Vuosi 2015 alkoi vähemmän talvisissa merkeissä. Jo toisena peräkkäisenä vuonna kävi niin, että en hiihtänyt metriäkään. Sukset kyllä toin varastosta parvekkeelle, mutta jossain helmikuun tienoilla kannoin ne takaisin. Näin monikymmenvuotinen perinne katkesi.
Kuvan Pallastunturi oli 2000-luvun alussa miltei kymmenen vuoden ajan talvisten toiveidemme täyttymys. Vähän aikaa siellä varmaan näytti tällaiselta viime maaliskuussa, mutta hiihtoporukkamme oli jo hajonnut. Toivottavasti vuosi 2016 on jo parempi niin, että Lahdessakin voi kaikessa rauhassa hiihdellä pelkäämättä, että jää hiihtostadionin lyhyillä laduilla nuorempien ja kovakuntoisempien jalkoihin.
Vuoden 2015 artikkelit:
1. Murhia matkakohteissa (tammikuu 2015)
2. Venäjä, Venäjä, Venäjä (helmikuu 2015)
3. Kirjoittamisesta ei jäädä eläkkeelle (maaliskuu 2015)
4.1. Kalle Palanderia ja muita kartanonomistajia jäljittämässä (huhtikuu 2015)
4.2. Sementin valmistusta ja palavankiven louhintaa (huhtikuu 2015)
5.1. Luonto-ja kulttuurikokemuksia Luoteis-Virossa (toukokuu 2015)
5.2. Ruumisrovioita ja atomisukellusveneitä (toukokuu 2015)
6. Konfirmaatio Vivamossa (kesäkuu 2015)
7. Vahel taeva ja vee on üks tilluke saar (heinäkuu 2015)
8.1. Koiravahtina (elokuu 2015)
8.2. Keskiaikaa kokemassa (elokuu 2015)
9. Poliisin päivä (syyskuu 2015)
10.1. Pyhällä ja Luostolla (lokakuu 2015)
10.2. Puolesta ja vastaan (lokakuu 2015)
10.3. Kratt Estoniassa (lokakuu 2015)
10.4. Ooperifantoom (lokakuu 2015)
11.1. Jalkapallokauden päätös (marraskuu 2015)
11.2. Kätevä&Tekevä (marraskuu 2015)
11.3. Fantasiaa nuorisolle ja vähän vanhemmillekin (marraskuu 2015)
12.1. Martin markkinat (joulukuu 2015)
12.2. Hyvää joulua ! (joulukuu 2015)
Kuvan Pallastunturi oli 2000-luvun alussa miltei kymmenen vuoden ajan talvisten toiveidemme täyttymys. Vähän aikaa siellä varmaan näytti tällaiselta viime maaliskuussa, mutta hiihtoporukkamme oli jo hajonnut. Toivottavasti vuosi 2016 on jo parempi niin, että Lahdessakin voi kaikessa rauhassa hiihdellä pelkäämättä, että jää hiihtostadionin lyhyillä laduilla nuorempien ja kovakuntoisempien jalkoihin.
Vuoden 2015 artikkelit:
1. Murhia matkakohteissa (tammikuu 2015)
2. Venäjä, Venäjä, Venäjä (helmikuu 2015)
3. Kirjoittamisesta ei jäädä eläkkeelle (maaliskuu 2015)
4.1. Kalle Palanderia ja muita kartanonomistajia jäljittämässä (huhtikuu 2015)
4.2. Sementin valmistusta ja palavankiven louhintaa (huhtikuu 2015)
5.1. Luonto-ja kulttuurikokemuksia Luoteis-Virossa (toukokuu 2015)
5.2. Ruumisrovioita ja atomisukellusveneitä (toukokuu 2015)
6. Konfirmaatio Vivamossa (kesäkuu 2015)
7. Vahel taeva ja vee on üks tilluke saar (heinäkuu 2015)
8.1. Koiravahtina (elokuu 2015)
8.2. Keskiaikaa kokemassa (elokuu 2015)
9. Poliisin päivä (syyskuu 2015)
10.1. Pyhällä ja Luostolla (lokakuu 2015)
10.2. Puolesta ja vastaan (lokakuu 2015)
10.3. Kratt Estoniassa (lokakuu 2015)
10.4. Ooperifantoom (lokakuu 2015)
11.1. Jalkapallokauden päätös (marraskuu 2015)
11.2. Kätevä&Tekevä (marraskuu 2015)
11.3. Fantasiaa nuorisolle ja vähän vanhemmillekin (marraskuu 2015)
12.1. Martin markkinat (joulukuu 2015)
12.2. Hyvää joulua ! (joulukuu 2015)
12.2. Hyvää joulua !
12.1. Martin markkinat
Martinpäivä.
Katolilaisessa maailmassa Martinpäivää vietetään ranskalaisen piispan, pyhimykseksi julistetun Martinus Toursilaisen (316-397) hautajaispäivän mukaan 11. päivänä marraskuuta. Hänet tunnettiin köyhien ja vaivaisten suojelijana.
Protestanttisessa ja erityisesti luterilaisessa maailmassa Martinpäivän vietto taas liittyy uskonpuhdistaja Martti Lutherin syntymäpäivään 10. marraskuuta. Suomalaisessa kansallisessa kulttuurissa päivä on yhdistynyt kekrin, vanhan sadonkorjuujuhlan viettoon. Silloin talonpojilla alkoi uusi tilivuosi, ja palkolliset saivat palkkansa. Martinpäivään kuuluivat meillä lyhtykulkueet ja Martinpäivän tulet eli lähinnä kokkojen polttaminen. Ajankohdasta johtuen Suomessa sanottiin Pyhän Martin tuovan mukanaan talven ja roudan.
Mardisandid.
Martinpäivän vietto on ollut varsin samanlaista kaikissa pohjoismaissa. Virossa juhlan viettoon ovat kuuluneet mardisandid, eli nuorten erikoisesti pukeutuneiden miesten kiertelyt alueen talonpoikien luona pieniä lahjoituksia kerjäämässä. Heillä oli usein päällään väärin päin käännettyjä turkkeja, oli tekopartoja, naamareita ja muuta sellaista, joka teki heidät tuntemattomaksi. Lahjojen anto toi sitten talonpojille vilja- ja karjaonnea.
Vastaavanlaista kiertelyä ovat olleet myös kadrisandid Pyhän Katariinan päivänä 25. päivänä marraskuuta. Nyt asialla olivat vuorostaan nuoret naiset. Kirkollisissa piireissä tätä päivää vietetään Pyhän Katariina Aleksandrialaisen marttyyrikuoleman (n. v. 305) muistopäivänä.
Nämä kerjuumatkat ja lahjojen antamiset viitannevat piispa Martinus Toursilaisen elämään köyhien puolustajana. Hänen elämästään syntyneen legendan takia hanhen syönti on vieläkin useilla alueilla tapana.
Martinpäivä.
Katolilaisessa maailmassa Martinpäivää vietetään ranskalaisen piispan, pyhimykseksi julistetun Martinus Toursilaisen (316-397) hautajaispäivän mukaan 11. päivänä marraskuuta. Hänet tunnettiin köyhien ja vaivaisten suojelijana.
Protestanttisessa ja erityisesti luterilaisessa maailmassa Martinpäivän vietto taas liittyy uskonpuhdistaja Martti Lutherin syntymäpäivään 10. marraskuuta. Suomalaisessa kansallisessa kulttuurissa päivä on yhdistynyt kekrin, vanhan sadonkorjuujuhlan viettoon. Silloin talonpojilla alkoi uusi tilivuosi, ja palkolliset saivat palkkansa. Martinpäivään kuuluivat meillä lyhtykulkueet ja Martinpäivän tulet eli lähinnä kokkojen polttaminen. Ajankohdasta johtuen Suomessa sanottiin Pyhän Martin tuovan mukanaan talven ja roudan.
Mardisandid.
Martinpäivän vietto on ollut varsin samanlaista kaikissa pohjoismaissa. Virossa juhlan viettoon ovat kuuluneet mardisandid, eli nuorten erikoisesti pukeutuneiden miesten kiertelyt alueen talonpoikien luona pieniä lahjoituksia kerjäämässä. Heillä oli usein päällään väärin päin käännettyjä turkkeja, oli tekopartoja, naamareita ja muuta sellaista, joka teki heidät tuntemattomaksi. Lahjojen anto toi sitten talonpojille vilja- ja karjaonnea.
Vastaavanlaista kiertelyä ovat olleet myös kadrisandid Pyhän Katariinan päivänä 25. päivänä marraskuuta. Nyt asialla olivat vuorostaan nuoret naiset. Kirkollisissa piireissä tätä päivää vietetään Pyhän Katariina Aleksandrialaisen marttyyrikuoleman (n. v. 305) muistopäivänä.
Nämä kerjuumatkat ja lahjojen antamiset viitannevat piispa Martinus Toursilaisen elämään köyhien puolustajana. Hänen elämästään syntyneen legendan takia hanhen syönti on vieläkin useilla alueilla tapana.
Markkinoiden järjestäminen tuntuu myös sopivan suomalais-virolaisen Martinpäivän vieton henkeen vaikka niiden ajankohta on yleensä ollut myöhäisempi, tällä kertaa 21.—22.11. 2015. Markkinat onnistuivat, Tuglas-seura oli jälleen tehnyt hyvää työtä virolaisten yhteistyökumppaneidensa kanssa. Itse olin Päijät-Hämeen Tuglas-seuran erinomaisesti järjestämällä bussimatkalla.
Kaapelitehtaan suuri halli lisätiloineen ja ravintoloineen oli täynnä esittelyjä ja tungeksivaa väkeä. Käsitöiden myyntinäyttelystä on ajan mittaan tullut kansankulttuurin todellinen suurtapahtuma ja yksi Viron kansantaide- ja käsityöliiton aivan keskeisistä hankkeista.
Kaapelitehtaan suuri halli lisätiloineen ja ravintoloineen oli täynnä esittelyjä ja tungeksivaa väkeä. Käsitöiden myyntinäyttelystä on ajan mittaan tullut kansankulttuurin todellinen suurtapahtuma ja yksi Viron kansantaide- ja käsityöliiton aivan keskeisistä hankkeista.
Tämän päivän markkinoilla on aina ollut käsityötuotteiden lisäksi kaupan mitä moninaisimpia ruokatarvikkeita. Nytkin oli lukemattomia makkaroita kotielämistä ja riistaeläimistä sekä valtava määrä eri juustolaatuja, juomia ja säilykkeitä.
Matkatoimistot ja alueelliset toimijat suorittivat matkailumarkkinointia. Ulko-oven edessä myytiin kuumia makkaroita ja keittoja, olipa paikalla myös Kalevin tehtaan rekka täynnä myytävää suklaata. Tänä vuonna oli Helsingissä erityisteemana Raplamaan maakunta, jonka yrittäjät toivat monella eri tavalla esiin maakuntansa parhaita puolia.
Oheistapahtumina oli monenlaista ja monimuotoista kulttuuritarjontaa: kirjailijoita, tanssijoita, lauluyhtyeitä, kuoroja, elokuvia ja lastenohjelmaa. Kun periaatteesta en ostele tuomisiksi ruokatarvikkeita, pakenin tungosta ja ehdin seuraamaan muutamia ohjelmannumeroita, joista vähän jäljempänä.
Kun Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenellä Tuulikki Mäkisellä oli parempi kamera, pyysin hänen tuotoksiaan avuksi kuvittaakseni osaa seuraavista teksteistä (Hopsani, Vaiko Eplik&Eliit, Naised köögis ja Indrek Hargla).
Tämän päivän markkinoilla on aina ollut käsityötuotteiden lisäksi kaupan mitä moninaisimpia ruokatarvikkeita. Nytkin oli lukemattomia makkaroita kotielämistä ja riistaeläimistä sekä valtava määrä eri juustolaatuja, juomia ja säilykkeitä.
Matkatoimistot ja alueelliset toimijat suorittivat matkailumarkkinointia. Ulko-oven edessä myytiin kuumia makkaroita ja keittoja, olipa paikalla myös Kalevin tehtaan rekka täynnä myytävää suklaata. Tänä vuonna oli Helsingissä erityisteemana Raplamaan maakunta, jonka yrittäjät toivat monella eri tavalla esiin maakuntansa parhaita puolia.
Oheistapahtumina oli monenlaista ja monimuotoista kulttuuritarjontaa: kirjailijoita, tanssijoita, lauluyhtyeitä, kuoroja, elokuvia ja lastenohjelmaa. Kun periaatteesta en ostele tuomisiksi ruokatarvikkeita, pakenin tungosta ja ehdin seuraamaan muutamia ohjelmannumeroita, joista vähän jäljempänä.
Kun Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsenellä Tuulikki Mäkisellä oli parempi kamera, pyysin hänen tuotoksiaan avuksi kuvittaakseni osaa seuraavista teksteistä (Hopsani, Vaiko Eplik&Eliit, Naised köögis ja Indrek Hargla).
Hopsani, on jo vuonna 1951 perustettu kansantanssiryhmä, johon kuuluu nykyään 16 tanssijaa. Yhtye esitti vauhdikkaita virolaisia kansantansseja, perinteisellä ja myös modernimmalla tyylillä. Ryhmän 16 tanssijaa vetivät ohjelmansa eri kokoonpanoissa hyväntuulisesti, jopa tahallisen koomisestikin. Tanssitilaa vain oli niin vähän, että ryhmä joutui välillä liikkumaan melkein tungeksivan yleisön seassa.
Vaiko Eplik &Eliit. Raplalaislähtöinen Vaiko Eplik on Viron tämän hetken tunnetuimpia kevyen musiikin laulajia ja säveltäjiä. Hän esiintyi markkinoilla useaan kertaan Eliit-yhtyeensä kanssa, ja aina suuren suosion saattelemana. Genre oli jossain rockin, jazzin ja elektronisen musiikin välimailla näin vanhemman ihmisen kuulemana ja näkemänä. Ääntä oli nykymuodin mukaisesti niin että taisi rakennuksen koko alakerta kaikua. Kun painoin sormilla molemmat korvat kiinni, aloin jopa viihtyä konsertissa !
Naised köögis syntyi niin, että laulua harrastavat ystävättäret istuivat usein keittiössä toistensa luona kyläillessään, siitä yhtyeen nimi. Kaikki neljä laulavat, mutta soittavat myös esim. haitaria, kannelta, viulua ja jouhikkoa. Tyyli on kansanomaista, mutta tekstit ovat älykkäitä, lyyrisyyttä, rempseyttä ja huumoriakin löytyy. Miehetkin saivat siinä sitten oikein kunnolla osansa. Monet laulut ovat ryhmän jäsenen Kristiina Ehinin kynästä.
Ly Seppel ja Kristiina Ehin. Ly Seppel on virolainen kirjailija ja kääntäjä, filologi. Hänen tyttärensä Kristiina Ehin, folkloristiikan maisteri, on julkaissut useita runo- ja proosateoksia. Hän laulaa Naised köögis-yhtyeessä. Molemmat ovat Raplasta, tämänkertaisesta kohdemaakunnasta. Haastattelijana oli Hannu Oittinen. Kuvasta puheen ollen, henkilöiden taustalla oli virolaista elämää esittelevä mainosseinämä
Indrek Hargla (salanimi) keskusteli Grete Aholan kanssa uusimmasta teoksestaan Apteeker Melchior ja Tallinna Kroonika (2014). Dekkarin rakentamista hän pitää insinöörityönä, palaset pitää suunnitella etukäteen viittein, esimerkiksi niin, että tämä kohta jatkuu sivulla 56 jne. Aluksi pitää miettiä loppuun sijoittuva murhan ratkaisu, sitten pitää suunnitella, millaisia vihjeitä pitkin matkaa annetaan ja annostellaan niin apteekkarille kuin lukijoillekin. Nimessä mainittua Tallinnan kronikkaa ei ole olemassa, vaikka sitä on etsitty. Hargla on sepittänyt omansa.
Tässä kirjassa Poika-Melchior on opiskelemassa apteekkariksi Lübeckissä, sen ajan keskeisimmässä Pohjois-Euroopan kauppa- ja hallintokaupungissa, Hansa -liiton pääkaupungissa. Se oli viisi kertaa Tallinnaa suurempi. Näin myös Lübeck tuli kirjaan aikaisempaa vahvemmin mukaan, erilaisten kertomusten ja nuoren miehen naisten kanssa pelehtimisten kautta. Myöhemmissä teoksista poika-Melchiorista tulee asiaa vieläkin enemmän.
Dekkarit ovat aina hyvin suosittuja, erityisesti ns. tavallisten lukijain keskuudessa. Eikä ihme, sillä kirjojen rakenne on yleensä selkeä, eikä niissä ole paljonkaan kerroksellisuutta tai erilaisia kokeiluja. Silti monet niistä ovat kieltämättä kelpo kirjallisuutta. Yksi ongelma on kuitenkin yleinen. Kerronta ja jännityksen lisääminen onnistuvat aika hyvin yli kirjan puolivälin, mutta sitten eteen tulee ongelma: miten luoda luonteva ja kikkailematon loppuratkaisu. Indrek Hargalakin on joutunut ponnistelemaan tämän kanssa.
Luin edellä mainitun kirjan Melchior ja Tallinnan kronikka vasta tilaisuuden jälkeen. Kovin oli Hargla kutonut monimutkaisen ja monipolvisen juonenkulun, varsinkin viimeisellä sadalla sivulla, kun piti ruveta etsimään murhaajaa. Vihjeitä tuli sinne ja tänne, varmaankin puoleen tusinaan henkilöön sopivia. Omituisia sattumuksia oli paljon. Niitähän dekkareissa tietysti saa jonkin verran ollakin, ja sattuuhan niitä tosielämässäkin. Niitä vaikkapa iltapäivälehdet ovat pullollaan.
Hargla on perehtynyt erinomaisesti Tallinnan keskiaikaan; ajankuvauksessa hän on asiantunteva mestari. Hän käsittelee melkein kaikkia elämänalueita, työntekoa, yhdistystoimintaa, luostaria, eläimiä, kasveja yrttejä ja myrkkyjä. Ammattikuvauksetkin ovat niin eläviä, että välillä lukija kokee samoilevansa pitkin Tallinnan katuja munkkien, kauppiaiden, käsityöläismestarien ja kisällien, laivamiesten, traaninkeittäjien, kalkinpolttajien, kivenhakkaajien ja palvelusväen seassa.
Indrek Saarin, Viron kulttuuriministerin haastattelijana toimi Tuglas-seuran puheenjohtaja Seppo Zetterberg. Ministeriö sijaitsee Eliel Saarisen suunnittelemassa upeassa rakennuksessa, jossa on myös muita kulttuurialan toimijoita, seuroja ja säätiöitä. Kuten Suomessa, myös Viron kulttuuritoiminnassa on puutetta rahasta. Heillä valtion budjettia rasittavat Naton sotilasmenot ja yhä lisääntyvä varattomien eläkeläisten määrä. Uusin ongelma on pakolaisten majoittaminen ja myös kotouttaminen.
Esiintymislavan värikäs tausta aiheutti vaikeuksia kuvien värien ja terävyyden suhteen.Tässä ongelmaa on väistelty muuttamalla kuva harmaasävyiseksi.
Esiintymislavan värikäs tausta aiheutti vaikeuksia kuvien värien ja terävyyden suhteen.Tässä ongelmaa on väistelty muuttamalla kuva harmaasävyiseksi.
11.3. Fantasiaa nuorisolle ja vähän vanhemmillekin
Muistan, miten omat lapsemme aikoinaan viehättyivät J.R. R. Tolkienin kuulusta romaa-nista Taru sormusten herrasta. Lastenlapseni ovat vuorostaan julki ja salaa syventyneet Harry Potteriinsa, osa jopa alkukielellä. Kumpaankaan junaan en enää ehtinyt, sen verran arkinen faktatietojen metsästäjä olen aina ollut.
Muistan, miten omat lapsemme aikoinaan viehättyivät J.R. R. Tolkienin kuulusta romaa-nista Taru sormusten herrasta. Lastenlapseni ovat vuorostaan julki ja salaa syventyneet Harry Potteriinsa, osa jopa alkukielellä. Kumpaankaan junaan en enää ehtinyt, sen verran arkinen faktatietojen metsästäjä olen aina ollut.
Ovi fantasiakirjallisuuteen aukeni vasta nyt, kun äskettäin vaimoni suosituksesta avasin Maria Turschaninoffin Maresin, kertomuksen nuoren naisen kypsymisestä tehtäväänsä monien vai-heiden kautta. Tottakai myös tekijän saama Finlandia Junior –palkinto vaikutti. Mutta vielä enemmän vaikutti se, että pitkään tuntemamme ystävä, palkittu suomentaja Marja Kyrö sai kii-tosta myös tästä käännöksestä.
Lähdimme maanantaina 9.11. kuulemaan mo-lempien edellä mainittujen esiintymistä Lahden pääkirjaston auditorioon. Kiinnostavaa oli kuulla heidän yhteistyöstään; siitä miten tällainen työ-pari koko ajan yhdessä punnitsee käsityksiään tekstistä mahdollisimman osuvia sanoja ja ilmai-suja löytääkseen. Ja samalla raotettiin myös fantasiakirjallisuuden maailmaa yleensä.
Kuvateksti: Maresissa on sujuvaa kerrontaa ja ymmärret-tävät juonenkäänteet. Kääntäjän suomi on selkeää ja punnittua. Tapahtumat keskittyvät mielikuvitukselliselle saarelle ja siellä sijaitsevaan luostariin.
Lähdimme maanantaina 9.11. kuulemaan mo-lempien edellä mainittujen esiintymistä Lahden pääkirjaston auditorioon. Kiinnostavaa oli kuulla heidän yhteistyöstään; siitä miten tällainen työ-pari koko ajan yhdessä punnitsee käsityksiään tekstistä mahdollisimman osuvia sanoja ja ilmai-suja löytääkseen. Ja samalla raotettiin myös fantasiakirjallisuuden maailmaa yleensä.
Kuvateksti: Maresissa on sujuvaa kerrontaa ja ymmärret-tävät juonenkäänteet. Kääntäjän suomi on selkeää ja punnittua. Tapahtumat keskittyvät mielikuvitukselliselle saarelle ja siellä sijaitsevaan luostariin.
Lukiessani pohdin sitä, miksi fantasiakirjallisuus kiehtoo nimenomaan nuorisoa, ja nykyään jo lapsiakin. Onko niin, että kypsymässä oleva ihminen voi turvallisemmin etsiä itseään nimenomaan fantasiamaailmassa, joka lopulta-kaan ei ehkä ole niin pelottava kuin reaalimaailma kovine arvoineen, ahdistavine tapahtumineen ja arvaamattomine yllätyksineen?
Kirjan loppupuolelta olin löytävinäni tukun elämänohjeita, joita oli piilotettu värikkäiden seikkailujen ja epätodellis-ten tapahtumien lomaan. Siitäkö siis tällekin kirjalle an-nettiin nuorisokirjallisuuden luokitus ja mainittu arvostettu palkinto ? Esimerkiksi: ” Maailmaa ei käy sulkeminen ulkopuolelle. Olisi itsekästä jäädä tänne, missä olen tur-vassa, kun tiedoilla, joita te olette antaneet, voisin tehdä niin paljon hyvää. — Voisin vaikuttaa siihen, kuinka mie-het ja naiset näkevät toisensa, voisin avata ikkunoita ulkomaailmaan”. Tai: ”Maresi, sinun täytyy tästedes löy-tää oma tiesi.” Tai : "Kun jokin uusi alkaa, vanhan täytyy väistyä. Mutta se ei merkitse sitä, se olisi iäksi kadon-nut”. Ja niin edelleen. Ennen lähtöään luostarista Maresi kirjoittaa omista vaiheistaan. Moni tyttö varmaan saa tästä lisäpontta päiväkirjansa täyttämiseen, ja mikä vielä parempaa: aloittaa tai jatkaa omia kirjallisia harjoittelu-jaan.
Maria Turtschaninoffin aikaisemmin ilmestyneet teokset ovat Arra, Helsingin alla ja Anaché.
Jostakin syystä näinä vuosina on meneillään todellinen keskiaikabuumi, on viimeiseen asti harkittuja mark-kinoita ja tapahtumia. Kuuluisimmat ovat olleet Turussa ja Hämeenlinnassa, mutta on niitä ollut monilla muillakin paikkakunnilla. Eräästä tällaisesta on selostus tämänkin blogin sivuilla (Uutta 2015, n:o 8.2.).
Kirjan loppupuolelta olin löytävinäni tukun elämänohjeita, joita oli piilotettu värikkäiden seikkailujen ja epätodellis-ten tapahtumien lomaan. Siitäkö siis tällekin kirjalle an-nettiin nuorisokirjallisuuden luokitus ja mainittu arvostettu palkinto ? Esimerkiksi: ” Maailmaa ei käy sulkeminen ulkopuolelle. Olisi itsekästä jäädä tänne, missä olen tur-vassa, kun tiedoilla, joita te olette antaneet, voisin tehdä niin paljon hyvää. — Voisin vaikuttaa siihen, kuinka mie-het ja naiset näkevät toisensa, voisin avata ikkunoita ulkomaailmaan”. Tai: ”Maresi, sinun täytyy tästedes löy-tää oma tiesi.” Tai : "Kun jokin uusi alkaa, vanhan täytyy väistyä. Mutta se ei merkitse sitä, se olisi iäksi kadon-nut”. Ja niin edelleen. Ennen lähtöään luostarista Maresi kirjoittaa omista vaiheistaan. Moni tyttö varmaan saa tästä lisäpontta päiväkirjansa täyttämiseen, ja mikä vielä parempaa: aloittaa tai jatkaa omia kirjallisia harjoittelu-jaan.
Maria Turtschaninoffin aikaisemmin ilmestyneet teokset ovat Arra, Helsingin alla ja Anaché.
Jostakin syystä näinä vuosina on meneillään todellinen keskiaikabuumi, on viimeiseen asti harkittuja mark-kinoita ja tapahtumia. Kuuluisimmat ovat olleet Turussa ja Hämeenlinnassa, mutta on niitä ollut monilla muillakin paikkakunnilla. Eräästä tällaisesta on selostus tämänkin blogin sivuilla (Uutta 2015, n:o 8.2.).
Keskiaikaan sijoittuvilla romaaneilla ja dekkareilla on Suomessakin jo pitkään ollut kysyntää. Fantasiakirjal-lisuudesta ne kuitenkin ovat eronneet siinä, että puit-teiden pitää ainakin osaksi noudattaa historiantutkimuk-sen antamia linjoja.
Niinpä viime aikoina esimerkiksi Indrek Hargla on Viros-sa tehnyt paljon työtä saadakseen apteekkari Melchiorin yrtit ja lääkkeet vaikuttamaan totuudenmukaisilta. Fanta-siaa ei hänenkään dekkareistaan silti puutu. Esimerkiksi Apteekkari Melchior ja Pirita kägistaja (Piritan kuristaja) vuodelta 1913 kuvaa tapahtumia kartoin ja piirroksin Piritan luostarissa, mutta kyllä sielläkin epäluonnollisia käänteitä tulee vastaan vähän väliä. Uusista kirjoittajis-ta Milja Kaunisto taas on kirjoittanut tulevasta Turun piispasta Olavi Maununpojasta kaksi teosta: Synnintekijä ja Kalmantanssi, joissa on kosolti ilmeisen tarkkaa ajan-kuvausta Turusta ja Pariisista, mutta myös fantasiaa. Esi-merkiksi tuleva piispa joutui jatko-opiskelijana kuuluste-lemaan sellaista tunnettua hahmoa kuin Jeanne d´Arc !
Historiallisen romaanin genre ei siis todellakaan aina ole kaukana fantasiamaailmasta. Tämän laajemmin ei tässä ole syytä keskittyä fantasiakirjallisuuden lajityyppiin, halukkaat voivat etsiä tarkempia selvityksiä mm. Wikipe-diasta, joka antaa todella perusteellista tietoa.
Marja Kyrön 40-vuotiseen suomentajanuraan mahtuu lukuisia teoksia, joista hän on saanut monia palkintoja ja tunnustuksia. Hänen käännöskielensä ovat saksa ja ruotsi.
Niinpä viime aikoina esimerkiksi Indrek Hargla on Viros-sa tehnyt paljon työtä saadakseen apteekkari Melchiorin yrtit ja lääkkeet vaikuttamaan totuudenmukaisilta. Fanta-siaa ei hänenkään dekkareistaan silti puutu. Esimerkiksi Apteekkari Melchior ja Pirita kägistaja (Piritan kuristaja) vuodelta 1913 kuvaa tapahtumia kartoin ja piirroksin Piritan luostarissa, mutta kyllä sielläkin epäluonnollisia käänteitä tulee vastaan vähän väliä. Uusista kirjoittajis-ta Milja Kaunisto taas on kirjoittanut tulevasta Turun piispasta Olavi Maununpojasta kaksi teosta: Synnintekijä ja Kalmantanssi, joissa on kosolti ilmeisen tarkkaa ajan-kuvausta Turusta ja Pariisista, mutta myös fantasiaa. Esi-merkiksi tuleva piispa joutui jatko-opiskelijana kuuluste-lemaan sellaista tunnettua hahmoa kuin Jeanne d´Arc !
Historiallisen romaanin genre ei siis todellakaan aina ole kaukana fantasiamaailmasta. Tämän laajemmin ei tässä ole syytä keskittyä fantasiakirjallisuuden lajityyppiin, halukkaat voivat etsiä tarkempia selvityksiä mm. Wikipe-diasta, joka antaa todella perusteellista tietoa.
Marja Kyrön 40-vuotiseen suomentajanuraan mahtuu lukuisia teoksia, joista hän on saanut monia palkintoja ja tunnustuksia. Hänen käännöskielensä ovat saksa ja ruotsi.
11.2. Kätevä&Tekevä
En ole käsityöihmisiä, en ainakaan tuolla vaatteiden ja neuleiden puolella. Nuorempana tykkäsin kyllä rakennella mm. kesämökkiä, mutta silloinkin — niin kuin minulla oli tapana sanoa — enemmänkin vain kirveellä ja kolmen tuuman naulalla. Suostuin kuitenkin vaimon toivomuksesta lähtemään 31.10. Lahden messukeskukseen käsityö- ja harrastemessuille, enkä katunut ratkaisuani.
En ole käsityöihmisiä, en ainakaan tuolla vaatteiden ja neuleiden puolella. Nuorempana tykkäsin kyllä rakennella mm. kesämökkiä, mutta silloinkin — niin kuin minulla oli tapana sanoa — enemmänkin vain kirveellä ja kolmen tuuman naulalla. Suostuin kuitenkin vaimon toivomuksesta lähtemään 31.10. Lahden messukeskukseen käsityö- ja harrastemessuille, enkä katunut ratkaisuani.
Naisia oli valtaosaEnsimmäinen kuva on messukeskuksen pääsisäänkäynnistä. Maininta Tiirismaan koulusta kertoo siitä, että lokakuussa kokonainen lahtelainen yläkoulu ja lukio joutuivat lähtemään evakkoon homeongelmien takia. Yläkoulu tuli messukeskukseen ja lukio siirtyi aivan toiselle puolelle kaupunkia Aikuiskoulutuskeskuksen tiloihin. Sinne se toistaiseksi jääkin, kun taas peruskoulupuoli odottaa korvaavien parakkien rakentamista oman koulun tontille. Aika mielenkiintoista tuo koulunpito varmaan on suuressa hallissa ollut, lehtikuvastakin näkyy, miten viisi eri luokkaa työskentelee kukin omassa nurkassaan ilman mitään väliseiniä. Joitakin väliseiniä kyllä voitiin rakentaa toisiin halleihin.
Merkillistä on, että homekouluja löytyy aina vain eri puolilta maata, ei vain Lahdesta. Mistä se kertoo, rakennuskulttuurista tietenkin, tiukasti kilpailutettiin ja nopeasti piti saada valmista. Osansa on tietysti ollut myös kunnallisella rakennusvalvonnalla ja asiaa ymmärtämättömien ihmisten asettamisella rakennuslautakuntiin, millä nimellä ne nyt sitten kulloinkin tunnettiin. Talvirakentaminen yleistyi jo ainakin 1960-luvulla, materiaalin suojausta ei ymmärretty, ja suoranaisia virheitä tapahtui itse rakentamisessakin.
Itse messutapahtumassa oli väkeä kuin Vilkkilässä kissoja. Myyntipaikkoja oli vieri vieressä, kaikenlaista tekstiiliä ja härpäkettä oli tarjolla ällistyttäviä määriä. Ja kaikkien välillä tietysti velloi edestakaisin valtava määrä ihmisiä. Naisia oli valtaosa, toki oli runsaasti enemmän tai vähemmän kiinnostuneen näköisiä miehiäkin. Pysähdyin tarkemmin vain kahden myyntipaikan lähelle, toisessa myytiin värikkäitä takkeja ja toisessa laukkuja. Kuvauksen kohteet valitsin enemmän valokuvauksellisista syistä.
Paljoin kiinnostavampana koinkin ne osastot, joissa esiteltiin askarteluun tai muuhun tekemiseen liittyviä harrastuksia. Kivi- ja koruosastolla olisin pysähtynyt pidempäänkin. Nukkekotejakin kuvasin, ehkä kuitenkin enemmän siksi, että niistä oli ilman salamaa saatavissa kohtuullisia kuvia. Pitempään viihdyin ohjattavien autojen kilparadalla, jossa pienet autot kiisivät kilpaa huimaa vauhtia mutkasta toiseen, ja niin lujaa, että hyvää kuvaa oli mahdotonta saada. En viitsinyt kuvata pelkästään niitä viittä, kuutta ihmistä, jotka vuorollaan korokkeella seisoen ohjauslaitteet kädessä kilpailivat toistensa kanssa. Aina välillä kilpailijat vaihtuivat. Yhdessä hallin nurkasta lennätettiin radiolla kevyitä lennokkeja, mutta ei niistäkään kuvia saanut. Sen sijaan suuremmat lennokit lepäilivät omassa osastossaan paikallaan. Hienoa työtä nämä lennokkikerhot ja pienautojen harrastajat todella tekevät.
Merkillistä on, että homekouluja löytyy aina vain eri puolilta maata, ei vain Lahdesta. Mistä se kertoo, rakennuskulttuurista tietenkin, tiukasti kilpailutettiin ja nopeasti piti saada valmista. Osansa on tietysti ollut myös kunnallisella rakennusvalvonnalla ja asiaa ymmärtämättömien ihmisten asettamisella rakennuslautakuntiin, millä nimellä ne nyt sitten kulloinkin tunnettiin. Talvirakentaminen yleistyi jo ainakin 1960-luvulla, materiaalin suojausta ei ymmärretty, ja suoranaisia virheitä tapahtui itse rakentamisessakin.
Itse messutapahtumassa oli väkeä kuin Vilkkilässä kissoja. Myyntipaikkoja oli vieri vieressä, kaikenlaista tekstiiliä ja härpäkettä oli tarjolla ällistyttäviä määriä. Ja kaikkien välillä tietysti velloi edestakaisin valtava määrä ihmisiä. Naisia oli valtaosa, toki oli runsaasti enemmän tai vähemmän kiinnostuneen näköisiä miehiäkin. Pysähdyin tarkemmin vain kahden myyntipaikan lähelle, toisessa myytiin värikkäitä takkeja ja toisessa laukkuja. Kuvauksen kohteet valitsin enemmän valokuvauksellisista syistä.
Paljoin kiinnostavampana koinkin ne osastot, joissa esiteltiin askarteluun tai muuhun tekemiseen liittyviä harrastuksia. Kivi- ja koruosastolla olisin pysähtynyt pidempäänkin. Nukkekotejakin kuvasin, ehkä kuitenkin enemmän siksi, että niistä oli ilman salamaa saatavissa kohtuullisia kuvia. Pitempään viihdyin ohjattavien autojen kilparadalla, jossa pienet autot kiisivät kilpaa huimaa vauhtia mutkasta toiseen, ja niin lujaa, että hyvää kuvaa oli mahdotonta saada. En viitsinyt kuvata pelkästään niitä viittä, kuutta ihmistä, jotka vuorollaan korokkeella seisoen ohjauslaitteet kädessä kilpailivat toistensa kanssa. Aina välillä kilpailijat vaihtuivat. Yhdessä hallin nurkasta lennätettiin radiolla kevyitä lennokkeja, mutta ei niistäkään kuvia saanut. Sen sijaan suuremmat lennokit lepäilivät omassa osastossaan paikallaan. Hienoa työtä nämä lennokkikerhot ja pienautojen harrastajat todella tekevät.
Erittäin kiinnostava oli ns. nenäpäivä-osasto, jossa kaikkien tuntema Lasse Kantola juonsi mm. oppilastöinä synty-neiden loisteliaiden juhla- ja fantasia-pukujen esittelyä. Tässä tytöt ovat jähmettyneet paikalleen patsaiden tavoin.
Näiden kahden kuvan kohdalla tavallisen pokkarikameran rajoitteet tulivat näkyviin: ilman salamaa kauempaa otettujen kuvien värit eivät oikein onnistuneet. Pukujen voi-makkaita värejä en saanut korjailtua.
Näiden kahden kuvan kohdalla tavallisen pokkarikameran rajoitteet tulivat näkyviin: ilman salamaa kauempaa otettujen kuvien värit eivät oikein onnistuneet. Pukujen voi-makkaita värejä en saanut korjailtua.
Välillä Kantola istuutui Hyvien Sanojen Viikkoa ideoineiden toimittajien Helena Salakan, Lealiisa Kivikarin ja kirjailija Mila Teräksen seuraan virkkaamaan punaisia nenäpäivätunnuksia.
Mainitut henkilöt olivat ehdottaneet EES:n sivuilla, että oikein joukolla alettaisiin kannustaa toisia ns. hyvillä sanoilla.
Monissa kouluissa innostuttiinkin asiasta: suurille paperiarkeille kirjoitettiin kiitoksia koulutovereille ja opettajille. Idea oli hyvä, ja se on varmasti lisännyt laajemminkin toisten huomioon ottamista ja myönteisen ilmapiirin luomista.
Mainitut henkilöt olivat ehdottaneet EES:n sivuilla, että oikein joukolla alettaisiin kannustaa toisia ns. hyvillä sanoilla.
Monissa kouluissa innostuttiinkin asiasta: suurille paperiarkeille kirjoitettiin kiitoksia koulutovereille ja opettajille. Idea oli hyvä, ja se on varmasti lisännyt laajemminkin toisten huomioon ottamista ja myönteisen ilmapiirin luomista.
11.1. Jalkapallokauden päätös
Veikkaus-liigan Suomen mestaruudesta kehkeytyi syksyn mittaan mielenkiintoinen taistelu. Seinäjoen Pallokerho (SJK), Rovaniemen Palloseura (ROPS) ja Helsingin Jalkapalloklubi (HJK) olivat ennen sunnuntain 25.10. otteluita peräkkäin yhden pisteen eroilla. Tämä pysyi lopullisena järjestyksenä, sillä kaikki kolme voittivat ottelunsa. HJK oli jo kesän mittaan pelannut ailahtelevasti, ja nyt sen monen vuoden mittainen voittoputki katkesi. Tämä on tietysti vain eduksi suomalaiselle jalkapallolle, vaihtelu tekee hyvää, ja nyt muutkin seurat voivat uskoa menestykseensä. Mainittakoon, että SJK oli liigassa vasta toista vuotta. Milloinkahan vihdoin löytyisi pesäpallopuolella voittaja Sotkamon Jymylle? Se on siellä dominoinut useimpien mielestä jo turhan monta vuotta
Veikkaus-liigan Suomen mestaruudesta kehkeytyi syksyn mittaan mielenkiintoinen taistelu. Seinäjoen Pallokerho (SJK), Rovaniemen Palloseura (ROPS) ja Helsingin Jalkapalloklubi (HJK) olivat ennen sunnuntain 25.10. otteluita peräkkäin yhden pisteen eroilla. Tämä pysyi lopullisena järjestyksenä, sillä kaikki kolme voittivat ottelunsa. HJK oli jo kesän mittaan pelannut ailahtelevasti, ja nyt sen monen vuoden mittainen voittoputki katkesi. Tämä on tietysti vain eduksi suomalaiselle jalkapallolle, vaihtelu tekee hyvää, ja nyt muutkin seurat voivat uskoa menestykseensä. Mainittakoon, että SJK oli liigassa vasta toista vuotta. Milloinkahan vihdoin löytyisi pesäpallopuolella voittaja Sotkamon Jymylle? Se on siellä dominoinut useimpien mielestä jo turhan monta vuotta
Yksi ratkaisevista otteluista pelattiin Lahden Kisapuistossa, jossa FC Lahti nöyrtyi pitkälti yli kolmen tuhannen katsojan nähden ROPS:n edessä 4-1. Rovaniemeläiset marssittivat kentälle joukkueen, jonka luettelossa oli peräti yhdeksän vierasperäistä nimeä. Mm. Afrikan mustia poikia oli useita. Enää ei Veikkaus-liigassa voidakaan puhua yhden kaupungin alkuperäisjoukkueista, vaan runsain varoin kerätyistä miehistöistä, kuten muuallakin Euroopassa. Kuva on alkumuodollisuuksista kuvattuna pääkatsomon uumenista. Väkeä on vasta saapumassa Aurinkokatsomon tässä näkyvään osaan.
Tasoero oli selvä, vaikka Lahti selviytyi sarjassa sentään viidenneksi. Ainoa kohottava hetki koettiinkin heti pelin alussa, kun oma jalkapallolähettiläämme Petri Pasanen palkittiin hienosta urasta, johon kuului pelejä 15 vuotta ulkomaisissa suurseuroissa (mm. Ajax ja Werder Bremen). Hän oli aloittanut Suomen pääsarjatasolla jo 1990-luvulla, ja mikä mielenkiintoista, silloinkin rovaniemeläisiä vastaan. Ansioluettelossa on myös runsaasti A-maajoukkuepelejä. Nyt siis ympyrä sulkeutui. Pasanen muistetaankin tästä lähin kolmantena suurena lahtelaispelaajana Jari Litmasen ja Joonas Kolkan ohella.
Kisapuisto on muuten saanut nimensä siitä, että siellä pelattiin joitakin vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen alkusarjojen otteluita. Satoja rovaniemeläisiä faneja oli tullut pitkän matkan takaa kannustamaan omiaan. Osa ns. aurinkokatsomosta oli varattu heille. Aurinkokatsomo on pääkatsomoa vastapäätä, nimi on tullut siitä, että kesäiltapäivisin aurinko paistaa sinne suoraan edestä.
Kuvan rovaniemeläisten taustalla on historiallinen museo. Lahdessa on ollut hankkeita rakentaa Kisapuiston kentästä todellinen jalkapallopyhättö keinonurmineen ja molemmin-puolisine katettuina katsomoineen. Kaupunginmuseo on asettunut vastustamaan aurinkokatsomon kattamista, koska ”se peittäisi kentältä näkymän museorakennukseen”. Syy on tietysti sekin.
Kisapuisto on muuten saanut nimensä siitä, että siellä pelattiin joitakin vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen alkusarjojen otteluita. Satoja rovaniemeläisiä faneja oli tullut pitkän matkan takaa kannustamaan omiaan. Osa ns. aurinkokatsomosta oli varattu heille. Aurinkokatsomo on pääkatsomoa vastapäätä, nimi on tullut siitä, että kesäiltapäivisin aurinko paistaa sinne suoraan edestä.
Kuvan rovaniemeläisten taustalla on historiallinen museo. Lahdessa on ollut hankkeita rakentaa Kisapuiston kentästä todellinen jalkapallopyhättö keinonurmineen ja molemmin-puolisine katettuina katsomoineen. Kaupunginmuseo on asettunut vastustamaan aurinkokatsomon kattamista, koska ”se peittäisi kentältä näkymän museorakennukseen”. Syy on tietysti sekin.
Myös Suomen jalkapallokentille on ilmestynyt satunnaisia huligaaneja, mutta vain joihinkin otteluihin ja vain vähäisessä määrin. Se kuitenkin taisi olla syynä siihen, että runsaslukuinen järjestysmieskaarti suoritti ruumiintarkastuksia porteilla. Kun minun vuoroni tuli monien paljon nuorempien miesten jälkeen, halusi mukavan näköinen rouva koetella minunkin kainaloitani ja taputella kylkiäni ! Kai nyt pitäisi olla ylpeä siitä, että monikymmenvuotisten pelipaikoilla käyntien jälkeen ensimmäisen kerran joku viehättävä naisihminen vielä tällä tavalla lähestyy !
Mikä sitten on SJK:n salaisuus. Takana on paljon muutakin kuin onnistunut varainhankinta. Seuran johto ja muu organisaatio on hyvässä kunnossa, päävalmentaja Simo Valakari on ollut tehtävänsä tasalla. Pelaajien roolitus, valmistavat ja palauttavat harjoitukset, lihashuolto ja muut taustatekijät ovat kunnossa. Samaa on sanottava myös ROPS:in veteraaniluotsista Juha Malisesta. Vielä nuorelle Valakarille voi hyvällä syyllä ennustaa suurta tulevaisuutta. Miksei myös kuuskymppiselle Maliselle, mutta hänen kohdaltaan on kyllä juna ainakin Euroopan suurseuroihin jo mennyt.
Ja vielä Seinäjoesta: jalkapallomestaruuden lisäksi mestaruutta tavoittelee tänä talvena jälleen salibandyjoukkue Seinäjoen Peliveljet, ehkä ensi kesänä myös vankka pesäpallon mestaruussarjan edustaja Jymy-Jussit. Naisten ja miesten lentopallojoukkueet ovat kumpikin ykkössarjansa parhaita. Seinäjoen Nurmo on puolestaan legendaarinen painipitäjä, joka on tälläkin vuosituhannella lähettänyt jatkuvasti edustajiaan kansainvälisiin suurkisoihin.
Viimeisenä on kuva Lahden Kisapuiston katsojia täynnä olevasta pääkatsomosta. Sateinen sää näkyy hyvin kuvan laadussa.
Mikä sitten on SJK:n salaisuus. Takana on paljon muutakin kuin onnistunut varainhankinta. Seuran johto ja muu organisaatio on hyvässä kunnossa, päävalmentaja Simo Valakari on ollut tehtävänsä tasalla. Pelaajien roolitus, valmistavat ja palauttavat harjoitukset, lihashuolto ja muut taustatekijät ovat kunnossa. Samaa on sanottava myös ROPS:in veteraaniluotsista Juha Malisesta. Vielä nuorelle Valakarille voi hyvällä syyllä ennustaa suurta tulevaisuutta. Miksei myös kuuskymppiselle Maliselle, mutta hänen kohdaltaan on kyllä juna ainakin Euroopan suurseuroihin jo mennyt.
Ja vielä Seinäjoesta: jalkapallomestaruuden lisäksi mestaruutta tavoittelee tänä talvena jälleen salibandyjoukkue Seinäjoen Peliveljet, ehkä ensi kesänä myös vankka pesäpallon mestaruussarjan edustaja Jymy-Jussit. Naisten ja miesten lentopallojoukkueet ovat kumpikin ykkössarjansa parhaita. Seinäjoen Nurmo on puolestaan legendaarinen painipitäjä, joka on tälläkin vuosituhannella lähettänyt jatkuvasti edustajiaan kansainvälisiin suurkisoihin.
Viimeisenä on kuva Lahden Kisapuiston katsojia täynnä olevasta pääkatsomosta. Sateinen sää näkyy hyvin kuvan laadussa.
10.4. Ooperifantoom
Oopperan kummitus
Sügise ehk kõige suurim elamus oli meile eesmaspäeval 26.10. 2015 Soome Rahvusooper, ja seal Ooperifantoom, helilooja on Andrew Lloyd Webber 1986. Peaosatäitja fantoomi rollis oli Ville Rusanen, naispeaosatäitja oli Sofie Asplund (Christine) ja tema noorusarmastus oli Tero Harjuniemi. Üks dimensioon ja mulje oli, et see vahel oli armastuskolmnurgal põhinev draama.
Ooperifantoom on küll muusikal, aga eriti meisterlik. Veel suvel mõned ooperifanaatikud rääkisid, et muusikal ei ole rahvusooperi asi. Õnneks juhatajad ja solistid olid sel arvamusel, et Ooperifantoomi muusika on hea, ja see nõuab lauljatelt suurt kutseoskust. Kõik piletid müüdi enne kui premjäär algas. Minua abikaasa oli meile minu sünnipäevakingitukseks piletid juba sügisel 2014 ostnud.
Võib olla, et Ooperifantoom on tõenäoliselt maailma kõige enam populaarne muusikal, mis on olnud 29 aasta ajal Londoni ja New Yorgi kõige tähtsamate teatrite repertuaaris. Lisaks on seda mängitud ümber maailma. Me oleme seda ühe korda varem näinud, see oli San Franciscos aastal 1997. Muusikali on käinud vaatamas enam kui 140 miljonit inimest.
Sügaval Pariisi Ooperimaja all elab kõigi poolt kardetud Ooperifantoom. Ta peijab oma moonnutatud nägu maskiga. Tema muusikalne geenius armastab ilusat Christine ja viib tema trepikoda kaudu sinna Ooperimaja alla. Eriti nende üks duet on väga,väga kuulus, ja see heliseb ikka minu pea sees. Lavakujundus oli hämmastav, see oli gootistiilikohane, must ja väga õudne, veel oli surnuaed, kohutav urgas ja venereis.
Oopperan kummitus
Sügise ehk kõige suurim elamus oli meile eesmaspäeval 26.10. 2015 Soome Rahvusooper, ja seal Ooperifantoom, helilooja on Andrew Lloyd Webber 1986. Peaosatäitja fantoomi rollis oli Ville Rusanen, naispeaosatäitja oli Sofie Asplund (Christine) ja tema noorusarmastus oli Tero Harjuniemi. Üks dimensioon ja mulje oli, et see vahel oli armastuskolmnurgal põhinev draama.
Ooperifantoom on küll muusikal, aga eriti meisterlik. Veel suvel mõned ooperifanaatikud rääkisid, et muusikal ei ole rahvusooperi asi. Õnneks juhatajad ja solistid olid sel arvamusel, et Ooperifantoomi muusika on hea, ja see nõuab lauljatelt suurt kutseoskust. Kõik piletid müüdi enne kui premjäär algas. Minua abikaasa oli meile minu sünnipäevakingitukseks piletid juba sügisel 2014 ostnud.
Võib olla, et Ooperifantoom on tõenäoliselt maailma kõige enam populaarne muusikal, mis on olnud 29 aasta ajal Londoni ja New Yorgi kõige tähtsamate teatrite repertuaaris. Lisaks on seda mängitud ümber maailma. Me oleme seda ühe korda varem näinud, see oli San Franciscos aastal 1997. Muusikali on käinud vaatamas enam kui 140 miljonit inimest.
Sügaval Pariisi Ooperimaja all elab kõigi poolt kardetud Ooperifantoom. Ta peijab oma moonnutatud nägu maskiga. Tema muusikalne geenius armastab ilusat Christine ja viib tema trepikoda kaudu sinna Ooperimaja alla. Eriti nende üks duet on väga,väga kuulus, ja see heliseb ikka minu pea sees. Lavakujundus oli hämmastav, see oli gootistiilikohane, must ja väga õudne, veel oli surnuaed, kohutav urgas ja venereis.
10.3. Kratt Estoniassa
Leili Kujanpään tämän syksyinen lahtelaisten estofiilien kulttuurimatka suuntautui tällä kertaa Estonia-teatteriin, jossa esitettiin 10.10. Eduard Tubinin baletti mytologisesta henkilöstä Krattista. Kun balettitaide ei ole koskaan oikein kuulunut harrastuksiini, jouduin matkalle vähän sattumalta. Minua oli jo pitkään vaivannut aukko sivistyksessäni, yksi niistä monista: en ollut koskaan ollut Estonia-teatterissa. Halusin nähdä tämän suomalaisten arkkitehtien Armas Lindgrenin ja Wivi Lönnin suunnitteleman, vuosina 1910-1913 rakennetun kuuluisan rakennuksen. Mutta samalla sain täytettyä toisenkin aukon, eli näin elämäni ensimmäisen täysmittaisen balettiteoksen. Olin haltioissani siitäkin.
Leili Kujanpään tämän syksyinen lahtelaisten estofiilien kulttuurimatka suuntautui tällä kertaa Estonia-teatteriin, jossa esitettiin 10.10. Eduard Tubinin baletti mytologisesta henkilöstä Krattista. Kun balettitaide ei ole koskaan oikein kuulunut harrastuksiini, jouduin matkalle vähän sattumalta. Minua oli jo pitkään vaivannut aukko sivistyksessäni, yksi niistä monista: en ollut koskaan ollut Estonia-teatterissa. Halusin nähdä tämän suomalaisten arkkitehtien Armas Lindgrenin ja Wivi Lönnin suunnitteleman, vuosina 1910-1913 rakennetun kuuluisan rakennuksen. Mutta samalla sain täytettyä toisenkin aukon, eli näin elämäni ensimmäisen täysmittaisen balettiteoksen. Olin haltioissani siitäkin.
Ensimmäisen kerran tutustuin ilmiöön nimeltä kratt Andrus Kivirähkin teoksessa Rehepapp. Teosta on pidetty huijari- ja selviytymistarinana, mutta myös allegoriana nykyajasta. Yhtenä hahmona kirjassa on kratt, josta on joskus ollut suomalaistenkin mytologiassa vastaava versio. Virossa se on kuitenkin elänyt pitempään. Selitykseksi on annettu sikäläisissä kylissä pitkään vallinnut maaorjuuden kausi. Kukaan ei noissa oloissa voinut vaurastua muuta kuin vippaskonsteilla. Kaikkein parhaimmalta selityksenä tuntui kratt, varas, joka rikastutti isäntäänsä, mutta vei samalla hänen sielunsa.
Eduard Tubinin säveltämää saman nimistä balettia esitetään jälleen kuluvana syksynä Estonia-teatterissa. Siinä kratt kuvaa ihmisen pään sisällä asuvaa ahneutta, joka tuottaa isännälleen rikkautta, jolla ei ole välillä mitään määrää. Ehtona vaurastumiseen on kuiten-kin paholaisen kanssa tehtävä sopimus, joka tavallaan sinetöidään antamalla tälle kolme tippaa omaa verta. Sen jälkeen paholaisen apulainen kratt aloittaa toimintansa. Tämän päivän kratteja voivat olla myös oman ahneuden apurit, kaikenmaailman saneeraajat, sisäpiirikauppojen järjestelijät ja muut hämärämiehet. Kun raha ei tee ketään onnelliseksi, kratt, eli ahneus lopulta tuhoaa koko ihmisen.
Eduard Tubinin säveltämää saman nimistä balettia esitetään jälleen kuluvana syksynä Estonia-teatterissa. Siinä kratt kuvaa ihmisen pään sisällä asuvaa ahneutta, joka tuottaa isännälleen rikkautta, jolla ei ole välillä mitään määrää. Ehtona vaurastumiseen on kuiten-kin paholaisen kanssa tehtävä sopimus, joka tavallaan sinetöidään antamalla tälle kolme tippaa omaa verta. Sen jälkeen paholaisen apulainen kratt aloittaa toimintansa. Tämän päivän kratteja voivat olla myös oman ahneuden apurit, kaikenmaailman saneeraajat, sisäpiirikauppojen järjestelijät ja muut hämärämiehet. Kun raha ei tee ketään onnelliseksi, kratt, eli ahneus lopulta tuhoaa koko ihmisen.
Kratt on virolaisten ensimmäinen baletti, sen ensiesitys oli jo vuonna 1943. Sen jälkeen sitä on esitetty aika-ajoin, viimeksi ennen tätä syksyä 15 vuotta sitten. Dramaattisin ilta koettiin vuonna 1944 maaliskuun 9. päivänä, jolloin esitys jouduttiin keskeyttämään Neuvostoliiton pommittaessa Tallinnaa, myös Estonia-teatteriin osuttiin. Niin esittäjät kuin katsojatkin joutuivat pakenemaan tulen loimussa, eli baletin viimeisen osan tunnelmissa. Krattin esittäjäkin juoksi rooliasussaan pelastamaan perhettään.
Eduard Tubin (1905-1982) on onnistuneesti yhdistänyt kansanmusiikkia ja oman aikansa sinfonista ilmaisumuotoa mukaansa tempaavaksi kokonaisuudeksi. Siihen liittyy huikeaa nykybalettia, sulavaa liikehdintää ja jopa akrobaattisia osioita. Näissä kunnostautui näkemässäni esityksessä erityisesti ihmeellisen taitavasti liikkuva krattin esittäjä. Kansan-musiikin osuus näkyi selvimmin siinä kohtauksessa, jossa tehtaan työläiset viettivät vapaa-aikaa, luonnollisesti kansanomaisissa asuissa. Asut olivat muutenkin kautta linjan erin-omaisesti harkittuja. Erityisen maininnan ansaitsevat vielä niin taitava valojen käyttö kuin videototeutuksetkin. Esimerkiksi lopun tulipalo saatiin heijastettua takaseinään hyvin uskottavasti.
Edellä jo mainittiin tehtaan työläiset. Ei ollut vaikeaa ymmärtää, että yhtenä päähenkilönä eli veripisaransa paholaiselle luovuttajana oli tehtaan omistaja, jonka bisnekset alkoivat toden teolla menestyä, rahaa tuli tavallaan ovista ja ikkunoista. Kolmen veripisaran luovuttaminen oli tehty visuaalisesti näyttävästi. Painajaistensa painama omistaja kaivoi jostakin valaistun pallon toisensa perään, ja paholainen pisti ne kaikki kolme talteen jonkinlaiseen vartaaseen. Lopulta kratt kääntyi isäntäänsä vastaan ja poltti tehtaan. Juuri tähän saumaan ehtivät neuvostopommittajat osallistumaan maaliskuun 9. päivänä 1944.
Tehtaan omistaja joutui nöyrtymään myös toista kautta, kun hänen tyttärensä alkoi seurustella saman tehtaan köyhän työläisen kanssa. Isän suuttumusta ja estelyä kuvattiin voimakkailla askelilla ja eleillä. Rakkausko tässä materialistisessa ja kiireisessä maailmassa siis onkin se kaikkein kestävin arvo !
Tämän jakson kuvat:
- Syksyinen Estonia-teatteri, oma kuva.
- Baletin mainos suoraan Estonia-teatterin seinästä, oma kuva.
- Teatterin kattomaalaus neuvostoajalta, oma kuva.
- Kratt höyhentää isäntäänsä (Teatterin mainoskuva).
- Lemmenpari, tehtaanjohtajan tytär ja tehtaan työläinen (Teatterin mainoskuva).
Toivottavasti kuvat vievät satunnaisen lukijan katsomaan Krattia, seuraava näytös on 24.10.2015, sen jälkeen vielä maaliskuussa 2016 on kaksi näytöstä.
10.2. Puolesta ja vastaan
Lauantaina 3.10. pidettiin viidellä paikkakunnalla pakolaiskysymyksen johdosta mielenosoi-tuksia, ja vielä niin, että molemmat osapuolet olivat näköetäisyydellä toisistaan. Helsingis-sä tapahtui jonkinlaisia välikohtauksia, muualla, esimerkiksi Lahdessa ei ollenkaan. Vaikka tunteet olivat pinnassa, osoittivat osallistujat valistuneisuutta ja harkintakykyä.
Lauantaina 3.10. pidettiin viidellä paikkakunnalla pakolaiskysymyksen johdosta mielenosoi-tuksia, ja vielä niin, että molemmat osapuolet olivat näköetäisyydellä toisistaan. Helsingis-sä tapahtui jonkinlaisia välikohtauksia, muualla, esimerkiksi Lahdessa ei ollenkaan. Vaikka tunteet olivat pinnassa, osoittivat osallistujat valistuneisuutta ja harkintakykyä.
Lahdessa Avoin Lahti- tapahtuma keräsi alatorille poliisin arvion mukaan noin 600 osallistujaa, Rajat kiinni -tapahtuma Mariankadulle Hakkape-liittapatsaan ympärille kolmisensataa.
Kuvaa kyllä vähän sekoittivat ne kym-menet tai sadat uteliaat, jotka vähän etäämmällä liikehtivät kuuntelemassa vuorotellen kummankin ryhmän sano-maa. Kuvien järjestys perustuu yllä mainittuihin lukuihin: suuremman tilai-suuden kuvat ovat ensin.
Kuvaa kyllä vähän sekoittivat ne kym-menet tai sadat uteliaat, jotka vähän etäämmällä liikehtivät kuuntelemassa vuorotellen kummankin ryhmän sano-maa. Kuvien järjestys perustuu yllä mainittuihin lukuihin: suuremman tilai-suuden kuvat ovat ensin.
Suurimman suosion saivat puheistaan kansanedustajat Erkki Tuomioja (sd.) ja Ozan Yanar (vihr.), ja Hakkapeliittapatsaan juurella entinen kansanedustaja, Suomen Sisun nykyinen piiripäällikkö James Hirvisaari. Kun kummankin osapuolen argumentoinnit ovat yleisessä tiedossa, jääköön niiden tarkempi kommentointi tässä yhteydessä. Toisaalla oltiin huolestuneita yllättäen alkaneen pakolaistulvan taloudellisista ja mahdolli-sista yhteiskuntajärjestykseen ulottuvista vaikutuksista, toisaalla kannettiin huolta tänne muuttavien ihmisten inhimillisestä kohtelusta ja ylipäätään ilmapiiristä, jonka katsottiin koventuneen.
Pakolaiskysymyksen edessä ovat järjestötyö ja vapaaehtoistoiminta osoittaneet voimansa. Kun Lahteen saatiin tieto vastaanottokeskuksen perustamisesta Hennalan vanhalle kasarmialueelle iltamyöhään edellisenä iltana, pantiin hihat jo aamusta alkaen heilumaan. SPR:n johdolla saatiin Senaatti-kiinteistöjen omistamat kaksi tyhjentynyttä kasarmia yhdessä päivässä kuntoon niin, että jo ennen puoltayötä voitiin ottaa vastaan ensimmäinen bussilastillinen. Siinä oli kunnallisella byrokratialla varmaan ihmettelemistä.
Ensimmäisen bussin saapuessa sattui ikävä ja mauton välikohtaus, jossa pääosan esittäjäksi leimautui lopulta työtön 19-vuotias, joka lapsellisuuksissaan oli keksinyt pukeutua lakanaan Ku Klux- tyyliin. Tästä sitten riemu repesi. Tekoa ei tietenkään voi sinällään mitenkään puolustella, mutta kyllä se merkitystään suuremman huomion sai. Suuri määrä toimittajia lähti joukolla valittamaan Suomi-kuvan romahtamisesta maailmalla.
Vakavasti otettava media sentään säilytti uutisoinnissa jälleen malttinsa. Erityisesti miellyin MTV:n uutistoi-minnan päällikön Timo Haapalan jossain keskustelussa antamaan kommenttiin. Se kuului jokseenkin näin: "Maailman valtavassa uutisvirrassa kulkee jatkuvasti miljoonia kuvia, jotka tulevat ja menevät sen enempää jälkiä jättämättä. Ei se Suomi-kuvakaan niin arka ole, että tästä jotain vahinkoa olisi ollut.” Miksihän me muuten aina olemme huolestuneita siitä, mitä muut meistä ajattelevat ?
Ensimmäisen bussin saapuessa sattui ikävä ja mauton välikohtaus, jossa pääosan esittäjäksi leimautui lopulta työtön 19-vuotias, joka lapsellisuuksissaan oli keksinyt pukeutua lakanaan Ku Klux- tyyliin. Tästä sitten riemu repesi. Tekoa ei tietenkään voi sinällään mitenkään puolustella, mutta kyllä se merkitystään suuremman huomion sai. Suuri määrä toimittajia lähti joukolla valittamaan Suomi-kuvan romahtamisesta maailmalla.
Vakavasti otettava media sentään säilytti uutisoinnissa jälleen malttinsa. Erityisesti miellyin MTV:n uutistoi-minnan päällikön Timo Haapalan jossain keskustelussa antamaan kommenttiin. Se kuului jokseenkin näin: "Maailman valtavassa uutisvirrassa kulkee jatkuvasti miljoonia kuvia, jotka tulevat ja menevät sen enempää jälkiä jättämättä. Ei se Suomi-kuvakaan niin arka ole, että tästä jotain vahinkoa olisi ollut.” Miksihän me muuten aina olemme huolestuneita siitä, mitä muut meistä ajattelevat ?
10.1. Pyhällä ja Luostolla
Lahden Salpausselän seurakunnan syysretki suuntautui tänä vuonna Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Se perustettiin alunperin vuonna 1938, nykyisen laajuutensa se sai vuonna 2005. Se muodostuu Suomen eteläi-simmästä tunturijonosta Rovaniemen ja Kemijärven pohjoispuolella. Tärkeimpiä tuntureita ovat Ukko-Luosto ja Pyhätunturi. Suunnilleen nii-den puolivälissä, Luostoa hieman lä-hempänä, on Lampivaara, jossa sijait-see yksi alueen vetonauloista, ametistikaivos.
Ukko-Luoston ja Lampivaaran alueella on vuosisatoja vanhoja metsiä. Puuttomat laet ja syvät kurut vuorottelevat, merkittävin on tietysti Pyhällä sijaitseva Isokuru. Alueen luontoon, geologiaan ja kulttuurihistoriaan voi tutustua myös Pyhällä sijaitsevassa luontokeskus Naavassa, jossa pidetään pysyväisnäyttelyjen lisäksi ajoittain luontoiltoja.
Lahden Salpausselän seurakunnan syysretki suuntautui tänä vuonna Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Se perustettiin alunperin vuonna 1938, nykyisen laajuutensa se sai vuonna 2005. Se muodostuu Suomen eteläi-simmästä tunturijonosta Rovaniemen ja Kemijärven pohjoispuolella. Tärkeimpiä tuntureita ovat Ukko-Luosto ja Pyhätunturi. Suunnilleen nii-den puolivälissä, Luostoa hieman lä-hempänä, on Lampivaara, jossa sijait-see yksi alueen vetonauloista, ametistikaivos.
Ukko-Luoston ja Lampivaaran alueella on vuosisatoja vanhoja metsiä. Puuttomat laet ja syvät kurut vuorottelevat, merkittävin on tietysti Pyhällä sijaitseva Isokuru. Alueen luontoon, geologiaan ja kulttuurihistoriaan voi tutustua myös Pyhällä sijaitsevassa luontokeskus Naavassa, jossa pidetään pysyväisnäyttelyjen lisäksi ajoittain luontoiltoja.
Isokuru on lajissaan Suomen suurin, syvyyttä on yli 200 metriä ja pituutta parisen kilometriä. Alku- ja loppumatkalla on puinen kävelysilta, mutta suunnilleen matkan puolivälissä on nousu, jossa joutuu taiteilemaan liikahtelevien rakkaki-vien peittämällä väylällä. Pitkin kurua on pieniä lampareita, näyttävimpänä tietysti 12 metriä syvä Pyhänkasteenlampi, johon vesi virtaa ylhäältä 17-metristä putousta pitkin. Perimä-tiedon mukaan siellä oli joskus 1600-luvun puolivälissä pidetty lappalaisten joukkokaste. Kun joukkomme vihdoin pääsi yli 300 askel-maisia rappuja pitkin ylös, olikin edessä Uhri-harju, jossa oli aikanaan uhrattu peuroja ja sarvia hyvän metsästysonnen saavuttamiseksi.
Isonkurun molemmat reunat muodostuvat teräväsärmäisistä rakkakiviröykkiöistä, joita pakkanen on aikojen kuluessa rikkonut ympäröivistä kvartsiittikallioista. Kivikossa on myös aallonmerkkejä parin miljardin takaisesta merestä. Pitkin kurun kulkuväylää on sijoitettu havainnollisia tauluja, jotka tutustuttavat alueen geologiaan.
Lampivaaran ametistikaivos
Lampivaarasta on löydetty harvinaista violettia kvartsia eli ametistia. Lampivaaran ametistin paras osa luokitellaan jalokiveksi, ja se on suosittu korukivi. Ametistikaivos on ainoita jalokivikaivoksia maailmassa, jonne vierailijat ovat tervetulleita. Lampivaaran ametistikaivokselle järjestetään opastettuja vierailuja, joilla kerrotaan alueen geologisesta historiasta. Vierailun päätteeksi jokainen kävijä saa erilliseltä kentältä kaivaa itselleen oman ametistin. Se on yleensä noin ihmisen kynnen kokoinen.
Ukko-Luosto ja vanhat metsät
Ukko-Luoston laki kohoaa 514 metrin korkeuteen! Sieltä voi ihalilla hienoja maisemia aapasoille, ympäröiville vaaroille ja ikivanhoihin metsiin. Ukko-Luoston ja Lampivaaran lounaispuolen metsiin ei ole kirves kajonnut, ja ne ovatkin jopa 400 vuotta vanhoja. Luosto on tunnettu juuri komeista vanhoista männiköistään ja keloistaan.
Oheisessa galleriassa on pari kuvaa Ametistispaan ikkunasta, kolmas kuva on otettu etäämpää niin, että myös hotelli mahtuu kuvaan.
Valtavan laajan Luoston kelohonkakylän mielenkiintoisin kohde taisi olla ryhmä lasikattoisia majoja, joissa kerrotaan erityisesti japanilaisten mielellään yöpyvän revontulia nähdäkseen.
Lampivaarasta on löydetty harvinaista violettia kvartsia eli ametistia. Lampivaaran ametistin paras osa luokitellaan jalokiveksi, ja se on suosittu korukivi. Ametistikaivos on ainoita jalokivikaivoksia maailmassa, jonne vierailijat ovat tervetulleita. Lampivaaran ametistikaivokselle järjestetään opastettuja vierailuja, joilla kerrotaan alueen geologisesta historiasta. Vierailun päätteeksi jokainen kävijä saa erilliseltä kentältä kaivaa itselleen oman ametistin. Se on yleensä noin ihmisen kynnen kokoinen.
Ukko-Luosto ja vanhat metsät
Ukko-Luoston laki kohoaa 514 metrin korkeuteen! Sieltä voi ihalilla hienoja maisemia aapasoille, ympäröiville vaaroille ja ikivanhoihin metsiin. Ukko-Luoston ja Lampivaaran lounaispuolen metsiin ei ole kirves kajonnut, ja ne ovatkin jopa 400 vuotta vanhoja. Luosto on tunnettu juuri komeista vanhoista männiköistään ja keloistaan.
Oheisessa galleriassa on pari kuvaa Ametistispaan ikkunasta, kolmas kuva on otettu etäämpää niin, että myös hotelli mahtuu kuvaan.
Valtavan laajan Luoston kelohonkakylän mielenkiintoisin kohde taisi olla ryhmä lasikattoisia majoja, joissa kerrotaan erityisesti japanilaisten mielellään yöpyvän revontulia nähdäkseen.
Rykimäkeron niliaitta ja hirsiaitta
Ukko-Luoston tai Isonkurun vastapainoksi voi vaeltaa hieman helpompaa maastoa, kun lähtee maantien paikoitusalueelta Rykimäkerolle, jossa voi tutustua vanhaan lappilaiseen hirsiaittaan ja niliaittaan, jonka tarkoitus oli suojata metsästys-saalista, vaatteita, taljoja ja muita tavaroita petoeläimiltä. Niliaittoja rakennettiin pyynti-paikoille kauas asutuksesta, ja niissä säilytettiin saalista ja tarvikkeita varsinkin talvisin siihen asti, kunnes tavarat voitiin käydä hakemassa kylään. Samassa yhteydessä on myös tilava, uusi kotarakennelma tulisijoineen.
Kun jatkaa vähän kauemmaksi, saavutaan kuvan esittämälle Rykimäkurun laavulle. Aivan sen lähettyviltä voi kurkistella alas Rykimäkuruun, syvään rotkolaaksoon. Kilometri tai pari myöhemmin on Kuukkeli-niminen taukopaikka, jossa on lisäksi varattavissa oleva majoituskämppä. Kuukkelista voi jatkaa matkaa Lampivaaran suuntaa, ja jos kuntoa riittää, vielä ametistikaivoksen ohin muutaman kilometrin päähän Luoston keskustaan.
Oheisessa galleriassa on ensimmäisenä Kuukkeli-nimisen taukopaikan ohi virtaava oja. Kahdessa muussa on itse päähenkilöitä, joihin tutustuttiin Rykimäkeron laavulla.
Lopuksi tekee mieli esitellä matkan ehkä suurinta elämystä, mahtavaa sateenkaarta menomatkalta jostain Rovaniemen ja Sodankylän väliltä. Toinen kaari oli pienempi ja himmeämpi.
9.Poliisin Päivä
Poliisin Päivää vietettiin koko maassa lauantaina 29.8.2015. Mm. Lahden torilla järjestetty tilaisuus sai suuren suosion, niin nuorison kuin varttuneemmankin väen keskuudessa. Esillä oli runsaasti erilaista kalustoa, autoja, moottoripyörä, poliisin vesijetti ja mönkijäkin. Vanhemmat kuvasivat innokkaasti vesijetissä kiipeillyttä jälkikasvuaan, mm. tässä paria rohkeaa tyttöä.
Poliisin Päivää vietettiin koko maassa lauantaina 29.8.2015. Mm. Lahden torilla järjestetty tilaisuus sai suuren suosion, niin nuorison kuin varttuneemmankin väen keskuudessa. Esillä oli runsaasti erilaista kalustoa, autoja, moottoripyörä, poliisin vesijetti ja mönkijäkin. Vanhemmat kuvasivat innokkaasti vesijetissä kiipeillyttä jälkikasvuaan, mm. tässä paria rohkeaa tyttöä.
Katsojia kiinnostivat myös poliisin organisaatiokysymykset ja koulu-tus, joka nykyään tapahtuu Poliisiammattikorkeakoulussa Tampereen Hervannassa. Kolme ja puolivuotta kestävään koulutukseen on ollut niin runsaasti hakijoita, että vain toistakymmentä prosenttia on voitu ottaa sisään. Kuultiin, että pääsykoepisteiden maksimista eli sadasta pisteestä 20 voi par-haillaan koostua liikuntasuorituk-sista, varsinaisista valintakokeista 40 ja toiset 40 soveltuvuuskokeista. Poliiseja oli runsaasti paikalla, olkapääpoleteista päätellen myös Hämeen poliisilaitoksen ylintä johtoa.
Tuleekohan hänestä poliisi-mies joskus parinkymmenen vuoden kuluttua ?
Televisiostakin tuttu lupsakka Mika Erka esitteli poliisiauton varustus-ta, josta kuvassa näkyvät ainakin luotiliivit ja koirankuljetuskoppi. Mika tuntee paikkakunnan hyvin, hän on Lahden Lyseon poikia, ylioppilas vuosimallia 1999.
Televisiouutisissa kerrottiin, että keskusrikospoliisikin avasi Helsingissä ensimmäistä kertaa ovensa yleisölle. Kävijöille esiteltiin mm. talteen otettuja tauluväärennöksiä, teknistä rikostutkintaa ja tiettyjä osia rikosmuseosta.
Erityisesti tyttöjä näytti kiinnostavan poliisikoira, joka sai aurinkoisen ilman takia loikoilla rauhassa varjoisassa paikassa.
Televisiostakin tuttu lupsakka Mika Erka esitteli poliisiauton varustus-ta, josta kuvassa näkyvät ainakin luotiliivit ja koirankuljetuskoppi. Mika tuntee paikkakunnan hyvin, hän on Lahden Lyseon poikia, ylioppilas vuosimallia 1999.
Televisiouutisissa kerrottiin, että keskusrikospoliisikin avasi Helsingissä ensimmäistä kertaa ovensa yleisölle. Kävijöille esiteltiin mm. talteen otettuja tauluväärennöksiä, teknistä rikostutkintaa ja tiettyjä osia rikosmuseosta.
Erityisesti tyttöjä näytti kiinnostavan poliisikoira, joka sai aurinkoisen ilman takia loikoilla rauhassa varjoisassa paikassa.
8.2.
Keskiaikaa kokemassa
Kesäisiä kulttuuritapahtumia ja urheilu-kilpailuja riittää ympäri Suomenniemen, eikä Häme jää muista alueista jälkeen. Turha niitä on tässä ruveta sen enempää luettelemaan, sillä luettelosta tulisi pitkä ja uuvuttava. Yhtä niistä kuitenkin tekee mieli erityisestä syystä esitellä, varsinkin kun se on ollut sieltä värikkäimmästä ja visuaali-simmasta päästä.
Erään lähipiiriin kuuluvan henkilön syntymä-päivät järjestettiin Mega Finlandin Historial-linen Häme – tapahtuman yhteydessä Hau-hon Leppäniemessä elokuun puolivälissä. Paikka oli sikälikin onnistunut, että varsinkin seurueen nuorempi väki oli innoissaan kai-kenlaisista keskiaikaan liittyvistä näyttelyis-tä ja kilpailuista. Jotkut vanhemmat taas kulkivat pitkin lähimetsiä etsimässä geokätköjä. Tämäkin aihepiiri oli mukana järjestäjien puolelta, ehkäpä siksi, että sen avulla tehtiin tunnettavaksi alueen pinnanmuotoja ja maisemia.
Keskiaikaa kokemassa
Kesäisiä kulttuuritapahtumia ja urheilu-kilpailuja riittää ympäri Suomenniemen, eikä Häme jää muista alueista jälkeen. Turha niitä on tässä ruveta sen enempää luettelemaan, sillä luettelosta tulisi pitkä ja uuvuttava. Yhtä niistä kuitenkin tekee mieli erityisestä syystä esitellä, varsinkin kun se on ollut sieltä värikkäimmästä ja visuaali-simmasta päästä.
Erään lähipiiriin kuuluvan henkilön syntymä-päivät järjestettiin Mega Finlandin Historial-linen Häme – tapahtuman yhteydessä Hau-hon Leppäniemessä elokuun puolivälissä. Paikka oli sikälikin onnistunut, että varsinkin seurueen nuorempi väki oli innoissaan kai-kenlaisista keskiaikaan liittyvistä näyttelyis-tä ja kilpailuista. Jotkut vanhemmat taas kulkivat pitkin lähimetsiä etsimässä geokätköjä. Tämäkin aihepiiri oli mukana järjestäjien puolelta, ehkäpä siksi, että sen avulla tehtiin tunnettavaksi alueen pinnanmuotoja ja maisemia.
Upeitahan maisemat olivat, jättimäiset koivut ja korpikuuset yhdessä kirkkaan sinisen järvenulapan kanssa jäivät mieleen. Tapahtumapaik-kana oli paikallisen matkailuyrittäjän leirintäalue. Kun vierailijoita oli satoja, ellei päivän mittaan parikin tuhatta, sai yritys mukavaa mai-nosta. Sinänsä sen mainontaa ei kyllä näkynyt, majoitusta se kyllä kävijöille netissä kauppasi. Erinomaiset ravintolapalvelut hoiti tamperelainen kotipalveluyritys. Kohokohtana oli parin kokonaisten sian kauppaaminen, annoksia riitti sadoille lippunsa ennakolta tilanneille perunoiden ja kasvisten kera. Sekin siis keskiaikaiseen tyyliin.
Keskiaikateeman ympärillä siis joka tavalla kokoonnuttiin. Historialli-nen Häme-radalla oli kymmenen tehtävärastia. Oli sepäntyönäytöksiä, noidan koju ja luutunsoittajakin kierteli alueella. Oli hevosenkengän-heittoa, ja yhdellä kojulla sai arvuutella näytteiden perusteella metsän-eläinten kalloja ja nurmikolle levitettyjä taljoja. Nämä olivat nyt siitä näyttävimmästä päästä. Lopuksi äänestettiin parhaisiin keskiaikaisiin asusteisiin sonnustautuneet, ensin lasten, sitten aikuisten sarjassa. Näytti siltä, että kaikki mainitut ja monet muutkin olivat todellisia tämän aikakauden harrastajia, jotka olivat vapaaehtoisina luomassa tapahtumaa. Oheisessa galleriassa on ensin pari kuvaa keskiajan harrastajista, sitten arvuutettavina olleita eläinten kalloja ja taljoja. Valitettavasti kuvassa oleva alkuperältään ruskeasävyinen talja muuttui valaistuksen takia violettiseksi. Lopuksi on kuvassa paikalle pysyvästi rakennettu hirsilinna ja yksi tilaisuuden pääosanesittäjistä.
Keskiaikateeman ympärillä siis joka tavalla kokoonnuttiin. Historialli-nen Häme-radalla oli kymmenen tehtävärastia. Oli sepäntyönäytöksiä, noidan koju ja luutunsoittajakin kierteli alueella. Oli hevosenkengän-heittoa, ja yhdellä kojulla sai arvuutella näytteiden perusteella metsän-eläinten kalloja ja nurmikolle levitettyjä taljoja. Nämä olivat nyt siitä näyttävimmästä päästä. Lopuksi äänestettiin parhaisiin keskiaikaisiin asusteisiin sonnustautuneet, ensin lasten, sitten aikuisten sarjassa. Näytti siltä, että kaikki mainitut ja monet muutkin olivat todellisia tämän aikakauden harrastajia, jotka olivat vapaaehtoisina luomassa tapahtumaa. Oheisessa galleriassa on ensin pari kuvaa keskiajan harrastajista, sitten arvuutettavina olleita eläinten kalloja ja taljoja. Valitettavasti kuvassa oleva alkuperältään ruskeasävyinen talja muuttui valaistuksen takia violettiseksi. Lopuksi on kuvassa paikalle pysyvästi rakennettu hirsilinna ja yksi tilaisuuden pääosanesittäjistä.
8.1. Koiravahtina
Heinäkuun lopussa seikkailtiin naapuripitäjässä viitisen päivää kahden vilkkaan espanjanvesikoiran kumppaneina. Perhe matkusti kokonaisuudessaan Saksaan, ja kotimiehiä tarvittiin. Ystävämme Toffe (5v.) ja Fasu (3v.) olivat kyllä jo etukäteen tuttuja, joten ne sopeutuivat hyvin meihin, vaikka ainakin ensimmäisenä päivänä ikävöitiin selvästi. Molemmilla on virallisesti paljon pidemmät nimet, mutta en ole ottanut vaivakseni opetella niitä. Toffe on nimensä mukaan keskiruskea, Fasun pääväri on valkoinen, mutta aivan vaaleanruskeaakin on aika lailla. Fasu on Toffen sisarenpoika.
Heinäkuun lopussa seikkailtiin naapuripitäjässä viitisen päivää kahden vilkkaan espanjanvesikoiran kumppaneina. Perhe matkusti kokonaisuudessaan Saksaan, ja kotimiehiä tarvittiin. Ystävämme Toffe (5v.) ja Fasu (3v.) olivat kyllä jo etukäteen tuttuja, joten ne sopeutuivat hyvin meihin, vaikka ainakin ensimmäisenä päivänä ikävöitiin selvästi. Molemmilla on virallisesti paljon pidemmät nimet, mutta en ole ottanut vaivakseni opetella niitä. Toffe on nimensä mukaan keskiruskea, Fasun pääväri on valkoinen, mutta aivan vaaleanruskeaakin on aika lailla. Fasu on Toffen sisarenpoika.
Eri teorioiden mukaan espanjanvesikoira on kesyyntynyt joko Pohjanmeren rannikolla eläneestä villikoirasta, polveutunut Itä-Euroopan tasangoille tulleiden paimentolaisten nyöriturkkisista koirista tai Pohjois-Afrikan berberien kiharakarvaisista metsästyskoirista.
Ne ovat olleet mm. erinomaisia paimenia, laivakoiria, pihavahteja, viestinviejiä tai vedestä ja maalta noutavia metsästyskoiria. Kun ne vielä ovat hyväluontoisia, ovat ne useimmiten verrattomia seuralaisia. Portugalinvesikoirat ovat niille kaukaista sukua, hieman suurempia ja vankempia kuitenkin. Niillä on ollut sama käyttötarkoitus esimerkiksi kalastajien tai merenkulkijain apuna.
Vaikka vesi liittyy espanjanvesikoirien rotunimeen, eivät nämä kaksi pentuina uskaltaneet ilman ohjausta mennä uimaan. Niitä onkin käytetty vapailla uimarannoilla ja harjoitettu Hyvinkään koirauimalassa.
Ne ovat olleet mm. erinomaisia paimenia, laivakoiria, pihavahteja, viestinviejiä tai vedestä ja maalta noutavia metsästyskoiria. Kun ne vielä ovat hyväluontoisia, ovat ne useimmiten verrattomia seuralaisia. Portugalinvesikoirat ovat niille kaukaista sukua, hieman suurempia ja vankempia kuitenkin. Niillä on ollut sama käyttötarkoitus esimerkiksi kalastajien tai merenkulkijain apuna.
Vaikka vesi liittyy espanjanvesikoirien rotunimeen, eivät nämä kaksi pentuina uskaltaneet ilman ohjausta mennä uimaan. Niitä onkin käytetty vapailla uimarannoilla ja harjoitettu Hyvinkään koirauimalassa.
Normaalisti molemmat oleilevat vapaasti alemmassa asuinkerroksessa, nyt kuitenkin päästiin hyvien ilmojen ansiosta pitämään niitä ulkona. Muutaman aarin piha-alue on aidattu, joten niillä on mahdollisuus juoksennella ja painiskella miten tahtovat. Välillä vain paikalle eksynyt harakka sai aikaan valtavan haukunnan, ja joskus rynnättiin pelkän äänen perusteella kahteen pekkaan kovaa vauhtia aidan viereen aivan tarpeettomastikin.
Kaksi keskikokoista koiraa kyllä pystyvät vartiointitehtäviin. Pari vuotta sitten oli eräs liettualaisauto tullut keskellä päivää pihaan, mutta kääntynyt nopeasti takaisin tielle. Myöhemmin kuultiin, että parin sadan metrin päässä oli omakotitalo ryövätty samaan aikaan.
Nyt koirat jähmettyivät välillä tuijottamaan sisälle, sillä seuraa toivottiin. Palloa olisi voitu heitellä vaikka kuinka kauan. Kävi kuitenkin niin, että nuorempi ja vahvempi Fasu sai sen melkein aina ensiksi hampaisiinsa. Osittain se johtui siitä, että Toffen toinen silmä on sokea. Ihmeellistä kyllä se on menestynyt kohtalaisesti agilitykisoissa, ollut palkinnoilla ja voittanut joskus jonkin pienemmän kilpailun. Kun Toffe sitten joskus sai pallon, ei se luovuttanut sitä ollenkaan pois, vaan meni puutarhapöydän alle ja murisi. Fasun lempilelu oli kaupasta ostettu puruluu, jota se jaksoi pureskella vaikka kuinka kauan. Gallerian kolmas kuva kertoo aurinkoisesta päivästä ja siitä, että porttikin antoi vähän suojaa.
Nyt koirat jähmettyivät välillä tuijottamaan sisälle, sillä seuraa toivottiin. Palloa olisi voitu heitellä vaikka kuinka kauan. Kävi kuitenkin niin, että nuorempi ja vahvempi Fasu sai sen melkein aina ensiksi hampaisiinsa. Osittain se johtui siitä, että Toffen toinen silmä on sokea. Ihmeellistä kyllä se on menestynyt kohtalaisesti agilitykisoissa, ollut palkinnoilla ja voittanut joskus jonkin pienemmän kilpailun. Kun Toffe sitten joskus sai pallon, ei se luovuttanut sitä ollenkaan pois, vaan meni puutarhapöydän alle ja murisi. Fasun lempilelu oli kaupasta ostettu puruluu, jota se jaksoi pureskella vaikka kuinka kauan. Gallerian kolmas kuva kertoo aurinkoisesta päivästä ja siitä, että porttikin antoi vähän suojaa.
Sain otettua koirista kun-non kuvia vain niiden ollessa paikallaan. Juoksuvauhti oli niin kova, että kunnon kuvakulmia ei löytynyt. Liitänkin tähän vielä koirien isännän varastoista kuvan, jossa Toffe kilpailee agilityssä.
Jos haluat tietää Toffen asioista aina pennusta lähtien, googlaa Toffen tarinoita.
Jos haluat tietää Toffen asioista aina pennusta lähtien, googlaa Toffen tarinoita.
7. Vahel taeva ja vee on üks tilluke saar
Wellamo-opiston viron kielen klubin jokakeväinen matka suuntautui tällä kertaa Hiidenmaalle 4.-7.2015. Opettaja Leili Kujanpää oli organisoinut mainiosti matkan käytännön puolen. Hän oli jälleen löytänyt suuren määrän kulttuurikohteita, joissa tuskin olisi muuten tullut käytyä. Toisena päivänä tähän lähes 30:n ihmisen seurueeseen liittyi vielä Hiidenmaan museon tieteellinen johtaja Helgi Põllo, joka teki matkasta entistäkin mielenkiintoisemman ja nautittavamman.
Aivan niin pieni tai pikkuruinen Hiidenmaa ei ole kuin runossa sanotaan. Se on Viron saarista toiseksi suurin, pinta-alaakin on lähemmäs 1000 neliökilometriä, ja asukkaita on yli 11.000. Kuntia on viisi, niistä asukasluvultaan on suurin Kärdla, kaupungiksikin mainittu.
Keset taevas ja tuuli on tükike maad,
kus kasvavad lapsed
ja kadakad,
kus kavavad mehed
ja sanglepad
kus kavavad naised
ja metsroosid ka
Keset lagedat vett on üks väikene maa,
kus laps õpib mõnuga
kõndima,
kus mees heitleb enda
ja merega,
neine kimpus on põllu
Vahel taeva ja vee on üks tilluke saar,
kui ütleda peenelt, siis
arhipelaag, -
kõik teavad, et nimeks
tal HIIUMAA,
kuid hiidlase jaoks
on ta
kodumaa
http://www.hot.ee/trinz/luule/alavainu3.htm
Kaupunki, joka ei oikeastaan ole kaupunki
Kärdla on Hiidenmaan ainoa kaupunki ja samalla Hiidenmaan maakunnan pääkaupunki. Asukasluku on 3000:n tienoilla. Yleisilmeeltään se vastaa suomalaisittain katsoen vähän suurempaa kirkonkylää, asutus on hajallaan aivan keskustaa lukuun ottamatta. Siellä sijaitsevat tärkeimmät hallintorakennukset ja koulut. Alue on melko laaja, ja se ulottuu meren rantaan saakka. Suomessa sen ystävyyskaupunki on Parainen, muutama vuosi sitten Turun seudun pikkukunnista muodostettu kokonaisuus.
Wellamo-opiston viron kielen klubin jokakeväinen matka suuntautui tällä kertaa Hiidenmaalle 4.-7.2015. Opettaja Leili Kujanpää oli organisoinut mainiosti matkan käytännön puolen. Hän oli jälleen löytänyt suuren määrän kulttuurikohteita, joissa tuskin olisi muuten tullut käytyä. Toisena päivänä tähän lähes 30:n ihmisen seurueeseen liittyi vielä Hiidenmaan museon tieteellinen johtaja Helgi Põllo, joka teki matkasta entistäkin mielenkiintoisemman ja nautittavamman.
Aivan niin pieni tai pikkuruinen Hiidenmaa ei ole kuin runossa sanotaan. Se on Viron saarista toiseksi suurin, pinta-alaakin on lähemmäs 1000 neliökilometriä, ja asukkaita on yli 11.000. Kuntia on viisi, niistä asukasluvultaan on suurin Kärdla, kaupungiksikin mainittu.
Keset taevas ja tuuli on tükike maad,
kus kasvavad lapsed
ja kadakad,
kus kavavad mehed
ja sanglepad
kus kavavad naised
ja metsroosid ka
Keset lagedat vett on üks väikene maa,
kus laps õpib mõnuga
kõndima,
kus mees heitleb enda
ja merega,
neine kimpus on põllu
Vahel taeva ja vee on üks tilluke saar,
kui ütleda peenelt, siis
arhipelaag, -
kõik teavad, et nimeks
tal HIIUMAA,
kuid hiidlase jaoks
on ta
kodumaa
http://www.hot.ee/trinz/luule/alavainu3.htm
Kaupunki, joka ei oikeastaan ole kaupunki
Kärdla on Hiidenmaan ainoa kaupunki ja samalla Hiidenmaan maakunnan pääkaupunki. Asukasluku on 3000:n tienoilla. Yleisilmeeltään se vastaa suomalaisittain katsoen vähän suurempaa kirkonkylää, asutus on hajallaan aivan keskustaa lukuun ottamatta. Siellä sijaitsevat tärkeimmät hallintorakennukset ja koulut. Alue on melko laaja, ja se ulottuu meren rantaan saakka. Suomessa sen ystävyyskaupunki on Parainen, muutama vuosi sitten Turun seudun pikkukunnista muodostettu kokonaisuus.
Viehättävä ja siistihän kaupunki on, monelta aikakausilta peräisin olevat omakotitalot sijaitsevat lehtevien puistoteiden varsilla. Erikoispiirteenä ovat usean talon pihalla olevat kaivot, joihin vesi tulee kaupungin alla risteilevistä pohjavesisuonista. Muutamat rakennukset kertovat vanhasta kulttuurista. Majapaikkamme Sõnajala Hotell oli viihtyisä ja hyvätasoinen.
Kirkonseutu
Ehkä suurimman vaikutuksen teki kaupungin kirkonseutu, ja tietysti Hiidenmaan Museo. Kärdlan Johanneksen seurakunnan kirkko valmistui 1863 eräiden paronien rahoittamana. Osa verkatehtaan työläisistä lahjoitti rahaa vapaaehtoisesti, voisi sanoa vähästään raamatullisia sanoja käyttäen. Osa summasta pidätettiin myös suoraan palkasta. Arkkitehtuuri on yksinkertaista, ja on vaikea ulkopäin määritellä tyylisuuntaa. Kellotorni on puusta, ja se on mielenkiintoisella tavalla vedetty itse rakennuksen ulkonemaksi.
Ehkä suurimman vaikutuksen teki kaupungin kirkonseutu, ja tietysti Hiidenmaan Museo. Kärdlan Johanneksen seurakunnan kirkko valmistui 1863 eräiden paronien rahoittamana. Osa verkatehtaan työläisistä lahjoitti rahaa vapaaehtoisesti, voisi sanoa vähästään raamatullisia sanoja käyttäen. Osa summasta pidätettiin myös suoraan palkasta. Arkkitehtuuri on yksinkertaista, ja on vaikea ulkopäin määritellä tyylisuuntaa. Kellotorni on puusta, ja se on mielenkiintoisella tavalla vedetty itse rakennuksen ulkonemaksi.
Paljon kiintoisampi onkin kirkon pihalla oleva kaatuneiden muistomerkki. Sen korkeampaan osaan on kirjoitettu kaikkien kaupungin kaatuneiden nimet, riippumatta siitä, kenen puolella sotilaat vapaaehtoisina tai tahtomattaan olivat taistelleet. Tällä on tahdottu korostaa historian ymmärtämistä ja sovituksen henkeä.
Varsin pysähdyttävä on kivipaadella istuva nuoren sotilaan hahmo, joka omalla tavallaan korostaa ihmiselämän satunnaisuutta. Pienemmille kiville on kirjailtu paikkakunnan pitsimalleja.
Hiidenmaan museo
Kalevin verkatehtaalla on ollut valtava merkitys kaupungin kehitykselle, ja se näkyy myös Hiidenmaan museossa. Museo sijaitsee Kalevin tehtaan johtajien yli 60 metriä pitkässä puuasumuksessa, joka on saanut nimen Pikk Maja. Hiidenmaan museon tutkimus- ja näyttelytilat ovat monipuoliset, on työntekijäin työtiloja, suuri kokoushuone, kirjasto ja pieni muistoesineiden kauppa.
Heti ensimmäisestä näyttelyhuoneesta löytyy verkatehtaan pienoismalli ja kirjoituspöydän takaa paroni Robert Eginhard von Ungern-Sternberg puolisoineen luonnollisen kokoisina nukkeina. Oven takaa löytyy vielä ajankuvaa selventävä naishahmo lapsineen. Verkatehtaasta on tarkemmin Teollisuus-nimisessä osiossa.
Varsin pysähdyttävä on kivipaadella istuva nuoren sotilaan hahmo, joka omalla tavallaan korostaa ihmiselämän satunnaisuutta. Pienemmille kiville on kirjailtu paikkakunnan pitsimalleja.
Hiidenmaan museo
Kalevin verkatehtaalla on ollut valtava merkitys kaupungin kehitykselle, ja se näkyy myös Hiidenmaan museossa. Museo sijaitsee Kalevin tehtaan johtajien yli 60 metriä pitkässä puuasumuksessa, joka on saanut nimen Pikk Maja. Hiidenmaan museon tutkimus- ja näyttelytilat ovat monipuoliset, on työntekijäin työtiloja, suuri kokoushuone, kirjasto ja pieni muistoesineiden kauppa.
Heti ensimmäisestä näyttelyhuoneesta löytyy verkatehtaan pienoismalli ja kirjoituspöydän takaa paroni Robert Eginhard von Ungern-Sternberg puolisoineen luonnollisen kokoisina nukkeina. Oven takaa löytyy vielä ajankuvaa selventävä naishahmo lapsineen. Verkatehtaasta on tarkemmin Teollisuus-nimisessä osiossa.
Satamia, majakoita ja saarellista luontoa
Hiidenmaa on Itämeren tytär, sieltä löytyy satamia, majakoita, veneenrakennusta, mutta myös laajoja metsiä, aukeita peltomaita, ruovikkoja ja hiekkarantoja. Hiljaisuuttakin on , mutta välillä myös tyrskyjä rantakiviä vasten.
Oheisesta kuvasta näkyvät Hiidenmaan tärkeimmät satamat ja niitä kohteita, joissa matkalla käytiin. Saaren ääriviivat on saatu kuvaamalla piparkakkumuottia, joka ostettiin Hiidenmaan museon kaupasta. Kassarissa on niin paljon kohteita, että niitä kaikkia ei voinut pieneen tilaan merkitä.
Hiidenmaa on Itämeren tytär, sieltä löytyy satamia, majakoita, veneenrakennusta, mutta myös laajoja metsiä, aukeita peltomaita, ruovikkoja ja hiekkarantoja. Hiljaisuuttakin on , mutta välillä myös tyrskyjä rantakiviä vasten.
Oheisesta kuvasta näkyvät Hiidenmaan tärkeimmät satamat ja niitä kohteita, joissa matkalla käytiin. Saaren ääriviivat on saatu kuvaamalla piparkakkumuottia, joka ostettiin Hiidenmaan museon kaupasta. Kassarissa on niin paljon kohteita, että niitä kaikkia ei voinut pieneen tilaan merkitä.
Merimatka mantereen puolelta Rohukülasta kestää vieläkin pitkälti toista tuntia, vaikka väylää on jatkuvasti suoristettu ja ruopattu yhä suurempia lauttoja varten. Lautan kokoa on kovasti suurennettu, nytkin sinne mahtui kymmeniä henkilöautoja, muutamia busseja ja useita rekkoja. Tarvittaessa lautassa on käytettävissä myös pienempi, vähän ylempänä oleva kansi. Toisella puolen salmea sijaitseva Heltermaan satama taitaa olla Hiidenmaan vilkkain, sillä näimme siellä myös puutavaran lastaamista rahtilaivaan. Lautta on saapumassa satamaan rahtilaivan takana.
Orjaku sadam Kastarissa oli kyllä kaikkein kiintoisin, onhan se kyläyhdistyksen ylläpitämä, ja siis oiva todiste yhteisöllisyydestä. Rannalla oli kokoontumistiloja, pikkuravintola ja baari, lisäksi oli useita mökkejä rivissä pienyrittäjien työtiloina. Ruovikon halki oli rakennettu kävelysilta, jossa päästiin aina vahvalle kivistä rakennetulle aallonmurtajalle. Ruovikon seasta erottui suuri valkoinen hautova lintu, jonka turvallisuutta valvoi uros vähän kauempana. Joku oli tuntevinaan linnut kyhmyjoutseniksi. Linnusto alueella on muutekin runsas, sitä sopii tarkkailla lähistöllä olevasta lintutornista.
Kalana sadam aivan läntisimmässä kärjessä tuntui huokuvan alkukesän rauhaa, ainoa laiva oli nostettu korjattavaksi ylös satamalaiturille. Väkeä kuitenkin riitti, ehkä he olivat olleet käymässä Ristnan majakalla, joka tällä kertaa ei kuulunut meidän ohjelmaamme. Rannalla oli runsaasti erilaisia majoitustiloja, kaiketi myös kesäasuntoja. Merelliseen tunnelmaan siellä kyllä päästiin, tuuli tuntui, ja rannan kivikossa kasvoi kiintoisia kasveja.
Kiireiseen perjantain matkasuunnitelmaan ei liioin mahtunut käynti Kõrgessaaren satamassa vähän pohjoisempana Reigin kirkon suunnalla. Oman aikansa suuryritys, vuonna 1949 perustettu Hiiu Kalur-niminen kolhoosi käytti sitä satamanaan. Kolhoosin troolilaivat kalastivat Itämerestä kilohailia, silakkaa ja turskaa. Joskus ne ulottivat matkansa Atlantille saakka. Tällä hetkellä sitä pitää kotisatamanaan noin 15 kalastusalusta. Kõrgessaar on osaksi huviveneilijöiden käytössä. Käyttöä rajoittaa matala syväys, joka on paikoitellen vain pari metriä. Erilaisia huoltomahdollisuuksiakin siellä on rajoitetusti.
Kiireiseen perjantain matkasuunnitelmaan ei liioin mahtunut käynti Kõrgessaaren satamassa vähän pohjoisempana Reigin kirkon suunnalla. Oman aikansa suuryritys, vuonna 1949 perustettu Hiiu Kalur-niminen kolhoosi käytti sitä satamanaan. Kolhoosin troolilaivat kalastivat Itämerestä kilohailia, silakkaa ja turskaa. Joskus ne ulottivat matkansa Atlantille saakka. Tällä hetkellä sitä pitää kotisatamanaan noin 15 kalastusalusta. Kõrgessaar on osaksi huviveneilijöiden käytössä. Käyttöä rajoittaa matala syväys, joka on paikoitellen vain pari metriä. Erilaisia huoltomahdollisuuksiakin siellä on rajoitetusti.
Suuresadam itärannalla Kärdlan kaupungin eteläpuolella oli myös varsin hiljainen. Pari rahtilaivaa oli laiturissa, mutta muuten ei mitään liikettä olut. Kärdlan upouusi satama avattiin toukokuussa 2014 suurin ja juhlallisin menoin. Se on rakennettu EU-rahoin erityisesti huviveneilijöitä varten. Bussin ikkunasta sain heittolaukauksena hyvän kuvan, joka todisti, ettei sielläkään juuri liikettä ollut. Lieneekö syy alkaneessa viikonlopussa, tulimmehan me sen ohi perjantaina melko myöhään. Kaipa sieltä oli lähdetty joukolla merelle.
Suomalaiset tuntevat Hiidenmaan satamista luultavasti parhaiten saaren pohjoiskärjessä sijaitsevan Lehtman. Sen lähettyvillä on Tahkunan majakka. Vierasveneille on 10 laituripaikkaa, ja ne soveltuvat hyvin syväykseltään nelimetrisille aluksille. Satamassa on monipuoliset palvelut. Lehtma on kauppasatama, ja satamakapteeni päivystää vuorokauden ympäri. Sitäkin vilkkaampi Sõru sadam on aivan saaren etelärannassa. Sen kautta ohjautuu Hiidenmaan ja Saarenmaan välinen liikenne.
Suomalaiset tuntevat Hiidenmaan satamista luultavasti parhaiten saaren pohjoiskärjessä sijaitsevan Lehtman. Sen lähettyvillä on Tahkunan majakka. Vierasveneille on 10 laituripaikkaa, ja ne soveltuvat hyvin syväykseltään nelimetrisille aluksille. Satamassa on monipuoliset palvelut. Lehtma on kauppasatama, ja satamakapteeni päivystää vuorokauden ympäri. Sitäkin vilkkaampi Sõru sadam on aivan saaren etelärannassa. Sen kautta ohjautuu Hiidenmaan ja Saarenmaan välinen liikenne.
Kõpun majakka
1500-luvun alussa rakennettu Kõpun majakka on Itämeren ja Baltian maiden vanhin. Ainakin vuodesta 1649 lähtien sen huipulla poltettiin puuta erityisessä metallisessa korissa. 1800-luvun alussa käytettiin ensin öljyä, jonka jälkeen siirryttiin valopetroliin ja asetyleeniin. Nykyään siellä on käytössä sähköinen automaattijärjestelmä.
Majakka oli todella tarpeen sillä pohjoisen kauppatien varrella olevan Hiidenmaan rantavedet ovat karikkoisia. Aluksi se oli 20-metrinen, myöhemmin sen korkeutta on lisätty 36 metriin. Kun majakka sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla 67 metriä meren pinnasta, tulee kokonaiskorkeudeksi 102 metriä. Vuosina 1989–1990 tornin ympärille valettiin kestävä teräsbetoninen "paita", jonka tehtävä on estää tornin rapistuminen.
Meidän kanssamme saapui majakalle toinenkin bussilastillinen väkeä. Ehkä tästä syystä pari kepeäjalkaista lahtelaista kiirehti ensimmäisenä tornin juurelle. Kuvittelin heidän suuntaavan hissiin, jota siellä sitten ei ollutkaan. Minulla ei ollut etukäteen mitään suunnitelmia kipuamisesta, ja niinpä sen enempää ajattelematta seurasin heitä. Ryntäsin muiden mukana rappusiin, ja hetken päästä huomasin, että nyt oli pakko mennä joukon mukana ja vielä samaa tahtia.
Aivan helppoa nouseminen ei ollut. Raput olivat pari kertaa korkeammat kuin tavallisessa kerrostalossa, ylöspäin johti kapea kuilu, jossain oli pari mutkaa, ja muutama lamppukin oli palanut. Kaiken kukkuraksi kuilu oli niin matala, että kaikkien piti nousta hieman kumarassa, minä löin lisäksi pari kertaa pääni kattoon. Mutta kun oli leikkiin ryhtynyt, piti leikki kestää. Pakkohan se oli, sillä takana oli jo kymmenkunta, ehkä parikymmentä nousijaa, eikä kapeassa kuilussa voinut mitenkään väistää.
Minun tekonivelpolvilleni korkeat rappuset olivat vaivalloisia. Pelastukseksi tuli seinässä sopivalla korkeudella kulkeva putkimainen kaide, josta käsivoimin vetäen pysyin muun joukon tahdissa. Alas tullessa oli helpompaa, mutta silloinkin piti iso osa painosta laittaa kaiteen varaan. Ainoa mahdollisuus oli laskeutua toinen kylki edellä.
Näkymät tornista eivät olleet kummoiset, toisessa kuvassa on parkkipaikka, mistä lähdettiin, toisessa näkyy meri havumetsän takana. Kolmas kuva on Tuulikki Mäkisen todistus kirjoittajan käynnistä majakan huipulla. Kuvan hän otti parkkipaikalta.
1500-luvun alussa rakennettu Kõpun majakka on Itämeren ja Baltian maiden vanhin. Ainakin vuodesta 1649 lähtien sen huipulla poltettiin puuta erityisessä metallisessa korissa. 1800-luvun alussa käytettiin ensin öljyä, jonka jälkeen siirryttiin valopetroliin ja asetyleeniin. Nykyään siellä on käytössä sähköinen automaattijärjestelmä.
Majakka oli todella tarpeen sillä pohjoisen kauppatien varrella olevan Hiidenmaan rantavedet ovat karikkoisia. Aluksi se oli 20-metrinen, myöhemmin sen korkeutta on lisätty 36 metriin. Kun majakka sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla 67 metriä meren pinnasta, tulee kokonaiskorkeudeksi 102 metriä. Vuosina 1989–1990 tornin ympärille valettiin kestävä teräsbetoninen "paita", jonka tehtävä on estää tornin rapistuminen.
Meidän kanssamme saapui majakalle toinenkin bussilastillinen väkeä. Ehkä tästä syystä pari kepeäjalkaista lahtelaista kiirehti ensimmäisenä tornin juurelle. Kuvittelin heidän suuntaavan hissiin, jota siellä sitten ei ollutkaan. Minulla ei ollut etukäteen mitään suunnitelmia kipuamisesta, ja niinpä sen enempää ajattelematta seurasin heitä. Ryntäsin muiden mukana rappusiin, ja hetken päästä huomasin, että nyt oli pakko mennä joukon mukana ja vielä samaa tahtia.
Aivan helppoa nouseminen ei ollut. Raput olivat pari kertaa korkeammat kuin tavallisessa kerrostalossa, ylöspäin johti kapea kuilu, jossain oli pari mutkaa, ja muutama lamppukin oli palanut. Kaiken kukkuraksi kuilu oli niin matala, että kaikkien piti nousta hieman kumarassa, minä löin lisäksi pari kertaa pääni kattoon. Mutta kun oli leikkiin ryhtynyt, piti leikki kestää. Pakkohan se oli, sillä takana oli jo kymmenkunta, ehkä parikymmentä nousijaa, eikä kapeassa kuilussa voinut mitenkään väistää.
Minun tekonivelpolvilleni korkeat rappuset olivat vaivalloisia. Pelastukseksi tuli seinässä sopivalla korkeudella kulkeva putkimainen kaide, josta käsivoimin vetäen pysyin muun joukon tahdissa. Alas tullessa oli helpompaa, mutta silloinkin piti iso osa painosta laittaa kaiteen varaan. Ainoa mahdollisuus oli laskeutua toinen kylki edellä.
Näkymät tornista eivät olleet kummoiset, toisessa kuvassa on parkkipaikka, mistä lähdettiin, toisessa näkyy meri havumetsän takana. Kolmas kuva on Tuulikki Mäkisen todistus kirjoittajan käynnistä majakan huipulla. Kuvan hän otti parkkipaikalta.
Luonnon ihmeitä
Kõpun majakalta merelle päin ottamassani kuvassa näkyy pelkästään havumetsää. Mutta jo 1990-luvun lentopallomatkoilta jäi vaikutelma, että lehtipuumetsiköt ja sekametsät ovat tien varsilla selvänä enemmistönä. Tämä käsitys vahvistui edelleen. Aikoinaan hiidenmaalaiset ystävät kuljettivat meitä ympäri saarta, ja ajoivat uusilla autoillaan ikään kuin näytteeksi varsin kovaa vauhtia sen ajan öljysorateillä. Oikeastaan tiet ovat edelleen samanlaisia, ei kai se aivan entisaikojen öljysoraa ole, mutta ei asfalttiakaan, sillä pinnassa oli runsaasti hienon hienoa kivisepeliä. Iloitsimme silloin 1990-luvulla virolaisten alkavasta elintason noususta, uusia länsiautoja jo voitiin ostaa, eikä enää tarvinnut yöksi ottaa tuulilasinpyyhkijöitäkään turvaan, niin kuin vielä Ladoista 1980-luvun lopussa.
Kõpun majakalta merelle päin ottamassani kuvassa näkyy pelkästään havumetsää. Mutta jo 1990-luvun lentopallomatkoilta jäi vaikutelma, että lehtipuumetsiköt ja sekametsät ovat tien varsilla selvänä enemmistönä. Tämä käsitys vahvistui edelleen. Aikoinaan hiidenmaalaiset ystävät kuljettivat meitä ympäri saarta, ja ajoivat uusilla autoillaan ikään kuin näytteeksi varsin kovaa vauhtia sen ajan öljysorateillä. Oikeastaan tiet ovat edelleen samanlaisia, ei kai se aivan entisaikojen öljysoraa ole, mutta ei asfalttiakaan, sillä pinnassa oli runsaasti hienon hienoa kivisepeliä. Iloitsimme silloin 1990-luvulla virolaisten alkavasta elintason noususta, uusia länsiautoja jo voitiin ostaa, eikä enää tarvinnut yöksi ottaa tuulilasinpyyhkijöitäkään turvaan, niin kuin vielä Ladoista 1980-luvun lopussa.
Kuulu Ristimäki on Kärdlasta länteen vievän tien varrella. Se sijaitsee sekametsässä, mutta sijaintia tärkeämpi on sen asema virolaisten, miksei muidenkin kävijäin sielunmaisemassa. Vuonna 1781 kartanonomistajat karkottivat Reigin alueen ruotsalaisväestön mailtaan. Venäjän keisarinna Katariina II lupasi heille uudet asuinsijat Etelä-Ukrainaan. Karkotetut pitivät viimeisen messunsa tuona vuonna elokuussa juuri Ristimäellä. Tästä ajasta lähtien syntyi perinne, että ihmiset voivat yhä tuoda tänne vaikeat asiansa, kunhan tekevät tänne paikalla kasvavista puiden oksista ristin. Uskomus on, että tämä auttaa. Näistä maahan ja puihin nojaavista risteistä johtuu paikan kuvassa näkyvä ryteikköisyys. Kuvaan mahtui vain pieni osa alueesta.
Kalanan satamasta taas puolestaan näkyy, että Itämeren tyrskyt ovat muokanneet rantoja kivisiksi. Mutta myös miltei upottavaa hiekkaa löytyy, silloin 1990-luvulla näimme sellaisia rantoja pohjoisessa Tahkunan suunnalla.
Mutta löytyy myös ihmisen muokkaamaa luontoa, puutarhoja ja viljelyaukeita, jotka kuitenkaan eivät ole kovin laajoja ja mittavia.
Mutta löytyy myös ihmisen muokkaamaa luontoa, puutarhoja ja viljelyaukeita, jotka kuitenkaan eivät ole kovin laajoja ja mittavia.
Eräs erikoisuus löytyi Õngusta länsirannikolta. Siellä kilometrin parin päässä rannikkoa myötäilevältä päätieltä oli hehtaarin tai parin suuruinen rhododendron- eli suomeksi alppiruusualue harvahkossa mäntymetsässä.
Kysymys on erään perheen parin sukupolven aikaisesta harrastuksesta, joka ilmastollisesti melko suotuisissa oloissa on tuottanut upean nähtävyyden. Värivalikoima on laaja, pensaita on todella paljon, osa niistä on korkeudeltaan kolmimetrisiä. Paikoitellen näkyi myös sitä bambua, jota Suomessakin oli aikoinaan vanhojen herrashuviloiden koristekasvina.
Kysymys on erään perheen parin sukupolven aikaisesta harrastuksesta, joka ilmastollisesti melko suotuisissa oloissa on tuottanut upean nähtävyyden. Värivalikoima on laaja, pensaita on todella paljon, osa niistä on korkeudeltaan kolmimetrisiä. Paikoitellen näkyi myös sitä bambua, jota Suomessakin oli aikoinaan vanhojen herrashuviloiden koristekasvina.
Vanajõe org, eli ”Vanhanjoen laakso” löytyi myös saman päätien varrelta vähän pohjoisempana. Siellä vesi oli löytänyt todella mutkikkaan uomansa pehmeässä hiekkaharjussa. Kuva ei tee oikein oikeutta tälle luonnonihmeelle, sillä hiekka näkyy voimakkaan ruskeana kirkasvetisessä puronuomassa.
Merkittävää on, että eurooppalainen saukko on saatu näillä seuduin pelastettua miltei sukupuutosta.
Merkittävää on, että eurooppalainen saukko on saatu näillä seuduin pelastettua miltei sukupuutosta.
Paikalla olevasta opastustaulusta näkyy, miten vesi on etsinyt tietään hienohiekkaisessa maastossa. Katkoviiva esittää tutustumisreittejä, joista valitsimme pidemmän. Matkalla on useita portaita. Molemmat viimeiset kuvat on ottanut Tuulikki Mäkinen.
Kõpu-Ristna- tien varrella oli muutaman rakennuksen Ristnan luontokeskus, jonka näyttelyistä paljon mielenkiintoista. Ainutlaatuinen on rakennus, jossa esitellään sitä, mitä meren aallot ovat tuoneet rannalle: vaatteita, pakkauksia, pulloja, puutavaraa ja esineitä.
Kõpu-Ristna- tien varrella oli muutaman rakennuksen Ristnan luontokeskus, jonka näyttelyistä paljon mielenkiintoista. Ainutlaatuinen on rakennus, jossa esitellään sitä, mitä meren aallot ovat tuoneet rannalle: vaatteita, pakkauksia, pulloja, puutavaraa ja esineitä.
Kirkkoja ja museorakennuksia
Kahden puukirkon jälkeen Reigin seurakunta sai nykyisen yksilaivaisen, sisältä barokkivaikutteisen kivikirkon vuona 1799. Kuoria ei ole, erikoisuutena on alttariseinän kolmiosaisuus ja se, että kapea, pyöreähkö saarnastuoli on lähes keskellä kirkkoa, aivan keskikäytävän vieressä.
Suomalaiset tuntevat nykyisen kirkon edeltäjän Aino Kallaksen kirjoittamasta kolmiodraamasta Reigi õpetaja (1926). Vanha kirkkoherra, nuori vaimo, ja seurakuntaan määrätty nuori pappi, asetelma, joka on tuttu muualtakin kirjallisuudesta eri puolilta Eurooppaa, uskoisin että jo Shakespeare toi tämän näytelmätaiteeseen. Suomessa lähin vertailukohta olisi Juhani Ahon romaani Juha, joka ilmestyi jo vuonna 1911.
Reigi õpetaja on hieno rannikkoseudun kansankuvaus, ja sen suomen kieli on nautittavaa.
Kahden puukirkon jälkeen Reigin seurakunta sai nykyisen yksilaivaisen, sisältä barokkivaikutteisen kivikirkon vuona 1799. Kuoria ei ole, erikoisuutena on alttariseinän kolmiosaisuus ja se, että kapea, pyöreähkö saarnastuoli on lähes keskellä kirkkoa, aivan keskikäytävän vieressä.
Suomalaiset tuntevat nykyisen kirkon edeltäjän Aino Kallaksen kirjoittamasta kolmiodraamasta Reigi õpetaja (1926). Vanha kirkkoherra, nuori vaimo, ja seurakuntaan määrätty nuori pappi, asetelma, joka on tuttu muualtakin kirjallisuudesta eri puolilta Eurooppaa, uskoisin että jo Shakespeare toi tämän näytelmätaiteeseen. Suomessa lähin vertailukohta olisi Juhani Ahon romaani Juha, joka ilmestyi jo vuonna 1911.
Reigi õpetaja on hieno rannikkoseudun kansankuvaus, ja sen suomen kieli on nautittavaa.
Varsinainen Kallaksen pariskunnan lähikirkko on varmaan ollut Kassarin kappeli, joka rakennettiin nykymuodossa ilmeisesti 1700-luvulla. Tätä vanhemman kirkkorakennustradition mukaista kivirakennusta on uudistettu ainakin aivan 1800-luvun alussa sekä vuosina 1992-1993. Se on ainoa toiminnassa oleva virolainen sakraalirakennus, jossa on ruokokatto.
Kappelin ympärillä on hautausmaa, johon on haudattu mm. Stackelbergien sukuhaaran jäseniä ja useita paikallisia kulttuurihenkilöitä.
Kappelin ympärillä on hautausmaa, johon on haudattu mm. Stackelbergien sukuhaaran jäseniä ja useita paikallisia kulttuurihenkilöitä.
Pühalepan kirkko lähellä Kärdlaan ja Käinaan johtavien teiden risteystä on Hiidenmaan vanhin, rakennettu jo 1200-luvun puolivälissä. Tornin se sai vasta 1700-luvulla. Siinä on nähtävissä samanlaisia goottilaisvaikutteita kuin monissa muissakin Viron kirkoissa. Erikoisuutena on kirkontornin huipussa ristin paikalla oleva kukko, josta on erilaisia tulkintoja. 1800-luvulla sen seinälle maalattiin Maltan ritarikunnan risti, ritarikuntaan kun kuului Ungern-Sternbergien suvun jäseniä.
Suomessa ystävyysseurakuntana on ollut Nurmon seurakunta Etelä-Pohjanmaalta. Neuvostovallan ajalla kirkko oli viljavarastona, joten uuden itsenäistymisen alussa korjattavaa riitti. Nurmolaiset hankkivat mm. penkkien alle sijoitettavat lämpöpatterit. Kuuden miehen ryhmä kävi saneeraamassa erään kerrostaloasunnon seurakunnan tarpeisiin. Tarvikkeet maksettiin Nurmosta, ja miehet tekivät yönsä ylöspitoa vastaan.
Yllä kuvatut tapahtumat liittyivät juuri 1990-alun alkupuolen ja puolenvälin aikaan, jolloin molemmin puolin tunnettiin kristillistä yhteyttä vaikeiden vuosien jälkeen. Nyt näilläkään seurakunnilla ei enää tiettävästi ole yhteyksiä, yhteistyössä ollut polvi on täällä kuten moniaalla muullakin taholla jo väistynyt. Lisäksi Nurmo on liitetty Peräseinäjoen ja Ylistaron kanssa Seinäjoen kaupunkiin, on syntynyt yhteinen suurseurakunta, joka on jo vieraantunut entisistä ajatuksista.
Suomessa ystävyysseurakuntana on ollut Nurmon seurakunta Etelä-Pohjanmaalta. Neuvostovallan ajalla kirkko oli viljavarastona, joten uuden itsenäistymisen alussa korjattavaa riitti. Nurmolaiset hankkivat mm. penkkien alle sijoitettavat lämpöpatterit. Kuuden miehen ryhmä kävi saneeraamassa erään kerrostaloasunnon seurakunnan tarpeisiin. Tarvikkeet maksettiin Nurmosta, ja miehet tekivät yönsä ylöspitoa vastaan.
Yllä kuvatut tapahtumat liittyivät juuri 1990-alun alkupuolen ja puolenvälin aikaan, jolloin molemmin puolin tunnettiin kristillistä yhteyttä vaikeiden vuosien jälkeen. Nyt näilläkään seurakunnilla ei enää tiettävästi ole yhteyksiä, yhteistyössä ollut polvi on täällä kuten moniaalla muullakin taholla jo väistynyt. Lisäksi Nurmo on liitetty Peräseinäjoen ja Ylistaron kanssa Seinäjoen kaupunkiin, on syntynyt yhteinen suurseurakunta, joka on jo vieraantunut entisistä ajatuksista.
Barokkityylinen Suuremõisa loss sijaitsee Pühalepan kunnassa ja melko lähellä edellä mainittua kirkkoa. Sen rakennutti kreivitär Ebba-Margareta von Stenbock (syntyisin De la Gardie) vuosina 1755-1760. Hänen viimeinen leposijansa on hautakappelissa Pühalepan kirkon vierellä.
Eri vaiheiden jälkeen sen omistaksi tuli aivan 1700-luvun lopussa Otto Reinhold Ludvig von Ungern-Sternberg, jonka aikana kartanorakennus sai ympärilleen englantilaistyylisen puiston, jossa oli mm. puolensataa puuta.
Eri vaiheiden jälkeen sen omistaksi tuli aivan 1700-luvun lopussa Otto Reinhold Ludvig von Ungern-Sternberg, jonka aikana kartanorakennus sai ympärilleen englantilaistyylisen puiston, jossa oli mm. puolensataa puuta.
Viimeinen todellinen omistaja oli Evald Adam Gustav Paul von Ungern-Sternberg, joka kuoli jälkeläisiä jättämättä ja odottamatta vuonna 1909. Suuri osa kartanon upeasta kirjastosta ja muustakin varallisuudesta myytiin I maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Viron itsenäistyttyä sinne perustettiin koulu. Nykyään siellä toimivat Suuremõisan peruskoulu ja teknillinen oppilaitos. Tosin tällä hetkellä niin kartanorakennuksessa kuin apurakennuksissakin ovat meneillään restaurointityöt.
Mainio oppaamme Helgi Põllo opasti meitä asiantuntevasti niin täällä kuin muuallakin.
Mainio oppaamme Helgi Põllo opasti meitä asiantuntevasti niin täällä kuin muuallakin.
Sooääre talu, suosittu ruokapaikka, vie ajatukset ainakin 200 vuoden taakse. Nykyisen riihipirtin vanhin osa on 1800-luvun alkupuolelta. Siinä on osaksi maalattia, rakennuksessa aikanaan asuttiin ja kuivattiin viljaa syksyisin. Uunilla varustettu asuinhuone rakennettiin 1800-luvun lopussa. Rakennusryhmään kuuluvat lisäksi savusauna, aitta, kellari, vaunuvaja ja ruokalarakennus, joka aikanaan oli navettana. Viimeisin rakennus on tuulimylly, joka on valmistunut vasta hiljattain. Rakennukset ovat esimerkkejä Hiidenmaan entisiltä ajoilta. Kokoelmaa täydentävät vielä näytteillä olevat työvälineet ja muut tarvekalut.
Kassarin museossa on näytteillä laajat kokoelmat talonpoikaisesta elämästä ja myös kartanokulttuurista. Siellä on runsaasti maataloustyövälineitä, merenkulkuun ja kouluopetukseen liittyviä esineitä, myös käsitöitä. Se kuuluu Hiidenmaan museon alaisuuteen. Toiminta alkoi tässä kalkkikivisessä rakennuksessa vuonna 1967.
1800-luvulta peräisin oleva Vetsi Tall Kassarissa oli alkuaan Stackelbergien kartanon hevostalli. Siihen rakennettiin vuonna 1996 vanhanaikaiseen tyyliin ruokapaikka, jossa on neljä ravintolasalia ja leipomosali, jossa leivinuunia lämmitetään puilla. Päärakennuksen ympärillä on useita pieniä vuokramökkejä, useimmat tynnyrinmuotoisia.
Tämän kirkko- ja museorakennusten kavalkaadin päättää gallerian jälkeen kuva Kallaksen pariskunnan huvilasta Kassarissa. Tänään se tavallaan uinuu suurten syreenipensaiden ja muun puuston siimeksessä.
1800-luvulta peräisin oleva Vetsi Tall Kassarissa oli alkuaan Stackelbergien kartanon hevostalli. Siihen rakennettiin vuonna 1996 vanhanaikaiseen tyyliin ruokapaikka, jossa on neljä ravintolasalia ja leipomosali, jossa leivinuunia lämmitetään puilla. Päärakennuksen ympärillä on useita pieniä vuokramökkejä, useimmat tynnyrinmuotoisia.
Tämän kirkko- ja museorakennusten kavalkaadin päättää gallerian jälkeen kuva Kallaksen pariskunnan huvilasta Kassarissa. Tänään se tavallaan uinuu suurten syreenipensaiden ja muun puuston siimeksessä.
Teollinen toiminta
Kalevin verkatehtaan perusti alkuaan vuonna 1829 Partsin kartanonherra Peter Ludwig Konstantin von Ungern-Sternberg Kõrgessaaren kartanonomistajan kanssa. Vuonna 1940 tehdas sai nimen Hiiu Tekstiil. Seuraavana vuonna venäläiset sotilaat polttivat tehtaan. Tehtaan pienoismalli Hiidenmaan museossa on esitelty aiemmin.
Tehtaan taloudellinen merkitys on ollut hyvin suuri, voisi sanoa, että se loi ensin kauppalan ja sitten Kärdlan kaupungin. Se perusti 1920-luvun lopusta lähtien tytäryhtiöitä mm. sähköaseman, viljaa jauhavan tuulimyllyn, sahan, metsätyöyhtiön, kutomon, kaupan ja sataman. Sillä oli omistuksessaan myös höyrylaiva Hiiumaa, sekä konttori ja varasto Tallinnassa.
Kalevin verkatehtaan perusti alkuaan vuonna 1829 Partsin kartanonherra Peter Ludwig Konstantin von Ungern-Sternberg Kõrgessaaren kartanonomistajan kanssa. Vuonna 1940 tehdas sai nimen Hiiu Tekstiil. Seuraavana vuonna venäläiset sotilaat polttivat tehtaan. Tehtaan pienoismalli Hiidenmaan museossa on esitelty aiemmin.
Tehtaan taloudellinen merkitys on ollut hyvin suuri, voisi sanoa, että se loi ensin kauppalan ja sitten Kärdlan kaupungin. Se perusti 1920-luvun lopusta lähtien tytäryhtiöitä mm. sähköaseman, viljaa jauhavan tuulimyllyn, sahan, metsätyöyhtiön, kutomon, kaupan ja sataman. Sillä oli omistuksessaan myös höyrylaiva Hiiumaa, sekä konttori ja varasto Tallinnassa.
Hiiu Vill sijaitsee melko pitkässä kivitalossa, joka on yksi harvoista vielä kunnossa ja käytössä olevista Vaemlan kartanon rakennuksista. Se rakennettiin 1800-luvun puolivälissä kartanon heinäladoksi.
Nykyisin tiloissa toimii perheyritys Hiiu Vill. Vanhimmat koneet (villasusi, karstauskoneet ja säiekone) on tuotu Puolasta. Todennäköisesti nämäkin koneet ovat peräisin 1800-luvulta, mutta tarkkaa vuosilukua ei ole tiedossa. Hiidenmaalle ne tuotiin Manner-Virosta, osa uudemmista koneista on ostettu Saarenmaalta. Neuvostoaikainen kehruukone on tehty Tashkentissa. Koneilla tehdään lampaanvillasta lankaa. Suuri osa töistä tehdään vielä käsin.
Nykyisin tiloissa toimii perheyritys Hiiu Vill. Vanhimmat koneet (villasusi, karstauskoneet ja säiekone) on tuotu Puolasta. Todennäköisesti nämäkin koneet ovat peräisin 1800-luvulta, mutta tarkkaa vuosilukua ei ole tiedossa. Hiidenmaalle ne tuotiin Manner-Virosta, osa uudemmista koneista on ostettu Saarenmaalta. Neuvostoaikainen kehruukone on tehty Tashkentissa. Koneilla tehdään lampaanvillasta lankaa. Suuri osa töistä tehdään vielä käsin.
Muoviteollisuus
Pienteollisuus liittyy paljolti merenkulkuun, on mm. pieniä laivaveistämöitä. Jossain entisöidään vanhoja laivoja, saimme mm. vierailla tällaisella, entisen kolhoosin halliin rakennetulla verstaalla. Lukumääräisesti eniten on kuitenkin pienempiä ja suurempia muoviosia ja komponentteja valmistavia yrityksiä. Niitä lienee kaikkiaan kymmenkunta.
Vauhtia tähän toimintaan antoi Käinassa vuonna 1998 yöpynyt ruotsalainen yrittäjä Leif Andersson. Sattumalta hän löysi paikallisen yrityksen, jossa prässättiin ruokailuvälineitä. Andersson päätti saman tien siirtää oman yrityksensä Hiidenmaalle.
Näin syntyi Dagöplast Hiiumaa, jolla on neljä tehdasta. Ne valmistavat mm. säkkejä, pusseja ja kuormapeitteitä, työväkeä yrityksessä on lähes sata. Noin 80 prosenttia lähtee vientiin, erityisesti Ruotsiin ja Norjaan.
Muista yrityksistä voidaan vielä mainita muutamia suurimpia. Käinassa toimii vielä mm. Oü Plastiktoos ja AS B-plast. Kärdlassa AS M ja P Nurst valmistaa muoviosia elektroniikkateollisuudelle ja EstPak Plast elintarvikepakkauksia. Käinan ohella myös saaren eteläisin kunta Emmaste on muovituotekeskuksia, siellä toimivat HiiuLink, Pharma Systems Eesti Oü, perheyritys Liisbet Tukak ja Dale LD. Ei ihme, että saarella puhutaan, että muoviteollisuus on Hiidenmaan Nokia !
Pienteollisuus liittyy paljolti merenkulkuun, on mm. pieniä laivaveistämöitä. Jossain entisöidään vanhoja laivoja, saimme mm. vierailla tällaisella, entisen kolhoosin halliin rakennetulla verstaalla. Lukumääräisesti eniten on kuitenkin pienempiä ja suurempia muoviosia ja komponentteja valmistavia yrityksiä. Niitä lienee kaikkiaan kymmenkunta.
Vauhtia tähän toimintaan antoi Käinassa vuonna 1998 yöpynyt ruotsalainen yrittäjä Leif Andersson. Sattumalta hän löysi paikallisen yrityksen, jossa prässättiin ruokailuvälineitä. Andersson päätti saman tien siirtää oman yrityksensä Hiidenmaalle.
Näin syntyi Dagöplast Hiiumaa, jolla on neljä tehdasta. Ne valmistavat mm. säkkejä, pusseja ja kuormapeitteitä, työväkeä yrityksessä on lähes sata. Noin 80 prosenttia lähtee vientiin, erityisesti Ruotsiin ja Norjaan.
Muista yrityksistä voidaan vielä mainita muutamia suurimpia. Käinassa toimii vielä mm. Oü Plastiktoos ja AS B-plast. Kärdlassa AS M ja P Nurst valmistaa muoviosia elektroniikkateollisuudelle ja EstPak Plast elintarvikepakkauksia. Käinan ohella myös saaren eteläisin kunta Emmaste on muovituotekeskuksia, siellä toimivat HiiuLink, Pharma Systems Eesti Oü, perheyritys Liisbet Tukak ja Dale LD. Ei ihme, että saarella puhutaan, että muoviteollisuus on Hiidenmaan Nokia !
Perinteellisempää tuotantoa edustavat muutamat veneveistämöt. Tällaiseen emme kuitenkaan päässeet, mutta sen sijaan näimme entistämistä erään kolhoosin entisessä vajassa. Tästä mainittiin jo tekstissä edellä.
Pitsinäitus Haapsalus
Edellä on useaan otteeseen viitattu Hiidenmaan vahvaan käsityöperinteeseen. Kun matka kulki mennen tullen Haapsalun kautta, on vielä syytä mainita Aime Edasin pitsinäyttely siellä pääkadun varrella. Näyttely sattui sopivasti juuri matkamme aikaan.
Aime Edasi on erityisesti Haapsalusallin merkittävin kehittäjä, kurssienpitäjä ja kirjailija. Ryhmämme poikkesi hänen kesäkuussa avoinna olleeseen näyttelyynsä Karjakadun varrella. Kokoelma oli laaja ja valaiseva, siitä on ohessa muutama kuva.
Aime Edasi on vähän hämillään kiittävistä sanoista vasemmalla.
Gallerian kuvista ensimmäisessä on näkyvillä kuuluisa Haapsalusalli, mutta pitsistä voi kutoa myös vaikkapa morsiuspuvun. Toisessa kuvassa on kovitettuja pitsihattuja.
Edellä on useaan otteeseen viitattu Hiidenmaan vahvaan käsityöperinteeseen. Kun matka kulki mennen tullen Haapsalun kautta, on vielä syytä mainita Aime Edasin pitsinäyttely siellä pääkadun varrella. Näyttely sattui sopivasti juuri matkamme aikaan.
Aime Edasi on erityisesti Haapsalusallin merkittävin kehittäjä, kurssienpitäjä ja kirjailija. Ryhmämme poikkesi hänen kesäkuussa avoinna olleeseen näyttelyynsä Karjakadun varrella. Kokoelma oli laaja ja valaiseva, siitä on ohessa muutama kuva.
Aime Edasi on vähän hämillään kiittävistä sanoista vasemmalla.
Gallerian kuvista ensimmäisessä on näkyvillä kuuluisa Haapsalusalli, mutta pitsistä voi kutoa myös vaikkapa morsiuspuvun. Toisessa kuvassa on kovitettuja pitsihattuja.
6. Konfirmaatio Vivamossa
Rippikoulu on yksi nuoren ihmisen aikuistumisriiteistä, todella mieluinen, kuten kesäkuun alussa taas Vivamossa nähtiin. Tuntuu hienolta, että papit, nuorisonohjaajat, erilaiset seurakunta-alan harjoittelijat ja isoset osaavat ottaa nuoret niin henkilökohtaisesti yksilöinä, löytävät heidän ajattelutapansa, ja toimivat kaiken tämän huomioon ottaen. Kiittäminen ja rohkaiseminen saavat ihmeitä aikaan. Tämä kaikki tietysti rippikoulun syvintä tarkoitusta unohtamatta. Tekisi mieli sanoa, että leirin pitäminen on oma taiteenlajinsa, johon varmaan kaikista ei olisi.
Rippikoulu on yksi nuoren ihmisen aikuistumisriiteistä, todella mieluinen, kuten kesäkuun alussa taas Vivamossa nähtiin. Tuntuu hienolta, että papit, nuorisonohjaajat, erilaiset seurakunta-alan harjoittelijat ja isoset osaavat ottaa nuoret niin henkilökohtaisesti yksilöinä, löytävät heidän ajattelutapansa, ja toimivat kaiken tämän huomioon ottaen. Kiittäminen ja rohkaiseminen saavat ihmeitä aikaan. Tämä kaikki tietysti rippikoulun syvintä tarkoitusta unohtamatta. Tekisi mieli sanoa, että leirin pitäminen on oma taiteenlajinsa, johon varmaan kaikista ei olisi.
Rippikoulu lisää hengellistä kasvua, antaa itsetuntoa, laajentaa näkemyksiä ja lisää ymmärrystä myös erilaisuutta kohtaan. Asiaa tarkemmin tuntematta luulen, että ryhmässä oli myös pari lievästi kehitysvammaista, yhtenä muiden joukossa. Ilta Vivamossa jäi todella myönteisenä mieleen.
Monelle Vivamo on sanana tuttu, ja jossain Lohjan lähellähän sen tiedetään olevan. Kurssikeskuksen juuret ulottuvat sadan vuoden taakse vuoteen 1916, jolloin helsinkiläinen senaattorintytär Karin af Björkesten osti alueen Vohloisten kartanon omistajalta. Siitä tuli pohjoismaisten naisten ylläpitämä yhteisö, joka ylläpitäjien vanhennuttua myytiin sotien jälkeen perustetulle Kansan Raamattuseuralle, jonka tukikohtana se edelleen on. Seura syntyi sota-ajan herätysten seurauksena vuonna 1945. Siitä ei kuitenkaan tullut perinteistä herätysliikettä, vaan ev. lut. kirkkoon kuuluva evankelioimistyön palvelujärjestö.
Tänään se on vireä loma- ja kurssikeskus aivan Lohjan keskustan tuntumassa, Lohjanjärven rannalla. Tunnelma on vapautunut ja vuosikymmenten mittaan avartunut. Keskus tarjoaa erilaisia tapahtumia ja viikonloppukursseja kaiken ikäisille. Vivamon opisto, Lastenkylä ja Raamattukylä ovat monille kävijöille tuttuja. Noin 31 hehtaarin alueella on mm. pieni kirkko, majoitus-ja kurssirakennuksia sekä erilaisia maastoon rakennettuja hiljentymispaikkoja.
Leiriläiset asettautuivat laulamaan kuorossa. Läheltä otettuun kuvaan mahtui vain osa heistä. Koko tilaisuuden laulut olivat jostain nuorten hengellisten laulujen kokoelmasta.
Tänään se on vireä loma- ja kurssikeskus aivan Lohjan keskustan tuntumassa, Lohjanjärven rannalla. Tunnelma on vapautunut ja vuosikymmenten mittaan avartunut. Keskus tarjoaa erilaisia tapahtumia ja viikonloppukursseja kaiken ikäisille. Vivamon opisto, Lastenkylä ja Raamattukylä ovat monille kävijöille tuttuja. Noin 31 hehtaarin alueella on mm. pieni kirkko, majoitus-ja kurssirakennuksia sekä erilaisia maastoon rakennettuja hiljentymispaikkoja.
Leiriläiset asettautuivat laulamaan kuorossa. Läheltä otettuun kuvaan mahtui vain osa heistä. Koko tilaisuuden laulut olivat jostain nuorten hengellisten laulujen kokoelmasta.
5.1. Luonto- ja kulttuurikokemuksia Luoteis-Virossa
Rantajyrkänteillä ja jokien varsilla
Lahtelaisten viron kielen kurssilaisten matka 14.-17.5.2015
Rantajyrkänteillä ja jokien varsilla
Lahtelaisten viron kielen kurssilaisten matka 14.-17.5.2015
Viron pohjoisrannikko poikkeaa mo-nella tavalla siitä, mitä on Suomen-lahden pohjoisella puolella. Kiviaines on aivan toisenlaista, samoin osittain kasvisto. Lintubongaus on suosittu harrastus, on autioita rantoja, kalas-tajakyliä ja kylpylöitä. Paikoin on hie-noja hiekkarantoja ja jyrkkiä kalkki-kivitörmiä, niin idässä kuin erityisesti lännessä Pakrin niemimaalla.
Pakrin niemimaata ja Paldiskia Tallin-nasta päin lähestyttäessä ei voi jättää väliin Türisalun jyrkännettä, joka par-haimmillaan kohoaa 31 metriin meren pinnasta. Paikka on niin kiinnostava, että silloin tällöin joku utelias onnistuu putoamaan varmaan kuolemaan.
Paldiskin lähellä ja ympäristössä on monia muita jyrkänteitä, mm. Lahe-pera pank, Pakerordi pank, Uuga pank ja Paldiski pank.
Pakrin niemimaata ja Paldiskia Tallin-nasta päin lähestyttäessä ei voi jättää väliin Türisalun jyrkännettä, joka par-haimmillaan kohoaa 31 metriin meren pinnasta. Paikka on niin kiinnostava, että silloin tällöin joku utelias onnistuu putoamaan varmaan kuolemaan.
Paldiskin lähellä ja ympäristössä on monia muita jyrkänteitä, mm. Lahe-pera pank, Pakerordi pank, Uuga pank ja Paldiski pank.
Pakrin niemen kärjessä jyrkänteen korkeus on 25 metrin paikkeilla. Se on tullut tunnetuksi erityisesti Pakrin ma-jakasta, joka on rakennettu kalkkiki-vestä vuonna 1889. Sen korkeus on maasta 52.3 metriä ja meren pinnasta siis reilut parikymmentä metriä enem-män. Majakka on samalla paikalla jo kolmas, ensimmäinen rakennettiin Ruotsin vallan ajalla, toinen vuonna 1724 Pietari I:n aikana.
Majakan takana voi nähdä sotilaallisia rakenteita 1940-luvulta. Niemellä on myös raunioituneita rannikkotykkipat-tereiden ja tulenjohtotornien jäänteitä I maailmansodan ajalta. Tuolta ajalta peräisin olevia niemelle johtaneen junanradan penkan osia on myös vielä nähtävissä.
Oma lukunsa on sitten Paldiskin sata-man tueksi rakennettu Peetri kindlus, hollantilastyyppinen viiden bastionin linnoitus, jonka sisään jää sen aikainen varsin laaja varuskunta-alue.
Pietari Suuri oleskeli ennen Venäjän tsaariksi tuloaan jonkin aikaa Hollan-nissa opiskelemassa laivanrakennus-taitoa. Oliko tämä linnoitus sitten tuon matkan satoa, vai joidenkin hänen alaistensa insinöörien kehitelmä, jää ainakin minulta arvoitukseksi. Linnoi-tusta alettiin rakentaa Muulamäen puolella vuonna 1718, täysin valmiiksi se saattiin puolen vuosisataa myöhemmin.
Oheisessa galleriassa on vielä pari kuvaa Pakrin niemen majakan edustalta olevasta tornista.
Kun otsikossa puhutaan myös joista, täytyy mainita Treppoja, joka alittaa Keilaan ja Paldiskiin johtavan tien (Keelarannatee) Laulasmaan hotellin lähellä. Nimensä se on saanut useista toisiaan seuraavista pikkuputouksista, jotka tuovat mieleen rappuset. Joki virtaa Laheperen lahteen Paldiskin itäpuolelle. Kolmas kuva on juuri Treppojasta.
Aivan toinen joki, Keila-joki virtaa Keilan kaupungin kautta Keila-Joan alueelle ja siitä Suomenlahteen paikallisen linnan, Keila-Joan kartanon vieritse. Linnan kohdalla on joessa näyttävä putous. Linnasta on selvitys jäljempänä, samoin siellä on kuva putouksesta.
Pietari Suuri oleskeli ennen Venäjän tsaariksi tuloaan jonkin aikaa Hollan-nissa opiskelemassa laivanrakennus-taitoa. Oliko tämä linnoitus sitten tuon matkan satoa, vai joidenkin hänen alaistensa insinöörien kehitelmä, jää ainakin minulta arvoitukseksi. Linnoi-tusta alettiin rakentaa Muulamäen puolella vuonna 1718, täysin valmiiksi se saattiin puolen vuosisataa myöhemmin.
Oheisessa galleriassa on vielä pari kuvaa Pakrin niemen majakan edustalta olevasta tornista.
Kun otsikossa puhutaan myös joista, täytyy mainita Treppoja, joka alittaa Keilaan ja Paldiskiin johtavan tien (Keelarannatee) Laulasmaan hotellin lähellä. Nimensä se on saanut useista toisiaan seuraavista pikkuputouksista, jotka tuovat mieleen rappuset. Joki virtaa Laheperen lahteen Paldiskin itäpuolelle. Kolmas kuva on juuri Treppojasta.
Aivan toinen joki, Keila-joki virtaa Keilan kaupungin kautta Keila-Joan alueelle ja siitä Suomenlahteen paikallisen linnan, Keila-Joan kartanon vieritse. Linnan kohdalla on joessa näyttävä putous. Linnasta on selvitys jäljempänä, samoin siellä on kuva putouksesta.
Kulttuuria kokemassa ja vähän harrastamassakin
Amandus Adamson
Kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855-1929) ateljeetalo Paldiskissa henkii mennyttä aikaa ja kultivoitu-nutta 1800- luvun lopun ilmapiiriä. Talo on nykyään museona, Harjumaan museon filiaalina. Varsin nykyai-kainen museo se silti on, sillä siellä voi mm. tietokoneelta nähdä kolmiulotteisena Adamsonin mittavaa tuotantoa. Talo on säilytetty suunnilleen alkuperäisessä asussaan huonekaluineen, perhekuvineen ja sisus-tuksineen.
Amandus Adamson
Kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855-1929) ateljeetalo Paldiskissa henkii mennyttä aikaa ja kultivoitu-nutta 1800- luvun lopun ilmapiiriä. Talo on nykyään museona, Harjumaan museon filiaalina. Varsin nykyai-kainen museo se silti on, sillä siellä voi mm. tietokoneelta nähdä kolmiulotteisena Adamsonin mittavaa tuotantoa. Talo on säilytetty suunnilleen alkuperäisessä asussaan huonekaluineen, perhekuvineen ja sisus-tuksineen.
Samassa pihapiirissä oli aikanaan vuonna 1918 rakennettu kaksikerroksi-nen uudempi asuintalo, josta on enää näkyvillä se osa, mitä jäi jäljelle kun sotilaat polttivat talon vuonna 1944, vain komeat portaat ja kellari.
Vieressä on myös vaja, johon nuoret kuvataiteilijat voivat rakentaa pieni-muotoisia töitään.
Suomalaisille matkailijoille tutuimpia monumentaalitöitä ovat vaikkapa Lydia Koidulan muistopatsas Pärnussa ja Võrussa Tamula-järven puistossa
Kreutzwaldin patsas.
Muistomerkkinsä ovat saaneet niin kenraali Johan Laidoner Viljandiin kuin Suomenlahdella uponnut Russalka-laivakin. Adamson oli hyvin tuottelias, ja häntä pidetään alallaan Viron mer-kittävimpänä. Patsaita ja pienempiä töitä on jäljellä kymmenittäin, mm. Vapaussodan muistomerkkejä.
Vieressä on myös vaja, johon nuoret kuvataiteilijat voivat rakentaa pieni-muotoisia töitään.
Suomalaisille matkailijoille tutuimpia monumentaalitöitä ovat vaikkapa Lydia Koidulan muistopatsas Pärnussa ja Võrussa Tamula-järven puistossa
Kreutzwaldin patsas.
Muistomerkkinsä ovat saaneet niin kenraali Johan Laidoner Viljandiin kuin Suomenlahdella uponnut Russalka-laivakin. Adamson oli hyvin tuottelias, ja häntä pidetään alallaan Viron mer-kittävimpänä. Patsaita ja pienempiä töitä on jäljellä kymmenittäin, mm. Vapaussodan muistomerkkejä.
Tauno Kangro
Vuonna 1966 syntynyt Tauno Kangro, eräs nykyisen Viron kuuluisimmista ja tuotteliaimmista kuvanveistäjistä loi Laitsessa parisen sataa vuotta vanhasta hevostallista upean tyyssijan teoksilleen. Suurikokoisimmat ovat rakennuksen pihassa ja lähiympäristössä, pienoisveistokset ja maalaukset sisätiloissa. Useitten kymmenien metrien pituisessa rakennuksessa on suuri ravintolasali, keittiö, upea kokoushuone ja toisessa kerroksessa majatalo (külalistemaja). Sana majatalo antaa kuitenkin hieman väärän kuvan, sillä kysymyksessä ovat hyvin varustellut kaksikerroksiset loftasunnot, joissa on mm. kylpyammeet ja paikoin muutenkin näyttävää sisustusta.
Vuonna 1966 syntynyt Tauno Kangro, eräs nykyisen Viron kuuluisimmista ja tuotteliaimmista kuvanveistäjistä loi Laitsessa parisen sataa vuotta vanhasta hevostallista upean tyyssijan teoksilleen. Suurikokoisimmat ovat rakennuksen pihassa ja lähiympäristössä, pienoisveistokset ja maalaukset sisätiloissa. Useitten kymmenien metrien pituisessa rakennuksessa on suuri ravintolasali, keittiö, upea kokoushuone ja toisessa kerroksessa majatalo (külalistemaja). Sana majatalo antaa kuitenkin hieman väärän kuvan, sillä kysymyksessä ovat hyvin varustellut kaksikerroksiset loftasunnot, joissa on mm. kylpyammeet ja paikoin muutenkin näyttävää sisustusta.
Graniittilinnan tulevaisuus on kuitenkin tätä kirjoitettaessa epäselvä, sillä huhtikuussa rakennus asetettiin veloista pakkohuuto-kauppaan. Alkuhinnaksi oli määritelty vel-kojen määrä, vähän yli 613 tuhatta euroa, joka koko rakennuksen ja sen ympärillä olevan maa-alan arvoksi on kovin vähäi-nen.
Kangro on luonut jykevää monumenttitai-detta omaperäiseen paisuttelevaan tyy-liinsä. Teoksia on eri puolilla Viroa, suo-malaisille parhaiten tuttu on ehkä Tarvas Rakveren linnanmäellä.
Monessa teoksessa on ilmeikkyyttä, huumoria ja jopa kiehtovaa tunnelmaa. Taitaja on käyttänyt niin pronssia kuin graniittiakin. Suurikokoisten teosten valmistamiseen on tarvittu Kangron tekemän suunnittelun ja viimeistelyn lisäksi myös apulaisten suorittamia välivaiheita, mm. muottien tekoa ja karkeampaa veistämistä.
Kangro on luonut jykevää monumenttitai-detta omaperäiseen paisuttelevaan tyy-liinsä. Teoksia on eri puolilla Viroa, suo-malaisille parhaiten tuttu on ehkä Tarvas Rakveren linnanmäellä.
Monessa teoksessa on ilmeikkyyttä, huumoria ja jopa kiehtovaa tunnelmaa. Taitaja on käyttänyt niin pronssia kuin graniittiakin. Suurikokoisten teosten valmistamiseen on tarvittu Kangron tekemän suunnittelun ja viimeistelyn lisäksi myös apulaisten suorittamia välivaiheita, mm. muottien tekoa ja karkeampaa veistämistä.
Tauno Kangro on itsekin näyttävä hahmo, lähes parimetrinen vahva-tekoinen ja sellaisena silti melko solakka mies. Puheäänikin tulee syvältä kuin maineikkailla bassolau-lajilla. Hihaton pitkä, vaaleanruskea nahkapaita täydentää lähes muinais-miehen vaikutelmaa.
Gallerian kuvista seitsemän ensim-mäistä esittävät ulkona olevia veis-toksia, kaksi seuraavaa pienoisveis-toksia, joita oli sijoitettu monelle ravintolasalin pöydälle.
Lopuksi on ensin kokoelma vanhoja maataloustyökaluja, rekiä ja kärryjä, sitten kuva kokoushuoneesta näh-tynä toisen kerroksen parvelta.
Myös Kangron kuva on kokoushuo-neesta.
Gallerian kuvista seitsemän ensim-mäistä esittävät ulkona olevia veis-toksia, kaksi seuraavaa pienoisveis-toksia, joita oli sijoitettu monelle ravintolasalin pöydälle.
Lopuksi on ensin kokoelma vanhoja maataloustyökaluja, rekiä ja kärryjä, sitten kuva kokoushuoneesta näh-tynä toisen kerroksen parvelta.
Myös Kangron kuva on kokoushuo-neesta.
Eräitä omaa aikaansa kuvastavia rakennuksia
Seuraavassa galleriassa on kuvattu useita Palkdiskin sataman ja asemanseudun rakennuksia ja yksi muistomerkki:
1. Rautatieasema rakennettiin vuonna 1870 Baltian rautatien III luokan asemien tyyppiprojektin mukaisesti, eräänlaiseen pitsihuvilatyyliin. Kuitenkin myöhemmissä korjauksissa on koristeellisuutta vähennetty. Mm. sahaleikkausornamentit pääty- ja keskikolmioissa sekä katonharjan koristekuvio ovat poistuneet. Se edustaa kuitenkin puhtaimmillaan tuon ajan asemarakennuksia.
2. Paldiskin Nikolain kirkko rakennettiin klassiseen tyyliin vuonna 1842. Se oli puolen vuosisataa venäläissotilaiden käytössä. Uuden itsenäisyyden ajalla tämä yksilaivainen luterilainen kirkko on perin pohjin sisustettu uudelleen.
3. Saman puiston toisella laidalla on kuulu Peetri Tollin taverna, suosittu vanhantyylinen ruokapaikka. Kalkkikiviseinät ja puiset holvit vievät ajatukset aina Pietari I:n aikaan. Alun perin se on ollut tulliasema, josta nimi tulee. Oletuksena on, että rakennus on peräisin aina keskiajalta saakka.
4. Saman puiston toisella laidalla on Suomen-poikien muistomerkki, joka kertoo heidän tulostaan puolus-tamaan omaa maataan. Nämä suomalaisen 200.rykmentin virolaiset miehet saapuivat Paldiskiin Hangosta 19. elokuuta 1944. Kuvassa näkyy vain muistomerkin teksti.
5. Matkan viimeinen etappi oli Tallinnan Nõmmen kaupunginosassa sijaitseva Tädi Anni Juures, alkuperäisestä nõmmelaisesta huvilasta muokattu intiimi ruokapaikka.
Seuraavassa galleriassa on kuvattu useita Palkdiskin sataman ja asemanseudun rakennuksia ja yksi muistomerkki:
1. Rautatieasema rakennettiin vuonna 1870 Baltian rautatien III luokan asemien tyyppiprojektin mukaisesti, eräänlaiseen pitsihuvilatyyliin. Kuitenkin myöhemmissä korjauksissa on koristeellisuutta vähennetty. Mm. sahaleikkausornamentit pääty- ja keskikolmioissa sekä katonharjan koristekuvio ovat poistuneet. Se edustaa kuitenkin puhtaimmillaan tuon ajan asemarakennuksia.
2. Paldiskin Nikolain kirkko rakennettiin klassiseen tyyliin vuonna 1842. Se oli puolen vuosisataa venäläissotilaiden käytössä. Uuden itsenäisyyden ajalla tämä yksilaivainen luterilainen kirkko on perin pohjin sisustettu uudelleen.
3. Saman puiston toisella laidalla on kuulu Peetri Tollin taverna, suosittu vanhantyylinen ruokapaikka. Kalkkikiviseinät ja puiset holvit vievät ajatukset aina Pietari I:n aikaan. Alun perin se on ollut tulliasema, josta nimi tulee. Oletuksena on, että rakennus on peräisin aina keskiajalta saakka.
4. Saman puiston toisella laidalla on Suomen-poikien muistomerkki, joka kertoo heidän tulostaan puolus-tamaan omaa maataan. Nämä suomalaisen 200.rykmentin virolaiset miehet saapuivat Paldiskiin Hangosta 19. elokuuta 1944. Kuvassa näkyy vain muistomerkin teksti.
5. Matkan viimeinen etappi oli Tallinnan Nõmmen kaupunginosassa sijaitseva Tädi Anni Juures, alkuperäisestä nõmmelaisesta huvilasta muokattu intiimi ruokapaikka.
Aateliskartanoita
Koko alueen loisteliainta elämää on varmaan vietetty Keila-joen suun läheisyyteen vuonna 1833 uusgoottilaiseen tyyliin rakennetussa Keila-Joan kartanossa. (Keila-Joa loss Fall). Niin koko kompleksin perustaja Alexander von Benckendorff kuin myöhemmät omistajat suuriruhtinaat Volkonskit kuuluivat Venäjän keisarien lähipiiriin. Ainakin keisari Nikolai I, monet Euroopan mahtajat ja kulttuurieliitin edustajat vierailivat siellä, viimeksi mainitut useaankin kertaan.
Pihapiiri oli tavallaan suljettu, jonkin matkaa kauempana oli talli- ja talousrakennuksia. Sisääntuloväylän kohdalla oli vartiotupa.
Kartanon kuvien lisäksi on viimeisenä Keila-Joen putous.
Koko alueen loisteliainta elämää on varmaan vietetty Keila-joen suun läheisyyteen vuonna 1833 uusgoottilaiseen tyyliin rakennetussa Keila-Joan kartanossa. (Keila-Joa loss Fall). Niin koko kompleksin perustaja Alexander von Benckendorff kuin myöhemmät omistajat suuriruhtinaat Volkonskit kuuluivat Venäjän keisarien lähipiiriin. Ainakin keisari Nikolai I, monet Euroopan mahtajat ja kulttuurieliitin edustajat vierailivat siellä, viimeksi mainitut useaankin kertaan.
Pihapiiri oli tavallaan suljettu, jonkin matkaa kauempana oli talli- ja talousrakennuksia. Sisääntuloväylän kohdalla oli vartiotupa.
Kartanon kuvien lisäksi on viimeisenä Keila-Joen putous.
Kartanon alimmassa kerroksessa on mielenkiitoinen museo, jossa kuunneltiin keskittyneenä viehät-tävän oppaan kertomuksia karta-nonväen sukulaisuussuhteista.
Nukke esittää Alexander von Benckendorffin siipiadjutanttia nimeltä Aleksei Lvov. Hän esitti Keila-joen sillalla keisari Nikolai I:lle sävellyksensä "Jumala suojaa keisaria", josta tuli Venäjän tsaarivaltion hymni.
Nukke esittää Alexander von Benckendorffin siipiadjutanttia nimeltä Aleksei Lvov. Hän esitti Keila-joen sillalla keisari Nikolai I:lle sävellyksensä "Jumala suojaa keisaria", josta tuli Venäjän tsaarivaltion hymni.
Viimeinen herraskartanokohde oli Väänä mõis ja sen puisto Harkun kunnassa. Myöshäisbarokin tyyliin rakennettu kohde siirtyi sekin vuosisatojen mittaan aatelisuvulta toiselle. Aluksi sen puisto oli eräänlaista sekatyyliä, mutta 1800-luvun puolivälissä se muutettiin perheen rouvan piirustusten mukaan englantilaistyyliseksi, eli paljon luonnonmukaisemmaksi.
Väänan kartanokoulu aloitti alun perin vuonna 1920, eli Viron itsenäistymisen alussa. Viimeksi siinä ovat opiskelleet alakoulun 1-6. luokat. Takana ovat pitkät perinteet, sillä jo vuonna 1855 parooni Otto von Stackelberg perusti ensimmäisen kartanokoulun edistysmielisen vaimonsa aloitteesta. Koulun perustamista pidettiin tärkeänä kartanon alustalaisten kouluttamiseksi.
Väänan kartanokoulu aloitti alun perin vuonna 1920, eli Viron itsenäistymisen alussa. Viimeksi siinä ovat opiskelleet alakoulun 1-6. luokat. Takana ovat pitkät perinteet, sillä jo vuonna 1855 parooni Otto von Stackelberg perusti ensimmäisen kartanokoulun edistysmielisen vaimonsa aloitteesta. Koulun perustamista pidettiin tärkeänä kartanon alustalaisten kouluttamiseksi.
Tällä hetkellä "Väänä mõisakooli restauree-mis- ja ehitustööd" ovat menossa, Harkun kunta on tilaaja, ja Scandic Ehitus Oü on rakentaja. Työmaalla olevassa taulussa mai-nitaan vielä tilaajan puolesta valvontaa suorittava yhtiö, ja li-säksi yhtiö, joka val-voo historiallisten arvojen säilyttämistä.
Harjumaan museo
Joskus 1800-luvun alussa kartanonomistaja Carl Reinhold von Koskull rakennutti kartanonsa päärakennuksen, jota myöhemmin suurennettiin. Vuosina 1929—1934 ja 1938—1947 Keilan kartanon päärakennuksessa toimi maatalouskoulu, miehityksen aikana se oli venäläisen sotaväen hallinnollisessa ja majoituskäytössä. Vuodesta 1988 rakennus on ollut Harjumaan museona. Viimeisin omistaja lahjoitti sen Eestin valtiolle vuonna 1995.
Keila on nykyään vajaan 10.000:n asukkaan pikkukaupunki. Sen alueella on myös paljon metsiä, luonnontilassa olevia heinämaita ja soita. Sen kautta virtaa Keila-joki, joka laskee Suomenlahteen Keila-Joan alueella. Kaupungin muita näyttäviä rakennuksia ovat mm. rautatieasema, kulttuurikeskus ja luterilainen kirkko. Laululavan katsomoon mahtuu 3000 kuulijaa. Keilan alakoulun seinässä on vapaussodassa kaatuneiden muistotaulu. Muista rakennuksista voidaan mainita vielä lähes vierekkäin sijaitsevat terveyskeskus ja kirjasto
Harjumaan museo
Joskus 1800-luvun alussa kartanonomistaja Carl Reinhold von Koskull rakennutti kartanonsa päärakennuksen, jota myöhemmin suurennettiin. Vuosina 1929—1934 ja 1938—1947 Keilan kartanon päärakennuksessa toimi maatalouskoulu, miehityksen aikana se oli venäläisen sotaväen hallinnollisessa ja majoituskäytössä. Vuodesta 1988 rakennus on ollut Harjumaan museona. Viimeisin omistaja lahjoitti sen Eestin valtiolle vuonna 1995.
Keila on nykyään vajaan 10.000:n asukkaan pikkukaupunki. Sen alueella on myös paljon metsiä, luonnontilassa olevia heinämaita ja soita. Sen kautta virtaa Keila-joki, joka laskee Suomenlahteen Keila-Joan alueella. Kaupungin muita näyttäviä rakennuksia ovat mm. rautatieasema, kulttuurikeskus ja luterilainen kirkko. Laululavan katsomoon mahtuu 3000 kuulijaa. Keilan alakoulun seinässä on vapaussodassa kaatuneiden muistotaulu. Muista rakennuksista voidaan mainita vielä lähes vierekkäin sijaitsevat terveyskeskus ja kirjasto
Museossa esitellään kuvin ja esinein Viron historian eräitä mer-kittäviä vaiheita. Alueeseen kuuluvan laajan puiston keskel-lä on näkyvissä keski-aikaisen vasallilinnoi-tuksen raunioita. Niistä ja museon näyttelyistä on kuvia oheisessa galleriassa.
Näyttelykuvista ensimmäinen kuvaa jättimäistä pataa, jossa sotilaille keitettiin soppaa, taustalla on vanhaa kylänraittia. Toisessa (Köik valimistele) houkutellaan neuvostoaikana ihmisiä vaaliuurnille. Kolmas kertoo ns. söbrakaupasta, Suomesta tulleita silakkatynnyreitä kuljetetaan laivasta, hevoset kahlaavat rantavedessä maihin. Tilalle tuottiin viljaa. Myöhemmin Suomen kieltolain aikaan kumppanusten kauppatavara muuttui.
Näyttelykuvista ensimmäinen kuvaa jättimäistä pataa, jossa sotilaille keitettiin soppaa, taustalla on vanhaa kylänraittia. Toisessa (Köik valimistele) houkutellaan neuvostoaikana ihmisiä vaaliuurnille. Kolmas kertoo ns. söbrakaupasta, Suomesta tulleita silakkatynnyreitä kuljetetaan laivasta, hevoset kahlaavat rantavedessä maihin. Tilalle tuottiin viljaa. Myöhemmin Suomen kieltolain aikaan kumppanusten kauppatavara muuttui.
Keilan kirjastossa
oli avoinna tunnetun runoilijan Helvi Jürissonin muistonäyttely. Hän syntyi Tallinnassa vuonna 1928 ja koulut käytyään valmistui keuhko-lääkäriksi vuonna 1953. Vuosina 1953—1954 hän työskenteli tuber-kuloosiparantolassa Moskovassa, sen jälkeen Nõmmella ja Keilassa keuhkolääkärinä. Ensimmäiset runonsa hän julkaisi vuonna 1956. Keilan näyttelyssä laskin kahdeksan runokokoelmaa ja runsaat kym-menen lastenkirjaa.
Ensimmäinen puoliso oli säveltäjä ja kreivi Andrei Volkonski (1933—2008), toinen graafikko Olev Soans (1925—1955). Soansin kuoleman jälkeen Volkonski ja Jürisson löysivät toisensa uudelleen. Lapsia on ollut kaksi, rockmuusikko, näyttelijä ja runoilija Peeter Volkonski (s.1954) ja tytär, lastenkirjailija Kerttu Soans-Tammisto (s. 1961).
oli avoinna tunnetun runoilijan Helvi Jürissonin muistonäyttely. Hän syntyi Tallinnassa vuonna 1928 ja koulut käytyään valmistui keuhko-lääkäriksi vuonna 1953. Vuosina 1953—1954 hän työskenteli tuber-kuloosiparantolassa Moskovassa, sen jälkeen Nõmmella ja Keilassa keuhkolääkärinä. Ensimmäiset runonsa hän julkaisi vuonna 1956. Keilan näyttelyssä laskin kahdeksan runokokoelmaa ja runsaat kym-menen lastenkirjaa.
Ensimmäinen puoliso oli säveltäjä ja kreivi Andrei Volkonski (1933—2008), toinen graafikko Olev Soans (1925—1955). Soansin kuoleman jälkeen Volkonski ja Jürisson löysivät toisensa uudelleen. Lapsia on ollut kaksi, rockmuusikko, näyttelijä ja runoilija Peeter Volkonski (s.1954) ja tytär, lastenkirjailija Kerttu Soans-Tammisto (s. 1961).
Wellamo-opiston viron keskustelu-kurssin opiskelijat tutustuivat luku-vuonna 2014—2015 erityisesti Jürissonin kokoelmaan Selle ilma kõlakojas, josta valmistettiin lyhyt ohjelma Keilan kirjaston näyttely-osaan. Ryhmälausuntaa säesti Juha Johansson kitarallaan.
Kokoelmasta oli poimittu runot Lõkkekogemus, Kevadeöö, Armu-mise ülistuseks ja Luuletustest. Viimeksi mainittu on seuraavassa vironkielisessä asussaan. Siitä tehtiin amatöörivoimin suomennos, joka on jäljempänä.
Luuletustest
I
Luuletused kõnnivad öösiti.
Neil on pikad peenikesed jalad
ja pisikesed plinkivad pead,
mida kutsutakse tähtedeks.
II
Vahel vaikse merega
hakkavad nad libisema
üksteisest mööda,
üksteise kõrvale,
üksteise vastu.
Plinkivad pead veepinnani,
tuleb neil hiljem endid
lahti harutada.
III
Nad komistavad tihti
asjadele,
mida varem pole märganud.
Neile meeldib komistada,
sest siis nad kõlisevad.
IV
Ühed olid otsustanud neid otsida,
teised näinud leidma,
kolmandad aga kuulsid kõlisemist.
V
Luuletused on öösiti
siinsamas
ja ulatuvad
läbi maailma.
Runoista
I
Runot liikkuvat öisin.
Niillä on pitkät hennot jalat
ja pikkuiset vilkkuvat päät,
joita kutsutaan kirjaintähdiksi.
II
Toisinaan meren tyyntyessä
alkavat ne lipua
toisiansa kohti,
toistensa viereen, toisiaan vasten.
Päät vilkkuvat veden kalvossa,
myöhemmin vain hajotakseen.
III
Ne kompastuvat usein asioihin,
ennen huomaamattomiin.
Ne pitävät kompastelusta,
sillä silloin ne helisevät.
IV
Yhdet ovat yrittäneet niitä etsiä,
toiset ovat lähteneet etsimään,
mutta kolmannet kuulivat helinää.
V
Runot ovat öisin tässä
ja yltävät yli koko maailman.
Kokoelmasta oli poimittu runot Lõkkekogemus, Kevadeöö, Armu-mise ülistuseks ja Luuletustest. Viimeksi mainittu on seuraavassa vironkielisessä asussaan. Siitä tehtiin amatöörivoimin suomennos, joka on jäljempänä.
Luuletustest
I
Luuletused kõnnivad öösiti.
Neil on pikad peenikesed jalad
ja pisikesed plinkivad pead,
mida kutsutakse tähtedeks.
II
Vahel vaikse merega
hakkavad nad libisema
üksteisest mööda,
üksteise kõrvale,
üksteise vastu.
Plinkivad pead veepinnani,
tuleb neil hiljem endid
lahti harutada.
III
Nad komistavad tihti
asjadele,
mida varem pole märganud.
Neile meeldib komistada,
sest siis nad kõlisevad.
IV
Ühed olid otsustanud neid otsida,
teised näinud leidma,
kolmandad aga kuulsid kõlisemist.
V
Luuletused on öösiti
siinsamas
ja ulatuvad
läbi maailma.
Runoista
I
Runot liikkuvat öisin.
Niillä on pitkät hennot jalat
ja pikkuiset vilkkuvat päät,
joita kutsutaan kirjaintähdiksi.
II
Toisinaan meren tyyntyessä
alkavat ne lipua
toisiansa kohti,
toistensa viereen, toisiaan vasten.
Päät vilkkuvat veden kalvossa,
myöhemmin vain hajotakseen.
III
Ne kompastuvat usein asioihin,
ennen huomaamattomiin.
Ne pitävät kompastelusta,
sillä silloin ne helisevät.
IV
Yhdet ovat yrittäneet niitä etsiä,
toiset ovat lähteneet etsimään,
mutta kolmannet kuulivat helinää.
V
Runot ovat öisin tässä
ja yltävät yli koko maailman.
(Kuva: Tuulikki Mäkinen).Kuten runoissa yleensä, tässäkin on monia merkityksiä. Lähdetään ideasta ja inspiraatiosta, muutetaan sanoja ja säkeitä, sanoja siirretään toiseen paikkaan, punnitaan ja hiotaan. Ja lopulta on niin valmista, että etsivät löytävät ainakin jotain itselleen. Ehkä sitten kaikkein parhaimmat yltävät yli koko maailman, tai antavat ainakin lukijan omaan pieneen maailmaan jotain arvokasta.
On varsin tavallista, että yöllä tulee joskus mieleen aivan uusia ajatuksia ja ratkaisuja. Runoilijoille ja muille luovaa kirjoittamista harrastaville ei ole ollenkaan vierasta se, että uudet ideat saattavat herättää kesken unien. Monet kirjoittavat niitä heti paperille. Mutta mikä yöllä tuntui suurenmoiselta idealta, ei ehkä päivällä enää olekaan sitä. Toki hulluistakin ideoista voi syntyä ajan mittaan hyviä oivalluksia.
Tuon käännöksen ovat tehneet yhteistyössä kolme eri tavoin luovan kirjoittamisen kanssa tekemisessä olevaa henkilöä, silti kaikki runojen kääntämisessä amatöörejä. Suomentamiselle olisi ollut eduksi, jos olisi voitu runoilijan kanssa keskustella siitä, mitä muuta hän kunkin säkeen kohdalla ajatteli. Ikiaikainen ongelma on tässäkin: miten paljon voi irtautua sanatarkasta kääntämisestä.
Jonkinlaisena ns. valistuneena arvauksena voisi olettaa, että kysymys on myös ihmisistä, kyvyttömyydestä löytää toinen ihminen, jota kohti kyllä kuljetaan, kuljetaan vierekkäin jonkin matkaa, mutta johon helposti kadotetaan yhteys.
Vai olisiko kysymyksessä yhteenveto Helvi Jürissonin itsensä runoista, vai peräti elämänvaiheiden tilityksestä ? Avioliitto Volkonskin kanssa kariutui, mutta pariskunta löysi myöhemmin toisensa Soansin kuoleman jälkeen !
Soitinyhtye TraXid (Henkselit)
On varsin tavallista, että yöllä tulee joskus mieleen aivan uusia ajatuksia ja ratkaisuja. Runoilijoille ja muille luovaa kirjoittamista harrastaville ei ole ollenkaan vierasta se, että uudet ideat saattavat herättää kesken unien. Monet kirjoittavat niitä heti paperille. Mutta mikä yöllä tuntui suurenmoiselta idealta, ei ehkä päivällä enää olekaan sitä. Toki hulluistakin ideoista voi syntyä ajan mittaan hyviä oivalluksia.
Tuon käännöksen ovat tehneet yhteistyössä kolme eri tavoin luovan kirjoittamisen kanssa tekemisessä olevaa henkilöä, silti kaikki runojen kääntämisessä amatöörejä. Suomentamiselle olisi ollut eduksi, jos olisi voitu runoilijan kanssa keskustella siitä, mitä muuta hän kunkin säkeen kohdalla ajatteli. Ikiaikainen ongelma on tässäkin: miten paljon voi irtautua sanatarkasta kääntämisestä.
Jonkinlaisena ns. valistuneena arvauksena voisi olettaa, että kysymys on myös ihmisistä, kyvyttömyydestä löytää toinen ihminen, jota kohti kyllä kuljetaan, kuljetaan vierekkäin jonkin matkaa, mutta johon helposti kadotetaan yhteys.
Vai olisiko kysymyksessä yhteenveto Helvi Jürissonin itsensä runoista, vai peräti elämänvaiheiden tilityksestä ? Avioliitto Volkonskin kanssa kariutui, mutta pariskunta löysi myöhemmin toisensa Soansin kuoleman jälkeen !
Soitinyhtye TraXid (Henkselit)
Lahtelaisten viron opiskelijain joukkoon on eksynyt monenlaisia luovien alojen harrastajia, osin ammattilaisiakin. Hyvä esimerkki tästä on TraXid-niminen yhtye, joka antoi lähes tunnin konsertin Laulasmaan hotellin konfe-renssitiloissa. Yhtyeessä musisoivat Pekka Saarinen (laulu ja huuliharppu) sekä Juha Johansson (kitara) ja Kristian Rintala (basso). Konsertti alkoi valssilla, johon liittyi leikkimielinen tanssinumero. Repertuaarissa oli sen jälkeen tunnettuja ja vähän tuntemattomampiakin virolaisia laulelmia. Laulusolistina oli enimmäkseen Pekka Saarinen, joskin välillä lauluun yhtyivät muutkin orkesterin jäsenet. Esitys osoitti Viron kevyemmän ja haikeamman musiikin suurta tuntemusta, mutta myös merkittävää lahjakkuutta.
5.2. Ruumisrovioita ja atomisukellusveneitä
Tämä toinen osa 14.-17.5. tehdyn matkan selostuksesta kosketteleekin sitten ihmismielen pimeimpiä puolia. Kloogassa ja tietysti muuallakin tehtiin vuonna 1944 käsittämättömiä hirmutekoja. Paldiskissa huollettiin atomisukellusveneitä, joilla oli oma merkityksensä ns. kylmässä sodassa. Tällä matkalla nähdyistä muistoista ja sotakoneista taitaa sittenkin olla sympaattisin Antonov-kuljetuskone, varsinkin nyt, kun se seistä jököttää yksinään Keilan lähellä olevalla pellolla.
5.2. Ruumisrovioita ja atomisukellusveneitä
Tämä toinen osa 14.-17.5. tehdyn matkan selostuksesta kosketteleekin sitten ihmismielen pimeimpiä puolia. Kloogassa ja tietysti muuallakin tehtiin vuonna 1944 käsittämättömiä hirmutekoja. Paldiskissa huollettiin atomisukellusveneitä, joilla oli oma merkityksensä ns. kylmässä sodassa. Tällä matkalla nähdyistä muistoista ja sotakoneista taitaa sittenkin olla sympaattisin Antonov-kuljetuskone, varsinkin nyt, kun se seistä jököttää yksinään Keilan lähellä olevalla pellolla.
Kloogan keskitysleiri avattiin vuonna 1943, lähinnä siellä pidettiin latvialaisia ja liettualaisia juutalaisia. Se oli osa Saksan sotataloutta palvelevaa pakko-työleiriverkostoa. Saksalaiset johtivat leiriä, mutta työnjohtajina ja vartijoina esimerkiksi metsätöissä sekä puutyö- ja betoni-verstailla toimivat myös paikalli-set asukkaat. Vankien määrä vaihteli 2000:n ja 3000:n välillä. Piikkiaidan sisällä oli useita isoja parakkeja, peseytymiseen tarkoitettu rakennus, käymälä, vahtitaloja sairashuone jne.
Tässä ollaan hologaustin uhrien muistomerkillä
Kloogan ulkomuseo on alaltaan melko laaja, sinne tänne mäntymetsikköön on sijoiteltu useita muisto-merkkejä natsien uhreille. Lisäksi eri puolilla on betonista valettuja vinoja seinämiä, joissa on tekstejä ja valokuvia leiristä.
Kun saksalais-virolainen rintama romahti Sinimäillä syyskuun 18. päivänä, ryhdyttiin Kloogan leiriä seraavana päivänä tyhjentämään mitä kammottavimmalla tavalla. Sofi Oksanen on teoksessaan Kui tuvid kadusid kuvannut, miten muutaman sadan vangin ryhmät joutuivat vuorotellen pinoamaan tukkeja ja asettumaan niiden väliin, jonne heidät ammuttiin. Sen jälkeen nämä kammottavat keot sytytettiin tulee bensiinin avulla. Kun pelin henki oli selvinnyt, noin 2100:sta vangista satakunta onnistui pakenemaan. Tihutyö viimeisteltiin ampumalla paikalle jääneet lähemmäs tuhat ihmistä.
Kaikkia ei ehditty polttaa ennen venäläisten saapumista paikalle. Gallerian ensimmäinen kuva poimittiin erään betonisen vinoseinän kuvaryhmästä. Seuraavassa on kuva kaikkien fašismin uhrien muistomerkistä, kolmas on Virossa 1941-1944 murhattujen juutalaisten muistomerkki.
Tässä ollaan hologaustin uhrien muistomerkillä
Kloogan ulkomuseo on alaltaan melko laaja, sinne tänne mäntymetsikköön on sijoiteltu useita muisto-merkkejä natsien uhreille. Lisäksi eri puolilla on betonista valettuja vinoja seinämiä, joissa on tekstejä ja valokuvia leiristä.
Kun saksalais-virolainen rintama romahti Sinimäillä syyskuun 18. päivänä, ryhdyttiin Kloogan leiriä seraavana päivänä tyhjentämään mitä kammottavimmalla tavalla. Sofi Oksanen on teoksessaan Kui tuvid kadusid kuvannut, miten muutaman sadan vangin ryhmät joutuivat vuorotellen pinoamaan tukkeja ja asettumaan niiden väliin, jonne heidät ammuttiin. Sen jälkeen nämä kammottavat keot sytytettiin tulee bensiinin avulla. Kun pelin henki oli selvinnyt, noin 2100:sta vangista satakunta onnistui pakenemaan. Tihutyö viimeisteltiin ampumalla paikalle jääneet lähemmäs tuhat ihmistä.
Kaikkia ei ehditty polttaa ennen venäläisten saapumista paikalle. Gallerian ensimmäinen kuva poimittiin erään betonisen vinoseinän kuvaryhmästä. Seuraavassa on kuva kaikkien fašismin uhrien muistomerkistä, kolmas on Virossa 1941-1944 murhattujen juutalaisten muistomerkki.
Paldiskin koulutuskeskus
Paldiskin ensimmäisen sataman rakensivat ruotsalaiset jo 1600- luvulla. Tsaari Pietari I aloitti linnoitetun syväsataman rakennuttamisen vuonna 1718. Vuonna 1762 se nimettiin Baltian portiksi, kaupunginoikeudet se sai vuonna 1783. Vuonna 1933 siitä tuli Paldiski, kaupunki sai näin virolaismuotoisen nimen.
Vuosina 1965—1968 Neuvostoliitto rakensi sinne tukikohdan, johon sijoitettiin myös atomisukellusveneitä. Siitä tuli samalla koulutuskeskus, johon rakennettiin kaksi ydinreaktoria. Paldiski oli suljettu kaupunki, jonka alueella oli suurimmillaan väestöä n. 16.000. Viron uudelleen itsenäistymisen koittaessa tukikohta purettiin, viimeinen venäläinen sotilasalus lähti vuonna 1994.
Paldiskin ensimmäisen sataman rakensivat ruotsalaiset jo 1600- luvulla. Tsaari Pietari I aloitti linnoitetun syväsataman rakennuttamisen vuonna 1718. Vuonna 1762 se nimettiin Baltian portiksi, kaupunginoikeudet se sai vuonna 1783. Vuonna 1933 siitä tuli Paldiski, kaupunki sai näin virolaismuotoisen nimen.
Vuosina 1965—1968 Neuvostoliitto rakensi sinne tukikohdan, johon sijoitettiin myös atomisukellusveneitä. Siitä tuli samalla koulutuskeskus, johon rakennettiin kaksi ydinreaktoria. Paldiski oli suljettu kaupunki, jonka alueella oli suurimmillaan väestöä n. 16.000. Viron uudelleen itsenäistymisen koittaessa tukikohta purettiin, viimeinen venäläinen sotilasalus lähti vuonna 1994.
Paldiski oli yksi Neuvostoliiton kolmesta atomikäyttöisten sukellusveneiden koulutuskeskuksesta, toiset olivat Sevastopolissa Krimin niemimaalla ja Sosnovyi Borissa lähellä Leningradia. Paldiskin keskuksessa oli kaksi osaa, toinen oli Pakrin saaren keskellä oleva kahden reaktorin rakennus sivuraken-nuksineen, josta kuva on.
Kuva löytyi nykyisen alueen vartiorakennuksen värikkäästä esitteestä seinällä. Ero seuraavaan kuvaan on selvä.
Kuva löytyi nykyisen alueen vartiorakennuksen värikkäästä esitteestä seinällä. Ero seuraavaan kuvaan on selvä.
Meidän kohteenamme oli nyt toukokuus-sa mainittu Pakrin saaren keskellä oleva kohde. Sisälle aidatulle alueelle päästiin porttirakennuksesta, jossa suoritettiin tarkka passitarkastus. Suuresta raken-nusten määrästä oli enää jäljellä vain yksi valtava hallirakennus ja entinen lämpökeskuksen torni. Rakennuksessa oli valtavassa sargofagissa reaktori, jonka säteilyä on seurattava seuraavat 50 vuotta. Pääsimme käymään sisällä hal-lissa ja näimme mm. mittariston, jolla säteilyn vähenemistä seurataan.
Toinen osa koulutuskeskusta oli Paldiskin eteläsataman tuntumassa sijainnut valtava yhdeksänkerroksinen, useiden muiden rakennusten ympäröimä laitos, mitä kutsuttiin Pentagoniksi. Sen sisällä oli erilaisia harjoitustiloja ja simulaattorilaitteita. Pentagon on jo purettu, ja sen paikalle on suunniteltu teknoparkkia ja rakennettu yritystiloja.
Pentagon sijaitsi aivan lähellä rautatieasemaa, kartasta arvioiden pari kolme sataa metriä suoraan itään, pääkadun ja pohjoisen kautta ydinreaktorialueelle kaartavan rautatien välissä. Tämä rata irtautui satamaan ja rautatieasemalle vievästä radasta etelämpänä. Peetri kindlus oli aivan sataman kupeessa Pentagonista paljon pohjoisempana.
Pentagon sijaitsi aivan lähellä rautatieasemaa, kartasta arvioiden pari kolme sataa metriä suoraan itään, pääkadun ja pohjoisen kautta ydinreaktorialueelle kaartavan rautatien välissä. Tämä rata irtautui satamaan ja rautatieasemalle vievästä radasta etelämpänä. Peetri kindlus oli aivan sataman kupeessa Pentagonista paljon pohjoisempana.
Keila Mudellennuklubi
Nähdyistä sotakoneista oli siis kaikkein sympaattisin Antonov AN-12, joka jökötti yksinään pellolla Keilan kaupungin lähellä. Mitä kaikkea se on sitten mahtanut kuljettaa, sitä voi vain arvailla. Siinä on ollut nelihenkinen miehistö. En tiedä sitten laskettiinko tähän vielä se konekivääriampuja, joka istui yksikseen ankeassa kopissaan aivan koneen loppuosassa. Kahden lentäjän lisäksi oli ainakin tähystäjä.
Kuljetuskyky on ollut 20.000 kiloa, ja koneeseen on tietysti mahtunut kaikenlaista. Mutta kun rahtitila on mitoiltaan vain 3,5 metriä leveä ja 2,6 metriä korkea, jää se nykykoneisiin nähden aika vaatimattomaksi. Tilavuus on ollut 97 kuutiometriä. Ei sillä siis panssarivaunuja ole kuljeteltu, ehkäpä kuitenkin kappaletavaraa ja pienempää aseistusta. Lento-ominaisuuksiensa takia sen sisaraluksia käytetään vieläkin maailmalla siellä täällä, ei kuitenkaan suurvaltojen laivastojen osana.
Nähdyistä sotakoneista oli siis kaikkein sympaattisin Antonov AN-12, joka jökötti yksinään pellolla Keilan kaupungin lähellä. Mitä kaikkea se on sitten mahtanut kuljettaa, sitä voi vain arvailla. Siinä on ollut nelihenkinen miehistö. En tiedä sitten laskettiinko tähän vielä se konekivääriampuja, joka istui yksikseen ankeassa kopissaan aivan koneen loppuosassa. Kahden lentäjän lisäksi oli ainakin tähystäjä.
Kuljetuskyky on ollut 20.000 kiloa, ja koneeseen on tietysti mahtunut kaikenlaista. Mutta kun rahtitila on mitoiltaan vain 3,5 metriä leveä ja 2,6 metriä korkea, jää se nykykoneisiin nähden aika vaatimattomaksi. Tilavuus on ollut 97 kuutiometriä. Ei sillä siis panssarivaunuja ole kuljeteltu, ehkäpä kuitenkin kappaletavaraa ja pienempää aseistusta. Lento-ominaisuuksiensa takia sen sisaraluksia käytetään vieläkin maailmalla siellä täällä, ei kuitenkaan suurvaltojen laivastojen osana.
Koneen ohjaamossa oli valtava määrä mittareita, Molemmilla ohjaajilla oli oma tuolinsa. Keskellä näkyy koneen tähystäjän kiskoilla liikkuva tuoli. Hänen paikkansa oli alempana aivan koneen nokassa.
Kone paloiteltiin yli 20 vuotta sitten Tallinnan lentokentällä, josta se siirrettiin Keilaan. Idean isänä oli vuonna 1938 syntynyt Aado Salumäe, jolla on takanaan mittava ura erilaisten mootto-rilennokkien kilpailuissa. Ura alkoi jo 1950-luvulla, 1960-luvulla hän hankki mekaanikko-koulutuksen. Uran aikana on tullut kymmeniä Viron mestaruuksia ja kansainvälisiä menestyksiä eri luokissa. Työuraa on myös ollut, lähinnä sähköteollisuudessa.
Antonovin hän hankki perustamalleen Keilan lennokkiklubille työtilaksi. Koneen sisällä työskenteli käydes-sämme nuoria poikia, ja eri vaiheissa olevia lennokkeja oli paljon. Saimme nähdä lentonäytöksen, jonka esitti punatukkainen Coloradosta lähtöisen oleva, kohta lukioon siirtyvä papin poika. Isä oli useita vuosia sitten tullut töihin johonkin seurakuntaan. Pojan viron kieli oli suomalaisen korviin todella hyvää, välillä hän kuitenkin vastaili englanniksi esitettyihin kysymyksiin. Koneen hän oli rakentanut hyvin taitavasti, näytti siltä, että se teki kaikenlaisia immelmanneja, sakkasikin välillä ja lähti taas nousuun. Tietysti se kulki välillä selällään, joskus kääntyi jopa sivuttainkin syöksyyn.
Kone paloiteltiin yli 20 vuotta sitten Tallinnan lentokentällä, josta se siirrettiin Keilaan. Idean isänä oli vuonna 1938 syntynyt Aado Salumäe, jolla on takanaan mittava ura erilaisten mootto-rilennokkien kilpailuissa. Ura alkoi jo 1950-luvulla, 1960-luvulla hän hankki mekaanikko-koulutuksen. Uran aikana on tullut kymmeniä Viron mestaruuksia ja kansainvälisiä menestyksiä eri luokissa. Työuraa on myös ollut, lähinnä sähköteollisuudessa.
Antonovin hän hankki perustamalleen Keilan lennokkiklubille työtilaksi. Koneen sisällä työskenteli käydes-sämme nuoria poikia, ja eri vaiheissa olevia lennokkeja oli paljon. Saimme nähdä lentonäytöksen, jonka esitti punatukkainen Coloradosta lähtöisen oleva, kohta lukioon siirtyvä papin poika. Isä oli useita vuosia sitten tullut töihin johonkin seurakuntaan. Pojan viron kieli oli suomalaisen korviin todella hyvää, välillä hän kuitenkin vastaili englanniksi esitettyihin kysymyksiin. Koneen hän oli rakentanut hyvin taitavasti, näytti siltä, että se teki kaikenlaisia immelmanneja, sakkasikin välillä ja lähti taas nousuun. Tietysti se kulki välillä selällään, joskus kääntyi jopa sivuttainkin syöksyyn.
4.1. Kalle Palanderia ja muita kartanonomistajia jäljittämässä
Päijäthämäläisten estofiilien kevätretki 17.—20.4.2015 suuntautui Itä-Virunmaalle Kundan kaupungin ja Purtsen linnan kautta Palanderien Ontikaan, jossa yövyttiin kaksi yötä. Toiselle päivälle jäi tutustuminen Kukrusen kartanoon ja Kohtla-Järven kaivosmuseoon. Kolmantena päivänä palattiin Ontikasta Tallinnaan. Paluumatkalla pistäydyttiin myös toisen suomalaisen, Mika Vehmasen omistamassa Kohalan kartanossa. Matkan teknisenä järjestäjänä oli Anle Reisid Oü, ja oppaana oli kielenopettaja Leili Kujanpää.
Tässä artikkelissa kerrataan vaikutelmia kartanoista, seuraavassa paneudutaan Kundan teollisuuteen ja siihen, millaista oli Kohtla-Järven kaivosmuseon maan alla olevissa käytävissä kypärä päässä ja runsain heijastimin varustettu paksu takki päällä.
Päijäthämäläisten estofiilien kevätretki 17.—20.4.2015 suuntautui Itä-Virunmaalle Kundan kaupungin ja Purtsen linnan kautta Palanderien Ontikaan, jossa yövyttiin kaksi yötä. Toiselle päivälle jäi tutustuminen Kukrusen kartanoon ja Kohtla-Järven kaivosmuseoon. Kolmantena päivänä palattiin Ontikasta Tallinnaan. Paluumatkalla pistäydyttiin myös toisen suomalaisen, Mika Vehmasen omistamassa Kohalan kartanossa. Matkan teknisenä järjestäjänä oli Anle Reisid Oü, ja oppaana oli kielenopettaja Leili Kujanpää.
Tässä artikkelissa kerrataan vaikutelmia kartanoista, seuraavassa paneudutaan Kundan teollisuuteen ja siihen, millaista oli Kohtla-Järven kaivosmuseon maan alla olevissa käytävissä kypärä päässä ja runsain heijastimin varustettu paksu takki päällä.
Lounaalla Purtsen linnassa
Kundan kautta matka jatkui lyhyellä pysäh-dyksellä Viru-Nigulassa. Ennen Ontikaa pysäh-dyttiin vielä lounaalle Purtsen linnaan. Alkuaan linna rakennet-tiin jo 1530-luvulla, mutta vuosisatojen mittaan sitä hävitettiin ja rakennettiin uudel-leen useita kertoja. 1950-luvulla siitä oli jäljellä vain raunioita. Viimeisimmät restau-rointityöt suoritettiin vuosina 1987-1990. Nyt se on kunnallisessa omistuksessa.
Linna on kolmikerroksinen, lännen puolella on torniosa. Ravintolatilat ovat ensimmäisessä kerroksessa, mutta sinne päästään vain toisesta kerroksesta kierreportaita pitkin. Sisäänkäynti on toisesta kerroksesta, ovelle johtavat raput oli aikanaan helppo poistaa hyökkäyksen sattuessa. Massiivisen ulko-oven jälkeen on pieni eteisen tapainen, jonka jälkeen oli vielä toinen ovi. Nykyään linnan toisen kerroksen salissa pidetään erilaisia tilaisuuksia, mm. konsertteja.
Linnan tyylin kuvaaminen on hankalaa, sillä siinä on niin keskiaikaisia kuin vieläkin vanhemmalta ajalta olevia piirteitä. Lähinnä se kuitenkin edustaa renessanssia, joka oli vallalla ensimmäisen linnan rakentamisen aikoina.
Kuvissa on toisen kerroksen nykyinen musiikkisali ja sen alla oleva ravintola
Kundan kautta matka jatkui lyhyellä pysäh-dyksellä Viru-Nigulassa. Ennen Ontikaa pysäh-dyttiin vielä lounaalle Purtsen linnaan. Alkuaan linna rakennet-tiin jo 1530-luvulla, mutta vuosisatojen mittaan sitä hävitettiin ja rakennettiin uudel-leen useita kertoja. 1950-luvulla siitä oli jäljellä vain raunioita. Viimeisimmät restau-rointityöt suoritettiin vuosina 1987-1990. Nyt se on kunnallisessa omistuksessa.
Linna on kolmikerroksinen, lännen puolella on torniosa. Ravintolatilat ovat ensimmäisessä kerroksessa, mutta sinne päästään vain toisesta kerroksesta kierreportaita pitkin. Sisäänkäynti on toisesta kerroksesta, ovelle johtavat raput oli aikanaan helppo poistaa hyökkäyksen sattuessa. Massiivisen ulko-oven jälkeen on pieni eteisen tapainen, jonka jälkeen oli vielä toinen ovi. Nykyään linnan toisen kerroksen salissa pidetään erilaisia tilaisuuksia, mm. konsertteja.
Linnan tyylin kuvaaminen on hankalaa, sillä siinä on niin keskiaikaisia kuin vieläkin vanhemmalta ajalta olevia piirteitä. Lähinnä se kuitenkin edustaa renessanssia, joka oli vallalla ensimmäisen linnan rakentamisen aikoina.
Kuvissa on toisen kerroksen nykyinen musiikkisali ja sen alla oleva ravintola
|
Purtse-joki on ikivanha kulkureitti, jonka var-relta on löytynyt arkeologisesti merkittäviä löy-töjä. Joen varrella olevalla kukkulalla on Purtsen surupuisto, jossa vaalitaan Viron sotien ja neuvos-tovallan ajalla kaatuneiden tai kadonneiden muis-toa. Sinne voi kuka tahansa aluetta ylläpitävän yhdistyksen luvalla istuttaa puun tai muistotaulun rakkaittensa muistoksi. Tauluja onkin rinteellä kymmenittäin, osassa niistä tehdään selkoa menehtyneiden lukumääristä paikkakunnittain tai alueittain.
|
Kalle ja Riina Palanderin Ontikassa
Oikeastaan ajattelin laittaa koko artikkelin otsikoksi ”Kalle Palanderin luona kylässä”. Valitettavasti miestä emme kuitenkaan Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkalla nähneet, vaikka hänen majatalossaan yövyttiinkin kaksi yötä. Perhe kuulemma viettää paljon aikaa Espanjassa. Kalle oli kylläkin hiljattain ollut käymässä, mutta hän oli matkustanut juuri edellisenä päivänä, tällä kertaa Suomeen.
Oikeastaan ajattelin laittaa koko artikkelin otsikoksi ”Kalle Palanderin luona kylässä”. Valitettavasti miestä emme kuitenkaan Päijät-Hämeen Tuglas-seuran matkalla nähneet, vaikka hänen majatalossaan yövyttiinkin kaksi yötä. Perhe kuulemma viettää paljon aikaa Espanjassa. Kalle oli kylläkin hiljattain ollut käymässä, mutta hän oli matkustanut juuri edellisenä päivänä, tällä kertaa Suomeen.
Varhaisesta keväästä johtuen luonto ei ollut vielä herännyt. Paikka aivan lähellä Suomen-lahden rantaa oli kuitenkin mainio. Ns. myö-häisklassisismia edustava päärakennus näytti olevan sellaisessa kunnossa, että siinä taitaa olla korjattavaa vielä seuraavankin sukupol-ven aikana.
Myöhemmin tavattu Mika Vehmanen, Koha-lan kartanon omistaja antoi ymmärtää, että Viron virkakoneistossa on asioiden sujuvuu-den kannalta vielä neuvostovallan ajalta pe-riytyneitä byrokraattisia käytänteitä. Korruption yleisyydestä ei kuitenkaan voida puhua, mutta Palanderin kuuluisuus, ja ole-tettu suuri varallisuus saattavat myös jarrut-taa lupa-asioita.
Myöhemmin tavattu Mika Vehmanen, Koha-lan kartanon omistaja antoi ymmärtää, että Viron virkakoneistossa on asioiden sujuvuu-den kannalta vielä neuvostovallan ajalta pe-riytyneitä byrokraattisia käytänteitä. Korruption yleisyydestä ei kuitenkaan voida puhua, mutta Palanderin kuuluisuus, ja ole-tettu suuri varallisuus saattavat myös jarrut-taa lupa-asioita.
Ontika mõis oli aikanaan ritarikartano (rüütlimõis), jonka Kustaa II Adolf läänitti vuonna 1621 Hans Kunderille. Vuosisatojen mittaan sen baltiansaksalaiset omistajasuvut vaihtuivat moneen kertaan, niin myös Viron uuden itsenäisyyden aikana. Ennen Palanderia sillä oli useita omistajia, jotka kuitenkin luopuivat siitä kannattamattomana. Päärakennus on kyllä saanut uuden peltikaton, mutta muita merkittäviä korjauksia ei nyt ulospäin näkynyt. Sisälle on kuitenkin valmistunut omistajaperheelle asunto.
Päijäthämäläisten estnofiilien parikymmenpäinen joukko yöpyi majatalossa, jonka Kalle ja Riina Palander olivat suunnitelleet entiseen kartanon työntekijäin asuinrakennukseen. Yleiskuva oli mielenkiintoisen rustiikkinen näkyvissä olevine hirsirakenteineen. Sinänsä kelpo majapaikka niille, jotka eivät kammoksu yhteisiä saniteettitiloja käytävien varsilla. Aamiaistarjoilussakaan ei ollut mitään vikaa, kaikkea oli riittävästi tavallisen matkailijan tarpeisiin. Majoitusta ja ruokapalvelua hoiti kaksi nuorta suomalaisneitosta, jotka olivat aloittaneet tammikuussa hevostallin puolella, mutta hyvin sujui myös turistikauden alkaessa tullut uusi tehtävä. Pienen lammen rannalla näkyi olevan myös tynnyrisauna suomalaiseen tapaan.
Päijäthämäläisten estnofiilien parikymmenpäinen joukko yöpyi majatalossa, jonka Kalle ja Riina Palander olivat suunnitelleet entiseen kartanon työntekijäin asuinrakennukseen. Yleiskuva oli mielenkiintoisen rustiikkinen näkyvissä olevine hirsirakenteineen. Sinänsä kelpo majapaikka niille, jotka eivät kammoksu yhteisiä saniteettitiloja käytävien varsilla. Aamiaistarjoilussakaan ei ollut mitään vikaa, kaikkea oli riittävästi tavallisen matkailijan tarpeisiin. Majoitusta ja ruokapalvelua hoiti kaksi nuorta suomalaisneitosta, jotka olivat aloittaneet tammikuussa hevostallin puolella, mutta hyvin sujui myös turistikauden alkaessa tullut uusi tehtävä. Pienen lammen rannalla näkyi olevan myös tynnyrisauna suomalaiseen tapaan.
Maata rakennusten ympärillä on 12 hehtaaria. Tilalla on kaksi hevostallia, toinen uusi, toinen on rakennettu ilmeisesti ennen navettana toimineen raunioituneen rakennuksen yhteen osaan. Riina Palander on taustaltaan ratsastaja, ja niinpä omille hevosille tarvittiin tilaa. Talleissa on lisäksi useita vuokrapilttuita. Tallien ja majatalon välissä on kouluratsastuskenttä. Viehättävinä yksityiskohtina olivat kaksi lassierotuista koiraa ja yksi pieni mäyräkoira, jotka yöllä toimivat sisällä tallivahteina. Aamulla ne päästetään yksikseen ulos temmeltämään. Varsin pian ne tottuivat suomalaisiin vieraisiin ja tulivat ehdottamaan leikkimistä tarjoamalla palloa heitettäväksi.
Kukrusen kartano kutsuu kylään
Kukrusen kartanosta löytyvät ensimmäiset maninnat vuodelta 1453. Kuten muutkin kartanot se siirtyi vuosisatojen mittaan baltiansaksalaiselta suvulta toiselle. Kun kartanoiden maat tulivat Viron itsenäistyttyä valtiolle, olivat viimeisinä omistajina Tollin suvun jäsenet. Tollit panivat myös alulle palavankiven louhimisen 1800-luvun lopulla. Kartanossa on nähtävissä lähinnä klassisimia eräin barokille ominaisin lisäyksin.
Kukrusen kartano kutsuu kylään
Kukrusen kartanosta löytyvät ensimmäiset maninnat vuodelta 1453. Kuten muutkin kartanot se siirtyi vuosisatojen mittaan baltiansaksalaiselta suvulta toiselle. Kun kartanoiden maat tulivat Viron itsenäistyttyä valtiolle, olivat viimeisinä omistajina Tollin suvun jäsenet. Tollit panivat myös alulle palavankiven louhimisen 1800-luvun lopulla. Kartanossa on nähtävissä lähinnä klassisimia eräin barokille ominaisin lisäyksin.
Omalla ajallaan ehkä kuuluisin oli kreivi Carl Friedrich von Toll, joka ylennettiin jalkaväenkenraaliksi Napoleonin sotien aikana. Tänään muistellaan vieläkin enem-män vuonna 1858 syntynyttä geologia ja napaseudun tutkijaa Eduard von Tollia, joka katosi etsiessään ns. Sannikovin maata 1902.
Sannikovin maa oli mielikuvituksellinen kohde, jota lopultakaan ei ollut olemassa. Vuosina 1892—1894 Toll teki pitkiä tutkimusmatkoja pitkin Siperian pohjoisia rantoja ja jokisuita.
Vuodesta 2004 kartanokompleksi on kuulunut Johvin kunnalle. Päärakennuksen entistämistyöt kestivät aina vuosiin 2009—2010 saakka. Kartanorakennus ja näyttelyt avattiin yleisölle lokakuussa 2010. Näyttelyistä merkittävin osa on kellarikerrokseen sijoitettu laaja napa-seudun karttojen kokoelma, jota selvennetään Eduard von Tollin tutkimusmatkojen aineistolla. Tässä maailman ensimmäiseksi naparetkikartanoksi nimitetyssä rakennuksessa voi interaktiivisten karttojen lisäksi nähdä myös filmejä.
Sannikovin maa oli mielikuvituksellinen kohde, jota lopultakaan ei ollut olemassa. Vuosina 1892—1894 Toll teki pitkiä tutkimusmatkoja pitkin Siperian pohjoisia rantoja ja jokisuita.
Vuodesta 2004 kartanokompleksi on kuulunut Johvin kunnalle. Päärakennuksen entistämistyöt kestivät aina vuosiin 2009—2010 saakka. Kartanorakennus ja näyttelyt avattiin yleisölle lokakuussa 2010. Näyttelyistä merkittävin osa on kellarikerrokseen sijoitettu laaja napa-seudun karttojen kokoelma, jota selvennetään Eduard von Tollin tutkimusmatkojen aineistolla. Tässä maailman ensimmäiseksi naparetkikartanoksi nimitetyssä rakennuksessa voi interaktiivisten karttojen lisäksi nähdä myös filmejä.
Kukrusen kartanossa voi pukeutua entisajan asuihin. Tässä poseeraavat Päijät-Hämeen Tuglas-seuran tiedot-taja ja johtokunnan jäsen.
Tietysti heräsi kysymys, minkä ar-voinen kuvassa oleva herrahenkilö oli. Asut on valmistettu entisajan kuosien mukaan, kunniamerkit ja koristeet ovat meidän aikanamme tehtyjä jäljennöksiä. Näin ollen vas-taus jäi saamatta. Tämä oli kuitenkin mainio tapa kuvittaa menneisyyttä.
Tietysti heräsi kysymys, minkä ar-voinen kuvassa oleva herrahenkilö oli. Asut on valmistettu entisajan kuosien mukaan, kunniamerkit ja koristeet ovat meidän aikanamme tehtyjä jäljennöksiä. Näin ollen vas-taus jäi saamatta. Tämä oli kuitenkin mainio tapa kuvittaa menneisyyttä.
Johvi on Ida-Virumaan alueen pääkaupunki
Kukrusen kartano on Johvin kaupungin omistuksessa. Kun se kuuluu kiinteästi paikkakunnan kulttuurielä-mään, esiteltäköön tässä vähän tarkemmin kaupungin muita merkittäviä kohteita. Johvi on vielä siinä mielessä erikoinen kaupunki, että sen sisällä on omalaatuisen paikkakunnan Kohtla-Järven keskus. Tästä kuitenkin enemmän seuraavassa jaksossa palavankiven kaivosmuseon yhteydessä.
Ankean näköisen Kundan jälkeen Johvi oli suorastaan hieno kohde: oli näyttävä keskusta, leveitä katuja, ja kaiken huippuna kirkko ja aika uusi konserttitalo. Se on Itä-Virunmaan hallinnollinen keskus, asukkaita on noin 13.000. Heistä noin 58 on venäjänkielisiä, Venäjän rajalle on noin 50 kilometriä. Molemmille kieliryh-mille on oma lukionsa, lisäksi kaupungissa on useita muita oppilaitoksia. Kaupungissa on lähinnä pien- ja keskisuurta teollisuutta. Merkittävin ala on elintarvikkeiden tuotanto, jossa Maag- konsernin Piimatööstus taitaa olla merkittävin.
Kukrusen kartano on Johvin kaupungin omistuksessa. Kun se kuuluu kiinteästi paikkakunnan kulttuurielä-mään, esiteltäköön tässä vähän tarkemmin kaupungin muita merkittäviä kohteita. Johvi on vielä siinä mielessä erikoinen kaupunki, että sen sisällä on omalaatuisen paikkakunnan Kohtla-Järven keskus. Tästä kuitenkin enemmän seuraavassa jaksossa palavankiven kaivosmuseon yhteydessä.
Ankean näköisen Kundan jälkeen Johvi oli suorastaan hieno kohde: oli näyttävä keskusta, leveitä katuja, ja kaiken huippuna kirkko ja aika uusi konserttitalo. Se on Itä-Virunmaan hallinnollinen keskus, asukkaita on noin 13.000. Heistä noin 58 on venäjänkielisiä, Venäjän rajalle on noin 50 kilometriä. Molemmille kieliryh-mille on oma lukionsa, lisäksi kaupungissa on useita muita oppilaitoksia. Kaupungissa on lähinnä pien- ja keskisuurta teollisuutta. Merkittävin ala on elintarvikkeiden tuotanto, jossa Maag- konsernin Piimatööstus taitaa olla merkittävin.
Mihkli kirik kertoo menneistä levottomista vuosisadoista koko olemuksellaan: kaksimetrisine seinineen se on ollut merkittävä puolustuslinnoitus. Se on rakennettu ilmeisesti 13. vuosisadan keskipaikkeilla. Kysymyksessä on koko Viron suurin yksilaivainen kirkko. Kirkon kellarissa on mielenkiintoinen museo.
Upouusi konserttitalo valmistui vuonna 2005. Isossa salissa on 926 istumapaikkaa, kamari-musiikkisalissa 170. Kun talossa vielä on useita seminaaritiloja, voidaan siellä pitää monenlaisia esitelmä- ja juhlatilaisuuksia. Ohjelma on monipuolista, mm. tulevan toukokuun ensimmäisellä viikolla pidetään VIII Jõhvin Balettifestivaal, jonka teemana on tällä kertaa Bella Italia.
Kohalan kartano on myös suomalaisomistuksessa
Kohalan kartanon historia juontaa eräiden muiden tapaan 1400-luvulta lähtien, jonka jälkeen se on siirtynyt baltiansaksalaiselta suvulta toiselle. Pohjakuvioltaan H-kirjaimen muotoinen puinen päärakennus valmistui 1880-luvulla ja siinä on klassisismin piirteitä. Neuvostovallan ajalla siinä toimi koulu samalla tapaa kuin Kukrusessakin. 1990-luvun puolivälissä se siirtyi suomalaisen Mika Vehmasen omistukseen. Vehmasella oli jo tähän asti ollut kokemusta liiketoimista niin Venäjällä kuin Baltiassakin.
Kohalan kartanon historia juontaa eräiden muiden tapaan 1400-luvulta lähtien, jonka jälkeen se on siirtynyt baltiansaksalaiselta suvulta toiselle. Pohjakuvioltaan H-kirjaimen muotoinen puinen päärakennus valmistui 1880-luvulla ja siinä on klassisismin piirteitä. Neuvostovallan ajalla siinä toimi koulu samalla tapaa kuin Kukrusessakin. 1990-luvun puolivälissä se siirtyi suomalaisen Mika Vehmasen omistukseen. Vehmasella oli jo tähän asti ollut kokemusta liiketoimista niin Venäjällä kuin Baltiassakin.
Kartano tarjoaa hienot puitteet koulutus- ja edustustilaisuuksiin, alimmasta kerroksesta löytyy persoonallista yöpymistilaa jopa 40 henkilölle.
Sieltä voi tilata myös erilaisia räätälöityjä paketteja. Viereisen lähdepohjaisen lam-men rannalla on iso saunarakennus takka-huoneineen ja terasseineen. Viereistä Kundan jokea pitkin voi meloa kanootilla. Tilalla on islanninhevosia, joilla voi ratsas-taa pitkin metsiä ja peltoja. Kartanossa on paljon lypsykarjaa, ja omistaja Mika Vehmanen on Rakveren maidontuottajien yhdistyksen johdossa.
Sieltä voi tilata myös erilaisia räätälöityjä paketteja. Viereisen lähdepohjaisen lam-men rannalla on iso saunarakennus takka-huoneineen ja terasseineen. Viereistä Kundan jokea pitkin voi meloa kanootilla. Tilalla on islanninhevosia, joilla voi ratsas-taa pitkin metsiä ja peltoja. Kartanossa on paljon lypsykarjaa, ja omistaja Mika Vehmanen on Rakveren maidontuottajien yhdistyksen johdossa.
4.2. Sementin valmistusta ja palavankiven louhintaa
Kundaa voi katsella monin silmin
Jatketaan edelleen samasta matkasta. Ennen Ontikaa ja Purtsea saavuttiin päijäthämäläisten estofiilien matkalla Kundan kaupunkiin, joka on reilun sadan kilometrin päässä Tallinnasta Suomenlahden rannalla. Asukkaita siinä on nykyään runsaat kolmetuhatta, venäjänkielisiä hieman enemmän kuin vironkielisiä. Kaupunki syntyi kauppa- ja satamapaikaksi Kundan kartanon maille. Sen omistaja John Carl Girard de Soucanton perusti 1860-luvun lopussa Kunda-joen rannalle sementtitehtaan, joka onkin siitä pitäen muokannut kaupungin kohtaloita.
Ystävyyskuntasuhteet Kundan ja Seinäjoen välillä solmittiin vuonna 1994. Tämän ansiosta muun muassa Seinäjoen sosiaalialan oppilaitoksella oli kaupungin vanhustenhuollon organisoimiseksi yhteistyöhankkeita. Lisäksi Seinäjoen ammatillinen aikuiskoulutuskeskus vei kaupungin sementtitehtaaseen ammattitaitoa. Nykyään Seinäjoki tähyää ystäväkaupunkitoiminnassaan paljon kauemmaksi, jopa mm. Kiinan miljoonakaupunkeihin saakka. Nyt etsitäänkin kumppaneita sieltä, missä on korkeakouluja ja mahdollisuuksia laajentaa omaa teollista tuotantoa.
Tästä sementin tuottaminen alkoi Virossa vuonna 1870. Kuvassa ole-vaan uuniin ladottiin vuorotellen kalkkikiveä ja palavaakiveä. Samaa tehdään periaatteessa vieläkin nyky-tehtaan pitkissä lähes vaakasuorassa olevissa uuneissa.
Kundan suurimmat työnantajat ovat nykyään AS Kunda Nordic Tsement (220) ja Estonian Cell (84). Ensin mainittu kuuluu kansainväliseen kon-serniin HeidelbergCement Group. Tehtaan omistus jakaantuu seuraa-vasti: HeidelbergCement Sweden 75 % ja CRH Europe Holding BV Holland 25%. Tehdas tuottaa sementtiä ja kalkkikivisepeliä. Kalkkikiviesiin-tymiä on lähellä Kundaa. Tehtaan uuneissa on koko ajan poltettu koti-maista palavaakiveä.
Kuvan taustalla näkyvät mainitun sellutehtaan (Estonian Cell) savut.
Seuraavat kuvat ovat matkalla mukana olleen Lasse Aartolahden kokoelmasta. Ensiksi on muistokilpi yllä olevan ensimmäisen uunin kyljestä, sen jälkeen on kuva nykyisen tuotantolaitoksen yhdestä osasta ja lopuksi sähkövoimalaitoksesta Kunda-joessa, sekin oli Kundan kaupungin keskustan tuntumassa.
Kundan suurimmat työnantajat ovat nykyään AS Kunda Nordic Tsement (220) ja Estonian Cell (84). Ensin mainittu kuuluu kansainväliseen kon-serniin HeidelbergCement Group. Tehtaan omistus jakaantuu seuraa-vasti: HeidelbergCement Sweden 75 % ja CRH Europe Holding BV Holland 25%. Tehdas tuottaa sementtiä ja kalkkikivisepeliä. Kalkkikiviesiin-tymiä on lähellä Kundaa. Tehtaan uuneissa on koko ajan poltettu koti-maista palavaakiveä.
Kuvan taustalla näkyvät mainitun sellutehtaan (Estonian Cell) savut.
Seuraavat kuvat ovat matkalla mukana olleen Lasse Aartolahden kokoelmasta. Ensiksi on muistokilpi yllä olevan ensimmäisen uunin kyljestä, sen jälkeen on kuva nykyisen tuotantolaitoksen yhdestä osasta ja lopuksi sähkövoimalaitoksesta Kunda-joessa, sekin oli Kundan kaupungin keskustan tuntumassa.
AS Estonian Cell aloitti toimintansa Kundassa huhtikuussa 2006. Omistaja on itävaltalainen konserni Heinzel Holding GMBH. Vuonna 2011 se aloitti selluloosan jäteveden puhdistamisen ja biokaasun tuottamisen. Projektin ansiosta siitä tuli Viron suurin biokaasun tuottaja ja käyttäjä. Tehdas on vastaavasti voinut vähentää maakaasun käyttöä.
Kun Kundasta lähdettiin rantatietä itään, näkyi useassa kohtaa puutavarapinoja. Erään meren rantaan johtavan sivutien viitassa luki sana Metsäliitto. Ilmeisesti tie vei Metsäliitto Eesti AS:n Kundan puutermi-naaliin. Yritys on Suomen Metsäliiton tytäryritys.
Kieltämättä Kundan kaupunki näytti huhtikuisessa asussaan hyvin alakuloiselta. Valtava sementtitehdas hallitsee kaupungin keskustaa. Se on niin iso, että sitä on mahdotonta mahduttaa kuvaan, ellei kuvaa oteta kaukaa. Neuvostovallan ajalta periytyvät, osaksi tyhjillään olevat asuinrakennukset lisäävät vaikutelmaa. Ja kaiken kruununa on tehtaan läheisyydessä rakennusten. aitojen ja puiden pinnalla harmaa pölykerros. Ilmaan nousee savuja niin sementtitehtaasta kuin vähän kauempana sijaitsevasta sellutehtaastakin. Voi olla, että vaikutelmani ovat Kundan ja sen asukkaiden kannalta kohtuuttomia.
Kovin helpolla en kuitenkaan sinne asettuisi asumaan. Onhan siellä kauempana toki sentään hyvänkin näköisiä kerros-ja omakotitaloja. Mutta kovin keskellä sitä rumempaa Kundaa paikallisen oppaan johdatte-lema bussi kulki. Yhden kerran kyllä käytiin kaupungin suurimmalta mäeltä katselemassa Suomenlahden ulappaa.
Kun Kundasta lähdettiin rantatietä itään, näkyi useassa kohtaa puutavarapinoja. Erään meren rantaan johtavan sivutien viitassa luki sana Metsäliitto. Ilmeisesti tie vei Metsäliitto Eesti AS:n Kundan puutermi-naaliin. Yritys on Suomen Metsäliiton tytäryritys.
Kieltämättä Kundan kaupunki näytti huhtikuisessa asussaan hyvin alakuloiselta. Valtava sementtitehdas hallitsee kaupungin keskustaa. Se on niin iso, että sitä on mahdotonta mahduttaa kuvaan, ellei kuvaa oteta kaukaa. Neuvostovallan ajalta periytyvät, osaksi tyhjillään olevat asuinrakennukset lisäävät vaikutelmaa. Ja kaiken kruununa on tehtaan läheisyydessä rakennusten. aitojen ja puiden pinnalla harmaa pölykerros. Ilmaan nousee savuja niin sementtitehtaasta kuin vähän kauempana sijaitsevasta sellutehtaastakin. Voi olla, että vaikutelmani ovat Kundan ja sen asukkaiden kannalta kohtuuttomia.
Kovin helpolla en kuitenkaan sinne asettuisi asumaan. Onhan siellä kauempana toki sentään hyvänkin näköisiä kerros-ja omakotitaloja. Mutta kovin keskellä sitä rumempaa Kundaa paikallisen oppaan johdatte-lema bussi kulki. Yhden kerran kyllä käytiin kaupungin suurimmalta mäeltä katselemassa Suomenlahden ulappaa.
Kypärä päässä kaivosjunalla tunneleihin
Yhtenä pääkohteena oli tietysti jo toimintansa lopettanut ja museoitu Kohtla-Järven kaivos. Kaivoskäytäviin pääsi näyttävän esittelyrakennuksen kautta. Siellä oli näyttelytila ja kahvio. Pienen luennon jälkeen puettiin päälle kunnon varusteet, kypärä ja paksu, runsain heijastimin varustettu takki. Alkumatka kuljettiin rappuja myö-ten maan alle, sieltä löytyvältä ase-malta mentiin aidolla kaivosjunalla vieläkin alemmas, noin kahdeksaan metriin.
Pysähdyspaikasta päästiin jalkaisin eri suuntiin. Välillä oli pieniä työnäytöksiäkin, seinämän poraamista räjäytyksiä varten, räjäytyksiä ei tietenkään enää panna toimeen. Risteilevillä kiskoilla näkyi kaivosvaunuja ja kiven murskaimia. Oppaina olivat entiset, nyt jo eläkkeellä olevat kaivosmiehet.
Seuraavassa kuvassa on näkyvissä kaivosjunan viimeinen vaunu ja käytävä, jota pitkin juuri oli tultu.
Yhtenä pääkohteena oli tietysti jo toimintansa lopettanut ja museoitu Kohtla-Järven kaivos. Kaivoskäytäviin pääsi näyttävän esittelyrakennuksen kautta. Siellä oli näyttelytila ja kahvio. Pienen luennon jälkeen puettiin päälle kunnon varusteet, kypärä ja paksu, runsain heijastimin varustettu takki. Alkumatka kuljettiin rappuja myö-ten maan alle, sieltä löytyvältä ase-malta mentiin aidolla kaivosjunalla vieläkin alemmas, noin kahdeksaan metriin.
Pysähdyspaikasta päästiin jalkaisin eri suuntiin. Välillä oli pieniä työnäytöksiäkin, seinämän poraamista räjäytyksiä varten, räjäytyksiä ei tietenkään enää panna toimeen. Risteilevillä kiskoilla näkyi kaivosvaunuja ja kiven murskaimia. Oppaina olivat entiset, nyt jo eläkkeellä olevat kaivosmiehet.
Seuraavassa kuvassa on näkyvissä kaivosjunan viimeinen vaunu ja käytävä, jota pitkin juuri oli tultu.
Kohtla-Järvellä palavankiven louhinta on lopetettu, mutta Koillis-Virossa se vielä jatkuu. Siitä jalostetaan edelleen öljyä ja tuotetaan sähköä. Viimeksi mainitusta huolehtii Eesti Energia AS. Virossa käy-tetystä sähköstä tuotetaan näin vieläkin noin 80 %. Palavaakiveä eli öljyliusketta on Virossa louhittu kohta sata vuotta. Se jatkuu edelleen.
Ongelmana ovat tietysti päästöt, joita EU pyrkii ilmastopolitiikallaan vähentämään. Vastapuolena on tietysti se, että tuotanto työllistää ketjun eri vaiheissa paljon ih-misiä Koillis-Virossa. Todettakoon vielä, että Eesti Energia on toisena pääomis-tajana kahdessa Suomenlahden alitta-vassa sähkökaapelissa.
Seuraavissa kuvissa näkyy ensin saman kaivosjunan alkupää sähkövetureineen, sitten näytteeksi jätetty kaivosvaunu. Kolmannesta kuvasta selviää, miten kalkkikivi ja palavakivi ovat seinämässä kerroksittain.
Ongelmana ovat tietysti päästöt, joita EU pyrkii ilmastopolitiikallaan vähentämään. Vastapuolena on tietysti se, että tuotanto työllistää ketjun eri vaiheissa paljon ih-misiä Koillis-Virossa. Todettakoon vielä, että Eesti Energia on toisena pääomis-tajana kahdessa Suomenlahden alitta-vassa sähkökaapelissa.
Seuraavissa kuvissa näkyy ensin saman kaivosjunan alkupää sähkövetureineen, sitten näytteeksi jätetty kaivosvaunu. Kolmannesta kuvasta selviää, miten kalkkikivi ja palavakivi ovat seinämässä kerroksittain.
Esittelyrakennuksen ulkopuolella maan pinnalla on mahtavat kalkkikivikasat. Kaivoksen ollessa vielä toiminnassa naiset erottelivat rikastamossa kalkkikiven palavastakivestä käsin hyvin vähäisellä palkalla. Kauempana olevat monet jättimäiset tuhkakasat taas ovat syntyneet aikanaan palavankiven poltosta mm. sähköntuotannossa. Suurimpia palkkoja saivat tehokkaat kaivurimiehet maan alla, kuukausipalkka saattoi nousta jopa 300 ruplaan, johon vain harvat virkamiehet, toimihenkilöt eli ns. valkokaulustyöläiset maan pinnalla pääsivät. Tavallisesti he jäivät sata tai kaksisataa ruplaa vähemmälle.
Neuvostokaudella muodostettiin Itä-Virunmaan länsiosien kaivosalueista erillinen kunta, Kohtla-Järve. Se on alueeltaan todella erikoinen, sillä se koostuu edelleen useista muiden kuntien alueilla sijaitsevista osista. Tämä selviää seuraavasta kuvasta. Kun Virossakin on meneillään Suomen kaltainen kuntien yhdistämis-ohjelma, luulisi, että tälle hajanaisuudelle tehtäisiin jotain. Mutta rakenteita on vaikea muuttaa, on kysymys sitten ihmisten kuntaidentiteetistä tai taloudellisten resurssien vaikeasta uudelleen järjestämisestä.
Neuvostokaudella muodostettiin Itä-Virunmaan länsiosien kaivosalueista erillinen kunta, Kohtla-Järve. Se on alueeltaan todella erikoinen, sillä se koostuu edelleen useista muiden kuntien alueilla sijaitsevista osista. Tämä selviää seuraavasta kuvasta. Kun Virossakin on meneillään Suomen kaltainen kuntien yhdistämis-ohjelma, luulisi, että tälle hajanaisuudelle tehtäisiin jotain. Mutta rakenteita on vaikea muuttaa, on kysymys sitten ihmisten kuntaidentiteetistä tai taloudellisten resurssien vaikeasta uudelleen järjestämisestä.
Kohtla-Järven kaupunginosat toisten kuntien alueella:
1.Ahtme (Johvi), 2. Järve (Kohtla), 3.Kukruse (Kohtla), 4. Oru,(Toila) 5.Sompa (Johvi), 6. Viivikonna ja Sirgala (Vaivara).
Kuntakeskus ja kaivosmuseo ovat Johvin sisällä Ahtmessa.
Lähde: Wikipedia
1.Ahtme (Johvi), 2. Järve (Kohtla), 3.Kukruse (Kohtla), 4. Oru,(Toila) 5.Sompa (Johvi), 6. Viivikonna ja Sirgala (Vaivara).
Kuntakeskus ja kaivosmuseo ovat Johvin sisällä Ahtmessa.
Lähde: Wikipedia
3. Kirjoittamisesta ei jäädä eläkkeelle
Melkein aina kun olen saanut uuden teoksen valmiiksi, joku tuttavistani kyselee: ”Miten sinä vielä jaksat kirjoittaa?” Mutta minähän olen aina kirjoittanut. Mikäpä tässä on kirjoitellessa, kun on aikaa, ei ole määräaikoja eikä muitakaan paineita. Ja jos kysyjä ei ole paljonkaan pitänyt kynää omassa kädessään, saattaa meikäläisen koulutukseen nähden varsin tavanomainen tuotanto näyttää kovinkin laajalta. Sitä paitsi tunnen koko joukon ikääntyviä ihmisiä, jotka painavat edelleen ”täydellä voimalla”.
Esimerkiksi minua etevämmät opiskelutoverini, Helsingin yliopiston emeritusprofessorit Osmo Jussila, Heikki Ylikangas ja Matti Klinge julkaisevat jotain ainakin joka toinen vuosi. Ehkä he eivät enää tee uusia avauksia, mutta entisistä aiheista näyttää kuitenkin aina löytyvän uutta, jotain myös pöytälaatikosta. Klinge pohjaa selvimmin omiin kokemuksiinsa ja muistoihinsa eurooppalaista kulttuurihistoriaa luodatessaan. Seuraavassa on muutamia pintapuolisia huomioita siinä mitassa kuin rajoitetussa tilassa on mahdollista.
Kaikki mainitut ovat aikoinaan tuulettaneet vanhoja käsityksiä. Osmo Jussila korosti jo nuorina vuosinaan, että Aleksanteri I ei sentään korottanut vuonna 1809 valtaamaansa Suomea eurooppalaisten ”kansakuntien” joukkoon, vaan erillishallintoalueeksi, tuskin edes aidoksi autonomiaksi. Tämän vuosituhannen puolelta tunnetaan parhaiten hänen tuotannostaan Suomen suuriruhtinaskunta (2007), ja ehkä vielä selkeämmin synteesinä pidettävä Suomen historian suuret myytit (2007).
Heikki Ylikankaan vastaavista avauksista tulevat mieleen ensinnä Nuijasotaa sekä vuoden 1918 ja jatkosodan vaiheita selvittävät teokset. Synteesin luonnetta on ehkä eniten teoksessa Mitä on historia (2015). Siinä on myös laaja bibliografia hänen teoksistaan, 15 pienellä fontilla tiuhaan kirjoitettua kirjan sivua. Kirjassa on paljon historianfilosofiaksi ja metodiopiksi määriteltävää asiaa. Hän ei suoraan kertaa teostensa sisältöjä eikä varsinkaan polemiikkeja, joita ne ovat herättäneet. Sen sijaan hän käy pohdintaa historiantutkimuksen perusluonteesta, historiatiedon soveltamisesta, tulkinnoista, koulukunnista, tutkimuksen nykytilasta ja erityispiirteistä Suomessa.
Eräs alaotsikko herätti myös huomiotani, nimittäin Väitöskirjojen määrän kasvu. Ylikangas toteaa, että kymmenvuotiskaudella 1980-1989 historiasta väitteli 82 henkilöä, seuraavalla vuosikymmenellä peräti 203. Voisikin olettaa, että tuotanto on jatkunut samaan malliin myös tämän vuosituhannen ensimmäisten 15 vuoden aikana. Syinä voidaan nähdä tutkimusrahoituksen nousu, yliopistojen tulospalkkio-ohjaus ja valtakunnalliset tutkijakoulut. Runsaat maisteri- ja tohtorimäärät varmistavat yliopistojen saaman rahoituksen. Entisajan lisensiaattiseminaarit antoivat tietysti jatko-opiskelijoille aivan ensiarvoista tukea, vaikka niissä ei nyt sentään aivan kädestä pitäen kuljetettukaan. Muistan myös lämmöllä kaikkia professoreitani, ehkä heillä oli enemmän aikaa paneutua auttamaan myös ilman virkavapauksia koko ajan työelämässä olevaa väittelijää. Vastapainona tämän päivän maisterit ja tohtorit joutuvat usein painiskelemaan kaikenlaisissa pätkätöissä, monet myös työttöminä.
Tässä kohtaa tämä tarina nyt vähän rönsyilee, mutta rönsyilköön. Kuulin juuri aamutelevisiosta, että akateemisia työttömiä on tällä hetkellä 50000, eri alojen tohtoreitakin kai ainakin useita satoja. Herää kysymys, onko tätä tuotantoa kehitelty professorien ja muiden yliopiston opettajien työllisyyden turvaamiseksi? Tietenkin aikoinaan selitettiin, että tätä tietä Suomen tieteenharjoituksen taso nousee. Kai se nousee, mutta iso osa nuorista houkutellaan mukaan tietämättä mikä odottaa. Uusien väitöskirjojen tasosta en osaa sanoa mitään, mutta kai jälki on kunnollista kun koulumaisesti viedään eteenpäin. Siellä kai sitten menestyy myös niitä, joilla ei sisäsyntyisesti ole hillitöntä tarmoa mennä eteenpäin tutkimuksen ohdakkeisella tiellä.
Jussilan ja Ylikankaan kanssa olin opiskeluaikana eri yhteyksissä tekemisissä varsin paljon, toisen eteläpohjalaisen, eli Ylikankaan kanssa myöhemminkin satunnaisesti. Matti Klinge kyllä jäi varsin vieraaksi, ainakin osasyynä olivat erilaiset lähtökohdat. Maalaisympäristöstä tulleelle hänen viitekehyksensä—varakas, kaksikielinen helsinkiläinen virkamiesperhe—oli aika kaukana. Vierautta lisäsi kieltämättä vielä eräs vähäinen ulkonainen seikka. Klinge taisi olla toinen niistä historian opiskelijoista, jotka silloin 1950-luvun lopulla käyttivät rusettia. Muistaakseni se toinen oli Kari Tarkiainen, mm. myöhempi Suomen arkistolaitoksen pääjohtaja ja valtionarkistonhoitaja.
Kolmas rusettimies oli silloinen asistentti ja dosentti, myöhempi professori Yrjö Blomstedt, joka varmaan tiesi jo sukutaustansa perusteella kuuluvansa Helsingin kulttuuripiireihin. Päijät-Hämeessä hänet tunnettiin lähinnä Asikkalan historian pitkälti yli 20-vuotisesta kirjoitusprosessista. Hän oli nuorena tehnyt sopimuksen, mutta kirjoittaminen viivästyi muitten töiden takia, mutta ehkä ei palkkioiden ainakin osittainen nostaminen. Monien maanittelujen jälkeen mammuttimainen teos ( 740 s.) syntyi, ja se sai varsin suopean vastaanoton. Suurin moite liittyi teoksesta poisjääneisiin lähdeviitteisiin ja lähdeluetteloon. Blomstedt itse puolusteli asiaa julkisuudessa teoksen suureen laajuuteen ja painotekniikkaan vedoten. Kai se hänellä jossain muodossa oli, mutta edes numerointia ei tekstissä näkynyt. Tiedän, että viitteiden ja lähdeluettelon saaminen painokuntoon on kirjoitustyön ehkä kuolettavin vaihe, jatkuvaa pikkutarkkaa tarkistamista tarkistamisen jälkeen. Aika lailla epätavallista pois jättäminen kuitenkin on.
Toimittaja Risto Jussila esitteli Historian Ystävien liiton tiedotuslehdessä Klingen viimeisintä päiväkirjamuotoista teosta (Pinaatti ja Saint-Simon, Päiväkirjastani 2013—2014, Siltala) seuraavasti: ”Professori emeritus Matti Klinge osaa tunnetusti ärsyttää. Hän on kuitenkin tehnyt ärsyttämisestään suoranaista taidetta; hänen tekstiensä lukeminen onkin usein todella ”fascinoivaa”. Voisi kuvitella, että Klingen korostunut itsensä kehumisen tarve ja kaiken moukkamaisuuden tuomitseminen olisivat jotenkin vain pilaa. Ei, Klinge on tosissaan. Tuoreessa päiväkirjakokoelmassaan — nyt jo 16. osa – Klinge jatkaa maailman tarkkailua. Tuttuun tapaansa hän jakelee moitteita monille ilmiöille ja ihmisille. Tasapuolisuuden nimissä on kuitenkin huomattava, että monet saavat myös kiitosta.” (Risto Jussila, Historian Ystävä 4 /2014).
Kaikki kolme ovat saaneet runsaasti maallisia palkintoja, kunniaa ja kiitosta. Ylikangas oli lopulta akatemiaprofessori. Viimeisin kunnianosoituksista on Klingen juuri saama Ruotsin akatemian arvostettu Kellgren-palkinto.
Ikinuori Jörn Donner kirjoittelee yli kahdeksankymppisenä yhä mammuttejaan ja ohjaa elokuvia. Kuitenkin hän on käynyt läpi kaksi syöpäleikkausta ja kulkee titaanista valmistettujen polvinivelten varassa, kuten muuten kävelen minäkin. Hiljattain näin televisiosta katkelman, jossa Yleisradion toimittaja yritti haastatella häntä hänen Tammisaaren kotinsa ovella. Tietenkin toimittaja kysyi, asettuuko hän vielä ehdokkaaksi kevään 2015 vaaleissa.
”Keskityn nyt kirjoittamaan ja tekemään elokuvia, en jaksa enää pitää kovin monta palloa yht’ aikaa ilmassa”, vastasi Donner ja jatkoi alkanutta kävelylenkkiään lenkkikengät jalassa. Eli mitä nyt sitten enää minun jaksamisestani !
Huikeimpia minun tuntemiani esimerkkejä myöhään jatkuneesta luovuudesta on ollut akateemikko Eino Jutikkala, legendaarinen historiantutkija ja professori. Hän julkaisi viimeisimmän, edelleen täysipainoisen tutkimuksensa 90-vuotiaana. Myöhemmin hän oli vielä yksi Suomen maatalouden historian (2003) päätoimittajista. Hän osallistui Suomen kansallisbiografian (2003—2007) laatimiseen ja kirjoitti arvosteluja Historialliseen aikakauskirjaan. Jutikkala kuoli 99-vuotiaana vuonna 2006.
Jutikkala kulki vielä yli 90-vuotiaana esitelmöimässä ympäri Suomea, aina yksin ja julkisilla kulkuneuvoilla. Minäkin tapasin hänet joskus tuohon aikaan Lahden linja-autoasemalla odottamassa seuraavan auton lähtöä. Kesäisin hän huristeli asiointimatkoilla mopollaan kotikuntansa, nykyään Valkeakosken osana olevan Sääksmäen raiteilla.
Syksyllä 1997 Eino Jutikkala piti Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa 90-vuotisjuhlaluentonsa täydelle salille. Muistelen, että aiheena oli yksi hänen bravuureistaan, eli eurooppalainen kaupunkihistoria. Luento edellytti havaintovälineiden käyttöä, en muista oliko laite nyt sitten diaprojektori vai piirtoheitin. Välillä hän laskeutui kateederilta laitteen luo ja sieltä edelleen kateederille joustavin askelin kuin joku viisikymppinen. Esiintymistavassa oli samaa vahvaa vakuuttavuutta ja karismaa kuin joskus silloin ennen.
Aloitin historian opiskelun Helsingin yliopistossa syksyllä 1957. Luennon aikana aloin miettiä, oliko mitään muutosta tapahtunut kuluneiden 40 vuoden aikana. Vihdoin keksin: kaikki me hänen entiset oppilaansa olimme pahasti ränsistyneet !
2. Venäjä, Venäjä, Venäjä
Historian Ystäväin Liiton järjestämät Suomalaiset historiapäivät ovat vakiinnuttaneet asemansa Lahden kulttuurielämän jokatalvisena merkkitapahtumana. Nykyään ne pidetään Sibelius-talossa, Tällä kertaa (6.-7.2.2014) oli järjestyksessä jo 16. kerta. Päivien anti oli todella ajankohtainen, sillä Venäjä kulki ikään kuin keskeisenä lankana kaikissa poliittisissa ajankohtaisesityksissä, vieläpä niin, että vuoden 2014 historiateokseksikin nimettiin professori Timo Vihavaisen esseeteos Vanhan Venäjän paluu.
Toki päivillä oli paljon muutakin, käsiteltiin mm. siirtoväen asuttamista, Suomen alueellista ja rakenteellista muuttumista, Suomen avautumista länteen, kansanopistoliikettä, ihmisen kehittymistä, DN- molekyyliä ja massaliikuntatapahtumia. Niin ikään päivien ruotsinkieliset osuudet olivat mittavia.
Lauantaipäivän ensimmäiset esitykset Suomen avautumisesta länteen olivat tavallaan lämmittelyä iltapäivän Venäjä osuuteen. Jollain tapaa se oli alkuiltapäivän taustalla, oli sitten kysymys Suomen tiestä Euroopan marginaalista sen ytimeen tai pohjoismaisuuden korostamisesta. Suomi lännen silmin ennen ja nyt liittyi sekin tähän aihepiiriin.
Mutta ennen kuin menen itseäni eniten kiinnostaneeseen Venäjä-osuuteen, on vielä puhuttava perjantaipäivän hienoista Jean Sibeliusta koskeneista esitelmistä. Eräänlaista historian lehtien havinaa voi tietysti myös löytää siitä, että Historian Ystäväin Liiton ja historiapäivien puheenjohtaja Janne Virkkunen, entinen päätoimittaja, on Sibeliuksen tyttären pojanpoika.
Sibeliuksen merkitys fennomanien rintamassa 1800-luvun lopussa oli kyllä tiedossa, sen vahvimpana ilmentymänä oli tietysti Finlandia-hymni, kuten pianisti Erkki Korhonen, entinen oopperajohtaja ja Hämeenlinnan Sibelius-seuran puheenjohtaja mm. korosti. Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittaja Ilkka Kuosmanen kiteytti mainiosti hymnin merkityksen: ” Teos ikonisoi käsityksen pienestä kansasta, joka kurkottaa kohti vapautta idän suuren jättiläisen puristuksessa.”
Kaiken kaikkiaan Sibeliuksen tuotannosta voidaan poimia muutakin poliittista. Työkansan marssi vuodelta 1893 korosti koko kansan kokoamista mukaan kansalliseen heräämiseen. Jääkärimarssi 1917 antoi kunniaa jääkäriliikkeelle, mutta muuten Sibelius kammoksui kansan jakautumista niin että ”veli asettuisi veljeään vastaan”, kuten Korhonen korosti. Sibelius oli rauhaa rakastava mies, joka teki pesäeron lapuanliikkeeseenkin kun se radikalisoitui. Maailmalla joskus väitetyille natsisympatioille ei löydy minkäänlaisia perusteita, vaikka hänen musiikkinsa on ollut ja yhä edelleen on suosittua Saksassa. Sibeliuksesta pidettiin esitelmiä myös musiikinhistorian ja yleisemminkin suomalaisen kulttuurihistorian näkökulmasta.
Melkein aina kun olen saanut uuden teoksen valmiiksi, joku tuttavistani kyselee: ”Miten sinä vielä jaksat kirjoittaa?” Mutta minähän olen aina kirjoittanut. Mikäpä tässä on kirjoitellessa, kun on aikaa, ei ole määräaikoja eikä muitakaan paineita. Ja jos kysyjä ei ole paljonkaan pitänyt kynää omassa kädessään, saattaa meikäläisen koulutukseen nähden varsin tavanomainen tuotanto näyttää kovinkin laajalta. Sitä paitsi tunnen koko joukon ikääntyviä ihmisiä, jotka painavat edelleen ”täydellä voimalla”.
Esimerkiksi minua etevämmät opiskelutoverini, Helsingin yliopiston emeritusprofessorit Osmo Jussila, Heikki Ylikangas ja Matti Klinge julkaisevat jotain ainakin joka toinen vuosi. Ehkä he eivät enää tee uusia avauksia, mutta entisistä aiheista näyttää kuitenkin aina löytyvän uutta, jotain myös pöytälaatikosta. Klinge pohjaa selvimmin omiin kokemuksiinsa ja muistoihinsa eurooppalaista kulttuurihistoriaa luodatessaan. Seuraavassa on muutamia pintapuolisia huomioita siinä mitassa kuin rajoitetussa tilassa on mahdollista.
Kaikki mainitut ovat aikoinaan tuulettaneet vanhoja käsityksiä. Osmo Jussila korosti jo nuorina vuosinaan, että Aleksanteri I ei sentään korottanut vuonna 1809 valtaamaansa Suomea eurooppalaisten ”kansakuntien” joukkoon, vaan erillishallintoalueeksi, tuskin edes aidoksi autonomiaksi. Tämän vuosituhannen puolelta tunnetaan parhaiten hänen tuotannostaan Suomen suuriruhtinaskunta (2007), ja ehkä vielä selkeämmin synteesinä pidettävä Suomen historian suuret myytit (2007).
Heikki Ylikankaan vastaavista avauksista tulevat mieleen ensinnä Nuijasotaa sekä vuoden 1918 ja jatkosodan vaiheita selvittävät teokset. Synteesin luonnetta on ehkä eniten teoksessa Mitä on historia (2015). Siinä on myös laaja bibliografia hänen teoksistaan, 15 pienellä fontilla tiuhaan kirjoitettua kirjan sivua. Kirjassa on paljon historianfilosofiaksi ja metodiopiksi määriteltävää asiaa. Hän ei suoraan kertaa teostensa sisältöjä eikä varsinkaan polemiikkeja, joita ne ovat herättäneet. Sen sijaan hän käy pohdintaa historiantutkimuksen perusluonteesta, historiatiedon soveltamisesta, tulkinnoista, koulukunnista, tutkimuksen nykytilasta ja erityispiirteistä Suomessa.
Eräs alaotsikko herätti myös huomiotani, nimittäin Väitöskirjojen määrän kasvu. Ylikangas toteaa, että kymmenvuotiskaudella 1980-1989 historiasta väitteli 82 henkilöä, seuraavalla vuosikymmenellä peräti 203. Voisikin olettaa, että tuotanto on jatkunut samaan malliin myös tämän vuosituhannen ensimmäisten 15 vuoden aikana. Syinä voidaan nähdä tutkimusrahoituksen nousu, yliopistojen tulospalkkio-ohjaus ja valtakunnalliset tutkijakoulut. Runsaat maisteri- ja tohtorimäärät varmistavat yliopistojen saaman rahoituksen. Entisajan lisensiaattiseminaarit antoivat tietysti jatko-opiskelijoille aivan ensiarvoista tukea, vaikka niissä ei nyt sentään aivan kädestä pitäen kuljetettukaan. Muistan myös lämmöllä kaikkia professoreitani, ehkä heillä oli enemmän aikaa paneutua auttamaan myös ilman virkavapauksia koko ajan työelämässä olevaa väittelijää. Vastapainona tämän päivän maisterit ja tohtorit joutuvat usein painiskelemaan kaikenlaisissa pätkätöissä, monet myös työttöminä.
Tässä kohtaa tämä tarina nyt vähän rönsyilee, mutta rönsyilköön. Kuulin juuri aamutelevisiosta, että akateemisia työttömiä on tällä hetkellä 50000, eri alojen tohtoreitakin kai ainakin useita satoja. Herää kysymys, onko tätä tuotantoa kehitelty professorien ja muiden yliopiston opettajien työllisyyden turvaamiseksi? Tietenkin aikoinaan selitettiin, että tätä tietä Suomen tieteenharjoituksen taso nousee. Kai se nousee, mutta iso osa nuorista houkutellaan mukaan tietämättä mikä odottaa. Uusien väitöskirjojen tasosta en osaa sanoa mitään, mutta kai jälki on kunnollista kun koulumaisesti viedään eteenpäin. Siellä kai sitten menestyy myös niitä, joilla ei sisäsyntyisesti ole hillitöntä tarmoa mennä eteenpäin tutkimuksen ohdakkeisella tiellä.
Jussilan ja Ylikankaan kanssa olin opiskeluaikana eri yhteyksissä tekemisissä varsin paljon, toisen eteläpohjalaisen, eli Ylikankaan kanssa myöhemminkin satunnaisesti. Matti Klinge kyllä jäi varsin vieraaksi, ainakin osasyynä olivat erilaiset lähtökohdat. Maalaisympäristöstä tulleelle hänen viitekehyksensä—varakas, kaksikielinen helsinkiläinen virkamiesperhe—oli aika kaukana. Vierautta lisäsi kieltämättä vielä eräs vähäinen ulkonainen seikka. Klinge taisi olla toinen niistä historian opiskelijoista, jotka silloin 1950-luvun lopulla käyttivät rusettia. Muistaakseni se toinen oli Kari Tarkiainen, mm. myöhempi Suomen arkistolaitoksen pääjohtaja ja valtionarkistonhoitaja.
Kolmas rusettimies oli silloinen asistentti ja dosentti, myöhempi professori Yrjö Blomstedt, joka varmaan tiesi jo sukutaustansa perusteella kuuluvansa Helsingin kulttuuripiireihin. Päijät-Hämeessä hänet tunnettiin lähinnä Asikkalan historian pitkälti yli 20-vuotisesta kirjoitusprosessista. Hän oli nuorena tehnyt sopimuksen, mutta kirjoittaminen viivästyi muitten töiden takia, mutta ehkä ei palkkioiden ainakin osittainen nostaminen. Monien maanittelujen jälkeen mammuttimainen teos ( 740 s.) syntyi, ja se sai varsin suopean vastaanoton. Suurin moite liittyi teoksesta poisjääneisiin lähdeviitteisiin ja lähdeluetteloon. Blomstedt itse puolusteli asiaa julkisuudessa teoksen suureen laajuuteen ja painotekniikkaan vedoten. Kai se hänellä jossain muodossa oli, mutta edes numerointia ei tekstissä näkynyt. Tiedän, että viitteiden ja lähdeluettelon saaminen painokuntoon on kirjoitustyön ehkä kuolettavin vaihe, jatkuvaa pikkutarkkaa tarkistamista tarkistamisen jälkeen. Aika lailla epätavallista pois jättäminen kuitenkin on.
Toimittaja Risto Jussila esitteli Historian Ystävien liiton tiedotuslehdessä Klingen viimeisintä päiväkirjamuotoista teosta (Pinaatti ja Saint-Simon, Päiväkirjastani 2013—2014, Siltala) seuraavasti: ”Professori emeritus Matti Klinge osaa tunnetusti ärsyttää. Hän on kuitenkin tehnyt ärsyttämisestään suoranaista taidetta; hänen tekstiensä lukeminen onkin usein todella ”fascinoivaa”. Voisi kuvitella, että Klingen korostunut itsensä kehumisen tarve ja kaiken moukkamaisuuden tuomitseminen olisivat jotenkin vain pilaa. Ei, Klinge on tosissaan. Tuoreessa päiväkirjakokoelmassaan — nyt jo 16. osa – Klinge jatkaa maailman tarkkailua. Tuttuun tapaansa hän jakelee moitteita monille ilmiöille ja ihmisille. Tasapuolisuuden nimissä on kuitenkin huomattava, että monet saavat myös kiitosta.” (Risto Jussila, Historian Ystävä 4 /2014).
Kaikki kolme ovat saaneet runsaasti maallisia palkintoja, kunniaa ja kiitosta. Ylikangas oli lopulta akatemiaprofessori. Viimeisin kunnianosoituksista on Klingen juuri saama Ruotsin akatemian arvostettu Kellgren-palkinto.
Ikinuori Jörn Donner kirjoittelee yli kahdeksankymppisenä yhä mammuttejaan ja ohjaa elokuvia. Kuitenkin hän on käynyt läpi kaksi syöpäleikkausta ja kulkee titaanista valmistettujen polvinivelten varassa, kuten muuten kävelen minäkin. Hiljattain näin televisiosta katkelman, jossa Yleisradion toimittaja yritti haastatella häntä hänen Tammisaaren kotinsa ovella. Tietenkin toimittaja kysyi, asettuuko hän vielä ehdokkaaksi kevään 2015 vaaleissa.
”Keskityn nyt kirjoittamaan ja tekemään elokuvia, en jaksa enää pitää kovin monta palloa yht’ aikaa ilmassa”, vastasi Donner ja jatkoi alkanutta kävelylenkkiään lenkkikengät jalassa. Eli mitä nyt sitten enää minun jaksamisestani !
Huikeimpia minun tuntemiani esimerkkejä myöhään jatkuneesta luovuudesta on ollut akateemikko Eino Jutikkala, legendaarinen historiantutkija ja professori. Hän julkaisi viimeisimmän, edelleen täysipainoisen tutkimuksensa 90-vuotiaana. Myöhemmin hän oli vielä yksi Suomen maatalouden historian (2003) päätoimittajista. Hän osallistui Suomen kansallisbiografian (2003—2007) laatimiseen ja kirjoitti arvosteluja Historialliseen aikakauskirjaan. Jutikkala kuoli 99-vuotiaana vuonna 2006.
Jutikkala kulki vielä yli 90-vuotiaana esitelmöimässä ympäri Suomea, aina yksin ja julkisilla kulkuneuvoilla. Minäkin tapasin hänet joskus tuohon aikaan Lahden linja-autoasemalla odottamassa seuraavan auton lähtöä. Kesäisin hän huristeli asiointimatkoilla mopollaan kotikuntansa, nykyään Valkeakosken osana olevan Sääksmäen raiteilla.
Syksyllä 1997 Eino Jutikkala piti Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa 90-vuotisjuhlaluentonsa täydelle salille. Muistelen, että aiheena oli yksi hänen bravuureistaan, eli eurooppalainen kaupunkihistoria. Luento edellytti havaintovälineiden käyttöä, en muista oliko laite nyt sitten diaprojektori vai piirtoheitin. Välillä hän laskeutui kateederilta laitteen luo ja sieltä edelleen kateederille joustavin askelin kuin joku viisikymppinen. Esiintymistavassa oli samaa vahvaa vakuuttavuutta ja karismaa kuin joskus silloin ennen.
Aloitin historian opiskelun Helsingin yliopistossa syksyllä 1957. Luennon aikana aloin miettiä, oliko mitään muutosta tapahtunut kuluneiden 40 vuoden aikana. Vihdoin keksin: kaikki me hänen entiset oppilaansa olimme pahasti ränsistyneet !
2. Venäjä, Venäjä, Venäjä
Historian Ystäväin Liiton järjestämät Suomalaiset historiapäivät ovat vakiinnuttaneet asemansa Lahden kulttuurielämän jokatalvisena merkkitapahtumana. Nykyään ne pidetään Sibelius-talossa, Tällä kertaa (6.-7.2.2014) oli järjestyksessä jo 16. kerta. Päivien anti oli todella ajankohtainen, sillä Venäjä kulki ikään kuin keskeisenä lankana kaikissa poliittisissa ajankohtaisesityksissä, vieläpä niin, että vuoden 2014 historiateokseksikin nimettiin professori Timo Vihavaisen esseeteos Vanhan Venäjän paluu.
Toki päivillä oli paljon muutakin, käsiteltiin mm. siirtoväen asuttamista, Suomen alueellista ja rakenteellista muuttumista, Suomen avautumista länteen, kansanopistoliikettä, ihmisen kehittymistä, DN- molekyyliä ja massaliikuntatapahtumia. Niin ikään päivien ruotsinkieliset osuudet olivat mittavia.
Lauantaipäivän ensimmäiset esitykset Suomen avautumisesta länteen olivat tavallaan lämmittelyä iltapäivän Venäjä osuuteen. Jollain tapaa se oli alkuiltapäivän taustalla, oli sitten kysymys Suomen tiestä Euroopan marginaalista sen ytimeen tai pohjoismaisuuden korostamisesta. Suomi lännen silmin ennen ja nyt liittyi sekin tähän aihepiiriin.
Mutta ennen kuin menen itseäni eniten kiinnostaneeseen Venäjä-osuuteen, on vielä puhuttava perjantaipäivän hienoista Jean Sibeliusta koskeneista esitelmistä. Eräänlaista historian lehtien havinaa voi tietysti myös löytää siitä, että Historian Ystäväin Liiton ja historiapäivien puheenjohtaja Janne Virkkunen, entinen päätoimittaja, on Sibeliuksen tyttären pojanpoika.
Sibeliuksen merkitys fennomanien rintamassa 1800-luvun lopussa oli kyllä tiedossa, sen vahvimpana ilmentymänä oli tietysti Finlandia-hymni, kuten pianisti Erkki Korhonen, entinen oopperajohtaja ja Hämeenlinnan Sibelius-seuran puheenjohtaja mm. korosti. Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittaja Ilkka Kuosmanen kiteytti mainiosti hymnin merkityksen: ” Teos ikonisoi käsityksen pienestä kansasta, joka kurkottaa kohti vapautta idän suuren jättiläisen puristuksessa.”
Kaiken kaikkiaan Sibeliuksen tuotannosta voidaan poimia muutakin poliittista. Työkansan marssi vuodelta 1893 korosti koko kansan kokoamista mukaan kansalliseen heräämiseen. Jääkärimarssi 1917 antoi kunniaa jääkäriliikkeelle, mutta muuten Sibelius kammoksui kansan jakautumista niin että ”veli asettuisi veljeään vastaan”, kuten Korhonen korosti. Sibelius oli rauhaa rakastava mies, joka teki pesäeron lapuanliikkeeseenkin kun se radikalisoitui. Maailmalla joskus väitetyille natsisympatioille ei löydy minkäänlaisia perusteita, vaikka hänen musiikkinsa on ollut ja yhä edelleen on suosittua Saksassa. Sibeliuksesta pidettiin esitelmiä myös musiikinhistorian ja yleisemminkin suomalaisen kulttuurihistorian näkökulmasta.
Mutta sitten se Venäjä, Venäjä, Venäjä. Kyllä se oli siis jo lauantain aamupäivälläkin jollain tapaa esillä: dosentti Jukka Kulomaa puhui neuvostojoukkojen invaasiosta Afganistaniin vuonna 1979 ja professori Vesa Tynkkynen Tšekkoslovakian miehityksestä vuonna 1968. Ainoastaan eversti Petteri Joukon kuvaukset meille vanhemmille hyvinkin tutusta Falklandin sodasta 1982 oli ulkopuolelta. Tosin siinäkin oli kysymys kaappausyrityksestä, eurooppalaisten mielestä Argentiina oli syyllinen. Etelä-Amerikassa tietysti asia nähtiin aiheellisena yrityksenä vapautua Englannin siirtomaavallasta.
Iltapäivän ensimmäisessä jaksossa oli pääotsikkona Suomen avautuminen länteen. VTT Jukka Tarkka esitelmöi ensin aiheesta Suomen tie Euroopan ytimeen ja ytimen marginaaliin. Punaisena lankana oli Suomen vähittäinen vapautuminen neuvostokontrollista 1940-luvulta lähtien, ja liittyminen pala palalta läntisiin kulttuurisiin ja taloudellisiin yhteyksiin. Oli mielenkiintoista kuulla, miten suomalaiset, erityisesti Urho Kekkonen, keksivät luovia tapoja vakuuttaa neuvostojohtoa siitä, että mitään muutosta ei todellakaan olisi tapahtunut maiden välisissä suhteissa. Ja kun oikein kireälle meni, lupasi Kekkonen henkilökohtaisesti taata ystävyyden ja yhteistyön jatkumisen itänaapurin kanssa. Suomessa on näihin päiviin uskottu, että Kekkosen uudelleen valinta poikkeuslailla vuonna 1974 olisi johtunut pelkästään Kekkosen vahvasta sisäpoliittisesta asemasta. Takana oli kuitenkin myös läntisen integraation varmistaminen. Sitä paitsi seuraavan vuoden ETY- kokous oli jo ovella.
Tarkka näkyy vakuuttuneen siitä, että viimeiset askeleet kohti silloista Euroopan yhteisöä ja sen jälkeen Euroopan unionia olisivat tapahtuneet Neuvostoliiton hajoamisesta huolimatta niin, että ne toteutuivat presidentti Koiviston jahkailusta huolimatta varsin ripeästi. Tähän vaiheeseen kuuluu myös omia tavoitteitaan ajavan Paavo Väyrysen sooloilu. Suomi pääsi Paavo Lipposen kaudella varsin lähelle unionin ydintä, sen hallintoa ja rahaliittoa. Nyt viimeisiään vetävän hallituksen kontolle hän kuitenkin kasaa olettamuksiaan Suomen maineen heikkenemisestä, eriseuraisuudesta ja mm. vaadituista Kreikan vakuusehdoista johtuen.
Jukka Tarkka on tunnetusti Nato-myönteinen. Totta tietysti on, keskeisin osoitus lähentymisestä on Hornet -hävittäjien hankkiminen, ilmavoimien johtamisjärjestelmien sopeuttaminen ja yhteiset harjoitukset, joista seuraavat tapahtuvat amerikkalaisten ja ruotsalaisten koneiden kanssa maaliskuussa.
Professori Henrik Meinander selvitti pohjoismaisia yhteyksiä 1800-luvulta alkaen (Pohjoismaisuuden korostaminen: Kuinka välttämättömyydestä tuli hyve kylmän sodan Suomessa). Läntiset vaikutukset ovat paljolti tulleet Suomeen tätä kautta, oli sitten kysymys kulttuurielämästä tai poliittisista virtauksista. Suhteissa on edetty tiettyjen kipupisteiden ja hyvän yhteistyön vaiheiden kautta nykytilanteeseen, jossa haetaan mm. jonkinlaista puolustusyhteistyötä. Meinander ei kuitenkaan näytä panevan paljoakaan painoa tämän toteutumiselle, ellei nyt oteta huomioon rauhan ajan meri- ja ilmavalvontaa.
Suomessa on joskus väitetty, että ruotsalaiset pettivät talvisodan edellä, sillä Suomi laski heidän apuunsa paljon enemmän. Meinander kuitenkin totesi, että mitään sopimuksia sotilaallisesta avusta ei ollut olemassa, oli enemmänkin molemmin puolisia spekulaatioita, jotka nekin jäivät enemmän tai vähemmän yksittäisten sotilaiden ja poliitikkojen tasolle. Ruotsi avusti Suomea merkittävästi sodan aikana, vastaanotti lapsia ja 1960-luvun lopulla suomalaista suurten ikäluokkien nuorta väkeä, jolla olisi ollut vaikeuksia saada työtä kotimaassaan. Paljon on sitten keskusteltu siitä, että Ruotsi laiminlöi kotouttamista, kieliopintoja ja lasten koulutusta. Minulle itselleni oli yllätys, että Olof Palme lopultakin suhtautui melko nuivasti Suomeen.
Professori Pertti Ahonen jatkoi alkuiltapäivän jakson teemaa selvittämällä, miltä Suomi on eri vaiheissa näyttänyt lännen silmin. Hän elävöitti sanomaansa useilla lehtien pääsivujen kuvilla ja lännessä julkaistuilla pilapiirroksilla. Nämä olivat talvisodan aikana pääosin hyvin positiivisia, vasta jatkosodan alku ja saksalaisyhteistyö toivat niihin tummempia sävyjä. Muuttuminen ihaillusta sankarikansasta muodolliseksi viholliseksi muutti linjaa. Ylipäätään sodan jälkeinen uutisointi on pääpiirteissään ollut Suomelle suopeaa, ja varsinkin nyt, kun ns. Pisa -tulokset ja sijoitukset erilaisissa onnellisuus- ja kilpailukykykategorioissa ovat olleet huippuluokkaa.
Mitä pitemmälle iltapäivä ehti, sitä tiheämmiksi tulivat tunnelmat. Olihan kokonaisuuden nimenä nyt tuo Jyri Häkämiehen aikoinaan lanseeraama Venäjä, Venäjä, Venäjä. Suuri osa yleisöstä varmaan ajatteli, että edellisenä päivänä Moskovassa ja samana päivänä Münchenissä käydyistä neuvotteluista tihkuisi jotain uutta tietoa asiantuntevien esiintyjien kautta. Ihan näin ei sentään käynyt, mutta uutta oheistietoa kyllä saatiin.
VTT Pekka Visuri loi perusteellisen ja mielenkiintoisen katsauksen niihin aluemuutoksiin, joita Euroopassa oli 1700-luvulta lähtien tapahtunut. Siinä tulivat näkyviin niin Venäjän laajentumisvaiheet, kuin vaikkapa Ukrainan alueen asema milloin minkin valtakunnan osana joko kokonaan tai osittain. Jotain ymmärrystä saatiin siitä, mitä Venäjällä nyt ajatellaan. Putin on aikanaan sanonut, että viime vuosisadan suurin onnettomuus oli Neuvostoliiton hajoaminen. Nyt sitten ollaan rakentamassa sitä jossain muodossa uudelleen.
Tässä vaiheessa heltisi yleisöstä myös kysymys, mihin perustuu se, että venäläiset ovat saaneet ostaa Suomesta vapaasti maata ja kiinteistöjä. Kuulemma lainsäädäntöä on väljennetty Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Mainittiinpa se ministerikin, jonka esityksestä muutos tehtiin. Kun nimeä nyt ei voi tässä yhteydessä varmistaa, niin jääköön se mainitsematta.
Tähän jatkoksi sopi mainiosti professori Mika Lähteenmäen esitys kielipolitiikasta Venäjän identiteetin rakentajana. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen jäi venäjänkielisiä ja venäläisiä runsaasti itsenäistyneiden entisten neuvostotasavaltojen alueelle. Putin on toistuvasti tähdentänyt, että Venäjällä on oikeus pitää myös näiden henkilöiden puolia. Venäjällä nähdään, että kieli ei ole vain kommunikaatioväline, vaan se on myös kulttuurinen side äiti-Venäjään, johon hekin kuuluvat.
Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola tarkasteli lopuksi Venäjän asemaa ja tulevaisuutta liberaalisessa maailmanjärjestyksessä. Tämän osion mielenkiintoisimpia kohtia olivat monet graafiset esitykset, joissa tarkasteltiin liikenteen, kaupan ja erityisesti tietoväylien ja pankkisuhteiden verkostoa eri maiden ja maanosien välillä. Hyvin kiinnostavaa oli nähdä, miten laajat USA:n ja Länsi-Euroopan suhteet ovat kaikissa näissä suhteissa. Jossain määrin yhteydet nimenomaan kaupankäynnissä ovat laajentuneet USA:sta Kiinan suuntaan. Tällaiset globaalit vallankäytön välineet ovat nousseet perinteellisen aseellisen voimankäytön rinnalle.
Graafisista esityksistä kävi myös esille, että tietoliikenneyhteydet ovat Neuvostoliiton sisällä, samoin kuin teollinen toimeliaisuuskin varsin vaatimattomia. USA on myös sotilasbudjetteja ajatellen ylivoimainen koko maailmassa, Venäjä on vain jossain suurimpien eurooppalaisten valtojen tasolla, jos siinäkään.
Iltapäivän ensimmäisessä jaksossa oli pääotsikkona Suomen avautuminen länteen. VTT Jukka Tarkka esitelmöi ensin aiheesta Suomen tie Euroopan ytimeen ja ytimen marginaaliin. Punaisena lankana oli Suomen vähittäinen vapautuminen neuvostokontrollista 1940-luvulta lähtien, ja liittyminen pala palalta läntisiin kulttuurisiin ja taloudellisiin yhteyksiin. Oli mielenkiintoista kuulla, miten suomalaiset, erityisesti Urho Kekkonen, keksivät luovia tapoja vakuuttaa neuvostojohtoa siitä, että mitään muutosta ei todellakaan olisi tapahtunut maiden välisissä suhteissa. Ja kun oikein kireälle meni, lupasi Kekkonen henkilökohtaisesti taata ystävyyden ja yhteistyön jatkumisen itänaapurin kanssa. Suomessa on näihin päiviin uskottu, että Kekkosen uudelleen valinta poikkeuslailla vuonna 1974 olisi johtunut pelkästään Kekkosen vahvasta sisäpoliittisesta asemasta. Takana oli kuitenkin myös läntisen integraation varmistaminen. Sitä paitsi seuraavan vuoden ETY- kokous oli jo ovella.
Tarkka näkyy vakuuttuneen siitä, että viimeiset askeleet kohti silloista Euroopan yhteisöä ja sen jälkeen Euroopan unionia olisivat tapahtuneet Neuvostoliiton hajoamisesta huolimatta niin, että ne toteutuivat presidentti Koiviston jahkailusta huolimatta varsin ripeästi. Tähän vaiheeseen kuuluu myös omia tavoitteitaan ajavan Paavo Väyrysen sooloilu. Suomi pääsi Paavo Lipposen kaudella varsin lähelle unionin ydintä, sen hallintoa ja rahaliittoa. Nyt viimeisiään vetävän hallituksen kontolle hän kuitenkin kasaa olettamuksiaan Suomen maineen heikkenemisestä, eriseuraisuudesta ja mm. vaadituista Kreikan vakuusehdoista johtuen.
Jukka Tarkka on tunnetusti Nato-myönteinen. Totta tietysti on, keskeisin osoitus lähentymisestä on Hornet -hävittäjien hankkiminen, ilmavoimien johtamisjärjestelmien sopeuttaminen ja yhteiset harjoitukset, joista seuraavat tapahtuvat amerikkalaisten ja ruotsalaisten koneiden kanssa maaliskuussa.
Professori Henrik Meinander selvitti pohjoismaisia yhteyksiä 1800-luvulta alkaen (Pohjoismaisuuden korostaminen: Kuinka välttämättömyydestä tuli hyve kylmän sodan Suomessa). Läntiset vaikutukset ovat paljolti tulleet Suomeen tätä kautta, oli sitten kysymys kulttuurielämästä tai poliittisista virtauksista. Suhteissa on edetty tiettyjen kipupisteiden ja hyvän yhteistyön vaiheiden kautta nykytilanteeseen, jossa haetaan mm. jonkinlaista puolustusyhteistyötä. Meinander ei kuitenkaan näytä panevan paljoakaan painoa tämän toteutumiselle, ellei nyt oteta huomioon rauhan ajan meri- ja ilmavalvontaa.
Suomessa on joskus väitetty, että ruotsalaiset pettivät talvisodan edellä, sillä Suomi laski heidän apuunsa paljon enemmän. Meinander kuitenkin totesi, että mitään sopimuksia sotilaallisesta avusta ei ollut olemassa, oli enemmänkin molemmin puolisia spekulaatioita, jotka nekin jäivät enemmän tai vähemmän yksittäisten sotilaiden ja poliitikkojen tasolle. Ruotsi avusti Suomea merkittävästi sodan aikana, vastaanotti lapsia ja 1960-luvun lopulla suomalaista suurten ikäluokkien nuorta väkeä, jolla olisi ollut vaikeuksia saada työtä kotimaassaan. Paljon on sitten keskusteltu siitä, että Ruotsi laiminlöi kotouttamista, kieliopintoja ja lasten koulutusta. Minulle itselleni oli yllätys, että Olof Palme lopultakin suhtautui melko nuivasti Suomeen.
Professori Pertti Ahonen jatkoi alkuiltapäivän jakson teemaa selvittämällä, miltä Suomi on eri vaiheissa näyttänyt lännen silmin. Hän elävöitti sanomaansa useilla lehtien pääsivujen kuvilla ja lännessä julkaistuilla pilapiirroksilla. Nämä olivat talvisodan aikana pääosin hyvin positiivisia, vasta jatkosodan alku ja saksalaisyhteistyö toivat niihin tummempia sävyjä. Muuttuminen ihaillusta sankarikansasta muodolliseksi viholliseksi muutti linjaa. Ylipäätään sodan jälkeinen uutisointi on pääpiirteissään ollut Suomelle suopeaa, ja varsinkin nyt, kun ns. Pisa -tulokset ja sijoitukset erilaisissa onnellisuus- ja kilpailukykykategorioissa ovat olleet huippuluokkaa.
Mitä pitemmälle iltapäivä ehti, sitä tiheämmiksi tulivat tunnelmat. Olihan kokonaisuuden nimenä nyt tuo Jyri Häkämiehen aikoinaan lanseeraama Venäjä, Venäjä, Venäjä. Suuri osa yleisöstä varmaan ajatteli, että edellisenä päivänä Moskovassa ja samana päivänä Münchenissä käydyistä neuvotteluista tihkuisi jotain uutta tietoa asiantuntevien esiintyjien kautta. Ihan näin ei sentään käynyt, mutta uutta oheistietoa kyllä saatiin.
VTT Pekka Visuri loi perusteellisen ja mielenkiintoisen katsauksen niihin aluemuutoksiin, joita Euroopassa oli 1700-luvulta lähtien tapahtunut. Siinä tulivat näkyviin niin Venäjän laajentumisvaiheet, kuin vaikkapa Ukrainan alueen asema milloin minkin valtakunnan osana joko kokonaan tai osittain. Jotain ymmärrystä saatiin siitä, mitä Venäjällä nyt ajatellaan. Putin on aikanaan sanonut, että viime vuosisadan suurin onnettomuus oli Neuvostoliiton hajoaminen. Nyt sitten ollaan rakentamassa sitä jossain muodossa uudelleen.
Tässä vaiheessa heltisi yleisöstä myös kysymys, mihin perustuu se, että venäläiset ovat saaneet ostaa Suomesta vapaasti maata ja kiinteistöjä. Kuulemma lainsäädäntöä on väljennetty Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Mainittiinpa se ministerikin, jonka esityksestä muutos tehtiin. Kun nimeä nyt ei voi tässä yhteydessä varmistaa, niin jääköön se mainitsematta.
Tähän jatkoksi sopi mainiosti professori Mika Lähteenmäen esitys kielipolitiikasta Venäjän identiteetin rakentajana. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen jäi venäjänkielisiä ja venäläisiä runsaasti itsenäistyneiden entisten neuvostotasavaltojen alueelle. Putin on toistuvasti tähdentänyt, että Venäjällä on oikeus pitää myös näiden henkilöiden puolia. Venäjällä nähdään, että kieli ei ole vain kommunikaatioväline, vaan se on myös kulttuurinen side äiti-Venäjään, johon hekin kuuluvat.
Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola tarkasteli lopuksi Venäjän asemaa ja tulevaisuutta liberaalisessa maailmanjärjestyksessä. Tämän osion mielenkiintoisimpia kohtia olivat monet graafiset esitykset, joissa tarkasteltiin liikenteen, kaupan ja erityisesti tietoväylien ja pankkisuhteiden verkostoa eri maiden ja maanosien välillä. Hyvin kiinnostavaa oli nähdä, miten laajat USA:n ja Länsi-Euroopan suhteet ovat kaikissa näissä suhteissa. Jossain määrin yhteydet nimenomaan kaupankäynnissä ovat laajentuneet USA:sta Kiinan suuntaan. Tällaiset globaalit vallankäytön välineet ovat nousseet perinteellisen aseellisen voimankäytön rinnalle.
Graafisista esityksistä kävi myös esille, että tietoliikenneyhteydet ovat Neuvostoliiton sisällä, samoin kuin teollinen toimeliaisuuskin varsin vaatimattomia. USA on myös sotilasbudjetteja ajatellen ylivoimainen koko maailmassa, Venäjä on vain jossain suurimpien eurooppalaisten valtojen tasolla, jos siinäkään.
Loppukeskustelu – länsi ja Venäjä kokosi Sibelius-talon musiikkisalin permantokerroksen täyteen väkeä. Puhetta johti päivien puheenjohtaja Janne Virkkunen, ja keskustelijoina olivat ulkoministeri Erkki Tuomioja, suurlähettiläs Heikki Talvitie ja dosentti Mika Aaltola. Suurimmat odotukset kohdistettiinkin juuri Tuomiojaan, koska hänen tuntumansa tämän päivän tapahtumiin on tietysti keskeisin. Tuomioja saikin koko päivän suurimmat suosionosoitukset, mutta ei niinkään mistään sanomisistaan, vaan siitä, että hän on juuri tullut Suomen pitkäaikaisemmaksi ulkoministeriksi. Osa aplodeista varmaan tuli myös siitä, että hän oli ohittanut Paavo Väyrysen tältä paikalta.
Ukrainan tilanteessa Tuomioja näkee vain vähän vaihtoehtoja, tärkeintä olisi saada sota ja tappaminen loppumaan mahdollisimman pian. Taistelut saattavat myös jatkua kuten tähänkin asti, tai sitten leimahtaa vielä suurempaan liekkiin. On tietysti mahdollista antaa ulkopuolelta aseapua, mutta se ei ehkä ratkaise tilannetta, sillä silloin toinenkin osapuoli voisi lisätä panoksiaan.
Ollaanko Kremlin sisällä sitten yhtä mieltä tapahtumien kehityksestä ? Keskustelijat otaksuivat, että sielläkin on jouduttu välillä pohtimaan tilannetta, yhtä ja yksityiskohtiin ulottuvaa suunnitelmaa ei välttämättä ole ollut. Oligarkkien vaikutus Kremlin taustalla on kysymysmerkki, eli miten kauan he jaksavat olla lännen pakotteiden kohteena. Venäjän mediaa ja yleistä mielipidettä on pidetty kurissa rautaisella otteella, mutta vaikeuksien lisääntyessä tietoa voi silti tihkua väestön keskuuteen. Venäjä on tavallaan myös puun ja kuoren välissä, pitkittyvä sota syö resursseja ja valtava propaganda saattaa vaikeuttaa tilanteen purkamista, eli vetäytymistä tilanteesta kasvojaan menettämättä.
Lopuksi omia mietteitä. Tämän kirjoituksen julkaisupäivänä odotellaan uutta Minskin huippukokousta (11.2.2015), johon on ladattu suuria odotuksia, luultavasti molemmin puolin. Pääkysymyksenä on se, saadaanko edellisen Minskin kokouksen tulitaukosopimuksen ehdot toimimaan. Uutena elementtinä on USA:n peitelty uhkaus aseistaa Ukrainan armeijaa, jotta se selviytyisi Venäjän aseistamia separatisteja vastaan. Sillä pyritään luomaan ainakin poliittista painetta Venäjää vastaan. Kyllä kai tässä nyt tosissaan yritetään ratkaisua vääntää, mm. Merkel on pannut kaiken arvovaltansa peliin sukkuloimalla Moskovan ja Washingtonin väliä.
Toisaalta Putin ei varmaan suosiolla suostu vetäytymään. Mahdollisesti Putin näkee itsensä uuden Venäjän imperiumin luojana Romanovien ja Neuvostoliiton romahtaneiden imperiumin jälkeen. Tähän viittaavat hänen monet viittauksensa "Venäjän kunniakkaaseen historiaan", joskus jopa aina perustaja Vladimirista lähtien. Venäjä on myös aina kaikkina aikoina pyrkinyt rakentamaan itselleen puskuria länteen, nyt siellä pelätään, että tuo puskuri menetetään. Jos ennustaa pitäisi, niin kai Putin pyrkii Itä-Ukrainan ja Krimin kohdalla samaan jäätyneeseen konfliktiin kuin Transnistriassa ja Kaukasuksella. Sekin estäisi Naton ja EU:n levittäytymistä noihin maihin.
Ukrainan tilanteessa Tuomioja näkee vain vähän vaihtoehtoja, tärkeintä olisi saada sota ja tappaminen loppumaan mahdollisimman pian. Taistelut saattavat myös jatkua kuten tähänkin asti, tai sitten leimahtaa vielä suurempaan liekkiin. On tietysti mahdollista antaa ulkopuolelta aseapua, mutta se ei ehkä ratkaise tilannetta, sillä silloin toinenkin osapuoli voisi lisätä panoksiaan.
Ollaanko Kremlin sisällä sitten yhtä mieltä tapahtumien kehityksestä ? Keskustelijat otaksuivat, että sielläkin on jouduttu välillä pohtimaan tilannetta, yhtä ja yksityiskohtiin ulottuvaa suunnitelmaa ei välttämättä ole ollut. Oligarkkien vaikutus Kremlin taustalla on kysymysmerkki, eli miten kauan he jaksavat olla lännen pakotteiden kohteena. Venäjän mediaa ja yleistä mielipidettä on pidetty kurissa rautaisella otteella, mutta vaikeuksien lisääntyessä tietoa voi silti tihkua väestön keskuuteen. Venäjä on tavallaan myös puun ja kuoren välissä, pitkittyvä sota syö resursseja ja valtava propaganda saattaa vaikeuttaa tilanteen purkamista, eli vetäytymistä tilanteesta kasvojaan menettämättä.
Lopuksi omia mietteitä. Tämän kirjoituksen julkaisupäivänä odotellaan uutta Minskin huippukokousta (11.2.2015), johon on ladattu suuria odotuksia, luultavasti molemmin puolin. Pääkysymyksenä on se, saadaanko edellisen Minskin kokouksen tulitaukosopimuksen ehdot toimimaan. Uutena elementtinä on USA:n peitelty uhkaus aseistaa Ukrainan armeijaa, jotta se selviytyisi Venäjän aseistamia separatisteja vastaan. Sillä pyritään luomaan ainakin poliittista painetta Venäjää vastaan. Kyllä kai tässä nyt tosissaan yritetään ratkaisua vääntää, mm. Merkel on pannut kaiken arvovaltansa peliin sukkuloimalla Moskovan ja Washingtonin väliä.
Toisaalta Putin ei varmaan suosiolla suostu vetäytymään. Mahdollisesti Putin näkee itsensä uuden Venäjän imperiumin luojana Romanovien ja Neuvostoliiton romahtaneiden imperiumin jälkeen. Tähän viittaavat hänen monet viittauksensa "Venäjän kunniakkaaseen historiaan", joskus jopa aina perustaja Vladimirista lähtien. Venäjä on myös aina kaikkina aikoina pyrkinyt rakentamaan itselleen puskuria länteen, nyt siellä pelätään, että tuo puskuri menetetään. Jos ennustaa pitäisi, niin kai Putin pyrkii Itä-Ukrainan ja Krimin kohdalla samaan jäätyneeseen konfliktiin kuin Transnistriassa ja Kaukasuksella. Sekin estäisi Naton ja EU:n levittäytymistä noihin maihin.
1. Murhia matkakohteissa
Lahden Finlandia-Italia ry. järjesti viimeisillä Helsingin kirjamessuilla omaa ohjelmaansa, jonka tähtenä oli italialainen esikoiskirjailija Raffaella Silvestri. Hänestä kirjoitin marraskuussa 2014. Roomassa asuva dekkarikirjailija Vera Vala myöhästyi tilaisuuden alusta niin, että minulla ei ollut mahdollisuutta kuulla häntä. Otin vahingon takaisin lainaamalla kirjastosta hänen uusimpansa Kosto ikuisessa kaupungissa. Sitä lukiessani aloin miettiä, mikä merkitys tapahtumien sijoittamisessa erilaisiin matkakohteisiin on teosten jännittävyyden, luettavuuden ja myös taloudellisen menestyksen kannalta. Toinen huomio oli, että dekkarikin on mainio väline tuoda esille yhteiskuntakritiikkiä. Jäljempänä esiteltävistä alan ”klassikkoja” on amerikkalaisyntyinen Donna Leon, jonka sankari komisario Guido Brunetti on seikkaillut Venetsiassa jo lähemmäs 20 kirjan verran. Mutta löytyyhän esimerkkejä lähempääkin, ainakin Tallinnasta ja Haapsalusta Virossa
Lahden Finlandia-Italia ry. järjesti viimeisillä Helsingin kirjamessuilla omaa ohjelmaansa, jonka tähtenä oli italialainen esikoiskirjailija Raffaella Silvestri. Hänestä kirjoitin marraskuussa 2014. Roomassa asuva dekkarikirjailija Vera Vala myöhästyi tilaisuuden alusta niin, että minulla ei ollut mahdollisuutta kuulla häntä. Otin vahingon takaisin lainaamalla kirjastosta hänen uusimpansa Kosto ikuisessa kaupungissa. Sitä lukiessani aloin miettiä, mikä merkitys tapahtumien sijoittamisessa erilaisiin matkakohteisiin on teosten jännittävyyden, luettavuuden ja myös taloudellisen menestyksen kannalta. Toinen huomio oli, että dekkarikin on mainio väline tuoda esille yhteiskuntakritiikkiä. Jäljempänä esiteltävistä alan ”klassikkoja” on amerikkalaisyntyinen Donna Leon, jonka sankari komisario Guido Brunetti on seikkaillut Venetsiassa jo lähemmäs 20 kirjan verran. Mutta löytyyhän esimerkkejä lähempääkin, ainakin Tallinnasta ja Haapsalusta Virossa
Kosto ikuisessa kaupungissa. Takakannessa : Rooman yö on täynnä vaaraa ja intohimoa. Uusin noin puolesta tusinasta Valan teoksesta.
Takakannen esittelyteksti: ”Yksityisetsivä Arianna de Bellis saa toimeksiannon parlamentaarikko Anna Lucarellilta, joka epäilee sisarpuolensa olevan vaarassa. Kun Laura-sisar löytyy kuolleena, Arianna potee syyllisyyttä ja alkaa selvittää tapausta., vaikka Lucarelli kieltää. Laura oli sisarensa vastakohta: hymyilevä ja herkkä assyriologian professori. Hän oli myös ympäristöaktivisti ja kuului Italian ja Ranskan välistä luotijunatunnelia vastustavaan liikkeeseen.
Puhuttaessaan Lauran kollegoita yliopistolla Arianna huomaa pian tiiviin yhteisön jännitteet. Pinnan alla hiertävät kateus, kostonhimo ja salatut halut. Selvittäessään Lauran yhteyksiä anarkistipiireihin Arianna pääsee myös pahamaineisen, jalkaansa ontuvan Marcon jäljille. Arianna joutuu keskelle vaarallista tapahtumaketjua, sillä kovilla panoksilla pelaava Marco suunnittelee jotain arvaamatonta.”
Rooma vetoaa monien ihmisten kaukokaipuuseen, ja sitä voi lisätä vielä taitavasti kuvatulla kannella kirkkojen tornien silhuetteineen ja öisine katuineen. Vera Vala kuitenkin vyöryttää sellaisen määrän katujen, puistojen ja torien nimiä, että täysin ei voi kaupunkia hahmottaa ilman aikaa vievää kartan tutkimista. Onneksi muutamat toiminnan keskeiset kohdat, esimerkiksi Via Veneto, Corso, Villa Borghese ja Monte Testaccio tulivat mieleen vuosien takaa.
Henkilögalleriakin on niin suuri, että meni ainakin sata sivua, ennen kuin saatoin hahmottaa, kuka kenenkin kanssa oli sukua tai yhteydessä jollain muulla tavalla. Tämä on kyllä tuttua monista muistakin dekkareista ja myös ns. kaunokirjallisuudesta. Tulikin mieleen, että samanlaista kerroksellisuutta on molemmissa, vähitellen sitten aletaan kuoria sipulia niin, että asetelmat käyvät loppusivuilla selviksi.
Suurimmat ongelmat selviävät genren luonteen mukaisesti vasta aivan lopussa. Lopetus on aika tyylikäs, eikä pahempia aasinsiltoja tässäkään teoksessa juuri näy. Ja kyllähän tässä voi sivistää itseään paitsi Italian sisäpolitiikalla, myös esimerkiksi kolumbialaisen vasemmistolaisen vastarintaliikkeen (FARC) ja Kolumbian hallituksen tukeman oikeistoliikkeen (AUC) välisillä taisteluilla. Aika modernia on lisäksi pohtia internetin salattujen ns. darknet-sivujen käyttöä huumeiden kauppapaikkana. Niille voi päästä ainoastaan ns. TOR-ohjelman avulla, jota myös poliisi käyttää esimerkiksi peiteoperaatioihinsa. Ja jotta rikollisten anonyymius olisi aukotonta, maksetaan huumeet ns. bitcoineille, virtuaalisella rahalla.
Takakannen esittelyteksti: ”Yksityisetsivä Arianna de Bellis saa toimeksiannon parlamentaarikko Anna Lucarellilta, joka epäilee sisarpuolensa olevan vaarassa. Kun Laura-sisar löytyy kuolleena, Arianna potee syyllisyyttä ja alkaa selvittää tapausta., vaikka Lucarelli kieltää. Laura oli sisarensa vastakohta: hymyilevä ja herkkä assyriologian professori. Hän oli myös ympäristöaktivisti ja kuului Italian ja Ranskan välistä luotijunatunnelia vastustavaan liikkeeseen.
Puhuttaessaan Lauran kollegoita yliopistolla Arianna huomaa pian tiiviin yhteisön jännitteet. Pinnan alla hiertävät kateus, kostonhimo ja salatut halut. Selvittäessään Lauran yhteyksiä anarkistipiireihin Arianna pääsee myös pahamaineisen, jalkaansa ontuvan Marcon jäljille. Arianna joutuu keskelle vaarallista tapahtumaketjua, sillä kovilla panoksilla pelaava Marco suunnittelee jotain arvaamatonta.”
Rooma vetoaa monien ihmisten kaukokaipuuseen, ja sitä voi lisätä vielä taitavasti kuvatulla kannella kirkkojen tornien silhuetteineen ja öisine katuineen. Vera Vala kuitenkin vyöryttää sellaisen määrän katujen, puistojen ja torien nimiä, että täysin ei voi kaupunkia hahmottaa ilman aikaa vievää kartan tutkimista. Onneksi muutamat toiminnan keskeiset kohdat, esimerkiksi Via Veneto, Corso, Villa Borghese ja Monte Testaccio tulivat mieleen vuosien takaa.
Henkilögalleriakin on niin suuri, että meni ainakin sata sivua, ennen kuin saatoin hahmottaa, kuka kenenkin kanssa oli sukua tai yhteydessä jollain muulla tavalla. Tämä on kyllä tuttua monista muistakin dekkareista ja myös ns. kaunokirjallisuudesta. Tulikin mieleen, että samanlaista kerroksellisuutta on molemmissa, vähitellen sitten aletaan kuoria sipulia niin, että asetelmat käyvät loppusivuilla selviksi.
Suurimmat ongelmat selviävät genren luonteen mukaisesti vasta aivan lopussa. Lopetus on aika tyylikäs, eikä pahempia aasinsiltoja tässäkään teoksessa juuri näy. Ja kyllähän tässä voi sivistää itseään paitsi Italian sisäpolitiikalla, myös esimerkiksi kolumbialaisen vasemmistolaisen vastarintaliikkeen (FARC) ja Kolumbian hallituksen tukeman oikeistoliikkeen (AUC) välisillä taisteluilla. Aika modernia on lisäksi pohtia internetin salattujen ns. darknet-sivujen käyttöä huumeiden kauppapaikkana. Niille voi päästä ainoastaan ns. TOR-ohjelman avulla, jota myös poliisi käyttää esimerkiksi peiteoperaatioihinsa. Ja jotta rikollisten anonyymius olisi aukotonta, maksetaan huumeet ns. bitcoineille, virtuaalisella rahalla.
Amerikkalaissyntyinen Donna Leon on maailmalla kierreltyään kotoutunut jo ainakin parikymmentä vuotta sitten Venetsiaan. Aivan yhtä monta dekkaria hän ei sentään vielä ole kirjoittanut, vaikkakin tuo määrä saavutettaneen aivan muutaman vuoden kuluessa. Nämä jokseenkin vuosittain ilmestyneet teokset ovat saavuttaneet eräissä maissa hyvin suuren lukijajoukon, jopa niin, että komisario Guido Brunettin kuvitelluille jäljille on järjestetty turistimatkoja. Saksalaiset ovat tehneet hänestä moniosaisen televisiosarjan. Venetsian taika ja unelmat purevat siis edelleen hyvin.
Erikoista on, että Donna Leon ei ole antanut kääntää kirjojaan italiaksi. Syykin selviää jo ensimmäisistä kirjoista: venetsialaista maisemaa ja elämää kuvatessaan hän riepottelee armottomasti maan virkakuntaa ja muuta johtavaa luokkaa. Hän pitää heitä hyvin korruptoituneina, mukavuudenhaluisina ja pöyhkeinä. Brunettin esimies, apulaispoliisipäällikkö Patta on pöyhkeydessään todellinen karrikatyyri, mutta ei liene sentään mikään harvinaisuus maan virkakunnassa. Italialaisten suosima bella figura voi näyttäytyä näinkin.
Lisäksi kirjailija ottaa jokaisessa kirjassaan esille hyvinkin järkyttäviä tapahtumia, joilla lienee osaksi jonkinlaisia vastineita oikeassa elämässä. Tässä täytyy tyytyä vain luettelonomaisesti mainitsemaan muutamia niistä satunnaisessa järjestyksessä. Kanaalista löytynyt teurastamoiden tuotantoa valvovan eläinlääkärin ruumis johtaa Brunettin miettimään lihantuotannon eettisyyttä. Lääkeyliannostukseen kuolleesta miehestä ei ole mitään virallisissa rekistereissä, miehen äiti vakuuttaa, että kaikki dokumentit oli varastettu. Surmattu eläkkeelle jäänyt opettaja oli pitänyt turvapaikkaa perheväkivallan uhreille. Paikallisen oikeustalon toimintaa häiritsevät virkamieskunnan erimielisyydet, oikeudenpalvelija löytyy murhattuna.
Ja edelleen: La Fenicen oopperatalossa johtanut maailmankuulu kapellimestari myrkytetään, kumoon suistuneen rekan jäännöksistä löydetään kansainvälisen tyttökaupan uhreja, myös seksimatkabisneksen hämärät kuviot selviävät. Margherasta löytyy transvestiitin ruumis (huom. oheinen teos), kansainvälinen antiikkiesineiden salakauppa rehoittaa, omahyväiset uskonnollisten yhteisöjen jäsenet vierailevat vanhainkodeissa. Brunettin tie vie välillä myös Venetsian edustan saarille, mm. hän joutuu Pellestrinalla setvimään kahden kalastajan surmaa. Muranossa lasitehtaan yövartija löytyy kuolleena lasinpolttouunin viereltä, taustalla oli ympäristörikoksen peittely. Nuoren amerikkalaismiehen ruumis löytyy kanaalista, siinä taas oli mukana hengenvaarallista lahjussotkua.
Venetsia ja Venetsian muistot ovat osasyynä kirjojen suosioon. Monet tapahtumat voi helposti sijoittaa mielessään olevalle kartalle, jos tuntee eräitä keskeisiä kohtia, sen yhden rautatie- ja bussiaseman, lentokentän, merkittäviä toreja, siltoja ja rakennuksia. Kukapa matkailija olisi unohtanut vaikkapa sen missä kulkee Canal Grande tai missä ovat Pyhän Markuksen tori ja kirkko, Huokausten silta jne. Ehkäpä joitakin viehättävät Brunettin letkeä olemus ja hänen söötintuntuinen perhe-elämänsä rouva Paolan ja kahden aikuistuvan lapsen, tyttären ja pojan kanssa.
Erikoista on, että Donna Leon ei ole antanut kääntää kirjojaan italiaksi. Syykin selviää jo ensimmäisistä kirjoista: venetsialaista maisemaa ja elämää kuvatessaan hän riepottelee armottomasti maan virkakuntaa ja muuta johtavaa luokkaa. Hän pitää heitä hyvin korruptoituneina, mukavuudenhaluisina ja pöyhkeinä. Brunettin esimies, apulaispoliisipäällikkö Patta on pöyhkeydessään todellinen karrikatyyri, mutta ei liene sentään mikään harvinaisuus maan virkakunnassa. Italialaisten suosima bella figura voi näyttäytyä näinkin.
Lisäksi kirjailija ottaa jokaisessa kirjassaan esille hyvinkin järkyttäviä tapahtumia, joilla lienee osaksi jonkinlaisia vastineita oikeassa elämässä. Tässä täytyy tyytyä vain luettelonomaisesti mainitsemaan muutamia niistä satunnaisessa järjestyksessä. Kanaalista löytynyt teurastamoiden tuotantoa valvovan eläinlääkärin ruumis johtaa Brunettin miettimään lihantuotannon eettisyyttä. Lääkeyliannostukseen kuolleesta miehestä ei ole mitään virallisissa rekistereissä, miehen äiti vakuuttaa, että kaikki dokumentit oli varastettu. Surmattu eläkkeelle jäänyt opettaja oli pitänyt turvapaikkaa perheväkivallan uhreille. Paikallisen oikeustalon toimintaa häiritsevät virkamieskunnan erimielisyydet, oikeudenpalvelija löytyy murhattuna.
Ja edelleen: La Fenicen oopperatalossa johtanut maailmankuulu kapellimestari myrkytetään, kumoon suistuneen rekan jäännöksistä löydetään kansainvälisen tyttökaupan uhreja, myös seksimatkabisneksen hämärät kuviot selviävät. Margherasta löytyy transvestiitin ruumis (huom. oheinen teos), kansainvälinen antiikkiesineiden salakauppa rehoittaa, omahyväiset uskonnollisten yhteisöjen jäsenet vierailevat vanhainkodeissa. Brunettin tie vie välillä myös Venetsian edustan saarille, mm. hän joutuu Pellestrinalla setvimään kahden kalastajan surmaa. Muranossa lasitehtaan yövartija löytyy kuolleena lasinpolttouunin viereltä, taustalla oli ympäristörikoksen peittely. Nuoren amerikkalaismiehen ruumis löytyy kanaalista, siinä taas oli mukana hengenvaarallista lahjussotkua.
Venetsia ja Venetsian muistot ovat osasyynä kirjojen suosioon. Monet tapahtumat voi helposti sijoittaa mielessään olevalle kartalle, jos tuntee eräitä keskeisiä kohtia, sen yhden rautatie- ja bussiaseman, lentokentän, merkittäviä toreja, siltoja ja rakennuksia. Kukapa matkailija olisi unohtanut vaikkapa sen missä kulkee Canal Grande tai missä ovat Pyhän Markuksen tori ja kirkko, Huokausten silta jne. Ehkäpä joitakin viehättävät Brunettin letkeä olemus ja hänen söötintuntuinen perhe-elämänsä rouva Paolan ja kahden aikuistuvan lapsen, tyttären ja pojan kanssa.
Indrek Hargla on luonut itselleen melkeinpä kulttimaineen keskiai-kaiseen Tallinnaan sijoittamillaan teoksilla. Viime aikoina on keskia-jan harrastus lisääntynyt niin Suomessa kuin Virossakin, ehkäpä laajemminkin Euroopassa. Tämän harrastuksen aallonharjalle Hargla on taitavasti sijoittautunut. Hänen sankarinsa on monenlaisista yrteistä ja lääkeaineista perillä oleva raadinapteekkari Melcior, viisas ja taitava ihmisten käsittelijä. Jäljempäna esiteltävä teos, Pirita kägistaja (Piritan kuristaja) on jo neljäs Melchior-kirja. Aiemmin ovat ilmestyneet Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus, Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus sekä Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär.
Ruotsalainen aatelisnainen Birgitta Birgersdotter (1303-1373) julistettiin pyhimykseksi vuonna 1391. Ensimmäi-sen luostarin hän perusti Ruotsin Vadstenaan, ja se oli sekä naisille että miehille. Luostarien johtajana oli abbedissa, joka oli Neitsyt Marian sijainen maan päällä. Vadstenan pääluostari sai keskiajalla 25 tytärluostaria eri puolille Eurooppaa. Eräs ensimmäisistä perustettiin Piritaan Tallinnassa. Sisaria Piritassa oli enimmillään kuutisenkymmentä, miespuolisista 13 oli pappeja, lisäksi oli neljä diakonia ja muutamia avustajia. Pappien johdossa oli heidän esimiehensä eli pääkonfessori, joka oli samalla kaikkien hengellinen johtaja. Luostarissa sisarten ja miesten osastot olivat tiukasti erillään. Oli tarkkaan määritelty, ketkä johtohenkilöistä saattoivat tavata toisen puolen asukkaita, ja vielä missä yhteisissä tiloissa se oli mahdollista.
Tapahtumien seuraaminen käy Roomaa ja Venetsiaa paljon helpommin pienessä Tallin-nassa, jonka erityispiirteet ovat vanhan kaupungin säilymisen takia monien suomalais-tenkin tiedossa. Piritan kuristajassa on lisäksi Piritan luostaria ja sen ympäristöä kuvaavat piirrokset. Nämä ovatkin tarpeen, sillä luostarin historia ja sen sisällä vietetty monimut-kainen elämä eivät oikein muuten avautuisikaan. Kirjassa on lisäksi Pyhän Birgitan sisarten tarkka päiväohjelma kellonaikoineen. Kiintoisia olivat lisäksi luostarisäännöt ja niiden rikkomisesta tulevat hyvin monenlaiset rangaistukset. Hargla näyttää tässäkin suhteessa tehneen kotiläksynsä huolellisesti.
Vuonna 1431 apteekkari Melchior kutsutaan yllättäen Piritan luostariin viisaiden miesten konsiiliin. Luostarin mailta on lumien sulettua löydetty tuntemattoman miehen ruumis. Kun seuraava uhri, yksi luostarin nunnista, löydetään kuoliaaksi kuristettuna, alkaa Piritan kuristajaksi nimetyn murhaajan jäljittäminen. Luostarin abbedissan pyynnöstä apteekkari lupaa selvittää syyllisen. Luostarin useilla asukkailla näyttää olevan jotain salattavaa, ja tilannetta mutkistavat vielä monet pyhiinvaeltajat, jotka oleilivat siellä talvikaudella pitkiä-kin aikoja.
Genren mukaisesti yllättävä syyllinen selviää vasta loppusivuilla. Kirjan lukemista vaikeuttavat paitsi mutkikkaat ihmissuhteet, myös mutkikkaat luostarisäännöt, joihin ei aivan heti pääse sisälle. Keskiajan luonne, yksityiskohtien ja henkilöiden runsaus aiheuttaa sen, että tässäkin pitää lukea ensin satakunta sivua, jotta pääsee kuvioista edes jollain tapaa selville.
Ruotsalainen aatelisnainen Birgitta Birgersdotter (1303-1373) julistettiin pyhimykseksi vuonna 1391. Ensimmäi-sen luostarin hän perusti Ruotsin Vadstenaan, ja se oli sekä naisille että miehille. Luostarien johtajana oli abbedissa, joka oli Neitsyt Marian sijainen maan päällä. Vadstenan pääluostari sai keskiajalla 25 tytärluostaria eri puolille Eurooppaa. Eräs ensimmäisistä perustettiin Piritaan Tallinnassa. Sisaria Piritassa oli enimmillään kuutisenkymmentä, miespuolisista 13 oli pappeja, lisäksi oli neljä diakonia ja muutamia avustajia. Pappien johdossa oli heidän esimiehensä eli pääkonfessori, joka oli samalla kaikkien hengellinen johtaja. Luostarissa sisarten ja miesten osastot olivat tiukasti erillään. Oli tarkkaan määritelty, ketkä johtohenkilöistä saattoivat tavata toisen puolen asukkaita, ja vielä missä yhteisissä tiloissa se oli mahdollista.
Tapahtumien seuraaminen käy Roomaa ja Venetsiaa paljon helpommin pienessä Tallin-nassa, jonka erityispiirteet ovat vanhan kaupungin säilymisen takia monien suomalais-tenkin tiedossa. Piritan kuristajassa on lisäksi Piritan luostaria ja sen ympäristöä kuvaavat piirrokset. Nämä ovatkin tarpeen, sillä luostarin historia ja sen sisällä vietetty monimut-kainen elämä eivät oikein muuten avautuisikaan. Kirjassa on lisäksi Pyhän Birgitan sisarten tarkka päiväohjelma kellonaikoineen. Kiintoisia olivat lisäksi luostarisäännöt ja niiden rikkomisesta tulevat hyvin monenlaiset rangaistukset. Hargla näyttää tässäkin suhteessa tehneen kotiläksynsä huolellisesti.
Vuonna 1431 apteekkari Melchior kutsutaan yllättäen Piritan luostariin viisaiden miesten konsiiliin. Luostarin mailta on lumien sulettua löydetty tuntemattoman miehen ruumis. Kun seuraava uhri, yksi luostarin nunnista, löydetään kuoliaaksi kuristettuna, alkaa Piritan kuristajaksi nimetyn murhaajan jäljittäminen. Luostarin abbedissan pyynnöstä apteekkari lupaa selvittää syyllisen. Luostarin useilla asukkailla näyttää olevan jotain salattavaa, ja tilannetta mutkistavat vielä monet pyhiinvaeltajat, jotka oleilivat siellä talvikaudella pitkiä-kin aikoja.
Genren mukaisesti yllättävä syyllinen selviää vasta loppusivuilla. Kirjan lukemista vaikeuttavat paitsi mutkikkaat ihmissuhteet, myös mutkikkaat luostarisäännöt, joihin ei aivan heti pääse sisälle. Keskiajan luonne, yksityiskohtien ja henkilöiden runsaus aiheuttaa sen, että tässäkin pitää lukea ensin satakunta sivua, jotta pääsee kuvioista edes jollain tapaa selville.
Varhain kuollut Juhan Paju (1939—2003) työskenteli ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään valokuvaajana ja toimittajana, joidenkin tietojen mukaan myös mekaanikkona ja puoluevirkailijana. Suomeksi on käännetty kolme hänen Haapsaluun sijoittuvaa 1990-luvun dekka-aan, Haapsalun saunamurhat, Kuolema Susiluodolla ja Laukauksia kotikadulla. Oheisessa kansikuvassa näkyy tuttu Kuursaal.
Näistä viimeksi mainitun tekee kiintoisaksi paikallisku-vauksen lisäksi se, että aivan alussa surmataan eräs suomalainen avustustyöntekijä. Viimeksi tämä nähtiin yökerhossa, seuraavan kerran murhattuna kaislikosta Väike Viikin rantavesistä. Pajun luomana sankaritutkijana huseeraa miliisimajuri Toivo Kivistik, josta myöhemmin tulee komisario.
Yhteiskuntakritiikkiä teoksista kyllä löytyy, mutta alkukie-listen versioiden kirjoittamisajankohdan vuoksi se on var-sin peiteltyä. Kuitenkin neuvostovallan aika ja sen luoma perintö tulevat näkyviin: asiat luistavat paremmin, kun sopivalla tavalla vauhdittaa niitä rahan kanssa. Byrokratiaa kierretään ja kirjanpidonkin kanssa on vähän niin ja näin. Jotenkin ihmiset elävät kahta todellisuutta, sitä mikä on tässä näin ja sitä, mitä oletetaan olevan.
Vironkielisen Wikipedian mukaan Juhan Pajun tuotantoon kuului 16 teosta vuosien 1986—2003 väliltä. Osa näyttää olleen selvää viihdettä, osa arvostetumpaa pyrkimystä kauno-kirjalliseen lopputulokseen. Lahden kaupunginkirjastosta on tilattavissa suomen- ja
vironkieliset yhteen lukien 10 teosta.
Näistä viimeksi mainitun tekee kiintoisaksi paikallisku-vauksen lisäksi se, että aivan alussa surmataan eräs suomalainen avustustyöntekijä. Viimeksi tämä nähtiin yökerhossa, seuraavan kerran murhattuna kaislikosta Väike Viikin rantavesistä. Pajun luomana sankaritutkijana huseeraa miliisimajuri Toivo Kivistik, josta myöhemmin tulee komisario.
Yhteiskuntakritiikkiä teoksista kyllä löytyy, mutta alkukie-listen versioiden kirjoittamisajankohdan vuoksi se on var-sin peiteltyä. Kuitenkin neuvostovallan aika ja sen luoma perintö tulevat näkyviin: asiat luistavat paremmin, kun sopivalla tavalla vauhdittaa niitä rahan kanssa. Byrokratiaa kierretään ja kirjanpidonkin kanssa on vähän niin ja näin. Jotenkin ihmiset elävät kahta todellisuutta, sitä mikä on tässä näin ja sitä, mitä oletetaan olevan.
Vironkielisen Wikipedian mukaan Juhan Pajun tuotantoon kuului 16 teosta vuosien 1986—2003 väliltä. Osa näyttää olleen selvää viihdettä, osa arvostetumpaa pyrkimystä kauno-kirjalliseen lopputulokseen. Lahden kaupunginkirjastosta on tilattavissa suomen- ja
vironkieliset yhteen lukien 10 teosta.
Näymä Väike Viikille suomalaisillekin tutun kylpylä Laineen pihalta. Kylpylällä ei ollut mitään tekemistä Pajun teosten ja niiden tapahtumien kanssa. Väike Viik on melkein kuin suolapitoinen pieni järvi, joka on yhtey-dessä mereen yhden ojan kautta. Rannat ovat idyllisiä vanhoine kunnostettuine raken-nuksineen ja runsaine puineen ja istutuksi-neen.
