tässä koronan takia ole mitään menettänyt. Monen viime vuoden aikaan en ole muutenkaan enää ollut kisoja paikan päällä katsomassa. Ei ole ollut mitään mieltä osallistua sinne vellovaan yleisömassaan, varsinkaan kun tuttuja tai edes puolituttuja ei siellä ole kymmeneen vuoteen näkynyt. Monet muutkin ovat vääntäytyneet pelkästään television ääreen, ja kovin monet ovat jo muuttaneet autuaammille hiihtomaille.
Aikoinaan ihmettelin Helsingissä Lahden seudulta kotoisin olleita opiskelutovereita, kun he aina talven tullen hehkuttivat sitä ns. kisalauantaita. Tuntui, että se oli elämää suurempi juttu. Taitaa se edelleen sitä olla nuoren väen mielestä. Tulimme Lahteen jo turvallisesti keski-iän kynnyksellä, joten eipä ole tullut siellä koskaan hilluttua.
Onhan minulla tietysti kisoista hienojakin muistoja. Olihan seillä ladun varressa joka vuosi mahdollisuus nähdä todellisia idoleja. Erityisen hauskaa oli joskus 1990-luvun lopulla, kun saimme hiihdellä sinne vanhimman lapsenlapsen kanssa. Ajoimme autolla Tapanilan hiihtomajalle, josta sitten hiihdeltiin ladun varteen lähemmäksi hiihtostadionia. Tosin nuori mies, alakoululainen, ei suostunut hiihtämään meidän laillamme ns. perinteistä, vaan luisteli kuin hämähäkki ylös niitä matkalla olevia mäkiä. Välillä pitikin sitten huutaa, että nyt pidetään valokuvaustauko. Tai pidetään suklaatauko. Mutta siellä ladun varressa oli hauskaa nähdä pojan innostus. Se palkitsi matkan vaivat.
7. (7) Kaja Kallas – toisen polven pääministeri
Oikeastaan otsikko on vähän ennenaikainen, sillä Viron hallitusneuvotteluille on annettu aikaa aina tämän kuun 28. päivään saakka. Mutta kun tarkastellaan puolueiden osuutta riigikogun 101-paikkaisessa salissa, ei hallituksen muodostamisen vaihtoehtoja kovin paljon löydy. Keskeistä on se, että Ekre (konservatiivinen kansanpuolue, Eesti Konservativne Rahvaerakond) tuli hallituskumppanilleen Keskustalle (Keskerakond) sellaiseksi rasitteeksi, ettei yhteistyötä enää voitu jatkaa. Uusi koalitio on siis luotava
Oikeastaan otsikko on vähän ennenaikainen, sillä Viron hallitusneuvotteluille on annettu aikaa aina tämän kuun 28. päivään saakka. Mutta kun tarkastellaan puolueiden osuutta riigikogun 101-paikkaisessa salissa, ei hallituksen muodostamisen vaihtoehtoja kovin paljon löydy. Keskeistä on se, että Ekre (konservatiivinen kansanpuolue, Eesti Konservativne Rahvaerakond) tuli hallituskumppanilleen Keskustalle (Keskerakond) sellaiseksi rasitteeksi, ettei yhteistyötä enää voitu jatkaa. Uusi koalitio on siis luotava
Monet pitivät selviönä, että jo vuoden 2019 riigikogun vaalien jälkeen pääministeriksi olisi tullut suurimman puolueen, reformipuolueen (Reformierakond) puheenjohtaja Kaja Kallas. Keskustan (Keskerakond) puheenjohtaja, ja edellisen hallituksen pääministeri Jüri Ratas ajoi kuitenkin vasemmalta ohi ja liittoutui hieman yllättäen Ekren kanssa. Niillä ei vielä ollut yhdessä riigikogun enemmistöä (26 ja 18 paikkaa), joten mukaan tarvittiin vielä Isänmaa-puolue (isamaa, 12 edustajaa). Reformipuolueen (34) lisäksi rannalle jäi vielä sosiaalidemokraatit (Sotsiaaldemokraatlik Erakond, 10).
Jossain määrin yllätyksenä tilannetta pidettiin siksi, että äärioikeistolainen Ekre ei ollut haluttu hallituskumppani. Mutta vallassa pysyäkseen Ratas oli ollut valmis tähän uuteen avaukseen. Olisiko syynä myös ollut se, että Ekre haluttiin hallitukseen laimentumaan asenteiltaan ja äänenkäytöltään. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä esimerkiksi puolueen puheenjohtaja, sisäministeri Mart Helme häiritsi kannanotoillaan. Hän mm. ymmärsi kovin paljon Donald Trumpin toimintaa. Suomessa ärsyynnyttiin, kun hän kutsui Sanna Marinia kassatytöksi.
Hallitus kaatui lopulta Tallinnan satamaan rakennettavaan kauppakeskukseen liittyviin korruptioepäilyihin. Keskustapuolue on jo pitkään ollut Tallinnan kaupunginvaltuuston suurin puolue. Ratas ei ollut epäiltyjen joukossa, mutta eräät muut olivat. Tosin monet ovat uskoneet, että Ratas oli kyllästynyt Ekren tempoiluun. Tämän takia Ratas oli valmis aloittamaan uudet neuvottelut reformipuolueen kanssa. Niillä olisi yhteensä 59 kansanedustajaa, kun riigikogun kokonaispaikkamäärä on 101. Sen puheenjohtaja Kaja Kallas on nimetty hallitustunnistelijaksi, ja hänestä tullee uusi pääministeri. Hän jatkaisi näin nuorten pääministerien sarjaa, hän on vain vähän vanhempi Sanna Marinia, Kallas on nykyään 43 -vuotias. Eikä presidentti Kersti Kaljulaidkaan ole iällä pilattu, hän on vasta 51-vuotias. Kallas on jo ehtinyt toimia pitkään asianajanjana ja Euroopan parlamentin jäsenenä.
Kaja Kalasesta tullee toisen polven pääministeri, ainakin näin uskotaan. Neuvottelut ovat tätä kirjoitettaessa vielä kesken. Hänen isänsä, talousasiaintuntija Siim Kallas (s. 1948) nousi maineeseen jo kommunistikaudella, kuten monet muutkin uuden Viron parin ensimmäisen vuosikymmenen merkkihenkilöt. Hän oli jo 1970-luvulla asiantuntijatehtävissä talouisministeriössä ja säästökassojen johtajana 1980-luvulla. Kallas oli maan kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan Rahva Häälin v.t. päätoimittajana muutaman vuoden. Maan itsenäistymisen jälkeen vuosina 1991-1995 hän oli Viron keskuspankin pääjohtaja. Hän oli yksi rahauudistuksen pääarkkitehdeista 1990-luvun alussa. Viro otti 1992 käyttöön kruunun, joka sidottiin Saksan markkaan. Kallas oli riigikogun jäsen ensimmäisen kerran vuonna 1995, ja perustamansa reformipuolueen puheenjohtajana vuodet 1994-2004. Kallas oli myöhemmin myös muissa avaintehtävissä, maan pääministerinä 2002-2003, ulkoministerinä 1995-1996 ja valtiovarainministerinä 1999-2002.
Kesän 2004 eurovaaleissa Siim Kallas valittiin Europarlamenttiin, ja syksyllä 2004 José Manuel Barroson EU-komission komissaariksi. Hän hoiti komissaarina eri tehtäviä aina vuoteen 2014 saakka. Valtionvarainministerinä Kallas oli vahvasti mukana neuvottelemassa maan liittymisestä Euroopan Unioniin ja pääministerinä puolestaan mukana neuvotteluissa Viron NATO -jäsenyydestä. Hän pyrki kaksi vuotta myöhemmin Viron presidentiksi. Epäonnistuttuaan hän siirtyi yksityiselämään.
Tämän päivän hallituspuolueet eivät ole suoraan verrannollisia Suomeen. Reformipuolue on virolainen liberaalipuolue. Sen ideologia seurannee jossain määrin Friedrich von Hayekia ja Milton Fiedmania ihailevaa liberaalikonservatiivista talouspolitiikkaa. Sen vaikutus Viron talouteen on ollut suuri mm. vapaassa yritys- ja talouspolitiikassa sekä veropolitiikassa.
Virossa pitkään asunut toimittaja Pertti Nyberg teki aikoinaan mielenkiintoisen rinnastuksen ja kärjistyksen Neuvostoliiton reaalisosialismin ja Virossa valtaan päässeen uusliberalismin välillä. Vaikka ne ovat päältä päin kuin yö ja päivä, todellisuudessa niillä oli hänen mukaansa paljon yhteistä. Nyberg totesi vähän provosoidenkin, että tavallisen kansan oli tehtävä uhrauksia, jotta kommunistisen puoleen nomenklatuura tai uusliberalismin ajan uusrikkaat rikastuisivat. Uusliberalismissa on veroeduin ja muin helpotuksin luotu uusi upporikas mutta hyvin pieni luokka. Heidän etujaan perustellaan sillä, että heidän taloudellisen toimeliaisuutensa ansiosta myös köyhemmät pääsevät jonakin päivänä hyötymään talouskasvusta. Nyberg totesi, että ehkä parhaiten tätä järjestelmien välistä ylitystä on edustanut juuri uusliberalistisen reformipuolueen perustaja Siim Kallas, joka oli itse alkuaan neuvostoaikana nomenklatuurin jäsen. Kuten edellä hänen esittelystään huomaa, hän oli keskeisesti mukana kaikissa tärkeissä ratkaisuissa nimenomaan 1990-luvulla. Näiden uudistusten ansiosta Viro ehkä ensimmäisenä entisistä neuvostotasavalloista pääsi taloudellisesti jaloilleen.
Viron keskustapuolue edustaa lähinnä sosiaaliliberaalista suuntausta, eli se on enemmän vasemmalla kuin esimerkiksi Suomen keskusta. Se perustettiin aivan uuden itsenäisyyden kamppailussa tunnetuksi tulleen kansanrintaman (Rahvarinne) pohjalle. Se on mm. kannattanut Suomessa käytössä olevaa progressiivisen valtionveron mukaista järjestelmää. Reformipuolue sai 1990-luvulla aikaan tasaveron. Tulevassa hallitusyhteistyössä tästä voi tulla jonkinlaista kitkaa. Puolue on saanut voimakasta kannatusta Viron venäjänkielisiltä, mikä on aiheuttanut muissa puolueissa epäluuloja. Toisaalta venäjänkielisen väestön integroiminen puolueeseen on saanut aikaan sen. että heillä ei ole ollut tarvetta perustaa omaa puoluetta.
Emme siis vielä tiedä, onko hallituksen muodostajaksi valittu Kaja Kallas Viron uusi pääministeri. Ansioita hänellä tuntuisi olevan tarpeeksi. Avoinna on vielä esimerkiksi se, minkä hinnan Keskustapuolue vaatii hallitusyhteistyöhön ryhtymisestä. Jonkinlaisen asenteellisen tasapainon saavuttamiseksi voidaan mukaan ehkä ottaa joku pienempi puolue. Ekre kuitenkin jää ulkopuolelle.
Keskustelut siis etenevät. Viimeksi Postimees uutisoi keskiviikkona 20.1., että pääpuolueet ovat sopineet kuudentena keskustelupäivänään joistakin ilmastoon vaikuttavista kysymyksistä. Valtion metsien hakkuumäärää vähennetään, ja fossiilisten polttoaineiden vaatimat lisäinvestoinnit lopetetaan. Samoin on puhuttu terveydenhoidosta ja sosiaalisesta turvallisuudesta. Esimerkiksi alaikäisten psykiatrista hoitoa voidaan antaa ilman vanhempien lupaa. Monet tärkeät kysymykset kuitenkin odottavat vielä ratkaisuaan.
Jossain määrin yllätyksenä tilannetta pidettiin siksi, että äärioikeistolainen Ekre ei ollut haluttu hallituskumppani. Mutta vallassa pysyäkseen Ratas oli ollut valmis tähän uuteen avaukseen. Olisiko syynä myös ollut se, että Ekre haluttiin hallitukseen laimentumaan asenteiltaan ja äänenkäytöltään. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä esimerkiksi puolueen puheenjohtaja, sisäministeri Mart Helme häiritsi kannanotoillaan. Hän mm. ymmärsi kovin paljon Donald Trumpin toimintaa. Suomessa ärsyynnyttiin, kun hän kutsui Sanna Marinia kassatytöksi.
Hallitus kaatui lopulta Tallinnan satamaan rakennettavaan kauppakeskukseen liittyviin korruptioepäilyihin. Keskustapuolue on jo pitkään ollut Tallinnan kaupunginvaltuuston suurin puolue. Ratas ei ollut epäiltyjen joukossa, mutta eräät muut olivat. Tosin monet ovat uskoneet, että Ratas oli kyllästynyt Ekren tempoiluun. Tämän takia Ratas oli valmis aloittamaan uudet neuvottelut reformipuolueen kanssa. Niillä olisi yhteensä 59 kansanedustajaa, kun riigikogun kokonaispaikkamäärä on 101. Sen puheenjohtaja Kaja Kallas on nimetty hallitustunnistelijaksi, ja hänestä tullee uusi pääministeri. Hän jatkaisi näin nuorten pääministerien sarjaa, hän on vain vähän vanhempi Sanna Marinia, Kallas on nykyään 43 -vuotias. Eikä presidentti Kersti Kaljulaidkaan ole iällä pilattu, hän on vasta 51-vuotias. Kallas on jo ehtinyt toimia pitkään asianajanjana ja Euroopan parlamentin jäsenenä.
Kaja Kalasesta tullee toisen polven pääministeri, ainakin näin uskotaan. Neuvottelut ovat tätä kirjoitettaessa vielä kesken. Hänen isänsä, talousasiaintuntija Siim Kallas (s. 1948) nousi maineeseen jo kommunistikaudella, kuten monet muutkin uuden Viron parin ensimmäisen vuosikymmenen merkkihenkilöt. Hän oli jo 1970-luvulla asiantuntijatehtävissä talouisministeriössä ja säästökassojen johtajana 1980-luvulla. Kallas oli maan kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan Rahva Häälin v.t. päätoimittajana muutaman vuoden. Maan itsenäistymisen jälkeen vuosina 1991-1995 hän oli Viron keskuspankin pääjohtaja. Hän oli yksi rahauudistuksen pääarkkitehdeista 1990-luvun alussa. Viro otti 1992 käyttöön kruunun, joka sidottiin Saksan markkaan. Kallas oli riigikogun jäsen ensimmäisen kerran vuonna 1995, ja perustamansa reformipuolueen puheenjohtajana vuodet 1994-2004. Kallas oli myöhemmin myös muissa avaintehtävissä, maan pääministerinä 2002-2003, ulkoministerinä 1995-1996 ja valtiovarainministerinä 1999-2002.
Kesän 2004 eurovaaleissa Siim Kallas valittiin Europarlamenttiin, ja syksyllä 2004 José Manuel Barroson EU-komission komissaariksi. Hän hoiti komissaarina eri tehtäviä aina vuoteen 2014 saakka. Valtionvarainministerinä Kallas oli vahvasti mukana neuvottelemassa maan liittymisestä Euroopan Unioniin ja pääministerinä puolestaan mukana neuvotteluissa Viron NATO -jäsenyydestä. Hän pyrki kaksi vuotta myöhemmin Viron presidentiksi. Epäonnistuttuaan hän siirtyi yksityiselämään.
Tämän päivän hallituspuolueet eivät ole suoraan verrannollisia Suomeen. Reformipuolue on virolainen liberaalipuolue. Sen ideologia seurannee jossain määrin Friedrich von Hayekia ja Milton Fiedmania ihailevaa liberaalikonservatiivista talouspolitiikkaa. Sen vaikutus Viron talouteen on ollut suuri mm. vapaassa yritys- ja talouspolitiikassa sekä veropolitiikassa.
Virossa pitkään asunut toimittaja Pertti Nyberg teki aikoinaan mielenkiintoisen rinnastuksen ja kärjistyksen Neuvostoliiton reaalisosialismin ja Virossa valtaan päässeen uusliberalismin välillä. Vaikka ne ovat päältä päin kuin yö ja päivä, todellisuudessa niillä oli hänen mukaansa paljon yhteistä. Nyberg totesi vähän provosoidenkin, että tavallisen kansan oli tehtävä uhrauksia, jotta kommunistisen puoleen nomenklatuura tai uusliberalismin ajan uusrikkaat rikastuisivat. Uusliberalismissa on veroeduin ja muin helpotuksin luotu uusi upporikas mutta hyvin pieni luokka. Heidän etujaan perustellaan sillä, että heidän taloudellisen toimeliaisuutensa ansiosta myös köyhemmät pääsevät jonakin päivänä hyötymään talouskasvusta. Nyberg totesi, että ehkä parhaiten tätä järjestelmien välistä ylitystä on edustanut juuri uusliberalistisen reformipuolueen perustaja Siim Kallas, joka oli itse alkuaan neuvostoaikana nomenklatuurin jäsen. Kuten edellä hänen esittelystään huomaa, hän oli keskeisesti mukana kaikissa tärkeissä ratkaisuissa nimenomaan 1990-luvulla. Näiden uudistusten ansiosta Viro ehkä ensimmäisenä entisistä neuvostotasavalloista pääsi taloudellisesti jaloilleen.
Viron keskustapuolue edustaa lähinnä sosiaaliliberaalista suuntausta, eli se on enemmän vasemmalla kuin esimerkiksi Suomen keskusta. Se perustettiin aivan uuden itsenäisyyden kamppailussa tunnetuksi tulleen kansanrintaman (Rahvarinne) pohjalle. Se on mm. kannattanut Suomessa käytössä olevaa progressiivisen valtionveron mukaista järjestelmää. Reformipuolue sai 1990-luvulla aikaan tasaveron. Tulevassa hallitusyhteistyössä tästä voi tulla jonkinlaista kitkaa. Puolue on saanut voimakasta kannatusta Viron venäjänkielisiltä, mikä on aiheuttanut muissa puolueissa epäluuloja. Toisaalta venäjänkielisen väestön integroiminen puolueeseen on saanut aikaan sen. että heillä ei ole ollut tarvetta perustaa omaa puoluetta.
Emme siis vielä tiedä, onko hallituksen muodostajaksi valittu Kaja Kallas Viron uusi pääministeri. Ansioita hänellä tuntuisi olevan tarpeeksi. Avoinna on vielä esimerkiksi se, minkä hinnan Keskustapuolue vaatii hallitusyhteistyöhön ryhtymisestä. Jonkinlaisen asenteellisen tasapainon saavuttamiseksi voidaan mukaan ehkä ottaa joku pienempi puolue. Ekre kuitenkin jää ulkopuolelle.
Keskustelut siis etenevät. Viimeksi Postimees uutisoi keskiviikkona 20.1., että pääpuolueet ovat sopineet kuudentena keskustelupäivänään joistakin ilmastoon vaikuttavista kysymyksistä. Valtion metsien hakkuumäärää vähennetään, ja fossiilisten polttoaineiden vaatimat lisäinvestoinnit lopetetaan. Samoin on puhuttu terveydenhoidosta ja sosiaalisesta turvallisuudesta. Esimerkiksi alaikäisten psykiatrista hoitoa voidaan antaa ilman vanhempien lupaa. Monet tärkeät kysymykset kuitenkin odottavat vielä ratkaisuaan.
6. (6) Vaaran vuosien vakooja
Joulun aikana voi saada yllätyslahjoja. Nimi Patrik Berghäll oli minulle ennestään tuntematon, olkoonkin, että hän on aikaisemmin kirjoittanut jännityslukemistoiksi luettavia kaukopartiokirjoja. Vaaran vuosien vakooja -teos oli iloinen yllätys, se tempasi heti mukaansa niin, että edes illan tullen sitä oli vaikea jättää kesken. Sen kehyksenä ovat historialliset faktat, joiden ympärille hän on kutonut fiktiota. Ja kuten tämän genren hyviin ominaisuuksiin kuuluu, esitetyt tapahtumat olisivat hyvin voineet olla mahdollisia. Ja tietysti: rakkaustarina kahden eri suunnista Suomeen tulleen agentin välillä kuului myös repertuaariin.
Joulun aikana voi saada yllätyslahjoja. Nimi Patrik Berghäll oli minulle ennestään tuntematon, olkoonkin, että hän on aikaisemmin kirjoittanut jännityslukemistoiksi luettavia kaukopartiokirjoja. Vaaran vuosien vakooja -teos oli iloinen yllätys, se tempasi heti mukaansa niin, että edes illan tullen sitä oli vaikea jättää kesken. Sen kehyksenä ovat historialliset faktat, joiden ympärille hän on kutonut fiktiota. Ja kuten tämän genren hyviin ominaisuuksiin kuuluu, esitetyt tapahtumat olisivat hyvin voineet olla mahdollisia. Ja tietysti: rakkaustarina kahden eri suunnista Suomeen tulleen agentin välillä kuului myös repertuaariin.

Vaaran vuosilla tarkoitetaan aikaa jatkosodan päättymisestä vuoden 1948 loppuun. Tässä eräitä faktoja. Vuonna 1948 oli todella tekeillä kommunistien vallankaappaus, joka kuitenkin epäonnistui totaalisesti. Suurimpana syynä tietysti oli, että kotikommunistien optimistisista toiveista huolimatta Neuvostoliitolta ei saatu tukea.
Tämä johtui pääasiassa kahdesta syystä. Ensinnäkin Stalinille oli tärkeää saada rauhansopimuksessa määritellyt sotakorvaukset toimitettua Neuvostoliittoon. Arvoltaan ne olivat 300 miljoonaa ns. kultadollaria, eli laskettuna vuoden 1938 arvosta. Ne suoritettiin pääosin teollisuustuotteina niin, että viimeinen sotakorvausjuna ylitti rajan syyskuussa 1952. Näin Neuvostoliitto sai kaipaamiaan tuotteita, mutta myös tietoa ja teknologiataitoja.
Toinen syy oli ns. asekätkentäjutun paljastuminen. Kotiuttamisvaiheen aikana eräät päämajaa lähellä olleet upseerit organisoivat laajamittaisen sotamateriaalin hajasijoittamisen ympäri maata mahdollisesti aloitettavaa sissisotaa varten. Vähitellen kätköjä alkoi paljastua, ja liittoutuneiden valvontakomissio ja sen pääosin venäläiset jäsenet eivät olleet varmoja, miten paljon niitä aseita onkaan piilotettu vetäytymisen kaoottisissa oloissa. Homman laajuutta kuvaa esimerkiksi se, että lopulta kätkennästä sai rangaistuksia puolentoistatuhatta henkilöä, vankeusrangaistuksiakin tuli noin 400 vuoden edestä.
Tähän kehykseen Berghäll sitten istutti todennäköisesti fiktiivisen suomalaisen Jan Segerin, joka sai USA:ssa CIA:n agentin koulutuksen Suomessa tehtäviä operaatioita varten. Hänen vastapuolekseen ilmestyi Neuvostoliitosta amerikkalaista alkuperää oleva Erica Shannon. Hän oli tullut aikoinaan perheensä mukana ”työläisten ihannemaata” rakentamaan lukuisien muiden amerikkalaisten tavoin. Stalinin vainojen aikaan muut perheenjäsenet surmattiin vankileirien kovissa oloissa, mutta Erica jäi eloon. Hän kuului niihin viehättäviin naisiin, jotka koulutettiin lännessä suoritettavaa vakoilua varten. Hänen uudeksi nimekseen tuli Irina Kovalenka. Peitenimenä Suomessa oli Mary Smith.
Kuten lukija ehkä tässä vaiheessa jo arvaakin, tilapäisestä vuodekumppanuudesta tulikin pysyvää. Tämän lisäksi Berghäll lataa tekstiinsä suuren määrän jännitystä, jota tässä ei kuitenkaan ole syytä paljastaa, jos vaikka joku sattuu tämän kirjan tilaamaan. Agenteilla oli kirjan mukaan suuri vaikutus kommunistien vallankaappaussuunnitelmien lässähtämiseen oikein kunnon agenttitarinoiden mukaan. Puhelinkaapeleita katkottiin, taloja poltettiin, epäilyttäviä henkilöitä seurattiin.
Faktoista puheen ollen, Suomen poliittinen johto presidentti Paasikiveä myöten sai ajoissa tietoa tapahtumien kehityksestä. Hyrylän varuskunnasta saatiin sotilaallista apua, ja Helsingin poliisikomentaja Erik Gabrielsson siirrätti kommunistien valtaan joutuneen liikkuvan poliisin aseet tuomikirkon kryptaan. Minun tietojeni mukaan kryptan metalliovat vielä hitsattiin kiinni varmuuden vuoksi. Tätä tietoa kirjassa ei ole.
Tämä johtui pääasiassa kahdesta syystä. Ensinnäkin Stalinille oli tärkeää saada rauhansopimuksessa määritellyt sotakorvaukset toimitettua Neuvostoliittoon. Arvoltaan ne olivat 300 miljoonaa ns. kultadollaria, eli laskettuna vuoden 1938 arvosta. Ne suoritettiin pääosin teollisuustuotteina niin, että viimeinen sotakorvausjuna ylitti rajan syyskuussa 1952. Näin Neuvostoliitto sai kaipaamiaan tuotteita, mutta myös tietoa ja teknologiataitoja.
Toinen syy oli ns. asekätkentäjutun paljastuminen. Kotiuttamisvaiheen aikana eräät päämajaa lähellä olleet upseerit organisoivat laajamittaisen sotamateriaalin hajasijoittamisen ympäri maata mahdollisesti aloitettavaa sissisotaa varten. Vähitellen kätköjä alkoi paljastua, ja liittoutuneiden valvontakomissio ja sen pääosin venäläiset jäsenet eivät olleet varmoja, miten paljon niitä aseita onkaan piilotettu vetäytymisen kaoottisissa oloissa. Homman laajuutta kuvaa esimerkiksi se, että lopulta kätkennästä sai rangaistuksia puolentoistatuhatta henkilöä, vankeusrangaistuksiakin tuli noin 400 vuoden edestä.
Tähän kehykseen Berghäll sitten istutti todennäköisesti fiktiivisen suomalaisen Jan Segerin, joka sai USA:ssa CIA:n agentin koulutuksen Suomessa tehtäviä operaatioita varten. Hänen vastapuolekseen ilmestyi Neuvostoliitosta amerikkalaista alkuperää oleva Erica Shannon. Hän oli tullut aikoinaan perheensä mukana ”työläisten ihannemaata” rakentamaan lukuisien muiden amerikkalaisten tavoin. Stalinin vainojen aikaan muut perheenjäsenet surmattiin vankileirien kovissa oloissa, mutta Erica jäi eloon. Hän kuului niihin viehättäviin naisiin, jotka koulutettiin lännessä suoritettavaa vakoilua varten. Hänen uudeksi nimekseen tuli Irina Kovalenka. Peitenimenä Suomessa oli Mary Smith.
Kuten lukija ehkä tässä vaiheessa jo arvaakin, tilapäisestä vuodekumppanuudesta tulikin pysyvää. Tämän lisäksi Berghäll lataa tekstiinsä suuren määrän jännitystä, jota tässä ei kuitenkaan ole syytä paljastaa, jos vaikka joku sattuu tämän kirjan tilaamaan. Agenteilla oli kirjan mukaan suuri vaikutus kommunistien vallankaappaussuunnitelmien lässähtämiseen oikein kunnon agenttitarinoiden mukaan. Puhelinkaapeleita katkottiin, taloja poltettiin, epäilyttäviä henkilöitä seurattiin.
Faktoista puheen ollen, Suomen poliittinen johto presidentti Paasikiveä myöten sai ajoissa tietoa tapahtumien kehityksestä. Hyrylän varuskunnasta saatiin sotilaallista apua, ja Helsingin poliisikomentaja Erik Gabrielsson siirrätti kommunistien valtaan joutuneen liikkuvan poliisin aseet tuomikirkon kryptaan. Minun tietojeni mukaan kryptan metalliovat vielä hitsattiin kiinni varmuuden vuoksi. Tätä tietoa kirjassa ei ole.
5. (5) Hurja-Hilja
Karo Hämäläinen julkaisi tänä vuonna Väinö Linnasta teoksen nimeltä Kansalliskirjailija. Olen tähän blogiin kirjoittanut siitä jo aikaisemmin pari artikkelia. Niiden lisäksi pidin aiheellisena kirjoittaa pienen katkelman myös Hilja Riipisestä, joka niin ikään on saanut osakseen Hämäläisen huomion. Hän on ollut esikuvana Väinö Linnan kirkkoherran rouvalle, Ellen Salpakarille.
Tapasin Hilja Riipisen (1883−1966) syyskuun ensimmäisenä arkipäivänä 1949. Perheeni oli muuttanut keväällä lopullisesti Nurmoon. Nousin aamulla kello seitsemän jälkeen Haldin & Rosen Seinäjoelta Kokkolaan ajaneeseen linja-autoon kotini tienhaarasta. Lapualla olin jo hyvissä ajoin ennen kello kahdeksaa, sillä eihän tuohon 15 kilometrin matkaan kovin pitkää aikaa kulunut. Avasin Lapuan yhteiskoulun opettajainhuoneen oven Haapamäen yhteiskoulun II luokalta saamani todistus kädessäni. Lähimpänä istunut opettaja kysyi asiaani. Isä oli kyllä puhelimitse sopinut rehtorin kanssa tulostani, mutta silti tilanne oli 13 -vuotiaalle jännittävä. Minut ohjattiin rehtorin kanslian ovelle, koputin ja astuin sisään. Rehtori Riipinen istui pöytänsä ääressä, otti todistukseni ja lausui tervetulleeksi kouluun. Tilanne oli muutamassa minuutissa ohi, sain ohjeet hakeutua III B-luokkaan. Jännityksestä huolimatta tapahtumasta ei jäänyt mitään negatiivista mieleen.
Koulun alkuajoista asti johdossa ollut Hilja Riipinen oli suunnaton auktoriteetti, vaikka hän ei keskikoulun oppilaiden arkipäivään juuri kuulunutkaan. Vanhaan patriarkaaliseen tyyliin pojilla ja tytöillä oli eri luokat. Kun monia koulun vanhempia vakinaisia opettajia pelättiin, joutuivat sijaiset ja nuoret vastavalmistuneet todella koville. Jos opettaja meni valittamaan rehtorille, saattoi tämä tulla seuraamaan oppituntia. Mutta vastaus oli kuulemma aina suunnilleen sama: ”Mutta nehän olivat tunnilla niin kiltisti”. Mielenkiintoinen kuriositeetti oli hänen tapansa käyttää ainakin kokonaisen opetustunnin verran keväällä valmistamansa, painetun vuosikertomuksen lukemiseen keskusradiossa. Opettajille ja oppilaille se tarjosi hyvän hengähdystauon. Joskus se oli kiintoisaa kuultavaa, mutta kieltämättä siihen sisältyi koomisiakin aineksia, jotka herättivät kerta kerran jälkeen toistettuna riemua. Vieläkin muistan sen, että voimistelua ja urheilua kuvattiin vuodesta toiseen ties mistä asti peräisin olleella, vanhahtavalla ilmaisulla: ”On leikitty, oteltu ja painittu”. Voi olla, että se oli hänen itsensä alun perin keksimä.
Häntä ei kyllä koulun käytävillä paljon näkynyt, eli hän oli tavallaan kansliansa ”suuri yksinäinen”, eli ulkopuolella koulunsa tapahtumista. Hän ei esimerkiksi varmaankaan ollut tietoinen siitä, että sodassa päähän haavoittunut voimistelunopettaja pahoinpiteli joka vuosi jonkun tai joitakin oppilaitaan. Tai sitten hän ei siitä välittänyt, olihan opettaja vankkaa lapualaista körttisukua ja monen lapsen isä. Eikä tuohon aikaan kovin vähästä juttua muutenkaan nostettu. Itse selvisin aika vähällä, ainoastaan kerran olin tiukoilla: neljännellä luokalla juoksin voimistelunopettajaa pakoon urheilukentältä pois päin ainakin sadan metrin päähän, opettaja koivuinen korkeushyppyrima kädessä. Opettaja ei saanut kiinni. Pahin raivo jo ehti lauhtua, eikä tilanteesta sitten mitään sen negatiivisempaa seurannutkaan. Kerran vain piti jolkotella urheilukentän kolmesataametrinen juoksurata ympäri.
En ole milloinkaan halunnut aliarvioida Hilja Riipisen elämäntyötä, pitkää uraa koulussa ja lottatyössä. Siitä huolimatta en koskaan ymmärtänyt sitä, että vanhempainneuvosto anoi hänelle normaalin eläkeiän saavuttamisen jälkeen jatkoaikaa siitä syystä, että se oli ”Lapuan yhteislyseon kehittämisen kannalta välttämätöntä”! Koulu oli juuri siirtynyt valtion haltuun. Niinpä hän siirtyikin eläkkeelle vasta muutamaa kuukautta ennen 70. syntymäpäiväänsä vuonna 1953. Jälkeenpäin olen kuullut, että valtion kouluissa oli paljon paremmat eläkkeet kuin yksityisissä. Näin kysymyksessä olivat hänen henkilökohtaiset etunsa. Hän oli pelätty ja kunnioitettu myös lapualaisyhteisössä, olihan paikkakunnalla vielä jonkin verran piirejä, jotka olivat olleet kallellaan IKL:n, eli Isänmaallisen kansanliikkeen suuntaan. Sen riveissä Riipinen oli eduskunnassa saanut liikanimen Hurja- Hilja.
En kuitenkaan muista, että hän olisi millään tavalla enää tuonut politiikkaa esille. Tosin en ehtinyt hänen varsinaiseksi oppilaakseen, sillä olin vuonna 1953 vasta siirtymässä niille luokille, joilla Riipinen oli saksaa opettanut. Uskonnollinen linja hänellä kyllä säilyi. Monesti ärsytti, kun hän aika usein aamuhartauksissa vanhan naisen jo vähän särkyneellä äänellä julisti: ”Lapuan yhteiskoulussa ei koskaan ole tanssittu”. Hyvin iso osa oppilaista oli herännäiskodeista lähtöisin, joten ei se heitä tietenkään harmittanut. Sen sitten taas tiesi, että seuraavana lauantaina sitä useampi avasi siellä rautatieaseman lähellä Lapuan urheiluhallin eli tanssipaikan oven. Talvisin tanssittiin Lapuan nuorisoseuralla.
Maisteri Esa Rintala on Lapuan yhteiskoulun historiassaan (2004) käsitellyt mielenkiintoisella ja aikaisemmasta riippumattomalla tavalla Hilja Riipisen persoonaa. Hän on tuonut esille myös psykologisia ulottuvuuksia. Hän kirjoitti käsityksenään, että Hilja Riipisellä näytti olleen ns. rajatilahäiriö, jossa ihminen kokee itsensä korvaamattomaksi eikä hyväksy vastalauseita.
--------
Kaikki tämä tuli mieleeni, kun eduskunnan pöytäkirjojakin tutkinut Karo Hämäläinen antoi Riipisestä aika tylyn kuvan. Hän ensiksikin toteaa, että Väinö Linnan naishahmojen joukossa kirkkoherran puoliso Ellen Salpakari oli silmiinpistävä poikkeus. Hän ei ole herkkä, lapsistaan ja miehestään huolehtiva äiti ja vaimo. Hän oli tiukka fennomaani ja säälimättömän itsekäs. Ellen Salapakari ei ole karikatyyri, vaan siloteltu hahmo, jonka teräväsärmäisenä esikuvana oli Hilja Riipinen, omaa sukua Miklin, sittemmin Metsäpolku. (s. 248).
Näin siis Hämäläinen aloitti. Tähän toteaisin, että Riipisen nimen hän sai avioiduttuaan voimistelunopettaja Ale Riipisen kanssa. Koulun vuosikertomuksissa ja muutenkin hän muisti aina mainita, että tämä oli korkeakoulun lehtori. Sitähän hän toki olikin, eli työskenteli Jyväskylän opettajakorkeakoulussa, vai oliko se siinä vaiheessa vasta seminaari. Joskus Ale oli loma-aikoinaan päivän tai pari meilläkin jonkun opettajan sijaisena. Kiva pappa, joka jutteli mukavia, kun ei oikein osannut muuten tuntia täyttää.
En tiedä, onko Hämäläinen kohteelleen sataprosenttisen totuudellinen, mutta annan hänen kuitenkin jatkaa seuraavassa. Riipinen oli uskonnollinen, raitis ja siveyden sanansaattaja. Vuoden 1930 vaaleissa hän nousi kansanedustajaksi kokoomuksen riveissä. Kokoomuksen politiikka oli kuitenkin Riipiselle liian lepsua, joten hän liittyi Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti sen synnyttyä. Lottapuku toi olemukseen militanttiutta, mutta kasvot viestivät empaattisuutta ja ystävällisyyttä. Ristiriita oli piinaava, Hilja Riipinen sopisi Stanley Kubrickin kauhuelokuvan hahmoksi. IKL:ssä hän kuului puolueen oikeaan laitaan. Hän oli fanaattinen Adolf Hitlerin ihailija ja eugeniikan kannattaja, joka esiintyi eduskunnassa niin hyökkäävästi, että hänet poistettiin joskus salista.
Varmaan suuri osa tästä pitää paikkansa, onko siinä kuitenkin hieman väritystä, en tiedä, tuskin. Kai sieltä pöytäkirjoista ja muista lähteistä yhtä ja toista oli selvinnyt. Eihän se Hurja-Hilja- nimikekään ihan turhasta ole syntynyt. Kyllä ne kasvot koulussakin viestivät empaattisuutta ja ystävällisyyttä, mutta silti kasvavat nuoretkin vaistosivat hänessä jotain sellaista kovuutta, jota pelättiin. Jos hän joskus harvoin liikkui koulun käytävillä, oli helpompaa kääntyä ajoissa johonkin muuhun suuntaan. Oli vähän samanlainen olo kuin sitten 1950-luvun lopussa, kun rehtori Edvin Linkomies tuli vastaan Helsingin yliopiston käytävällä. Hän rakensi auktoriteettiaan ns. rehtorin vastaanotoilla, jonne kaikkien uusien ylioppilaiden piti tulla häntä kättelemään. Kyllä se sujui, mutta vaikea paikka se oli. Eräälle ryhmässäni olleelle, vaikeasti liikkuneelle invaliditytölle hän sanoi: ”Yliopiston rehtorille joko niiataan tai kumarretaan, te ette tehnyt kumpaakaan, ottakaapa uudestaan.”
Meidän luokkamme oli siirtymässä Lapuan yhteislyseon 7. luokalle syksyllä 1953. Samana kesänä melkein 70-vuotias rehtori ja saksan opettaja Hilja Riipinen jäi eläkkeelle. Emme jääneet häntä kaipaamaan.
Karo Hämäläinen julkaisi tänä vuonna Väinö Linnasta teoksen nimeltä Kansalliskirjailija. Olen tähän blogiin kirjoittanut siitä jo aikaisemmin pari artikkelia. Niiden lisäksi pidin aiheellisena kirjoittaa pienen katkelman myös Hilja Riipisestä, joka niin ikään on saanut osakseen Hämäläisen huomion. Hän on ollut esikuvana Väinö Linnan kirkkoherran rouvalle, Ellen Salpakarille.
Tapasin Hilja Riipisen (1883−1966) syyskuun ensimmäisenä arkipäivänä 1949. Perheeni oli muuttanut keväällä lopullisesti Nurmoon. Nousin aamulla kello seitsemän jälkeen Haldin & Rosen Seinäjoelta Kokkolaan ajaneeseen linja-autoon kotini tienhaarasta. Lapualla olin jo hyvissä ajoin ennen kello kahdeksaa, sillä eihän tuohon 15 kilometrin matkaan kovin pitkää aikaa kulunut. Avasin Lapuan yhteiskoulun opettajainhuoneen oven Haapamäen yhteiskoulun II luokalta saamani todistus kädessäni. Lähimpänä istunut opettaja kysyi asiaani. Isä oli kyllä puhelimitse sopinut rehtorin kanssa tulostani, mutta silti tilanne oli 13 -vuotiaalle jännittävä. Minut ohjattiin rehtorin kanslian ovelle, koputin ja astuin sisään. Rehtori Riipinen istui pöytänsä ääressä, otti todistukseni ja lausui tervetulleeksi kouluun. Tilanne oli muutamassa minuutissa ohi, sain ohjeet hakeutua III B-luokkaan. Jännityksestä huolimatta tapahtumasta ei jäänyt mitään negatiivista mieleen.
Koulun alkuajoista asti johdossa ollut Hilja Riipinen oli suunnaton auktoriteetti, vaikka hän ei keskikoulun oppilaiden arkipäivään juuri kuulunutkaan. Vanhaan patriarkaaliseen tyyliin pojilla ja tytöillä oli eri luokat. Kun monia koulun vanhempia vakinaisia opettajia pelättiin, joutuivat sijaiset ja nuoret vastavalmistuneet todella koville. Jos opettaja meni valittamaan rehtorille, saattoi tämä tulla seuraamaan oppituntia. Mutta vastaus oli kuulemma aina suunnilleen sama: ”Mutta nehän olivat tunnilla niin kiltisti”. Mielenkiintoinen kuriositeetti oli hänen tapansa käyttää ainakin kokonaisen opetustunnin verran keväällä valmistamansa, painetun vuosikertomuksen lukemiseen keskusradiossa. Opettajille ja oppilaille se tarjosi hyvän hengähdystauon. Joskus se oli kiintoisaa kuultavaa, mutta kieltämättä siihen sisältyi koomisiakin aineksia, jotka herättivät kerta kerran jälkeen toistettuna riemua. Vieläkin muistan sen, että voimistelua ja urheilua kuvattiin vuodesta toiseen ties mistä asti peräisin olleella, vanhahtavalla ilmaisulla: ”On leikitty, oteltu ja painittu”. Voi olla, että se oli hänen itsensä alun perin keksimä.
Häntä ei kyllä koulun käytävillä paljon näkynyt, eli hän oli tavallaan kansliansa ”suuri yksinäinen”, eli ulkopuolella koulunsa tapahtumista. Hän ei esimerkiksi varmaankaan ollut tietoinen siitä, että sodassa päähän haavoittunut voimistelunopettaja pahoinpiteli joka vuosi jonkun tai joitakin oppilaitaan. Tai sitten hän ei siitä välittänyt, olihan opettaja vankkaa lapualaista körttisukua ja monen lapsen isä. Eikä tuohon aikaan kovin vähästä juttua muutenkaan nostettu. Itse selvisin aika vähällä, ainoastaan kerran olin tiukoilla: neljännellä luokalla juoksin voimistelunopettajaa pakoon urheilukentältä pois päin ainakin sadan metrin päähän, opettaja koivuinen korkeushyppyrima kädessä. Opettaja ei saanut kiinni. Pahin raivo jo ehti lauhtua, eikä tilanteesta sitten mitään sen negatiivisempaa seurannutkaan. Kerran vain piti jolkotella urheilukentän kolmesataametrinen juoksurata ympäri.
En ole milloinkaan halunnut aliarvioida Hilja Riipisen elämäntyötä, pitkää uraa koulussa ja lottatyössä. Siitä huolimatta en koskaan ymmärtänyt sitä, että vanhempainneuvosto anoi hänelle normaalin eläkeiän saavuttamisen jälkeen jatkoaikaa siitä syystä, että se oli ”Lapuan yhteislyseon kehittämisen kannalta välttämätöntä”! Koulu oli juuri siirtynyt valtion haltuun. Niinpä hän siirtyikin eläkkeelle vasta muutamaa kuukautta ennen 70. syntymäpäiväänsä vuonna 1953. Jälkeenpäin olen kuullut, että valtion kouluissa oli paljon paremmat eläkkeet kuin yksityisissä. Näin kysymyksessä olivat hänen henkilökohtaiset etunsa. Hän oli pelätty ja kunnioitettu myös lapualaisyhteisössä, olihan paikkakunnalla vielä jonkin verran piirejä, jotka olivat olleet kallellaan IKL:n, eli Isänmaallisen kansanliikkeen suuntaan. Sen riveissä Riipinen oli eduskunnassa saanut liikanimen Hurja- Hilja.
En kuitenkaan muista, että hän olisi millään tavalla enää tuonut politiikkaa esille. Tosin en ehtinyt hänen varsinaiseksi oppilaakseen, sillä olin vuonna 1953 vasta siirtymässä niille luokille, joilla Riipinen oli saksaa opettanut. Uskonnollinen linja hänellä kyllä säilyi. Monesti ärsytti, kun hän aika usein aamuhartauksissa vanhan naisen jo vähän särkyneellä äänellä julisti: ”Lapuan yhteiskoulussa ei koskaan ole tanssittu”. Hyvin iso osa oppilaista oli herännäiskodeista lähtöisin, joten ei se heitä tietenkään harmittanut. Sen sitten taas tiesi, että seuraavana lauantaina sitä useampi avasi siellä rautatieaseman lähellä Lapuan urheiluhallin eli tanssipaikan oven. Talvisin tanssittiin Lapuan nuorisoseuralla.
Maisteri Esa Rintala on Lapuan yhteiskoulun historiassaan (2004) käsitellyt mielenkiintoisella ja aikaisemmasta riippumattomalla tavalla Hilja Riipisen persoonaa. Hän on tuonut esille myös psykologisia ulottuvuuksia. Hän kirjoitti käsityksenään, että Hilja Riipisellä näytti olleen ns. rajatilahäiriö, jossa ihminen kokee itsensä korvaamattomaksi eikä hyväksy vastalauseita.
--------
Kaikki tämä tuli mieleeni, kun eduskunnan pöytäkirjojakin tutkinut Karo Hämäläinen antoi Riipisestä aika tylyn kuvan. Hän ensiksikin toteaa, että Väinö Linnan naishahmojen joukossa kirkkoherran puoliso Ellen Salpakari oli silmiinpistävä poikkeus. Hän ei ole herkkä, lapsistaan ja miehestään huolehtiva äiti ja vaimo. Hän oli tiukka fennomaani ja säälimättömän itsekäs. Ellen Salapakari ei ole karikatyyri, vaan siloteltu hahmo, jonka teräväsärmäisenä esikuvana oli Hilja Riipinen, omaa sukua Miklin, sittemmin Metsäpolku. (s. 248).
Näin siis Hämäläinen aloitti. Tähän toteaisin, että Riipisen nimen hän sai avioiduttuaan voimistelunopettaja Ale Riipisen kanssa. Koulun vuosikertomuksissa ja muutenkin hän muisti aina mainita, että tämä oli korkeakoulun lehtori. Sitähän hän toki olikin, eli työskenteli Jyväskylän opettajakorkeakoulussa, vai oliko se siinä vaiheessa vasta seminaari. Joskus Ale oli loma-aikoinaan päivän tai pari meilläkin jonkun opettajan sijaisena. Kiva pappa, joka jutteli mukavia, kun ei oikein osannut muuten tuntia täyttää.
En tiedä, onko Hämäläinen kohteelleen sataprosenttisen totuudellinen, mutta annan hänen kuitenkin jatkaa seuraavassa. Riipinen oli uskonnollinen, raitis ja siveyden sanansaattaja. Vuoden 1930 vaaleissa hän nousi kansanedustajaksi kokoomuksen riveissä. Kokoomuksen politiikka oli kuitenkin Riipiselle liian lepsua, joten hän liittyi Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti sen synnyttyä. Lottapuku toi olemukseen militanttiutta, mutta kasvot viestivät empaattisuutta ja ystävällisyyttä. Ristiriita oli piinaava, Hilja Riipinen sopisi Stanley Kubrickin kauhuelokuvan hahmoksi. IKL:ssä hän kuului puolueen oikeaan laitaan. Hän oli fanaattinen Adolf Hitlerin ihailija ja eugeniikan kannattaja, joka esiintyi eduskunnassa niin hyökkäävästi, että hänet poistettiin joskus salista.
Varmaan suuri osa tästä pitää paikkansa, onko siinä kuitenkin hieman väritystä, en tiedä, tuskin. Kai sieltä pöytäkirjoista ja muista lähteistä yhtä ja toista oli selvinnyt. Eihän se Hurja-Hilja- nimikekään ihan turhasta ole syntynyt. Kyllä ne kasvot koulussakin viestivät empaattisuutta ja ystävällisyyttä, mutta silti kasvavat nuoretkin vaistosivat hänessä jotain sellaista kovuutta, jota pelättiin. Jos hän joskus harvoin liikkui koulun käytävillä, oli helpompaa kääntyä ajoissa johonkin muuhun suuntaan. Oli vähän samanlainen olo kuin sitten 1950-luvun lopussa, kun rehtori Edvin Linkomies tuli vastaan Helsingin yliopiston käytävällä. Hän rakensi auktoriteettiaan ns. rehtorin vastaanotoilla, jonne kaikkien uusien ylioppilaiden piti tulla häntä kättelemään. Kyllä se sujui, mutta vaikea paikka se oli. Eräälle ryhmässäni olleelle, vaikeasti liikkuneelle invaliditytölle hän sanoi: ”Yliopiston rehtorille joko niiataan tai kumarretaan, te ette tehnyt kumpaakaan, ottakaapa uudestaan.”
Meidän luokkamme oli siirtymässä Lapuan yhteislyseon 7. luokalle syksyllä 1953. Samana kesänä melkein 70-vuotias rehtori ja saksan opettaja Hilja Riipinen jäi eläkkeelle. Emme jääneet häntä kaipaamaan.
4. (4) Väinö Linnasta uudella tavalla 2
Täällä Pohjantähden alla
Pääotsikon alla oli ensimmäisessä artikkelissa puhetta Väinö Linnan alkutaipaleesta aina Tuntemattoman sotilaan ilmestymiseen saakka. Kun Karo Hämäläisen teoksesta Kansalliskirjailija löytyy niin paljon sisältöä, jatkan tässä erikseen selostamalla niitä kannanottoja, joita Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla aiheutti.
Aika lailla vallitsevaksi on muodostunut käsitys siitä, että Linna on etevällä tavalla kuvannut suomalaisen maaseudun, ja erityisesti torppariväestön elämää. Sen sijaan huomauttamista on ollut siinä, että tämä olisi ollut nimenomaan torpparien sota, vaikka enemmistö punaisten puolella taistelleista oli maaseudun maatonta köyhälistöä ja tehtaantyöläisiä. Tämän arvostelevan linjan edustajana esiintyi silloinen lisensiaatti, myöhempi Tampereen yliopiston professori Viljo Rasila. Urjalan torpparit ehkä olivat yhtenä miehenä mukana, mutta muualla torpparien olot olivat aste asteelta parantuneet niin, että he paikoin kokivat olevansa melkein maanomistajia. Tosiasiassa monet torpparit olivat kyllä saaneet pidennyksiä torpankontrahteihinsa, mutta eivät täyttä vapautta. Tämähän tuli vasta kivuliaan kansalaissodan jälkeen kesällä 1918. Sen sijaan 8-tuntinen työpäivä oli säädetty jo marraskuussa 1917.
On myös väitetty, että kansalaissota syttyi nimenomaan Venäjän lokakuun vallankumouksesta innoituksensa saaneet vallankumousjohtajien painostuksesta, eli he onnistuivat syrjäyttämään maltillisemmat äänenpainot. Linna on kuitenkin oikeassa siinä, että vuosikymmenten, ehkä pidemmältäkin ajalta periytynyt katkeruus ja sydämettömyyden kokemukset olivat luoneet painetta, joka etsi purkautumisväylää. Myös Linnan esittelemät herrasväet ja jotkut suurmaanomistajat olivat paljon ymmärtämättömämpiä kuin ne, jotka olivat muualla korostaneet kansanvalistusta ja kristittyjen samanvertaisuutta.
Joulukuun 29.päivänä 2020 Ilta-Sanomissa oli tohtori Teemu Keskisarjan kolumni otsikolla: Täällä Pohjantähden alla on yhä totta. Väinö Linna loi kestävän, kiistanalaisen totuuden Suomen historiasta. Keskisarja viittasi ensin Panu Rajalan toimittaman kirjan Päivä on tehnyt kierroksensa lyhyeen tiivistykseen Väinö Linnan elämästä. Sitä olivat ruumiillinen työ, itseopiskelu, sotakokemukset, Tampereen vireät kirjallisuuspiirit, jättimenestyksen jälkeen loppuun palaminen jo 42-vuotiaana. Kansakoulupohjalta Linna haastoi arvopohjan auktoriteetit ja akateemisen historiantutkimuksen. Vahvistusta Keskisarja sai myös Yrjö Varpion kirjoittamasta elämäkerrasta, jossa puhutaan lapsuuden muistoista, myöhemmistä haastatteluista ja lukeneisuudesta, joka ulottui muistelmista, murrekirjoista aina eduskunnan ja puoluekokousten pöytäkirjoihin. Keskisarja totesi, että ”Linna oli uskottava terrorin kuvaaja. Punaisten ja valkoisten tappioiden mittasuhteet, vihat, kostot, impulssit, tappamisen tilanteet sekä vankileiriolot pätivät tositapahtumien kokonaisuuteen, kuten Jaakko Paavolainen osoitti ensimmäisenä historioitsijana.”
Todettakoon, että Paavolainen avasi sisällissotaa koskevan kriittisen historiantutkimuksen kahdella 1960-luvun teoksellaan, toisen nimi oli Punainen terrori ja toisen Valkoinen terrori. Mutta kuitenkin Väinö Linna tavoitti parhaiten tavalliset lukijat, jotka kiinnostuivat nyt menneisyydestä, ja ehkä oppivatkin siitä jotakin.
Karo Hämäläisen teoksen loppuosa on hyvin kirjoitettua kertomusta Väinö Linnan myöhemmistä vuosista. Trilogian kirjoittaminen otti voimille, erityisesti sen kolmas osa, joka jäi muita kahta heikommaksi. Voidaan sanoa, että kirjailijana Väinö Linna paloi loppuun jo 42-vuotiaana. Sen jälkeen hän kuitenkin kirjoitti kolumneja ja artikkeleita, mutta ei enää saanut aikaiseksi pidempää proosaa. Hänen aikansa kului vuosia erilaisten haastattelujen antamisessa, keskusteluissa ja muissa esiintymisissä. Toimeton hän ei siis kuitenkaan ollut. Mutta vähitellen kuluttava elämäntapa alkoi kantaa veroa. Runsas kahvinjuonti ja tupakointi heikensivät hänen terveyttään. Vaikka hän luopui tupakoinnista ja vähensi kahvijuontiaankin, alkoivat vaivat lisääntyä. Tuli sydänongelmia, ohitusleikkaus, halvaantuminen ja sitten kuolema 71-vuotiaana.
Täällä Pohjantähden alla
Pääotsikon alla oli ensimmäisessä artikkelissa puhetta Väinö Linnan alkutaipaleesta aina Tuntemattoman sotilaan ilmestymiseen saakka. Kun Karo Hämäläisen teoksesta Kansalliskirjailija löytyy niin paljon sisältöä, jatkan tässä erikseen selostamalla niitä kannanottoja, joita Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla aiheutti.
Aika lailla vallitsevaksi on muodostunut käsitys siitä, että Linna on etevällä tavalla kuvannut suomalaisen maaseudun, ja erityisesti torppariväestön elämää. Sen sijaan huomauttamista on ollut siinä, että tämä olisi ollut nimenomaan torpparien sota, vaikka enemmistö punaisten puolella taistelleista oli maaseudun maatonta köyhälistöä ja tehtaantyöläisiä. Tämän arvostelevan linjan edustajana esiintyi silloinen lisensiaatti, myöhempi Tampereen yliopiston professori Viljo Rasila. Urjalan torpparit ehkä olivat yhtenä miehenä mukana, mutta muualla torpparien olot olivat aste asteelta parantuneet niin, että he paikoin kokivat olevansa melkein maanomistajia. Tosiasiassa monet torpparit olivat kyllä saaneet pidennyksiä torpankontrahteihinsa, mutta eivät täyttä vapautta. Tämähän tuli vasta kivuliaan kansalaissodan jälkeen kesällä 1918. Sen sijaan 8-tuntinen työpäivä oli säädetty jo marraskuussa 1917.
On myös väitetty, että kansalaissota syttyi nimenomaan Venäjän lokakuun vallankumouksesta innoituksensa saaneet vallankumousjohtajien painostuksesta, eli he onnistuivat syrjäyttämään maltillisemmat äänenpainot. Linna on kuitenkin oikeassa siinä, että vuosikymmenten, ehkä pidemmältäkin ajalta periytynyt katkeruus ja sydämettömyyden kokemukset olivat luoneet painetta, joka etsi purkautumisväylää. Myös Linnan esittelemät herrasväet ja jotkut suurmaanomistajat olivat paljon ymmärtämättömämpiä kuin ne, jotka olivat muualla korostaneet kansanvalistusta ja kristittyjen samanvertaisuutta.
Joulukuun 29.päivänä 2020 Ilta-Sanomissa oli tohtori Teemu Keskisarjan kolumni otsikolla: Täällä Pohjantähden alla on yhä totta. Väinö Linna loi kestävän, kiistanalaisen totuuden Suomen historiasta. Keskisarja viittasi ensin Panu Rajalan toimittaman kirjan Päivä on tehnyt kierroksensa lyhyeen tiivistykseen Väinö Linnan elämästä. Sitä olivat ruumiillinen työ, itseopiskelu, sotakokemukset, Tampereen vireät kirjallisuuspiirit, jättimenestyksen jälkeen loppuun palaminen jo 42-vuotiaana. Kansakoulupohjalta Linna haastoi arvopohjan auktoriteetit ja akateemisen historiantutkimuksen. Vahvistusta Keskisarja sai myös Yrjö Varpion kirjoittamasta elämäkerrasta, jossa puhutaan lapsuuden muistoista, myöhemmistä haastatteluista ja lukeneisuudesta, joka ulottui muistelmista, murrekirjoista aina eduskunnan ja puoluekokousten pöytäkirjoihin. Keskisarja totesi, että ”Linna oli uskottava terrorin kuvaaja. Punaisten ja valkoisten tappioiden mittasuhteet, vihat, kostot, impulssit, tappamisen tilanteet sekä vankileiriolot pätivät tositapahtumien kokonaisuuteen, kuten Jaakko Paavolainen osoitti ensimmäisenä historioitsijana.”
Todettakoon, että Paavolainen avasi sisällissotaa koskevan kriittisen historiantutkimuksen kahdella 1960-luvun teoksellaan, toisen nimi oli Punainen terrori ja toisen Valkoinen terrori. Mutta kuitenkin Väinö Linna tavoitti parhaiten tavalliset lukijat, jotka kiinnostuivat nyt menneisyydestä, ja ehkä oppivatkin siitä jotakin.
Karo Hämäläisen teoksen loppuosa on hyvin kirjoitettua kertomusta Väinö Linnan myöhemmistä vuosista. Trilogian kirjoittaminen otti voimille, erityisesti sen kolmas osa, joka jäi muita kahta heikommaksi. Voidaan sanoa, että kirjailijana Väinö Linna paloi loppuun jo 42-vuotiaana. Sen jälkeen hän kuitenkin kirjoitti kolumneja ja artikkeleita, mutta ei enää saanut aikaiseksi pidempää proosaa. Hänen aikansa kului vuosia erilaisten haastattelujen antamisessa, keskusteluissa ja muissa esiintymisissä. Toimeton hän ei siis kuitenkaan ollut. Mutta vähitellen kuluttava elämäntapa alkoi kantaa veroa. Runsas kahvinjuonti ja tupakointi heikensivät hänen terveyttään. Vaikka hän luopui tupakoinnista ja vähensi kahvijuontiaankin, alkoivat vaivat lisääntyä. Tuli sydänongelmia, ohitusleikkaus, halvaantuminen ja sitten kuolema 71-vuotiaana.
3. (3) Väinö Linnasta uudella tavalla 1
Kirjailijan ura Tuntemattomaan sotilaaseen saakka
Väinö Linnan (1920−1992) syntymästä tuli 20.12. 2020 kuluneeksi 100 vuotta. Karo Hämäläinen ajoitti uuden romaaninsa Kansalliskirjailija ilmestymisen tämän päivänmäärän mukaisesti, mikä tietysti olikin aiheellista, saatiinhan tälläkin tavoin kirjailijan muistoa korostettua. Aluksi varauduin kommentoimaan sitä vain yhden artikkelin verran. Teos osoittautui kuitenkin niin asiapitoiseksi ja aiheitaan monipuolisesti käsitteleväksi, että täytyikin jakaa ajatuksensa kahteen osaan. Jako Tuntemattomaan sotilaaseen ja toisaalta Täällä Pohjantähden alla - trilogiaan osoittautui luontevimmaksi, olkoonkin, että Linna ehti jo aivan uransa alkuvaiheessa kirjoittaa kaksi teosta. Toisen osan lopussa on lyhyesti mainittu erilaisisia filmi- ja televisiohankkeita, sekä jonkin verran lukuisista haastatteluista ja muista esiintymisistä.
Kirjailijan ura Tuntemattomaan sotilaaseen saakka
Väinö Linnan (1920−1992) syntymästä tuli 20.12. 2020 kuluneeksi 100 vuotta. Karo Hämäläinen ajoitti uuden romaaninsa Kansalliskirjailija ilmestymisen tämän päivänmäärän mukaisesti, mikä tietysti olikin aiheellista, saatiinhan tälläkin tavoin kirjailijan muistoa korostettua. Aluksi varauduin kommentoimaan sitä vain yhden artikkelin verran. Teos osoittautui kuitenkin niin asiapitoiseksi ja aiheitaan monipuolisesti käsitteleväksi, että täytyikin jakaa ajatuksensa kahteen osaan. Jako Tuntemattomaan sotilaaseen ja toisaalta Täällä Pohjantähden alla - trilogiaan osoittautui luontevimmaksi, olkoonkin, että Linna ehti jo aivan uransa alkuvaiheessa kirjoittaa kaksi teosta. Toisen osan lopussa on lyhyesti mainittu erilaisisia filmi- ja televisiohankkeita, sekä jonkin verran lukuisista haastatteluista ja muista esiintymisistä.

Kirja ei kuitenkaan ole aivan tavallinen tietokirja, se on pikemminkin fiktio, joka etenee ajoittain tietyn kehyskertomuksen puitteissa. Aluksi tuntui siltä, että kysymys oli Linnaa koskevan dokumentin teosta. Vasta myöhemmin tajusin, että kysymys oli fiktiosta, tosin varsin uskottavasta sellaisesta. Hämäläinen on varmaan osallistunut vuosittaisten Pentinkulman päivien ohjatuille retkille Linnan maisemiin, siitä siis asiantuntevat huomiot maisemista, rakennuksista taikka paremminkin niiden säilyneistä kivijaloista. Fiktiivinen kehyskertomus etenee sitten pitkin matkaa milloin kustantajan, milloin muiden tahojen kanssa käytyjen kuvitteellisten keskustelujen kautta.
Kertomukseni Väinö Linnasta etenee niin, että tässä ensimmäisessä osassa selvittelen kirjailijan tien alkuvaiheita aina Tuntemattomaan sotilaaseen saakka. Toisessa osassa tutustutaan Täällä Pohjan Tähden alla -kirjasarjan muotoutumiseen. Eräänlaisena rönsynä on sitten kolmantena osana tarinaa Hilja Riipisestä, kirkkoherran rouvan Ester Salpakarin esikuvasta. Se on tässä blogissa Hurja Hilja -nimikkeen alla. Kuten tekstistä selviää, Riipinen liippaa läheltä minunkin tärkeitä vuosiani.
Hämäläinen on osannut asettua Linnansa ajattelun sisälle, sitä osoittavat vaikkapa hänen kirjoittamansa rivit siitä, mikä ajaa kirjailijoita eteenpäin. Vai kirjoittaako hän omista sisäisistä ajatuksistaan, jotka minunkin käsitykseni mukaan ovat aika yleisiä luovalla ihmisellä. Eli esimerkiksi sivuilla 63−64 Hämäläinen uskoo, että jokaisella nerokkaalla kirjailijalla on ollut sairaalloista liikaherkkyyttä, kiihkeää ajatustoimintaa ja epätoivoista pyrkimystä johonkin käsittämättömään ja salaperäiseen, ja vielä haave ja jonkinmoinen usko kirjailijan uran toteutumiseen. Tähän kirjailija jää loukkuun. Kirjoittamisesta tulee tarve, täytyy kirjoittaa.
Varsin mielenkiintoinen on Hämäläisen sommitelma siitä, miten Linnan esikoisteos Päämäärä hyväksyttiin WSOY:n kustannustalossa. Tässä hän turvautuu useisiin kirjallisiin lähteisiin. Tilapäisenä kustannustoimittajana työtä tehnyt, aikaisemmin jo kannuksiaan saavuttanut Toivo Pekkanen puolsi teosta. Monien keskusteluiden ja vääntöjen jälkeen teos hyväksyttiin. Seuraavassa vaiheessa Hämäläinen esittelee Tampereen kirjaston johtajan Mikko Mäkelän kirjallisuuspiirin, ja sen mielenkiintoiset osallistujat. Erityisen kiinnostava oli kaikkia muita vanhempi kosmopoliittinen filosofi Alex Matson, jonka teoriat romaanin kirjoittamisesta tulevat seikkaperäisesti selvitetyiksi. Sommittelu oli hänen avainsanansa. Juoniromaanissa usein jännitys tiivistyy ja lopulta laukeaa jättämättä sen enempää jälkiä lukijaan. Matson näki hyvän sommittelun sävellyksenä, joka punoutuu pitkin matkaa, ja voi jäädä loppupäästään auki ilman, että mitään oleellista siihen olisi enää tarvetta lisätä.
Päämäärän jälkeen syntyi melko vaisun vastaanoton, mutta kohtalaisen myyntimenestyksen saanut Musta rakkaus. Seuraavan teoksen kirjoittaminen ajoi Linnan kriisiin. Ensin uuden teoksen nimeksi piti tulla Messias, ja sitten kustantajan vaatimusten mukaan typistettynä Yksinäinen. Tätä ei lopulta painettu ollenkaan, paljolti siksi, että Linna itse joutui niin syvään kriisiin, jossa tarvitsi henkistä tukea, oikeastaan terapiaa. Lopulta hän keksi ruveta muistelemaan omaa armeijan aikaansa ja asetovereitaan, joiden luonteen piirteiden pohjalta hän loi Tuntemattoman sotilaan henkilögallerian. Yksi yhteen nämä miehet eivät suinkaan olleet, hän yhdisteli heidän ominaisuuksiaan ja otti lisää ulkopuolelta. Joillakin oli selviä esikuvia, esimerkiksi Antti Rokan esikuvana oli samanlainen kannakselainen pienviljelijä Viljam Pylkäs, eriomainen taistelija, joka mm. ampui konepistoolilla kuuluisassa Pertjärven taistelussa 83 vihollista käyttäen siihen 17 lippaallista patruunoita. Kirjassa Rokan tilille tuli 52 vihollista.
Loppu on sitten historiaa. Tuntematon sotilas sai valtavan tunnustusten vyöryn, mutta myös arvostelua, joista tunnetuimman teki Helsingin Sanomien toimittaja Toini Havu. joka samalla ajoi itsensä paitsioon journalistisessa maailmassa. Mahdollisesti tästä saivat ihanteelliset ihmiset uutta vauhtia eri puolilla maata. Yhtenä vähäisenä esimerkkinä voin omasta muististani kaivaa erään Lapuan yhteislyseon naisopettajan, joka toisteli ilmeisesti muualta kuulemaansa mantraa: ”eihän suomalainen sotilas voinut olla sellainen!”
Hämäläinen marssittaa paikalle joukon eturivin kirjallisuuskriitikoita, joiden linja on sama: mittava teos, suorasukainen, hauskaa huumoria, omintakeinen tyyli, mitäpä näitä enää toistamaan. Samalla Hämäläinen nimittää Havun artikkelin Suomen tunnetuimmaksi kirjallisuusarvosteluksi. Hänen kritiikkiään Hämäläinen kommentoi ja tuo esille parhaita paloja. Toini Havun isä oli hovioikeuden varapresidentti, äitinsä opettaja ja aviomies kommodori (vastaa everstiä maavoimissa), näin ollen hänen käsityksensä jatkosodasta oli toinen kuin Linnalla. Nykyisin sanottaisiin, että Havu eli omassa kuplassaan. Joka tapauksessa hän tuolla yhdellä artikkelillaan sinetöi maineensa. Eikä auttanut paljon se, että WSOY:n kustannustoimittaja Mikko Kilpi oli myös esittänyt varsin jyrkkää arvostelua. Valitettavasti vain jotkut maakuntalehtien kriitikot seurasivat tässä kuten yleensäkin Helsingin Sanomien ääntä. Mutta hekin joutuivat häpeään. Havu todella antoi lisävauhtia narratiiville: ”kriitikko haukkuu, kansa tykkää!”
Hämäläisellä on useaan otteeseen viittauksia ja selostuksia Tuntemattoman suhteen käydyistä neuvotteluista. Välillä ne perustuvat dokumentteihin, mutta välillä ilmeisesti Hämäläinen kertoo myös omia olettamuksiaan, tai kuulemiaan kertomuksia. Linna osasi kyllä tinkiä kokonaissummasta, mutta hän ei huomannut liittää sopimukseen mainintaa kappalemääristä. Nehän olisivat nostaneet hänen tulojaan reippaasti yli tuon kokonaiskönttäsumman. Sitten neuvoteltiin Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitukseen tehtävistä poistoista. Linna pyrki pysymään kannallaan: ”Olen pyrkinyt kuvamaan elämää sellaisena kuin siellä näin, ja mitä voi sota muuta olla kuin raakaa. Silomaalaus ja hurmoshenki eivät vetele.” Hän joutui kuitenkin perääntymään ainakin sodan johtoa ja ylempiä upseereita koskevissa arvosteluissa. Samoin piti karsia sellaisia kohtia, joissa kuvattiin lottien ja muiden naisten elämää realistisesti. Kun alkuperäisteksti tuli näkyviin tämän vuosituhannen alussa julkaistussa, sensuroimattomassa Sotaromaanissa, voitiin todeta, että useimmat poistot olivat perusteltavissa kaunokirjallisista syistä, kuten kustantaja alun perin väittikin.
Hämäläisen kuvaamat neuvottelut Tuntemattoman sotilaan filmioikeuksista ovat totta, sillä kirjallisia lähteitäkin näyttää olevan. Esillä olivat edelleen mainitut upseeriston arvostelut ja naisten asema. Jos verrataan esimerkiksi Laineen versiossa esiteltyyn sotilaiden vierailuun tanssijatar Veeran luona, näyttää kohtaus suorastaan lapselliselta. Louhimiehen versiossa taas annetaan ymmärtää, että täälläkin tapahtui asioita, johon parhaassa, aktiivisessa nuoruusiässä olleet miehet osallistuivat. Ja silti voidaan olettaa, että Louhimiehelläkin oli ainakin jonkinlainen sordiino päällä.
Karo Hämäläinen kertoi käyttäneensä lähteinään mm. Yrjö Varpion Linnasta tekemää elämänkertaa, professori Pertti Virtarannan haastattelujen filmimateriaalia, lehtiartikkeleita ja Väinö Linnan käsin kirjoittamaa kirjeenvaihtoa WSOY:n kanssa. Kaiken tämän pohjalta ja omia päätelmiään tehden Hämäläinen on kirjoittanut mielenkiintoisen ja pohdintaan houkuttelevan teoksen. Mutta ihan helpolla hän ei lukijaa päästä: aina välillä pitää miettiä, onko tämä tai tuo totta, vai sitä kuuluisaa fiktiota.
Kertomukseni Väinö Linnasta etenee niin, että tässä ensimmäisessä osassa selvittelen kirjailijan tien alkuvaiheita aina Tuntemattomaan sotilaaseen saakka. Toisessa osassa tutustutaan Täällä Pohjan Tähden alla -kirjasarjan muotoutumiseen. Eräänlaisena rönsynä on sitten kolmantena osana tarinaa Hilja Riipisestä, kirkkoherran rouvan Ester Salpakarin esikuvasta. Se on tässä blogissa Hurja Hilja -nimikkeen alla. Kuten tekstistä selviää, Riipinen liippaa läheltä minunkin tärkeitä vuosiani.
Hämäläinen on osannut asettua Linnansa ajattelun sisälle, sitä osoittavat vaikkapa hänen kirjoittamansa rivit siitä, mikä ajaa kirjailijoita eteenpäin. Vai kirjoittaako hän omista sisäisistä ajatuksistaan, jotka minunkin käsitykseni mukaan ovat aika yleisiä luovalla ihmisellä. Eli esimerkiksi sivuilla 63−64 Hämäläinen uskoo, että jokaisella nerokkaalla kirjailijalla on ollut sairaalloista liikaherkkyyttä, kiihkeää ajatustoimintaa ja epätoivoista pyrkimystä johonkin käsittämättömään ja salaperäiseen, ja vielä haave ja jonkinmoinen usko kirjailijan uran toteutumiseen. Tähän kirjailija jää loukkuun. Kirjoittamisesta tulee tarve, täytyy kirjoittaa.
Varsin mielenkiintoinen on Hämäläisen sommitelma siitä, miten Linnan esikoisteos Päämäärä hyväksyttiin WSOY:n kustannustalossa. Tässä hän turvautuu useisiin kirjallisiin lähteisiin. Tilapäisenä kustannustoimittajana työtä tehnyt, aikaisemmin jo kannuksiaan saavuttanut Toivo Pekkanen puolsi teosta. Monien keskusteluiden ja vääntöjen jälkeen teos hyväksyttiin. Seuraavassa vaiheessa Hämäläinen esittelee Tampereen kirjaston johtajan Mikko Mäkelän kirjallisuuspiirin, ja sen mielenkiintoiset osallistujat. Erityisen kiinnostava oli kaikkia muita vanhempi kosmopoliittinen filosofi Alex Matson, jonka teoriat romaanin kirjoittamisesta tulevat seikkaperäisesti selvitetyiksi. Sommittelu oli hänen avainsanansa. Juoniromaanissa usein jännitys tiivistyy ja lopulta laukeaa jättämättä sen enempää jälkiä lukijaan. Matson näki hyvän sommittelun sävellyksenä, joka punoutuu pitkin matkaa, ja voi jäädä loppupäästään auki ilman, että mitään oleellista siihen olisi enää tarvetta lisätä.
Päämäärän jälkeen syntyi melko vaisun vastaanoton, mutta kohtalaisen myyntimenestyksen saanut Musta rakkaus. Seuraavan teoksen kirjoittaminen ajoi Linnan kriisiin. Ensin uuden teoksen nimeksi piti tulla Messias, ja sitten kustantajan vaatimusten mukaan typistettynä Yksinäinen. Tätä ei lopulta painettu ollenkaan, paljolti siksi, että Linna itse joutui niin syvään kriisiin, jossa tarvitsi henkistä tukea, oikeastaan terapiaa. Lopulta hän keksi ruveta muistelemaan omaa armeijan aikaansa ja asetovereitaan, joiden luonteen piirteiden pohjalta hän loi Tuntemattoman sotilaan henkilögallerian. Yksi yhteen nämä miehet eivät suinkaan olleet, hän yhdisteli heidän ominaisuuksiaan ja otti lisää ulkopuolelta. Joillakin oli selviä esikuvia, esimerkiksi Antti Rokan esikuvana oli samanlainen kannakselainen pienviljelijä Viljam Pylkäs, eriomainen taistelija, joka mm. ampui konepistoolilla kuuluisassa Pertjärven taistelussa 83 vihollista käyttäen siihen 17 lippaallista patruunoita. Kirjassa Rokan tilille tuli 52 vihollista.
Loppu on sitten historiaa. Tuntematon sotilas sai valtavan tunnustusten vyöryn, mutta myös arvostelua, joista tunnetuimman teki Helsingin Sanomien toimittaja Toini Havu. joka samalla ajoi itsensä paitsioon journalistisessa maailmassa. Mahdollisesti tästä saivat ihanteelliset ihmiset uutta vauhtia eri puolilla maata. Yhtenä vähäisenä esimerkkinä voin omasta muististani kaivaa erään Lapuan yhteislyseon naisopettajan, joka toisteli ilmeisesti muualta kuulemaansa mantraa: ”eihän suomalainen sotilas voinut olla sellainen!”
Hämäläinen marssittaa paikalle joukon eturivin kirjallisuuskriitikoita, joiden linja on sama: mittava teos, suorasukainen, hauskaa huumoria, omintakeinen tyyli, mitäpä näitä enää toistamaan. Samalla Hämäläinen nimittää Havun artikkelin Suomen tunnetuimmaksi kirjallisuusarvosteluksi. Hänen kritiikkiään Hämäläinen kommentoi ja tuo esille parhaita paloja. Toini Havun isä oli hovioikeuden varapresidentti, äitinsä opettaja ja aviomies kommodori (vastaa everstiä maavoimissa), näin ollen hänen käsityksensä jatkosodasta oli toinen kuin Linnalla. Nykyisin sanottaisiin, että Havu eli omassa kuplassaan. Joka tapauksessa hän tuolla yhdellä artikkelillaan sinetöi maineensa. Eikä auttanut paljon se, että WSOY:n kustannustoimittaja Mikko Kilpi oli myös esittänyt varsin jyrkkää arvostelua. Valitettavasti vain jotkut maakuntalehtien kriitikot seurasivat tässä kuten yleensäkin Helsingin Sanomien ääntä. Mutta hekin joutuivat häpeään. Havu todella antoi lisävauhtia narratiiville: ”kriitikko haukkuu, kansa tykkää!”
Hämäläisellä on useaan otteeseen viittauksia ja selostuksia Tuntemattoman suhteen käydyistä neuvotteluista. Välillä ne perustuvat dokumentteihin, mutta välillä ilmeisesti Hämäläinen kertoo myös omia olettamuksiaan, tai kuulemiaan kertomuksia. Linna osasi kyllä tinkiä kokonaissummasta, mutta hän ei huomannut liittää sopimukseen mainintaa kappalemääristä. Nehän olisivat nostaneet hänen tulojaan reippaasti yli tuon kokonaiskönttäsumman. Sitten neuvoteltiin Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitukseen tehtävistä poistoista. Linna pyrki pysymään kannallaan: ”Olen pyrkinyt kuvamaan elämää sellaisena kuin siellä näin, ja mitä voi sota muuta olla kuin raakaa. Silomaalaus ja hurmoshenki eivät vetele.” Hän joutui kuitenkin perääntymään ainakin sodan johtoa ja ylempiä upseereita koskevissa arvosteluissa. Samoin piti karsia sellaisia kohtia, joissa kuvattiin lottien ja muiden naisten elämää realistisesti. Kun alkuperäisteksti tuli näkyviin tämän vuosituhannen alussa julkaistussa, sensuroimattomassa Sotaromaanissa, voitiin todeta, että useimmat poistot olivat perusteltavissa kaunokirjallisista syistä, kuten kustantaja alun perin väittikin.
Hämäläisen kuvaamat neuvottelut Tuntemattoman sotilaan filmioikeuksista ovat totta, sillä kirjallisia lähteitäkin näyttää olevan. Esillä olivat edelleen mainitut upseeriston arvostelut ja naisten asema. Jos verrataan esimerkiksi Laineen versiossa esiteltyyn sotilaiden vierailuun tanssijatar Veeran luona, näyttää kohtaus suorastaan lapselliselta. Louhimiehen versiossa taas annetaan ymmärtää, että täälläkin tapahtui asioita, johon parhaassa, aktiivisessa nuoruusiässä olleet miehet osallistuivat. Ja silti voidaan olettaa, että Louhimiehelläkin oli ainakin jonkinlainen sordiino päällä.
Karo Hämäläinen kertoi käyttäneensä lähteinään mm. Yrjö Varpion Linnasta tekemää elämänkertaa, professori Pertti Virtarannan haastattelujen filmimateriaalia, lehtiartikkeleita ja Väinö Linnan käsin kirjoittamaa kirjeenvaihtoa WSOY:n kanssa. Kaiken tämän pohjalta ja omia päätelmiään tehden Hämäläinen on kirjoittanut mielenkiintoisen ja pohdintaan houkuttelevan teoksen. Mutta ihan helpolla hän ei lukijaa päästä: aina välillä pitää miettiä, onko tämä tai tuo totta, vai sitä kuuluisaa fiktiota.
2. (2) Pako yli Suomenlahden
Suomenlahti on kaikkina aikoina pikemminkin yhdistänyt kuin erottanut Suomea ja Viroa. Yhteyksien pitkäaikaisempia ilmentymiä on ollut ns. seprakauppa, joka on saanut nimensä viron ystävää merkitsevästä sanasta. Se oli Suomen etelärannikon ja Viron pohjoisrannikon asukkaiden käymää tavaranvaihtoa, jonka pääartikkeleina olivat suomalaisten suolasilakka ja virolaisten vilja, etenkin ruis. Ainakin 700 vuotta jatkunut seprakauppa hiipui toiseen maailmansotaan mennessä. Se merkitsi myös jonkin verran avioliittojen solmimista nuorten ihmisten välillä, osaksi myös vähäisen virolaisasutuksen alkamista Suomen rannikoilla, jonkin verran myös päinvastoin.
Liikenne lisääntyi myös Suomen kieltolain aikana 1919−1932. Viinan kotipoltto-oikeus oli kielletty vuonna 1866. ”Vuonna kuuskytkuus tuli laki uus, joka kielsi viinaa polttamasta ja ilonpäiviä pitämästä”, kuten tunnettu arkkiveisu alkusanoissaan kertoi. Vihdoin 1900-luvulle tultaessa alkoivat laajat kansalaispiirit huolestua runsaasta viinankäytöstä. Niitä olivat mm. vuonna 1899 perustettu Sdp:n edeltäjä Suomen työväenpuolue, ja erityisesti Raittiuden Ystävät maanlaajuisine yhdistysverkostoineen. Mutta sen osin odottamattomana seurauksena oli ennen näkemätön salakuljetusbuumi, pirtuaika, jota täydensi kotipolton valtava lisääntyminen.
Alkoholia salakuljetettiin erityisesti Virosta, mutta myöhemmin myös Saksasta ja Danzigin vapaakaupungista. Laajimmillaan homma hoidettiin niin, että pirtulaiva ankkuroitui aluevesirajan tuntumaan, jonne salakuljettajien kymmenet nopeakulkuiset moottoriveneet saapuivat. Yhden laivan lasti oli usein suurempi kuin poliisit ehtivät vuoden mittaan takavarikoida koko maasta. Pahinta oli ehkä sittenkin se, että yleinen lainkunnioitus rapautui. Se alkoi kaksinaismoraalista, joka laajeni myös ihan väkivaltarikollisuuteen saakka.
Joulukuussa 1931 pidettiin kansanäänestys, jossa 70 prosenttia äänestäjistä oli lain kumoamisen kannalla. Oy Alkoholiliike Ab:n myymälät avattiin sitten 5. huhtikuuta 1932 kello 10. Siitä tuli sitten tietokilpailuissa viljelty numerosarja 543210. Ostoja kontrolloitiin erityisellä ns. viinakortilla. Ne olivat käytössä aina 1960-luvun loppuun saakka. Niinpä minullakin oli sellainen, mutta ei siihen paljon ostoja kertynyt, silloin tällöin viinipullo tai pari. Viinakaupoissa oli tiski, jonka takana miespuoliset myyjät palvelivat. Ei silloin päässyt itse hyllyjen välissä kuormaansa kartuttamaan.
Ei pidä unohtaa myöskään näiden sukulaismaiden välisiä kulttuuriyhteyksiä, jotka vilkastuivat 1800-luvun mittaan kansanrunouden ja nousevan kansallisuusaatteen myötä. Viittaan tässä Elias Lönnrotin matkaan Tarttoon vuonna 1944, jolloin hän tutustui toiseen lääkäriin, Friedrich Robert Faehlmaniin, jota Friedrich Reinhold Kreutzwaldin ohella pidetään Kalevipoeg-eepoksen luojana. Listaa voitaisiin tietysti täydentää nimillä Eino Leino, Lydia Koidula, Friedebert Tuglas ja läpi vuosikymmenten monilla, monilla muilla. En kuitenkaan tässä ryhdy heitä luettelemaan, sillä tämän artikkelin sisältönä on nimenomaan fyysinen liikkuminen, ensin kaupan, sitten salakuljetuksen ja erityisesti pakolaisuuden nimissä. Viimeksi mainittu on tässä artikkelissa päähuomion kohteena.
Suomenlahti on kaikkina aikoina pikemminkin yhdistänyt kuin erottanut Suomea ja Viroa. Yhteyksien pitkäaikaisempia ilmentymiä on ollut ns. seprakauppa, joka on saanut nimensä viron ystävää merkitsevästä sanasta. Se oli Suomen etelärannikon ja Viron pohjoisrannikon asukkaiden käymää tavaranvaihtoa, jonka pääartikkeleina olivat suomalaisten suolasilakka ja virolaisten vilja, etenkin ruis. Ainakin 700 vuotta jatkunut seprakauppa hiipui toiseen maailmansotaan mennessä. Se merkitsi myös jonkin verran avioliittojen solmimista nuorten ihmisten välillä, osaksi myös vähäisen virolaisasutuksen alkamista Suomen rannikoilla, jonkin verran myös päinvastoin.
Liikenne lisääntyi myös Suomen kieltolain aikana 1919−1932. Viinan kotipoltto-oikeus oli kielletty vuonna 1866. ”Vuonna kuuskytkuus tuli laki uus, joka kielsi viinaa polttamasta ja ilonpäiviä pitämästä”, kuten tunnettu arkkiveisu alkusanoissaan kertoi. Vihdoin 1900-luvulle tultaessa alkoivat laajat kansalaispiirit huolestua runsaasta viinankäytöstä. Niitä olivat mm. vuonna 1899 perustettu Sdp:n edeltäjä Suomen työväenpuolue, ja erityisesti Raittiuden Ystävät maanlaajuisine yhdistysverkostoineen. Mutta sen osin odottamattomana seurauksena oli ennen näkemätön salakuljetusbuumi, pirtuaika, jota täydensi kotipolton valtava lisääntyminen.
Alkoholia salakuljetettiin erityisesti Virosta, mutta myöhemmin myös Saksasta ja Danzigin vapaakaupungista. Laajimmillaan homma hoidettiin niin, että pirtulaiva ankkuroitui aluevesirajan tuntumaan, jonne salakuljettajien kymmenet nopeakulkuiset moottoriveneet saapuivat. Yhden laivan lasti oli usein suurempi kuin poliisit ehtivät vuoden mittaan takavarikoida koko maasta. Pahinta oli ehkä sittenkin se, että yleinen lainkunnioitus rapautui. Se alkoi kaksinaismoraalista, joka laajeni myös ihan väkivaltarikollisuuteen saakka.
Joulukuussa 1931 pidettiin kansanäänestys, jossa 70 prosenttia äänestäjistä oli lain kumoamisen kannalla. Oy Alkoholiliike Ab:n myymälät avattiin sitten 5. huhtikuuta 1932 kello 10. Siitä tuli sitten tietokilpailuissa viljelty numerosarja 543210. Ostoja kontrolloitiin erityisellä ns. viinakortilla. Ne olivat käytössä aina 1960-luvun loppuun saakka. Niinpä minullakin oli sellainen, mutta ei siihen paljon ostoja kertynyt, silloin tällöin viinipullo tai pari. Viinakaupoissa oli tiski, jonka takana miespuoliset myyjät palvelivat. Ei silloin päässyt itse hyllyjen välissä kuormaansa kartuttamaan.
Ei pidä unohtaa myöskään näiden sukulaismaiden välisiä kulttuuriyhteyksiä, jotka vilkastuivat 1800-luvun mittaan kansanrunouden ja nousevan kansallisuusaatteen myötä. Viittaan tässä Elias Lönnrotin matkaan Tarttoon vuonna 1944, jolloin hän tutustui toiseen lääkäriin, Friedrich Robert Faehlmaniin, jota Friedrich Reinhold Kreutzwaldin ohella pidetään Kalevipoeg-eepoksen luojana. Listaa voitaisiin tietysti täydentää nimillä Eino Leino, Lydia Koidula, Friedebert Tuglas ja läpi vuosikymmenten monilla, monilla muilla. En kuitenkaan tässä ryhdy heitä luettelemaan, sillä tämän artikkelin sisältönä on nimenomaan fyysinen liikkuminen, ensin kaupan, sitten salakuljetuksen ja erityisesti pakolaisuuden nimissä. Viimeksi mainittu on tässä artikkelissa päähuomion kohteena.

Virosta pakeni venäläisten tieltä loppuvuodesta 1944 Ruotsiin noin 20.000 ihmistä, länteen yhteensä 70.000. Monet jatkoivat vielä Ruotsistakin eteenpäin, esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan saapui pikkualuksilla Euroopasta kaikkiaan jopa 1500 pakolaista. Erään seurueen matkasta olen osanottajien matkakirjan nojalla kirjottanut blogiini vuonna 2018 (Purjehdus vapauteen, 4/tammikuu 2018).
Ruotsi oli tietysti luonnollinen suunta, sinne oli suorat yhteydet suurimmilta saarilta. Lisäksi Viron länsirannikolla asui alkuperältään ruotsalaista väestöä, jonka jäsenet tietysti olivat ensimmäisinä lähtijöiden joukossa. Suomessa suunnattiin erityisesti Helsingin itäpuolella olevaan saaristoon, usein entisten pirtun salakuljettajien avustuksella. Näiden pienet avoveneet lähtivät merelle yön tullen ehtiäkseen takaisin Suomen vesille aamuun mennessä.
Tämä artikkelin osa pohjautuu Eero Haapasen äskettäin julkaistuun teokseen Pako yli Suomenlahden. Sen alaotsikkona on Ihmissalakuljetus Virosta Suomeen 1940−1944. Neuvostoliitto oli miehittänyt Viron vuonna 1940, mutta maa joutui Saksalle seuraavana vuonna. Tätä jatkui aina vuoteen 1944 saakka, jolloin venäläiset ottivat sen haltuunsa aina 1990-luvun alkuun saakka. Saksalaismiehityksen alussa alkoi jo joukkopakoa, mutta varsinaisesti vuonna 1944 se jatkui jopa kaoottisissa merkeissä Ruotsiin ja pienemmältä osin Suomeen. Monet siirtyivät Suomen kautta Ruotsiin, sillä suomalaisilla oli velvollisuus palauttaa kaikki neuvostokansalaiset.
Tarkkaa ja yksityiskohtaista tietoa. Kirja alkaa kansitaitteeseen asetetulla kahden sivun kartalla, johon on merkitty Viron Pohjoisrannikolta niitä paikkakuntia, joissa paikallisia salakuljettajia asui. Mukana on useita lahtelaisille Leilin matkoilta matkaajille tuttuja kohteita, mm. Käsmu, Viinistu ja Kolganlahden paikkakunnat. Suomen puolella kirjailija ohjaa lukijat Laajasaloon ja siellä nykyään tyhjänä seisovan Jollaksen kartanorakennuksen luo. Sen oven pielessä on muistotaulu, jossa kerrotaan, miten ns. Suomen poikien pääjoukko huollettiin täällä sen jälkeen, kun miehet olivat tulleet pienillä veneillä vuonna 1943 yli Suomenlahden. Kaikkiaan Suomen rintamilla taisteli noin 3400 virolaista valmistautuen täällä myös oman maansa vapauttamiseen. Tätä he aikoinaan toteuttivat aina siihen saakka kun saksalaiset vuonna 1944 vetäytyivät ja jättivät virolaiset yksin.
Todellisuudessa Jollas oli kylläkin oikeastaan pakolaisleiri, jonka kautta vuonna 1943 aina lokakuuhun 1944 kulki tuhansia pakolaisia, miehiä, naisia ja lapsia, kaikkiaan noin 5000 henkeä. Syksyllä 1944 alkoi täälläkin ns. ”suuri pako”, joka kuitenkin vain osittain suuntautui Jollakseen. Helsingin itäpuolelle oli jo aikaisemmin syntynyt virolaisasutusta, joten oli luonnollista, että molemmista maista olleet salakuljettajat suuntasivat paljolti sen puolen saaristoon. Salakuljetus oli paljolti suunniteltua ”veneyhtiöiden” toimintaa, josta ne tietysti ottivat maksun. Monia kuitenkin elähdytti haave Viron vapautumisesta, ei ainoastaan kuljetuksesta saatu ansio. Rahattomia matkaan haluavia ei suinkaan aina jätetty rannalle.
Lukijalle osoitetun johdantoluvun jälkeen seuraa kirjassa tapahtumakuvauksia, joista monet ovat jännittäviäkin. Ensin puhutaan Viinistusta, joka oli jonkinlainen salakuljettajien pääpaikka. Keskeisiä henkilöitä olivat Vaarmanit, jotka sukulaistensa Meistermanien perheen kanssa pakenivat yön selkään väistellen venäläispoliisin partioita ja yöllä vielä merellä ollutta sukellusvenettäkin. Neuvostovalta oli lakkauttanut myös kalastajien yksityisomistuksen ja tehnyt heistä valtion työntekijöitä. Jotkut olivat siirtyneet uusien valtiaiden puollelle ja rikkoneet näin viinistulaisten yhteishenkeä. Myöhemmin Vaarmanit salakuljettivat mm. eräitä saksalaisperäisiä virolaisia, jotka olivat myöhästyneet aikaisemmasta evakuoinnista Saksaan. Suomen puolelta ihmissalakuljetukseen osallistui myös Algot Niska, joka oli kuuluisa ”pirtukeisari”, hyvin varakas mies. Hän oli tunnetun laulajan Ilkka Lipsasen isoisä. Pirttisaareen Porvoon edustalle syntyi näinä vuosina melkoinen kalastajien ja salakuljettajien virolaiskeskittymä.
Pakomatkoja tehtiin aika yllättävilläkin tavoilla, esimerkiksi talvisin suksilla ja potkukelkalla! Eikä romantiikkaakaan ole kirjassa unohdettu. Herbert Liljeberg lähti vuonna 1946 salaa hakemaan vaimokseen virolaista Alicea, jonka hän oli tavannut aikaisemmin vain yhden kerran! Pakolaisina tulivat Suomeen myös mm. Viron sotien välisen ajan keskeisen liberaalipoliitikon Jaan Tõnissonin vaimo Hildegard ja Suomeen kadonneen Jüri Vilmsin nuorempi veli Johan. Jaan Tõnisson itse oli todennäköisesti teloitettu vuonna 1941.
Eero Haapanen on tehnyt perusteellista työtä kuvaten useiden virolaisperheiden liikkumista Suomeen jo saksalaismiehityksen aikana. Usein liikennettä oli molempiin suuntiin, milloin lähdettiin takaisin omaa vaimoa tai omaisuutta hakemaan, milloin salakuljetuksen takia. Valtiollinen poliisi eli Valpo piti tilastoja näistä matkoista, ja niitäkin Haapanen selostaa.
Jatkosodan alkaessa Uudenmaan rannikolle perustettiin Meripoliisikomppania, johon monet virolaiset määrättiin. Kun vuonna 1941 venäläiset vetäytyivät Tallinnasta saksalaisten tieltä, ajoivat kymmenet laivat suomalaisten asettamiin miinoihin. Meripoliisien tehtävänä oli mm. nostella ruumiita vedestä ja ajaa takaa desantteja.
Haapasta täytyy kiittää myös teoksen kuvituksesta, joka auttaa ymmärtämään niitä olosuhteita, joissa silloin elettiin. Niin ikään mukana on havainnollisia karttoja. Eräässä mm. näytetään salakuljettajien reittejä. Yksi niistä kulki Viinistusta Suomen puolelle Pirttisaareen, matkaa tuli 59 kilometriä. Toinen reitti suuntautui Aksista Trutlandetiin 62 kilometrin matkan. Kolmas kulki Koljunukista Viron mantereelta Eestiluotoon, matkaa kertyi tässä 69 kilometriä. Kaikki mainitut saaret ovat Suomen puolella Laajasalosta itään. Teoksen lopussa on vielä laaja salakuljettajien luettelo, jossa varsin tarkkaan kerrotaan myös mitä heille myöhemmin tapahtui. Ylipäätään tästä luettelosta ja koko teoksesta on parhaiten iloa virolaisille Virossa ja Suomessa. Se on myös erinomainen teos sukututkijoille täsmällisyytensä ja tietojen perusteellisuuden ansiosta.
Ruotsi oli tietysti luonnollinen suunta, sinne oli suorat yhteydet suurimmilta saarilta. Lisäksi Viron länsirannikolla asui alkuperältään ruotsalaista väestöä, jonka jäsenet tietysti olivat ensimmäisinä lähtijöiden joukossa. Suomessa suunnattiin erityisesti Helsingin itäpuolella olevaan saaristoon, usein entisten pirtun salakuljettajien avustuksella. Näiden pienet avoveneet lähtivät merelle yön tullen ehtiäkseen takaisin Suomen vesille aamuun mennessä.
Tämä artikkelin osa pohjautuu Eero Haapasen äskettäin julkaistuun teokseen Pako yli Suomenlahden. Sen alaotsikkona on Ihmissalakuljetus Virosta Suomeen 1940−1944. Neuvostoliitto oli miehittänyt Viron vuonna 1940, mutta maa joutui Saksalle seuraavana vuonna. Tätä jatkui aina vuoteen 1944 saakka, jolloin venäläiset ottivat sen haltuunsa aina 1990-luvun alkuun saakka. Saksalaismiehityksen alussa alkoi jo joukkopakoa, mutta varsinaisesti vuonna 1944 se jatkui jopa kaoottisissa merkeissä Ruotsiin ja pienemmältä osin Suomeen. Monet siirtyivät Suomen kautta Ruotsiin, sillä suomalaisilla oli velvollisuus palauttaa kaikki neuvostokansalaiset.
Tarkkaa ja yksityiskohtaista tietoa. Kirja alkaa kansitaitteeseen asetetulla kahden sivun kartalla, johon on merkitty Viron Pohjoisrannikolta niitä paikkakuntia, joissa paikallisia salakuljettajia asui. Mukana on useita lahtelaisille Leilin matkoilta matkaajille tuttuja kohteita, mm. Käsmu, Viinistu ja Kolganlahden paikkakunnat. Suomen puolella kirjailija ohjaa lukijat Laajasaloon ja siellä nykyään tyhjänä seisovan Jollaksen kartanorakennuksen luo. Sen oven pielessä on muistotaulu, jossa kerrotaan, miten ns. Suomen poikien pääjoukko huollettiin täällä sen jälkeen, kun miehet olivat tulleet pienillä veneillä vuonna 1943 yli Suomenlahden. Kaikkiaan Suomen rintamilla taisteli noin 3400 virolaista valmistautuen täällä myös oman maansa vapauttamiseen. Tätä he aikoinaan toteuttivat aina siihen saakka kun saksalaiset vuonna 1944 vetäytyivät ja jättivät virolaiset yksin.
Todellisuudessa Jollas oli kylläkin oikeastaan pakolaisleiri, jonka kautta vuonna 1943 aina lokakuuhun 1944 kulki tuhansia pakolaisia, miehiä, naisia ja lapsia, kaikkiaan noin 5000 henkeä. Syksyllä 1944 alkoi täälläkin ns. ”suuri pako”, joka kuitenkin vain osittain suuntautui Jollakseen. Helsingin itäpuolelle oli jo aikaisemmin syntynyt virolaisasutusta, joten oli luonnollista, että molemmista maista olleet salakuljettajat suuntasivat paljolti sen puolen saaristoon. Salakuljetus oli paljolti suunniteltua ”veneyhtiöiden” toimintaa, josta ne tietysti ottivat maksun. Monia kuitenkin elähdytti haave Viron vapautumisesta, ei ainoastaan kuljetuksesta saatu ansio. Rahattomia matkaan haluavia ei suinkaan aina jätetty rannalle.
Lukijalle osoitetun johdantoluvun jälkeen seuraa kirjassa tapahtumakuvauksia, joista monet ovat jännittäviäkin. Ensin puhutaan Viinistusta, joka oli jonkinlainen salakuljettajien pääpaikka. Keskeisiä henkilöitä olivat Vaarmanit, jotka sukulaistensa Meistermanien perheen kanssa pakenivat yön selkään väistellen venäläispoliisin partioita ja yöllä vielä merellä ollutta sukellusvenettäkin. Neuvostovalta oli lakkauttanut myös kalastajien yksityisomistuksen ja tehnyt heistä valtion työntekijöitä. Jotkut olivat siirtyneet uusien valtiaiden puollelle ja rikkoneet näin viinistulaisten yhteishenkeä. Myöhemmin Vaarmanit salakuljettivat mm. eräitä saksalaisperäisiä virolaisia, jotka olivat myöhästyneet aikaisemmasta evakuoinnista Saksaan. Suomen puolelta ihmissalakuljetukseen osallistui myös Algot Niska, joka oli kuuluisa ”pirtukeisari”, hyvin varakas mies. Hän oli tunnetun laulajan Ilkka Lipsasen isoisä. Pirttisaareen Porvoon edustalle syntyi näinä vuosina melkoinen kalastajien ja salakuljettajien virolaiskeskittymä.
Pakomatkoja tehtiin aika yllättävilläkin tavoilla, esimerkiksi talvisin suksilla ja potkukelkalla! Eikä romantiikkaakaan ole kirjassa unohdettu. Herbert Liljeberg lähti vuonna 1946 salaa hakemaan vaimokseen virolaista Alicea, jonka hän oli tavannut aikaisemmin vain yhden kerran! Pakolaisina tulivat Suomeen myös mm. Viron sotien välisen ajan keskeisen liberaalipoliitikon Jaan Tõnissonin vaimo Hildegard ja Suomeen kadonneen Jüri Vilmsin nuorempi veli Johan. Jaan Tõnisson itse oli todennäköisesti teloitettu vuonna 1941.
Eero Haapanen on tehnyt perusteellista työtä kuvaten useiden virolaisperheiden liikkumista Suomeen jo saksalaismiehityksen aikana. Usein liikennettä oli molempiin suuntiin, milloin lähdettiin takaisin omaa vaimoa tai omaisuutta hakemaan, milloin salakuljetuksen takia. Valtiollinen poliisi eli Valpo piti tilastoja näistä matkoista, ja niitäkin Haapanen selostaa.
Jatkosodan alkaessa Uudenmaan rannikolle perustettiin Meripoliisikomppania, johon monet virolaiset määrättiin. Kun vuonna 1941 venäläiset vetäytyivät Tallinnasta saksalaisten tieltä, ajoivat kymmenet laivat suomalaisten asettamiin miinoihin. Meripoliisien tehtävänä oli mm. nostella ruumiita vedestä ja ajaa takaa desantteja.
Haapasta täytyy kiittää myös teoksen kuvituksesta, joka auttaa ymmärtämään niitä olosuhteita, joissa silloin elettiin. Niin ikään mukana on havainnollisia karttoja. Eräässä mm. näytetään salakuljettajien reittejä. Yksi niistä kulki Viinistusta Suomen puolelle Pirttisaareen, matkaa tuli 59 kilometriä. Toinen reitti suuntautui Aksista Trutlandetiin 62 kilometrin matkan. Kolmas kulki Koljunukista Viron mantereelta Eestiluotoon, matkaa kertyi tässä 69 kilometriä. Kaikki mainitut saaret ovat Suomen puolella Laajasalosta itään. Teoksen lopussa on vielä laaja salakuljettajien luettelo, jossa varsin tarkkaan kerrotaan myös mitä heille myöhemmin tapahtui. Ylipäätään tästä luettelosta ja koko teoksesta on parhaiten iloa virolaisille Virossa ja Suomessa. Se on myös erinomainen teos sukututkijoille täsmällisyytensä ja tietojen perusteellisuuden ansiosta.
1.(1) Hyvää uutta vuotta !
Vaikutti siltä, että vuoden vaihteen juhlinta oli Lahdessakin tänä vuonna tavallista vaisumpaa. Vai oliko vain kysymys siitä, että näillä vuosin ei enää hirveästi kiinnosta lähteä kaupungille hillumaan. Paukettakaan ei ollut kuin ennen vanhaan, näköjään kaupungin määräämä keskusta-alueen ilotulituskielto auttoi. Jostain Pikku-Veskun suunnalta kyllä kuului pauketta, ja olisi kai näkynyt rakettien lentoakin, elleivät korkeat kerrostalot olisi olleet esteenä. Mutta jotain oli näilläkin kulmilla: Hovilan puistotie Kirkkopuiston laidassa oli monin värivaloin valaistu, ja toinen toistaan parempia värikuvioita oli asetettu näytteille.
Uuden vuoden toiveethan meillä on kaikilla yhteiset: selkävoitto koronasta, talouden ja yleensä yhteiskunnan pyörien saaminen jälleen vauhtiin, yksinäisyyden torjunta, eli ylipäätään ns. vanhaan normaalielämään palaaminen. Jotain kuitenkin tästäkin vuodesta opittiin: etätyöt jäävät ainakin osaksi käyttöön, turhaa matkustamista vähennetään, ehkäpä aletaan totisemmein ajatella sitä ilmastoasiaakin. Kaikkea tätä ja paljon muutakin voisi toivoa, mutta ihmiskunta on kovapäistä sakkia, tämä herätys ei ehkä sittenkään auta saamaan aikaan todellisia muutoksia.
Vaikutti siltä, että vuoden vaihteen juhlinta oli Lahdessakin tänä vuonna tavallista vaisumpaa. Vai oliko vain kysymys siitä, että näillä vuosin ei enää hirveästi kiinnosta lähteä kaupungille hillumaan. Paukettakaan ei ollut kuin ennen vanhaan, näköjään kaupungin määräämä keskusta-alueen ilotulituskielto auttoi. Jostain Pikku-Veskun suunnalta kyllä kuului pauketta, ja olisi kai näkynyt rakettien lentoakin, elleivät korkeat kerrostalot olisi olleet esteenä. Mutta jotain oli näilläkin kulmilla: Hovilan puistotie Kirkkopuiston laidassa oli monin värivaloin valaistu, ja toinen toistaan parempia värikuvioita oli asetettu näytteille.
Uuden vuoden toiveethan meillä on kaikilla yhteiset: selkävoitto koronasta, talouden ja yleensä yhteiskunnan pyörien saaminen jälleen vauhtiin, yksinäisyyden torjunta, eli ylipäätään ns. vanhaan normaalielämään palaaminen. Jotain kuitenkin tästäkin vuodesta opittiin: etätyöt jäävät ainakin osaksi käyttöön, turhaa matkustamista vähennetään, ehkäpä aletaan totisemmein ajatella sitä ilmastoasiaakin. Kaikkea tätä ja paljon muutakin voisi toivoa, mutta ihmiskunta on kovapäistä sakkia, tämä herätys ei ehkä sittenkään auta saamaan aikaan todellisia muutoksia.