Uutta 2020

2020

Vuoden 2020 artikkelit:
Uusin artikkeli on aina ensimmäisenä heti otsikkoluettelon jälkeen. (Jos haluat tarkastella muita aihealueita, napsauta yläpalkista. Vuosien 2014-2018 uutuudet löydät kohdasta
more).

Tamikuu
1. (1) Politiikan kiemurat alkavana vuonna
2. (2) Mistä on tullut blogiosoite nurmoosta.mailmalle ?
3. (3) Mauno Koivistosta hyvä tv-dokumentti
4. (4) Mauno Koivisto harrastelentopalloilun edistäjänä
5. (5) Vaelluksia Italiassa (Alpit, Firenze)
6. (6) Brittihovi ei huoju eikä horju
7. (7) Haapsalun muistoja (Nippernaati 4)
8. (8) Tähän aikaan viime vuonna
9. (9) Miksi Kisapuisto ei saa uutta katsomoa ?
Helmikuu
1. (10) Juha Ahokkaan uusi elämä
2. (11) Kϋnkal - Nuoruuden rakkaus ei unohdu
3. (12) Suomalaiset historiapäivät Sibeliustalossa 1.
4. (13) Suomalaiset historiapäivät Sibeliustalossa 2.
5. (14) Erilaista helmikuuta Kisapuistossa
6. (15) Jaan Krossin syntymästä 100 vuotta
7. (16) Mattssoninaukion päivystäjä
8. (17) Jaan Kross, Viron historian tulkki
9. (18) Presidenttiemme urheiluharrastukset
Maaliskuu
1. (19) Salpausselkä 2020
2. (20) Yölintu ja Urmas Vilunk
3. (21) Sibeliustalon koomiset alkutahdit
4. (22) Korona-viruksen leviämistä odotellessa
5. (23) Talvisodan muistoja
6. (24) Tästäkin vaiheesta selvitään! (Covid-19)
7. (25) Lahden Finlandia-Italia ry. 50 vuotta
8. (26) Haaste on otettu vastaan
9. (27) Pako Espanjasta ja muistakin maista
10. (28) Onneksi sentään pääministeri on järjissään!
Huhtikuu
1. (29) Georg Ots - koko kansan suosikki
2. (30) Pohjustaako koronavirusepidemia uutta digiloikkaa?
3. (31) Tietokilpailu Viron kaupungeista
4. (32) Joko meidän silmämme aukeavat?
5. (33) Itsestäänselvyyksiä ja paperista lukemista
6. (34) Varautuuko Lahden kaupunki takatalveen?
7. (35) Lahtelaiset Viron ystävät tekivät digiloikan
8. (36) Lahden Finlandia-Italia selättää koronatylsyyttä kirjoittamalla
Toukokuu
1. (37) Malski - kuplivaa työtä ja kuohuvaa kulttuuria
2. (38) Palokärki kevätpuuhissa
3. (39) Pitääkö olla huolissaan ?
4. (40) Ei niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin!
5. (41) Kuvatehtäviä Viron ystäville
6. (42) Malskilla maalataan
Kesäkuu
1. (43) Vielä kerran Jaan Kross
2. (44) Virtuaalimatka Monte Baldolle
3. (45) Läpiajo Mattssonin aukion kautta jatkuu
4. (46) Rikospoliisin arkea
5. (47) Sotavanki Sergei Sokolov
6. (48) Malskin rakennus alkukesästä 2020
7. (49) Politiikka on kova laji
8. (50) Kostonkierre välirauhan aikaan
Heinäkuu
1. (51) Donna Leonin uusin Brunetti
2. (52) Malskin asukkaat ja autoilijat - vaihe 2
3. (53) Kirjallisia terveisiä Pariisista
4. (54) EU:n pohjoiset ja eteläiset valtiot
5. (55) Jari Tervo: "Entä jos ?"
6. (56) Tallinna ja Riika ovat suosiossa
7. (57) Vanamuusikafestival Tallinnassa
Elokuu
1. (58) Päijänteenkatu elokuun 1. päivänä 2020
2. (59) Lahden Mailaveikot on vahva kasvattajaseura
3. (60) Pikku-Vesijärvi - keidas keskellä kaupunkia
4. (61) Pikku-Veskun valtiaat
5. (62) Perinteiset Fellmanin ajot 8.8.2020
6. (63) Kuin vasikat keväisellä laitumella
7. (64) Koronakevät oli vaikea myös kuntosaleille
8. (65) Kansainväliset markkinat saapuivat Lahteen
9. (66) Lahtelaiset juhlivat Viron uudelleen itsenäistymisen päivää Toilassa 20.8.2020
10.(67)Lahtelaiset Virkku ry:n matkassa Itä-Virossa 19.-21.8.2020
Syyskuu
1. (68) Kesässä parasta on sen loppuminen
2. (69) Mitä Plutarkhos opettaa meille 2000 vuoden takaa ?
3. (70) Testin keskitulos jäi alle 2400 metrin
4. (71) Viron ja Venäjän ongelmallinen raja
5. (72) Panimopub, Paahtimokahvila ja Bistro avasivat ovensa Malskilla
6. (73) Ympäristökylä Lahden torilla
7. (74) Liikkuvuus, muuttoliike ja ylirajaiset suhteet Suomen ja Viron välillä
8. (75) Keille Pikku-Vesijärven puisto on tarkoitettu ?
Lokakuu
1. (76) Ellan matkareiteillä 1 (Sisilia)
2. (77) Ellan matkareiteillä 2 (Palermo ja Napoli)
3. (78) Caravaggion lyijyvalkoinen
4. (79) Vilsandin kesä
5. (80) Kari Hotakaisen tarinat
6. (81) Jojo Moyes - painosten kuningatar
7. (82) Nurmonjoentie 1950-luvulla
Marraskuu
1. (83) Päijänteenkatu marraskuun 1. päivänä 2020
2. (84) Olin etätöissä jo 30 vuotta sitten !
3. (85) Kantarellin kuuntelun taito
4. (86) Painin ja palloilun maineikas Nurmon Jymy 95 vuotta
5. (87) Ella Kannisen Italia
6. (88) Ei niin paljon pahaa. ettei jotain hyvääkin
7. (89) Viking Malt jatkaa Lahden vanhoja perinteitä 1
8. (90) Viking Malt jatkaa Lahden vanhoja perinteitä 2
9. (91) Viking Malt jatkaa Lahden vanhoja perinteitä 3
10.(92) Kanta-askeleet ja nilkan ojennukset
11.(93) Kjell Westön saaristolaisromaani
Joulukuu
1. (94) Pitäisikö Ensireffit alttarilla -ohjelma lopettaa ?
2. (95) Joulukuinen ilta Malskilla
3. (96) Tuntematon sotilas pitää yhä pintansa
4. (97) Viron tie Euroopan unioniin ja Natoon 1995−2005
5. (98) Värien juhlaa Kirkkopuistossa
6. (99) Elokuvan Olavi Virta
7. (100) Kielletyt leikit
8. (101) Joulukorttien aikaan
9. (102) Vuodenvaihteen kirjallisia yhteistuotteita

Huom! Olen siirtynyt blogijutuissani jo vuoden 2021 puolelle. Napsauta siis yläpalkista kohtaa Uutta 2021 !

Joulukuu

9. (102) Vuodenvaihteen kirjallisia yhteistuotteita
Vuoden lopulla ilmestyy aina aikamoinen joukko joululehtiä ja mahdollisia muitakin kirjallisia tuotteita. Näistä on tässä ensimmäisenä esillä Nurmon Joulu, alkuperäisen kotipaikkakuntani aviisi. Jo kansikuvasta näkee, että asialla ovat ammattilaiset., kuvitus ja taitto ovat tarkkaa tekoa, ja artikkelien sisältö monipuolista ja hyvin toimitettua. Periaatteessa kirjoittajat ovat amatöörejä, mutta työn jälki kertoo kyllä muuta. Kansikuva on Nurmonjoesta aivan kirkon lähiseudulta. Lisäksi esittelen tässä yhden vuosikirjan ja kalenterin vuodelle 2021.

Kansikuva on Nurmonjoesta aivan kirkon lähiseudulta. Kustantaja on Nurmoo-seura.

Päätoimittajan, seurakunnan ja Seinäjoen kaupunginjohtajan tervehdysten jälkeen kerrotaan Äyräpään Pitäjäseuran vierailusta, talvisodan evakoiden sijoittamisesta Nurmoon sekä Äyräpään taistelun vuosipäivästä 5.3.2020. Kouluterveisiä lähettävät tällä kertaa Kouran koulun opettajat ja oppilaat. Sen jälkeen perehdytetään lukijoita nurmolaisten nuorisoseuralaisten näytelmäharrastusten historiaan, Nurmon Jymyn 95-vuotisjuhlallisuuksiin, ja esitellään suomenhevosen kehityksen tutkimushistoriaa. Nurmon toistaiseksi viimeinen maailmanluokan painijamestari Rami Hietaniemi on saanut oman sivunsa, samoin nurmolaissyntyinen kirjailija Matti Huumo. Sitten seuraa muistelmia kouluaikojen teiden kunnosta ja Hytyn myllystä. Laajahko artikkeli Ämmälän suvun taloista ja suvuista päättää teoksen yhdessä tulevaisuuteen tähtäävän, tekniikan tohtori Jussi Raskun logistiikan kehittymistä koskevan artikkelin kanssa. Sukututkimustakin esitellään viimeisillä sivuilla.

Yleisvaikutelmana on artikkelien korkea taso ja esitysten sujuvuus. Näin ovat täyttyneet kaikki 75 sivua, jotka ovat aikakauslehden kokoa.

Lahden Finlandia-Italia ry teki koronavuoden mittaan aivan uuden aluevaltauksen. Kun kaikki tilaisuudet piti laittaa jäähylle, oli keksittävä muita tapoja pitää yhteyttä. Toisena vaikuttimena oli yhdistyksen uusi merkkipaalu, 50 vuotta, joka kyllä tuli täyteen jo keväällä. Niinpä päätettiin ryhtyä kirjallisiin hommiin, eli ruvettiin yhteistuumin rustaamaan peräti kirjaa kaikesta siitä, mitä oli eletty ja saatu aikaan. Kirjan alkuosassa on laajahko yhdistyksen historiikki ja muita historiatietoja. Alkutahdit lyötiin silloin, kun Lahteen saatiin vieraaksi italialainen sotaveteraanikuoro, Coro di Monte Grappa saman nimisestä kaupungista Venetsian ja Trenton välisen rautatien varrelta. Siitä alkoivat kiinteät yhteydet niin Italian Kulttuuri-instituutin, Italian valtion matkailupalvelun ja myöhemmin vielä Italian suurlähetystönkin kanssa. Mm. järjestettiin ohjelmallisia iltoja, elokuvaesityksiä, vierailevien esitelmöitsijöiden tilaisuuksia, sekä koottiin kokemuksia niin kotimaisilla kuin Italiaan suuntautuneillakin kulttuurimatkoilla. Niin ikään ohjelmaan kuului myös musiikkivierailuja, ja aivan uutena muotona myös ruokakurssit joka vuosi.

Toinen osa kirjasta käsittää yli kymmenen jäsenen muisteluja Italiasta. Yhdistyksen hallitus suunnitteli rakenteen viisaasti, sähköpostitse ilmoitettiin, mikä osa-alue milloinkin oli vuorossa. Aluksi tietysti koottiin kertomuksia ensimmäisestä Italian matkasta, sitten unohtumattomista ruokakokemuksista, vaikuttavista musiikkielämyksistä, mutta myös arkisemmista asioista. Niihin kuuluivat niin materiaaliset matkamuistot kuin kommellukset mahdollisten taskuvarkaiden tai huijareiden kanssa. Vastapainoksi tietysti löytyi hauskoja sattumuksia ja hyvin päättyneitä seikkailuja. Lopuksi piti vielä kertoa, minne kukin haluaisi palata ja mitä vielä toivoisi yhdistykseltä.

Kirjan viime sivuilla on taiten laadittuja tietokilpailuja ja muutamia hyviksi todettuja ruokareseptejä.

Kirjaan kertyi lopulta pitkälti toista sataa sivua. Mukana on lisäksi useita värikuvasivuja. Kaiken kaikkiaan teos on taas osoitus siitä, mitä potentiaalia yhdistyksiltä voi löytyä. Kymmeniä sujuvasti kirjoitettuja, hyvin rakennettuja tarinoita, joiden parissa tekee mieli viihtyä vielä pitkään.

Toisenlaista aktiviteettia osoitettiin toisessa ns. ”ulkomaalaisyhdistyksessä”, Päijät-Hämeen Tuglas-seurassa. Johtokunta oli laatinut seinäkalenterin, johon oli hankittu valokuvia sellaisista kohteista, jotka olivat Virosta erityisesti jääneet mieleen. Erityisen ansiokasta oli se, että kalenteriin oli merkitty kaikki tärkeät virolaisten merkkipäivät. Oheinen kuva oli tammikuun kohdalla, joten joku on tehnyt matkansa silloin, hieman tavallisesta matkustamisesta poikkeavaan aikaan. Kalenterissa oli myös kolme lahtelaista kuvaa, kaksi samalta Mariankadun pätkältä, tosin vastakkaisista suunnista katsottuna. Ritaniemen mäen sataman puoleiselta rinteellä olevista omakotitaloista oli otettu myöhäissyksyinen kuva keltaisine koivuineen.

8. (101) Joulukorttien aikaan
Posti on jo pitkään valitellut sitä, että kirjeiden lähettäminen on vähentynyt sähköpostien ja muiden yhteydenpitovälineiden käytön lisääntyessä. Mutta joulukortteja näköjään vielä lähetellään paljon, tänä jouluna peräti 18 miljoonaa kappaletta! Meillä parempi puolisko on laittanut matkaan ainakin 40 korttia, ja saman verran on tullut takaisin. Kaksi tai kolme henkilöä on kyllä puhelimitse ilmoittanut, että he eivät enää jaksa kirjoittaa, mutta muut kyllä ovat edelleen jatkaneet tätäkin yhteydenpitoa.

Kortteja on tullut kolmenlaisia. Yhtenä tyyppinä ovat itse otetut, usein taidokkaat valokuvat. Tässä kylpee Hyvinkään kirkko valoissa. Toisena on valokuvausta harrastavan nuoren sukulaismiehen kortti, jossa on ilmeisesti kaksi lumihiutaletta, jollain minulle tuntemattomalla tekniikalla toteutettuna. ”Lunta putoo, lunta putoo, pilvet lumisukkaa kutoo. Maa on puhtaan valkoinen, Joulun tulla rauhaisen”. Näin kuuluu teemaan sopiva säe.
Monet ovat ottaneet kuvia myös omista lapsista, useimmiten tonttulakki päässä. Nämäkin ovat hauskoja, sillä niistä näkee, miten jengi on taas vuoden mittaan kasvanut. Tämä on sitä mieluisampaa, mitä kauempana perhe asuu. Kaukaisimmat lapsikuvat ovat tulleet Seinäjoelta ja Rovaniemeltä, kummipojan perheeltä peräti Texasista asti.

Monet ovat taiteilleet kaiken tai ainakin osan itse, tai antaneet lasten niitä tehdä. Tässä on aikuisen pojantyttären taiteilema asetelma. Jotkut ovat myös tyytyneet ostamaan jotain kirjakaupan telineestä, mutta joskushan niissäkin on ihan hauskoja kappaleita.

Itse olemme lähettäneet muutamia SJK-kustannuksen ilman käsiä kirjoitettuja ja maalattuja kortteja. Pääosa on kuitenkin ollut Railin taiteilemaa tyyppiä, josta on kuva seuraavana. Siinä tähti on ommeltu langalla pahville. Tosin tämän vuotiset olivat lähteneet matkaan niin tarkkaan, että piti ikuistaa tähän viimevuotinen tervehdys.

Lasten tekemissä korteissa pääaiheina olivat porot ja tontut. Näistä on pari esimerkkiä. Alla olevassa koosteessa on myös aikuisen porosta tekemä taidokas ristipistotyö sekä hopean värinen tähti, joka on kuitenkin ehkä valmiina ostettu, ja sen jälkeen pahville liimattu.

7. (100) Kielletyt leikit

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittivat tänä vuonna yhdessä dosentti Marko Tikka ja filosofian tohtori Seija-Leena Nevala teoksellaan Kielletyt leikit. Se käsittelee tanssikieltoja, lähinnä tietysti niistä sitä, mikä julistettiin viime sotiemme aikana. Valitsijana oli Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar. Täytyy sanoa, että vähän yllätyin, sillä ehdolla oli tällä hetkellä pinnalla olevia aiheita Saimaan norpasta, terrorismista ja sosiaalisen median vaikutuksista lähtien. Tietenkin myös Timo Sarpanevan taiteesta ja Valter Juveliuksen suorittamista kaivauksista kiinnostuneita riittää.

Ehdolla olleista olin tilannut kirjastosta nyt voittaneen teoksen niin nopeasti, että pääsin listalla ykköseksi. Omat lapsuuden ja nuoruuden muistoni vaikuttivat. Mutta miksi sitten Razmyar oli kiinnostunut siitä, lapsena maahan muuttanut afganistanilainen, tänään tietysti yhtä suomalainen kuin kuka muu meistä tahansa. Häntä kiinnosti nimenomaan se, että suurin osa sääntöjä rikkoneista tuomituista oli ollut nimenomaan naisia. Toisin sanoen, naisten moraali ja siveys on ollut maasta ja kulttuurista riippumatta kovin vartioitu. Pääsyyksi ilmoitettiin kyllä aikanaan aina se, että tanssitilaisuuksien katsottiin loukkaavan rintamalla taistelevia miehiä. Mutta todellisuudessa Suomessa oli jo pitkään vallinnut poliittiset linjat ja yhteiskuntaluokat ylittänyt yksimielisyys siitä, että tanssiminen rapauttaa moraalia, ja nyt siis heikentää kotirintaman taistelutahtoa.

Tanssinhalu patoutui. Sen havaitsin kun talvikaudella 1942-1943 olin muutaman kuukauden isovanhempieni luona Nurmossa parempien ruokien äärellä. Minulla oli kaksi parikymppistä tätiä, toinen oli juuri ja juuri sen täyttänyt, toinen oli vähän vanhempi. Molemmat olivat päivisin työssä Seinäjoen sotilassairaalassa. He lauloivat päivät pääksytysten haikeita ja kaipaavia sota-ajan lauluja niin, että minäkin opin varmaan puolenkymmentä niistä. Kun sitten kerran hoilasin Eldankajärven jää -laulua kuulemillani vähän epävirallisemmilla sanoilla, jouduin isoäidin puhutteluun. Sanojen merkitys tosin selvisi minulle vasta monia vuosia myöhemmin.
------
Tanssikiellolla oli paljon sota-aikaa vanhemmat juuret. Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan tutkimusten mukaan juuret ulottuivat aina 1880-luvulle, jolloin jo eri kansanliikkeisiin kuulunut sivistyneistö koki paritanssin jollain tavalla turmiollisena. Monen vuosikymmenen aikana oli asiasta käyty moraalikeskustelua, ja nyt se kulminoitui sota-ajan poikkeuksellisiin oloihin. Moraalikeskustelu kohdistui nimenomaan ravintoloissa tanssimiseen, sillä sen uskottiin lisäävän siveettömyyttä. Nuoriso oli toista mieltä, ja kielto pikemminkin nostatti vastarintaa ja lisäsi tanssin harrastamista, usein ns. nurkkatansseissa. Uskonnollisilla piireillä on kaikkialla ollut tarvetta paheksua tätä menoa, mutta Suomessa luterilainen kirkko onnistui vaikuttamaan myös lainsäädäntöön. Erityisesti tunnettiin tarvetta rajoittaa nuorten naisten vapautta, suurin osa sakko- ja vankeusrangaistuksista saaneista oli nuoria naisia, jotka ratsioissa kokivat itsensä kohdelluiksi kuin prostituoidut.
Teoksen sisällysluettelo jo antaa kuvan siitä, miten monipuolisesti tekijät ovat teemaansa syventyneet. Pääotsikkoina ovat Moraali ja tanssiminen, Siveys ja sukupuoli tanssin pyörteissä, Järjestys, Urheilua, kulttuuria vai syntiä, Tanssikielto, Tanssi ja sotalaki, Tunti tanssia ja Nurkkatanssien jälkeen. Nurkkatansseista puhuivat moralisoivaan sävyyn useimmiten sivistyneistö ja heistä oppia ottaneet nuorisoseuraliikkeen kehittäjät, jotka pyrkivät keksimään maaseudun nuorisolle kehittäviä harrastuksia. Jyrkkiä sävyjä kuultiin erityisesti uskonnollisista piireistä, joille harrastelijanäytelmät ja urheilukin olivat synnillisiä harrastuksia. Yllätyksekseni sain kuitenkin lukea, että Lapuan liikkeessä meritoitunut rovasti Kaarle Rietrikki Kares oli kirjoittanut nuorisoseuraliikkeen Pyrkijä-lehteen varsin sovittelevan ja ajankohtaan liittyen edistyksellisenkin kirjoituksen. Asia kiinnosti myös mm. siksi, että hänen tyttärensä Ilona Kares oli Lapuan yhteislyseossa historia-aineiden lehtori. Tässä ominaisuudessa hän vaikutti vahvasti myös minun tulevaisuuden suunnitelmiini. Hän oli varsin laaja-alainen persoona, jonka muistoa arvostan yhä edelleenkin. Todettakoon vielä, että mainittu rovasti oli myös myöhemmän Kuopion hiippakunnan piispa Olavi Kareksen isä. Tasoa siis suvussa riitti.
Kirjassa oin runsaasti tapauskuvauksia eri puolilta Suomea. Kun lisäksi tekijät käyvät jatkuvaa pohdintaa aihepiiristään, en tähän voi kirjoittaa niistä kuin harvoja yksityiskohtia. Mutta esimerkiksi luvussa Siveys ja sukupuoli tanssin pyörteissä käsitellään käsityksiä ruumiillisuudesta ja kosketuskulttuurista. Ja taas tulee muistoja mieleen. Jo kauan sitten edesmenneen tätini aviomies kertoi minulle joskus aikoinaan siitä, miten 1930-luvulla uskonnolliset piirit kuvittelivat tässäkin asiassa paljon sellaista, joka ei muille aina tullut edes mieleen. Eräs körtti-isäntä oli häneltä kerran kysynyt: ”Eikö siinä tanssissa tuu aina sellaasia synnillisiä ajatuksia miälehen?”. Tähän haastateltavani oli vastannut:” Ei siinä kerkiä, hyvä kun pysyys taharis!” Eivätkä ne käsitykset vuosikymmenten mittaa paljon muuttuneet. Eräs vähän kaukaisempi sukulainen, naimaton naisopettaja sanoi minulle kerran 1950-luvulla: ”Ei pirä mennä mihinkään sellaasehen paikkahan, johon ei voisi vierä Jeesusta mukana”. Oman sukupolveni tyyliin olin silloin parhaassa (pahimmassa?) tanssi-iässä, esimerkiksi vuoden 1954 kesäkuukausina kävin tansseissa jopa kolme kertaa viikossa, välillä eri lavoilla. Rajoitteet eivät siis vaikuttaneet, pikemminkin päinvastoin.
Esimerkkejä tapauksista ja lehtikirjoituksista riittää myös myöhemmissä luvuissa. Järjestys-luvussa puhutaan verotuksesta, kuntien asettamista nurkkatanssikielloista, ja erityisen paljon ravintoloista. Ne olivat erityisesti tulilinjalla. Puhuttiin jopa saksofonin, rumpujen ja alkoholijuomien aiheuttamasta joukkomyrkytyksestä ja prostituutiosta.

Toinen puoli kirjasta käsittelee sitten sota-ajan tanssikieltoa. Kun päälähteenä ovat olleet oikeuden pöytäkirjojen lisäksi sanomalehdet, vaihtelee sakotettujen määrä sen mukaan mistä suunnasta asiaa katsotaan. Sanomalehdistä on voitu tehdä vain otanta, jonka avulla on tuomittujen määrää yritetty arvioida. Joka tapauksessa heitä oli monia tuhansia, kolmasosa ns. sotatoimialueella lähempänä rintamaa, ja suurin osa nuoria naisia. Tekijät arvioivat, että tanssikiellon rikkomisesta tuomittiin alioikeuksissa vuosina 1942-1945 peräti 19000 kertaa! Pelkästään tämä osoittaa koko toimenpiteen mielettömyyden.
Tässäkin luvussa on lukuisia tapausselostuksia, jotka sinänsä ovat mielenkiitoista luettavaa. Niistä tulee esille millaisia olivat tanssijat, millaista säestys ja tanssipaikat, eri kaupungit ja kunnat. Etelä-Pohjanmaalla oli erilaisia alueita, riippuen siitä, miten paljon sillä suunnalla oli heränneitä. Kaikenlaisia riemukkaitakin esimerkkejä kirjassa kerrotaan. Esimerkiksi Ilta aloitettiin ”parimarssilla” musiikin tahdissa. Kun sitten virkavalta poistui, muuttui meno tavalliseksi paritanssiksi. Tämä ”parimarssi” taisi olla eri puolilla paljonkin harrastettu seurustelumuoto. Se näkyi vaikkapa siinä, että Haapamäen yhteiskoulussa ns. ”konvissa” tätä harrastettiin jo oppikoulun 1. ja 2. luokalla, musiikkia ei kuitenkaan ollut, piirileikkilauluja kylläkin. Sitä jopa opettajat opettivat. Aloitin oppikoulu-urani juuri tässä koulussa syksyllä 1943, joten tässä siis on taas ”kokemusasiantuntijan” tapausselostus!
Tapausselostuksista traagisin taitaa olla Vöyrin tapaus, Vaasasta tullut liikkuvan poliisin komennuskunta oli rynnännyt tanssitilaisuuteen, tanssijat olivat paenneet ovista ja ikkunoista, ja erään poliisin ase oli lauennut kohti yhtä sinänsä harmitointa nuorta miestä. Poliisi sai yli kahden vuoden tuomion oikeudessa. Muitakin kuolemantapauksia sattui.

Aivan kirjan lopussa käsitellään uskonnollisten piirien sanomalehtikirjoituksia, jotka kiihtyivät sitä mukaa kun sotaa kesti. Niiden teksti on aivan mielettömän tuntuista, tulee melkein mieleen USA:n väistyvä presidentti. Lopulta kuitenkin järkevämpi suhtautuminen alkoi voittaa. Vuodenvaihteessa 1944−1945, eli siis jo Suomen jatkosodan päätyttyä Sisäasiainministeriö antoi asetuksen, joka vapautti yleiset tanssit. Tanssitilaisuuksia alettiin pian pitää noin kolmessa tuhannessa erilaisissa yhdistysten omistamissa taloissa. Tanssilavoja oli vuoteen 1950 mennessä jo yli tuhat. Varsin erikoinen demonstraatio olivat toukokuun 10. päivänä Helsingin Rautatientorilla järjestetyt ”Rauhantanssit”. Torilla olivat liittoutuneiden, USA:n, Iso-Britannian ja Neuvostoliiton liput, ja tanssimusiikkia soitti kolme eri orkesteria eri puolilla toria. Kaikki soittivat angloamerikkalaista big band-musiikkia. Yksi orkestereista oli Ossi Aallon nimissä, hän jatkoi sitten vielä ainakin yli kymmenen vuotta myöhemmin niissäkin ylioppilastansseissa, joihin minäkin osallistui.
Loppuluvussa annetaan kaudesta kokonaistilitys. Kysymys oli taistelusta mahdotonta vastaan, se oli luonnonvoimana muodostuneiden olosuhteiden ja aikalaistodellisuuden kieltämistä. Keskeisenä tekijänä oli pyrkimys kontrolloida nuorisoa, erikoisesti nuorten naisten seksuaalisuutta. Tämä tekee vieläkin paremmin ymmärrettäväksi sen, että aivan toisesta, islamilaisesta kulttuurista tullut valitsija valitsi nimenomaan tämän kirjan voittajaksi.

6. (99) Elokuvan Olavi Virta

Elokuva Olavi Virrasta esitettiin viime sunnuntai-iltana uusintana. Edellinen kerta oli muutamia vuosia sitten. Kyllähän Virta tietysti elokuvansa ansaitsi jo pelkästään äänensä perustella. Lisämausteena olivat sitten elämänvaiheen käännökset, jotka nekin ovat varmaan olleet suurelle yleisölle ainakin pääosiltaan tuttuja. Monet ovat kyllä yrittäneet jäljitellä Virran äänenväriä ja muutakin fraseerausta, mutta harvat ovat päässeet lähellekään sitä. Minun mielestäni esimerkiksi Pasi Kaunisto on ollut oikeilla jäljillä, molempien laulajien ääniala kun on ollut baritoni tenorisin vivahtein, kuten olen jostakin lukenut. Astetta heikommin on onnistunut ääntään värisyttänyt Topi Sorsakoski (oikeammin Pekka Tammilehto). Oli selvää, että pääosan esittäjä Lauri Tilkanen vain uskotteli laulavansa, taustalta kuului Virran alkuperäinen ääni. Sinänsä Tilkanen teki hyvän roolityön.
Tilkanen oli siinä mielessä hyvä valinta, että hän muistutti kovasti Olavi Virtaa sellaisena kuin tämä oli 1930-luvulla ja vielä sotavuosina. Myöhemmin hän tukevoitui, joten ehkä olisi näyttelijääkin pitänyt vaihtaa! Elokuvan lopussa näin tehtiinkin, Raimo Grönberg esitti vanhaa (57 v. !!) ja sairasta Virtaa erinomaisesti. Aika hyvin roolit oli muutenkin miehitetty, Hannu-Pekka Björkman taisi olla Toivo Kärki, ja Martti Suosalo oli aivan mainio Reino Helismaa. Malla Malmivaara oli hyvä perhettä koossa pitävänä vaimona. Ohjaaja Timo Koivusalon ansioksi voidaan merkitä ainakin se, että elokuva tuli tehdyksi. Samalla kokonaiskuva laulajan elämästä selkiytyi.
Keski-ikäisellä Virralla ja Tilkasella ei ollut enää mitään yhteistä ulkonäön puolesta, sen olen saattanut itse omin silmin nähdä. Aloitin historian opinnot Helsingin yliopistossa syyskuussa 1957. Asuin alkuun erään koulutoverini kanssa, hänen vanhempi sisarensa oli hommannut meille alivuokralaisasunnon osoitteesta Meritullinkatu 10. Me asuimme kolmannessa kerroksessa, Virta perheineen ensimmäisessä. Tai oikeastaan heidän kerroksensa olisi voinut merkitä numerolla yksi ja puoli, sillä kellarikerros oli siinä talossa tavallista korkeampi. Sisääntuloaulaankin piti nousta portaat katutasosta. Virran asunnon ulko-oven yläpuolella oli vanhaan tapaan ikkuna, josta portaista noustessa näkyi olohuoneeseen. Paljon muuta sieltä ei näkynyt kuin olohuoneessa oleva uuden ajan ihme, televisio. Sen verran pitkä katselumatka oli, että mitään selvää sen esityksistä ei saatu.
Kämppäkaveri sai kuukaudessa tarpeekseen yliopisto-opinnoista ja muutti Turkuun sikäläiseen opettajakorkeakouluun. Niinpä minunkin asumiseni jäi lyhyeksi, muutin pian erään toisen historianopiskelijan seuraksi Siltasaarelle siihen taloon, jossa sijaitsi SAK:n pääpaikka. Olavi Virtaa en useinkaan nähnyt, hän keikkaili ahkerasti ja viipyi ties millä matkoillaan pitkiäkin aikoja. Ainakin kerran näin hänet aivan läheltä kun hän pakkasi kadun vierellä dollarihymynsä takakonttiin joitain kamppeitaan. Pettymys oli suuri, elokuvien ensirakastaja oli lyhyt ja jo vähän pyyleväkin, tuskin juuri kovin paljon pidempi kuin 170 senttimetriä. Olen jostain lukenut, että herkissä suutelukuvissa hän seisoi pienen jakkaran päällä näyttääkseen pidemmältä. Mutta se jumalainen ääni, se oli osa minun kuten lukemattomien muiden samanikäisten nuoruutta.
Kovin surullisiahan Virran (1915−1972) viimeiset vuodet olivat. Eikä hän ole ollut kohtalonsa kanssa yksin: monet muutkin ovat menettäneet arvostelukykynsä siinä vaiheessa, kun rahaa alkaa tulla ovista ja ikkunoista. Hyväksikäyttäjiäkin aina löytyy, tässä sellaisena esiintyi jonkin sensaatiolehden liukas toimittaja, jota esitti mainiosti Tom LIndholm.
--------
Kun nyt pääsin taas takaisin nuoruuteeni, niin jatkan vielä vähän tästä aiheesta. Unohtumattoman elämyksen tuotti myös Laila Kinnunen, joka oli tuohon aikaan hehkeimmillään, ja myös suuri taiteilija. Hän esiintyi joskus hämäläisosakunnan tansseissa yhtyeensä kanssa. Esiintymislava oli sijoitettu tanssisalin puolelle niin, että tanssivat parit voivat kiertää myös esiintyjien takaa. Arvaattekin varmaan, että sillä hetkellä ei tullut katsottua kiinteästi oman tanssikumppanin silmiin.
Tapio Rautavaarankin näin kerran esiintymässä tanssilavalla. Opiskelin kesäkuussa 1959 Tampereen kesäyliopossa kansantalouden cum laude -arvosanaa. Kävimme tanssimassa ainakin Pyynikin lavalla ja yliopilaskuntien talon salissa keskustassa. Kerran ajoin satamasta pienellä paatilla Viinikan saarelle siellä Pyhäjärven puolella. Valitettavasti vaan Rautavaara ei ollut parhaimmillaan, hän oli mm. selvästi humalassa.

5. (98) Värien juhlaa Kirkkopuistossa

Lahden taidemuseo vietti 70-vuotisjuhlaansa vallitsevaan koronatilanteeseen sopivalla tavalla hankkimalla värivaloja ulos Kirkkopuistoon Väinö Hovilan puistotien varteen Malskin vanhan rakennuksen kohdalle. Installaation toteutti taiteilijaryhmä nimeltä Flowers of Life. Valoteokset ovat nähtävillä varsinaisesta merkkipäivästä 10.12. lähtien neljän päivän ajan. Taide- ja julistemuseon sisätyöt valmistuvat myöhemmin. Kokoelmien siirto uudisrakennukseen tapahtuu noin vuoden päästä.
Voimakkaat valot heijastuivat pimenneessä illassa lähipuiden oksiin, samoin kuvioiden tukena olleisiin verkkoihin. Paikan päällä tämä ei häirinnyt.
Kävin seuraavana päivänä ottamassa lisää kuvia iltapäivällä.

4. (97) Viron tie Euroopan unioniin ja Natoon 1995−2005

Jari P. Havia ja Hannu Oittinen ovat yhdessä kirjoittaneet teoksen, joka on nimeltään Muutosten vuodet. Selittävänä alaotsikkona on juuri tuo yllä oleva Viron tie Euroopan unioniin ja Natoon. Teoksen pituus on ilman lähdeviitteitä vain 150 sivua, joten kovin laajaa ja monipuolista analyysia ei siihen tietenkään ole saatu mahdutettua. Mutta hakuteoksena se on oivallinen, sen avulla voi päivittää tietojaan hyvin monenlaisista asioista alkaen vaalituloksista, presidenteistä, pääministereistä, poliittisista puolueista aina monenlaisiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisin kysymyksiin asti. Koko ajan on tarjolla perusteellisia tietoja, joita voi käyttää vaikkapa vain käsikirjanomaisesti.
Yhtenä päävirtana on ulkopoliittinen asema, erityisesti Venäjä, ja kysymys siitä, miten Viro voisi varmistaa turvallisuutensa. Tässä lähdetään mainittujen maiden välisestä vaikeasta rajasopimuksesta edeten sitten Euroopan unionin ja Naton jäsenyyteen. Rajasopimuksesta olen kirjoittanut jo aikaisemmin Suomen Viro-yhdistysten liiton äänenkannattajan erääseen artikkeliin nojautuen. Se löytyy tästä samasta blogista saman vuoden kohdalta numerosta 71 (Viron ja Venäjän ongelmallinen raja, 4/syyskuu 2020), joten ei siitä nyt enempää. Kysymys on edelleen auki, mutta raja on käytännössä vakiintunut nykyiselleen. Se kulkee Narvanjokea pitkin.

Tallinnassa pantiin todella tuulemaan. Jo heti uudelleen itsenäistymisen jälkeen liityttiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (ETYK) syyskuussa 1991, samoin Yhdistyneisiin kansakuntiin ja Kansainväliseen olympiakomiteaan. Lähivuosien päätavoite oli liittyä Euroopan unionin jäseneksi mahdollisimman pian. Lainsäädäntöä alettiin harmonisoida EU:n tavoitteiden mukaisesti. Keskeisiä kysymyksiä olivat demokratia, vähemmistöjen oikeudet, ympäristö- ja kulttuurialojen järjestely sekä taistelu rikollisuutta vastaan. Viro pääsikin jäsenyysneuvotteluihin ensimmäisten Keski- ja Itä-Euroopan maiden joukossa. Suomi antoi tähän sivustatukea silloisen pääministeri Paavo Lipposen johdolla. Teoksen kirjoittajat antavat neuvotteluiden moninaisista kiemuroista perusteellisen selvityksen. Vaikeimpia kohtia olivat taajamien jätevesijärjestelmien korjaaminen ja sähkövoimaloiden tekniikan uudistaminen, joihin saatiin siirtymäaikoja. Lopputulos oli, että Viro hyväksyttiin eräiden muiden maiden kanssa joulukuussa 2002. Sen jälkeen seurasi Virossa kansanäänestys syyskuussa 2003. Sopimus hyväksyttiin täällä kahden kolmasosan enemmistöllä.

Naton valtionpäämiehet allekirjoittivat huippukokouksessaan Brysselissä tammikuussa 1994 rauhankumppanuussopimuksen eräiden ehdokasmaiden kanssa. Näiden joukossa oli myös Viro. Täysjäseneksi pääseminen siirtyi hieman mm. Venäjän vastustuksen takia. Kansainvälinen tilanne kuitenkin muuttui vuosisadan viimeisenä päivänä, kun Boris Jeltsin luovutti asemansa Vladimir Putinille. Viro ja kuusi muuta maata pääsivät allekirjoittamaan liittymissopimuksen maliskuussa 2003. Virallisesti jäsenyys alkoi maaliskuussa 2004. Sen merkkinä Naton koneet alkoivat partioida myös Viron taivaalla. Olisin toivonut, että tekijät olisivat kertoneet enemmän esimerkiksi Ämarin lentotukikohdasta, ja muusta Naton joukkojen sijoittelusta Virossa. Ohimennen sivutaan myös Viron runsasta osallistumista kansainvälisiin rauhanturvaamistehtäviin. Tiettävästi maa menetti tässä useita sotilaitaan kaatuneina ja haavoittuneina. Näitä haavoittuneitahan me näimme sotilassairaalan pihalla Haapsalussa siellä hotelli Lainetta vastapäätä kadun toisella puolella.
Kirjassa seuraa tämän jälkeen kuvauksia suhteista muihin valtioihin, talouden uudistumisesta, digitaalisten menetelmien käytöstä. matkailusta, mutta myös väestönkehityksestä, kulttuuri- ja kouluelämästä, samoin uskonnollisesta elämästä, ja vielä urheilusta. Kirjan aihepiirit ovat siis varsin runsaita, joskin kaikissa kohteissa tyydytään varsin luettelomaiseen esitystapaan. Tällä on kuitenkin oma arvonsa. Viittasin jo edellä kirjan käytöstä hakuteoksena, täsmällistä tietoa siellä on vaikka kuinka paljoin. Viroon perehtyville tätä voi pitää jopa välttämättömänä. Kun olen tässä viivähtänyt lähinnä ulkopolitiikan parissa, voin mahdollisesti kommentoida myös näitä muita aiheita tarkemmin joskus myöhemmin.

3. (96) Tuntematon sotilas pitää yhä pintansa

Sain kirjan käteeni aivan vuoden 1954 lopussa, eli aika pian sen ilmestymisen jälkeen. Jo ennen ilmestymistä oli syntynyt kohua sen sisällöstä. Olin tuolloin Lapuan yhteislyseon kahdeksannella, eli viimeisellä luokalla. Muistan, miten opettajat olivat tekstin suhteen aika varauksellisia. Eräs keski-ikäinen naisopettaja esimerkiksi julisti kirjaa lukematta, että ”eihän suomalainen sotilas voinut olla sellainen!”. Sodasta emme me pojatkaan paljon mitään tienneet, emme ainakaan me, jotka emme olleet siitä sanottavasti kärsineet. Sukumme oli kyllä 1944 haudannut setäni sankarihautaan huhtikuussa 1944, mutta sen lähemmäksi sota ei ollut ainakaan minua tullut. Sankaritarinoita olimme kuulleet, mutta sodan raadollisuutta emme olleet täysin käsittäneet.
Eräs varakkaampi luokkatoveri oli ostanut kirjan, jota hän lainasi sitten meille muille yölainaksi. Sain kirjan käsiini joskus iltapäivällä, ja puoleen yöhön mennessä olin sen lukenut. Aika vahva sen vaikutus oli erityisesti sen takia, että sotaa kuvattiin tavallisen rivimiehen näkökulmasta, vuoropuheluissa käytettiin paljon murteita, ja ylipäätään vältettiin tarpeetonta isänmaallista paatosta, elettiin arjessa sodan vaikeissa oloissa.
Seuraavana vuonna 1955 valmistui elokuva, jossa oli lähinnä maineikkaita teatterinäyttelijöitä, jotka kuitenkin irtautuivat teatterien kaavoista. Edvin Laineen ohjaamaa elokuvaa on arvosteltu oikeastaan vain siitä, että näyttelijät olivat pääasiassa keski-ikäisiä, eli siinä iässä, jolloin rintamalla ei enää juurikaan oltu etulinjassa. Elämänkokemus oli kuitenkin vahva tuki siihen, että sotilaiden luonne tuli hyvin näkyviin. Taistelut kyllä tulivat esille, mutta ei niin määräävinä kuin Rauni Mollbergin vuonna 1985 ohjaamassa versiossa. Siinä miehet kylläkin olivat paremminkin nuorukaisia, eli suunnilleen asevelvollisten ikäisiä. Aku Louhimies onnistui vuonna 2017 yhdistämään nämä molemmat. Värikuvaus ja kehittynyt tekniikka antoivat mahdollisuuden uusiin ratkaisuihin. Louhimies toi mukaan myös enemmän varsinaisen sodan ulkopuolella olevia tapahtumia, jotka rikastuttivat kokonaiskuvaa.
…….
Laineen versiosta on tullut eräänlainen ikoni, ohjelma, joka on monille itsenäisyyden juhlinnan alku ja kohokohta. Tänä vuonna hieman myöhästyin alusta, joten ehdin avata television vasta siinä vaiheessa, kun konekiväärikiväärikomppania oli Ylämyllyn Paloaukealla kokoontuneena jumalanpalvelukseen. Oli menossa virsikirjan virsi numero 170, eli ”Jumala ompi linnamme”. Sen sanoja kuunnellessani tajusin, että virteen yhtymällä voi ajatella paljon sellaista, jota ei ole soveliasta nykyäänkään muuten sanoa. Oikeastaan koko Tuntematon sotilas kirjana ja elokuvana ovat samaa maata.
En käsittele kirjaa tai elokuvaa tässä sen enempää, mutta totean, että monet arkikieleen pesiytyneet sanonnat ovat siitä lähtöisin. Tai sitten se on ikään kuin palauttanut käyttöön paljon vanhempia sanontoja, jotka muuten ehkä olisivat jääneet unholaan. Niiden luetteloa on tässä jäljempänä. Yhden otan tässä kuitenkin erilleen, sillä se saa ajatukseni tuonne jonnekin melkein 60 vuoden takaiseen aikaan.
Väinö Linna palveli konekiväärikomppaniassa, joka koottiin Ylämyllyllä Liperin kunnassa aivan Joensuun kaupungin naapurissa. Siellä oli joskus aikaisemmin raivonnut metsäpalo, jonka jäljiltä ns. Paloaukea oli edelleen kovin kitukasvuinen. Kun komppania oli jo kuorma-autojen lavoilla, piti pystyyn noussut alikersantti Hietanen (alkuaan Heikki Savolainen) Turun murteellaan pienen puheen aukealle sanoen että ”ole aina yht kusine paikk uusille alokkaille.” Jokseenkin 14 vuotta myöhemmin minä etenin aliupseerikurssini mukana kyseistä aukeaa viiden metrin syöksyin loskaisessa syyssäässä.

Vakiintuneita lausahduksia:

-Hevosmiesten tietotoimisto
-Tulta munille!
-Pienemmän riesan tie
-Minä seison kovennettua
-Oikosääristen pataljoona
-Mis sie tarvihet hyvää miestä!
-Sillon pit mennä ku asiat vaati
-Piäniä ne on silakat joulukaloiksi
-Pahanilman lintu
-Olosuhteisiin nähden
-Von Döbeln ratsasti aukkoja katsellen
-Älkää, en minä mitää pahaa
-Ylen sankia priha
-Antaa tulla vaan lunta tupaan
-Nahkurin orsilla tavataan
-Sorretun voima jyllää
-Poikahan se siellä pihisee
-Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä
-Lyövät päänsä Karjalan mäntyyn
-Tikkakosken mannekiini
-Sota ei yhtä miestä kaipaa
-Tavallisen suruton poika
-Ne jyrää meitin
-Kyllä jämpti on nii
-Kakkosena tuli pieni ja liukas Suomi

Olen jättänyt pois vitsit, joita eivät ehkä
kaikki haluaisi lukea.

2. (95) Joulukuinen ilta Malskilla

Mallasjuoman vanhassa tehdasrakennuksessa valot palavat jo melkein kaikissa ikkunoissa. Mallaskadun kulmassa on bistro ja siitä oikealle paahtimo-kahvila. Mallaskadun puolella on panimo-pub. Oikealla näkyy pääsisäänkäynti. Kun Lahden taide- ja julistemuseo vielä muuttaa kuvan ulkopuolelle jääneeseen osaan joskus vuoden päästä, on koko kokonaisuus valmis. Päijänteenkadun ja sen sivukatujen uusi asfaltti jo kiiltelee, ja lehmuksetkin on istutettu. Lehdettöminä ne eivät näy kuvassa. Luultavasti tästä tulee yksi Lahden vetonauloista.

Kahvila Kahiwa on toiminut täällä jo alkukesästä lähtien.

Satuttiin Bistron kohdalle ihan ennen sen sulkemisaikaa. Kuvassa näkyy salista noin kolmasosa. Otin kuvan tästä ikkunasta, jolloin ei tarvinnut nololla tavalla kuvata ihmisiä.

Museokauppa on jo avannut ovensa. Tästä myös kuljetaan taidemuseon puolelle sitten kun se pääsee tänne muuttamaan.

1.(94) Pitäisikö Ensitreffit alttarilla-ohjelma lopettaa ?

Ensitreffit-ohjelma on tältä vuodelta saatu päätökseen, mutta uusia pareja etsitään jo ensi kaudeksi. Satunnaisten katselukertojen jälkeen minulle on tullut vaikutelma, että kysymyksessä on ennen muuta tuotantoyhtiön pyrkimys nostaa katselukertoja ja siten omia tulojaan. Ohjelmassa on monia heikkouksia.
Ensiksi tarkastelisin ns. asiantuntijain roolia. Kaikki ovat perusteellisesti koulutettuja ja varmaan kokeneita ja menestyksellisiäkin terapeutteja henkilökohtaisissa tapaamisissa. Kirkkoherra Kari Kanala on sielunhoitaja, jonka mukana olo selittynee myös sillä, että hän tuo ohjelmaan jonkinlaista avioliittoinstituution arvovaltaa, ja siten enemmän juhlavaa jännitystä. Mutta ryhmän mahdollisuudet johonkin jumalalliseen arviointiin ovat vähäiset. Kanala on kolmatta kertaa naimisissa, mikä tietysti lisää asiantuntemusta myös näissä puitteissa.
Ensinnäkin hakijain määrä on valtava, ja sopivien ehdokkaiden poiminta sieltä on vaikeaa työtä, olletikin kun pitäisi vielä löytää kaksi ihmistä, jotka sopivat toisilleen. Hakijat ovat pääosin yli kolmikymppisiä, joten he osaavat kyllä antaa itsestään positiivisen kuvan, eli he tuovat itsestään esille pikemminkin jonkinlaisen toiveminän. Jos ihminen on yksin vielä yli kolmikymppisenä, on hänelle jo ehtinyt tapahtua paljon sellaista, mikä on muovannut persoonallisuutta. Tai sitten vaikuttaa tämä nykyajan trendi elää sinkkuna mahdollisimman kauan. Ihminen on silloin usein jo niin urautunut, että sopeutuminen toisen ihmisen kanssa on vaikeaa. Tätä puolta tuskin terapeutille kerrotaan, ei pettymyksiä, jätetyksi tulemisia eikä muutakaan ikävää. Monilla ohjelman osanottajilla on lisäksi ollut muutenkin selviä vaikeuksia elämänhallinnassaan. Ei esimerkiksi osata katsoa itseään realistin silmin.
Terapeuttien epäkiitolliseksi tehtäväksi jää sitten yrittää parsia kokoon virhearvioita. Varmaan he ovat pystyneetkin monia jotenkin eheyttämään, vaikka avioliitto sittemmin on kariutunut. Tällä kertaa oli mukana neljä paria. jotka kaikki erosivat. Kaikki maan keittiöpsykologit voivat nyt sitten kuten minäkin miettiä, mistä kunkin parin kohdalla oli kysymys. Oliko joillakin naisilla itsetunto hukassa, vai olivatko miehet sitoutumiskammoisia? Miksi he eivät aikaisemmin löytäneet kumppania vähän yli parikymppisinä kuten useimmat? Vilpitöntä yritystä jatkaa kyllä oli nytkin olemassa, ja ulkoisestikin parit vastasivat toisiaan ainakin kohtalaisesti.
Ohjelmaa on puolusteltu myös sillä, että parisuhteessa elävät voisivat sitä yhdessä katsoen eritellä omia keskinäisiä hankauksiaan, harmin ja myös ilon aiheita. Ehkä näin on. Osanottajia kyllä käy vähän sääliksi. Henkilökohtaiset ongelmat tulivat koko kansalle tutuiksi, ja sen oikean löytäminen voi tästä syystä käydä vieläkin vaikeammaksi. Tai sitten ei, onhan esimerkiksi tämän kertainen mieskaarti poikkeuksetta varsin komean näköistä, ehkä niitä pelastajia heille löytyy. Tätä tietysti toivomme myös naispuolisille osanottajille.

Marraskuu

11. (93) Kjell Westön saaristolaisromaani

Kjell Westö on tunnettu ja tunnustettu Helsingin kuvaaja, mutta nyt hän on halunnut ottaa haltuunsa myös saaristoelämää, sen alkuperäisiä asukkaita ja muualta tulleita kuuluisuuksia. Kai saaristokin on hänelle tuttua, on lupa olettaa, että hän on kaiketi lapsuudestaan asti helsinkiläisväestön tapaan viettänyt kesiä maalla, tässä tapauksessa tietenkin saaristossa. Ehkä hän ei silti ole näissä oloissa aivan omimmillaan, mutta kyllä hän nytkin onnistuu tempaamaan lukijan mukaansa heti ensi sivuilta lähtien. Paikoin teksti on jännittävääkin. Vahvasti teos myös loppuu, päähenkilön, kapellimestari Branderin mietelmiin hetkellä, jolloin elettyä elämää kulkee välähdyksittäin hänen muistoissaan.
Henkilökuvauksissa ja ihmissuhteissa ei liioin ole mitään moitittavaa. Moitittavaa kuitenkin löytyy liian pitkistä musiikkiesitysten ja erilaisten musiikinteoriaan kuuluvien asioiden luettelemisesta. Vähän enemmän olisi saanut ajatella tavallisen kulttuurikuluttajan vastaanottokykyä. Nyt tuntui siltä, että kaikella tällä haluttiin briljeerata. Tätä vaikutelmaa vahvistaa myös se, että kirjan lopussa on kiitosten kohdalla lueteltu silmämääräisesti laskien noin kolmenkymmenen musiikin ammattilaisen nimet. Tietenkin myös Westö on varmaan musiikkimiehiä. Hänen suosikkisäveltäjänsä näyttää olevan erityisesti Mahler.

Musiikin painottaminen on tietysti sinänsä ymmärrettävää, sillä päähenkilö on Thomas Brander, nyt jo melkein kuusikymppinen, paljon maailmaa kiertänyt ja tunnustettu kapellimestari. Mutta Ikä alkaa painaa, parhaat vuodet ovat takana, ja nuoret leijonat hengittävät jo niskaan. Päälle päätteeksi eräs heistä on vienyt häneltä rakastetun, joka vielä kiusaa häntä tekstiviesteillään. Suomalaisia arvostettuja kapellimestareita on paljon maailmalla, varsinkin niitä, joita alan tunnettu guru, vast`ikään 90 vuotta täyttänyt professori Jorma Panula on kouluttanut. Väkisinkin tulee mieleen, että jotain Westö on ehkä onnistunut tallentamaan näiden ihmisten elämästä, rasittavasta työstä, jatkuvasta matkustamisesta, kilpailusta, uusien kiinnitysten odottamisesta, menestyksistä ja sellaisistakin illoista, jolloin yleisö ei enää oikein syttynyt kuulemastaan.
Thomas Brander on rakennuttanut saaristokuntaan pompöösin huvilan, elämänsä uuden kiintopisteen, Villa Tritonuksen, kolmikerroksisen rakennuksen, joka tietysti herättää paitsi ihailua myös kummastusta. Se kertoo jotain hänen epävarmuudestaan. Tritonus on musiikkitermi. Arkisesti pelkistäen kysymyksessä on intervalli, jolla on huomiota herättävä ja ”räikeä” luonne, jota mm. käytetään osassa metallimusiikkia. Keskiajalla se oli kielletty, sillä sitä pidettiin paholaisen musiikkina. Jollain tapaa saaristoväen mielenmaisemaa häiritsevä oli myös huvilarakennus, johon kirjan tapahtumat paljolti keskittyvät.

Toinen päähenkilö on kitaristi Reidar Lindell, paikallinen koulukuraattori. Hän johtaa harrastelijaorkesteriaan, joka soittaa pääasiassa tanssimusiikkia. Erilaisesta taustasta ja genrestä huolimatta päähenkilöt ystävystyvät. Vähitellen Brander sopeutuu kyläläisten joukkoon ja nämä tutustuvat häneen. Myös Lindellillä on vaikeutensa, rakastettu vaimo on kuollut, mutta toisaalta vuosien päästä hän saa tietää, ettei tämäkään ollut hänelle aina uskollinen. Hän ystävystyy yhtyeensä laulusolistin, Annetten kanssa, ja aloittaa hapuilevan yhteiselämän, jossa alkuaan on suurta kiihkoa ja riemua, mutta myöhemmin vieraantumista ja lähentymistä vähän vuorotellen.
Henkilögalleriaan kuuluu muitakin Lindellin ja Branderin tuttuja ja puolituttuja, joilla oli ollut jokin osa heidän elämässään. Siellä vilahtaa jopa joitakin maahanmuuttajia, jokunen ilmastoaktivisti, ja tietysti viittauksia metoo-liikkeeseen. Tuttuihin kuului myös muutamia ammattimuusikkoja, Branderin vanhoja kavereita, jotka hän sai houkuteltua Lindellin järjestämään kamarimusiikkitilaisuuteen vanhassa kirkossa. Teoksen vahvuuksiin kuuluu myös tunnelman luominen. Esimerkiksi heti aluksi tuntui melkein siltä, että lukija olisi istunut Branderin tapaan kirkonkylässä Siirin Krouvissa kuuntelemassa Lindellin Rainbow-orkesterin musiikkia. Illan mittaan eräs keski-ikäinen nainen, Bigi-nimellä mainittu. pyysi Branderia tanssimaan. Brander ei lähtenyt, ja sillä oli omat seurauksensa. Ylipäätään vahva läsnäolon tunne jatkui, oli sitten kysymys verkkojen laskemisesta, automatkoista, saaristolautoilla saarelta toiselle kulkiessa ja muutoinkin.
Kokonaisuutena voi todeta, että ei Kjell Westö tälläkään kertaa pettänyt. Ihmiskuvaus oli osuvaa, lukija saattoi miltei ajatella. että kirjan henkilöistä oli melkein tullut uusia tuttavia. Ainakin minä koin kirjan paljolti visuaalisesti, niin mainitun Siirin Krouvin kuin Tritonuksen kolme kerrosta, Lindellin kaksikerroksisen talon huoneineen, laulaja Annetten kodin, tyhjilleen jääneen teollisuusrakennuksen ja tietysti saaristomaisemat ja eläimet. Tapahtumat olivat luontevia, eikä aasinsiltoja ole. Tritonus on kirja, jonka sisältöön palaa mielellään uudelleen.

10. (92) Kanta-askeleet ja nilkan ojennukset

Tanssii tähtien kanssa -ohjelma on ehtinyt jo kolmanteentoista kauteensa. Tämän vuotiset tanssit uhkasivat jo koronaviruksen takia jäädä kesken, mutta ainakin tällä erää keksittiin kilpailua korvaavaa ohjelmaa esittämällä aikaisemmilta kausilta joukko ns. kympin suorituksia ilman yleisöä. Huikeita suorituksia, joita ei meikäläisen silmin olisi mitenkään voinut erottaa ammattitanssijoiden kuvioista.
Vuosien mittaan on tuomareiden kokoonpano vakiintunut. Itseoikeutettuna päätuomarina on Jukka Haapalainen, kaksinkertainen Euroopan mestari ja pitkän, menestyksekkään uran vaimonsa Sirpa Suutari- Jääskön kanssa tehnyt latinalaisten tanssien erikoismies. Opetustyötä ja teatteriuraakin on heille kertynyt. Tältä puolelta olen saanut nähdä heidät yhden kerran. Se tapahtui Tampereen työväenteatterissa ja kyseessä oli Aino Kallaksen romaanin Suden morsian teatteriversio. Se pohjautui hiidenmaalaiseen kansantarinaan, jossa nuori morsian muuttui Metsän hengen vaikutuksesta öisin ihmissudeksi. Näiden kahden välinen vuoropuhelu tapahtui puhtaasti tanssillisin keinoin.
Pariskunnan yhteistä kilpailu- tai teatteriuraa en yritäkään tässä laajemmin kertoa, sillä se vaatisi sivukaupalla tekstiä, enkä edes olisi oikea henkilö sitä yrittämäänkään. Mutta jotain haluan kuitenkin kertoa Jukan alkuvaiheista. Hän syntyi Lapualla vuonna 1965. Kävin aikoinani Lapuan yhteislyseota, josta tulin ylioppilaaksi vuonna 1955. En tietenkään tiennyt Jukasta mitään, mutta naapurikunnasta Nurmosta kotoisin olleena seurasin tietenkin myöhemminkin tuon pitäjän tapahtumia. Kouluajalta tosin muistan Jukan isän, nuorisihteerinä tuolloin työskennelleen Kyösti Haapalaisen, joka oli polkupyörineen tuttu näky kirkonkylän kaduilla.
Haapalaisen vanhemmat olivat nuorisoseuraväkeä ja olivat ilmeisesti myös taustatekijöinä kun Lapualle perustettiin 1970-luvun puolivälissä tanssiseura Huisku. Tämän harjoituksiin Jukkakin ohjattiin. Lahjakkuutta oli, sillä hän voitti silloisen tanssiparinsa Heli Lahdensuon kanssa neljä junioreiden Suomen mestaruutta. Varsinainen erinomainen kilpaura kuitenkin jatkui uuden tanssiparin, hänen tulevan vaimonsa Sirpa Suutari-Jääskön kanssa.
Olen usein miettinyt, että Lapuan Huisku taisi osaltaan hiukan muuttaa vanhoillisten lapualaisten yleistä ilmapiiriä. Pitäjä (nykyinen kaupunki) on aina ollut herännäisyyden keskuspaikkoja, 1930-luvulla myös jopa ns. Lapuan liikkeen syntysija. Muistan, miten Lapuan yhteiskoulun rehtori, entinen IKL:n kansanedustaja Hilja Riipinen toisinaan aamuhartauksissa vanhan naisen jo vähän särkyneellä äänellä julisti: ”Lapuan yhteiskoulussa ei ole koskaan tanssittu”. Tuohon aikaa koko koulu marssi jonoissa voimistelusaliin aamuhartauksia varten. Tosin seuraavana lauantaina taisi Lapuan urheiluhalliin marssia tavallista enemmän koulun oppilaita. Ei julistus minuakaan haitannut, ainakin yhtenä kesänä 17-vuotiaana kävin tansseissa jopa kolme kertaa viikossa Nurmossa ja Seinäjoella.
Mutta takaisin Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristoon. Jukka Haapalainen on suvereeni päätuomari, jolla on silmää ja näkemystä niin eri osa-alueisiin kuin esittämiseenkin nähden. Jorma Uotinen on ns. modernin tanssin edustaja, joka painottaa tunnelmaa ja parien välistä henkistä yhteyttä, usein lennokkain lausein. Eivät hänelle teknisetkään kysymykset ole vieraita, mutta niitä hän saattaa arvosteluissaan antaa jonkin verran anteeksi. Kolmanneksi tuomariksi on eräiden vaiheiden jälkeen vakiintunut Helena Ahti-Hallberg, menestyksekäs kilpatanssija ja opettaja. Hänen taustansa näkyy siinä, että ainakin aikaisemmin arvosteluun vaikuttivat mm. oikea aikaiset kanta-askeleet ja nilkan ojennukset. Tosin nykyään hänenkin arvostelunsa ovat muuttuneet aika lailla kokonaisvaltaisemmiksi. Välillä kokeiltiin neljättäkin tuomaria, mutta ilmeisesti todettiin, että he eivät tuoneet tuomarointiin mitään merkittävää lisäetua. Vaikka he olivat tunnustettuja urheilutähtiä tai esittävän taiteen edustajia, monet enemmänkin peesasivat vakituisia tuomareita ilman omaa sanottavaa. Juontajiksi ovat vakiintuneet Mikko Leppilampi ja Vappu Pimiä. jotka ovat kerta kerran jälkeen onnistuneet niin, että heitä ei ole ollut syytä vaihtaa. Tanssinopettajien lista on ollut pitkä ja vakuuttava. Sami Pitkämön orkesteri on solisteineen ollut koko ajan korkeaa ammatillista tasoa.

9. (91) Viking Malt jatkaa Lahden vanhoja perinteitä 3

Tämä on kolmas ja viimeinen osa Lahden Polttimon ja Viking Maltin historiaa koskevasta artikkelisarjasta. Painopiste on nyt viljaklusterista, joka osittain on kerääntynyt mainitun teollisuuslaitoksen ympärille.

Polttimoyhtiöiden kotimaiset tuotantolaitokset Niemenkadun varrella Lahdessa. Etualalla ovat vilja- ja mallassiilot, sitten varsinainen mallastamo. Kooltaan vaatimaton konttorirakennus on suoraan kadun varressa. Etualalla näkyy muutama rautatievaunu, rata kulkee Lahden asemalta Joutjärven takaa koukaten. Taaempana ovat kuvassa Suomen Hiiva Oy ja Senson Oy. Kuva on mainitusta teoksesta.

Päijät-Hämeen viljaklusteri

Polttimon ja Polttimoyhtiöiden työllistävä vaikutus ei Lahdessa koskaan ole ollut suuren suuri, mutta työnantajana se on aina ollut vankka ja vakaa. Taloudellisesti yritys on ollut erityisen merkittävä ohranviljelijöille, jotka ovat voineet solmia pitkäaikaisia viljelysopimuksia. Vuonna 2002 alettiin Lahdessa ja Päijät-Hämeessä kehittää viljaklusteria, jonka merkittävänä osana yritys on ollut.
Klusteri sai alkunsa siten, että Polttimon silloinen toimitusjohtaja Mikko Maunula kutsui paikallisten viljaa jalostavien yhtiöiden edustajat koolle neuvottelevaan kokoukseen. Näin syntynyt yhteenliittymä kattaa nyt koko Hämeen, mutta 80-90 prosenttia siitä sijoittuu Päijät-Hämeeseen. Klusteri jakaantuu yli 1000 henkilöä työllistävään olut- ja juomaketjuun sekä melkein 1200 henkilöä työllistävään leipäketjuun. Niiden alkupäässä ovat viljelijät, juomaketjulla noin 450 ohran sopimusviljelijää ja leipäketjulla 500 rukiin, ohran ja vehnän viljelijää. Viljaklusterin johto koostuu kummankin haaran, MTK:n ja vähittäiskaupan edustajista. Sen alaiset toimikunnat suunnittelevat paitsi oman alansa toimintaa, myös yhteistyömuotoja. Lahden Seudun Kehitys Ladec Oy hoitaa nykyisin toiminnan rutiineja ja käytännön järjestelyjä.
Leipäketjuun kuuluu noin 500 viljelijää sekä yrityksistä Fazer Mylly, Vääksyn Mylly, Suomen Hiiva, Fazer Leipomot, Sinuhe, Pulla-Pojat, Villähteen Leipä ja Pekan Leipä. Loppupäässä ovat kaupat, ravintolat ja kahvilat.
Olut- ja juomaketjun alkupäässä on noin 450 sopimusviljelijää, jotka toimittavat mallasohraa Viking Malt Oy:lle. Oluen valmistusta tapahtuu Hartwallin, Teerenpelin ja Hollolan Hirven panimoissa, Teerenpelin tislaamossa tehdään whiskyä, mallasuutteita ja entsyymejä taas Senson Oy:n uutetehtaalla sekä sahtia useissa kohteissa (mm. Lammin Sahti, Sahtikrouvi, Orimattilan tilausahti ja Tiinan Sahti sekä uudet pienpanimot).

Artikkeli ja kuvat perustuvat teokseen Perinteinen Oy Lahden Polttimo Oy 120-vuotias (Olavi Latikka 2003), yritysten verkkosivuihin ja haastatteluihin. Viimeisessä kuvassa ovat Lahden Polttimon ohran hankinta-alueen ydinosat 1970-luvulla ja vuonna 2002.

8. (90) Viking Malt jatkaa Lahden vanhoja perinteitä 2

Lahtelaisen teollisuuden keskeinen yritys, kansainväliseksi laajentunut Viking Malt on juuri tehnyt suuren investointipäätöksen. Se rakentaa 90 miljoonan arvoisen mallastamon Lahden Kujalaan rautatien varteen. Vanhalle tontille Niemeen jäävät kyllä vielä tytäryhtiöt. Tämän artikkelisarjan tarkoitus on kartoittaa yrityksen alkuvaiheita ja laajentumista aina 1800-luvun lopulta lähtien. Teksti perustuu vuonna 2003 julkaistuun teokseeni Perinteinen Oy Lahden Polttimo Ab 120-vuotias. Sen kustantaja oli silloinen Polttimoyhtiöt Oy. Tietoja on saatu myös yritysten verkkosivuilta ja haastattelujen avulla.

Tämä toinen artikkeli kertoo laajentumisesta Eurooppaan

Polttimoyhtiöiden rakennuksista näyttävimpiä ovat vilja- ja mallassiilot. Kuva on otettu Lahden kaupungin keskustan suunnasta käsin kesällä 2013.

Kansainvälistyminen vuoteen 2016 saakka

Lahden Polttimo toimi vuosikymmenet pelkästään kotimarkkinoilla. Sellaiseksi se olisi jäänytkin, ellei 1970-luvun taitteessa olisi tultu toisiin ajatuksiin. Edessä oli joko laajentuminen tai mahdollisesti taantuminen. Seuraavassa on pääkohtia muutoksista aina 2010-luvun puoliväliin saakka. Kujalaan lähivuosina rakennettava uusi mallastamo kääntää yhtiön historiassa uuden sivun, tuotantokapasiteetti kasvaa, ja uusia tuotteita saadaan valmistettua. Toimitusjohtajana on nykyään Hans Kasper Madsen ja hallituksen puheenjohtajana ja pääomistaja Pär-Gustaf Relander, joka edustaa yrityksen viidettä omistajapolvea.

Kansainvälistyminen aloitettiin Ruotsista vuonna 1971 perustamalla yhteisyritys Nord-Malt Ab., jolla oli Söderhamniin Gävlen pohjoispuolelle rakennettu tehdas. Polttimo merkitsi sen osakkeista 51 %, panimojätti Prippsin puristuksiin joutuneet 11 pienpanimoa yhteensä 39 % ja Ruotsin maataloustuottajain keskusjärjestö ( SLR eli Svenska Lantmännens Riksförbund) 10 %.
Vuonna 1997 syntyi Polttimon (62,5 %) ja SLR:n (37,5 %) yhdessä omistama Svenska Malt Ab, jonka mallastamon paikaksi päätettiin Halmstad Göteborgin eteläpuolelta Ruotsin länsirannikolta. Paikan valintaan vaikuttivat toisaalta raaka-aineen saanti eteläisimmän Ruotsin laajoilta ja suotuisilta viljanviljelyalueilta, toisaalta myös lastausmahdollisuudet suoraan paikkakunnan satamasta eri puolille maailmaa. Mainittakoon, että Söderhamnin mallastamo todettiin eri syistä vähitellen kannattamattomaksi, ja se lopetettiin 2000-luvun ensi vuosikymmenellä.
Vuonna 1997 Polttimo ja Liettuan toiseksi suurin panimo Kalnapilis perustivat tasaomistuksella yhteisyrityksen nimeltä UAB Litmalt, jonka mallastamo sijaitsee Pohjois-Liettuassa Panevézys –nimisellä paikkakunnalla. Vuonna 2001 perustettiin Viking Malt Oy, johon kaikki mainitut mallastamot fuusioitiin. Polttimo omisti nyt Viking Maltista 62,5 %, Svenska Lantmännens Riksförbund loput.
Vuodesta 1997 tuorehiivan valmistus siirtyi kokonaan Lahteen kun Suomen Hiiva Oy ostettiin Rajamäeltä. Tuotanto jatkui Polttimon tontilla Lahdessa. Vuonna 2006 yritys myytiin kanadalaisen Lallemandin Itävallassa sijaitsevalle tytäryhtiölle (Lallemand GmbH). Yritys jatkaa kuitenkin edelleen samassa paikassa Niemen kaupunginosassa. Polttimo Yhtiöt saattoi tämän jälkeen keskittyä pääliiketoimintaansa eli viljaan perustuvan mallas- ja mallasuutetoiminnan kehittämiseen.
1990-luvulla kokeiltiin yhteistoimintaa Virossa siten, että yhdessä Sakun oluttehtaan kanssa perustettiin yhteisyritys Saku Linnas AS, joka omisti pienen paikallisen mallastamon. Alku näytti hyvältä, mutta sitten nähtiin, että ohraa ei Virosta saatu tarpeeksi. Sitä jouduttiin tuomaan Suomesta ja Tanskasta. Kun EU-maista tuli Viroon suuria määriä subventoitua mallasta, jouduttiin mallastamo myymään vuonna 1993 Saku Ölletehas AS:lle yhtiön purkamista varten. Kuuden vuoden kokeilu oli päättynyt.
Lahtelaiset kokeilivat samaan aikaan Virossa muutakin elintarvikealan liiketoimintaa. Polttimon omistama Suomen Hiiva Oy ja ruotsalainen Jästbolag Ab ostivat vuonna 1995 muodostetun yhteisyrityksen Nordic Yeast kautta AS Tartu Pärmitööstus–nimisen hiivatehtaan. Pian kuitenkin huomattiin, että sen volyymit ja tuotteiden taso eivät riittäneet ulkomaista kilpailua vastaan. Tehtaan toiminta lopetettiin parin vuoden kuluttua. Yhtiö osti myös Latvian ainoasta hiivatehtaasta nimeltä Rigas Raugs enemmistön eli 51%. Se siirtyi Suomen Hiivan mukana Lallemandille.
Vuonna 2001 tapahtui uusia järjestelyjä. Tällöin muodostettiin konserniyritys Polttimoyhtiöt Oy. Siihen kuuluu ensinnäkin Viking Malt Oy, joka harjoittaa mallastuotantoa Toisena osana on Senson Oy, joka tarjoaa tuote- ja sovellusratkaisuja erityisesti juoma- ja elintarviketeollisuuden tarpeisiin. Tuotteita on myös meijeri-, leipomo-, makeis- ja valmisruokateollisuudelle. Siihen kuuluvat Maltax Oy, Biofincon Oy sekä LP-tutkimuskeskus.
Kansainvälistymisen tähän mennessä viimeisin vaihe toteutettiin vuodenvaihteessa 2015-2016 ostamalla Tanskasta panimojätti Carlsbergin Danish Malting Group A/S, jolla oli Tanskan mallastamon lisäksi kaksi muuta Puolassa, paikkakunnilla nimeltä Sierpc ja Strzegom. Samalla tehtiin Carlsbergin kanssa pitkäaikainen maltaan toimitussopimus. Tämän jälkeen Viking Maltilla on viisi mallastamoa. Kaupan mukana tuli Puolasta myös paahdetun maltaan tuoteyksikkö, joka täydentää erikoismallasvalikoimaa. Niillä on kysyntää erityisesti pienpanimoissa, joita on jatkuvasti tullut lisää. Mallasta myydään enenevässä määrin myös leipomoille. Tämä viimeisin ostos on hyvin suurta luokkaa, Viking Maltin liikevaihto lisääntyi 90 miljoonaa euroa, joka prosenteissa on 60 %. Viking Malt nouseekin nyt suuruudessa Euroopassa 5. sijalle, ja maailmanlaajuisesti siitä tulee yhdeksäs. Viking Maltin toimitusjohtaja on nykyään Antti Orkola.
Vuonna 2014 Polttimo-konsernin liikevaihdosta (152 milj.eur/v.) syntyi 80 % viennistä ja ulkomaiden toiminnoista. Venäjä on vanhastaan ollut erittäin tärkeä markkina-alue, ei vähiten siksi, että saman raideleveyden rautatievaunut voitiin lastata suoraan Polttimon siiloista. Tosin panimomaltaita ei enää mene entisessä määrin, joten vienti on siihen suuntaan pääosin paahdettuja ja erikoismaltaita. Lahdesta menee Venäjän ja entisten Neuvostotasavalojen lisäksi lähinnä naapurimaihin Norjaan, Viroon ja Ruotsiinkin. Ainakin aikaisemmin listalla olivat myös Japani ja Skotlanti, jotka valmistivat Polttimon maltaista whiskyä. Viking Maltin päävientimaita ovat jo pitkään olleet Latinalaisen Amerikan maat, erityisesti Venezuela. Sinne maltaat laivataan nyt Halmstadista.

AS A le Coq on iisalmelaisen Olvi Oyj:n tytäryhtiö. Sen pääasiallinen tuotantolaitos sijaitsee Tartossa, josta kuva on. A le Coq tuottaa maltaan Viking Malt Oyj:n liettualaiselta mallastamolta Panevézysistä, paahdetut ym. erikoismaltaat Lahdesta. Kuvassa tehtaaseen saapuu lahtelaisia viron opiskelijoita. Kuva on kirjoittajan.

7. (89)Viking Malt jatkaa Lahden vanhoja perinteitä 1

Lahtelaisen teollisuuden keskeinen yritys, kansainväliseksi laajentunut Viking Malt on juuri tehnyt suuren investointipäätöksen. Se rakentaa 90 miljoonan arvoisen mallastamon Lahden Kujalaan rautatien varteen. Vanhalle tontille Niemeen jäävät enää tytäryhtiöt. Tämän artikkelisarjan tarkoitus on kartoittaa yrityksen alkuvaiheita ja laajentumista aina 1800-luvun lopulta lähtien. Teksti perustuu vuonna 2003 julkaistuun teokseeni Perinteinen Oy Lahden Polttimo Ab 120-vuotias. Sen kustantaja oli silloinen Polttimoyhtiöt Oy.

Frigrenit ja Relanderit

Lahden Polttimo Oy – Lahtis Bränneri Ab, sittemmin Polttimo Oy on ollut merkittävä osa Lahden talouselämää jo kohta 138 vuotta. Se on edustanut täällä perheyritysten parhaita perinteitä. Omistajuus ja johto ovat pysyneet saman suvun piirissä. Polttimolla on aina osattu ottaa huomioon ajan merkit. On vaihdettu painopistettä tuotantosuuntien välillä, on laajennettu toimintaa ensin kotimaassa ja vuodesta 1970 lähtien ulkomailla. Yritys on hyvä esimerkki kansainvälistymisestä.
Vuonna 1883 aloitettiin viinan valmistus, josta yrityksen alkuperäinen nimi tulee. Vuonna 1897 tuli päätuotteeksi hiiva, ja 1934 päästiin uuteen nousuun uuden päätuotteen maltaan valmistuksella. Tänä kotimaisen laajentumisen aikana pääomistajia olivat Ferdinand Frigrén (1860–1922) ja Anders Enok Frigren (1894–1970), isä ja poika.
1970-luvulla tehtiin omistusjärjestelyjä, joiden jälkeen yhtiön johtoon tuli viimeksi mainitun tyttärenpoika Harald Relander. Hänen taustatukenaan oli aluksi Anders Enok Frigrenin toinen vaimo Mary Frigren, ja tietysti oma isä Gustaf Relander, joka oli yhtiön hallituksen jäsenenä 25 vuotta. Nykyään Harald Relanderin poika Pär-Gustaf Relander on hallituksen puheenjohtaja ja omistaja.

Lahden Polttimon rakennukset 1950-luvun loppupuolen asussaan.
Ensimmäisessä rakennuksessa Niemenkadun varrella vasemmalla sijaitsivat viljan vastaanotto, viljavarasto sekä konttori, toisessa vanha mallastamo ja kolmannessa toinen viljavarasto. Takana vasemmalla näkyy mehutehdas, jossa sodan aikana valmistettiin mm. liemivoimaa. Sodan jälkeen siinä oli hiivatehtaan suolavarasto. Vanhan mallastamon takana olivat mallassiilot ja niistä oikealle vanha hiivatehdas sekä vanha verstasrakennus. Piipun vieressä oikealla oli lämpövoimala, sen takana viljavarasto ja Vesijärven rannassa venevaja. Etualalla näkyy Loviisan kapearaiteisen rautatien jatke, joka aikanaan vei Mukkulan tiilitehtaalle saakka. Tässä vaiheessa tehdasalue oli jo myös yhdistetty valtakunnan rataverkkoon nykyistä reittiä Joutjärven kautta. Rakennukset on vuonna 1997 tunnistanut hiivamestari Aaro Vesanen. PY kuva-arkisto. Polttimon historian (Latikka 2003) kuvitusta

Lahden Polttimon ja Suomen Hiivan tehdasrakennusten sijainti Polttimon tontilla 1990-luvulla.
Selitysteksti viittaa samalla rivillä olevaan rakennukseen. Mukkulan päässä on viimeisenä Maltax Oy:n uutetehdas. Konttorirakennus Niemenkadun varrella on muuhun rakennuskantaan nähden tietysti kooltaan vaatimaton. Kuvasta puuttuu rautatie, joka johtaa Niemenkadun poikki suoraan siilorakennuksiin.
Polttimon historian (Latikka 2003) kuvitusta.

6. (88) Ei niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin
Meneillään oleva koronaviruskausi on tuonut paljon sellaista tuskaa ja kärsimystä, jota on mahdotonta välinpitämättömänä ohittaa. Mutta terveinä säilyneet ovat päässeet vähemmällä, meille suurelle enemmistölle on koitunut ehkä vain vähäisiä hankaluuksia, kiusaa ja tylsistymistä. Lisäksi uhkakuvien takaa voidaan jo erottaa myönteisempää kehitystä.
Paljon on puhuttu siitä, että etätyöstä on tullut ns. uusi normaali, ainakin ns. hybridimallina, eli vaihdellen toimistossa ja muilla työpaikoilla työskentelyn kanssa. Koronavirus on ikään kuin ravistellut meitä vanhoista luutuneista käsityksistä, kaikkien ei todellakaan tarvitse ajaa joka päivä kymmeniä tai jopa satoja kilometrejä työpaikalle johonkin avokonttoriin, jossa lisäksi työrauha ei aina ole kehuttava. Toimistotiloja tarvitaan jatkossa vähemmän, ja ehkä pääkonttoreiden pröystäilevät rakennukset pääkatujen varsilla näin vähenevät. Joillekin ekstroverteille henkilöille omissa oloissa puurtaminen käy raskaaksi, ja estyyhän tietysti paljolti ns. hiljaisen tiedon omaksuminen. Tällä en tietenkään tarkoita juoruja tai muuta tarpeetonta. Videopalavereissa ei myöskään aina voi kysyä muilta erilaisia sinänsä tärkeitä pikkuasioita.
Tarpeeton matkustaminen siis vähenee, kotimaassa ja erityisesti ulkomailla. Omassa lähipiirissänikin on ollut henkilöitä, jotka ovat joutuneet tekemään työmatkoja aina Afrikkaa, Kiinaa ja jopa joskus Australiaakin myöten. Kai nämä matkat joskus ovat tarpeellisia jo senkin takia, että kasvokkain tavatun henkilön kanssa on sitten ollut helpompi olla yhteydessä videoyhteyksien avulla. Joissain tapauksissa tietenkin paikan päällä käynti on muutenkin välttämätöntä. Mutta ajatellaanpa sitten millaisen digiloikan olemmekaan tehneet, jopa me vanhat jäärät, jotka olemme oppineet aivan uudella tavalla pitämään yhteyttä vaikkapa lastenlapsiimme. Ja muutenkin, keväällä esimerkiksi osallistuin erään viron kielen harjoitusryhmän palavereihin videokokouksissa! Puhumattakaan siitä, miten kaikenlaiset muut tärkeämmätkin toiminnot ovat siirtyneet nettiin!
Ilmeisesti myös ympäri Eurooppaa ja muuta maailmaa tapahtuvat lomamatkat vähenevät. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ihmisten pitää välttämättä matkustaa joka vuosi Thaimaahan tai muualle eksoottisiin kohteisiin. Tosin olen minäkin tuohon syntiin erehtynyt, tosin vain Euroopassa, mutta kuitenkin. Myönteistä on, että kotimaan lomamatkat ovat lisääntyneet. Kotimaisten kohteiden toiminta on helpottunut, ellei oteta huomioon niitä Lapin keskuksia, jotka ovat jatkuvasti laajentuneet rahakkaiden englantilaisten ja muiden ulkomaalaisten avulla. Niille on luvassa kylmää kyytiä. Sama koskee lentoyhtiöitä, jotka ovat keskenään kilpailleet aina vaan suurempia koneita hankkimalla.
Murheellista tietysti on, että erilaiset kulttuuri- ja urheilutilaisuudet ovat vähentyneet, tai niitä on sitten jouduttu pitämään vähäiselle yleisölle. Urheilukilpailuja on jouduttu myös pitämään tyhjille katsomoille. Korona-aika on rokottanut erityisesti ravintoloita matkailuyritysten lisäksi. Monet ravintolat luottavat vielä pikkujouluaikaan ja sen lisäämään myyntiin. Kyllähän ne ovat monelle työporukalle tärkeitä keskinäisen tutustumisen ja mielipiteenvaihdon kannalta katsoen. Mutta taas asiaa voidaan ajatella toisinkin, ovatko viinan lisääntynyt kulutus, öiset taksijonot ja muut lieveilmiöt kovinkaan tavoiteltavia? Asialla kuin asialla on monta puolta.

Jotenkin tuntuu siltä, että viruksen leviäminen on saanut aikaan jonkinlaisen yhteiskuntien koeponnistuksen, konetekniikan termistöä lainatakseni. Eli onko elämällemme nyt osoitettu rajat, joiden yli ei ole viisasta mennä? Aina ei ns. vanha aika ole ollut parempaa kuin tämä nykyinen, mutta on sillä ollut hyvätkin puolensa.

5. (87) Ella Kannisen Italia
Ella Kanninen tuli Suomessa ensimmäisen kerran todella tunnetuksi juontaessaan suuren suosion saanutta sarjaa nimeltä Talo Italiassa. Sitä seurasi sitten Talo Espanjassa, ja muitakin televisio-ohjelmia, tangomarkkinoita ja tanssiohjelmia, mm. Tanssii tähtien kanssa.. Pian hän vieraili jonkin aikaa Puoli seitsemän juontajanakin. Viimeksi olemme voineet seurata hänen hienosti tekemiään puolidokumentteja vanhojen roomalaisten matkasta Pohjois-Italiasta Etelä-Saksaan sekä normannien keskiajalla suorittamista valloituksista Etelä-Italiassa ja Sisiliassa. Takana on myös toimittajan ja matkaoppaan työtä Italiassa. Nyt hän on perheineen asettunut tiiviimmin Suomeen, ja jatkaa Puoli Seitsemän -ohjelman juontoa Mikko Kekäläisen parina. Perheen toinen asunto on Toscanassa.

Yllätyin siitä, miten sujuvasti ja mielenkiitoisesti hän kertoi kokemuksistaan uudessa kirjassaan. Minun Italiani on kauttaaltaan täynnä asiaa Italian ja italialaisuuden eri puolilta. Vahvan pohjan antaa tietysti se, että hän on perusteellisesti tutustunut italialaiseen elämänmenoon, itse asiassa sujahtanut siihen mukaan. Alkuvaiheetkin olivat lennokkaita. Tyttöporukka tapasi aivan 1990-luvun lopulla käydä tanssimassa legendaarisella Helsinki Clubilla. Eräänä sunnuntai-iltana paikalle pelmahti italialainen soutujoukkue. Yhteyttä poikien kanssa pidettiin seuraavien viikkojen aikana. Eräänä päivänä joukkue halusi valmistaa tytöille ruokaa. He sulloutuivat Ellan pieneen vuokra-asuntoon, soittelivat naapurien ovikelloja, keräsivät kattiloita ja mausteita sekä loihtivat aivan ihanan illallisen. Yksi näistä soutajista oli Valerio, tuleva aviomies.
Aivan aluksi Ella Kanninen esittelee Beppe Severgrinin, monipuolisen toimittajan ja kaikenlaisten keskusteluohjelmien vakiovieraan. Häneltä hän on kuullut kaikenlaista tarpeellista tietoa omaa toimittajanuraansa ajatellen. Kirjasta saamme lisäksi tietää mm. miten italialainen luo halutessaan helposti ystävyyssuhteita, rakastaa sanoja bella ja bellissima, ja antaa arvoa maansa rikkaalle ruokakulttuurille. Usein mainitaan käsite bella figura, joka on paljon enemmän kuin vain tyylikästä ja huoliteltua pukeutumista, se on kokonaisvaltaista kauneuden huomioon ottamista eri elämäntilanteissa.

Tähän ajankohtaan sopivat mainiosti selostukset siitä, miten paikallinen terveydenhoito on maaseudulla järjestetty. Tietenkin Kanninen pohtii myös sitä, miksi koronavirus pääsi heti aluksi leviämään niin nopeasti. Juhlat, matkustaminen ja ostoskananavat saavat oman osuutensa. Hän kirjoittaa myös musiikista, ja erityisen perusteellisesti San Remon musiikkikilpailusta, ”iskelmän kuumemittarista”. Perhesuhteissa liikutaan pitkään isovanhempien osuudessa. Ajan taju ja täsmällisyyden vaatimukset eroavat siitä, mihin meillä on totuttu. Puskaradio on tärkeä tiedonsaantiväylä, jos muuttaa paikkakunnalle, jossa kaikki on outoa ja uutta.
Toscanan neljä vuodenaikaa ovat todella erilaisia kuin Suomessa, erilaisempia kuin Pohjois- tai Etelä- Italiassa. Italia on pitkä maa, ja siihen kuuluu erilaisia vyöhykkeitä. Tapakulttuuri eroaa meikäläisestä, tittelit ovat näyttäviä, ja poskisuudelmia jaellaan. Liikenne on paikoin kaoottista, mutta siitä selvitään kärsivällisyydellä ja huumorilla. Liikennevaloista on sanottu, että ne ovat Milanossa sitovia, Roomassa suosituksia, mutta Napolissa ”jouluvaloja”. Naapurisopu ja tiedotusvälineiden toimitukset saavat nekin osansa.

Kirjassa on myös kiitettävän runsaasti hyviä kuvia ja jopa joitakin reseptejä. Sitä lukiessa tulee paljon uutta tietoa, mutta on sellaista vanhaakin, joka linkittyy omiin kokemuksiin.

4. (86) Painin ja palloilun maineikas Nurmon Jymy
95 vuotta
Voitaisiin vaikka aloittaa tietokilpailukysymyksellä: minkä pienen pitäjän hautausmaalla lepää viisi olympialaisten mitalimiestä, kaikki painijoita ja kaikki oman pitäjän poikia ? Näiden lisäksi muualle on haudattu Lontoon 1948 kultamitalimies Lenni Viitala. Edellä mainitut viisi olivat Kustaa Pihlajamäki (kaksi kultaa ja yksi hopea), Hermanni Pihlajamäki (yksi kulta ja yksi pronssi), Aukusti (Köysti) Luukko (yksi hopea), Aatos Yli-Jaskari (yksi pronssi) ja Erkki Penttilä (yksi pronssi). Lisäksi näillä miehillä on Euroopan ja Suomen mestaruuksia niin paljon, että niitä ei ole tässä syytä luetella. Lisätietoja saa mm. kirjoittamastani teoksesta Nurmon historia III.
Kun aikoinani 1950-luvun puolivälissä lähdin maailmalle, oli Nurmon kunnan asukasluku jossain reilun 3000:n paikkeilla. Kymmenkunta vuotta sitten se liitettiin Seinäjoen kaupunkiin, Nurmon kaupunginosan asukasluku on nykyään ainakin noin viisinkertainen 1950-lukuun verrattuna.
Nurmon Jymy on tunnettu erityisesti painista ja pesäpallosta. Hyviä painijoita ei enää ole kasvamassa niin paljon, mutta uudet lajit ovat saaneet jalansijaa. Nurmon Jymyllä on kaksi joukkuetta mestaruussarjoissa, naiset lentopallossa ja miehet salibandyssä. Miesten lentopallojoukkue pelaa ykkössarjaa, ja on noita joukkueita paljon muissakin sarjoissa. Nurmon Jymy nousi ensimmäisen kerran pesäpallon mestaruussarjaan vuonna 1955 ja on se siellä vieläkin, mutta nyt nimellä Jymy- Jussit. Kaksi seuraa Nurmon Jymy ja Seinäjoen Maila-Jussit löivät hynttyyt yhteen vuonna 2012.
Nurmon Jymy täyttää tänä vuonna 95 vuotta, ja juhlat pidetään ensi sunnuntaina koronan sallimissa rajoissa Nurmon urheiluhallissa. Seura syntyi vuonna 1925 kun kaksi nuorisoseurojen yhteydessä toiminutta seuraa, Alapään Koitto ja Ylipään Kaverit yhdistyivät.

Tässä Nurmon historia III:n kuvassa ovat Nurmon ja tavallaan koko Suomen viimeiset vapaapainimestarit, joiden lisäksi on myöhemmältä ajalta mainittava enää vain muun Suomen Rauhalan veljekset. Kreikkalais-roomalaisessa painissa on kyllä mitalimiehiä riittänyt Suomeen ja Nurmoonkin (mm. Jouko Salomäki), mutta vapaapaini on jäänyt jo täysin syrjään. Kuvan kolme nurmolaista, Ilmari Maunulla, Erkki Penttilä ja Tauno Jaskari muodostivat kolmistaan Suomen joukkueen Manchesterin vapaapainin MM-kisoissa 1965.
Kuvan painjoista on elossa enää Tauno Jaskari, jota haastateltiin 11.11. Eparin digilehdssä. Ohessa on hänestä kuva, jonka on ottanut Kari Löfhjelm. Taunolla on tilillään molemmat painimuodot laskien kokonaista 29 Suomen mestaruutta ja neljä MM-kisojen mitalisijaa. Tauno on ikäisekseen (86 vuotta) vielä loistokunnossa. Pari vuotta sitten hän ilmoitti luopuneensa ns. vapaasta hiihtotavasta, joten suksilla mennään enää vain perinteistä, siinä määrin kuin lumiolosuhteet sallivat. Haastattelu tehtiin ajatellen tulevia Jymyn 95-vuotisjuhlia, joihin hänkin osallistuu. Taunosta on viime vuonna valmistunut liikuntaneuvos Lauri Järvisen kirjoittama ja toimittama elämänkertateos.

Miksi minä sitten nostin tässä nämä kolme miestä näin näkyvästi esiin. Tietysti heidän saavutuksensa puhuvat puolestaan, mutta kyllä he liittyvät kiinteästi myös minun omiin muistoihini. Ilmari oli naapurikylän poikia, Erkki pikkuserkku ja Tauno lähinaapuri. Joskus 1950 -luvun aivan alussa, osin jo edellisellä vuosikymmenellä koimme kaikenlaisia kasvavien poikien seikkailuja., joissa Tauno tietysti kaksi vuotta vanhempana oli johtava mestari. Hän yritti myös minusta kasvattaa painijaa, mutta huonolla menestyksellä. Olin ikäisekseni nopeakasvuinen ja hontelo, lisäksi koulunkäynti Lapuan yhteiskoulussa vei aikaani.
Näitä muistoja olisi vaikka millä mitalla. Mainitsen niistä vain yhden, sellaisen, jossa myös Erkki oli mukana. Aloitin Helsingissä opiskelun syksyllä 1957. Opiskelijan rahat tietysti olivat tiukalla, eikä kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin voinut mennä. Joskus silloin 1950-luvun lopulla silloisessa ns. Pikku-Messuhallissa oli Suomi-Ruotsi painimaaottelu. Tauno ja Erkki järjestivät minut sinne pommilla. Painijat menivät tietyllä kellonlyömällä sisään eräästä sivuovesta. Tauno ja Erkki järjestivät minut sinne painijain jonoon. Kun palttoo oli päällä, eivät tarkkasilmäiset vahtimestarit poimineet minua siitä rivistä, kai minä sen verran näytin painijalta. Sieltä pukuhuoneesta sitten vähän myöhemmin siirryin katsomon puolelle.

3. (85) Kantarellin kuuntelun taito
Lahti on mukava kaupunki esimerkiksi siksi, että keskustastakin pääsee vähällä vaivalla kävelylle vaikkapa metsään. Olen tullut siihen vaiheeseen, että osaan jo pysähtyä muutenkin kuin vain mäen päälle puuskuttamaan. Huomaan jo entistä enemmän kauniita näkymiä sielläkin, missä en niitä ennen havainnut. Voimieni päivinä vielä pari, kolme vuosikymmentä sitten piti ottaa itsestä mahdollisimman paljon irti, kilometrejä tuli usein kunnioitettava määrä niin polkupyörän selässä kuin suksienkin päällä. Nyt on jo aikaa kuunnella ja katsella luonnon ihmeitä.
Tämä muutos tuli mieleeni, kun satuin eilen 2.11. seuraamaan television viitoskanavalta kahden kirjallisuusmiehen keskustelua Helsingin keskustakirjasto Oodissa. Siinä haastattelijana oli Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten professori Janne Saarikivi. Tiedättehän tuon rotevan, poikkeuksellisen leveäharteisen miehen, joka usein nähdään myös Tv 1:n aamutelevision kulttuurikeskusteluissa. Ei siis mitenkään kirjailijan tai kirjallisuuden tutkijan prototyyppi. Eikä ollut hintelä myöskään haastateltava, Etelä-Virosta kotoisin oleva Valdur Mikita (s.1970), jonka tuotannosta ensimmäinen teos on nyt suomennettu. Kotimaassaan hänet tunnetaan ennen muuta esseistinä, joka on käsitellyt paljon luontosuhdetta ja animistista maailmankatsomusta. Mielenkiitoisista asioista herrat keskustelivat, vaikka eiväthän nuo asiat ole mitenkään kirjallista valtavirtaa.
Kantarellin kuuntelun taito -teoksessaan Valdur Mikita pohtii suomalais-ugrilaista kansanluonnetta ja pohjoisten kansojen suhdetta luontoon sekä niitä henkisiä piirteitä, jotka erottavat suomalais-ugrilaiset muista eurooppalaisista. Hän kirjoittaa näiden kansojen introvertista ja masennukseen taipuvaisesta mielenlaadusta. Hän rohkaisee meitä olemaan sellaisia kuin olemme, sillä kaikkien ei tarvitse olla sujuvia small talkin taitajia. On ihan hyväksyttävää kaivata yksinäisyyttä ja luonnonrauhaa ihmisvilinän vastapainoksi.
Miksi sitten teoksen nimessä on kantarelli? Kantarelliin eivät madot pysty, se on optimistinen ja iloluonteinen vanha sieni, jota ei metsästä saa poistettua vaikka yrittäisi. Se on siis selvästi itämerensuomalainen!
------

Teräviä huomioita meistä kaikista. Lainasin teoksen television ääressä kuulemani ja näkemäni perusteella. Välillä olin jo miltei katumapäällä, mutta turhaan. Teoksen genreä on vaikea määritellä, se on kai jossain tietokirjan ja kaunokirjan välimailla, mutta hyvin onnistuneesti. Olen seuraavaan poiminut joitain aiheita niiden järjestystä sen enempää pohtimatta. Kirja on siinä mielessä helppo luettava, että ei tarvitse edetä sivu sivulta, vaan voi ottaa jonkin kohdan ja maistella sen tuomia ajatuksia. Sitten voi etsiä toisen kohdan aivan eri puolilta kirjaa.

Mikita kirjoittaa monista ilmiöistä suorastaan herkullisesti. Pisa-tutkimuksissa ovat parhaiten pärjänneet juuri introvertit yhteiskunnat, itämerensuomalaiset ja itäaasialaiset. Mutta nyt ovat lasten keskuudessa yleistyneet autistiset, stressaantuneet, hyperaktiiviset, masentuneet, syömishäiriöiset ja sosiaaliset jännittäjät. Voisiko siihen olla syynä teennäinen ylisosiaalisuus, Mikita pohtii. Älypuhelimesta on tullut pimeyden sydän. Lapsia, opettajia, lasten vanhempia ja ehkä koko eurooppalaista koulujärjestelmää piinaa ovista ja ikkunoista tunkeva ekstroverttiuden ihanne. Kuka puhuisi hiljaisten lasten puolesta? Itsekseen oleminenkin on ihmisoikeus.

Teoksen vironkielinen versio on painettu vuonna 2017, siis kolme vuotta aikaisemmin kuin saimme tuon koronaviruksen riesaksemme. Etätyöhön koteihin ja kesämökeille on nyt siirrytty ennen näkemättömässä määrin. Mutta miksi se on ollut oikeastaan aika helppoa, siihen Mikita antaa eräänlaisen selityksen. Ensin hän puhuu siitä, miten virolaisessa kylässä olivat elämän keskiössä ennen maanviljely ja karjanhoito. Jo jonkin aikaa on ollut olemassa pyrkimys yhdistää pienviljely ja älyllinen toiminta. Maalle alkoi muuttaa ohjelmoija-lampaankasvattajien sukupolvi, vanavedessään sienihullujen ja teatterinviljelijäin joukko. Aikakaudet lomittuivat: puolukkahillo ja iPad, sauvasekoitin ja harava, savupirtti ja aurinkopaneelit. Tämä selittää sen, miksi virolainen kulttuuri on niin elinvoimainen vaikka maailma suistuisi raiteiltaan. Tämän takia virolainen ei myöskään helposti sopeudu muualle väkirikkaisiin yhdyskuntiin. ”Eli kännykkä toisessa kädessä, sieniveitsi toisessa, kaupunkimaasturilla kohti riihitupaa”. Henkinen sukulaisuus edesmenneeseen Pentti Linkolaan tuntuu selvältä, mutta ei häiritsevästi.
Mikita toteaa, että virolaisten uskonnollisuus sisältää luonnonuskon elementtejä. Kristinusko on annettu ihmisille sellaisenaan. Sen sijaan animismin ”kaanon” on hämärä ja sisältää eri suuntiin haaroittuvia lainalaisuuksia, joista ihmisen on itse johdettava uskonnolliset totuutensa. Erityisesti metsiin ja vesistöihin liittyi vanhastaan paljon uskomuksia. Oli kalmistoja ja muita pyhiä paikkoja. Eurooppalaiset syntyvät valmiiseen uskoon, itämerensuomalaiset luovat uskonsa itse. Tässä vaiheessa mieleen tulee se, että itäisessä ja kaakkoisessa Virossa elää vieläkin jossain määrin ns. maausko, osin kuitenkin kristinuskoon sekoittuen. Tätä puolta Mikita ei kuitenkaan tarkemmin avaa. Lähinnä kai maausko elää enemmänkin kansanperinteessä, pyhiä paikkoja kunnioitetaan ja vanhoista myyteistä lauletaan.
Kuolemaan on Virossa aina valmistauduttu huolella. Etukäteisvalmisteluja tehdään jo vuosia, kerätään rahaa hautajaisia varten, katsotaan hautapaikka valmiiksi, säilötään kuolinpuku ajoissa valmiiksi lipastonlaatikkoon alimmaiseksi odottamaan. Tehdään lista hautajaisvieraista, aina välillä vedetään mustekynällä kuolleiden sukulaisten nimet yli. Käytännöllisimmillä on jo hautausmaalla kivi valmiina ja siinä nimi. Tässä vaiheessa tuli omalta kotiseudultani mieleen eräs kauppias, jonka vaimo kuoli vuonna 1950. Pari oli lapseton. Kauppias tietysti hankki kiven, laittoi siihen vaimon nimen, syntymä- ja kuolinvuodet. Mutta hän lisäsi siihen vielä omankin nimensä, syntymäajan ja kuolinvuoden tilalle numerot 195. Näin kiveen piti kaukaisempien sukulaisten lisätä enää vain yksi numero kuoleman jälkeen. Muistan, miten herännäisyyteen taipuvaiset naisihmiset tätä siunailivat, jotain jumalanpilkkaa he siinäkin kai olivat näkevinään.

Tällaisessa lyhyessä katsauksessa voidaan vain viitata kirjan mielenkiintoiseen sisältöön. Monessa kohtaa voi löytää jotain itsestään, ja avoimin mielinhän tällaista tekstiä tuleekin lukea.

2. (84) Olin etätöissä jo 30 vuotta sitten!

Heti marraskuun ensimmäisenä arkipäivänä tuli julki AKAVAn suorittama tutkimus etätöistä. Niistä on koronakautena tullut ns. uusi normaali, eli ne tulevat jatkumaan ainakin eräänlaisessa hybridimuodossa, eli niin, että osa viikosta ollaan kotona ja osa toimistossa. Tutkimuksen tuloksena oli, että väki on työmatkojen vähentyessä ollut vähemmän väsynyt, ja työteho ja tuottavuus ovat jopa pikemminkin parantuneet. Työtä on voinut kaiken päivää jatkaa keskeytymättä, toisin kuin monesti ns. avokonttoreissa varsinaisella työpaikalla. Ainoana puutteena todettiin, että sinänsä tärkeät sosiaaliset suhteet ovat osaksi heikenneet, eikä ohimennen keskusteltua ns. hiljaista tietoa ole entisessä määrin siirtynyt.
Hyviä kokemuksia on minullakin ollut lähipiirissä, sillä molemmat poikamme ovat työskennelleet osan viikosta kotona ja jopa kesämökillä. Välillä on kuitenkin kokoonnuttu toimistossa tai virastossa, ja yleensä niin, että koko johtoryhmä on ollut samaan aikaan paikalla. Muuten ovat käynnit olleet sattumanvaraisia erityisen tarpeen mukaan. Mutta kun tarkemmin ajattelin, niin minullahan oli yhden vuoden ajalta etätyökokemusta jo melko lyhyeksi jääneen virkamiesurani ajalta.

Olin silloisessa Hämeen lääninhallituksessa koulutoimentarkastajana ja täydennyskouluttajana kaksi vuotta 1988−1990 juuri ennen ns. vanhojen läänien lakkauttamista. Vuonna 1990 siirryin Lahden Lyseon lukioon. Samaan aikaan alkoivat muutkin tarkastajat vähitellen mennä joko muihin tehtäviin tai eläkkeelle. Vain yksi jäi jäljelle, ja hän siirtyi sitten uuden Etelä-Suomen läänin sivistystoimentarkastajaksi. Hallinnollisen murroksen vuosikymmentä leimaa se, että tälle vuosituhannelle siirryttäessä nämä uudetkin läänit lakkautettiin. Valtion alueellisista tehtävistä alkoivat nyt huolehtia ns, aluehallintovirastot (avi) ja ely -keskukset.
Tehtäviini kuului mm. erilaisia tarkastustoimintaan kuuluvia tehtäviä koko sen ajan laajan Hämeen läänin alueella. Siihen kuului koulukäyntejä ja myös juhlatilaisuuksiin osallistumista maaherran seurueessa. Samoin minulle kuului koulutoimenjohtajien, rehtorien ja opettajien läänintason koulutustoiminnan järjestämistä. Tämä edellytti runsasta matkustamista aina Vammalaa, Tamperetta, Valkeakoskea, Vääksyä ja Heinolaa myöten. Kauempana olleisiin kohteisiin lähdin kahdeksi päiväksi, eli yövyin paikkakunnalla. Kieltämättä matkat alkoivat rasittaa, vaikka olin silloin iältäni vasta suunnilleen viiskymppinen. Niinpä koin takaisin Lahteen tulon helpotukseksi, olihan Hämeenlinnan työpäivä matkoineen kestänyt ainakin 10 tuntia, usein enemmänkin. Oli aivan ruhtinaallista lopettaa työt esimerkiksi jo kello 14! Siirtymistä helpotti myös se, että palkka nousi tuntuvasti ylituntien ja ns. tohtorilisän ansiosta, vaikka peruspalkka olikin sama. Koulutoimentarkastajat laskettiin ns. johtaviksi virkamiehiksi, joten ylityökorvauksia ei tullut. Kouluosaston päällikön luvalla tosin saattoi kovin raskaan rupeaman jälkeen tulla lääninhallitukseen seuraavana päivänä vaikkapa vasta vähän ennen puolta päivää.
Osittain tästä syystä minulle järjestettiin viimeiseksi vuodeksi oma työhuone Valtion virastotaloon Lahden keskustassa. Leimasin korttini aamulla ja iltapuoleen aivan samalla tavoin kuin Hämeenlinnassakin. Työhuoneessa minulla oli käytössä puhelin ja faksi. Varsin paljon käytin puhelinta, sillä tehtäväni oli suunnitella miltei viikoittain tapahtuneet koulutustilaisuudet. Esiintyjiä saadakseni jouduin ottamaan puheluita moneen suuntaan. Vakiona olivat eräät yliopistoissa toimivat koulutustutkijat, mutta myös monet professorit ja valtion hallinnon korkeammat virkamiehet. Joskus kohteina olivat jopa tunnetut näyttelijätkin, joiden tehtävänä oli antaa opettajille esiintymiskoulutusta. Usein soitin myös kouluihin, joista esimerkiksi piirini koulunjohtajat ja rehtorit usein olivat ottaneet yhteyttä milloin missäkin asiassa. Faksi oli myös kovassa käytössä. Kirjoitin Lahdessa virkakirjeitä, jotka faksasin lääninhallituksen tekstinkäsittelijälle, Kun seuraavan kerran menin Hämeenlinnaan, allekirjoitin paperit ja postitin ne menemään. Tekstinkäsittelijän virka oli kuolevaa ammattikuntaa, sillä vähitellen jokaiselle koulutoimentarkastajalle tuli oma tietokone.

Valitettavasti saatoin jäädä Lahteen vain päiväksi tai pariksi viikossa. Mutta selvää etätyötähän tämä oli, joten ei mitään uutta auringon alla! Olin siis aivan eturintamassa työelämää kehittämässä!

1. (84) Päijänteenkatu marraskuun 1. päivänä 2020

Päijänteenkatu kulkee Kirkkopuiston laitaa saman suuntaisena kuin Väinö Hovilan puistotie vähän ylempänä ensimmäisten suurten puiden välissä. Kadun toisella sivustalla on Lahden kadulta lukien kolme kerrostaloa, ja sitten vanhan Mallasjuoman entiset rakennukset, joihin on nyt sijoittumassa erilaisia toimintoja.

Myös risteävät lähikadut ovat olleet auki jo miltei kuukausikaupalla. Yhteen aikaan ilmoitustauluissa oli maininta, että asfaltointi ja muut työt ovat valmiita lokakuussa. Viikko sitten tauluihin ilmestyi luku 11, eli nyt luvataan marraskuuta. Ajattelin kartoittaa tilanteen nyt marraskuun alussa, ja palaan asiaan sitten kun kaikki on valmiina. Ensimmäisenä on katunäkymä Kulmakadun suunnasta Lahdenkadun suuntaan.

Vesijärvenkadun liittymään, eli ns. Viiskulmaan tulee jonkinlainen tapahtuma-aukio, joka päällystetään osaksi mukulakivillä, joita näkyy aikamoinen kasa vasemmalla taaempana. Reunakivistä näköjään on muodostettu erilaisia kehiä, joiden tarkoitus selviää myöhemmin. Aukiosta on ilmeisesti tulossa jonkinlainen portti paitsi Päijänteenkadulle, myös Malskin monitoimikeskukseen ja kaupungin taide- ja julistemuseolle. Äskettäin päättyi kilpailu portille kohoavista veistoksista. Joku taitelija voitti kolmella tai neljällä pylväällä, jotka mahdollisesti kelpuutetaan tänne pystytettäväksi, tai sitten ei.

Päijänteenkadulla on kaksi sivukatua, jotka niin ikään ovat osaksi auki. Tässä on Kulmakatu, jonka toiselle reunalle tulee jotain. Mitä, se selviää myöhemmin. Ehkäpä siihen istutetaan lehmuksia.

Toinen poikkikatu eli Mallaskatu on ilmeisesti saamassa asfaltin ensimmäisenä, sen verran pitkällä valmistelevat työt jo ovat.

Laitetaan tähän vielä alueen kartta, jonka olen kopioinut kaupungin sivuilta. Oranssi tarkoittaa Lahdenkatua ja vaalean vihreä Vesijärvenkatua. Molemmat ovat ns. läpikulkukatuja. Niiden väliin jää ns. Malskin alue, joka on tällä hetkellä jo täyteen rakennettu.

Lokakuu

7. (82) Nurmonjoentie 1950-luvulla

Käsitteitä nuoruuteni maisemista

Kun kotini ohi kulkevaa tietä on ajateltu taas korjailla, innostuin kirjoittamaan Nurmon Jouluun oheisen artikkelin muistoistani. Noista vanhoista ajoista lähtien se on saanut tietysti asfalttipäällysteen, ja uusien asuintalojen rakentamisen myötä myös aika pitkälle jalkakäytävän. Jotain täytyy kuitenkin selitellä lukijoista teille, jotka ette noita tienoita tunne. Ensinnäkin Nurmo on vanha eteläpohjalainen pitäjä ja kunta, joka reilut kymmenen vuotta sitten liitettiin osaksi Seinäjokea, suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan todellista keskusta. Kuntaliitosta oli edeltänyt jo pitkään asuntojen rakentaminen aivan kaupungin rajalle.

Nurmonjoentie on uudelleen nimetty, muutamia satoja vuosia vanha Lapualle johtava tie, jota pitkin esivanhemmat ovat jo kulkeneet kuka milläkin asioilla. Joskus venäläinen valloittajakin on saapastellut, ratsastanut ja ajanut hevosvankkureillaan sitä pitkin. Tie näkyy oheisessa sanomalehti Ilkka-Pohjalaisesta kopioidussa kartassa nuolin osoitettuna. Toinen saman suuntainen tie on nimeltään Länsitie, ja niiden välissä virtaa Nurmonjoki, joka yhtyy Lapuanjokeen Lapuan kirkonkylässä. Entisaikaan talvinen, ja joskus kesäinenkin liikenne kulki paljolti sitä pitkin, olihan Nurmo jossain vaiheessa pitkään Lapuan suurseurakunnan kappelikin.

Kolmas on sitten Seinäjoelta Lapualle johtava, muutaman kymmenen vuoden ikäinen valtatie, jonka varrella on seutukunnan suurin teollisuuslaitos, Atria. Sen alkujuuri oli pohjalaisten maanviljelijäin jo vuonna 1915 Seinäjoelle perustama Osuusteurastamo Itikka. Eteläpohjalaisessa murteessa itikka tarkoittaa lehmää. Näiden teiden välissä, valtatien länsipuolella kulkee Pohjanmaan rata Nurmon taajamasta eteenpäin. Tanskanlaksoon nousee lähivuosina Atrian omistama suuri biokaasulaitos. Katkoviiva osoittaa Nurmon, nykyään Seinäjoen ja Lapuan kaupunkien välistä rajaa. Oma lapsuudenkotini sijaitsi hyvin lähellä Nurmonjoentietä vähän Hemminginmäen (ja kartassa H-kirjaimen) eteläpuolella.

Tien kaarteet ovat vieläkin tuttuja

Vanha Seinäjoen ja Lapuan välinen päätie on kulkenut kirkolta lähtien Nurmonjoen itäpuolta vuosisatojen ajan. Ennen rautatien itäpuolelle vedettyä ohitustietä se oli pääväylä myös Järviseudulle ja Keski-Pohjanmaalle. Lapualle asti siitä tuli minulle vuosien mittaan hyvin tuttu. Olen joskus pikaisesti laskeskellut, että olen kulkenut sitä pitkin pelkästään linja-autolla usean kymmenen tuhannen kilometrin matkan, mihin tulevat monet muut tuhannet kävellen, pyöräillen, kärrypelillä, traktorilla ja myöhemmässä vaiheessa henkilöautolla. Tien mutkat eivät ole Nurmon puolella kovin paljon muuttuneet, pinta vain on parantunut, taloja on tullut lisää, mutta lopultakin maisemat ovat varsin samanlaiset kuin kohta 70 vuotta sitten.
Nuo kymmenet tuhannet kilometrit linja-autolla tulivat koulumatkoista Lapuan yhteiskouluun, joka valtion omistamaksi muututtuaan kantoi yhteislyseon nimeä. Kärrypelillä matkasin lähinnä silloin, kun 1940-luvulla olin isoisäni Simo Eemilin (1887−1958) "hupulaasena", seuralaisena meijeri -ja kauppamatkoilla. Polkupyörällä kävin asioilla ja tein vartuttuani kaikenlaisia sellaisia matkoja, joita nuoret miehet aina ja kaikkialla ovat tehneet. Pari vuotta olin Haalin tanssien vakiovieraita, usein ajeltiin porukalla tansseihin myös Seinäjoen Törnävälle, ja joskus Seittuun nuorisoseurantalolle Munakkaan. Pitkiä matkoja taittui kävellen silloin, kun piti ehtiä paikalliseen, joka lähti Seinäjoelle ensin Nurmon kirkolta, myöhemmin kilometrin päästä kodistani silloiselta Alapään osuuskaupalta Martikkalan sillan kohdalta.
Matkat Lapualle alkoivat syksyllä 1949, jolloin ilmoittauduin rehtori Hilja Riipisen kansliassa Lapuan yhteiskoulun III luokalle. Perhe oli muuttanut kesällä Haapamäeltä, jossa olin aloittanut oppikouluni. Seinäjoki oli lähempänä, mutta linja-autoyhteyksiä sinne ei aamulla ollut. Sen sijaan Järviseudulle ja Alavudelle Lapuan kautta ajavat autot lähtivät aamulla Seinäjoelta ja olivat sopivaan aikaan meidän kohdallamme Nurmon Alapäässä. Usein vedimme aamulla seitsemän aikoihin maitotonkkia äitini kanssa tien vieren maitolavalle, kesällä kärryillä ja talvella kelkalla. Siitä sitten nousin linja-autoon.

Tien hoitoa ja oikaisusuunnitelmia

Nykypäivään verrattuna autot olivat pieniä, “pitkänenäinen” moottori oli edessä, ja joissakin malleissa kuljettaja avasi oven istumapaikaltaan monimutkaisen vipujärjestelmän avulla. Joka autossa tosin oli rahastaja, se oli usein monelle nuorelle miehelle ensimmäinen työpaikka.
Tien laatu ei ollut kovin hääppöinen. Keväällä se routi ja talvella oli harmia pitkin aukeita lentäneestä lumesta. Pahin routimisalue minun aikanani oli Hipin ja Hemmingin välillä, jonne kerran kuorma-autot joutuivat ajamaan kuusenhavuja ja hiekkaa parin päivän ajan. Joskus savipohjainen tie lellui meidänkin kohdallamme niin, että autoa ei voitu pysäyttää. Kuljettaja ajoi kävelyvauhtia, ja minä silloin vielä nuorena ja notkeana hyppäsin avonaisesta ovesta sisään. Tapahtuipa kerran sellaistakin, että kirkonseudun suunnasta tulleet henkilöautot joutuivat yhden päivän ajan ajamaan Yrjö (Arto) Latikan pihaan nykyistä Latikantietä pitkin, sitten meidän kaartanollemme, ja nykyistä Latikankujaa taas takaisin maantielle. Siinä välillä oli niin pehmeä kymmenien metrien kohta, että vain raskaammat ajoneuvot pääsivät yli.
Yhden ainoan kerran koulupäivä jäi väliin lumisateen takia. Kaksi toisiinsa puomilla kiinnitettyä tuon ajan kuorma-autoa saapui auraa työntäen vaivalloisesti edeten Lapualta vasta kello 14 aikaan. Viertolan mutkassa satakunta metriä Alapään kaupalta oli niin paha paikka, että lavalla olleet kymmenkunta miestä joutuivat lapiotöihin, jotta matkaa päästiin jatkamaan. Sama riesa oli ollut vaivana ennenkin. Aarre Läntinen on kuvannut, miten vuonna 1938 Ruhan ja Koskelan välillä 40 miestä teki koko päivän töitä, eikä tietä sittenkään saatu auki. Silloin 1930-luvulla tilannetta pahensivat riukuaidat, jotka kinostivat lunta. En tiedä oliko tässä vaiheessa aura jo kuorma-auton nokassa vai hevosten perässä. Joskus 1900-luvun alussa oli hevosvetoisia auroja, mm. isoisäni oli nuorena miehenä ottanut tehtäväkseen aurata tietä jossain Pihlajamäen jälkeen. Toiset miehet olivat sitten toisilla osuuksilla.
Noista ajoista tietä on paitsi pohjustettu ja päällystetty paremmin, myös levennetty ja oiottu. Tärkeintä tietysti oli, että uusi Seinäjoen-Lapuan valtatie rautatien toisella puolella siirsi yhä kasvavan raskaan liikenteen idemmäksi metsien kautta kulkevaksi. Tosin eräässä vaiheessa pääväylää ajateltiin suunnilleen samoille tienoille kuin missä vanhakin tie kulki. Kauhajokelainen pikkuserkkuni, silloinen insinööriopiskelija Seppo Hautala oli joskus 1950-luvun lopulla mittaamassa uutta tien linjausta. Merkkikepitkin laitettiin jo mitatuille paikoille.

Kirkolta tien piti kulkea Pihlajamäen täysin ohittaen suoraan Nyypakkaan (Ala-Koskelaan), ja siitä peltojen poikki Hemminginmäen reunaan, jossa se olisi Alapään koulun luona yhtynyt nykyiseen tiehen. Meidän kohdallamme se olisi kulkenut suunnilleen pari sataa metriä pitkän kujan puolivälistä. Alustavissa suunnitelmissa kirkon luo olisi rakennettu uusi silta, ja tie olisi ollut mahdollisimman suora. Onneksi kuitenkin nykyinen linjaus voitti. Seppo Hautala oli sitten koko elämänsä vesirakennustöissä, ensin helsinkiläisessä YIT:ssa kiertäen työkohteissa eri puolilla Suomea. Pian hän kuitenkin huomasi, että suuren firman hallintokulut pitivät urakkatarjouksia ylhäällä. Hän perustikin oman yrityksen, jonka laajeneminen oli todellinen menestystarina. Se perustui kevyehköön organisaatioon, osaamiseen ja reippaaseen riskinottoon. Hautala rakensi pääkonttorinsa Ilmajoelle, josta käsin hän piti useitten eri yritystensä nyörejä käsissään. Firmoja ilmeisesti hoidettiin tarkasti ja huolella, mutta yksityiselämässä kulutustaso nousi. Mm. Seppo kuljetti muistini mukaan enojaan, meidän naapureitamme Jussi ja Tuomas Latikkaa pienkoneella mukanaan Lappia myöten.
Ainakin osaksi Seppo Hautalan yhtiöiden menestys kasvoi arabimaista, lähinnä Irakista tulleen kysynnän ansiosta. 1970- luvulla oli tullut kaksikin öljykriisiä, 1973 ja 1979, jolloin öljynhinta nousi. Näitä rahoja arabit käyttivät erilaisen länsimaisen teknologian ostoon. Mutta kun Irakin ja Iranin sota alkoi, alkoi myös Seppo Hautalan kujanjuoksu, joka kesti pääosan 1980-lukua. Kysyntä romahti ja saatavia jäi saamatta. Muut suomalaiset alan yhtiöt olivat jo pitkään katsoneet karsaasti Vesi-Sepon menestystä. Hautalan yhtiöt joutuivat jossain vaiheessa konkurssiin ja hän itse erilaisiin vastuisiin. Vaikka hän myöhemmin voitti monia oikeusjuttuja, oli korvaamaton jo tapahtunut. Eräs suomalainen menestystarina oli saanut kohtuuttoman kovan lopun. Pääkonttorien paikkakunta Ilmajoki joutui tästä myös maksamaan omat osansa.

6. (81) Jojo Moyes, painosten kuningatar
Käsiini sattui ulkoasultaan värikäs kirja, jonka on kirjoittanut amerikkalainen Jojo Moyes, melkoinen painosten kuningatar omassa maassaan. Kirjan nimi Ne, jotka ymmärtävät kauneutta toi kyllä ensiksi mieleen kaikenlaiset muodissa olevat hyvään oloon ja elämänhallintaan ohjaavat oppaat. Tähän viittasi myös kansien pääväri: hempeän sävyinen oranssi. Olin jo laittaa sen pois käsistä, mutta päätin kuitenkin lukea alusta ainakin muutamia lauseita.
Mutta luinkin kirjaa aika pitkälle. Syynä oli alkulukujen historiallinen tausta: Oltiin Saksan miehittämässä Ranskan pohjoisosassa vuonna 1916. Siellä sijaitsi myös kirjan tapahtumien keskipiste, strategisella paikalla Somme-joen rannalla sijaitseva St. Péronne, tai paremminkin sen läheinen maaseutu. Luultavasti kuitenkin kirjailija on katsellut vain karttaa, eikä ole selvittänyt kaupungin asemaa. Jokin kiinnekohta kuitenkin piti kirjalle löytää.
Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa oli vyörynyt Hollannin ja lähinnä Belgian kautta Pohjois-Ranskaan, jossa sen eteneminen pysähtyi pääosin Marnen taistelun jälkeen. Rintama juuttui melkein paikoilleen pariksi vuodeksi 1915−1917. Melkoinen osa Ranskaa kuitenkin jäi saksalaisten miehittämäksi. Tälle alueelle kirjailija on siis kuvitellut kirjansa tapahtumia. Todellisuudessa kaupungin lähettyvillä käytiin maailmansodan kaksi pitkäaikaista tuhoamistaistelua Sommessa ja Verdunissa. Käsitykseni mukaan St. Péronne sijaitsi kuitenkin tältä pahimmalta alueelta hieman kaakkoon.
--------

Mutta sitten itse kirjan juoneen ja luonteeseen. Kaikki alkaa siitä, että vanhan toimintansa lopettaneen hotellin omistajasiskokset Sophie ja Hélène koettavat parhaansa mukaan selvitä ankeista oloista, ruokapulasta ja kaikenlaisesta uhasta yhteensä kolmen lapsensa kanssa. Kummankin miehet olivat jääneet taistelussa Ranskan puolelle, joten heidän kohtalonsa ratkaistiin maantieteellisesti melko lähellä. Kieltämättä Jojo Moyes osaa rakentaa jännittäviä vaiheita aivan dekkarimaiseen tyyliin. Mutta jo ensimmäisessä luvussa tuli esille tapaus. joka kertoo pikemminkin viihdekirjallisuudesta kaikenlaisine outoine käänteineen ja ennalta aavistettavine ratkaisuineen.
Kerron tässä lähemmin tuosta tapauksesta. Eräs kateellinen kyläläinen oli ilmiantanut sisarukset saksalaisille siitä, että heillä oli hallussaan porsas, jota he eivät olleet luovuttaneet. Seurasi ratsia, saksalaiset olivat tulossa kääntämään tarvittaessa vaikka kaiken nurin sen porsaan löytämiseksi. Mutta mitään ei löytynyt. Selitys oli yllättävä. Sophie oli huumannut porsaan ja käärinyt sen lastenvaatteisiin ja peitteeseen. Sen jälkeen hän piti sitä sylissään aivan saksalaisten nenän alla! Kaiken päätteeksi tapahtuma kerrottiin kyläläisille, sitä naureskeltiin, mutta tätä käännettä ei kuitenkaan miehittäjille kerrottu.

Vähitellen romaanin keskiöön sijoittuu Sophien taiteilijamiehen Édouard Lefèvren seurusteluaikana tulevasta vaimostaan maalaama muotokuva, johon saksalainen komendantti heti ensi näkemältä ihastui. Monenlaisten vaiheiden jälkeen taulu siirtyi vuonna 2006 erään lontoolaisen naisen omistukseen. Sen arvo oli noussut valtavasti, joten sen jäljillä oli muitakin. Ilmeisesti kirjailija on saanut idean tähän vaiheeseen niistä virallisista ja epävirallisista yrityksistä, joiden päämääränä oli palauittaa mahdollisimman paljon natsien varastamaa taidetta oikeille omistajilleen, lähinnä tietysti alkuperäisten omistajien, juutalaisten sukulaisille. Aikamoisen tapahtumakäänteiden määrän kirjailija onnistuu tässäkin vaiheessa kuvittelemaan.
Kannattaako kirjaa lainata, se riippuu tietysti tilanteesta. Onhan meilläkin näitä painosten kuningattaria (ja myös kuninkaita). jotka kirjoittavat lähes pelkkää ajanvietettä. Jos edessä on pitkästyttävä matka, tai haluaa muuten vain lukea kirjaa, jonka jaksaa väsyneenäkin tai muuhun kirjallisuuteen kyllästyneenä lukea, niin siitä vain. Hyvällä tahdolla sitä voi taideromaaniksikin uskotella. Mutta tietty siirappinen uskottavuuden rajojen yli hyppiminen vie kirjan arvoa. Sujuvaa kerrontaahan siinä on, jännitystäkin tavallisen dekkarin verran. Vallankäyttöä ja seksuaalisuuttakin löytyy. Ja kaikki kääntyy aina parhain päin, joten asiat eivät jälkikäteen jää pahemmin vaivaamaan.

5. (80) Kari Hotakaisen tarinat
Ensimmäisen kerran tutustuin Kari Hotakaisen tuotantoon aivan tämän vuosituhannen alussa, kun hänen jopa Finlandia-palkinnon voittoon saakka yltänyt Juoksuhaudantiensä oli kaikkien huulilla. Siinähän säyseä aviomies tulistui yhden ainoan kerran suulaaseen vaimoonsa huitaisemalla häntä kasvoihin. Vaimo lähti lasten kanssa, ja päähenkilö alkoi rakentaa omakotitaloa toivoen koko ajan perheen palaavan. Aihe sopi tuon ajan henkeen muutenkin, sillä se kuvasi Helsingin seudun asuntopulaa ja korkeita hintoja. Tämä lieneekin ollut teoksen pääsanoma. Vähän myöhemmin ilmestyi teos Ihmisen osa, josta tehdyssä näytelmässä Ritva Valkama osoitti taas kerran suurenmoiset kykynsä Helsingin kaupunginteatterissa.
Tämän jälkeen olen ilmoittautunut aina Hotakaisen osasuoritusten ihailijaksi Pitääkö olla huolissaan? -televisio-ohjelmassa. Se on eräänlainen muutaman kirjailijan brändäysohjelma, jossa Miika Nousiainen ja Tuomas Kyrö yrittävät Hotakaisen ohella vakuuttaa nokkeluuttaan huvittavien vastausten antamisessa huvittaviin kysymyksiin. Yleensä Hotakainen on ylivertainen, sillä hänen tiivistetyt vastauksensa ovat osuviksi mietittyjä ilman alatyylisiä heittoja. Niitä hän sitten lukee lähes sadan vuoden takaisen mykkien filmien sankarin Buster Keatonin jäätyneellä ilmeellä. Ehkä hän tekee sen tietoisesti, sillä hänen ensimmäisen romaaninsa nimi oli juuri Buster Keaton – elämä ja teot (1991)! Tai sitten hän näyttää aivan Novosti Ylen uutistenlukijoilta Suomen television ykköskanavalla joka ilta vähän ennen kello viittä. Huomaan, että Hotakaisen lievän ironinen ote näyttää tarttuneen nyt myös minuun!
Hotakainen (s. 1957) on kirjoittanut koko elämänsä ajan. Hän oli erilaisissa toimittajan tehtävissä 1880-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin. Hänen viimeisimmän teoksensa Tarina sisäsivulla luetellaan puoleen väliin kolmatta kymmentä teosta, joukossa myös useita lastenkirjoja ja runoteoksia. Yksistään romaaneja on syntynyt kolmetoista. Hän kuuluu myös kaikkein eniten erilaisia palkintoja saaneisiin kirjailijoihin, huippuna tietysti Finlandia-palkinto Juoksuhaudantiestä vuonna 2002. Pro Finlandia-mitalin hän sai vuonna 2013. Teoksia on käännetty 20 eri kielelle. Monien kirjojen painosmäärät ovat aika suuria, huippuna on tietysti Kimi Räikkösestä kirjoitettu tietokirja, joka on tuonut roppakaupalla uusia lukijoita ainakin hetkeksi kirjallisuuden pariin. Kirjailijan ura oli katketa vuonna 2012, kun iäkkään ajajan auto törmäsi suoraan edestä hänen autoonsa. Edessä oli pitkällinen kuntoutusjakso.
------

Mainitsin edellä, että Pitääkö olla huolissaan? on eräänlainen kolmen kirjailijan brändäysohjelma. Ajatus sanasta oli tässä yhteydessä minun omani, ihan itsestään syntynyt. Sain tälle sanalle vahvistusta, kun Hotakainen uusimman kirjansa Tarina sivulla 36 kertoi, miten Muumipeikko halusi brändätä supikoiraa tyyliin: ”Näy ja kuulu oikeissa kanavissa, tapahtumissa, mediassa. Mikä on supervoimasi/erityisosaamisesi? Mieti brändisi parin vuoden päähän, aseta päämääräsi tarkasti” Näin oli kuulemma lukenut kustannusvirkailijain henkilöbrändäys-oppaassa.

Tarinan alkupuolella Hotakainen ottaa kiinni viime aikoina vahvistuneesta trendistä muuttaa kaupunkeihin, ja erityisesti niiden keskustoihin, jolloin maaseutu tyhjenee, ja asuntojen hinnat putoavat niin, että lopulta niitä ei enää kukaan osta. Hän fabuloi joka käänteessä, kertoo mitä kaikkea lähtijät pakkaavat mukaan, mitä jättävät jälkeensä. Yksityiskohtien määrä on suuri, ja lisää hauskuuttaakseen hän lisää vielä jonkin erikoisen artikkelin. Linnut ja metsäneläimet siirtyvät ihmisten tilalle, josta hän käyttää nimitystä Virkistysalue. Siellä sitten ihmetellään joukolla, mitä kaikkea ihmisten asumuksista löytyykään. Ammatit ovat muuttuneet, osa niistä on kadonnut kokonaan, tilalle on tullut aivan uusia ja uskomattomia.

Tulee mieleen, että onneksi Tarina ilmestyi jo nyt vuonna 2020, ensi vuonna siitä olisi jossain suhteessa vähän terä tylsistynyt. Muuttokuormat kun ovat osittain suuntautumassa takaisin, väki siirtyy etätöihin ja etsiytyy takaisin luontoa lähellä olevaan olotilaan. Mutta ehkä Hotakainen on jo teroittanut kynänsä, ja parin vuoden päästä voimme lukea yhtä hassuja juttuja koronasta, olettaen, että se ei nyt aivan kauheita katastrofeja aiheuta.
Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että nämä tarinathan ovat sukua niille lakonisille, vakavalla naamalla siellä televisio-ohjelmassa esitetyille stooreille, vähän pidempiä ne vain ovat. Kirja etenee samalla tavalla luvusta toiseen. Ei tätä kirjaa jaksa yhteen menoon lukea, parempi on jaksottaa lukuaika muutaman päivän ajalle. Aamulla lukien saa koko päiväksi hyvän mielen, eikä ehdi kyllästyä.
Tarinan esittelyssä on parasta kirjottaa muutamia otteita, joista tekstin luonne käy esille. Tässä on eräs sellainen:
”Kaupunkiin oli aikoinaan rakennettu kuusi isoa Kauppakeskusta, jotka kaikki olivat menneet konkurssiin. Jossain vaiheessa ihmiset – ne, joilla oli rahaa – olivat väsyneet vaatteiden selaamiseen, pöyhimiseen, katselemiseen ja ostamiseen. Tavarat tuntuivat tarpeettomilta, hylätyiltä, surullisilta, sataan kertaan nähdyiltä, enää ne eivät huumanneet mielihyväkeskusta, eikä tuuli käynyt lompakossa. Tavarat jäivät laareihin, rekkeihin ja hyllyille, kerran päivässä joku kävi hypistelemässä takin lievettä tai sormeilemassa kosketusnäyttöä, minkä jälkeen keskivaikeasta masennuksesta kärsivä myyjä puhdisti pinnan suihkeella ja mikroliinalla”. Siinä siis vähän kritiikkiä innokkaasti ostaville ihmisille. Jotta tällaiset dystopiset tunnelmat saisivat vielä jatkoa, hän kuvittelee kauppakeskusten tilojen tulevaa käyttöä kaikenlaisten kaupunkiin tulvineitten ihmisten majoittamiseksi. Niin siellä sitten kaikenlaiset rahattomat ihmiset, jotka eivät lentokentilläkään rohjenneet astua merkkiliikkeisiin, levittävät ilmapatjansa Hugo Bossin, Giorgio Armanin tai ”ruotsalaisten miljonäärikaksosten” – Hennes ja Maurits – myymälätiloihin. Osansa saavat myös Björn Borgin alusasut tai Jack ja Jonesin farkut ja ”näennäisnuorekkaat rievut”.
Osansa saavat siis esimerkiksi kaikenlainen tämän päivän pintaliito, konsulttien käyttö, ylimielinen suhtautuminen osattomiin ja koko se koneisto, joka kansallisesti ja kansainvälisesti kehittää esimerkiksi kirjailijain brändäystä kohti yhä suurempaa mainetta, ja siinä sivussa lihottaa kaikkien mukana olleiden tilejä. Kaupungin päättäjät ja virkamiehet joutuvat myös tulilinjalle, niin ikään pätkätyöläiset, jotka saavat tehtäväkseen selvittää asuntopulaa. Eikä tilanteesta säästy edes Tasavallan presidentti, joka joutuu ottamaan vastaan eri maiden, suurten ja pienten päämiehiä.
Eräänlaisena kehyskertomuksena on kysely, jonka tekijöiksi on värvätty pätkätyöläisiä, joilla on akateeminen tutkinto, mutta ei pysyviä työsuhteita. Näitä nimitetään nimellä Nuhruiset. Heidän tehtävänään on esitellä Päättäjille, keitä voidaan suositella uusiin vuokrataloihin, ketkä pitäisi siirtää parakkiin jonnekin joutoalueelle. Rakenne antaa Hotakaiselle mahdollisuuden naureskella milloin millekin suunnalle.
Otan vielä esille yhden esimerkin Hotakaisen fabuloinnista. Aikakauslehti Anna muka haastatteli kulttuurivaikuttajaa nimeltä Kaj Rahic (aikaisemmalta nimeltään Kai Rahikainen) ja hänen 26 vuotta nuorempaa, lievästi sanoen rajoittunutta uutta vaimoaan, jonka hän oli tavannut kuntosalilla. Pääotsikkona oli ”Rakkaus roihahti ja muutti kaiken”, alaotsikkona: ”Kulttuurivaikuttaja löysi uuden kipinän”. Ruokavaliokin oli muuttunut kasvisravinnon suuntaan, ainoastaan suoraan tuottajalta tilattua poroa syötiin liharuokana. Artikkelissa kerrottiin, miten avioero entisestä vaimosta oli sujunut sivistyneesti, ja aikuistuvat lapsetkin olivat ottaneet asian todella mukavasti. Myöhemmin käy kyllä esille, että lapsilla oli yhtä ja toista kerrottavaa isänsä tekosista ja mm. siitä, että hän oli elänyt omaa, ei lastensa elämää nyt jo purkautuneen avioliiton aikana.

4. (79) Vilsandin kesä
Tõnu Õnnepalu (s. 1962) on tunnetuimpia Viron nykykirjailijoita. Ensin käsiini osui hänen teoksensa Mandala, ja sitten vähän myöhemmin Paratiisi. Mandalasta olen kirjoittanut blogiini vuoden 2017 tammikuussa kahteen kertaan (Uutta 2017, numerot 2 ja 5). Saman vuoden 2017 marraskuussa innostuin Paratiisista, kiitos Martin markkinoiden ja siellä tapahtuneen Õnnepalun haastattelun. Siitä kirjoitin vuoden 2018 alussa kaksi kirjoitusta, ensin otsikolla Paratiisi Ristnan niemellä (Uutta 2018, tammikuu n:o 5), sitten Õnnepalun paratiisi (tammikuu n:o 6). Siinä yritin etsiä oikeita kirjailijan tarkoittamia paikkoja aikaisemmin Hiidenmaalle vuonna 2015 tekemämme matkan ja sen kuvien avulla. (Vahel taeva ja vee on üks tilluke saar, heinäkuu 2015, n:o 7)

Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980 −1985. Hän tuli tämän jälkeen nuorena, 22-vuotiaana vastavalmistuneena opettajana Hiiumaan Ristnan niemelle, ensin pariksi vuodeksi Laukan koulun biologian ja kemian opettajaksi, sitten muuten vaan vakituiseksi asukkaaksi. Kyläyhteisö eli elämää, joka muistutti menneistä vuosikymmenistä. Kirjailija asui siellä 13 vuotta ja kasvoi omien sanojensa mukaan siellä aikuiseksi kokien tämän seudun toisena kotiseutunaan. Havumetsät tuoksuivat, meri vaahtoili ja kylmä ruoho tuntui varpaiden välissä. Siellä hän tutustui vanhojen perinneammattien harjoittajiin, oppi hiljentymään ja ihailemaan luonnon rauhaa. Hiidenmaalainen Paratiisi on jo aikoja sitten kadonnut, ja useimmat Õnnepalun tuntemat ihmiset ovat kuolleet, kyläkin on tyhjentynyt. Kirjailija pohti Paratiisi-teoksessaan tekemiään valintoja, ja totesi, että onni ei välttämättä löydy suurista kaupungeista, Tallinnasta tai edes esimerkiksi Pariisista.

Õnnepalu julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985, jonka jälkeen hän on sittemmin työskennellyt pääasiassa vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana. Tuotanto on varsin laaja. Siitä on suomennettu monia teoksia, kääntäjänä on aina ollut Jouko Väisänen. Vilsandin kesä on uusin heidän yhteistyönsä tulos.

Oheisessa kuvassa molemmat ovat esiintymässä Martin markkinoilla marraskuussa 2017. Väisänen (kuvassa oikealla) on sittemmin ollut kerran Päijät-Hämeen Tuglas-seuran vieraana Multi-Cultissa.

Vilsandi on Saarenmaan länsirannan tuntumassa oleva, Viron läntisin asuttu saari. Hallinnollisesti se kuuluu Saarenmaan kuntaan. Saari on osa Vilsandin kansallispuistoa. Asukkaita saarella on nykyään pari kymmentä. Saareen pääsee Kihelkonnan Papinsaaren satamasta veneellä tai veden ollessa matalalla jopa kuorma-autolla.

Vilsandin kesä on suppea teos, 80 sivua harvaan ladottuna. Kun otetaan huomioon fontti, rivivälit ja riveille mahtuvat kirjaimet, teos kattaa tekstinä tuskin enempää kuin esimerkiksi samaan aikaan lukemastani Jyrki Erran dekkarista 30 sivua. Ensinäkemältä tuli mieleen kysymys, onko Õnnepalun tahti jo hiipumassa. Usein tuotteliaatkin kirjailijat ja tutkijat julkaisevat vanhetessaan aivan kuin viime henkäyksenään yhteenvetoja tuotannostaan, samalla ehkä jotain kirjoituspöydän laatikkoon jäänyttä. Tämä ajatus tietysti tuntuu omituiselta, kun ottaa huomioon, että kirjailija on syntynyt vasta vuonna 1962.

Mutta ennakko-odotukset muuttuivat: ohueen kirjaseen hän oli saanut mahdutettua koko joukon omaa filosofiaansa, niin osuvana ja kiehtovana, että Vilsandin kesä melkein tuntui testamentilta. Luin kirjasen yhdeltä istumalta ja vaikutuin, ehkä Õnnepalun melankolinen maailmankuva vastasi minun, vanhenevan ja kieltämättä taakseen katsovan miehen mielenmaisemaa. Luulenpa silti, että siinä olisi ajateltavaa myös nuoremmille.

Ehkäpä jo teoksen lukujen nimet kertovat jotain tästä sisällöstä: Ihmisen sielu, Jumala, Työt, Rakastuneen tuulinen kesä, Kesänviettäjän päivät, Elämän värit ja Saari antavat vihjeen siitä, että luvassa on syvällistä pohdiskelua. Tässäkin teoksessa tulee näkyviin hänen kasvitieteen ja ekologian koulutuksensa: hän tarkastelee asiantuntijan silmin niin kasvikuntaa kuin saaren linnustoa.

Kopion tähän vielä pari näytettä, ensimmäinen on suoraan alusta. Vilsandilla toinen aamu heinäkuun 15.päivä. Mahtava aurinko, aivan kuin se olisi paistanut kaikki nämä vuodet, siitä saakka kuin olin täällä kolmekymmentäviisi kesää sitten. Ainoastaan kukkia on enemmän. Tuohon aikaan kesät olivat sateettomia ja kuumia., kaikki korventui, vain maksaruoho hehkui keltaisena, perussävy oli punaruskea.
Ja sitten edelleen: Tämä kesä on sellainen arktinen, färsaarelainen. Varjossa on yhä viileää, aivan kuin jossain olisi kylmää huokuva jäämöhkäle. Mutta kukille se tekee hyvää, niille tämä arktinen viileys sopii. Huomaan tulleeni tänne sydänkesän kauneimman kukoistuksen aikaan. Juuri ennen suuren juhlan alkua. Nyt ne vasta avautuvat. Kellokukat, suuret ja pienet, suurina laikkuina, molemmat maksaruohot, keltaiset ja ne toiset, punalehtiset, valkokukkaiset, kangasajuruohot ensimmäisessä loistossaan, rikinkeltainen keltamatara. valkea ahomatara, päivänkakkarat, siniset neidonkielet, tummansiniset tähkätädykkeet, sanalla sanoen kaikki ja kaikki ja kaikki.
Aivan samaan tapaan hän tuo esille lintujen rikkaan maailman, meren tuulet ja näkymät. Kirja on samalla kunnianosoitus hänen opettajalleen Aleksander Suumanille, virolaiselle runoilijalle ja taidemaalarille (1927 − 2003), jonka kanssa hän oli tutustunut saareen silloin kauan sitten. Hän asui nyt Suumanin entisessä talossa. Täällä vallitsee rauha. Ihmisen sielu katoaa rauhaan. Jonkin aikaa se viipyy, jonkin aikaa se on paikalla hyvin intensiivisesti, jokaisessa nurkassa, jokaisessa esineessä, jokaisessa polussa, vajan katossa, jonka hän maalasi omin käsin, hänen kipoissaan ja kupeissaan, kirjoissa, tuoleissa pöydänjaloissa ja siinä tietyssä kohdassa, jossa ne natisten tukeutuvat lattiaan. Sitten sielu pikkuhiljaa hajoaa, väljähtyy, unohtuu.

Mutta ei Vilsandi suinkaan pelkästään enää asukkaiden lähdettyä metsity ja rappeudu. Naapuriin muuttanut rikas mies haluaa entistää maisemaa, niittää villiintynyttä ruohoa, raivata pensaikkoa ja korjata kasaan menneitä rakennuksia. Hän käyttää aputyövoimaa ja tuo paikalle erilaisia koneita työskentelyä tehostamaan. Hän haluaa kauneutta ympärilleen, eli haluaa palauttaa saarta omistamillaan alueilla suunnilleen entiseen asuunsa.

3. (78) Caravaggion lyijyvalkoinen

Radion ykkönen on selkeästi kulttuurikanava. Välttämättömien uutis- ja ajankohtaisohjelmien lisäksi sen toimittajat tuovat esille kirjallisuutta, taidetta, ja erityisesti musiikkia. RSO:n konsertteja esitetään tietyin välein. Kanavalla on töissä useita musiikkitoimittajia, joista useimmat suunnittelevat erilaisia musiikkiesityksiä, yöradiosta hartaisiin säveliin. Mutta on siellä lisäksi muutamia sellaisiakin, jotka käsittelevät, jotain alan lajia, aikakautta tai virtausta. Säännöllisimmin tuntuvat esiintyvän kaksi viikoittain ohjelmiaan pitävää toimittajaa, Kare Eskola ja Risto Nordell.

Kare Eskolan ohjelman nimi on leikkisästi Välilevyjä. Näistä kahdesta Eskola on mielestäni analyyttisempi, ja hänen ohjelmansa on tarkoitettukin lähinnä musiikin ammattilaisille ja pitkälle ehtineille harrastajille. Vaikka en kaikkea ymmärräkään, Eskolan tyylissä on jotain kiehtovaa, jonka takia radiota ei ole helppo sulkea. Risto Nordellin ohjelma on nimeltään Riston valinta. Hän on selvästi kansantajuisempi, syvää musiikkitietoisuutta uhkuvat tietysti hänenkin ohjelmansa, mutta yhtä hyvin niitä voisi pitää kulttuurihistoriallisina luentoina. Hän vie meitä kirkkoihin ja muualle sellaisiin paikkoihin, jossa musiikkia esitetään. Välillä hän vie meitä tunnettuihin kulttuurikaupunkeihin, joskus veneelläänkin, rannikon ihmisiä kun on syntyjään.

Viimeksi Nordell on tutkinut Rooman kulttuuria, musiikkia ja siinä sivussa vähän kuvataiteitakin. Monet tutut paikat tulevat mieleen. Hän on asunut useita kertoja Villa Lantessa, jossa minäkin tutkimusmatkoillani pidin majaa melkein kuusikymmentä vuotta sitten. Nordell sivusi välillä myös vähitellen tunnetummaksi tulleen arkkitehti - kirjailijan Jyrki Erran uusinta dekkaria nimeltä Lyijyvalkoinen. Näin Nordell tuli ohjanneeksi minua tämän ennestään minulle tuntemattoman kirjan sivuille.
--------
Kirjan juonikuvio ei sinänsä vakuuta, vaikka se tuntuukin kohtalaisen luontevalta. Sujuvaa kieltäkin Erra kirjoittaa, mutta teoksen ansiot ovat kyllä suuremmat kulttuurihistoriallisella puolella. Kertoja Axel Wallas on taidehistorioitsija ja jonkintasoinen Caravaggion tuntija. Yhtenä iltapäivänä hänen entinen akateeminen opettajansa, taidehistorian emeritaprofessori kutsuu hänet luokseen arvioimaan suurikokoista maalausta, joka voisi olla aito Carvaggio, mutta varmuutta siitä ei ainakaan nopeasti saa. Wallas poistuu iltamyöhään ja ajaa taksilla Seutulaan vastaanottamaan vaimoaan, joka on tulossa suuressa seurueessa Rooman matkalta. Mutta vaimo ei saavukaan, eikä seurueella, erään toimiston väellä ole selvää kuvaa siitä, miksi hän jäi pois lentokoneesta. Tapahtumat tihentyvät seuraavana aamuna, kun Wallas joutuu kuulusteluihin, sillä edellä mainittu eläkkeellä oleva professori on yöllä murhattu. Lisäksi tuo arvioitavana oleva suurikokoinen taulukin on poissa. Kuulusteluista selvittyään Wallas lähtee etsimään vaimoaan Roomasta, majoittuu hänen hotelliinsa, ja alkaa seuraavana päivänä tehdä tiedusteluja. Vähitellen hän joutuu yhä vaarallisemmille poluille, jossa henkikään ei välttämättä ole turvassa.

Käy selville, että professorin surman jälkeen kyseessä olevaa taulua oli yritetty lähettää lentorahtina, ei Roomaan vaan Palermoon. Tämä herätti jo tiettyjä epäilyjä. Mutta Roomaan matkustanut Wallas oli ennen muuta huolissaan vaimostaan, jonka sijainnista hän ei tiennyt mitään. Hän saa sitten selville, että tämä oli mahdollisesti käynyt Villa Lantessa, jonne Wallaskin nyt suuntaa kulkunsa. Täällä hän tapaa instituutin johtajan. He istuvat loggiassa, kaupungin puolella olevalla pylväin reunustetulla terassilla. Täältä Wallas kirjaa pienen tunnelmapätkän: Pinjat ja sypressit suhisivat lämpimässä tuulessa terassin alapuolella rinteessä, nunnien puutarhan takana. Kauempana levisi Rooman punakattoisten kattojen maisema. Saavuimme ilmavaan tilaan. Kaihtimet varjostivat sitä suoralta valolta.

Jotta en paljastaisi kirjan tapahtumia, jätän juonen esittelyn tähän. Oheisen kuvan loggiasta olen siepannut netistä Villa Lanten esittelysivuilta.

Kirjan nimi Lyijyvalkoinen tulee Caravaggion käyttämästä pohjustusmaalista. Se on ikivanha tuote, jota nykyään käytetään korkeintaan ulkomaalauksissa ja erityisen vaativissa kohteissa. Aikaisemmin se oli tavallinen myös taidemaalauksissa huolimatta siitä, että maalarit ja värien sekoittajat usein sairastuivat lyijymyrkytykseen. Jotkut ovat miettineetkin, johtuiko Caravaggion intohimoinen ja demoninen maalaustyyli mahdollisesti tästä.

Jyrki Erra on itse paitsi arkkitehti, myös taidemaalari. Niinpä teoksen sivuilta huokuukin tämän aihepiirin hyvä tuntemus. Tässä teoksessa käydään läpi nimenomaan Rooman taidemuseoiden sisältämiä kokoelmia, ja luodataan Caravaggion värikäsityksiä, erityisesti sitä valon ja varjon kontrastia, taidokasta chiaroscuroa, joka on hänen töilleen ominaista. Taidetta vähemmänkin tunteva alkaa hänen opastuksellaan tutkia tarkemmin näkemäänsä. Teokset ovat paljolti isokokoisia, tummansävyisin, dramaattisin aihein, hahmot lihaksikkaita. Teoksen maallikkoa kiinnostaviin puoliin kuuluu myös Jyrki Erran elävä Rooman kuvaus, kadut, kujat, palatsit ja puistot alkavat elää aivan toisella tavalla. Kun minulla on ikuiseen kaupunkiin tutustumisesta jo kulunut runsaasti vuosia, oli kartan pitäminen avoinna välttämätöntä Erran ajatusten seuraamiseksi.

Päähenkilö on saanut nimensä synnyinkaupunkinsa mukaan. Michelangelo Merisi da Caravaggio eli barokin aikaan vuosina 1571 − 1610. Mutta taidehistoria tuntee toisenkin samasta Caravaggion kaupungista kotoisin olleen maalarin, hän oli edellistä aikaisemmin elänyt Polidoro da Caravaggio (1499 – 1543). Hänet löysin tutkiessani netistä Villa Lanten ystävät ry:n sivuilta rakennuksen loggian koristelussa mukana olleita, Rafaelin koulukuntaan kuuluneita taiteilijoita.

Jotta Caravaggion taiteen pääpiirteet tulisivat palautettua mieliin, jäljennän tähän kuvan erään hänen seuraajansa taulusta, joka niin ikään on Villa Lantessa, nimittäin suuressa salissa salonessa. Se on ranskalaisen, pitkään Roomassa työskennelleen Valentin de Boulognen (1591–1632) maalaama. Taulun aiheena on Historia d’Italia: tornikruunuinen naishahmo on Italian personifikaatio ja kaksi mieshahmoa Italian kaksi suurta jokea, Tiber (symbolisoi Roomaa ja kirkkovaltiota) ja Arno (Firenze ja Toscana).

Valentinin tyyli on Caravaggion mallin mukainen voimakkaine valo- ja varjokontrasteineen. Hän maalasi taulun kardinaali Francesco Barberinin tilauksesta vuoden 1628 ylimääräisen pyhän vuoden kunniaksi. Villa Lanteen maalauksen hankki arkeologi Wolfgang Helbig vuonna 1899 Palazzo Sciarran huutokaupasta.

2. (77) Ellan matkareiteillä 2.
Palermon ja Napolin kokemusten vertailua
Edellisessä artikkelissa (Ellan matkareiteillä 1) kerroin, miten tulin aikoinani Sisiliaan. Tässä artikkelissa kertailen ensin Sisilian ja sitten Napolin muistojani vertaillen niitä Ella Kannisen ohjelman sisältöihin.
Palermo

Ella esitteli ohjelmassaan palermolaisen kirkon nimeltä San Giovanni degli Eremite, joka oli alkuaan 500-luvulla bysanttilainen kirkko. Myöhemmin siitä tuli moskeija ja sen jälkeen taas kristillinen kirkko.

Kristillisen kirkon piirteitä siinä tietysti on paljonkin, mutta se on säilyttänyt silti moskeijan muotonsa. Normannien saapuessa Palermo oli hyvin monikulttuurinen kaupunki. He käyttivät apunaan muslimeja rakentajina ja arkkitehteinä kun näitä heillä ei itsellä ollut. Tämä kuva löytyi vanhoista varastoistani, mielestäni siinä näkyvät tärkeät yksityiskohdat vielä paremmin kuin Ellan kuvasarjassa.

Niin Ella Kanninen kuin minäkin seikkailimme paljolti samoissa paikoissa Palermon nähtävyyksiä katselemassa. Tietenkään me emme voineet ohittaa Monrealen katedraalia, 1100-luvun lopulla rakennettua Unescon maailmanperintölistalla olevaa häkellyttävää temppeliä. Se on ns. normannityyliä, mutta valtava määrä mosaiikkikuvia kertoo myös Bysantin kristillisestä kulttuurista, rakenteelliset yksityiskohdat mm. pylväiköt kertovat arabialaisesta. Vieressä oleva, aikojen haalistama kuva on vain yksi yksityiskohta kirkosta. Melkein samanlainen kuva muuten näkyi myös Ellan ohjelmassa, mutta Palermon ulkopuolella olevassa Cefalun katedraalissa.

Catacombe dei Cappucini on maanalainen hauta-alue, jossa on paljon palsamoituja ruumiita. 1500-luvun lopussa sinne alettiin tuoda myös varakkaita kaupunkilaisia, aristokraatteja, kauppiaita, pappeja ja liian varhain kuolleita neitsyitä. Viimeinen kuollut ja tänne sijoitettu oli kaksivuotias Rosalia 1900-luvun alussa.

Kun matkastani on kulunut jo yli puolen vuosisataa, ovat muistot haalistuneet. Aivan ilmeisesti kiinnitin huomiota myös jonkin verran eri asioihin kuin Ella työryhmineen. Mutta aika arkisia nuo tapahtumat olivat, joten niistä ei enää ole mitään jännittävää kerrottavaa.

Olin hypännyt melkein mielijohteesta Palermoon menevään junaan, eikä minulla ensin ollut m itään tietoa siitä, miten sieltä jatkaisin. Lopulta päätin lähteä Napoliin yölaivalla, eli seuraavana aamuna olin perillä. Oheisena on yleiskuva Palermon satama-alueesta.

Napoli
Napolin osuus Ellan sarjassa on viihdyttävä, mutta siinä ei kovin paljon informaatiota. Napolissa olin käynyt useaan kertaan, joten uutta siinä ei minulle juurikaan ollut. Lähemmin panin kyllä merkille esityksen Napolin kielestä, jonka puhuminen kuuluu kaupunkilaisten identiteettiini. Espanjalaiskortteieita sivuttiin ja kapeita katuja näytettiin. Korttelit ovat aika lailla keskellä kaupunkia, joten niitä ei voi olla havaitsematta, jos niillä vaiheilla liikkuu. Niin pelottavan näköinen tuo alue oli, että en aikoinani oikein koskaan uskaltanut niille kaduille mennä. Ne olivat niin kapeitakin, että vähän liioitellen kookas mies saattoi koskea toisella kädellä toiselle katuvieren seinälle, toisella kädellä toiselle. Kaikenlaista tavaraakin kaduilla oli, ja tietysti tummanpuhuvia usein viiksekkäitä miehiä, jotka eivät hyvällä silmällä katsoneen ulkopuolisia, ei ainakaan pohjoismaalaiselta näyttäviä.
Kiinnostavaa sen sijaan oli todeta, että Diego Armando Maradonan muisto elää edelleen vahvana. Hän pelasi SSC Napolissa (Società Sportiva Calcio Napoli) vuosina 1984−1991. Ella vei meidät sarjan katsojat kuuluisaan baariin, jossa Maradonan muistoja oli seinät täynnä, jopa vitriinissä hänen hiuksensa. Pyhäinjäännös siis! Italialaisia hieman tuntevana epäilen kyllä, että baarin omistaja on saattanut keksiä tämän legendan. Kuultiin myös, että Maradonan ajalla Napolissa sai Diego-nimen peräti 20.000 poikaa. Tuohon lukuun kyllä suhtaudun varauksella, se on saattanut kasvaa vuosi vuodelta suuremmaksi.
Muitakin tarinoita tuolta kujalta löytyi. Eräs konditorian pitäjä on myynyt paljon ns. luotileivosta. Tarina alkaa siitä, että ikkunan läpi oli ammuttu luoti, joka päätyi lopulta leivoksen sisälle. Pizzeriassa taas puhuttiin ns. odottavista pizzoista. Jokainen pizzan ostaja saattoi jättää ylimääräistä maksua kaksi ja puoli euroa, jolla sitten kustannettiin ns. odottava pizza myös köyhille, jotka saivat tulla niitä hakemaan. Puhuttiin jopa 1000 kappaleesta, miten pitkältä ajalta, se jäi minulta huomaamatta.
Aivan uutta oli myös se, että eräässä kaupunginosassa oli tavallisten rakennusten alla suuria maanalaisia luolastoja, mm. entinen roomalaisajan teatteri. Kuulemma toisen maailmansodan aikana suuri osa kaupunkilaisista pääsi noihin luolastoihin suojaan. Luolastoissa oli myös lähteitä ja suuria vesialtaita, joista saatettiin nostaa ylös kadulle puhdasta juomavettä.
Ellan esittelemä Roger II:n linna Castell del Ovo sataman tuntumassa oli kyllä hahmona tuttu, mutta sen enempää en siihen ollut tutustunut. Uutta oli myös Napolin ruhtinaaksi nousseen Fredrik II:n patsas. Hän tavallaan yhdisti kaksi kansallisuutta, sillä hän oli toisaalta (saksalainen) svaabi ja toisaalta äidin puolelta normanni. Hänet tunnetaan hyvin valistuneena hallitsijana, jonka aikana perustettiin mm. Napoliin yliopisto.

Seuraavassa on valokuva Napolin kartasta. Siinä mainittu Castell del Ovo on aivan alhaalla. Nimikin kartassa on, mutta se näkyy sinisellä pohjalla huonosti, vähän paremmin nimen perässä oleva vihreäpohjainen linnan sympoli. Tekstissä mainitsemani kaksi museota ovat linnan kanssa samalla linjalla etelästä pojoiseen.

Itse olisin mielelläni esitellyt aivan Napolin keskustassa olevaa Museo e Real Bosco di Capo di Montea (kartassa punainen täplä), jossa tuli pari kertaa vierailtua. Siellä on taidetta eri aikakausilta. Edelleen kiinnostava olisi ollut Napolin arkeologinen museo (Museo Archeologico Nazionale di Napoli, MANN, kartassa vihreä täplä pääkatujen risteyksessä), joka on yksi Italian ja maailman parhaista. Kävimme vaimon kanssa siellä viimeksi joskus 1990-luvulla matkustaen pitkin paikallisrautatietä Sorrentosta ja Pompejista käsin, Vesuviuksen ohi.
Siellä on näytteillä Pompejin ja Herculaneumin raunioista kaivettuja astioita, koriste-esineitä, mosaiikkeja, patsaita ja maalauksia. Kaikki nämä oli tuotu eräänlaisena turvaamismenettelynä, jotta kaikenlaiset ammattivarkaat ja turistit eivät niitä veisi. Ylipäätään sanotaan, että Pompejia on kaivettu eri aikakausina aivan liian paljon vain siksi, että alan johtajat halusivat saada omana kautenaan mahdollisimman paljon tieteellisiä löytöjä. Rahaa ei riittänyt kaivausten suojeluun.
Kokonaisten freskojen siirtäminen ei ole ollut aivan yksinkertainen operaatio. Se tapahtui niin, että maalausten päälle liimattiin ensin erikoiskangas, sitten fresko irrotettiin seinästä siten, että rappaus tuli mukana. Tämä siirrettiin erikoiskuljetuksessa museoon ja kiinnitettiin siellä seinälle, jonka jälkeen se erikoiskangas poistettiin hellävaroen maalauksen päältä. Sen jälkeen sen pinta vielä vahvistettiin jollain aineella, joka ei pilannut itse maalausta ja sen väriä.

Yksi Ellan sarjan kuvista (ainoa käyttämäni) pysäytti minut aika totaalisesti, sillä muistot tulvivat mieleen. Aikaisemmin oli usein tapana kysyä: missä olit silloin kun presidentti John F. Kennedy murhattiin? Tällaisilla kyselyillä on ollut tarkoitus korostaa jonkin historiallisen käännekohdan merkitystä. Vastaukseni tähän on selvä: olin syömässä elämäni ensimmäistä pizzaa eräässä napolilaisessa ravintolassa. Elämys oli ainutlaatuinen, ensin katseltiin näyttävää leipomista, sitten tuijotettiin kypsymistä puulla lämmitettävässä uunissa, sitten ihmeteltiin aivan uusia makuja. Päivä oli 22.11.1963 ja vuorokaudenaika illalla. Olimme päivällä tulleet pienen seurueen kanssa autolla Roomasta Napoliin. Tieto murhasta tavoitti meidät aikaeron takia kylläkin vasta seuraavana päivänä.

Tämän jälkeen on tullut syötyä pizzoja aikamoinen määrä, niin Italiassa kuin muuallakin. Suomeen ne toi ilmeisesti ensimmäisenä muuan Adriano Vinciguerra, joka perusti pizzerian Lappeenrantaan erään liikekumppaninsa kanssa. Monenlaisia on tullut syötyä siellä ja täällä, monessa maassa, paikalla tehtyjä ja pakastettuja, joskus tuli erehdyttyä ottamaan kaupan hyllyltä myös muovipussissa suomalainen teollinen tuote, ns. ”roiskeläppä”, jossa pizzaa ei ollut muuta kuin nimessä.

1. (76) Ellan matkareiteillä 1. Sisilia
Junalla Palermoon ja Trapanin kautta Marsalaan

Ella Kanninen tuli alkuaan tunnetuksi vetäessään viitisentoista vuotta sitten Tv1:n kielenopetussarjaa Talo Italiassa. Siihen kerättiin joukko kilpailijoita, joilla ei saanut olla italian kielen opiskelutaustaa. Joka viikko joku putosi, joten 11 viikon jälkeen jäljellä oli enää kaksi kilpailijaa, vähän yli parikymppinen nuorimies ja silloin jo 78 vuotta täyttänyt lahtelainen ekonomi Jussi Kuokkanen. Nuorukainen voitti yhdellä pisteellä ja sai kahdeksi viikoksi käyttöönsä talon Marchen maakunnasta. Moraalinen voittaja oli kuitenkin Kuokkanen, sillä epävirallisten tietojen mukaan voittaja oli opiskellut lukiossa jonkin aikaa italian ns. lyhyttä kurssia. Lisäksi hän oli työskennellyt Italiassa jonkin autotehtaan tai -verstaan palveluksessa. Lahtelaisten italian harrastajien hyvin tuntema Jussi oli ylivertainen Italian kulttuurihistoriassa, hän oli erityisesti oopperan ystävä. Erityisesti Tosca oli hänen mielimusiikkiaan.
Marraskuussa 2020 Ella Kanninen aloittaa Puoli seitsemän -ohjelman toisena juontajana. Tässä tehtävässä hän on vieraillut jo aikaisemmin. Lisäksi hän on toimittanut useita Italiaa sivunneita ohjelmia, kuten nyt tänä vuonna Ellan matkassa Etelä-Italiassa. Olen seurannut sitä tavallista tarkemmin, sillä se on tarjonnut kosolti uutta tietoa tuntemieni seikkojen lisäksi. Tiesin normannien merkityksen arabivallan lopettamisessa eteläisimmässä Italiassa ja Sisiliassa. Muistan kyllä, että molemmat, siis arabit ja normannit jättivät kulttuuriset jälkensä erityisesti arkkitehtuuriin, mutta myös muuhun elämänmenoon. Lukuisat yksityiskohdat olivat kuitenkin uusia. Kommentoin tässä nyt ohjelman viimeisiä jaksoja Palermosta ja Napolista kahdessa eri artikkelissa kertoen mitä minä olen näissä kaupungeissa nähnyt. Ensimmäisessä osassa aloitan junamatkasta, ja jatkan sitten toisessa osassa itse kaupunkeihin. Oheinen katkelma on teoksestani Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle.
-------
Nyt 2000-luvun alussa Italian rautateillä matkustaminen on tullut miltei yhtä tylsäksi kuin Suomessa konsanaan. Ihmiset ovat kiireisempiä, ja ehkä myös ne aikaisempien vuosikymmenten uteliaat kansanihmiset ovat vähitellen kuolleet ja väistyneet tämän uuden eurooppalaisuuden tieltä.
Aikoinaan jokainen matka oli suorastaan pieni seikkailu. Päällimmäisenä tulee mieleen kevät 1964, jolloin matkustin samassa lepovaunuosastossa erään sisilialaisperheen kanssa Roomasta Palermoon. Perhe oli palaamassa joltain sukulaisvierailulta, isä, äiti ja kolme lasta. Jotain keskiluokkaa he olivat, en lopultakaan saanut selville isän ammattia, jokin pikkuvirkamies tai pienyrittäjä, en rohjennut suoraan kysyä. Mafiasta en uskaltanut hiiskahtaa senkään vertaa.
Puhetta, kysymyksiä ja keskustelua silti riitti, ja siinä samassa perheen pyöreä äiti ehti syöttää niin omansa kuin samalla minutkin miltei ähkyn partaalle. Muistan vieläkin ne mahtavat ranskanleivän puolikkaat, jotka oli ensin voideltu voilla ja sitten peitetty melkein parin senttimetrin juusto- ja pekonikerroksilla. Viinipullokin siinä taisi kiertää ringissä, perheen äiti oli kuitenkin varannut matkaan muutaman lasin, kullekin omansa. Ylipäätään aika monet Italiassa nauttivat viininsä arkisin melko proosallisesti tavallisista juomalaseista, joko sellaisenaan tai hieman veteen sekoitettuna.
Kohteliaana kuuntelin valituksia siitä, miten Rooma hallintokaupunkina elää kuin muun Italian syötteliäänä. Etua ei liioin kuulemma ollut kehitysalueprojekti Cassa del Mezzogiornosta, jonka pohjoisraja ulottui kertojien mukaan Napolin tienoille, joten sinne sitten tukien toivossa keskittyivät kaikki uudet tehtaatkin! Edullisista valtionavuista ei Sisiliassa siis päästy hyötymään!
Tämä nyt ei kuitenkaan todellisuudessa täysin pitänyt paikkaansa. Alkuaan Cassa del Mezzogiornon ylevä periaate oli jakaa varoja infrastruktuurin kehittämiseen eri puolille eteläisintä Italiaa, ajan mittaan sieltä sai rahaa myös mitä erilaisimpiin hankkeisiin, joilla poliitikot yrittivät tietysti vankentaa asemaansa. Vastaavaa on tietysti muuallakin tapahtunut, Suomessa tällaisella toiminnalla on ollut oma nimensä: siltarumpupolitiikka. Toisin sanoen avustuksia jaettiin sirpaleittain eri kohteisiin, eikä juurikaan välitetty siitä, mitä pysyvää niillä olisi saatu aikaan. Cassa del Mezzogiornosta tuli vuosikymmenten mittaan melkoinen Molokin kita, joka oli lopulta pakko sulkea 1990-luvun alussa.
Jossain Napolin eteläpuolella sain vihdoin unenpäästä kiinni, mutta Messinan salmelle tultaessa alkoi melkoinen meteli, kun iso joukko ihmisiä kolisteli käytävissä ja vääntäytyi asemasillalle. Samalla junan vaunuja alettiin siirtää lautalle. Yritin nukkua vielä senkin jälkeen, mutta kun oma matkaseurueeni alkoi heräillä, ei unesta enää mitään tullut. Laivamatka Palermosta Napoliin sitten aikojen päästä olikin kuin jatkuvaa lepoa.
-------

Tämä junamatka ei jäänyt Sisiliassa ainoaksi. Tiesin, että Italian yhdistymisen alkutahdit löi tunnettu vapaustaistelija Giuseppe Garibaldi, joka keväällä 1860 nousi 1000 vapaaehtoisensa kanssa maihin Sisilian Marsalassa aivan Sisilian länsirannikolla. Tästä alkoi hänen voittokulkunsa, uusia vapaaehtoisia tulvi hänen joukkoihinsa, ja pian tuon ajan ns. Molempain Sisiliain feodaalivaltio kukistui Napolia myöten. Tästä alkoi pirstaleinen Italia vihdoin yhdistyä. Elettiin ns. Risorgimenton aikaa.
Niinpä sitten käytin yhden kokonaisen päivän jyskyttämällä paikallisjunassa, eräänlaisessa moottorivaunussa, ”lättähatussa”, ensin maakunnan keskukseen Trapaniin ja sitten Marsalaan. Harmikseni Marsalasta ei nopealla käynnillä löytynyt juuri mitään Garibaldista kertovaa, mutta toki Trapanista, jossa oli Garibaldin katu, tori, mahtipontinen patsas, jopa hänen nimelleen omistettu teatterikin. Aika ohueksi siis tutustuminen kiireen takia jäi, eikä edes sitä Marsala-nimistä väkevää viiniäkään tullut ostettua. Mutta näkihän tällä matkalla Sisilian maaseutua, ja meren rantoja, joita mukaellen rata kulki.

Syyskuu

8. (75) Keille Pikku-Vesijärven puisto on tarkoitettu?
Lahden kaupungin palkolliset ovat pystyttäneet Pikku-Vesijärven puistoon parhaille leikki- ja oleilupaikoille kolme varoitustaulua.

Ympäristöministeri Krista Mikkonen (vihr.) on esittänyt, että valkoposkihanhille pitäisi järjestää eri puolille maata ruokailupeltoja, esimerkiksi käytöstä poistetuille turvesoille. Toivottavasti hän myös ilmoittaa, miten linnut saadaan tuhansin ja kymmenin tuhansin ohjattua oikeaan osoitteeseen! Mitähän Pikku-Vesijärven käytäviä kulkevat reippailijat ja sadat maanviljelijät eri puolilla maata tuumivat?

7. (74) Liikkuvuus, muuttoliike ja ylirajaiset suhteet Suomen ja Viron välillä
Otsikossa mainitun teoksen esittelytilaisuus pidettiin 19.3.2020 Viro-keskuksessa Helsingin Suvilahdessa. Järjestäjinä toimivat Tuglas-seura ja Siirtolaisuusinstituutti. Ohjelmassa oli puheita mm. ilmiöiden historiallisesta taustasta, virolaisten muuttoliikkeestä Suomessa sekä sukupolvien välisistä suhteista Suomessa asuvissa virolaisperheissä. Nämä olivat ikään kuin viitteenä teoksen monipuoliseen sisältöön. Kirja on 19 suomalaisen ja virolaisen tutkijan yhteistyön tulos, ja se koostuu 15 luvusta.

Kuten julkaisutilaisuuden yleisesittelystä selviää, Suomen ja Viron välinen muuttoliike on erittäin merkittävä ilmiö molemmissa maissa. Suomi on Viron suurin muuttokohde ja virolaiset maan toiseksi suurin maahanmuuttajaryhmä. Suomalaiset ovat Viron suurin matkailijaryhmä ja maassa asuu kasvava määrä suomalaisia. Liikenne ja yhteydenpito Suomen ja Viron välillä on vilkasta.

Suvilahdessa Sörnäistentiellä on todellinen virolaisen kulttuurin keskittymä, sillä siellä sijaitsevat naapureina mainittu Eesti Maja eli Viro-keskus, lisäksi elinkeinoelämän kehittämissäätiö Enterprise Estonia, Suomen Viro-yhdistysten liitto (SVYL), Tuglas-seura, Viro-instituutti, Baltia-kirjasto ja SVYL:n verkkopuoti.

Teoksen toimittajia ovat Rolle Aho ja Katja Kumer-Haukanom. Edellinen on väitellyt Turun ja jälkimmäinen Tarton yliopistossa. Kaikki kirjoittajat ovat oman alansa eksperttejä. Tämä viittaakin jo siihen, että kirja on suunnattu erityisesti akateemiselle yleisölle. Mutta myös laajempi yleisö saa siitä oleellista tietoa. Ainakin sitä voi käyttää hakuteoksena, eli voi valita luvun, joka parhaiten kiinnostaa. Sivu sivulta sitä ei ehkä kannata lukea, sillä aihepiirit eroavat toistaan. Ajallisesti painopiste on 1990-luvusta nykypäiviin, eli kysymyksessä on ns. uuden itsenäisyyden aika. Monissa kohdin kylläkin lähdetään molempien maiden kansalaisten ajallisesti varhaisemmista suhteista.
Tuglas-seurasta tutun tohtori Heikki Rausmaan katsaus Suomen ja Viron poliittisiin kulttuurisuhteisiin ainakin kannattaa lukea. Hän etenee kansallisesta heräämisestä ja Viron itsenäistymisestä sotavuosien ja venäläismiehityksen ns. hiljaisen ajan kautta 1960-luvulle, jolloin presidentti Kekkosen aloitteesta saatiin laivayhteys Helsinkiin. Tätä ennen suomalaisia vieraili Virossa vuosittain vain vähän. Silloin piti matkustaa junalla Leningradin kautta. Niin tehtiin myös toukokuussa 1961 tapahtuneella Helsingin yliopiston historianopiskelijain yhdistys Kronos ry:n matkalla, jolla minäkin olin mukana.
Rausmaa kertoo varsin elävästi myös yhteydenpidon kääntöpuolen asioista, jotka monelle vanhemmalle Viron matkaajalle ovat tuttuja. Suomalaisten mukana tuli uutta tietoa ulkomaailmasta, ja haluan vielä lisätä, että myöskään salakuljetettujen farkkujen ja sukkahousujen mahtia ei pidä väheksyä. Näihin aikoihin virolaiset pääsivät myös katsomaan Suomen television ohjelmia. Yhtenä kuriositeettina oli tietysti ”K-kaupan Väiski”, keittiömestari Väinö Purje, joka esitteli hymyillen tuotteita, joita virolaiset eivät aluksi voineet edes uskoa olevan. Vähitellen alkoi myös ns. laulava vallankumous, johon matkaajatkin omalla pienellä osallaan vaikuttivat. Itse olin Tallinnassa kahteen otteeseen, ensin historianopettajien matkalla syksyllä 1980 ja sitten lentopalloa pelaamassa vappuna 1988. Ymmärsimme, että jotain oli tapahtumassa, mutta emme uskoneet vapauden koittavan. Siihen tarvittiinkin kyllä koko Neuvostoliiton hajoaminen.
Suomi ja Viro palauttivat diplomaattisuhteet heti itsenäistymisjulistuksen jälkeen elokuussa 1991. Heikki Rausmaan työnantaja, Tuglas-seura oli aktiivisesti mukana, samoin suomalaiset kunnat. seurakunnat ja muu järjestöelämä. Kaikkea tätä kannattaa lukea Rausmaan artikkelista.
------
Ennen kuin esittelen päällisin puolin teoksen muita aihepiirejä, totean, että edellä mainittua kuntien, seurakuntien ja suomalaisten yrittäjien osuutta kulttuurivaihtoon ja taloudelliseen vaihtoon ei teoksessa juurikaan sivuta. Tätä pidän puutteena. Jos joku haluaa lähempää selvitystä asiasta, voi vaikkapa Lahden kaupunginkirjastosta lainata omat teokseni Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa ja toista nimellä Suomesta Viroon - Virosta Suomeen. Sen alaotsikkona on Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden. Sen verran täytyy kuitenkin vetää takaisin, että Alari Purju on enemmänkin tilastollisiin tapahtumiin nojaavassa luvussa Viron ja Suomen taloudelliset siteet listannut kaksikymmentä liikevaihdoltaan suurinta suomalaisyritystä Virossa vuonna 1916.

Muissa luvuissa käsitellään kyllä ansiokkaasti esimerkiksi tiedotusvälineiden antamaa kuvaa virolaisista, virolaisia vierastyövoimana ja SAK:n näkemyksiä. Sosiaaliselta puolelta katsellaan sukupolvien suhteita Suomessa asuvissa perheissä sekä pendelöinnin vaikutuksia perheiden oloihin. Pohditaan myös, onko Viron ja Suomen välinen muuttoliike vähitellen muuttamassa suuntaa, tai onko ns. transnationalismi valtaamassa alaa. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että yhä useamman suomalaisen ja virolaisen elämä kulkee milloin kummassakin maassa ajallisesti ja sisällöltään molemmissa samanlaisena. Eli vaikkapa muutama kuukausi siellä ja muutama täällä ilman juuri mitään eroa. Molempien kieltä osataan ja molempien työelämän erityispiirteet tunnetaan. Tästä kirjoittaa mm. Jussi S. Jauhiainen, joka lopuksi esittää vielä ns. Suomen sillan vaiheet eri aikakausina.

6. (73) Ympäristökylä Lahden torilla
Lauantaina 19.9. järjestettiin Lahden torilla monen toimijan voimin aikamoinen rynnäkkö erilaisen ympäristö- ja ilmastotietouden levittämiseksi. Yhtenä näistä oli Päijät-Hämeen Jätehuolto. joka esitteli kalustoa, ja kuten toisesta kuvasta selviää, antoi erilaista informaatiota mm. kodin jätteiden lajittelusta. ”Jätteiden lajittelu säästää luonnonvaroja ja ympäristöä. Jäte on kaunis uusioraaka-aineena. Jäte on kaunis energiana”. Kukapa tällaista informaatiota voisi vastustaa, varsinkaan kun selitettiin, miten jätteen kierto saadaan hyödyksi Päijät-Hämeessä.

Useimmille valistuneille kansalaisille kyllä on selvää, mitä ovat energiajäte, sekajäte, biojäte, paperijäte sekä erilaiset pakkausjätteet (kartonki, lasi, metalli. muovi). Mutta uutta oli varmaan monille se, että kodin nurkkiin kerääntyneet sähkölaitteet voi viedä Roinarallikeräykseen tai sähköliikeisiin, puutarhajätteet ja vaaralliset jätteet jäteasemalle.

Vanhentuneet lääkkeet tulee palauttaa apteekkiin, huonekalut sekä rakennus- ja remonttijätteet Kujalan jätekeskukseen tai jäteasemille. Ainakin aika hyvää kertausta saatiin.

Paprikaksi pukeutunut nuori nainen oli yksi esittelijöistä.

Ympäristökylä avattiin tasan kello 10, joten esimerkiksi esiintymislava oli vielä tässä vaiheessa tyhjä. Aukion ympärille oli pystytetty telttoja, jossa oli myynnissä aiheeseen sopivia tuotteita. Tässä niistä on yksi esimerkki: ilmeisesti kierrätettävästä materiaalista tehtyjä vaatteita. Vihreät olivat näköjään myös aloittelemassa omaa tiedotustoimintaansa, pöytä oli jo valmiina ja sen päällä jonkinlaista kirjallista materiaalia.

Lukuisista katoksista ja teltoista oli minun mielestäni mielenkiintoisimmasta päästä Liikenneturvan informaatiopiste. Pöydällä oli pyöräilyvarusteita, kolme kypärää ja yksi kypärän alla pidettävä päähine. Siellä oli myös kaulan ympäri kiinnitettävä kaulus, josta törmäyksen sattuessa purkautuu ilmalla täyttyvä päänsuoja.
Oma lukunsa oli esittelylehtinen, jossa selostettiin perusteellisesti pyöräilijälle ja myös jalankulkijalle tärkeitä uusia liikennesääntöjä. Teemana oli slogan: Välitä, muista, ennakoi. Erityisen mielenkiintoisia uutuuksia ovat sähköiset liikkumisvälineet, joita on alkanut ilmestyä kaduille ja pihoille. Kolmipyöräisiä liikuntarajoitteisten mopoja kyllä on näkynyt, mutta uusinta uutta ovat olleet sähkökäyttöiset potkulaudat. joilla nuoret kurvailevat välillä aivan liian lujaa. Silmämääräisesti katsoen potkulaudat ovat erityisesti esiteinien, mutta myös vanhempienkin suosiossa. Niillä voi ajella jalkakäytävällä, mutta tiettyjä nopeusrajoituksia on toteltava. Sähkökäyttöiset polkupyörät kuuluivat kuitenkin pyöräteille.
Jalankulkijoille ja varsinkin pyöräilijöille on määrätty tietyt varusteet erityisesti pimeään aikaan liikuttaessa. Matkustajia kuljetettaessa on olemassa myös rajoitteita, joskin pieniä lapsia voi kuljettaa helpommin. Ongelmia tuottaa tietysti myös se, että on olemassa yhdistettyjä pyöräteitä ja jalkakäytäviä, mutta rinnakkain kulkevilla voi myös olla ongelmansa. Esitteessä selvennetään myös käsitteitä kävelykatu ja pihakatu sekä pyöräkatu, jossa myös autoilijat voivat ajaa, mutta pyöräilijäin ehdoin. Käsitteistä oudoimpia lienevät pyörätie, pyöräkaista ja pyörätasku, joka viimeksi mainittu on pyöräilijöille varattu odotustila. Lopuksi selvennetään liikennemerkkejä sekä tien ylitystä jalankulkijana ja pyöräilijänä. Lopuksi puhutaan pyöräilijäin ja autoilijain säännnöistä ajotiellä käännyttäessä ja ryhmittäydyttäessä.

5. (72) Panimopub, Paahtimokahvila ja Bistro avasivat ovensa Malskilla

Kuva on Malskin Bistron avajaispäivältä 31.8.2020, jolloin terassilla oli kylmän sään takia vain muutamia henkilöitä.

Ilmapallojen rivistö kulkee koko terassikokonaisuuden mitalta, siis myös panimon terassin, joka tässä kuvassa jää taaimmaisena pimentoon. Bistron ovi on avoinna. Siitä voivat myös kahvilan asiakkaat tulla ulos. Muu käynti on pääovesta Päijänteenkadun puolelta.

Bistrolla on ykköskerroksessa neljä ikkunaa, eli sali on varsin suuri. Itse talosta on jo vuokrattu useimmat työtilat.

Malskin työtilat
Malskin rakennukseen mahtuu luovaa työtä, kokouksia, yhdessä tekemistä, taidetta, konsertteja, elämän makuja (myös juomaa, ruokaa). Iso osa tiloista on jo vuokrattu näitä tiloja kehittäville toimijoille. Oma lukunsa on tietysti LAD, eli Lahden kaupungin monikerroksinen taide- ja julistemuseo, joka tosin avaa ovensa kokonaan vasta noin vuoden kuluttua. Lisäksi vanhassa tehdasrakennuksessa on lähes 400 neliön kokoinen ja yli seitsemän metriä korkea Sammiosali, joka on täysin uniikki konserttien ja tuotantojen areena. Tiiliseinäisen salin takaosassa on noin 80 neliöinen lisäosa sekä lisäksi backstage -huone esiintyjille. Sammiosali avautuu tilattavaksi vuoden 2020 lopulla. Malski tarjoaa siis tilat näyttelyille, pienmessuille tai yritystapahtumille varusteltuna nykyaikaisella näyttötekniikalla sekä piirtoseinin. Pienimmät neuvottelutilat soveltuvat päivällishetkeen ja suuremmat esimerkiksi ristiäisiin tai juhliin. Kokoustila Sininen on yhdistettävissä juhlatilaisuuksissa loungeen, johon tarjoilut tuodaan esille.
Pienyrittäjiä kiinnostanee mahdollisuus osallistua Malski Officen co-working -yhteisöön, jossa on mahdollisuus saada työyhteisön tukea aivan toisella tavalla kuin vaikkapa kotitoimistossa. Tarjolla on huippunopeat verkkoyhteydet, mahdollisuus skannaukseen omiin pilvipalvelukansioihin ja korjausapua. Toimistossa voi työskennellä 24/7, tulostus, tee, kahvi ja keittiön käyttö kuuluvat vuokraan. Talossa on tarjolla myös yhdeksän suurempaa toimistokokonaisuutta, joissa on oma keittiönurkkaus ja WC.

Ruoka ja juoma
Ruoka- ja juomapuolella avasi ovensa ensimmäisenä jo keväällä Kahiwa Coffee Roaters, tosin aluksi take away-kahvilana. josta sai myös täytettyjä bageleita, kakkuja ja muita makeita herkkuja. Täydellä valikoimalla se aloitti kesäkuussa. jolloin myös valikoituja viinejä tuli myyntiin. Myynnissä on erilaisia paikalla paahdettuja kahvilaatuja.
Ant Brew jatkaa lahtelaisia panimoperinteitä historiallisessa yli 100 vuotta vanhassa kiinteistössä. Seinien pinnat ja värimaailma on säilytetty mahdollisimman alkuperäisessä muodossa. Mallasjuoma perustettiin aikanaan torjumaan vahvan viinan kirouksia. ANT BREW jatkaa tuon aatteen edistämistä. Olutlista on pitkä ja monipuolinen, sillä yrityksen tuotteet on tarkoitettu vaativallekin maistelijalle.
Samaa korkeatasoista tarjontaa jatkaa omalta osaltaan elo-syyskuun vaihteessa avattu Malskin Bistro, jossa tarjotaan lounasta ja ruoka-annoksia ala carte-listalta. Lounas maksaa 10,70 €, senioreille 9,00 €. Mutta jos haluaa nauttia koko vaativan menuun kolmen ruokalajin sisältöä, saa pulittaa lähelle viittä kymppiä. Yritys tuottaa myös Malskin kokousten ja tapahtumien ruokatarjoilut. Se toimii myös yhteistyössä Kahiwa Coffee & Wine -viinikahvilan kanssa. Mm. niillä on yhteinen terassialue, jonka toisessa päässä on pubin terassi.

4. (71) Viron ja Venäjän ongelmallinen raja
Viron ja Venäjän ulkoministerit Urmas Paet ja Sergei Lavrov allekirjoittivat toukokuussa vuonna 2005 maiden väliset maa- ja merirajat käsittävän sopimuksen. Sen tarkoituksena oli siirtää vuosikymmeniä avoinna ollut asia lopulliseen päätökseen. Rajaksi tuli sama kuin Viron ja Venäjän sosialististen tasavaltojen raja oli ollut vuodesta 1945 lähtien, eli se kulki Narvajokea pitkin. Riigikogu ratifioi sopimuksen, mutta Venäjä kieltäytyi siitä. Rajakysymys on siis tavallaan vieläkin auki.
Miksi sitten näin kävi, vaikka kaiken piti olla selvää? Syynä oli Riigikogun viime hetkellä sopimuksen johdantoon tekemä lisäys, jossa viitattiin Tarton rauhaan ja Viron tasavallan oikeudelliseen jatkuvuuteen sen suhteen.

Tarton rauhat solmittiin Neuvosto-Venäjän ja naapurimaiden kesken vuonna 1920. Viro sai Narvajoen itäpuolelta noin 10 kilometrin levyisen alueen, jossa oli Ivangorod ja Suomenlahden suunnalla toistakymmentä inkeriläiskylää. Kaakosta Peipsijärven toiselta puolen tuli Petserinmaa, jonka virolaisväestöstä pääosa oli ortodoksisia setukaisia. He olivat vähemmistönä venäläisväestöön nähden. Nämä molemmat alueet liitettiin Viron valloittamisen jälkeen Neuvosto-Venäjään vuoteen 1945 mennessä.

Kuva on otettu Narvan Aleksanterin kirkon erillään olevasta tornista lasi-ikkunan läpi. Vasemmalla on Hermannin linnoitus Viron puolella ja oikealla Ivangorodin linnoitus Venäjän puolella. Näkyvissä on myös Narvajoen yli kulkeva silta, jota pitkin Venäjän puolelta Narvaan tulevat työntekijät kulkevat aamuin illoin.

Mm. tämä rajakysymys tulee esille nyt syksyllä julkaistavassa Jari P. Havian ja Hannu Oittisen julkaisemassa kirjassa nimeltä Muutosten vuodet. Alaotsikkona on Viron tie Euroopan unioniin ja Natoon 1995−2005. Rajasopimusta koskeva kysymys julkaistiin kuitenkin jo etukäteen Suomen Viro-yhdistysten liiton jäsenlehden (Viro. Nyt.) numerossa 3/2020. Kun koko kirja ilmestyy, palaan siihen vielä muun tekstin osalta.

Taustaa maiden välisille suhteille
Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen eivät suhteet Venäjään suinkaan heti palautuneet normaaleiksi. Mm. venäläisjoukot viivyttelivät poistumista sen alueelta. Se tapahtui kuitenkin vuonna 1994 länsivaltojen painostuksen jälkeen. Myös Paldiskin ydinreaktori purettiin. Poistumisen jäljet havaitsin esimerkiksi Kiltsin tukikohdan luona, mm. asuinrakennukset ovat tyhjillään rappeutuneet, puita kasvaa pihoilla ja jossain myös rakennusten raunioissa. Poistuessaan Venäjän joukot veivät mukanaan kaiken irti saatavan lämpöpattereita myöten.
Entä millainen on maiden välisten suhteiden tulevaisuus? Vladimir Putin on sanonut, että Neuvostoliiton hajoaminen on ollut meidän aikamme suurin geopoliittinen katastrofi. Hänen tavoitteenaan on ollut palauttaa siitä irronneita alueita takaisin Venäjän yhteyteen. Tältä pohjalta syntyi Krimin kaappaus ja vihollisuuksien lietsominen Itä-Ukrainassa. Siellä vallitsee ns. jäätynyt konflikti, eli on tapahtunut tosiasiallinen muutos, vaikka sitä ei ole puolin ja toisin tunnustettu. Tuleekin kysyneeksi, päteekö tämä pyrkimys myös Baltian maiden suhteen, sillä niissähän on varsin suuria venäjänkielisiä vähemmistöjä.
Tähän suuntaan yritettiinkin liikkua jo Viron uudelleen itsenäistymisen vuonna, kun Venäjän tukema ns. Inter-liike yritti nousta valtavirtaa vastaan. Narvan venäjänkielisten keskuudessa liike saikin kannatusta, mutta sen vahvistuminen saattoi kaatua siihen, että Peipsijärven ns. vanhavenäläiset eivät siihen lähteneet. Vanhavenäläisten esi-isät siirtyivät 1600-luvulla Viroon silloisen valtakunnan äärialueille siksi, että Moskovan patriarkka suostui keisarin tukemana eräisiin muutoksiin Konstantinopolin patriarkan toiveitten mukaan. Kun mainitut vanhavenäläiset eivät siihen suostuneet, joutuivat he vainon kohteiksi. Luultavasti he tunsivat olevansa nytkin itsenäisen Viron alueella paremmassa turvassa, joten he eivät halunneet muutosta. On vaikeaa sanoa, vaikuttiko asiaan myös Lennart Meri, joka oli matkustanut heidän luokseen asiasta keskustelemaan.
Tämä ei tietenkään merkitse sitä, etteikö Viron itäosaan voisi joskus tulevaisuudessa syntyä: jäätynyt konflikti kuten Ukrainassa. Tällaisia mahdollisuuksia vastaan virolaiset lähtivätkin heti alussa hakeutumaan Naton ja myöhemmin EU:n sateenvarjon alle.
Viron venäjänkielisiä hillitsee Venäjään liittymisen suhteen myös se, että elintasoero Viron puolella suhteessa Ivangorodin venäläisväestöön verrattuna on huomattava. Tämä näkyy mm. siinä, että aamuisin on Narvajoen sillan kautta tulossa suuret määrät idän puolelta työntekijöitä, jotka illan tullen palaavat takaisin koteihinsa. Lisäksi venäjänkieliset ovat valtakunnanpolitiikassa saaneet äänensä kuuluviin mm. Edgar Savisaaren pitkään johtaman keskustapuolueen kautta. Tämä ei ole Suomen keskustan sisarpuolue, vaan se on vaikeasti määriteltävä, ehkä eräänlainen vasemmistopuolue. Tämän takia sosiaalidemokraattien kannatus on Virossa ollut suhteellisen vähäistä. Kun venäjänkielinen väestö on paljolti integroitunut juuri keskustapuolueen kautta virolaiseen yhteiskuntaan, ei heidän omakielisille puolueille ole jäänyt tilaa.

Vaikka vanhauskoisten osuus rajakysymyksessä onkin ehkä vain sivujuonne, liitän kuitenkin mukaan pari kuvaa Leili Kujanpään järjestämiltä matkoilta. Ensin on vanhauskoisten rukoushuone (Raja vanausuliste palvela) Peipsijärven rannalta. Oikealla sijainneesta kirkosta on sodan jäljiltä säilynyt vain kellotapuli ja sisäänkäynti. Toisena on vanhauskoisten kylän raittia niin ikään Peipsijärven tuntumasta.

3. (70) Testin keskitulos jäi alle 2400 metrin

Joskus 1970-luvulla kouluihin levisi räjähdysmäisesti Cooperin testi, jonka joku amerikkalainen oli kehittänyt Yhdysvaltojen armeijalle. Ainakin aluksi siitä tuli elämää suurempi tapahtuma, jolla jumppamaikat pyrkivät nostamaan sosiaalista statustaan. Monessa koulussa he saivat myös opettajat suostuteltua kokeilemaan tuloksiaan.
En osallistunut näihin tilaisuuksiin, koska pidin niitä yliampuvina. Kun kuitenkin Mukkulan koulujen hiekkakentälle oli kalkkiviivoin merkitty 300 metrin rata, päätimme parin kollegan kanssa kerran illan tullen kokeilla, miten se meiltä onnistuisi. Olimme kaikki kolme noin 45-vuotiaita ja selvästi ylipainoisia. Liikuntaa oli kyllä jonkun verran harrastettu, oli kävelty, pelattu lentopalloa ja harrastettu muutakin ikäluokalle sopivaa. Juoksua emme olleet harrastaneet, sillä meistä ei kukaan todellakaan ollut mitään ajokoira -tyyppiä.
Miten meidän sitten kävi. Selvitimme 12 minuutin kuluessa 2400 metrin matkan, mutta joka ukko oli kyllä tässä vaiheessa jo melkein puolikuollut. Tämä muistui mieleeni, kun viime päivinä on moneen otteeseen kerrottu, että asevelvollisten saapuessa joukko-osastoonsa keskimääräinen tulos on jäänyt alle tuon 2400 metrin. Siis huomioikaa, parikymppiset nuorukaiset eivät yllä keskimäärin edes siihen samaan kuin me keski-ikäiset, vähän juosseet kymmenen turhan kilon kantajat.
On kyllä todettu, että armeija ei suinkaan ole katastrofin partaalla, sillä jokaiselle miehelle ja naiselle kyllä löytyy tehtäviä, joissa he pärjäävät. Cooperin testaamaa maksimikestävyyttä tarvitaan kyllä esimerkiksi rajajääkärien, taistelusukeltajien, laskuvarjojääkärien ja sotilaspoliisien koulutuksessa, ehkä muissakin tämän kaltaisissa vaativissa joukoissa. Muille riittäisikin vaikkapa kävelytesti, jota Suomessa on kehitetty. Suuria joukkoja testattaessa cooperilla tietysti on arvoa, sillä näin saadaan kehitystrendejä selville.
Mielenkiintoista on, että tulokset alkoivat heiketä jo joskus 1990-luvulla, jolloin uusia pelikonsoleja tuli markkinoille. Sen jälkeen ovat tulleet kaikenlaiset räiskintäpelit. Oma osansa on tietysti ollut myös vanhemmilla, jotka kiireittensä tai muiden syiden takia eivät ole jaksaneet tai viitsineet johdatella pieniä lapsiaan ulkoleikkien pariin. Oli helpompaa työntää joku elektroninen laite käteen. Lapsia kuskataan lyhyetkin matkat kouluun ja harrastuksiin.
Surullisinta tietysti on, että niin monet nuoret miehet keskeyttävät palveluksensa mielenterveydellisistä syistä, jotkut jopa siksi, että kasarmilla ei ole tarjota omaa huonetta kuten kotona äidin ja isän luona. Näyttää siltä, että nuoret miehet ovat jakaantumassa kahteen osaan: toiset kokeilevat omia rajojaan, toiset yrittävät päästä mahdollisimman helpolla tai pyrkivät siviilipalveluun. Se keskinkertaisten joukko siinä välissä on tietysti suurin, mutta sekin näyttää supistuvan.
Kyllä siitä testistä myös armeijan henkilökunnan piirissä tykätään, siitä pieni juttu oheisena. Pojanpoika innostui lähtemään Parolaan sotilaspoliisikoulutukseen. Saapumisviikolla järjestettiin heti testi. Komppanian päällikkö jakoi porukan kahtia ja komensi toisen puolen lähtöviivalle. Sen jälkeen hän sanoi suunnilleen seuraavasti: ”Kaikki, jotka haluavat juosta 3000 metriä, pysykööt minun kannoillani!” Niin kului sitten tuo 12 minuuttia. Tuskin kukaan ehti häntä pidemmälle. Pojanpoika, 190-senttinen nuori mies jäi vain muutaman kymmenen metriä. Kun kaikkien tulos oli selvillä, komensi päällikkö toisen ryhmän viivalle ja sanoi samat sanat. Eli hän juoksi itse cooperin kahteen kertaan, väliä oli ehkä vain kymmenkunta minuuttia. Molemmilla kerroilla vielä sen 3000 metriä.
Aika hoikkaa porukkaa tuo armeijan upseeristo näyttää yleensäkin olevan, ainakin näin tavallisen television katsojan silmin todettuna. Esimerkiksi Puolustusvoiman komentaja, kenraali Timo Kivinen on niin kuiviin puristettu, että vetää vertoja kelle tahansa maratoonarille ainakin täällä Euroopan puolella.

2. (69) Mitä Plutarkhos opettaa meille 2000 vuoden takaa?
Mikä yhdistää tämän hetken ja toisaalta antiikin ihmisiä? Plutarkhoksesta kirjoittanut Juhana Torkki kiteyttää erästä osa-aluetta ja kirjansa pääteemaa heti alkusivuilla. Mielenrauhan löytäminen askarrutti jo Rooman valtakunnan vaurasta kansanosaa. Mutta myös nykyihmistä askarruttaa sama pulma: kirjakaupat pursuavat meditaatio-oppaita, joogaa ja aikuisten värityskirjoja!
Stoalaisuudesta on tullut trendi. Lukuisat blogit, podgastit, Twitter-tilit, kirjat ja kurssit tarjoavat stoalaisuutta ratkaisuksi nykyihmisen etsintään. Stoalaisuus tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että mielenrauha ja tunteiden hillintä ovat tärkeää myös ulkoa päin tulevien vaikeuksien ja onnettomuuksien kohdatessa. Tärkeää on myös hyveellinen elämä.

Kuka oli Plutarkhos? Hän syntyi noin vuonna 45 ns. hyvään perheeseen Khaironeiassa, jonkin matkaa Ateenasta. Siellä hän tutustui Platonin filosofiaan, jota hän nivelsi stoalaiseen elämännäkemykseen. Hänestä tuli kosmopoliittinen henkilö, hän kävi mm. useita kertoja Roomassa ja verkostoitui niin sen ajan maailman mahtajien, konsuleiden, senaattoreiden kuin tiedemiestenkin kanssa.
Myöhemmällä iällä hän asettui asumaan lapsuutensa kaupunkiin Khaironeiaan, jossa hän toimi aktiivisena kansalaisena. Elämänsä viimeiset vuosikymmenet hän toimi Apollonin pappina Delfoissa, joka oli kotikaupungista noin neljän kymmenen kilometrin päässä. Hän jätti jälkeensä aikaansa nähden valtavan kirjallisen tuotannon. Hänen arvellaan kuolleen noin vuonna 125, eli hänen elämänsä sijoittuu ajanlaskumme ensimmäiselle ja alun toiselle vuosisadalle.

Entä sitten kirjan kirjoittaja Juhana Torkki (s.1977)? Hän on kirjailija, teologian tohtori, kääntäjä ja kouluttaja. Hän on perehtynyt mm. muinaiskreikkaan, ja on aikaisemmin kääntänyt mm. Senecaa.

Mielen tyyneydestä on nimeltään kirjan ensimmäinen luku. Se on muodoltaan kirje tai kirjeeseen piilotettu oppitunti eräälle ystävälle, Pacciukselle. Puheen tai kirjeen avaussanoissa monet meistäkin osaavat käyttää samaa menetelmää: ensin pitää tulla näkyviin kirjoittajan tai puhujan eetos, tavoitteet, ja toiseksi on voitettava kirjeen saajan tai kuulijan suopeus pienellä kehumisella, ei suoraan, mutta ns. rivien välistä. Sen jälkeen seuraa pohdiskelua erilaisista mielenhallintatekniikoista. Plutarkhokselle mielenrauhaan pyrkiminen on ennen muuta sisäinen matka. Kun tutkistelee itseään, syntyy oivalluksia, jotka auttavat etäännyttämään vaikeasta tilanteesta, eli ottamaan ”järjen käteen”, kuten Juhana Torkki tiivistää.
Toinen kirjan osa käsittelee Vihan hallintaa, joka on suostumusta jälleen järjen tukeen. Torkki toteaa, että nimenomaan vihan hallinta on hyvin ajankohtaista, tunnemmehan nykyään paljon raivo- loppuisia sanoja, joita kuvaavat tapahtumat leviävät kuin virukset. Puhutaanhan meillä laturaivosta, rattiraivosta, naapuriraivosta, koirankakkaraivosta, ostoskärryraivosta ja ties kuinka monesta muusta vastaavasta. Mutta kannattaako esimerkiksi johonkin netin viestiketjuun vastata kiukkuisesti heti siltä istumalta? Nykyihmisellekin vihan hallinta, harkitsevuus ja maltti olisivat tärkeitä.
Torkin mielestä vieläkin ajankohtaisempi on essee Turhasta uteliaisuudesta. Plutarkhoksen esimerkit viittaavat antiikin ihmisten välittömään kokemuspiiriin, katuihin, seinäkirjoituksiin, naapuritalojen avoimiin ikkunoihin. Torkki toteaa, että nykyihmisen ympärillä on näihin verrattuna todellinen ärsyketulva, on kaikenlaista hyödytöntä sisältöä vain napinpainalluksen päässä omassa taskussa. Hän kääntää Plutarkhoksen tekstiä tavallaan nykykielelle: nettiin ei pidä mennä harhailemaan, toisten seiniä ei pidä stalkata eli tirkistellä, se on hyödytöntä ja myös haitallista. Plutarkhoksen antiikin aikaisten esimerkkien avulla hän todistelee, että iltapäivälehtien uutissivustoille ei kannata jatkuvasti mennä, puhelimen voi välillä panna pois päältä, eikä sähköposteja kannata jatkuvasti availla.
Neljäs teksti, Lohdutukseksi puolisolle käsittelee hän oman perheensä tragediaa, parivuotiaan pikkutyttären kuolemaa. Plutarkhos oli itse sillä hetkellä poissa kotoa, joten hän yritti matkojen päästä kirjeitse lohduttaa puolisoaan. Hän uskoi mielenhallinnan mahdollisuuteen tässäkin hirvittävässä tilanteessa. Mielentyyneyden filosofi joutui painamaan päänsä ja noutamaan omaksi opettajakseen juuri tuon edesmenneen pienokaisen, sen, miten tämä vastasi hellyyteen hellyydellä, oli viehättävä ja omasi hyvän sydämen.
Kannattaako Plutarkhoksen matkaan siis lähteä? Torkin mielestä hän on vähintäänkin kiinnostava vaihtoehto nykyihmisen filosofiseksi opettajaksi. Monessa kohtaa hän tuntuu puhuvan kuin suoraan meidän ajastamme.

1. (68) Kesässä parasta on sen loppuminen
Kerrankin jaksoin lukea nuoren toimittajan Esalainen-kolumnin loppuun asti. Tosin en oikein tiedä, olivatko otsikko ja sitä seuraava loppuvien kesän ilojen luettelo sittenkin vain tehokeino. Minä ainakin syksyn lapsena halusin ottaa sen tosissani ilman epäilyksiä. Lehtimiesten yleinen syntihän on se, että kannanoton jälkeen kumarretaan vähän toiseenkin suuntaan, ettei tulisi liikaa ärsytettyä ketään. Toisaalta ja toisaalta – kirjoitteluahan löytää melkein joka lehdestä, myös Etelä-Suomen Sanomista.

Kuulun siihen pieneen vähemmistöön, joka jonkin lehtitiedon mukaan kärsii liiasta auringonvalosta. En ole koskaan polttanut nahkaani, eikä minulla parhaina vuosinani ollut mitään muitakaan vaivoja. Jostain aivojärjestelmästä johtuen ainakin sen tutkimuksen mukaan jotkut ihmiset vain eivät voi kovin hyvin jatkuvassa auringonpaisteessa. Se alkaa tosissaan jo keväällä, kun aurinko keväthankien aikaan oikein kunnolla alkaa mollata.

Parisuhteeseenkin se on vähän vaikuttanut, auringon heloittaessa kuljemme joskus peräjälkeen avaamassa ja sulkemassa sälekaihtimia. Onneksi kuusikymmenvuotinen yhteiselo on sen vaikuttanut, ettei siitä mitään skismaa ole tullut. Onneksi hänellä on sen verran herkkä iho, että se palaa helposti auringossa. Matkustimme aikoinamme jokseenkin joka vuosi Italiaan, mutta rannalle pistäydyimme korkeintaan pariksi tunniksi ensimmäisenä aamuna. Iltapäivällä jo tutustuttiin kaupunkiin. Illalla viimeistään alettiin tutkia aikatauluja ja selvitellä, mihin mielenkiintoiseen paikkaan joko junalla tai bussilla pääsisi. Ylipäätään olemme suosineet kaupunki- tai vuoristolomia rantalomien sijaan. Ehkä tästä johtuu se, että olemme aika monta kertaa matkustaneet Gardajärvelle sen ympäristössä olevien vuorten rinteille samoilemaan. Blogistani löytyy pitkät selostukset näistäkin matkoista.
Joskus nuoruusvuosina tuli hoilattua Erkki Junkkarisen 1950-luvulla levyttämää kappaletta nimeltä Syksyn lapsi. ”Syysyönä synkkänä synnyin, ei tuikkineet tähtösetkään. Yön tuuli vain heilutti kehtoain eespäin kiitäessään jne. ” Aika murheellinen sen sanoitus on, toki niin huonoa tuuria ei elämässäni ole ollut. Mutta syksy on mielestäni ehdottomasti paras vuodenaika. Mikä olisikaan hauskempaa kuin kävellä pikkusateessa, on happea ja iloinen mieli. Silloin vielä voimieni vuosina suurimpia nautintoja oli syyskuussa lapiolla kääntää mökillä kasvimaata tihkusateessa. Aluspaita ja villapaita, ei mitään puseroita tai sadetakkeja. Ruumis tuotti lämpöä ja mies oli vauhdissa. Eikä ihme, kuinkahan paljon esimerkiksi sitä ojaa onkaan tullut kaivettua pitkän elämäni aikana! Monen monet tunnit on lapio käsissä tullut tätä tellusta tallattua.
Mutta onhan syksyssä toki paljon muutakin hyvää. Tilaisuuksia on enemmän, ja harrastuspiirit avautuvat, tosin nykytilanteessa varmaan vähemmän kuin tavallisesti. Syksyn värit ihastuttavat, vaikka eivät ne näin etelässä ihan niin voimakkaita ole kuin pohjoisempana. Eläkkeelle jäätyämme kävimme Lapissa viikon matkoilla toistakymmentä vuotta, viimeksi vuonna 2017. Viimeisellä kerralla en enää päässyt Taivaskeron huipulle, vaan piti jäädä alarinteille kun samaan aikaan pääosa bussiseurueesta paineli ylöspäin. Niinpä kirjoitinkin blogiini artikkelin nimellä Jäähyväiset Pallakselle. Taisin siinä jättää jäähyväiseni paljon muullekin. Mutta onhan sitä ruskaa täällä kotinurkillakin, olkoon siitä muistutuksena oheinen kuva kotoisesta Kirkkopuistikosta, toinen Ruoriniemestä satamaan johtavalta rantaraitilta, molemmat menneiltä vuosilta.

Elokuu

10.(67) Lahtelaiset Virkku ry:n matkassa Itä-Virossa 19.-21.8.2020
Narva – Sillamäe - Kukruse - Oru – Pühtitsa - Jõhvi

Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ry onnistui heti yhteyksien vähän helpottuessa tekemään kolmipäiväisen kulttuurimatkan Itä-Viroon. Lahtelaiset olivat hyvin edustettuina, sillä heitä oli yhteiskuvasta päätellen matkassa noin kolmas osa koko joukosta. Matka suuntautui ensin Narvaan, ja sen jälkeen useisiin maakunnan kohteisiin edellä mainitussa järjestyksessä. Toilasta ja Orun puistosta ei tässä kuitenkaan selostusta enää ole, koska edellisessä artikkelissa oli kertomus puistossa pidetystä uudelleen itsenäistymisen juhlasta.
Teksti perustuu nytkin paljolti Marja Kyrön kertomuksiin ja kirjoitettuihin matkaohjelmiin. Itse en tällä matkalla ollut, mutta aika tavalla siitä näin jälkeenpäinkin kiinnostuin. En voinut myöskään vastustaa kiusausta tehdä lisäyksiä Leili Kujanpään aikoinaan johtamilta matkoilta saamistani vaikutteista. Valokuvat ovat myös osaksi Marjan lähettämiä, osaksi omiani vuosien takaa.

Narva

Virkun matkalaiset saapuivat Narvaan keskiviikkona 19.8. myöhään iltapäi-vällä, joten ohjelmassa oli enää pari-tuntinen kiertomatka. Tärkeimmät kohteet käytiin läpi, esimerkiksi Her-mannin linnoitus ja sitä vastapäätä Venäjän puolella oleva Ivangorod nähtiin.
Kreenholmin valtavaa tehdaskomplek-sia katseltiin myös vain ulkopuolelta. Kreenholm oli aikoinaan valtavan suuri tekstiilialan yritys, jonka uusi aika ku-kisti. Uuden itsenäisyyden alussa 1990-luvulla havaittiin heti, ettei se vanhentuneine koneineen, työtapoi-neen ja raskaine organisaatioineen enää voinut selvitä markkinatalouden vaatimuksista. Kuvassa on tehtaan portti ja pieni osa rakennuksista. Paikallisopas kertoi, että alue on edelleen lähes tyhjillään. Samoin vieressä oleva vesiputous, sillä Venäjän puolella oli Narvajoen vettä ohjattu heidän omalle voimalaitokselleen.

Illan tutustumiset päätti lyhyt kävelykierros, jonka aikana kaupungissa nähtiin myös muutama Ruotsin vallan ajalta oleva rakennus. Yksi 1950-luvulta säilynyt, Stalinin ajan arkkitehtuuria edustava kolmikerroksisten rakennusten talokokonaisuus osui matkan varrelle. Oppaan mukaan nämä talot oli rakennettu paremmin kuin vallanvaihdon jälkeen valmistuneet Hrustsovka-talot, joissa kuuluvuus asuntojen välillä oli häiritsevän hyvä ohuiden seinien takia. Lopuksi pistäydyttiin vielä Raatihuoneen torilla.

Sen verran väljää ohjelma kuitenkin oli, että pienen shakkiottelun ehti Paul Keresin kanssa käydä.

Sillamäe

Torstai 20.8. aloitettiin tutustumalla Sillamäen kaupunkiin, joka neuvostovallan aikana oli uraanirikastamonsa takia suljettu. Tätäkin opas sivusi, mutta pääpaino oli silti stalinistisen ajan klassisuutta tavoittelevalla arkkitehtuurilla. Kovin pitkään täällä ei voitu viipyä, sillä saman päivän aikana piti ehtiä vielä Kukrusen kartanoon, ja illan tullen vielä Toilaan ja Orun puistoon. Viime aikoina Sillamäen historiaa on käsitelty kirjallisuudessa. Monet olivat lukeneet esimerkiksi Andrei Hvostovin omaelämäkerrallisen romaanin Sillamäen kärsimysnäytelmä. Oheisessa kuvassa ovat ns. Odessan portaat ja puistokatu, joka johtaa merelle.

Eräs Sillamäen uraanirikastamon johtaja oli kotoisin Odessasta, ja hän halusi tuoda pääasiassa 1950- ja 1960- luvuilla rakennettuun kaupunkiin osaa kotiseudustaan. Nämä portaat ovat melkein kuin suoraan Eisensteinen Panssarilaiva Potemkin - elokuvasta, kovasti pienemmät vain. Sillamäen keskusta tekee siistin ja mahtipontisen vaikutelman, olihan sen arkkitehtuuriin sisällytetty Stalinin ajalla arvostettuja klassisia piirteitä.

Venäläiset eivät aikanaan antaneet mitään tietoa tehtaan toiminnasta tai jätevuoren koostumuksesta. Asukkaita vaivaavista sairauksista liikkuikin villejä huhuja. Sillamäeläisten ja muiden virolaisten välillä ei kuitenkaan ole viimeisten vuosikymmenten aikana havaittu merkittäviä terveyseroja. Uudelleen itsenäistymisen tapahduttua oli kuitenkin tehtävä jotain jätevuoren ja sen keskellä lainehtivan järven varmistamiseksi. Pelättiin nimittäin, että vahvasti typpihapon saastuttama vesi voisi lorahtaa Suomenlahteen.

Seuraavassa siteeraan muutamaa riviä teoksestani Suomesta Viroon – Virosta Suomeen (2014).Suomen Säteilyturvakeskus oli urakassa mukana alusta lähtien. Poratut näytteet osoittivat, että paikalla oli rikastettu uraania malmista, mutta ei eroteltu isotooppeja eikä sinne oltu tuotu ydinjätettä. Peräti 40-hehtaarinen jätevuori oli vain lievästi radioaktiivinen. Mutta sen keskellä lainehti järvi, jonka vesi oli vahvasti typpihapon saastuttamaa ja uhkasi lorahtaa Itämereen.
Jätevuoren reunaan iskettiin 455 betonipaalua. Sadevedet johdettiin muualle ja rantaan rakennettiin aallonmurtaja. Itse jätevuori eristettiin metrillä bentoniittisavea, joka kostuessaan turpoaa eikä päästä vettä läpi. Kemikaalit ja radioaktiiviset raskasmetallit eivät siis enää uhkaa Itämerta. Hankkeen kokonaiskustannukset olivat 20 miljoonaa euroa, josta Viron oma osuus oli kahdeksan miljoonaa. EU-rahaa käytettiin viisi miljoonaa ja esimerkiksi Suomen rahaa miljoona euroa. Työ alkoi 1999 ja valmistui 2007.

Palataan jälleen oppaan kertomukseen Sillamäestä. Kun Sillamäe julistettiin salaiseksi, häädettiin sieltä koko joukko virolaisia asukkaita. Näille tarjottiin joko rahallista korvausta uuden asuinpaikan hankintaan, tai sitten heille osoitettiin sellainen Sillamäen ulkopuolelta. Tilalle tuotiin eri puolilta Neuvostoliittoa väkeä, joka oli etukäteen testattu. Lena-oppaan isovanhemmat olivat olleet näitä tulokkaita jostain Uralin suunnalta. Tulijoita riitti, sillä elintaso oli täällä selvästi korkeampi kuin lähtöalueilla. Jätevuoresta hän puhui aika ympäripyöreästi, totesi vain, että kaikki on järjestyksessä.

Seuraavassa kuvassa on Sillamäen museosta löytynyt kivikokoelma, jossa on palavaa kiveä ja sitten tuota kuuluisaa diktioniliusketta (nro 7, vasemmalla toinen ylhäältä), jota aluksi louhittiin Sillamäen kaivoksesta. Siinä oli sitä uraania, jota oli määrä rikastaa (rauhanomaisiin tarkoituksiin, kuten sanottiin). Mutta uraania oli niin vähän, että sen louhiminen ei loppujen lopuksi kannattanut. Kaivos toimi vain muutaman vuoden, ja jo 1950-luvun alkupuolella uraanikiveä alettiin tuoda Itä-Euroopan maista rikastettavaksi Sillamäkeen.

Kukrusen kartano
Kukrusen kartanosta löytyvät ensimmäiset maininnat vuodelta 1453. Kuten muutkin kartanot se siirtyi vuosisatojen mittaan baltiansaksalaiselta suvulta toiselle. Kun kartanoiden maat tulivat Viron itsenäistyttyä valtiolle, olivat viimeisinä omistajina Tollin suvun jäsenet. Tollit olivat panneet alulle palavankiven louhimisen 1800-luvun lopulla. Kartanossa on nähtävissä lähinnä klassisismia eräin barokille ominaisin lisäyksin.

Omalla ajallaan ehkä kuuluisin omistaja oli kreivi Carl Friedrich von Toll, joka ylennettiin jalkaväenkenraaliksi Napoleonin sotien aikana. Tänään muistellaan vieläkin enemmän vuonna 1858 syntynyttä geologia ja napaseudun tutkijaa Eduard von Tollia, joka katosi etsiessään ns. Sannikovin maata 1902. Sannikovin maa oli mielikuvituksellinen kohde, jota lopultakaan ei ollut olemassa. Vuosina 1892—1894 Toll teki pitkiä tutkimusmatkoja pitkin Siperian pohjoisia rantoja ja jokisuita.

Vuodesta 2004 kartanokompleksi on kuulunut Johvin kunnalle. Päärakennuksen entistämistyöt kestivät aina vuosiin 2009 ja 2010 saakka. Kartanorakennus ja näyttelyt avattiin yleisölle lokakuussa 2010. Näyttelyistä merkittävin osa on kellarikerrokseen sijoitettu laaja napaseudun karttojen kokoelma, jota selvennetään Eduard von Tollin tutkimusmatkojen aineistolla. Tässä maailman ensimmäiseksi naparetkikartanoksi nimitetyssä rakennuksessa voi interaktiivisten karttojen lisäksi nähdä myös filmejä.

Pühtitsan nunnaluostari

Viimeisen päivän, eli perjantain 21.8. osalle jäivät käynnit luostarissa sekä Jõhvissa, jossa tutustumiskohteena olivat konserttitalo ja Mihklin kirkko. Laitan tähän alkuun muutaman rivin, jotka löysin googlettamalla. Pühtitsan nunnaluostari, viralliselta nimeltään Kuremäe Jumalaema Uinumise nunnaklooster sijaitsee Koillis-Virossa Alutagusen kunnan Kuremäen kylässä. Luostarin perusti vuonna 1891 Vironmaan kuvernööri Sergei Sahovskoi. Luostarin perustaminen liittyi tuolloin harjoitettuun venäläistämispolitiikkaan. Nykyisin luostari on turistikohde, jossa on noin 160 nunnaa.

Luostarialueen ytimen muodostaa kirkko, johon mahtuu 1 200 henkilöä. Ortodoksisille kirkoille tyypillisesti sen sisätilat on koristeltu kullalla. Kirkossa on Jumalanäidin ikoni, jonka löysi tarinan mukaan eräs paimen tammen alta läheisen lähteen viereltä. Lähteen vettä pidetään pyhänä. Pääkirkon lisäksi alkuperäiseen luostariin kuului viisi puista asuinrakennusta ja puukirkko. Rakennuksia ympäröi kivimuuri, jossa on vanhavenäläiseen tyyliin rakennettuja torneja. Toisen maailmansodan jälkeen alueelle on rakennettu myös uusia puu- ja tiili rakennuksia.

Tuo ikoni on erittäin pyhänä esineenä kuvassa olevassa luostarin pääkirkossa hopeisen peitteensä takana, vain pienet reiät päästävät maallisen katseen hipaisemaan itse ikonia. Se ikivanha tammipuukin löytyi sieltä luostarin kirkkomaalta - tosin jo pystyyn kuolleena, mutta sitäkin mahtavampana.

Nunnat ahkeroivat arjessaan ja harjoittavat myös käden taitoja, entisöivät ikoneja, maalaavat, kirjovat ja tekevät erilaisia savi- tai puutöitä. Niissä kuvataan paljolti sisarten arkea. "Tee työtä ja rukoile!" on heidän mottonsa. Myös luontoon liittyvää puhdetyöaineistoa oli näyttelyssä hyvin paljon. Ja pihalla kulki ihastuttavia kukkapenkkejä kitkemässä hyvin nuori tyttö, alta rippikouluiän. Joku meidän venäjänkielentaitoisista haastatteli tyttöä, ja tyttö kertoi asuvansa luostarin lähellä mutta tulevansa mielellään pieniin aputöihin luostariin. Siitä ei tullut varmuutta, havitteliko hänkin joskus tulevaisuudessa sisareksi luostariin.

Oheinen kuva on otettu eräässä museohuoneessa olevasta vitriinistä, jossa oli runsaasti erilaisia muitakin pienoismalleja.

Johvi

Kukrusen kartano on Johvin kaupungin omistuksessa. Esiteltäköön tässä vähän tarkemmin kaupungin muita merkittäviä kohteita. Johvi on vielä siinä mielessä erikoinen kaupunki, että sen sisällä on omalaatuisen paikkakunnan Kohtla-Järven keskus. Se on tunnettu kaivosteollisuudestaan.

Johvi oli hieno kohde: on näyttävä keskusta, leveitä katuja, ja kaiken huippuna kirkko ja aika uusi konserttitalo. Kaupunki on Itä-Virunmaan hallinnollinen keskus, asukkaita on noin 13.000. Heistä varsin suuri osa on venäjänkielisiä, Venäjän rajalle on noin 50 kilometriä. Molemmille kieliryhmille on oma lukionsa, lisäksi kaupungissa on useita muita oppilaitoksia. Kaupungissa on lähinnä pien- ja keskisuurta teollisuutta.

Mihkli kirik kertoo menneistä levottomista vuosisadoista koko olemuksellaan: kaksimetrisine seinineen se on ollut merkittävä puolustuslinnoitus. Se on rakennettu ilmeisesti 13. vuosisadan keskipaikkeilla. Kysymyksessä on koko Viron suurin yksilaivainen kirkko.

Viimeisenä on Karin ottama kuva konserttitalon portaikosta.

9. (66) Lahtelaiset juhlivat Viron uudelleen itsenäistymisen päivää Toilassa 20.8.2020

Virolaisilla on oikeastaan kaksi itsenäisyyspäivää. Viron maapäivien pelastuskomitea antoi 23.2.1918 eli I maailmansodan viimeisenä vuonna Endla teatterin parvekkeelta Pärnussa julistuksen nimeltä Manifesti kaikille Vironmaan kansoille. Se painettiin ja toimitettiin Tallinnaan 24.2. , ja tämä päivä vakiintui sittemmin varsinaiseksi itsenäisyyspäiväksi. Jälleen itsenäistymisen päivä 20.8.1991 taas päätti lopullisesti neuvostomiehityksen.
Virkku ry:n eli virolaisen kulttuurien ystävien yhdistyksen viimeisin matka Viroon osui erinomaiseen aikaan, eli silloin kun tätä uudelleen itsenäistymisen päivää juhlittiin 20.8.2020 Toilassa, tarkemmin sanoen sen itäosassa olevassa Orun puistossa. Virkku kuuluu osana Suomen Viroyhdistysten liittoon. Seitsenhenkinen lahtelaisryhmä oli mukana juuri tällä matkalla Itä-Viroon 19.-21.8.2020. Matka alkoi Narvasta ja suuntautui sen jälkeen Sillamäen kaupunkiin, Kukruseen, Orun puistoon, Kuremäen luostariin ja Jôhvin konserttitaloon. Tässä artikkelissa käsittelen vain tätä Orun puistoa, jossa itsenäisyysjuhla, eli lähinnä kevyen musiikin konsertti pidettiin. Muiden kohteiden kuvaukset jäävät seuraavaan artikkeliin.
Toila on edelleen merkittävä kylpyläpaikkakunta Suomenlahden rannalla. Orun puisto on keskuksesta hieman itään. Seuraavassa on lyhyt luonnehdinta sen vaiheista. Tämän olen laatinut Marja Kyrön alustuksen pohjalta. Oheisessa kuvassa on itse juhlapaikka, eli laululava, esiintymisrakennus ja katsomo. Konsertti on juuri meneillään.(Kuvakaappaus Põhjarannik-lehdestä 24.8.2020, kuvaaja Matti Kämärä)

”Orun puisto oli alkujaan valtavan suuri, noin 75 hehtaaria - eli yli puolet suurempi kuin
Kultaranta, kertoi oppaamme. Mielestäni opas kertoi, että se on edelleen saman suuruinen. Puisto sijaitsee aivan Toilan kylpylän kupeessa. Me etsiskelimme vähän kierrellen ja kaarrellen Karhuporttia, missä meidän oli määrä tavata oppaamme. Löytyihän se muutaman ketunlenkin jälkeen lopulta. Oppaamme oli äärettömän viehättävä nuori nainen Kadri Jalonen, joka opasti suomeksi. Hän kertoi oppineensa suomea kotona Suomen televisiosta ja radiosta, kuten niin monet muutkin. Myöhemmin selvisi, että tämä titteliltään Itä-Vironmaan matkailukoordinaattori olikin vanhan tuttavamme kirjailija Eva Parkin tytär. Häneen olimme tutustuneet syksyllä Martin markkinoilla. Eva Parkilla taas on vahvoja siteitä Suomeen (puhuu hyvää suomea), hänen äitinsä on Minni Nurme, (kirjailija, suomalaisen kirjallisuuden virontaja ja toimittaja) ja isänsä kirjailija Aadu Hint, jonka kotipesällä kävimme Saarenmaan Sôrven kärjessä Leilin matkalla jokunen vuosi takaperin. Siellä ihailimme Tuuline Rand -kirjasarjan valtavaa niteistöä. Maailma on pieni - ja Viro sitäkin pienempi.”

Orun puiston oli perustanut vuonna 1897 suurrikas pietarilainen kauppamies Grigori Jelissejev, joka omisti maita Viron pohjoisrannikolta. Puistoarkkitehti oli yli Venäjän maan tunnettu puutarha-arkkitehti Georg Kuphaldt, joka rakennutti puiston englantilaistyyliseksi metsäpuistoksi, jossa on satoja erilaisia puita ja pensaita. Puukooli on toiminut puiston alueella, mahdollisesti vieläkin, jotta puustoa saadaan sen kautta koko ajan uudistettua.
Puiston keskelle Jelissejev rakennutti komean kivilinnan, joka valmistui 1900-luvun taitteessa, mutta se on hävinnyt kokonaan. Hän koki perhetragedian, hänen vaimonsa surmasi itsensä. Kenties syynä oli se, että
Jelissejev oli ajautunut nuoremman naisen syliin. Pojat vieraantuivat komentelevasta isästä eivätkä tahtoneet jatkaa kauppahuonetta. Toki Jelissejevin kauppapalatsi seisoo komeana edelleen Pietarin keskustassa. Vallankumouksen pyörteissä hän lähti Pariisiin ja jäi sinne. Näin kivirakennus ja puistoalue alkoivat käytön puutteessa rapistua. Linnarakennuksen ympärille arkkitehti oli suunnitellut ranskalaistyyppisen muotopuutarhan, joka komeilee jälleen vanhassa loistossaan, mikä välittyy alueesta otetuissa kuvissa.

Puistossa myös lahtelaisten maskotti Doora pääsi kuvaan, ja peräti presidentti Pätsin käsivarrelle. Doora saatiin eräällä Pärnumaalle suuntautuneella matkalla kuuluisan nukentekijän lahjana. Se on kauniisti puettu virolaiseen kansallispukuun. Eija on tällä kertaa seurana.

Virolaiset liikemiehet päättivät sitten vuonna 1934 ostaa puiston ja linnan Jelissejevin perikunnalta, ettei se tuhoutuisi kokonaan. He lahjoittivat puiston ja linnan Viron valtiolle, ja niin linna päätyi presidentti Konstantin Pätsin suvilaksi, jona se toimi useita vuosia. Puutarhassa kasvaa vielä mm. Pätsille omistettu hieman oranssiin vivahtava ruusu. Vuonna 1941 perääntyvä puna-armeija poltti linnan ja vuonna 1944 saksalaiset vuorostaan räjäyttivät loputkin. Sitä edisti se, että linnan kellarissa oli ruutivarasto.
Mutta sitten neukkuajalla, ilmeisesti 1960-luvulla puistoa ruvettiin taas kunnostamaan, silloinhan alettiin muodostaa Viroon luonnonsuojelualueita. Kunnostustöitä jatkettiin 1970-luvulla. Silloin korjattiin Noitametsän paviljonki, joka on nyt todella kaunis ja romanttinen paikka, aivan Suomenlahden rantatörmällä.

Kuvassa on Noitametsän paviljonki. Virkun opas on sinisessä asussa, ja tarjoilun järjestänyt emäntä valkoisessa.
Juuri tuossa paviljongissa Virkun retkikuntaa odotti puistokierroksen päätteeksi yllätys: kahvikestit Pätsin malliin. Leivonnaiset ja piparkakut olivat suoraan 30-luvulta. Leipojan isoisä oli toiminut linnassa korkeassa virassa.

8. (65) Kansainväliset markkinat saapuivat Lahteen
Tällä kertaa mukana olivat myös Suomalaiset suurmarkkinat, joilla niin ikään on ollut tapana saapua kerran kesässä osana kiertuettaan meidänkin kaupunkiimme. Ne olivat nyt totuttuun tapaan linnoittautuneet kirjaston ja kaupunginteatterin aukiolle, sieltä lähteville kävelyteille ja parkkipaikoille. Ulkomaiset esittelijät olivat kuulemma olleet ennen Suomeen tuloaan koronatesteissä, joten turvallista piti ainakin tältä osin olla. Ulkolaisia oli kuulemma 25 maasta, suomalaiset olivat tulleet eri maakunnista, mikä myös näkyi esiteltävissä tuotteissa. Yhteismarkkinat kestävät neljä päivää, torstaista sunnuntaihin 20.−23.8.

Käsidesiä oli kuulemma sijoitettu näkyville, ja koronastakin varoitettiin. PIstäydyimme paikalla vain pikimmiten, joten tätä emme ehtineet huomata. Joillakin esittelijöillä oli maskit, mutta markkinakansasta minä en niitä havainnut. Paikoitellen turvaväleistä ei ollut tietoakaan. Mm. kerran jonkun herkkukojun edessä oli yli koko väylän kulkeva jono niin tiheänä, että piti odottaa, milloin siitä pääsisi läpi. Muutosta ei siis juuri aikaisempiin vuosiin verrattuna havainnut. Ensimmäisessä kuvassa on eräänlainen ”pääkatu” aukioilta teatterin ja Aikuiskoulutuskeskuksen ohi. Siellä oli sellaista basaaritunnelmaa, että sinne emme uskaltaneet lähteä. Siltä suunnalta olimme tavallisesti ostaneet hollantilaisilta esittelijöiltä orkideoita.

Sen sijaan muualla oli ilmeisesti aikaisesta ajankohdasta johtuvaa väljyyttä. Ensimmäiseen kuvaan oli sattunut hollantilainen herkkupuoti. Seuraavalla kujalla näytti liehuvan Suomen lippu. Sen jälkeen kuvaan tallentui jotain aasialaista.

Tällä kertaa mukaan ei tarttunut minkäänlaisia ostoksia. Emme yleensäkään ostele esimerkiksi ruokatarvikkeita, sillä niiden kaloripitoisuus on yleensä aika huomattava. Herkullisia ne kyllä tavallisesti ovat, mutta ainakin meikäläinen varoo, etteivät ne ”tarttuisi vyötärölle”. Ylipäätään tässä isässä oleva pariskunta ei tarvitse mitään näiltä osastoilta, jostain vaatekappaleista puhumattakaan. Värikäs ja mielenkiintoinen tapahtuma nämä kahdenkertaiset suurmarkkinat tietysti nytkin olivat. Tervetuloa taas ensi vuonna, jolloin ehkä liian lähelle tunkevia ihmisiä ei enää tarvitsisi varoa!

7. (64) Koronakevät oli vaikea myös kuntosaleille
Vaikea oli kevät, mutta kovin hyvin ei taida mennä vielä kesälläkään. Aloitimme muutama viikko sitten uudelleen käynnit PWR Fitness Centerin salilla Vesijärvenkadulla. Tungosta ei totisesti ole ollut, mutta silti oheinen kuva kertoo ehkä tavallista hiljaisemmasta aamupäivästä maanantailta 17.8. Meidän lisäksemme tässä suuressa salissa taisi olla vain kolme kuntoilijaa. Vielä talvella aamupäivällä oli paljon nimenomaan eläkeläisiä, ja lisäksi joitakin eri lajien nuoria edustajia hiomassa kuntopohjaansa. Ehkä tämä porukka on ottanut tavallista totisemmin ministerien varoitukset. Nyt kyllä etäisyydet olivat paljon enemmän kuin kaksi metriä, varmaankin kymmenkertaiset. Lisäksi salia siivotaan joka päivä, ja ilmastointikin pelaa hienosti.

PWR Fitness Center rakentuu vuonna 1999 perustetun Maken Fitness Centerin perustalle. Yritys siirtyi vuonna 2006 nykyisiin tiloihin Vesijärvenkatu 29:ssä ennen sijainneen autoliikkeen esittelyhalliin sen toisessa kerroksessa. Pari vuotta sitten tapahtuneen omistajanvaihdoksen jälkeen se sai nykyisen nimensä. PWR tarkoittaa sanaa Power, joka omalta osaltaan kertoo yrityksen luonteesta.
Kuva on suurimmasta salista, jossa on kymmenittäin erilaisia laitteita. Tämän lisäksi on lämmittelyhuone, jossa on parikymmentä erilaista laitetta, soutulaitteita, poljettavia pyöriä, juoksumattoja jne. Sen vieressä on venyttelyhuone. Alakerrassa on vielä yksi huone, jossa on mm. erilaisia esimerkiksi Suomen vahvin mies- kilpailussa käytettäviä laitteita. Täällä treenasi myös Niko Vesterinen, vuosien 2016 ja 2017 sarjan yli 105 kiloa Suomen vahvin mies, joka valitettavasti menehtyi vasta 29-vuotiaana vuonna 2019 aivokasvaimeen. Hän oli vaikuttava ilmestys, parimetrinen vahvarakenteinen, mutta silti hyvin sopusuhtainen. Satuin kerran seisomaan toimistossa hänen vieressään. Kovin heiveröiseksi tunsin itseni. Tuli mieleen toinenkin kohtaaminen, vuonna 1996 satuin tulemaan Tampereen painin MM-kisojen aikaan Aleksandr Karelinia vastaan kapeassa käytävässä. Kohteliaasti väistimme kumpikin. Myös Vesterinen oli miellyttävä ja hiljainen herrasmies.
Toimiston seinillä on myös useita kuvia erilaisissa fitness-kilpailuissa menestyneistä naisista. Toimistossa myydään erilaisia alaan liittyviä tuotteita, sekä kahvia ja virvokkeita. Tarjolla on myös hierontaa ja useankin personal trainerin palveluja. Niistä en ole ollenkaan ollut innostunut, kyllä jokainen vähänkin voimaillut keksii kyllä mitä kohtia salin laitteilla treenataan. Ja aina voi katsella mitä muut tekevät. Fitness-kilpailuihin osallistujille ja eri urheilulajien kuntopohjaa hioville heistä voi olla hyötyä. Ehkä säälittävimpiä ovat ne silloin tällöin ilmestyvät, selvästi ylilihavat naiset, jotka kuvittelevat täällä pääsevänsä rantakuntoon. He unohtavat, että ensin pitäisi jättää pois kahvileivokset ja illanistujaiset punaviinin kanssa.
Kuntosalialalla vallitsee kova kilpailu, uusia saleja perustetaan ja eräät ketjutkin yrittävät päästä apajille. On kummallisuuksiakin, esimerkiksi Kirkkokadulla on sali, joka on kortilla auki 7/24. Tämä meidänkin kuntosalimme on kortilla auki klo 04-01. Kuulemma aamutunteina on paikalla väkeä, joka käy ennen töiden alkua vähän treenaamassa ja sitten suihkussa. Varsinainen ryysis alkaa sitten iltapäivän mittaan, ja iltatunteina töiden jälkeen.
PWR Fitness Center saattaa hyvinkin selvitä kovassa kilpailussa, sillä siellä vallitsee kotoisa, miellyttävä tunnelma. Puhutaan paljon muustakin kuin treenaamisesta. Myös henkilökunta on todella miellyttävää ja tehtäviinsä hyvin paneutuvaa. Pitänee vielä todeta, että toimiston aukiolojen ulkopuolella heitä näkyy tavan takaa jotain kohtaa saleista siivoamassa ja laitteita huoltamassa.

6. (63) Kuin vasikat keväisellä laitumella

Keväiset korona-ajan rasitukset aiheuttivat ilmeisesti ahdistusta ja paineita enemmän kuin ajateltiinkaan. Iäkkäitähän tuo vapaaehtoinen karanteeni ei niin kovin paljon häirinnyt, töissä ei ole tarvinnut käydä, ja kaikenlaiset hillumisetkin olivat jo jääneet kauas taa. Hoitokotien asukkaat kyllä kaipasivat läheistensä läsnäoloa, ja saattoi olla muitakin ryhmiä, joille tuo aika kävi rasitukseksi. Meitä toimintakykyisiä korkeintaan ärsytti tuo ministeri Krista Kiuru, joka jokaisessa esiintymisessään veivasi samaa virttä suojattomien ikäihmisten suojelemisesta. Katri Kulmuni tarvitsi tunnetusti esiintymiskoulutusta. Mutta mistä saataisiin Krista Kiurulle koulutusta siitä, että asiat pitää esittää keskitetysti, eikä turhan monisanaisesti moneen kertaan toistaen! Kun hän saa puhemyllynsä käyntiin, ei siitä tahdo tulla loppua. Edellinen lause tuskin on loppunut, kun seuraava jo tunkee päälle!
Varsinkin alkuun tilanne kyllä hieman pelotti, kauppoihin ei uskallettu mennä, ja kadullakin siirryttiin mieluimmin jalkakäytävän laitaan, jos joku tuli vastaan. Meillä kotona oli hyvä tilanne, jälkikasvusta useampi henkilö ilmoittautui vapaaehtoiseksi tuomaan kauppakasseja ovelle. Pian tilanne kuitenkin normalisoitui sitä mukaan, kun sairastavuusluvut alkoivat laskea. Elämähän on iäkkäillä yleensäkin jo rauhallisempaa, viihdytään sen vakituisen kumppanin kanssa, yleensä ei enää ole ”haku päällä”.
Tuntuu siltä, että nuoriso ja nuoret aikuiset ovat ottaneet rajoitusten poistosta ilon irti. Katselin matkan päästä uuden lähipubin avajaistunnelmia. Terassilla oli kyllä se kahden metrin turvaväli unohtunut, tuntui siltä, että miltei jo 20 senttiäkin oli liikaa. Pöytiä ja tuoleja riitti vain pienelle osalle, muut seisoivat lähituntumalla. Matkailutarve oli selvästi myös patoutunut, eikä vain helsinkiläisillä ja muilla uusmaalaisilla, jotka hetken aikaa olivat peräti poliisin vartioimien rajojen takana. Purkautuva matkustusinto on alkukesästä kohdistunut suomalaisiin kohteisiin, joka tietysti on hyvä asia. Mutta nyt sännätään jo myös ulkomaille, ainakin niihin maihin, joissa koronasairaus on jollain tavalla hallinnassa. Kaiketi nyt syksyn lähestyessä maamme kymmenet tuhannet veropakolaiset ovat lähtökuopissa talviasuntoihinsa. Espanjassa viihtyneet tosin vielä arvelevat. sillä siellä tauti ei näytä laantuvan.
Näyttää siltä, että ulkomailta palaavat, ja myös ulkomaiset matkailijat ovat lähikuukausina todellinen riski. Todettiinhan juuri, että esimerkiksi Turkuun Pohjois-Makedonian Skopjesta tullut kone toi mukanaan peräti 26 tartunnan saanutta. Tartunnan saaneiden kokonaismäärä on muutenkin lyhyessä ajassa noussut merkittävästi.
Jatkuva suojamaskiasian veivaaminen on nyt mahdollisesti loppunut. Kansalaisten paineen alla THL ja hallitus uskalsivat viimeinkin antaa niiden käytöstä suosituksen. Jos niitä käytetään julkisessa liikenteessä ja muissakin vaarallisissa paikoissa riittävän ahkerasti, voi sillä olla jotain merkitystä. Ihmetyttää kyllä, miksi suositusta piti odotella, jokainenhan olisi voinut käyttää niitä jo ajat sitten. Mutta aivan ilmeistä on, että lisäksi entisiä rajoituksia on pakko jossain määrin palauttaa.

5. (62) Perinteiset Fellmanin ajot 8.8.2020
Pyöräilyn ystäville Fellmanin kortteliajot ovat jo 1930-luvulta saakka olleet tärkeä alkavan kesän merkki. Ensimmäinen kuva on tämän kertaisen kisan puolivälistä, jolloin taas joku uskalikko pyrki irtiottoon, eli tekemään riittävää kaulaa muihin nähden.

Tapahtumapaikkana oli jälleen Fellmanin puisto ja sen ympärillä oleva 1,4 kilometrin pituinen katurata. Voittajan ratkaisi entiseen tapaan maaliintulojärjestys kun yksi tunti ja sen päälle viisi kierrosta oli ajettu. Kierroksella ylösajetut suljettiin vuoron perään ulos kilpailusta. Matkalla oli seitsemän välikiriä, joiden voittajat myös palkittiin. Lähtö ja maali sijaitsivat Kyösti Kallion kadulla, sieltä reitti kulki pitkin Paasikivenkatua ja Ståhlberginkatua, josta oli lyhyt poikkeama ylös Svinhufvudinkadulle. Sieltä päästiin sitten loppusuoralle kohti maaliviivaa.
Koronarajoitusten takia kilpailu pidettiin poikkeuksellisesti nyt elokuussa ja kokonaan ilman ulkomaisia osanottajia. Mielenkiintoa vähensi myös se, että oman maan parasta kärkikaartia ei ollut mukana. Kilpailussa käytiin kovaa kamppailua kahden vahvan seuran TWD Länkenin ja Porvoon Akilleksen (Akilles Green Team) välillä kuten aikaisempinakin vuosina. Lopussa maaliviivalle puristi ensimmäisenä Porvoon Jaakko Sillankorva vain vähän ennen Lahden Oskari Vainionpäätä.
TWD Länkenin kotipaikka on nimestään huolimatta nykyään Lahti. Seura syntyi vuonna 2001, kun 1955 perustettu CC Tailwind ja Kristiinankaupungin alueelle jo 1945 perustetun IF Länkenin osaseura Länken Cykel yhdistyivät. Aikanaan Länkenin huippuajajia olivat Kjell Carlstöm ja Jussi Veikkanen. Viimeksi mainittu ehti ajaa vielä myös TWD Länkenin riveissä. Kilpailijat ovat eri puolilta Suomea, eli vain osa on Lahdesta tai Akilleksen kohdalla Porvoosta.
Kilpailijain pääjoukko on kuvassa jälleen kerran ohittamassa lähtöpaikkaa puiston reunassa sijaitsevan kioskin kohdalla.

Kilpailun vaarallisin kurvi oli pian lähtöpaikan jälkeen taustalla näkyvän, rakenteilla olevan Saagan vanhusten hoivakodin jälkeen. Tällä kertaa kaikki näyttää menevän hyvin, mutta vähän aikaisemmin tapahtui ikävä kaatuminen. Vammoja ei tullut, mutta kilpailija joutui keskeyttämään. Hän oli mukana kolmen miehen irtiotossa, ja näköjään ryhmä ajoi liian tiiviinä vaikeaan mutkaan.

4. (61) Pikku-Veskun valtiaat
Pikku-Vesijärven kiertäminen on tässä vaiheessa jo ehtinyt puolitiehen, eli lähelle varsinaiseen Vesijärveen johtavaa, edellä mainittua aalloppia. Taustalla hölkkäävä neitonen on juuri ylittänyt yhdysojan yli kulkevan ns. rakkauden sillan, jonka kaiteeseen on kiinnitetty suuri määrä lukkoja.

Tässä taitaa olla oikein vihreiden unelma, vapaana laiduntavat valkoposkihanhet, jotka eivät suvaitse ollenkaan väistyä ihmisten tieltä. Toisaalle Lahdessa on kaupunki laittanut jopa kyltin, jossa varoitetaan häiritsemästä näitä jatkuvasti lisääntyviä, tulevia puistojen ja keväisten viljapeltojen valtiaita. Vai että EU ei tuo mukanaan mitään ihmisten elämää rajoittavaa? Tässä on paikalla laiduntavaa populaatiota vain vähän, sillä suurin osa näytti olleen muuttomatkalla suurina uivina armeijanosastoina pitkin Pikku-Vesijärveä sen toisille rannoille.

Tässä vaiheessa alkoi kuulua voimakas jytämusiikki bassokomppeineen vanhalta kesäteatterin alueelta. Jonkin verran näytti väkeä istuskelevan nousevassa katsomossa, mutta ns. musiikin takia emme viitsineet liittyä joukkoon, Joku jonglööri siellä kuului tällä hetkellä esiintyvän.
Inspis ry:n hallinnoimalla alueella (Green Grass) toiveikkaat kirppiksen pitäjät yrittivät myydä tuotteitaan. Yksi koiraansa ulkoiluttava vanhempi mies sieltä näkyi tulevan. Tosin päivä oli jo pitkällä, joten jotain sentään ehkä oli saatu myytyä.

Viimeisessä kuvassa on Inspiksen kahvila, jossa siinäkin alkaa jo olla myöhäisen lauantai-iltapäivän tunnelmaa. Rakennus oli alkuaan kesäteatterin lipunmyyntipiste. Teatteritoiminnan loputtua se joutui alinomaa ilkivallan kohteeksi. Mutta kun Inspis ry sai sen haltuunsa, tärvelyt loppuivat. Nuoret töhertelijät varmaan arvostivat itseään vähän vanhempien nuorten yritystoimintaa. Inspis haluaa tukea nuorten työllistymistä ja kehittää uusia toimintamalleja. Se järjestää erilaisia tapahtumia ja tempauksia sekä pitää kesäisin yllä tätä kahvilaa.

3. (60) Pikku-Vesijärvi - keidas keskellä kaupunkia

Lahden Mailaveikkojen peli käytiin lauantaina 1.8. paahtavassa auringonpaisteessa. Tuntui helpottavalta kävellä Pikku-Vesijärven rantaan ja istuutua varjossa olevalle penkille. Tuli mieleen, ettei joskus aktiivivuosina oikein ehtinyt tarpeeksi ihailla lähellä olevia kohteita, vesiurkujenkin ohi tuli kuljettua täyttä kävelyvauhtia. Korkeintaan tuli vain mennessä vilkaistua, että kaunistahan tuo näyttää olevan. Mutta nyt on aikaa jäädä ihailemaan kaikkea kaunista, oli aikaa odotella sitäkin, että voimakkaiden suihkujen aikaan tuli näkyviin upea sateenkaari. Kiitokset Lahti Energialle tämän taideteoksen rakentamisesta.

Matka jatkui sitten järven ympäri myötäpäivään. Kävelytie on tasan kilometrin mittainen, joten sitä käytetään paljon juoksuharjoituksissa. Seuraava kohde tulikin pian eteen, iso määrä ulpukoita taustanaan pääskysiä kuvaava, Oskari Jauhiaisen suunnittelema patsas. Se oli aikoinaan Lahden torilla, siihen aikaan, kun siellä oli vielä se neliön muotoinen vesiallas. Kun allas täytettiin, siirrettiin patsas Pikku-Vesijärvelle.

Pikku-Vesijärvi syntyi vuonna 1869 kun Mytäjäisistä Pietarin radalta rakennettiin pistoraide Kariniemessä sijainneeseen sahalle. Rataa varten rakennettu ratapenkka halkaisi paikalla olleen lahden. Sillä on varsinaiseen Vesijärveen yhteys enää vain ratapenkan ali kulkevan ns. aallopin.kautta. Vesijärven asema oli 1800-luvun lopulla ja vielä seuraavankin alussa eräs maamme vilkkaimmista. Sen ja sataman kautta kulki aikoinaan kaikki henkilö- ja tavaraliikenne Päijänteen alueelle.

Aikoinaan järvi oli ulottunut lähes Lahden kartanolle saakka, mutta Vesijärven pintaa laskettaessa 1800-luvulla rantaviiva vetäytyi useita kymmeniä metrejä. Näin syntyi ns. Kisapuiston alue, jolla on myös paikoitusalue. Tulevaisuudessa paikoitusalue poistuu, kun sille rakennetaan monenlaisia kerrostaloja ja toimintoja.

Seuraavassa kuvassa eräs perhe kokeilee rannalle tehtyjä voimistelulaitteita. Taustalla näkyy mainittu entinen rautatiepenkka, jolta kaupungin lyhytnäköiset virkamiehet tai heidän alaisensa ehtivät kaikessa hiljaisuudessa aikanaan poistaa kiskot. Sama penkka näkyy myös toisessa kuvassa, jossa yritetään vuokrata suppilautoja ja sähköpyöriä. Asiakkaita vaan ei tällä hetkellä näy, joten yrittäjä joutuu harmikseen istuskelemaan tavallaan tyhjän panttina.

2. (59) Lahden Mailaveikot on vahva kasvattajaseura

Kuva on Lahden Mailaveikkojen ja Puijon Pesiksen välisestä ottelusta 1.8.2020. LMV:n lyöjällä on maila koholla, Puijon Pesiksen syöttäjä jää LMV:n pelinjohtajan ja hänen viuhkansa taakse. Raitapaitainen on kotipesän tuomari, ruutupaitainen on jokerilyöjä. Kädet ylhäällä olevat pelaajat haluavat antaa merkkejä kentällä etenijöille siltä varalta, että vastapuoli aavistaa pelinjohtajan viuhkan värijärjestyksen.

Pesäpallossa on miesten ja naisten puolella tason mukaisia sarjoja. Korkeinta tasoa on Superpesis, seuraavana on Ykköspesis, sitten Suomensarja ja Maakuntasarja. Lahden Mailaveikot pelaa miesten Suomensarjan itälohkoa yhdessä seitsemän muun joukkueen kanssa. Jos se voittaa lohkonsa, se joutuu kohtaamaan vielä kolmen muun lohkon voittajat pääsystä Ykköspesikseen. Lohkovoittoon on hyviä mahdollisuuksia, mutta tuskinpa ylemmäksi ainakaan tällä miehistöllä.
Kaukana ovat Mailaveikkojen suuruuden ajat ennen ja välittömästi jälkeen sota-ajan. Ensimmäisen kerran se putosi silloisesta mestaruussarjasta 1950-luvun puolivälissä juuri siihen aikaan, kun pienen kotipitäjäni Nurmon joukkue nousi samaan sarjaan. Nurmossa oli siihen aikaan noin 3000 asukasta. Myöhemmin siitä on tullut ylimmän sarjan vakiojoukkue. Tällä vuosituhannella Nurmon Jymyyn liitettiin maakuntasarjaan vajonnut Seinäjoen Maila-Jussit, joten se kamppailee nykyään Supersarjassa nimellä Jymy-Jussit.
Eipä silti, taitoa ja kuntoa löytyy tältäkin tasolta. Oikeastaan yllätyin voimakkaista peruslyönneistä ja lujista heitoista. Tosin vastus oli melko heppoista, joten juoksuja syntyi helposti. Erityisen vahva oli LMV:n jokeri Samppa Mielonen, jonka tilille tuli kaksi kunnaria ja viisi tavallista juoksua. LMV pöllytti kuopiolaisia oikein kunnolla, tuloksena oli puhdas voitto 2-0. Kumpikin jakso voitettiin suurinumeroisesti.

Lahden Mailaveikot on oivallinen kasvattajaseura, juniorijoukkueita löytyy aina 10-vuotiaista lähtien niin poikien kuin tyttöjenkin puolelta. Seuran kohtalona on vaan ollut joutua Lahden muiden vahvojen palloiluseurojen varjoon. Sponsorirahaa ei sille ole enää aikoihin paljon kaupungin liike-elämältä riittänyt.

1. Päijänteenkatu elokuun 1. päivänä 2020

Lahden tulevan kulttuurikeskuksen rakentamisessa on taas siirrytty uuteen vaiheeseen. Koko Päijänteenkatu sen edustalla päällystetään uudelleen. Lisäksi sitä on levennetty metrin tai pari, ja laajennuksen alle on sijoitettu salaojat. Saattaa olla, että pääoven edustalle suunnitellaan paria bussien pysähdyspaikkaa. Optimistisesti kaiketi uskotaan, että maakunnasta tulee bussilasteittain väkeä. Vieressä samaan suuntaan kulkevan Väinö Hovilan puistotien upeat vanhat puut kokevat kovia, sillä osa niiden juurista meni saman tien. Toivottavasti puut pysyvät pystyssä, eivätkä ala kallistua kadulle päin.
Väinö Hovilan puistotie on satoja metrejä pitkä, ja se rajaa kirkkopuistikkoa pohjoisen puolelta. Monitoiminen ja tehtäviinsä uhrautuvasti suhtautunut Väinö Hovila (1894−1986) toimi kirkkoherrana 1943−1965. Raskainta aikaa oli 1940-luku, jolloin hän joutui polkupyörineen viemään suruviestejä lukuisiin koteihin. Puistotie kantaa hänen nimeään ja muistoaan.
Kulttuurikeskuksen toiminta on suurelta osin alkanut, sillä iso osa vuokralaisista on jo asettunut taloon. Panimo-pub ja Paahtimo-kahvila aloittivat toimintansa kuukausi sitten, molempien terassit täyttyvät illasta toiseen. Bistro Mallaskadun ja Päijänteenkadun kulmassa aloittaa noin kuukauden kuluttua. Sisäpihan monikerroksinen taide- ja julistemuseo avaa ovensa vasta vuoden kuluttua, mutta upeat, taiteelliset muraalit ovat jo ulkoseinillä valmiina. Kannattaa jo nyt ulottaa kävelyretkiään näihin maisemiin.

Heinäkuu

7. (57) Vanamuusikafestival Tallinnassa

Lahtelaiset Viron ystävät ovat vuosien mittaan vierailleet monen monta kertaa Haapsalussa, pienessä merenrantakaupungissa aivan maan länsiosassa. Vierailut ovat olleet jokavuotisia, joten moni on ehtinyt saada tunnesiteitä kaupunkiin. Minä olen kesän mittaan aina silloin tällöin tarkastellut sanomalehti Lääne Elusta, mitä kaupunkiin kuuluu. Pahimpia koronakeskittymiä siellä ei ole ollut, mutta totta kai tämänkin kaupungin elämään virus on ehtinyt vaikuttaa.
Viimeksi olen katsellut kulttuuritarjontaa, ja kuinka ollakaan, nyt on juuri ollut meneillään Vanhan musiikin festivaali, josta meilläkin on kokemuksia aikaisemmilta vuosilta. Lehdestä sain käsityksen, että juhlat ovat jälleen onnistuneet, vaikka esimerkiksi yksi maailman nimekkäimmistä lauluyhtyeistä, englantilainen Tenebrae Consort ei päässytkään maan pahentuneen koronatilanteen takia tulemaan. Sen tarkoituksena oli esittää englantilaista renessanssimusiikkia päättäjäispäivänä. Yhtyeen tilalla esiintyi virolainen huippukuoro Vox Calamantis, joka on tullut tunnetuksi muun muassa Viron kuoroihmeen yhden luojan, Cyrillus Kreekin sekakuorosovitusten esittäjänä.
Vanhan musiikin festivaali järjestettiin tänä vuonna 27. kerran. Olen oheen kaapannut Lääne Elusta pari Arvo Tarmulan valokuvaa. Oletan, että ne on otettu torstain avajaiskonsertista, jossa esitettiin Georg Friedrich Händelin oratorio ”Jefta”, joka edustaa hänen vähemmän tunnettua tuotantoaan. Lauantaina oli Paolo Pandolfon konsertti, jossa tämä esitti ensin Bachia. Myöhemmin esiintyi sopraano Tuuli Lindebergin ja luutunsoittaja Eero Palviaisen duo.

Lopuksi vähän nostalgiaa. Poimin arkistostani pari kuvaa vanhan musiikin festivaalilta vuodelta 2011. Tuomiokirkossa soitti heinäkuun 15.päivänä Tallinnan barokkiorkesteri. Ohjelmistossa oli muun lisäksi tietysti Bachia. Kuvassa näkyvät kyllä flyygeli ja muitakin instrumentteja, mutta otin kuvan kymmenkunta minuuttia ennen orkesterin jäsenten saapumista. Kun he sitten olivat valmiina, oli edessä olevat penkit jo täysin kansoitettuja.
Toinen kuva on Jaanin kirkosta, toisesta Haapsalun tuomikirkkoseurakunnan pyhätöistä. Saman heinäkuun 17. päivänä siellä esiintyi lauluyhtye Hainavanker. Se esitti nykyään muotiin tulleen Hildegard Bingeniläisen (1098‒1179) lauluja. Hän oli saksalainen abbedissa, oman aikansa monipuolinen nero, säveltäjä ja kirjailija. Kirjallinen tuotanto kohdistui teologian, kosmologian, luonnonhistorian ja lääketieteen aloille.
---------
Koronavirus keskeytti myös lahtelaisten matkat Viroon. Toukokuussa oli tarkoitus lähteä viikoksi Viljantiin, joka sekin on tuttu ja usein nähty kohde. Toivottavasti tilanne kuitenkin pian normalisoituu. Vaikka aikaisempien vuosien primus motor Leili Kujanpää onkin muuttanut pysyvästi Viroon, on Päijät-Hämeen Tuglas-seurassa useita potentiaalisia henkilöitä, jotka voivat ryhtyä toimeen heti, kun matkat tulevat mahdollisiksi.

6. (56) Tallinna ja Riika ovat suosiossa
Eräässä viime päivien televisio-ohjelmassa kerrottiin, että suomalaisten Viron matkailu on taas alkanut. Tallinnan kadut olivatkin olleet jo pitkään hiljaisemmat kuin vastaavaan aikaan esimerkiksi viime kesänä. Joidenkin virolaisten mielestä oli tuntunut vähän samanlaiselta kuin neuvostovallan alkuaikoina. Säännöllinen laivaliikenne alkoi Tallinnan ja Helsingin välillä vasta 1965, vuotta sen jälkeen kun Kekkonen oli Puolaan suuntautuneen virallisen vierailun loppuvaiheessa pysähtynyt tulomatkalla Tallinnaan ja Tarttoon pariksi päiväksi. Tiettävästi hän oli pyytänyt Moskovasta lupaa laivayhteyksien aloittamiseen.
Viron matkat laajenivat varsinaisesti silloin kun Viru-hotelli valmistui. TV-kirjeenvaihtaja Silja Massa haastatteli tunnettua Suomen ystävää Kulle Raigia, joka oli tuohon aikaan matkaoppaana Tallinnan satamassa. Viru-hotellissa oli tehokkaita kuuntelulaitteita, mutta niistä suomalaiset eivät olleet tietoisia, tai eivät sitten vähääkään välittäneet. Kulle Raig kertoikin, ettei KGB ollut kiinnostunut suomalaisista, vaan ainoastaan amerikkalaisista ja ulkovirolaisista, jotka olivat 1940-luvulla paenneet lähinnä Ruotsiin. Tullimääräyksistä huolimatta suomalaisten matkassa tuli suuret määrät farkkuja, sukkahousuja ja länsimaisia lehtiä.
Matkustin Tallinnaan ensimmäisen kerran toukokuussa 1961 Helsingin yliopiston historian opiskelijain yhdistyksen Kronos ry:n matkalla. Matkalla viivyttiin ensin pari päivää silloisessa Leningradissa. josta Tallinnaan poikettiin yöjunalla. Sen verran hitaasti junat kulkivat, että koko yö yhdensuuntaiseen matkaan kului. Narvan kohdalla pysähdyttiin joskus kello viiden maissa. Tällöin näin ensimmäisen kerran niin Narvajoen kuin Hermannin linnoituksen Viron puolella ja Ivangorodin Venäjän puolella. Sen verran nuhteettomia me siihen aikaan olimme, että tietääkseni kukaan ei tuonut mukanaan mitään kiellettyä.
Lahden seudun historianopettajien yhdistyksen matkalla vuonna 1980 sama toistui, tavallisimmat nähtävyydet kierrettiin jälleen ja eräässä Mustanmäen keskikoulussa vierailtiin. Kukaan ei myöskään tuntunut hamstraavan alkoholia, minun matkaani taisi tarttua laivalta yksi brandypullo. Vappuaattona vuonna 1988 tilanne muuttui. Seniorilentopalloseurani Päijät-Äijät ry pelasi tällöin Tallinnan Kalevin saman ikäisten miesten kanssa ottelun. Kun bussi lähti Lahdesta, eräs joukkueen jäsenistä, tekstiilitehtaan myyntimies ammatiltaan, jakoi suuresta pahvilaatikosta joka miehelle farkut, jotka hän sitten Tallinnan tullin jälkeen keräsi taas pois. Vähän joka mies vaihtoi ruplia pimeästi kadulla, minä muiden mukana. Virallinen kurssi oli yhden suhde yhdeksään, mutta kadulla saatiin rupla jo yhdellä markalla. Niitä kertyikin sitten aikamoinen määrä. Kun ruplia ei olisi saanut lainkaan tuoda Suomeen, keksin laittaa niitä aika nipun Olevisten kirkon rakennusrahastoon, jonka lipas sijaitsi kyseisen kirkon eteisessä. ”Isot pojat” tiesivät kyllä mielestään paljon parempiakin kohteita.
----------
Näistä matkoistani voi lukea tarkemmin napsauttamalla blogini yläpalkista kohdan Naabermaa Eesti. Uuden itsenäistymisen ajalla matkat jatkuivat vaimon kanssa, pelimatkoilla tai Lions klubin mukana. Erityisen paljon matkoja tuli tehtyä Päijät-Hämeen Tuglas-seuran kanssa. Kokonaismäärästä minulla ei enää ole mitään käsitystä, jossain 30:n jälkeen laskelmat menivät jo kauan sitten sekaisin.
Suomalaisten matkojen kohteet ovat hyvin erilaisia. Jotkut etsivät kulttuurielämyksiä, toiset luontokohteita, tapaavat tuttuja tai sukulaisia, monet lomailevat muuten vain. Usein kiinnostaa kuitenkin eniten vain halpa alkoholi. Bussi tuo Suomessa satamaan, vie Tallinnassa ensin Superalkoon, sitten pariin suureen ostoskeskukseen ja taas laivalle. Oma lukunsa ovat sitten henkilöautolla tai pakettiautolla matkaan lähteneet. Nämä ovat usein todellisia suurtuojia. Selityksenä ovat usein ”tyttären häät” tai omat syntymäpäivät. Joskus lasti on niin mittava, että sillä saisi naitettua vaikka kaikki pienen pitäjän tyttäret.
Pari vuotta sitten Viro nosti alkoholin hintoja, jolloin matkoja alettiin suunnata Latvian puolelle. Niinpä sinne heti rajan jälkeen syntyi ostoskeskuksia, jonne jotkut virolaisetkin suuntasivat suomalaisista puhumattakaan. Koronakriisin jälkeen avattiin nopeasti suosiota saavuttanut laivayhteys Riikaan. Sitä ei voi ihmetellä. Tosin Riiassa on paljon nähtävää, keskieurooppalaiseen tyylikin rakennettu keskusta, Jurmala loputtomilta tuntuvine hiekkarantoineen ja vanhoine huviloineen muun muassa.

5. (55) Jari Tervo: "Entä jos ?"
Jari Tervo on nykykirjailijoistamme tuotteliaimpia. Alkuun hän kirjoitti runoja, sittemmin aika moisen määrän romaaneja, joista monet rakentuivat historiallisiin tapahtumiin enemmän tai vähemmän tarkkaan. Hänen tuotantoonsa kuuluu lisäksi koko joukko novelleja, käsikirjoituksia, elämänkertojakin. Nuorempana hän työskenteli toimittajana, ja nykyään hän on ollut suosittu tv-esiintyjä.
Suuri yleisö tuntee hänet ehkä parhaiten pitkäaikaisen Uutisvuodon toisena kapteenina. Tätä eräänlaista huumorihengessä pidettyä joukkuekilpailua järjestettiin vuodesta 1998 aina viime vuoteen saakka. Toinen kapteeneista, runoilija Tommy Taberman jäi pois tultuaan valituksi eduskuntaan vuonna 2007. Hän edusti älykästä huumoria, johon Tervo pyrki vastaamaan samalla tavalla. Puheenjohtajana oli hienostuneesti käyttäytyvä Peter Nyman, joka kuitenkin lähti MTV 3:n uutistoimittajaksi vuonna 2010. Tabermanin tilalle tullut Stan Saanila ei kuitenkaan pystynyt täyttämään Taberman kapteenin saappaita, ei liioin Baba Lybeck edeltäjänsä Nymanin tonttia. Vuoteen 2019 mennessä henkilöt vaihtuivat, samoin ohjelman rakenne. Ilmeisesti ohjelmaformaatti oli tässä vaiheessa jo vanhentunut, ehkä vähän väsähtänytkin, joten se lopetettiin.
Viime aikoina Tervo on tehnyt tv-dokumentteja tunnetuista suomalaisista, useimpien mielestä onnistuneesti. Hän on itse juontajana jättäytynyt taka-alalle antaen haastatteluille ja asiakirja-aineistolle pääosan. Viimeisin yritelmä on ollut puolivakavaksi tarkoitettu hupiohjelma Entä jos... Siihen on koottu useita eri haastatteluohjelmissa kunnostautuneita henkilöitä, jotka vuorollaan jossittelevat historiallisilla tapahtumilla. Moderni ja koronakevääseen sopiva muotokin on löydetty: ohjelma vaikuttaa eräänlaiselta televisiopalaverilta, eli ilmeisesti jokainen osallistuja vastailee kotoaan käsin digitaalisesti.
Aloin seurata ohjelmaa kiinnostuneena. Mutta pian petyin, sillä ohjelman pääanti oli esittää sujuvia kompia ja ilmassa liikkuvia ohuita vitsejä, jotka eivät edes naurata. En ryhdy niitä edes raportoimaan, viittaan kuitenkin pariin ensinnä mieleen tulevaan aiheeseen. Entä jos I maailmansota ei olisi syttynyt, tai jos Suomi ja Ruotsi olisivat solmineet valtioliiton vuonna 1940. Ei se maailmansota toki syttynyt pelkästään ns. Sarajevon laukausten takia, vaan taustalla oli vuosien epäluulo ja kilpailu, jotka vähitellen kärjistyivät. Itävalta-Unkarin arkkiherttuan murha oli se viimeinen kipinä, joka tarvittiin. Jos sitä ei olisi tapahtunut, jokin muu tapahtuma olisi pian sytyttänyt maailmanpalon. Ruotsin ja Suomen valtioliitto olisi ollut tuossa maailmantilanteessa mahdoton. Keskustelussa kuultiin sen jälkeen vain lapsellisia heittoja pakkosuomen opiskelusta tai Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen-laulun muunnoksesta, muodossa sinen ja keltainen. Kaiken kaikkiaan vahvasti meritoitunut kirjailija ja tv-esiintyjä Jari Tervo tuotti nähtäville hienon tuotantonsa vaatimattomimman tekeleen.

4. (54) EU:n pohjoiset ja eteläiset valtiot
Perjantaina 18.8. alkoi Brysselissä Eurooppa-neuvoston kokous, jossa neuvoteltiin unionin tulevasta rahoituskehityksestä vuosille 2021−2027 sekä sen ohessa ns. 750 miljardin kokoisesta elvytysrahastosta, jolla pyritään korvaamaan ns. koronaepidemian eri maiden talouselämälle aiheuttamia vahinkoja. Koolla olivat kaikkien maiden EU-asioista vastaavat poliittiset johtajat, eli käytännössä pääministerit ja joistakin maista presidentit. Erilaisia näkemyksiä ja toiveita oli paljon, joten etukäteisneuvotteluista huolimatta sopimukseen ei odotettukaan vielä ensimmäisessä viikonvaihteessa päästävän.

Suomen kannalta mahdolliset kiistakysymykset koskevat elvytysrahaston kokoa, sen jakautumista lainoihin tai suoriin tukiin, tuen jakamiskriteereihin sekä yleensä eri maiden kokonaisvastuisiin. Tarkoituksena on, että EU ottaisi rahastoa varten markkinoilta 750 miljardin lainan, josta summasta EU-maat saisivat 500 miljardia suorana avustuksena ja 250 miljardia lainoina. Tämän suunnitelman ovat luoneet Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron yhteistuumin.
Hankkeen tarkoituksena on puhaltaa uutta voimaa eurooppalaiseen talouselämään, jotta koronan aiheuttamat ongelmat saataisiin ainakin osaksi selätettyä. Tämä on tärkeää myös siksi, että EU ei menettäisi maailman suurvaltojen puristuksessa vaikutusvaltaansa. Suomi pienenä ulkomaan kaupasta riippuvaisena maana tietysti toivoisi, että sen tärkeimmät eurooppalaiset vientimaat pääsisivät mahdollisimman pian taas jaloilleen, ja avaisivat oviaan Suomesta tulevalle tuonnille
Mitkä maat sitten tulisivat ennen muita saamaan tukea? Tässä vaiheessa kriteereistä ei voi sanoa mitään, mutta ilmeisesti koronasta eniten kärsineet, lähinnä Etelä-Euroopan maat, joiden talous on jo ennestään ollut enemmän tai vähemmän kuralla. Yhtenä niistä on Kreikka, joka kymmenen vuotta sitten sai apupaketteja holtittoman taloudenpitonsa takia. Lähes samassa kurimuksessa oli silloin myös Italia, ja jossain määrin Espanjakin. Näissä maissa korona on myös vahvimmin jyllännyt, oli sitten kysymys tautitilanteen huonosta hoidosta tai sitten ei. Jyrkimmin on avustuspaketin suuruuteen suhtautunut ns. ”nuiva nelikko”, Ruotsi, Tanska, Hollanti ja Itävalta. Hollanti on vaatinut ehtona erityisesti talouden rakenteellisia uudistuksia. Tämä tarkoittanee esimerkiksi EU:n itäisimpien valtioiden osin vanhentunutta talousrakennetta ja korruptioalttiutta. Suomi on lähellä näitä näkemyksiä. Eteläisen Euroopan maat ovat tietysti paketin puolesta. Omalta osaltaan kapuloita pyrkii laittamaan rattaisiin myös Unkari, jonka itsevaltainen pääministeri Viktor Orban ei siedä alkuunkaan Suomen esittämää vaatimusta avustusten sitomista kansanvaltaisen kehityksen tukemiseen. Samoilla limnjoilla on myös Puola, jossa niin ikään vapaa lehdistö on alistettu valtiovallan tahtoon.

Yleisesti ottaen kysymys on siis pohjoisista ja eteläisistä valtioista, ja näiden asenteista. Historian entisenä ammattilaisena katseeni siirtyy mielellään menneisyyteen, eli tässä tapauksessa aina 1500-luvulle ja Martti Lutherin suorittamaan uskonpuhdistukseen asti. Suomessa on aina puhuttu periluterilaisesta työmoraalista. Luther korosti, että ahkera työ on sinällään Jumalan palvelua. Uskonpuhdistuksen reformoitu haara julisti jopa sitä, että taloudellinen menestys on Jumalan siunausta ahkerasta työstä. Tästä syystä se levisikin nimenomaan Hollantiin ja Sveitsiin, osaksi myös Ranskaan, Unkariin, Englantiin ja Skotlantiin. Englannin anglikaaninen kirkko on opillisesti lähempänä luterilaisuutta, joskin menot ovat näyttävämpiä ja lähempänä katolista kirkkoa. Opin läheisyydestä kertoo esimerkiksi se, että Englannin anglikaanisella kirkolla ja eräillä luterilaisilla, esimerkiksi Suomen ja Viron kirkoilla on ns. ehtoollisyhteys, eli niiden jäsenet voivat käydä toistensa kirkoissa ehtoollisella.
Tunnustan, että nämä ajatukset ovat aika lailla peräisin Max Weberin esseestä Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, jota ovat tulkinneet paremmatkin tutkijat kuin minä. Weber tarkoitti enemmänkin kalvinisteja, siis reformoituja protestanttisuuden suuntauksia. Menemättä yksityiskohtiin, oikaisen mutkia suoraksi ja totean, että jotain tuon ajan ajattelusta on säilynyt meidän aikaamme asti. Ainakin tuntuu helpolta väittää, että pohjoisen puolen perinteisesti protestanttiset EU-maat ovat taloudenpidossaan paljon säntillisempiä kuin etelän katoliset. Tämä on yksi keskeisimmistä perusristiriidoista, joissa kyllä riittää sovittelemista.

3. (53) Kirjallisia terveisiä Pariisista
Hannu Väisänen on kulttuuririntamalla omanlaatuisensa menestyjä, kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja, palkittu myös kuvataiteen puolella, kelvollinen laulajakin. Hän on myös nykykielellä sanottuna mainio ”brändääjä”. Kun hän edellisellä kerralla ilmestyi Ranskan maaseutuasunnoltaan Helsinkiin, hän oli monien kirjallisuusohjelmien tähti. Samalla hän piti taidenäyttelyn eräässä kaupungin keskeisessä galleriassa, kuultiinpa televisiossa pieni katkelma hänen samassa yhteydessä esittämistään laulelmistakin.

Tällä kertaa hän tuli näkyville vähän vaatimattomammin vain uusimmalla romaanillaan ”Märkä turbaani”. Se koostuu useista kertomuksista, joiden kohteena ovat ihmiset toisaalta hänen asumastaan kerrostalosta Pariisissa, toisaalta eteläranskalaisen pappilan ympäristöstä. Hän on valinnut mielenkiintoisen näkökulman, sillä hän eläytyy 13-vuotiaan Anatolen maailmaan ja käsityksiin. Tämä antaa mahdollisuuden irtautua todellisuudesta, antaa mahdollisuuden liioitella ja värittää asioita todellisuuden tuolle puolen. Ja mainio fabuloitsijahan Väisänen todella onkin. Asioita hän osaa tarkastella useista eri näkökulmista.
Tällainen eräänlainen novellitekniikka auttaa selviytymään eräästä romaanikerronnan ongelmasta: kun aloittaa aina uuden tarinan, säilyy mielenkiinto kirjan loppuun asti. Näyttää siltä, että kirjan kuin kirjan tulisi nykyään päästä yli sen maagisen kolmensadan sivun, jotta siihen voitaisiin suhtautua vakavasti. Tämän takia usein siellä jossain kahden kolmasosan jälkeen teksti seisoo paikallaan, etenee vaivalloisesti. Tällaisella tekniikalla sitä vaivaa ei ole.

Ensimmäisessä luvussa Väisänen esittelee asuinkerrostaloaan. Luku on aika lailla informatiivinen ja siksi kiinnostava. Yhteensä 37 kerrosta, jokaisessa kahdeksan asuntoa, neljä hissiä, joista vain kaksi tulee ylös asti. Tai ainakin melkein, sillä viimeiseen kerrokseen pitää nousta lopulta portaita pitkin. Väisänen asuu itse siinä toiseksi viimeisessä. Kovalla tuulella tuntuu selvää huojumista, näköalat yli Pariisin ovat hulppeat, kunhan vain ilmat ovat suotuisat. Paljon muutakin saamme tietää, mm. talon putkiston monimutkaisuudesta, sähkön toimivuudesta jne. Alaovella ovat vartijat, joista on muodostunut eräänlaisia asukkaiden luottamushenkilöitä. Heistä on keskeisin puolalainen komistus, jonka nimi on niin hankala, että hänet tunnetaan vain nimellä Chopin. Ala-aulasta on muodostunut eräänlainen asukkaiden yhteinen olohuone, tai ainakin odotustila.
Toisessa luvussa hän kertoo osittain dementoituneen vanhan herran päivittäisistä toiminnoista, auton loputtomasta puunaamisesta ja kerrostalon portaiden laskemisesta. Hän kävelee tai miltei juoksee portaat ylös ja alas kerta toisensa jälkeen varmistuakseen siitä, että niitä on joka kerta tasan 666, eli ns. paholaisen luvun verran. Tällaisia hahmoja on varmaan monissa suurissa kerrostaloissa. Olemme asuneet nykyisessä monin verroin pienemmässä kerrostalossa tänä keväänä tasan 15 vuotta. Meilläkin on ehtinyt jo olla kaksi asukasta, jotka harhailivat portaikossa, ja tarvitsivat muiden apua osuakseen omaan asuntoonsa. Toinen heistä pelkäsi vakoilijoita, peitti lamppujaan ylimääräisillä paperisuojuksilla ja pyysi välillä tarkistamaan, ettei vuoteiden alla vaan ollut ketään.
Seuraavissa luvuissa Anatole kertoo isästään ja äidistään, jotka olivat eronneet. Sitten seuraa kuvauksia ”Nizzan tytöstä”, joka pitää asunnossa vastaanottoaan, ja saa aikaan ihmisten peiteltyjä puheita. Sitten seuraa hyppäys äidin maisemiin maaseudulla, jossa tämä asuu uuden miehensä kanssa. Siellä oli mielikuvitusta kiehtova vaurioitunut rakennus, joka oli suurimmaksi osaksi jo karhunvatukkapensaiden peittämä, eräänlainen onnettoman rakkauden muistomerkki. Niminovelli Märkä turbaani kertoo rakkaudennälkäisestä vanhenevasta rouvasta, joka elättelee toivetta siitä, että hänen Kreikassa tapaamansa komea Vasilis saapuisi asumaan hänen luokseen. Ensin hän remontoi ylimmän kerroksen asuntoaan kreikkalaissävyiseksi. Kun sitten totuus lopulta paljastuu, alkaa rakennelmien purkaminen, kuljetetaan särkyneet kaakelit ja vähän muutakin suurissa kasseissa alas. Koko ajan rouva yrittää suoristaa hiuksiaan, kastelee niitä, ja kietoo niiden ympäri froteesta tai joistakin muista kankaista muotoillun pyyhkeen, joka näyttää aivan turbaanilta.
Sitten viivytään asukkaiden yhteisen vuosijuhlan tunnelmissa ja esitellään panoraamabaaria, jonka kuitenkin oli valloittanut eräs yksiössä asuva vanha mies, joka tarvitsi tilaa vanhojen tietokoneiden purkamista varten. Talvilomalla pistäydytään taas äidin luona maalla, ja odotellaan aluksi tarkan aikataulun mukaisesti kiertävää leipäautoa. Sen matka katkeaa kuitenkin sitä mukaa kun yhä useammat ostavat itselleen leipäkoneita. Tornitalon henkilögalleriaan kuuluu vielä esimerkiksi rikollinen, jonka olinpaikkaa valvotaan nilkkaan asennetulla jalkapannalla, tai kovin persoonallinen lääkäri. Anatole pistäytyy taas maalla äitinsä luona ja tutustuu putkiasentajan ja puheterapeutin perheeseen, jossa on kaksi suunnilleen hänen ikäistään poikaa. Näiden opastuksella hän opettelee imppaamaan liimoja ja liuottimia.
Oman lukunsa saa Anatolen kokemus lukiosta. Sen jälkeen seuraa mielestäni koko kokoelman paras ja kaunokirjallisesti onnistunein luku muutaman iranilaisperheen paosta juuri Khomeinin tekemän vallankaappauksen jälkeen. Koko suku, tai ainakin useat perheet asettuvat samaan asuintorniin, neljään eri kerrokseen. Anatole rakastuu perheen saman ikäiseen tyttöön, rakastumista kuvataan kauniisti ja teini-ikää ymmärtäen. Koko teos päättyy kuvaukseen tavallista kovemmasta ukonilmasta ja asukkaiden suhtautumisesta siihen. Tämä luku tavallaan yhdistää jo esitetyt kertomukset kokonaisuudeksi.
Tämän kertaisen teoksensa aiheet Väisänen on osannut valita taitavasti jo siitäkin syystä, että kerrostaloissa pitkään asuneet lukijat löytävät muististaan yhtymäkohtia hänen kuvaamiinsa henkilöihin. Teksti on monihaaraista ja rönsyilevää, ajatuksia herättävää. Varmaan lähtökohtana ovat ihmisten erilaiset kohtalot. Mutta Väisänen irtautuu toden tuntuisesti, mielikuvituksensa siivin tästä todellisuudesta. Väisänen on todellinen tarinaniskijä.

2. (52) Malskin asukkaat ja autoilijat – vaihe 2
Viime kuussa kerroin (3/toukokuu), että kaupunki oli yrittänyt sulkea läpiajolta kaksi Malskin alueen katua. Toteutus jäi kuitenkin puolitiehen: betonilampaiden ohi pääsi vielä vähän kurvaten kiertämään. Tämä huomattiin, lampaiden paikkoja siirreltiin ja lopulta paikalle tuotiin myös kaksi istutuslaatikkoa.

Tällä erää ei Päijänteenkadulta enää pääse kuin Mallaskadun alkuun, eikä Kulmakadulta Panimokadun alkupäätä pitkin Mattssonin aukiolle. Tosin vähän vaivaa nähden voi kiertää aukion L-kirjaimen muotoisen suuren, lähinnä pensaita kasvavan istutuksen takaa kerrostalojen seiniä myöten. Ainakin taksit ovat löytäneet tämänkin tien. Pääasia kuitenkin on, että tarpeetonta läpiajoa aukion kautta on saatu hillittyä.

Pääväylä Malskin alueelle kulkeekin nyt Kolkankadulta pitkin Mallaskadun jatketta, jolta pääsee kääntymään Panimokadun suurimpien katunumeroiden taloille.
Kuvakaappaus Lahden kaupungin kartastosta.
Alla ovat seuraavat omat kuvat:
1. Mallaskatu on suljettu kokonaan.
2. Betonilampaiden rivistöä ja oikealla lähellä punatiilistä rakennusta istutuslaatikko. Vasemmalla olevan pensasistutuksen takaa voi vielä aukion kiertää.

1. (51) Donna Leonin uusin Brunetti
Syntyjään yhdysvaltalainen Donna Leon lähti kotimaastaan vuonna 1965. Siitä lähtien hän toimi matkanjohtajana, englannin ja englanninkielisen kirjallisuudenopettajana eri puolilla maailmaa. Venetsiaan hän pysähtyi 1980-luvulla, mutta muutti vähän aikaa sitten Sveitsiin kyllästyttyään kaupungin turistipaljouteen. Vuodesta 1992 lähtien hän on ollut erittäin tuottelias, dekkareita on ilmestynyt puoliväliin kolmekymmentä, lisäksi ainakin viisi muuta Venetsiaa käsittelevää kirjaa. Kirjojen sankarina on koko ajan ollut komisario Guido Brunetti, jonka seikkailuja suomalaisetkin ovat rakastaneet. Donna Leonin kirjoja on täällä myyty peräti 800.000 kappaletta! Samaa on tapahtunut eräissä muissakin maissa. Lisäksi jotkut matkatoimistot ovat järjestäneet matkoja kirjojen tapahtumapaikoille, eräänä kesänä myös Suomesta. Muutama vuosi sitten nähtiin televisiossa saksalaisten hänen kirjojensa pohjalta tekemä elokuvasarja. Uusin kirja on nimeltään Anteeksiannon houkutus. Siinä hän käsittelee huumekauppaa ja lopulta laajamittaista lääkealan huijausta.

Kirjoja on siis käännetty lukuisille kielille, mutta ei italiaksi. Kirjailija on kieltäytynyt, sillä hän on pitänyt tapanaan suomia italialaista byrokratiaa, lahjontaa ja ns. hyvä veli -käytäntöä. Heti tämän uudenkin kirjan ensimmäisellä sivulla hän lohmaisee Venetsian MOSE-turvaporttijärjestelmää, ”yli kolmekymmentä vuotta kestäneen suunnittelun ja kähminnän tulosta”. Oikeastaan suunnitelmalla on ikää paljon enemmän, sillä Venetsiassa kesäkuussa 1970 käymälläni parin viikon kurssilla jo puhuttiin samasta asiasta, eli siitä, että nousu- ja laskuvesiä pitäisi Venetsian ja sen laguunin suojelemiseksi rajoittaa. Eräs viiksiniekka levitti luentohuoneen seinille joukon suurikokoisia piirustuksia sulkuporteista. Periaatteena oli, että tällainen portti kääntyisi veden virtauksen avulla pintaan nousuveden aikaan, ja laskisi sitten laskuveden koittaessa. Tässä käsillä olevassa kirjassa viitataan myös suurten kerrostalon korkuisten risteilyalusten pääsyyn kaupungin ytimeen Pyhän Markuksen torin ja San Giorgion saaren välistä.

Sivulla 145 hän jatkaa samasta aiheesta kuvitellen, miten Brunetti luki kaupungilla sanomalehden artikkelia, joka käsitteli tätä asiaa. ”Artikkelissa viitattiin tyynesti mahdollisuuteen, että koko progetto faraonico ei toimisi ikipäivänä. Vuosituhantiset vuorovesivirtaukset oli sekoitettu, laajoja maa- ja vesialueita oli betonoitu, suunnattomia rahasummia oli kulutettu. ja nyt sitten todettiin tyynesti, että koko hankkeesta ei tulisi mitään.” Samalla sivulla mainittiin jostain MOSE-projektin entisestä johtajasta, joka oli paennut Väli-Amerikkaan, ja väitti nyt olevansa liian sairas palaamaan Italiaan oikeudenkäyntiä varten.

Donna Leon on kieltämättä taitava kirjoittaja. Hän punoo juonta niin, että lopputulos ei suinkaan selviä liian aikaisin. Teksti vie mennessään. Oman lisänsä tuo Venetsia, monien unelmien pääkohde ja muistojen aarreaitta. Kirjailija kuljettaa päähenkilöään, komisario Guido Brunettia pitkin kanaaleja, siltoja, kujia ja toreja sellaisella vauhdilla, että esimerkiksi minä en oikein pystynyt seuraamaan mukana. Viimeisestä Venetsian matkastani on jo sen verran aikaa. Mutta onhan siellä paljon tuttuakin, Canal Grande, Rialton silta, San Marcon tori kaikkine rakennuksineen, muutamat saaret ja muut nähtävyydet.

Brunettin aikaisempi kumppani, ylikonstaapeli Vianello on kyllä kuvissa mukana, mutta vielä enemmän toinen komisario, Claudia Griffon. Apulaispoliisipäällikkö Patta mahtailee edelleen, ja sihteeri, signorina Elettra on yhä varsinainen tietokonevelho, joka hakkeroi Brunettille sellaisiakin tietoja, jotka ovat salaisia. Poliisilaitoksen muukin henkilökunta vilahtelee taustalla. Uusina keskushenkilöinä ovat professoressa Crosera ja hänen miehensä Casparini, joka pahoinpidellään henkihieveriin aamun varhaisina tunteina. Professoressa Crosera epäilee, että joku myy huumausaineita hänen pojalleen. Tästä sitten alkaa kerä avautua, Brunetti käyttää hyväkseen alamaailman kontaktejaan ja päättelee työparinsa kanssa huumeiden levittäjät. Lopulta selviää, että pahoinpitely tapahtuikin sitten aivan toisella tavalla kuin ensin oletettiin.

Kesäkuu

8. (50) Kostonkierre välirauhan aikaan

Timo Sandberg on ehtinyt Otso Kekki-historiasarjansa viidenteen niteeseen. Kostonkierre kuvaa välirauhan ajan tunnelmia Reunanpalstalla, jonne juuri päättyneen talvisodan jäljiltä on jäänyt paljon kaunoja ihmisten mieliin. Oli kotiutettuja rintamamiehiä, mutta myös sotilaskarkurit ja muut sotaa pakoilleet alkoivat tulla ihmisten ilmoille. Lahteen oli muuttanut kuutisen tuhatta karjalaisia evakkoa, joka tietysti aiheutti kitkaa. Vasemmistolaiset olivat perustaneet Suomen ja Neuvostoliiton ystävyysseuran paikallisosaston, ja valtiollisen poliisin etsivät yrittävät parhaansa mukaan jäljittää kumouksellisia henkilöitä.

Sandbergin kirjassa on mainittu joitakin henkilöitä omalla nimellä, mutta pääasiassa nimet ovat keksittyjä. Tuttuja nimiä olivat esimerkiksi Matti ja Toivo Lång, sekä Alma ja Eino Kock, joista Alma oli mukana Lahden kunnalliselämässä vielä 1900-luvun loppupuolella. Pitkään Lahdessa asuneille on siis paljon tuttua, erityisen tuttuja ovat tietysti kadut ja muut helposti tunnistettavat paikannimet. Tämä saa mielikuvituksen aivan eri tavalla liikkeelle kuin jos tapahtumat olisivat kehittyneet aivan vieraassa ympäristössä.

Ihmisten väliset kohtaamiset tapahtuvat suureksi osaksi Reunan palstalla, jota ei enää ole, paikan tiedetään olleen pääasiassa nykyisen Trion kauppakeskuksen kohdalla. Oheinen kartta kertoo siitä, miten kaupunkia halkoi Niemen satamasta Lahden rautatieaseman kautta Loviisan satamaan kulkenut kapearaiteinen rata. Rata merkitsi myös suurta jakolinjaa: sen itäpuolella eli Reunan palstalla oli vähäväkisen väen asumuksia, sen sijaan toisella puolella Vesijärvenkadusta lähtien asui paremmin toimeentulevaa väestöä. Kun tasan puoli vuosisataa sitten tulimme Lahteen, oli kiskojakin vielä paikoillaan. Nykylahtelaiselle radasta kertoo enää vain kansanopiston ja Vesijärvenkadun välisessä kaivannossa oleva kevyen liikenteen väylä. Kartassa on valtakunnan verkkoon kuuluneet radat merkitty toisella tavalla.

1. Polttimion alue
2. Lahden rautatieasema
3. Vesijärven asema ja satama
4. Loviisan kapearaiteisen radan asema
5. Niemen asema ja satama

Keskushenkilönä on tässäkin teoksessa ylietsivä Otso Kekki, järkevä ja joka suuntaan tasapuolinen mies. Hänen lisäkseen on toimijoina kaksi Valtiollisen poliisin etsivää, jotka hankkivat tietoja mahdollisista kumouksellisista väliin hyvin arveluttaviakin keinoja käyttäen. Ilmiantajiakin he löytävät, mm. toinen heistä pitää verkossaan erästä nuorta naista ikiaikaisin keinoin. Vastapuolella on puolen tusinaa työväenliikkeen miestä, osalla on kumouksellisiakin suunnitelmia, osalla ei. Suojeluskuntalaiset ja entiset rintamamiehet jäävät taustalle, heille ei Sandberg erityisempää roolia anna.

Kieltämättä kirjailija osaa punoa jännittäviäkin hetkiä, väliin teksti tuntuu vetävän niin, että kirjaa ei malta jättää kesken. Pari aluksi selvittämätöntä murhaakin tapahtuu. Loppuratkaisu on paitsi yllättävä, myös looginen.

7. (49) Politiikka on kova laji
Politiikan kovuuden ovat varmaan useimmat sitä harrastaneet kokeneet, vaikka eivät sitä aina julkisesti myönnäkään. Ensimmäisen kerran tämä tuli mieleeni, kun vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto joutui väistymään paikaltaan pari vuotta sitten. Eikä ollut edes kysymyksessä ns. pehmeä lasku, sillä hän joutui sairaslomalle, sitä tietä riviedustajaksi, joka ei vuoden 2019 vaaleissa enää pystynyt uusimaan mandaattiaan. Hänen pelastuksekseen koitui jokin yleishyödyllinen järjestö, jonka johtoon hänet valittiin.
Vähän samalla tavalla, joskaan ei yhtä suurella kohulla, joutui Katri Kulmuni luopumaan valtionvarainministerin postista. Sairaslomalle hän ei sentään joutunut, ja riviedustajan vakanssi hänelle järjestynee seuraavissakin vaaleissa. Muodollisena syynä oli yksityiseltä viestintätoimistolta hankittu, veronmaksajille varsin kalliiksi tullut esiintymiskoulutus, joka päälle päätteeksi oli alkanut jo ennen Antti Kaikkosen kanssa käytyä keskustan puheenjohtajan vaalia. Mutta oli tässä varmaan muutakin. Aina viileän rauhallisesti esiintyneen, varmuutta uhkuneen pääministerin Sanna Marinin rinnalla hänen on täytynyt tuntea huonommuutta. Se oli nimenomaan Marin, joka heilutti tahtipuikkoa yksin eikä hänen kanssaan.
Kyllähän Kulmuni on esiintymiskoulutusta tarvinnut, mutta ennen kaikkea hän tarvitsisi sisäistä varmuutta ja asioiden hallintaa. Televisio on aika julma tuomari, joka tuo esiin paljon enemmän kuin mikä muu esiintyminen tahansa. Minua häiritsi se, että Kulmuni eroamisilmoitusta antaessaan pälyili ympärilleen: ensin yksi pitkä lause pään kääntyessä vasemmalle, sitten pitkä lause oikealle katsoen, ja niin edelleen kuin entisajan kaappikellon heiluri. Olikohan joku konsultti opettanut, että tällä tavalla kuulijat kokevat, että puhuja puhuu heille henkilökohtaisesti. Kun vielä silmissä oli jotain epävarmuutta, ei esitys tuntunut varmalta. Konsulteilla olisi siis vielä paljon tekemistä.
Epätietoisuutta herätti myös se, että Kulmuni halusi jäädä jonkinlaiseksi ulkojäseneksi muiden hallituspuolueiden puheenjohtajien joukkoon, vaikka paikka viisikossa kuuluu tietenkin valtionvarainministerinä toimivalle Matti Vanhaselle. Vanhanen tuntuu vihdoin saaneet jonkinlaisen vanhemman valtiomiehen aseman puolueen sisällä, myös aikaisempien vuosien tietyistä virheistä huolimatta.
Tulee taas mieleen vanha antiikin tarina kuningas Daidaloksesta ja hänen pojastaan Ikaroksesta. Ikaros pakeni kreikkalaisten vankilasta siivillä, joiden sulat oli kiinnitetty vahalla toisiinsa. Isä oli varoittanut häntä nousemasta liian lähelle aurinkoa, jolloin vaha alkaisi sulaa. Liian lähellä meren pintaakaan ei saanut lentää, sillä silloin siivet kastuisivat. Ikaros viehättyi lentämisestä ja kohosi yhä ylemmäksi. Sen jälkeen vaha suli, ja hän syöksyi mereen. Unelmien ja taivaiden tavoittelu on tärkeää kunhan muistaa myös lankeemuksen mahdollisuudet. Siipiään ei kannata polttaa.
---------
Muutama sana vielä häiritsevästä käsien vatkaamisesta, vaikka Kulmuni ei siihen syyllistynytkään. Antti Lindtmanin ja Sanna Marinin televisiossa käydystä puheenjohtajakamppailusta jäi mieleen Sanna Marinin tyyni ja rauhallinen olemus. Lindtman sen sijaan heilutteli molempia käsiään ikään kuin mielipiteidensä tueksi. Kilpailu oli varmaan tällä selvä. Nykyään hän on esiintynyt paljon rauhallisemmin, kädet ovat pysyneet alhaalla. Ainoa vatkaaja taitaa eduskunnassa olla enää vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja ja ministeri Paavo Arhinmäki, joka viimeisellä kyselytunnilla heilutteli käsiään kuin heinämies. Sillä ei kuitenkaan enää ole merkitystä, sillä molemmat postit ovat jo lopullisesti jääneet taa.

6. (48) Malskin rakennus alkukesästä 2020
Mallasjuoman vanhassa tehdasrakennuksessa tapahtuu jatkuvasti, samoin sen kylkeen tulevassa taide-,juliste- ja muotoilumuseossa LADissa. Se tosin avataan vasta syksyllä 2021. Tehdasrakennukseen on jo muuttanut joukko ns. luovia yrityksiä, toimistoja, esittelytiloja, työ- ja harjoitustiloja jne. Useassa kerroksessa on myös ulos vuokrattavia kokoustiloja. Kesällä avasi toimintansa kahvila ja paahtimo Kahiwa, ja nyt kesäkuussa panimopubi, jolla on sisätiloja ja terassi. Malskin Bistron toiminta alkaa loppukesästä Päijänteenkadun ja Mallaskadun kulmassa. Ensimmäinen kuva kertoo siitä, että pubin terassi oli täynnä jo juhannuksen edellä. Tyhjänä oleva tila terassin jatkeella kuuluu Bistrolle.

LADin rakennukseen tilattiin muraalien luonnoksia neljältä taiteilijalta tai taiteilijaryhmältä. Toteutus annettiin työparille Lehtinen ja Rantala. Toinen kuva kertookin heidän työnsä tuloksista rakennuksen pitkällä sivulla. Siinä on eri taiteenalojen symboleja. Rakennus tuntuu jäävän viereisten kerrostalojen väliin puristuksiin. Yhden sivun kuvan esitin jo aikaisemmassa kirjoituksessani. Siinä kerrottiin vuorostaan vanhasta Mallasjuomasta, sen tehdasrakennuksista ja yksityiskohtana mm. jakeluautosta.

5. (47) Sotavanki Sergei Sokolov
Tartuin tähän kirjaan kahdesta syystä. Ensiksikin luin kirjoittajan nimen yhden kirjaimen verran väärin. Oletin. että kysymyksessä oli melko laajan tuotannon omaava, monissa kirjallisissa yhteyksissä mainetta saanut, ja mm. Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki. Aivan ilman meriittejä ei suinkaan ollut myöskään maatalous- ja metsätieteiden tohtori Jaakko Heinämäki, se oikea Sergei Sokolovista kirjoittanut, joka ilmeisesti eläkkeelle päätyessään jatkoi itseään kiinniostavan sotahistorian parissa. Vuonna 2007 oli ilmestynyt hänen kirjoittamansa elämäkerta virolaissyntyisestä Hans Kalmista, joka Suomen sisällissodassa niitti kyseenalaista mainetta kovana komentajana. Kalm jatkoi myöhemmin toimintaansa myös Viron vapaussodassa.
Toisena vaikuttimena oli tuo sotavanki -teema. Sen ansiosta palautui mieleeni aika 76 vuoden taakse, eli kesään 1944, jolloin vietin useita kuukausia isoisäni maatilalla Nurmossa. Siellä tutustuin venäläiseen sotavankiin nimeltä Aleksei. Tutustuminen on tietysti siinä mielessä väärä sana, että yhteistä kieltä ei ollut, eikä hän monta sanaa suomea sinä kesänä oppinut. Joltain suomensukuiselta vangilta utelias pikkupoika olisi ehkä jotain saanut selville, mutta nyt kaikki jäi hämärään.

Jatkosodan aikana suomalaisten vangeiksi joutui noin 64000 venäläistä sotilasta. Näistä noin 40000 palveli työvoimana suomalaisissa maataloissa. Varsinkin vuonna 1944 oltiin siinä tilanteessa, että melkein kaikki asekuntoiset miehet oli mobilisoitu rintamalle joitakin tehtäviensä takia kotirintamalle jätettyjä lukuun ottamatta. Vuosiluokka 1926 oli jo viety, seuraava ikäluokka oli palvelemassa koulutuskeskuksissa myöhempää tarvetta varten.
Sotavangit olivat teoriassa merkittävä turvallisuusuhka, ja niinpä heitä taloonsa ottaneita velvoitettiin mm. lukitsemaan heidät yöksi majapaikkaansa, ja valvomaan jopa aseen kanssa peltotöissä. Käytännössä näin ei juurikaan tapahtunut, ainakaan silloin, kun miehiä oli talossa vain yksi tai kaksi. Niinpä Alekseikin oli monien muiden tapaan kuin vieraisilla ollut kaukainen sukulainen, oli oma lukoton kamari yläkerrassa, työnsä hän teki vapaana pellolla yleensä yksin. Hän söi talonväen kanssa samassa pöydässä. Luulenkin, että hän eli pienen elämänsä kaikkein parasta aikaa juuri nurmolaisella pientilalla. Se päättyi sitten hänenkin osaltaan syyskuussa siihen, että kaikki vangit palautettiin Neuvostoliittoon. Stalin oli ilmoittanut, että vangiksi joutuneet olivat pettureita, joten kohtalon voi vain arvata.

---------
Aluksi tuntui siltä, että Heinämäen teos olisi lähinnä raportti tai tietokirja. Mutta kyllä se lopulta oli paljon enemmänkin, se laajeni paitsi nuoren sotilaan kohtalon, myös monipuoliseksi sosialistisen yhteiskunnan ja varhaisen Neuvostoliiton kuvaukseksi. Heinämäki kertoo, miten hän oli vaimonsa kanssa tehnyt matkan kauas Sisä-Venäjälle tutkiakseen Sokolovin juuria. Heräsi kuitenkin epäilys siitä, että matka olisi kuitenkin ollut fiktiivinen, eli kuvaus olisi syntynyt yleisten tietojen, tai ehkä myös jonnekin muualle lähialueille tehtyjen matkojen pohjalta. Oli miten oli, kirjan ensimmäinen osa kuvaa uskottavasti saapumista jonnekin nykyisen Venäjän takamaille, Kandovaan, jossa Sokolov oli viettänyt nuoruutensa. Löytyipä joku etäinen sukulainen, vanha nainen, joka oli aikoinaan ihastunut nuoreen Sergeihin. Seurasi kuvauksia hänen kouluvuosistaan ja työstään kolhoosissa. Kaiken taustalla oli vielä paitsi pakkokollektivisointi, karkotukset, salaperäiset katoamiset, yli-isänmaalliset puolueosaston kokoukset kerhotaloksi muutetussa entisessä kirkkosalissa, ja vihdoin ns. suuren isänmaallisen sodan alkaminen Hitlerin Saksan hyökkäyksen jälkeen.
Toisessa osassa Heinämäki kuvaa Sergei Sokolovin joutumista armeijaan, haavoittumista syksyllä 1941 ja vangiksi joutumista. Sitten seuraavat kuvaukset Helylän kenttäsairaalasta Sortavalan lähellä ja Lappeenrannan vankisairaalasta. Tervehtynyt mies siirrettiin sitten Nastolan järjestelyleirille, jossa häntäkin kuulusteltiin, haluttiin tietää, voitaisiinko hänet lähettää vakoilutehtäviin kotiseudulleen. (Kuulustelija mainitaan yliluutnantiksi, mutta kyseinen sotilasarvo tuli käyttöön Suomessa vasta 1950-luvun alussa).
Tässä vaiheessa kävi selväksi, että Heinämäellä täytyi olla teoksensa tukena kirjallista materiaalia, sairaskertomuksia ja kuulustelupöytäkirjoja, ehkä vielä jotain muutakin. Eli nuo tietokirjan ja fiktiivisen romaanin rajat alkoivat jotenkin paukkua. Kun jostain raportista vielä putkahtaa esiin Maria Kurkon, edellisessä kappaleessa mainitun kaukaisen sukulaisen nimi, alkavat kellot soida: ehkä Heinämäen (tai hänen alter egonsa) matka sinne Kandovaankin onkin täyttä fiktiota. Näin ollen alkaa tuntua siltä, että vuonna 1938 syntynyt Heinämäki on kuvittanut oman lapsuutensa ajan muistoja, jostain lähitalossa olleesta venäläisestä vangista. Sitä sitten ovat vauhdittaneet tiedot siitä, että venäläisvankien ja suomalaisten naisten rakkauden hedelmänä on tiettävästi syntynyt noin 200 lasta. Tosin Suomeen jäi saksalaisten jäljiltä paljon enemmän puoliorpoja näiden aikanaan lähdettyä.
Vankileirin jälkeen Sokolov sijoitettiin erääseen suureen hämäläiseen taloon, maataloustöihin kuten niin monet muutkin kohtalotoverinsa. Tämän jakson ansiona on osoittaa nuoremmalle sukupolvelle, millaista venäläisvankien asuminen suomalaisilla maatiloilla usein oli. Vartioimatta, mukana talojen töissä, asiointimatkoilla ja yleensä osana tilojen elämää. Kysymyksessä oli aika kattava kuvaus. Lopulta kirja alkaa jo tuntua suorastaan dekkarilta, joka vie nopeasti mukaansa. Heinämäki näyttää tukeutuvan parin silloin 1940-luvulla vielä nuoren, mutta jo nyt kuollee henkilön muistiinpanopihin. Tosin tämä ei näytä kovin selvältä, saattaa olla, että kirjoittaja on kirjannut mainitsemiensa henkilöiden elämänvaiheet kulkupuheiden mukaisesti. Sergei Sokolovin kohtalo on saattanut olla juuri sellainen, kuin Heinämäki kuvaa. Rakkaus nuoreen navetta-apulaiseen ja joutuminen talon rouvan vaikutuspiiriin näyttivät käyneen kohtalokkaiksi. Elettiin poikkeusaikoja, eikä tutkintakaan niissä oloissa voinut olla kovin täsmällistä.

4. (46) Rikospoliisin arkea
Kukapa ei olisi jossain elämänsä vaiheessa innostunut lukemaan myös dekkareita, nimitetään niitä nyt sitten salapoliisiromaaneiksi, rikosromaaneiksi tai joksikin muuksi! Tällaisia kausia minullakin on ollut, mutta kun riittävän monta on tullut luettua, on tullut jonkinlainen ähky: samanlaista juonen rakentelua, toisintoja maailmakuuluista teoksista, yllättäviä aasinsiltoja, itsestään selvyyksiä. Tosin monet nykykirjailijat tarjoavat myös tietoja maailmasta, jota emme joka päivä tai jos koskaan näe. Viime aikoina olen alkanut kunnioittaa niitä muutamia poliisimiehiä, joilla on takanaan vankka kokemus siitä, mitkä seikat ajavat ihmisiä rikoksiin. taustoittavat sanomaansa ja etsivät selityksiä. Tällaisia on ollut Suomessa esimerkiksi kuopiolainen konstaapeli Marko Kilpi, monen teoksen ja blogikirjoituksen kirjoittaja, jopa nykyinen kansanedustaja. Viimeisin tuttavuus on ollut Niko Rantsi, Keskusrikospoliisin ylikonstaapeli.

Niko Rantsi on tullut tunnetuksi virkakunnan ulkopuolella mm. tsunamiuhrien tunnistajana ja Turun terrori-iskun päätutkijana. Nimike ”Sinun puolestasi vuodatettu” ei ehkä ole kaikkein onnistunein, mutta sisältö kyllä kelpaa kehuttavaksi. Tämän totean kahdesta syystä.

Ensinnäkin se antaa erinomaisen kuvauksen siitä kovasta ja usein kestokykyä vaativasta työstä, mitä vaaditaan varsinkin kinkkisimpien rikosten, esimerkiksi murhien tutkimisessa. Paikallispoliisi joutuu usein pyytämään keskusrikospoliisista tutkijavoimaa, eli monen miehen ja naisen voimin koetetaan kerätä tiedon sirpaleita yhteen. Myös tutkintamenetelmät mainitaan, valvontakamerakuvat ja televalvontamenetelmät muun muassa.

Toinen tiedollinen anti koostuu siitä nykyajan ilmiöstä, joka tunnetaan nimellä maalittaminen. Poliisit, syyttäjäviranmaiset, tuomarit ja monet muutkin virkamiehet voivat joutua rikollisten hampaisiin niin, että jatkuva häirintä käy hermoille. Erityisen raskasta tämä on silloin, kun uhataan perhettä tai muita läheisiä. Nykyinen somekirjottelu on tehnyt tästä vielä hankalampaa, varsinkin jos vihjeitä ja syyllistämistä tulee monelta suunnalta tai monilta tileiltä, joskus jopa niin, että tekijänä voi olla vain yksi ainoa ihminen.

Poliisityön luonne tulee siinäkin mielessä esille, että vertaillaan rikospoliisin ja partiotehtävissä olevien miesten ja naisten työn kuvaa. Rikospoliisin työ on henkisesti kuormittavaa, työpäivä saattaa venyä, eivätkä työt aina jää henkisesti työpaikalle. Jatkuva tutkijapula pakottaa jättämään monia pienempiä rikoksia odottamaan sattumalta muista yhteyksistä tulevia johtolankoja. Moni poliisi hakeutuukin mielellään partioautoon, sillä kun ovet pannaan kiinni, jäävät työtkin taakse. Kahdentoista tunnin partioaika on tietysti väsyttävää, mutta tietyn ajan jälkeen on reilusti vapaata. Toisaalta jatkuvaa vaarantunnettakin on. Kirjan sanojen mukaan:” Koskaan ei tiedä, päättyykö päivä laukausten vaihtoon, kadonneen etsintään vai kätkytkuolemaan”.
Sinänsä Rantsin kirja rakentuu melko klassisella tavalla. Ratkaisua viivytellään, käytetään takautumia, ei sentään tarkoituksellisesti johdatella lukijaa vääriin päätelmiin. Sujuvaa arkikieltä käytetään, lauserakenteet ovat tavanomaisen asiallisia. pelkistettyjäkin. Tuskinpa kirjallisuuden tutkijat tätä kovin korkealle noteeraavat, ei ole ns. kerroksellisuutta, eikä muitakaan käytössä olevia tehokeinoja. Mutta tavalliselle lukijalle tämäkin puoli käy Rantsin kirjassa täydestä.
Kehyskertomus alkaa henkirikoksella. Eräs äiti oli lapsineen käymässä jossain lintutornissa Porkkalassa. Vanhin tyttäristä kyllästyi ensinnä näkymiin, kiirehti alas, ja kävi uteliaisuuttaan katsomassa lähistöllä ollutta vajaa. Sieltä löytyi vatsallaan makaamasta miehen ruumis. Poliisit eivät löytäneet mitään hänen taskuistaan, ja vasta päiviä myöhemmin löytyi sormenjälkien avulla vainajan nimi. Tästä alkoi iso koneisto pyöriä, etsittiin mm. niitä henkilöitä, jotka olivat jollain tapaa olleet kuolleen kanssa tekemisissä. Tutkinta laajeni usean taparikollisen suuntaan, välillä ulkomaillekin. Koko ajan painoi kiire päälle. Oman rasituksensa aiheuttivat jatkuvasti soittelevat toimittajat, joilla jokaisella siinsi silmissä näyttävä skuuppi omassa lehdessä.
Lisämausteen antoi vielä se, että kuollut oli pitkän aikaa vainonnut erästä kokenutta poliisimiestä. Kun saman poliisin lapsuuden aikainen ystävä vielä oli sekaantunut, tosin pakotettuna, erään alamaailmassa tunnetun miehen hankkeisiin, kesti vähän aikaa, ennen kuin epäilykset poliisimiestä kohtaan hälvenivät. Jännitystä kertomuksessa riitti, välillä oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, myös autolla ajoa Helsingin tuntumassa. Kaikki kuitenkin uskottavasti kerrottuna. Lisämaustetta antoivat vielä mainitun alamaailman hahmon virolaiset torpedot, jotka tekivät suuren osan likaisimmista töistä. Vaikka Porkkalasta löydetyn miehen kohtalo ja tappaja selvisivätkin, jäi lopussa varsinkin siitä vainoamisasiasta paljon auki ja lukijan mielikuvituksen varaan.

3. (45) Läpiajo Mattssonin aukion kautta jatkuu
Entisen Mallasjuoman alueella Ristinkirkon pohjoispuolella on kaksi risteävää katua, Päijänteenkadulta Kolkankadulle johtava Mallaskatu sekä Kulmakadun ja Lahdenkadun välillä oleva Panimokatu. Niiden risteyksessä on Mattssonin aukio, joka on saanut nimensä Mallasjuoman perustajan mukaan. Aukiolla on tänä keväänä ollut Mallasjuoman vanhan tehdasrakennuksen ja sen kylkeen rakennetun taidemuseorakennuksen töiden takia tavallista enemmän liikennettä. Suuret rekat ja väliin pienemmätkin kuorma-autot ovat tuoneet tarvikkeita, ja erilaisten yrittäjien pakettiautot ja henkilöautot ovat myös lisänneet vilkkautta. Välittömästi aukion tuntumassa on myös pysäköity. Kerran laskin kahdella suunnalla olleen yhteensä 15 ajoneuvoa.
Aukion reunoilla on koko ajan ollut joka suunnasta kielletyn ajosuunnan merkit. Kun rakennustyöt alkoivat olla lopuillaan, alkoi pysäköintivirhemaksujen keräily, joka johtikin pysäköijien vähenemiseen. Mutta läpiajo jatkui yhä niin, että sillä alkoi olla haittaa asukkaille. Lopulta kaupunki sijoitti betonilampaita läpiajon estämiseksi. Osittain se onnistuikin, mutta monet ajoivat silti läpi joko kiertäen nämä lampaat puolelta tai toiselta, tai jopa etsien mielikuvituksellisia kiertoteitä. Jonnekin oli lampaiden väliin jäänyt tavallisen henkilöauton mentäviä aukkoja. Uudelleen sijoittelulla saatiin läpiajoa taas vähennettyä, ehkäpä sen hankaluus saa jossain vaiheessa aikaan sen, että vähitellen siitä luovutaan.
Ongelmana on, että sekä Mallaskatu että Panimokatu ovat myös pelastusteitä, joten kokonaan niitä ei voi sulkea. Niinpä kovapäisten autoilijain taistelu jatkunee ja betonilampaiden sijoittelua uusitaan sen mukaan. Mielenkiintoista on jo tähän mennessä ollut seurata, miten autoilijat seikkailevat niiden ympärillä. Kokonaan se ei lopu, mutta ilmeisesti kuitenkin ajan mittaan vähenee.

Mallaskatu saatiin melkein suljettua, mutta toiselle katuosalle riitti vain yksi lammas. Siinä on henkilöauton mentävä aukko. Ja näyttäähän siitä pääsevän pakettiautollakin, jos oikein tarkasti ja hitaasti ajaa.
Panimokatu on vielä vaikeampi. Kuvassa olevia viittä lammasta on kierretty molemmilta puolilta, onpa joku seikkaillut vasemmalla hieman näkyvän istutuksen takaakin pitkin talojen seinänvieriä. Lopulta näyttää vakiintuneeksi reitiksi muodostuneen kuvassakin oikealla näkyvä aukko, jonka kautta voidaan kaasutella aivan kuvassa aivan vähän näkyvän talon ensi kerroksen ikkunoiden alitse. Kuvan kaksi autoa on parkkeerattu laillisesti taloyhtiön autopaikoille.
Mattssonin aukion läpiajajat ovat siis saaneet erävoiton!

2. (44) Virtuaalimatka Monte Baldolle
Kirjoitin Lahden Finlandia-Italia ry:n kehittämään kirjoitusvalikoimaan muistelmakatkelman nimellä Ihmeellinen Monte Baldo. Sen lopussa totesin, että viidettä kertaa emme enää vuorelle voi päästä muuta kuin virtuaalisesti. Tällöin ajattelin lähinnä valokuvakokoelmaani. Mutta sitten aloin googlata, ja kuinka ollakaan, sieltähän löyhtyi video. jota pyöritin moneen kertaan, niin ihmeissäni olin. Niinpä haluan nyt täydentää mainittua kirjoitustani vielä sitä koskevalla linkillä.

Video näyttää sen, miten köysiradan kapiini nousee Malcesinesta ensin San Michelen väliasemalle ja sitten päätepisteeseen noin 1700 metrin korkeudella. Tätä selventää myös oheinen piirros. Siinä näkyy niin funivian suora reitti kuin maastossa kulkeva polku kohti huippua. Sitäkin kautta kerran nousimme huipulle. Videosta näkyy vuoren huipun toisella puolella ollut tie, jota kulkiessamme meidät yllätti matalalla kulkenut pilvi. Näkyvyyttä oli lopulta vain muutama metri. Järven puolella olevat niityt näkyvät myös, samoin se näköalapaikka, jossa kuvasin Gardajärven pohjoista pohjukkaa. Siellä siintävät niin Riva kuin Torbolekin, sekä niiden välissä oleva matalahko Monte Brionen vuori. Rivan taustalla on upea Gruppo della Rocchetta, jossa tuli kiipeiltyä monen monta kertaa silloin kun vielä olimme voimissamme. Siellä samoin kuin Monte Brionella on I maailmansodan aikaisia muulipolkuja ja sotavarustuksia. Jälkimmäinen linkki johtaakin juuri sinne. Tuttuja maisemia, ja kiipesimme mekin joskus vaijerista kiinni pitäen! Hyvää virtuaalimatkaa myös sinne Rivan yläpuolelle!
https://www.youtube.com/channel/UCcn7Rds_GDWEBrDSQ06LJng
https://www.youtube.com/watch?v=JGmhmEjPxio

1. (43) Vielä kerran Jaan Kross

Jaan Krossin syntymästä tuli helmikuussa kuluneeksi 100 vuotta. Sen kunniaksi Virossa vietettiin erilaisia juhlia koko kuukauden ajan. Tuglas-seura on ottanut osaa juhlintaan mm. kustantamalla hänen pienoisromaaninsa Taivaankivi suomenkielisen laitoksen. Tilasin sen kirjastosta heti kun koronaviruksen aiheuttamat rajoitukset jotenkin helpottuivat.
Taivaankivi oli miellyttävä yllätys. Ei siksi, että en olisi tiennyt Krossia loistavaksi kirjoittajaksi ja eräänlaiseksi Viron kirjallisuuden suurhahmoksi, vaan myös siksi, että hän tuo siinä esille 1800-luvun virolaisia kohtalonkysymyksiä, kansan henkistä alistamista ja saksalaisaateliston ylellistä elämää, jota kirkonmiehetkin pikemminkin vain myötäilivät.

Rakenne on myös mielenkiintoinen, Kross aloittaa italialaissyntyisen pappilanemännän Caroline Antoinette Piccalugan kohtalon kuvauksella, siirtyy sitten hänen miehensä kansanvalistajan ja papin Otto Wilhelm Masingin ajatuksiin, ja kolmannessa luvussa esittelee nuoren runoilijan Kristjan Jaak Petersonin, jolla myös oli oma merkittävä osuutensa kansallisena herättäjänä ja kirjakielen luojana. Peterson oli ollut minulle tähän asti vain patsas Tarton Toompealla matkasauva kädessään. Kuvaa patsaasta ei minulla ole, mutta niitä löytyy runsaasti netistä hänen nimellään. Muistin kyllä, että joku säe oli kirjattu hänen patsaansa jalustaan, mutta en enää sanamuotoa. Kross antoi minulle tässäkin mielessä hyvän perehdyttämiskurssin.

Kross on siis aina ollut taitava kirjoittaja, niinpä teksti vei mukanaan jo ensi lauseista lähtien. Osan kehuista ansaitsee myös kääntäjä, Jouko Vanhanen, tuttu myös ainakin Tõnu Õnnepalun teosten tyylikkäänä suomentajana. Kirjan rakenteena on kirjallisuudessa tuttuakin tutumpi kolmiodraama, vanha mies ja nuori vaimo, kolmantena lenkkinä nuori mies. Tätä menetelmää ovat käyttäneet Virossa ainakin Aino Kallas (Reigin pappi) ja Suomessa Juhani Aho (Juha). Kun Krossin teos pohjautuu näiden kolmen tarinaan. lienee lupa olettaa, että kolmiodraamaa oli myös todellisuudessa, eikä tässä vain kirjallisena tehokeinona. Kross siirtyy aika-ajoin vähän vuorotellen kaikkien kolmen ajatusmaailmaan saadakseen luomansa kuvan siirrettyä paperille. Sen sijaan otsikossa mainitut erään talonpojan pelloilta löytyneet meteorin sirpaleet, taivaankivet jäävät sivuosaan, vaikka Masing niitä rikkihapon avulla tutkiikin.
Yhtenä johdatuksena ajankuvaan löytyy Masingin todellinen tai oletettu kirje sivulta 38, Siitä on tässä muutama katkelma. ”Minä haluan tässä ja nyt repiä tämän maan vaivat esiin, sillä muuten ne eivät saa lääkettä.”” Kirkkoherrojen sokeus on tehnyt Jumalasta meidän maalaiskansamme silmissä hirmuhallitsijan”- Siten hän puhuu saksalaisten huolettomasta ja yltäkylläisestä oleilusta, kyläkouluista, jotka eivät ole opetusta varten, vaan siksi, että niitä on oltava. Talonpoikien keskuudessa varastaminen oli yhä harvinaista, mutta varkaus moision herralta tavallista. ”Moision herra on talonpoikien mielestä ryöväri, ja hänen omaisuutensa kuuluu oikeastaan talonpojille.” Konsistori mietti pitkään, pitäisikö Masing karkottaa maasta. Tästä kuitenkin luovuttiin ehdolla, että hän luopuu kaikesta ”resoneeraamisesta” niin saarnastuolissa, keskusteluissa kuin muistelmissakin.
Ensimmäisessä luvussa selvitellään siis Caroline Antoinette Piccalugan (1792-1858), Italiassa orvoksi jääneen nuoren tytön vaiheita Pietarin oletettujen sukulaisten hoiviin ja sitten eri vaiheitten jälkeen papinemännäksi Äksin pappilaan, itseään tuntuvasti vanhemman pappismiehen järjestyksessä toiseksi puolisoksi. Äksin seurakunta sijaitsee jonkin verran Tarton pohjoispuolella. mutta oli selvästi tämän kaupungin vaikutuspiirissä. Toisessa luvussa kerrotaan rovasti Otto Wilhelm Masingin (1763-1832) ajatuksista, kuten edellä kävi jo selväksi. Kolmannessa astuu esiin mainittu Kristjan Jaak Peterson (1801-1822), joka oli saapunut pitkän matkan Riiasta jalkaisin Tarttoon. Hän oli jättänyt opintonsa Tarton yliopistossa kesken, lähtenyt kutsumuksensa mukaan etsimään ja ymmärtämään virolaista kansanluonnetta, kieltä, juuria ja mytologiaa. Neljännessä luvussa kuvataan pappilanemännän ihastumista itseään tuntuvasti nuorempaan, originellilla tavalla talonpoikaiseen nuorukaiseen. ”Minä hengitän häntä, hänen levottomuuttaan ja karkeuttaan, hänen auktoriteettien kieltämisiään ja kapinoinnin puoltamisiaan, hänen ihonsa hikisyyttä ja nuoruutta ja järvituulta, joka on tullut sisään hänen hiuskuontalossaan”. Tosin minkäänlaista täyttymystä rakastuminen ei saa, se säilyy vain mielenliikkeiden tasolla kuvastaen kuitenkin vanhan miehen vaimon odotuksia ja kaipausta.
Peterson kyllä huomaa Carolinen kiinnostuksen, mutta se saa hänet lähinnä hämilleen. Ensin se ilmenee katseiden kohtaamisessa, ja Carolinen puolihuolimattomassa Petersonin käden sipaisemisessa. Krossin rakkauden kuvauksessa on tyyliä. Ajatuksiaan selvittääkseen Peterson marssii lähimpään kapakkaan, jossa hän neljän oluttuopin ajan miettii omaa jännitteistä suhdettaan naissukupuoleen. Seuraa myös pitkä monologi yhteiskunnallisista eroista, ja havaintoja siitä, miten eräs saksalaissukuinen ylioppilas hänen nähtensä kohtelee ajuriaan. Hän kokee tehtäväkseen tämän sosiaalisen eriarvoisuuden vähentämisen, sen konkreettisena osoituksena hän lahjoittaa kaltoin kohdellulle ajurille vähistä varoistaan muutaman lantin.
Kansankielisen kirjallisuuden nousu oli tässä vaiheessa aluillaan. Peterson oli jo kirjoittanut runojaan, mutta ne löydettiin varsinaisesti vasta sata vuotta myöhemmin osana kansallisen heräämisen valtavirtaa. Tässä vaiheessa Peterson sai painamisluvan vasta vain ruotsista saksaksi kääntämälleen teokselleen Mythologia Fennican, ja senkin vahvan estofiilin, Ukko-Masingin painostuksesta. Sensuurin ote oli tuohon aikaan vahva. Pian tämän jälkeen Peterson kuoli keuhkotautiin. Monipuolinen nero oli mennyt.

Toukokuu

6. (42) Malskilla maalataan

Taide-ja kulttuurikeskus valmistuu askel askeleelta, vaikka kaikki on valmista vasta runsaan vuoden kuluttua. Viime viikolla aloitettiin taidemuseo-osan ulkomaalaus. Sitä varten oli aikaisemmin julistettu kilpailu, jonka voittajat, kaksi nuorta naista aloittivat suunnitelmansa siirtämisen betoniseinille. Kaukaisin ulkoseinä näyttää jo ainakin puolivalmiilta. Kysymys on siitä seinästä, joka on Päijänteenkadun ja Kulmakadun risteyksessä olevan kerrostalon pihaa vasten. Kuvan otin naapuritalon puolelta, josta käsin nähtynä piha on ylempänä. Ainakin maalauksessa ovat näkyvissä vanhan Mallasjuoma Oy:n tehdasrakennus savupiippuinen ja alempana yhtiön vanhan mallinen jakeluauto. Kolmelle sivulle tuleva muraali kertookin selvitysten mukaan nimenomaan lahtelaisesta puusepänteollisuudesta ja Mallasjuomasta, jonka alueella tämäkin kulttuurikeskus nyt nousee.
Toisella, vielä keskeneräisellä sivulla oli kuvaushetkellä toinen muraalien tekijöistä työssä eräänlaisella nostolavalla. Etualalla on motorisoitu lavanosturi, jonka pitkän varren päässä oleva lava on tällä hetkellä vielä maassa. Ennen työhön ryhtymistä naiset harjoittelivat viimeksi mainitun käyttöä Mattssonin aukiolla. Siinähän hallintalaitteet ovat siellä nostokorissa, josta käsin koko laitos saadaan liikkeelle ja hallittua. Aika lailla alkeista piti siis aloittaa, mutta hyvin he tämänkin homman saivat hallintaansa.

5. (41) Kuvatehtäviä Viron ystäville
Lahtelaiset Viron ja viron kielen harrastajat ovat myös antaneet mielikuvitukselleen vallan näinä tautisina aikoina. Päijät-Hämeen Tuglas-seuran piirissä toimiva keskustelukerho, Eesti keele klubi siirtyi verkkoon, ja on pitänyt kerran viikossa videokokouksia, kerrallaan reilun 10 hengen voimin. Eräs jäsenistä on laatinut jokaviikkoisia tietokilpailukysymyksiä, joihin vastaaminen on edellyttänyt ainakin jonkinlaista perehtymistä. Itse olen tehnyt pari kuva-arvoitusta, joista jälkimmäisestä julkaisen oikeat vastaukset nyt.
Tehtävänä oli liittää sekoitettuina olleet kuuden kirkon ulkokuvat ja sisäkuvat yhteen. Samalla tuli mainita kirkon nimi ja sijaintipaikkakunta. Alla olevia kuvia kommentoin niiden jälkeen vähän laajemmin kuin kilpailussa edellytettiin. Tässä ovat oikeat vastaukset. Valitan kopioitujen sivujen huonoa kuvatasoa!

1. Narvan Aleksanterin kirkon korjaus on noudatellut pitkälti alkuperäisiä piirustuksia. Itse kirkkosali oli siellä käydessämme keskeneräinen, kuten alttariosan kuvasta selviää. Vasta pari syvennystä oli valmiina. Nykyinen torni sisältää kuusi kerrosta, joissa jokaisessa on tilava seurakuntasali, joissa parhaimmillaan on 30-40 istumapaikkaa. Osassa toimii seurakunnan pienryhmiä, osassa annetaan musiikkiopetusta ja pidetään musiikkitilaisuuksia. Portaiden lisäksi tornissa on hissi.
2. Haljalan kirkossa käydessämme tuli mieleen, entä entisajan aatelisten rakennuttamat kirkot ovat edelleen komeita ja tyylikkäitä, mutta nykyisille seurakunnille varsin vaikeasti ylläpidettäviä. Aikoinaan sattunut tulipalo on jättänyt merkkinsä seiniin ja pylväisiin, sillä niissä oli selvästi näkyvissä nokea.
3. Vormsin saaren keskiaikaista Pyhän Olavin kirkkoa pidettiin neuvostoaikana tallina ja varastona. Kirkkosali on neliön muotoinen, torniosaa ei ole, kello on katonharjan alla. Kirkkosalista kuoriosaan johtavan kaaren yläpuolella ovat sanat Mitt öga skall vaka över dig. Vormsin saari on vieläkin vanhan ruotsalaisalueen keskuksia. Kirkkotarhan erikoisuutena ovat monet harvinaiset ns. rengasristit.
4. Haapsalun keskiaikainen katedraali oli aikanaan Saare-Läänen hiippakunnan tuomiokirkko, joka yhdessä piispanlinnan kanssa muodosti niin hengellisen kuin maallisen vallan keskuksen. Tässä on koko kompleksin katedraaliosa, taustalla osa piispanlinnaa. Toisessa kuvassa on pääsalin vieressä sijaitseva ns. äitien kappeli muistona niille äideille, jotka joutuivat neuvostojoukkojen kyydittäviksi tai muuten olivat menehtyneet.
5. Torin kirkko tunnetaan Eestin sotilaiden muistokirkkona. Seinillä on 18 muistotaulua, joihin on merkitty eri sodissa kaatuneet, myös Viron vapaussodassa kaatuneita suomalaisia. Sen alttariosa on juhlava, kolmiportainen porrastasanne on suomalaista punaista graniittia. Alttaripöytä on rakennettu kolmesta suuresta myllykivestä.
6. Jaanikirik on Haapsalun seurakunnan toinen kirkko. Heinäkuussa siellä esiintyi Vanhan musiikin juhlilla Heinavanker -yhtye, joka lauloi Bingenin Hildegardin lauluja 1100-luvulta.

4. (40) Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin
Tämän kevään kestopuheenaihe on tietenkin ollut korona, joskus tuntuu, että aivan liikaakin. En ollenkaan vähättele tämän sairauden merkitystä, onhan se toki tuonut mukanaan paljon kärsimystä, läheisten menettämistä ja taloudellisia tappioita. Mutta aivan ilmeisesti jotain uutta ollaan luomassa, sellaista, jonka muotoutumista emme ehkä vielä oikein osaa määritelläkään. On puhuttu etätyön lisääntymisestä, digiloikasta ja siitä, että ihmiset ovat löytäneet itsestään aivan uusia piirteitä, paljon luovuuttakin.

Aivan näihin asti on yrityksissä ja virastoissa ollut tapana koota kaikki työntekijät yhteen, eli työskentelemään samassa rakennuksessa. Tämän trendin pisimmälle viety suuntaus ovat olleet ns. maisemakonttorit, joissa ihmisten työpisteet on eristetty vain jonkinlaisilla sermeillä. Tätä on perusteltu sillä, että näin on helppoa käydä keskustelemassa esiin tulleista ongelmista lähimpien työtoverien kanssa. Hyvin monet ovat kuitenkin todenneet, että tällainen laaja konttori aiheuttaa helposti häiritseviä ääniä, työn joutuu ehkä useinkin keskeyttämään, ainahan sieltä sermin takaa joitain ääniä kantautuu.
Tässä vaiheessa tulevat mieleen ajat noin 30 vuoden takaa, jolloin olin ns. vanhojen läänien aikaan koulutoimentarkastajana Hämeen lääninhallituksessa. Meillä oli tapana jättää työhuoneiden ovet aina auki, ja aika usein joku saattoi pistäytyä sinne ilman ennakkosopimusta juttelemaan. Se kävi luontevasti, eikä kukaan kokenut tulevansa häirityksi. Aivan 1990-luvun alussa lääninuudistus oli jo ovella, ja kaikille oli selvää, että kouluosastot tullaan pian lakkauttamaan. Useimmat koulutoimentarkastajat olivat jo siinä iässä, että he siirtyivät lähivuosina yksi toisensa jälkeen eläkkeelle, jotkut mm. osastopäällikkö Esko Kangas lähti 60-vuotispäivänsä edellä Tampereelle erityisopettajan sijaiseksi, mikä takasi hänelle tämän alhaisemman eläkeiän. Minä siirryin vuonna 1990 Lahden Lyseon lukioon. jossa sattui tulemaan minulle sopivasti virka avoimeksi.
Viimeisen vuoden minä olin tavallaan etätöissä, joskus pari päivää viikossa, yleisemmin yhtenä päivänä. Etätyöstä ei varsinaisesti ollut kysymys, sillä minulle hankittiin Valtion virastotalosta Lahdessa työhuone, jossa saatoin työskennellä lähinnä puhelimen ja faksin avulla. Näin saatoin lyhentää työmatkaani, joka jokapäiväisenä alkoi tulla raskaaksi. Ei niinkään tunnin matka Hämeenlinnaan, mutta täydennyskouluttajana jouduin usein kursseja pitäessäni ajamaan paljon pidemmälle, pahimmillaan Valkeakoskelle, Tampereelle ja vieläpä Ellivuoren lomakeskukseen Vammalassa. Lähempänä tulivat tutuiksi Vääksyn Tallukka ja Heinolan kurssikeskus, jossa laskin oleskelleeni joka vuosi yhden kuukauden verran. Puhelimen avulla haalin esitelmöitsijöitä yliopistoista, valtion virastoista ja ties mistä instansseista, joskus jopa esiintymistä ohjaavia näyttelijöitä, viimeksi mainittuja ala-asteen opettajien massakokouksia varten. Pöydän ääressä kirjoittelin asiakirjoja ja lähettelin niitä faksilla lääninhallituksen tekstinkäsittelijöille. Seuraavalla kerralla Hämeenlinnaan tultuani allekirjoitin papereita ja laitoin matkaan. Siihen aikaan tekstinkäsittely oli vasta tulossa kaikkien osaamisalueen osaksi.
Minulle jäi hyvät muistot myös tästä etätyöstä. Tuntuu siltä, että siitä on näissä erityisissä oloissa tullut aivan hyväksyttyä ja toivottavaa. Toimitusjohtajat ja johtavat virkamiehet ovat tajunneet, että työntekijöiden työn tuloksia voi valvoa muutenkin kuin vain kokoamalla heidät yhteen välittömään läheisyyteensä. Samalla digitaidot ovat kohentuneet, Eräs sukulaispoika joutui koronan takia jäämään pariksi kuukaudeksi Los Angelesiin, mutta se etätyö onnistui sieltäkin käsin. Raskaat lentomatkat ovat vähentyneet, liikekumppaneita voi välillä tavata aivan hyvin netissäkin. Nouseva nuoriso eli koululaiset, ovat saaneet vauhtia oppimiseen, ja me eläkeläisetkin olemme monesti suorittaneet jonkinlaisen digiloikan pitäessämme yhteyttä läheisiimme, tai vaikkapa harrastuspiireihimme videoneuvottelujen tapaan.

Ja lopuksi hieman kevennystä MTV 3:n iltauutisten tapaan. Joskus avioliittomme alkuaikoina vaimoni kokeili leikata minun tukkaani. Mutta silloin hänelle sattui pieni vahinko, jostain kohtaa tuli otettua aivan liikaa. Silloin tein aika suuren mokan: moitin häntä työn suorittamisesta. Sen jälkeen hän kieltäytyi tarttumasta tukanleikkuukoneeseen. Kuinkahan paljon olisin säästänyt, jos olisin pitänyt suuni kiinni? Ei sentään omakotitalon hintaa, mutta kunnollisen auton kai olisin saanut säästettyä. Nyt on rauha palannut, ja hiusten leikkuu sujuu aivan hyvin. Tosin hiuspehkokin on tällä välin ohentunut. Olen hyvin tyytyväinen hänen työskentelyynsä.
Mutta jotenkinhan tässä pitää itseään lohdutella. Onpahan melkein kuuden vuosikymmenen ajan tullut tuettua paikallisia pienyrittäjiä! Tähänhän meitä on nyt kehotettu aivan valtion ylintä johtoa myöten!

3. (39) Pitääkö olla huolissaan ?
Näinä aikoina on tullut tuijoteltua televisiota enemmän kuin tavallisesti. Syynä on tietenkin ollut se korona, josta on tullut juttua joka tuutista melkein enemmän kuin tarpeeksi. Meidät ikääntyneet on ihan valtiovallan mahtikäskyllä yritetty sulkea karanteeniin, joka ainoa ministeri on jokaisessa esiintymisessään nähnyt aiheelliseksi muistuttaa, että ”meidän pitää suojella ikäihmisiä”. En oikein muista onko esimerkiksi ministeri Krista Kiurulla mitään muuta sanomista ollutkaan. Ymmärrän hyvin juuri tuon 70. ikävuoden ylittäneitä, sen ikäisenä minäkin olisin ollut valmis nousemaan vaikka mille barrikadille tahansa heiluttamaan mitä tahansa lippua. Mutta nyt vuosien mittaan askel on sen verran lyhentynyt, että olen jo pari vuotta ollut jonkinlaisessa omaehtoisessa puolikaranteenissa pitkin matkaa. Silti joskus vähän ärsyttää. En pääse kirjastoon tai urheilukilpailuihin, tai minnekään sellaiseen paikkaan, jossa on enemmän ihmisiä koolla. Melkein vaivihkaa pitää livahtaa päivittäiselle kävelylenkillekin. Enpä tiedä vaikka pian kapinoisinkin menemällä ruokakauppaan, vaikka jälkikasvu onkin monen henkilön voimin kiitettävästi kiikuttanut kauppakasseja ovelle.

Mutta vakavasti ottaen on niin, että taloudellisesti turvassa olevien eläkeläisten ei pitäisi elämöidä vähäisistä liikkumisrajoituksista. Työikäisten työttömyys on lisääntynyt, ja lomautettujen määrä se vasta onkin kasvanut. Lukuisten pienyrittäjien koko elämäntyö on vaarassa. Monella on paljon enemmän menetettävää, vaikka riskiryhmiin kuuluvilla tauti voikin olla vaarallisempi ja jopa tappava. Vaikka karanteenissa olevista voi välillä tuntua, että seinät alkavat kaatua päälle, tuo tämä kausi myös jotain positiivista niille, joilla elämä on hallinnassa. Virkeimmät voivat oppia käyttämään nykyajan yhteydenpitovälineitä, whatsappia, skypeä ja ties mitä. Tällä hetkellä tekevät etäopetuksessa olevien oppilaiden lisäksi myös eläkeläiset ennen näkemätöntä digiloikkaa, lisäksi etätyö valtaa alaa, ja jopa ilmasto puhdistuu. Ehkä meidän tulisikin kiinnittää huomiota enemmän juuri näihin positiivisiin puoliin, eikä rutista turhasta. Toinen on tilanne tietysti niillä, jotka ovat hoidossa kotona tai laitoksissa. Heidän omaisillaan on oma tuskansa.

Olen aina silloin tällöin pitänyt tapanani esittää jonkinlaista katsausta televisio-ohjelmista. Ylipäätään olen uutisten ja ajankohtaisohjelmien ystävä, sen lisäksi olen katsonut urheilua, satunnaisesti joitakin kulttuuriohjelmia ja hyvänä pitämääni viihdettä. Parin viime kuukauden aikana on tullut erilaisia korona-aiheisia ohjelmia ihan melkein ähkyyn saakka. Olen kuitenkin jaksanut ihmetellä nuoren pääministerimme Sanna Marinin rauhallista olemusta, riittävää viileyttä ja hyvin muotoiltuja lauseita. Ei jälkeäkään väsymyksestä tai ärtyneisyydestä, vaikka häntä on pitkin päivää revitty vähän joka suunnalle. Aina on pitänyt olla valmiina vastaamaan ystävällisesti joka ainoan lehti-ihmisen kysymyksiin. Siinä on seuraava presidenttimme, paljon parempi kuin edeltäjänsä Tarja Halonen. Täydet pisteet antaisin kyllä myös valtionvarainministeri Katri Kulmunille ja opetusministeri Li Andersonille. Sisäministeri Maria Ohisalo sivuutetaan tässä myös kiitoksilla. Mutta niitä kahta sosiaalipuolen ministeriä en viitsi tässä mainita edes nimeltä, muuten erehtyisin vielä enemmän pois asialinjalta. Elinkeinoministeri Mika Lintilä on esiintynyt edukseen, mutta muita ministereitä ei oikein ole edes näkynyt. Minulle tuottaisi vaikeuksia kaikkia heitä edes nimetä. Ulkoministeri Pekka Haavistokin on vajonnut suureen hämäryyteen. Entisestä hyvien aikojen presidenttiehdokkaasta on ilma päässyt pois kuin alas leijailevasta ilmapallosta.
Kahta ohjelmatyyppiä vieroksun, tyhjänpäiväisiä kilpailuja ja nordic noir -tyyppisiä elokuvia ja sarjoja. Tuntuu siltä, että sitä nordic noir -tunnelmaa on jokaisen ikääntyneen elämässä muutenkin, kuitenkin luojan kiitos ilman murhia. Puhtaista viihdeohjelmista fanitan esimerkiksi Puoli seitsemää, ja hieman hillitympää ruotsinkielisen puolen Efter nio -ohjelmaa. Niissäkin on asiaa pohjalla, joskin puoliseiskassa kyllä irrotellaankin. Koko tiimi, niin juontajat kuin reportterit ja muukin väki menestyy hyvin. Sen sijaan entinen suosikkini Pitääkö olla huolissaan on jatkuvasti taantunut. Kari Hotakainen on kyllä säilyttänyt kuivan huumorin linjansa, mutta muut esiintyjät ja erityisesti puheenjohtaja menevät kyllä välillä niin alas, että harmittaa.
Mutta pitääkö olla huolissaan kun katson joka kerta ohjelmaa nimeltä Sydämen asialla, siitäkin huolimatta, että se tulee uusintana? Kieltämättä näyttelijäsuoritukset ovat mainioita, mutta se ei riitä siihen, miksi nauran sen ääressä väliin ääneen. Nauran itsestäänselvyyksille, aasinsilloille ja eräänlaisille puskakomedian keinoille. Kyllä siinä joskus joku kuoleekin, mutta muuten jännittävät tilanteet loppuvat aina parhaalla ja lempeällä tavalla. Syvempää merkitystä sen sanomasta on vaikeaa löytää vaikka kuinka kaivelisi. Ajankuvaa 1960-luvulta siinä tietysti on, upeita maisemia ja ihmisiäkin, mutta silti? Pitääkö olla huolissaan?

2. (38) Palokärki kevätpuuhissa
Sukulaishenkilö oli pääosan huhtikuusta etätöissä mökillä. Oli aikaa seurata kevään heräämistä, lumen sulamista ja lintujen lisääntyviä aamukonsertteja. Kaksi kuikkapariskuntaakin ilmestyi järven sulille kohdille. Palokärki oli liikkeellä tutun pesäpuun vaiheilla. Automaattiseksi säädetty kuvaus ei päässyt sitä pelottamaan, ei näkynyt ihmisiä häiritsemässä. Tulos näkyy näissä kahdessa kuvassa.

1. (37) Malski - kuplivaa työtä ja kuohuvaa kulttuuria

Taide- ja kulttuurikeskuksen pääovi Päijänteenkadun puolelle on valmistunut. Sisäpuolella näkyvät sisääntulotilatkin ovat enää maaleja ja lopullista ehostusta vailla. Ensimmäiset kulttuurialan toimijat ovat jo muuttaneet taloon, loput tulevat sitten kesän mittaan. Varsinainen taidemuseon rakennus sisäpihalla valmistuu vasta vuoden kuluttua. Nyt toukokuussa sen seinät saavat värikkäät muraalinsa. Muutimme Malskin alueelle päivälleen tasan 15 vuotta sitten, joten pitkäaikainen odotus on kohta päättymässä. Kuplivaa työtä ja kuohuvaa kulttuuria on kohta luvassa kuten ovessa Malski-sanan yläpuolella pienemmin kirjaimin luvataan.

Huhtikuu

8. (36) Lahden Finlandia-Italia selättää korona-tylsyyttä kirjoittamalla

Kulunut reilu kuukausi on kirvoittanut ihmisissä aivan uudenlaista luovuutta. Koululaiset käyvät etäkoulua opettajien johtamissa videokokouksissa, muusikot kehittelevät esityksiään niin, että jokainen laulaa tai soittaa samaan aikaan omissa kodeissaan, kauppiaat ja ravintoloitsijat kehittelevät erilaisia etämyyntitapoja jne. Harrastustoiminta on saanut uutta sisältöä niin liikunnasta kuin taiteenkin teosta. Vähän aikaa sitten kerroin, miten Päijät-Hämeen Tuglas-seuran viron keskusteluryhmä siirsi myös kokoontumisensa verkkoon jokaviikkoisten videokokousten muodossa. Jotkut jäsenet laittavat toisilleen sähköpostitse erilaisia tietokilpailuja ja valokuvien tunnistuksia.
Lahden Finlandia-Italia ry:n jäsenistö on puolestaan ryhtynyt poistamaan pitkäveteisyyttä kirjoittamalla. Ei tarvittu kuin pieni aloite, niin omaperäisiä kirjoituksia alkoi sihteerille tulla ihan jonossa. Ensimmäinen aihe oli ymmärrettävästi se, miten kukin oli ensimmäisen kerran tullut Italiaan. Yli kymmenen kirjoitusta sisälsivät erilaisia variaatioita, ja mikä hienointa, kaikki hyvin kirjoitettuina ja kiinnostavina. Luovuutta oli totta totisesti pidetty aivan turhaan vakan alla.
Useimmat olivat lähteneet matkalle aika nuorina, monet nimenomaan nuorten suosiossa olleella tavalla, eli liftaamalla osan matkasta tai jopa kokonaan. Teksti eteni monesti hyvin jännittävällä tavalla, matkassa oli paljon yllättäviä käänteitä, vaaranpaikkojakin, ja onnellisia sattumuksia. Matkalla oli tutustuttu aivan uusiin ihmisiin, ystävällisiin pariskuntiin, jotka majoittivat kulkijoita omiin koteihinsa, toisia reppureissaajia, joiden kanssa joukolla vietettiin öitä puistoissa, jos esimerkiksi retkeilymajoissa ei ollut tilaa. Laivoissa jäätiin sisäisillä Italian purjehduksilla joskus matkaamaan pitkin yötä pelkästään kannella.
Monet nuoret tytöt matkasivat tyttökaverinsa tai jo vakiintuneen seurustelukumppaninsa kanssa, tapasipa eräs neitonen miellyttävän turkkilaisen pojan, jonka kanssa jatkoi matkaa ihan vain kavereina. Oli opiskelijoita, ja joku pariskunta häämatkallakin. Maailmankuva laajeni ja rakkaus Italiaan jäi pysyväksi.

Toisena aiheena oli ruoka tai ruokailu, joka ei unohdu. Siihenkin on jo ehtinyt tulla useita kirjoituksia. Eräs jäsenistä oli kaverinsa kanssa etsinyt taksinkuljettajan avustuksella Rooman Testaccion kaupunginosassa mahdollisimman tyypillistä paikallista trattoriaa. He saivat eteensä todella maukkaan pasta-annoksen. Myöhemmin selvisi, että siinä oli ollut vasikan ja karitsan suolta! Eräs toinen oli eksynyt tyttärensä kanssa Milanossa eräänlaiseen Happy Hour -paikkaan. Yhden drinkin hinnalla saattoi valtavasta tarjouspöydästä valita mitä erilaisempia salaatteja, kylmiä makupaloja ja lämpimiä ruokia. Tähän tulivat lisäksi vielä jälkiruoat. Vähän myöhemmin löytyi vielä Bistro, jossa tarjottiin mitä erilaisimpia leikkeleitä juustojen, foccaccian, maalaisleivän ja viinien kera. Koko ajan kerrottiin, mistä eläimestä ja mistä ruhonosista leikkeet oli valmistettu. Lopuksi houkuteltiin vielä syömään pastaa ja juomaan espressot cantuccinien kanssa. Ja kaikki aivan sopuhintaan.
Muissa kertomuksissa vierailtiin milloin rannikkolaivan peräkannella halstrattuja sardiineja syömässä ja laulamassa, milloin hienossa roomalaisessa ravintolassa uuden vuoden yönä ostereita ja kurpitsankukkia syömässä ja juhlahumua ihmettelemässä. Myös italialaisen keittiön erikoisuudet tulivat hyvin esille. Kaikki kirjoitukset eivät nyt maanantai-iltapäivään mennessä ole ehtineet tulla perille. Ensi viikolla on jälleen uusi aihe esillä.

Tähän koronatylsyyden torjuntaoperaatioon on jo tähän mennessä vielä kuulunut tietokilpailuja italialaisista kaupungeista, pastatyypeistä ja viinien kotipaikoista. Näitä on lähetetty jäsenistölle viikoittain.

7. (35) Lahtelaiset Viron ystävät tekivät digiloikan

Päijät-Hämeen Tuglas- seura on Viron ja viron kielen ystävien aktiivinen yhdistys. Sen jäsenet eivät suinkaan jääneet surkuttelemaan tämän korona-ajan rajoituksia. Eesti keele klubi onkin alkanut pitää tapahtumiaan videokokouksina Skypen välityksellä. Ensimmäinen tilaisuus oli keskiviikkona 15.4.,ja kaikki meni hyvin. Osallistujia oli tässä vaiheessa jo kahdeksan, yhtenä heistä entinen viron opettajamme Leili Kujanpää, joka osallistui peräti Tallinnasta käsin. Suurta iloa tuotti myös se, että tämä ei niin nuori porukka pystyi itsenäisesti toteuttamaan tällaisen uudenaikaisen menetelmän. Seuraava tilaisuus on taas keskiviikkona 22.4., ja kellon aikakin on sama eli 17.00. Mukaan pääsee vielä. Ota yhteys Marjaan, jolta saat tarkemmat tiedot.
Yhtenä toimintamuotona ovat myös jäsenemme Marjan laatimat viikoittaiset tietokilpailut, joissa on monia suoraan virolaisista lähteistä saatuja kysymyksiä. Valittavana on aina kolme vaihtoehtoa, joista sitten pitää valita se oikea. Tulokset jäävät vain osallistujien omaan tietoon, eikä mitään palkintoja jaeta.
Oltiin sitten karanteenissa tai ei, yritetään antaa viihdykettä myös tiettyjen kuva-arvoitusten avulla. Edellisestä oli selvitystä jo viime viikolla, ja uusimman oikeat tulokset ovat tässä alla. Laitoin mukaan vielä kuvatkin ikään kuin muistin tueksi. Tällä kertaa kohteena olivat teatterit. Viisi ensimmäistä ratkesi aika helpolla, mutta viimeinen oli tarkoituksella jätetty vaikeaksi. Siinä oli kysymyksessä Piispanlinnan kesäteatteri Haapsalussa siinä muurien suojassa linnan esipihalla. Vierailevana esiintyjänä oli tallinnalainen Komöödiateater Oϋ, muistaakseni kesällä 2012. Esityksen aiheena oli teatteriharjoitusten kulku. Kun tyylilaji oli farssi, pysyimme aika hyvin selvillä tapahtumista. Yritimme myös nauraa vain samoissa kohdin kuin virolaisetkin katsojat!
Muut kohteet olivat Tallinnan laululava yömyöhällä vuoden 2015 Laulupidun aikaan, Rakvere teater, johon matkaseurueemme oli juuri menossa, Estonia Tallinnassa, Endla Pärnussa ja Vanemuine Tartossa.

6. (34) Varautuuko Lahden kaupunki takatalveen?
Tänään lauantaina 18.4. ihmettelin Päijänteenkadulta Ristinkirkolle johtavien portaiden alapäässä taas kieltokilpeä, joka on ollut siinä jo jostain lokakuun lopusta saakka. Tämän osallemme sattuneen pitkän marraskuun aikana lunta on kyllä joskus harvoin tullut, mutta vain muutaman sentin verran kerrallaan. Sekin on viimeistään seuraavana päivänä sulanut pois. Kai siellä jossain virastossa on laadittu aikataulut, joista ei edes tämän maailmanajan tultua tohdita mitenkään poiketa. Nuori väki hyppii nyt puomien yli tai kompuroi portaiden vieressä pitkin kulottunutta nurmikkoa. Kaipa ne puomit sentään kesäkuuhun mennessä poistetaan!

5. (33) Itsestäänselvyyksiä ja paperista lukemista
Koko Donald Trumpin presidenttikauden ajan on totuteltu siihen, että melkein valtaosa hänen twiiteistään ja puheistaan on suunnattu hänen keskimääräisesti varsin rajoittuneille amerikkalaisille äänestäjilleen. Tietenkin republikaaneista hyvin monet ovat asioista paremmin selvillä, jopa paremmin kuin itse presidentti. Silti nämäkin tukevat häntä, mutta aivan muista vaikuttimista. Trumpin myötä he ovat saaneet näyttäviä ja hyväpalkkaisia tehtäviä, tai sitten etuja omalle teollisuuden tai kaupan alalleen. Tietenkin he paimentavat myös omaa asemaansa luuloteltua demokraattien ”sosialismia” vastaan. Kuitenkin demokraattienkin tavoitteena on korkeintaan vain se pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, josta mekin nautimme.
Jotain tällaista tuli mieleen, kun tänään aloin kuunnella eduskunnan kyselytuntia. Monen kansanedustajan kysymyksissä tuntui olevan jotain yhteistä Trumpin viestinnän kanssa, joskaan ei aivan niin raflaavassa mielessä. Koko kyselytunnin tarkoitus näyttää luiskahtaneen sille kantille, että rivikansanedustajat voivat loistaa kannattajiensa silmissä. Ja kun kysymyksiä esittää, niin voi sitten kaikenlaisissa tupailloissa ja yhdistystilaisuuksissa loistaa hyväksyvästi hyrisevien kannattajiensa keskellä. ”Minä otin juuri tämän asian puheeksi…. ja vaadin, että…. ”. Varmaan moni puheenvuoro alkaa juuri näin.
Miksi olen päätynyt näin pessimistisiin näkemyksiin? Siksi, että kyselytunnin kysymykset kertaavat liian usein jo moneen kertaan toistettuja puheita ja itsestäänselvyyksiä. Kaiken lisäksi varmaan puolet kansanedustajista lukee valmistellun kysymyksensä suoraan paperista, useimmat pitävät jopa paperia koko ajan kädessään tekstiä tankatessaan. Joskus tulee kyyniseen mieleeni myös kysymys, kuka sen tekstin oikein on kirjoittanut! Häveliäämmät sentään pitävät paperia pöydällä, mutta vilkuilevat sitä sitten tavan takaa. Aika harvassa ovat ne edustajat, jotka esittävät kysymyksensä vapaasti, ja ovat heti valmiina myös mahdollisiin lisäkysymyksiin. Paperista tankkaavien kasvoilla voi istuutumisen jälkeen nähdä suurta tyytyväisyyttä siitä, että tulipa taas kunnostauduttua.
Paperista tankkaavien vastapainona ovat sitten ministerien ylipäätään erinomaisen asialliset vastaukset. Täytyy tässäkin taas suitsuttaa ihailuaan pääministeri Sanna Marinin eleettömälle ja aina asialliselle puheelle. Ihmeellistä, että hän jaksaa koko ajan olla ystävällinen, eikä näytä turhautuneisuuttaan. Täytyy ihailla myös muiden ministerien väsymättömyyttä, koko päivä saattaa kulua pääosin turhissa haastatteluissa, joihin heitä kaikki mahdolliset tiedotusvälineet repivät. Siellä on vuorostaan ammattinsa osaavien lisäksi toimittajia, jotka haluavat loistaa, ja ei välttämättä niin asiaan keskittyvillä kysymyksillään. Yleisesti tiedossa olevista asioista hekin usein kysyvät. Niihin pitää sitten vastata kohteliaasti, ikään kuin kysymyksessä olisi suurtakin asiantuntemusta. Ministerin työpäivä saattaa jatkua aamutelevisiosta iltauutisiin melkein ilman keskeytyksiä. Mihin siihen sijoittaa varsinainen työ ja perhe-elämä?
Tosiasiassa olen jo lopettanut eduskunnan kyselytuntien seuraamisen. Mutta tätä kai se demokratia on, kaikkien pitää saada osallistua. Joten jatketaan vain samalla tavalla. Ellei muuta, niin periaatteen vuoksi.

4. (32) Joko meidän silmämme aukeavat?
Ensimmäiset viikot karanteenissa alkavat olla ohi. Omissa oloissa on pääasiassa oltu, kävelylenkeillä on käyty, ja jälkikasvu on toimittanut viikoittain ruokakasseja ovelle. Missään tilaisuuksissa ei ole voitu käydä, jotain kyllä on lueskeltu ja televisiota tuijotettu. Onneksi on puhelimet, WhatsApp ja Internet, joten ei tässä sentään aivan mökkihöperöiksi ole tultu.
Maailma taitaa olla aikamoisessa muutoksessa. Joka paikassa rakennetaan etäyhteyksiä, ne tunkevat jo myös meikäläisen eläkeläisen tajuntaan. Olemme Päijät-Hämeen Tuglas-seuran piirissä siirtämässä viron keskusteluryhmää nettiin, ensimmäiset videokokoukset on jo pidetty. Kun meikäläinen on tällaisessa mukana, niin miten laajasti nämä uudet välineet oikein otetaankaan käyttöön! Kasvoin aikuiseksi veivattavien puhelinten ja keskusrouvien aikaan, myöhemmin pyöriteltiin sormella puhelimen päällä ollutta kiekkoa, sen jälkeen paineltiin nappuloita, nykyään vain hipaistaan näyttöä. Aikamoinen digiloikka oli siis jo tämäkin.
Mokoma koronavirus tulee siis muuttamaan maailmaa enemmän kuin arvaammekaan. Hulluksihan tämä globalisaatio jo ehtikin mennäkin. Olemme nytkin pulassa kun emme saa Kiinasta kunnollisia suojaimia, muutamat tehtaat ovat vaikeuksissa kun eivät saa jotain pieniä nippeleitä Aasiasta tai jostain Euroopan maasta. Maataloustuotantomme uhkaa joltain osilta romahtaa, kun ukrainalaisia kausityöntekijöitä on vaikea saada maahan. Yritysten toimihenkilötkin tottuivat työtehtävissään lentelemään ristiin rastiin ympäri maapalloa. Aamuin illoin tukkivat työmatkaliikenteen autojonot kaupunkien ja vähän pienempienkin paikkakuntien kadut ja tuloväylät.
Viimeiset tiedot kertovat, että ilmanlaatu on nyt rajoitusten takia parantunut ympäri maapalloa. Aika sykähdyttävä oli kuva joltain Intian paikkakunnalta, jossa ensimmäiseen kertaan 30 vuoteen näkyivät Himalajan lumihuippuiset vuodet. Yrityksissä on huomattu, että neuvotteluja voidaan hyvinkin käydä digitaalisesti ilman, että mennään liikekumppanien luo. Kotimaista tuotantoa aletaan suosia, meilläkin polkaistiin laadukkaiden kasvosuojainten tuotanto tyhjästä muutamassa viikossa. Tätä kotimaisuusasteen nostoa tulee luultavasti tapahtumaan monella alueella. Ehkä tuo hillitön kilpailuttaminenkin tästä vähän vähentyy. Ahneus ja taloudellisten arvojen korostaminen vähentynevät, vaikka mitäpä me kuitenkaan kaikkein bisneshenkisimmille oman edun tavoittelijoille silti voimme.
Ympäristöfilosofi Pentti Linkola ehti viime viikolla kuolla ennen kuin hän ehti nähdä tämän uuden muutoksen alkua. Veikkaan, että jälkimaailma tulee antamaan hänelle enemmän arvoa kuin me tämän ajanhengen lapset sokeudessamme!

3. (31) Tietokilpailu Viron kaupungeista
Lähetin muutama päivä sitten suurelle joukolle Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäseniä kuvatehtävän, josta piti tunnistaa ottamiani valokuvia. Tehtävä osoittautuikin aika vaikeaksi, sillä olin alun perin tarkoittanut sen ryhmätyötehtäväksi johonkin seuran aivan tavalliseen kuukausikokoukseen jonakin tiistaina Multi-Cultissa. Tästä huolimatta melko oikeitakin vastauksiakin löytyi mutta täysin oikeita oli vain yksi. Sen oli lähettänyt Tarmo Tikka. Aivan hänen kannoillaan olivat Päivi Hämäläinen, Eija Alaranta ja Marja Kyrö. Onnittelut! Kiitos osanotosta! Seuraavassa ovat vielä kerran kuvakooste ja suomeksi oikeat vastaukset.

Viljandi, Ugala -teatteri
Narva, Aleksanterin kirkko
Viljandi, Paavalin kirkko
Sillamäe, ”Odessan portaat” (Eräs uraanikaivoksen johtaja oli kotoisin Odessasta).Rantapromenadi
Haapsalu, Piispanlinna ja katedraali
Tartto, Tuomiokirkon raunio-osa Toompealla
Narva ja Narvajoki, kuvattu Aleksanterin kirkosta, vas. Hermannin linnoitus, oik. Ivangorod
Pärnu, Raatihuone (kaupungintalo)
Tartto, Tampere-talo
Torin kunta, Viron sotilaiden muistokirkko
Viljandi, painija Martin Klein (voitti sarjassa alle 75 kg hopeaa Tukholman olympialaisissa 1912)
Haapsalu, Tšaikovskin penkki

Haaste
Monet Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenistä keksivät varmaan lisää kuva-arvoituksia ja muita tehtäviä tuomaan iloa muille!

Tuulikki lähetti minulle kiinnostavan linkin joka vie vironkielisille sivuille, esimerkiksi kohtaan Eesti Vabariigi kultuurisϋndmusi läbi ajaloo;
https://www.vara.ee/m/malumang/
Siitä sitten vaan kysymyksiä pohtimaan!

2. (30) Pohjustaako koronavirusepidemia uutta digiloikkaa?
Koronavirusepidemia on nyt täällä, eikä sen vahingollisuutta voi vähätellä tai epäillä. Kuolonuhreja tulee, tulee sairastuneita ja mahdollisesti jälkitautejakin, tulee paljon surua, harmeja ja käytännön ongelmia. Mutta kaiken tämän keskellä voi jo mielenterveydellisistäkin syistä miettiä, mikä voi muuttua kun tästä kurimuksesta vihdoin päästään. Ja pääsemmehän me, ei tämäkään voi iankaiken kestää.
Yhdeksi terveysviranomaisten ongelmaksi on noussut eräs epäluulo, tai tottelemattomuudeksiko sitä pitäisi kutsua. Terveet seitsenkymppiset uskovat olevansa vielä elämänsä kunnossa, ja sillä tavalla minäkin vielä silloin uskoin. He ovat ilmeisesti ainakin etäisesti vaistonneet tässä eräänlaista ikärasismia tyyliin: meitä ei arvosteta täysipäisinä ja toimintakykyisinä kansalaisina. Siinä 70:n ja 80:n vuoden välillä olevat ovat pääosin eläneet rauhanajan Suomessa, jossa elintaso on pitkällä aikavälillä jatkuvasti noussut, oli eletty ns. suurten ikäluokkien Suomea.
Täytyy sanoa, että minäkin ensin suutahdin, kun tietyt ministerit veivasivat tätä samaa levyä. Mutta sitten sieltä jostain mielenpohjukasta pyrkivät esille muistot siitä, miten karmea kaiku oli esimerkiksi vuonna 1942 sanoilla lavantauti tai tulirokko. Tulvahtivat mieleen tavan takaa näkyneet ruumissaatot, tuli ruokapula ja kuorittu maito. Tänäkin päivänä näen silmissäni pitkän tummapukuisten ihmisten jonon, jossa minäkin seisoin äitini kanssa meijerin edustalla kannullista kuorittua maitoa odotellen. Jauhoistakin oli pulaa, ruista kyllä sai, ja sitä sitten pantiin vähän joka paikkaan, aikuiset jopa vispasivat sitä korvikekahvin päälle. Niinpä minut sitten vietiinkin silloisesta Mäntän kauppalasta Nurmoon isän vanhempien leipiin ja runsaan ruoan äärelle.

Tällä hetkellä jo tottelen ja livahdan ulos vain silloin, kun väki kaduilla vähenee, ja otan kiitollisuudella vastaan lasten ja lastenlasten tarjoukset kaupassa käymisestä. Mutta siitä uudesta tulevaisuudestahan minun piti puhua. Jossain aikaisemmassa kolumnissani jo viittasin siihen, että tämän koronatilanne laittaa niin terveydenhoidon kuin talouselämänkin koetukselle, tapahtuu eräänlainen koeponnistus, jonka jälkeen vanhoja ja kankeita käytäntöjä puretaan ja luodaan uusia. En ollenkaan väheksy sitä, miten tuskallista kaikki tämä voi olla. Me kaikki olemme onnellisia siitä, että meillä on tilanteen tasalla oleva hallitus, joka on käärinyt laajoja paketteja talouselämän pahimpien vaurioiden estämiseksi ja mm. pienyrittäjien ja lomautettujen pelastamiseksi. Globalisaatio, joka ennen näytti tuovan pelkästään hyvää, nähdään nyt myös sisäistä eriarvoisuutta ja epävakautta tuoneena, riippuvuutta alhaisten palkkojen maiden tuotannosta.
Mutta ainakin olemme varmoja siitä, että digitalisaatio tekee näillä näkymillä pitkän loikan. Nyt jo kuuluu ääniä siitä, että etätyön merkitys ja mahdollisuus avautuvat, jatkuva lenteleminen työasioissa ympäri maailmaa vähenee, videopalaverit lisääntyvät. Lisääntyy luottamusta siihen, että kotonakin tehty työ voi olla tehokasta ja helposti valvottavaa.
Kouluopetus muuttuu. Mutta nuorisossahan se tulevaisuus on. Kokonaisten koululuokkien siirto etätyöhön aina 4. luokasta eteenpäin herätti paljon negatiivista huomiota. Onhan siinä toki ongelmia, kaikkialla ei ole tarpeeksi hyviä laitteita, vanhemmille annetaan vastuuta, jota kaikki eivät jaksa tai osaa kantaa, pojanvintiöt saattavat laittaa koko homman lekkeriksi, erityislapset kärsivät jne. Eriarvoisuus siis lisääntyy. Mutta parhaimmillaan mennään todella eteenpäin, opettajat joutuvat pakosta kehittämään itseään ja opinhaluisille oppilaille avautuu aivan toisenlainen maailma.
Minulla ei nyt ole henkilökohtaista tuntumaa siihen, miten etäopiskelut ovat onnistuneet. Nuorimmat lastenlapsetkin ovat jo lukiossa, ja hehän tietysti hoitavat asiansa. Mutta on minulla kosketuspintaa sen verran, että jotain olen saanut haraviini. Ainakin alakoululaisten kanssa vanhemmat ovat yleensä yhdessä tuumin tehneet lukujärjestyksiä, joissa on tilaa niin opiskelulle kuin ulkoilulle, ruokailulle ja pelkälle hengailulle. Ruutuaikaa on yleensä pyritty rajoittamaan. Valitettavasti vain opettajien digitaidot ovat vieläkin kirjavia, mutta yleensä tehtävät pystytään antamaan Wilman kautta, ja sitä kautta niitä myös palautellaan. Etevimmät opettajat ovat rakentaneet eräänlaisia videokokouksia, joissa oppilaat voivat ottaa kantaa ja kysellä opettajaltakin. Opettaja saattaa tiettynä aikana soittaa videopuheluita ja kysellä kuulumisia.
Vaikuttaa siltä, että parhaimmillaan oppilaat oppivat paitsi digitaitoja, myös oppivat ohjaamaan omaa oppimistaan ja omaa toimintaansa. Ideoita kehitellään ja innostusta on ilmassa. Jotkut oppilaat ovat olleet sitä mieltä, että näin voitaisiin jatkaa koko kevät. Opettajien kannalta työn hyvänä puolena on se, että pystytään keskittymään opettamiseen, ei tarvitse setviä välituntiriitoja ja muita ikäviä asioita. Ja kun palataan aikanaan normaaliin koulutyöhön, jäävät nämä uudet kokemukset varmaan osittain käyttöön,

Kolikolla on tässäkin kääntöpuolensa. Aktiiviset ja lahjakkaat oppilaat tekevät tehtäviään innokkaina ja uteliaina. Mutta lahjakaskin lapsi tarvitsee kotoa käsin tukea, ei välttämättä tehtävien ratkaisemisessa, mutta jonkinlaista selkänojaa saadaan aina eheästä perheyhteisöstä. Näin hyvin ei kaikilla ole, joten tämä kevät saattaa lisätä eriarvoistumista, jopa syrjäytymisen alkua. Jossain on sanottu, että noin neljäsosassa koteja on vaikeuksia vähäisen koulutuksen ja monenlaisten ongelmien, mielenterveyden, alkoholismin ja vastaavien takia. Tukea saisi vain koulussa, ja myös lämpimän aterian kerran päivässä. Yläkoulu on tietysti tällaisessa puolivapaassa opiskelussa vielä ongelmallisempaa, sielläkin on oppilaita, jotka hyötyvät uudenlaisesta opiskelusta, mutta varmaan on niitäkin, jotka keksivät keinoja lyödä laimin tehtäviään, mikäli pysyvä kosketus opettajiin puuttuu. Aukkoja opiskelussa ilman muuta syntyy, alakoululaiset saavat ne opettajan johdolla pian kurottua umpeen, mutta yläkoululaisille saattaa tulla sellaisiakin puutteita, jotka hankaloittavat opintoja pitkälle seuraavalla asteella.
Mutta jos ajatellaan positiivisesti, niin kai kuitenkin tässäkin avautuu aivan uusia toimintatapoja ja näkökulmia, jotka kehittävät koulua uuteen suuntaan, sellaiseen, josta meillä ikääntyneillä ei ole oikein minkäänlaista käsitystä. Tunnen opettajan, joka järjestää nelosluokkalaisilleen joka aamu videoneuvottelun, jossa opettaa uutta ja antaa tehtäviä. Iltapäivällä kokoonnutaan taas yhteen niitä tarkastelemaan. Videopuhelimen avulla voidaan soitella myös tällä välillä.
Sain juuri koneelleni eräältä ysiluokkalaiselta videon, jonka hän oli tehnyt äidinkielen tehtävänä. Luokalle annettuna aiheena oli ”Miksi en päässyt äidinkielen tunnille”. Opettajan asettamana ehtona oli, että siinä tekijän piti olla jossain eksoottisessa paikassa. Nuori mies oli laittanut laitteensa kuvaamaan itseään ensin onkimassa ja sitten veden alla henkeään pidätellen ja uiden aina meren pohjaa myöten. Taustalla ui koko ajan kaloja ja lopulta siellä Mariaanien syvänteessä kaikenlaisia merihirviöitä ja syvänmeren kaloja. Ne hän oli editoinut mukaan tavalla, jota en täysin ymmärtänyt. Melkoisen yllättävä työ.
Kolmantena esimerkkinä on Vantaalla sijaitsevan Vaskivuoren lukion kamarikuoron esiintyminen modernilla tavalla. Oheinen kuva ja teksti kiertävät facebookissa, joten jäljennän sen myös tähän. Kuvaa klikkaamalla siellä facebookissa sai kuulla myös taidokkaan kuorolaulun, vaikka jokainen oppilas lauloi omassa kodissaan.
Pelottomien riemulaulun on säveltänyt Jussi Chydenius ja sanoittanut Julia Junttila tilauksesta Vaskivuoren lukion kamarikuorolle. Katkelma on videoitu ja äänitetty etänä kuorolaisten kodeista maaliskuussa 2020 koronaviruspandemian aikana. Editoinnin ja miksauksen toteutti Juho Vehmanen.

1. (29) Georg Ots – koko kansan suosikki
Helmikuun aikana juhlittiin monella tavalla 100 vuotta sitten syntynyttä Jaan Krossia, tietenkin Virossa, mutta ovat laineet ulottuneet tänne Suomeenkin. Etunenässä ovat tietenkin olleet Tuglas-seura ja Suomen Viro-yhdistysten liitto jäsenyhdistyksineen, mutta ovathan hänen teoksensa toki saaneet liikkeelle monenlaisia harrastajia, jopa tavallisia bloginkirjoittajiakin! Maaliskuussa siirryttiin sitten juhlimaan toista virolaista suurmiestä, Georg Otsia, joka on ns. tavallisen kansan keskuudessa tunnetumpikin kuin Kross. Hänessä on luovalla tavalla yhdistynyt tasokas oopperalaulaja ja kaikkien tuntema kevyemmän musiikin taitaja, muistammehan monet operetit, elokuvaroolit ja tietenkin myös esimerkiksi Raimond Valgren Saarenmaan valssin tulkinnat. Kirjoitukseni perustuu paljolti Kulle Raigin tekstiin Suomen Viro-yhdistysten liiton lehdessä Viro.Nyt. Valitettavasti meneillään oleva koronaepidemia on ainakin meillä Suomessa kerännyt niin valtavan huomion, että se on jättänyt monta asiaa, mm. Georg Otsin muiston taustalle. Päijät-Hämeen Tuglas-seura on mm. peruuttanut huhtikuun alkuun suunnittelemansa Otsin musiikin karaokelaulutilaisuuden. Se on siirretty syyskuun alkuun.

Georg Ots (21.3.1920 – 5.9.1975) syntyi melko varakkaaseen kulttuurikotiin, jossa erityisesti äiti ohjasi häntä lauluopintoihin ja ilmoitti hänet Tallinnan ranskalaiseen kouluun. Isä oli puolestaan oopperatenori. Nuori Georg oppi melko varhaisessa vaiheessa useita kieliä. Hän oli myös varsin urheilullinen, siitä ovat todistuksena monet Viron mestaruudet uinnissa. Laulajanura alkoi toisen maailmansodan aikaan puna-armeijaan perustetuissa virolaisissa taideryhmissä, joissa hän löysi oman tyylinsä ja kyvyn lohduttaa ja innostaa sodan runtelemia ihmisiä.
Hänen repertuaariinsa kuuluivat miltei kaikkien tunnetuimpien oopperoiden baritoniroolit. Hänestä tuli erittäin toivottu esiintyjä Venäjällä, mm. Moskovan Bolšoi- teatterissa, ja tietenkin Tallinnan Estoniassa. Länsimaihin hän ei päässyt matkustamaan, mutta Suomeen tie oli avoin. Täällä Otsista tuli yhtä juhlittu kuin Neuvostoliitossakin. Varsinaisesti hänen suosionsa räjähti nousuun vuonna 1958 esitetyssä elokuvassa, joka pohjautui Emmerich Kálmánin operettiin Sirkusprinsessa.
Ots poistui tästä maailmasta inhimillisesti katsoen liian varhain jopa keskellä parhainta elämäntyönsä vaihetta. Hän sairastui poskiontelosyöpään ja menehtyi useiden vuosien taistelun ja monien leikkausten jälkeen. Hautajaisista muodostui ennen näkemätön tapahtuma, sillä hän oli enemmän kuin laulaja. Hän oli kulttihahmo, jolla oli valtavasti lavasäteilyä, kaunissointinen lyyrinen baritoniääni ja erinomaiset näyttelijänlahjat. Ääni hurmasi niin oopperassa, opereteissa, kamarilaulussa ja kevyessä musiikissa. Kolmessakymmenessä vuodessa hän lauloi 70 näyttämöroolia, niistä suurimman osan oopperassa. Ohjelmistoon kuului lähes 500 laulua, joista monia hän pystyi esittämään 20 kielellä. Suomeksi esitetyt laulut onnistuivat erinomaisesti, eikä niissä juurikaan kuulunut virolaista korostusta. Ihmisenä hän oli vaatimaton monilahjakkuus, mm. hänen piirrostöistään on tehty useita näyttelyitä.
----------
Saarenmaan valssin sävelsi Raimond Valgre Debora Vaarandin runoon Talgud Lööne soos (Talkoot Löönen suolla). Alun perin runo korosti sosialistisen yhteiskunnan yhdessä tekemisen henkeä ja valmiutta talkoisiin. Mutta siinä oli myös kaihoisa ja romanttinen puoli, jonka kuulijat kokivat omakohtaisesti. Kiiltävänappinen sotilas ihastui pellavapäiseen tyttöön, jota hän ei kuitenkaan saanut omakseen, vaikka kuinka lennätti ja kieputti tanssissa. Se on usein nähty myös allegoriana: Neuvostoliitto ei sittenkään koskaan voittanut Viroa, ei ainakaan sen sielua.
Toinen ikivihreä, lähes kaikkien muistama oli Kalastajan laulu, jonka sanat olivat niin ikään Debora Vaarandin käsialaa, säveltäjänä oli Valter Ojakäär. Nuori mies halusi näyttää, miten hän osasi kalastaa, tyttö taas oli kylän (kolhoosin) paras lypsäjä. Muita Otsin laulamia suosikkeja olivat mm. Unohtumaton ilta, Moskovan valot, Uudelleen jos luokses tulla voisin ja Rakastan sinua elämä.

Seinäjoen mieslaulajat laskivat kukkatervehdyksensä Georg Otsin haudalle Metsakalmistulla vuonna 1982. Kuoro oli esiintymismatkalla Tallinnan Looheli - sekakuoron kutsusta.

Maaliskuu

10. (28) Onneksi sentään pääministeri on järjissään!
Hallituksen tiedotustilaisuudet ovat asian vakavuudesta huolimatta olleet myös viihdettä. Eikä vain viihdettä vaan joidenkin ministerien osalta surkuhupaisaa osoitusta siitä, että oikeat ihmiset eivät ole oikeilla paikoillaan. Asioita ei usein ole osattu tuoda lyhyesti esille. Liian paljon on ollut puhemyllyä, jaarittelua kenties seuraavat vaalit mielessä. Tuntuu myös siltä, että joillakin on ollut huoli siitä, että ei ole noteerattu henkilönä tarpeeksi.
Heräsin tähän asiaan nyt perjantaiaamuna kun luin politiikan toimittajan Timo Haapalan artikkelia IS:sta. Siitä sain aiheen myös tämän artikkelin otsikoksi. Kummasti mielipiteet menivät yksiin. Aikaisemmassa tiedotustilaisuudessa kiinnitin huomiota siihen, että Krista Kiuru ei joko tuntenut häneltä kysyttäviä asioita, tai hän ei sitten kerta kaikkiaan osannut tuoda niitä esille. Esimerkiksi yksinkertaiseen kysymykseen siitä, mitä tulisi sanoa niille uusmaalaisille, jotka nyt ovat mökeillään, ei tullut vastausta. Seurasi vaan pitkä monologi, jossa kerrattiin kaikkea sitä, mitä jo oli tuhanteen kertaan toistettu, Täytyy turvata riskiryhmien ja yli 70-vuotiaiden turvallisuus, täytyy estää viruksen leviäminen jne. Puhemylly oli vastustamatonta: kun edellinen lause oli vielä lopuillaan, alkoi jo seuraava. Onneksi pääministeri Sanna Marin otti puheenvuoron ja totesi, että kaikkien mökeillä olevien tulisi nyt palata koteihinsa. Selvä ja asiallinen kannanotto ilman jonninjoutavia jaarituksia.
Kiurun heikkous tulee myös ilmi Haapalan artikkelista, johon hän on kerännyt lausumia useilta eri toimijoilta, hallituksen sisältäkin. Tässä muutamia niitä. ”Kiuru saa asian kuin asian sekaisin”. Tämä projekti on ollut STM-vetoinen. Se on ollut virhe, linjajohtaminen ei ole toiminut.” Sähellystä ja säheltämistä on ollut”. Muistan miten eräässä tilaisuudessa Kiuru vielä aivan lopuksi otti itselleen puheenvuoron, jossa hän jälleen kertasi kaikkea sitä mitä oli jo sanottu, oman aseman korostamistahan se siis vain oli.
Eilen torstaina keskusteltiin A-Studiossa siitä, mitä pitäisi tehdä sille, että Suomeen on nyt lennoilla tulossa tuhansia ihmisiä niistä maista, joissa virus leviää ja kuolonuhreja tulee. Tähän mennessä olivat karanteenijärjestelyt olleet vajavaisia, ja monet olivat etsiytyneet suoraan koneesta muihin julkisiin välineisiin. Samalla keskusteltiin myös Uudenmaan ”sulkemisesta”. Läsnäolleista HUS:n toimitusjohtaja Juha Tuominen esitti koko ajan tärkeitä mielipiteitä ja kartoitti tilanteen vakavuutta. Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen selvitti selkeästi mainittua Uudenmaan ”sulkemista”. Samoin pormestari Jan Vapaavuori oli puheissaan selkeillä vesillä. Mutta sitä ei suinkaan ollut oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, joka sanoi sanottavansa jo parissa ensimmäisessä puheenvuorossa. Keskustelun edetessä alkoi tuntua siltä, että hän otti uusia puheenvuoroja vain siksi, ettei olisi hävinnyt niiden määrässä muille.
Timo Haapala on kerännyt myös häntä koskevia kommentteja. ”Kun Anna-Maja Henrikssonille todettiin, että häntä ei tarvita tiedotustilaisuudessa, Henriksson sai kilarit”. Tämä tapahtui ministerikokouksessa Kesärannassa. ”Henrikssonin osalta tämä ei ollut ainoa kerta”. ”Eihän tämä ole mikään vaali- tai puheenjohtajakampanja, yksi erityisavustaja puuskahtaa”. ”Henriksson lukee jotain työmarkkinapaperia varttitunnin monotonisesti. RKP voisi pitää oman infonsa, kansanedustaja ihmettelee.”.
Pääministerillä näyttävät asiat olevan hallussa aivan ihailtavalla tavalla. Pelkkää asiaa, keskitetysti ja tyylikkäästi. Muutkin ministerit ovat osoittaneet asiallisuuttaan ja selviytyneet hyvin esiintymisissään. Kieltämättä myös ulkoministeri Pekka Haavisto, mutta jollain tapaa hän vaikuttaa lamaantuneelta. Ehkäpä hän kärsii siitä, että hänen yrityksensä syrjäyttää konsulipäällikkö Pasi Tuominen Al-Holin asiassa epäonnistui. Samainen Tuominen johtaa nyt ulkoministeriössä koronan ympärille rakennettua tilanneorganisaatiota.
Vielä muutamia kuukausia sitten Haavisto johti ”presidenttipörssiä”, eli taisi jossain gallupissa 30 % vastanneista kannattaa häntä seuraavaksi presidentiksi vuonna 2024! Hän taitaakin olla vain vihreät aatteet syvästi sisäistänyt, kiltti setämies, josta ei tiukan paikan tullen ole ”maan isäksi”. Kehon kieli ei sekään vakuuttanut taannoisen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin vierailun yhteydessä. Päällisin puolin tapaaminen näytti hyväntahtoiselta, mutta kuka tietää mitä madonlukuja setä-Lavrov kahden kesken luki.
Seuraava presidentti taitaakin olla nimeltään Sanna Marin. kun entinen työmarkkinapomo Antti Rinnekin on köykäiseksi havaittu. Keskusta varmaan työntää esille joko entistä pääministeriä Esko Ahoa tai Suomen pankin pääjohtajaa Olli Rehniä, mutta taitavat nämäkin olla silloin jo menneen ajan suuruuksia. Kokoomuksen Petteri Orpo on jo menettänyt uskottavuuttaan. Ehdotetaanko siltä suunnalta nousevaa tähteä Antti Häkkästä. Vai onko jo Jan Vapaavuoren vuoro?
----
Hyvä lukija, tiedätkö kuka on Thomas Blomqvist? Ei se mitään, ei tiedä moni muukaan. Hän on se tummatukkainen mies siellä hallituksen aition takanurkassa. RKP vaati koostaan huolimatta hallitukseen kaksi ministeriä, ja Blomqvist on se toinen. Jotain tehtävää hänellekin piti keksiä, hän on Pohjoismaisen yhteistyön ja tasa-arvon ministeri. Tuskin näemme häntä eduskunnan puhujapöntössä tämänkään jälkeen.

9. (27) Pako Espanjasta ja muistakin maista

ESS;n 25.3.2020 ilmestyneessä numerossa kerrottiin, että Henna Kyttälä-niminen henkilö pyörittää Alicantessa matkatoimistoa nimeltä Athletiq Finlandia. Se on tällä hetkellä keskittynyt järjestämään Espanjassa jumiin jääneille suomalaisille paluulentoja. Monet hotellit on suljettu ja monen vuokrasopimus on loppumassa. Kaksi 189:n henkilön paluulentoa on jo järjestetty ja kolmas on tulossa. Lentoja operoi tanskalainen Jet Time-yhtiö.
Artikkelista käy myös esille, että Suomen ulkoministeriö suunnittelee kohtuuhintaisten kotiutuslentojen järjestämistä maista, joista koronaepidemian takia ei ole mahdollista tulla kaupallisilla vuoroilla. Iltapäivälehdissä on lisäksi mainittu, että erityisesti Espanjassa on vielä paljon vähävaraisia ja sairaita suomalaisia, joiden mahdollisuudet palata ovat rajalliset. Torstain 26.3.2020 lehdessä mainittiin, että Ema Finland -yhtiö on jo lennättänyt Espanjasta vakavasti sairastuneita suomalaisen Jetflite-yhtiön koneilla. Kustannukset korvaa vakuutusyhtiö matkavakuutuksesta. Myös yritykset voivat maksaa henkilöstönsä kotiuttamisen.
Kiireinen pako Suomeen on siis alkanut. Tässä vaiheessa tulee mieleen kysymys, miksi monet kymmenet tuhannet suomalaiset ovat alkuaan muuttaneet Espanjan aurinkorannikolle, muihin Välimeren maihin ja myös esimerkiksi Floridaan. Terveydelliset syyt ovat ilman muuta hyväksyttäviä. Monet sairaudet helpottuvat lämpimässä ilmanalassa. Ja totta kai ”vanhat luut” toimivat paremmin ja ilman särkyjä. Mutta kaikilla ei todellakaan ole tämä puoli syynä. Kysymys voi myös olla verotuksesta. Kärjistyneimmillään tämä tuli selväksi pari vuotta sitten, kun muutama eläkkeelle siirtynyt erittäin varakas yritysjohtaja ja omistaja muutti Portugaliin, joka houkutteli rikkaita verottomuudella. Taisivat sanoa, että he ovat veroillaan jo ehtineet tehdä oman osansa kotimaan hyvinvoinnista. Sanomatta tietysti jäi, että palkkiotkin olivat olleet jättiluokkaa, tietyssä suhteessahan veroja maksetaan.
Mitä suuret edellä, sitä pienet perässä. Olen siinä käsityksessä, että julkisella puolella ansaittuja eli virkapalkoista tulevia eläkkeitä verotetaan verotussopimusten mukaisesti entiseen tapaan. Verottomuus ja Suomea alhaisemmat verot kuuluvat siis yksityispuolelle, liike-elämään tai muille vastaaville aloille. Suomeen maksetaan vain sairaanhoitomaksu. Eli suuri osa noista kymmenistä tuhansista on siis veropakolaisia, joilla on nyt kiire Suomen sairaaloihin ja sosiaalihuollon piiriin. Olen joskus kuullut näistä veropakolaisista, jotka ovat lähipiirilleen ja vähän muillekin retostelleet vähäisistä veroistaan. Kun sitten sairaus yllätti, oli saatu Suomessa satojen tuhansien hoidot jokseenkin ilmaisesti kuten muutkin kansalaiset. Tämä herättää kysymyksiä moraalista.

Eikä tässä kyllin. Viime tiedot kertovat, että Suomeen on palannut jo 200.000 koronapakolaista. Se ei ole useinkaan tapahtunut organisoidusti, sillä jokaisella on ollut mahdollisuus Seutulassa kävellä kaikessa rauhassa täpötäyteen bussiin ja junaan!

8. (26) Haaste on otettu vastaan
Somessa liikkuu tällä hetkellä kaikenlaisia mielenkiintoisia yrityksiä nostattaa positiivista henkeä nyt kun uhkakuvia riittää aivan tarpeeksi. Yksi niistä on sellainen, että haastetaan tuttuja ja tuntemattomia laittamaan esille lapsuuden ja nuoruuden kuviaan. Jokunen julkkiskuva on löytänyt tiensä mm. iltapäivälehtiin. Mutta verrattomasti enemmän somessa on kuvia meistä tavallisista eli ns. taviksista. On hauskaa etsiä kuvista tuttuja piirteitä. Tässä mielessä menin minäkin mukaan tähän touhuun. Alla on facebookiin laittamani kuva. Sen alla on kuvaan liittyvä teksti

Haaste on otettu vastaan. Kuva on otettu jollain Helsingin rannoista jokseenkin tasan 60 vuotta sitten. Itselaukaiseva kamera laitettiin kiven päälle, ja sitten kipin kapin juostiin kuvaan. Olemme edelleen yhdessä

7. (25) Lahden Finlandia-Italia ry. 50 vuotta
Kirjoittanut FT Olavi Latikka
Vallitsevan koronatilanteen takia yhdistyksen 50-vuotisjuhlallisuudet siirtyvät ensi syksyyn. On kuitenkin sovittu, että julkaisen tämän historiikin heti vuosipäivän aikoihin, jotta jäsenistö voi jo kertailla omia muistojaan vuosikymmenten varrelta.
--------
Helsinkiin oli joskus 1960-luvulla saapunut Italian kulttuuri-instituutin johtajaksi dott. Giorgio Pecoraro, joka oli kotoisin Bassano del Grappasta, pikkukaupungista, joka on Venetsiasta jonkin verran luoteeseen, eli Trentoon päin. Hän halusi tukea oman kaupungin alppi-jääkärikuoron, Coro Monte Grappan toimintaa. Niinpä hän mm. järjesti sille kaksi esiintymismatkaa Suomeen, toisen kerran vuonna 1970. Hän lupasi kuoron myös Lahteen, mutta ehtona oli, että pitäisi ensin perustaa yhdistys, joka vastaisi konsertin järjestelyistä. Näin syntyi Lahden Finlandia-Italia ry. maaliskuun 16. päivänä 1970. Perustamiskokouksessa oli läsnä 37 henkilöä. Yhdistys järjesti sitten kirkkokonsertin pääsiäisen aikaan Lahden vanhaan nikkarityyliseen puukirkkoon.
Mutta tämä ei olisi onnistunut ilman asiaan innostuneita henkilöitä. Harjulan opiston kielten opettaja, maisteri Eino Kivistö oli jo 1960-luvun mittaan kiinnostunut Italiasta. Niinpä italian opiskelu alkoi hänen aloitteestaan. Varsin pitkäaikaiseksi opettajaksi saatiin Domenico Musone, Italian Kulttuuri-instituutin virkailija. Tässä olivat alkutahdit Lahden Finlandia-Italia ry:n perustamiselle keväällä 1970.

Harjulan kansalaisopiston ensimmäinen italian kielen opettaja Domenico Musone oli Italian Kulttuuri-instituutin virkailija. Musone jaksoi vuosikaudet kulkea kerran viikossa Helsingistä Lahteen. Hän oli tyypillinen italialainen - bella figura - viikset ja kaikki! Pukeutumista myöten siis sangen tyylikäs. Tässä on seurana yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Olavi Latikka.

Kuoro koostui keski-ikäisistä ja vähän nuoremmistakin reserviläisistä, saattoipa joku olla sotaveteraani. Vanha koristeellinen puukirkko teki vieraisiin melkoisen vaikutuksen, olihan se aivan erilainen kuin mihin heidän kotiseudullaan oli totuttu. Eksotiikkaakin he tunsivat täällä kokeneensa tehdessään päivällä mainosmielessä pienen konserttikierroksen eri puolilla kaupunkia.

Sul ponte di Bassano
noi ci darem la mano,
noi ci darem la mano
ed un bacin d’amor.

Tämä oli kuoron tunnuslaulun ensimmäinen säkeistö. Vapaasti (ja kankeasti) käännettynä: Bassanon sillalla, siellä me annamme toisillemme kätemme ja (rakkauden) suukkosen.

Kuoro oli perustettu vuonna 1960, se oli voittanut pari kilpailua ja vieraillut sen jälkeen useaan kertaan ulkomailla, Suomessa se oli ollut ensimmäisen kerran vuonna 1967. Kirkkokonserttiin oli vuoristolauluista poimittu pääasiassa niitä, jotka kuvastivat uskonnollisia tunteita ja kokemuksia. Pasifistisia ja yleishumaanisia ne laulut myös olivat. (Esimerkiksi laulussa Signore delle Cime: ”Taivahan Jumala, vuorenhuippujen herra, ystävämme”.)
Italialaisille vuoristolaulut ovat tavallaan kansanrunoutta, niistä henkii kotiseudunrakkaus ja usein leikkimielisyys. Sanoituksen tekijä on yleensä tuntematon. Monet melankolisimmista lauluista palautuivat I maailmansodan aikaisiin kokemuksiin, tai olivat syntyneet II maailmansodan paineissa miehityksen koettelemissa kylissä ja partisaanien leireissä vuorilla.
Yleisö oli innostuneen tyytyväistä ja konsertin lehtiarviointikin oli varsin suopeaa. Asiantuntijain mukaan kansanlaulumainen yksinkertaisuus sopi hyvin yhteen kuoron äänimateriaalin ja laulutyylin kanssa. Kun äänet olivat kouluttamattomia, voitiin raakaa sointia käyttää sellaisena tehokeinoina, jossa raakuus ei ole häiritsevää, vaan antaa pikemminkin yhtenäistävää ja persoonallista sävyä. Piristävänä väriläikkänä kevään konserttien joukossa alppijääkärien vierailua Lahdessa joka tapauksessa pidettiin.

Avainhenkilöitä
Lahden Finlandia-Italia oli järjestyksessä viides Lahteen perustettu kansainvälinen ystävyysyhdistys. Se on yhä voimissaan, joten kukapa tietää, vaikka sen sijoitus olisi tästäkin vielä parantunut. Tosin nykyään eräät muut, mm. maahanmuuttajien suomalaisten kanssa perustamat yhdistykset ovat niin jäsenmäärältään kuin toiminnaltaankin huomattavasti edellä. Seuraavassa esitellään eräitä merkittävimpiä toimintamuotoja. Niin rikasta toiminta kuitenkin on ollut, että kaiken luetteleminen on mahdotonta, joten täytyy pelkistää sanottavaansa. Mutta kuten tapana on, mainitaan seuraavassa ensin yhdistyksen ”virkailijat” koko 50-vuotiselta taipaleelta.

Puheenjohtajia: Olavi Latikka (1970-1972), Sven Kindberg (1973-1975), Thelma Salo (1976 -1978), Anna Salomaa (1979-1980), Ilse Aro (1981-1982), Merja Rahikainen (1983-1990), Aini Koskinen (1991-2003), Helena Kuisma (2004-2006), Helena Stenberg (2007-2012), Helena Heinonen (2013-)
Sihteereitä: Sirkka-Liisa Envall, Traute Stude (1970-1971), Ritva Vilander (1972), Marjatta Ilkama (1973-1976), Ilse Aro (1976-1979), Tarja Kaplas (1980-1986). Helena Heinonen (1987-1989), Aini Koskinen (1990), Iiris Hassila (1991-1998), Helena Heinonen (1999-2001), Päivi Raatikainen (2002-2006), Leea Markkanen (2007), Anni Halminen (2008-2013), Merja Jurvanen (2014-)
Rahastonhoitajia: Annikki Seppälä (1970-), Anita Juden ( -1983), Milja Harmainen (1984), Marjatta Wasenius (1985-), Hannu Mitikka (1986-1987), Anita Juden (1988-1990), Iiris Hassila (1991-1995), Maija Tommola (1996-2006), Päivi Raatikainen, Timo Saarinen, Raija Luostarinen (2009-)

Nimiluetteloita tarkastellen ja yhdistyksen toimintaa tuntien voi todeta, että muutamat henkilöt ovat kannatelleet pitkään ja merkityksellisellä tavalla yhdistyksen toimintaa. Aini Koskinen toimi 12 vuotta puheenjohtajana (1991-2003), mutta sitä ennen varapuheenjohtajana (1987-1989) ja sihteerinä vuonna 1990. Pitkäaikaisia puheenjohtajia ovat olleet aikajärjestyksessä mainiten myös mm. Merja Rahikainen, Helena Stenberg ja nykyinen puheenjohtaja Helena Heinonen. Helena Heinonen oli tätä ennen kahteen otteeseen sihteerinä. Nykyinen sihteeri on Merja Jurvanen, ja rahastonhoitajana on Raija Luostarinen, joka on pysynyt yhdistykselle uskollisena jo vuodesta 2009. Maija Tommolallakin on takanaan kymmenvuotiskausi samassa tehtävässä. Pitkäaikaisia varapuheenjohtajia ovat olleet myös mm. Markku Qvick ja nykyinen Seija Helin vuodesta 2013.

Italian kielen opetus ei varsinaisesti ole kuulunut yhdistyksen toimintaan, sillä sen järjestäjinä ovat olleet oppilaitokset, lähinnä Harjulan kansalaisopisto ja Lahden työväenopisto, jonka pohjalle myöhemmin syntyi Wellamo-opisto. Kun kielenopettajista useat ovat olleet yhdistyksen jäseniä tai muuten mukana sen toiminnassa, on paikallaan mainita myös heidät tässä yhteydessä.
Italian opetuksen aloitti Harjulan kansalaisopistossa syksyllä 1969 Italian kulttuuri-instituutin virkailija Domenico Musone, joka jatkoi tätä työtä tasan 10 vuotta. Tästä hänet sitten palkittiinkin kunniamerkillä. Kun kielen alkeet alkoivat kiinnostaa lahtelaisia yhä enemmän, yhdistyksen järjestyksessä toinen puheenjohtaja, kuvaamataidon lehtori Sven Kindberg työskenteli jonkun vuoden heidän kanssaan Musonen huolehtiessa pidemmälle ehtineistä. Vuonna 1981 tuli Musonen tilalle pariksi vuodeksi Ines Zanasca. Maikki Ilkama oli Lahden työväenopistossa opettajana vuosina 1980-1981. Laura Kuusi jatkoi pari vuotta Harjulassa Kindbergin jälkeen. Ilkaman jälkeen jatkoi Merja Jaakkola, joka toimii useiden kurssien opettajana yhä edelleen. 1980-luvun lopulla parina vuonna Anita Juden opetti Nastolan kansalaisopistossa. Roomalaislähtöinen, eräänlainen Vatikaanin lähettiläs Elisabetta Marino, opetti myös parina vuonna 1990-luvun puolivälissä Lahdessa ennen Karibian maiden alueelle siirtymistään.

Yhteistyökumppaneita
Lahden Finlandia-Italian perustaminen keväällä 1970 juontaa siis osittain alkunsa 1960-luvun mittaan eri
puolilla maata syntyneestä matkailuinnostuksesta. Kaukokaipuu oli ulottunut myös tavallisten
suomalaisten keskuuteen. Tätä puolta yhdistyksemme toiminnassa tukivat parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana niin Italian Kulttuuri-instituutti kuin silloin vielä Helsingissä sijainnut Italian valtion matkailupalvelukin. Edellisestä eli kulttuuri-instituutista järjestettiin Lahteenkin esimerkiksi elokuvia, musiikkikiertueita ja esiintyjiä. Viimeksi mainitusta oli aina tarjolla ohjelma-apua jokavuotisiin matkailuiltoihimme.

Kulttuuripuolelta tulee mieleen mainita ensimmäisenä Lahdessa järjestetty italialaisen elokuvan viikko Settimana del Film Italiano elokuvateatterissa 7 Veljestä (nyk. Pikkuteatteri) syys-lokakuussa 1971, avaajana oli kulttuuri-instituutin johtaja Domenico Ghio. Avajaisissa piti toimittaja Hannu Massinen esitelmän sodanjälkeisestä italialaisesta elokuvasta. Hän kirjoitti samaan aikaan Etelä-Suomen Sanomiin artikkelisarjan italialaisesta neorealistisesta elokuvasta. Avajaisnäytäntönä oli Rossellinin Rooma, avoin kaupunki. Filmiviikon ohjelmassa olivat lisäksi Fellinin Satyricon, Viscontin Kadotetut, De Sican Eilen, tänään huomenna ja Pasolinin Oidipus. Oheisessa kuvassa ovat mukana Thelma Salo, Hannu Massinen, Domenico Ghio ja Domenico Musone. Kuva on Etelä-Suomen Sanomista.

Lokakuussa 1973 järjestettiin Kuvapalatsissa ilmaisnäytös elokuvaan Pasquale Festa Campanilen ja Massimo Franciosan Le voci bianche. Avauksen suoritti jälleen Domenico Ghio. Sen jälkeen siirryttiin pizzatilaisuuteen. Omin voimin pidettyihin iltoihin kulttuuri-instituutti toimitti myöhemminkin filmejä. Myöhemmistä vierailijoista mainittakoon ainakin instituutin uusi johtaja Enzo Coniglio, joka oli vieraana maaliskuussa 1983.

Ohjelmallisia matkailuiltoja pidettiin alkuaan jokseenkin joka kevät yhdessä Italian valtion matkailupalvelun ja joidenkin matkatoimistojen kanssa. Mahdollisesti ensimmäinen järjestettiin huhtikuussa 1971 ravintola Salpauksessa. Matkailupalvelua edusti sen johtaja Ernesto Boella. Tilaisuudessa esitettiin italialainen filmi ja pidettiin arpajaiset, joiden pääpalkinto oli Italian matka, Lisäksi tilaisuudessa arvottiin taiteilija Thelma Salon akvarelli. Musiikista vastasivat laulajatar Terttu Lumme ja pianisti Liisa Starckjohann, joka esiintyi monen monta kertaa myös muissa tilaisuuksissamme.
Suunnilleen samoissa merkeissä nämä illat jatkuivat sitten myöhempinäkin keväinä. Esimerkiksi vuonna 1973 Keihäsen matkatoimisto lahjoitti arvottavan Italian matkan, ja useat Lahden kauppaliikkeet lahjoittivat voittoja ja illan tarjoilun. Toukokuussa 1974 isäntänä oli Lahden seurahuoneella matkatoimisto Tjäreborg. Vuosikertomuksissa mainittiin yleisöä näihin aikoihin olleen usein jopa 200 henkeä. Vuoden 1976 marraskuussa siirryttiin Mukkulan kartanohotelliin, jossa isäntänä oli Aurinkomatkat. Innostavia matkailuiltoja vietettiin siis pitkin 1970-lukua ja aina seuraavan vuosikymmenen puolelle saakka. Huhtikuussa 1981 kokoonnuttiin ravintola Rosmariinissa, lokakuussa 1983 Osuuspankin tiloissa, mutta sen jälkeen matkailu jäi yhdistyksen tilaisuuksissa sivuosaan. Osittain se johtui myös siitä, että Italian valtion matkailupalvelu lopetti toimintansa Helsingissä. Se siirtyi Tukholmaan.
Yhteyksiä on pidetty välillä myös tiuhaan Helsingin, Hämeenlinnan ja Lappeenrannan Finlandia-Italia -
yhdistyksiin. On vierailtu toistensa juhlatilaisuuksissa ja muutenkin neuvoteltu yhteistoiminnasta.
Lappeenrannan käynneillä on usein ruokailtu Adriano Vinciguerran ravintolassa, joka ilmeisesti on ollut
maamme ensimmäinen pizzeria. Siellä myös Coro Monte Grappa vietti unohtumattoman illan
konserttimatkallaan vuonna 1970. Eläkevuotensa Adriano vietti Gardajärven länsirannalla.

Esitelmiä
Rinnan edellä mainittujen vierailujen kanssa kuultiin Lahdessa myös merkittäviä esitelmiä. Helsingin yliopiston yleisen historian professori ja entinen Villa Lanten johtaja Jaakko Suolahti esiintyi marraskuussa 1974 Kartanomuseossa aiheenaan Rooma, Italian kulttuurin keskus. Yleisöä oli ennätysmäärä. Suolahti uusi vierailunsa vielä marraskuussa 1976 samoin Kartanomuseossa, tällä kertaa hän kertoi, millaista oli olla roomalainen kehdosta hautaan. Samoin Helsingin yliopiston professori Paavo Castrén esitteli lokakuussa 1989 Rooman vähemmän tunnettuja nähtävyyksiä, ja marraskuussa 1996 Italian ruokakulttuuria antiikin ajoista nykypäivään, tällä kertaa Multi-Cultin tiloissa. Lokakuussa maisteri Eila Suolahti, aikanaan Jaakko Suolahden ensimmäinen vaimo, kertoi Piero Della Francescan taiteesta jälleen Multi-Cultissa.
Graafikko Eija Markkanen esitteli renessanssitaidetta diakuvina lokakuussa 1977 Seurahuoneella. Prof. Roberto Wis teki maaliskuussa 1983 selkoa aiheesta La figura di Giuseppe Garibaldi Lahden Lyseolla. Suomessa pitkään kielenopettajana mm. kulttuuri-instituutissa ja useissa yliopistoissa toiminut Fiorello di Silvestre vieraili Lahdessa varsin usein. Hänen aiheenaan oli toukokuussa 1984 San Clementen kirkko Roomassa. Samana vuonna loka-marraskuussa olivat vuorossa Ravennan mosaiikit ja Viaggio in Italia meridionale. Edelleen huhtikuussa 1985 Hotelli Ascotissa hän puhui aiheesta I Pastori di Abruzzi, lokakuussa 1988 Old Fashion-ravintolassa Italialaisuudesta itäisen Välimeren maissa, ja maaliskuussa 1992 Rooman katakombeista Fellmannissa. Toukokuussa 1993 aiheena oli ”Dopo Cristoforo Colombo”, ja syyskuussa 1994 Rooman suihkulähteet.
Helmikuusa 1987 Italian suurlähetystön kaupallinen attashea Renzo Porceddu kertoi Italian ja Suomen välisestä kauppavaihdosta. Syyskuussa 1987 Yleisradion ohjelmapäällikkö, professori Eero Saarenheimo kertoi 1700-luvun tutkimusmatkailijasta Giuseppe Acerbista, joka matkusti Suomen ja Lapin kautta aina Nordkapiin. Tältä matkalta hän julkaisi englanninkielisen teoksen, jossa hän esitteli mm. Suomen luontoa ja kansankulttuuria. Anestesialääkäri Ercole Capraro tutustutti huhtikuussa 1990 Felmannissa italialaiseen elämänmenoon, sen arkeen ja juhlaan. Lokakuussa 1990 Suomen Benjamino Gigli-seuran puheenjohtaja, maisteri Torsten Brander kertoi Giglin laulajanurasta. Lahden Steiner-koulun johtaja Reinald Witters kertoi huhtikuussa 1991 Fransiscus Assisilaisesta ”Jumalan trubaduurista”. Silvano Cornelio selvitti katolilaista lähetystyötä marraskuussa 1991 Felmannissa. Lokakuussa 1991 Bo Eklund esitteli Sopeutumisvalmennuskeskuksessa italialaisia renessanssitaiteilijoita.
Italiassa pitkään asunut, lahtelaistaustainen toimittaja Pirkko Peltonen-Rognoni esitteli uutta kirjaansa ”Ihmeellinen Italia”. Lahden neokatekumeenisen yhdistyksen jäsen Elisabetta Marino esitelmöi katolisen kirkon pyhimyksistä maaliskuussa 1996. Hum. kand. Riitta Lavonius kertoi Venetsian lasin historiasta lokakuussa 2000, ja Rooman Ponte San Angelon veistoksista huhtikuussa 2001. Italiassa pitkään asunut toimittaja Leena Sirkiä kertoi elämästä Italiassa helmikuussa 2009 ravintola Little Italyssa, ja lokakuussa 2010 Italian mediasta. Anni Kirvesniemi-Bosco kertoi vuosistaan Italiassa marraskuussa 2015. Maaliskuussa 2017 lahtelaistunut Erica Bottacci kertoi kotiseudustaan Pugliasta, sen traditioista ja kulttuurista. Huhtikuussa 2018 hänen aiheenaan oli Italiani – i loro vizi e le virtu, ja vastavuoroisesti toukokuussa 2019 hän muisteli suomalaisten hyveitä ja paheita omia kokemiaan tilanteita muistellen.
Oopperalaulaja Hannu Heikkilän esitelmä Don Carlos- oopperasta oli huhtikuussa 1979 Pizzeria Hanhenjalassa, ja lokakuussa 1979 Lahden musiikkikirjastossa Puccinin Toscasta. Samassa paikassa huhtikuussa 1983 hän kertoi Puccinin Madama Butterfly -oopperasta. Huhtikuussa 1988 hänen aiheenaan oli ravintola Ascotissa Enrico Caruso. Laulajatar Anneli Malkki kertoi Giacomo Puccinista huhtikuussa 1999 Multi-Cultissa.

Erityisen huomattavaa on ollut yhdistyksen järjestyksessä toisen puheenjohtajan Sven Kindbergin toiminta. Hän aloitti pitämällä esitelmän Michelangelosta. Yli kymmenen vuoden ajan hän piti syksyisin dia -iltoja jokakesäisiltä Italianmatkoiltaan. Hänellä oli tapana matkailla siellä kuukauden, usein parinkin ajan kesälomillaan. Ammattilaisen ottein otetut valokuvat ja italialaisen taiteen ja elämän tuntemus antoivat unohtumattomia elämyksiä. Lisäksi hän opetti pitkään italian alkeiskurssilla, Musonen pitäessä huolta pidemmälle ehtineistä. Hänen panoksensa yhdistyksen toimintaan on ollut erittäin merkittävä.

Ulkomaan kulttuurimatkat
Ensimmäinen matka tehtiin yhdellä bussilastillisella, ja tietysti matkatoimiston teknisesti järjestämänä Limonen pikkukaupunkiin Gardajärvelle alkukesästä 1972. Siellä tutustuttiin muihinkin lähikaupunkeihin ja mm. matkustettiin laivalla yli järven Malcesineen. Siellä noustiin, kuinkas muuten, köysiradalla Monte Baldon huipulle noin 1700 metriin. Varsinainen rysäys tehtiin sitten syyskuussa 1973, kun kokonainen Caravelle-kone buukattiin täyteen päijäthämäläisillä ja lennettiin Riccioneen 95 hengen voimalla, mukana oli tosin joitakin Hämeenlinnan vastaavasta yhdistyksestä. Varsinaisena järjestelijänä oli meidän puoleltamme sihteerimme Maikki Ilkama, joka myöhemminkin veti paria muutakin matkaa. Vuoden 1974 kesäkuussa lähti Gardalle vuosikertomuksen mukaan 60 henkeä, ja marraskuussa Roomaan 20 henkeä. Vuonna 1975 oli vuorossa Helsingin Finlandia-Italian kanssa yhteismatka Sisilian Taorminaan, meiltäkin oli mukana noin 30 matkaajaa. Toukokuussa 1976 matkasi Sorrentoon Napolin lähelle 26 ja toukokuussa 1977 Viareggioon 13 henkeä. Viimeisin joukkomatka tehtiin vuonna 1983, jolloin osallistuttiin 26 jäsenen voimin Veronan oopperajuhlille. Siellä nähtiin kolme oopperaa: Verdin Aida, sekä Puccinin Turandot ja Madama Butterfly.
Italian matkaaminen ei suinkaan jäänyt tähän, mutta matkustustottumusten myötä sitä alkoi tapahtua
pienemmissä ryhmissä ja luonnollisesti myös yksin tai kaksin, miten kukin koki parhaaksi.

Kotimaan kulttuurimatkat
Tutustuimme Italiaan jo myös kotimaassa tekemällä matkoja eri kohteisiin. Näitä oli niin paljon, että niistä voi mainita vain osan. Ensinnäkin melkein joka vuosi käytiin katsomassa jokin ooppera tai näytelmä, lähinnä tietysti Helsingissä, mutta myös Tampereella ja joskus pienemmissäkin kaupungeissa kotikaupunkimme Lahden ohella.
Ensimmäinen oopperamatka tehtiin Helsinkiin vuonna 1972 (Rigoletto), Sitten seurasivat mm. Tosca 1979
ja 1985 ja 1996, Rigoletto 1985, Sevillan parturi 1988, La Boheme 1992, Othello 1994, Don Giovanni 1995,
Romeo ja Julia 1999, Taikahuilu 1980, La Rondine 2003, La Cenerentola 2004, Rigoletto 2009.
Savonlinnan oopperajuhlille matkattiin muutaman kerran (Verdin Don Carlos 1979, Wagnerin Lentävä
hollantilainen 1982, Verdin Aida 1986) ja ainakin kerran Tampere-taloon (Madama Butterfly 1991).
Tampereella vierailtiin myös vuonna 1997, nyt katsomassa näytelmää Decamerone Tampereen Teatterissa.
Kansallisteatterissa nähtiin ainakin Bernard Shawn Särkyneiden toiveiden talo (1978), Dario Fon Donna
(1981) ja Kuolema Venetsiassa (2017). Helsingin kaupunginteatterissa on vierailtu seuraavissa näytöksissä:
Othello (1979), Tatuoitu ruusu (1980), Peer Gynt (1982). Teatterivierailuja on tehty myös ainakin Kouvolaan ja Helsinkiin Komediateatteri Arenaan.

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa (1912) esitettiin alun perin Viscontin dramatisoimana Kansallisteatterissa toukokuussa 2017. Pääosassa oli Jukka Puotila. Taustalla soi Gustav Mahlerin musiikki, joka puolestaan alleviivasi elokuvan haikean lohduttomia tapahtumia. Samalla se omalta osaltaan toi esiin tuon ns. Belle Époquen ajan huolettomuuden, mutta myös I maailmansodan uhkaavan lähentymisen. Kun Visconti kuoli viitisen vuotta dramatisointia myöhemmin, saattoi tässä olla myös hänen tilitystään eletystä elämästä ja siitä, mikä ehkä jo oli näköpiirissä.

Merkityksellisiä ovat tietysti olleet myös museovierailut italialaisen taiteen perässä. Näistä mainittakoon
tietysti Helsingin Ateneum, ja ainakin Amos Andersonin ja Sinebrychoffin taidemuseot, sekä Espoon Emma,
ja Museo Milavida Tampereella. Lahdessa ja lähikunnissa on myös tutustuttu eräiden Italiasta
innostuksensa saaneiden taiteilijain ja muotoilijain töihin. Yhdistys on aina pitänyt tärkeänä, että olemme saaneet teosten ammattitaitoisen esittelyn niin museoissa kuin yksittäisten taiteilijainkin luona.

Marraskuussa 2016 käytiin Ateneumissa katsomassa Amedeo Modiglianin näyttelyä. Italialaissyntyinen Modigliani eli 1800-luvun lopulla kiihkeää taitelijaelämää Pariisin Montparnassella, jossa hän maalasi usein muotokuvia boheemeista ystävistään. Hän loi oman korostetusti soikean ja venytetyn tyylinsä halutessaan ikuistaa kuvattaviensa luonnetta ja ominaisuuksia.

Vuosi 2018 oli useiden taidenäyttelyiden aikaa. Toukokuussa tehtiin matka Ateneumiin ja tutkittiin siellä esillä ollutta Fantastico- näyttelyä, ja erityisesti maagista realismia. Se oli I maailmansodan jälkeen syntynyt suuntaus, jossa realistiseen kerrontaan yhdistettiin fantastisia, surrealistisia tai muita vaikeasti selitettäviä aineksia.

Ateneumin näyttelyn kuuluisin nimi oli tietysti Giorgio de Chirigo, mutta esimerkiksi Antonio Donghin oheinen maalaus sisältää runsaasti arkipäivän lumousta. Hänen teostensa jähmettyneet asennot tuovat mielikuvaa siitä, miten aika pysähtyy.

Syyskuussa oli vuorossa Suomenlinnan Rantakasarmi, jossa oli esillä runsaasti Italiassa toimivan Grassinan taitelijatalon asukkaiden töitä. Näyttelyn oli järjestänyt Suomen Taiteilijaseuran Ateljeesäätiö nimellä La Continuita juhlistaakseen taiteilijatalon 50-vuotista taivalta. Loppukuussa vierailtiin vielä lahtelaisessa Alex Grafixissa tutustumassa Leena Jääskeläisen Italiasta inspiraation saaneisiin teoksiin.

Musiikkivierailut
Korkeatasoisten musiikkivierailujen ”sarjan” aloitti Complesso Luigi Boccherini, joka veti Kartanon salin täyteen helmikuussa 1973. Se sai osakseen erinomaiset lehtiarvostelut. Jotain kertoi myös se, että musiikkiopiston rehtori Aarre Hemming kutsui sen jäsenet tutustumaan seuraavana aamuna Lahden kaupunginorkesterin harjoituksia. Täältä yhtye matkasi Tampereelle.

Huhtikuussa 1975 täällä vieraili klassisen harmonikkamusiikin taitaja Salvatore Gesualdo, maaliskuussa 1976 kitarataiteilija Vincenzo Saldarelli, huhtikuussa 1977 duo Majeron-Balestra (kuva), tammikuussa 1980 viulutaiteilija Marco Lenzi ja pianisti Riccardo Caramella. Syyskuussa 1989 olivat Lahdessa Trio di Como, ja lokakuussa 1989 saksofonikvartetti Aquilano Lahden kaupungin kulttuuritoimiston tuottamana. Elokuussa 1991 mieskuoro La Valle esiintyi Lahden yhteiskoulun auditoriossa, järjestäjänä oli Nastolan mieskuoro.

Kahvikonsertti ja muotiesittelyjä oli Lahden Mieskuoron huoneistossa lokakuussa 1985, esiintyjinä Lahden kaupunginorkesterin kvintetti ja Tapani Kuusi. joka lauloi italialaisia lauluja. Eräät yritykset esittelivät samalla syys- ja talvimuotia. Syyskuussa 2019 käytiin katsomassa elokuvaa il Volo di Matera Kino Iiriksessä. Kysymyksessä oli tuon niminen yhtye, joka esiintyi eteläitalialaisessa Materan kaupungissa Basilicatan maakunnassa. Kaupunki oli liitetty Unescon maailmanperintölistalle vuonna 1993 erityisesti jo käytöstä poistettujen, vuoreen kaivettujen asumusten vuoksi

Trattoriat ja ruokakurssit
Trattoriat olivat nimenomaan 1970-luvun toimintamuoto, jossa italialaiseen ruokakulttuuriin tutustuttiin käytännön kautta, eli ruoat valmistettiin pääosin omana työnä. Ne olivat omalle jäsenistölle ja heidän vierailleen tarkoitettuja ja hyvin suosittuja, sillä italialaisia ruokapaikkoja ei silloin Lahdessa ollut. Joulukuussa 1975 trattoria järjestettiin Itä-Hämeen sairaanhoitajayhdistyksen huoneistossa Vapaudenkatu 4:ssä, sen jälkeen joulukuussa 1976. Huhtikuussa ja joulukuussa 1977 sitä pidettiin Lahden ammatillisen kurssikeskuksen ravintolassa, seuraavana vuonna 1978 taas Vapaudenkatu 4:ssä, samoin maaliskuussa 1982.

Ruokakurssit ovat olleet yksi perinteisimmistä toimintamuodoistamme. Tässä nojaudun Helena Heinosen kuvauksiin. Toinen toistaan kiintoisampia ja maukkaampia menuja valmistettiin kulloisenkin ohjaajan johdolla. Helena Kuisma ja Livia Romanelli ovat parin viime vuosikymmenen aikana vetäneet lukuisia ruokailtoja. Tilaisuudet ovat olleet hyvin sosiaalisia, parin hengen ryhmissä monipuolinenkin menu valmistui juohevasti. Ensin käytiin läpi menua ja sovittiin työnjako. Sitten nautittiin työn tuloksia ja niiden painikkeeksi omia juomia. Mieleen jääneitä ruokia ovat olleet esimerkiksi Välimeren lohi, kesäkurpitsapiiras, maksa venetsialaisittain, peruna/tomaattisosepohjainen alkupala ja sambucavanukas.
Ruokakurssien pitopaikat ovat valikoituneet sen mukaan mistä kulloinkin oli saatavilla kohtuukustannuksin kunnon keittiö tarvikkeineen ja astiastoineen, sekä lisäksi sopiva ruokailutila.
Ensimmäisen kerran tällainen tapahtuma oli Lahden kaupungin kotitalouslautakunnan tiloissa neljänä iltana loka-marraskuussa 1977. Sama toistui marraskuussa 1978, helmikuussa 1983, marraskuussa 1983, lokakuussa 1986, syys-lokakuussa 1988, helmikuussa 1991, lokakuussa 1993, syyskuussa 1995. Huhtikuussa ja lokakuussa 1996 kurssit pidettiin Kannaksen koululla, samoin maaliskuussa 1997 ja maaliskuussa 1998. Tammikuussa 1991 siirryttiin Multi-Cultiin, jossa oltiin myös lokakuussa 2001. Huhtikuussa 2000 kokoonnuttiin Keski-Lahden Marttojen tukikohdassa, Marttalassa (Laaksokatu 1), ja näin edelleen syyskuussa 2002, samoin syyskuussa 2003 ja 2004, marraskuussa 2005, huhtikuussa 2006, huhtikuussa ja marraskuussa 2007. Oheinen kuva on Marttalassa vuodelta 2007. Kurssi pidettiin samassa paikassa huhtikuussa 2008, sekä Lyseolla syyskuussa ja lokakuussa 2010 Tiirismaan koulun kotitalousluokassa. Viimeisimmät ruokakurssit on pidetty Lahden Diabetesyhdistyksen erinomaisissa tiloissa Karjalankadulla.

Kansainväliset markkinat ovat ajan mittaan kulkeneet eri nimillä. Kirpputori järjestettiin järjestöjen kesken huhtikuussa 1980 Lahden kauppatorilla, samoin toukokuussa 1981 ja elokuussa 1982. Huhtikuussa 1988 osallistuttiin Lahden ystävyysseurojen kansainvälisille markkinoille Lahden ammattikoululla, jossa tapahtuma järjestettiin myös huhtikuussa vuosina 1990-1996, Lahden Finlandia-Italia oli edelleen mukana. Huhtikuussa 1998 tapahtuma oli Kasisalilla. Omat italialaiset kylämarkkinat pidettiin kerran Multi-Cultissa. Aivan uuden vuosituhannen alussa kansainväliset markkinat siirtyivät Vesijärven satamaan, jossa yhdistys oli mukana pitkin vuosituhannen ensimmäistä vuosikymmentä.
Alkuvuosina saatiin Italian valtion matkailutoimistosta runsaasti esitteitä ja karttoja, jotka menivät markkinoilla kuumille kiville. Myös syötävää tehtiin myyntiin ja varsinaisia hittituotteita olivat Aini Koskisen valmistamat parmesanleivät. Markkinoiden siirtyessä satamaan niiden luonne alkoi muuttua, joten vähitellen totesimme, että oma formaattimme ei enää toiminut ja jäimme pois.

Muita esimerkkejä 2010-luvun tutustumiskohteista

Lokakuussa 2014 lähdimme joukolla Helsingin kirjamessuille ja siellä Italian osastolle. Lahden Finlandia-Italia ry järjesti messujen yhteydessä myös oman tilaisuutensa, jonka keskushenkilönä oli milanolainen kirjailija Raffaella Silvestri (s. 1984). Vuosina 2006−2007 hän oli Erasmus-vaihdossa Helsingin yliopistossa. Parisen vuotta sitten hän tuli toiseksi Italian TV:n pöytälaatikkokirjailijoille järjestämässä kykyjenetsintäkilpailussa. Sen ansiosta entiset tehtävät jäivät ja hänestä tuli vapaa kirjailija. Yhdistyksen jäsen Leena Sirkiä tulkkasi Raffaellan ilmeikästä ja soljuvaa sanomaa.

Vuoden 2015 kevätretki suuntautui Italian kansallispäivän (Festa della Repubblica) merkeissä suurlähetystön tiloihin Helsingissä. Kesäkuun 2. päivänä 1946 oli maalle säädetty valtiomuodoksi tasavalta kuningaskunnan sijaan. Tämä merkitsi samalla fasismin ajan virallista loppumista. Näissä merkeissä tehty matka täytti kaikki odotukset, tunnelma tilaisuudessa oli mutkaton ja luonteva. Kuvassa on mukana myös suurlähettiläs Giorgio Visetti.

Toukokuussa 2016 käytiin Kansallismuseossa ja ruokailtiin Villettassa Ruusulankadulla. Näin peri-italialaista ravintolaa ei juuri Suomesta löydy. Henkilökuntakin oli persoonallista. Tila oli tupaten täynnä, ja aina kun pöytä vapautui, oli uusia asiakkaita muutaman minuutin sisällä tulossa

Usein tavallaan rutiiniksi muodostuneet tilaisuudet jäävät helposti sivuun, vaikka niillä on yhdistyksen ja jäsenten yhdessäolon kannalta hyvin suuri merkitys. Pikkujoulut on pidetty joka vuosi kotikutoisine ohjelmineen ja arpajaisineen eri huoneistoissa.

Muutaman vuoden ajan yhdistyksen jäseniä on kokoontunut vapaamuotoisesti ravintola Pulcinellaan Hämeenkadulla, tavallisimmin joka kuukauden toisena keskiviikkona kello 16. On tunnettu tarvetta ajankohtaistietojen ja Italian kokemusten säännölliseen vaihtoon. Kerran kuussa on kuultu, missä päin Italiaa on matkailtu ja mitä yhteyksiä sinne on muuten ollut.

6. (24) Tästäkin vaiheesta selvitään!(Covid-19)

Muutaman viikon odotus päättyi äkkipysäykseen maanantaina 16.3.2020. Tiedettiin kyllä, että Covid – 19 on tulossa, mutta silti se tuntui vielä kaukaiselta. Muualla on, mutta ei meillä - asenne tuntui olleen vähän jokaisella. Sairastuneisuusluvut eivät vielä olleet kovin hälyttäviä, mutta kansainvälisten kokemusten nojalla voitiinkin sanoa, että kyllä se on tässä ja nyt. Hallituksen päätökset osoittivat viimein jokaiselle. että tosi on kysymyksessä. Otsikoksi olen valinnut pääministeri Sanna Marinin rauhoittavat sanat 16.3.2020.
Hallitus rajoitti valtuuksiensa nojalla monella tapaa kansalaisten elämää. Se oli listannut peräti 19 kohtaa, joilla pyritään selviämään tästä poikkeuksellisesta tilanteesta. Tarkoituksena on lähinnä tasoittaa leviämisen huippua niin, että terveydenhoitojärjestelmä ei joutuisi liian koville. Kysymys on valtuuslain mukaisesta toiminnasta, ja sen toteutumiseen vaaditaan eduskunnan siunaus. Se saataneen tänään 17.3.2020.

Nyt edetään kahta päälinjaa. Tauti pitää saada hallintaan ja terveydenhoidolle pitää turvata toimintamahdollisuudet. Tilannetta ei saa päästää siihen asti kuin Italiassa, jossa ollaan jo vähintään äärirajoilla. Jo edellisellä viikolla annettiin suositus, että yli 500 ihmistä käsittäviä tilaisuuksia ei tulisi pitää. Nyt on siirrytty monta astetta ankarampaan suuntaan, sillä nyt ei saa pitää yli 10:n ihmisen kokoontumisia, ja koulut pääasiassa suljetaan. Päiväkodit jäävät auki, sillä vanhempien pitää päästä töihin. Toinen linja koskee yrityksiä. Tiedetään, että monet teollisuuslaitokset kärsivät jo nyt kun erilaisia puolivalmisteita ja komponentteja ei saada ulkomailta. On olemassa vaara, että terveetkin yritykset kaatuvat, ellei valtio tule erilaisilla tukipaketeilla ja maksujen järjestelyillä apuun. Tähän on varattu viiden miljardin euron verran rahaa.
Ja kuten aina tuntemattoman edessä, monenlaiset uskomukset ja epäilykset sinkoavat erityisesti somessa, neuvontapuhelimet tukkeutuvat, ja WC-paperit uhkaavat loppua kaupoista. Sanna Marinin hallitus kuitenkin näyttää hallitsevan hermonsa ja lääkintäpuolen analyyseihin vedoten pyrkii etenemään niin, että epidemia on hallinnassa eikä aiheuta koko yhteiskunnan halvaantumista. Suuri osa kansasta tulee sairastumaan, tulee kuolonuhrejakin, mutta viivyttämällä viruksen leviämistä sen voima alkaa ehtyä ja vähitellen loppuu. Tätä on jo nähty Kiinassa, ilmeisesti myös eräissä muissa maissa. Tilanne ei kuitenkaan vielä ole ohi. Kuolonuhrien määrä jäänee kuitenkin selvästi tavallisen kausi-influenssan tasosta.
Viruksen leviäminen aiheuttaa pelkotilojen lisäksi paljon huolta ja tuskaa. Kuolonuhreja siis tulee, sairastaminen rasittaa, ja elämän järjestäminen vaikeutuu monella tavalla. Matkustaminen loppuu, matkailuala kärsii ensimmäisenä, yritysten tarvitsemat komponentit jäävät oikeaan aikaan saamatta, konkursseja tulee, velat kasvavat, valtiontaloudet joutuvat myös vaikeuksiin. Olemme tällä hetkellä niin riippuvaisia maailmantaloudesta, kaupallisista suhteista, tavaroiden ja palvelusten liikkumisesta joka puolelta maailmaa. Onko tämä globalisoituminen mennyt jo niin pitkälle, että se toiselta puolen hiertää meidän talouselämäämme, hyvinvointiammekin?
Näihin ajatuksiin tulin luettuani ESS:n pääkirjoituksesta, miten Isku vähentää 150 työntekijää. Toimitusjohtaja syyttää valtiota ja kuntia siitä, että ne antavat kotimaisuudelle arvoa vain juhlapuheissa. Tämä iskee suoraan tämän kaupungin ytimeen ja samalla kiertotietä monen kukkaroon. Väitän, että kilpailuttaminen on tässä maailmassa saanut aivan liian suuren aseman liikemiesten ja omistajien elämässä ja ajattelussa. Joka puolella etsitään halvimpia tuotteita, lennellään niiden perässä ristiin rastiin ympäri maapalloa, tingitään ja tingitään, joskus vain periaatteen vuoksi.
Pariisissa asuva toimittaja Annastiina Heikkilä avasi teoksellaan ”Miksi Ranska raivoaa” minun silmäni. Heikkilä kuvaa perusteellisesti vuoden päivät Ranskaa heiluttaneen keltaliiviliikkeen syntyä ja kehitystä. Hän todistaa pätevästi, että kysymys oli globalisaation varjopuolesta. Keskukset ja niiden liikemiehet olivat vaurastuneet, mutta työttömyyden rasittamat ihmiset köyhtyvissä maakunnissa olivat kärsineet. Samaa ilmiötä on pienessä mittakaavassa tapahtumassa meillä Suomessakin. Onpa meillä ihmisiä, jotka miltei iloissaan julistavat, miten tulevaisuudessa vain Helsingin, Turun ja Tampereen seuduilla tulee menemään hyvin. Jokaisessa maassa alkaa nykyään olemaan poliittisia puolueita, jotka jopa äärimmäisyyksiin mennen saavat voimansa tämän unohdetun kansan äänenpainoista. Ja kuka nosti Trumpin valtaan, vastaus on selvä, globalisaatio, tai tarkemmin sanoen sen varjopuolet. Trumpkin osasi valittaa, että tavallisten amerikkalaisten duunareitten työpaikat olivat menneet Kiinaan.
Globalisaation hyvänä puolena on tietysti se, että ulkomaankaupasta riippuvainen pieni Suomi saa tuotteitaan maailman markkinoille. Suljettuna saarekkeena emme pärjäisi yksin pelkän kotimaisen kysynnän varassa. Mutta rajansa kaikella. Niinpä kaiken tämän korona-kohun seurauksena voi olla se, että esimerkiksi tarvittavia välituotteita ja komponentteja aletaan tuottaa myös meillä, joskin kalliimpaan hintaan.
Emme tiedä, miten tämänkertainen koronavirus pääsi liikkeelle. Torilla myytävistä eläimistä, vai Kiinan salaisista laboratorioista, tätähän emme todellakaan tiedä. Mutta onko tämä vastavaikutus tälle äärimmilleen viedylle globalisaatiolle? Tällä kertaa sen toi päivänvaloon Covid-19, mutta oliko jonkinlainen vastavaikutus joka tapauksessa ollut tulossa? Tuskaa ja kärsimystä on tullut ja tulee, mutta samalla tapahtuu talouselämän ja ehkä terveydenhoitoalankin testaus, eräänlainen koeponnistus, jonka jälkeen maailma jatkaa elämäänsä ainakin hitusen onnellisempana? Näin toivotaan.

5. (23) Talvisodan muistoja

Tänään 13.3.2020 syttyivät kynttilät sadoilla sankarihautausmailla ympäri Suomen, samoin sadoille muistomerkeille laskettiin seppeleet. On vietetty talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivää. Nuo kumpujen alla lepäävät miehet ja naiset ovat kunnioituksemme ansainneet, sillä heidän uhriensa ansiosta maa on edelleen vapaa. Kuten historioitsija Teemu Keskisarja on sanonut, Suomi säästyi kansanmurhalta. Monen koko elämänsä turvallisessa vapaassa Suomessa eläneen mielestä tänään lausutaan paljon ylisanoja. Nuorempi polvi unohtaa helposti, että rajan takana on edelleen se sama kansakunta, joka ainakin osittain elää historiansa suuruuden aikojen lumoissa. Tällä vuosikymmenellä se on jo ehtinyt käydä kahteen kertaan Ukrainan kimppuun. Venäjällä elää piirejä, jotka unelmoivat rajojen muuttamisesta ainakin jo historiaan jääneen Neuvostoliiton mittojen mukaisesti.
Maaliskuulle osuu muitakin muistoja. Esimerkiksi kotipitäjässäni Nurmossa on sodasta lähtien vietetty joka vuosi maaliskuun viidentenä Äyräpään päivää kirkossa ja hautausmaalla pidettävine tilaisuuksineen. Tuona 5. päivänä 1940 kaatui yhdessä ainoassa taistelussa 40 nuorta nurmolaista miestä Äyräpään kirkonmäellä epäonnistuneen hyökkäyksen tuloksena. Kaksi miestä kuoli myöhemmin haavoihinsa. Tuon päivän tapahtumat toivat surua kymmeniin koteihin. Pahiten se koetteli Kustaa ja Sofia Salokorpea, jotka menettivät taistelussa kolme poikaansa.
Tuo päivä vei kaikkiaan 80 eteläpohjalaisen hengen, mutta pahiten se koetteli siis nurmolaisia, pienen pitäjän sankarivainajia oli toiseksi eniten koko maassa paikkakunnat laskien. Miten tällainen oli mahdollista. Syynä oli aluejärjestelmä, jolla rintamajoukot koottiin. Kuljetukset sujuivat helpommin. Ajateltiin myös, että miesten oli helpompi mennä rintamalle, kun rinnalla oli tuttuja kavereita, niitä, joiden kanssa oli jo pitkään suojeluskunnissa harjoiteltu.
Lokakuussa 1939 oli YH:n eli ylimääräisten harjoitusten aikana perustettu Kevytosasto 8, jonka ratsuväen eskadroona oli muodostettu kokonaan nurmolaisista, koska Nurmon suojeluskunnassa oli harjoiteltu ratsastusta. Nyt tietystikään hevosia ei ollut mukana, mutta yksikön nimi säilyi.
Eversti Matti Laurilan Jalkaväkirykmentti 23 oli kärsinyt kovia tappioita, jonka takia reservissä ollut Kevytosasto 8 alistettiin suoraan Laurilan komentoon 4.3.1940. Strategisesti tärkeä Äyräpään kirkonmäki oli menetetty, ja nyt se piti saada takaisin, jotta neuvostotykistö ei olisi päässyt esteettä ampumaan suomalaisten hallussa olevaa Vuoksen pohjoisrantaa. Seuraavan päivän aamuna kello 5.30 suomalainen tykistö ampui kirkonmäkeen tykistökeskityksen, mutta sai ammuttua vain kymmenkunta kranaattia. Se oli vain pieni osa siitä, mitä olisi tarvittu. Kun joukko-osasto sitten kävi hyökkäykseen, tuhosivat venäläinen tykistö ja jalkaväki miltei koko eskadroonan. Jokseenkin kaikki kaatuneet jäivät kentälle, joten heitä ei saatu evakuoitua kotipitäjän multiin. Kaikkiaan Nurmon osalle tuli talvisodassa 67 ja jatkosodassa 95 vainajaa.

Alla oleva kuva on molempien sotien sankarihautausmaasta, taustalla Kalervo Kallion veistämä muistomerkki. Kuva on kohdasta http://www.epmuisto.fi/page90.html Toinen kuva on lokakuulta 2016, siinä näkyy kaksi ensimmäistä riviä matalia ristejä ja kellotapuli. Jatkosodassa kaatuneiden joukossa on setäni Oiva Herman, josta minulle jäi hyvin lämpimät muistot.

4. (22) Korona-viruksen leviämistä odotellessa

Oppositiopuolueet ovat arvostelleet hallitusta passiivisuudesta korona - viruksen leviämisen suhteen. Kun katsoo levinneisyyslukuja maa maalta, ei voi välttyä ajatukselta, että se on kohta valtaamassa joka kolkan meidänkin maastamme. On helppoa yhtyä käsitykseen, että tällä hetkellä niin hallitus kuin terveydenhoitoviranomaisetkin pitävät tärkeimpänä tehtävänä rauhoitella ihmisiä, ei organisoida mahdollisia rajoituksia tai muita keinoja. Tätä on puolusteltu sillä, että rajoituksilla voitaisiin aiheuttaa suurempaa vahinkoa yhteiskunnan toiminnalle.
Angela Merkel on äskettäin sanonut, että tehtyjen selvitysten perusteella voi päätellä, että 70 prosenttia saksalaisista saa sen jossain vaiheessa. Meillä lohdutellaan väestöä sillä, että nuoret ihmiset ja terveet työikäiset sairastavat sen lievänä. Totta onkin, että kuolo on kaatanut pääasiassa monisairaita ja yli 80-vuotiaita, ja –nimenomaan miehiä! Siinäpähän sitten on tulevaisuudennäkymää aivan tarpeeksi meikäläisellekin!
Tähän on reagoinut jo paljosta haukuttu Attendo, joka on pyrkinyt rajoittamaan tarpeettomia vierailuja vanhainkodeissa. Jonkun tosikyynikon mielestä tästä olisikin tulossa vain jonkinlainen helpotus uhkaavaan kestävyysvajeeseen. Kyllähän se sitäkin merkitsisi, mutta toisaalta se kyllä levitessään laittaisi koko terveydenhoitojärjestelmän koetukselle. Taloudelliset vaikutukset näkyvät jo nyt, pörssikurssit ovat laskeneet, teollisuus ei saa ostettua tarvitsemiaan komponentteja, ja muutenkin kovin globaaliseksi muuttunut talousjärjestelmä alkaa yskiä.
Suomessa on kyllä laitettu karanteeniin henkilöitä, jotka ovat altistuneet tartunnoille oleskeltuaan samoissa tiloissa tartunnan saaneiden kanssa. Mutta suuria yleisötilaisuuksia ei vielä ole supistettu, joskin suosituksia on annettu. Matkustusta ei ole edes pyritty rajoittamaan, elleivät sitten esimerkiksi lentomatkoja suunnitelleet ole itse jääneet matkalta pois. Matkustajalaivaliikenne jatkuu entisellään. Pelkällä ahkeralla käsien pesulla ei tästä selvitä.
Joku on tainnut sanoa, että on lottovoitto sairastua koronaan Suomessa. Varmaan tämä pitää paikkansa, sillä tehohoidon osastoja vakuutetaan olevan riittävästi, samoin terveydenhoitohenkilökuntaa, ainakin jos riittävän pitkälle ehtineitä opiskelijoita ja eläkkeelle siirtyneitä saadaan remmiin. Mutta kuka eläkeläinen haluaa mukaan, jos itse selvästi kuuluu riskiryhmiin!
Vaikka ihmiskunta varmaan selviääkin tästä koettelemuksesta vain tavallista syvemmän lamakauden hinnalla, riittää tämän pohjalta spekulaatioita siitä, että joskus tulevaisuudessa jokin vieläkin tuhoisempi virus lähtee leviämään. On esitetty todistamattomia väitteitä, että tämä tämänkertainen olisi päässyt karkuun kiinalaisten salaisesta laboratoriosta, jossa kehitellään keinoja ns, biologisen sodankäynnin varalle. Siinäpä olisi sitten toinen uhka yllättäen matkaan mahdollisesti karkaavien ydinkärkiohjusten lisäksi.
Viimeisin kohu-uutinen tuli USA:sta. Trump esikuntineen pyrkii estämään kaiken matkustamisen Euroopasta yli Atlantin. Kielto ei koske englantilaisia, joten kiellolla näyttää olevan myös kauppapoliittisia tarkoituksia. Kyllä se korona raivoaa aivan samalla tavalla Brittein saarillakin.
Tällä hetkellä Suomen hallitus on kokoontumassa muodostaakseen yhteisen kantansa rajoituksiin ja muihin toimenpiteisiin. Näitä nyt sitten jäämme odottamaan.

3. (21) Sibeliustalon koomiset allkutahdit

Kotiseudullani Etelä-Pohjanmaalla kerrottiin aikanaan tarinaa syrjäkylän isännästä, joka oli tullut valituksi kunnanvaltuustoon, aivan ensimmäisenä siltä kulmalta. Niinpä naapurit kerääntyivät illan tullen tienviereen maitolaiturille odottamaan, mihin aikaan mies tulisi linja-autolla kotiin ensimmäisestä kokouksesta. Siinäpä sitten kysymään: ”Mistä siellä päätettiin?” Vastaus tuli empimättä: ”En minä tiedä, mutta vastaan minä panin!”
Tämä juttu on tullut usein mieleeni näitä Lahden kunnalliselämän kiemuroita aikoinaan työnikin puolesta seuratessani, näin erityisesti myös tässä konserttitalon rakentamisasiassa. Sunnuntaina 8.3.2020 panin ilolla merkille, että ESS:n toimittaja Jukka Airo oli laatinut laajan ja kattavan artikkelin asiasta 20 vuoden takaa. Lisäksi kirjoitus oli siinäkin mielessä hyvä, että siinä ei asioita turhaan siloteltu, joskaan ei myöskään korostettu asiaan liittyneitä epämiellyttäviä piirteitä. Silti haluan vähän täydentää kirjoitusta.
Mutta ensin lainaan tähän suoraan omia muistelmiani toukokuun 12. päivältä 1998. Edellisenä päivänä oli tehty ratkaiseva päätös talon rakentamisesta.

Päätös Lahden Ankkurinrannan konserttitalon rakentamisesta tehtiin pienin mahdollisin eroin, eli äänin 30-29. En tunne valmistelun tai alustavien äänestysten taustoja, mutta tuntuu siltä, että tulos oli selvä kaupunginjohtaja Kari Salmen voitto. Hän uskalsi alusta lähtien sitoutua hankkeeseen koko persoonallisuudellaan. Tulokseen vaikuttivat tietysti monet muutkin, mm. ne kuusi sos.dem. puolueen yksityisajattelijaa, jotka uskalsivat asettua kaupunginvaltuuston puheenjohtajan, tekn. tri Tapio Luttisen masinoimaa kielteistä ryhmäpäätöstä vastaan. Mukana olivat mm. molemmat kansanedustajat Ulla Juurola ja Jouko Skinnari. Heistä Juurola taisi kiteyttää aika selvästi päätösten taustat seuraavalla tiivistelmällä. Hänen tulkintansa mukaan vähemmistö oli sitä mieltä, että Lahti on niin huonossa taloudellisessa tilanteessa, että taloa ei voida rakentaa. Voittanut puoli taas katsoi, että Lahti on niin huonossa taloudellisessa tilanteessa, että talo pitää rakentaa jonkinlaisena kurkotuksena kohti parempaa tulevaisuutta. Huomiota herätti, että kansanedustajista keskustan Marja-Liisa Lindqvist ja kokoomuksen Tuija Nurmi uskalsivat 10 kuukautta ennen eduskuntavaaleja asettua rakentamispäätöstä vastaan. Kristillisen liiton edustajien kanta saattoi johtua siitä, että haluttiin suojella lähellä olevaa asuinaluetta, ja samalla erästä valtuustoryhmän jäsentä häiritseväksi koetulta väenpaljoudelta.

Myös kansanedustaja ja ministeri Jouko Skinnari oli alusta lähtien hankkeen puolella. Skinnari on Lahden Lyseon seniorien puheenjohtaja, ja tässä asemassa hän on aina suhtautunut hyvin lämpimästi mm. niihin vierailuihin, joita olemme tehneet oppilaiden kanssa eduskuntataloon. Välistä on tuntunut jopa siltä, että hän on joustanut tiukasta päiväohjelmastaan enemmänkin kuin olisi ollut kohtuullista. Hänen opastuksellaan olen itsekin päässyt tarkemmin tutustumaan mm. eduskunnan valiokuntatyöskentelyyn. Olemme Lyseossa panneet tyydytyksellä merkille, että hän on ministerin tehtävässään esiintynyt vakuuttavasti ja asiallisesti, aivan toisin kuin impulsiivinen edeltäjänsä. Skinnari on jo vuosia ollut sos.dem. puolueen sisäpiirin tuntumassa, mutta ei-helsinkiläisenä hän on jäänyt vielä ulkopuolelle. Toivottavasti hänen kyvyistään päästään nyt vähitellen paremmin vakuuttumaan myös omien joukossa.

Kuuntelin eilen illalla pitkät tovit Radio Maston suoraa lähetystä valtuuston kokouksesta. Puolin ja toisin esitettiin kannanottojen taustaksi vahvaa argumentointia. Vastustajien puheista heijastui selvä huolestuneisuus tämän hetken korkeista työttömyysluvuista ja nimenomaan sosiaali- ja koulupuolen leikkauksista. Samalla esitettiin aivan aiheellinen huoli siitä, että hankkeen hinta-arviot eivät loppuun asti pitäisi paikkaansa. Edelleen ihmeteltiin julkisuudessa esitettyjä erilaisia arvioita kalustamisen ja audiovisuaalisten laitteiden kokonaishinnoista. Myös hankkeen käyttökustannusten pelätään nousevan huomattavasti oletettua suuremmiksi. Tähän tietysti vaikuttaa se, missä määrin taloa voidaan käyttää myös kongressitoimintaan. Kun päätös nyt on tehty, en kuitenkaan epäile, etteikö suurin osa vastaan äänestäneistä työskentelisi hankkeen onnistumisen puolesta. Saattaa olla, että moni heistä on hiljaisessa mielessään jopa tyytyväinen tappioonsa. Minusta tähän täpärään päätökseen sopii hyvin myös Heikki Vierumäen hyväksytty ponsi, jonka mukaan yksityishenkilöiden tulisi nyt ottaa varojensa mukaan vastuuta hankkeen osarahoituksesta. Hän teki myös hyvin rakentavan teon ilmoittamalla, että hän itse on mukana asiassa 10.000 markalla. Nyt soisikin, että ns. hyvin toimeen tulevien ihmisten järjestöt pistäisivät pystyyn todellisen kansanliikkeen Vierumäen ajatusten toteuttamiseksi. Siihen osallistumisesta pitäisi tulla kunnia-asia kaikille, joilta liikenee vähänkään ylimääräistä.

Kokoomuksen Heino Avikainen kiteytti puheessaan ne toiveet, joiden kanssa rakentamiseen halutaan ryhtyä. Työllisyyden, kongressitoiminnan ja matkailun halutaan kasvavan. Uusi hanke lisää puualan osaamista ja rakennusteollisuuden tämän osan kasvua. Kaupunginorkesteri saisi talosta nyt todella arvonsa mukaiset tilat. Hankkeen myötä saataisiin myös koko Ankkurin alueen rakentaminen varmistettua. Lisäksi yhteinen hanke helpottaa muutenkin maakunnallista yhteistyötä. Samana iltana hyväksyttiin myös kaupunginjohtaja Kari Salmen lista välttämättömistä leikkauksista lähes sellaisenaan. Tuntuukin siltä, että hänen asemansa on näinä päivinä selvästi vahvistunut ja talossa on nyt isäntä. Vahva tukipylväs on ollut myös oman puolueensa valtavirtaa vasten käynyt entinen kaupunginhallituksen arvostettu puheenjohtaja Heikki Vierumäki.
----------
Ja sitten niihin täydennyksiin ajatellen Airon tekstiä. Kokoomuksesta äänestivät vastaan silloinen poliittinen untuvikko Ilkka Viljanen ja kansanedustaja Tuija Nurmi (os. Pönkä). Nykyään Asikkalassa pienviljelijänä ja kuntosaliyrittäjänä toimiva Viljanen tunnusti ESS:n haastattelussa suoraan, että kysymyksessä oli hänen uransa suurin virhe, joka oli kokemattoman kokoomuspoliitikon ”kulut kuriin” -idealismista. Jäi avoimeksi, mikä merkitys oli kansanedustaja Nurmen kannalla. Hän nauttii nykyään eduskuntavuosiltaan sopeutumiseläkettä, jonka lisäksi hän toimii lääkärinä osaomistamansa yrityksen nimissä.
Sosiaalidemokraattien Tapani Ripatti ilmoitti haastattelussa syyksi sen, että hän ei silloin tiennyt, että Sibeliustalo voisi olla myös populäärimusiikin tyyssija klassisen musiikin ohella. Onko tämä vain jälkeenpäin annettua selitystä, sitä en tiedä. Hänen selityksiltään vei osittain pohjaa mahdollisesti jo eläkkeellä oleva toimittaja Juha Sihvonen mielipidekirjoituksellaan ESS:ssa 10.3.2020. Jäljennän tähän siitä osan sellaisenaan:
     ”Asian kanssa tekemisissä olleet, kuten Ripatti, olivat hankkeesta avoimesti annettujen tietojen perusteella hyvin perillä tosiasioista. Tunteisiin vetoavalla vastustamisella oli kuitenkin helppo kerätä henkilökohtaista kannatusta ihan kotikaupungin edusta riippumatta.”
    Niinpä, jos päättäjien ei tarvitsisi kantaa huolta seuraavista vaaleista ja oman henkilökohtaisen asemansa säilyttämisestä, monet päätökset olisivat varmaan järkevämpiä. Samaa voi sanoa myös eduskunnasta, päättäjät ovat sielläkin tavallaan äänestäjiensä vankeina.
Monia valtuutettuja häiritsi myös se, että lopullisista rakennuskustannuksista ei oikein oltu selvillä. Mutta aivan selvää oman edun ajamistakin tapahtui. Edellä viittasin kristillisdemokraattien kellokkaaseen, joka oli perheineen rakentanut talon juuri vanhan asemarakennuksen yläpuolelle. Hän sai koko porukkansa vastustajien leiriin. Jokainen voi nyt nähdä, että rakennus on niin paljon tuon paikan yläpuolella, että sinne eivät äänet paljon kuulu. Eivätkä tietenkään häiritse konserttitalon asiakkaatkaan, he eivät ole tuoneet epämääräistä porukkaa satamaan!
Säälittävin tapaus oli kokoomuksen Pentti Heikkurinen, jonka sooloilusta olisi voinut käyttää kovempaakin kieltä kuin Airo tekstissään. Ehkä tämä pehmeämpi linja oli paikallaan ajatellen hänen hiljattain tapahtunutta poismenoaan. Palvelukseksi ratkaisevan äänen antamisesta hän sai 200.000 markkaa laatimastaan ns. markkinatutkimuksesta, joka sen nähneiden asiantuntijain mukaan oli lähinnä kokoelma itsestäänselvyyksiä ja yleisesti jokaisen helposti savutettavissa olevia tietoja. Erityisen loukkaavalta tämä tuntui siinä mielessä. että tunnustetut ammattihistorioitsijat olivat tuohon aikaan kirjoittaneet samalla summalla pätevää pitäjänhistoriaa ja yrityshistoriaa. Tosin Heikkurinen tuhosi samalla poliittisen uransa, vai oliko se tuohon aikaan muutenkin jo hiipumassa.
Heikkurisen tapaus vietiin käräjäoikeuteen. Käräjäoikeuden päätös vapauttaa kaupunginjohtaja Kari Salmi syytteestä Heikkurisen lahjonnasta oli moraalisesti, joskaan ei tarkkojen pykälien mukaan täysin oikea. Salmi osoitti melkoista kansalaisrohkeutta asettamalla koko uransa vaakalaudalle. Hyvä, että tässä ei käynyt pahemmin. Surkuhupaiselta tuntuu tänäkin päivänä se, että kuusi rakentamisen puolesta äänestänyttä demaria erotettiin valtuustoryhmästä. Mutta tässäkin oli takana vähän enemmän, eli Luttisten ja Skinnarien sukujen taistelu paikasta auringossa ja lahtelaisten demarien sydämissä.

Airo toteaa, että hankkeen sieluna oli orkesterin intendentti Tuomas Kinberg. Pitäisikö hänen ja entisen kaupunginjohtajan Kari Salmen reliefit ripustaa jonnekin seinälle muistuttamaan hankkeen keskeisistä ajajista? Voitaisiinko sieltä EES:n suunnalta vauhdittaa tällaista hanketta?

2. (20) Yölintu ja Urmas Vilunk

Viime vuosina en ole seurannut juuri ollenkaan uusimpia Putous-ohjelmia. Alkoi nimittäin jo näyttää siltä, että niissä esiteltyjen hahmojen taso oli pahasti pudonnut sitten vanhojen herrojen, Riku Niemisen ja Aku Hirviniemen aikojen. Tosin olin joskus viikkoja sitten muutaman tuokion ajan katsonut näitä tämän vuotisia. Oli helppo heti päätellä, että Mikko Töyssyn Urmas Vilunk tulee pääsemään pitkälle, ehkä voittoon saakka.
Näin sitten kävikin. Katsoin viimeisen ohjelman loppuun saakka kun vieraisille oli tullut tavallista nuorempaa väkeä, eli lastenlapsia. Yllätyksekseni Yölintu oli tällä kertaa kohtalaisen hyvä, varsinkin se kuviteltu Napakymppi - osio ja sen päälle kohtaus, jossa Yölintu sai pönttöönsä rouva Helmipöllön. Mutta ei voittajasta tälläkään kertaa silti ollut epäilystä.
Taidan tässä heti tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen ruveta googlaamaan, miten virolaiset sanomalehdet ovat tapahtuman noteeranneet. Epäilen kyllä jo etukäteen, että ei mitenkään, ellei nyt sitten joku humoristisuuden puuska sattuisi johonkin toimittajaan iskemään. Kyllähän tässä heidän kustannuksellaan aika paljon veisteltiin, ja sitä korosti vielä Töyssyn kyky matkia loistavasti virolaisten intonaatiota, eli suomen kielen ääntämystä. Luulen, että hän on asunut pitkään Virossa, ellei sitten ole peräti sukujuuriltaan sieltä päin kotoisin.
Olen itse aikaisemmin kirjoittanut kirjan, jossa kerroin suomalaisten yrittäjien invaasiosta Suomenlahden eteläpuolelle (Suomesta Viroon – Virosta Suomeen. Yrityksiä perustetaan ja ihmisiä siirtyy yli Suomenlahden). Perussyyhän on se, että yritysverotus on siellä paljon alhaisempaa kuin Suomessa. Samalla tässä vihjaillaan joidenkin virolaisten hämärämiesten Suomeen perustamista yrityksistä ja sikäläisen työvoiman lähettämistä tänne. Hokema muista maksaa alvia (arvonlisäveroa) viittaa tähän. Ja onhan siinä rivien välissä jotain muutakin kaiken matkaa.
Siinä sitten oli vähän vastinetta virolaisten aikoinaan lanseeraamille poro -jutuille. Ehkä tämäkin nyt vetosi äänestäjiin, joiden joukkoon en tälläkään kertaa periaatteesta osallistunut. Onkohan seuraavalla kerralla ruotsalaisten vuoro, vaikka en nyt suoralta kädeltä keksikään, mitä heistä voisi veistellä. Ruotsalaiset ovat sen verran samanlaisia kuin suomalaiset, mutta kukapa tietää. Sen sijaan taitaa mennä aika kauan, ennen kuin itärajan takaisia kehdataan lohmia, taitaisipa pian setä-Lavrov taas pistäytyä täällä meitä neuvomassa.

1. (19) Salpausselkä 2020
Iivo ja Krista pelastivat kisat

Viime viikonvaihteessa pidetyt Salpausselän kisat onnistuivat mainiosti. Järjestelyt saivat kiitosta, joten pääsihteeri Anna-Kaisa Saarinen voi tyytyväisenä nukkua yönsä hyvin. Väkeäkin oli enemmän kuin viime vuonna, ja tunnelma oli sen mukainen. Urheilullisesti Iivo ja Krista pelastivat suomalaisten kisat, ja heitähän yleisö oli ensi sijaisesti tullutkin katsomaan. Iivon tuoma voitto ja Kristan kolmas sija olivat aivan muuta kuin kuluneen talven aikana oli totuttu odottamaan. Ilahduttavaa oli myös se, että peräti kahdeksan naista ehti maailmancupin pisteille. Näyttääkin siltä, että uusia lupaavia hiihtäjiä on naisten puolella tulossa enemmän kuin pitkään aikaan. Muilta osin kisamenestyksestä jäi kyllä paljon puuttumaan.

Vaikka lumitilanne on tänä vuonna ollut sitä mitä se on ollut, niin kisat saatiin tässäkin mielessä vietyä kunnialla läpi. Viimeisen viikon pakkaset pelastivat paljon, sillä lumitykit saatiin pauhaamaan täydellä teholla. Näin huono lumitilanne on oikeastaan ollut vain kerran, kun joskus 1970-luvun alkuvuosina lunta jouduttiin tuomaan kisakeskukseen junalla Pohjois-Karjalasta. Tai ei silloinkaan nyt aivan niin paha tilanne ollut kuin nyt, mutta ei sitä lunta muuten olisi laduille saatu tarpeeksi kerättyä.
Viime kesäkuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun muutimme Lahteen. Näihin vuosiin on kuulunut monenlaisia kisapäiviä. Tuohon aikaan hiihdettiin vielä kuninkuusmatkaa eli viittä kymppiä. Latu kiersi Messilän kautta ja sieltä eteenpäin Tiirismaan radiomaston ympäri. Vähän myöhemmin pisin matka kulki Hakalaukunmäen kautta Messilän pelloille, jossa suunta muuttui taas kohti hiihtokeskusta. Hakalaukunmäessä oli vaarallinen kurvi, ja sen takia siellä pellolla päivysti aina varusmiehiä ahkion kanssa. Sitten joitakin vuosia myöhemmin latu kiersi vain Tapanilaan, mutta se hiihdettiin kahteen kertaan. Lopulta alettiin kiertää lyhyemmillä matkoilla kaikenlaisia suppia ja muita jyrkkiä kohtia siellä harjun päällä Tuohon vaiheeseen liittyi lämpimiä muistoja, kun vaimon ja vanhimman lapsenlapsen kanssa hiihtelimme Tapanilasta ladun varteen. Juuri koulunsa aloittanut poika vaan oli omaksunut ns. vapaan hiihtotyylin, joten hän kiipesi mäkiäkin niin kuin orava, Perinteisellä olisimme kyllä pärjänneet, mutta tuota uutta tyyliä emme osanneet. Häntä piti välillä pyydellä pysähtymään erilaisilla verukkeilla, esimerkiksi mehun juonnilla tai valokuvaamisella. Tässä vaiheessa kai oli syntynyt se yleiseurooppalainen trendi, että jalkaisin tai hiihdellen liikkuvien katsojien piti nähdä hiihtäjiä mahdollisimman läheltä ladun varressa.
Parin ensimmäisen vuoden ajan pärjättiin silloin 1970-luvulla yhdellä puurakenteisella hyppyrillä, joka oli sijoitettu ns. Intiaanikukkulalle vastapäätä pääkatsomoa. Pian alastulomonttu tasoitettiin, ja siihen rakennettiin urheilukenttä. Kaikki kolme betonimäkeä syntyivät sitten perä perää vierekkäin nykyiselle paikalleen. Elettiin aikaa, jolloin Lahdessakin oli niille omasta takaa runsasta käyttöä. Toki niissä nytkin harjoitellaan ja pidetään joitakin pienempiä kisoja, mutta niihin valtaosa kilpailijoista saapuu muualta. Oheistapahtumia on kisapäivinä jo pitkään ollut tarjolla sitäkin enemmän. Lauantai-illan ilotulituksella on pitkät perinteet, ja ylipäätään ns. kisalauantai on aina ollut nuoren väen suosiossa.

Kun oltiin nuorempia, tempasi kisatunnelma mukaansa. Jalat kestivät hyvin edestakaiset matkat kisapaikalle, seisoskelun ja paikasta toiseen vaeltelun. Ehkä ne vieläkin jotenkin kestäisivät, mutta tunnelma ei enää tempaa mukaansa niin kuin silloin ennen. Ei kauheasti kiinnosta, näkeekö jonkun hiihtäjän lyhyen tuokion ajan jostain ehkä kymmenien metrien päästä, ei edes vaikka se tapahtuisi useaan kertaan. Kiinnostavaa kyllä olisi ollut nähdä, miten se lumitettu latupatja eroaa taustastaan, siitä lumettomasta maisemasta. Siitähän olisi saanut tätä blogia varten hyvän valokuvan ikään kuin ajankuvana näistä nykyisistä ilmaston lämpenemistunnelmista.
Tämän pitkän johdannon jälkeen on mukava todeta, että televisiohan se kertoo kilpailuista enemmän kuin omakohtaiset näkemykset sieltä jostain ladun varrelta tai katsomosta. Mainiot selostajat pitävät ajan tasalla, ei tarvitse oman kellon ja paperisen lähtölistan kanssa arvuutella, ehtiikö se ja se nyt tähän asti nopeammin kuin joku muu. Lähikuviakin saa katsella. Ainoa mikä hieman korpeaa, ovat ne pakolliset haastattelut, joita selostajat joutuvat vääntämään. Kohtalaisen sympaattisesti ja kiltistihän he osaavat tentata, vaikka hiihtäjän tai hyppääjän kehon kieli kertoo pettymyksestä, ehkä häpeästäkin. Hyvinhän heidätkin on koulutettu, kiltisti vastataan jotain ympäri pyöreää, ”ei nyt oikein tällä kertaa” tai ”katsotaan nyt ensi kerralla” jne.
Kuvatkin onnistuvat televisiosta tehdyillä kuvakaappauksilla paljon paremmin kuin tavallisilla kameroilla paikan päällä. Sinne hiihtäjien lähituntumaan kun ei oikein kehtaa tunkea.

Helmikuu

9. (18) Presidenttiemme urheiluharrastukset

Tammikuussa nähtiin televisiossa välähdys siitä, kuinka tavallista tutumpi hahmo oli saapunut Käpylän ulkoluistinradalle ”höntsäämään” muiden sattumalta paikalle saapuneiden, eri-ikäisten miesten kanssa. Höntsääminen on jääkiekon tai minkä tahansa pallopelin harrastelua ilman sanottavaa kilpailullista tavoitetta. Ihan ”noloja” osallistujat eivät voi olla, mutta tietty kankeus ja hitaus toki sallitaan yhteisen liikuntailon merkeissä.
Tämä henkilö oli Sauli Niinistö, jota on aikaisemminkin nähty jääkiekkokaukaloissa, jopa Vladimir Putinin kanssa Venäjällä. Vielä paremmin hänet on tunnettu rullaluistelijana taittamassa melko pitkiäkin matkoja pitkin kevyen liikenteen väyliä. Ihan mistään sunnuntaikävelijästä siis ei ole kyse. Hyviä suorituksiahan nämä ovat juuri hänen kaltaiselleen ”myöhäisessä keski-iässä” olevalle miehelle. Sivumennen sanoen: tuskinpa se Sauli sinne luistinradalle ihan noin vain muina miehinä yksin ilmestyi. Jos saan arvata, niin jonnekin sinne parkkipaikalle jäi tunnukseton poliisiauto ja sen sisälle kuljettaja. Ja luultavasti toinen poliisi luisteli muina miehinä hänen perässään.
Eikä tämä tähän jäänyt, Helmikuussa hän osallistui hyväntekeväisyysotteluun Brahen kentällä Helsingissä. Pelikavereina oli koko joukko entisiä NHL-pelaajia ja useita muitakin tekijämiehiä. Ystävyysotteluiden tapaan tulos oli runsasmaalinen, vastassa ollut joukkue voitti kuitenkin 7-6. Kuvaamani henkilö jäi ilman tehopisteitä.
Sauli Niinistölle oli aikanaan myös urheilun järjestötoiminta tuttua. Hänet valittiin vuonna 2009 Suomen Palloliiton puheenjohtajaksi, mutta kolmivuotiskausi keskeytyi kun hänet valittiin presidentiksi. Hän oli myös usein nähty vieras erilaisissa palloilutapahtumissa. Näin kävi myös silloin, kun hän oli eduskunnan puhemiehen ominaisuudessa vuonna 2009 käymässä Seinäjoella. Hän sai tietää, että Nurmon Hyllykalliolla oli illalla alkamassa Nurmon Jymyn supersarjan pesäpallo-ottelu. Hän saapui kentälle, ja isännät keksivät pyytää häntä suorittamaan ottelun avausheiton. Hän lupautui, mutta halusi nimenomaan lyödä avauslyönnin. Niinpä hän meni kotipesään ja Jymyn syöttäjä nosti hänelle tolpan. Niinistö osui niin hyvin, että pallo lensi komeasti yli polttolinjan takakentälle. Loistava saavutus kun tietää, että pesiskatsomo oli aivan tupaten täynnä. Hänen tiedetään käyneen katsomossa myös jo aikaisemmin ministerikaudellaan. Oheinen sattumalta löytynyt kuva lienee ollut isäntänä toimineen yrittäjäjärjestön tekoa. Siihen on laitettu päällekkäin lyöntitapahtuma ja pari muuta kuvaa.

Niinistön näkeminen palauttikin mieleen sen, että muutkin presidenttimme ovat tavalla tai toisella olleet varsin liikunnallisia. Muutama viikko sitten tein selkoa Mauno Koiviston liikunnallisesta urasta. Hänellä oli merkittävät ansiot veteraanilentopalloilun edistäjänä. Nykyään kuitenkin käytetään kansainvälisistä yhteyksistä tunnettua käsitettä mastersit tai masterlentopalloilu, sillä sotaveteraanit ovat jo siirtyneet sille puolelle, jossa ei enää passeja ja iskuja jaella muuta kuin muistoissa, jos sitäkään. Koiviston monien vuosikymmenten lentopalloiluharrastus päättyi vasta aivan 90-vuotispäivän kynnyksellä.
Oma lukunsa oli tietysti Urho Kekkonen, nuoruudessaan vauhdittomien hyppyjen Suomen mestari, pikajuoksija ja 1930-luvulla urheilujohtaja. Hänelle liikunta oli intohimo, vaellusta, hölkkää ja tietysti hiihtoa siinä määrin, että useimmat ikätoverit ja vähän nuoremmatkin jäivät kateudesta vihreinä seuraamaan. Hänellä urheileminen meni kylläkin siinä mielessä överiksi, että siitä tuli eräänlainen vallan käytön muoto, alfauroksen keino pitää kilpailijoitaan tai sellaisiksi miellettyjä aloillaan. Vielä 1960-luvulla huhuiltiin siitä, että everstien keskuudessa oli pientä pelkoa siitä, kenen vuoro oli lähteä kulloinkin riittävän korkeana upseerina ns. perässähiihtäjäksi Lappiin. Muu seurue olikin sitten rekrytoitu politiikan, valtion ja talouselämän johtoportaista. Jos 60-vuotiaan presidentin vauhti oli monille saman ikäisille liikaa, tilanne tietysti muuttui vuosien mittaan. Vuosikymmenen lopulla puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinonen, virka-aikanaan puolustusvoimain mestari hiihdossa (yli-ikämiehet yli 45 v.) olisi kyllä hänet peitonnut milloin tahansa, mutta kukaan ei saanut ohittaa presidenttiä. Oli miten oli, kyllähän Kekkosen esimerkki tavallaan myös tuki kansalaisten ulkoiluharrastuksia ja muutakin liikuntaa.
Muiden presidenttien saavutukset olivat edellisiä vaatimattomampia. P.E. Svinhufvud oli tarkkakätinen ja menestynyt ampuja ja innokas suojeluskuntamies. Hän kantoi ylpeydellä suojeluskuntavääpelin arvoaan. Carl Gustaf Emil Mannerheim kilpaili nuoruudessaan ratsastuksessa, ja hän säilytti harrastuksensa läpi vuosikymmenten. Aimo Tukiaisen veistämä ratsastajapatsas valvoo tänäkin päivänä Mannerheimintien liikennettä Kiasman ja Postitalon edustalla.
Tarja Halosesta on kerrottu, että hän on ollut aina innokas uimari tavallisen kuntoliikkujan tasolla. Hänet on kuulemma nähty usein aivan tavallisissa halleissa muun naisväen keskellä. Myös naisvoimistelu on ollut lähellä hänen sydäntään. Kansakunnan viehtymys urheileviin presidentteihin oli hyvin tiedossa myös vuoden 2004 presidentinvaalien edellä. Tosin Martti Ahtisaaren mainostaminen tässä suhteessa kääntyi mieluummin ehdokasta vastaan. Televisiomainoksessa hänet nähtiin kahdestaan pallottelemassa Suomen siihen asti ehdottomasti kaikkien aikojen parhaan koripalloilijan Kari Liimon kanssa. Käsien käytöstä saattoi hyvällä tahdolla kyllä kuvitella, että koripallo oli ollut hänelle tuttu väline joskus kymmeniä vuosia ja kymmeniä kiloja aikaisemmin. Mutta nyt tilanteen asetelmallisuus aiheutti kyllä katsojissa myötähäpeää. Muista presidenteistämme (Lauri Kristian Relander, Kyösti Kallio, Risto Ryti ja J.K. Paasikivi) minulla ei ole liikuntatietoja. Kallio tosin oli alkuaan maanviljelijä, ja saattoivathan nuo muutkin nuorina tehdä ruumiillista työtä, kuka tietää.

8. (17) Jaan Kross, Viron historian tulkki

Tänä vuonna vietetään Virossa monin tavoin Jaan Krossin syntymän 100-vuotisjjuhlia. Hän on kauttaaltaan kirjoittanut taidokasta proosaa, mutta erityisesti muistetaan sitä, että hän on romaaneissaan kirjannut pääkohtia kansansa historiasta. Samalla hän on itse käynyt henkilökohtaisesti näitä vaiheita läpi alkaen aina omasta syntymävuodestaan 1920 lähtien. Viro oli tässä vaiheessa ollut itsenäisenä vasta vuoden, joten vaikeat vaiheet olivat vielä hyvin kaukana edessäpäin. Hän sai parhaan mahdollisen koulutuksen: oppikouluvuodet sujuivat kuulussa ja edistyksellisessä Westholmin poikalyseossa, ja lakimies hänestä tuli vuonna 1944 Tarton yliopistossa.
Mutta myös virolaisten vaikeat vuodet tulivat henkilökohtaisesti koetuiksi. Saksalaiset vangitsivat hänet vastarintaliikkeen miehenä lyhyen valloitusaikansa lopulla vuonna 1944. Pian tuli venäläisten vuoro: venäläiset syyttivät häntä kansallismielisyydestä ja kyyditsivät hänet muiden mukana Siperiaan vuonna 1949. Stalinin kuoleman jälkeen suuri osa virolaisista sai palata kotiin, näin teki myös Kross vuonna 1954. Pian hänestä tuli runoilija ja kääntäjä, joka alkoi 1970-luvulla julkaista turvallisiksi kokemiaan historiallisia romaaneja. Niissä oli kuitenkin rivien väliin piilotettua neuvosto-olojen arvostelua. Seuraavalla vuosikymmenellä hän kirjoitti yhä rohkeammin omasta ajastaan. Tässä vaiheessa hänen teoksiinsa ilmestyi myös omaelämäkerrallista aineistoa.
Laajasta tuotannosta tekisi mieli nostaa esille muutamia teoksia. Hänen pääteoksenaan on usein mainittu neljänä niteenä ilmestynyt Kolme katku vahel (Uppiniskaisuuden kronikka), joka sisältää talonpoikaislähtöisen kirkkoherran ja kronikoitsijan Balthasar Russowin tarinan 1550-luvulta. Se ilmestyi vuodesta 1970 alkaen. Väljakaivamised (1990, Syvyydestä) ja Keisri hull (1978, Keisarin hullu) sisälsivät aimo annoksen piiloteltua vallinneen järjestelmän arvostelua. Omaelämäkerrallista aineistoa sisältyi runsaasti hänen teoksiinsa Wikmani poisid (1988, Wikmanin pojat), ja kahtena niteenä ilmestyneisiin muistelmateoksiin Kallid kaasteelised ja Kallid kaasteelised II (2003 ja 2008).
  Mainituista keskityn nyt teokseen Väljakaivamised (Syvyydestä), koska se on Päijät-Hämeen Tuglas -seuran kirjakerhon pääaiheena keväällä 2020.

Syvyydestä on kertomus vuodesta 1954, jolloin Stalinin kuoleman (1953) jälkeen virolaisia Siperiaan kyydittyjä alkoi palailla Viroon. Vallitseva järjestelmä oli pilannut heidän maineensa niin, että heidän kanssaan varottiin olemasta lähemmin yhteydessä. Muutamina vuoden 1949 suurten kyyditysten jälkeisinä vuosina Virossa oli onnistuttu luomaan tavallaan uusi yhteiskunta ja uudenlaiset johtajat. Jotkut heittäytyivät stalinistisemmiksi kuin stalinistit itse. Myös äänetön sopeutuminen oli monen osana, sillä kapinointi oli toivotonta. Niinpä oli viisaasta olla solmimatta uudelleen vanhoja ystävyyssuhteita Siperiasta tulleiden kanssa. Oli edullista pitää heitä epäluotettavina, vältellä, siirtyä vastaan tullessa toiselle puolelle katua tai ainakin olla kuin ei olisi nähnyt heitä.
Palanneiden joukossa oli siis myös Jaan Kross, joka muiden tapaan joutui ottamaan vastaan työtä, mitä suinkin sai. En tiedä osallistuiko hän arkeologisiin kaivauksiin, mutta ainakin hän oli erinomaisen hyvin informoitu niistä. Kirjassa kaivaustöihin osallistuneen nuoren miehen nimeksi oli kuitenkin annettu Peeter Mirk. Kross kertoo, miten Mirk löysi kaivausten aikana vuodelta 1221 peräisin olleen kirjoituksen, jonka kirjoittaja oli Lundin arkkipiispa, Andreas Sunonus. Hänet oli Viron valloittaja, Tanskan kuningas Valdemar II asettanut Viron käskynhaltijaksi. Arkkipiispa aneli Jumalan armoa virolaisia kohtaan kohdistamastaan ankarasta kohtelusta.

Kirjan sisältö oli tarkemmin kuvattuna seuraava. Mirk sai monen mutkan kautta työtä kaivauksilla Toompean linnan etelämuurin vierestä lapiomiehenä, virallinen titteli oli komeasti kenttätutkija. Tutkittavana olivat torninjäännökset, jotka olivat noin metrin syvyydessä maanpinnasta. Ongelmana oli kuitenkin se, että nykyinen linnanmuuri oli rakennettu osittain tuon rakennelman päälle. Työtä tehtiin pikkutarkkaan arkeologisilla opeilla, kaikki maa pantiin menemään sihtien läpi, jotta pienimmätkin tuolta aikakaudelta peräisin olleet esineet tai niiden osat saataisiin talteen.
Kross osaa kuvata värikkäästi niin kaivauksia kuin kaivauksissa mukana olleiden henkilöiden kohtaloita. Kaikki olivat entisiä karkotettuja, jotka olivat joutuneet etsimään henkensä pitimiksi mitä työtä tahansa koulutuksesta riippumatta. Hän kuvaa mielenkiintoisella tavalla esimerkiksi maisteri Taustin kohtaloa. Tämä oli ennen karkotustaan päässyt paikallisen teatterin henkilökuntaan, ja oli tietysti kiitollinen tästä. Mutta sitten eräänä iltana hänet otettiin kiinni kadulla, ja tungettiin autoon. Hänet kuljetettiin Pagariin, salaisen poliisin päämajaan ja tungettiin pienen pieneen koppiin. Kolmen päivän päästä alkoivat kuulustelut, joissa yritettiin saada selville, oliko hän mukana jossain kumouksellisessa toiminnassa. Tätä jatkui sitten viikkokaupalla ja aina öisin. Hänet noudettiin joskus yhdentoista aikoihin illalla ja tuotiin takaisin vasta aamuviideltä. Päivälläkään ei saanut nukkua. Lopulta Taustin pinna paloi, ja hän keksi tarjota kuulustelijoilleen tarinan, jonka mukaan aivan lähiaikoina englantilaiset olivat nousemassa maihin sukellusveneistä satojen miesten voimalla. Samalla hän nimesi kumoushankkeen johtajiksi tunnettuja virolaisia kulttuurihenkilöitä, joitakin upseereitakin. Mutta lopputulos oli se, että överiksi mennyt tarina kääntyi häntä vastaan, ja hänet pahoinpideltiin perusteellisesti. Sinänsä kuulusteluperiodi oli varmaan sitä, mitä Pagarissa, eli valtiollisen poliisin tiloissa säännöllisesti tapahtui, mutta Kross lisäsi tarinaan vauhtia oikein kunnon fabuloitsijan tavoin. Samalla luistavalla tyylillä hän kuvasi myös eräiden henkilöiden olosuhteita Siperian vankileirillä.
Lopulta Milk löysi kaivauksilta keramiikkarasian, jonka sisällä oli pergamenttitekstiä ja kirjoitusta 1200-luvulta. Hän oli tässä vaiheessa yksin paikalla, joten muut eivät saaneet tietää siitä. Tätä latinaksi kirjoitettua tekstiä hän yritti ensin kääntää, mutta turvautui sitten eräisiin ystäviinsä. Nyt tuli ongelmaksi se, miten palauttaa kirjoitus turvallisesti asiaan kuuluvaan kirjastoon ilman, että ei joutuisi siitä vastuuseen. Hän yritti antaa kirjoituksen akateemikko Saavelille, joka ei ottanut sitä vastaan sen arkaluonteisen sisällön takia. Akateemikko sairastuikin tämän takia.  Näin Saavel perusteli kantansa:
”Tuo teidän tekstinne on pirullisen yhteensattuman kautta mitä suoranaisin poliittinen pamfletti. Sata kertaa suorempi, ainakin tässä maassa sata kertaa suorempi ja ironisempi kuin Vuorisaarna! Pakkoristiminen ja pakkososialismi! Miekalla tuotu evankeliumi! Mitä eroa siinä on, tuotiinko se miekalla vai parabellumilla ja hyökkäysvaunuilla? Kaksin kerroin osuva! Kolmin kerroin! Sillä ennemmin tai myöhemmin haetaan myös spitaalin vertauskuvallinen osuvuus! Ja se joka alkaa heiluttaa tuota tekstiä, lyödään väistämättä ristinpuuhun. Mutta minä kieltäydyn jättäytymästä uudelleen Pilatuksen palvelijoiden käsiin….!”
Teoksen loppu oli sujuva, ja kirjoituksen palauttamien toteutui uskottavalla tavalla. Vaikka Kross sijoitti pääteeman oheen pieniä versoja ja sivupolkuja, tämä tapahtui luontevasti. Mitään deus ex machina -tunnelmaa ei siis syntynyt. Mitä sitten siihen vallitsevan järjestelmän arvosteluun tulee, täytyy todeta, että oikeastaan koko teos on täynnä peiteltyä neuvostojärjestelmän kritiikkiä. Ylipäätään sen julkaiseminen ei olisi ollut ilman seurauksia mahdollista silloin, kun sosialismi oli Virossa voimissaan 1950-luvulla. Julkaisuvuonna 1990 se oli kuitenkin jo henkitoreissaan, eikä jälkiseurauksia tietenkään tullut.

7. (16) Mattssoninaukion päivystäjä

Muutama päivä sitten ilmestyi Apila-nimisen henkilöstövuokrausfirman ovelle täydessä rakentajan työasussa oleva hahmo. Ensimmäisellä kerralla havaitsin hänet kyllä kauempaa ohi kulkiessani. En kiinnittänyt häneen ensin mitään huomiota, sillä Mallasjuoman vanhassa rakennuksessa kesken olevien rakennustöiden takia näin pukeutuneita ihmisiä kuljeskeli aukean vaiheilla pitkin päivää. Muutamaa tuntia myöhemmin totesin, että tyyppi oli ollut pitkin päivää koko ajan samassa asennossa. Eikä tämä ollutkaan sitä, mitä ensin kauempaa katsoen luulin.

Perjantaiaamuna kävin häntä sitten kuvaamassa. Kesken kuvaamisen sisältä saapui touhukas mies, joka kertoi, että Apilan henkilökunta oli saanut avustajastaan pelkkää myönteistä palautetta. Hänet oli laitettu siihen esille, jotta meneillään olevien rakennustöiden loputtua rakentajat siirtyisivät kyselemään heiltä töitä.

Tulevan kulttuurikeskuksen sisätyöt ovat siinä mallissa, että vanhaan osaan Mallaskadun ja Päijänteenkadun kulmauksessa muutetaan jo tämän vuoden mittaan. Vanhan osan sisäpihalla olevaan kuusikerroksiseen torniin muuttaa aikanaan Lahden kaupungin taide- ja julistemuseo. Sen valmistuminen siirtyy ensi vuodelle. Tässä vaiheessa myös Mattssoninaukion ja koko kulmakunnan elämä vilkastuu.

Toivottavasti aukiolle tuodaan taas takaisin Hartwallin omistama, Mallasjuoman vanhan jakeluauton mallin mukaan tehty, noin nelimetrinen puinen pienoisauto, joka on aina ollut erityisesti lapsiperheiden suosiossa. Ovathan siinä hengailleet toki myös varhaisnuoret, ja joskus seurustelevat paritkin.

6. (15) Jaan Krossin syntymästä 100 vuotta
Suomen Viro-yhdistysten liiton lehti Viro.Nyt käsittelee ajoittain hyvin mielenkiintoisia kulttuuriaiheita. Tällainen oli esimerkiksi viime numerossa 1/2020 ollut Sirje Oleskin artikkeli Jaan Krossista ihmisyyden ja Viron historian tulkkina. Kross syntyi helmikuussa 1920, joten jo syntymävuotensa takia hän sai elää Viron historian kaikkein kohtalokkaimmat vaiheet. Näistä hän sai runsaasti aineksia historiallisiin romaaneihinsa.

Sensuuri oli hyvin ankaraa Stalinin eläessä, se lieveni Hruštšovin aikana, mutta jyrkkeni taas hänen jälkeensä, kunnes taas väheni 1980-luvun loppua kohden. Tässä vaiheessa niin Kross kuin monet muutkin kirjailijat saattoivat esittää melko avointa neuvostokritiikkiä. Aikaisemmin sitä saattoi kirjoittaa vain peitellysti, mutta virolaiset oppivat lukemaan sitä rivien välistä.
Krossin elämästä kului kymmenen vuotta vieraan vallan käsissä, ensin lyhyemmän aikaa Saksan vangitsemana, sitten pitemmän aikaa venäläisten kyyditsemänä Siperian Krasnojarskissa. Sieltä hän pääsi Stalinin kuoleman jälkeen 35-vuotiaana palaamaan Viroon. Kun koulutusta vastaavaa työtä ei löytynyt, hän elätti itseään vapaana kirjoittajana, runoilijana ja kääntäjänä. Kääntäjät saivat melko hyviä palkkioita, kunhan teokset olivat valtaapitävien mielestä soveliaita. Hän käänsi draamaa ja runoelmia saksasta, ranskasta, ruotsista, venäjästä ja englannista.
Jaan Kross, samoin kuin hänen puolisonsa Ellen Niit kuuluivat ryhmään, joka pyrki uudistamaan runoutta vapaamittaiseksi. Proosaa hän alkoi toden teolla kirjoittaa vasta 50-vuotiaana. Tällöin tuli työn alle teos Kolme katku vahel (1970 – 1980), jota on pidetty hänen päätyönään. Tunnetuimman teoksensa Keisri hull hän julkaisi 1978. Siinä oli runsaasti viitteitä vallinneeseen valtiolliseen tilanteeseen. Sitten seurasivat mm. Rakvere romaan 1982, Professor Martensi lahkumine (1984) ja Vastutuulelaev (1987). 1980-luvusta muodostui siten hänen ehkä luomisvoimaisin kautensa. Itsenäisessä Virossa hänestä tuli kaikkien kunnioittama kulttuurihahmo.

Sirje Olesk huomauttaa kuitenkin, että Krossin romaaneja voi lukea myös ilman mitään poliittisia analogioita. Romaanien hahmojen ongelmat ovat ajattomia. ”Kross ei filosofoi liikaa, mutta hän ei ole pelkästään historiallisten tapahtumien kuvailija. Hän perää vapautta, totuutta ja lojaalisuutta, hänen hahmoillaan on usein jokin suurempi asia ajettavanaan, ja yleensä se on luonteeltaan kansallinen”. Teoksissa on kuvauksia omaperäisistä ihmissuhteita, ja myös rakkaustarinoita, joihin voi eläytyä.

5. (14) Erilaista helmikuuta Kisapuistossa
Vuodet eivät ole veljeksiä, eivät helmikuut liioin. Jääprinsessa on odottanut Kisapuistoon luistelujäätä kuin kuuta nousevaa. Mutta nyt saattaa tulla katkos pitkään uraan, jota on kestänyt pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta sodan jälkeisistä vuosista pitkälti yli 70 vuotta, ennätys taitaa olla tämäkin. Ensimmäiset potkut suoritettiin pikkutyttönä heti sodan jälkeen ns. nurmeksilla, eli luistinosa kiinnitettiin ruuveilla tavalliseen monokenkään. Sitten koulun yläluokilla tulivat ensimmäiset ns. kaunoluistimet eli sellaiset, jotka näkyvät tässäkin kuvassa. Sen jälkeen opetettiin vuodesta toiseen pieniä koululaisia, omia lapsia ja lastenlapsia. Näistä tulikin mieluista seuraa myös eläkeläisenä. Mutta nyt nämäkin ovat lentäneet pesästä ja ehtivät vain harvoin seuraksi.
Nyt luistelu tapahtuu yleensä itsekseen, ikätoverit ja vähän nuoremmatkaan eivät enää pysy luistimilla pystyssä. Ruokakunnan toinen osapuoli on välillä sydän syrjällään, mutta tähän asti kaikki on mennyt hyvin. Eteen ja taaksepäin, ”sirklaten” oikeaan ja vasempaan, se sujuu vielä hyvin. Joistain vaikeammista suorituksista hän on kuitenkin jo luopunut. Viimeksi hän lohdutti: ”En enää yritä tehdä vaakaa”.

Kisapuistossa 2019

Kisapuistossa 2020

4. (13) Suomalaiset historiapäivät Sibeliustalossa 2.
Tarton rauha Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä 1920

Ensimmäistä maailmansotaa käytiin alkuvuodesta 1918 vielä toden teolla. Itärintaman osalta sota kuitenkin päättyi jo maaliskuussa, kun ns. keskusvallat, eli Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Turkki tekivät Venäjän kanssa rauhan Brest-Litovskin kaupungissa maaliskuun 3. päivänä. Venäjällä vallassa olleet bolševikit olivat häviöllä Saksan rintamalla, mutta sotaväsymys alkoi jo painaa keskusvaltojakin. Lisäksi ratkaisut länsirintamalla olivat aivan auki. Venäjällä käytiin sillä hetkellä sisällissotaa, jossa ns. valkoisilla kenraaleilla oli vielä tässä vaiheessa hyvät asemat, niin Inkerinmaan, Ukrainan kuin Siperiankin suunnalla. Mainitun rauhan tuloksena Venäjä joutui luovuttamaan useita lännen suunnalla valloittamiaan alueita. Neuvostohallinto pääsi kuitenkin pälkähästä ja Saksa vapautui kahden rintaman sodasta. Suomesta tuli sopimuksen mukaisesti osa Saksan etupiiriä, saman aseman saivat myös Baltian maat sekä Venäjän valloittamat osat Puolasta ja Valko-Venäjästä.

Kun Saksa sitten romahti marraskuun alussa ja teki aselevon 11.11.1918, sanoi Venäjä Brest-Litovskin sopimuksen irti kaksi päivää myöhemmin. Kun Saksa vetäytyi Baltiasta, yritti Venäjä valloittaa ne takaisin. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska maat pystyivät itse puolustamaan alueitaan. Kaikki kolme sekä Puola säilyttivät näin itsenäisyytensä. Itsenäisen Suomen osalta avoinna olleet asiat ratkaistiin 14.10.1920 Tarton rauhassa, joka allekirjoitettiin mainitussa kaupungissa Eesti Üliõpilaste Seltsin talossa.

Suomalaiset historiapäivät järjesti lauantaina 8.2.2020 aamupäivällä Sibeliustalossa Tarton rauhasta kolme luentoa. Ensimmäisen piti FT Heikki Roiko-Jokela aiheenaan ”Neuvottelurauha̶ liianhyvä kestääkseen vai häpeärauha”. Hänen luennostaan poimin tähän ensin pääkohtia siitä, miksi Neuvosto-Venäjä suostui tekemään rauhan. Esitelmöitsijä päätyi kolmeen ns. pääpointtiin:
1.Tarton rauha teki mahdolliseksi Venäjän sisäiset järjestelyt
2.Kommunistinen maailmanvalloitus keskeytyi, silti tapahtui edelleen jatkuvaa sekaantumista Euroopan politiikkaan (Komintern)
3.Neuvosto-Venäjä ei saanut haluamaansa – Pietarin /Leningradin alueen turvaaminen avoin kysymys, joka heijastui Neuvosto-Venäjän (N-L) tuleviin tavoitteisiin.

Tohtori Jenni Karimäki tarkasteli asiaa silloisen Suomen kannalta: ”Sisä- vai ulkopolitiikkaa? Puolueet ja Tarton rauha”. Puolueiden näkökulmat muodostuivat pitkälti sen mukaan, saataisiinko myös suomensukuista väestöä liitetyksi Suomeen. Nämä pyrkimykset olivat hengeltään selvästi nationalistisia. Suhde kommunismiin ja Neuvosto-Venäjään oli enemmistöllä tietysti negatiivinen, joskin puolueiden sisällä esiintyi erimielisyyttä tässäkin asiassa. Lopuksi Karimäki oli PowerPointiinsa tälle kohtaa liittänyt kahden asioita käsitelleen aikaisempien aikojen historioitsijoiden näkemyksiä. Minusta oli tärkeää korostaa Polvisen näkemystä siitä, että Neuvosto-Venäjä näytti suomalaisten silmissä heikolta, olletikin kun Venäjän sisällissota oli vielä menossa, tosin sota oli jo siirtynyt Siperian puolelle. Euroopan puoleinen osa alkoi jo olla kommunistien hallussa. Optimismi ja idealismi ajoivat vaatimaan enemmän kuin edes oli mahdollista.

Toisessa kuvassa esitelmöitsijä arvioi toisaalta vasemmiston, toisaalta oikeistoporvareiden näkemyksiä, sillä niiden välillä rauhanneuvotteluihin lähteneiden oli tasapainoiltava. Kaikki ei sitten sujunutkaan toiveitten mukaan. Kun venäläiset panivat kovan kovaa vastaan, oli ratkaistava, mikä oli koko maan kannalta tärkeää. Yhteyttä Jäämeren satamaan Petsamossa (punainen alue kartassa) pidettiin niin tärkeänä, että luovuttiin jopa kahdesta laajasta valloitetusta alueesta, Repolasta ja Porajärvestä (merkitty vihreällä). Näin heimoaatteen kannattajat kärsivät selvän tappion. Venäläiset pysyivät siis neuvotteluissa jyrkkinä. Toisaalta Karjalan kannaksella raja jäi entiselleen, minkä venäläiset tosin näkivät tässä vaiheessa riittävänä Pietarin turvallisuuden takaamiseksi. Täytyy muistaa, että sillä puolen eläteltiin vielä toiveita Suomen työväestön pikaisesta noususta oikeistolaista kansaosaa vastaan.

Puolueet joutuivat siis tasapainoilemaan idealismin ja realismin välillä ottaen huomioon myös sisäpoliittiset realiteetit. Rauhansopimus sai lopulta eduskunnassa vahvan tuen, äänet jakautuivat 163-27, eli ulkopoliittinen realismi oli vienyt voiton sisäpoliittisesta idealismista. Nationalismista ja kansallismielisyydestä siirtyivät poliitikot pian kielipolitiikkaan, eli ns. aitosuomalaisuus nousi suomalaisten porvaripuolueiden äänenpainoissa keskiöön 1920-luvun mittaan.

Lopuksi dosentti Aapo Roselius hahmotteli laajemmin Tarton rauhan taustoja osuudessaan nimeltä ”Sotavimman ehtyminen. Vuosi 1919 ja Koillis-Euroopan muuttuva horisontti”. Iltapäivän tunteina käsiteltiin vielä vuosien 1914 – 1922 sotasurmatutkimuksia sekä tietoja suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa 1939 – 1945. Ruotsinkielisille osanottajille oli omia luentoja, ja yhdessä salissa oli vielä puunjalostusteollisuutta käsitellyttä ohjelmaa.

3. (12) Suomalaiset historiapäivät Sibeliustalossa 1.
Miten Saksan ja Ranskan yhteistyö on vuosien mittaan kehittynyt ?

EU on kieltämättä murroksessa, eikä ainoastaan ns. brexitin takia. Jäsenmaiden välillä on erimielisyyksiä ja erilaisia tavoitteita. Vanhastaan on totuttu siihen, että ns. protestanttinen osa maista on toteuttanut tiukempaa rahapolitiikkaa, ja ainakin yrittänyt hillitä esimerkiksi velkaantumista. Näillä protestanttisilla mailla tarkoitan lähinnä Skandinavian maita Viro mukaan luettuna, Hollantia, suurinta osaa Saksaa, ja tietysti myös Englantia, joka pääuskonnoltaan anglikaanisena on luettavissa niin ikään, ja myös taloudenpidoltaan samaan luokkaan. Itäisen Euroopan maissa, erityisesti Unkarissa ja Puolassa on lisäksi nostanut päätään autoritaarinen hallinto, joka ei oikein sovellu esimerkiksi pohjoismaiden demokratiavaatimusten pirtaan.
Näissä oloissa tämän tynkä-EU:n kahden mahtivaltion, Ranskan ja Saksan toimilla on entistä suurempi merkitys. Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa käytettiin perjantai-iltapäivä 7.2. näiden kahden maan suhteiden historialliseen taustan selvittelyyn. Tutkija Juhana Aunesluoman aiheena oli ”Sodat ja sovinto ja Saksan ja Ranskan välinen yhteistyö.”. Professori Louis Clerc luennoi pitkällä nimikkeellä ”L’annẻe terrible: 1870−1871 Ranskan ja Saksan välinen sota ja 1800-luvun lopun Euroopan politiikan muutos”. Professori Hannu Salmi puolestaan tarkasteli aihetta ”Kulttuurien kamppailu: vuoden 1870 sota”. Aamupäivällä oli jo suoritettu elämäntyömitalin jako ja vuoden historiateoksen nimeäminen. Iltapäivän myöhäistunnit käytettiin Paasikiven myöntyvyyspolitiikan ja hänen poliittisen ajattelunsa juuriin.

Keskityn tässä kuitenkin noihin yleiseurooppalaisin kysymyksiin ja mainittujen mahtivaltioiden keskinäisiin suhteisiin. Lauantaiaamuna teemaa jatkettiin kokeneiden ”maailmankansalaisten” näkemyksillä. Keskustelijoina olivat toimittaja ja kirjailija Helena Petäistö ja suurlähettiläs Renẻ Nyberg, puheenjohtajana oli totuttuun tapaan fil.lis Jyrki Vesikansa. Katsottiin, että Ranska oli valmis nykyaikaisena valtiona jo vallankumouksen jälkeen 1700- luvun lopussa, kun Saksa taas oli vielä rykennelmä toistensa kanssa riiteleviä pikkuvaltioita. Saksan loi tavallaan Otto von Bismarck, Preussin pääministeri, joka viisaasti jätti Itävallan sodan jälkeen vaatimatta hävinneen Itävallan osia Preussille. Näin raja itään tuli paalutettua. Ranskan kannalta järjetön sota vuosina 1870̶-1871 johti Ranskassa keisarivallan kukistumiseen ja Saksan keisarikunnan muodostumiseen vuonna 1871. Frankfurtin rauhansopimus allekirjoitettiinkin sitten Ranskan ja Saksan keisarikunnan välillä.
Ranskan nousun mahtivaltioksi pohjusti toisen maailmansodan jälkeen presidentti Charles du Gaulle, jonka aikana myös lähennyttiin Saksaa silloisessa EEC:ssä, eli EU:n ensimmäisessä vaiheessa. Saksassa on yhteistyötä kehittänyt erityisesti Helmut Kohl, joka tosin oli hieman myöhäisempi valtionjohtaja. Näin syntyi vähitellen näiden kahden valtion voimakaksikko, jonka merkitys on edelleen kasvussa kun Englanti jättäytyy pois EU:n yhteistyöstä.
EU:n ”pääkaupungiksi” tuli Bryssel eräänlaisena kompromissina kahden suuren välillä. Tällä haluttiin tietysti korostaa sitä, että maiden välinen sotahistoria haluttiin tavallaan unohtaa molempien parhaaksi. Toisena parlamentin kokoontumispaikkana on Ranskan puolella oleva Strasbourg, joka on Elsass-Lothringenin (ranskaksi Alsace-Lorraine) alueen pääkaupunki. Alue siirtyi alun perin Saksan hallintaan vuosien 1870-1871 sodassa, näin myös I ja II maailmansodassa, ja lopulta Ranskalle. Toisin sanoen se oli vuosien mittaan käydyissä sodissa vuoroin Ranskan, vuoroin Saksan aluetta. Luultavasti Strasbourgin aseman korostamisella on myös eräänlaista sovinnonteon luonnetta. Suurlähettiläs Nyberg kertoi eräänlaisena kaskuna, miten hän on tällä alueella joskus tavannut henkilön, joka oli joutunut neljään kertaan muuttamaan kansalaisuuttaan ilman, että oli kertaakaan muuttanut asuntoaan.
EU;n linja tulee siis edelleen muodostumaan paljolti näiden kahden maan yhteisen taustatyön kautta.

2. (11) Kϋnkal - Nuoruuden rakkaus ei unohdu
"Künkal. Kollektsionääri elu ja armastus. Poeetiline dokumentaaljutustus"

Virolaissyntyinen Renna Aretha Ali (aik. Renna Mändmets) piti Päijät-Hämeen Tuglas-seuran kuukausikokouksessa Lahden Multi-Cultissa 4.2.2020 mielenkiintoisen esitelmän elämänikäisestä läheisestä ystävästään Matti Miliuksesta. Renna Ali oli itse tutustunut häneen parikymppisenä tultuaan opiskelemaan filologiaa Tarton yliopistoon. 2000-luvun alkuvuosina hän asettui Lahteen kun Viron EU-jäsenyys helpotti täällä työn saantia. Kun museotehtävät kuitenkin loppuivat, kouluttautui hän lähihoitajaksi, jossa tehtävässä hän toimii edelleen.

Matti Milius (1945−2015) oli koko Tarton tuntema värikäs ja boheemi kulttuuripersoona, joka ei suinkaan taipunut tavallisiin muotteihin. Ylioppilastutkinnon jälkeen hänestä tuli kirjastonhoitaja, jossa tehtävässä hän kohosi myös esimiesasemiin. Hän oli aivan erinomainen exlibristen ja nykytaiteen keräilijä, joka nähtiin Tarton kaduilla usein vasta saatu taulu kainalossa. Lopulta hänen kokoelmiinsa kuului 1200 teosta, joita hän ei suinkaan ostanut vaan sai ne, monet varsin merkillisellä tavalla. Jossain vaiheessa nuoret taiteilijat olivat valmiita antamaan hänelle teoksiaan kokien, että näin he olivat saaneet häneltä taiteentuntijana arvostusta. Joitakin tauluja hän sai erikoisten tempausten jälkeen, esimerkiksi lupaamalla ajaa pois partansa. Itse hän ei maalausta harrastanut. Monet teokset olivat peräisin eri puolilta silloista Neuvostoliittoa aina Armeniaa myöten. Vuodesta 1968 alkaen hän järjesti näyttelyjä Virossa, Suomessa, Latviassa ja Venäjällä.
Boheemi hän oli muutenkin elämäntavoiltaan. Kahviloissa ja kaduilla hän herätti huomiota partaisella olemuksellaan ja kovalla keskusteluäänellään. Hänestä tuli todellinen legenda, joka keräsi ympärilleen nuoria ja vähän vanhempiakin samanmielisiä. On sanottu, että nuoret naiset olivat hänestä kiinnostuneita, mutta paljolti se oli kai jonkinlaista hassuttelua kahviloissa. Hänen kerrotaan olleen kahdeksan kertaa kihloissa, mutta naimisiin hän ei koskaan mennyt. Vakavia suhteita oli vain muutamia.

Hänen suosioonsa vaikuttivat myös kirjalliset harrastukset, joissa KGB yritti nähdä neuvostovastaisuutta. Runoilija hän ei varsinaisesti ollut, vaikka hän sellaisena esiintyikin. Hän esitti Moguchin salanimellä kirjoitettuja runoja, joiden varsinaisina tekijöinä olivat Priidu Beijer ja Leonhard Lapin. Ne olivat usein vihaisia, vitsikkäitä ja joskus rivojakin. Julkisissa esiintymisissään Milius kuitenkin onnistui tasapainoilemaan niin, että hän ei joutunut kiipeliin. Hän istui kuvaannollisesti korkealla kukkulalla KGB:n tavoittamattomissa. Tästä Renna Ali sai myös muistelmateokseensa nimen Kϋnkal, Kukkula.

Viimeisinä vuosinaan Milius palasi takaisin nuoruuden rakkautensa Renna Alin luo. He olivat aikoinaan tavanneet Tartossa ”Pϋssirohun” baarissa, mutta pitkän päälle romanssi ei yhteisistä kirjallisista harrastuksista huolimatta kuitenkaan tästä kehittynyt, vaikkakin yhteys jossakin määrin säilyi. Mutta nyt jo varttuneempina aikuisina he kihlautuivat, mutta kohtalo tuli väliin. Miliuksen asunnossa syttyi tulipalo, josta hän pelastautui hyppäämällä ikkunasta ulos. Hän halvautui ja kuoli jonkin aikaa sairasteltuaan näihin vammoihin.

Kaiken kokemansa muistaen Renna Ali oli nyt kirjoittanut mainitun teoksen, jonka ohessa hän esitteli myös valokuvia ja Miliuksen toiminnasta kertovan videon. Useimmat käyttämäni valokuvat ovat Renna Alin ja Rika Rebeka Mändmetsin tuottamilta verkkosivuilta https://miliuseum.wixsite.com/suomi

Seuraavassa ovat muiden kuvien kuvatekstit:
Pilakuvassa Milius istuu kukkulalla ja on kahden KGB-miehen tavoittamattomissa. Keskustelu käy suunnilleen seuraavasti: Jälleen se Milius, nyt jopa kukkulalla. Aika epäilyttävä. Pahuksen kukkula, jyrkkä se on ja kumpuileva, piilevä toisinajattelija hän on. Ei Miliuksesta saa otetta.

Monien muotokuvien mallina, tässä on tekijänä Aapo Pukk, valokuvaajasta ei ole tietoa

Renna ja Matti kävelyllä

1. (10) Juha Ahokkaan uusi elämä
Nurmon Jymyn Juha Ahokas oli koko 1990-luvun ja vielä pitkään tälläkin vuosituhannella aivan parhaita suomalaisia painijoita, Euroopan mestari, nelinkertainen arvokisamitalisti ja paljon muuta. Monin verroin enemmänkin hän olisi saavuttanut, mutta samassa raskaassa sarjassa paini myös koko 1990-luvun ajan silloinen maailman paras painija Aleksandr Karelin. Usein hän joutui jo alkukierroksilla tätä vastaan. Juha ei löytänyt voittajaansa Suomessa. Uransa hän lopetti vuonna 2007. Tammikuun 18. päivänä 2020 hän sai ensimmäisen lapsensa, pojan. Avioliitto on Juhan toinen. Tätä ohessa olevaa kuvaa hän on jakanut mm. Facebookissa kaikkiaan melkein kahdelle tuhannelle fb-kaverilleen. Lapsi oli tavallaan kuin 50-vuotislahja, sillä tuo merkkipaalu tuli saavutettua viime vuoden syksyllä.
Nykyään isät otetaan mukaan synnytykseen. Ensin lapsi laitetaan äidin vatsalle, ja sitten vähän myöhemmin on isän vuoro. Näin vahvistetaan perheyhteyttä, ja lapsi saa tuntuman vanhempiinsa heti elämänsä ensi tunnilla. Painijat ja me muut painikulttuurin liepeillä kasvaneet haluamme tietysti lämpimästi onnitella niin Juhaa kuin hänen vaimoaan.
Rehti ja sympaattinen Juha Ahokas kuuluu äitinsä puolelta maineikkaaseen Pihlajamäen painijasukuun, jonka kirkkaimpina tähtinä olivat ennen sotia Kustaa Pihlajamäki ja hänen serkkunsa Hermanni Pihlajamäki, molemmat kultamitalimiehiä, Kustaa jopa kahteen kertaan. Juhan isä oli mestaruussarjan pesäpalloilija Matti Ahokas, joten liikunnallisuutta tuli tältäkin puolelta. Painijauran jälkeen Juha Ahokas vaihtoi alaa ja on mm. opiskellut Laajasalon opistossa suntion ammattitutkinnon vuosina 2014−2015. Vuodesta 2014 alkaen hän on toiminut Tampereella Messukylän seurakunnan ylivahtimestarina.

Tammikuu

9. (9) Miksi Kisapuisto ei saa uutta katsomoa?

Lopuillaan olevan vuosikymmenen ns. ikuisuuskysymyksiä on Lahdessa urheilupuolella ollut kiistely siitä, mitä tehdä Kisapuiston jalkapallokatsomolle. ”Jotain tarttis tehdä”, siitä on oltu kohtalaisen yksimielisiä, mutta miten, siihenhän kaikki on tähän asti juuttunut. Tosin on paljon niitäkin, jotka haluaisivat pääsarjan ottelut vain stadionille, jolle muuten jäisi liian vähän käyttöä. Eli vauhdittajia kyllä löytyy, mutta jarruttelijoita ehkä vielä enemmän. Rappeutuva rakennus on saanut osakseen vain pientä ehostusta, mm. muoviset istuintuolit. Keinonurmen ja salaojituksen teko kuitenkin olivat toivoa luovia toimenpiteitä.

Virikkeen tähän kirjoitukseen antoi tammikuun alussa ESS:n toimittaja Kimmo Kangas, joka erittäin selvällä tavalla toi esille koko ongelmavyyhdin. Ehkäpä Lyseossa lukionsa käynyt Kangas katseli usein ja omakohtaisesti jo 1990-luvulla hitaasti rappeutuvaa urheiluareenaa. Sysäyksen koko kehittämiseen antoi taas, mikäpä muukaan kuin urheiluhalliyhdistys, joka ryminällä ja tehokkaasti oli jo aikaisemmin toteuttanut niin suurhallin, jäähallin kuin SOL-areenan rakentamisen Launeelle. Yhdistys oli jo vuoden 2014 loppupuolella esittänyt, että se olisi ollut valmis toteuttamaan myös uuden katsomorakennuksen Kisapuistoon niin, että kaupunki vuokraisi sille alueen ja huolehtisi vuotuisista käyttökustannuksista. Ehdotus hylättiin ja hanke siirrettiin kaupungin tilakeskukselle valmisteltavaksi. Sen tekemää versiota karsittiin, ja lopulta se siirrettiin kaupungin toimitilayhtiö Spatiumille. Vaiheet olivat tätä paljon monimutkaisemmat, eikä valoa tuntunut löytyvän tunnelin päästä. Nyt on kuitenkin palattu jälleen lähtökuoppiin, eli neuvottelemaan taas urheiluhalliyhdistyksen kanssa.
Ei tämä tietenkään tällä ole selvä. Ulkopuolisille jäi noista puolen vuosikymmenen takaisista vaiheista paljolti se käsitys. että kaupungin virkamiehistössä ja valtuustossa oli paljon sellaisia, jotka olivat suivaantuneet urheiluhalliyhdistyksen puheenjohtajan Reijo Mäki-Korvelan toimintaan. Haluttiin pitää hanke kaupungin tiukassa ohjauksessa. Samalla päästiin sitä vesittämään. Ainakin minulle tuli mieleen muistumia parinkymmenen vuoden takaa, jolloin varsinkin vasemmistossa ja kristillisten valtuustoryhmässä oltiin paljolti sitä mieltä, että mitään konserttitaloa ei pidä rakentaa, koska kaupungilla on paljon muitakin rahanreikiä. Kaikki tiedämme nyt miten tässä kävi, nyt samat vastustajat käyvät Sibelius-talon tilaisuuksissa aivan muina miehinä ja naisina.
Kimmo Kankaan kirjoituksista saa sen käsityksen, että jotain olisi vihdoin tapahtumassa. Se saattaisi olla uuden kaupunginjohtajan Pekka Timosen ansioita. ainakin hän on saanut joitakin lukkoja avautumaan. Sen sijaan en olisi ottanut Kuopion tilannetta tässä esille, siellähän riidellään aivan samoista asioista kuin nämä hämäläiset täällä Lahdessa. Pikemminkin olisi pitänyt korostaa vaikkapa Seinäjoen hienoa kenttää ja katsomoa. Hyvä olisi tiedostaa, että Lahtea puolet pienempää Seinäjokea kehittävät eteläpohjalaiset, jotka tekevät eivätkä meinaa, puhaltavat yhteen hiileen turhia riitelemättä. Tosin rakennushanketta vei eteenpäin myös SJK:n eli Seinäjoen Jalkapalloklubin taannoinen FC Lahtea parempi sarjamenestys.
Kaiken kaikkiaan Kangas on omalta osaltaan vauhdittanut asiasta syntynyttä keskustelua. Sitä on aikaisemmin tehnyt myös ESS:n pääkirjoitustoimittaja Jukka Airo, muinaisen Mukkulan lukion koulujen välisissä kilpailuissa menestyneen jalkapallojoukkueen yksi avainpelaajista!

Oheinen kuva on muutaman vuoden takaa, jolloin lumi vielä peitti varsinaisen kentän. Katsomon ankeus siitä kuitenkin tulee esille.

8. (8) Tähän aikaan viime vuonna

Vuodet eivät ole veljeksiä, sanoi vanha kansa. Kaksihenkisen ruokakuntamme toinen jäsen toi suksensa jo marraskuun alussa kellarista parvekkeelle, ja siellä ne ovat edelleen käyttämättöminä. Luistimetkin ovat kunnossa, mutta taitaa kestää kauan ennen kuin Kisapuistoon saadaan jäätä.
Minua itseäni eivät lumettomuus ja lauhat säät paljon kiusaa. Surkuttelen kuitenkin sitä, että kasvitaudit ja tuhohyönteiset kenties lisääntyvät, kaiketi myös vieraslajit työntävät näitä kotimaisia syrjään tai ainakin pohjoisemmaksi. Maan muokkauskaan ei onnistu roudan puutteen takia entiseen tapaan.
Mutta ehkä sitten ensi vuonna!

7. (7) Haapsalun muistoja (Nippernaati 4)

Tänä vuonna on ilmestynyt Nippernaati 4, joka jatkaa samannimisen virolaisen kirjallisuuden antologian sarjaa. Sen kustantaja on Viron instituutti, Eesti Instituut. ja toimitustyön on tehnyt Anniina Ljokkoi. Projektia on johtanut Sanna Immanen, instituutin johtaja. Tällä kertaa siihen oli saatu katkelmia ja otteita kymmeneltä kirjailijalta ja runoilijalta. Hankkeen teemana oli tällä kertaa Viro maantieteellisestä näkökulmasta. Niinpä kirjoittajat asuvat eri puolilla maata, osa on myös ns. ulkovirolaisia.

Nippernaatin teksteistä olen oman mieltymykseni mukaan valinnut kahdet näkökulmat Haapsaluun, sillä se on tullut lahtelaisille viron kielen ja Viron maan harrastajille erityisen tutuksi Leili Kujanpään hienosti vetämillä kulttuurimatkoilla. Proosan puolelta olen viehtynyt Elin Toona Gottschalkin lapsuusmuistoihin. Sota särki hänen lapsuutensa idyllin. Vuonna 1944 äiti ja isoäiti pakenivat pieni Elin mukanaan veneellä kohti länttä. Nykyään hän asuu Floridassa. Hänen osuutensa on otsikoitu nimellä Eilinen on historiaa. Se on ensimmäinen luku hänen muistelmistaan. Käännöksen on suorittanut Maija Rantanen. Gottschalkin tekstit ovat lainausmerkeissä.
Koko antologiateoksen aloittaa alun perin yhdysvaltalaisen Adam Cullenin kokoelma Haapsalua käsittäviä haikurunoja nimellä Haapsalulle. Niitä ovat tulkinneet vironhaikun mitassa Marja Aho ja Hannu Oittinen. Vironhaiku eroaa japanilaisesta sisarestaan lähinnä siinä, että tavumäärää on supistettu. Suomen ja vironkielissä on pituus -ja merkityseroja, jonka takia kääntäjät ovat joutuneet keksimään ns. luovia ratkaisuja.
Olen poiminut molempien teksteistä minua eniten kiinnostavia kohtia, ja liittänyt niiden oheen omia valokuviani. Toivon tämän ratkaisun tuottavan iloa kaikille Haapsalun kävijöille lämpimien muistojen merkeissä.
1
Rautatieasema. ” Kesällä kaikki oli toisin. Kun ruoho vihertyi, kukat alkoivat kukkia ja suuriin puihimme ilmestyivät lehdet, rantapromenadi heräsi henkiin. Vieraita alkoi saapua Haapsalun kuuluisaan mutaparantolaan ja muihin huvituspaikkoihin.
Haapsalu oli jo vuosisadan vaihteessa tunnettu kylpyläkaupunki. Radioaktiivista merimutaa käyttävä parantola perustettiin vuonna 1825. Jo tuolla vuosisadalla vieraita alkoi saapua eri puolilta Eurooppaa etsimään parannusta erilaisiin vaivoihin. Romanovit tulivat omalla yksityisjunallaan. Tsaari Nikolai toivoi, että radioaktiivinen muta parantaisi pienen perillisen hemofoliasta.” Hemofilia on verenvuototauti.

pienen paikan
viime junasta jo
sukupolvi

pikkupaikan
yksinäisimmällä
laiturilla

Ei sentään ihan sukupolvea, sillä rahapulassaan ja uudistusinnossaan valtio möi 1990-luvulla ratakiskot Haapsalun ja Riisiperen väliltä eräälle liikemiehelle. Viime aikoina on viritelty hankkeita rakentaa uusi kiskotus ratapenkalle liike-elämän, ja miksei matkailunkin tarpeisiin.
2
”Toinen Haapsalun vetonaula oli Valkea daami, jonka aavemainen hahmo ilmestyy elokuun täyden kuun yönä Haapsalun kirkon itäiseen ikkunaan. Se jää sinne joksikin aikaa, katse suunnattuna kaihoisasti katsojiin, ja sitten ilmestys haihtuu. Vaikka moni on yrittänyt, kukaan ei ole onnistunut selvittämään, onko kyseessä temppu vai kuunvalon leikki. 1200-luvulla linnoitus oli piispan asuinpaikka, ja tarinan mukaan yksi siellä eläneistä ritareista rakastui paikalliseen tyttöön. Hän puki tytön pojaksi ja toi hänet linnaan, mutta piispa sai tietää ja määräsi molemmat muurattavaksi seinään. 1920-luvulla tehdyissä kaivauksissa työmiehet löysivät lukitun huoneen ja hyvin säilyneen ritarin, joka istui pöydän takana pidellen päätä käsissään. Kammioon päässyt ilmavirta virtasi umpitilan ja ritari hajosi tomuksi. Tytön jäänteitä ei ole löydetty, mutta eipä se ole tarpeenkaan, sillä hänet voi nähdä omin silmin. Vuodesta 1279 asti, yli 700 vuoteen, hän ei ole jättänyt kertaakaan tulematta!
Eräänä kesäyönä isoäiti vei minut katsomaan Valkeaa daamia. Minua jännitti valtavasti, kunnes hahmo viimein ilmestyi. Petyin syvästi. Se oli vain joku nainen pitkässä yöpaidassa, aivan kuin isoäiti ennen makuulle menoaan.”
Tässä vaiheessa kaikki lukijat muistavat, että tämän tarinan varaan haapsalulaiset rakentavat joka vuosi musiikkijuhlat näytelmineen. Iso joukko väkeä kerääntyy kyseisen, kuvassa näkyvän ikkunan alle moista ilmestystä odottamaan. Kuinkahan monta neitoa oikein on muurattu erilaisten linnojen muureihin!!! Onhan meilläkin tehty laulu Olavinlinnan vastaavasta mysteeristä!

pieni paikka
linnanmuuri turvaa
linnoituksen

pieni paikka
savun haju leijuu
lämmin tupa

3
”Kolmas nähtävyys Haapsalussa oli Tšaikovskin penkki, joka jäi meidän takaportistamme vasemmalle. Penkki omistettiin säveltäjälle sen jälkeen, kun hän oli vieraillut Haapsalussa kaksoisveljiensä Anatolin ja Madestin kanssa 1860-luvulla. Yhden vierailun aikana hän viimeisteli kuudetta sinfoniaansa, jossa on katkelma virolaisesta kansanlaulusta Rakas Mari. Tšaikovski sävelsi myös yhden kappaleen Valkealle daamille ja lyhyen pianokonserton Souvenir de Haapsal (Muistoja Haapsalusta), jonka hän omisti Vera Davydovalle. Kansanlaulun nuotit on kaiverrettu penkin selkänojassa olevaan kuparilevyyn.”
Tunnelma muuttuu romanttiseksi, kun tietyssä vaiheessa sävelet myös alkavat soida. Penkillä istuessa voi tyynenä kesäiltana katsella kaunista merenlahtea, jolla joutsenpari soutelee kaikessa rauhassa.

4
”Monet kylpylävieraista olivat varakkaita ulkomaalaisia, jotka viettivät siellä kesää tai asuivat lahden rannoilla komeissa huviloissa. Rantapromenadilla oli monta nimeä: Tšaikovskin puistotie, Hiljainen lahti, Takalahti ja Suklaapromenadi; viimeinen nimi johtui mielestäni siitä, että kun katsoi maahan, voi nähdä vieraiden pois heittämiä suklaakääreitä. Käärepaperit tuoksuivat herkullisilta.”

”Promenadi oli kuin loputon näytelmä, joka koostui merkillisistä kuvaelmista. --- Minä halusin tietää, miksi jotkut ihmiset olivat hienoissa vaatteissa ja miksi heidän vierellään kulki huonommin pukeutuneita ihmisiä, jotka vilistivät kuin pienet koirat, kantoivat heidän laukkujaan ja poimivat pudonneita tavaroita, eikä heitä edes kiitetty siitä. Miksi nuo hyvin pukeutuneet eivät voineet nostaa omaa nenäliinaansa itse? Pahimpia olivat hienot rouvat.. --- Käveltyämme muiden lahtien ympäri isoäiti ja minä palasimme omalle lahdellemme ja istuimme viimeiseksi lepohetkeksi Tšaikovskin penkille ennen kuin palasimme takapihan portillemme. --- Eräänä varhaisiltana, kun istuimme penkillä luonnostelemassa, kuulimme yhdestä huvilasta metallinsävyistä musiikkia. Se ei kuulunut yhtä voimakkaasti kuin Kuursaalissa tai pianolla soitettuna. Mitä tuo on? Kysyin. Se on levysoitin, isoäiti vastasi”

Viereisessä kuvassa on osa Promenadia saman nimisen hotellin ja ravintolan edustalta. Taustalla näkyy Jaaninkirkon torni. Keskellä lahtea on teksteissä mainittu jääkarhu-patsas.
Seuraavassa kuvassa on Kuursaal ja sitten on peitepiirros Haapsalun keskustasta ja pari kuvaa piispanlinnasta.

1.Hotelli Laine, 2 Hotelli Fra Mare, 3. Promenadi,4 Kuursaal,5. Grand Holm Marina, 6. Piispanlinna,
7. Rautatiemuseo

pieni paikka
jääkarhu vedessä
paleltaakin

Haapsalussa
linna onnessaan niin
mäkin sua

pieni paikka
jääpeite rasahtaa
lahden päällä

6.(6) Brittihovi ei huoju eikä horju

Englannissa ja englantilaisissa riittää ihmettelemistä. Ensin värkätään vuosikaudet brexitiä, sitten hallisijaperhe joutuu valokeilaan. Tuntuu aivan ihmeelliseltä sadulta, kun 93-vuotias kuningatar asettuu kaikki mahdolliset vallan rekvisiitat mukanaan alahuoneessa valtaistuimelle ja aloittaa: ”Minun hallitukseni on päättänyt….”. Samaan aikaan koko homman dynamo. eli pääministeri istuu tyyriinä paikallaan muiden edustajien joukossa ja hymyilee.
On myös mielenkiintoista tarkastella katsojia kuningattaren ajaessa autolla tai hevosvaljakolla pitkin katuja milloin minkin seremonian aikana. Kasvoilta heijastuu miltei uskonnollinen hurmos. Hallitsija ja hallitsijaperhe, tekisi miltei mieli sanoa, ”pyhä perhe” symboloi niin paljoa, mennyttä maailmanvaltaa, josta on enää vain rippeet jäljellä, turvaa ja luottamusta, mieltymystä komeisiin menoihin ja kaavamaiseen käytökseen.
Mutta onhan kolikolla toinenkin puoli. Hallitsijaperhe on tietysti mahtava liikeyritys, tuhannet saavat sen palveluksessa leipänsä tavalla tai toisella. Se on osakkaana liikeyrityksissä, monessa se käyttää valtaa, ei tosin kuningatar henkilökohtaisesti. Mutta vielä useammat saavat leipänsä tiedotusvälineissä, asiallisina tai vähemmän asiallisina toimittajina ja työntekijöinä, monet sadat varmaan paparazzeina, itsenäisinä tai jonkin toisen palveluksessa.
Tämä tarkoittaa sitä, että hovin jäsenet joutuvat koko ajan olemaan kaikenlaisen tulituksen kohteina, eivätkä seremoniat ja kaavamaiset käyttäytymismallit suinkaan heitä tästä pelasta. Tältä pohjalta ymmärrän hyvin, että kohtuullisesti menestynyt näyttelijätär ja itsenäiseen elämään tottunut Meghan Markle ei millään tahdo sopia hänelle annettuun rooliin. Hän on voimakkaampi hahmo kuin kovin nuorena ja vähäisellä koulutuksella prinssi Charlesin vaimon rooliin istutettu Diana Spencer oli. Diana oli kyllä jonkinlaista aatelissukua, mutta se ei suinkaan suojellut häntä joka taholta tullutta riepottelua vastaan.
Prinssi Harry muistaa tai ainakin nyt aikuisena ymmärtää taatusti äitinsä vaikeudet ja haluaa varjella vaimoaan samanlaiselta kohtalolta, siltä, että kaikki itsetunto vietäisiin. Samalla Harry saattaa tuntea asemansa vaikeaksi nuorempana kruununperijänä vanhemman veljensä Williamin varjossa.
Sovintokokous on nyt pidetty, ja korttitalon sortumiselta on vältytty. Ehkä pariskunta saa siellä Kanadassa jonkinlaisen puolivirallisen aseman, joka ei kuitenkaan estä heitä rakentamasta omaa yksityistä elämäänsä ja talouttaan mieleisellä tavalla. Nimi ja asema toki antavat mahdollisuuksia liiketoimintaan ja oman aseman rakentamiseen, ainakin mikäli herttuan ja herttuattaren titteleitä ei viedä. Englantilaisilta paparazzeilta kyllä päästään osittain rauhaan, ja ehkä ne kanadalaiset ovat vähän enemmän sääliviä. He saavat siis olla sivussa, ja pääsevät katselemaan, mitä muulle hoville ja sen ympäristössä puolijoutilaina seilaaville ylhäisille perheille tapahtuu. Ja kaikkien englantilaisten iloksi hallitsijainstituutio säilyy, samoin kuningasmielisten englantilaisten unelmat.

5. (5) Vaelluksia Italiassa (Alpit, Firenze)

Kaksi kokenutta Italiankävijää, kirjailijat Markku Kaskela ja Tomi Kontio ovat yhteistuumin koonneet, osittain omista kokemuksistaan, osittain eräiden tunnettujen suomalaisten kirjoituksista kiinnostavan matkakirjan otsikon mukaisella nimellä. Se sisältää vaellustarinoita, lisäksi tutustumista mm. Firenzeen, Napoliin, Roomaan ja eräisiin maaseutukohteisiin sekä kuvauksia niin pienpanimoista kuin ravintoloistakin. Seuraavassa on joitakin huomioita sieltä täältä kirjan sivuilta, lähinnä kuitenkin vain Alpeilta ja Firenzestä. Toivottavasti ne kuitenkin houkuttavat lainaamaan itse kirjan, sillä kyllä se on sen arvoinen.
Johdantoluku ”Tyhjän päiten, sydämellä” tarjoaa eräänlaisen filosofisen tarkastelukulman: ” Ihminen on aina vaeltanut, milloin riistan perässä, milloin hedelmällisemmän maan tai elämänkumppanin toivossa, milloin uskonnollisten tunteiden tai kruunun velvoittamina, milloin silkasta uteliaisuudesta ja seikkailunhalusta. Vielä 1800-luvulla aatelisperheiden ja porvaristonkin poikien koulutusohjelmaan kuului matkustaa Euroopan halki ja Alppien yli Italiaan, tutustumaan erilaisiin tapakulttuureihin, maisemiin ja taideaarteisiin”. Tämän jälkeen kirjassa seuraa 15 artikkelia, joista selviää kunkin kirjoittajan motiiveja, toiveita ja tavoitteita. Ja ikään kuin lohdutukseksi tavalliselle lukijalle seuraa lopuksi maininta: Italia tarjoaa kaikenlaiselle vaeltelulle täydelliset puitteet. Ja sen vaeltamisen voi aloittaa vaikka heti, tästä eteenpäin.

Minut vei heti mukanaan alussa oleva Tomi Kontion artikkeli: Paratiisin patikoijat, lapsen kanssa Alpeilla. Kiinnostus johtui kahdesta syystä, olin itsekin matkustanut Italiaan vuoron perään molempien poikiemme kanssa silloin kun he olivat kymmenvuotiaita. Molemmat matkat antoivat aivan uusia näkökulmia, jotka syntyivät poikien innostuksesta ja tarkoista huomioista. Toisaalta harrastimme vaimoni kanssa parin vuosikymmenen aikana vuorikiipeilyä pitkin muulipolkuja nimenomaan Gardajärvellä. Me emme tosin sentään kivenneet kolmeen tuhanteen metriin kuten Tomi Kontio poikansa kanssa Alpeilla. Gardajärvellä emme yltäneet edes kahteen tuhanteen, aina jäi vähän alle. Näistä matkoista ja tunnelmista olen raportoinut kirjassani ”Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle”. Sitä voi lainata vaikkapa Lahden pääkirjastosta. Siitä on otteita myös blogissani kohdassa La bella Italia.

Kontiot lähtivät Milanon Lampugnanon linja-autoasemalta. Sieltä päädyttiin kahdessa ja puolessa tunnissa Aostaan, josta jatkettiin edelleen paikallisbussilla Gran Paradison kansallispuistoon Aostan laakson ja Piemonten alueelle. Isä ja poika leiriytyivät telttaan Valnonteyn kylän leirintäalueella, jolla oli alueelle tyypillinen nimi: Alppikauris. Niitä nähtiinkin alueella usein, samoin murmeleita. Sieltä sitten tehtiin useita matkoja, joista pisimmällä yövyttiin rifugiossa, vuoristomajassa. Kiivettiin välillä jyrkkää kivikkoa, ja ihailtiin vuoripurojen juoksua. Riufugio olikin hyvin varustettu, sitä hoiti pariskunta, ja kaksikko sai oman huoneen. Pojan vaatimuksesta valittiin sitten se kolmen kilometrin korkeuteen vievä reitti. Rifugio oli myös vaativan 330 kilometrin pituisen ns. ultrajuoksun tarkastuspiste, jonne saapui kuiviksi itsensä treenanneita juoksijoita.

Seuraavana päivänä uskaltauduttiin vaarallista vuoren rinnettä kulkien ylöspäin ylätasangolle, josta näkyivät alueen korkeimmat huiput ja yksi jäätikkökin. Kuljettiin pojan ehdoilla, ja isällä oli vaikeuksia pysyä perässä. Sitten jatkettiin matkaa alaspäin. Ensin tuli puuraja vastaan, sitten vesiputouksia. Kun päästiin takaisin leirintäalueelle, näkyi yönmustalla vuorenrinteellä liikkuvia valoja. Viimeiset ultrajuoksijat siellä lopettelivat urakkaansa.

Sari Rainio kertoo artikkelissaan Rakkaudesta Firenzeen, että hän oli jo ammoin rakastunut mieheen, joka oli ollut kuolleena jo pitkälti yli 500 vuotta. Kysymys oli Michelangelosta. Sitten artikkelissa seurasi selostus patsaasta, jolla oli ”maailman kauneimmat kädet ja ihastuttavimmat pakarat”. Tässä vaiheessa lukija hoksasikin, että kysymys oli tietysti kuuluisasta David-patsaasta, jonka jäljennös sijaitsee Piazza della Singnorialla avoimessa katoksessa.

Samassa yhteydessä Rainio kertookin sitten Medicien Palazzo Vecchiosta ja ihmettelynsä siitä, miten yksi suku kykeni hallitsemaan kaupunkivaltiota niin pitkään. Eräät muutkin museot saavat asiantuntevia huomioita taideteoksineen. Duomo ja Ponte Vecchio saavat osansa selostuksesta, mutta Uffici-galleriat jäivät tällä kertaa sivuun, samoin Fra Angelico ja San Marcon luostari, jossa aikoinani pistäydyin hänen varhaisrenessanssin taidettaan ihailemassa.

Markku Kaskela jatkaa samaa teemaa, eli kertoo Firenzestä. Hänen kirjoituksensa nimi on kolmiosainen: Kondottieeri, Medicien mystiset pallot ja Vasarin käytävä. Hän marssittaa meidät ensin Firenzessä kymmenisen vuotta asuneen Katia Brunetton kanssa Le Muraten kirjakahvilaan, jonka rakennuksella on ollut todella kiinnostava historia. Se rakennettiin jo 1300-luvulla, jolloin se toimi ns. erakkonunnien luostarina, sitten 1800-luvulla siitä tehtiin miesvankila sadaksi vuodeksi. Vihdoin 1990-luvulla se koki täydellisen uudistuksen, kolmeen ylimpään kerrokseen sijoitettiin kaupungin vuokra-asuntoja, katutasosta löytyy toimistoja, työtiloja, kauppoja, gallerioita ja tuo jo mainittu kahvila. Lähikaduilla on myös muita kulttuurilaitoksia, on mm. kahvila, jossa voi seurata myös erään pikkuteatterin esityksiä.

Erakkonunnat olivat, ja ilmeisesti on vieläkin nunnia, jotka eivät halua olla missään tekemisissä kasvokkain ulkomaailman ihmisten kanssa. Joskus vaellusvuosinani 1960-luvun alkupuolella minulla oli mahdollisuus tutustua tällaiseen luostariin Roomassa. Eräs seurue halusi tutkia luostarin kirkon parvella olevaa renessanssiajan maalausta, ja oli saanut siihen luvan kulttuuriministeriöstä, ja ties mistä instansseista. Ensin piti laittaa tuo kirjallinen lupa pääoven vieressä olevaan luukkuun, jota pyöräytettiin sisältä päin niin, että paperi meni sisäpuolelle, mutta luukusta emme mitään nähneet. Jonkin ajan kuluttua ovi aukeni ja paikalle tullut nunna alkoi kävellä edellä, ja me perässä. Näimme vain hänen selkäpuolensa, emme kasvoja, eikä hän mitään puhunut. Edetessämme hän kilisytti pientä kelloa, että matkan varrelle osuneet nunnat olisivat voineet väistyä pois tieltä. Seuraavassa kerroksessa oli pieni sisäpuutarha, jonka ovi oli auki. Otin pari askelta yli kynnyksen, ja siinä samassa laskettiin koira toiselta puolelta ovesta puutarhaan.
Maalaus oli kirkon parvella. Sen erotti kirkkosalista seinämä, jossa oli pieniä reikiä. Kirkkosaliin voi tulla jumalanpalvelukseen tavallisia maallikoita, mutta nunnat olivat koko ajan siellä parvekkeella sen suljetun reikäisen seinän takana. Ketään ei voinut tunnistaa kummaltakaan puolelta seinämää. Itse maalauksesta en nyt yli puoli vuosisataa myöhemmin muista mitään, mutta itse käynti jäi pysyvästi mieleen. Luultavasti tällaisia luostareita on yhä olemassa, olemmehan tottuneet siihen, että katolisilla on kaikenlaisia kummallisuuksia.

Firenzen kulttuurihistoriaa. Mutta jatketaan edelleen tätä Markku Kaskelan kierrosta. Jos pysytään vielä näissä maallisissa, niin Firenzen sijainti on matkailun kannalta mainio. Pohjoisessa on puolen tunnin junamatkan päässä Bologna, suuri osa siitä kulkee tunnelin kautta. Roomaan ehtii nopeasti moottoritietä pitkin, ja Apenniineille laskettelemaankin pääsee alle tunnissa. Mutta kulttuurihistoriastahan tässä piti puhua, ja se on koko ajan läsnä. Monet muistavat Basilicata Santa Crocen, johon renessanssimaalari Giotto on tehnyt töitään. Sinne on haudattu mm. Michelangelo, Galileo Galilei ja Nicolo Macchiavelli. Palazzo Vecchio ja Piazza delle Signoria ovat tietysti keskeisimpänä kohteena, samoin Ufficin galleriat. Niiden sisällön kertomiseen eivät tämän blogin sivut riitä, eivätkä välttämättä kirjoittajan tiedotkaan.

Mutta yritetään nyt kuitenkin. Kaskela toteaa, että vaikka taiteen ystävä olisi nähnyt muissa yhteyksissä esimerkiksi Sandro Botticellin suurenmoisen Venuksen syntymän tai Kevään, niiden näkeminen nokakkain on aina todella elähdyttävää. Sitten hän kertoo Tizianin ja Leonardo da Vincin töistä. Sen jälkeen seuraa tarina Urbinon herttuasta Federico da Montefeltrosta. Tämä oli menettänyt eräässä taistelussa toisen silmänsä. Tämän jälkeen hän teetätti kirurgeillaan nenänvarteensa kolon, että ainoan silmän näkökenttä olisi tarpeeksi laaja, mikä oli kondottieerille (ammattisotilaalle) tärkeää. Ja kun katsoo hänen kuvaansa, niin ”toden totta, nenän varressa on todella kuoppa”. Googlasin hänen kuvaansa, ja niinhän se oli. Mutta oliko tarina tosi, siitä tuskin kukaan on aivan varma, tuskinpa. Kaskela kuvailee sitten eräitä muita renessanssipalatseja, ja palaa vielä nykyaikaan ja tämän päivän muotivaatteisiin ja muihin asusteisiin. Hän tuo esille mm. maailmanmaineeseen nousseen Emilio Puccin uran. Hän kulkee tietysti myös Ponte Vecchiota pitkin Arno-joen yli. Hän kulkee pitkin alempaa tasoa, jossa kymmenet koru- ja jalokiviliikkeet houkuttelevat turisteja. Toisessa sillan kerroksessa on ns.Vasarin käytävä, jonka Medicit pyhittivät vain itselleen. Kun sinne ei tavallisella rahvaalla ollut pääsyä, oli attentaattien mahdollisuus vähäinen.
Tähän artikkeliin eivät nyt mahtuneet useat Roomaan, Napoliin ja vaikkapa Sisiliaan suuntautuneet matkat. Niistä ehdin ehkä kirjoittaa myöhemmin. Kun monet suunnittelevat kevään korvalla kesäisiä matkoja, saa tästä kirjasta mainioita vinkkejä. Ja jos suunnittelet matkoja Italian koillisosiin, löytyy vaikkapa Lahden pääkirjastosta oma teokseni Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle.

4. (4) Mauno Koivisto harrastelentopalloilun edistäjänä

Olen ollut elämästäni noin 50 vuotta lentopallon innokas ns. puulaakipelaaja. Alun perin aloitin varsin vaatimattomalla tasolla, sillä mitään seurajoukkueita ei nuoruuteni päivinä eikä oikeastaan myöhemminkään ollut ulottuvillani. Oikeastaan vain viimeiset 20 vuotta olivat tiiviimpää aikaa, kun minut hyväksyttiin lahtelaisen senioriseuran, Päijät-Äijien joukkueisiin mukaan. Parhaat pelaajat olivat entisiä sarjapelaajia, jotkut olivat peräti jäähdyttelemässä mestaruussarjajoukkue Kimmon jälkeen, muu joukko oli sitten kirjavampaa. Vastaavia seuroja oli ympäri maata. Joukkueet jaettiin ikävuosien mukaan, niitä oli viiden vuoden välein alkaen useimmiten 45 ikävuodesta. Muistoksi jatkuvasta verkolle hyppimisestä sain vähän yli seitsenkymppisenä polviini tekonivelet, ja siihen vaatimaton urani loppui. Mutta olihan se ollut sen arvoista, on tapanani ollut sanoa.

Sen verran tuota uraa oli kuitenkin kertynyt, että jotkut tuttavat ovat jälkikäteen kyselleet, millaista oli pelata lentopalloa Koivistoa vastaan. Vastaus on aina ollut sama: meillä oli ikäeroa 13 vuotta, emmekä olleet koskaan verkon ääressä samaan aikaan. Kysymys antaa tietysti hyvän kuvan siitä, miten tunnettu tämäkin puoli entisestä presidentistämme oli ns. jokamiesten keskuudessa. Emme siis koskaan olleet samaa peliä pelaamassa, mutta näin hänet tosi toimissa erilaisissa turnauksissa kymmeniä kertoja.

Ennen kuin jatketaan eteenpäin, on syytä selvittää terminologiaa. Alun perin puhuttiin veteraanilentopalloilusta, koska monen vuosikymmenen ajan sotaveteraaneja oli runsaasti mukana. Monissa tapauksissa käytetty seniori-sana ei oikein istunut tähän yhteyteen. Niinpä Lentopalloliitto alkoi käyttää kansainvälisistä syistä masters-sanaa. Suomessa mastersien SM-kisoja pelataan 21:ssä ikäluokassa, miesten sarjoissa ikäluokissa M35-84 ja naisten sarjoissa N35-75.

Voimakkaasti laajentunut veteraanien, nykyisten mastersien lentopalloilu tarvitsisi sekin oman kirjoitetun historiansa, sen verran merkittävä ilmiö se on Suomessa ollut. Varsinainen lähtölaukaus tapahtui maaliskuussa 1982, kun lentopalloseura Hesan johtokunta teki kauaskantoisen päätöksen Presidentti cupin aloittamisesta. Tätä ennen oli harrastustoimintaa jo ollut eri puolilla maata. Tältä saralta on tietysti ensiksi mainittava Sikariporras, sitten Työterveyslaitoksen tutkimustoiminnasta versonut Tömistäjät, Iki-Pirkat, Homenokat ja monet muut.
Viimeksi mainituista on vanhin Sikariporras (per. 1970), seuraavina ovat yhdistysrekisteritietojen mukaan Iki-Pirkat Pirkkalasta (1979), Päijät-Äijät Lahdesta (1981) ja Homenokat Jyväskylästä (1984).

Merkittävin veteraanilentopalloilun edistäjä on ollut presidentti Mauno Koivisto, jonka mukaan edellä mainittu Presidentti Cup nimettiin. Hän oli tuttu hahmo turnauksissa vielä 2000 - luvun alkuvuosina. Vähitellen ikä kuitenkin teki tehtävänsä, ja hän lopetti turnauksissa pelaamisen. Vuoden 2012 presidentinvaalien edellä Mauno Koivisto osallistui silloin virinneeseen keskusteluun presidentin vallan rajoittamisesta. Palkittu piirtäjä Kalevi Laalo, itsekin entinen pelaaja, oivalsi liittää tilanteen Koiviston lempiharrastukseen. Koivisto täytti 90 vuotta marraskuussa 2013. Vähän tätä ennen hän oli joutunut luopumaan pelaamisesta. Kuva on ensin julkaistu sanomalehdissä (esim. ESS 21.1.2012), sitten piirtäjän ja hyvän kaverini luvalla teoksessani Suomalais-virolaisia yhteistyömuotoja Viron maakunnissa.

Jostain syystä alkuperäinen kuva on koneeni käsittelyssä muuttunut valko-mustaksi.

Presidentticupilla oli aikanaan aika voimakas propagandavaikutus. Sen järjestäminen lopetettiin vasta myöhään 2000-luvun puolella. Suomalaista tasa-arvoista ja demokraattista yhteiskuntaa kuvaa hyvin se, että istuva tasavallan presidentti saattoi kaikille avoimissa tiloissa liikkua muiden mukana pelkästään yhden näkyvän turvamiehen seuraamana. Jossain noin 10 metrin päässä seisoskeli keskimittainen, jäntevän näköinen pukumies, jolla oli mukanaan pieni laukku. Sen hän välillä laski maahan. Jokainen sai sitten arvailla, mitä siellä oli sisällä. Tämä mies tarvittiin kai pääasiassa vain siksi, ettei joku ulkokioskilla paikalle sattunut humalikko olisi hyvän hyvyyttään heittäytynyt liian tuttavalliseksi. Tämä oli ulkomailta tulleiden joukkueiden pelaajille jatkuva ihmettelyn aihe, istuva presidentti, ei minkäänlaista kontrollia ovilla, ei sotilas-, eikä edes poliisipartioita. Presidenttiaikana Koivisto tuotiin kisahallin ovelle poliisiautolla, mutta myöhemmin hän tuli pelipaikalle Saabillaan yhtä yksin kuin kaikki muutkin.
     Presidentti Koivisto oli hyvä pelaaja, mutta ei omassakaan ikäluokassaan kaikkein paras. Välillä hänen iskunsa lähti hyvin ja painui terävänä, tosin kaaressa jonnekin takarajan tuntumaan, kuitenkin sen paremmalle puolelle. Olen useasti ihaillut muitakin vanhempia miehiä siitä, että he ovat säilyttäneet vetreytensä, lentopallohan siihen tietysti on selityksenä! Käsien tekniikka ja nopeuskin ovat säilyneet yleensä hyvin ja kentällä osataan sijoittua oikein. Verkkoa on tosin laskettu kolme senttiä 60-vuotiaista lähtien. SM-kisoja ryhdyttiin järjestämään yhä vanhemmille sitä mukaa kun Koiviston Sikariporras vanhentui. Vanhenevan miehen suurin ongelma on jalkojen ja vartalon liikkeiden hidastuminen, ja se tietysti korostuu iän lisääntyessä.
      Koivisto nautti silminnähden sekä pelistä että yleensä liikkumisesta pelipaikalla. Hänen yksityisyyttään kunnioitettiin ja tuttujen kanssa käydyt keskustelut koskivat vain lentopalloilun hienouksia. Toisinaan hän ryhtyi sopivan tilanteen tullen kyllä itsekin juttusille myös ennestään tuntemattomien kanssa. Lähimmäksi häntä minä ja joukkueemme pääsimme kerran Presidentti Cupissa. Olimme seuraamassa Sikariportaan ja Tampereen Iki-Pirkkojen peliä ns. vanhan messuhallin (Töölön Kisahalli) parvekkeella. Kun peli oli päättynyt, jäimme aikaa tappaaksemme istuskelemaan. Joukkuetoverini Jussi Aallonen istui vastapäätä minua penkillä. Yht’ äkkiä hän sanoin jollekin minun takanani seisoneelle henkilölle: ”Ei tainnut peli mennä ihan suunnitelmien mukaan”. Heti tuli vastaus: ” Tällä kertaa ei millään saatu Keppi-Kauhasta kiinni verkolla. Pääsi tekemään liian paljon pisteitä, eikä sitten lopussa enää tavoitettu Iki-Pirkkoja.” Ääni oli tuttu, käännyin äänen suuntaan, ja Maunohan se siinä juomapullo kourassa seisoskeli vielä hikisenä. Sen jälkeen käytiin peliä ja sen taktisia kuvioita läpi.
      Keppi-Kauhanen oli Olavi Kauhanen, pariin kertaan keihään Suomen mestari 1950-luvulta, siitä nimi Keppi-Kauhanen. Seuraavana päivänä odotettiin USA:n presidentin tuloa Helsinkiin. Emme voineet kysyä tästä puolesta mitään, sillä rentoutumaanhan se Koivisto oli tänne tullut, irtautumaan työtehtävistään. Tuntui siltä, että hän koki tällaisen fyysisen toiminnan ja tavallisen miehen puolijoutilaan vaeltelun muiden tavallisten miesten keskellä rentouttavaksi vastapainoksi kaikenlaiselle edustamiselle ja virkatehtävissä skarppaamiselle. "Kyllä se siitä!"

3. (3) Mauno Koivistosta hyvä tv-dokumentti

Olin kyllä lukenut useita Jari Tervon romaaneja ja oppinut antamaan arvoa hänen teksteilleen ja asiatiedoilleen. Mutta kuitenkin taustalla jossain mielen sopukoissa oli myllertänyt Uutisvuodon antama vähemmän mairitteleva kuva. Varsinkin ohjelman loppuaikoina Tervo oli hauskan miehen mainetta säilyttääkseen alentunut välillä aika alatyylisiin ilmaisuihin ja tokaisuihin. Koin ne kovin helppohintaisiksi myynninedistämispuheiksi, vaikka hän ei kirjallista tuotantoaan ohjelmassa tuonutkaan esille. Mutta nyt olen muuttanut mieltäni. TV-dokumentti Mauno Koivistosta oli mielestäni täysosuma, kaikki tärkeät käännekohdat olivat mukana, ja tavalla joka säilytti mielenkiinnon sarjan loppuun saakka. Tästä pitää tietysti kiittää erityisesti käsikirjoittajaa Marjo Vilkkoa. Mutta Tervo mokoma osasi luoda tapahtumiin tiettyä jännitystä, vaikka ne meikäläiselle jo ammattini puolesta olivatkin entuudestaan tuttuja.

Tietenkin pitää antaa arvoa myös ohjaajalle ja muille projektiin osallistujille. Tuloksena oli tiivis, luonteva katsaus päähenkilön koko urasta. Tervon puheiden lisäksi oli valokuvia ja television tehokeinoja. Siinä nähtiin päähenkilön alkuvaiheitten ankeat olot, äidin varhainen kuolema ja isän uskonnollisuus, josta siitäkin jäi jotain myös nuoren Maunon persoonaan. Hän ehti ikänsä puolesta jatkosotaan ja liittyi erikoistehtäviä suorittaneeseen, legendaarisen Lauri Törnin johtamaan erikoiskomppaniaan. Kaukopartiomies hän ei varsinaisesti ollut, joten myöhempi aika on tässä suhteessa vähän oikonut mutkia suoraksi. Sodan jälkeen alkoi ahkera opiskelu, kansakoulupohjalta nopeasti aina sosiologiassa tohtorin tutkintoon asti. Koko ajan hän työskenteli satamassa eri tehtävissä, poikkesi sitten vuodeksi ns. epäpäteväksi kansakoulunopettajaksi. Sen jälkeen hän siirtyi pankkialalle, tuli muutto Helsinkiin ja Suomen Pankkiin.

Sodan jälkeisinä vuosina Koivisto ajautui politiikkaan, silloin alkoi hänen kamppailunsa SKDL:n nimissä hiipivää kommunismia vastaan. Siltä suunnalta hän sai nimen valtakunnan ykkösrikkuri, eli lakkojen purkaja. Puoluekannaksi vakiintui sosiaalidemokratia. Sitten alkoi verkostoituminen ja tutustuminen sdp:n puheenjohtajaan Rafael Paasioon, joka veti hänet ensimmäisen hallituksensa (1966‒1968) valtionvarainministeriksi. Kun Paasion hallitus kaatui, Koivisto sai hallituksen muodostajan tehtävän (1968‒1970).
Tämän jälkeen Koivisto oli vuosia päivänpolitiikan ulkopuolella, Suomen Pankin pääjohtajana kasvamassa korkoa, kuten tuli tavaksi sanoa. Toisen hallituksensa hän muodosti vuonna 1979 jatkaen sen kanssa aina vuoteen 1982 saakka, jolloin hän aloitti ensimmäisen presidenttikautensa. Tässä vaiheessa 1970-luvun lopussa oltiin jo ankarassa pinnan alla kuplivassa taistelussa siitä, kenestä tulisi presidentti Urho Kekkosen jälkeen. Kekkosen sairauden merkit alkoivat jo selvästi näkyä. Sdp:n Kalevi Sorsa ja keskustan Ahti Karjalainen elättivät kumpikin kovasti toiveita. Dokumentista selvisi, että Sorsa ajoi Koivistoa pääministeriksi saadakseen hänet epäonnistumaan. Nuori Paavo Väyrynenkin hääräsi jo taustalla omia mahdollisuuksiaan kasvattaakseen. Koiviston kansansuosio oli jo tunnettu asia, ja hänet piti saada sivuun. Niinpä puolikuntoinen Kekkonen saatiin Koiviston hallituksen eron kannalle. Mutta nyt tapahtui jotain odottamatonta: Koivisto totesi. että hallitus ei eroa, sillä se nauttii edelleen eduskunnan kannatusta. Tässä jupakassa Kekkosen vointi huononi ja Sorsa huomasi menettäneensä mahdollisuutensa. Näin kävi myös Ahti Karjalaiselle, jonka ohitti oman puolueen ehdokaskilpailussa Johannes Virolainen. Karjalaisen takana olleet ns. punaiset vuorineuvokset myös pettyivät. He kuvittelivat Ahti Karjalaisen avulla saavansa edelleen suuria voittoja Neuvostoöiitonkaupasta.

Ensimmäisen presidenttikauden aikana oli yhtenä avainkysymyksenä suhde Neuvostoliittoon, josta suhteesta hän sanoi aluksi ”ettei se ole kovin häävi”. Todellisuudessa hänellä oli kaikessa hiljaisuudessa arvokkaita henkilösuhteita, nimenomaan hänellä oli keskusteluyhteys Neuvostolähetystön korkeaan KGB- upseeriin Viktor Vladimiroviin. Tämä mm. preppasi Koivistoa keskusteluihin ns. puoluelinjan miesten kanssa. Kun Koivisto viisaasti ehdotti jo vuonna 1982 YYA-sopimuksen jatkamista, ei konflikteja syntynyt. Toisaalta Koivisto tutustui jo tässä vaiheessa Ronald Reaganin varapresidenttiin George H.W. Bushiin, eli vanhempaan Bushiin, josta tuli USA:n presidentti 1989‒1993. Hän vieraili Suomessa kahteen otteeseen, vuosina 1990 ja 1992, mm. selviytyäkseen aikaerosta mennessään keskustelemaan Mihail Gorbatšovin kanssa Moskovaan.
Sisäpolitiikassa syntyi jonkin verran kohua, kun Koivisto asettui puolustamaan joitakin talouselämän johtohahmoja tilanteessa, jossa tuntui olevan jotain hämärää. Monet uskoivat, että hän antoi tässä taustatukea vävylleen Jari Komulaiselle, joka myös oli sotkeutunut erinäisiin asioihin. Suurempi kriisi tuli eteen kun selvisi, että Paavo Väyrynen, Ilkka Suominen ja Christoffer Taxell muutamien talouselämän johtajien tukemina sopivat siitä, että vuoden 1987 vaalien jälkeen aloittaisi hallitus, jonka pääministeriksi tulisi Paavo Väyrynen. Koivisto sai kuitenkin hankkeesta vihiä ja nimitti Harri Holkerin johtaman ns. sinipunahallituksen, joten Väyrysen ”kuningastie” katkaistiin. Tämä ei yritteliästä Väyrystä kuitenkaan lannistanut, vaan hän hääräsi kulisseissa aina 2010-luvun puoliväliin saakka. Pääministeriä ja presidenttiä hänestä ei kuitenkaan koskaan tullut.
Neuvostoliiton hajoaminen ja mm. Baltian maiden uudelleen itsenäistyminen loivat vaikean ulkopoliittisen tilanteen. George Bush oli korostanut Koivistolle, että Gorbatšovia on syytä tukea, sillä vain hänellä on mahdollisuus uudistaa Neuvostoliittoa. Tästä johti nuivalta tuntuva suhtautuminen esimerkiksi Viroa kohtaan. Kuitenkin Suomi tuki Viroa koko ajan taloudellisesti, mutta apu kanavoitiin opetusministeriön ja Tuglas-seuran kautta Koiviston tieten, ja jopa hänen salaisesti rohkaisemanaan. Kun Neuvostoliiton hajoaminen todella alkoi, solmi Suomi Baltian maiden kanssa viipymättä diplomaattisuhteet. Vuonna 1991 sanottiin irti Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset artiklat. Pian seurasi YYA-sopimuksen julistaminen mitättömäksi, ja ns. naapuruussopimuksen solmiminen Venäjän kanssa sen tilalle.
Koiviston viimeiset presidenttivuodet kuluivat myös taloudessa ankeasti. Neuvostoliiton kaupan romahtaminen aiheutti suuren määrän konkursseja ja laajaa työttömyyttä. Edellisen vuosikymmenen lopulla oli alettu Suomessa suositella ns. valuuttalainoja, jotka nyt koituivat monille yrittäjille kohtalokkaiksi. Talousvaikeuksista päästiin vähitellen yli erittäin suuren devalvaation avulla, joka niin ikään aiheutti vaikeuksia. Pankkijärjestelmä oli vanhoillinen, seurasi mm. säästöpankkien pilkkomista ja liikepankkipuolella fuusioita. Katkeruus mm. Koivistoa kohtaan lisääntyi, vaikka myöhemmin on todettu, että niissä oloissa valtiovalta ja Suomen Pankki toimivat oikealla tavalla. Lokakuussa 1994 Suomessa järjestettiin neuvoa antava kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä, joka toteutui sitten seuraavan vuoden alussa. Mutta se tapahtui sitten jo Martti Ahtisaaren aikaan.
Monet poliitikot näköjään olivat laittaneet kaiken yhden kortin varaan. Ahti Karjalainen oli pitkään pitänyt itseään Kekkosen kruununprinssinä. Hän sai aivan kuin lohdutukseksi Suomen Pankin pääjohtajan paikan. Mutta hänen alkoholisminsa aina vaan syveni, ja tämäkin virka romahti alta. Kalevi Sorsa oli Koiviston toisen kauden lopulla aivan varma omista mahdollisuuksistaan, mutta puolueen nuorempi siipi löysi Martti Ahtisaaren, joka oli niittänyt mainetta järjesteltyään YK:n hommissa Namibian asioita ja itsenäistymistä. Tämän jälkeen Sorsa vetäytyi vähitellen yksityiselämään ja sairastui vakavasti. Sorsalla oli omaa kannattajakuntaa, ja tämä nosti vuorostaan esille ay-taustaisen Tarja Halosen, jolloin Ahtisaari ymmärsi olla hakematta jatkokautta. Hänellä oli kuitenkin suunnitelmia loppuelämänsä varalle, hän perusti vuonna 2000 konfliktinratkaisujärjestön CMI:n, Crisis Management Initiative ry:n. Paavo Väyrynen jaksoi uskoa mahdollisuuksiinsa aina 2010-luvun puoliväliin saakka. Kun hänen uusien puolueittensa perustamishankkeet lopulta kariutuivat, jäi hänkin lopulta sivuun. Mahdollisesti puolison vakava sairastuminen vaikutti myös asiaan.
------
TV-dokumentissa viitataan aina välillä Koiviston lentopalloharrastukseen. Näin ollen on paikallaan tehdä myös siitä selkoa, varsinkin kun itse sain seurata sitä tavallaan paikan päältä. Sisä- ja ulkopoliittisista asioista sain aikanaan tietoa tiedotusvälineistä ja Koiviston kirjoista, joten muunlainen kosketus häneen jäi luonnollisesti puuttumaan.

2.(2) Mistä on tullut blogiosoite nurmoosta. mailmalle?

Vähän epätavallinen otsikon muoto aiheutti alkuun lukijoissa epätietoisuutta ja virheklikkauksiakin. Selitys on melko yksinkertainen: ensimmäiseen sanaan on lisätty yksi o-kirjain, toisesta on vähennetty yksi a. Sanamuoto on eteläpohjalaisen murteen mukainen. Minä lähdin ”mailmalle” vuonna 1955 tultuani ylioppilaaksi, ensin asevelvolliseksi ja sitten opiskelemaan.
Nurmo, entinen Lapuan kappeliseurakunta itsenäistyi omaksi kunnakseen vuonna 1868. Se liitettiin lopulta Seinäjoen kaupunkiin vuonna 2009. Se on nyt varsinaisen kaupungin pohjoisosana Lapuan ja Pohjanmaan radan suunnassa. Samaan aikaan liitetty Ylistaro on Vaasan radan varrella, samoin pohjoispuolella. Kun lähdin ”mailmalle” ylioppilasvuotenani 1955, oli kunnassa asukkaita noin 3000, ja tämän vuosituhannen alussa jo yli 12.000. Muutos selittyy Seinäjoen kasvulla suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan maakunnan ehdottomaksi keskukseksi. Erityisesti aivan kaupungin kyljessä olevalle Nurmon Hyllykallion alueelle alkoi nousta valtava määrä omakotitaloja. Yhä useampi nurmolainen oli jo töissä Seinäjoella, mutta oli kunnassa maatalouden lisäksi toki omaakin pk-yritystoimintaa. Suurin tuotantolaitos on edelleen maan kaiketi suurin lihanjalostustehdas Atria Oy. Sen juuret ulottuvat aina vuoteen 1915, jolloin maakunnan viljelijät ja karjankasvattajat perustivat Seinäjoelle yrityksen nimeltä Osuusteurastamo Itikka Oy. Itikka tarkoittaa pohjanmaalla ensisijaisesti lehmää. Kun sen tuotantolaitoksia piti ruveta laajentamaan, siirrettiin koko yritys Nurmoon.
Nurmo käy hyvin esimerkiksi myös nykyaikaisesta viljelytoiminnasta ja teuraseläinten kasvatuksesta. Juuri ilmestyneen Nurmon Joulun mukaan sen alueella on sikojen kasvatuspaikkoja noin 11.000 ja broilerin kasvatuspaikkoja puoli miljoonaa kappaletta. Suurnavetat lypsyrobotteineen ovat yleistyneet. Vahvasti nurmolaisessa omistuksessa on myös maan suurin navetta Finnmilk, jossa on 600 lehmää. Tosin se on naapurin, Ylistaron puolella. Yhteistyö karjankasvattajien ja viljatilojen välillä on pitkälle kehitettyä. Nurmoon on tulossa myös karjanlantaa käsittelevä biokaasulaitos. Skandinavian suuri aurinkovoimala on jo Atrian teollisuuslaitosten kyljessä. Myös monilla tiloilla lämpö tuotetaan kestävästi hakkeella ja aurinkopaneeleilla.
Monet tuntevat Nurmon nimenomaan urheilupaikkakuntana. Nurmon Jymy perustettiin vuonna 1925, jolloin kaksi nuorisoseurojen yhteydessä toiminutta urheiluseuraa, Ylipään Kaverit ja Alapään Koitto yhdistyivät. Ylipää oli alue Nurmonjoen yläjuoksulla ja Alapää alajuoksulla. Nurmon Jymyssä menestyneitä painijoita on ollut kymmenittäin, ja arvomitalien määrä on menneiltä vuosikymmeniltä ollut valtava. Ne ovat painottuneet 1900-luvun alkupuolen vuosikymmeniin, mutta on niitä tullut tasaiseen tahtiin senkin jälkeen. Toistaiseksi viimeisin EM- ja MM- mitaleja saanut painija, 36-vuotias Rami Hietaniemi päätti uransa voittoon itsenäisyyspäivänä pidetyssä Ruotsi-maaottelussa. Mutta lahjakkaista junioreita on jo kasvamassa.
Toinen menestyslaji on ollut pesäpallo. Mestaruussarjaan noustiin ensimmäisen kerran vuonna 1955. Vaihtelevien vuosien jälkeen seura on ollut tällä vuosituhannella jatkuvasti vahvasti pesisliigassa, eli korkeimmalla sarjatasolla. Parhaina vuosinaan se on sijoittunut pariin kertaan peräti toiseksi. Nykyinen nimi Jymy-Jussit juontuu siitä, että Jymy liitti itseensä maakuntatasolle vajonneen Seinäjoen Maila-Jussit vahvistaakseen näin rivejään, ja erityisesti saadakseen kaupungin talouselämän puolelta lisää sponsoreita.
Palloilusta Nurmo on muutenkin kuuluisa. Nurmon Jymyn naiset pelaavat nykyään lentopallon mestaruusliigaa ja miehet ovat seuraavalla tasolla, eli ykkösissä. Miesten salibandy-joukkue on myös toiseksi korkeimmalla sarjatasolla, eli samoin ykkösissä. Molemmat miesten joukkueet johtavat tällä hetkellä sarjaansa. Myös kelvollisia yleisurheilijoita on vuosien mittaan löytynyt. Onhan siinä saavutuksia yhteen entiseen pieneen kuntaan, nykyiseen Seinäjoen kaupunginosaan!

1.(1)Politiikan kiemurat alkavana vuonna
Näin tammikuun alussa kaikissa lehdissä on tulevaan vuoteen liittyviä ennustuksia ja toiveita. Vaikka tammikuun ensimmäiset päivät ovat aivan samanlaisia kuin vanhan vuoden viimeiset, tuntuu kuin oltaisiin jotenkin aivan uuden edessä. Eikä tämä ole vain meidän aikamme ilmiö, vaan ikivanha, vähän taikauskoinen käsitys asioiden muuttumisesta. Roomalaisilla oli kaksikasvoinen jumalolento Janus, jonka toiset kasvot katsoivat menneeseen, toiset tulevaan. Siitähän sitten on tullut monissa kielissä käytetty tammikuuta tarkoittava nimitys.
Totta kai minunkin tekee mieli lähteä samaan leikkiin. Vaaleja ei tänä vuonna ole tulossa, mutta Suomen hallituspolitiikassa riittää seuraamista. Viime vuonna kaatui kaksi hallitusta, ja varmaan on monia sellaisia, jotka toivovat tälle Sanna Marinin ryhmällekin samaa kohtaloa. Toisaalta kyllä hän on saanut aloittaa tavallista myönteisempien tuulten puhaltaessa. Kiinnostusta ja iloista odotusta on riittänyt miltei ympäri maailmaa, onhan toki aivan uutta, että viisi nuorta tai nuorehkoa naispuolista puoluejohtajaa on ohjaksissa. Kysymyksessä on samalla ollut aivan uuden sukupolven poliittinen esiinmarssi, joten odotukset sen työtapoihin ja asioihin suhtautumiseen nähden ovat aivan uudet. Erityisesti odotetaan uutta ideointia esimerkiksi suhteessa ilmastonmuutokseen, digitalisoitumiseen ja työelämään pirstoutumiseen.
Omat ongelmansa asettaa taloustilanne. Antti Rinteen uudistusohjelma lähti siitä, että kansainväliset suhdanteet auttavat Suomea tälläkin hallituskaudella. Näin ei välttämättä ole. Tavan takaa ruutuun marssitetaan milloin mikäkin ekonomisti, joka todistaa, että huonompaan päin mennään. Vähemmästäkin kotitaloudet käyvät varovaisiksi, ja ns. kulutuskysyntä alkaa laskea. Mennäänköhän tässä huonojen aikojen ennustamisessa liian pitkälle?
Ensimmäinen koetinkivi tulee esiin keväällä, jolloin alkavat ns. kehysneuvottelut. Sanna Marininkin mielessä on varmaan myös kysymys, mikä tulee olemaan keskustan asema, mikä gallup-lukujen valossa on heikentynyt. Ilman tätä puoluetta hallitus ei pysy pystyssä. Puolueen peruskannattajajoukko ei katsele hyvällä sitä, että väkeä liukenee toisaalta perussuomalaisten, toisaalta kokoomuksen suuntaan. Yrittäjäväki kuuntelee kokoomusta, joka kyllä jaksaa mainita, että maassa on nyt sosialistinen hallitus. Mutta jos hallitus kaatuu, ei ns. sinipuna saa liioin eduskunnan enemmistöä taakseen, ei vaikka takuuvarmat kumppanit, ruotsalaiset ja kristilliset tulisivat mukaan. Aika ei ilmeisesti ole vielä kypsä kokoomuksen hallitusyhteistyöhön perussuomalaistenkaan kanssa.
Perussuomalaisten kannatuksen jatkuva nousu vahvistaa sitä käsitystä, mistä Pariisin kirjeenvaihtajamme Annastiina Heikkilä on hiljattain ilmestyneessä teoksessaan kirjoittanut. Globalisaatio on tuonut politiikkaan aivan uuden jaon, entisten puolueiden rajat hämärtyvät, ja tilalle tulee kaksi vastapoolia, konservatiivit ja liberaalit. Globalisaatio on hyödyttänyt kaupunkien menestyjiä, mutta syrjäseutujen ihmiset ovat kärsineet. Varakkuus ja henkinen kapasiteetti ovat entistä enemmän keskittyneet kaupunkeihin, joiden kasvu jatkuu tasaista tahtia. Tämä on alullaan myös Suomessa, joskaan ei ihan sellaista vauhtia ja samoin seurauksin kuin on jo tapahtunut suurissa maissa. Ranskassa on ollut keltaliiviliike, mutta mitään ”karvalakkiliikettä” ei sentään meillä vielä ole ilmennyt. Italiassa syntyi ”sardiiniliike” vastustamaan äärioikeistolaisen entisen sisäministeri Salvinin toimia. Viimeiset tiedot kertovat, että meidän some-sivuillamme on saatu henkiin ”silakkaliike”, joka vielä hakee muotojaan. Ainakaan minä en tiedä sen tarkkoja tavoitteita. mutta jonkinlaista hienoista käymistilaa sekin ennakoi.

Suomen puheenjohtajakausi EU:n ministerineuvostossa lienee sujunut kohtalaisen mallikkaasti vaikka konservatiivisten Puolan ja Unkarin vastustus puolen vuoden jakson eri käänteissä oli ankaraa. Mutta ainakin saatiin läpi periaate, että EU:n taholta tuleva rahoitus riippuu ns. oikeusvaltioperiaatteen kehityksestä. Luulen, että seuraavan puheenjohtajamaan Kroatian kaudella ei saada tässä asiassa mitään uutta aikaan.
--------
Entä sitten kauempana maailmalla? Miten sujuvat Britannian ja EU:n kauppaneuvottelut brexitin jälkeen? Mitä kaikkea Trump keksiikään voittaakseen marraskuun presidentinvaalit? Mitä kuuluu Hongkongiin, Lähi-Itään tai Afganistaniin? Saavatko australialaiset tulipalonsa sammutettua, tai poltetaanko Brasiliassa lisää Amazonin viidakkoa? Kyllähän näitä ongelmia ja uhkakuvia riittää.
----
Entä meillä Lahdessa? Jotenkin tuntuu siltä, että näkymät eivät ole ollenkaan huonot. Talousarviossa ja terveydenhoitokysymyksissä riittää pähkäilemistä, Kisapuistokin odottaa uudistuksia ja on monen monta rahanreikää täytettävänä. Mutta kuitenkin —hieno kaupunkihan tämä kotoisa Lahtemme on, asiat ovat päällisin puolin hyvin eikä suurempia murheita ole näköpiirissä.
Eiköhän yritetä pikemmin kehua tätä yhteistä Lahteamme, ja jätetään keskinäiset kinastelut vähemmälle!

2020Vuoden 2020 artikkelit:Uusin artikkeli on aina ensimmäisenä ​heti otsikkoluettelon jälkeen. (Jos haluat tarkastella muita aihealueita, napsauta yläpalkista. Vuosien 2014-2018 uutuudet löydät kohdasta​more).

2020

Vuoden 2020 artikkelit:
Uusin artikkeli on aina ensimmäisenä heti otsikkoluettelon jälkeen. (Jos haluat tarkastella muita aihealueita, napsauta yläpalkista. Vuosien 2014-2018 uutuudet löydät kohdasta
more).